”Savo on täynnä järviä ja jokia, jotka melkein kaikki laskevat Vuoksea pitkin Laatokkaan. Yhdessä Laatokan kanssa ne Skandi(navi)an järvistä ainoina kasvattavat merivasikoita eli hylkeitä. Sitä paitsi niissä on erittäin runsaasti monenlaisia kaloja, etenkin haukia, joita kuivattuina viedään suuria määriä Viipuriin.
Siellä on erittäin vahva linnoitus nimeltä Nyslott eli Uusilinna, jonka valtakunnan drotsi, muuan Erik Akselinpoika, perusti vuonna 1475 ja nimitti Pyhän Olavin linnaksi.”
Tämän verran kertoi Savosta aikansa etevin ruotsalainen maantieteilijä Anders Burc vuonna 1626 julkaisemassaan, pohjoismaita kuvaavassa teoksessaan.1 Hän oli juuri sitä ennen perehtynyt tarkoin Ruotsi-Suomen uuteen itärajaan rajankäyntikomission jäsenenä ja käytti siinä saamiaan kokemuksia laatiessaan kirjansa rinnalla pohjoismaiden karttaa. Siinä on Suomen itäosa kuvattu verrattomasti tarkemmin kuin länsipuoli, mutta tekstistä päätellen Bure oli tuntuvasti kiinnostuneempi Karjalasta kuin Savosta ainakin sivumäärissä mitattuna.
Noin 15 vuotta Burea myöhemmin perehtyi Savoon kuulu ja korkea virkamies, kenraalikuvernööri Pietari Brahe, joka virkansa puolesta joutui tarkastelemaan maakunnan oloja, paljastamaan puutteita ja ehdottamaan tai toimeenpanemaan parannuksia. Käytyään talvella 1639 Viipurissa ja Käkisalmessa ja vielä perusteellisemmin perehdyttyään saman vuoden kesällä Savoon muun sisä-Suomen mukana, hän kuninkaalliselle majesteetille osoittamissaan matkakertomuksissa saattoi kuvata käsityksiään paikallisista oloista. Hänen tehtävänään oli saattaa liikekannalle hallitsemansa maan voimavarat, ja se ilmenee hänen käsityksistäänkin:
”Sisämaalaiset istuivat koko talven savupirteissään eivätkä selvinneet edes hakkaamaan kala-avantojaan,” tilittää Brahe tuntojaan talvimatkalta palattuaan. Kesämatkan kokemukset hän kiteytti seuraavaan:
”Muiden pohjoisten maiden (paitsi Pohjanmaan) väestö on omavaltaista ja kuritonta ottamatta vähääkään varteen kuritusta ja valittelee ylenmäärin. Katovuosia sattuu heille usein ja aiheuttaa köyhyyttä, jolloin heidän silloin tällöin täytyy luopua maastaan ja hakea muualta toimeentuloaan ja elatustaan, vaikka se onkin tuiki harvoin poismuuton syy. – He syövät monta eri ja epätavallista kertaa päivässä, ahmien ylenmäärin, niin paljon kerralla, kuin mistä työläinen Ruotsissa tai muualla saa kyllikseen neljällä tai kuudella aterialla. He tekevät työtä vahvasti niin kauan kuin se kestää, mutta eivät ponnistele, vaan rakastavat laiskuutta ja turhamaisuutta.”2
Vuonna 1650 julkaisi Turun yliopiston ensimmäinen historian professori Mikael Wexionius teoksen ”Epitome descriptionis Sueciae, Gothiae, Fenningiaer subiectarum provinciarum”, jossa hän uhrasi savolaisille yhden rivin: ”Mikä uskomaton mielettömyys vastaa viljavarastoista, ellei kato hävitä sitä.” Kysymys on kaskiviljelyksestä, joka Ruotsista tulleen oppineen oli tietysti mahdoton ymmärtää. Luonnonoloja Wexionius selostaa Burea lainaten ja vain kosken kuohuilla sitä värittäen. Hän tunsi sentään Savon kihlakuntajaon ja pitäjät sekä mainitsi sitä rajoittavat maakunnat.3 Hänen lausumansa kuvastelee hiukan Brahenkin matkakertomuksen sisältöä, joka saattoi hyvinkin tulla professorin tietoon Turun silloisissa seurapiireissä.
Wexioniuksen tiliin on pantu Savon nimen alkuperää koskeva päätelmä: ”Savo on täynnä sauhua.” Kaskiviljelys luonnehtisi hänen mielestään siis maakuntaa aina nimenantoon asti.
Yleiset Savoa koskevat käsitykset kuvasivat toisaalta sen luonnonantimien runsautta – kapakalasta hylkeisiin – mutta toisaalta talonpoikien alkukantaisuutta elinkeinonharjoituksessaan, mukavuudenhalua, lyhytjänteisyyttä ja ruokailutottumusten paljastamaa nautinnonhalua. Savolainen talonpoika uurasti vain sen verran, mitä hän tarvitsi tullakseen toimeen perheineen. Työtä hän teki ikäänkuin huvikseen ja vaihtelukseen, joskus innostui näyttämään voimiaan, mutta muuten pyrki pääsemään mahdollisimman vähällä.
Kun tällainen käsitys levisi Ruotsin valtakunnan johdon piirissä, niin ei ole ihmeteltävä Savoonkin kohdistettuja odotuksia ja hallintotoimenpiteitä, joita seuraavassa pyritään kuvaamaan.
Sotien jäljeltä toimeentulo olikin epävarmalla pohjalla. Vuonna 1618 laadittu maakitja osoittaa veronmaksukyvyn painuneen alle puoleen odotetusta tai tarkoitetusta: vain 43 prosenttia maakunnan veromarkoista (myöhemmin manttaalin neljäsosista) maksoi veronsa. Ulostekojaan suoritti sentään kaikkiaan 3665 taloa, ja autioiksi merkittiin kokonaan vain 390 tilaa eli kymmenen prosenttia koko määrästä, mutta voimissaan olevillekin jouduttiin myöntämään yli puolet anteeksi. Tiukimmilla oltiin maakunnan pohjoispäässä Tavinsalmen hallintopitäjässä, jossa veromarkoista alle kolmasosa oli ”säilyneitä” ja yli kaksinkertainen määrä helpotettuja. Sen sijaan kokonaan autioita oli Tavinsalmella vähiten. (Liite 1.)
Muissa pitäjissä veroja maksettiin 43–46 prosentilta veromarkkojen kokonaismäärästä. Kokonaan autioita oli eniten Suur-Savossa, liki joka kymmenes taloista ja 17 prosenttia veromarkoista. Suur-Savon pohjoispäässä sijainnut Juvan pitäjän Joroisten neljännes ja siitä etenkin Hietaisten kymmenes, nykyiset Suonenjoki ja Jäppilä, oli ahtaalla, sillä veronmaksajat pystyivät suoriutumaan vain neljäsosasta ulostekojaan. Keskuspaikoilla ja äärialueilla tilanne oli erilainen: ensin mainituissa runsaasti kokonaan autioita, ääripitäjissä taas osittaista veronmaksukyvyttömyyttä.4
Vuonna 1620 lueteltiin karja- ja kylvöluettelossa koko Savosta 3859 viljelmää, joista suursavolaisia 1955. Piensavolaisista oli nykyisessä Pohjois-Savossa 539 eli runsas neljännes.
Maapinta-alaan nähden näyttäisi tihein olleen Rantasalmi, jossa taloa kohti riitti 1,5 km2 Ristiinan vastaava luku oli 1,8, Mikkelin 3,2, Anttolan, Sulkavan ja Säämingin 3,5 kunkin. Alle neljän neliökilometrin pitäjiä olivat lisäksi Joroinen, Juva, Virtasalmi, Kerimäki ja Varkaus. (Liite 2.)
Vastakkaisessa päässä asteikkoa olivat syrjäpitäjät, joihin asutus alkoi vasta levitä. Yli sadan neliökilometrin lukemia saadaan Tuusniemeltä (120), Varpaisjärveltä (243) ja Vieremältä (151). Näistä useimmat ovat maakunnan itärajan tuntumassa.
Mainitut lukemat eivät anna yksiselitteistä kuvaa tilanteesta. Maasto ja maaperä vaihtelivat pitäjittäin. Kelvollisten viljelysmaiden, moreeniselänteiden kanssa vaihtelivat hiekkakankaat, suot ja kalliolouhikot, jotka jakautuivat pitäjien kesken perin epätasaisesti. Lisäksi useilla rintapitäjien vanhoilla taloilla oli käytössään viljelyskelpoisia takapalstoja syrjäpitäjien alueilla, joten niiden käyttö oli tehokkaampaa kuin mitä taloluvut osoittavat.
Suurpitäjittäin verraten asutus oli tiheintä eteläisillä alueilla. Suur-Pieksämäki oli jo selvästi harvempaan asuttu kuin Mikkeli ja Juva. Suur-Rantasalmella lisäsi harvaanasuttu Heinävesi keskimääräistä pinta-alaa. Pohjois-Savon pitäjät ryhmittyivät omaan sarjaansa harvaan asuttuina.
Savolainen eli kolme ja puoli vuosisataa sitten olennaisesti maan ja luonnon varassa. Maan kasvusta saatiin ilmanalan niin salliessa leipäaineet. Puusta saatiin lämpö ja kaikenlaiset rakenteet sekä osin myyntitavarakin tervan muodossa.
Vertaillessamme elinehtoja eri pitäjissä ei perusteeksi riitä niiden kokonaismaapinta-ala, sillä siinä oli melkoinen osa sellaista, jota 1600-luvun talonpoika ei voinut käyttää tehokkaasti hyväkseen. Suot ja louhikot olivat joutomaata. Hyötymaa rajoittui esi-industrialistisena aikana noin 40 prosenttiin maapintaalasta.
Metsää käytettiin ensisijaisesti tarvepuun ottoon. Talokohtainen polttopuun tarve lähenteli vuosittain sataa kuutiometriä. Rakennuksiin, aidaksiin ym. tarvekaluihin tarvittiin noin 15–20 kuutiometriä samoin vuosittain. Jos vuosikasvuksi arvioidaan 3,5 m3 hehtaarilla, niin kotitarvemetsää oli varattava yli 30 hehtaaria taloa kohti.
Tervasmetsän määrää voimme kokonaisuutena arvioida vain vuoden 1638 syksyisen myynnin mukaan. Tervatynnyriin tarvittiin 3,5 m3 tervaksia – tulos vaihteli tietysti puun tervapitoisuuden mukaan. Tämä vastasi siis yhden hehtaarin vuotuiskasvua, kenties enemmänkin.
Kotitarvemetsää tarvittiin siten koko maakunnassa noin 100 000 ja tervasmetsää 3000–5000 hehtaaria. Tämä määrä oli käytettävissä, sillä hyötymetsän pinta-ala ylitti reilusti miljoonan hehtaaria.
Hyötymetsän arvokkain osa oli kaskimaata. Itäsuomalaisessa maastossa kelpasi siihen tarkoitukseen runsas kolmasosa hyötymaasta, arviolta runsaat 400 000 hehtaaria koko maakunnassa eli keskimäärin 113 hehtaaria vuonna 1620 olemassa ollutta taloa kohti.
Metsä ja nimenomaan kaskimaa jakautui pitäjien kesken epätasaisesti talolukuun verraten. Jos lukuja vertaillaan nykyrajoissa, niin vähiten kaskimaata talolleen oli Rantasalmella, 24 hehtaaria, ja lähinnä sitä Ristiinassa 28 ha. Muissa sitä riittikin yli 50 ha.
On kuitenkin muistettava, että 1600-luvulla maanomistus ylitti monin paikoin nykyrajat. Suur-Mikkelin takamaat ulottuivat Kangasniemelle ja Haukivuorelle, ja rantasalmelaiset viljelivät Heinäveden kaskimaita. Todella ahtaimmalla elivät Joroinen ja Juva sekä niihin rajoittuvat Pien-Savon pitäjät Puumala, Sulkava ja Sääminki.
Savon alue oli vuoteen 1618 mennessä rajattu verraten tarkoin, joskin yksityiskohdissa riitti erimielisyyksiä naapurien kanssa vielä 1700-luvullakin. Eteläraja Viipurin-Karjalaa vasten vakiintui kiinteäksi 1620-luvulla, idässä sen määräsi vuoden 1595 jälkeen käyty Täyssinän rauhan raja, pohjoisessa Kainuuta vasten tehtiin vielä 1660-luvulla pieni järjestely, jossa eräs takapalsta siirtyi Kainuun puolelle. Luoteiskulma tuotti jatkuvasti ongelmia, sillä kuulu rajapaikka Rillankivi sijaitsee Koivu järven länsipuolella ja Koivujärven kylä järven pohjoispäässä kuului Rautalammin mukana Hämeeseen. Rillankiveä ei näy kunnioitetun, kun Keski-Suomea asutettiin 1500-luvulla, vaan määritettiin hämäläisten eräsija rajamerkin väärälle puolelle talon ja kylän paikaksi.
Vasta vuonna 1775 toteutettu läänijako, jossa Rautalampi siirrettiin SavoKarjalan lääniin, palautti Rillankivelle sen perinteisen aseman kolmen maakunnan rajapyykkinä.5 Muuten oli länsiraja Hämettä vasten saatu kohtalaisen riidattomaksi keskiajan kuuluisissa kahakoissa ja käräjöinneissä.
Niin maallinen kuin kirkollinenkin esivalta jäsensi Savon aluetta omien tarpeidensa mukaisesti. Kruunu oli jakanut alueen jo 1500-luvulla kahteen kihlakuntaan, Suur- ja Pien-Savoon. Ensin mainittu käsitti Visulahden, Pellosniemen ja Juvan hallintopitäjät eli maakunnan lounaisosan Luonterilta nykyisen Tervon Käpysaloon ja Pien-Savo muun osan maakuntaa. Tämä jakautui vuorostaan neljän hallintopitäjän Puumalan, Säämingin, Rantasalmen ja Kuopion kesken, mutta jako tiheni pian, kun Iisalmi erkani Kuopiosta, Leppävirta itsenäistyi Kuopion ja Rantasalmen väliin, Sulkava Säämingin ja Puumalan saumaan ja Kerimäki Säämingin itäosaan. Suur-Savossa erkani ensin Pieksämäki Visulahden ja Juvan pohjoisosista, Mäntyharju koottiin kolmen maakunnan nurkista ja sai palasen Pellosniemestä, Joroinen syntyi Juvan ja Rantasalmen väliin ja 1650-luvulla Kangasniemi muodostettiin Visulahden ja Pieksämäen väliin. Viimein noin vuonna 1680 selvitettiin Mikkelin ja Ristiinan raja, ja perinteiset Pellosniemi ja Visulahti siirtyivät menneisyyteen.
Kruunun hallintojärjestys säilyi vuodesta 1618 edelleen entisenlaisena. Savo käsitti kaksi voutikuntaa: Suur-Savon ja Pien-Savon, joista ensin mainittuun kuuluivat Visulahden, Pellosniemen ja Juvan hallintopitäjät, jälkimmäiseen Sääminki, Rantasalmi ja Tavinsalmi. Pitäjät jakautuivat perinteisiin neljänneskuntiin ja nämä kymmeneksiin seuraavasti:
Visulahti:
Vuolingon neljännes, jossa Rantakylän, Vanhamäen ja Himottulan kymmenekset
Mälkölän neljännes: Vehkamäen, Vehmaan ja Haukivuoren kymmenekset
Norolan neljännes: Rahulan ja Norolan kymmenekset Paukkulan neljännes: Harjumaan, Jokioisten ja Pieksämäen kymmenekset
Pellosniemi:
Kiialan neljännes: Kyyhkylänniemen ja Alasjärven kymmenekset
Halilan neljännes: Taipaleen, Toivolan ja Hirvensalmen kymmenekset
Pellosniemen neljännes: Taipaloisten, Yöveden ja Himalan kymmenekset
Pitkänlahden neljännes: Pitkänlahden, Yliveden ja Hurissalon kymmenekset
Juva:
Joroisten neljännes: Hietaisten ja Joroisten kymmenekset
Vesikansan neljännes: Kaitaisten, Maaveden, Vuorenmaan ja Vehmaan kymmenekset
Juvan neljännes: Härkälän, Matilan ja Ollikkalan kymmenekset
Koikkalan neljännes: Koikkalan ja Maivalan kymmenekset
Sääminki:
Säämingin neljännes: Pihlajaniemen, Kokonsaaren ja Kosolan kymmenekset
Haapalan neljännes: Varparannan, Seppäjärven, Kerimäen ja Haapalan kymmenekset
Puumalan neljännes: Partalan kymmenes
Iitlahden neljännes: Iitlahden ja Telalahden kymmenekset
Rantasalmi:
Keriharjun neljännes: Varkauden ja Huosiorannan kymmenekset
Rantasalmen neljännes: Syväisten, Voinsalmen ja Halttulan kymmenekset
Putkisalmen neljännes: Heinäveden, Asikkalan ja Parkumäen kymmenekset
Tavinsalmi:
Saamaisten neljännes: Leppävirran, Kalamamäen, Puutosmäen, Kuopionniemen ja Maaninkaveden kymmenekset.
Neljänneskunnat jakautuivat epätasaisesti pitajien kesken, eikä niissä kaikissa ollut alkuperäistä määrää kymmeneksiäkään eli kuutta kussakin. Tavinsalmi oli eronnut Rantasalmesta ja Juvasta ja käsitti kaksi neljänneskuntaa, ja etelämpänä oli 1500-luvun lopulla yhdistetty kymmeneksiä tai järjestelty niitä uudelleen neljännesten kesken.6
Oikeushallinnossa Savo käsitti yhden tuomiokunnan, joka jakauntui hallintopitäjittäin käräjäkuntiin. Tuomarin palkkaama lainlukija kiersi pitämässä käräjiä kolmasti vuoteen: talvella, kevätkesällä ja syksyllä. Käräjillä oli kruunun edustajana läsnä vouti tai hänen määräämänsä valtuutettu. Paikallista asiantuntemusta antoi talonpoikainen lautakunta, kaksitoista järkeviksi, luotettaviksi, vilpittömiksi ja riippumattomiksi tunnettua talonisäntää käräjäkunnan eri osista.
Tuomiokunta koettiin liian suureksi jo vuoden 1630 tienoilla, ja vuonna 1653 Savo jakautui kahtia, Suur- ja Pien-Savon tuomiokuntaan. Ensin mainittuun kuuluivat Pellosniemi, Visulahti, Pieksämäki, Joroinen ja Juva, Pien-Savoon Puumala, Sulkava, Sääminki, Kerimäki, Rantasalmi ja Leppävirta sekä vuodesta 1682 alkaen Kuopio ja Iisalmi, jotka 1651–81 olivat Kajaanin vapaaherrakunnan tuomiovallan alaisina.
Kihlakuntajako vaihteli usein vuoteen 1660 asti. Ensimmäinen uudistus vuonna 1638 jakoi Savon neljään osaan, joista Suur-Savon kihlakunta käsitti Pieksämäen, Visulahden ja Pellosniemen hallintopitäjät, Pien-Savon ylinen Leppävirran, Kuopion ja Iisalmen, keskinen Rantasalmen, Joroisen ja Juvan sekä alinen Säämingin, Sulkavan ja Puumalan. Vuonna 1650 palattiin kolmijakoon: ylisessä kihlakunnassa Pieksämäki, Leppävirta, Kuopio ja Iisalmi, keskisessä Rantasalmi, Joroinen, Juva ja Visulahti sekä alisessa Kerimäki, Sääminki, Sulkava, Puumala ja Pellosniemi. Mutta sitten jako tehtiin taas neljään: SuurSavossa Pieksämäki, Joroinen ja Visulahti, ylisessä Iisalmi, Kuopio ja Leppävirta, keskisessä Rantasalmi, Juva ja Pellosniemi sekä alisessa Suur-Säämingin pitäjät.
Pitäjännimet osoittavat hallintopitäjienkin jakautuneen noina vuosina. Joroinen lohkottiin Rantasalmesta ja Juvasta, Leppävirta Rantasalmesta ja Kuopiosta. Pieksämäen pääosa tuli Visulahdesta ja koillinen kaista Juvan pohjoislatvasta eteläpäänä Jäppilä, pohjoisena huippuna nykyisen Tervon Käpysalo. Pohjoisosa Tavinsalmea irtautui Iisalmeksi mukaanluettuna Onkiveden rannat.
Pitäjänrajat poikkesivat siis jonkin verran vanhasta kihlakunnanrajasta. Puumalaan liitettiin Suur-Savosta nykyisen Anttolan itäkyliä, samoin Sulkavaan pari kylää Juvasta. Rantasalmi taas menetti luoteisia kyliään Suur-Savon puolelle Joroisiin ja Varkauden seudun tässä teoksessa käytetyn jaotuksen mukaan Pohjois-Savolle Leppävirran yhteyteen.
Kirkollinen jako noudatti samoja pitäjänrajoja – taikka määräsi hallinnollisetkin rajat, sillä kirkkopitäjä perustettiin miltei useimmin ennen hallintopitäjää ja ainakin niiden nimet vakiintuivat ennen hallintopitäjien nimiä, esim. Mikkeli ja Ristiina Visulahden ja Pellosniemen sijaan. Iisalmen kirkkopitäjä erkani vuonna 1620, mutta sen verotilit tehtiin Kuopion yhteydessä liki kymmenen vuotta sen jälkeen. Niinikään käräjäkunnat, jotka muuten seurailivat hallintopitäjäjakoa, itsenäistyivät verraten myöhään. Ensin Sulkavan ja sitten Kerimäen eli aluksi Haapalan oikeusasiat käsiteltiin muutamina vuosina Säämingin käräjillä.
Kirkkopitäjät lisivät varsin tuntuvasti. Tähän kauteen kuuluu Iisalmen itsenäistyminen 1627, Joroinen erotettiin Rantasalmesta ja Juvasta 1630-luvulla, Sulkava Säämingistä ja Puumalasta 1631, Leppävirta Rantasalmesta, Joroisista ja Kuopiosta 1640, Kerimäki ja Ristiina 1640-luvulla, Kangasniemi 1650-luvulla. Hirvensalmi erottui kappeliseurakunnaksi 1640-luvulla ja Pielavesi noin 50 vuotta myöhemmin saaden aluetta Iisalmesta ja Rautalammista lääninrajan länsipuolelta.
Seuraavassa on koetettu käsitellä lähteiden antamia tietoja mahdollisuuksien mukaan 1900-luvulla vallitsevien pitäjänrajojen puitteissa, ja ne poikkeavat melkoisesti 1600-luvun aikaisista, sillä uudet pitäjät syntyivät useimmiten vanhojen yksiköiden saumakohtiin ja saivat kyliä naapuruspitäjistä. Siten poikkeaa taulukoissa esiteltyjen ”suurpitäjien” koostumus senaikaisesta Anttolassa, johon kuuluu muutama senaikainen Puumalan ja Juvan kylä, Rantasalmesta ja Leppävirrasta lohkotulla Heinävedellä, Kangasniemestä ja Pieksämäestä kyliä saaneella Hankasalmella sekä Kuopion ja Iisalmen silloisia kyliä käsittävillä Maaningalla ja Varpaisjärvellä eräiden vähäisempien muutosten lisäksi. Toimivina yksiköinä käsitellään tietenkin silloisia pitäjiä. Tilastojen koonti nykyisin rajoin – lisänä nykyisin Kuopioon kuuluva Riistavesi – perustuu nykyihmisen mahdollisiin tarpeisiin selvittää oman kotipaikkakuntansa menneisyyttä koskevaa tietoa.
”PIENI JÄÄKAUSI” LUONNON JA ASIAKIRJOJEN KUVASTIMESSA
1600-luvun loppupuolta on ilmaston ankaruuden vuoksi nimitetty pieneksi jääkaudeksi. Silloin koettiin poikkeuksellisen tiheään katovuosia, jotka yleensä johtuivat halloista tai muuten lyhyestä kasvukaudesta.
Paitsi asiakirjoihin jääneitä mainintoja voidaan tietolähteenä käyttää myös luonnon ”arkistoja”, joista puun paksuuskasvun vaihtelut ovat varmin ja selkein. Dendrokronologit ovat koonneet melkoisia otoksia eri-ikäisistä puista ja voineet määrittää vuoden tarkkuudella puun keskimääräisen paksuuskasvun. Tämä osuu yleensä alkukesään, ja paksuuden vaihtelut ilmentävät siten touko-heinäkuun kasvuolosuhteiden muutoksia.
Maatalouden kasvukauden mittarina näin syntynyt käyrä pätee verraten pitkälle. Lämmin ja edullinen kevät tarjosi viljelyskasveille hyvät lähtökohdat: kasvukausi pääsi alkuun varhain ja sato kypsyi ajoissa. Syyspuolen haittoja, lähinnä syyshalloja, tämä väline ei kuitenkaan mittaa. Sadekesinä taas puu saattoi kasvaa vahvasti, mutta viljelys häiriytyi kunnon korjuusäiden puutteessa, ja kaskikautena vahinkoa lisäsi kaadetun kasken märkyys: polttokelvottomana se jäi rasiksi ja seuraavan vuoden sato saamatta.
Oheisessa kuviossa on kuvattuna männyn vuotuiskasvukäyrä vuosina 1618–1721 pohjoiskarjalaisen, verraten runsaan aineiston mukaisena. Tämä pätee Savoonkin, sillä dendrokronologit ovat havainneet paksuuskasvun noudattaneen samaa rytmiä verraten laajalla alueella Vienan-Karjalasta Länsi-Suomeen ja Pohjois-Ruotsiin asti.
Paksuuskasvu vaihteli 0,4:stä 0,96 millimetriin, ja peräkkäisinä vuosina muutos voi olla 0,10–0,17 millimetriä. Yleishavaintona erottuu lasku 1620-luvun alkuvuosista eli yli 0,8 millimetristä alle 0,6:een, joka vallitsi 1670–1690-luvuilla. Samaan tasoon käyrä painui taas 1710-luvuilla.1
Kun käyrään verrataan Savosta ja Pohjois-Karjalasta säilyneitä katotietoja, niin sarja näyttää seuraavalta. Vuonna 1622 koettu yleinen kato johtui selvästi kevätkylmistä, samoin Perttulin hallavuosien alku 1630 – Perttunahan pitäisi viljojen olla jo valmiita. Katokausi 1641–42 näkyy naapurivuosiin nähden niukempana paksuuskasvuna, mutta 1645–46 ohitettiin pahemmitta valituksitta. Paljon edullisemmat kevätkesät 1649–51 taas koettiin halla- ja poutavuosina.
Vuosina 1659 ja 1662 paksuuskasvu heikkeni. Laurin hallavuosi 1669 erottuu siihen asti ohuimpana paksuuskasvuna. Vuodet 1674–76 katkaisivat nousukauden, ja Savossa nälkävuotena koettu 1680 toi uuden minimin puunkin kasvussa. Kadosta syytettiin poutaa ja hallaa.2
Pielisjärvellä sattui vuonna 1686 kato sateiden takia, ja puu kasvoi silloin viereisvuosia paremmin. Käkisalmen läänissä sattunut yleinen kato 1690 ilmenee ohuena kasvuna puussa. Savon poutakesä ja syyshalla 1692 taas katkaisivat nousun ja kenties kuvastuivat seuraavan vuoden heikkona puunkasvuna.
Sitten vuodet 1695–97 erottuvat ehdottomana miniminä puunkasvussa. Kevät 1695 alkoi poikkeuksellisen aikaisin maaliskuussa, mutta katkesi pitkälliseen takatalveen, jota kesti juhannukseen asti. Kaikenlainen viljely häiriytyi kokonaan, semminkin kun syyshallat tulivat aikaisin. Vuosi 1696 oli kevätkesältään viilein, ja seuraavaa, jo parempaa kasvukautta ei voitu käyttää hyväksi siemenen puutteessa.
Uuden vuosisadan ensimmäiset vuodet olivat sääsuhteiltaan toki parempia, mutta vuodesta 1708 alkoi kylmä kausi uudelleen huipentuen katovuosiin ensin 1712–13 ja uudelleen 1718. Näissä tapauksissa puun paksuuskasvu hidastui vasta katoa seuranneena kesänä.3
Jos siis korkea esivalta säästikin savolaisia talonpoikia 1600-luvulta lähtien enemmän kuin edellisinä jatkuvien sotien vuosikymmeninä, niin luonto koetteli heitä entistä kovemmalla kädellä. Miten se tuntui, ilmenee seuraavista luvuista.