SUURVALLAN VALJAIDEN JÄLJET
Vuosisata Stolbovan rauhasta Uudenkaupungin rauhaan muutti Savon rakenteita ja oloja monin tavoin, mutta jarrutti tai kokonaan pysäytti eräiden alojen kehityksen. Luonnonoloissa tuntui pahasti ilmaston viileneminen, joka huipentui pieneen jääkauteen 1600-luvun lopulla, ja se rajoitti pahoin luonnosta riippuvaa toimeentuloa. Katovuosien aiheuttamia vahinkoja ei voitu korvata tuomalla maakuntaan vastaavaa määrää elintarvikkeita.
Samaan aikaan kasvoivat myös esivallan vaatimukset veroina ja sotilasrasituksena. Sen taholla katsottiin maan ja siinä yhteydessä Savonkin voimavarat vajaasti käytetyiksi. Lisäämällä rasitusta arveltiin taloudellisen toiminnan tehostuvan.
Missä määrin savolaiset jaksoivat korvata ilmaston ja kruunun vaatimusten vaikutuksen tehostamalla maanviljelystään, ei ole mitattavissa nykyisten tietojemme valossa. Jonkinmittaista tehostusta voisi päätellä ilmenneen, kun kauimmaisten metsäpalstojen merkitys vanhoille taloille väheni – niitähän vuokrattiin kaskimaiksi tai kartanot perustivat niille torppia.
Asutuksen määrällinen kasvu pysähtyi ja jopa taantui ainakin ajoittain. Se ilmeni etenkin ennen vuotta 1664, kun vanhoissa keskuksissa taloja jäi autioiksi ja niitä liitettiin jäljelle jääneisiin esim. ratsutilojen lisämaina. Niinikään sätereihin ja pappiloihin sulatettiin melkoinen määrä talonpoikaistaloja. Lukumäärän vähennystä korvasi syrjäseutujen uudisasutus, ja siten asutus jakautui entistä tasaisemmin. Tässä oli oma osuutensa kartanoiden torpilla, joista sai alkunsa esim. Enonkosken Hanhijärvi ja Heinäveden Papinniemi. Osittain käytettiin torpanpaikkoina myös lisämaiksi saatujen autioiden tontteja, mikä taas säilytti entistä kylämaisemaa.
Naapurimaakuntiin verrattuna eteläinen Savo seurasi Hämeestä kirjattua kehitystä: vuosina 1618–35 ankara taloluvun pudotus ja sitten hienoista nousua. Pohjois-Savoa voi taas verrata Pohjois-Pohjanmaahan, jossa uudisasutus jatkui joko uusilla alueilla tai entisten kylien lomassa.
Väestökehityksen tarkkoja lukuja emme tiedä, mutta se lienee seurannut asutuksen kehitystä. Väkilukua vähensi ajoittain voimakas poismuutto, jonka taustana vaikuttivat ajan paineet: sotaväenotot ja niiden rinnalla verorasitus. Ensinmainittu tekijä sai aikaan liikettä erittäinkin 1630-luvulla 30-vuotisen sodan paineessa, ja ”kameraaliset” syyt saivat väkeä liikkeelle katovuosien aikoihin. Viimeinen joukkomuutto syntyi 1658, kun Käkisalmen läänin ortodoksit jättivät talonsa autioiksi houkuttelemaan savolaisia lääninrajan yli.
Kauemmaksi jatkunut muutto seurasi savolaisten nihtien jälkiä, he kun ensin sotivat ja sitten tekivät varuskuntapalvelusta Inkerinmaalla, Virossa ja Riiankin seuduilla. Viimeiset metsäsuomalaiset siirtyivät Savosta Ruotsiin 1660-luvulla.
Poismuuton kokonaismäärää ei voi määrittää, sillä edellä on sittenkin käsitelty vain osaa koko muuttajajoukosta. Tapauksia kertyi kolmisen tuhatta ja luku voitaneen ainakin kaksinkertaistaa ottaen huomioon karkureiden perheenjäsenet. Muuttajat elivät parasta ikäänsä, ja heidän poistuessaan Savo menetti elinvoimaansa. Siksi väkilukukin varmaan aleni etenkin pahimpina poismuuton aikoina. Toisaalta voi todeta talokohtaista liikaväestöäkin esim. 1670-luvulla keskellä poismuuton vilinääkin osoituksena savolaisten nopeasta kasvuvoimasta.
Työikäisen väen poistuessa väheni viljelyksen vaatima työvoima. Rinnan säätilan kanssa se rasitti todennäköisesti toimeentulon perusteita.
Väestön sosiaalirakennetta muutti määrällisesti vähän mutta vaikutuksiltaan näkyvästi säätyläisväen kasvu. Kirkkopitäjät jakautuivat ja papinvirkoja tuli muutenkin lisää kartuttaen oppineen säädyn edustusta. Sen kesken syntyi selkeitä, aviositeiden koossapitämiä sukuyhteisöjä, esim. Kyanderin suvun ympärillä tai Iisalmen Hoffrenit, mutta myös kilpailevia etuyhteisöjä.
Virkamieskunta vahvistui, kun kihlakunta- ja tuomiokuntajako tiheni ja yhä lukuisampien hallintopitäjien virkamiehet otettiin aikaisempien talonpoikien sijaan varsinaisista virkamiessuvuista. Vanhojen sukujen, esim. Monnien ja Willandhien merkitys väheni, kun Ison reduktion jälkeen hallintovirkoihin kohosi joukko entisiä aatelin rälssimaiden ja donaatioiden palvelusmiehiä.
Viimein sotaväki organisoitui entisestään tuoden maakuntaan lisää päällystöä, paljolti balttilaista ainesta. Entisten sotilassukujen Pijkien, Qwintusten, Bryggareiden ja Redsvenien talonpoikaistuessa sijaan tulivat Burghausenit, Grotenfeltit, Brandenburgit jne, jotka aateloituina muodostivat uuden yläkerrostuman Savon yhteiskunnassa. Vastaava muutos on havaittu mm. Hämeessä. Mutta sotilassuvut taas ”kuluivat” pahiten sodissa, ja moni niistä sammui sen vuoksi.
Ruotsin suurvaltakausi tuntui tavaranvaihdossa kahtalaisena. Toisaalta kruunu yritti säännöstellä kauppaa saadakseen siitä kaiken mahdollisen hyödyn. Savosta käsin näyttää tämä haitanneen verraten vähän, vaikka sen aiheuttamista epäkohdista tietysti valitettiin tämän tästä. Sidonnaisuus kaupunkiporvarista jäi heikommaksi kuin likempänä rannikkoa sijaitsevissa maakunnissa, ja suhteita voitiin ylläpitää edullisimpiin keskuksiin, esim. Viipurin rinnalla Nevanlinnaan sekä länsi- ja Pohjois-Savosta Pohjanmaalle. Hämäläisen talonpojan vapaus säilyi suunnilleen samanlaisena, mutta pohjalaiset sitoutuivat kiinteästi majamiehiinsä.
Matkan tuottaman vähäisen haitan rinnalla oli iso etu vapaasta pääsystä juuri mainittuihin keskuksiin. Vesitse voitiin kuljettaa suuria tavaramääriä esim. Lappeenrantaan, jossa maamatka Viipuriin lisäsi kustannuksia vain vähän verrattuna seuraavan kauden olosuhteisiin, kun lähin merisatama omassa valtakunnassa oli Hamina. Nevanlinnaankin päästiin kaiketi veneellä ylittämällä maakannakset Joutsenon Jänhiälästä Kuurmanpohjaan ja Suvannon Taipaleessa.
Vientikauppaa hallitsi ehdottomasti terva, jonka myynti näyttää kasvaneen pitkin 1600-lukua. Koska tarkkoja tietoja on saatavissa vain vuosilta 1638 ja 1702, ei kasvun rytmiä voi määrittää, mutta eräänä oireena valitettiin tervasmetsän puutetta jo vuonna 1664 – huippu saatettiin saavuttaa jo silloin. Myös karjaa myytiin melkoisesti maakunnan eteläosasta huolimatta sen lukumääräisestä vähyydestä läntisiin naapurimaakuntiin nähden. Pohjoispitäjien viennissä pyynnin tuottama kala menetti asemaansa voille osoituksena karjatalouden vahvistuvasta asemasta. Pyynnin merkitys väheni Pohjanmaankin kaupassa.
Suurvaltakauden paine tuntui lähinnä verotuksen paisumisena. Vuonna 1618 näkyi edelliskauden perintö veroraakkien ja autioiden suurena määränä, eikä suhde päässyt juuri korjautumaan. Jo 1620-luvulta alkaen yritettiin asiaa korjata järjestelemällä maanomistusta tai tarkentamalla verojärjestelmää, mutta osaratkaisut näyttävät vain lisänneen sekaannusta. Viimein vuosina 1663–4 toimeenpantu maantarkastus saattoi maanomistuksen kohtalaiseen järjestykseen, poisti kirjoista ikiautiot ja määritti veroluvut kohtuulliselle tasolle.
Toinen suurvaltakauden ilmiö oli sotaväenottojen tiheys. Savosta otettiin jalkaväkeen koko ajan yhtä rykmenttiä vastaava miesmäärä. Kova kulutus sodissa ja varuskuntapalveluksessa pakotti vuotuiseen täydentämiseen, ja kovimpina aikoina väen saanti vaikeutui. Väenottoa kehitettiin vähän väliä entistä oikeudenmukaisemmaksi, mutta palvelus vieraalla maalla tunnettiin vastenmielisenä, ja siksi sijaisen palkkaaminen yleistyi.
Viimein 1690-luvulla saatiin aikaan ruotujakolaitos, jonka piti poistaa epäkohdat, mutta sen ylläpito Suuren Pohjan sodan aikana oli yhtä tuskallista kuin aikaisemmissakin sodissa.
Talonpoikainen ratsupalvelus yleistyi 1620- ja 1630-luvuilla, kun Ruotsi tarvitsi suuriin sotiinsa nimenomaan ratsuväkeä. Ratsupalvelusrasitus huipentui 1650-luvulla Puolan-sodan ja ruptuurin paineessa, kun talot joutuivat varustamaan kolme tai neljäkin miestä saman sukupolven aikana. Sama toistui 1670- luvulla. Osa ratsutaloista luopui asemastaan tai peräti autioitui.
Ratsastavaa väkeä koetettiin hankkia 1640-luvulla muodostamalla autioista rakuunatiloja. Ne saivat varustuksen kruunulta ja pääsivät siten ratsutiloja helpommalla. Savon rakuunatilojen taru sammui kuitenkin Lundin taisteluun 1676, jossa niiden miehet kaatuivat liki kaikki. Sekä ratsu- että rakuunatilojen isännistössä kasvoi vuosi vuodelta säätyläisten: pappien, virkamiesten ja upseerien osuus.
Aatelin merkitys maanomistajina tai veronsaajina kasvoi alkukautena. Huttulan–Anttolan Baranoffien ja Koikkalan Nassokinien rinnalle ilmestyivät von der Pahlenit hallitsemaan Kangasnientä ja läntistä Mikkeliä Rantakylästä ja Liukkolasta käsin sekä von Löwet Parkatinniemen, Haukivuoren ja eräiden mikkeliläiskylien herroiksi. Pietari Brahe hankki läntisen Ristiinan, Mäntyharjun, Hirvensalmen ja lounaisen Mikkelin haltuunsa Brahelinnan lääninä ja liitti Kuopion ja Iisalmen hallitsemaansa Kajaanin vapaaherrakuntaan. Valtakunnanamiraali Hans Wachtmeister hallitsi pääosaa Leppävirrasta rälssimaanaan. Muut vastaavat omistukset olivat pienempiä ja hajanaisempia.
Jokseenkin kaikki rälssimaat ja läänitykset palautuivat kruunulle ison reduktion perusteella. Entiset omistajat säilyttivät sentään säterinsä ratsupalvelusta vastaan, ja peruutustakin viivytettiin usein omistajan sotilaallisten ansioiden perusteella. Tämä pehmensi tuntuvasti ison reduktion vaikutusta.
Hengenelämässä näkyi selvimmin kirkkopitäjäjaon tiheneminen. Uusia pitäjiä perustettiin useita vuosisadan alkupuolella etenkin Pien-Savoon: Sulkava, Leppävirta, Iisalmi ja Kerimäki, Suur-Savoon Joroinen, Ristiina ja Kangasniemi. Hirvensalmi eriytyi vuosisadan puolivälissä kappeliksi, samoin Pielavesi 1690-luvulla saaden aluetta Iisalmesta ja Rautalammista. Baranoffin rälssin alueella nykyisessä Anttolassa yritettiin pariinkin kertaan saada aikaan oma kirkkopitäjä, mutta kumpikin yritys raukeni.
Entistä pienemmät pitäjien pinta-alat lyhensivät papiston pitäjänmatkoja ja tehostivat sen työtä opetuksessa ja sielunhoidossa. Niinikään voitiin seurakuntalaiset velvoittaa entistä useammin kirkkoon ja siten osallisiksi hengenelämästä. Kirkollisen tavan valvonnassa avusti myös maallinen esivalta kehottaen ja tarpeen mukaan laiminlyöjiä rangaisten. Piispojen ja tarmokkaiden rovastien valvontatoimi joudutti ulkonaisen kirkkojärjestyksen ja menojen vakiintumista.
Seurakuntatyön teho riippui papistosta. Virantäyttöä koskevat tiedot kuvastavat monipuolisesti eri tekijäin erilaisia pyrkimyksiä. Seurakuntalaiset halusivat yleensä tutun ja sikäli mieleisensä papin. Piispa ja tuomiokapituli piti silmällä ehdokkaan opillisia saavutuksia ja viran edellyttämiä kykyjä, ja kruunu pyrki palkitsemaan sitä palvellutta kenttäpapistoa sijoittamalla sen jäseniä tuottoisiin kirkkoherran virkoihin.
Kruunun virallinen sananvalta vahvistui regaalipitäjien yleistyessä, mutta todellisuudessa toteutui usein muidenkin osapuolten tahto. Pienissä ja syrjäisissä pitäjissä säilyi entinen pappissuku paremmin kuin suurissa ja tuottoisissa, joiden viranhaltijat useimmin tulivat maakunnan ulkopuolelta, useinkin kouluviroista.
Osallistuminen seurakuntaelämään oli siis ensimmäinen askel hengellisessä kasvatuksessa. Toisena seurasi itse opetus: ”autuuden tien” tuntemus keskeisten rukousten ja opinkappaleiden ulkoaoppimisena.
Lukutaito luterilaisen kasvatuksen perustekijänä sai sijaa vasta seuraavana, koska se koettiin niin työlääksi. Se alkoi yleistyä vasta 1700-luvun alussa, mutta sota ja venäläismiehitys katkaisi sen. Samalla lienee pitäjänkoulujenkin toiminta herpaantunut päästyään hyvään alkuun ainakin etelämaakunnan suurissa pitäjissä.
Neljäntenä vaiheena olisi ollut maagisten käsitysten hälventäminen. Tästähän on kirjattu melkoisia voittoja, esim. miten Kuopion kirkkoherra Christer Gabrielis Lackman hävitti pitäjästään kaikki ristikannat eli epäkristilliset palvontapaikat. Kajaanin rovastin Cajanuksen tarkastuspöytäkirjat kuvastavat kuitenkin kuopiolaisten suhdetta magiaan tuona aikana aivan toisin, ja sama kuva toistuu vielä vuosisadan lopulla: Ukonvakkoja ja keyriä juhlittiin vielä täyttä päätä, osallistuipa niihin papistakin.
Yhtä vähän päästiin muustakaan taikauskosta. Tauteja nostettiin ja parannettiin yliluonnollisin menetelmin, petoja nostettiin karjaan, parannettiin paiseita lukemalla, verenseisatuksesta puhumattakaan. Virkamieskunta voudeista ja tuomareista pappeihin asti vastusti näitä keinoja, mutta yhtäkaikki uskoi niihin. Siinä hengessä ei taikauskoa saatu häviämään.
Hengellisessä elämässä kylväytyi kenties ensimmäinen herätyksen siemen. Venäjän sotavankeuteen joutunut upseeristo haki lohdutusta turvattomuuteensa pietismistä. Tähän joukkoon kuului myös sääminkiläistynyt eversti Kristoffer Freidenfelt, joka palattuaan palveli viimeiset vuotensa Savonlinnan komentajana ja jonka lukuisa ja nimekäs vävyjoukko omaksui appensa hengellisen katsomuksen. Tämän vaikutus Savon hengenelämässä kuuluu kuitenkin seuraavaan kauteen.
Tässä kuvattu vuosisata muutti Savoa monessa suhteessa. Entiset erämaat joutuivat entistä vahvemmin ihmisen toiminnan kentäksi. Talonpoikainen maatalous muuttui ilmaston ja kruunun vaateiden paineessa elintavasta elinkeinoksi, kun työpanos totuttiin käyttämään aikaisempaa tehokkaammin omaksi ja yhteiskunnan hyväksi. Olosuhteiden rauhoituttua Uudenkaupungin rauhan jälkeen tämä kasvanut panos voitiin suunnata entistä suuremmalta osalta omaksi hyödyksi, ja siitä lähti osaltaan 1700-luvulla virinnyt nopea taloudellinen kasvu.
Yhteiskunnallinen, valtiollinen ja kirkollinen järjestys tehostui. Kosketukset ulkomaailmaan rakentuivat suurvalta-aikana laajemmiksi ja kiinteämmiksi kuin ennen tai pitkän aikaa myöhemminkään. Hengenviljelys virisi ensimmäiseksi kipinäksi muokaten maaperää seuraavalle kehitykselle.