Kunnalliseen köyhäinhoitoon kuului kuvattavalla kaudella kerjuu, kyläkierto, ruotuhuolto, eläneelle sijoittaminen, vakinaisten tai satunnaisten avustusten antaminen sekä laitoshoito. Lisäksi turvauduttiin yksityiseen hyväntekeväisyyteen ja valtion tukemiin hätäapu- ja työttömyystöihin. Kaiken kaikkiaan köyhäinhoito oli 1800-luvun lopulla lähes jokaisessa Savon kunnassa sen suurin menoerä. Koko Savossa osuus oli esimerkiksi vuonna 1891 peräti 32 % ja vielä vuonna 1910 noin neljännes kuntien menoista. Laskeskelut mahdollisimman edullisista hoitotavoista olivat siis ymmärrettäviä.
Luontoistalouteen perustuvat ratkaisut, kuten kyläkierto ja ruotuhuolto, olivat kunnille halvimpia. Ajan mittaan ne eivät kuitenkaan enää soveltuneet avustuskeinoiksi, joten ne pyrittiin korvaamaan ensin avustuksilla ja elätehuollolla sekä vähitellen myös laitoshoidolla. Avun piirissä olevien määrät eivät kuitenkaan kehittyneet samaa tahtia eri huoltomuotoihin käytettyjen kustannusten kanssa. Tilastojaotteluja tästä on vuodesta 1893 lähtien.93
Koteihin annettavan elatusavun piirissä oli Savon maalaiskunnissa 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa jo noin puolet köyhäinavun saajista (s. 362). Avustukset olivat kuitenkin niin pieniä, etteivät ne enimmilläänkään vieneet kuntien vaivaishoitovaroista kuin viidenneksen. Laitoshuollossa tilanne oli päinvastoin. Vaivaistalojen hoidokkeja oli aluksi suhteellisen vähän, mutta yksittäisissä kunnissa vaivaistalon perustamiseen jouduttiin käyttämään lähes puolet vaivaiskassan vuotuisista varoista. Laitoshoidon kalleus käy ilmi myös seuraavasta vertailusta:94
Valtiovallan painostuksen takia laitoshoito oli kalleudestaan huolimatta varsinkin Pohjois-Savossa keskimääräistä yleisempää, mutta elättihuoltoa se ei kokonaiskustannusten jaossa Savossa ennen 1910-lukua ohittanut.
Lainsäädännön tiukkeneminen vuonna 1879 ei supistanut – kuten aikaisemmin on ollut puhe – avuntarvitsijoiden määrää. Myöskään menot asukasta kohden eivät Savossa heti laskeneet. Kehityksen yleissuunta näytti seuraavanlaiselta:95
Kustannuksia koskevien lukujen tulkinnanvaraisuudesta huolimatta numerosarja kertoo sen, että köyhäinhoidon kokonaiskustannusten taakka oli Savossa koko maahan verrattuna keskimääräistä raskaampi ja että kulut asukasta kohden lähes kolminkertaistuivat vuosien 1881 ja 1910 välisenä aikana. Kuntakohtaiset erot olivat ennen 1900-lukua kuitenkin suuria. Keskimääräistä suurempi vaivaishoitorasitus oli 1880-luvulla Karttulassa, Pielavedellä ja Tuusniemellä, keskimääräistä kevyempi taas Kangasniemellä ja Haukivuorella.96 Erot johtuivat sekä avuntarvitsijoiden määrästä että kunnan vaivaishoidon kehitysasteesta; oliko kunta hankkinut varoja vaativan vaivaistalon vai tultiinko toimeen entisin keinoin.
Kunnalliskotien ”läpimurtovuonna” 1893 vaivaishoidon kokonaiskustannukset kääntyivätkin Savossa selvään nousuun. Vaikka avustettavien osuus laski, menot asukasta kohden lisääntyivät. Laitosten perustamiskustannukset vaativat varoja, minkä lisäksi laitoshoidon kuluissa heijasteli elintason yleinen kohoaminen. Yksityiskodit pyrkivät irti huoltotehtävistä, vaatimukset lisääntyivät ja laitostenkin palvelutasoa oli nostettava. Kehityksen suunta oli sama koko Suomessa, mutta Savossa se oli vuosina 1893–1910 jonkin verran keskimääräistä jyrkempi. Rahan arvon heikkenemisellä ei vielä tuolloin ollut sanottavaa merkitystä markkamäärien kohoamiseen.
Kaupunkien köyhäinhoitokulut olivat selvästi maalaiskuntien menoja suuremmat. Vuonna 1881, jolloin Savon maalaiskuntien keskimääräiset hoitokulut olivat 1,3 markkaa henkilöä kohden, ne olivat Kuopiossa 2,6 mk, Savonlinnassa 1,7 mk ja Mikkelissä 1,5 mk. Kuopioon oli jo tuolloin perustettu Harjulan vaivaistalo, muissa kaupungeissa taas avustukset olivat kustannuksia eniten kohottava tekijä. Mikkelin Pankalammen (perustettu vuonna 1893), Savonlinnan (perustettu 1897) ja Iisalmen (perustettu 1914) vaivaistalojen perustamisella oli myös selvästi kustannuksia kasvattava vaikutus. Aikajaksoittain tarkasteltuna kaupunkien vaivaishoidon rasitus näytti seuraavanlaiselta:97
Savon kaupungeissa vaivaishoitomenot asukasta kohden pysyivät yleensä kaupunkien keskitason alapuolella. Poikkeuksena oli 1890-luku, jolloin menoja paisuttivat Mikkelin ja Savonlinnan vaivaistalojen perustaminen sekä vuonna 1892 sattunut kato. Hätäapu- ja työttömyystöiden kustannuksia tilastoissa ei ole eritelty, mutta yleensä ne tulivat kaupungeille tavallisia töitä kalliimmiksi, koska niissä hyöty- ja kannattavuusnäkökohdat jäivät taka-alalle.
Esimerkiksi työttömyystyönä teetetty sepelin hakkuu tuli käsivoimin tehtynä suunnilleen kaksi kertaa kalliimmaksi kuin ”koneella survoen”, mutta silti siihen jouduttiin työttömyyskausina turvautumaan. Samantapainen tilanne oli pitkään maaseudulla käsityötuotteita teetettäessä. Hätäaputöissä ei vaadittu ammattitaitoa, joten tuotevalikoima jäi suppeaksi ja menekki huonoksi. Parannusta saatiin aikaan vasta, kun työn teettämiseen liitettiin työn ohjaus, mistä Juantehtaan käsityökoulu katovuonna 1902 oli hyvänä esimerkkinä.98