Veljessodan kautta vapauteen

Sotatoimet Savossa

Venäjällä marraskuussa 1917 tehdyssä vallankumouksessa (ns. lokakuun vallankumouksessa) bolsevikkipuolue kukisti väliaikaisen hallituksen ja asetti tilalle kommunistisen neuvostohallituksen. Suomen eduskunta piti tätä sopivana hetkenä Venäjästä irrottautumiseen ja antoi 6.12.1917 itsenäisyysjulistuksen. Itsenäisyyden toteutuminen ei kuitenkaan ollut julistuksella tai edes ulkovaltojen tunnustuksella varmistettu, sillä Leninin lupauksista huolimatta osa Suomessa olleista venäläissotilasta jäi edelleen maahan. Lisäksi yhteiskunnallisiin oloihin tyytymätön työväestö ja maaseudun tilaton väki havaitsivat aikansa tulleen ja ryhtyivät venäläisjoukkojen avustamana asein vaatimaan itselleen oikeuksia.

Tapahtumat alkoivat, kun levottomuudet yleistyivät ja järjestyksen palauttamiseksi senaatti julisti suojeluskunnat hallituksen joukoiksi. Ylipäälliköksi nimitettiin kenraali Mannerheim. Samaan aikaan punakaartien yleisesikunta määräsi kaartit liikekannalle ja Helsingin työväentalon torniin sytytettiin punainen lyhty vallankumouksen aloitusmerkiksi. Siitä taas seurasi, että Mannerheim antoi suojeluskunnille käskyn aloittaa venäläisten aseistariisunta. Oli sunnuntai tammikuun 27. ja 28. päivän välinen yö 1918.¹³⁴

Suomi jakaantui – käytännössä jo aikaisemmin hahmottuneen ryhmittelyn mukaisesti – ”valkoiseen” ja ”punaiseen” Suomeen. Niiden välille helmikuun alkupuolella muodostunut rintamalinja kulki Pohjanlahdelta Porin pohjoispuolitse Vilppulaan, sieltä Mikkelin eteläpuolelle Mäntyharjulle, Suomenniemen eteläpuolelta Karjalan kannakselle ja Laatokan rannalle. Savo kuului valkoisen Suomen alueeseen mutta eteläosaltaan uhanalaiseen raja- ja läpikulkuvyöhykkeeseen. Lisäksi kapinaan liittyneillä punaisilla oli sodan alkuvaiheessa tukikohtia Pohjois-Savossa Kuopiossa, Kuopion maalaiskunnassa, Varkaudessa, Leppävirralla, Karttulassa, Lapinlahdella, Kiuruvedellä, Pielaveden Taipaleen kylässä ja Suonenjoella.

Valkoisella armeijalla – jonka runkona siis olivat vapaaehtoiset suojeluskuntalaiset mutta jota täydennettiin ensin värväyksellä ja myöhemmin asevelvollisilla joukoilla – oli punaisiin verrattuna miehistöylivoima. Kummallakin puolella joukkojen koulutus oli kuitenkin puutteellinen ja käsitys sotilaskurista hämärä. Kun aseistakin oli pulaa, epäröinti oli tavallista, ja esimerkiksi Juvalla, Savonrannalla, Vesannolla ja Leppävirran syrjäkylissä tehtiin paikallisia rauhansopimuksia, joissa luvattiin pysytellä aseellisten taistelujen ulkopuolella.¹³⁵ Puolueettomaksi ei sotatoimien edetessä kuitenkaan voitu jättäytyä. Tyypillistä oli myös se, että olosuhteet Savossa kuten muuallakin Suomessa olivat eri seuduilla hyvin erilaiset; joillakin sotatoimista oli tuskin tietoakaan, joillakin taas oltiin keskellä taistelualuetta. Savossa sotatoimet keskittyivät Kuopion, Varkauden ja Mäntyharjun alueille.

Rautatieyhteydet olivat joukkojen elinhermoja, joten taistelut keskittyivät radanvarsilla oleviin asutuskeskuksiin. Sodan ensimmäisinä päivinä Etelä-Savon suojeluskuntalaisia koottiin Mikkeliin, Itä-Savon suojeluskuntalaisia Savonlinnaan ja Pohjois-Savon suojeluskumalaisia Kuopioon, joista valkoisten toimia Savossa johdettiin. Jo ensimmäisenä iltana Mikkeliin pyydettiin tuomaan myös räjähdystarvikkeita, joita viikon kuluttua käytettiinkin Savon radan ja rautatiesiltojen tuhoamiseen Kouvolasta työntyvien punaisten Savoon pääsyn estämiseksi. Teiden varsille ja siltojen äärelle valkoiset järjestivät ympäri vuorokauden toimivia vartiostoja, joista suuri osa koostui koulupojista ja vanhuksista. Punaiset keskittyivät tuolloin sekä Etelä- että Pohjois-Savossa kuljetusten ja tiedonkulun häirintään.

Valkoisten alueella olevat punaisten saarekkeet pyrittiin tyhjentämään. Mikkelissä, Joroisissa, Savonlinnassa ja Pieksämäellä tämä onnistui jo sodan ensimmäisinä päivinä. Samassa yhteydessä rauhoitettiin punaisten toiminta myös lähikunnissa. Iisalmi ”puhdistettiin” 9.2. laukaustakaan ampumatta. Punaisten hallussa olleet kiväärit takavarikoitiin suojeluskuntalaisten käyttöön, ja lisää aseita sekä ammuksia saatiin Pohjanmaalta ja Jyväskylän seudulta. Osa näistä salaisista aselasteista oli alun perin lähtöisin Saksasta.¹³⁶

Ensimmäinen valkoisten ja punaisten törmäys sattui – ihan sananmukaisesti – tammikuun viimeisenä päivänä. Pieksämäki ja Joroisten Huutokoski olivat rautatiekuljetusten tärkeitä solmukohtia, joiden haltuun saaminen oli sekä punaisten että valkoisten tavoitteena. Niinpä Pieksämäelle sen ”puhdistuksen” jälkeen koetettiin saada uusia punaisten joukkoja. Varkaudesta lähti punakaartilaisten miehittämä juna kohti Pieksämäkeä, mutta valkoiset torjuivat sen perillepääsyn lähettämällä vastaan täyttä vauhtia kiitävän veturin. Yhteentörmäyksessä vahingot jäivät vähäisiksi, mutta suojeluskuntalaisten tavoite saavutettiin: punaiset joutuivat palaamaan Varkauteen ja Pieksämäki sekä Huutokoski jäivät valkoisten haltuun. Tapauksen yhteydessä käytiin lyhyt laukaustenvaihto, jossa kukaan ei kuitenkaan menettänyt henkeään.¹³⁷

Kuopiossa, missä jo ennen sotaa oli toiminut poikkeuksellisen vahva työväen järjestyskaarti, punaisilla oli aluksi yliote. Punakaarti järjesti siellä 27.1. mielenosoitusparaatin ja miehitti sen jälkeen tiilikasarmit. Suojeluskuntalaisia oli koottu kaupunkiin useista Pohjois-Savon kunnista, mutta aseellinen yhteenotto saatiin muutaman päivän ajan väitettyä. Jännitys purkautui kuitenkin 1.2. ammuskeluksi. Myös Kuopion maalaiskunnassa tapahtumat saivat väkivaltaisia muotoja.

Suojeluskuntalaisten saatua miehistö­ ja asetäydennystä taistelu Kuopiosta alkoi 2.2. Kasarmia vastaan tehty ensimmäinen hyökkäys tyrehtyi punaisten tuleen, mutta muuten valkoiset saivat Kuopion valvontaansa. Kun suojeluskuntalaiset onnistuivat saamaan vielä lisäjoukkoja, kivääreitä ja kaksi laivatykkiä, valkoiset uusivat hyökkäyksensä 8.2. Vastustus oli nyt edellistä kertaa laimeampaa, sillä useat sadat punaiset olivat saaneet ”kapinanteosta” tarpeekseen ja palanneet kasarmilta koteihinsa. Niinpä Kuopion punakaartilaiset saatiin taistelun jälkeen antautumaan. Taistelussa kuoli neljä valkoista ja kahdeksan punaista. Sen jälkeen suojeluskuntalaiset lähettivät retkikuntia maaseudulle vangitsemaan vaarallisiksi luokiteltuja punaisia ja etsimään aseita, mutta tähän ei voitu käyttää paljoa aikaa, sillä valkoisia tarvittiin etelämpänä käytävissä taisteluissa.¹³⁸

Varkaus oli tuolloin punaisten hallussa oleva saareke, jonka yhteydet punaisten päävoimiin olivat katkenneet. Siellä oli punaisten valtakaudella tapahtunut lähes parikymmentä surmatekoa, kun vallankumoukselliset pyrkivät kovin ottein pitämään alueen hallinnassaan. Nyt sinne oli omien asukkaiden lisäksi kokoontunut runsaasti eri puolilta Savoa vetäytyneitä punakaartilaisia, punakaartien aktiivisinta johtoakin. Puolustuksekseen he olivat rakentaneet jäädytetystä lumesta ja massapaaleista kenttälinnoituksen aseman lähelle ja Lehtoniemeen kolmesta höyrykattilasta suojamuurin.

Ennen taistelujen alkua seudulla sattui punakaartilaisten toimesta useita väkivaltaisuuksia, joiden tekijöinä olivat omavaltaiset huligaanijoukot. Jo tammikuun 29. päivän iltana punakaartilaiset tunkeutuivat tehtaan kaupanhoitajan sekä insinöörin koteihin ja ampuivat molemmat. Lisäksi tapahtui kolme muuta tappoa ja kaksi murhayritystä. Helmikuun alussa Varkauden punakaartilaiset ottivat suojeluskuntaan kuuluvia panttivangeikseen ja ilmoittivat surmaavansa nämä, jos valkoiset aloittaisivat hyökkäyksen.

Samanlainen uhkateko tehtiin Leppävirralla. Vastaavanlaista ei muualla Suomessa tapahtunut, ja toiminta herätti huomiota, sillä uhkauksensa mukaisesti punaiset myös surmasivat osan panttivangeistaan. Kauhua herättivät myös maaseudulle tehdyt elintarvikkeiden hankintamatkat ja ”rankaisuretket”, joiden yhteydessä poltettiin kolme taloa ja surmattiin seitsemän henkilöä. Katkeruutta aiheutti varsinkin se, että kaikki väkivaltaisuudet oli suunnattu aseettomia henkilöitä vastaan. Yhteenottoja suojeluskuntalaisten kanssa sattui Suonenjoella ja Kangaslammilla.

Tätä Varkauteen keskittynyttä väkivallan pesäkettä hajottamaan koottiin valkoisia joukkoja eri puolilta Suomea. Pohjois- ja eteläsavolaisten lisäksi miehiä tuli Pohjanmaalta ja Kymenlaaksosta. Yhteensä hyökkääjiä oli hieman yli 1 000 valkoisen armeijan sotilasta ja puolustajina noin 1 200 punakaartilaista, mutta kun valkoisten aseistus ja sotilastaidot olivat punaisiin verrattuna ylivoimaiset, taistelun lopputulos oli jo ennalta arvattavissa.

Taistelut alkoivat 20. helmikuuta. Lehtoniemen ja aseman puolustuslinjoilta punaiset vetäytyivät melko heikon vastarinnan jälkeen, mutta seuraavana iltana käyty taistelu massatehtaalla oli raju. Tehdas joutui valkoisten piirittämäksi. Sisällä oli punakaartilaisia perheineen sekä panttivankeja. Pimeys haittasi valkoisten hyökkäystä, jonka takia tehtaan vierellä oleva saha sytytettiin palamaan ja liekkien valossa tykinlaukaukset suunnattiin puolustajia kohti.

Valkoisten apuna Varkauden valtauksen valmisteluissa mukana ollut ruotsinmaalainen Axel Rappe kertoi Varkauden valtauksen loppuvaiheista seuraavasti: ”Tulenliekit leimusivat korkealle taivaalle ja rupesivat jo nuoleksimaan massatehtaan muureja; kosken pauhun voitti säännöllisin väliajoin kuuluva tykkien jyrinä ja kranaattien räjähtäminen tehtaan seiniin niiden päättäessä 600 metrin uransa.; konekiväärit rätisivät akkuna-aukkoja kohti, joista vastaan räiskyi punaisten tuli, ja toisinaan voi kuulla punaisten naisten kirkunaa, jotka olivat seuranneet miehiään samaan kadotukseen.”¹³⁹ Osa punaisista antautui, osa pääsi pakenemaan piiritysketjun läpi, osa avasi tulen vielä antautumisilmoituksen jälkeenkin.

Varkauden valloitus päättyi 21.2. valkoisten voittoon. Taisteluissa kaatui 12 ja haavoittui nelisenkymmentä valkoista. Punaisten menetykset olivat parikymmentä kaatunutta. Haavoittuneiden määrästä ei ole tietoa. Enemmän miehiä menetettiin kuitenkin valtauksen jälkeen toimeenpannuissa teloituksissa. Edellisten viikkojen väkivallantöistä katkeroituneet valkoiset komensivat massatehtaassa puolustautuneet punakaartilaiset riviin Huruslahden jäälle, missä ensin ammuttiin Varkauden punakaartin päällikkö Matti Autio ja Savonlinnan päällikkö Emil Parkkinen* sekä heidän jälkeensä ”joka kymmenes rivistä”, yhteensä noin 80 henkilöä. Loput vietiin joko ruukinseurakunnan kirkkoon tai työväentalolle ja seuraavana päivänä Varkauden ja Leppävirran kenttätuomioistuimiin, joissa langetetut teloitustuomiot lamaannuttivat Savossa olevien punaisten vastarinnan.¹⁴⁰

* Marko Tikan mukaan toinen ammutuista oli kaupanhoitaja Kaarlo Lähteenmäki.

Leppävirran punakaarti antautui 23.2. Siellä kuten Kuopiossa ja Varkaudessa oli punaisilla ollut sodan puhjetessa ylivoima. Elintarvikkeiden hankintaretket olivat saaneet ryöstön luonteen, ja niiden yhteydessä oli surmattu yhdeksän leppävirtalaista. Puolustustaisteluihin Leppävirran punaiset ryhtyivät varustautumaan juuri ennen Varkauden valloitusta, mutta kun näiden oli ensin riennettävä varkautelaisten avuksi, joukko pieneni niin, ettei vastarinta valkoisia vastaan enää ollut mahdollista. Niinpä vaihtoehtoina olivat pako, piiloutuminen tai vangiksi joutuminen.

Varkauden valtauksen jälkeiset rankaisutoimet olivat poikkeuksellisen laajoja mutta tyypillisiä sotatoimiin liittyviä toimenpiteitä. Kuulustelut kenttätuomioistuimissa aloitettiin jo valtauksen jälkeisenä päivänä. Oikeuden puheenjohtajana toimi Rantasalmen kihlakunnantuomari, asessori Elias Walfrid Sopanen, joka marraskuun lakon aikana oli ollut punakaartilaisten vankina (s. 682). Paikalliset valkoiset olivat päättämässä rangaistuksista, mutta Sopasen lisäksi niiden vahvistajina toimivat Varkauden valtausta johtanut kenraalimajuri Ernst Löfström ja paikallinen sotilaskomendantti Ensi Somersalo.

Kuulusteltavina oli 1 254 henkilöä. Tahti oli tiukka, sillä päivittäin oli yleensä noin 70-80 kuulustelua, välillä enemmänkin. Silti oikean tuomion langettamiseksi yli 200 joutui useammin kuin kerran tuomioistuimen eteen. Lähes kaksi kolmasosaa (769) vapautettiin, vajaa kolmasosa (383) pidätettiin ja 7 % (87) määrättiin ammuttaviksi. Myöhemmin kuolemantuomion sai vielä 11 henkilöä ja viidentoista tuomiosta ei ole tietoa. Vapautetut olivat enimmäkseen kapinaan osallistuneiden isiä, Varkauden tehtaiden iäkkäitä työmiehiä. Vangitut ja kuolemaantuomitut taas olivat johonkin rikollisena pidettyyn toimintaan syyllistyneitä punakaartilaisia tai heidän päälliköitään. Kun pidätetyistä ja vankileireille viedyistä kuoli 80 ja 11 katosi tai kuoli pian kuulustelujen jälkeen, Varkauden kenttäoikeudessa olleista joka seitsemäs (189) menetti henkensä vuoden 1918 aikana.¹⁴¹

Mannerheimin käskyllä kenttäoikeudet lopetettiin 25.2., mutta kun kuolemantuomioita voitiin edelleen langettaa ”sabotööreille” ja ”aseiden salaajille”, teloituksia tapahtui ainakin maaliskuun puoliväliin saakka. Vihaa kiihdytti ja pitkitti patoutunut katkeruus sekä Etelä-Suomesta tulleet, voimakkaasti väritetyt tiedot punaisten väkivaltaisuuksista.¹⁴²

Kenttäoikeudet olivat maaliskuun alusta lähtien toiminnassa koko Savon armeijaosaston alueella ja erityisesti Mäntyharjun rintamalla. Mäntyharjulla pikatuomioistuimissa ammuttuja oli 41.¹⁴³ Mäntyharju olikin lähes koko sota-ajan yhtämittaisten hyökkäysten ja perääntymisten näyttämönä. Jo helmikuun alussa sen eteläosiin keräytyi runsaasti punakaartilaisia Kouvolan ja Kotkan seuduilta. Helmikuun 3. ja 4. päivänä punaiset pääsivät Mäntyharjun Mouhuun ja Varpaseen, joista valkoiset joutuivat vetäytymään. Räjäytettyään Kiepin rautatiesillan he perääntyivät Mikkeliin. Seuraavana iltana valkoiset kuitenkin palasivat ja miehittivät Mäntyharjun aseman sekä kirkon seudut. Sen jälkeen paikkakunnalla olleet punaisten joukot vuorostaan pakottivat tykistön tukemana valkoiset 7.2. peräytymään Hietasen asemalle.

Tavoitteena punaisilla oli päästä Mikkeliin saakka. Taistelut jatkuivat Papinpojan maastossa, missä valkoiset pääsivät taas etenemään. Saatuaan lisäjoukkoja näiden onnistui useiden hyökkäysten ja yhdeksän tuntia kestäneen sekasortoisen taistelun jälkeen 14.2. vallata Mäntyharjun kirkonkylä takaisin. Punaiset vetäytyivät Mouhulle. Siellä he 18.2. torjuivat valkoisten hyökkäyksen, pakottivat nämä Mäntyharjun asemanseudulle ja aloittivat lähikylien puhdistamisen. Näiden taistelujen yhteydessä punaiset surmasivat 30 henkeä, joista 12 oli sotavankeja.

Taistelut Mäntyharjun radan varrella jatkuivat maaliskuun alussa ja saivat rintaman siirtymään hieman etelämmäksi Voikoskelle. Sen jälkeen toiminta keskittyi radan länsipuolelle ja Suomenniemen rajalle. Maaliskuun lopussa Savossa oleva punaisten etulinja kulki Mäntyharjun etelärajan tuntumassa ja valkoisten joukot odottelivat seuraavaa siirtoa.¹⁴⁴

Tunnelma oli jonkin aikaa rauhallinen. Koulupoika Toivo Pylkkänen, joka 18-vuotiaana oli lähtenyt vapaaehtoisena suojeluskuntajoukkoihin, kirjoitti Mäntyharjun kievarista kotiinsa Mikkelin maalaiskunnan Terttiin: ”Täällä sitä vielä lojutaan. . .. Minä voin hyvin. Taisivat tehdä minusta ryhmäpäällikön kun Heinolassa meni monta päällikköä. Muistakin meidän ryhmän pojista m.m. [Yrjö] Topeliuksesta, Lehtosen Eerosta [myöhempi olympiavoittaja] ja osuuskaupan puotilaisesta Tatu Kontisesta [tehtiin päälliköitä]. Jos laittaisitte tänne vähän korppuja ja voita.” Vähän myöhemmin kotiin tuli taas kirje: ”Olemme nyt olleet täällä Hentulassa noin 2 km päässä Kinnistä olevassa talossa. Terveitä täällä ollaan. Vahdissa ollaan 9 tuntia vuorokaudessa. Joka 6 tunnin perästä 3 t. Arvon [kirjoittajan veli] mukana tuli tänne eväs ja alusvaateet. Likaset vaatteet lähetän takasin sittenkun olen muuttanut. johan ne tuli sunnuntaina mutta en ole vielä vaihtanut. Evästä saisi lähettää meille molemmille. Lomalle pääsystä ei ole tietoa.”¹⁴⁵

Kirje oli kirjoitettu 4.4. eli samana päivänä, jolloin Savon rintamalla tapahtui viimeinen yhteenotto. Sen jälkeen alkoi punaisten vetäytyminen, kunnes 26.4. rintama siirtyi kokonaan Mäntyharjun eteläpuolelle.

Taistelualueita lukuun ottamatta olot olivat suurimmassa osassa Savoa rauhalliset. Näin oli varsinkin syrjäseuduilla ja paikkakunnilla, joissa vasemmiston kannatus oli vähäistä. Rautavaaralta todettiin, että ”pitäjämme sijaitsee kaukana liike maailmasta joten sen maininkit ei niin nopeasti koske tänne saloseutuun kun kaupunti ja tehaskeskuksiin” ja Varpaisjärveltä, että ”se ite kapina eli kansalaessota kun ee tiällä syvämmualla paljo liikuttanna elmee”. Näin kerrotaan Työväen arkiston muistitiedon tallenteissa.¹⁴⁶

Ristiinassa­kaan, vaikka se sijaitsi valtatien varrella ja lähellä rintamalinjaa, ei käyty taisteluja eikä jouduttu kokemaan tuhopolttoja tai muuta omaisuuden hävittämistä. Työväenyhdistyksen talo sekä kaikki siellä olleet kirjat tosin takavarikoitiin, mutta omaisuus saatiin takaisin ”lukunottamatta sitä minkä omat toimihenkilöt vähän ravintolakalustoa olivat hävittäneet”.¹⁴⁷ Myös tiedot punaisten toimintapesäkkeiden antautumisesta vaikuttivat aina lähikuntalaisiin lamaannuttavasti ja taisteluja hillitsevästi.

Jännitys aiheutti kuitenkin rauhallisillakin seuduilla vääriä hälytyksiä ja ylireagointeja. Kuvaava tapaus sattui Mikkelin maalaiskunnan Vatilan kylässä. ”Ampumaharjoitusten aikana sattui eräs, Vatilassa oleva kuularuiskuosaston miehistä olemaan ruokatarpeita hankkimassa ja oli juuri saapumassa takaisin retkeltään, kun ensimmäiset harjoituslaukaukset ammuttiin. Tästä säikähtäneenä ajoi hän suoraan Mikkeliin kertoen kiivaan taistelun olevan käynnissä Vatilassa, jolloin sieltä lähetettiin apua meille, mutta eksyivät nämä matkalla.”¹⁴⁸

Rasituksia varsinkin Etelä-Savon kunnille aiheuttivat alueen läpi kulkevan väen – sekä joukkojen että pakolaisten – muonittaminen ja majoitus. Valkoisten puolella naiset antoivat myös vapaaehtoisen panoksensa rintamajoukkojen varustamisessa. Esimerkiksi Kangasniemen käräjäsalissa ja Mikkelin lääninhallituksen yläkerrassa neulottiin aamuyöstä iltamyöhään selkäreppuja, sukkia, kintaita, paitoja, patruunavöitä, käsivarsinauhoja sekä muita tarvikkeita.¹⁴⁹

Samanlaista lottatyön alkua oli monessa muussakin pitäjässä. Lumipukuja ommeltiin niin paljon, että valkoisesta armeijasta tuli ulkonäöltäänkin valkoinen. Lääninsairaaloiden lääkärit antoivat naisille sidonta- ja lääkintäopetusta, tulipa Mikkeliin Ruotsista Finlands Vänner -yhdistyksen ambulanssiosastokin. Mahdollisuuksien mukaan kunnat tukivat valkoisen armeijan toimintaa myös rahallisesti.

Henkilömenetyksiltä ei rauhallisissakaan kunnissa vältytty. Miehiä oli sotatoimissa oman pitäjän ulkopuolella, ja moni menetti henkensä myös erilaisten terroritekojen takia. Jo sodan ensimmäisinä päivinä punaiset surmasivat Karttulan ja Kuopion maalaiskunnan rajalla aseita etsiessään erään isännän, minkä valkoiset kostivat yhden karttulalaisen teloituksella.¹⁵⁰

Osa kuolemaan johtaneista tapahtumista sattui jopa vahingossa, tilanteen sekavuudesta johtuen. Näin kävi, kun punaiset olivat 7.2. vallanneet Mäntyharjun aseman ja Ristiinan suojeluskunta lähetti kahden miehen partion ottamaan selvää punaisten mahdollisesta etenemisestä. Noin neljän kilometrin päässä Mäntyharjun kirkolta ristiinalaisia vastaan tuli ryhmä pohjoiseen päin pyrkiviä suojeluskuntalaisia, joiden kanssa syntyi laukaustenvaihtoa molempien luullessa toisiaan punakaartilaisiksi. Kohtauksessa sai surmansa yksi henkilö. Seuraavana päivänä epäonni jatkui. Mäntyharjulle lähetetty uusi ristiinalaispartio ajoi vahingossa punaisten hallussa olevaan Kiepin taloon, missä heidät otettiin vangeiksi ja surmattiin.¹⁵¹ Suurimmat henkilömenetykset tapahtuivat kuitenkin sodan jälkiselvittelyissä, kuten seuraavassa luvussa tarkemmin kerrotaan.

Mikkelissä olot oli rauhoitettu jo sodan alkupäivinä, mutta poikkeukselliseksi kaupungin aseman teki se, että siellä sijaitsi koko sodan ajan Savon rintamaosan komentajan päämaja sekä sodan loppuvaiheessa 11.4.–16.5. myös Suomen armeijan ylipäällikön päämaja. Siihen saakka ylipäällikön komentokeskus oli sijainnut Vaasassa, Seinäjoella ja Vilppulassa, mutta kun taistelujen painopiste siirtyi Tampereen valtauksen jälkeen Karjalaan, tuli tarve siirtää päämaja keskemmälle maata.

Mikkeli sopi tarkoitukseen, sillä sinne oli jo rintamaosan esikunnan takia hankittu hyvät viestiyhteydet. Se oli myös niin lähellä rintamalinjaa, että Mannerheim pystyi itse johtamaan ratkaisutaisteluja, kuten hän siirtopäätöstään hallitukselle perusteli. ”Oli se merkkitapaus Mikkelin oloissa, kun ylipäällikön päämajajuna muuanna kauniina päivänä huhtikuun alkupuolella verkkaan ajoi asemalle. . . . Aseman vieressä oleva seurahuone pantiin kiireesti kuntoon, sinne siirrettiin junasta päämajan moninaiset eri osastoihin ja laitoksiin kuuluvat tavarat ja sinne majoittuivat ylimmät esikuntaupseerit.” Muut päämajan virastot ja laitokset sijoitettiin kasarmille, kuuromykkäkoululle ja lyseolle.¹⁵²

Sodan päänäyttämöinä olivat olleet Hämeen ja Viipurin läänit, mutta Savoonkin sota tunkeutui Mäntyharjun rintamaosuudella. Lisäksi käytiin kiivaita taisteluja Kuopion ja Varkauden asutuskeskuksissa. Kaikkiaan Savon puhdistaminen punakaarteista kesti vajaan kuukauden, tammikuun 29. päivästä helmikuun 23. päivään, mutta taistelutoimintaa Etelä-Savossa oli vielä kahden kuukauden ajan. Sen jälkeen savolaisia oli mukana Kaakkois-Suomen taisteluissa muun muassa Viipurin valtauksessa ja rintamantakaisissa tehtävissä.

Kaikkiaan vuoden 1918 sota kesti vajaat neljä kuukautta, tammikuun lopulta toukokuun puoliväliin, ja päättyi valkoisten voittoon. Venäläiset olivat sodan aikana vetäytyneet Suomesta lähes kokonaan, niin että heidän hallussaan oli lopulta vain lnon linnoitus Karjalan kannaksella. Sen he luovuttivat suomalaisille räjäytettynä 14.5.1918. Viimeinen suomalainen punaosasto oli antautunut valkoisille Kymenlaakson Ahvenkoskella jo 5.5.1918. Rauha Suomen ja Neuvosto-Venäjän välillä solmittiin Tartossa 1920.

Sodan hinta

Suomessa 1918 käydyllä sodalla oli monta tavoitetta ja sen mukaisesti myös monta nimeä. Puhutaan vapaussodasta, kansalaissodasta, sisällissodasta, veljessodasta, luokkasodasta, punakapinasta. Kyseessä oli sekasorron aika, jolla ei voi ollakaan yhtä oikeaa nimeä. Valkoiset käyttivät nimeä vapaussota, sillä sen aikana venäläiset joukot karkotettiin Suomesta. Käytiin myös sisällissotaa, veljessotaa tai kansalaissotaa, sillä rintamalinjan molemmin puolin taisteli Suomen kansalaisia.

Lisäksi kyseessä oli laillista hallitusta vastaan nousseen työväenluokan kapina ja sen kukistaminen. Mitään selviä luokkarajoja sodalla ei kuitenkaan ollut, sillä työmiehiä ja tilattomia oli sekä punaisten että valkoisten puolella. Sekavuutta sekä nimityksissä että sotatoimissa aiheutti myös se, että suuri osa taisteluista oli epämääräisiä kahakoita, ja varsinkin rintamalinjan ulkopuolella sattui tapauksia, joilla ei ollut yhteyttä järjestäytyneeseen sodankäyntiin.¹⁵³ Sodan erikoisluonne näkyi kuolinsyidenkin moninaisuudessa.

Ihmishenkinä laskettaessa sodan hintana koko Suomessa oli 9 403 kaatunutta ja 9 720 teloitettua, ammuttua tai murhattua. Lisäksi sodan aikana sekä välittömästi sen jälkeen vankileireillä menehtyi 14 059 suomalaista. Kun vielä kadonneiksi ilmoitettiin 2 193 ja tapaturmaisesti tms. kuolleiksi 1 265 henkeä, suomalaisten menetykset vuoden 1918 aikana olivat lähes 37 000. Punaisia heistä oli noin 23 000.

Savolaisista taisteluissa kaatui – tosin melko epätarkkojen ja tulkinnanvaraisten tietojen mukaan – noin 400 ja teloitettiin tai murhattiin yli 300 henkeä, mikä Hämeeseen ja Karjalaan verrattuna oli suhteellisen vähän. Vankileirien aiheuttamat henkilötappiot olivat kuitenkin myös Savossa suuret, noin 250 savolaista, minkä lisäksi muihin syihin kuoli noin 30 ja kadonneiksi ilmoitettiin noin 30.¹⁵⁴ Sodan luonteesta johtuen punaisten ja valkoisten kuolinsyyt painottuivat täysin eri lailla:¹⁵⁵

Eniten valkoisten puolella kaatui miehiä, jotka olivat kirjoilla Mikkelissä tai Mikkelin maalaiskunnassa (37) sekä Kuopiossa tai Kuopion maalaiskunnassa (37). Savonlinnalais-sääminkiläisiä kaatui (23). Suhteellisen paljon kaatuneita, yli 10, oli myös Hirvensalmelta, Kerimäeltä, Kiuruvedeltä, Mäntyharjulta, Rantasalmelta ja Rautalammilta. Punaisten puolella kaatui eniten kuopiolaisia ja leppävirtalaisia.

Punaisten väkivallan uhreiksi joutuneista valkoisista suurin osa oli mäntyharjulaisia (19). Kaikkiaan Mäntyharjulla murhattiin 33 valkoista, joista 18 oli siviilejä ja 15 sotaan osallistujia. Leppävirtalaisista punaiset murhasivat 7, ristiinalaisista 4, varkautelaisista 3, kuopiolaisista 3 ja muutamien muiden paikkakuntien asukkaista 1–2.

Punaisista teloituksen uhreista taas suurin osa oli varkautelaisia (93). Se oli 10,2 % pienen ruukinseurakunnan miespuolisesta väestöstä ja ylivoimaisesti suurin prosenttiosuus koko maassa. Kaikkiaan Varkaudessa teloitettiin massatehtaan valtauksen jälkeen noin 200 henkilöä, mutta suurin osa heistä oli muualta valtaukseen tulleita. Niinpä myös leppävirtalaisten (80) ja joroislaisten (31) suuret teloitusluvut johtuivat pääosin Varkauden tapahtumista. Mäntyharjulaisiakin teloitettiin 50 ja Mikkelin maalaiskunnan asukkaita 29.

Muilta Savon paikkakunnilta teloitettuja oli alle 10. Mikkelin läänin osalta teloitukset kohdistuivat useimmiten rintamalla siepattuihin vankeihin ja selustassa pidätettyihin epäilyttäviin henkilöihin. Pohjois-Savossa ammuttavat seuloutuivat yleensä kenttäoikeuksissa tai surmattiin summittaisesti heti asutuskeskusten valtausten jälkeen.¹⁵⁶ Lisäksi oli joukko kaatuneita ja surmattuja, joita ei voi ryhmitellä punaisiksi eikä valkoisiksi, ja sellaisia, joiden kuolinsyy jäi epäselväksi. Kadonneet olivat pääosin punaisia.

Suuri osa teloituksista tapahtui vankileireillä. Se oli luonnollinen jatke sille väkivallan sarjalle, jota Juhani Aho kuvasi muistiinpanoissaan ”Hajamietteitä kapinaviikoilta”. Huhtikuun lopulla 1918 hän kirjoitti: ”Ajatus pysähtyy ja kynä herpautuu niistä suunnattomista rikoksista, ryöstöistä ja ilkitöistä, jotka nyt pääsevät päivänvaloon. . .. Ja se ei voi enää olla vain tartuntaa, se on elimistössä itsessään piillyttä ja siinä sisäisesti kehittynyttä ja siitä puhjennutta. Turhaa on siitä syyttää vain ryssää tai yllytystäkään. . . . Lähimmät yhteiskuntaa suojelevat ja sen tulevaa turvallisuutta takaavat toimenpiteet eivät liene löydettävissä muusta kuin leikkakuksesta ja eristämisestä. Vankileirit ja kuolemantuomiot – siihen on nyt tultu.”¹⁵⁷

Savon alueella oli sodan loppuvaiheessa viisi vankileiriä. Suurin oli Kuopiossa, jossa (13.5.1918) arvioitu vankiluku oli 2 498. Iisalmessa vankileirillä oli tuolloin 114, Pieksämäellä 124, Mikkelissä 270 ja Savonlinnassa 236 vankia. Näiden laskelmien mukaan Savossa siis odotti kohtaloaan 3 242 vankia, joista suuri osa oli oman maakunnan punaisia. Joukossa olevat venäläiset pyrittiin palauttamaan omaan maahansa. Kesäkuussa 1918 leirejä vähennettiin mutta suurennettiin. Kuopioon tuotiin vankeja Kajaanista, Joensuusta, lisalmelta ja Varkaudesta, Mikkeliin taas Pieksämäeltä, Jyväskylästä, Jyväskylän ympäristöstä ja Savonlinnasta. Kuopion ja Mikkelin kasarmit otettiin vankilakäyttöön, ja niiden vankimäärä oli enimmillään 2 639 (Kuopio) ja 778 (Mikkeli). Savonlinnassa oli edelleen pieni 173 vangin leiri.¹⁵⁸

Olosuhteet vankileireillä olivat sekä ravinnon että hygienian kannalta surkeat. Koko maassa oli poikkeuksellisen paha elintarvikepula, mikä vaikutti myös vankien oloihin. Tosin Kuopion suurleirillä ruokaa riitti keskikesään asti ja olot olivat muutenkin keskimääräistä siedettävämmät. Omaisten tuomat ruokapaketit helpottivat tilannetta, mutta kun ne kesäkuun puolivälissä kiellettiin, kurjistuminen eteni kohtalokkaasti. Nälkään ja tauteihin menehtyi Kuopion leirillä 475 vankia, joista lähes puolet oli savolaisia. Leppävirtalaisia heistä oli 63, kuopiolaisia 35, Kuopion maalaiskunnan asukkaita 26, karttulalaisia 18, tuusniemeläisiä 15 ja muista kunnista kustakin muutama.¹⁵⁹ Savolaisia oli myös muualla Suomessa olevilla leireillä. Kuopion ja Mikkelin vankileirit lakkautettiin heinäkuun lopulla ja Savonlinnan leiri jo kesäkuussa 1918. Koko sotavankilaitosvaihe päättyi 15.9.1918, jolloin vankeinhoito siirrettiin siviiliviranomaisille.

Vankileirille joutuminen oli koettelemus paitsi vangille itselleen myös hänen perheelleen. Moni perhe joutui entistä turvattomampana köyhäinhoidon varaan ja yritti sopeutua myös yleisen tavarapulan ehtoihin. Aineellisen puutteen poistamiseksi muun muassa Yhdysvaltain Punainen risti toimitti Suomeen jalkine- ja vaateapua, mutta vaikeampaa kuin puutteesta selviytyminen oli katkeruuden voittaminen. Sodanaikaiset tapahtumat jättivät sekä punaisten, valkoisten että syrjään jättäytyneiden mieliin pysyvät arvet.

Sodan päättyminen ja itsenäisyyden saavuttaminen loi pohjaa kansan eheytymiselle. Käytännössä se kuitenkin toteutui vasta uuden ulkoisen uhan pakottamana, mikä todettiin talvisodan taisteluissa 20 vuotta myöhemmin. Tapahtui ”talvisodan ihme”, josta punaista ja valkoista terroria tutkinut Jaakko Paavolainen toteaa: ”Kevään 1918 väkivaltailmiöiden taustaa vasten tarkasteltuna talvisodan sisäinen rintama Suomessa ei ollut ihme vaan ihmeiden ihme.”