Asutus tihenee

Painopiste kohti Pohjois-Savoa

Ennen 1800-lukua Savon asutuksessa oli kaksi toisistaan selvästi erottuvaa aluetta. Lähes koko Etelä-Savo oli vanhaa, suhteellisen tiheästi asuttua rintamaata, Pohjois-Savo nuorta, harvaan asuttua takamaata. Tasoittuminen oli kuitenkin alkanut jo 1700-luvulla, sillä väljyyttä vaativa kaskiviljely työntyi etelästä pohjoiseen siellä oleville avarammille ja käyttämättömämmille metsämaille. Samalla Pohjois-Savoon jo juurtunut asutus tiheni ja alkoi muodostua taajamanluontoisia asutusrykelmiä alueen eri osiin. Kehityksen suunta jatkui 1800-luvulla, niin että kun 1810 Savon kaikista kotitalouksista Etelä­-Savon alueella oli 66 % ja Pohjois-Savossa 34 %, osuudet olivat vuoteen 1870 mennessä tasoittuneet 55 %:ksi ja 45 %:ksi.

Väentiheydellä mitattuna Etelä-Savossa oli tuolloin 6,7 asukasta ja Pohjois-Savossa 6,5 asukasta neliökilometriä kohden. Koko Suomeen verrattuna se oli vähän, sillä tätä harvempi oli asutus vain laajassa Oulun läänissä. Tiheimmin asuttuina kuntina Etelä-Savossa erottuivat vuonna 1870 Joroinen (9,1 asukasta neliökilometriä kohden), Mikkelin maaseurakunta (8,6) ja Ristiina (8,3) sekä Pohjois-Savossa Kuopion maaseurakunta (8,3), Karttula (8,3), Maaninka (8,3) ja Tuusniemi (8,3).¹

Asutuksen tiheneminen ja painopisteen siirtyminen jatkui vuoden 1870 jälkeen, mutta nyt jonkin verran eri syistä kuin edellisellä kaudella. Kaskiviljely ja kulkuyhteydet olivat ohjailleet asutuksen järvien rannoille sekä mäkien harjanteille, mutta nyt Savossa olevien kaupunkienkasvu kiihtyi ja alkava teollistuminen ryhmitteli maaseudunkin asutuksen aikaisempaa enemmän taajamiksi. Silti myös monet syrjäkylät voimistuivat maatalouden muutoksen tuodessa vaurautta ja pitäessä väkeä entisillä asuinsijoillaan. Niinpä Savon maaseudulla asutus tiheni 1870 alkaneella kaudella seuraavasti:²

Tihentymisestä huolimatta Savo oli kuvattavalla ajanjaksolla koko Pohjois­-Suomen kattavan Oulun läänin jälkeen edelleen Suomen harvimmin asuttua aluetta. Etelä-Savon maaseutu oli yhä hieman tiheämmin asuttu kuin Pohjois-Savon, mutta ero ei enää ollut suuri. Kuntien väliset vaihtelutkin tasoittuivat jonkin verran, mikä koko Suomeen verrattuna oli tyypillinen piirre varsinkin Mikkelin läänille. Väentiheys vaihteli täällä esimerkiksi vuonna 1900 Enonkosken 7,4:stä Mikkelin maalaiskunnan 15,0:aan, kun Pohjois-Savossa ääripäät olivat Rautavaaran 1,9:stä Tuusniemen 18,2:teen. Mikkelin lääni poikkesi maan yleisestä kehityksestä myös siten, että täällä väkimäärän suhteellinen kasvu oli hitaampaa kuin Suomen muissa lääneissä.³ Kaupunkien vaikutuksesta Etelä- ja Pohjois-Savon väentiheyden ero oli vielä edellä esitettyäkin pienempi, sillä Kuopiosta oli kasvamassa maakunnan vetovoimainen keskus, jossa oli asukkaita enemmän kuin Savon muissa kaupungeissa yhteensä.

Kaupungit kasvavat

Savon kolme vanhinta kaupunkia, Kuopio, Mikkeli ja Savonlinna, olivat vielä 1870-luvulla sekä pinta-alaltaan että asukasmäärältään varsin pieniä. Yksikään ei ollut yli kymmentä neliökilometriä, ja asukkaita niissä oli esimerkiksi vuonna 1875 yhteensä vain 8 376, mikä oli noin 3 % savolaisten kokonaismäärästä. Väentiheys oli kaupungeissa kuitenkin jo monikymmenkertainen verrattuna maalaiskuntiin. Kehityksen yleissuuntana oli kaupunkien kasvu, ja Iisalmen perustaminen 1891 vielä lisäsi kaupunkilaisten määrää. Muutoksen nopeus oli kuitenkin eri kaupungeissa melko erilainen. Siitä myös seurasi, että asumistiheys vaihteli paljonkin ajan ja paikan mukaan. Tämä käy ilmi seuraavasta numerosarjasta:⁴

Ahtainta asuminen oli 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa Savonlinnassa ja myöhemmin Mikkelissä. Vuonna 1910 ne kuuluivat jopa Suomen tiheimmin asuttujen kaupunkien joukkoon, sillä maan kaupunkien keskimääräinen väentiheys oli tuolloin 542,9 asukasta neliökilometriä kohden. Mikkelissä ahtauden aiheutti se, että vaikka väkiluku kasvoi, pinta-ala pysyi vuosikymmenestä toiseen muuttumattomana. Kuopiossa ja Savonlinnassa taas painetta tasattiin useiden alueliitosten avulla.

Liitosten tekemistä tosin rajoitti se, että kaupunkiin liitettävän alueen tuli tuolloisen lainsäädännön mukaan olla kaupungin omistuksessa, eikä tällaisia kauppoja Mikkelissä, kuten ei 1891 perustetussa lisalmessakaan, tuolloin onnistuttu tekemään. Kehitykseen vaikutti myös se, että tiukkojen rakennusmääräysten takia talojen rakennuskustannukset olivat kaupungeissa maaseutuun verrattuna kalliita. Kun tonttien hinnatkin vielä asumisen ahtauden myötä nousivat, vähävaraisilla oli vaikeuksia löytää kaupungeista itselleen sopivaa asuntoa. Siitä taas seurasi esikaupunkiasutuksen syntyminen, mikä 1800-luvun lopulla oli tyypillinen ilmiö sekä Savon että koko maan kaupungeissa. Mikkelin osalta tämä kehitys pääsi alkamaan jo 1865.

Esikaupungit – kuten Tampereen Pispala – olivat kaupungin ulkopuolelle mutta sen välittömään läheisyyteen ja vaikutuspiiriin ilman asemakaavaa ja rakennusjärjestystä syntyneitä taajamia. Niistä oli mahdollisuus saada vuokratontteja, eikä asumisen tasoa yleensä valvottu. Asukkaiksi tuli pääasiassa työväkeä, josta osa kävi töissä läheisessä kaupungissa, osa taajaman yhteydessä olevassa tehdaslaitoksessa.⁵

Mikkelissä tilanne oli se, että kaupungin keskustassa olevien tonttien hinnat alkoivat jo 1860-luvulla olla vähävaraisten ulottumattomissa. Kaupunki koetti poistaa ongelmaa perustamalla alueensa laitamille Likolammen kaupunginosan ”varattoman väen” asuinpaikaksi. Tämä ei kuitenkaan riittänyt poistamaan halpojen tonttien tarvetta, vaan halukkaat alkoivat hankkia vuokratontteja kaupungin rajan takaa maanviljelijä Anders Johan Wirilanderilta Emolan tilan mailta. Vuokra­sopimuksia solmittiin vuodesta 1865 lähtien – mutta kaupunki ei tätä kehitystä kannattanut.

Perustelut käyvät ilmi Mikkelin kunnalliselämässä monipuolisesti vaikuttaneen insinööri C. Carstensin pormestari Nygrenille lähettämästä kirjeestä. Siinä sanotaan: ”Minusta tuntuu, että Wirilanderin esikaupunkisuunnitelmat sopivat huonosti kaupungin etuun ja niitä täytyy soveliaasti vastustaa. Ensiksi kaupunki menettäisi siten joukon veronmaksajia, jotka vaikka saavatkin kaupungista elantonsa eivät mitään sille maksaisi. Toiseksi kaupunki saisi epämiellyttävän naapuriston, jonne kaupungin järjestyselinten valta ei ulotu. Olisi parempi kaupungin ostaa Hauska[n tila} ja liittää se kaupunkiin sekä yrittää Wirilanderilta vuokrata ainakin Walkosen torppa, ehkä myäs muut Akkavuoren luona sijaitsevat torpat eikä sitten sallia siellä minkäänlaista asutusta. Rikkaruohoa ei saa muuten pois kuin kitkemällä se juuriaan myäten”.

Kauppoja tai vuokrasopimuksia kaupungin kanssa ei tullut, vaan esikaupunki laajeni paitsi Emolaan myös Lähenmäelle Juho Riipisen omistaman Paukkulan tilan maille. Henkikirjojen mukaan Emolan alueella oli vuonna 1900 noin 200 ja Paukkulan mailla noin 120 asukasta. Kymmenkunta vuotta myöhemmin (1914) Emola oli kasvanut jo 1 279 asukkaan ja Lähenmäki 388 asukkaan esikaupungiksi. Suurin osa asukkaista ei kuitenkaan ollut kaupungissa työssä käyviä, kuten oli oletettu, vaan kahden lähelle perustetun sahan työläisiä. Kaupungin mielestä maalaiskunnan puolelle syntyneet esikaupungit aiheuttivat terveysongelmia ja palovaaran Mikkelin kaupungille, mutta asukkaat suosivat aluetta ja kaupunkiin ne liitettiin vasta 1931.⁶

Kuopiossa kaupunkilaiset olisivat vie­lä 1880-luvulla hyvinkin mahtuneet varsinaisen kantakaupungin alueelle, mutta tonttien hinnat saivat sielläkin aikaan sen, että työväen asuntoalueita alkoi syntyä kaupungin laitaosiin. Jonkin verran siirtymistä tapahtui jo 1870-luvulla kaupungin rajan taaksekin, mutta suurta painetta tähän ei ollut, sillä kaupungin pinta-ala laajeni alueliitoksilla ja maanhankinnoilla.

Kuopio alkoi myös vuonna 1895 jakaa vuokratontteja omistamaltaan Lahdentaan alueelta, 1906 myös Haapaniemen tehdasalueelta ja ensimmäisen maailmansodan aikana Niiralan alueelta. Nopeimmin kasvoi Lahdentaka (= nykyinen Männistö ja osa Linnanpeltoa), jossa vuonna 1900 oli 205 ja vuonna 1914 jo 1 088 asukasta. Näiden kaupungin vuokramaille syntyneiden esikaupunkien lisäksi vuokratontteja oli mahdollisuus saada Puijon kansakoulun läheltä kirkkoherran toimiessa siellä vuokranantajana. Puijon alue liitettiin kaupunkiin 1942.⁷

Ahtaasti rakennetussa Savonlinnassa asutus alkoi 1880-luvulla levitä kaupunkiin kuuluvan Heikinpohjan tilan maille. Esikaupungeille tyypillistä mökkikylää sinne ei kuitenkaan päästetty syntymään. Sellainenkin saatiin, kun savonlinnalaiset alkoivat 1900-luvun alussa asettua asumaan yksityisomistuksessa oleville alueille kaupungin rajan taakse. Suhteellisen halpoja tontteja oli tarjolla Säämingin puolella Laitaatsillassa Kellartorpan tilan maalla, Viipurista tulleen juutalaissyntyisen kellokauppias Karl Jakob Handtwarghin omistamalla Miekkoniemen tilalla sekä savonlinnalaisen apteekkari Oskar Hedlundin maalla Pääskylahdessa.

Näistä Laitaatsillan yhdyskunta syntyi Ab W. Gutzeit & Co:n 1911 perustaman telakan eli laivastotukikohdan ympärille, jonne yhtiön toimesta ja valvonnassa rakennettiin työväenasuntoja telakan työntekijäkunnalle. Vuonna 1917 siellä oli kirjoilla 213 toimeentulonsa lähinnä puutavaran kuljetuksista saavaa asukasta. Miekkoniemen ja Pääskylahden yhdyskunnat taas olivat riippuvaisia Savonlinnan tarjoamista työmahdollisuuksista. Miekkoniemellä asui vuonna 1900 vasta 48 henkeä mutta vuonna 1917 jo 323 henkeä. Viimeksi mainittuna vuonna Pääskylahden asukasluku oli 77. Alue oli apteekkari Hedlundin kuoltua 1904 siirtynyt kaupungille, joka ryhtyi vuokraamaan sieltä maata kaupunkilaisille.⁸

Ongelmaksi tuli varsinkin Miekkoniemellä se – kun vuokrat olivat edullisia eikä rakennuspiirustuksia tai asunnon tasoa valvottu – että syntyi slummikylä. Joel Lehtonen antoi Putkinotko-romaanissaan tälle slummikylälle nimen Mesopotamia. ”Siinä on nyt Mesopotamia aivan ympärillä. Mökeistä, joita on noussut kuin sieniä, sinne tänne, ovat toiset veden rajassa, toiset ylempänä kallioiden nyppylöillä. Köyhien ihmisten töllisköitä, ja pahojen, niiden, joilla ei ole varoja eikä aina haluakaan hankkia maata, mihin rakentaa sopivammin, eikä metsää, mistä rakentaa. Niitä on siellä monenlaisia. Tuossa on yksi musta mökki ihan turvalleen tuuskahtamaisillaan, ja tuolla toinen vielä vinommassa”.⁹

Kuvatunlaisissa hökkeleissä elävästä väestä tuli rasite paitsi Savonlinnalle myös Säämingille. Yhteisön köyhäinhoito- ja koulumenot nousivat verotuloja suuremmiksi, eikä valmiuksia yleiseen järjestyksenpitoonkaan riittänyt. Alue myös poikkesi kunnan maatalousvaltaisesta yleisluonteesta, eikä sen kehittämiseen senkään tähden löytynyt halukkuutta.¹⁰ Päätös Laitaatsillan ja Miekkoniemen liittämisestä Savonlinnan kaupunkiin tehtiin vuonna 1931.

Samankaltaista esikaupunkiasutusta alkoi jo 1900-luvun alussa syntyä vasta perustetun lisalmenkin kaupungin lähettyville. Vaikka kaupungissa ei ennen itsenäisyyden aikaa ollut tonttipulaa eivätkä laitaosien tontit olleet muihin kaupunkeihin verrattuna kalliita, varaton väki ei täälläkään kyennyt niitä lunastamaan, vaan asettui asumaan kaupungin pohjoispuolella olevalle maaseurakunnan kirkkoherran pappilan maalle. Sinne syntyvän mökkiasutuksen nimeksi vakiintui vähitellen Kankaan esikaupunki. Sen pakkolunastamisesta kaupungille käytiin vuosikausien kiista, kunnes lopullinen päätös asiasta saatiin 1910.¹¹

Vuoteen 1918 mennessä Savon kaupunkien asemakaavoitettu alue rupesi täyttymään. Ensimmäisiä merkkejä ydinkeskustan osittamsta tyhjentymisistäkin alkoi jo näkyä asukkaiden siirtyessä kaupungin laitaosiin ja jättäessä arvotontit kaupan ja hallinnon käyttöön. Tiukan rakennusvalvonnan takia asutus levittäytyi myös kaupungin rajojen ulkopuolelle, minne 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa syntyi ilman suunnitelmaa asutettuja esikaupunkitaajamia, joiden kehinäminen ei tuntunut olevan enempää maalaiskunnan kuin kaupunginkaan asia. Varsinkin kaupunkien paloturvallisuuden ja järjestyksen kannalta alueita pidettiin ongelmallisia. Pelko osoittautui kuitenkin liioitelluksi, sillä ainakin Mikkelin Emolassa tulipaloja tai järjestyshäiriöitä oli vähemmän kuin varsinaisella kaupunkialueella.¹² Kaupunkien veronmaksajiksi esikaupunkilaiset saatiin kuitenkin vasta itsenäisyyden ajalla toteutettujen alueliitosten jälkeen.

Huvila-asutuksen alku

Savo on Suomen järvirikkain maakunta. Sen pinta-alasta noin neljännes on vettä, ja rantaviivaa Etelä-Savossa on noin 25 000 km ja Pohjois-Savossa noin 16 000 km. Järviä, jokia ja lampia on vanhastaan käytetty kulkureitteinä, ravinnon antajina ja teollisuuden käyttövoimana, mutta virkistyskäyttöön Savon vedet ja ranta-alueet otettiin vasta 1800-luvun lopulla.

Kesäasuntoinnostus tuli Suomeen pääasiassa Ruotsista ja sai ensimmäiset kokeilijansa 1700-luvun lopulla Kokkolan ja Pietarsaaren asukkaista. Huvilalla asuminen kuului kaupungeissa asuvan herrasväen tapoihin ja oli ennen 1800-luvun puoliväliä koko maassa vielä harvinaista. Ennen huviloiden rakentamista joillakin oli kesänviettopaikkana oma kesäkartano, Turussa jotkut muuttivat loma-ajaksi kaupungin vuokraamalle ns. plantaasille, jotkut vuokrasivat talonpoikaistaloista vierastuvan tai asuivat kesäajan maalla sukulaistensa luona. Kaupunkiinkin voitiin jäädä, sillä entisajan puutalokaupungeista löytyi pihamaata ja luonnon läheisyyttä.

Niinpä varsinainen huvila-asutus syntyi Pohjanlahden rannikkokaupunkien, etupäässä Vaasan-Kokkolan lähistölle, vasta 1850-luvulla, Helsingin ympäristöön 1860–1870-luvulla ja Karjalan kannakselle, lähinnä Terijoelle, pietarilaisten toimesta 1870-luvulta lähtien. Jo 1860-luvulla jotkut pääkaupunkilaiset alkoivat hankkia kesäasuntoja myös sisämaasta, mutta sisämaakaupunkien oma väki omaksui tavan yleensä vasta 1890-luvulla. Olli Vuoren tutkimuksen mukaan Savon ensimmäinen huvila rakennettiin Mikkelin maalaiskuntaan jo ennen vuotta 1850, mutta huvilan tarkempi sijainti ei asiakirjoista käy ilmi. Huvilatietoutta onkin kartoitettu lähinnä kyselytutkimuksella.¹³

Huvila-asutuksen yleistymiseen vaikutti taloudellisen noususuhdanteen aiheuttama yleinen vaurastuminen, kulkuyhteyksien paraneminen ja maanjakolainsäädäntöön 1895 tehdyt muutokset. Asetuksessa maatilojen osittamisesta (AsK 12.6.1895) tilojen halkominen ja lohkominen sekä palstatilan erottaminen tehtiin aikaisempaa vapaammaksi (s. 168), mikä lisäsi myös huvilatonttien hankintaa. Rautatie- ja laivayhteydet vaikuttivat huviloiden sijaintiin, ja niinpä Mäntyharjulle Pyhäveden ja Kallaveden äärelle sekä Ristiinaan ja Mikkeliin johtavien Saimaan lahtien ranta-alueille, vasta valmistuneen Savon radan ja parantuneiden laivayhteyksien tuntumaan, syntyivätkin Etelä-Savon ensimmäiset huvilaryhmittymät. Muutamia huviloita rakennettiin 1800-luvun lopulla myös Sääminkiin Savonlinnan-Punkaharjun seudulle, Joroisiin ja Heinävedelle. Pohjois-Savon alueella huviloita rakennettiin Leppävirralle, Kuopion kaupungin lähettyville ja lisalmelle. Sitä vastoin esimerkiksi Kangasniemi Puulaveden rannalla oli sen verran syrjäistä seutua, ettei siellä vielä 1890-luvulla ollut ainuttakaan huvilaa.¹⁴

Huvilan hankkijat olivat henkilöitä, joilla oli sekä varallisuutta että vapaa-aikaa. Savonlinnan seudun vanhimman huvilan rakennutti ilmeisesti 1880-luvulla tuntematon venäläinen. Jonkin verran seudulla asui myös viipurilaisia kesänviettäjiä, mutta pääosa Savon huvila-asukkaista oli joko pääkaupunkilaisia, joilla oli juuret Savon maakunnassa tai Savon kaupungeissa asuvia lehtoreita, yrittäjiä ja virkamiehiä. Tällaisia 1800–1900-luvun vaihteen kesäsavolaisia olivat Mäntyharjulla mm. Cantellit, Granfeltit, Bernerit ja Ruuthit, Ristiinassa Alopaeukset, Hackzellit ja Antellir, Mikkelin maalaiskunnassa Bromsir, Hertzit ja Holmlanderit sekä Savonlinnan lähellä mm. Europaeukset. Osa huvilan rakennuttajista oli jo toisen polven huvila-asukkaita, jotka olivat viettäneet lapsuutensa kesiä Pohjanlahden tai Suomenlahden rannikolla.¹⁵

Yksittäisistä huviloista tuli Etelä-Savossa tunnetuksi varsinkin Ristiinan Kallioniemi, joka oli aluksi lehtori Jaakko Päivärinnan omistuksessa ja vuodesta 1894 lähtien professori Emil Nestor Setälän perheen kesäkotina. Kuuluisuutta saavutti myös Mäntyharjulla sijaitseva, Pietarin suomalaisen eli Pyhän Marian seurakunnan rovasti Juho Saarisen ja tämän mäntyharjulaissyntyisen vaimon Selma Bromsin Pulkanrannan huvila. Heidän poikansa, arkkitehti Eliel Saarisen kerrotaan ikuistaneen huvilatontin männyt ja maiseman itsenäisen Suomen 1 000 markan seteleihin, mutta todellisuudessa maisema ei – kuten eivät muutkaan setelisarjan näkymät – ole paikallistettavissa mihinkään tiettyyn kohteeseen.

Heinäveden Koukunpolven luonto sitä vastoin toimi taiteen innoittajana. Huvilan kuuluisia asukkaita olivat muun muassa oopperalaulaja Aino Ackte ja tämän puoliso Uudenmaan läänin maaherra Bruno Jalander. Kirjallisuuteen jäivät Koukunpolven lohet, joita Juhani Aho kuvaa Lohilastuissaan ja kalakaskuissaan. Juhani Aholla itsellään oli Koukunpolven rannalla hirsinen kalamaja. Heinävedellä Varisselän rannalla oli myös Otto Kotilaisen kesäkoti.

Kirjailijoiden tärkeä kohtaamispaikka oli myös runoilija Otto Mannisen ja tämän puolison Anni Swanin Kotavuori Puulaveden pohjoisrannalla Kangasniemellä. Rakennus valmistui 1907 ja oli Kangasniemen ensimmäisiä huviloita. Pohjois-Savon kuuluisin huvila taas sijaitsi Kuopion lähellä Vaajasalon saaressa. Omistajana oli vuodesta 1886 piispa Gustaf Johansson, kunnes huvila 1900 myyriin kaatumatautisten hoitolaitokseksi. Tunnetuksi tuli myös Lars Sonckin 1902 suunnittelema Kuopion Honkalahdessa sijaitseva Pirttiniemi. Huvilan ensimmäinen omistaja oli Juhani Ahon veli Kaarlo Brofeldt ja vuosina 1904–1923 Minna Canthin tytär Elli Canth.¹⁶

Huvila-asukas kuului herrasväkeen ja asui kesäkodissaankin herraskaisesti. Tontit olivat avaria, mihin tonttien edullisten himojen ja rantojen riittävyyden lisäksi vaikuttivat maanjakolaissa olevat palstatilojen vähimmäiskokoa koskeneet säädökset. Itse huvilatkin olivat suuria, kaksikerroksisia rakennuksia. Savolaiset kesäkodit eivät olleet ”pitsihuviloita” jollaisia nähtiin Terijoella ja Turun Ruissalossa, mutta pieniruutuisia ikkunoita, erkkereitä ja puuleikkauksia niistäkin löytyi.

Talonpoikainen rakennustapa ja autonomian ajan lopulla voimistunut suomalaisuuden korostus välittyi huviloiden yleisilmeessä. Kansallisromanttisen tyylisuunnan mukaisesti niissä oli puna- tai keltamullalla maalatut vuoraamattomat hirsiseinät. Sisäseiniin jätettiin usein puhdas hirsipinta, ja kalustukseen kuului pitkä ruokapöytä sekä seinäryijy. Asuinrakennuksen lisäksi tontille rakennettiin yleensä sauna, ulkorakennus, leikkimökki, venevaja sekä uimakoppi. Usein kaikki rakennukset olivat saman tyylin mukaisia.¹⁷

Hiljaisuutta ja yksinäisyyttä kesäkodista ei haettu, vaan omistajaperheen lisäksi siellä tavallisesti lomaili suuri joukko sukulaisia ja tuttavia. Sen tähden olikin tarpeen, että palvelusväki otettiin huvilalle mukaan. Huvilalla vietettiin yleensä koko kesä, ja taloudenhoidossa pyrittiin ainakin osittaiseen omavaraisuuteen. Pihapiirissä oli puutarha ja kasvimaa, monissa viljelyksiäkin. Tosin maanviljelys saattoi olla ”pohjaltaan enemmän koketeeraavaa leikittelyä kuin todellista maahengen pakottamaa vakavaa uurastusta”: kuten Salme Setälä isänsä kesäharrastusta Ristiinan Kallioniemessä kuvasi.¹⁸

Kesäasukkaiden elämäntapa uinteineen ja tenniksineen, kokkojuhlineen ja rapukesteineen, huviretkineen ja seurusteluineen poikkesi muutenkin täysin paikallisen väestön tavoista. Vaikka kesänviettoon tulleet kaupunkilaiset eivät yleensä olleet läheisessä kanssakäymisessä paikkakuntalaisten kanssa, huvila-asukkaat levittivät ympäristöön kulttuurivaikutteita olemalla käytettävissä, kun kesäjuhlille tarvittiin musiikin esittäjiä tai esitelmän pitäjiä. Moni paikkakuntaa hyödyttävä hankekin, kuten kylätien rakentaminen tai yhdistyksen perustaminen, pantiin alulle huvilaväen yhteisissä vieraspidoissa tai kesäiltojen rauhallisissa juttutuokioissa.

Huviloiden määrästä on ennen itsenäisyyden aikaa vaikea saada edes summittaisia tietoja. Palstatilan käyttötarkoitus ei maakirjoista tai maarekisteristä käy ilmi, rakennusvalvontavirastoja ei vielä ollut eikä huvilan määritelmäkään ollut yksiselitteinen. Kuntakohtaisten taksoitusluetteloiden läpikäyminen saattaisi tuottaa tulosta, mutta olisi laajuudeltaan jo oma tutkimuskohteensa.

Yleistoteamukseksi voidaan kuitenkin lainata vuoden 1916 tietosanakirjan tekstiä: ”Saimaan suuri luonnonihanuus houkuttelee puoleensa kesäisin runsaasti matkailijoita ja on saanut syntymään rannoilleen lukuisasti kesähuviloita.”¹⁹ Näin voidaan todeta myös Kallaveden vetovoimasta. Huvilaomistus rajoittui kuitenkin kaupunkien herrasväkeen, joiden kesäkodit olivat suuria, aikansa mukavuuksilla varustettuja rakennuksia. Kesämökiksi ja massailmiöksi huvila alkoi muuttua vasta 1950-luvulta lähtien.