II VÄESTÖ – Savon historia

Maakunnan menneisyys on sen väestön menneisyyttä. Ilman savolaista ei olisi Savoakaan eikä mitään kerrottavana sen kaskihalmeista, peltoaukeista, karjakannasta, sen teistä, kaupasta verontuotosta, henkisestä elämästä, hyvinvoinnista tai puutteesta. Olisi vain rannaton ja nimetön korpi. Sen vuoksi selvitys itse savolaisista, väestön lukumäärästä, rakenteesta ja sen leviämisestä, asutuksesta, on oleva välttämättömänä lähtökohtana ja selittävänä perustuksena kaikelle sille, mitä tuonnempana kerrotaan Savon maakunnan puolentoista vuosisadan aikaisista oloista. Sillä kaikki tämä on sen asujainten työn tulosta, ja tuloksiin on luonnonolojen ohessa perimmältään vaikuttanut ratkaisevasti työn suorittajain, väestön, määrä ja sen laatu.

1. VÄESTÖNMUUTOKSET JA VÄKILUKU

Väestön määrä on kahdesta tekijästä riippuvainen. Se joko kasvaa tai vähenee syntyneisyyden ja kuolleisuuden varassa. Mikäli syntyneitä on enemmän kuin vastaavana aikana kuolleita, tapahtuu ns. luonnollista väestönlisäystä. Rajoitetun määräalueen – kuten tässä nyt Savon maakunnan – väkilukuun vaikuttaa sitä paitsi myös tälle alueelle ja sieltä muuttaneiden määrä eli muuttoliike. Kun sisäänmuuttoja on enemmän kuin ulosmuuttoja, alueen väkiluvussa näkyy muuttovoittoa, päinvastaisessa tapauksessa taas muuttotappiota. Otettaessa syntyneisyyden ja kuolleisuuden ohessa huomioon muuttoliikkeenkin vaikutus väkilukuun saadaan selville varsinainen väestönlisäys. Väkiluvun kehityksen kannalta on kuitenkin kaikkein tärkeintä todeta ensin äsken mainittu luonnollinen väestönlisäys eli syntyneisyyden ja kuolleisuuden välinen suhde – se, mihin vuotuinen tungos on ollut tuntuvampi: kehtoonko vai arkkuun.

Syntyneisyyden ja kuolleisuuden kehitystä voidaan Savon väestön osalta seurata – ensin lähinnä papiston tekemien kaste- ja hautausmerkintöjen nojalla – aikakauden alusta (1722) pitäen.¹

Piirroksesta, johon on merkitty maakunnassa vuosittain syntyneiden ja kuolleiden suhdeluvut sekä niiden erotuksesta johtuva luonnollinen väestönlisäys, voidaan heti havaita, että Isonvihan jälkeinen kausi, ”Jumalan suotua valtakunnalle mieluisan rauhan”, on Savon väestönkehityksen vaiheissa ollut sangen suotuisaa aikaa. Syntyneisyys ei tosin kohonnut läheskään niin jyrkästi kuin sodanjälkeisinä vuosina yleensä tapahtuu, mutta sen nousussa ei sattunut kovin pahoja häiriöitäkään, ja nimenomaan kuolleisuus pysyi silloin entisaikain oloihin nähden tavattoman alhaisena. Oli kuin Isoviha olisi korjannut heikot jo hautaan ja jättänyt jäljelle etupäässä vain terveimmän ja vahvimman kansanosan. Niinpä siihen ei sanottavasti pystynyt vuosien 1725–1727 yleinen katokaan, joka Savossakin kyllä melko ankarasti koetteli väestön elinvoimaa. Kato sai vain suhteellisen vähäistä tuhoa aikaan, mikä lähinnä näkyy vuosien 1726 ja 1728 jonkin verran kohonneena kuolleisuutena ja vastaavasti laskeneena syntyneisyytenä. Kun kuolema menneinä aikoina aina korjasi kaikkein runsaimman saaliinsa pikkulasten joukosta, vaikutti Isonvihan jälkeisten vuosien melko alhainen syntyneisyys, toisin sanottuna juuri pikkulasten suhteellinen vähäisyys, osaltaan myös kuolleisuutta vähentävästi. Tätä sangen suotuisaa väestönkehitystä, jonka yhtenä syynä on pidetty erittäin edullisia sääsuhteita, jatkui Savossa vuoteen 1736 (ml) saakka. Silloin tapahtui väestöoloissa merkittävä käänne.

Muuttunut asiaintila tiesi ennen kaikkea kuolleisuuden pelottavaa lisääntymistä. Kiihtyvän väestönlisäyksen kaudesta Savokin, kuten samaan aikaan koko Suomi, oli joutunut korkean kuolleisuuden vuosiin. Jo vuonna 1737 Savossa kuoli enemmän väkeä kuin syntyi, ja kuolleisuutta samoin kuin myös syntyneisyyt-tä osoittavat luvut alkoivat siitä pitäen suurin heitoin nousta ja laskea. Kertaakaan maakunnan asujaimiston vuosikuolleisuus ei kuitenkaan enää painunut niin vähäiseksi kuin tärkeänä käännevuotena 1736. Korkea kuolleisuus oli muuttunut pysyväiseksi. Se tosin laski jonkin verran vielä 1739 mutta kohosi 1740 ja eritoten 1742 korkeammalle kuin koskaan aikaisemmin Isonvihan jälkeen, huippulukuihin 2368/1740 ja 2818/1742, jollaisia Savon osalle sattui myöhemmin vasta sota- ja suurina tautija nälkävuosina. Kun samoihin aikoihin, 1730-luvun lopulla ja edelleen vuoteen 1743 saakka, syntyneisyys jatkuvasti aleni, muuttui siihen asti suotuisa, lisäyksellinen väestönkehitys tappiolliseksi. Savon papeilla oli seurakunnissaan noina vuosina enemmän haudattavia kuin kastettavia.

Tällä kuoleman mahdilla oli omat syynsä ja edellytyksensä, jotka silloin eivät johtuneet yksinomaan Savon sisäisistä seikoista. Päinvastoin; samansuuntainen poikkeama siihenastisesta ”normaalista” kehityksestä näkyi koko maan jopa koko Pohjolankin silloisissa väestöoloissa. Kuolleisuuden äkillinen nousu, jonka on todettu Ruotsissa sattuneen jo 1736 ja edenneen seuraavan vuoden aikana Suomeen, samoin kuin myös vuosien 1740 ja 1742 huippukuolleisuus, on selitetty (JUTIKKALA) noihin aikoihin lännestä päin levinneiden horkantapaisten epideemisten kuumetautien tuottamaksi tuhoksi. Ja todellakin, tutkittaessa eräiden senaikaisten savolaispappien kirkonkirjoihin tekemiä merkintöjä seurakuntalaistensa kuolemansyistä voidaan helposti havaita, että niissä nimenomaan kulkutauteina raivoavien kuumesairauksien määrä juuri vuonna 1737 ja etenkin 1740 tavattomasti lisääntyi, jopa niin, että tämä lisääntyminen noudatti sekä ajallisesti että myös alueellisesti aivan tiettyä järjestystä ja suuntaa.

Vuoden 1737 kulkutauti näkyy näet levinneen Savoon lähinnä etelästä käsin. Maaherra Frisenheim kertoi sitä ilmestyneen Lappeenrantaan huhtikuun alussa mainittuna vuonna, ja ennenpitkää se oli edennyt sieltä myös ympärillä oleviin ja kaukaisempiinkin pitäjiin. Samaa tautia oli ollut liikkeellä myös Pietarissa ja Viipurin ympäristössä sekä itse Viipurissa, jonka varuskunnasta siihen oli – siviilihenkilöitä lukuun ottamatta – jo viikon kuluessa ehtinyt kuolla 60 ja huhtikuun puoliväliin mennessä maaherran tietämän mukaan ”yli 500 miestä”. Tauti alkoi päänsärkynä, vilunväreinä ja puistatuksena, jota sitten seurasi kova kuume ja monen kohdalla kuolema. Erityisen tappavana se levisi Mikkelin, Mäntyharjun, Juvan, Rantasalmen ja Kuopion pitäjiin, joissa 1737 kuoli enemmän väkeä (1063) kuin koko muussa Savossa yhteensä (840). Vuoden 1740 epidemia tavoitti Savon lännestä käsin. Jo 1739 tautia oli ollut Mäntyharjussa, jonne se oli levinnyt Itä-Hämeestä sinne majoitetun sotaväen leireistä. Seuraavana vuonna se raivosi jo täyttä päätä Mikkelin, Juvan ja Rantasalmen pitäjissä ja eteni vihdoin Pohjois-Savoon saakka. Sangen runsas oli kuoleman saalis 1742 paitsi Mikkelissä (277) myös Pieksämäellä (292), Kuopiossa (230), Rantasalmella (242) ja Juvalla (246), jossa vielä vuonna 1743:kin kuolleiden määrä nousi suuremmaksi (332) kuin missään muualla Savossa. Koko maakunnan kuolleiden määrä kohosi noina muutamina vuosina – 1737 ja 1740-1743 – jolloin kulkutaudit siellä raivosivat, yli 11.000 hengen (11.271) eli likipitäen viidentoista edellisvuoden kokonaismäärään (12.578) vuodesta 1722 lukien.²

Sanotttuihin vuosiin sisältyy Hattujensota ja Pikkuvihan aika. Ei ole olemassa tietoja siitä, eikä myöskään mahdollisuutta selvittää, minkä verran näiden vuosien kuolleisuudessa on suoranaisesti sotatoimista johtuneita kuolintapauksia. Varsinainen miekan jälki, aseen tuottama turma, oli kuitenkin epäilemättä vain vähäinen osa niistä tappioista, joita sodan välilliset vaikutukset saivat aikaan. Niinpä edellä kuvatut vuosien 1740–1743 epidemia-aallot olivat selvästikin joukkokeskitysten ja erilaisten kuljetusten synnyttämää ja levittämää, siis ainakin suureksi osaksi juuri sodasta johtuvaa tautikuolleisuutta. Se tuhosi yhtä ahnaasti omaa väkeä kuin vihollistakin eikä karttanut siviiliväestöä enempää kuin sotilastakaan. Se oli sotatautien luonnontilaa, jonka edellytyksenä oli alkeellinen lääkintähuolto tai oikeammin sanottuna sen miltei täydellinen puuttuminen. Sitä paitsi oli monin paikoin Savoa ollut vuosi vuodelta huonoja satoja jopa ankaria katojakin, jotka panivat rahvaan turvautumaan luonnottomaan ravinnon korvikkeeseen, ennen kaikkea pettuun. Aliravittu, vihollispelon säikyttämä, ankaran sotilasmajoituksen ja loputtomien kuljetusten rasittama väestö oli joutunut lähelle sitä toimeentulon minimirajaa, jossa kuoleman valta käy elämää väkevämmäksi.

Mutta on jo aika palata näistä kuolemansyiden tarkasteluista savolaisen väestönkehityksen Pikkuvihan jälkeisiin vaiheisiin. Sodan aikana tilapäisesti taantunut syntyneisyys tavoitti jopa ylittikin jo vuonna 1745 sodanedellisen tason, ja tätä syntyneisyyden noususuuntaista kehitystä jatkui sitten Savossa edelleenkin. Miltei joka vuosi syntyi enemmän lapsia kuin keskimäärin edellisinä vuosina. Kehdot sousivat ahkerasti uutta polvea maakuntaan, ja pirtit ja pihatantereet vilisivät pientä väkeä. Tilapäisiä, suhteellisen lieviä supistumia lukuun ottamatta savolaisten syntyneisyys pysyi sitten koko 1700-luvun loppupuolen ja seuraavalla vuosisadalla sangen korkeana. Syntyneiden määrä kohosi jo 1745 yli kahdentuhannen vuosittain – Säämingin ja Kerimäen syntyneitä lukuun ottamatta – ylitti 1754 kolmetuhatta, 1829 seitsemännen ja – välivuosikymmeninä osaksi taannuttuaan -–vihdoin 1861 kahdeksannen tuhannen. Aikakauden päättyessä, Suurten nälkävuosien kynnykselle ehdittäessä (1864), Savon syntyneiden määrä oli saavuttanut 9429:n huippuluvun eli Pohjan maata lukuun ottamatta korkeamman tason kuin mikään muu maakunta Suomessa.

Mutta samalla myös kuolema teki väestössä ankaraa tuhoa. Taas, kuten aikaisemmin ja vielä pitkälle 1800-lukuakin juuri tämä lapsirikkaus, tämä vuosi vuodelta kohonnut syntyneisyys, koitui samanaikaisen, pysyväisesti runsaan ja tavantakaa myös hillittömästi paisuvan kuolleisuuden syyksi. Oli kuin luonto olisi nimenomaan pyrkinyt pitämään vain sen verran väkeä hengissä kuin maakunnan elinkeinojen kulloinenkin tuotto salli. Kun suita alkoi olla enemmän syömässä kuin uudisraiviot, kaskihalmeet, peltoaukeat, karjat ja kalavedet antoivat syötävää, ehättivät erilaiset puutos- ja kulkutaudit harventamaan aliravittua liikaväestöä. ”Luonto teki punakynällä tileihinsä merkinnän” (KIPLING ), menehdytti heikoimmat, supisti talonjoukot ikään kuin vuotuiseväitten varaisiksi. Eritoten köyhemmissä kodeissa ja nuoremmissa perheissä tämä armottoman luonnon perimä ihmisvero oli ylen ankara – aina oli uudisrakennuksilla ”kuolema kairamiehenä”, vanhemman katseessa pienensä menettämisen pelko.

Se oli näet valtaosaltaan juuri lapsikuolleisuutta ja siitäkin lähinnä imeväiskuolleisuutta. Korkeintaan 4/5 elävänä syntyneistä saavutti 1700-luvun jälkipuoliskolla maassamme ensimmäisen ikävuotensa.³ Joitakin tiedonrippeitä on savolaisten lapsikuolleisuudesta säilynyt jo 1740-luvulta lähtien. Niinpä vuonna 1745 Savossa – Sääminki ja Kerimäki pois- mutta Rautalampi mukaan luettuna – kuoli kaikkiaan 946 henkeä, joista 404 henkeä eli 43 % oli viisi- tai alle viisivuotiaita (tilastoissa: ”til 5 år”). Vuonna 1748 Savon kuolleiden kokonaismäärä oli – Iisalmen, Säämingin, Kerimäen ja Rautalammin kuolleita lukuun ottamatta – 1646 henkeä ja näistä vastaavina lapsuusvuosina kuolleita 983 henkeä eli 60 %.⁴ Seuraavasta vuodesta lähtien on jo muutamilta ajankohdilta saatavana ikärakenteen puolesta tarkempiakin tietoja Savon lapsikuolleisuudesta. Osaksi vertailun vuoksi osaksi savolaista vajaa-ainesta tukemaan on seuraavaan asetelmaan sijoitettu Savon maakuntaa koskevien lukujen oheen – sulkujen sisään – myös Kymenkartanon ja Savon läänin vastaavia lukuja Porvoon hiippakunnasta taululaitoksen vanhimmalta kaudelta 1749–1773. Näihin viimeksi mainittuihin vertailulukuihin sisältyy siis Savon lisäksi myös Pohjois-Karjalan ja Porvoon tuomiorovastikunnan lapsikuolleisuutta koskevia numerotietoja.⁵

Savossa kuoli – kuolinikätilaston säilyneistä osista päätellen^5a – vuonna 1749 yhteensä 1063 henkeä, näistä 267 eli siis joka neljäs alle 1-vuotiaana, 504 eli lähes puolet alle 5-vuotiaina, 587 eli yli puolet alle 10-vuotiaina ja 615 eli runsaasti yli puolet alle 15-vuotiaina. Vuosisadan vaihteessa (1800) ja sadan vuoden kuluttua (1850) tätä vuoden 1749 viimeksi mainittua suhdelukua, 57.7 %/1749, vastasivat luvut 60.6 %/1800 ja 53.3 %/1850. Vuoden 1749 2219 elävänä syntyneistä kuoli 12 % ja vuoden 1850 7423 elävänä syntyneistä 15 % ennen ensimmäistä ikävuottaan. Yleisesti ottaen äskeisen asetelman numerosarjat osoittavat, että Savon samoin kuin myös koko Itä-Suomen väestössä kuoleman vuotuisista kokonaissaaliista runsaasti yli puolet oli alle 15-vuotisia lapsia. Vasta viime vuosisadan loppupuoliskolla lapsikuolleisuus alkoi maakunnassa lievästi supistua.

Kaiken tämän surkeuden, tämän tavattoman lapsi- ja erittäinkin pikkulasten kuolleisuuden – jota nykyisin vastaa vain noin 5 % ⁶ -näkyvimpänä syynä olivat koko silloisessa yhteiskunnassa ja niinmuodoin myös savolaispappien kuolemansyynimistöissä tietenkin kulku taudit, lähinnä erilaiset rokot ja nimenomaan isorokko (koppor), joihin suuri osa lapsista lääkintähuollon puutteessa menehtyi. Mutta niiden edellytyksenä, ikään kuin tautien takana, oli vieläkin syvempiä syitä nimittäin lyhyin ajoin uusiutuva katovuotinen ravinnon niukkuus ja – mikä ehkä sitäkin tärkeämpi – ravinnon jokavuotinen yksipuolisuus (siv. 446). Savon maakuntalääkäri Geisse piti tätä eräänä kaikkein tärkeimmistä kulkutautien vallan syistä kertoessaan esimerkiksi vuonna 1776 Joroisten ja Rantasalmen pitäjiin levinneestä rokosta. Kalaa saatiin siellä joltisestikin, mutta sitä käsiteltiin huonosti ja suolattiin niukasti. ”Heidän suolakalansa on niin hapanta ja härskiä” – Geisse nirsoili – ”että sen jo ’kaukaa hajusta tuntee, eikä sen syöminen – ja sitä käytetään päivälliseksi jokikinen päivä sekä kotona että matkoilla – muuta voi aikaan saada kuin pahoja koostumia ja vesittymistä ihmisen ruumiissa.”⁷ Sama koski osaksi myös lihan säilöntää. Suolan kalleus ja puute tiesi varastoinnin vaikeutta ja koitui siten sekin kansanterveyden vahingoksi. Vasta seuraavalla vuosisadalla, jolloin suolan saanti jo oli melkoista helpompi ja perunasta tullut varmin turva viljakatojen varalle, rahvaan ravitsemustila alkoi myös Savossa parantua, tautien valta taittua ja lapsikuolleisuuskin sitä mukaa hitaasti vähentyä.

Mutta ikään kuin tuonen herralle mitan kukkuraksi kirkkomaihin kannettiin myös vainajia, joista ei ole täsmällisiä tietoja missään varsinaisen väestötilaston kuolleisuusluvuissa, nimettömiä ihmisen taimia, kuolleina syntyneitä tai syntymässään kuolleita, joille ei ollut edes kastetta ehditty toimittaa. Papin pitämään haudattujen kirjaan tosin näistäkin usein merkintä jäi, mutta oli myös sellaisia, joista ei ole mitään tietoja säilynyt. Seikkaa saattaisi tosin erillistutkimuksessa käsitellä mutta tässä se on – yleiskuvan hahmottelussa tarpeettomana – sivuun heitettävä ja lyhyesti valaistava vain sen ilmeisimpiä syitä.

Osaksi puheenalaiseen kuolleisuuteen – siis lähinnä sikiökuolleisuuteen – on tietenkin vaikuttanut se, että itse elämän ankaruus sinänsä, työn runsaus, ravinnon niukkuus, rusikoi liian rajusti heiveröistä äitiä. Katovuosien ja kalmasynnytysten välinen syy-yhteys on ilmeinen samoin kuin myös sota-ajan vaikutus sikiökuolleisuuteen. Oma osansa oli sitten itse synnytyksiin liittyvillä epäkohdilla. Kätilöntoimi pääsi maakunnassa alulle vasta 1700-luvun päättyessä, ja tämäkin alku oli pitkät ajat ihan vähäistä jopa synnytysten suureen kokonaismäärään nähden oikeastaan aivan merkityksetöntäkin. Synnyttäjän apuna olivat vielä pitkät ajat enimmäkseen vain oman kylän konstit, naapuriemäntien ja napamuijien viisaus – ”vanhain ämmäin kärkäs ja hävytöin joucko”.⁸ Mutta ei edes tähänkään apuun aina turvauduttu, vaan äiti sai lapsensa ihan omin neuvoin.

Savolaisäitien alkeelliset synnytysseikat olivat jo 1700-luvulla muuallakin tunnetut. Niinpä vuodelta 1745 on tiedossa muuan tapaus, joka osottaa sikäläiseen lapsenpäästöön liittyneiden epäkohtien herättäneen jopa hallituksenkin huomiota. Erään rantasalmelaisen lapsenmurhajutun jouduttua Turun hovioikeudesta kuninkaan ratkaistavaksi näet selvisi sellaisen epätavan päässeen Savossa vallalle, että naimisissa olevat naiset – saatikka sitten äpäräin saajat – hakeutuivat polttojen tullessa yksinäisiin paikkoihin ja synnyttivät lapsensa ”enimmäkseen navetoissa ja saunoissa sekä kesällä metsässä”. Koska tästä saattoi helposti olla seurauksena se, että vastasyntynyt huonon hoidon takia kohta synnyttyään kuoli, maaherran tuli heti toimittaa kirkkoihin kuulutukset, joilla oli ”soveliaasti” koetettava kuulijoita tällaisesta tavasta varoittaa ja vieroittaa. Tapaa oli tietenkin erittäin vaikea muuksi muuttaa, koskapa eritoten saunassa synnyttämiseen samoin kuin itse saunaankin liittyi runsaasti kaikenlaista taikuutta ja perittyjä uskomuksia. Saadakseen neuvoihinsa parempaa pontta hallitus pitikin tarpeellisena varoittaen viitata niihin juriidisiin seuraamuksiin, jotka kätkösynnyttäjää helposti uhkasivat, kun äskensyntynyt sattui todistajan puutteessa kuolemaan ja synnyttäjä niinmuodoin saattoi täysin viattomanakin joutua lapsenmurhasta syytteen alaiseksi jopa tuomituksikin. Tällainen kohtalo – mestaus ja rovio – tuli varmaan monen onnettoman äidin, etenkin äpärän saajan, osaksi entisaikojen armottomassa yhteiskunnassa, sillä se yhteiskunta uhrasi empimättä hairahtuneen jäsenensä ankaran Jumalan vihalta itse säästyäkseen. Kymenkartanon ja Savon läänissä poltettiin rovioissa vuosien 1749 ja 1773 välisenä aikana yhdeksän naista lapsenmurhasta syytettyinä.⁹

Mutta vaikkakohta synnytysseikoissa näin ikään kuin karmeina tervetuliaisina elämän kynnyksellä monenlaista epäkohtaa olikin vallalla, oli toki Savossa elämään jääneellä yleisesti ensimmäisinä eväinä äidinmaito. Tänne näet ei näytä levinneen pohjalainen, olletikin sen ruotsalaispitäjiin pesiytynyt epätapa syöttää imeväislapsia sarvitutista. Ainakin Anders Chydenius väitti vuonna 1765, että ”Savon asukkaat ovat hedelmälliset, ja kun he useimmin paikoin syöttävät lapsensa rinnasta, on syntyneiden lukumäärä paljon suurempi kuin kuolleiden”.¹⁰

Savon syntyneisyyden ja kuolleisuuden myöhemmissä vaiheissa oli vielä kolme ajankohtaa, jolloin maakunnan yleensäkin sangen epätasaisen väestönkehityksen kulkuun tuli sen yleissuunnasta poikkeavia häiriöitä. Niistä ensimmäinen, Suomensota, kohotti kuolleiden määrän taas uusiin huippulukuihin, vuonna 1808 9754:ään ja vuonna 1809 633O:een. Kun syntyneisyys jälleen, kuten tavallisesti sodan aikana, vastaavasti aleni, muuttui väestönkehitys noina kahtena vuotena taas tappiolliseksi: Savossa kuoli vuosina 1808–1809 8744 henkeä enemmän kuin vastaavana aikana syntyi. Kun tästä Suomensodan aikaisesta kuolleisuudesta naisten osalle koitui suunnilleen yhtä suuri määrä (7988) kuin miesten (8096) ja siinä jälleen nimenomaan lapsikuolleisuus (alle 15-vuotiaat) oli sangen suurena tekijänä (7975), voidaan tästä päätellä, että tautien tuottama tuho oli nyt, kuten varhaisempienkin sotien aikana, tuntuvampi kuin varsinaiset taistelutappiot. Seuraava suonenisku Savolle tuli 1830-luvun kolkoista kulkutautivuosista, jolloin kuolleiden määrä täällä taas äkkiä kohosi huikeasti, nyt yli 10.000:n (1833). Kaikkein pahimman vamman maakunnan asujaimisto sai kuitenkin aikakauden lopulla, Suurien nälkävuosien 1867–1868 aikana. Etenkin jälkimmäinen vuosi oli erittäin tuhoisa. Luonnottomien sääsuhteiden aiheuttama täydellinen kato synnytti yleisen nälänhädän ja kelvoton ja riittämätön ravinto puolestaan tappavia kulkutauteja. Säälimättä tuoni niitti nälkäistä joukkoa: vuonna 1868 Savossa kuoli yli 18.000 henkeä eli enemmän kuin koskaan aikaisemmin Isonvihan päivistä lukien. Järkyttävällä tavalla, aivan kuin Suurina kuolovuosina 1600-luvun lopulla, siinä jälleen paljastui silloisen maatalouden vielä avuton alkukantaisuus ja se, kuinka likellä armotonta luontoa, sen vaarallisten oikkujen varassa, savolaisväestökin tuolloin yhä eli.

Sellaiset olivat Savon syntyneisyyden ja kuolleisuuden puolentoista vuosisadan aikaiset vaiheet. Isostavihasta alkaneen ja toiseen suureen kansallisonnettomuuteen, nälkävuosiin, päättyneen kauden aikana näiden väestöolojen ominaisimpana piirteenä on ollut väestönmuutosten laaja-asteinen heilahtelu runsaasta syntyneisyydestä suureen kuolleisuuteen ja päinvastoin. Kun vaihtelut sen lisäksi enimmäkseen ovat olleet sitä laatua, että kohonnutta kuolleisuutta on vastannut samanaikainen supistunut syntyneisyys, muodostui niistä riippuvainen luonnollisen väestönlisäyksen kehitys äskeisen kuvion osoittamalla tavalla (siv. 51) vieläkin polveilevammaksi, jopa niin, että se – muuttoliikkeen mahdollisten vaikutusten ohessa – tuntui koko maakunnan vuosittaisessa väkiluvussakin.

Muuttoliike on kuitenkin 1700-luvun paikallisen väestönkehityksen kaikkein hämärimpiä puolia. Tilasto ei sitä valaise, eikä ole olemassa minkäänlaista kirkollista kirjoihinvientiä, jonka nojalla näin jälkikäteen voitaisiin täsmällisesti selvittää muuttoliikkeen suunnan ja sen vaihteluiden vaikutuksia nimenomaan maakunnan asujaimiston kulloiseenkin määrään. Vain osaksi säilyneisiin rippikirjoihin tehdyt merkinnät seurakuntiin tulleista ja sieltä poistuneista; näyttävät kovin satunnaisilta. Vasta 1700-luvun loppupuolella papit alkoivat laatia seurakuntien sisään- ja ulosmuuttaneista luetteloita, joiden kootuista jäljennöksistä saadaan edes jotain tietoa senaikaisen väestön yleisistä muutto-oloista. Pelkästään pitäjien välisten muuttojen toteaminen ei tietenkään selvitä sitä, mikä vaikutus muuttoliikkeellä on ollut koko maakunnan väestön määrään, koska tähän vaikuttivat vain maakuntaajojen yli tapahtuneet sisään- ja ulosmuutot. Sama koskee myös sitä Savon rovastikuntien välistä liikettä, josta on kuin sattumoisin pirahtanut tietoja vuoden 1810 väkilukutauluihin. Näistäkin muutoista näet huomattava osa luonnollisesti tapahtui maakunnan omassa piirissä. Niinmuodoin onkin sopivinta kertoa Savon sisäisestä muuttoliikkeestä tuonnempana, asutusta koskevan selvittelyn yhteydessä, ja sommitella äsken mainittujen papiston muuttoluetteloiden avulla tälle kohtaa asetelma vain niistä muutoista, jotka vastakkaissuuntaisina tapahtuivat nimenomaan maakuntarajojen yli. Jotakin valaistusta tästä tosin sangen puutteellisesta muuttoliikkeen kirjoihin viennistä toki Savon entisiin väestöoloihin kuultaa.¹¹

Tästä kolmetoista savolaispitäjää käsittävästä asetelmasta, johon muuttoseudut on paremman yleiskuvan saamiseksi pelkistetty vain muutamiksi suuralueiksi, havaitaan heti se maakunnallisen muuttoliikkeen kannalta tärkeä seikka, että muutot suuntautuivat lähinnä kaakkoon ja luoteeseen sekä erittäinkin Pohjois-Karjalaan. Numeroaineksesta näkyy selvästi sama savolaisolojen kahtaalle – Pohjanlahden ja Suomenlahden suuntaan – viittaava pyrky, joka tuonnempana tulee vielä usein todettavaksi esimerkiksi asutusseikkojen ja eritoten kaupankäynnin jopa hengellistenkin yhteyksien suuntautumisesta. Etelään päin, Uudellemaalle, erittäinkin Loviisaan ja Porvooseen sekä Vanhaan Suomeen, lähdettiin tietenkin lähinnä maakunnan vanhoista rintapitäjistä ja pohjoiseen Iisalmen ja Kuopion seurakunnista. Pohjois-Karjalan suuntaan oli melko vilkasta yhteyttä esimerkiksi Kerimäeltä, Rantasalmelta, Nilsiästä, Kuopion pitäjästä jopa eteläisestä Mikkelin pitäjästä saakka. Asetelman pohjatietojen suuri aukollisuus ei kuitenkaan salli enempien päätelmien tekemisen tähän muuttoliikkeen maantieteelliseen suuntautumiseen enempää kuin siihenkään nähden, olivatko Savoon muutot päinvastaisia todella yleisempiä – kuten asetelman vähäisistä numeroista näkyy – ja siis koko liike maakunnan kannalta katsottuna muuttovoittoista vai kenties tappiollista.

Samat muuttoseutujen pääsuunnat paljastuvat monista muistakin tietolähteistä, tuomiokirjamerkinnöistä ja lukuisista virkakirjeistä, joita Savon maaherrat, tuomarit, kruununvoudit ja nimismiehet joutuivat laatimaan koettaessaan perintö- ja omistusseikkojen takia todeta muuttaneiden keskenäisiä sukulaissuhteita tai löytää keinoja väestön aitaamiseksi kukin oman hallintopiirinsä rajoihin. Edellä esitettyjen melko puutteellisten numerotietojen tukemiseksi ja myös muuttoliikkeen syiden selvittämiseksi on nyt syytä noukkia tähän sanotuista lähteistä esimerkkiainesta suhteellisen runsaasti.

Jotensakin vilkasta muuttoliikettä oli pohjoisimmasta Savosta, Iisalmen ja Kuopion entisistä suurpitäjistä, etenkin Isonvihan jälkeisvuosina Pohjanmaalle päin, lähinnä sikäläisiin jokilaaksoihin, joissa oli saatu hyviä viljavuosia – esimerkiksi 1723 – muun Suomen, Savonkin, vielä kärsiessä 1720-luvun alkupuolen kadoista. Savolaisen muuttoliikkeen vireyteen kiinnittivät jo aikalaiset huomiota. Alavetelin kappalainen Anders Chydenius kertoi vuonna 1765, että huolimatta asetusten ankaruudesta ja kruununpalvelijoiden vireydestä ”täytyy nähdä Savon asukkaiden joukoittain ryntäävän pois heidän käsistään, jättävän synnyinseutunsa nurmettumaan ja ahtautuvan pitkin merenrantaa siellä vain sopivaa tilaisuutta vaanien päästäkseen merille. Ja ajatelkaapas” – Chydenius jatkoi – ”että suuri osa heistä ei asetu aloilleen ennen kuin ovat päässeet johonkin ulkomaan satamaan, missä he uskovat nauttivansa vapautta. He asuvat mieluummin sellaisen kansan keskuudessa, jonka kieltä he tuskin ymmärtävät, mutta jossa heillä on liikuntavapaus, kuin omien veljiensä tykönä, missä ’kaikki on kehnoa ja kuollutta. Ja kaikista heidän teoistaan lukee tämän ajatuksen: ’Isänmaa ilman vapautta ja ansiota on suuri sana, joka vähän merkitsee’.”¹²

Tämä Chydeniuksenkin tarkoittama luoteen suuntainen väestöliike käy ilmi paitsi suoranaisista muuttotiedoista myös niistä likeisistä sukulaisuussuhteista, joissa vanhemman polven jäsenet olivat vielä selviä savolaisia mutta nuoremman polven äskeisvuosina jo Pohjanmaalle kotiutunutta väkeä. Jo yksistään tuomiokirjoista – perintö ja nautintariitojen yhteydestä – saadaan näitä maakunnasta muuttaneita selville useita.¹³

Niin muutti Isonvihan jälkeen Kuopion Kurolanlahdesta Pekka Mykkänen ”Pohjanmaalle”, Iisalmen Kiiskilästä Mikko Kiiskinen Siikajoelle, Kuopion pitäjästä Juhana Ahonen Liminkaan. Iisalmen Niemiskylästä Antti Jauhiainen Pyhäjoelle, Pielaveden Varaslahdesta Matti Kokkonen Ouluun, Iisalmen Onkivedeltä Heikki Ruotsalainen Siikajoelle, Iisalmen Kalliojärven kylästä Pertti Huttunen Pyhäjärvelle, Kiuruvedeltä Pekka Pesonen Siikajoen Revonlahdelle jne. Monilla pohjoissavolaisilla oli 1700-luvun alkupuolella myös äsken muuttanutta sukua Pohjanmaalla: Kämäräisillä, Kettusilla, Kärkkäisillä, Partasilla, Niskasilla, Kokkosilla, Ryhäsillä, Karttusilla, Koposilla, Pesosilla, Kauppisilla, Kaikkosilla, Tappaisilla ja monilla muilla. Muuttaneet näkyvät järjestään olleen savolaisen talonpoikaisväestön irtonaisempaa ainesta, sellaisia, joille ei ollut manttaaliin pantuja eikä edes sovintojakojen uudistalojakaan enää riittänyt, ja muuttoseutuina oli vanhojen kauppasuhteiden tuttu suunta. Parempia elinehtoja ounastellen oli kauppa- ja muilla matkoilla tarkkailtu jokivarsipitäjien ja merenrantakaupunkien vieraita oloja, tehty tuttavuuksia ja tuttavuuden varaan sitten rakennettu muuttamisen päätös.

Samoihin aikoihin, 1720- ja 30-luvulla, Savon irtainta väestöä houkuttelivat eteläiseen suuntaan Vanhan Suomen, lähinnä Viipurin puolen, edullisemmilta näyttävät olot. Maaherra Frisenheim kirjoitti vuonna 1724 kuninkaalle, että sen jälkeen, kun suostuntaveroa ja uutta palkollisasetusta koskevat kuulutukset oli kirkoissa luettu, oli ”suuri joukko väestöä” jo mennyt ja ilmeisesti yhä suurempi joukko oli menevä rajan yli, koska siellä kuului palvelusväellä olleen ”aivan toisenlaiset elämisen edellytykset kuin tämä asetus sääsi”. Frisenheim pitikin koko savolaisen muuttoliikkeen tärkeimpänä syynä juuri tuota uutta palkollissääntöä, ja hänen esityksestään jopa kamarikollegio ja valtiokonttorikin ehdottivat kuninkaalle sen lievempää soveltamista tässä läänissä, koska näytti olevan hyödyllistä ”käsitellä rajalla asuvia hieman hellemmin kuin muita”.¹⁴

Mahdollisista lievennyksistä huolimatta epäkohta ei näy korjautuneen. Muuttopyrky iti irtaimen väen mielissä jatkuvasti. ”Sen jälkeen kun tästä on tullut rajaseutu” – Frisenheim kertoi maakunnastaan vuonna 1731 – ”ja tämänpuoliset tulleet tuntemaan rajan takana asuvan palvelusväen melkoisen suuria palkkoja ja muita etuisuuksia, ovat nämäkin ruvenneet tahtomaan samanlaisia palkkoja. Mutta jos he nyt eivät saa tarpeekseen tai edes jotakuinkin vaikkei likimainkaan sellaisia etuja ja vastaavia palkkoja, joita Venäjän puolen palvelusväet saavat, on tällä pitkällä rajaseudulla vaikea heitä estää menemästä rajan yli”. Tosin olivat monet karkulaispalautukset jonkin verron jo silloin lamauttaneet lähiseuduille, Vanhan Suomen puolelle, suuntautunutta muuttoliikettä, mutta toisaalta taas oli opittu siirtolaisuuden uusiakin keinoja käyttämään: ”Sen jälkeen kun he ovat huomanneet, että heidät näin voidaan kiinni siepata ja tänne takaisin tuoda” – maaherra jatkoi – ”ovat he nyt ryhtyneet sellaiseen epätapaan, että lähtevät syvemmälle maahan, Pietarin toiselle puolelle, Inkeriin ja Liivinmaalle saakka jopa vieläkin etemmäksi. Näistä kaukaisista seuduista ei heitä voida täältä käsin keksiä, vaikka heitä siellä kuuluu suurin joukoin oleskelevan ja vaikka Venäjän viranomaiset ovat siellä yleisesti kuuluttaneet, että sellaisten tämän puolen yliloikkareiden olisi tänne takaisin tultava, mutta siitä ei ole ollut minkäänlaista tulosta, ja on varmastikin epäkohtaa vaikea korjata, mikäli palvelusväen palkkoja ei tällä puolella paranneta.”¹⁵

Ennen kaikkea siis vuosipalvelu- ja myös ruotukarkureiksi merkittyjen lukuisuus tätä muuanne muuttamisen intoa ja vaikutinta valaisee. Molempia pakoiltiin. Palkolliset ja sotamiehet kuuluivatkin siihen vanhan maalaisyhteiskunnan liikkuvaiseen väestöainekseen, jota oli kaikkein vaikeinta saada aloillansa pysymään. Joskus, esimerkiksi 1760-luvulla, sotilaiden, renkien ja piikojen jopa talollispoikien ja -tytärtenkin liikkumispyrky lisääntyi kruununmiesten mielestä siinä määrin, että oli ryhdyttävä harkitsemaan yhä ankarampia keinoja muuttoinnon taltuttamiseksi. Muutamat yksityiskohdat asiaa paraiten valaisevat.

Keskisen kihlakunnan kruununvouti Martini ehdotti vuonna 1761, että Oulun, Kokkolan ja Raahen porvareita kiellettäisiin tuntuvan sakon uhalla kuljettamasta laivoissansa Savon asukkaita Tukholmaan, jonne näiden ”karkumatkat” sangen usein suuntautuivat. Näinä vuosina muuttohalu olikin melkoisen voimakas. Martini luetteli yhdessä ainoassa kirjeessään (1761) yhdeksän Pohjanmaalle ja kaksitoista Venäjälle (so. Vanhaan Suomeen?) ja Viipuriin menneitä, enimmäkseen nuoria renkimiehiä ja ruotujen varaväkeä. Muuan Savon jalkaväkirykmentin majoittaja Henrik Simelius oli samoihin aikoihin värvännyt kahdeksan miestä Pohjanmaan jalkaväkeen ja lisäksi passittanut kolme Viipuriin, kaikki omin lupinensa ja arvattavasti pohjalaisrykmentistä hyvittäjäisiäkin saaden. Tällöin oli myös nimismies Nils Aspella luettelo esitettävänä maaherralle Pieksämäen pitäjästä Pohjanmaalle ja Hämeeseen lähteneistä. Näistä oli viisitoista ”niinä aikoina karanneita” (1761). Samana syksynä Puumalankin nimismies Simon Gabriel Jack hankkiutui kolmen apumiehen kera lähtemään Viipuriin ”ja muihin kaupunkeihin ja pitäjiin Venäjän puolelle”, joissa silloin tiedettiin oleilevan savolaisia ”karkureita”, miehiä ja naisia, näistä ainakin neljätoista edellisenä kesänä (1761) Puumalasta lähteneitä. Suurin osa heistä saatiinkin palautetuiksi. Vuosina 1762–1763 Kuopion pitäjästä Pohjanmaalle luvatta muuttaneita oli erään luettelon mukaan yksitoista nuorta miestä, enimmäkseen torpanpoikia ja renkejä, mutta joukossa myös jokunen talollisenkin poika. ”Armollinen Herra!” – Martini valitti 1759 maaherralle – ”Pohjanmaalla vallitsee toisten [so. savolaisten] sorroksi sellainen suitseton vapaus, että tämän läänin lähimmissä rajapitäjissä on hädintuskin enää edes talojen pystyssä pitoon miehistä väkeä saatavana puhumattakaan muiden hyödyllisten tointen edistämiseen, ja epäkohta on päivittäin meidän vahingoksemme lisääntynyt.” Renkimies Heikki Kaikkosta, sotamiehen poika Hemminki Aspia eli Remestä, reservisotamies Erkki Summania eli Lappalaista ja Juhana Ullmania ynnä piikatyttö Rikina Ryynätärtä Pohjanmaan puolella silloin ”suojeltiin”, vaikka näitä jo itse maaherrakin oli sieltä takaisin vaatinut. Viipurin puoleen oli lähtenyt ”lempeäkasvoinen”varaväen mies Antti Mynttinen mukanansa toinenkin soturi ja läksiäisiksi puijannut renkipestejä useiltakin Mikkelin pitäjän säätyläisiltä muka vuosipalvelukseen ryhtymistä varten. ”Vallattomuus saa yliotteen”, ’kruununvouti Martini tuskitteli maaherralle väkensä vähenemistä.¹⁶ – Helpommin paimehsi kapallisen kirppuja kuin lähtöhaluisia Savon ”irtolaisia” etsimästä muualta leppeämpiä oloja silloin kun kotipuolen pellot ja kasket näyttivät vain kiviä leivän asemesta tarjoavan.

Jonkin verran tulivat Savon papitkin tätä irtaimen väen liikehtimistä ikäänkuin vauhdittaneeksi. Papin pulpetilta näet heltisi – kruununviranomaisten mielestä – kovin helposti muuttokirjoja lähtöhaluisille. Esimerkiksi kruununvouti Meinander valitti maaherralle vuonna 1755 sitä hankaluutta, mikä hänen tietämättään annetuista papintodistuksista oli Savon alisessa kihlakunnassa aiheutunut. Niitä oli saatu ”jopa kihlakunnan ulkopuolellekin tapahtuvia muuttoja varten”, mistä oli koitunut kovaa sekä työvoiman että rekryyttien puutetta. Muuttoliike suuntautui Meinanderin tietämän mukaan lähinnä kaupunkeihin. Muuttajat vain selittivät, etteivät he halunneet korvessa ojureina olla. Mutta väki liikkui kyllä papeittakin: ”Monin paikoin hiippakuntaa ja etenkin Savossa kuuluu paljon valitusta siitä, että palveluksesta taikka muuten seurakunnasta toiseen muuttaneet useimmiten laiminlyövät hankkia asiaan kuuluvan papintodistuksen, mistä aiheutuu suurta sekaannusta ja haittaa.” Tällaista kertoi Porvoon konsistori vuonna 1755 ja viitaten jo pari vuosikymmentä aikaisemmin annettuun asetukseen pyysi maaherraa kuulututtamaan Savon saarnastuoleista, että sellaiset todistuksetta muuttajat asetettaisiin pitäjänkokouksen edessä vastaamaan laiminlyönnistään.¹⁷

Mutta maassa- ja maastamuutolle ei hallintotoimin voida pitäviä sulkuja asettaa. Vuonna 1766 sitä paitsi maassamuutto vapautettiin merkantiilisen kauden rajoituksista. Tämä koko 1700-luvulta todettu savolainen muuttoliike jatkui – ehkä entisestään jonkin verran vielä vilkastuenkin – myös seuraavalla vuosisadalla. Etenkin eteläinen suunta – Etelä-Suomi, Viipurin tienoo, Pietari, Pietarin ympäristö ja Inkeri – imi jatkuvasti väkeä Savosta. Aikakauden lopulla ’Mikkelin Ilmoituslehti’ kirjoitti tästä muuttoliikkeestä ja Inkerinkäynnistä näinikään: ”Kuinka monta tuhatta miestä käywätten tästä meidän Mikkelinlaänistäkin paraan ikänsä siellä sitä Wenäen wiekkautta oppimassa, eikä sitten wanhaksi tultua ole heillä niinkään paljon tawarata koossa, kuin täällä rehellisellä työmiehellä. Noh! tuowathaan he sieltä rahoja ja tännehän ne heiltä jääwät, arwellee lukia; kyllä se on tosi, että jokua heistä tuopi puolipaaston ajoista Jouluun asti oltuansa 40 à 50 ruplaa; mutta mitäs siitä on? kun owat talwisydämmen täällä, niin on taas kuin Wenäelle lähdön aika tulee, täällä welkaa otettawa, että pääsewät taas sinne rahamaahansa Wenäelle takasin. Eikä siitä heidän rahansa saalliista ole muille hyötyä, kuin niille jotka wiina Krouwia pitääwät.” Yksistään Mäntyharjun pitäjästä sanottiin Inkerissä kävijöitä karttuneen niihin aikoihin, 1860-luvulla, puoleen tuhatta vuosittain.¹⁸ Esimerkiksi Etelä-Savon rovastikunnan vuosien 1846–1850 muuttotappio ( 425) johtui kontrahtirovasti von Pfalerin käsityksen mukaan ”ulosmuutoista etenkin venäläisille seuduille”, ja pari vuosikymmentä aikaisemmin Etelä-Savon tappiollisen muuttoliikkeen oli selitetty johtuneen siitä, että ”matkapasseja mutta ei kunnollisia muuttokirjoja hankkineet henkilöt kulkivat hakemaan työansiota palaamatta sen jälkeen enää kotiseudulle”. Tapa jatkui vuosisadan lopulle saakka, ja vasta suurimittainen puutavaraliike alkoi sitoa irtainta väestöä Savon tukkimetsiin, uittoväylille, sahoille ja lastauspaikkoihin. Mutta osaksi lähti väkeä yhä maakunnan ulkopuolellekin, ”Kotkaaseen” ennen kaikkea, ”savolaisten Amerikkaan”.¹⁹

Näin on täytynyt Savon väestöhistorian muuttoliikettä koskeva hämärä kohta heittää etupäässä vain esimerkkien ja kuvailun varaan. Mutta esimerkeillä tuettu kuvaus paisuttaa helposti menneen ajan väestöolojenkin epäoleellisia piirteitä, ellei sitä tarpeellisilla varauksilla korjata. Niinpä äsken selostettujen lukuisten virkakirje- ja tuomiokirjapoimintojen tarkoituksena ei suinkaan ole korostaa savolaisen muuttoliikkeen voimakkuutta vaan ainoastaan valaista niiden syiden laatua ja muuttavan väestöaineksen olosuhteita, jotka panivat vanhassa savolaisyhteiskunnassa ihmisiä liikkeelle. Muuttoliike ei ollut puheenalaisten väestöolojen valtailmiö ainakaan vielä 1700-luvulla. Liikkuvuus ei kuulunut ominaisena piirteenä näihin oloihin. Lainkäyttö, hallintotoimet jopa kirkonkin asenne ”tarpeettomaan” matkusteluun nähden olivat omiansa tätä suhteellista liikkumattomuutta edistämään ja sitä käsitystä vahvistamaan, että paikoillaan pysyminen kuului olletikin yhteisen kansan kohdalla ikään kuin siveelliseen elämänjärjestykseen. Käsitys oli vallalla aikakauden loppuun saakka. Vielä vuonna 1862 jossakin sanomalehdessä saatettiin väittää, että ”kun työnhakija on lähtenyt omasta seurakunnastaan, sukunsa ja ystäviensä luota, hän samalla on luopunut osasta jumalanpelkoaan, siveellisyyttään ja kunnollisuuttaan”.²⁰

Jotain mahdollisuutta on tietenkin olemassa valaista vanhan savolaisväestön liikkuvuuden määrää numerollisestikin, kun näet otetaan huomioon ne merkinnät, joita maakunnan papisto teki väkilukutauluihinsa 5-vuotiskaudelta 1806–1810 seurakunnista ja seurakuntiin muuttaneesta väestöstä. Ulosmuuttaneita koskevat rovastikunnittaiset tukkuluvut näet osoittavat, kun niitä verrataan vastaaviin vuoden 1810 väkilukuihin, Etelä-Savon rovastikunnassa 51:n, Pohjois-Savon alemmassa rovastikunnassa 55:n ja ylemmässä rovastikunnassa 68:n promillen määriä eli koko Savo huomioon otettuna sitä, että sanotun viisivuotiskauden aikana kustakin pitäjästä muutti pois keskimäärin vain 58 henkeä kutakin 1000 asukasta kohden.²¹

Tavallaan myös avioliittojen solmiutuminen alueelliselta kannalta katsottuna, toisin sanoen savolaisrahvaan avioitumisalueiden suppeus, todistaa tätä samaa suhteellista liikkumattomuutta. Niinpä viittä savolaispitäjää – Rantasalmi, Pieksämäki, Joroinen, Leppävirta ja Juva – koskeva numeroaines, joka on koottu vuoden 1809 rajanpoistoa aikaisemmalta ajalta, osoittaa, että savolaisrahvas oli 1700-luvulla voimakkaasti kotikyläänsä ja kotipitäjäänsä juurtunutta väestöä, eikä sen hellittämätön taipumus ahdasalaiseen paikallistumiseen osoittanut vuosisadan kuluessa mitään selviä !aukeamisen oireita. Seuraavasta asetelmasta päätellen savolaisavioliitot rakentuivat 86 prosentin osalta sulhasen ja morsiamen kotipitäjän rajoissa jopa niin, että näistä pitäjänsisäisistäkin avioliitoista kolmannes solmiutui saman kylän väestön keskuudessa. Ainoastaan 14 prosenttia kaikista savolaispariskunnista kuului siihen ryhmään avioliittoja, joissa sulhanen oli noutanut itselleen morsiamen kotipitäjän rajan takaisilta alueilta, tavallisimmin silloinkin vain naapuripitäjästä.²²

Maakuntarajan yli tapahtuneiden ulosmuuttojen jäädessä sekä savolaisten avioliitot että koko väestöolot huomioon ottaen jatkuvastikin suhteellisen vähäisiksi ja vastakkaissuuntaisten sisäänmuuttojen osittain vielä kumotessakin ulosmuuttojen määrällistä merkitystä, ei muuttoliikkeen kokonaistulos saattanut tietenkään kovin voimakkaasti vaikuttaa maakunnan koko väkiluvun suuruussuhteisiin. Väkiluvun kehitys olikin Savossa suurin piirtein samanlainen kuin koko maassa kuitenkin niin, että poikkeamat kehityksen yleissuunnasta, murroskohtien nousut ja laskut, piirtyivät täällä jonkin verran jyrkempinä kuin muualla (kuvio edellisellä sivulla). Sille oli ominaista ennen kaikkea vuosikymmen vuosikymmeneltä nouseva suunta, väkiluvun voimakas lisääntyminen. Savon väkiluvun on arvioitu 1721 lopussa olleen noin 36.000 henkeä, josta kuitenkin puuttuu kahden rajapitäjän, Säämingin ja Kerimäen, väestö.²³ Vuoteen 1751 mennessä vastaavan alueen (Rautalampi mukaan luettuna) väkiluku oli noussut 56.745:een, vuoteen 1800 mennessä (Kerimäen Kanta-Suomen puolinen osa jo mukaan luettuna) 125.231:een ja vihdoin aikakauden päättyessä, vuoteen 1870 mennessä, 243.032 henkeen eli Isonvihan jälkeisen ajan (1721) määrästä lähes seitsenkertaiseksi. Pohjois-Savo osoitti nopeinta väestönkasvua.²⁴

2. VÄESTÖN IKÄRAKENNE

Näitä Savon vanhoja väestöoloja katseltaessa ei ole unohdettava sitä, että suhteellisen pitkäaikainen, voimakas väestönkato samoin kuin toisaalta väkiluvun runsas lisääntyminenkään eivät jää ainutkertaisiksi, irrallisiksi tapauksiksi väestönkehityksen vaiheissa. Niiden vaikutus saattaa näet tuntua vielä myöhemminkin, tosin miltei huomaamattomiin lieventyneenä väkiluvun supistumisena tai lisääntymisenä silloin, kun mainitut harventuneet tai tihentyneet ikäluokat ovat ehtineet uutta sukupolvea tuottamaan. Väestön ikärakenteessa nämä maakunnan asujainten läpikäymät vaiheet näkyvät jotensakin selvästi.

Suurten joukkojen ikärakennetta voidaan kuvata piirroksella, ikäpyramidilla, jonka huippuna ovat vanhimmat ja kantana nuorimmat ikäluokat. Mikäli väestö on saanut häiriöittä ja luonnonmukaisesti lisääntyä, tämä pyramidi on sangen tasakylkinen, kantaansa kohti voimakkaasti levenevä kuvio, kun taas sodat ja ankarat tauti- ja nälkäajat lyövät selvästi näkyviä lovia pyramidin kylkiin niiden ikäluokkien – tavallisesti lasten – kohdalle, jotka kulloisistakin syistä ovat herkimmin joutuneet tuntemaan sattuneiden väestöntuhojen vaikutuksia.

Jos Savon väestön Uudenkaupungin rauhan jälkeisvuoden ikärakenteesta olisi olemassa tarkkoja tietoja, piirtyisi niistä – kaiken sen nojalla päätellen, mitä yleensä tiedetään maamme 1600-luvun loppupuolen ja Isonvihan aikaisista väestöoloista – ikäpyramidi, jossa todennäköisesti noin 25-vuotisten ja alle 10-vuotisten kohdalla selvästi näkyisi edellisen vuosisadan Suurten kuolovuosien (1696–1697) ja varsinaisen Isonvihan ajan (1713–1721) tuottama tuho. Silloiset väestötappiot tuntuivat näet yli 50- ja alle 35-vuotisten kohdalla vielä vuosisadan puolivälinkin vaiheilla (1749), jolloin Savon papisto laati ensimmäisiä väkilukua ja sen rakennetta koskevia ilmoituksia vasta perustettua tilastolaitosta varten. Koska vuoden 1749 väkilukutaulujen tietoja seurakuntalaisten jakautumisesta 5-vuotisiin ikäryhmiin ei tietenkään kaikkiin yksityiskohtiinsa nähden voitu alussa vielä saada täysin luotettaviksi ja Porvoon konsistori myös mitätöi papistonsa vuoden 1750 taulustotyöt monien niihin sisältyneiden virheellisyyksien takia, on sanottujen vuosien tauluaineiston asemesta parempi hahmotella pääpiirteet silloisen Savon kokonaisväestön ikärakenteesta käyttämällä vasta vuoden 1751 epäilemättä jo melkoista tarkempia tietoja.²⁵

Vuoden 1751 savolaisia oli tasaluvuin 54000 henkeä ja näistä noin 55 % nuorta väkeä eli alle 25-vuotisia nuorukaisia ja neitoja ja pihoilla ja pirtin sillalla pyöriviä lapsia. Niistä ajoista, 1720-luvulta pitäen, jolloin nämä olivat syntyneet, Savon väestön ikäpyramidi oli saanut kehittyä häiriöittä lukuun ottamatta Hattujensodan (1741–1743) aiheuttamaa lievää kutistumista 15–19-vuotisten ikäluokassa. Mutta väestörungon vanhempien osien kohdalta, noin 30-vuotisista lähtien, savolaisten ikäluokittainen ryhmitys poikkeaa melkoisesti normaalirakenteisen ikäpyramidin hahmosta. Siinä näkyvät selvästi menneiden kovien aikojen jättämät arvet, esimerkiksi kutistumana 30–40-vuotisten, siis varsinaisina Isonvihan vuosina syntyneiden, kohdalla. Niinpä myös Hattujensodan soturi-ikäinen sukupolvi oli vuosien 1713–1721 alhaisen syntyneisyyden kutistama. Mutta lisäksi on huomattava, että aina 60–65-vuotisiin, toisin sanottuna jo 1680-luvun loppupuolella syntyneisiin, saakka Savon väestön ikäluokat pysyivät miltei tasavahvuisina. On kuin niissäkin olisi vielä näkynyt ankaran karsinnan jälki. Kaikkein vahvimmat ja elinkykyisimmät, jotka olivat läpäisseet 1690-luvun nälkävuodet ja 1710-luvun raskaan vainon ajan, elivät sitkeästi edelleenkin korkeaan ikään saakka.

Tällaisten yhteiskuntaa syvältä kouraisseiden häiriöaikojen jäljet olivat jo miltei täysin hävinneet vuonna 1760 ja etenkin siitä väestöstä, joka vuosisadan taittuessa toiseksi eli Savon maassa. Vuoden 1800 savolaisten ikäryhmitystä kuvastava pyramidi on näet tyypillinen häiriöttömän väestönkehityksen kuvio, ja erittäin selvästi siitä näkyy Savon väestön voimakas 1700-luvun loppupuolella tapahtunut lisääntyminen. Miespuolisessa väestönosassa on vain 30–34-vuotisten kohdalla jonkin verran ikäluokan kutistuneisuutta, mikä ilmeisesti oli Kustavinsodan ( 1788–1790) tappiovaiku tusta silloisiin 20–24-vuoden ikäisiin miehiin.

Maakunnan väestön ikärakenteen suotuisa yleiskehitys jatkui sitten edelleenkin. Viiden vuosikymmenen kuluttua (1850) se näet piirtyy erittäin leveäkantaisena pyramidina, jonka miltei jokainen ikäluokka ukoista ja mummoista lähtien oli edellistänsä sankempi. Vain Suomensotaan (1808–1809) ja 1830-luvun tautiaikoihin liittyneet väestötappiot supistivat silloisia nuoren väen ikäpolvia pyramidin kyljissä myöhemmin näkyviksi kuroutumiksi, sota- ja tautikuolleisuuden jäljiksi. Se, miten tässä esitetyn väestöhistorian viimeinen surkea vaihe, 1860-luvun hirvittävä nälkäaika, heijastui Savon kansan myöhemmässä ikärakenteessa, jää kuitenkin jo toisen kertojan kuvattavaksi seikaksi.²⁶

Mutta sota-, tauti- ja nälkäaikojen merkit näkyvät vain määrättyjen ikäluokkien supistumisena. Ne eivät toki vielä muuta koko väestön ikärakennetta, joka luonnonmukaisesti on aina sellainen, että jokainen nuorempi ikäluokka on jäsenmäärältään vanhempaansa suurempi. Savon väestön ikäryhmitys pysyi tällaisena koko käsiteltävänä olevan ajan. Siinä näkyi miltei aina sangen selvänä runsaan syntyneisyyden merkki, nuorempien ikäpolvien ja eritoten nuorimman vuosiluokan erinomainen vahvuus. Tämä savolaisväestön ikärakenteen suhteellinen muuttumattomuus näkyy myös numeroista, jotka osoittavat, kuinka monta prosenttia väestöstä kuului noina tarkastettaviksi valittuina vuosina (1751 ilman Rautalampea) vanhojen eli yli 64-vuotisten, keski-ikäisten eli 15–64-vuotisten ja nuorten eli alle 15-vuotisten muodostamiin ikäluokkiin.

Tässäkin asetelmassa näkyy selvästi savolaisvanhusten suhteellinen runsaus vielä vuoden 1751 kohdalla (7.1 %). Tosin näitä ensimmäisiä väestötauluja laatineilla papeilla, kuten sen ajan eläjillä yleensäkin, oli taipumusta liioitella ihmisten ikävuosia. Kurttuiset naamat ja savuisen elämän vetistämät silmät, fyysisen rappion varhaiset merkit, saattoivat virhemainintoja hyvinkin synnyttää ja lisätä. Niinmuodoin väkilukutauluihin merkitty vanhusten määrä voi olla jonkin verran liian suuri, kuten esimerkiksi 1751, jolloin Savosta ilmoitettiin 104 yli 90-vuotiasta henkilöä. Mutta kun vastaava prosentti esimerkiksi leppeämpioloisessa Ruotsissakin oli alhaisempi (6.2 % 1750) 27 ja Savon vanhemmat ikäluokat ovat yleensäkin melko tasavahvuisia, tuntuu tämä viittaavan siihen, mistä jo aikaisemminkin oli puhetta, nimittäin että 1690-luvun Kuolovuosien ja Isonvihan karsima ja karaisema sukupolvi oli sitkeämpihenkistä kuin 1700-luvun väestö yleensä.

Vanhimpien ikäluokkien jatkokehityskin tähän 1700-luvun puolivälin vaiheilla eläneiden vanhusten melkoiseen sitkeyteen viittaa. Nimittäin vuonna 1800 Savon väestöstä kuului enää vain 3.2 % tähän yli 64-vuotisten ryhmään ja jälleen 50 vuoden kuluttua (1850) 4.4 %. Suurten kuolovuosien ja Isonvihan tapaiset väestönkarsinnat eivät olleet enää kehitystekijöinä vaikuttamassa. Väestörungon arimmat osat, ikäluokkien lapsikannat, olivat välttyneet poikkeuksellisen suurilta tuhoilta ja niinmuodoin vallanneet kokonaisväestössä suhteellisesti suuremman sijan kuin vuonna 1751.

Tämä vanhusten lukumäärän suhteellinen väheneminen merkitsi niinmuodoin myös sitä, että noina myöhempinä ajankohtina (1800 ja 1850) Savon väestön runko oli vuoden 1751 ikärakenteeseen verrattuna ikäänkuin nuorentunut. Vuonna 1800 tämä nuorentuminen näkyi paitsi lapsikannan eli alle 15-vuotisten lisääntymisenä yhdellä prosentilla myös keskiryhmän, 15/64-vuotisten, kasvamisena kolmella prosentilla. Tässä viimeksi mainitussa ryhmässä oli myös vuoteen 1850 mennessä – nyt lähinnä nuorimpien ikäpolvien lukumäärän kustannuksella – tapahtunut eniten kasvua. Kehitys oli siis jo ikään kuin osoitin ojossa pyrkimässä siihen suuntaan, mihin sadan vuoden kuluttua (1950) on tultukin: vanhempien ja eritoten vanhimman ikäluokan suhteellisesti suurimpaan kasvuun nuorimman väestönosan lukumäärän kustannuksella. Savon väestörungosta on jälleen vihanta vähenemässä mutta ihan muista syistä kuin Suurina kuolovuosina ja Isonvihan aikaan.

Suurten väestöryhmien ikärakenne ei ole tietenkään voinut sanottavasti menneinä, lapsirajoitusta tuntemattomina aikoina muuttua, ellei yleisissä elinehdoissa ole tapahtunut joko ratkaisevaa parantumista tai päinvastoin huonontumista. Tällaisten heilahtelujen edellytyksenä taas on vastaavan alueen talouden rakenteessa tapahtunut perusteellinen muutos. Savon entisaikaisessa talouselämässä tätä muutosta – elinehtojen paranemista – tapahtui erittäin hitaasti. Vuonna 1800 maakunta eli yhä miltei yksinomaisesti kaskitalouden varassa kuten puoli vuosisataa aikaisemminkin, ja mikäli vuoteen 1850 mennessä jonkin verran lisääntynyt peltoviljelys tuotti viljaa runsaammin, oli vastaava määrä – ehkä enemmänkin – viljantuotannossa menetetty liikapolton uuvuttamilla kaskimailla. Kun kehityssuhteet olivat maakunnan peruselinkeinon osalta tällaiset, ei sen talouselämässä tapahtunut muutos kaiken kaikkiaankaan koitunut tänä pitkänä kautena vielä niin ratkaisevaksi, että se olisi pystynyt koko Savon väestön ikärakenteessa aiheuttamaan huomattavia muutoksia. Tällä kohtaa kehitys kävi verkkaan, ikärakenteen muutoksissa vain muutamien prosenttien heilahteluina heijastuen.

Esitetyissä kuvioissa ja numeroissa piilee muutakin kuin pelkästään väestön eri ikäluokkien suhteellista suuruutta koskevia tietoja. Välillisesti niistä näet voidaan päätellä, että savolaisen elinikä oli menneinä aikoina ylipäänsä huomattavasti lyhyempi kuin nykyään. Tosin silloisellakin Savolla oli omat patriarkkansa, jotka väestötilasto ja kirkollinen kirjaanvienti aivan erityisen tunnollisesti rekisteröi. Mutta nämä olivat sittenkin melko harvinaisia. Esimerkiksi vuoden 1800 savolaisissa oli väestötilaston mukaan vain 16 yli 90-vuotiasta ukkoa ja mummoa, ja 1850 vastaavan ryhmän suuruus oli 18, eikä jälkimmäisistä yhdenkään iäksi ilmoitettu yli 95 vuotta. Tärkeintä oli kuitenkin se, että savolainen eli 1700-luvulla keskimäärin vain hieman yli 20-vuotiaaksi (esimerkiksi 1764–1765/24.2 vuotta, 1775–1776/21.9 vuotta, 1779/24.9 vuotta) ja 1800-luvulla 30-vuotiaaksi ( esimerkiksi 1864–1865/32.1 vuotta) sitä vastoin että väestö esimerkiksi 1910-luvulla kuoli vasta keskimäärin 45-vuotiaina. Tämä merkitsi tavatonta työvoiman rajoitusta väestön suuresta syntyneisyydestä ja lisääntymisestä huolimatta.^27a

Savolaisten keskimääräistä elinikää madalsi ennen kaikkea runsas lapsikuolleisuus. Mutta vaikka otettaisiin huomioon vain sellaisetkin ihmiset, jotka elivät esimerkiksi yli viidennentoista ikävuotensa, jäi näidenkin savolaisten keskimääräiseksi eliniäksi esimerkiksi vuonna 1779 ainoastaan 51.5 vuotta. Tämä toisin sanottuna merkitsee sitä, että entisajan hengillekirjoitetusta savolaisesta oli raskaisiin ulkotöihin, kaskiraateille ja kivisille pelloille, vain suhteellisen lyhyen ajan, eikä tässä näy vielä edes sitä työajan menetystä, minkä sairaudet ja vanhuus tuottivat. Produktiivinen, miehuusvoimainen, elinikä oli etenkin 1700-luvun Savossa vielä ylen lyhyt.²⁸

Samaan suuntaan viittaavat myös ne tiedot, joita on olemassa entisajan savolaisten fyysisestä kunnosta yleensä, ruumiinrakenteesta ja ulkonäöstä. He olivat enempi heiveröistä ja pienikokoista väkeä mutta lyhyenä elinaikanaan kuluttavissa arkitoimissaan kylläkin sitkeitä työihmisiä. Savolaisen miehen keskipituus oli 1700- ja 1800-luvun vaihteessa 25–44 vuotisia sotamiehiä – siis tosin valikoitua ainesta – koskevan kasvutilaston mukaan – tiedot eivät kylläkään koske Karjalaa – pienin koko maassa eli 168.2 sm (suomalainen mies yleensä: 169.1 sm) siis lähes puolitoista senttiä vähäisempi kuin esimerkiksi vuonna 1922.²⁹ Viranomaiset olivat 1700-luvulla havaitsevinaan eri pitäjienkin kohdalla savolaisten kasvusuhteissa tiettyjä eroavaisuuksia. Erittäinkin Puumalan, Juvan ja Mikkelin pitäjien väestöä sanottiin pienikasvuiseksi ja seikan selitettiin johtuneen liian ankarasta verotuksesta. Sitä vastoin esimerkiksi Mäntyharjun miehet samoin kuin myös Hirvensalmen kappelin väki ja kangasniemeläiset olivat kookkaampia.

Mutta muuten savolaiset ovat ylipäänsä kaunista väkeä eivätkä liene menneinäkään aikoina ulkonäöllään säikäyttäneet muita kuin puuteroituja herrasihmisiä, jotka olivat sitä mieltä, että savupirttielämä ylimalkaan teki rahvaskansan ihonvärin ruskeaksi ja kasvot kurttuisiksi. Paljosta savusta johtunut silmien vetistävyys jopa suoranaiset silmäsairaudetkin ovat kaikkien yhtäpitävien tietojen mukaisesti olleet kuitenkin ennenvanhaan maakunnassa aivan yleisiä. Augustin Ehrensvärd kertoi vuonna 1747 matkoilla näkemistään ihmisistä, että ”he asuvat savupirteissä ja ovat rumia kuin synti, vaimoväki erittäinkin. Vanhat akat ovat kuin kummituksia” – hän ei käynyt Savossa.³⁰

Erästä oleellista seikkaa, joka niinikään on ratkaisevasti vaikuttanut maakunnan yleiskehitykseen, nämä väestön ikärakennetta koskevat tiedot vielä valaisevat nimittäin savolaisten jakautumista ikänsä puolesta elättäviin ja elätettäviin. Edellisiä olivat miehuusikäiset, työkykyiset väestöainekset, joita suurimmaksi osaksi vastasi ns. hengille kirjoitettu, siis ”henkirahaa” maksanut väki viidestätoista kuuteenkymmeneenkolmeen ikävuoteen, ja jälkimmäisiä – muiden avuttomien ohessa – vanhukset ja lapset. Niinmuodoin henkirahan alainen väestö vastasi ikäryhmänä likipitäen äskeisen asetelman (siv. 73) keskiryhmää eli 15–64-vuotisia, siis tosin vanhinten ikäluokkien osalta vuotta suppeampana. Mutta kun ”elättävyyteen” verotusnäkökohdan mukaisesti kuului tietenkin jossain määrin myös varallisuudesta riippuva veronmaksukyky ja siis varattomiksi katsotut jäivät – monien muidenkin henkirahasta vapautettujen ohessa – näiden ”elättävien” joukosta pois, tuli viimeksi mainittuja aina olemaan väestötilastollisena ryhmänä runsaammin kuin manttaaliluetteloihin pantuna veronmaksajakuntana. Eroavaisuus saattoi usein olla sangen huomattavakin, ja varallisuuden – taaimmaltaan sadon – vaihteluista riippuen se kasvoi etenkin katovuosien sattuessa. Väkilukutaulujen ja henkikirjojen jonkin verran toisistaan poikkeava ikäryhmittely tietenkin tekee mahdottomaksi sanottujen väestöryhmien suoranaisen toisiinsa vertailun. Tällä kohtaa onkin vain tyydyttävä toteamaan pelkästään väkilukutilaston nojalla, millainen lukumääräinen

asema ”elätettävillä” – toisin sanottuna alle 15- ja yli 65-vuotisilla savolaisilla – on ikäryhmänä ollut muutaman läpileikkausvuoden kohdalla (1751, ilman Rautalampea) maakunnan koko väestön ikärakenteessa.³¹

Sekä nuorinten että vanhinten ikäluokkien absoluuttinen jäsenmäärä eli elätettävä, tuottamaton väestönosa oli siis selvästi paisumassa vaikka tosin koko väkilukuun nähden ( % ) supistumassa. Sama kehityspyrky kuvastui osaksi myös henkikirjoihin merkityn väestön rakenteessa. Aikakauden päättyessä (1870) maakunnan väestö näet jakautui siten, että alle 16- ja yli 64-vuotisten määrä 84049 oli 36.9 % henkikirjojen ilmoittaman väestön kokonaismäärästä 227861. Mutta kun sitä paitsi muista syistä, arvattavasti lähinnä juuri varattomuuden ja muun vaivaisuuden takia, mainittuna ajankohtana oli henkirahan maksamisesta vapautettuja 22215 ja siis ”elätettävä” väestönosa paisunut kaiken kaikkiaan 46.6 % :ksi maakunnan koko väkiluvusta, oli savolaisen yhteiskunnan huoltotaakka niinmuodoin kasvanut sangen raskaaksi huolimatta väestön ikärakenteen suhteissa näkyvän suotuisan kehityksen suunnasta.³²

Selkeintä valaistusta näihin seikkoihin saadaan kuitenkin tarkastamalla yksityiskohtaisesti Savon väestön sosiaalirakennetta ja siinä tapahtuneita rakennemuutoksia.

3. VÄESTÖN SOSIAALIRAKENNE

Senaikainen Savo, josta tässä lähinnä on ollut kysymys, oli läpikotaisin agraarinen, maataloudesta elävä yhteiskunta. Siitä lähtien, kun maakunnan itälaidalla oleva Savonlinnan savupirttikaupunki oli Uudenkaupungin rauhan jälkeen maatunut vain Haminan alaiseksi markkinapaikaksi (1721) ja myöhemmin jäänyt jo tykkänään Turun rauhan rajalinjan taakse (1743), Savossa ei ollut Kuopion perustamiseen saakka (1782) kaupungin tynkääkään, ja vielä senkin jälkeen, kun Savonlinna oli Vanhan Suomen mukana jälleen joutunut muun Savon yhteyteen (1812) ja Mikkeli aloittanut heiveröisen olemisensa vasta perustetun läänin hallintokeskuksena (1838), näiden pienien ylämaankaupunkien asujainten numerollinen osuus maakunnan kokonaisväestöstä jäi aivan mitättömäksi. Vielä aikakauden lopussakin, vuonna 1870, se oli ainoastaan 3.1 % (7480) Savon silloisesta koko väkiluvusta 243032. Jo väestöhistoriasta alkaen Savon menneiden olojen kuvaus on niinmuodoin oleva kertomusta lähes kauttaaltaan maalaissävyisen yhteiskunnan elämästä.

Mutta tämän tässä kaupungittomuuden suhteessa sangen yhtenäisen maalaisväestön sosiaalisessa rakenteessa oli muuten kyllä moniakin eri ryhmiä ja kerrostumia.

Päällimmäisenä pintana väestömassassa oli tietenkin säätyläisten muodostama lukumääräisesti sangen ohut mutta sosiaalisesti erittäin merkittävä ryhmä. Mutta kuka kuului säätyläisiin, mitä oli säätyläistö?

Poliittiset valtiosäädyt, aateli, papisto, porvaristo ja talonpoikaissääty, eivät enää 1700-luvulla vastanneet likikään niitä sosiaaliryhmiä, joita ne alunperin oli tarkoitettu edustamaan. Kehitys oli vienyt siihen, että ikäänkuin tuon poliittisen sääty-yhteiskunnan ulkopuolelle – ritarihuoneeseen merkittyjen (introdusoitujen ja naturalisoitujen) aatelissukujen, vakinaisissa viroissa olevien pappien, porvarisoikeudet hankkineiden kaupunkilaisten sekä perintö- ja kruununtalonpoikien oheen – oli muodostunut edustukseton sosiaalinen sääty-yhteiskunta, jonka jäsenmäärä oli sekä säätyläistön että rahvaskansan piirissä yhtämittaa kasvamassa. Edellisissä olivat näitä muita – kuin äsken mainittuja edustettuja – säätyläisiä aatelittomat sotilas- ja siviilivirkojen haltijat, tehtaanpatruunat, ja possessionaatit eli herraskaiset maatilanomistajat, sijais- ja apupapit, armovuoden saarnaajat, koti- ja koulunopettajat, lääkärit, välskärit, ”kirjurit”, kirjanpitäjät, yleensä kaikki sellaiset väestöainekset, joita yhteinen kansa sanoi lyhykäisesti ja hieman nuivastellen ”herroiksi” ja joita muusta massasta erottava epämääräinen raja kulki esimerkiksi vielä Topeliuksen aikana (1873) ”sarkanutun ja verkatakin välistä”.³³ Tämän sosiaalisen saumakohdan, säätyläistön ja rahvaskansan välisen rajan, epämääräisyyttä lisäsi vielä sekin seikka, että se rintamailla, eritoten valtakunnan keskusseutujen asutustihentymissä, kulki hieman ylempää tasoa pitkin kuin väestömäärältään vähäisillä syrjäseuduilla, jossa jo lukkarikin tai pitäjän koulumestari saattoi hyvin käydä yhteisen kansan puheissa ja suhtautumistavassa ”herrasta”.

Nämä sosiaalirakenteen yleiset piirteet näkyivät selvästi Savonkin oloissa. Niinpä sen säätyläistöön kuului jo 1720-luvulla poliittisesti edustetun aatelin ja papiston lisäksi myös niinsanottuja ”säätyhenkilöitä”, joilla ei ollut mitään suoranaista edustusta valtiopäivillä. Tämän ryhmän suuruutta on kuitenkin sekä suhdeluvuilla – nimittäin koko savolaissäätyläistön määrään verrattuna – että eritoten irrallisluvuilla aivan mahdotonta vuosisadan koko alkupuoliskolta valaista. Mutta jos otetaan varteen kaikki käsille saatavat tietoainekset ja tyydytään vain yhden vuoden – lähdesuhteista johtuen vuoden 1728 – kohdalta tehtyyn läpileikkaukseen, on toki jo tältä väestötilaston perustamista edeltäneeltäkin ajalta mahdollista havaita muutamia oleellisia Savon vanhaa säätyläistöä koskevia seikkoja.

Tuona varhaisena ajankohtana maakunnan säätyläistö asui suurimmaksi osaksi vanhoissa rintapitäjissä Mikkelin–Ristiinan ja Säämingin–Rantasalmen–Joroisten tienoilla. ”Muut säätyhenkilöt”, siis lähinnä juuri valtiosäätyjen ulkopuolelle jääneet ainekset, olivat esille saadusta henkilöaineksesta päätellen lisääntyneet aatelin ja papiston rinnalla jo melkoisesti. Kokonaisryhmänä säätyläistö käsitti vuoden 1728 Savossa tietenkin yhä vain vähäisen murto-osan koko väkiluvusta, mutta tämän osan suuruutta ei toistaiseksi – ennen seurakunnallisten lähteiden, lähinnä rippikirjojen sekä syntyneiden ja kuolleiden luettelojen järjestelmällistä tarkastamista – täysin tunneta. Väestötilaston perustamisen jälkeiseltä ajalta on kehityksen jatkovaiheita kuitenkin jo melkoista helpompi tarkkailla. Asetelmaksi tiivistettynä kehityskuva on seuraava:³⁴

Maakunnan säätyläisrakenteen kehityksessä on helppo havaita johdonmukaista kahteen suuntaan viittaavaa pyrkyä. Toisaalta näet säätyläistön kokonaismäärä tosin yhä lievästi kasvoi mutta väkilukuun verrattuna sen suhteellinen määrä kuitenkin väheni. Toisaalta taas säätyläistössä itsessään sellaiset ainekset lisääntyivät huomattavasti, joilla ei vielä ollut mitään suoranaista edustusta säätyvaltiopäivillä ja jotka siis siten – koska muuallakin kehityspyrky oli samanlainen – jo pelkällä olemassa olollaan merkitsivät vanhan sääty-yhteiskunnan pitkälle kehittynyttä rapautumista ja enteilivät koko edustuslaitoksen vastedes tapahtuvaa uudistumista.³⁵ Näistä seikoista on kuitenkin sopivaisinta kertoa lisää tuonnempana (siv. 400).

Se juopa, joka ajan olojen mukaisesti kuului olemaan säätyläistön ja muun väestön välisessä saumakohdassa, ei päässyt koskaan syrjäisessä Savonmaassa uurtumaan niin syväksi ja repeämään niin avonaiseksi kuin läntisemmissä maakunnissa, joissa etenkin 1800-luvulla pyrki karsina-aitoja rakentumaan jo yhteisenkin kansan keskuuteen, talonpoikaisrusthollareiden ja muiden talonpoikien ja sitten taas näiden ja tilattoman väestön välille.³⁶ Savossa nämä väestön sosiaalirakenteen saumakohdat olivat – ylikanteen otettuna – tasaisemmat ja vähäisemmässä määrässä aristavaiset. Lupsakkuus siinä auttoi toinen toisensa sietämistä, ja sitä oli annettuna kätkytlahjaksi sekä yhteiselle kansalle että maakunnan syntyperäiselle säätyläistölle.

Jonkin verran juopaa oli tasoittamassa myös muuan vähäinen väestöryhmä, jonka sijoittaminen savolaisen sosiaalirakenteen pystykuvaan on kuitenkin hieman hankalaa. Saumakohdan alapuolella oli näet eräänlaisena epämääräisesti säätyläistöön ja rahvaskansaan kuuluvana väliväkenä niinsanottujen palvelusmiesten pikkuherraskainen joukko. Siihen kuuluivat esimerkiksi kirkon piirissä lukkarit ja koulumestarit, lisäksi paikallishallinnon monenlaiset ”kappamiehet”, joissa kuitenkin rahvaanomainen leima lienee enimmäkseen ollut selvempänä kuin herraskainen säätypiirre näkyvissä. Tällaisen väliväestön, eritoten lukkarien, sosiaalista asemaa ja savolaisen herrasväen suhtautumista siihen valaisee oivallisesti muuan vähäinen merkintä, jonka kirkkoherra Erik Gustaf Ehrström teki päiväkirjaansa joutuessaan Savon matkallaan vuonna 1829 Sulkavalle poikkeamaan. Kirkkoherra Neovius oli kutsunut pappilaansa joukon vieraita: ”Eräs vieraista kiinnitti erityisesti huomiotani” – Ehrström kertoo – ”ennen kaikkea sen vuoksi, että hänet oli kutsuttu, nimittäin seurakunnan lukkari, kanttori Söderström, kunnon ukko muuten. Olisipa todella suotavaa, että kaikki kirkkoherrat noudattaisivat samaa periaatetta ja kohtelemalla oikealla tavalla lukkareitaan istuttaisivat näihin soveliaampaa elämänkäsitystä ja elintapoja. Tämä tekisi heidät sen aseman arvoisiksi, mikä heillä on seurakunnan edustajina jumalanpalveluksissa ja papiston omana apuna. Lukkarit kuuluvat niihin toimihenkilöihin, jotka usein ovat alemmalla tasolla kuin heille oikeastaan kuuluva sija edellyttää ja joilta on ylimielisellä kohtelulla riistetty kaikki mahdollisuudet kohota siitä halvasta asemasta, mihin heidän ei kuitenkaan tyyten pitäisi kuulua.”³⁷ Kirkkoherran moralisoivasta päiväkirjamerkinnästä kuultaa jo uudenlaista, osaksi valistuksen osaksi myös pietismin värittämää käsitystä yksilöstä, säätyaseman kahleista vapautuvan ihmisen itseisarvosta. Mutta siinä näkyy myös vilahdus savolaissäätyläistön ominaisesta suhtautumistavasta oman sosiaaliryhmänsä ja yhteisen kansan välivaiheilla olleeseen väestönosaan. Vanhan yhteiskunnan täällä jo ennestäänkin jonkin verran sotkeutuneet säätyrajat alkoivat uusien aatteiden vaikutuksesta käydä ajanmittaan tällaisten väestöainesten osalta yhä epämääräisemmiksi.

Tämän saumakohdan alapuolella, rahvaskansan ylimpänä kerrostumana, olivat manttaaliin merkityn maan talonpoikaiset haltijat, omistamansa tai asumansa maan luonnosta riippuen joko perintö-, kruunun- tai rälssitalonpojat.

Näiden kolmen talonpoikaisryhmän välinen ero oli jo aikakauden alusta pitäen melko pieni. Se oli lähinnä kameraalista laatua, ja 1700- luvulta lähtien tämä vähäinenkin ero yhä tasoittumistaan tasoittui. Perinnöksiostot lisäsivät jatkuvasti perintötalonpoikien ja vähensivät vastaavasti kruununtalonpoikien määrää. Kun juuri perintötalot olivat omistusoikeuden kannalta kaikkein varmimmalla pohjalla, jo yksistään nämä kameraaliset seikat – joista tuonnempana kerrotaan laveammin (siv. 145) – osoittavat, että talonpojan sosiaalinen asema oli yleensä jo 1700-luvulla selvästi paranemassa.³⁸ Maakirjatalojen ja manttaalien määristä ei tietenkään voida tehdä oikopäätä mitään väestöhistoriallisia johtopäätöksiä. Ne eivät ilmaise likimainkaan Savon talollisväestön kokonaismäärää eivätkä mitään näiden isäntien perheistä tai edes tilanhalkomisissa syntyneistä talouksista, jotka aina verollepanon uudistukseen saakka ikään kuin piilivät noiden vanhojen maa kirjatalojen ja -numeroiden peitossa. Vasta henkikirjat eli vuotuiset luettelot henkirahan maksaneesta väestöstä samoin kuin myös tilapäisten suostuntaverojen kannossa syntyneet muut luettelot ja vuodesta 1749 pitäen jo varsinaisen väestötilastonkin taulukot valaisevat jonkin verran tämän kameraalisen peiton alla ollutta väestörakennetta ja siinä tapahtuneita rakennemuutoksia.

Jos nyt ”talollisiksi”*) katsotaan paitsi henkikirjassa mainittu talon haltija tai omistaja itse myös hänen naimisissa olevat poikansa ja veljensä sekä vävyt ynnä ”yhtiömiehet”, saadaan Savon talollisryhmän suuruudesta – tässä siis tosin vain perheiden päämiesten määrästä – väestötilastoa edeltäneeltä ajalta selville, että siihen kuului aikakauden alussa (1723) 3724, Pikkuvihan kynnyksellä (1739) 3837 ja kohta sodan jälkeen (1745) 3503 henkeä. Koska tähän viimeksi mainittuun lukuun ei sisälly Säämingin eikä Kerimäen talollisten määrää, joka esimerkiksi vuonna 1739 oli yhteensä 377 ja joka varovaisesti arvioiden ja sodan vaikutukset huomioon ottaen voitaisiin vuoden 1745 kohdalla merkitä 350:ksi ja siis koko Savon talollisten määrä 3850:ksi, huomataan tämän väestöryhmän niinmuodoin olleen vuosisadan alkupuolella jatkuvasti vaikka tosin melko verkkaisesti lisääntymässä. Kehityspyrky oli johdonmukainen, ja vuosisadan puolivälin vaiheilta lähtien sitä edistivät erittäinkin tilan halkomisiin oikeuttava asetus (1747) ja myös luvat perustaa torppia aluksi (1743) perintö- ja sitten (1757) jo kruununtiloillekin. Seuraavilla vuosikymmenillä kehitys jatkui yhä samansuuntaisena. Vuoden 1760 henkikirjasta päätellen talollisia oli 5745 ja vuosisadan lopulla (1795) 11328. Vuodesta 1723 lähtien ryhmä oli vuosisadan loppuun mennessä kasvanut noin kolminkertaiseksi.³⁹

*) Tässä esityksessä käytetään tätä hieman epämääräistä ”talollis”-sanaa tarkoittamaan – tekstissä tarkemmin määritellyllä tavalla – laajempaa ”talonpoikais”-ryhmää kuin varsinaisia manttaalitalonpoikia eli maakirjaan merkittyjen talojen isäntiä.

Henkikirjojen avulla hahmoteltu kuva entisajan väestöoloista jää kuitenkin aina jonkin verran virheelliseksi. Niinpä, vaikka henkikirja yleensä esittää eri väestöryhmistä liian pieniä lukumääriä, tässä tapauksessa Savon talollisten ryhmään ilmeisesti sisältyy melkoinen määrä ”sovintojaoissa” syntyneiden, maakirjamerkinnöistä puuttuvien talojen isäntiä, jotka Savossa vielä pitkät ajat kävivät sekä yleisessä puheentavassa että viranomaisten papereissakin ”torppareista”. Toimituskustannusten ja verotuksen välttelyn vuoksi syntyneinä tuollaiset ”sovintojaot” olivat tietenkin täysin epävirallisia, ”luvattomia”. Tietenkin seurakunnallisten lähteiden, lähinnä rippikirjojen, järjestelmällinen tutkiminen saattaisi valaista tarkemmin väestön sosiaalirakenteenkin kehitystä, mutta kun niitä ei ole säilynyt Savon kaikista seurakunnista, on tässä tyydyttävä nimenomaan 1700-luvun alkupuolen osalta vain edellä esitettyihin, henkikirjoista saatuihin tietoihin maakunnan tärkeimmän väestöryhmän suuruussuhteista jopa niin, että huomioon on voitu ottaa vain perheiden päämiesten määrät.

Vuosisadan puolivälissä alulle pannusta väestötilastosta valahtaa kuitenkin jo paljon kirkkaampaa valaistusta Savonkin entisiin väestöoloihin. Vanhimmissa väkilukutauluissa (1749–1772) lähinnä ryhmä 15 eli ”suurempien ja pienempien tilojen viljelijät maaseudulla” (Större och mindre Seminanter på Landet) tarkoitti talonpoikaistalollisten väestöryhmää. Kun siitä kuitenkin oli palvelijoitten lisäksi myös kaikki lapset erotettu koko maalaisväestön ”rahvaskansan lasten ja palvelusväen” joukkoon (ryhmä 23:a–b), on tässä sopivaisinta jatkaa Savon väestön sosiaalirakenteen esittelyä kiinnittämällä edelleenkin toistaiseksi huomiota vain perheiden päämiesten määriin. Vuosien 1775–1800 lukuja ei voida käyttää silloisten väkilukutaulujen tilastointiepäkohtien vuoksi. Vuosien 1805–1870 väkilukutauluista on puheenalaiseen väestöryhmään (päämiehet) laskettu omaa tai toisten tilaa viljelevät talonpojat sekä aivan vähäinen uudisasukkaiden ryhmä. Tuloksena ovat seuraavalle sivulle kootut numerosarjat, jotka – ilmeisesti sisältämättä sovintojaoilla ”halottujen” talojen isäntäkuntaa (”torppareita”) – ovat huomattavasti pienemmät kuin äsken esitetyt henkikirjoista lasketut talollisten määrät.⁴⁰

Väestötilaston alkuperäisessä numeroaineksessa ei ole sellaista ryhmittelyä eikä myöskään ryhmittelymahdollisuutta tarjona, jonka nojalla voitaisiin saada tietoja pelkästään talonpoikaisperheiden jäsenmääristä. Sitä vastoin henkikirjoista heltiää eräitä numeroja, jotka tätäkin seikkaa jonkin verran valaisevat. Niistä päätellen näet talollisperheitä pyrki pitkin vuosisataa olemaan enemmän kuin henkikirjaan merkittyjä taloja, esimerkiksi vuonna 1760 koko Savo huomioon otettuna keskimäärin 1.8 perhettä taloa kohden. Tämä merkitsee siis sitä, että samassa talossa saattoi asua useampia kuin vain yksi ainoa perhe eli aviopari lapsineen tai lapsitta, jopa niin, että ajanmittaan tämä tlollisperheiden suhteellinen määrä talojen määrään verrattuna jonkin verran kasvoikin. Kun lisäksi katsotaan henkikirjoista näiden saman katon alla asuneiden eri perheiden nimiä ja muita suhteita, huomataan oitis, että perheet usein olivat sukua keskenään. Vanhat henkikirjat paljastavat näin ollen maakirjan talonnumerojen jopa henkikirjan numeroimattomankin talokannan alta perheyhteisöjä, joita entiseen aikaan oli muuallakin Itä-Suomessa, nimittäin monijäsenisiä ryhmäperheitä.

Näissä talollisten muodostamissa savolaisissa ryhmäperheissä oli tietenkin mitä kirjavimman laatuisia yhteisöjä yksinkertaisimmista isä-poika- ja veljesperheistä varsinaisiin monikymmenjäsenisiin suurperheisiin saakka, joissa avio- ja verisukulaisuus keträytyi monipolviseksi ja -haaraiseksi vyyhdeksi. Siinä tallasi samoja aittapolkuja anoppi miniöineen ja veljesten jopa serkustenkin vaimoja. ”Varsinaisen kantasuvun (kantaperheen) lisänä eli suurperheissä usein kotivävyjä ja heidän omaisiaan ja sukulaisiaan miehen ja vaimon puolelta” (VOIONMAA). Rantasalmen Asikkalan kylän eräässä talossa isännöi vuonna 1820 Juhana Hannunpoika Pesonen vaimoineen, ja perheeseen kuului 32 jäsentä nimittäin itse kantaperheen lisäksi isannän veli Matti perheineen, veljenpoika Paavali, toinen veljenpoika Hannu perheineen, edelleen kaksi muuta veljenpoikaa Juhana ja Paavo (ehkä heilläkin omat perheet), niinikään toiset veljenpojat Matti ja Hannu sekä veljentytär Riitta. Lisäksi talouteen kuului renki ja piika, ja lapsia siinä oli yhteensä kolmetoista. Ahvensalmen kylässä numerolla 3 oli niinikään Pekka Erosen joukkoa melkoinen määrä: poikien Ollin ja Antin sekä tytärten Marin ja Ullan lisäksi Lauri- ja Olli-nimisten serkkujen perheet, serkunpoika Matti ja serkuntyttäret Liisa, Ulla ja Riitta, alaikäisiä kaikkiaan yhdeksän ja lisäksi yksi renki. Henkikirja kertoo tässä ryhmäperheessä olleen 28 jäsentä. Leppävirran Saamaisten Kivimäessä oli niinikään vuonna 1820 Pärttyli Juhananpoika Oxmanin suurperhettä 30 henkeä nimittäin vanhanisännän ja vanhanemännän lisäksi isännän kaksi sisarta Anetti ja Mari, veljenpojan Pärttylin perhe, veli Heikki, samanniminen serkku sekä veljentyttäret Anetti ja Anna, alaikäisiä yhteensä viisitoista.⁴¹

Tällaisia oikeita suurperheitä oli muuallakin Savossa, ja niiden lisäksi voisi vielä luetella yksinkertaisempia, vain isän ja pojan tai veljesten muodostamia ryhmäperheitä. Mutta tämäkään, yhtä vähän kuin eri puolilta maakuntaa poimitut esimerkit monikymmenjäsenisten suurperheiden sikiämisestä savolaisiin savupirtteihin, ei vielä merkitse sitä, että ryhmäperhetyyppi, saatikka siinä varsinainen ns. ”suurperhelaitos”, olisi koko maakunnassa ollut edes yleinen perhemuoto. Ja kun se ei ollut yleinen runsaimmankaan väestönkasvun vuosikymmeninä, 1800-luvun alkupuolella, voidaan olla varmoja siitä, että se ei ole yleinen ollut Savossa koskaan. Savolaiseen oli juurtuneena syvälle eräänlainen erillään olemisen pyrky, ja varhaisempina aikoina, eritoten Isonvihan jälkeisillä vuosikymmenillä, oli maakunnassa kyllä väljyyttä tarpeeksi tällaista asumistapaa ylläpitää ja haja-asutuksen aluetta laajentaa. Tilasto, jossa taloudet on lajiteltu jäsenmääriensä mukaan ensin kolmella ja sitten viidellä hengellä kasvaviin ryhmiin, osoittaa selvästi, että melko ”nykyaikainen” 3–5 hengen perhetyyppi – siis tietysti juuri yksinäisperhe – oli Savon maaseudulla kaikkein yleisin ja tämän ohessa perheet, joihin kuului kuudesta kymmeneen jäsentä. Varsinaisia suurperheitä, kuten vähintään 16-henkisiä yhtymiä, oli alla olevasta asetelmasta päätellen esimerkiksi vuonna 1810 ainoastaan 3.4 % (605) Savon silloisten talouskuntien (hushåll) kokonaismäärästä 17650, ja kuitenkin tuollaiseen talouteen kuului tavallisesti muitakin henkilöitä kuin pelkästään varsinaisia perheenjäseniä.⁴²

Savolaistalouksien henkilörakenne pysyi siis osapuilleen samanlaisena myös niinä runsaan väestönlisäyksen vuosikymmeninä, jolloin itäsuomalaista ”suurperhelaitosta” koskevat tiedot on pantu elävästä elämästä muistiin. Rovastikunnittain esitetyistä kotitalouksien (hushåll) jäsenmääristä voidaan sitä paitsi heti huomata, että perheiden alueellinenkaan ryhmittyminen ei osoittanut yli 15-henkisten talouksien selvää sijoittumista johonkin tiettyyn osaan maakuntaa. Ainoastaan Pohjois-Savon ylemmän rovastikunnan – Kuopio, Iisalmi ja Rautalampi kappeleineen – vuoden 1820 suhdeluku (7.4 % ) viittaa poikkeuksellisesti hieman runsaampaan ”suurperheiden” esiintymiseen, mutta 1840 vastaava määrä oli jo 1.2 % ja 1870 2.8 %⁴³. Yleisimmät perhetyypit olivat koko 1800-luvun Savossa kuitenkin kolmesta viiteen ja kuudesta kymmeneen hengen vahvuisia ja siis ilmeisesti kaikkein yleisin keskimäärin noin neljästä seitsemään henkinen perhe.

Entisajan maalaisoloissa oli tosin seikkoja, jotka olivat omiansa mainittuja ryhmäperheitä synnyttämään ja niitä jonkin aikaa koossa pitämään. Omaisten keskenäinen kiintymys, ns. ”sukurakkaus”, lienee niistä vähiten vaikuttanut, vaikka tosin menneitä patriarkallisia oloja ihannoiva muistitieto ja itäsuomalaisen ”suurperhelaitoksen” kukoistusaikana, 1800-luvun alkupuolella, jopa myöhemminkin tehdyt havainnot tähänkin tekijään viittaavat.⁴⁴ Mutta kyllä kuitenkin perheyhtymässä, johon kuului jo serkuksiakin ja eritoten näiden vaimoja, verisiteiltään toisillensa jo puolivieraita suvunjäseniä sekä miesten että naisten puolelta, on ihmisluonnon ja luonnonjärjestyksen mukaan täytynyt olla enemmän sotaa kuin sopua. Ennen kaikkea vain taloudelliset edut saattoivat ryhmäperhettä pitää koossa, ja se hajosi heti, kun nämä edut vaativat toisenlaista perhemuotoa ja kun edellytyksiä toisenlaiseen elämänmenoon alkoi olla näkyvissä.

Tämä ryhmä- ja olletikin suurperheen lukumääräisesti syrjäinen asema savolaisessa perhelaitoksessa yleensä käy selvästi näkyviin, kun sitä valaistaan täsmällisillä, yksinomaan Savoa koskevilla luvuilla ja jätetään sivuun yksityisten, kokonaisuuteen nähden suhteellisen harvinaisten suurperheiden kuvailu. Niinpä, jos Savon pariskuntien lukumäärään lisätään Savon leskimiehet ja leskivaimot molemmat erikseen – toisin sanottuna siis lasketaan lesketkin erikseen pariskunniksi – ja muu väestö (väkilukutaulujen ”yli 15-vuotiset naimattomat” ja ”alle 15-vuotiset lapset’ sekä vuodesta 1830 lähtien myös ”maatut naimattomat naiset”) jaetaan tasan näille pariskunnille sekä leskimiehille ja leskivaimoille, kuului tästä muusta väestöstä kullekin perheelle esimerkiksi vuonna 1749 keskimäärin 2.4 ”lasta” ja savolaisperheeseen keskimäärin 4.2 henkeä väkeä. Vastaavalla tavalla laskien saadaan selville, että tällaisten keskimääräisten savolaisperheiden vahvuussuhteet kehittyivät vuoteen 1870 mennessä seuraavasti:⁴⁵

Esitetyt numerosarjat siis yhtäpitävästi osoittavat, että suurperhe on tässä kuvattavana kautena ollut Savossa aivan syrjäisessä asemassa, ja samaan seikkaan viittaavat myös tiedot, joiden mukaan Kymenkartanon läänin vuoden 1815 koko perheluvusta (17314) oli vain 15.4 % ja Savon ja Karjalan läänin perheluvusta (12410) 14.0 % yli kymmenhenkisiä perheitä. Vuonna 1875 Mikkelin läänin vastaavat luvut olivat 25430/7.9 % ja Kuopion läänin 32343/11.2 %. Niinmuodoin jo ennestäänkin suhteellisen harvalukuisten suurperheiden määrä oli aikakauden lopulle tultaessa yhä vähentynyt.⁴⁶

Ilmeisesti monella tilalla juuri noihin aikoihin, 1700-luvun loppu ja seuraavan sataluvun alkupuolella, meneillään ollut isojako oli melkoisesti vaikuttanut siihen, että ryhmäperheitä toki jonkin verran savolaistaloihinkin kasautui. Taloissa eivät näet pojat eivätkä vävyt, langat, serkut pitäneet kiirettä lähdöllä takalistoja raivaamaan, kun ei vielä ollut tietoa siitä, mikä kohta maista oli jaoissa kullekin osakkaalle osuva. Sitä paitsi tällaisen monipäisen perheyhteisön koossa pysyminen takasi taloille runsaan ja halvan työvoiman, jota kyllä kaskiraateilla ja kivisen pellon kimpussa kysyttiin. Tältä kannalta ymmärtää hyvinkin vanhojen talonpoikaisisäntien myhäilyt, kun he suurperhettä koossa pitäen ja kotovaltikkaansa käyttäen vanhatestamentillisesti isännöivät väkirikkaissa taloissaan: ”Tekipä rattoisan vaikutuksen, kun viisi emäntää yhtaikaa liikkui siistin tuvan laattialla vieraspuuhissa Kaukolan Koverilassa ja hupaisa isäntäukko selitteli yhteiselämän luonnollisuutta ja edullisuutta. Palvelusväkeä oli talossa ainoastaan pieni paimentyttö. Vanha Juha isännöi ikänsä ja vanhemman polven oikeudella, vaan muuten oli hallitustapa tasavaltainen: töitä teki itsekukin miten kerkisi, vaikka vanhin vaimo etusijassa oli saloemäntänä karjan luona.”⁴⁷

Mutta tällainen työvoiman kasautuminen vaikkapa vain suhteellisen pieniinkiin ja harvalukuisiin ryhmäperheisiin ei ollut suinkaan niiden talojen eduksi, joiden kotiväet eivät riittäneet vanhanaikaisen maatalouden suuria joukkoja kysyviin töihin. Ryhmäperhe- ja nimenomaan suurperhemuodostus tiesi työvoiman puutetta monien yksinäisperheiden ja eritoten säätyläisten kohdalla, jotka yleensä suorittivat suurimman osan talouksiensa töistä palkatulla, oman perhepiirin ulkopuolelta hankitulla työvoimalla.

Tällainen työvoiman ainakin näennäinen yltäkylläisyys toisaalla ja ilmeinen niukkuus toisaalla olikin saanut aikaan sen, että esivalta etenkin ns. palkollissäännöillä pyrki talollisväestössä ryhmäperheiden muodostumista ehkäisemään ja jo syntyneitä hajoittamaan. Tosin vuosien 1686 ja 1723 palkollissäännöt olivat vielä jättäneet varsinaisen perhepiirin koskemattomaksi, koska sääntöjen määräykset sallitun palvelusväen enimmäismääristä eivät tarkoittaneet talonpojan omia lapsia. Mutta jo vanhastaan olikin esivallan taholla ollut pyrkimyksenä leimata juuri muu talonväki liikanaiseksi, irtolaisiksi, joita Savossa kutsuttiin loisiksi, iht’olevaisiksi. Ja tätä muuta talonväkeä olivat juuri nuo suurperheiden vieraammat jäsenet, vävyt, langot, serkut, yhtiömiehet, näiden vaimot ja lapset. Niinpä Suur-Savosta kerrottiin vuonna 1738, että ”vuoden 1723 palkollisasetusta ei näillä seuduin ole missään suhteessa noudatettu, vaan sekä suuremmissa että pienemmissä taloissa asustaa paitsi isäntää itseään niin paljon sekä mies- että naisväkeä kuin suinkin halua on, niin että kukin talonpoika pitää luonansa täysikasvuisia poikiaan ja tyttäriään, miniöitään ja vävyjään, olipa näitä miten paljon tahansa … ja sellaiset liikaväet ja loiset saavat osaviljaa vastaan köyhien, laiskojen ja työlästyneiden isäntien maita kasketen tärvellä.”

Seuraavan vuoden (1739) palkollissäännössä jyrkennettiinkin jo talonpoikaisia perheväkiä koskevaa kohtaa: isäntä sai pitää luonansa täysikasvuisista lapsistaan enää vain yhden pojan ja yhden tyttären yli palkollissäännön mukaisen määrän – muut vieraille töihin. Näin ollen jo talonpojan omat lapsetkin oli asetuksen mukaan katsottava palvelusväkeä vastaaviksi puhumattakaan perheiden vieraammista jäsenistä, jotka piti pakotettaman toisten palvelukseen ja suurperheet niinmuodoin saataman hajalle.⁴⁸ Tähän tähtäsi lainsäädäntö, mutta ihan eri asia on sitten se, millaiseksi itse elävä elämä tältä kohtaa Savossa muodostui. Maakunnassa syntyi ryhmäperheitä jatkuvasti ja mikäli niitä omia aikojansa hajosi, se johtui muusta kuin työvoiman lakisääteisestä säännöstelystä.

Talonpoikaisen ryhmäperheenkin hajoamista näet yhtämittaa tapahtui. Kun perhe oli pitkiä aikoja koostunut, tullut monipolviseksi ja monihaaraiseksi, tämän samassa talossa asustavan yhteisön etäisimmät sukulaiset alkoivat vihdoin itse kantaperheelle olla – sukulaisuuden kannalta – melko vierasta väkeä. ”Huomaamatta oli monenkin suurperheen vanha kantasuku hävinnyt ja vieraat ihmiset tulleet suurperheen eläjiksi”.⁴⁹ Kun näin oli, on varsin ymmärrettävää, että ulkopuolinen – lähinnä ainaista työvoiman puutetta poteva säätyläinen – näki vain loisia ja irtolaisia jo siinäkin, missä suurperheen jäsenet itse sentään vielä selvästi pystyivät keskenäistä sukulaisuutta laskemaan. Niinpä onkin melkoista osaa siitä väestöryhmästä, joka entisaikain papereissa kulkee loisväen nimisenä, oikeammin pidettävä kuvattujen ryhmäperheiden jäseninä, Savon talollisten taajana perheväkenä. Siitä se itsepintaisuus, mitä talolliset osoittivat ikäänkuin viranomaisten kiusallakin loisia tuvissansa suojellessaan. Eikä noiden loisien ja perheväkien välillä tosin suurta eroa ollutkaan. Ero oli vain siinä, että kotitalossa, suurperheen jäseninä, pysyneet tilattomat olivat ”serkkuja” ja ”serkunpoikia” tai – kuten usein ylimalkaisesti henkikirjaan merkittiin – ”sukulaisia”, vieraan pirttiin asettuessaan taas irtolaisia, ”iht’ olevaisia” loisia.

Mutta joka tapauksessa tämä muutamien talollisperheiden yletön paisuminen kuten nimenomaan juuri sekin, että talollisia oli enemmän kuin kanta- ja halkomalla syntyneitä taloja (savuja), merkitsi sitä, että väestönkasvu oli tässä varsinaisten talonpoikien muodostamassa sosiaaliryhmässä voimakkaampi kuin kaskitalouden ja silloisten maanomistusolojen varassa tapahtuva elinmahdollisuuksien kehitys. Eläjiä tuli nopeammin kuin taloja ehdittiin saada elättäviksi. Kehitys oli selvästi taipumassa siihen, että samalla kun varsinaisten verotalonpoikien yhteiskunnallinen asema vahvistui ja ryhmän suuruuskin sinänsä vielä kasvoi, heidän suhteellinen lukumääränsä koko maalaisväestöstä vähenemistään väheni. Savon manttaalimiesten ja muiden talollisten oheen oli syntymässä yhä sakeneva joukko tilatonta maalaisväestöä: talollisen tai kruunun maalla asuvia torppareita ja mäkitupalaisia sekä hänen pirtissään asuvia loisia. Enimmäkseen näiden tilattomien väestöainesten sukujuuret veivät oikopäätä talollisten ryhmään ja siellä monissa tapauksissa juuri ryhmäperheisiin, veljessarjain nuorempiin jäseniin ja talon tyttäriin.

Niinpä tässä savolaisväestön eri kerrostumien esittelyssä on taas tultu erään saumakohdan ääreen, tilallis- ja tilattoman väestön väliseen juonteeseen, jota on syytä lähemmin tarkastella.

Kuten säätyläisten ja talonpoikien välinen porrastus oli Savossa loivempi kuin valtakunnan keskusseutujen rikkaammissa oloissa, samoin myös rahvaskansan keskuudessa tilallisen ja tilattoman, talonpojan ja torpparin tai loisen, välinen kynnys oli syrjäseuduilla matalampi kuin rintamailla. Ja kynnystä ylitettiin täällä helposti molempiin suuntiin. Talonpojan tie tilattomien ryhmään – ja päinvastoinkin tilattomien kohoaminen talonpojiksi – kulki usein autiotilojen, varoautiuden, kautta.

Eräät menneen ajan ankarasta arjesta tavoitetut lähikuvat tätä sosiaalisen nousun ja laskun tapahtumista paraiten elävöittävät. Näin Ristiinassa vuonna 1773: ”Talonpoika Juhana Syrjäläiseltä Hauskan kylässä perättiin sitä 49 taalarin ja 13 äyrin ynnä 2 tynnyrin 17 kapan verorästiä, joka oli hänen taloonsa päässyt muodostumaan. Syrjäläinen ilmoitti, ettei hän pystynyt maksamaan rästiä, minkä johdosta se tarjottiin sellaisten suoritettavaksi, jotka haluaisivat ottaa talon vastaan. Talo kuuluu olevan melko huonossa kunnossa ja autiona. Silloin tämän komppanian vakanssiruodun n:o 7 ruotuosakkaat selittivät, etteivät he tosin voisi taloa vastaan ottaa, mutta kuitenkin tarjoutuivat suorittamaan Syrjäläisen edellä mainitun verorästin, mikäli hänet merkittäisiin heidän ruotuunsa sotamieheksi; ja koska Syrjäläinen on terve ja veres mies, jota hyvin voidaan Kuninkaallisen Majesteetin ja Kruunun palveluksessa käyttää, ja hän on asuma-aikanaan huonosti Hauskan kylässä olevaa taloansa hoitanut, niin että se nyt on autiona ja niin rappiotilassa, ettei kukaan sitä tohdi vastaan ottaa, niin suostuttiin siihen, että ruodun n:o 7 osakkaat suorittavat sanotun rästin ja sen sijasta Juhana Syrjäläinen hyväksyttiin ja merkittiin sotamieheksi heidän avoinna olevaan ruotuunsa”.⁵⁰ Näin tuli talonpoika Juhana Syrjäläisesta sotamies Savon jalkaväkeen, ja Syrjäläisten talollissuku muuttui siltä haaraltaan tilattomaksi. Yhteiskunnallisen laskun näkyväisenä hintana oli tässä tapauksessa vajaat 50 taalaria kuparissa ja puolenkolmatta tynnyriä veroviljaa.

Savon vanhoista tuomiokirjoista ja kruununvoutien antamista selostuksista on selvästi nähtävänä, että niinsanotussa yhteisessä kansassa oli tällaista nousu- ja laskusuuntaista väestöliikettä runsaasti olemassa. Rahvasväestön eritasoiset ryhmät – talonpojat, torpparit, mäkitupalaiset, loiset – eivät Savossa olleet suinkaan itseensä sulkeutuneita, toisiaan vierovia kasteja, vaan talonpojista tuli tilattomia ja tilattomista talonpoikia ilmeisesti paljon herkemmin kuin läntisessä Suomessa. Seikka lienee melkoiselta osalta johtunut savolaistalojen autioitumisherkkyydestä ja myös sikäläisistä maaoloista, metsätilusten hajasijainnista ja niiden käyttötavasta, kaskeamisesta.

Tätä tässä tarkoitettua sosiaalista liikkuvuutta ei tuntunut ainoastaan kokonaisten sukujen kohtaloissa, vaan jopa yksityinenkin savolainen ehti ikänsä aikana kokea elonvaiheiden kirjavuutta vanhan maalaisy’hteiskunnan kaikissa kerrostumissa kiertäessään. Joku vähäinen, äsken kerrotun Syrjäläis-tapauksen rinnalle tähän vanhoista asiakirjatukuista vielä umpimähkään poimittu lisäesimerkki sanottua liikkuvuutta hyvin valaiisee. Niinpä Kuopion entisen suurpitäjän (nyk. Pielliaveden?) Kurolanlahden kylän n:o 5:n Väänästen kolmesta pojasta keskimmäinen, Paavo-niminen, joutui 1740–1760-luvuilla kuulumaan vuoronperään savolaisen rahvasväestön kaikkiin ryhmittymiin vain palkollisia lukuun ottamatta. Talonpojan asemasta hän aloitti kiertokulkunsa, ”erosi isänsä talosta ja ruokakunnasta” ja rupesi ensin loiseksi appi-isänsä Petteri Eskelisen taloon omassa kotikylässään Kurolanlahdessa. Ennenpitkää hänestä kuitenkin tuli apelleen torppari ja vihdoin lankonsa Yrjänä Eskelisen yhtiömies tämän Haatalan kylässä omistamaan taloon. Yhtiökumppanuutta kesti kuitenkin vain vuoden verran, sillä Paavo päätti mennä takaisin appensa torppariksi. Isänsä kuoltua (1746) hän joutui kotitalonsa kolmanneksen omistajana taasen talonpojaksi, mutta perusti jo muutaman vuoden kuluttua (1754) poikansa Petterin kanssa Kapiarannan ulkopalstalle erillisen raivion ja eli näin uudistilallisena siinä yhdeksän vuotta, vuoteen 1763 saakka, jolloin jätti Kapiarannan viljelyksen tykkänään pojalleen Petterille ja rupesi itse entisen isäntänsä Petteri Mykkäsen loiseksi. Pojan kuoltua vuonna 1766 Paavo tuli takaisin Kapiarantaan uudistilalliseksi mutta kuoli itsekin jo seuraavana vuonna.⁵¹ Vastaavanlaisia savolaisten vireää sosiaalista liikkuvuutta valaisevia esimerkkejä voisi kruununvoutien kirjeistä poimia enemmänkin – kuva ei niistä muuksi muuttuisi, ainoastaan vahvistuisi. Mutta tilaston avulla tähän väestöliikkeeseen ei saada valaistusta ennen kuin sukututkimus on systemaattisesti selvittänyt joiltakin ajanvaiheilta edes joidenkin yhtenäisten, elimellisen kokonaisuuden muodostavien savolaisalueiden – kylän, pitäjän – genealogian. Ilman sukututkimusta sosiaalihistorian väestönkuvaus ei pääse tällä kohtaa pintaa syvemmälle.

Torpparit olivat tilattoman väestön ylimpänä kerrostumana. Savon torpparilaitos – josta tuonnempana kerrotaan enemmän – kehittyi lähinnä kahden pääjuuren, talonpoikaistorpparien ja herrasväen torpparien, varassa. Edellisen ryhmän syntymiseen tuntuu näkyvimmin vaikuttaneen talonpoikaisen väestönkasvun vaatima laveamman elintilan tarve, jälkimmäisten taas etupäässä senaikaisen säätyläisviljelyksen työvoiman tarve. Ei tosin talonpoikaiskontrahdeistakaan päivätöitä puuttunut, mutta niitä oli niissä ylimalkaan vähemmän, ja torpanvuokra kuitattiin useinkin vain osaviljalla, tavallisesti kolmanneksella vuotuisesta kaskihalmeen sadosta. Eritoten sukulaistorppareita on varmaan liioilta rasituksilta säästetty ainakin torpan alkuaikoina. Olihan siinä tavallansa omia ihmisiä väljemmille asumatiloille asettumassa.

Savolaisen torppariväestön rakenteessa oli se ominainen piirre, että eteläisessä Savossa oli torppareita eniten ratsutilallisten ja sotilas- sekä papiston puustellien, siis etupäässä säätyläisten asumien talojen, mailla mutta pohjoisempana yleisimmin perintö- ja kruununtiloilla. Tässä suhteessa siis Etelä-Savon olot muistuttivat johonkin määrin läntisen Suomen torpparilaitosta, jossa edistyneintä maanviljelystä harjoittavilla tiloilla työvoiman tarve oli suuri ja torppia siis perustettu lähinnä päivätöiden saamista varten. Niinpä vuonna 1738 eteläisen Savon kruunun- ja perintötaloilla oli vain 28 torppaa, kun niitä taas pohjoisen Savon samanluontoisilla, siis lähinnä talonpoikaistaloilla, oli 113 eli etelässä 20 pohjoisessa 80 prosenttia tällaisten torppien kokonaismäärästä. Torpparilaitoksen kehitys entisaikaisen säätyläisviljelyksen työjärjestelmänä tuntuu 1700-luvun jälkimmäiselläkin puoliskolla ja seuraavalla vuosisadalla jääneen Savossa talonpoikaisen torpparikehityksen varjoon. Se oli edelleenkin lähinnä juuri asutusasia. Se oli savolaisen liikaväestön työntymistä talojen ulkopalstoille torppareiksi tuotannollisesti suhteellisen itsenäisinä viljelijöinä takamaita raivaamaan.⁵²

Nämä tällaiset sekä säätyläisten että talonpoikien kylvytorpparit (”torpare med utsäde”) valtasivat vuosikymmenien mittaan Savon väestörakenteessa etenkin talonisäntiin verrattuna lukumääräisesti yhä hallitsevamman aseman. Toisaalta suostuntavero- ja manttaaliluetteloista toisaalta taas väestötilastosta saatavat tiedot valaisevat selvästi tätä kehitystä. Seuraavalla sivulla olevaan asetelmaan sisältyy jälleen vain perheiden päämiesten, torpparien itsensä, ei heidän perheväkiensä lukumääriä.⁵³

Vaikka näistä eri lähteistä saatavat tiedot jonkin verran poikkeavatkin toisistaan, niissä kuvastuu kuitenkin yhtäpitävästi kehityksen yleissuunta, torpparien lukumäärän jatkuva kasvaminen ja nimenomaan jyrkkä nousu etenkin maakunnan etelä- ja keskiosissa heti 1700- luvun puolivälin jälkeen. Ison- ja Pikkuvihan välisen runsaan väestönkasvun ikäluokat olivat ehtineet miehuusikään ja juuri näihin aikoihin etsivät itselleen elintiloja maakunnassa. Sitä paitsi lainsäädäntökin oli nyt kuin parahiksi osunut tätä kehityksen omapohjaista, Savon omista väestö- ja taloudellisista oloista johtunutta pyrkyä tukemaan.

Vuosisadan keskivaiheilta lähtien lainsäädäntö oli näet muuttunut torppariasutukselle jo sangen suosiolliseksi. Kun vuonna 1743 vakuutettiin, että perintötilankaan – kuten rälssitilan – maalle perustettua torppaa ei pantaisi verolle ja kun sama oikeus ulotettiin vuonna 1757 myös kruununtiloihin ja vuodesta 1770 lähtien sallittiin uudistilojen perustaminen myös jakamattomalle maalle, tuli torppariväestön kasvu kuin kehityksensä kynnykselle. Hieman yli viidestäsadasta vuonna 1749 veroluetteloon merkitystä torpparista näet näiden määrä nousi yhdellä heitolla vuoteen 1760 mennessä yli kahdentuhannen. Sitä vastoin, että torpparien määrä oli Savossa kohonnut vuosina 1729/1738 keskimäärin 26:lla ja 1739/1749 16:lla vuotta kohden, vastaava vuotuskasvu oli 1750/1767 103 ja vuosina 1768/1805 85 torpparia. Savon (Rautalampi mukaan luettuna) väkiluku kasvoi vuosina 1749/1805 noin puolenkolmatta kertaiseksi (82677 henkeä) mutta torpparien lukumäärä vastaavana aikana lähes kuusinkertaiseksi (4418 henkeä). Vuosisadan loppupuolella torppariväestön kasvu oli kuitenkin maakunnassa, etenkin sen eteläosissa, jonkin verran hidastunut. Vielä melko harvaan asutuilla Pohjois-Savon ylisen rovastikunnan alueilla, Kuopion ja Iisalmen puolessa, väestön lisääntyminen tapahtui 1700-luvulla etupäässä talollisluokan kasvamisena. Siellä oli esimerkiksi vuonna 1805 torppareita ”vain” 42 % (mäkitupalaiset mukaan luettuina 53 % ) talollisten lukumäärästä, kun näitä taas Etelä- ja Keski-Savossa oli 61 % (vastaavasti 70 % ) . Avarammilla mailla, siellä, missä oli vielä väljiä metsiä ja vesiä kasketa ja kalastella, talonpoikainen uudisasutus kehittyi paraasta päästä suoraan talollisasutukseksi, rintamaiden piirissä taas lähinnä epäitsenäiseksi torppariasutukseksi.⁵⁴

Savon torppariolojen väestökehitys jatkui 1800-luvulla samanlaisena kuin edelliselläkin vuosisadalla nimittäin lukumääräisesti noususuuntaisena. Torpparien määrä ylitti jo 1805 viidennen (veroluetteloiden mukaan kuudennen), 1810 kuudennen, 1830 kahdeksannen ja – vähäistä tilapäispainannetta 1840- ja 50-luvulla lukuun ottamatta-1860-luvulla yhdeksännen tuhannen. Torpparien perheväetkin mukaan laskettuna tästä tilattomasta väestöryhmästä oli vähitellen tullut koko aikaisemman väestörakenteen muuksi muuttanut tekijä.⁵⁵

Torppariväestön syntyminen ja paisuminen Savon manttaalitilallisten takalikkomailla ei kuitenkaan ollut toki ainoa maakunnan väestörakenteessa tapahtunut muutos. Rinnakkaisesti kasvoi toinenkin, Savon torppareille sosiaalisesti melko läheinen tilattoman väestön kerros nimittäin mäkitupalaisten ja loisten vireästi ”siunaantuva” joukko. Nämä olivat vielä maattomampia kuin torpparit. Mäkitupalainen asui tosin eri mökissä, mutta sekä mökki että maa oli talonpojan. Loisilla ei ollut edes mökkiä; he majailivat talollisten pirttien nurkissa. Merkantilistisen talousteorian nojalla heidän olemisensa oikeus perustui lähinnä vain lisääntymiseen, väestön, toisin ja oikeammin sanottuna, työvoiman lisäykseen. Vuodesta 1762 lähtien talonpojilla oli oikeus perustaa mäkitupia rajoituksetta sellaisia asujia varten, jotka jo olivat solmineet avioliiton tai suunnittelivat sitä, ja ”suojella” heitä värväykseltä.⁵⁶ Mäkitupalaisen ja loisen asema olikin yhteiskunnalliselta, vaikkei tosin taloudelliselta, kannalta itse asiassa melko huoletonta oloa: hän oli talollisen päiväpalkkalainen muttei siitä huolimatta, kuten piiat ja rengit, ankarien palkollisasetusten eikä myöskään isäntäväen mielivallan alainen. Hän myi työvoimaansa maatalouden kiireisinä kausina ja peri korvauksen ylipäänsä – työnantajan mielestä – ylihintoihin, sillä mäkitupalainen ja loinen vaistosi herkästi hyötymisen ajat silloin, kun taloilla oli työtä enemmän kuin sen tekijöitä. Kesäkiireiden ja syysriihien aika oli loiselle sesonkia. Silloin hän kokosi perheelleen elonvaraa talvisydäntä varten, mutta kun tämä tilattoman väen vuotuisevästys harvoin ylti uuteen suveen saakka, oli kerjuulla käyden ’jatkettava olemista siitä pitäen, kun omat leiväkset loppuivat.

Savon mäkitupalaiset ja loiset jäävät kuitenkin 1700-luvun alkupuolen osalta miltei tykkänään ajantomun peittoon. Sitä paitsi näitä on muiltakin ajoilta aivan mahdoton erottaa tarkasti eri ryhmiksi, sillä niin pahasti heitä koskevat tiedot sotkeutuivat entisajan veropapereissa ja säätyläisten, eritoten viranomaisten, käsityksissä toisiinsa. Sitä paitsi nämä väestöainekset olivat yhteiskunnalliseltakin asemaltaan suuresti toistensa kaltaisia.

Maakunnan manttaaliluetteloissa on pitkälle 1700-lukua, esimerkiksi vielä 1760, loisväkeä koskevia merkintöjä erittäin vähän, mutta näistä lähteistä saatavat tiedot eivät suinkaan tällaisina pienoismäärinä todista loisväestön miltei täydellistä puuttumista silloisesta Savosta. Lähinnä ne osoittavat tämän väestöaineksen varattomuutta, sitä näet, ettei sitä verottajan koura oikein tahtonut tavoittaa. Niinpä koko entisestä avara-alaisesta Kuopion suurpitäjästä ei ole vuoden 1745 henkikirjaan merkittynä tätä maaseudun ”irtainta” väestöä muita kuin Lamperilan kylän kaksi loisihmistä, vaikka saman pitäjän ja vuoden syyskäräjillä yksistään ”laiskoja”, so. työkykyisiä, loisia löytyi ilmiannon perusteella kymmenkunta ja nimismies puolestaan selitti, että ”tässä pitäjässä oleilee runsaasti irtolaisia, joista suurin osa kuuluu olevan manttaaliluetteloihin merkitsemättömiä, hankkien elantonsa osaksi päivätöitä tekemällä osaksi taas tilallisten tieten tekevät vieraille tiluksille kaskiraivioitaan näkemättä vähäistäkään vaivaa ottaakseen vastaan vuosipalveluspaikkoja”.⁵⁷ Niinikään Ristiinan henkikirjoista loiset puuttuivat esimerkiksi vuonna 1753 miltei tyyten tykkänään, mutta samana vuonna samassa pitäjässä työvoiman saamiseksi toimitettu irtolaisten haravointi osoitti loisia silloin olleen siellä 180, näistä naisihmisiä 124, miehiä 56 ja kaikista yhteensä 30 % terveitä ja työkykyisia.⁵⁸

Vasta näiltä viimeksi mainituilta ajanvaiheilta, 1700-luvun puolivälistä pitäen, alkaa tähän Savon väestörungon tärkeään kerrostumaan osua selkeämpää valaistusta. Vuonna 1749 alkuun pantu väestötilasto näet sisältää vuoteen 1772 saakka tietoja ”kylvöttömistä torppareista” (Torpare utan utsäde), jotka Savossa lähinnä tarkoittivat mäkitupalaisia, ja erikseen terveestä ja raihnaasta ”loisväestä” (Inhysesfolk) sekä myös vuosilta 1805 ja 1810 erikseen tietoja ”työkykyisistä mäkituvan asujista” (Arbetsföre Backstugu Boer) ja ”työkykyisistä loismiehistä” (Arbetsföre Inhyses Män). Vuosien 1775–1800 väkilukutiedoissa molemmat ryhmät on kuitenkin yhdistetty (Arbetslöse (!) Backstugu-Inhyses-folk) ja vuodesta 1815 lähtien mäkitupalaisia erikseen koskevat numerot kokonaan jätetty pois samalla kun ne ilmeisesti jatkuvasti ovat liitettyinä ”työkykyisten loismiesten” (Arbetsföre Inhysesmän) lukumääriin. Niinmuodoin kehityksen yleissuunta on alla olevasta asetelmasta paraiten nähtävänä niiden numerosarjojen kohdalta, jotka sisältävät tietoja molempien ryhmien päämiesten yhteenlasketuista kokonaismääristä.⁵⁹

Torpparien tavoin myös mäkitupalaisten ja loisten muodostama maaseudun tilattomien ryhmä paisui 1700-luvun lopulta lähtien vuosikymmen vuosikymmeneltä. Etenkin maakunnan pohjoisosissa paisunta oli suuri. Vuonna 1810 näiden väestöainesten määrä (perheiden päämiehet) oli Savon pohjoisissa rovastikunnissa jo 26.9 % ja 1870 101.9 % talonpoikien (päämiesten) lukumäärästä. Etelä-Savon rovastikunnassa vastaava suhdeluku oli aikakauden päättyessä (1870) ”ainoastaan” 45.4 prosenttia.⁶⁰

Tällä kohtaa, esityksen ehdittyä välittömästi maanviljelyksestä – kaskitaloudesta – toimeentulonsa saaneiden väestöryhmien kuvauksen loppuun, onkin sopivaisinta luoda selventävä välikatsaus nimenomaan siihen seikkaan, millaisiksi tilallisten ja tilattomien väestöainesten (päämiesten) väliset lukumääräsuhteet kehittyivät Savossa sen kauden kuluessa (1751–1870), jota väkilukutilaston tarjoama tietoaines paraiten valaisee. Yleiskuvan saamiseksi on alla olevaan asetelmaan koottu vain koko maakuntaa (Rautalampi mukaan luettuna) koskevat numerosarjat, ja niihin perustuva käyrästö on sommiteltu asetelman sisältämien suhdelukujen varaan.

Tällä kohtaa siis Savon väestöhistorian oleellisin kehityspyrky oli sellainen, että varsinainen talonpoikaisväestö muodosti ajanmittaan suhteellisesti yhä vähäisemmän osan talollisten, torpparien, mäkitupalaisten ja loisten kokonaismäärästä. Torpparit tavoittelivat talollisten määrää läpi koko aikakauden ja muihin maaseudun maattomiin, nimittäin mäkitupalaisiin ja loisiin, lisättynä sen jo 1770-luvulla tilapäisesti ja 1830-luvulta lähtien lopullisesti ylittikin. Mutta Savon tilattomien muodostaman ryhmän paisunnasta maata omistavan talonpoikaisluokan rinnalla hahmottuu yhä selväpiirteisempi kuva, kun sen rakennetekijöinä otetaan huomioon tilattomien ryhmässä vielä muitakin väestöaineksia kuin vain tässä käsiteltyjä torppareita, mäkitupalaisia ja loisia, nimittäin palkolliset ja maaseudun vaivainen väki.

Kaikilla edellä kuvatuilla, tilallista vain puolittain tai satunnaisesti palvelevilla tilattoman väestön aineksilla oli toki jonkinlainen yhteys maahan. Torppari viljeli kontrahtinsa varassa melko itsenäisesti jopa usein perintönäkin kulkevia torppansa tiluksia, ja mäkitupalaisilla ja loisilla oli myös vähäiset peltotilkkunsa tai kaskiraivionsa talollisten mailla. Sitä vastoin maalaisväestöön kuului vielä ryhmä, joka eniten muistutti nykyajan maatonta työväestöä, nimittäin maaseudun palkolliset, sääntöjen ja asetusten ankarasti paimentamat piiat ja rengit.

Entisajan yhteiskunnassa piti kaikki työvoima saataman kiinteään työhön. Jokainen, jolla ei ollut omaa taloa, torppaa, jotakuinkin pysyväistä päivätyösuhdetta taloihin, opintoja, käsityötä, virkaa tai ammattia, oli palvelus- lähinnä vuosipalvelusvelvollinen. Työvoima oli kuin mikäkin käsin kosketeltava kansakunnan arre, ikäänkuin jalo metalli, maassa makaava rikkaus, jota ei suinkaan saanut jättää hyväksi käyttämättä. Tätä rikkautta piili lähinnä väestön alimmissa kerroksissa, ja niiden tehtävänä oli ennen kaikkea lisääntyä ja siis siten lisätä työvoimaa sekä asettaa se niiden säätyjen palvelukseen, jotka ”suoranaisesti” hyödyttivät valtiota. Kun kyllin halpaa työvoimaa ei kuitenkaan – senhän arvaa – koskaan ollut tarpeeksi tarjona, syntyi sen saamisesta ja jakamisesta toraa kuin kullasta konsanaan.

Työvoiman saantiin olivat ennen kaikkia muita säätyläiset oikeutettuja, jotka ajan käsitystavan mukaisesti muodostivat valtiota välittömimmin palvelevan väestönosan. Sitä paitsi näihin yhteiskunnan niinsanottuihin elättäviin jäseniin luettiin myös talonpoikaiset maanviljelijät. Heillekin oli kuuluva oma osuutensa alempien väestönkerrosten työsuorituksista. Mutta aikaisemmin (siv. 90) jo puheena olleissa palkollissäänöissä oli talonpoikaistaloille sallitun palvelusväen määrää huomattavasti rajoitettu jopa eräin ajoin (1739–1747) laskemalla määräosa talonpojan omista lapsistakin palkollisiksi. Suur-Savon rahvaanvalituksissa vuonna 1738 esitetyt ja seuraavan vuoden palkollisasetuksessa vahvistetut palvelusväen enimmäismäärät vastaavat piikojen osalta miltei tarkalleen toisiaan. Renkejä savolaiset olivat kuitenkin ehdottaneet jonkin verran runsaammin – esimerkiksi yhden talollisperheen asumalle kokomanttaalin tilalle neljää täysikasvuista renkiä – kuin asetus sitten salli. Sen mukaan talo sai vain kaksi täysikasvuista ynnä yhden puolikasvuisen rengin. Vasta vuonna 1789 talon poikaistaloja koskevat palkollisrajoitukset lopullisesti poistettiin. ⁶¹

Juuri tämä työvoimapolitiikan pyrkimys sisällyttää talollisten lapsiakin sallitun palvelusväen lukumääriin tekee miltei mahdottomaksi todeta taululaitoksen väestötilaston avulla palkollisten muodostaman väestöryhmän suuruussuhteita, toisin sanottuna saada selvyyttä siihen, minkä verran entisajan Savossa oli piikoja ja renkejä. Vain vuosien 1775–1800 tilastotiedoissa on palvelijat ja maalaisväestön omat lapset ilmoitettu erikseen, ja niistäkin on koko Savoa koskevat tiedot saatavana ainoastaan vuosilta 1790, 1795 ja 1800. Näiden vuosien numeroista voidaan kuitenkin kuin vilahdukselta nähdä se, mikä puheen alaisessa seikassa onkin kaikkein tärkeintä, nimittäin mikä osa palkollisilla oli talon omien poikien ja tytärten rinnalla Savon maatalouden työsuorituksissa ko. ryhmien suuruussuhteiden nojalla arvioituna. Jos näet talonpoikaisväestön yli 15-vuotisten naimattomien miesten ja naisten katsotaan likipitäen vastaavan talojen kotona olleita poikia ja tyttäriä ja verrataan näiden määrää renkien ja piikojen määrään, saadaan Savon oloista väkilukutaulujen nojalla mainituilta vuosilta seuraava kuva:⁶²

Näin lyhyenä aikana, kymmenessä vuodessa, ei tosin tälläkään kohtaa kehityksen yleispyrky vielä pääse näkymään. Esitetyistä numeroista voidaan kuitenkin päätellä edes se, että Savon talojen enimmät työt teki ainakin näillä ajanvaiheilla (1790–1800) talonpojan oma perheväki, olletikin koska tilaston ilmoittamiin renkeihin ja piikoihin on laskettu paitsi varsinaisen talonpoikaisväestön myös torpparien ja loisten tosin varmasti sangen harvalukuiset mutta lisäksi säätyläistalouksienkin runsaammat palvelusväet ja siis talonpoikaistalouksien palkollisryhmä on todellisuudessa ollut tässä esitettyä vielä jonkin verran suppeampi. Torpparien, mäkitupalaisten ja loisten osuutta ei tässä suhteessa voida tietenkään numerollisesti valaista, mutta niinpä heidän ”taksvärkkinsä” olivatkin vain tilapäisiä kiireen ajan työsuorituksia perheväen ja palkollisten vakituisen vuotuistyön lisänä.

Talonpoikaisen palvelusväen suhteellista määrää, mitä ei voida suoraan äsken esitetyn väkilukutilaston numerosarjoista nähdä, valaisevat ehkä jonkin verran ne tiedot, joita on esitetty henkiveroluettelojen nojalla Savon erisäätyisten isäntäväkien palkollisten määristä.⁶³

Tilastosta päätellen palkollisten määrä siis eneni Savossa 1700-luvun kuluessa jatkuvasti jopa vuosisadan alkupuolella voimakkaammin kuin missään muussa maakunnassa (271 % ) , ja loppupuolella vain Pohjanmaa ylitti Savon silloisen lisäyksen (347 % ) . Mutta tämä Savon palkollisten suhteellisen lisäyksen suuruus oli kuitenkin osaksi vain näennäistä. Se johtui näet siitä, että maakunnassa oli eritoten vuosisadan alkupuolella ollut vielä sangen vähän piikoja ja renkejä jopa niin, että Savossa oli koko vuosisadankin ajan vähemmän palkollisia kuin muualla. Ehkä tässä näkyy jonkin verran savolaisen perhetyypin vaikutusta ja erityisesti piikojen vähälukuisuudessa myöskin se, että savolaiset rengit olivat henkirahaluetteloista päätellen sangen yleisesti naimisissa, joten heidän vaimonsa nähtävästi tekivät taloissa melkoiselta osalta piikojen työt.

Säätyläistön vähälukuisuuden huomioon ottaen maakunnan palkollisista oli esitetyn tilaston mukaan milteipä suhteettoman suuri osa juuri tämän väestöryhmän palveluksessa. Näyttääkin siltä, että henkikirjoista saataviin tietoihin perustuva kuva palkollisten jakautumisesta eri säätyjen osalle on siinä suhteessa virheellinen, että se sijoittaa suhteellisesti liian paljon palkollisia säätyläistalouksiin huolimatta siitä, että palkollissääntö ankarimmillaan velvoitti laskemaan määräosan talonpojan omista lapsistakin palkollisiksi. Mutta jopa äsken esitetyistä henkikirjatiedoistakin päätellen säätyläispalvelijoiden määrä väheni 1700-luvun loppupuolella huomattavasti talonpoikaistalouksien palveluskuntiin verrattuna. Sitä vastoin, että edellisiä oli vuonna 1710 38 % ja vielä vuosisadan puolivälissäkin yhä 37 % henkikirjoihin merkittyjen palkollisten kokonaismäärästä, vastaava suhdeluku oli vuonna 1800 supistunut jo 21 % :ksi.

Vuosisadan vaihteen jälkeiseltä kymmenluvulta seurakuntien väkilukutilasto valaisee jonkin verran – nimittäin renkien osalta – tätä vuotuistyöhön palkatun työvoiman jakautumista säätyläis- ja talonpoikaistalouksien kesken. Vuonna 1805 Savossa oli säätyläisillä ”vouteja ja pehtoreita”, ”lakeijoja ja ylöspassaajia” sekä ”talon- ja työrenkejä” (Gårds- och arbetsdrängar) ynnä ”palveluspoikia” yhteensä 466 henkeä ja talollisilla ”talonpoikaisrenkejä” (Bondedrängar) kaikkiaan 15643 henkeä eli koko tästä työvoimasta edellisillä vain 2.9 % , talon pojilla 97.1 %. Vuonna 1810 vastaavat luvut olivat 769 henkeä/4.1 % ja 17640 henkeä/95.9 %. Sen jälkeisistä numerosarjoista ei ole ainakaan Savon väkilukutaulujen nojalla enää mahdollista päätellä, miten mainittu palveluskunta jakautui eri yhteiskuntaryhmien kesken. On vain tyydyttävä lyhykäisesti toteamaan se, että sekä mies- että naispuolisen palvelusväen määrä vuosikymmenien mittaan yhä vielä kasvoi sekä sinänsä että myös isäntien kokonaismäärään verrattuna, koska isäntien lukumäärä lisääntyi niukemmin kuin palkollisten.⁶⁴

Nämä Savon rengit ja piiat olivat erittäin liikkuvaista väestöainesta, eikä tämä liikkuvuus ’Supistunut suinkaan vain siihen, mitä menneen yhteiskunnan palkollisoloissa eniten valitettiin, nimittäin että vuosipestin ottaneet läksivät kesken vuotta, usein kesken kaikkein kovimpien suvikiireiden, työpaikastaan pois milloin toisen – paremmin palkkaavan – töihin, milloin loisiksi ”erikaskia” tekemään, milloin taas valekontrahtien turvin ”torppareiksi” talojen takalistomaille, milloin jopa rajankin yli leveämpää leipää etsimään. Koko vuosipalvelusta koskeva käytäntö oli Savossa pitkät ajat aivan järjestymätöntä. Iisalmen syyskäräjillä 1739 ”lautamiehet ja monet muut” kertoivat, että siihen mennessä eivät ylhäiset yhtä vähän kuin alhaisetkaan olleet noudattaneet vuoden 1723 palkollisasetusta eivätkä yleisen lain kauppakaaren 14:ttä lukua, ”vaan tällä seudulla” – huomautettiin – ”pestataan ja muutetaan palveluspaikkaa miten itsekunkin mieleen pälkähtää”. Samanlaiset olivat palkollisolot myöskin Kuopion puolessa: ammatissakokenut pitäjänräätäli Fredrik Olander oli tosin ”paikkakunnan tavan mukaan” pestannut kynttilänpäivän aikaan silkkisellä liinalla ja neljällä kuparitaalarilla 16 äyrillä piiakseen Kirsti Vartiattaren, mutta muuten kävi selville, ettei säännöllisiä muuttopäiviä täälläkään noudatettu. Arveltiinpa Pohjois-Savossa saadun siinä kohden lainpykälistä helpotuksiakin, koska niiden edellyttämä Mikonpäivä ei oikein soveltunut kaskiyhteiskunnan vuotuistöiden rytmiin.⁶⁵

Tämän kovin liikkuvaisen työvoiman tehokasta tarkkailua ja tavoittamista varten oli jo vuoden 1734 maaherran virkaohjeissa ja myöhemmin myös palkollissäännössä (1739) olemassa määräys, jonka mukaan hiippakunnan pappien oli lähetettävä maaherralle vuosittain lokakuussa luettelot seurakunnissaan olevista ”irtolaisista eli laiskottelijoista”.⁶⁶ Mutta ainakin pappiensa puolesta Savon irtain väki sai kuitenkin vielä pitkät ajat elää ja lisääntyä ihan täydessä rauhassa. Vasta vuosisadan puolivälin jälkeen, jolloin talonpoikain ja eritoten säätyläisten työvoiman tarve oli suuresti lisääntynyt ja erittäinkin sen saanti yhä kiristynyt, Savonkin viranomaiset alkoivat kiinteämmin tarkkailla tämän väestöaineksen oloja ja enenemistä.

Vuonna 1753 maaherra Nordenskiöld valitti Porvoon konsistorille maakuntansa papiston laiminlyöneen irtolaisluetteloiden lähettämisen, joten ”laiskain” määrästä ja myöskään heidän nimistään ei ollut saatu selvyyttä. Konsistori sai kuitenkin useaan otteeseen kehotella papistoaan ennen kuin luetteloita alkoi seurakunnista lääninhallitukseen saapua. Kuitenkin jo ensimmäisistä, esimerkiksi eritoten Kuopion pitäjän lähettämistä tiedoista voitiin havaita, miten erinomaisen irtolaisnuotan viranomaiset olivat näistä luetteloista käsiinsä saaneet. Keskisen kihlakunnan kruununvouti Martini näet kertoi kirkkoherra Argillanderin lähettämästä luettelosta olleen sangen hyviä vaikutuksia: ”ei vain siinä suhteessa” – hän huomautti – ”että osa irtolaisista ja loisista on pantu sotapalvelukseen, osa pakotettu ottamaan vuosipalveluspaikka ja osa taas langetettu sakkoihin, vaan myöskin sikäli, että rahvas ja muut talonisännät ovat sen johdosta suuressa määrin havahtuneet varomaan vastedes ottamasta suojiinsa työtöntä väkeä.” Seurakuntien papeilla, joiden hallussa rippikirjat ja väestötaulut olivat ja jotka yhtämittaa kiersivät pitäjillä sielunhoitotehtävissä ja saataviaan perimässä, olikin paraimmat edellytykset tuntea talojen ja torppien kotiväkien määriä ja laatua.⁶⁷

Kun talonpojalla samoin kuin eritoten myös säätyläisellä pyrki olemaan ainaista pulaa työvoiman saannista, tarjoutuivat palkollisasetuksen ensimmäinen ja kolmas pykälä erinomaiseksi satimeksi, jonka avulla nämä saattoivat pakottaa pitäjissä yhtämittaa lisääntyvää ”irtolaisainesta” – savolaisoloissa lähinnä loisia – vuosipalvelukseensa. Asetus näet myönsi sille, joka ilmiantoi manttaaliluettelosta pois jääneen työkykyiseksi ja suoritti tämän puolesta henkirahan, oikeuden saada hänet vähintään vuodeksi palvelukseensa.⁶⁶

Muutamat lähikuvat entisajan savolaiskäräjiltä tätä työvoiman pyydystämistä erinomaisesti elävöittävät. Niinpä kruununpalvelijat ja talonpojat kertoivat kihlakunnanoikeudelle Leppävirroilla vuonna 1745, että pitäjässä oleskeli useita työkykyisiä henkilöitä loisina ilman että heitä oli hengille kirjoitettu. ”Kertoi nyt ensimmäisenä rakennusmestari Petter Collenuksen vaimo Anna Monnia, täällä läsnä olevana, kuinka talollisen tytär Anna Ollintytär Soinitar Soinilansalmen kylästä kuuluu olevan kotona isänsä tykönä mutta ei manttaaliluetteloon merkittynä, vaikka hänen sanotaan jo siihen ikään tulleen, että hänestä henkiraha suoritettava on, minkä Monnia tarjoutui maksamaan ja sitä vastaan pyysi saada hänet palvelukseensa, eritoten kun vanhemmilla oli vielä toinenkin tytär kotona luonaan”. Päätökseksi tulikin, että ”Anna Soinitar on velvoitettava kruununpalvelijain avulla ilmiantajan Anna Monnian palvelukseen astumaan, joka hänen puolestaan manttaalirahan ja muut henkiverot suorittava on”. Samassa tilaisuudessa talonpoika Matti Kinnunen ilmiantoi torppari Niko Holopaisen tyttären Susannan, jota ei ollut henkikirjoihin merkitty. Kinnunen maksoi henkirahan ja sai Susannan piiakseen. Talollinen Matti Nissinen Kurjalanrannasta ilmoitti torpanpojan Matti Mikonpoika Itkosen olevan talonpoika Antti Poutiaisella samassa kylässä palveluksessa mutta ei merkittynä manttaaliluetteloon. Sen vuoksi Nissinen tarjoutui suorittamaan henkirahat saadakseen hänet palvelukseensa, mihin oikeus niinikään suostui. Ja niin jatkui riitaa ruokkiva ihmiskauppa edelleen.

Mutta ilmiantoon ei yllyttänyt ainoastaan oma työvoiman tarve. ”Irtolaisen” ilmoittaja näet saattoi siirtää ilmiannettuun työvoimaan siten saavuttamansa oikeuden toiselle – ilmeisestikin sievoista korvausta vastaan. Samoilla Leppävirran syyskäräjillä, joilta kerrotut esimerkit on poimittu, lautamies Yrjänä Björn ilmoitti vääpelin puustellin (Halolan Kaipolanmäki) torpparilla Yrjänä Oravaisella olevan kotosalla kaksi manttaaliluettelosta puuttuvaa tytärtä. Näistä tosin toinen sai vielä jäädä vanhojen ja vaivaisten vanhempiensa turvaksi kotiin, mutta toinen tuomittiin vuosipalvelukseen, ”minkä vuoksi ja kun ilmiantaja häntä ei nyt palvelukseensa vaatinut, ilmoitti allekirjoittanut (tuomari) haluavansa hänen edestään manttaalirahat suorittaa”. Varalautamies Erkki Strömman ilmiantoi nuoren renkimiehen Lauri Koposen Riihirannan kylästä, joka ei ollut manttaaliluettelossa, ”vaikka kuuluu jotensakin ikiinsä tulleen ja Herran Pyhällä Ehtoollisella jo kaksi kertaa olleen”. Luutnantti Tavaststierna ilmoitti hänet palvelukseen tahtovansa. Tuomittiin Tavaststiernalle, joka niinikään sai rengikseen lautamies Björnin ilmiantaman torpanpojan Juhana Räsäsen Rummukkalan kylästä. Samalla tavalla renki Juhana Kirjavainen joutui talonpoika Petter Kääriäisen ilmiantamana pitäjän kappalaiselle Henrik Ekströmille ja renki Klemetti Antikainen lautamies Risto Iivanaisen ilmiannon nojalla kirkkoherra Hans David Alopaeukselle. Kornetti ja kruununnimismies Thomas Agander taas hamuili itselleen renkipoika Antti Koposta, jonka talollinen Hannes Koponen oli ilmiantanut mutta luovuttanut otto-oikeutensa kornetille, koska ei häntä nyt itse tarvinnut. Koponen pääsi kuitenkin tällä kertaa pälkäästä sen syyn nojalla, että hän sattui asumaan erään rantasalmelaisen rusthollarin Leppävirroilla olevassa torpassa, eikä asia niinmuodoin muualla saattanut ratkaistuksi tulla kuin Rantasalmen käräjillä.

Tällaisia olivat vanhan yhteiskunnan sosiaalipolitiikan otteet. Järjestystä piti saataman kaikkialle, väestöoloihinkin, ja maaseutu siivottaman sellaisesta rahvaskansasta, joka ei taipunut sävyisästi asettamaan työkykyisyyttään ”elättävien” väestöryhmien käytettäväksi. Mutta oli toki väestössä vielä muutakin siivottavaa – ihmisiä, joita ei sopinut hosua lakipykälien ankaruudella, vaan joita oli koetettava kohdella Testamentin neuvon mukaisesti kristillisellä rakkaudella.

Yhteiskunnan alimpana kerroksena olivat näet Savossa kuten muuallakin maailmassa vaivaiset. Tämä ”vaivaisuus” oli yhtähaavaa sekä sairautta että köyhyyttä. Terveet köyhät hakeutuivat enimmäkseen talollisten suojiin joko heidän torppareikseen tai mäkitupalaisikseen, loisiksi tai palkollisiksi – muuten irtolaisasetus osoitti työkykyiselle köyhälle tietä ”västinkiin”. Kun vaivaiset eivät maksaneet henkirahoja, eivät veronkannon asiakirjalliset jätteet tietenkään tarjoa minkäänlaista selvitystä Savon vaivaisten määristä eivätkä laadusta, ja epämääräisiä ovat nekin tiedot, joita taululaitoksen väestötilastossa on säilynyt, vaikka niihin nyt kylläkin tässä on tyytyminen.

Jotta näistä melko kirjavarakenteisista tilastotauluista hahmottuisi Savon köyhäläisyydestä – sen ahtaimissa rajoissa – edes summittainen kehityslinja, on parasta rajoittua vain muutamien vuosien kohdalta tehtyihin läpileikkauksiin laskemalla vaivaisiksi ainoastaan seuraavien, väestötauluissa suunnilleen samansisältöisinä säilyneiden nimikkeiden väestö: vuosilta 1751, 1760 ja 1772 ”todella hospitaaleihin ja vaivaistaloihin otetut”, ”hospitaalien tai vaivaistalojen ulkopuolella olevat kurjat, mielisairaat ja vimmaiset” sekä ”kaatuva- tai tartuntataudista raihnaat” (nimikkeet 26–28), vuodelta 1795 ”kaikkien säätyjen työkyvyttömät ja vanhuudenheikot rammat ja raihnaat kaupungeissa ja maaseudulla” sekä ”hospitaaleihin ja vaivaistaloihin otetut rammat ja raihnaat, köyhät ja hädässä olevat kaupungeissa ja maaseudulla” (nimikkeet Ba ja Bc), vuodelta 1810 ”lasten tai muiden huoltamat köyhät”, ”kotona asuvaiset vaivaisavun nauttijat”, ”vaivaistaloköyhät” ja ”orpokotien tai muiden huoltamat elättilapset” (nimikkeet B/1/10, 20 ja 21, B/m/9 sekä B/n/1–3) ja vihdoin vuo1oilta 1820–1870 ”ruotu- ja vaivaistaloköyhät” sekä ”seurakunnan vaivaiskassasta apua nauttivat köyhät” (nimikkeet B/1/10, 15, ja 17, B/m/7 ja B/n/1–2). Hospitaalivaivaisista Savon väkilukutauluissa ei ole merkintöjä. Maakunnassahan ei ollut yhtään ainoaa tällaista laitosta.

Esitetyt numerot edustavat vain maakunnan kaikkein köyhintä väestöä, entisaikaisen yhteiskunnan kurjaa porstuaväkeä, todella vaivaisia mieronkiertäjiä, ruotulaisia, hömmölöitä, elämän rujoiksi lyömiä ihmisiä. Niihin eivät sisälly esimerkiksi vuosien 1751–1772 ”raihnaat mutta kerjuulla käymättömät loiset”* (1751: 2685 ja 1772: 2564 henkeä) eivätkä ”vanhat eronsaaneet sotilaat”* (1751: 786 ja 1772: 731 henkeä), eivät myöskään vuosien 1775–1800 ”rammat ja raihnaat sekä vanhukset, jotka pystyvät jotakin työtä tekemään kaupungeissa ja maaseudulla”* (1795: 1915 henkeä) eivätkä ylipäänsä ne missään tilastoissa näkymättömät, lähinnä mäkitupalais- ja loisväestön irtonaisemmat ainekset, jotka viranomaisilta puolittain varkain kulkivat ruokarepoina parempiosaisten pirteissä ja herrasväkien kyökinovissa.

*) Naispuoli mukaan luettuna.

Mutta tällaisenakin, Savon vaivaisten vähimmäismääriä kuvastavina numeroina, äskeinen asetelma toki ilmaisee sen, mikä tässä kehityksessä kuitenkin on ollut kaikkein tärkeintä. Vaivaisten ja köyhien määrä oli yhtämittaisessa nousussa. Nopeasti kasvavan väestön alimmissa kerroksissa köyhäläisyys oli pelottavasti lisääntymässä. Kahdeksannentoista vuosisadan puolivälissä tasaluvuin vain 500:ksi ilmoitettu vaivaisten määrä oli vuosisadan lopussa kasvanut 2700:ksi ja näin jo synkästi enteili niitä sosiaalisia pulmia, joita alati lisääntyvät tuhannet loiset ja joutolaiset eritoten juuri savolaiselle yhteiskunnalle valmistelivat. Aikakauden päättyessä Savon pauperismi, köyhäläisyys, ilmeni jo yksistään tässä alastomimmassakin, yhteiskuntaa eniten rasittavassa muodossa yli 10000 hengen määränä. Se vastasi puolenviidettä prosenttia väkiluvusta, ja esimerkiksi koko silloinen (1870) Savon kaupunkilaisväestö oli jäsenmäärältään vain kolme neljännestä maakunnan vaivaislaumojen vahvuudesta.

Savolaisessa yhteiskunnassa oli tässä vaivaisten kohdalla sairas kasvain, mutta väestön moraalinen kunto oli yhtäkaikki sittenkin vielä murtumaton. Vaivaisruodut olivat tosin täynnä mutta vankilat vajaina ja niinmuodoin ihan kohdallaan Kuopion läänin irtaimen väestön oloja tutkimaan asetetun komitean toteamus vuodelta 1884: ”Tosin voidaan sanoa, että moni puutteen-alainen saa suojansa vankihuoneissa ja kurituslaitoksissa; mutta verrattoman isompi osa heitä vaeltaa tiensä syyttömänä, kunnes nälän ja tautien kalvamana löytää haudassa turvapaikkansa.”⁶⁹

Tällaiset olivat Savon väestörungon rakenne ja siinä puolentoista vuosisadan aikana tapahtuneet rakennemuutokset. Eräät 1700-luvun alkupuolella vielä aivan merkityksettömät ainekset, kuten etenkin tilattomien ryhmässä torpparit ja loiset, muuttuivat aikakauden kuluessa lukumääräisesti väestön tärkeiksi tekijöiksi, mikä jo sinänsä merkitsi kokonaisväestön elinehtojen heikkenemistä. Ylen pieni mutta johtava ja merkittävä säätyläisten ryhmä pysyi koko ajan suunnilleen yhtä vähäisenä. Talollisten lukumäärä tosin yhä kasvoi mutta jäi suhteellisesti paljon jälkeen yhteisen kansan muiden osien kasvusta. Savon rahvas oli vielä 1700-luvun alussa ollut sangen huomattavalta osalta talonpoikia. Puolentoista vuosisadan kuluttua talolliset olivat enää vain osa maakunnan ”talonpoikaisesta” väestöstä. Ja vihdoin kaupunkilaisväestö – vuodesta 1782 Kuopion, 1812 Savonlinnan ja 1838 Mikkelin asujaimisto – pysyi niinikään aikakauden loppuun saakka sangen ohuena kerroksena maakunnan kokonaisväestön maalaisvaltaisessa runkorakenteessa. Näillä Savon eri väestöryhmillä ja -kerrostumilla oli kuitenkin eräs yhtäläinen piirre: ne olivat kaikki tuona satanaviitenäkymmenenä vuotena kasvamisen suunnassa. Savon väestö oli kaikilta osiltaan lisääntyvää kansaa. Lisääntyminen oli vain erilainen eri väestökerroksissa.

Todennäköisimmin tämä eri ryhmien ja kerrostumien erilainen lisääntyminen tapahtui etupäässä niiden oman luonnollisen väestönkasvun varassa. Muuttoliikkeen vaikutusta eri väestöryhmien suuruuteen ei voida tilaston puutteessa täsmällisesti selvittää (siv. 59) eikä myöskään sitä, minkä verran säätykierrolla, väestön siirtymisellä yhteiskuntaryhmästä toiseen, on siihen ollut osuutta. Savon vanhoihin talollis-, torppari- ja loissukuihin kohdistuva yksityiskohtainen sukututkimus tietenkin valaisisi jonkin verran viimeksi mainittua seikkaa, mutta sitä ei ole vielä nimeksikään suoritettu. On ilmeistä, että ripeästi kasvavat tilattoman väestön eri kerrokset, torpparien, mäkitupalaisten, loisten ja palkollisten irtonaiset ryhmät, saivat laskusuuntaisen säätykierron vaikutuksesta jonkin verran lisäystä köyhtyneistä ja yhteiskunnallisesti painuneista talollissuvuista ja että päinvastainenkin, noususuuntainen säätykierto on kohottanut tilatonta väestöä tilallisiksi, torppareita talollisiksi, loisia torppareiksi.

Hiljaisen käymisen kiertoa oli Savon väestössä kyllä koko ajan tuntuvissa. Vaikka sääty-yhteiskunta kokonaisrakenteeltaan olikin joka suhteessa paikallaan pysyvä, yläpäästään virkavaltainen, sosiaalisesti sidonnainen, muuttumattomien kerrostumien yhteiskunta (WARIS), ei Savon rahvaskansa toki sittenkään päässyt sosiaalisesti kovin pahasti luutumaan. Tilallisten ja tilattomien sukuja ei Savossa ole milloinkaan erottanut toisistaan ihan ylipääsemätön aita, ja edellä kuvattujen Savon yhteiskuntaryhmien väliset rajat pysyivät aina jotensakin epämääräisinä. Ylen työlästä onkin ollut todeta esimerkiksi Savon säätyläistön alinta saumaa, sitä, mihin ”herrat” loppuivat ja mistä ”rahvas” alkoi, ja usein jäi myös loisten ja mäkitupalaisten ja näiden ja vaivaisten jopa talollisten ja palkollistenkin välinen juonne miltei olemattomaksi. Sen vuoksi siirtyminen ryhmästä toiseen kävi tässä lupsakassa kansassa, tässä kaskeavassa ja melkoiselta osalta kauppaakin harjoittavassa maalaisyhteiskunnassa helpommin kuin läntisen Suomen sosiaalisesti jähmettyneemmissä oloissa.

Mutta kyllä Savossakin rupesi jo 1800-luvun alkupuolella näkymään oireita, jotka enteilivät eräänlaista rahvaanomaisen sääty-ylpeyden taimelle tuloa. Seikka oli tietenkin yhteydessä taloudelliseen vaurastumiseen. Näiltä ajanvaiheilta, 1800-luvun ensimmäisiltä vuosikymmeniltä, jolloin jo yhä useampi savolainen savupirtti muuttui piippukattoiseksi takkatuvaksi ja lasi-ikkunat ilmestyivät räppänälautojen tilalle, alkoi näet myös maakunnan pohjoisosien yhteisen kansan elintapoihin tulla piirteitä, joita sen ajan viranomaisten ja muiden säätyläisten mielestä ei voinut muuna pitää kuin ylellisyytenä ja ylellisyyden vahingollisena vaikutuksena kansaan. Tällaista ylellisyyttä oli Kuopion läänin maaherran Aminoffin käsityksen mukaan alkanut näkyä – Karjalaan verrattuna – etenkin juuri Savossa, ja ”vaikk’ ei sillä tosin ole niin pahaa vaikutusta siveellisyyteen” – maaherra aprikoi vuonna 1824 – ”kuin paloviinan ylettömällä käyttämisellä, se yhtäkaikki matkaansaattaa omahyväisyyttä, ylpeyttä, röyhkeyttä, kateutta, riidanhalua ynnä muuta”.⁷⁰

Lienee melkoinen osa noissa säätyläisen ”omahyväisyydeksi”, ”ylpeydeksi” ja ”röyhkeydeksi” leimaamissa rahvaskansan paheissa ollut juuri sitä samaa laatua, mitä olletikin rantapuolen Suomessa oli niihin aikoihin alkanut näkyä yhä yleisemmin yhteisessä kansassa. Niinpä maan eteläisten ja läntisten rintamaiden rahvaassa oli jo talonpoikaispomoja ”kädet karkean työn koskemattomina, hienoina ja valkeina, kaulassa arkenakin valkea kaulus. Kirkonmäellä oli käynyt humaus, kun he olivat tulleet ajaen korskuvin hevosin ja kiiltävin ajopelein, isännillä hopeahelapiiput taskussa nuokkuen ja emännillä silkki silkin päällä ja monet sormukset” (SUOLAHTI). Näin oli Varsinais-Suomen ja Satakunnan vauraissa rusthollipitäjissä 1840-luvulla, ja samantapaista tiesi Elias Lönnrot jo pari vuosikymmentä aikaisemmin kertoa Uudenmaan rannikkopitäjistä, kun hänen kanssaan kievariin oli osunut tuollainen herrastalonpoika ”ajaen muhkeissa lakeeratuissa kääseissä”, tervehdyksen tekemätön heitukka, tummanruskea hattu päässä, sininen viitta leuan alta suurissa hopeahakasissa ja miehustalla punainen vyö. ”Hän oli niitä herroja rusthollareita ja rusthollarinpoikia” – Lönnrot päiväkirjansa parissa äräili – ”joita Suomen rannikkopitäjissä nykyään on niin viljalti. Sellaisen herran arvoon vaaditaan talvella suuret karhunnahkasuiset päällyssaappaat, sininen viitta tai turkit tai myöskin tulppi, vyö, joka saattaa olla erivärinen, karvalakki ja suuri merenvahapiippu. Mutta kesällä siihen tarvitaan kiiltosaappaat kalosseineen tai ilman, sievät, pitkät housut, hännystakki ja liivit, joiden ei suinkaan tarvitse olla kotitekoiset, taskukello tai vielä parempi jos kaksi, pitkine vitjoineen ja upeine kelluttimineen”.⁷¹

Aidon romantikon tapaan Lönnrot näki yhteisen kansan yksinkertaisissa elintavoissa, vaatimattomuudessa ja vanhoillaan pysymisessä taionpoikaisen hyveellisyyden summan. Käsitys oli osittain kirkonkin istuttaman ajatustavan mukainen. Uskontoon perustuvan siveysopin pohjalla kirkko oli muodostanut selväpiirteisen ihanteen talonpoikaisen kansan mallikelpoisesta vaelluksesta: Sellainen rahvas taitaa lukea selkeästi ja äräilemättä kirjaa, se omaa hyvät tiedot autuudenopissa, se nauttii ahkerasti armonvälikappaleita, se käyttää itsensä säädyllisesti väenkokouksissa ja viettää hiljaista, sävyisää ja kunniallista elämää. Sellaisella yhteisen kansan jäsenellä ei ole juoppouden, varkauden, vihkimättömän yhdyselämän eikä ehtoollisella käymättömyyden helmasyntejä. Enintään hänellä vain on suruton viettymys järjestellä ylettömiä tarjoiluja häissä ja hautajaisissa. Ja ennen kaikkea hän jumalanpelossa on isännilleen kuuliainen, kuten Huoneentaulussakin neuvottiin, tottelee esivaltaa ja alamaisuudessa rukoilee Jumalalta suojelusta yhteiskunnan hallitseville jäsenille.⁷²

Äsken kuvattua talonpoikaismuhkeutta ei Lönnrotin tietämän mukaan ollut toki silloin vielä – 1820-luvulla – ehtinyt kuitenkaan sanottavasti Savoon saakka levitä. Tämän maakunnan savuisten pirttien ja nokisten kaskien kansa oli yhä muka vain tyytynyt isiensä yksinkertaisiin elintapoihin. Kuvaamiinsa pomoihin viitaten ja heitä ikäänkuin ivaillen Lönnrot näet kertoi Itä-Suomessa tekemistään havainnoista tähän tapaan: ”Saattaa suuresti pistää vihaksi, kun ajattelee, kuinka paljoa alemmalla sivistysasteella Savon ja Karjalan rahvas vielä on näihin nähden. Kun siellä tapaa harmaaseen sarkatakkiin puetun talonpojan kirkossa tai kun näkee hänen otsansa hiessä kyntävän peltoaan, niin tekisi mieli luulla hänen yhtä vähän kuuluvan uusmaalaiseen herrasrotuun kuin hottentottilainen kuuluu europpalaiseen. Yksinkertaisuudessaan hän tyytyy isältään perittyyn maapalstaan ja kätkee ne rahat, jotka häneltä voivat säästyä, isältä perittyyn kirstuun, kun sitävastoin Uudenmaan herrastalonpoika, vaikka hänellä ei olisi ropoakaan, välttämättömästi tahtoo omistaa kolme tai neljä tilaa tai niin monta kuin hänen aikansa sallii hänen hävitellä”.⁷³

Mutta ei näitä rahvaan hyveitä toki kaikkialle Savossakaan ulottunut. Eritoten eteläisissä seuduissa oli jo sielläkin selviä turmeluksen oireita oraalla: ”Mikkeliläinen luulee olevansa hieman sivistyneempi naapuripitäjien rahvasta, mutta tämä sivistys on kovin epäiltävää laatua”, Lönnrot kertoi äskeisiä matkamuistojansa jatkaessaan. Täälläkin hän näki ”usealla talonpojalla muhkeat kääsit, joilla hän komeilee kirkkomäellä”, ja jatkoi – lähinnä näitä Mikkelin seudun ylpistyneitä tarkoittaen – ”Onpa merkillistä ja samalla hyvin lamauttavaa sille, joka on hiukankin isänmaallismielinen, kokea, että suomalaisen rahvaan sivistys melkein kaikkialla saapi nurinpäisen suunnan. Puheiden ja tapojen vaatimattomuuden sijaan astuu omavaltainen vapaus tai oikeammin sanottuna julkeus ja hävyttömyys. Vieraanvaraisuus katoaa ja sen sijaan tulee ynseä ja välinpitämätön vieraiden kohtelu. Kortit tunkevat syrjään viattomat leikit, perheet riitaantuvat ja käräjöivät, ja pöyhkeillään naurettavan näköisiksi tekevillä vaatteilla, jotka eivät sovi rahvaalle”. Rantasalmen rahvasta sanottiin Savon sivistyneimmäksi, mutta siellä ei Lönnrotilla kuitenkaan ollut harmina näitä kuvattuja pöyhkeyden merkkejä.⁷⁴ Olikin kuin läntisen Suomen rintamaiden talonpoikainen komeus olisi ollut lähinnä juuri etelästä käsin, vallanmaanteitä pitkin, maakuntaan leviämässä – rusthollihenki, joka sääty-yhteiskunnan rakennetaipumusten mukaisesti alkoi aikakauden lopulla vihdoin jo Savossakin muödostaa yhteiseen kansaan eriarvoisia, toisiansa vieroksuvia kerrostumia. ”Vanhan pellon pojat” siinä olivat tulossa hyvine hevosineen piiskat napsahdellen ja kuin syrjäkulmalaisen ja osaksi jo köyhtyvän herrasväenkin resuisia kirkkovaljaita ilkkuen: ”hiijer rettuuttimet!”

Mutta tämä ei ollut suinkaan yleisen mielipiteen eikä olletikaan säätyläisten silloisen käsityskannan mukaan muuta kuin suitsetonta säädystään harhautumista. Niinpä niissä ohjeellisiksi tarkoitetuissa ajatuksissa, joita ikäänkuin talonpojan omaksi puheeksi pantuna levitettiin kansan keskuuteen, painokkaasti neuvottiin säädyssään pysymisen tärkeyttä. ’Toimellinen ja rehellinen Suomen talonpoika’, muuan noita opettavaisia pikku kirjasia, joita vielä menneen vuosisadan lopulla saattoi tavata savolaisten maalaispirttien nokisilta nurkkahyllyiltä Virsikirjan, Katekismuksen, Genoveevan, Unikirjan, ruusuntippojen ja torakanmyrkyn naapuruudesta, kertoi hyvin menestyneen, säädyssään pysyneen talonpojan suulla näinikään: ”Moni kukatiesi olisi minun waroillani kaswattanut poikansa korkeemmalle säädylle ja peräti toiselle waikutuspiirille kuin siihen, johonka minä kuuluin; mutta kuin minä nuoruudesta asti olin tottunut talonpojan säätyä kunnioittamaan, en tahtonut poikianikaan sitä muita säätyjä halwempana pitämään, waan rehellisyydellä ja wireydellä, wakuudella ja yksinkertaisuudella ynnä toimelliselle talonpojalle tarpeellisten tietoin ja taitoin kanssa pyytämään woimansa jälkeen lisätä sitä hywin ansaittua arwoa, joka kunnioitettawalla Suomen talonpojan säädyllä jo on, ja wastakin woittaa. Näillä pääajatuksilla poistin minä kohteliaasti myös joukon herrastelioita (puoliherroja), nurkkakauppioita ja tuumittelioita (spekulantteja), jotka mieliwät Anniani waan sentähden, että olisiwat käsiinsä saaneet sen tawaran, joka kuoltuani saatti hänelle osaksi tulla. Poikani siis rupesi waan talonpojaksi, ja talonpoika oli sekin mies, jonka tyttäreni wanhempainsa suosiolla itsellensä awiomieheksi valitsi. – Mutta kolmas weli tahtoi kaiken mukomin käydä korkiaopillista tietä ja ruweta papiksi, waikka minä jollakin lailla pyysin häntä siitä kieltää. Wiimein sai hän käymään mieltänsä myöden. Mutta minun täytyi auttaa häntä elatuksella koulussa, kymnaassissa ja akademiassa siksi, kuin hän wihittiin apulaiseksi ja lopuksi sai huonon kappalaisen paikan, missä hän nyt elää waimon ja lapsijoukon kanssa wähissä waroissa. Sisaret naitiin toimellisille, raitteille ja wireille talonpojille, ettei minun tarwinnut heitä auttaa, waikka wälistäin omaksi huwikseni muistin heitä jollakulla pienellä lahjalla.”⁷⁵

Sääty-yhteiskunnan rakennetta tukeva ajatustapa, kuten tämänkin pikku kirjasen opastus, oli siis tämä: toisaalla säädyssään pysyminen ja sen suoma taloudellinen vakavuus ja vauraus, toisaalla taas säädystään luopuneen köyhyys ja köyhän huolet. Siinä oli vanhan sääty-yhteiskunnan jähmettynyttä ”järjestystä” ihannoiva sävy, samaa ajatuksen suuntaa kuin esimerkiksi savolaisella talonpojalla, herännäis- ja kansanvalistusmiehellä Antti Mannisella, kun hän vielä vuonna 1863 eräässä puheessaan mainitsi: ”En tahdo tavallisten ja tarpeellisten säätyrajoitusten hävittämistä, vaan joka on luotu herraksi ja virkamieheksi se olkoon herrana ja saakoon kaikki arvonimensä eli tittelinsä ja tähtensä, mitä kunkin toimi ja ansiot vaatii. En siis tahdo esitellä tältä puolen mitään yhteistä veljes- eli sinä-maljaa. Aatelit, papit, kauppa- ja käsityöläisporvarit, ne kaikki pitäkööt herruutensa ja herranimensä. Sen kyllä soisin, että kaikki säädyt tulisivat mieleltänsä veljiksi toisiansa kohtaan; mutta kukin sääty kuitenkin pitäköön oman arvonsa. Kuin tässä luonnon eli ihmisyyden taloudessa aivan tärkeästi tarvitaan sekä isäntänsä, että kaikenmoiset työväkensä, niin mitäs silloin on kellään suurentelemista eli toista tahi itseänsä halveksimista ja valittamista ?”⁷⁶ – Siinä oli kuin nippuun koottuna niiden ajatusten ytimiä, jotka jo vuosisatoja olivat rakentaneet ja pitäneet koossa vanhaa sääty-yhteiskuntaa. Mutta nyt oltiin kuitenkin jo eletty aikoihin, jolloin ahertava ajatus jälleen joutui etsimään uusia keinoja tuon kuin alati pakenevaisena virvaliekkinä liehuvan tavoitteen saavuttamiseksi: että kaikki keskenänsä veljiä olisivat.

Mutta edellä hahmotellusta Savon väestökuvasta puuttuisi toki tärkeä juonne, ellei siihen vielä lisättäisi jotakin itse savolaisuudestakin, savolaisen ominaisesta luonnonlaadusta.

Ei tosin liene paljoakaan arvoa annettava suuria joukkoja kuvailevalle yleisluonnehdinnalle, vaikka se eritoten romantiikan vaikutuksesta tuli kovasti muotiin viime vuosisadalla ja on sitten jatkunut myöhäisiin aikoihin asti. Epämääräisiksi yleistyksiksi tällaiset maalailut joka tapauksessa jäävät. Niinpä Savonkin piiriiääkärien ja muiden viranomaisten ja havainnoitsijoiden kuvauksista kuultaa oikeastaan vain kirjoittajien itsensä kokemien yksityistapausten ja -piirteiden yleistyksiä, joissa väestö tavallisesti todettiin milloin ”laiskaksi ja hitaaksi” (1803), milloin ”ylpeäksi, röyhkeäksi ja riidanhaluiseksi” (1824), milloin ”itsenäiseksi olematta julkea” tai ”kohteliaaksi olematta mateleva” (1828), milloin taas ”jumalaapelkääväiseksi, esivallalle uskolliseksi ja lakia kunnioittavaksi” tai ”rehelliseksi, kunnialliseksi ja raskasmieliseksi” (1840), milloin ”yleensä hyväntahtoiseksi, kohteliaaksi, raittiiksi” milloin ”kateelliseksi, veltoksi, itsepäiseksi, petolliseksi” (1859). Tuskin on olemassa luonteenominaisuuksien laatumääreitä, jotka eivät olisi kuvailijoiden mielestä sopineet savolaiseen. Joroisten puolessa ”eivät naapurit rakasta toisiaan” (1857). ”Mikkelin ja Ristiinan pitäjäläisillä on yleensä sangen terve ja käytännöllinen ymmärrys mutta yritteliäisyys kääntyneenä väärään suuntaan” (1859). ”Velttous on työtätekevän luokan huomattavin luonteenominaisuus” (1857) ja ”savolainen paljon huonompi työmies kuin hämäläinen” (1864). Hän on tosin tuhlaavainen mutta ”ymmärtäväisempi ja etuansa enemmän kalsova kuin hyväntahtoinen karjalainen, ja hän nauraa naapureitaan, jotka tänään syövät enemmän kuin eilen ansaitsivat” (1875). Mutta onpa lampaan päässä hyviäkin paikkoja: ”Ylipäänsä ilmenee älykkyyttä sekä ajatuksessa että sen ilmaisussa, kun sattuu puheeksi elämän korkeat kysymykset taikkapa tavallisemmatkin seikat, joihin yhteisen kansan näköpiiri yltää. Ennen kaikkea tämän väestön päivittäistä arkirunoutta on kuitenkin se huumori, joka vakaasti kuin kontio mutta samalla kepeän notkeasti kuin orava leikkii elonvaiheiden kirjavuudella, sen suruilla ja iloilla ja kaikella muulla, mitä tähän välille mahtuu” (1889).⁷⁷

Epäilemättä juuri tämä huumoriin viittaus olikin noista rätinkirjavista määrittelyistä osuvin. Leikillisyys oli – ja on – äsken kuvatun väestön luonteeseen kuuluva kallis kätkytlahja, aitona luonteenominaisuutena – silloin näet, kun se aitoa on – ”syntynyt eikä tehty”. Se on ollut tiettyä tosisavolaisuuteen kuuluvaa esikoisoikeutta säätyläisestä vaivaiseen saakka – mutta ei suinkaan sitä suulasta ”savolaisuutta”, joka tekovitseillä rehennellen nykyisinä aikoina kulkee pitkin Suomen nientä, vaan sitä hiljaista ja hupaista, jota ei ole huumoriksi tarkoitettukaan ja jossa vanha kalevalainen kielikuvien ja kuvakielen kauneus, keveys ja rikkaus poreilee leikkisän luonteen pohjalta kuin omasta suonestaan kumpuava lähde.

Mutta siihen elämänympäristöön, jossa tämä sanarunous helmeili, ja niihin syihin, jotka panivat edellä kuvatun Savon väestönkehityksen kulloisellekin tolalleen, samoin kuin yleensäkin tämän väestön sosiaalirakenteessa tapahtuneiden muutosten erilaisiin edellytyksiin palataan kohta kohdalta tuonnempana, kun tulee eri puolilta kuvattavaksi savolaisen yhteiskunnan monivivahteinen elämä puolentoista vuosisadan aikana. – Sitä ennen on kuitenkin vielä muutamin piirroin valaistava tämän väestön alueellista ryhmittymistä, Savon maakunnan asutusvaiheita 1700- ja 1800-luvulla.

4. ASUTUS

Kaikkialla Savossa kuulee vielä tänäkin päivänä vanhojen ihmisten kertovan asutustarinoita kylien ja seutukuntien ”ensimmäisistä eläjistä”. He tietävät ihan kuin sormella osoittaa ja nimeltäkin mainita, mistä ja keitä on mihinkin paikkaan vanhimmiksi asukkaiksi tullut. Näin Rantasalmella: ”Tiemassaaren kylässä ovat nykyinen Tolvala ja Turula vanhimmat asuinpaikat, ja ensimmäisinä asukkaina on niissä ollut Hanski ja Tuhkunen. Talojen välillä on notko, jonka yli ukot olivat toisiaan puhutelleet, niin että ’Hanski huusi huasialta, Tuhkunen tupasa katolta·. Tiemassaaren salonmaana on aikoinaan ollut koko nykyinen Kurenlahden kyläkunta ja paljon muita seutuja Äimisveden takana Palavalahden kylän tienoilla ja vieläkin on Leväsalo, Kortesalo ja Olohava sekä eräs maapalanen Leppävirroilla, Kopolanvirran läheisyydessä. Näihin seutuihin on Tiemassaaresta ajan kunkin muuttanut asukkaita, varsinkin Kurenlahteen.” – Näin taas tiedetään Hirvensalmella kertoa: ”Ensimmäiset korvenraatajat niillä seuduilla olivat veljekset Nuutti ja Reko. Erään ison kiven viereen olivat he ensin rakentaneet havumajan, mutta tämäpä olikin miesten metsällä ollessa palanut. Heidän sieltä palatessa oli toisen vaimo sanonut: ’jo torppa paloi’, johon mies oli vastannut: ’jos lehmä kuoli, niin lepikko jäi’, jonka jälkeen veljekset rakensivat kumpainenkin itselleen oman talon, toinen Nuutilan, toinen Kompan paikalle”. – Ja samaan tapaan kerrotaan Pohjois-Savossakin: ”Rutakon Vehmasjärven Tuovinen on tullut tienoolle vaimoineen, itse kantaen olallaan puolikkaan tynnöriä siemenviljaa, vaimon taluttaessa tuohiköydestä lehmää. ”Iisalmen Ruotaanlahden ensimmäisiä savolaiseläjiä olivat Rautiainen ja Pulkka. Pulkka He olivat tehneet Vehmasjärven rannalle majansa ja eläneet siksi, kunnes halmeesta viljaa joutui, metsästäen ja kalastaen, hätätilassa käyttäen ruoakseen vain marjoja”. muutti paikkakunnalle tullessaan nimensä. Hän kantoi mäkeä noustessaan piimäpunkkaa, joka pulputteli. Mäelle päästyään sanoi hän sen vuoksi: ’Minä olenkin sitten Pulkka’.” ⁷⁸

Tällaisia kertoo kansa. Asutustarinoitaan yksityiskohtaisilla pikkupiirteillä koristellen ja suku- ja paikannimiä usein muka ihan tarkalleen tuntemistaan seikoista johtaen tarinoitsijat eivät kuitenkaan asutuksen ajoittamisesta ylipäänsä enempää tiedä eivätkä piittaa kuin että asujat ovat niille tienoille tulleet joskus ”mualima’ aekaan”. Vaikka eritoten Pohjois-Savon ja ylipäänsä uudemman asutuksen alueilla kansan kertomat asutustarinat on lukuisissa tapauksissa voitu asiakirjojen avulla osoittaa paikkansa pitäviksi, ei niistä kuitenkaan kokonaisen maakunnan Isonvihan jälkeisen asutushistorian valaisemiseen ole suurtakaan apua ollut. Jutut olisi ensin edes vuosisadalleen ajoitettava ja samalla tutkittava niiden todenperäisyys. Useimmat asutustarinat eritoten ”ensimmäisistä asukkaista” viittaavat sitä paitsi ilmeisesti 1700-lukua varhaisempiin aikoihin.

Asutus olikin jo tässä kuvattavana aikana yli koko Savonmaan siroittunutta vaikkakohta syrjäseuduille ja maakunnan pohjoisosiin vielä ylen harvaan. Savon asutusvaiheet olivat 1700- ja 1800-luvulla oikeammin jo olemassa olleen asutuksen tihenemistä kuin vasta sen varhaisinta työntymistä appoautioon korpeen. Niinpä 13 savolaisseurakunnasta säilyneet muuttaneiden luettelot osoittavat selvästi, että koko muuttaneiden määrästä 75 % siirtyi entisestä olinpaikastaan vain naapuriseurakuntaan, eikä muuttosuuntiin nähden voida mitään määrättyä yleispyrkyä todeta. Lähes joka pitäjä oli leviävän asutuksen lähtöpesäke ja ennen kaikkea oman asutuksensa tihentäjä.

Joltakin osalta nämä Savon asutusvaiheet olivat eritoten aikakauden alkupuolella jo kerran aikaisemmin asutun mutta Suurten kuolovuosien ja Isonvihan aikana autioituneen viljelyksen takaisin valloittamista, uuden elämän elpymistä kylmäksi jääneillä kiukaan raunioilla. Mutta mikä oli tämä autioitumisen määrä silloisessa Savossa, mikä osuus autiotaloilla asutustekijänä?

Tämän seikan selvittämistä haittaa sangen suuresti se, että talon ”autius” ei menneen ajan verottajan kannalta, silloisen verotuskielen mukaan, suinkaan tarkoittanut yksinomaan todella kylmiksi jääneitä, asumattomia taloja, asuma-autioita, joista tässä nyt on kysymys, vaan myös sellaisia, jotka olivat vain veronmaksukyvyttömiä, vaikka niillä jatkuvasti kyllä väkeä asuikin. Mitään autioiden maakirjasta poistamista ei Savossa ollut Isonvihan jälkeisinä aikoina eikä edellisvuosinakaan tapahtunut, joten silloisten autiotilaluetteloiden ilmoittamat määrät siis vastaavat todellista tilannetta. Mutta niihin sisältyy jonkin verran juuri noita äsken mainittuja, vain veronmaksukyvyttömiä ja siis vielä asuttuja taloja, veroautioita. Eritoten Etelä-Savon isonvihanjälkeinen autioitumiskehitys näet oli sellaista, että siellä syntyi jatkuvasti autioita ja otettiin jatkuvasti niitä viljelykseen. Juuri tämä uusien autioiden jatkuva muodostuminen, eräänlainen autioitumisherkkyys, todistaa sitä, että kysymys oli melkoiselta osalta taloista, jotka olivat lähinnä vain maaveronsa mutta eivät henkiverojen eivätkä siis asumisenkaan puolesta autioina. Autiuden, verovaivaisuuden, sitten mentyä ohitse esimerkiksi siten, että talo joutui uudelle haltijalle, entiset asukkaat saattoivat usein jäädä siihen loisiksi.⁷⁹

Etenkin Etelä-Savon nurinkurisissa verotusoloissa (siv. 228) tällaisella talojen verovaivaisuudella oli ankaran tosiasiallistakin pohjaa. Sen vuoksi, jotta saataisiin edes osapuilleen selväksi, mikä osuus todella asumattomaksi jääneillä taloilla on saattanut olla Savon Isonvihan jälkeisissä asutusvaiheissa, onkin lähinnä vain niinsanotut ”ylimuistoiset autiot” (urminnes öde) ja sellaiset autiotilat, joita kutsuttiin ”vanhoiksi autioiksi” (gammalt öde), ”täysin autioiksi” (platt öde, pourt öde), ”karjan sorkkiin jääneiksi autioiksi” (öde under fäfoten) ja muiksi samantapaisiksi ilmiautioiksi, asutustekijänä otettava huomioon. Vuonna 1751 kruununvouti Masalin selitti tällaisten ilmiautioiden (pura öden) olevan taloja, ”joiden tiluksista ja tonteista ei ole mitään tietoa, eikä niissä ole mitään niittyjä”.⁸⁰

Rästien takia verohylyksi joutuneen talon kohentaminen näkyy monesti tuottaneen suurta vaikeutta jopa usein epäonnistuneenkin. Tosin kohentajien joukossa oli aina sellaisiakin yrittäjiä, jotka asettuivat autiotilalle viljelijäksi vain tilapäistä hyötyä tavoitellakseen ja heittivät talon taas hulliavalle heti kun sen parantamiseksi myönnetyt vapaavuodet olivat päättyneet. Mutta toisaalta kyllä verorästeistä ”autioiksi” joutuneiden talojen huono menekki, kun niitä tarjottiin käräjillä määräaikaista verovapautta vastaan viljeltäviksi, osoittaa selvästi, että niiden viljelykseen ottaminen useimpia todella hirvitti. Kun Ristiinan pitäjän Tiusalan kylässä vuonna 1773 tarjottiin verorästeistä autioksi joutunutta Matti Koljosen taloa n:o 4 viljeltäväksi, sitä ei aluksi kukaan huolinut. Vasta kun oli luvattu viiden vuoden verovapaus, saman kylän talollinen Petter Tiusanen ilmoittautui talon vastaanottajaksi samalla esittäen takuumiehikseen vääpeli Nils Långin ja maanviljelijä Antti Piispasen Maljoniemen kylästä.

Mutta usein sattui niinkin, että autiotila ei mennyt kaupaksi edes vapaavuosiakaan myöntämällä. Ristiinan monista autioista saatiin äsken mainitussa rästintarkastuksessa (1773) edellä kerrottujen lisäksi enää vain vaivainen puolikas Tiusalan kylän talosta n:o 6 menemään torppari Erkki Modigille ja sekin vasta kahdeksan vapaavuoden etuja vastaan – ”ja kun useampia ei ilmoittautunut halukkaiksi autiotiloja ottamaan” – maaherra mainitsi – ”esitettiin rahvaalle, kuinka niiden, jotka väkivahvoja ovat ja missä useita veljeksiä samalla tilalla asustaa siitä kuitenkaan elatustaan kunnollisesti saamatta, olisi otettava viljelykseen autioina olevia taloja, mutta he vastasivat autiotiloille kuuluvan kyläkuntiin ja naapurien niiden tiluksia anastaneen ja että ne muilta osiltaan ovat asumattomia, joten rahvas ei pysty, joutumatta suurimpaan vaaraan, suunnittelemaan näin yleishyödyllistä asiaa.” Samanlaisia syitä myös Mikkelin pitäjäläiset esittivät, kun maaherra tarjosi samana vuonna kuutta sikäläistä autiotaloa viljeltäväksi. Näidenkin talojen tilukset olivat joutuneet naapurien hoteisiin, ”eikä niitä ilman pitkällisiä ja kalliita käräjänkäyntejä heiltä takaisin saada”. Ei ollut ketään, joka olisi edes verovapautta vastaan ottanut mikkeliläisiä autioita vuonna 1773 viljeltäväkseen.

Autioiden asuttaminen ei siis suinkaan ollut ihan mutkaton asia. Vaikka maakunnan eteläisissä pitäjissä oli autiotilojen ohessa maantarvitsijoitakin eniten, siellä sittenkin autiot vähenivät kovin hitaasti. Autiotilalle asettuminen tiesi myös vapaa vuosien jälkeisen veron alle menemistä. Maan hallussa pitäminen merkitsi verovastuuta, ja tämä vastuu oli maiden laatuun ja kokoon nähden juuri Etelä-Savossa sangen ankara. Sen vuoksi autiotiloille asettumista yleensä kartettiin ja niistä pyrittiin muulla tavalla hyötymään. Naapurit niiden isännättömiä tiluksia puolivarkain kaskesivat, pitivät niiden lehtoja karjamainaan, sieppasivat niiden metsistä aidaksia, tervaksia ja milloin mitäkin talossa tarvittavaa puuta ja apajoitsivat niiden väettömillä kalavesillä. Edullisempaa todellakin oli pysyä vanhojen kantatalojen osakkaina, sillä useamman vastatessa talon veroista rasitusten paino oli toki köykäisempi kantaa. Näytti edullisemmalta jopa vajota vaikka loiseksi tai ryhtyä torppariksi, jota isännälle suoritettava maanvuokra sekä kruunun kylvö- ja karjaveromaksut sittenkin rasittivat vähemmän kuin autiotilojen asujia vapaavuosien jälkeiset vakituiset verot. Vuonna 1738 Savon maaherranvirasto oli jo niin työlästynyt noiden ”vanhojen autioiden” asuttamiseen, että ehdotti niiden yhdistämistä heikompiin taloihin vain niiden entistä ruoturasitusta vastaan tai jakamista sellaisille viljelijöille, jotka puolesta vuotuisverosta olisivat ottaneet autiotilan maista vastatakseen.⁸¹

Mainituista syistä päätellen varsinaisilla asumattomilla autiotiloilla ei ole ollut kovinkaan suurta merkitystä Savon Isonvihan jälkeisessä asutuskehityksessä, ja sama koski myöhempiäkin aikoja. Esimerkiksi vuonna 1744 maanmittari Anders Westermarck ehdotti samaan tapaan kuin muutamaa vuotta aikaisemmin lääninhallitus itsekin vanhojen, karjan sorkkiin sortuneiden autioiden jakamista pystyssä pysyneiden talojen kesken. Tarjotessaan äsken kerrotulla tarkastusmatkalla Ristiinan ja Mikkelin pitäjien autiotiloja vapaavuosia vastaan viljeltäviksi maaherra Ramsay sai omin korvin kuulla, että ”kukaan ei tahtonut niitä vastaan ottaa, koska” – kuten selitettiin – ”niiden maat ovat kylänmaihin sotkeutuneina, rakennukset rappiolla, pellot vesakkoina ja niityt metsällä”. Autius oli asutustekijänä Savossa ilmeisesti jo aivan merkitystä vailla.⁸² Kokonaan eri asia on sitten se, mikä osuus autiudella oli maakunnan vero-oloissa, mutta siitä kerrotaan laveammin tuonnempana.

Kruunun asutuspyrkimykset eivät rajoittuneet vain autioiden valtaamiseen verolle ja viljelykselle. Näihin pyrkimyksiin kuului myös esivallan toimesta suoritettava kruunun uudisasutus sen omilla mailla. Aluksi tosin kruunu suhtautui uudisasutuksen leviämiseen lähinnä kielteisesti. Metsien loppumista pelättiin miltei enemmän kuin niiden työntymistä jo raivatuille viljelysaukeille. Pelko oli syntynyt Ruotsin puolella. Merkantilistisen talouspolitiikan mukaisesti oli näet erityisesti vuoritointa varten hiilesmetsiä säästettävä ja kaupalle ja merenkululle turvattava niiden vaatima puun tarve. Valtakunnan keskusseuduilta, jossa arvokkaita pyökki- ja tammimetsiä, mastorunkoja ja muutakin arvopuuta alkoi olla yhä vähemmän saatavana, tämä metsänpuutteen pelko oli sitten levinnyt hallinnon virkateitä pitkin metsäiseen Suomeenkin. Tervametsä uhkasi loppua tuohon paikkaan, hätäiltiin jo monen viranomaisen taholla, ja niinpä metsiä kuin mitäkin puistoalueita suojeleva vuoden 1734 metsälaki asettui uudisasutukseenkin nähden täysin kielteiselle kannalle. Ainoastaan kruunu oli sen mukaisesti saava harjoittaa asutun seudun ulkopuolella asutustoimintaa ja sekin vain ”suurissa metsissä ja erämaissa”. Vain nevoille perustetut uudisasumat olivat oleva verollepanosta vapaat.⁸³

Mutta jo 1730- ja 40-lukujen vaihteessa maan elinkeinopolitiikassa alkoi syntyä pysyväinen muutos. Väestönlisäykseen pyrkivä ja niinmuodoin maanviljelystä ja sen mukaisesti myös uudisasutusta suosiva suunta pääsi valtiopäivillä (1740–1741) voitolle, ja vähän ajan sisään julkaistiin useita asetuksia, joiden tarkoituksena oli viljelyksien pintaalan laajentaminen ja väkiluvun lisääminen. Maapolitiikkaa piti ohjattaman näitä päämääriä silmällä pitäen, ja valtion laaja uudisasutus oli oleva tärkeimpiä toimenpiteitä niiden saavuttamiseksi. Tosin se merkantilistinen ajatussuunta, joka vastusti valtion sekaantumista talouselämään, pyrki eritoten 1750-luvun loppupuolella jättämään asutustoiminnankin yksityisten asiaksi, siis yksityisen torpparilaitoksen ja talojen halkomisen varaan. Mutta etenkin vapaudenajan lopulla valtion uudisasutuskysymys siirtyi yhä enemmän etualalle, kun ne liian suuret toiveet, joita oli pantu yksityiseen uudisasutukseen, eivät olleet vastanneet odotettua tulosta. Kustaa III:n vallankumouksen jälkeen kruunun uudisasutuspolitiikka ja -toiminta joutuivatkin vihdoin ratkaisuvaiheeseensa. Vuosien 1775 ja 1777 asetuksissa näet määrättiin kaikki kylien ja talojen manttaaliin nähden kovin suuret takamaat, niinsanotut liikamaat, erotettaviksi valtiolle säterien ja rälssimaan takalistoja lukuun ottamatta. Nämä asetukset tarjosivat vihdoinkin mahdollisuuden rajoittamattoman kruunun uudisasutuksen harjoittamiseen.⁸⁴

Kruunun uudisasutus jäi yhtäkaikki aina 1780-luvulle saakka koko maassakin melko vähäiseksi, eivätkä tämän asutuspolitiikan tulokset muodostuneet Savossa koskaan erityisen merkittäviksi. Kruununvouti Martini kertoi kihlakuntansa, siis koko Pohjois-Savon ja melkoiselta osalta maakunnan keskiosienkin, asutusoloista jo 1751 ja jälleen vuonna 1766, että siellä ei ollut mitään muita uudisasukkaita kuin sellaisia, jotka olivat halkomisissa saaneet osia kantatalojen maista käytettäväkseen ja veroista vastatakseen ja jotka ”välkeämpien tilojen saamiseksi” olivat perustaneet itselleen uusia talonpaikkoja, peltoja ja niittyjä kantatalojen takamaille. Ennen liikamaiden erottamista kruunulla ei Savossa ollutkaan mitään yhteismaita, joten siis myöskään niillä suoritettuun asutustoimintaan ei ollut isojakoja edeltäneenä aikana edellytyksiä.⁸⁵

Kruunun harjoittaman uudisasutuksen varsinaisia kanta-alueita olivatkin lähinnä Pohjanmaa ja Pohjois-Karjala. Kun koko maan vuosina 1720–1809 perustettujen kantauudistilojen kokonaismäärästä (7371) Pohjanmaalla oli yli puolet ja Karjalassa 15 % , tuli Savon osalle vain 4.5 % eli 337 kruunun perustamaa uudistilaa, joista 286 Pohjois- ja 51 Etelä-Savossa. Maakunnan puitteissa siis kruunun harjoittaman uudisasutuksen painopiste oli selvästi pohjoisissa pitäjissä. Etelä-Savo kuuluikin valtion vähiten asuttamiin alueisiin Suomessa. Manttaalinsakin suuruuden (15188) ja uudisasutusväestönsä lukumäärän (400) puolesta sanottu eteläsavolainen asutustoiminta oli – Varsinais-Suomea lukuun ottamatta – heikointa koko maassa. Savon kaikki kruunun uudistilat ovat äsken mainitusta syystä vuoden 1770 jälkeiseltä ajalta. Eniten (141) niitä perustettiin sekä Pohjois- että Etelä-Savossa 1790-luvulla. Huomattavan suuri osa Savon uudistiloista oli kuitenkin sangen huonolle kannalle asetettuja. Monet niistä joutuivat autioiksi tai liitettiin yhdysviljelykseen jonkin toisen tilan kanssa. Esimerkiksi vuonna 1808 oli Savon 386 kruunun uudistilasta 145 ilman asukasta ja 42 yhdysviljelyksessä. ”Uutistiloja oli perustettu mitä sopimattomimmille paikoille ja verollepanot toimitettu huonosti” (KOVERO).⁸⁶

Ne toiveet, joita Savon maaherroilla oli mahdollisesti ollut kruunun uudisasutustoiminnan tuloksista, jäivät suureksi osaksi täyttymättä. Siitä vajaat 60 000 henkeä käsittävästä väestöstä, joka vuonna 1808 asui maan kaikilla kruunun uudistiloilla ja niiden torpissa, oli vain 1708 henkeä (2.8 % ) savolaisia, ja Savon omasta väestöstä (1810: 126548 henk.) tähän uudisasukkaiden joukkoon (1708 henk) kuului ainoastaan 1.3 prosenttia. Kun näistä Savon vähäisistä uudistiloista oli lisäksi melko huomattava osa – kuten juuri mainittiin -–joko autioina tai yhdysviljelyksessä muiden tilojen kanssa, jäi sekä väestön että tuotannon lisääntyminen maakunnassa suurimmaksi osaksi yksityisten harjoittaman uudisasutuksen, siis talonhalkomisten ja torpparilaitoksen varaan. Kruunun uudisasutusta monin verroin tärkeämpi oli valtion välittömistä toimenpiteistä riippumaton yksityisten savolaisperheiden suorittama asutustoiminta.⁸⁷

Näitä Savon vanhoja, yksityiseen yritteliäisyyteen perustuvia asutusvaiheita tuskin voidaan tyydyttävästi ymmärtää nostamatta ensin aivan erityisesti esille sitä seikkaa, mikä osuus itäsuomalaisella kaskella on ollut maakunnan asutustekijänä. Savon asutustoiminnan pohjana ja pontimena on näet ennen kaikkea ollut juuri vanhanaikainen, väljyyttä, avaroita asutusoloja ja –aloja edellyttävä kaskitalous. Niinpä kaskitalouden alueilla rintamaiden ahtaus, talonpojan maantarve, tuntui paljon herkemmin kuin siellä, missä peltoviljelys ja ylipäänsä suppeampialainen tuotannon muoto oli vallitsevana. Kaski pakotti ihmiset jo rintamaillakin haja-asutukseen, ja sen jälkeen, kun siellä kaskimetsät olivat alkaneet uupua, oli talollisryhmässä muodostuneen liikaväestön siirryttävä takamaille, mikäli se ei mielinyt vajota rintamaiden loisiksi ja mäkitupalaisiksi. Siitä koko savolaisen asutustoiminnan ekspansiivisuus, keskipakoisuus, hajahakuisuus.

Asutus näet siirtyi kasken kintereillä. Kaskitalous ei ollut sellaista eränkäynnin tapaista kaukonautintaa, jota olisi saattanut jatkuvasti rintamailta käsin, siis rintamailla asuen, harjoittaa. ”Sääntönä oli kaikkialla kaskialueilla, että kaskimaat olivat niin lähellä asutuksia kuin mahdollista. Kaskiviljelys ja -asutus siis alusta alkaen pysyttelivät yhdessä niin paljon kuin mahdollista. Ne kiertelivät yhdessä; kun kaskeamisaloja oli etsittävä kaukaisemmilta seuduilta, siirtyivät asutukset kaskien perässä” (VOIONMAA). Ruotsalainen tilastomies Rudenschöld kertoikin 1730-luvun lopulla savolaisoloista tekemistään havainnoista, etteivät talonpojat missään kaskenneet kauempana taloista kuin ”puolentoista tai korkeintaan kahden peninkulman päässä, vaikka kyläin metsä monin paikoin ulottuu paljon etemmäksi, aina 7–8 peninkulman päähän jopa kauemmaksikin”.⁸⁸ Vallitseva talousmuoto edellytti siten kaskiviljelyksen luonteen mukaisesti laajoille alueille harvaan hajaantunutta asutusta. Ja toisaalta taas tämän vettä valuvan maakunnan kaikkialla kimaltavat reitit ikään kuin houkuttelivat ihmisiä uusille asumapaikoille, aina uusia kalavesiä kokemaan, aina tuonnimmaisia mäkirin teitä kaskeamaan.

Kasket tehtiin suureksi osaksi takamaille. Niinpä kantakylien ja -talojen ulkopalstojen sijainti tulikin viimekädessä määräämään kaikkein yleisimmin yksityisten suorittaman uudisasutuksen leviämissuunnan. Savolainen uudisasutus ei ollut enää 1700-luvulla eikä myöhemminkään yhtenäisenä rintamana jotain tiettyä ”reittiä” tai määräsuuntaa kohti ”ei kenenkään” erämaihin etenevää kolonisaatiota vaan maanomistukseen läheisesti kytkeytynyttä asutusta, joka ikään kuin säteili erillisistä pesäkkeistä, kantataloista, eri tahoille pitäjiä ja maakuntaa. Se oli asutuksen leviämistä rintapelloilta takamaille, yksityisten perheiden muuttoa ”pääpaikasta” kaikuville kaskisaloille, syvemmälle metsiin, ”syvänmaalle”. Niinpä, vaikka Savon asutusvaiheiden yksityiskohtia tarkasteltaisiin miltä laidalta maakuntaa tahansa, voidaan niissä heti huomata juuri ulkopalstojen erittäin suuri merkitys asutuksen levittäjinä. ”Syvänmaat”, ”takamaat”, ”salot” kuultavat miltei kaikista asutustarinoista, ja eritoten veronkannossa ja muussa hallinnossa kanta talon ja ulkopalstan, kanta-asutuksen ja uudisasutuksen, välinen yhteys oli selvästi näkyvissä. Kirkon ja kruunun kirjoihin nämä eritahoiset, usein toisistaan melko kaukaisetkin asumat oli merkitty yhtenäisinä verokylinä eli, kuten väki sanoi, ”huutokylinä”.

Sangen hyvin näitä entisaikaisia asutusseikkoja kuvastavat muutamat Savonrannalta kootut kansanmuistannaiset: ”Ylipäänsä kerrotaan Savonrannan seutujen olleen muinoin kerimäkiläisten, sääminkiläisten ja rantasalmelaistenkin salonmaina. Taloisia taloja ei niillä tienoin vanhoina aikoina ole ollut, vaan ainoastaan mökkejä, joitten ’huutopelto’ on ollut pääkylällä. Jos esim. Kerimäen jollakin kylällä tai talolla on Savonrannalla salopalsta, jossa asuu joitakin ihmisiä, niin sanotaan pääpaikkaa salopaikan ’huutopelloksi’, koska veronkannossa ja kirkollisissa puuhissa salopalstaa huudetaan tai siltä veroa kannetaan pääpaikan nimen mukaan, eli toisin sanoen: salopalsta ei ole mikään itsenäinen tila, vaan ainoastaan osa pääpaikan tiluksista. Vakinaisten asukkaitten kerrotaan salopalstoilleen tulleen näiltä ’huutopelloilta’ .” Heinäveden Sarvikummun kylä on aikoinaan kuulunut Rantasalmen Asikkalan ja Palavalahden kyläläisille, ja Lammunkylän seutu on ollut Sulkavan pitäjän Saukkolan kylän salomaina. ”Kerrotaan, että vielä ihan 1700-luvun lopulla tulivat saukkolaiset ja rantasalmelaiset monissa miehin mainituille seuduille ryövyyn takeen ottamaan viljaa niiden kylien asukkailta, kuten isännät ainakin alustalaisiltaan syksyllä osia kantavat. Mutta sarvikumpulaiset ja lammulaisetpa kokoontuivat miehissä puolustamaan itseään ja antoivat isännille aika tavalla selkään. Sen koommin ei sieltä ole tultu osien hakuun, vaan ovat salolaiset itse saaneet pitää viljansa” (PELKONEN).⁸⁹

Sekä tuossa savonrantalaisessa että myös heinävetisessä tarinassa, joiden takana on kyllä asiakirjallisestikin todettava perä, on jälleen selvästi näkyvissä ”salon” asukkaan alkuperäinen yhteys rintamaiden taloihin ja nimenomaan riippuvaisuus niistä. Siinä on, lyhyesti sanottuna, kysymys torppariasutuksen varhaisvaiheesta, siitä, jolloin torpan asuja on vielä lähisukua kantataloon, usein joku kantatalon pojista tai vävyistä. Heinäveden Sarvikummun ja Lammunkylän väet olivat kuitenkin suvuistansa jo niin etääntyneitä, ettei sieltä – ilmeisesti alunperin vain suullisen sopimuksen varaisia – osaviljoja tahtonut enää 1700-luvun lopulla rantasalmelaisille ja sulkavalaisille kantataloille hellitä. Siinä oli siis uudisasutus, entinen sukulaistorppa, jo irtautumassa alkuperäisestä yhteydestään, lohkeamassa itsenäiseksi asutukseksi, taloksi, ja vain papin ja verottajan kirjoissa vanhat rintamaan ja takamaan, kanta-asutuksen ja tytärasutuksen, väliset säikeet enää säilyivät.

Niinpä onkin … edelleen noissa itäisen Savon tarjoamissa esimerkeissä pysyttäessä – Rantasalmen ja Heinäveden 1700- ja 1800-luvun asutuskehityksestä olemassa seuraavanlaisia tietoja: ”Voimakkaan väestönlisäyksen johdosta Rantasalmen Maakansan viljelysmahdollisuudet alkoivat jo 1700-luvun puolivälin jälkeen olla kaikki käytetyt entisiä viljelysmenetelmiä noudattaen. Uusia taloja nousi etupäässä Heinävedelle ja Vesikansaan, missä oli Maakansan talojen ulkopalstoja. 1800-luvun vaihteeseen mennessä nousi Heinävedellä sijainneille Maakansan talojen ulkopalstoille 41 uutta taloa ja Vesikansassa vielä olleille ulkopalstoille 11 uutta taloa. Lisäksi nousi Vesikansan vanhojen talojen Heinävedellä olleille ulkopalstoille 20 uutta taloa. Isonjaon yhteydessä 1800-luvun alussa muodostettiin Rantasalmen talojen Heinävedellä olleista ulkopalstoista erotetulle ns. liikamaalle vielä 16 uudistilaa. Näin kohosi Rantasalmen emäpitäjän talojen ulkopalstoille Heinävedelle yhteensä 77 uudistilaa” (SOININEN). Siten näkyi Savon asutuksen myöhäisemmissäkin vaiheissa kaikkialla sikäläisten maanomistusolojen täplikäs pohja. Anekkien, kaskisalojen, tervas ja oravimetsien tilalle oli avautunut ja avautumassa yhä uusia elomaita, joiden keskellä ahersi ennenpitkää eteenpäin elävä uudistalo. – ”Huutopelto” oli asuttanut ”salonmaansa”.⁹⁰

Savossa onkin 1700-luvun ja myös myöhempi asutus tapahtunut lähinnä torppia perustamalla talojen takamaille, siis ulkopalstoja asuttamalla, mikä enimmäkseen merkitsi vanhojen kantatalojen halkomista. Torppareihin on jo edellä kiinnitetty huomiota. Heidän määränsä oli maakunnassa esimerkiksi 1800-luvun alkuvuosina suurempi (5594/1805) kuin missään muualla Suomessa, ja enin osa näistä oli juuri talonpoikien torppareita. Ajanjaksona 1749–1805 torppariväestön osuus oli koko väestönlisäyksestä korkein Savossa (33.1 % ) eli tasaluvuin 10 prosenttia suurempi kuin keskimäärin koko maassa (23 % ).⁹¹

Asumien kokonaismäärät, joihin siis kuuluivat paitsi vanhat maakirjaan merkityt kantatalot ja niistä halkomalla muodostuneet uudistalot myös nuo takamaiden torpatkin ja mäkituvat, tietysti osaltaan kuvastavat asutuksen määrällistä kasvua eri osissa maakuntaa. Savossa oli vuonna 1749 4500 (Mikkelin rovastikunnassa 1744 ja Juvan rovastikunnassa 2756) ”kotitaloutta, ruokakuntaa eli (tai?) savua” (hushåll, matlag eller röktal), joihin ei ollut kuitenkaan laskettu sotalaitoksen rivimiehien eikä ”rutiköyhien ja kurjien” talouksia. Kun on sangen todennäköistä, että naineet rakuunat ja sotamiehet ovat etupäässä olleet omina ruokakuntinaan ja näiden määrä voidaan ainakin osapuilleen laskea väkilukutauluista ja että rutiköyhät ja kurjat taas enimmäkseen elivät ruokarepoina parempiosaisten nurkissa ja talouksien turvin, saadaan äsken mainitµksi Savon talouksien määräksi – lisäämällä siis siihen sanotut soturitaloudet ja jättämällä kurjalisto huomioon ottamatta – vuonna 1749 kaikkiaan 5216 ja parin vuoden kuluttua (1751) 5310, Vastaavasti voidaan myös laskea vuosien 1760, 1772, 1790 ja 1800 savolaistalouksien määrät. Sitä vastoin vuoden 1810 lukumääriin sisältyvät kuitenkin paitsi ”varakkaat” (förmögne) ja ”pystyssä pysyneet” (behållne) myös jo ”köyhät” (fattige) ja ”rutiköyhätkin” (utfattige) taloudet ja niinmuodoin myös soturitaloudet. Ruotujakoinen armeija oli juuri (1810) pantu hajalle, eikä sotilaita mainittu enää edes eri väestöryhmänäkään, Vuoden 1815 ja sen jälkeisiin lukuihin on niinikään laskettu kaikki taloudet kaksihenkisistä perheistä lähtien. Kun Savon kotitalouksien tilastointitavoissa oli vuosikymmenien varrella tällaista kirjavuutta ja jopa osittaiseen tulkintaankin pakottavia tietoja, on edellisellä sivulla olevien lukusarjojen numeroita pidettävä siis lähinnä vain likimääräisinä. Siitä huolimatta niistä toki kehityksen yleissuunta selviää ja myös eräitä paikallisiakin piirteitä. Savolaisten kotitalouksien määrä oli jatkuvassa ja aika-ajoin sangen vireässäkin nousussa, ja lisääntyminen koski erittäinkin PohjoisSavon pitäjiä, sikäläistä alempaa ja ylempää rovastikuntaa.⁹²

Aikakauden päättyessä siis lähes kolme neljännestä koko maakunnan kotitalouksien määrästä oli pohjoissavolaisten rovastikuntien alueilla sitä vastoin että 1700-luvun puolivälissä vastaava suhdeluku oli ollut vasta vähän yli 60 prosenttia. Asutuksen painopiste oli selvästi luisumassa etelästä pohjoisiin pitäjiin.

Savolaistalouksien ohessa tietenkin itse väkiluvun alueellinen jakautuminen kuvastaa tarkimmin asutuksen tihenemistä maakunnassa. Seuraavalla sivulla olevaan asetelmaan koottu numeroaines osoittaa, kuinka suuren osan kunkin pitäjän väestö käsitti koko Savon vastaavista asukasluvuista.

Tällaisena kuvastuu Savon asutusvaiheiden yleiskehitys – asutuksen tiheneminen – Isostavihasta Nälkävuosiin saakka kotitalouksien ja asukkaiden määrää osoittavissa luvuissa. Osittain jo niistä voidaan nähdä, mitkä tienoot olivat asutuksen puolesta kaskeavan Savon ahtaita rintamaita, mitkä väljempiä takamaa-alueita. Kun kaski aina vaati asutukselle väljiä tiloja, oli asutustoiminnan painopiste pakostakin asettuva sinne, missä tätä avaruutta edelleenkin riitti, nimittäin maakunnan pohjoispitäjiin, olletikin, kun siellä maatkin monin paikoin olivat laadultansa paremmat kuin vanhoissa rintapitäjissä Etelä-Savossa (siv. 229). Kun ”eteläisten pitäjien” osuus maakunnan koko väkiluvusta vuodesta 1722 vuoteen 1870 mennessä supistui 9 % ja ”’keskisten pitäjien” 7 %, se sitä vastoin kolmessa ”pohjoisessa pitäjässä” – Leppävirroilla, Kuopiossa ja Iisalmella – samana aikana kasvoi 16 %.

Vielä selvemmin tämä eri pitäjien Savon asutukseen antama erilainen panos näkyy asetelmasta (siv. 139), jossa vuoden 1722 väkilukutilanteesta lähtien on seurattu eri alueilla tapahtunutta asutuksen tihenemistä hieman toisella tavalla muodostettujen suhdelukujen avulla. Savon pitäjittäisen väkilukutilaston säilyneiltä kohdilta siinä näet on laskettu väestönlisääntymisen indeksiluvut merkitsemällä kunkin seurakunnan ja alueen vuoden 1722 väkiluku 100:ksi, ja vertaamalla myöhempien ajankohtien väkilukuja mainitun vuoden tilanteeseen, joka tosin tiedetään vain luonnollisen väestönlisäyksen avulla vuodesta 1749 taannehtien laskettuna väkilukuna.

Tuloksena tästä kehityksestä oli asutustiheys, joka seurakunnittain vaihteli noin alle yhdestä kymmeneen henkeen neliökilometriä kohden 1749 ja neljästä yli kymmeneen henkeen neliövirstaa kohden vuonna 1870 sivuilla 135 ja 141 olevien karttojen ja tässä selostettujen asetelmien osoittamalla tavalla.⁹³

Eritoten edellisessä, indeksirakenteisessa, asetelmassa näkyy vanhojen rintapitäjien asutuksen tukehtuneisuus. Etenkin eteläisen Savon keskusseuduilla, Mikkelin ja Ristiinan pitäjissä, samoin kuin myös Rantasalmen vanhassa seurakunnassa asutuksen tihentyminen oli hidastunut jo ennen 1700-luvun puoliväliä. Näkyy selvästi, että laajoja kiertoalueita vaativa kaski ja sen varainen asutus eivät enää tahtoneet mahtua vanhimman Savon rintamaille. Yksityisen talon kohdalla tämä ahtaus tuntui sekä kotipalstoilla että hajallisilla salopalstoilla. Se oli läheisessä yhteydessä Savon hankaliin, erikoislaatuisiin maaoloihin, joita seuraavilla sivuilla joudutaan yksityiskohtaisesti tarkastelemaan.

1. VÄESTÖNMUUTOKSET JA VÄKILUKU

2. VÄESTÖN IKÄRAKENNE

3. VÄESTÖN SOSIAALIRAKENNE

4. ASUTUS

Sisällysluettelo