TALOT, KYLÄT JA IHMISET

ASUTUS, AUTIOITUMINEN JA MAANLUONTO

Sota-aikojen puristus tuntui monin tavoin ihmisen elämässä ja kuvastui siitä virallisiin asiakirjoihin. Verottajaa huoletti veromarkkojen väheneminen ja siten verotulojen tyrehtyminen, mutta talonpoika koki sen likemminkin: kun veroja ei jaksanut maksaa, joutui talon omistus- ja asumaoikeus vaakalaudalle.

Ennen 1640-lukua ilmennyt asutustoiminta paljastuu vaivoin, sillä kylännimien puute estää reaaliaikaisen seurannan. Siten joudutaan aloittamaan jo vuodesta 1561 ja erottamaan sen jälkeen perustetut asutukset tuona vuonna merkityistä. Osin voidaan käyttää Juhana Henrikinpoika Kaurasen maantarkastuskirjaa, ja muilta osin on mainintoja myös vuosien 1663–4 maantarkastuskirjassa.¹

Kauranen näyttää merkinneen kirjoihin joukon sitä ennen perustettuja taloja. Aloittaaksemme pohjoisesta voidaan uusiksi merkitä Vieremän Marttisenjärvi, Sonkajärven Sukeva, Haapajärvi, Haajainen, Sälevä ja Vänninmäki. Kiuruveden uudiskyliä olivat Luupuvesi, Niemisjärvi, Kalliojärvi, Hautajärvi ja Rytky, Iisalmen Valkeinen, Ruotaanmäki, Porovesi ja Uimala. Varpaisjärvi kuului tähän alueeseen kokonaan.

Lapinlahden kylistä olivat uusia Pajujärvi, Alapitkä ja Naarvanlahti. Läntisen maakuntarajan tuntumaan ilmestyi Pielaveden pohjoisperukkaan Niemisjärvi, siitä itään Joutenniemi sekä Nilakan itärannalle Kuivaniemi.

Nykyisen Tervon savolaiskylistä syntyi vuosina 1561–1664 Nuutila ja 1640- luvun lopulla Käpysalo², Karttulaan tämänniminen kylä, Nuutila, Riuttala, Hakulila ja Lyytikkälä. Maaningan kylästöä kasvatti Halola, Haatala, Lapvetelänmäki, Lapvetelänlahti, Koivusaari ja Väänälänranta. Siilinjärvi sai lisää Rissalan ja Räimän, Nilsiä ainakin Halunan, Vuotjärven, Hipanlahden ja Palonurmen.

Nykyisen Kuopion alueella tiheni pohjoisen Kallaveden ja Ruokoveden länsirannan asutus, kun Hirvilahti ja Lamperila ilmestyivät. Riistavedellä ja Juankoskella asutettiin Nilsiän reitin rantoja Pieksässä, Kotasalmella, Pelonniemellä, Lohilahdessa ja Melaniemessä. Tuusniemi sai asutuksensa tässä vaiheessa. Aivan ilmeisesti itärajan turvattomuus alkoi haihtua.

Etelämpänäkin tämä rajakysymys tuntui ainakin kahdessa kohdassa. Nykyiseen Liperiin kuuluvat Kaatama ja Leppälahti asutettiin 1600-luvun alussa vastapäätä Liperin Kaatamaa ja Ristinpohjaa. Rajatorasta kertoi osaltaan näiden Liperin kylien autius niiden päästessä ensimmäisen kerran ruotsalaisiin veroluetteloihin.³ Punkahatjun Vaaran tilusluetteloissa on vielä selvempiä viittauksia aikaisempaan karjalaisomistukseen: Simanarötsöinpelto. Savolaisasutus oli siellä 1600-luvun alun tuotetta.

Sisämaassa voi asutuksen peittävyyttä ”paikata” vähemmän. Leppävirralle ilmestyi Kotalahti, Tuppuralanmäki, Leppämäki, Huovila ja Soinilansalmi, Hankasalmelle Halttula ja Kovalanmäki, Pieksämäelle mm. Vanaja, Virtasalmelle Längelmä ja Valkeamäki, Haukivuorelle Häkkilä, Juvalle Narila. Uudisasutus jäi vanhoissa rintapitäjissä selvästi vähemmälle kuin pohjoisessa ja idässä.

Asutuksen ja autioitumisen lähteinä kelpaavat hyvin maakirjat, joihin merkittiin talojen veromarkkaluvut ja myös autioitumiset, ajoittain jopa jälkikäteen autioitumisvuodetkin. Vuosittain laaditut autiotarkastusluettelot sisältävät tietoja autioiden viljelystä, koska niistä kannettiin oma veronsa kylvön perusteella. Käräjillä taas käsiteltiin autioiden asuttamiset mainiten alkavan asukkaan lisäksi entinen, tilan kunto sekä usein autioitumisvuosikin.

Maanluonto oli siis vaakalaudalla. Perinnäisesti talot olivat perintötiloja, joihin asukkaalla oli omistusoikeus. Mutta kolmen vuoden verorästit saattoivat sen vaaraan: vouti voi silloin tarjota taloa sille, joka maksoi nuo rästit. Autiotilan asuttaja sai taloonsa vain nautintaoikeuden: hän oli kruununtilallinen, jolle talon lunastaminen perinnölliseksi onnistui vain poikkeustapauksessa. Perintö­oikeuden menettäminen kirjattiin virallisesti ensi kerran maantarkastuksessa 1663–1664.

Asutuksen määrällistä yleiskuvaa laadittaessa on käytetty lähteinä vuosina 1620 ja 1635 kylvöluetteloita tai henkikirjoja, 1650 henkikirjoja ja 1663–1664 Savon maantarkastuskirjaa. Kylvöluettelo ja henkikirja kuvastanevat tarkemmin todellisuutta kuin maakirja, joka antaa veroa maksavista taloista selvästi liian alhaisia lukuja. Tämä ilmenee autiotarkastusluetteloista, joissa yli puolet tapauksista on varustettu merkinnällä ”af sitt egit ödhe” (omasta autiosta): kyseessä oli siis verohylky, jossa asukas jatkoi elämäänsä maksaen autioveroa, kunnes joko vaurastui veronmaksukykyiseksi tai köyhtyi lopen ja joutui muuttamaan pois. Esim. vuonna 1635 luetelluista 203 suursavolaisesta autiosta oli verohylkyjä 153.⁴ Vuoden 1633 maakirjassa mainituista autioista kertyneet nimet samoin kuin vuoden 1639 maakirjasta ennen vuotta 1636 autioituneiden nimet löytyvät vuoden 1635 henkikirjasta seuraavasti.⁵

Mainitut poiminnat kuvaavat alueellisia ja ajallisia vaihteluja verohylkyjen ja väestöllisten autioiden lukusuhteissa. Suur-Savossa olisi sen mukaan 1630-luvun alussa todella autioitunut veronmaksukyvyttömistä 78 ja sittemmin 58 prosenttia, Rantasalmella edellisenä aikana vain 46 prosenttia. Koska koko aineistoa koskeva tarkastelu ei tässä käy päinsä, riittänee todeta, että noin puolet autioiksi ilmoitetuista taloista oli väestöllisiä autioita ja muissa asuttiin maksaen henkirahaa ja autioveroa.

Väestöllisistä autioista kertyy tietoa myös tuomiokirjoista, joihin merkittiin uudelleen asutettaessa entisen asukkaan nimi ja autioitumisaika. Kun näitä tietoja on tallella vasta 1640-luvulta, jäävät sitä ennen asutetut autiot ilman mainintoja. Siten myös 1620- ja 1630-lukuja koskevat autioitumisluvut ovat tuomiokirjoista kertyneinä liian pieniä.

Vuosien 1620 ja 1635 väliin näyttää osuneen kaksi autiovaihetta. Vuosina 1626–28 liittyi voudintileihin poikkeuksellisen laajoja lyhennysluetteloita kuin todisteina ensimmäisestä.⁶

Alkupäästä oli autioita jo asutettu tai jätetty pois luetteloista, niinkuin vertaaminen edelliseen yhdistelmään osoittaa. Suur-Savossa oli sitten vaikeinta aikaa vuoden 1633 maissa, kun taas Pien-Savon luvut huipentuivat vuosina 1637–38. (Liite 24.)

Verrattuina vuoden 1635 talolukuihin nämä luvut merkitsevät Suur-Savossa noin 25, Itä-Savossa noin 31 ja Pohjois-Savossa 36 prosenttia. Tästä määrästä oli kuitenkin tuntuva osa pelkästään verohylkyjä, niinkuin aikaisemmin selostettu erittely osoittaa. Väestöllisiä eli todellisia autioita lienee sentään ollut keskimäärin kaksi kolmasosaa.

Vuodesta 1639 alkaen säilyneet tuomiokirjat luovat tarkempaa valoa tosin vuorostaan siten, että jälleenasuttamatta jääneet talot puuttuvat niiden esittelemästä joukosta. Todellista alemmiksi nämä luvut jäävät loppupäästään etenkin Suur-Savossa ja Pohjois-Savossa, joista tuomiokirjat puuttuvat vuodesta 1660 alkaen.

Huippuvuosi ruptuurin aikaa lukuunottamatta oli 1641, jolta jäi ainakin 24 autiota. Itä-Savossa tämä huippu näyttää osuneen jo vuoteen 1640.

Vuonna 1656 laaditut lyhennysluettelot peittävät maakunnan lukuunottamatta nähtävästi Pietari Brahen alueita Kuopiota, Iisalmea ja Brahelinnan lääniä. Niiden luvut on koottu oheiseen yhdistelmään merkiten autioiksi vain ne, jotka sellaisiksi todetaan tai ilmoitetaan asukkaan karanneen.⁷

Lukujen suhteet viittaavat siihen, että vanhemmat aivan autiot on jätetty pois toivottomina perittävinä. Puolan sodan ja ruptuurin alku näyttää pidelleen pahimmin Juvaa ja Rantasalmea, joissa oli väestöautioita eniten. Saman kriisikauden lopulla vuonna 1658 laaditut vastaavat luettelot osoittavat Suur-Savon pitäjissä pienempiä lukuja, mutta Kerimäeltä kertyi autioita 28, Säämingistä 17 ja Sulkavalta 7. Tämä soveltuu hyvin tuomiokirjatietoihin.⁸

Kotitalon hylkääminen ei liene ollut helppoa, vaan sen aiheuttivat ylivoimaiset vaikeudet: köyhyys, työvoiman kuolema tms. Yleensä näyttää luopuja todella karanneen, sillä vain aniharvassa tapauksessa luopuja esitti asiansa virallisesti käräjillä. Vuonna 1663 näitä kirjattiin kuusi tapausta: Reijo Poutiaisen leski Lastikka Mulkotar Hiismäestä, Pekka Turusen leski Lautakotalahdesta, tämän naapuri Hannes Tikkanen sekä rantasalolaiset Pekka Niilonpoika Korppinen, Juhana Junnikainen ja Heikki Laurinpoika Turunen.⁹ Autioitumisen huiput osuvat edellä selostetun valossa vuosiin 1626–28, 1630-luvun alkuun, taas vuosiin 1636–37, 1640–41 sekä ruptuurin pahoihin päiviin etenkin Pien­-Savon osalta.

Käsiin sattuneista asuttamistapauksista koskevat asiakirjoihin osuneet pääasiassa autioiden jälleenasuttamista. Etenkin eteläinen Savo oli asutettu jo 1500-luvulla niin tiheään, ettei silloisin viljelymenetelmin voitu paljoakaan perustaa uudistiloja. Useissa oikeusjutuissa kerrotaan, miten veljekset olivat jakaneet kotitalonsa aiheuttaen kummankin viljelyskelvottomuuden.

Koska useimmat autioiden asuttamistapaukset voidaan paikantaa kylittäin, voimme tarkastella niitä kuvaavia numeroita nykyalueittain. Tietenkin pääsemme käsiksi vain vuosiin 1639–1660 koko aluetta koskevana. Ilmeisesti myös rälssitilojen tiedot puuttuvat. (Liite 25.)

Numerot kuvaavat selvästi, miten 30-vuotisen sodan päätyttyä ryhdyttiin tarmokkaasti asuttamaan autioita. Pohjois-Savossa vauhti huipentui kuitenkin vasta läänitysaikana, Hans Wachtmeisterin hallitessa Leppävirtaa ja Pietari Brahen Kuopiota. Ruptuurin aikana ote luonnollisesti herpaantui, mutta Pien-Savon oikeustapaukset osoittavat, että viranomaiset ryhtyivät paikkaamaan sodan iskemiä aukkoja ensi tilassa.

Jälleenasuttaminen lienee koskenut kaikkiaan noin 500 taloa. Kokonaismäärä lienee sentään jäänyt vähemmäksi kuin oikeustapaukset, sillä 25 vuoden mittaan ja kovien aikojen puristuksessa moni uusi isäntä saattoi vuorostaan joutua jättämään talonsa autioksi. Tuo 500 merkitsi talojen kokonaisluvusta lähes 20 prosenttia.

Uudisasutus jäi määrällisesti murto-osaan äsken mainitusta luvusta. Sitä koskevat oikeustapaukset jakautuvat alueittain ja kausittain (liite 26):

Uudisasutusta esiintyi eniten Iisalmella eli maakunnan väljimmässä päässä, ja Kuopio seurasi luvuissa. Iisalmen tapauksista kaksi kuuluu Vieremälle, jossa Marttisenjärven ensimmäinen talo perustettiin, ja toinen Salahmille. Sonkajär­ven uudistiloista jäi yksi pian seuranneessa lääninrajan tarkistuksessa Kajaanin puolelle. Lapinlahden uudistalot kohosivat Narvanlahteen, Alapitkälle ja Paju­järvelle.

Uudisasukkaat sopivat maan vanhan haltijan kanssa hankkeestaan. Pajujärvelle asettunut Eero Kokkarinen sopi siten karvasalmelaisen Olli Ryynäsen kanssa ja naapuriksi aikonut Eero Paavonpoika Lapveteläinen Olli Ryynäsen kanssa.¹⁰ Kokkarisen osuudesta sai osansa vielä Hemminki Lukkarinen perustaessaan uudistilan Lukkarilaan.¹¹

Talonjako sentään onnistui joskus. Vuonna 1658 todettiin Iisalmen Matti Koljosen talon sietävän jaon kolmeen manttaaliin, niin että kukin pojista sai oman tilan. Jako jäi kuitenkin kahtia.¹²

Maantarkastuskirjassa 1663–64 mainitaan lisäksi joukko uudistiloja, jotka tutkinnan aikana nauttivat vapaavuosiaan – näitähän myönnettiin useimmille niin uudistilan kuin autiotilankin asuttajille, jotta he jaksaisivat raivata ja rakentaa talonsa veronmaksukuntoon. Iisalmen suurpitäjästä näitä kertyi 14, joista viisi emäpitäjästä, kolme Sonkajärveltä, kaksi Kiuruvedeltä ja Pielavedeltä sekä yksi Vieremän Marttisenjärveltä.

Kuopion suurpitäjästä näitä uudistaloja löytyy viisi: Vehmasmäestä, Hirvilahdesta, Kurolanlahdesta ja Pöljältä. Lisäksi vuotjärveläisen Heikki Hartikaisen mainitaan siirtäneen talonsa Pisanrannalle.

Etelämpää ei ole erotettavissa uudisasutusta, mutta tilansiirtoja kylläkin: Ristiinasta kaksi sekä ykköstapauksia Juvalta, Rantasalmelta, Enonkoskelta, Punkaharjulta, Säämingistä ja Sulka valta. Näissä useimmiten pyrittiin väljemmälle peltoalalle ahtailta tuntuneista kylistä.

Edellä kuvatut kehityspiirteet heijastuvat pitkin matkaa asuttujen talojen lukumäärän muutoksina. Alueittain muutokset rytmittyivät eri tavoin. Suur-Savossa putoama oli jyrkin vuosina 1620–35, jolloin suur-Mikkelin taloluku väheni kolmasosalla ja koko alueen neljäsosalla. Sitten alkoi vähittäinen nousu, joka harvaanasutulla Pieksämäellä jatkui ohi vuoden 1620 lukemien, Juvalla taas pysähtyi vuoden 1650 tasoon. Pien-Savossa pudotus oli vieläkin jyrkempi vuoteen 1635 mennessä, erikoisesti Säämingin–Puumalan piirissä. Rantasalmella ja Kerimäellä lasku jatkui siitäkin, samoin Säämingissä vuonna 1650 näkyvän pienen nousun jälkeen. Puumala alkoi tointua vuodesta 1650 alkaen. (Liitteet 27 ja 29.)

Nämä muutokset ovat selitettävissä. Yhteinen paine 30-vuotisen sodan ja katojen takia rasitti pahiten vuosina 1625–35. Seuraava jakso oli kaiketi helpompi Suur-Savossa kuin idempänä, jossa myös imu itään tuntui 1640-luvulla vähentäen pitäjien väestöä. Siellä rasitti myös ruptuuri kouraantuntuvasti hävityksineen etenkin Kerimäkeä, mutta muitakin pitäjiä. (Liite 28.)

Pohjois-Savosta näyttää Leppävirran kehitys seurailleen jossakin määrin eteläisempiä alueita, vaikka taloluku ei päässytkään juuri alenemaan. Sen sijaan Kuopiossa ja Iisalmessa taloluku kasvoi koko ajan, poikkeuksena Kuopion osalta pieni putoama vuosian 1635–50 nähtävästi poismuuton vuoksi. Ruptuurista huolimatta kasvu kiihtyi vuosina 1650–63 ikäänkuin oireena kreivin ajasta – asutuspolitiikka tehosi.

KASVU- JA KUIHTUMISALUEET 1664–1696

Autioitumisen ja jälleenasutuksen yhteisvaikutusta voidaan seurata kokonaistaloluvun kehityksestä. Tässä käytetään henkikirjojen antamia tietoja, jotka saattavat poiketa maakirjan antamista luvuista, sillä henkirahan maksu voi tyrehtyä eri tahdissa kuin maaveron. Kumpikaan kirjanpito ei erota varmasti asuttua ja asumatonta taloa, sillä verohylky saattoi olla asuttu ja henkirahastakin vapautetut saattoivat elää entisillä sijoillaan. (Liitteet 32, 33 ja 34.)

Henkirahaa maksaneita talollisruokakuntia oli 3442 vuonna 1694 ja 1697 jopa 3541 eli 135 enemmän kuin maantarkastuskirjan mukaan muodostettuja asuttuja tiloja. Viimeksimainittu luku tarkoitti kuitenkin edellisvuotta, sillä henkikirjoitus tehtiin vuoden alkutilanteen mukaisena.

Kehitys vaihteli alueittain ja pitäjittäin. Suur-Savossa ilmeni 108 talon vähennys, rajuimpana Juvalla noin 15 prosenttia ja Suur-Mikkelissä noin 6 prosenttia. Itä-Savossa luku kasvoi vähän lähinnä Kerimäen lukujen voimin, kun taas Rantasalmen luvut alenivat. Pohjois-Savossa asutus kasvoi kaikkialla pitäjittäin laskien.

Kylittäin tarkastellen erottuu eräitä joko kasvu- tai kuihtumisalueita toistensa keskeltä. Anttolassa taloluku väheni, ja siihen sointui myös Puumalaan kuulunut Baranoffin rälssin alue. Ristiinassa oli väheneminen vallalla poikkeuksina Puntala ja Sattila. Mikkelissä ujui kasvavien kylien vyö Haahkalasta Rantakylän ja Liukkolan kautta Korpijärvelle, jonka jatkona levisi Harjumaasta ja Ihastjärveltä Kyyveden ja Vuojanselän väliin. Norolasta ja Asilasta alkoi pohjoiseen Koskentaipaleeseen, Remojärvelle ja sieltä kaakkoon kaartuva kasvuvyöhyke yltäen Maivalaan asti.

Juvan kuihtumispiirre keskittyi pitäjän tiheästi asuttuun eteläosaan. Sen itä­päässä ilmeni kasvuvyöhyke Ronkaalasta Härkälän kautta Sulkavan puolelle ja aina Säämingin Saukkolaan.

Suur-Kerimäellä taloluku kasvoi, ja samaan liittyi Säämingin itäpää aina Pihlajanientä ja Laukansaarta myöten. Haukiveden rantakylät sekä Säämingissä että Rantasalmella heikkenivät enimmäkseen poikkeuksina Ahvensalmi, Asikkala ja Joutsenmäki.

Kasvu yleistyi pohjoisempana Leppävirran–Pieksämäen tasalta. Kuihtuvina kylinä erottuvat vain Leppävirran Tahvanalanmäki, Jäppilän Kukkola, Vehmersalmen Enanlahti, Kuopion Toivala ja Pielaveden Lampaanjärvi.

Taloluku aleni siis keskusalueilla ja kasvoi syrjäseuduilla ainakin pääsääntöisesti. Toimeentulon lähteet saattoivat jäädä liian niukoiksi maantarkastuksessa vahvistetulle taloluvulle, ja kenties paikoin perustettiin vielä uusia kartanoita tai virkataloja yhdistellen talonpoikaistaloja niitä varten. Rantakylässä ja Liukkolassa vapautui taas nähtävästi maata sätereiltä ja muuttui takaisin talonpoikaismaaksi.

Itäisin Savo kasvoi ilmeisestikin ruptuurin iskemästä alennustilasta – sodan hävityksiä ei ehditty korvata vielä vuoteen 1664 tultaessa. Syrjäseutujen heikkous ilmeni itäisellä Heinävedellä ja Kangaslammella, jossa Vihtarin ainoa talo hävisi kokonaan, Koivumäen taloja lakkasi, ja samoin kävi Hevonlahdella, Pisamalahdessa ja Joutsenlahdessa.

Pohjoispäässä kasvu jatkui Vieremällä ja Sonkajärvellä maakuntarajalle asti. Sen sijaan Syvärin reitin pohjoiset kylät pysähtyivät kehityksessään, samoin Kiuruvedellä Osmanki, Remekselä ja Koivujärvikin. Nämä sijaitsivat niin korkealla ylängöllä soiden keskellä, että ”pieni jääkausi” vähensi siellä muita alueita rajummin toimeentulon edellytyksiä.

Pientä liikettä ilmeni myös itärajalla, jossa rantasalmelaisilla oli takapalstojaan Juojärven eteläpuolella. Vuonna 1673 kantoi asikkalalainen Lauri Laurinpoika Issakainen Olli Sallista ja Niilo Heltimoista vastaan Sarvikummunmaan takia huolissaan oman Lammunmaansa säilymisestä, kun Heltimoinen oli asettunut Sarvikummunmaalle ja hänen karjansa voi päästä Lammunmaan kaskiin. Sallinen asui jo Vihtarissa, mutta Heltimoinen oli ensimmäinen Sarvikummun asukas.¹ Vuonna 1710 hänet mainitaan lammulaiseksi. Edellisen oikeustapauksen valossa näyttää siltä, että hän asui Lammunjärven länsipuolisella alueella Sarvikummun palstan eteläosassa.²

Vastaavasti viittaa eräs kuolemansyyntutkimus Papinniemen asutukseen 1660-luvulla, jolloin Rantasalmen Rantasalon kartanon mökkiläinen Eerikki Arvinpoika Lappalainen asui ”Pessajärvellä” eli nykyisittäin Pesakonlammella.³

SUURTEN KUOLOVUOSIEN JÄLJET ASUTUKSESSA

Vuosien 1695–97 kadot tuntuvat jokseenkin jokaisessa asutusta kuvaavassa lukusarjassa. Mikä niistä kuvaa tapahtunutta tarkimmin? Henkikirjoissa putoaa talollisperheiden luku vasta vuosina 1697–99, kun taas autioluettelot paisuivat jo aikaisemmin, ja uudelleenasutusta koskevat oikeustapaukset kielivät tuon kehityksen alkaneen jo vuodesta 1694. Tosin jälkikäteen ilmoitetut ajat voivat liioitella ja tässä aikaistaa tapahtumia.

Autioluetteloiden ja tuomiokirjojen antamia tietoja voidaan vertailla Pien­Savon pitäjissä. Vertailuun on otettu autioluetteloista kokonaan autioiden ja vapaavuosia nauttivien summat enimmillään, tuomiokirjoista taas vuosina 1695–97 autioituneiksi ilmoitetut. Näistä kertyy seuraavanlainen yhdistelmä.

Autioluettelot näyttävät siis antavan todellista alempia lukuja eron kohotessa noin 13 prosenttiin autioluetteloiden lukemista. Suurin se on Pohjois-Savossa. Säämingissä luvut ovat jokseenkin tasassa, ja Rantasalmella autioluettelot sisältävät tapauksia enemmän kuin tuomiokirjat.

Suur-Savossa on käytettävissä vain autioluetteloiden sarja, jossa pitäjittäiset erot ovat epäilyttävän suuria. Vertailemalla vuosina 1697 ja 1699 kirjaan pantuja tietoja saataneen kuitenkin kohtalaisen todenmukainen kokonaiskuva. Edellisenä vuonna laaditut autioluettelot ovat säilyneet koko maakunnasta, ja niistä voi erottaa verohylyt, kokonaan autiot ja uudelleen asutut. Vuodelta 1699 puuttuu silloinen alinen kihlakunta eli Juva, Puumala, Sulkava, Sääminki ja Kerimäki. Verohylyt ja kokonaan autiot voi erottaa toisistaan kohtalaisen todennäköisesti, uudelleen asutetut aivan varmasti.¹

Vuonna 1697 yritettiin kirjata paitsi autioitumisen aste myös sen syyt. Kokonaan autioista oli väkeä karannut muualle, muutama köyhtynyt isäntä ottanut pestin sotilaaksi, ja 86 talon isäntäväki oli kuollut nälkään tai sen aiheuttamiin tauteihin. Tämä vastasi lähes viidesosaa silloin ilmoitetuista autioista ja liki kolmea prosenttia koko taloluvusta. (Liite 35.)

Kuoleman sato oli rankin Joroisten Savuniemessä, jossa viisi yhdeksästä talosta menetti siten asujamistonsa. Jäppilän Rummukkamäen molemmille taloille kävi samoin. Mikkelissä kärsi pahiten valtamaantien varsi Soikkalasta Rantakylään ja Visulahteen sekä sieltä pohjoiseen Norolaan ja Väärälään. Valtatien varteen osui Juvan Tuhkalakin. Juvan rajakylän Sopalan kumpikin talo menetti asukkaansa.

Selvää painopistettä tienvarsien ja syrjäkylien välillä on vaikea osoittaa. Kuolema talon autioittajana oli toki yleisin Mikkelissä ja Ristiinassa, lähinnä niitä Joroisissa, Juvalla ja Säämingissä sekä Kangasniemellä.

Verrattaessa toisiinsa vuosina 1697 ja 1699 laadittuja luetteloita pistää silmään kokonaislukujen nousu Suur-Savossa, mutta aleneminen muualla, mistä tietoja on saatavissa. Rantasalmen suurpitäjässä saatiin tuossa välissä jo 20 taloa maksamaan verojaan, Leppävirralla viisi ja pohjoispitäjissä yhteensä kymmenen. Suur-Mikkelissä luku miltei kolminkertaistui, Joroisissa kertyi toinen puoli lisää ja Suur-Pieksämäelläkin kasvu oli 15. Suur-Savon lukemien kasvu ilmenee yhdistelmästä sivulla 131.

Asutuksen kokemat vauriot ilmenevät siis vuonna 1699 tuntuvasti suurempina kuin heti ensimmäisen nälkävuoden jälkiä kirjaavassa luettelossa. Kokonaan autioita on saatu jo uudelleen voimistumaan vapaavuosille, mutta verohylkyjen luku kasvoi Suur-Mikkelissä kahdeksankertaiseksi. Viive syntyi joko itse kehityksessä tai sen kirjaamisessa.

Tuon viivytyksen vuoksi lienee syytä seurata autioitumista maakirjoista käsin riittävin aikavälein ja tarkkailla samalla maanluonnon muuttumista. Veroraakki talohan menetti yleensä perintöoikeutensa ja muuttui kruununtilaksi, ja siten näiden kahden ryhmän vertailu paljastaa lyhytaikaisetkin autiudet. (Liite 36.)

Suur-Savossa väheni perintötilojen määrä jo ennen vuotta 1694, josta nyt käsillä oleva kriisiaika alkoi, ja autioitakin oli erittäinkin Ristiinassa ja Mikkelissä. Sama rasitus näkyi lievempänä Itä-Savossa, kun taas maakunnan pohjoisosa säilyi jokseenkin maantarkastuksen aikaisessa kunnossa.

Suurten kuolonvuosien vaikutus näkyi taloluvun laskuna jokaisella alueella. Autioita liitettiin säilyneisiin taloihin lisämaina. Perintötilat vähenivät jyrkimmin Suur-Savossa, ja sama tuntui lievempänä muuallakin. (Liite 37.)

Autioita jäi nyt runsaasti. Ristiinassa niitä kirjattiin 22 entisen lisäksi 85, mikä vastasi lähes 40 prosenttia talojen kokonaisluvusta, Jäppilän 16 autiota merkitsivät kolmasosaa taloista, Mikkelin 108 taas 28 prosenttia. Joroistenkin autius oli 23 prosenttia.

Autioiden osuus pieneni kihlakunnittain. Ylisessä kihlakunnassa, johon useimmat edellä mainitut pitäjät kuuluivat, se oli korkein, seuraavana keskisessä ja selvästi alin alisessa kihlakunnassa, johon Juvakin kuului. Autioiden vähäisyys viittaa nopeaan asutustoimintaan heti katastrofin jälkeen.

Muutos heijastuukin selkeimmin perintötilojen osuuden vähenemisenä. Itä­Savossa se aleni 41:stä 33 prosenttiin, Juvalla vastaavasti 46:sta 34:ään. Toisin sanoen 23 juvalaista taloa menetti perintöluonteensa noina viitenä vuonna. Suur-Savon vastaava menetys oli 205, Itä-Savon 31 ja Pohjois-Savon 61 taloa. Viimeksi mainitussa säilyi sentään liki 2/3 perintötiloina.

Koska mainitut talot olivat todennäköisesti verohylkyinä aikansa, niin niiden lukumäärän voi liittää autioiden lukumääriin. Siten nousi kokonaismäärä Suur­Savossa yli 570:n, Itä-Savossa liki 90:een ja Pohjois-Savossa 120:een. Suur­Savossa se vastasi kokonaisluvusta 32 prosenttia, Itä-Savossa liki kymmentä ja pohjoisosassa 16 prosenttia.

Autioiksi ilmoitettujen jakautumaa verohylkyihin ja asumattomiin ei kauttaaltaan ilmoiteta, mutta jotakin voidaan päätellä vertaamalla maakirjan tietoja henkikirjasta saatuihin talollisruokakuntien lukumääriin. Viimeksi mainittu jää pienemmäksi kuin veroa maksavien talojen luku Anttolassa, Juvalla, Kangaslammella, Rantasalmella ja Säämingissä. Näissä siis erillisiksi ilmoitettuja taloja oli pantu yhteisviljelykseen ja autioita voidaan pitää todella asumattomina.

Toisaalla oli talollisruokakuntien luku korkeampi kuin kaikkien maakirjatalojen, esimerkiksi Mäntyhatjussa, Jäppilässä, Suonnejoella, Kerimäellä ja kaikkialla Pohjois-Savossa. Niissä oli siis reservejä ottamaan hoitoonsa autioituneet talot. Vastaavia reservejä lienee ollut niissäkin pitäjissä, joissa ruokakuntaluku vastasi tilalukua: Hankasalmella, Haukivuorella, Pieksämäellä, Rautalammilla, Heinävedellä, Punkaharjulla, Puumalassa ja Leppävirralla.

Pitäjittäinen vertailu osoittaa autioita eri seuduilla ainakin seuraavat määrät:

Suur-Savon osuus olisi 190 ja Itä-Savon 120 autiota. Ensin mainittu luku vastaisi kokonaistaloluvusta noin 11 ja jälkimmäinen noin 13 prosenttia. Kylä- ja tilakohtainen vertailu tarkentaisi todennäköisesti tätä tulosta, joka sentään tällään osoittaa väestöllisten autioiden vähimmäismäärän.

Suuret kuolovuodet näyttävät siis rasittaneen pahiten vanhoja keskuksia, joissa asutus oli tihein ja toimeentulon edellytykset niukimmat, Ristiina–Mikkeli–Juva–Rantasalmi–Sääminki sekä haarakkeet Kangasniemelle ja Anttolaan.

Naapurimaakunnissa asutuksen kehitys oli samantapainen. Hämeessä taloluku kohosi vuosina 1634–94 ilmeisen tasaisesti 3659:stä – joka oli alin lukema – 4302:een, joista perintötiloja oli 1562 eli 36 prosenttia. Vuonna 1707 niistä oli jäljellä enää 966, joten ainakin noin 600 jäi ajakseen autioksi ja menetti perintöoikeutensa.²

Pohjois-Pohjanmaalla näyttää kasvu olleen yhtämittaista: vuosina 1633–1703 noin kolmasosan verran eli 3069–4103. Tämän osana lisi Kainuun taloluku yli kaksinkertaiseksi: 300–615.

Suuret kuolovuodet jättivät Kainuuseen 84 ja koko maakuntaan 471 autiota eli 13–14 prosenttia taloluvusta. Tämä jälki vastasi Savon menetyksiä.³

ASUTUKSEN SIJAINTI

Savossa on vesistöjä enemmän kuin muissa maakunnissamme, Ja sen luulisi tuntuvan jo asuinpaikan valinnassakin. Vuonna 1664 mainituista taloista liki puolet koko maakunnasta sijaitsikin korkeintaan puolen kilometrin päässä rannasta. Jos talo oli sijoittunut kauemmaksi, oli paikka valittu jonkin muun kuin rannan läheisyyden perusteella.

Vaikuttiko vesistöjen runsaus ranta-asutuksen määrään? Suoraa riippuvuutta ei erotu, sillä ”vetisimmissä” nykykunnissa Rantasalmella oli vähän yli puolet taloista rannan tuntumassa, Punkaharjulla yli 80 prosenttia. ”Kuivimmista” pitäjistä Pieksämäellä oli rantatalojen osuus viidesosa, Ylä-Savon Kiuruvedellä kaikki sekä Sonkajärvellä ja Varpaisjärvellä valtaenemmistö oli rantataloja.

Alueellinen jako osoittaa rantatalojen olleen yleisimpiä Pohjois-Savossa: Kiuruvedellä ja Riistavedellä jopa kaikki, samoin Varkaudessa. Etelämmässä oli ranta-asutus yleisintä Jäppilässä, Kangaslammilla ja Punkaharjulla, kun taas ylämaataloja oli suurin osa Enonkoskella, Virtasalmella, Haukivuorella, Mäntyharjulla ja Pieksämäellä. Alle puoleen koko määrästä ne jäivät lisäksi Suonnejoella, Rantasalmella, Kerimäellä, Juvalla, Anttolassa, Mikkelissä ja Hirvensalmella. Melkoisen sattumanvaraiseksi jakauma jää tämänkin perusteella. Selitys on haettava kunkin alueen geologisesta rakenteesta.

Koko Suomen nykyisen pinnanmuodostus on viime jääkauden tulosta joko suoraan tai epäsuorasti, ja muodostus jatkuu edelleen maannousuna, joka on kaakossa tuntuvasti hitaampaa kuin jään viimeksi painamassa luoteessa. Jääkauden jälkeinen nousu on nykyisin kaakkoisessa Savossa noin sata metriä, Heinäveden–Joroisten–Mikkelin–Mäntyharjun linjalla 120, Riistaveden-Suonnejoen korkeudella 140, Sonkajärven–Lapinlahden–Tervon tasalla 160, ja 180 metrin käyrä kulkee Vieremän ja Kiuruveden kautta.

Irtomaan toi tälle alueelle mannerjää, ja myöhemmin sitä järjesteli uudelleen vesi, missä se pääsi maata liikuttelemaan. Korkeimmat maanpaikat kohosivat sen saavuttamattomiin, mutta niiden välissä vesi huuhtoi irtomaasta hienoimmat ainekset ja kerrosti ne uudelleen kulloisiinkin suvantopaikkoihin. Jäljelle jäi paljasta kalliota, kivilouhikoita, soraharjuja ja hietikoita riippuen virran voimasta. Virta vei heti jääkauden jälkeen pohjoiseen, jonne Saimaan allas laski kuluttaen irtomaan pois kynnyspaikoista. Maan kallistuessa kaakkoon entinen lasku­uoma kuroutui umpeen, ja Saimaan vesi nousi, kunnes uudet lasku-uomat avautuivat veden hakeutuessa matalimmasta paikasta yli etelässä, ensin Lappeenrannan Rutolassa ja sitten Imatralla. Matalimmat allasalueet soistuivat esimerkiksi Mikkelin, Juvan ja Haukivuoren välissä sekä Ylä-Savossa.

Pitäjittäin tarkasteltuna voisi jakaumaa ranta- ja ylämaataloihin luonnehtia esimerkiksi seuraavasti.

Anttolan alue on varsin risaista, kapeiden vesien halkomaa osin saaristoaluetta. Pääosa taloista on hakeutunut ylängöille, joiden korkeus ulottuu korkeimpaan jääkauden jälkeiseen rantakorkeuteen. Muutamat rantakylät: Anttola, Montola, Nurhola, Ruokola ja Siiskola, sijoittuivat suojaisiin rantapoukamiin, joissa riitti Suur-Saimaan vesijättöä peltomaaksi.

Hirvensalmi Puulaveden eteläreunalla käsitti edellistä runsaammin ranta-asutusta, joskin siitä erottuu Lahnamaan–Lelkolan–Monikkalan sisämaa-alue. Ylämaan kylät keskittyivät moreeniharjanteille, Merrasmäki mäkensä lounaisrinteelle.

Mikkeli Saimaan ja Päijänteen vesistöjen vedenjakajalla on yhtä rikkinäisessä maastossa kuin edellisetkin. Sen pohjoisosassa vallitsevat moreeniselänteet: Liukkola (Otava)–Korpijärvi–Vanhamäki–Kakriala lännessä, sitten Rantakylä–Vuolinko–Vanhala–Harjumaa–Pajula, kolmantena Norola–Rämälä–Ihastjärvi, selvimmät jonot mainitaksemme. Eteläiset kylät levittäytyivät suur-Saimaan pohjalietteille, kannaksille ja lahdenpoukamiin.

Mäntyharjun savolaiskylät ovat koillisosaltaan ylämaankyliä. Toivolan selänne kohoaa korkeimpana 140 metriin merenpinnasta. Kallioiset rannat eivät tarjonneet sijaa viljelykselle, ja niinpä varsinainen ranta-asutus jäi niukaksi.

Ristiina jatkaa etelämikkeliläistä maisemaa: lännessä moreeniharjanteita, idempänä ahtaita vesiä kapeine savikkonotkoineen kallioharjanteiden välissä. Pääosa taloista on rantataloja, osittain tosin runsaasti Saimaan pintaa ylempänä, niin että eroa ranta- ja ylämaanasutuksen kesken on vaikea vetää.

Suur-Pieksämäellä jakautuu Savon-puoleisen Hankasalmen talosumma puoliksi ranta- ja mäkiasutuksen kesken. Hankamäki yltää peräti 180 metriin, ja se oli myös alueen vahvin 1660-luvulla neljine taloineen.

Haukivuoren asutusta vallitsivat selännekylät Haukivuori, Häkkilä ja Kantala. Ensin mainittu ujui pitkin kahta laakeaa harjannetta pohjois-eteläsuunnassa. Rantakylät jäivät vähemmistöön.

Kangasniemen rantatalot olivat poikkeuksellisen selvänä enemmistönä siinä pitäjässä Puulan pohjoisten lahtien rannoilla ja perukoissa. Mäkikylät sijoittuivat joko luoteeseen tai koilliseen. Hokanniemessä erottuu pääkylän mäkiasutus ja Simpiänniemen ranta-asutus.

Jäppilän kylät keskittyivät Syvänsin rannoille ja Suonteenselän eteläpäähän rannoille. Rummukkamäki oli mäkensä etelärinteellä jääjärven rantaviivan yläpuolella, Väyrylä Särkimäen selänteellä.

Itse Pieksamäki oli tyypillistä ”maakansaa” jääjärven yläpuolisilla selänteillä, joista Surnuinmäki ja Vanaja kohosivat peräti 180 metrin korkeuteen merenpinnasta. Läntisin selänne kulkee Niskamäestä Hietamäen kautta Vanajalle, toinen lyhyt Karjalasta Vilhulaan, pääjänne Vehmaisista Pyhityn kautta kirkonkylään ja neljäs Maavedeltä Siikamäelle.

Rautalammin savolaiskylistä taloluvun enemmistö oli rannalla vanhimpana Toholahti. Ihalaisten vanhin talo Myhinjärven länsirannalla joutui hakemaan paikkansa korkealta, sillä järven sivut ovat jyrkkärantaiset. Vain Hankamäen toinen talo oli mäellä turvallisesti 160 metrin korkeudessa merenpinnasta.

Suonnejoki käsitti verraten tasaisesti ranta- ja mäkitaloja, ensin mainitut pääasiassa Suonteenselän rannoilla. Lieteenmäen pääkylä kohoaa 180:een, Jauhomäki ja Tyyrinmäki 160 metriin merenpinnasta.

Virtasalmi käsitti vetisestä nimestään huolimatta pääasiassa mäkiasutusta kahta puolta Virmasvettä Hällinmäestä Längelmäkeen ja Valkeamäestä Tikkalanmäkeen. Osa ensin mainitusta sijaitsi kuitenkin Virmaan rannalla.

Juvan suurpitäjästä Joroinen kytkeytyy länsilaidaltaan Jäppilän ja Virtasalmen maisematyyppiin, itäosaltaan Haukiveden rantaseutuun. Rummukkamäen ja Väyrylän selänne jatkui Joroisissa Vättilän läpi Ruokoniemeen ja Lahnaniemeen, Syvänsiltä Joroisten keskusalueelle: Järvikylään, kirkolle, Kotkatlahteen ja järven yli Kerisaloon. Pieksämäen Maavedeltä tullut selänne jatkui Montolanmäkeen ja Sysmäjärven länsipuolitse Lahnalahteen. Valkeamäen kaakkoispuolella taas jono jatkui Kaitaisten kahtena talojonona järvien välisillä harjuilla.

Juvan kirkon tienoilla kulkee Saimaan ja Virtasalmen vesien välinen vedenjakaja, ja sen länsiosa kuuluu Päijänteen sadealueeseen. Tuo vedenjakaja erottaa myös kahta maisematyyppiä: luoteessa loivat moreeniharjanteet 140–160 metriä merenpinnasta kohoavina ja niiden välissä leviävät suot, etelässä yhä rikkonaisemmaksi pirstoutuva maasto kapeine vesineen ja kallioselänteineen, joiden oheen mahtuu kuitenkin moreenikenttiä viljeltäviksi.

Juva on selvästi ”maakansaa” erotukseksi virtasalmelaisesta ”vesikansasta”. Rantataloja oli enimmäkseen pitäjän eteläosassa.

Piensavolainen Puumala on leimallisimpia saaristokuntia, taloista runsas puoli saarissa 1660-luvulla. Tämä haittasi kuitenkin 1600-luvulla vähemmän kuin 1900-luvulla, sillä vene oli silloin tehokkain kulkuneuvo.

Mäkiasutus oli kuitenkin edellä mainittua suhdetta yleisempi, koska suuren saaren keskellä oli sillekin tilaa. Pääosa ylämaanasutuksesta sijaitsi Puumalassakin jääjärven rantaviivan yläpuolella poikkeuksena Lintusalon Maunola ja Rokansalo. Niissä viljeltävää maata lienee jäänyt alemmaksikin suojaiseen paikkaan joutumatta vesivirtojen mukaan. Sama koskee Kietävälääkin.

Sulkava on Puumalaa mantereisempi, ja sen luoteisessa sisämaassa säilyi jääkauden jälkeen huuhtomattomia moreenimäkiä. Samaan korkeuteen yltävät saariston puolella Telataipaleen ja Ruokoniemen vanhimmat asutut paikat. Ranta­ ja mäkitaloja on jokseenkin saman verran.

Itäisen kantapitäjän Säämingin alue jakautuu kolmeen eri tyyppiin. Läntinen manneralue on rikkinäistä: moreeniylänköjä pirstovat jyrkkärantaiset vedet. Pihlajaveden saaristo on oma tyyppinsä, ja itäisen mantereen maisemaa luonnehtivat pitkät moreeniselänteet Moinsalmelta kaakossa Haukiniemeen ja Vaikontaipaleeseen luoteessa. Talojen pääosa, 117, on rantojen tuntumassa, 79 mäkiasutuksina. Viimeksi mainittuja riitti suurimpiin saariinkin, esimerkiksi Ahvionsaareen, jossa keskiylänkö on ollut kuivilla jääkaudesta lähtien.

Punkaharjun kylät olivat pääosin siinä määrin Puruveden tuntumassa, että ranta-asutus vallitsi siellä poikkeuksellisen selvänä. Sen sijaan Kerimäki ja Enonkoski käsittivät pääasiassa mäkiasutusta, joka sijaitsi pitkillä moreeniharjanteilla. Läntisin jakso ulottui vain Simpalasta Tynkkylään, mutta seuraava Punkaharjun puolelta Tuunaansaaresta Kulennoisten, Luostarilan, Kaksolan, Kerimäen, Anttolan ja Mannikkalan läpi Kupialaan Säämingin puolelle. Kolmas jono kertyi Ruokoniemestä, Toroppalasta, Tikkilästä, Makkolasta ja Pesolasta, ja seuraava alkoi nykyisestä kirkonkylästä Jouhenniemestä Maaralan, Kuokkalan, Simanalan, Karvilan, Muholan ja Päivilän kautta Säämingin puolelle Juvolaan ja Vaikontaipaleeseen.

Yleensä nämä mäkikylät nousivat jääjärven rantaviivan yläpuolelle aina 140 metriin merenpinnasta. Poikkeukseksi jää Yläkuona, jonka peltoalan korkeus on 80–90 metriä eli hiukan alle tuon ylimmän vedenkorkeuden. Sen säilyminen johtui kenties siitä, että muinoiset vedenvirtaukset eivät tuntuneet täällä eivätkä siten huuhtoneet ravinteita pois, niinkuin voi kuvitella tapahtuneen esimerkiksi Orivirralla tai Savonlinnan ja Sulkavan kapeikoissa.

Vanha Rantasalmi jakautui muinoin kahtia: lounaiseen maakansaan ja koilliseen, Haukiveden rannikon vesikansaan, josta pääosa oli tuon järven takana nykyisillä Heinävedellä ja Kangaslammilla. Maakansan maisemaa vallitsevat moreeniselänteet ja niiden väliset pitkät järvet. Selänteet nousevat selvästi yli 110 metrin korkeuteen, Parkunmäki jopa 140 metriin. Sisämaan kylistä jäävät muinaisen jääjärven pohjalle Asikkala, Lautakotalahti, Tammenlahti ja Teemas­salo – kaikkikin suur-Saimaan lahdenperukkalietteillä tai muuten suojassa aikaisemmilta vedenvirtauksilta.

Vesikansan maisema jylhenee Haukiveden pohjoispuolella. Kangaslampi käsittää tosin vielä muutaman laakeahkon moreenimäen Harjurannassa ja Rauhamäessä, mutta Heinäveden puolella tällaiset huiput ovat ahtaita ja harvinaisiakin. Rauhamäki ja Heinäveden nykyinen kirkonkylä Hasumäki olivat alun perin rinnekyliä – mäen terävä huippu ei sitonut riittävästi irtomaata.

Pohjois-Savon eteläisimmässä alueyksikössä Varkaudessa oli viljelys vallannut tämän karikkoisen kynnysalueen kaikki viljelyskelpoiset tilkut. Muusta asutuksesta poikkeava Lapinmäki kohoaa 130 metriä meren pinnasta eli kymmenen metriä ylimmän jääkaudenjälkeisen rantaviivan yläpuolelle.

Leppävirran pääosa sijaitsee Soisalonsaaressa, jossa Suvasveden eteläpää Paljakkavesi erottaa itäisimmät kylät ydinalueesta. Kirkonkylä ja muutama muukin kylä jää Leppävirran reitin länsipuolelle mantereelle, joka on maisemaltaan yhtä rikkonainen kuin pitäjän muukin osa. Erittäin rosoinen kallioperä tarjoaa vain paikoin sijaa lakimoreeneille, jotka eivät myöskään muodosta samanlaisia yhtenäisiä jaksoja kuin Rantasalmella tai Kerimäellä.

Mäkikylissä erottuu selvästi peruskallion muotojen määräämä ryhmitys kolmeen tyyppiin. Kirkonkylä ja Mustinmäki ovat harjannekyliä, jälkimmäinen pitäjän korkeimmalla eli 160 metriä merenpinnasta. Edellisiä lyhyempiä lakikyliä ovat Huovilanmäki, Niinimäki, Sarkamäki, Tahvanalanmäki ja Tuppuralanmäki, rinnekyliä Haapamäki, Keinälänmäki, Leppämäki, Lylymäki, Kurjalanranta ja Petromäki.

Maisematyyppi muuttuu siirryttäessä Leppävirralta Soisalonsaaren pohjoispäähän Vehmersalmelle. Moreenikerros on säilynyt siellä veden kulutukselta. Rikkonainen rantaviiva tarjosi asuttajille Hetteisiä lahdenperukoita hikevien harjanteiden lisäksi. Ainoa asuttu huippu oli 1600-luvulla Puutosmäki, joka kohoaa 140 metriä merenpinnasta ja noin 10 metriä ylimmästä vesirajasta.

Karttula kuuluu Rautalammin reitin vesistöalueeseen, sekin vesien pirstomana. Ranta-asutus vallitsee niinkuin muuallakin Pohjois-Savossa. Mäkikylistä on suurin Punnonmäki, joka kohoaa 150 metriin merenpinnasta kaakkoon viettävällä harjanteellaan. Karttulan kylän paikkana on suojainen rantaharjanne. Soinlahti taas sijaitsee kaakkoon viettävällä rantarinteellä.

Kuopiona käsitellään tässä nykyisen kaupungin alue poisluettuna Riistavesi. Aluetta hallitsee Kallavesi rosoisine rantoineen. Taloluvusta on 70 prosenttia luettavissa ranta-asutukseen. Mäkiasutuksen huiput ovat etelässä Pellosmäki ja Vehmasmäki, kumpikin noin 160 metriä merenpinnasta. Ylä-Toivala Uuhimäen rinteellä nousee likimain samalle tasolle. Ranta-asutukset olivat yleensä mäkien suojaamia rantasavikoita poukamien perukoissa.

Suur-Kuopion itäisimmän nurkan Tuusniemen pääkylä syntyi Juojärveä koillisessa reunustavalle harjanteelle järven tuntumaan. Vastapäätä ilmestyi Juurikkamäki samannimisen mäen etelärinteille Juojärven lahtien läheisyyteen. Itäisimpänä asui Mustosia Rikkaveden Kiukoonniemessä, ja sisämaassa sijaitsi Ohtaanniemi kumparemaastossa.

Riistaveden vanhin asutus keskittyi kyseisen järven ja Melaveden kannaksen tuntumaan sekä pohjoisessa Juurusveden itäpään etelärannalle. Ensin mainittu seutu on osa pitkää Pohjois-Karjalan Jaamankankaalta alkavaa ja Siilinjärven kautta Iisalmeen jatkuvaa pitkittäisharjua. Kaikki talot sijaitsivat 1660-luvulla rannan tuntumassa.

Nykyisen Juankosken savolaistalot sijoittuivat Nilsiän reitin kaakkoismutkaan, pääosa Juankosken alapuolelle Akonveden ja Muuruveden piiriin. Luoteessa oli lisäksi Pieksän kaksi ja Murtolahden kolme rantataloa ja Niinimäen kolmetaloinen mäkikylä 150 metrin korkeudessa merenpinnasta. Muut talot sijaitsivat reitin rannalla Vehkalahdelta idässä Västinniemeen lännessä.

Nilsiän kylät ryhmittyivät Syvärinjärven eteläpäähän ja siitä lounaaseen Sänkimäen ja Halunan mäkikyliksi. Viimeksi mainittu perustettiin vuonna 1652.¹ Nämä kaksi kylää sijaitsivat mäkensä laella 160 metriä merenpinnasta, kun taas muut, tässä mukaanluettuna nykyisen Rautavaaran Suojärvi, Syvärin tai siihen laskevien vesien rannoilla. Nilsiän kylää reunusti kahdelta puolelta pieni järvi hiukan syrjässä itse Syväristä.

Siilinjärven maisemaa hallitsee korkea kallioselänne, jota moreenikentät niitä rikkovine vesineen ympäröivät. Pääosa asutusta sijoittui rannoille Juurusveden länsipuolelle sekä pohjoisessa Pöljänjärven ja Kevättömän tuntumaan. Muutama kylä oli pohjois-Kallaveden itärannan lahdenperukoissa. Sisämaankylätkin Kasurila ja Hamula jäävät jääjärven rantaviivan alapuolelle. Tässäkin lienevät muinaisjärvien purkaukset ohittaneet nämä seudut ja jättäneet irtomaat paikoilleen tulevien savolaisten viljelysmaiksi.

Sama näyttää koskeneen Maaningan ydinosaa Käärmelahdesta Tuovilanlahteen. Mäkiasutuksia oli Kurolanlahdessa kaksi ja Lapvetelässä kahdeksan taloa. Ensin mainittu jäi alle jääjärven vedenpinnan, mutta Lapvetelän kylä sijaitsi alunperin 180 metriä merenpinnasta kohoavalla mäellä.

Lapinlahti Iisalmen reittiin kuuluvan Onkiveden itäpuolella käsitti 1600- luvulla enimmäkseen rantataloja mainitun järven tai siihen laskevien pienempien vesien äärellä. Ainoa mäkikylä oli Väisälänmäki Onkiveteen lännestä pistävässä niemessä. Vanhin asutus sijaitsi 160–190 metriä merenpinnan yläpuolella.

Pielaveden 43 talosta oli 30 rannoilla. Mäkikylät Heinämäki, Löytynmäki ja Pajumäki kohosivat kaikki 180 metriin merenpinnasta, jopa sen ylikin. Tommonmäki jää 130 metriin eli melkoisesti alle ylimmän rantaviivan.

Kiuruvesi todettiin jo edellä kokonaan ranta-asutuksen alueeksi. Kiuruveden laakeilla ja Sulkavanjärven rikkonaisilla rannoilla asutus oli hajallaan, Niemisjärvellä ja Hautajärvellä enemmän koossa.

Iisalmen emäpitäjässä erottui ranta-asutuksesta neljä mäkikylää Kauppila, Pörsänmäki, Ruotaanmäki ja Ryhälä. Näistä Pörsänmäki on ylimpänä, 220 metriä merenpinnasta, muut noin 40 metriä matalampia, mutta kaikki vedenhuuhtomattomia. Rantakylätkin olivat enimmäkseen turvassa tulvilta moreenitasanteilla, joiden halki edellä mainittu pitkittäisharju kulkee, esimerkiksi Uimalassa tai Partalassa.

Savon luoteisnurkka Vieremä käsitti myös pääosin rantataloja. Myös rinneasutukset Vieremäjärvellä ja Nissilässä jäivät alle ylimmän rantaviivan.

Sonkajärvi Vieremän itäpuolella edusti 1600-luvulla pääpainoisesti ranta-asutusta, joka siloin oli vieläkin selvempi kuin nykyisin: esimerkiksi Rutakon kylää rajasi järvi lännessäkin. Poikkeuksena oli Vänninmäki, jossa asutus sijaitsi 200 metriä merenpintaa ylempänä.

Savon asutusta kokonaisuutena tarkasteltaessa on nähtävä kaksi rinnakkaista asuinpaikan valintaperustetta. Vesistöllä on ollut kieltämätön merkitys, mutta sen rinnalla oli toisena asuinpaikan maaperä: mieluimmin vedenhuuhtomatonta moreenia tai lahdenperukkaan jäänyttä pohjalietettä, joka verraten helposti muokattuna tuotti kohtalaisesti satoa. Sekä vesistö että paikan korkeus suojasivat viljelyksiä myös hallalta.

Paikoin, esimerkiksi itäisellä Kerimäellä sekä Rantasalmen–Joroisten alueella, oli käytettävissä laajoja viljelyskelpoisia maita ylimmän jääkaudenjälkeisen rantaviivan alapuolellakin. Kvartäärigeologisten muutosten aiheuttamat vedenvirtaukset olivat kaiketi ohittaneet ne tienoot jättäen viljelyskelpoista maaperää alueen asuttajille.

Ranta-asutusta rajoitti monin paikoin, esimerkiksi Pihlajavedellä, rannan jyrkkyys, joka teki sen kelvottomaksi niin viljelykselle kuin tonttimaaksikin. Vesistön lähellä asuivat kuitenkin useimmat 1600-luvun savolaiset, ehkä selvimpinä poikkeuksina luoteisjuvalaiset, joiden kotimäet kohosivat suoalueiden keskeltä.

SAVOLAINEN KYLÄ 1600-LUVULLA

Savolainen kylä ilmestyi asiakirjoihin yleisesti vasta 1640-luvulla – sitä ennen talot ryhmitettiin kymmeneksiin ja neljänneksiin. Itäsuomalainen asutusmuoto on käsitetty haja-asutukseksi vastakohtana länsisuomalaiselle kyläasutukselle. ltäsuomalaista kylää on pidetty seutu- tai huutokylänä, talot selvästi erillään.

Savon taloryhmitys kymmeneksiin perustui veronmaksuun ja muihin yhteisiin rasituksiin. Maanomistus- ja etuyhteisönä toimi vanhastaan arviokunta, joka sittemmin muuntui jakokunnaksi. Tämän ja kylän rajat osuivat yhteen vain harvoin, ja yleisempää oli saman jakokunnan talojen sijainti eri kylissä tai saman kylän talojen kuuluminen eri jakokuntiin.

Kylittäinen jaotus ilmeni ensimmäisen kerran 1620-luvulla Juhana Henrikinpoika Kaurasen maantarkastuskirjassa. Se koski Iisalmea ja Kuopiota ja osaa Rantasalmesta. Kylät olivat pääosin topografisia yksiköitä, mutta osin jäsentyi myöhemmin vakiintunut kyläkokonaisuus hänen jäljiltään pariksi kyläksi, osin saattoivat jotkut talot sijaita muualla, myöhemmin kirjatussa kylässä. Kyläjako haki siis tuona aikana vielä vakiintunutta muotoaan.

Sama piirre ilmenee Lorentz Röösin 1643–44 piirtämistä kyläkartoista. Yleensä hän kuvasi myöhemmät kylät samassa yhteydessä, mutta ainakin kolme seutukylää: Säämingin Kaartilanranta, Kallislahti ja Pihlajaniemi on jaoteltu pienemmiksi kaiketi niiden laajuuden vuoksi.

Kyläjaotus täsmentyi vain vähitellen vuoteen 1664 mennessä, mutta maantarkastuskirjassa 1663–64 kirjattu tilanne vakiintui pysyväksi. Neljännes- ja kymmenesjako jäi silloin lopullisesti menneisyyteen.

Seuraavassa tarkastellaan savolaisia asumia riippumatta virallisesta kyläjaosta ajankohtana vuodet 1663–64. Tarkastelu perustuu Röösin karttasarjaan sen käsittelemältä osalta, muualla taas 1740- ja 1750-luvuilla laadittuihin pitäjänkarttoihin. Talonpaikkaa määritettäessä on otettu huomioon maantarkastuskirjaan nimetty asuinpaikan nimi. Turun rauhassa Venäjän puolelle jäänyt Ranta­salmen alue on käsitelty peruskartan mukaan.

Tarkastelun yksikkönä on asuma: talo tai samalla viljelysaukealla sijainnut taloryhmä. Maakirjakylä voi käsittää yhden tai useita asumia.

Asumat on ryhmitelty taloluvun mukaan yhden, kahden, 3–5, 6–10 ja yli kymmenen talon luokkiin. Yksinäistalo edustaa haja-asutusta, talopari välimuotoa siitä kyläasutukseen, seuraava luokka pienkylää ja loput aina suurempia yksiköitä. Pitäjäkohtaisesti määritetään kunkin luokan paino niiden edustaman taloluvun perusteella. (Liite 38.)

Yksinäistalot merkitsevät yli puolta koko taloluvusta kuudessa pitäjässä: Rautalammilla, Punkaharjulla, Heinävedellä, Tuusniemellä, Varpaisjärvellä ja Kiuruvedellä. Yhteistä näille on sijainti maakunnan rajalla, ja neljä sijaitsee Pohjois­Savossa. Kaikkien asutus on verraten nuorta.

Yksinäistalojen ja taloparien paino on 75 prosenttia tai yli lisäksi Juankoskella, Varpaisjärvellä ja Vieremällä. Haja-asutus painottuu tämän valossa yhä selvemmin Pohjois-Savoon, jossa asutus oli leviämässä parhaillaan. Mutta suurimmassa osassa Savoa yksinäistalojen ja taloparien osuus taloluvusta oli yli puolet.

Kyläasetus oli enemmistönä Ristiinassa, Mikkelissä, Haukivuorella, Pieksämäellä, Joroisissa, Jäppilässä, Hankasalmella, Rantasalmella ja Siilinjärvellä. Suurkyläalueena liittyy siihen Virtasalmi.

Seuraavassa esiteltäköön muutamia Savon suurimpia kyliä ottaen huomioon myös kylän sijainti ja maakunnan eri osat.

Suurin yhtenäinen asuma oli Mäntyharjun Toivolassa, jossa Toivolanharjulla näyttää olleen yhdentoista talon nauha pitkin selännettä. Pohjoispäässä sijaitsi täydennyksenä yksi Lahnaniemeen kuulunut talo. Pituutta tällä nauhalla oli yli puolitoista kilometriä, ja sen katkaisi puronotko likellä eteläpäätä. Lahnaveden pohjoisosa oli lännessä 600–700 metrin päässä. Siten Toivola kuuluu mäkiasutuksiin.

Kymmentaloiset kylät Juvan Vuorenmaa ja Virtasalmen Hällinmäki sijaitsevat verraten lähellä toisiaan, joskaan eivät aivan naapuruksina. Hällinmäen pääkylä sijaitsee Virmasveden eteläpään länsipuolella vajaan kilometrin päässä rannasta. Nuo kymmenen taloa muodostivat 600 metriä pitkän selännerivin. Kylän muista taloista oli viisi yksinäistaloina Virmasveden rannalla ja muutamat samoin erillään sisämaassa.

Vuorenmaan kylänselkä oli edellistä pitempi, noin kilometrin mittainen nauhamainen asuma. Ympäristö on selänteiden ja soiden juovittamaa sisämaata.

Kerimäen Yläkuonan yhdeksäntaloisesta pääkylästä on tallella yksityiskohtainen kuvaus Röösin kartastossa. Kylä ulottui sen mukaan likelle Kuonanjärven rantaa, josta sitä erotti niittyvyöhyke. Talot sijaitsivat kyläaukealla erillään, mutta sentään huutomatkan päässä toisistaan. Kujoset halkoivat peltoaukeaa ristiin rastiin talosta toiseen ja aukean ulkopuolelle – lehmät oli saatava kylän keskeltäkin laitumelle metsään. Kolme taloa oli erillään Rauhalahenmaalla ja yksi vielä haja-asemassa. Ainakin talo B oli autiona jo 1640-luvulla Pekka Parkkosen jälkeen.

Haukivuoren kylässä erottuu kahdeksan tai yhdeksän vanhaa asumaa, joista pohjoisin käsittää kahdeksan taloa. Näistä kuusi oli maantien itäpuolella 800 metriä pitkänä rivinä tai nauhana ja kaksi länsipuolella. Tästä länteen oli kolmetaloinen asuma ja kaakossa nelitaloinen rivi. Talopareja erottuu kolme, näistä yksi likellä Lietjärven pohjoispäätä.

Seitsentaloisiin kyliin mahtuu jo muutama pohjoissavolainenkin. Leppävirran Mustinmäki koostui seitsemän talon hatjanauhasta runsaan kilometrin matkalla. Kuopion Haminalahden talot ryhmittyivät Kallaveteen laskevan puron suulle hajanaisena parvena, mutta sentään samalla aukealla.

Samankokoinen oli Mikkelin Rämälä seitsennivelisine talonauhoineen pitkin hatjuselännettä suojuottien välissä. Sen jatkona oli etelässä hajanainen Norola ja pohjoisessa kolmetaloinen Rahula.

Rantasalmen maakansassa näyttää suurin asuma olleen Osikonmäen pääkylä kuusine taloineen. Yleensä tämän tienoon asutus oli hajallaan pienehköinä asumina. Osikonmäessäkin oli vuonna 1750 vain neljä varsinaista taloa ja kaksi torppaa, mutta esimerkiksi Sistolan rakuunatila lienee saanut tavanmukaista lisämaata autiosta ja perustanut siihen torpan.

Säämingin suurin asuma näyttää olleen Laukansaari. Rannan suuntaisella, kaakkoon alenevalla harjanteella oli rivissä viisi taloa, joista kaksi vierekkäin, ja pohjoisessa niittyalangon takana kohosi kuudes talo.

Vastaavanlainen ranta-ja mäkikylän välimuoto oli Kangasniemen Hokanniemi. Kylä kohosi selänteellä, jota niittyvyöhyke erotti Puulaveden rannasta. Tässä tosin talonauha kurottui järvestä poispäin liki kilometrin pituisena. Nelitaloinen asuma sijaitsi Puulan niemessä, talopari ja pari yksinäistaloa sen jatkona.

Ristiinan Koivakkala edustaa taas mäkikylää kuusi- tai seitsentaloisena. Yhtä lukuisa rantakylä lienee reunustanut Pyrhölässä Ristiinan kirkolla Pokkaslahden koillisrantaa. Anttolan Pitkänlahden pohjoisosasta erottuu myös kuuden talon ryhmä Nenälahden tuntumassa. Juvalla oli tämänkokoisia kyliä Koikkala ja Rantoinen, Joroisissa Lahnalahti, Karttulassa Karttula ja Punnonmäki ja kenties Sonkajärvellä Rutakko. Näistä 20 asumasta oli mäkiasutuksia 11 ja rantakyliä loput 9. Tämän mukaan suosi mäkisijainti kylämuodostusta enemmän kuin ranta, joskaan ero ei ollut suuri.

Kyläasutuksen aikaisempaa kehitystä voidaan seurata jossain määrin Röösin karttojen valossa ja vertaamalla niiden antamaa tietoa vuosien 1663–64 maantarkastuskirjan sisältöön. Viimeksi mainittu ilmentää melkoista vanhojen tilojen yhteen sulautumista, kun autioita luovutettiin lisämaiksi etenkin ratsutiloille ja muillekin talojen suorituskyvyn vahvistamiseksi. Samaan suuntaan tuntui vielä vahvempana kartanonmuodostus, joka muutti autioiden maita kartanon pelloiksi ja asuttuja taloja torpiksi. Viimeksi mainittu muutos saattoi jäädä tilapäiseksi, esimerkiksi Mikkelin Liukkolassa, jossa kylän pohjoisosa Repola oli säterin torppina 1664, mutta itsenäisinä tiloina taas 1740-luvulla.

Lukuisista Röösin kyläkartoista erottuu ensinnäkin vasta-autioituneiden määrä selityksiin kirjattuna. Nämä tapaukset lienevät olleet aivan tuoreita. Mutta lisäksi voidaan peltokuvioiden keskeltä erottaa ruutuja, joille ei saa selitystä maastosta – maaperä tai maaston muoto ei ole voinut aiheuttaa niitä. Ne lienevät siten aikaisempien autioiden tontteja, joita ei ollut ehditty kyntää yhtenäiseksi pelloksi Röösin aikaan tultaessa.

Röös tuli kirjanneeksi erään malliesimerkin säterinmuodostuksen vaikutuksesta. Hänen kartassaan on Moiniemessä neljä taloa, joista kahden tai kolmen asukkaat mainitaan karanneiksi. Herman von Hausenilla oli siten valmista tilaa säterinsä Moijsundin perustamiselle.

Savolaista kyläasutusta on siis pidettävä tosiasiana, vaikka se ei esiintynytkään ainoana asutusmuotona – haja-asutuksellekin riitti tilaa etenkin nuorimmissa kulttuurimaisemissa rajapitäjissä ja Pohjois-Savossa. Asutus alkoi siis yksinäistaloista, mutta tiheni ajan mittaan ja maaston salliessa kyläksi.

Kylää ei pidetty koossa samanlaisin laitoksin kuin lännempänä. Sarkajakoa ei tunnettu kenties muutamaa poikkeustapausta lukuun ottamatta, yhteisistä kaivoista tai paimenista ei ole tallella tietoja, eikä myöskään aitausvelvollisuutta sellaisena kuin itäisessä naapurissa Käkisalmen läänissä suvaittu rajaamassa laidunmaata kauempana sijaitsevista kaskimaista. Sen sijaan kelvollisen peltomaan rajallisuus, suoja hallaa tai petojakin vastaan saattoivat pitää kylää koossa – kenties savolainen seurallisuus ja tarinatoverin tarve.

VÄESTÖ: VÄKILUKU, SOSIAALJJAKO

Väestökehityksen seuranta 1600-luvulla kohtaa vaikeuksia lähteiden hataruuden takia. Korkea esivalta ei ollut vielä oivaltanut väestön merkitystä valtakunnan voimalle ja mahtavuudelle, jotta sen kehitystä olisi seurattu. Lähdeaines syntyi tuon hetkisestä tarpeesta: voutien ja muiden aluehallinnon virkamiesten oli todistettava tilinpitonsa mm. luetteloimalla verovelvolliset.

Tarkimmaksi väestokehityksen kuvaajaksi koitui vuodesta 1634 käyttöön tullut henkikirja eli manttaaliluettelo, johon kaikki henkirahan maksajat merkittiin ainakin numerona, usein myös nimellä. Tämäkin jäi puutteelliseksi, sillä henkirahasta olivat vapaat alaikäiset: aluksi alle 13-vuotiaat, sitten alle 16-vuotiaat sekä yli-ikäiset, 65 vuotta täyttäneet. Mutta pois jäivät nekin, jotka noiden ikärajojen välissäkään eivät jaksaneet maksaa henkirahaa.

Henkikirjojen antamat lukemat jäävät siis todellisia väkilukuja vähemmiksi, mutta minkä verran? Hyvinä vuosina määrä kasvoi toimeentulon paratessa, huonoina taas aleni, niin että henkikirjan muutoksia onkin pidetty enemmän toimeentulon kuin väkiluvun mittareina. Toisaalta henkikirjaväkiluvun suhde todelliseen väkilukuun ei liene muuttunut niinkään, sillä hyvinä vuosina syntyvyys kohosi ja kuolleisuus aleni, huonoina taas kuolleisuus karsi heikointa väkeä ankaralla kädellä. Kerrointa henkirjaväkiluvun ja todellisen väkiluvun välillä ei tarvinne muuttaa paljoakaan vuodentulon mukaan.

Tutkimus on todennut henkikirjojen tarkkuuden riippuneen enemmänkin manttaalikomissaarin tunnontarkkuudesta, tämä virkamies kun kiersi laatimassa henkikirjan pitäjittäin. Ensimmäisinä vuosina luvut ovat korkeat senkin takia, että mukaan otettiin 13–15-vuotiaat, ja joukkoon mahtui myös vanhoja ja vaivaisia, jotka olisi pitänyt jättää kirjoista pois. Myöhemmin esiintyi henkikirjoittajan innon mittarina tuomiokirja: muutamina vuosina valitettiin kirjurin panneen hengille sellaisiakin, jotka olisi pitänyt vapauttaa, tai toisia kahteen kertaan, kun asuinpaikka oli vaihtunut. Tuntuvaa erotusta henkikirjoitetun väkiluvun ja kokonaisväkiluvun välillä merkitsi sotilashenkilöiden vapauttaminen henkirahasta. (Liite 39.)

Muutosten paikoittainen jyrkkyys panee epäilemään manttaalikomissaarien eli henkikirjoittajien epätasaista tunnollisuutta. Väkiluku tai vauraus näyttää alenneen vuosina 1635–50, ja saman olisi luullut jatkuneen ruptuurinkin takia, mutta vuonna 1659 kirjattiinkin henkirahan maksajia peräti 2500 enemmän kuin vuonna 1650.

Ennen vuotta 1680 luvut taas pienenivät etenkin 1670-luvulla Kuopiossa ja Iisalmella. Tuohon vaiheeseen sattuu ilmiölle luonnollisiakin syitä, mutta noiden pitäjien talokohtaiset henkiluvut jäävät niin mataliksi, että syyksi voi katsoa hataran hengillepanonkin.

Hataruus paljastui lopulta korkealle kruunullekin, ja vuonna 1692 annettiin manttaalikomissaareille ankara ohje tarkentaa luettelointia. Se kuvastuu selvänä vuoden 1694 luvuissa, sillä ne nousivat vuodesta 1680 kahdella kolmasosalla, Suur-Savossa jopa 3/4:lla.

Henkikirjatietojen muuttaminen kokonaisväkiluvuiksi kaipaa jonkinasteista kerrointa, sillä niihin on lisättävä alaikäiset, yli 65-vuotiaat sekä varattomuuden takia maksusta vapautetut, eikä näitä ryhmiä luetella tarkoin missään lähteessä muutamaa poikkeusta lukuunottamatta. Henkikirjatietoja voi vertailla kirkolliseen väestökirjanpitoon vain kahdessa tapauksessa, sillä Leppävirran vanhin säilynyt rippikirja alkaa vuodesta 1699 ja Mikkelin ilmeisen vaillinainen rippikirja vuodesta 1707.

Leppävirran rippikirjan käyttöä haittaa se, että siinä on vain tavallisen lomakkeen vasen puoli ja ehtoollisella käyntejä varten varattu oikea sivu puuttuu. Merkinnöistä on tuiki hankala erottaa alkuperäiset eli 1699 tehdyt myöhemmistä. Mikkelin väkiluvut on ensin poimittava kylittäin ja verrattava vastaaviin henkikirjatietoihin, mutta varmuutta haittaa eri lähteissä mahdollisesti sovellettu toisistaan poikkeava kyläjako.

Nykyiseltä Leppävirralta ja Varkaudesta on merkitty rippikirjaan noin 2660 henkeä, ja vuoden 1699 henkikirja sisältää 752 henkirahan maksajaa. Suhdeluku on noin 3.5. Mikkelistä voi identifioida 26 kylää, joissa rippikirjassa 2220 ja vuoden 1707 henkikirjassa 832 henkeä. Kerroin on tässä 2.5. Tämä vastaa Eino Jutikkalan Hämeen historiassa laskemaa kerrointa.¹ Jos keskimääräiseksi iäksi arvioidaan 60 vuotta, niin alaikäiset lisäisivät rippikirjaan merkittyjen lukumäärää neljäsosalla. Henkikirjaväkiluvusta saataisiin siten kokonaisväkiluku kertomalla se 3,125:llä. Lisäksi olisi kotjattava henkikitjojen puutteet. Henkikirjoitettujen lukumäärissä talolukuihin nähden osa-alueet eroavat toisistaan. Itä-Savossa oli kautta vuosisadan talokohtainen väkiluku korkeampi kuin muualla, keskimäärin neljä henkeä, Suur-Savossa 3,4 ja Pohjois-Savossa 3,7 ilman vuoden 1673 selvästi puutteellista henkikirjaa. Näitä kertoimia käyttäen voidaan arvioida vuoden 1620 väkiluvut sekä korjata Itä-Savon luku vuodelta 1650 ja äskenmainittu pohjoissavolainen vuoden 16 73 virhe.

Taulukkoon jää vieläkin ”kauneusvirheeksi” vuoden 1694 poikkeuksellisen korkea taso. Kohtalaisen pitkä suotuisa kausi lienee lisännyt henkirahaa maksajia, niin että käytetty suhdeluku henkikirja- ja rippikirjaväkiluvun välillä on siihen vuoteen nähden liian korkea. Sen testaaminen käytettävissä olevin perustein ei kuitenkaan onnistu.

Näiden arvioiden perusteella johdutaan aikaisemmasta jonkin verran poikkeaviin tuloksiin. Tämän mukaan kohoaisi talokohtainen kokonaisväkiluku yli kymmenen, kun esim. Kauko Pirinen arvioi Savossa 1500-luvulla ollen kahdeksan henkeä taloa kohti.²

Muutokset voidaan pääosiltaan todentaa muin tiedoin. Vuoteen 1650 jatkunut alamäki johtui paljolti sotien rasituksesta ja sen aiheuttamasta poismuutosta, ja sama uusiutui 1660-luvulla. Suurten kuolovuosien jälki näkyy jokseenkin realistisena eli noin 30 prosentin vähenemisenä. Suur-Savossa se oli tämän mukaan ankarin, 33 prosenttia, Itä-Savossa 26 ja Pohjois-Savossa 24 prosenttia.

Kokonaisuutena näyttäisi väkiluku nousseen vuonna 1694 korkeimmaksi koko vuosisadalla. Itä-Savossa se merkitsi pääsyä vuoden 1620 lukuun, Suur­Savossa vähän ylemmäksikin, ja Pohjois-Savon väkiluku 3,5-kertaistui. Mutta suuret kuolonvuodet palauttivat väkiluvun jonkin verran alemmaksi lähtötilannetta.

Henkikirjat kuvaavat varsin dramaattisesti suurten kuolonvuosien niittämää satoa, mutta lisäväriä saamme tuon kauden autio- ja lyhennysluetteloista. Vuonna 1697 laaditut autioluettelot ovat tallella kaikista kihlakunnista, mutta niiden kertoma jäänee kalpeaksi varjoksi siihen nähden, mitä lyhennysluettelot sisältävät, ja nämä ovat tallella myös alisesta kihlakunnasta eli Suur-Säämingistä ja Juvalta. Esimerkiksi Juvalla jäi maavero maksamatta isännän kuoltua kahdeksalta, tuomarinvero taas samasta syystä 60 ruokakunnalta. Suur-Säämingissä olivat vastaavat luvut 16 ja peräti 207.³ Juvalla se vastasi 5,3:a ja Säämingissä 6,4 prosenttia vuonna 1694 kirjatusta henkikirjaväkiluvusta. Joroisissa haudatiin 172 vainajaa vuonna 1696 ja seuraavana vuonna peräti 360.⁴

Nämä luvut jäävät varsin mitättömiksi todellisiin menetyksiin nähden, vaikka niihin lisättäisiinkin kuollut perheväki – tähän viitataan lukuisissa merkinnöissä. Kerjuulle lähteneitä ja sille tielle nääntyneitä eivät kruununmiehet ehtineet luetella, koskapa papeiltakin, jotka heitä milloin nimeltä mainiten, milloin nimeä tietämättä siunasivat haudan lepoon, jäi luettelonteko usein kesken – näin kävi ainakin Rautalammin sielunpaimenille vuonna 1697.

Omanlaisensa dokumentaatio seurasi tuota kuolleisuutta Iisalmella ja Kuopiossa. Vuosina 1697–1700 käsiteltiin siellä käräjillä ainutlaatuisen suuri määrä pesänselvitysjuttuja, kun nälkäkauden hajottamia avioliittoja uusittiin. Iisalmella tämä koski kaikkiaan 66 ja Kuopiossa 23 leskeä, joista 41 miehiä ja 46 naisia. Leskimiehet tarvitsivat hoitoa taloudelleen ja arvoille lapsilleen, lesket taas vielä kipeämmin maataloudelleen. Joskus solmi kaksi leskeä uuden avion, mutta useimmiten lienee uusi vaimo ollut naimaton. Uusiksi isänniksi otettiin nimenomaan renkimiehiä.⁵ Tuomiokirjaan merkittiin useimmiten kuolleen aviopuolison nimi, ja uusikin mainittiin, mikäli hän oli jo tiedossa. Lisäksi merkittiin lasten lukumäärä sekä lueteltiin omaisuus, josta lasten osuus erotettiin: isän jälkeen kaksi ja äidin yksi kolmasosa.

Suuret kuolovuodet ilmenevät siis väestölähteissä jyrkkänä poikkeuksena normaalista. Edellä esitetty väkilukuarvio vastannee verraten tunnollisesti todellisuutta, sillä se edellyttäisi 28 prosentin vähennystä, ja koko maan väestönmenetykset on arvioitu noin kolmasosaksi.

Suurpitäjistä olisi henkikirjatietojen mukaan kärsinyt pahiten Mikkeli yli 40 prosentin menetyksin. Yli 30 prosenttia väestään olisi menettänyt lisäksi Iisalmi. Neljäsosan menetyksin selvisivät Juva, Sääminki, Leppävirta ja Pieksämäki. Tuho oli siten pahin tiheään asutussa eteläpäässä ja ”pienen jääkauden” pahiten vaivaamassa pohjoisosassa.

Naapurimaakunnista on rekisteröity 1630-luvulta alkaen kasvua väkiluvuissa vuosiin 1694–5: Pohjois-Pohjanmaalla 24000:sta 40000:een, Hämeessä 37000:sta 44500:aan vuonna 1654 ja noin 47500:aan vuonna 1694. Kertoimet ovat varovaisempia kuin edellä Savoon nähden sovellettu. Mutta nälkäaika verotti Hämeen henkikirjoitettua väkeä 30 ja Pohjois-Pohjanmaan 25 prosentilla. Tässäkin näkyvät rintamaiden ankarammat olot takamaanpitäjiin nähden.⁶

Henkikirjaväkiluvut kuvastelevat väestön rakennetta parissa suhteessa. Useimmiten erotettiin naiset ja miehet eri sarakkeisiin, ja muu kuin talollisväestö sai nimensä yhteyteen merkinnän sosiaaliryhmästään tai tarkemmankin määritteen. Sukupuolijakauma ei kuitenkaan näy todellisena näissä luvuissa, sillä ensinnäkin sotaväki jätettiin pois henkikirjoista ja siten naisten pitäisi edustua todellista vahvempana ryhmänä. Tämä näyttää sopivan Suur-Savon ja Itä-Savon antamaan kuvaan, sillä vuonna 1635 oli niissä selvä naisenemmistö, Itä-Savossa 2,6 ja Suur-Savossa 10,7 prosenttia enemmän kuin miehiä. Sen sijaan Pohjois­Savossa oli kymmenen prosentin miesenemmistö. Vuonna 1650 taas jokaisessa osa-alueessa oli lievä tai pohjoisessa vahvakin miesenemmistö. (Liite 40.)

Eroa selittänee muukin kuin sotaväen poisjättö. Etelä-Savon rintapitäjissä riitti itsellisnaisille ansiotyötä sen verran, että heiltä voitiin periä henkiraha. Pohjoisen uudisasutusalueilla ei näitä edellytyksiä ollut samassa määrin. Vuonna 1650, heti 30-vuotisen sodan jälkeen, lienee tilattoman väen toimeentulo ollut etelässäkin niin tiukalla, ettei itsellisnaisilta saatu tuota rahaa perityksi.

Tuo itsellis- tai loisväestö kiinnittääkin huomiota väestön sosiaalirakenteessa. Tämän osuus oli henkikirjoitetusta väkiluvusta tuntuva, niinkuin oheisesta kuviosta ilmenee.

Tarkastelukautena pysyi itsellisten osuus Suur-Savossa likimain samana, mutta kasvoi Itä-Savossa ja paisui pohjoisessa. Muutosta ei selitä autioituminen ainakaan viimeksi mainitulla alueella, koska siellä taloluku suureni vastoinkäymisistä huolimatta. Itsellisen miesväen määrä jatkoi selvästi aikaisemman kirvesmiesryhmän perinnettä uudisraivaajavoimana. Vuodesta 1620 luvut alenivat Suur-Savossa ja pohjoisessa.

Vuokraviljelijöitä kirjattiin vain tilapäisesti. Suur-Savon mökkiläiset olivat vuonna 1635 Juvan ja Pieksämäen pappilain alustalaisia, vuonna 1650 taas Anttolan, Harjumaan ja Olkkolan säterien alaisia entisiä talollisia, joiden maat oli otettu säterin maiksi. Kuopiolaiset torpparit taas olivat vuonna 1635 Nilsiän Syvärilän ja Riistaveden uudisasukkaita, jotka aikaa myöten kohenivat talollisiksi.

Palkollisten osuus pysyi Suur-Savossa ja pohjoispitäjissä samana, edellisessä liki kahtena, jälkimmäisessä yhtenä prosenttina henkikirjaväkiluvusta. Itä-Savossa osuus yli kaksinkertaistui.

Palkkaväen vahvistuminen saattoi johtua säätyläistön lisääntymisestä. Tätä tuki pienellä osalta seurakuntaverkon tiheneminen, joka toi mukanaan uusia papinvirkoja, mutta kenties enemmän hallintovirkakunta, jota asettui lisää etenkin Rantasalmelle, Sulkavalle ja Puumalaan. Mukana on tietysti upseerien perheitä. Palkkaväkeä oli tietysti isoissa talonpoikaistaloissakin, kun taas pienemmät tyytyivät omiin voimiinsa tai palkkasivat päiväläisiä itsellisistä sesonkiaikoina.

Muutaman kerran mainitaan myös kesärengin pestaamisesta. Vuonna 1664 otti Kerimäen makkolalainen Heikki Makkonen Pekka Heikinpoika Rokan palvelukseensa pääsiäisestä jouluun palkkana tynnyri 10 kappaa viljaa. Mikko Paavonpoika Silvennoisen kesärenki alakuonalainen Simo Mikonpoika Jaatinen otti pestin yrjönmessusta eli 23. huhtikuuta alkaen keyriin eli marraskuun alkuun Yläkuonassa yhdeksän taalarin palkalla. Hankasalmen sauvamäkeläinen Reku Janhunen otti toukokuussa 1652 kesätyöhön Yrjänä Kärkkäisen, nähtävästi keyriin asti ja antoi pestinä ohrakapanalan viljelysmaata, käsiliinan ja pitopaidan sekä lupasi palkkaa kuusi vaskitaalaria.⁷

Rengin vuosipalkka määritettiin ainakin riitatapausten mukaan pääasiallisesti rahana. Vuonna 1640 sai alisen kihlakunnan kruununvouti Mårten Mattiaanpoika rengikseen irtolainen Heikki Yrjönpoika Sairasen luvaten kuitata vuosipalveluksella tämän verorästit 5 taalaria 10 äyriä eli jonkin verran alle käyvän taksan noin kahdeksan taalaria.⁸ Vuonna 1632 oli vuosipalvelus kelvannut peräti kolmella vaskitaalarilla tai 12 viljaoravaisella, mutta vuonna 1646 arvo oli jo 44 oravaista.⁹ Vuosikymmen myöhemmin vuosipalkka oli noin puolitoista tynnyriä viljaa tai kymmenen vaskitaalaria.¹⁰

Erikoistapauksena mainittakoon vielä Varkauden puurtilalaisen majatalonisännän Lemetti Lemetinpoika Holopaisen ja Olli Juntinpoika Koposen palvelussopimus. Koska Ollilla oli perhettä, hän sai pitää joka neljännen viikon perheensä hyväksi, ja muusta ajasta maksettiin vuosipalkkana 15 vaskitaalaria eli yleiseen tasoon nähden varsin paljon.¹¹

Naistyövoima korvattiin tuntuvasti vaatimattomammin, yleensä luontoistuotteina. 1640-luvulla kirjatut palkkaehdot sisälsivät kerran yhdeksän kyynärää sarkaa, toisen kerran seitsemän naulaa villoja ja kolmannessa tapauksessa seitsemän kyynärää sarkaa ja seitsemän kappaa viljaa. Piioille ei siis pidetty tarpeellisena maksaa rahaa – missäpä he olisivat sitä käyttäneet! Mutta vuonna 1664 sai Anna Antintytär kapteeni Gustaf Larssonin lupaamaan peräti 30 vaskitaalaria vuodessa. Kapteeni lienee halunnut ammattitaitoista kotiapua, eikä sopimuskaan noudattanut normaalia palvelusvuotta, sillä se tehtiin maaliskuussa.¹²

Torpan- tai talonvuokria ei jouduttu käsittelemään käräjillä eikä niistä siten ole tapauskohtaisia tietoja. Perusteena lienee ollut käypä maanvuokra eli kol­mannes sadosta, jos siemen oli viljelijän, tai maanomistajan antamin siemenin puolet sadosta. Päivätöinä tehdyistä vuokrista ei siis ole tietoa.

Kirvesmiesryhmää emme voi jaotella edes nykypitäjittäin ainakaan kauttaaltaan, vaan heitä on tarkasteltava tässä suurpitäjittäin vuonna 1620 kylvö- ja karjaluetteloon merkittyjen tapausten valossa. Mukana on tietenkin vain vaurain osa tilattomia eli karjan omistajat. Tämä varallisuus osoittaa heidän tulleen toimeen pitkälti omin voimin joko itsenäisinä tai palvelutehtävissä. Mahdollisia käsityöläisiä ei heidän keskuudessaan kuitenkaan mainita.¹³ (Liite 3.)

Suurpitäjittäin talojen ja kirvesmiesten jakauma näyttää seuraavalta:

Kirvesmiesten osuus oli suurin Iisalmella, viidesosa talollisten luvusta, Pieksämäki, Kuopio ja Juva ovat seuraavina. Eteläinen Pien-Savo jäi muista jälkeen. Tältä kannalta seuraten kysymys on todella haja-asutusseudun metsänraivaajasta, joka viljelee kaskea osaviljalla ja odottaa tilaisuutta päästä kiinni omaan maahan. Samaan sarjaan näyttää nousevan Mäntyharju ja samasta syystä, sillä tässä syrjäpitäjässä oli kirvesmiehiä 11 ja taloja 56.

Itsellisväki kertyi yleensä pitäjien keskuksiin, joissa oli tarjolla tilapäistä ansiota useinkin pienen laittoman liiketoiminnan muodossa. Melkoisena harmina yhteiskunnalle olivat kirkkomäelle luvatta mökkinsä kyhänneet tilattomat, jotka voivat tarjota kaukaisille kirkkomiehille majoitusta, mutta myös herättää pahennusta elämäntavoillaan. Puumalan kesäkäräjillä 1654 valitettiin Puumalansalmelle asettuneen irtaimen väen polttaneen varkain 32 syltä aitaa. Vuonna 1664 valitti Sulkavan kirkonkyläläinen Olli Kontiainen löysäläisten rakentaneen mökkejään hänen mailleen ilmeisesti lahden länsirannalle kirkkoa vastapäätä. Nimismies ja pitäjän piiskuri määrättiin repimään mökit ja toimittaman asukkaat maantielle, elleivät he sopisi maanomistajan kanssa asumisestaan. Kirkonkylän taajama yritti siis kohota juuri myöhempään liikekeskukseen.¹⁴

Säämingin keskuksessa Pihlajaniemessä työliintyi Paavo Pekanpoika Mielonen vuonna 1653 loisiinsa Eerikki Hirvoseen ja tämän perhekuntaan, joita oli ainakin kaksi polvea miniä mukaanluettuna. Karkotuskäskyä noudatettiin kankeasti, niin että huonemies sai aiheen haastaa isäntänsä käräjiin pahoinpitelystä – kirkon ääreltä oli vaikea lähteä maantielle.¹⁵

Tilattomat toimivat siis jonkinlaisena työvoimareservinä: palkollisina ja päiväläisinä sekä pohjoisessa uudisasukkaina. Heidän keskuudestaan otettiin mieluiten sotamiehet, mikäli he kelpasivat kunnoltaan, ja sen takia he olivat myös herkin osa väkeä siirtymään muualle.

SAVOLAISTEN LÄHTÖMUUTTO 1618–1700

Miksi

Edellä todettiin kaksi väestön vähenemisilmiötä. Asutus oheni Etelä-Savossa, kaakossa rajustikin, ja samoin näytti käyvän myös väkiluvun. Pahiten rasittivat katovuodet ja niiden tuoma kuolema, toisena ankarat sotaväenotot. Nämä eivät toki yksin vähentäneet asutusta ja väkilukua, vaan niitä vahvemmin tuntui lähtömuutto.

Vaikka Ruotsin valtakunnassa ei talonpoikaa koskaan ”sidottu turpeeseen” eli alistettu maaorjaksi, yritti kruunu vähän väliä rajoittaa muutto-oikeutta lähinnä kolmesta syystä. Tärkein oli voimassaollut, nimenomaan talonpoikia rasittanut väenotto. Miesten piti olla tarvittaessa saatavilla sotaväkeen. Toiseksi lähtömuutto vähensi veronmaksajia. Lisäksi kruunu, aateli ja virkamiehistö tarvitsi työvoimaa.

Vuonna 1620 annettu asetus kielsi maastamuuton äskenmainittujen näkökohtien sanelemana. Vuonna 1663, kai osin myös ruptuurin jälkeisen karkuruuden takia, annettiin samansisältöinen plakaatti, joka lupasi armahtaa autiotiloja asuttavat paluumuuttajat. Koska tilattomat eli loiset ja palkkaväki karkasivat herkimmin, velvoitettiin heidät hankkimaan ”laillinen suojelu”. Suojelijan tuli olla talollinen tai vielä varmempi asukas, joka vastaisi suojatistaan: pitäisi tämän paikallaan ja ennen kaikkea takaisi hänen veronmaksunsa.¹

Asetuksia noudatettiin kuitenkin melko vastahakoisesti. Tuloalueet takasivat aina elannon, ja paikallinen esivalta: kruunun viranomainen, rälssinomistaja tai donataari isosi veronmaksajia. Kruunun suosittamat sopimukset karkurien palauttamisesta eivät pitäneet, ja tulokas otettiin vastaan odottaen hänen tuottavan hyötyä uudelle kotiseudulleen.

Mistä tietoa

Edellä esitellyt lähteet: maakirjat, kylvö- ja karjaluettelot sekä henkikirjat mainitsevat tämän tästä jonkun veronmaksajan ”karanneen”. Keskeinen tieto on kuitenkin voudin vuosittain laatimassa rästiluettelossa, johon pantiin verovelvollisen nimi, häneltä puuttuneet veroerät ja selityssarakkeeseen rästin syykin: kuolema, sairaus, kato, tulipalo ja karkaaminen. Sittemmin etenkin pahoina kato- ja pakovuosina luettelo otsikoitiin ”Kuolleet, rutiköyhät ja karanneet”. Yhä useammin merkittiin myös pakosuunta. Karkuruus huipentui lähteiden mukaan vuosina 1627–28, 1632, 1642–43 ja viimein 1658.

Tuomiokirjojen merkinnät ovat edellistä harvempia mutta yksityiskohtaisempia. Kolmantena voi tuloalueiden vero- ja tuomiokirjoista täsmentää ja täydentää lähtötietoja. Tarkin niistä on vuonna 1643 laadittu Pähkinälinnan läänin henkikirja, johon merkittiin kunkin henkilön syntymäpaikka ja edelliset asuinpaikat.²

Muuttajista voi erottaa neljä ryhmää. Selkein niistä näkyy sekä Savon että tuloalueen lähteissä. Toisen ryhmän lähtö tiedetään, mutta ei tuloa, kolmannen tulo näkyy mutta ei lähtöä. Melkoisen joukon voi myös otaksua jääneen toteamatta kummassakin päässä. Tämän vuoksi seuraavassa esitetyt viitteenomaiset tiedot koskevat kolmea ensinmainittua ryhmää.

Suuren osan karkureista sanotaan menneen Venäjälle, näin myös Yrjö Hakkaraisen vuonna 1642 Jännevirralta eli Siilinjärven Hakkaralasta. Vuonna 1644 merkittiin ensimmäisen kerran Käkisalmen läänin maakirjaan Liperin pogostan Vehkalahden kylään Yrjö Hakkarainen, ilmeisesti sama mies. Vehkalahti, nyky­Juankosken itäisin kylä, sijaitsee puoli kilometriä vuosina 1595–1617 valtakunnanrajana toimineen linjan itäpuolella. Tämä koettiin vielä 1600-luvulla valtakunnanrajaksi, sillä Enon luhtapohjalaiset väittivät vuonna 1970 esi-isiensä tulleen Ruotsista – samoja Nissisiä, Ryhäsiä ja Ikosia 300 vuoden ajan.³

Kuopion Vehkalahdesta lähti samoin Lauri Hämäläisen leski ”Venäjälle”, ja vuonna 1648 mainitaan eräs Lauri Hämäläinen muutama kilometri pohjoisempana silloisen Liperin, nykyisen Juankosken Kellolahdessa.⁴ ”Venäjälle” karanneita tapaa tietysti muualtakin Käkisalmen läänistä ja Inkerinmaalta.

Eräät tuomiokirjatiedot kertovat poismuuttaneen tulleen velkomaan Isänperintöä kotiin jääneeltä veljeltä. Rantasalmen käräjillä perivät pälkjärveläiset Antti ja Hannes Koikkalainen osuuttaan veljeltään, joka isännöi perintöratsutilaa Kangaslammin Hevonlahdessa, muutettuaan pois vuonna 1660. Perintö todettiin kuitenkin jo jaetuksi. Antti asui Pälkjärven Kuhilasvaarassa ja Hannes Puikkolassa.⁵ Koikkalaiset kuuluivat muuttajien toiseen ryhmään, sillä heistä ei jäänyt merkkejä rästi- eikä väenottoluetteloihin.

Sotaväkeä pakoilleet herättivät viranomaisten huomion ensimmäisen kerran vuonna 1631, kun Saksan-sotaan lähtö nosti tavallista rajumman karkuruuden. Oman lisän lienee vauhti saanut Riiassa ruttoon kuolleiden nihtien jälkimuistosta. Silloin pidetyssä tutkinnassa kertyi listaan 235 nimeä pelkästään Juvalta, Rantasalmelta, Säämingistä ja Puumalasta. Vuonna 1633 pidetyn tutkinnan tulokset ovat tallella koko maakunnasta – 581 väenottokarkurin nimeä vieläpä määräpaikkoineenkin. Kuopiolaisia oli heistä 179, joukossa tosin suuri määrä iisalmelaisia, Pieksämäeltä 130 ja Säämingistä, Kerimäeltä ja Sulkavalta 111. Viimein vuonna 1642, kun Savon jalkaväkeä järjesteltiin uudelleen, todettiin 304 miehen karanneen, joista 70 kuopiolaista, 41 pieksämäkeläistä ja 37 sääminkiläistä.⁶

MUUTTOINNON VAIHTELUT

Poismuuton määrä vaihteli. Vuosilta 1616-1655 on tavattu yli 3000 poismuuttajaa. Pako yltyi vuonna 1627 ja huipentui 1630-luvulla. (kuvio s.163) Pohjois-Savossa oli pahin vuosi 1627, Suur-Savossa 1630 ja Itä-Savossa vasta 1635 kenties siksi, että juuri silloin yltyi pako Käkisalmen läänistä ja tarjosi tilaa uudelle väelle. Väenoton muuttuminen talokohtaiseksi rauhoitti selvästi tilannetta, mutta katovuosi 1642 näkyy viimeisenä nousuna.

Westfalenin rauhan 1648 jälkeen pako tyrehtyi, mutta ruptuuri sai väen taas liikkeelle. Etenkin Käkisalmen läänin ortodoksien paettua vuonna 1658 Venäjälle lähtivät itäsavolaiset asuttamaan heidän jättämiään autioita. Suur-Savosta lähti sinä vuonna 107, Itä-Savosta 316 ja Pohjois-Savosta 94 perhettä. Itä-Savon pakoliike pelästytti veroviranomaiset, jotka totesivat verotulojen vähenevän kohtalokkaasti. Tästä johtui myös luvun alussa mainittu vuoden 1663 plakaatti.

Muuttoaalto nousi sitten vuosikymmenen välein. Vuosina 1665 ja 1670 nousi karkurien luku yli kahdensadan. Taustaksi riittää katovuosia: Laurin-hallat ja olkivuosi, mutta ehkä myös säterien perustaminen ja niiden mukanaan tuoma päivätyörasitus.

Viimeinen joukkopako osui katovuoteen sekä Tanskan- ja Preussin-sodan paineaikaan 1677, jolta kertyi noin 300 lähtömuuttajan nimeä. Tämä kertyi puoleksi Pohjois-Savosta.

Tietoon on kertynyt kaikkiaan noin 5000 lähtömuuttotapausta, joista noin 2000 vuoden 1655 jälkeen. Jos kukin tapaus käsitti miehen lisäksi vaimon ja kaksi lasta, lähti Savosta noina 82 vuotena noin 20 000 henkeä eli vuosittain keskimäärin 243 henkeä. Huippuvuotena 1635 olisi sen mukaan lähtenyt 2 250 ja 1658 yli 2 000 henkeä.

Koko lähtijäin tunnistettu ryhmä on kuvattu kuviona (s. 163). Mukana ovat kaikki karanneiksi ilmoitetut tai muuten lähteneinä tunnetut, mukana myös ne ”varattomat”, joiden nimi löytyi myöhemmistä tulopaikkojen lähteistä, mutta ei muita ”varattomia” (Liite 41).

Taulukon aines on epätasainen. Tulomuutto tunnetaan tarkimmin Pohjois-Karjalasta, hatarimmin ”Venäjältä”, sillä siihen ryhmään kuuluu varmaan sellaisia Käkisalmen lääniin ja Inkeriin muuttaneita, joita ei saatu niiden kirjoihin. Viron ja Liivinmaan lähteitä ei tätä laadittaessa ole saatu käsille. Ruotsiin-muuttoa koskevat tiedot tarkennevat lähivuosina.⁷ ”Mahdollisista” lähtijöistä on voitu määrittää noin puolen tuloalue.

Pääosa lähtijöistä näyttää olleen itäsavolaisia, mutta asutuksen voimaan nähden kohteli muutto rankimmin Pohjois-Savoa, jossa lähtijöitä oli puolitoista kertaa taloluku – Juvalla vain viidesosa taloluvusta.

MUUTTO KÄKISALMEN LÄÄNIIN JA VENÄJÄLLE

Lähtömuuton suunnat tulivat jo edellä esille. Tarkkaa kokonaiskuvaa ei käsiinsaadusta aineksesta saa, sillä vain 60 prosentin menosuunta koko joukosta tunnetaan edes suunnilleen. Luvut hahmottanevat sentään kokonaiskuvaa.

Savon kolmen eri osan kesken näkyvät eri painopisteet. Suursavolaisia muutti enemmän kuin muita läntisempään Suomeen, Inkeriin, Baltiaan ja Ruotsiin, itäsavolaisia Käkisalmen lääniin, pohjoissavolaisia Pohjois-Karjalaan.

Itänaapuri Käkisalmen lääni sai koko määrästä eniten. Vuoteen 1655 mennessä menneistä voi tunnistaa 737 muuttajaa sekä noin 340 sukunimen perusteella tunnistettavaa. Näistä osui Pohjois-Karjalaan 420 tunnistettua ja 272 epävarmaa, Laatokan-Karjalaan vastaavasti 230 ja 60 sekä Käkisalmen etelälääniin eli Etu-Karjalaan 87 tapausta. Luvut osoittavat läänin pohjoispääo tarjonneen parhaiten tilaa muuttajille. Muuttajista oli itäsavolaisia 575 ja pohjoissavolaisia 333 tapausta. Koko määrä kohosi yli 4 000 hengen.

Ruptuurin jälkeen muutto käsitti ainakin 1074 tapausta joista Pohjoi-Karjalaan osui 689 Laatokan-Karjalaan noin 350 ja loput Etu-Karjalaan. Eteläisiä alueita asutti osaltaan Viipurin-Karjalasta työntynyt muuttovirta. Tulokkaiden lukua kohottivat ruptuurin jättämät autiot. Lähtöalueina näkyivät idänsuuntaisessa muutossa Itä- ja Pohjois-Savo, koska ne olivat rajakkain sen tuloalueen kanssa.

Välittömästi ruptuurin jälkeen lähteneistä erottuu Säämingin pellossalolainen ryhmä Niilo Eerikäinen, Antti Hasunen, Mikko Janatuinen, Mikko Luukkainen ja Lauri Antinpoika Väistö, joiden sanottiin karanneen ”Juurikkajärvelle” eli Kiteelle. Kaksi heistä merkittiin Kiteen vapaaherrakunnan tileihin Mikko Luukkainen Säynejärvellä ja Mikko Janatuinen myöhemmän Ruskealan Issakanvaa­rassa.⁸ Säämiogin Juvolasta Kiteelle karanneeksi mainittu Pekka Ollinpoika Juvonen asui 1680-luvulla Liperin Humilanrannalla.⁹

Käkisalmen läänin kaupungit viehättivät savolaismuuttajia melkoisesti. Sortavalassa hankki porvarisoikeudet 14 savolaista: kerimäkeläiset Juho Ahonen, Iisakki Makkonen ja Heikki Rinkinen, sääminkiläiset Lauri Jumppanen ja Lauri Taskinen, rantasalmelaiset Pekka Hukkanen, Elias Laitinen ja Klaus Matinpoika Pesonen, Sulkavalta Martti Mulli, Juvalta Rossi Laitinen, Joroisista Juho Halttunen, Leppävirralta Karl Wellaminpoika Affleck sekä Antti ja Juho Kasanen. Lisäksi näkyy Sortavalan asukasluetteloissa puolenkyrnmenen itäsavolaisen nimet, esim Punkaharjun Laukansaaresta Uukuniemelle karanneeksi mainittu Juho Tahvonpoika Laukkanen.¹⁰

Kurkijoelle kohosi Kronoborgin kaupunki osin savolaisin voimin. Sinne lähti Savonlinnasta epämääräisen maineen aikaisemmin hankkinut Henrik Engenhagen. Vuonna 1682 haki Säämingin käräjillä Heikki Kosonen mainetodistusta samaan kaupunkiin. Vuonna 1658 muutti sinne Leppävirran Kotalahdesta Antti Huttunen ja 1666 Rantasalmen Tuusmäestä Antti Mykkänen.¹¹ Kurkijoelle saattoi samota kiuruveteläinen Juho Savolainenkin, joka katosi lähtöpaikan henkikirjasta vuonna 1673.

Käkisalmesta tavataan verraten vähän savolaisia. Juvalainen Lauri Juhonpoika Liimatta pääsi sinne porvariksi vuonna 1682. Puumalalainen Olli Jaakonpoika Hamunen meni sinne käsityöläiseksi noin vuonna 1680 ja rantasalmelaisen Martti Hämäläisen vävy Martti Kammonen ennen vuotta 1673.¹²

Laatokka veti puoleensa ainakin kahta Savon saaristolaista. Vuonna 1660 karkasi Säämingin Ritosaaresta Matti Hiljakainen ja asettui Ruskealan Häyskynvaaraan, josta käsin harjoitti merenkulkua Laatokan pohjoisrannikolta Nevanlinnaan. Vuonna 1682 pyysi Kerimäen hevossalolainen Abraham Matinpoika Karjalainen mainetodistusta siirtyäkseen laivuriksi Laatokalle.¹³

Muuttajissa oli sotilaskarkureita ruptuurin jälkeenkin, kaikkiaan 12 tapausta, joista Sulkavalta kolme, Säämingistä ja Kerimäeltä kaksi sekä Liperistä, Punkaharjulta, Rantasalmelta, Leppävirralta ja Juvalta yksi kustakin. Kaikki sulkavalaiset ja Rantasalmen teemassalolainen Paavo Tuhkunen olivat rakuunoita, ratsumiehiä sääminkiläinen Heikki Antinpoika Husu, kenties ratsurenki, sekä Enonkosken muholalainen Olli Antinpoika Muhonen.¹⁴ Nihtejä mainittiin karanneiksi seitsemän. Punkaharjun kulennoislainen Mauno Yrjönpoika Kaarakainen livisti heti jouduttuaan rulliin, leppävirtalainen Eero Komonen teki niin vasta Riiasta.¹⁵

Useimmat karkurit hävisivät jäljettömiin, mutta kahden sulkavalaisen rakuunan jälkiä voi seurata. Heikki Kaartisen sanottiin ostaneen talon Pälkjärveltä. Sen kirjoissa häntä ei näy, mutta Jaakkiman Kumolassa asui vuosina 1681–82 eräs Heikki Kaartinen. Kammolalaisen Martti Pekanpoika Kammosen nimi ilmestyi vuonna 1681 Sortavalan Ryttyyn.¹⁶ Joroislainen rakuuna Olli Oinonen pisti esiin Rääkkylän Oravilahdessa ja Tuomas Antinpoika Vauhkonen Oravisalossa.¹⁷

Toimeentulon vaikeus sai liikkeelle monia. Antti Pekanpoika Kammonen sai vuonna 1664 vapaavuosille Sulkavan Kammolasta aution, mutta karkasi verovapauden päättyessä. Puumalan Hahkalassa paloi vuonna 1682 Pekka Luukkosen talo. Pekka muutti sen takia pois ja löytyi pian Ilomantsin Viininiemestä. Sääminkiläinen Pentti Sairanen taas pakeni velka vankeutta vuonna 1669.¹⁸

Eräissä tapauksissa välttelivät rikolliset rangaistustaan karkaamalla. Jäppiläläinen Antti Antinpoika väisti siten varkaussyytettä ja pääsi lautamiehen vävyksi Juuan Timovaaraan.¹⁹

Siveellisyysrikkojista vältti lain kouran kuusitoista, vaikkeivät kaikki lopullisesti, niinkuin niistä värikkäin tapaus osoittaa. Vuonna 1678 karkasi Vehmersalmen Ritoniemestä Pekka Holopainen kälynsä Ablona Paavontyttären kanssa Enoon ja sitten Suistamon Laitioisiin. Hylätty vaimo Anna Paavontytär sai asian selville ja lähti lapsineen perässä, jolloin ”romanssikin” väljähtyi. Ablona solmi avion Ruskealan Kirkkoleppälahdessa Lauri Juvosen kanssa. He kuolivat molemmat nälkään 1696. Sen sijaan Pekka palaili Vehmersalmelle, sai syytteen huoruudesta talvikäräjillä 1700 ja tuomittiin kuolemaan.²⁰

Muista hairahtuneista löytyi sääminkiläinen Yrjö Immonen 1690 Värtsilän Uudestakylästä, rantasalmelainen Iivari Juvonen 1682 Tohmajärven Littilästä sekä Pielaveden löytynjärveläiset Pertti Kuosmanen Tuupovaaran Konnunniemestä ja Esko Matinpoika Pulkkinen Ilomantsin Viininiemestä 1695.²¹

Väkivallantekijät välttelivät ehkä edellisiä herkemmin lain kouraa, henkirikos kun tuotti henkirangaistuksenkin. Tavallinen tappelukin näkyy säikyttäneen osallisen karkuun, mm. rantasalmelaisen Matti Martinpoika Assilaisen 1681 kaiketi Pälkjärven Makariinvaaraan. Juankosken pieksäläinen miehentappaja Iivari Julkunen karkasi 1688 kenties Suistamon Ulmalaan ja sulkavalainen Juho Laurin poika Kinnunen Uukuniemelle.²²

Tappajasarjan ”kruunasi” vehmersalmelainen lautamies Pekka Heikinpoika Reinikainen. Vuonna 1676 hän piti kotonaan karhunpeijaisia. Isäntä ja vieraat alkoivat kinata, kuka oikeastaan tappoi karhun. Peijaistunnelman kiihkossa Pekka sai kouraansa halon ja kajautti sillä hengiltä vieraansa Eero Pelkosen.

Juomahöyryt haihtuivat äkkiä laintuntevan isännän päästä. Hän pakeni, ja seuraavilla käräjillä vain todettiin tapaus. Vuonna 1683 yli 30 vuoden tauon jälkeen laadittuun Ilomantsin savuluetteloon kirjoitettiin Pekka Reinikaisen nimi Tuupovaaran pitäjän Kinnasniemen kylään. Pekka sai sielläkin mainetta äkkipikaisena. Lautamiehenviran peri joku muu vehmersalmelainen.²³

Lain koura oli lyhyt eikä yltänyt Savosta Inkerinmaan kenraalikuvernöörikuntaan, johon Käkisalmen lääni kuului. Sikäläiset veronsaajat eivät myöskään mielellään luovuttaneet takaisin veronmaksajikseen saamiaan karkureita.

Varmoja Venäjälle muuttajia tapaamme Käkisalmen läänin lähteistä yli 30 kertaa. Heitä lähti suur-Kuopiosta seitsemän ja suur-Säämingistä kahdeksan, Rantasalmelta kuusi ja Pieksämäeltä neljä. Kaikkien lähtöpaikkaa ei tunneta. Enemmistö eli 11 mainitaan Mustajoen–Valdain ylängöllä, neljä siitä itään Bezheckin ylängöllä, kolme jäi Aunukseen, pari pysähtyi Novgorodin alueelle ja muut hajosivat Valkeanjärven ja Ostashkovin välille.

Säämingin Kapajakolasta 1628 Joukion Tyrjään muuttanut Matti Pekanpoika Kapajakonen pakeni 1642 Tihvinään, jonne ehti 1640 myös kuopiolainen Paavo Lehikoinen asuttuaan vuosina 1627–40 Saarella. Vuonna 1636 Kuopiosta lähtenyt Antti Paavonpoika Hakkarainen asui muutaman vuoden Polvijärven Sotkumassa ja siirtyi 1642 Ustjuzhnaan likelle Vesjegonskia.²⁴ Sääminkiläinen Matti Matinpoika Turunen asui 1631–34 Pälkjärven Kuhilasvaarassa, Puumalan lintusalolainen Antti Luukkonen Ruskealan Särkisyrjässä 1635–42 ja kuopiolainen Antti Heikinpoika Mustonen Kesälahdella 1630–39 ennen muuttoaan Mustajoelle.²⁵

Kaiketi suoraan Aunukseen vuonna 1643 karannut virtasalmelainen Paavo Paavonpoika Tarvainen löytyi edellisiä kauempaa Bezheckin ylängön Staryj Kozmodemjanskista Kes’man likeltä. Samalle seudulle Lahutinon kylään osui Tahvo Pekanpoika eli Teppana Petrinpoika ”Savygorodin läänin Pumonskista” eli Savonlinnan läänin Puumalasta. Hänkin asui vuosina 1627–43 Aunuksessa.²⁶

INKERINMAA, VIRO JA LIIVINMAA MUUTTOKOHTEINA

Inkerinmaa autioitui jopa rajummin kuin Käkisalmen lääni ja tarjosi Viipurin läänin väestöpaineelle purkutien. Ennen ruptuuria samosi Inkeriin nelisensataa savolaisperhettä, joista liki puolet Suur-Savosta, satakunta Itä- ja yli 60 Pohjois­Savosta. Yli puolet sijoittui Pähkinälinnan lääniin, joka oli pahiten kokenut edelliset sota-ajat. Inkerikot ja vatjalaiset pysyivät lujemmin kotiseuduillaan Kaprion ja Jaaman lääneissä eikä savolaisia mahtunut sinne samassa määrin.

Muuttotiedoissa näkyy kiintoisa piirre. Lähtötieto kertoo yleisimmin tulopaikaksi Tuuterin, mutta Inkerin lähteistä löytyy sama muuttaja vähän kauempaa, useinkin Kaprion läänin pitäjistä. Eniten savolaisia löytyi Tuuterista ja Inkereestä, niukemmin kannakselaisten asuttamista Korpiselästä ja Kuivaisista. Savolaisia samosi Tuuterin takaiseen Deglinaan ja Narvan naapuriin Petrovskiin Inkerin länsiosassa.

lnkeriin muutettiin kai pääosin ennen ruptuuria, sillä sen jälkeen lähteneitä on saatu ilmi vain murto-osa aikaisemmasta. Asuinpaikkaa lienee vaihdeltu pitkin vuosikymmeniä ainakin ruptuurin takia, joka jyräsi lnkerinmaata pahoin.

Kolmisenkymmentä savolaista merkittiin vuonna 1643 lnkerissä rengeiksi. Eniten heitä oli Tuuterissa ja lähinnä sitä Inkereessä. Yhdeksän kotipitäjää ei mainittu, ja muista oli suurin ryhmä pieksämäkeläisiä, lähinnä eniten Mikkelistä ja Säämingistä.²⁷ Tämä ryhmä kävi Inkerinmaalla ehkä vain työssä. Heidän seuraamisensa myöhemmistä lähteistä ei onnistu, sillä heistä mainitaan vain etu­ ja osalta lisäksi isännimi.

Vuosina 1644–50 erottuu Inkerinmaan henkikirjoista 13 savolaista tulokasta. Kaksi puumalalaista asettui Kuivaisiin ja yksi Korpiselkään, kuopiolainen Lopelle, punkaharjulainen Järvisaareen, kolme rantasalmelaista Deglinaan sekä suursavolaiset Kipinaan, Detilinaan ja Esdilitaan.²⁸

Inkerin läänityksillä ja rälssitiloilla harjoitettiin pakkomuuttoakin. Tuuterin vapaaherrakunnan haltija Johan Skytte siirteli talonpoikiaan saadakseen alueesta parhaan mahdollisen tuoton. Inkereen pitäjässä Karelbergin hovin herra, valta­amiraali ja kuningas Kaarle IX:n avioton poika Karl Gyllenhielm siirsi tiluksilleen talonpoikia Närkestä ja Värmlannista, mukana ”Hämeessä” eli Keski-Suomessa ja ”Pietarsaaressa” eli Ähtävänjoen varrella syntyneitä savolaisia. Siilinjärven Hakkaralassa syntynyt Jaakko Ollinpoika päätyi Ruotsin kautta lnkereen Kormelitsoon.²⁹

Räisälän pitäjän rälssiherra Eerikki Antinpoika Trana tuotti omille mailleen lnkereeseen räisäläläisiä, joukossa muutama Savossakin syntynyt. Kangasniemen synsiäläinen Olli Kärnä muutti Inkeriin vuonna 1642 herransa majuri Gerhard von Löwen käskystä ja Pieksämäen vanajalainen Antti Pystynen samoin everstic luutnantti Wilhelm Yxkullin tahdosta.³⁰

Nevajoen suulle perustettu vapaakaupunki Nevanlinna sai asukkaiseen myös savolaisia. Puumalalainen Heikki Laurinpoika Hulkkonen asui siellä vuonna 1675, Iisalmen Uimalasta meni sinne sepänkisälliksi Risto Juhonpoika Ulmanen samoina aikoina, ja Joroisten katisenlahtelainen Lauri Hipsonen kuoli siellä 1690-luvulla.³¹

Inkerinsuomalaisten on katsottu jäsentyneen kahteen etniseen ryhmään, äyrämöisiin ja savakoihin. Nimet viittaavat alkuperään: edellinen Äyräpäähän eli Viipurin-Karjalaan, jälkimmäinen Savoon. Ryhmät ovat asuneet toistensa seassa, ja osa tutkijoita näkee eron perustuvan muuhun kuin alkuperään, vieläpä vaihtelevan varallisuuden mukaan. Äyrämöisten joukossa on ortodoksejakin muistona jo ennen Stolbovan rauhaa tapahtuneesta muutosta. Vuoden 1643 henkikirja ilmaisee useissa tapauksissa protestanttisen tulokkaan siirtyneen valtakirkkoon. Savolaisia ei heidän joukostaan erotu.³²

Tässä yhteydessä kiinnostavat tietysti savakot ja heidän mahdollinen savolainen alkuperänsä. Kansatieteilijät pitävät savakoiden keskeisinä asuinalueina Moloskovitsan, Kupanitsan, Serepetan, Skuoritsan sekä Kelton, Rääpyvän ja Toksovan kirkkopitäjiä. Tuuterissa he olisivat eläneet vähemmistönä.³³

Skuoritsa kuului Deglinan pogostaan, Serepeta Detilinan, Kupanitsa Saaren, Moloskovitsa Vrudan ja Toksova Kelton pogostaan. Savolaisten suurimmat ryhmät näyttävät asuneen juuri Deglinassa, Saarella ja Vrudassa Tuuterin ja Inkereen ohella. Tämä tukee nimiyhteyden merkitystä. Sen sijaan Detilinassa, Keltossa ja Tuuterissa savolaiset jäivät viipurinkarjalaisten rinnalla pieneksi vähemmistöksi. Varmuutta savakoiden savolaisesta alkuperästä emme siis saa.³⁴

Viron ja Liivinmaan muuttoluvut jäänevät selvimmin todellista alemmiksi. Mukaan voisi lisätä Tarttoon sijoitetun savolaisen sotilassiirtolan. Tässä ilmenneistä 90 tapauksesta lähti Suur-Savosta 57, Itä-Savosta 27 ja pohjoispitäjistä kymmenen.

Liivinmaalle jääneistä nihdeistä mainitaan vuonna 1648 Hirvensalmelta sotaväkeen otettu Lauri Ollinpoika Kuitunen, joka komennettiin meren yli vuonna 1632 ja asettui sitten Tarttoon, Ristiinalainen Risto Kautiainen palveli vuonna 1641 samassa kaupungissa voudinkirjurina. Vuonna 1644 kuoli Narvassa juvalainen Matti Toivanen, jolla oli puolisonaan Juvan kirkkoherran Ericus Henricin tytär Margareta. Papin vävynä lienee hänkin toiminut kruunun palvelusmiehenä.³⁵ Puumalalainen Martti Laurinpoika Luukkonen asui samassa kaupungissa vuonna 1675.³⁶

Vuonna 1642 lähettivät rälssinhaltijat talonpoikiaan Liivinmaalle. Majuri Gerhard von Löwe siirsi sinne alaisensa Heikki Pylvänäisen Kangasniemen Synsiältä ja Pekka Ollinpojan Haukivuorelta, ratsumestari Johann Brakel Heikki Sikasen Pieksämäen Längelmältä, Heikki Väisäsen Virtasalmen Väisälästä ja Olli Tarvaisen Hällinmäestä.³⁷ Nämä balttilaissyntyiset aatelismiehet näyttävät kohdelleen alaisiaan talonpoikia samoin kuin Liivinmaallakin loukaten suomalaisen talonpojan perinnäistä vapautta.

METSÄSUOMALAISIKSI

Muutto Ruotsiin alkoi 1570-luvulla ja jatkui 1600-luvun loppupuolelle asti. Liike oli alkuvaiheessaan johdettua: kruunu toi Ruotsin vuorityöalueelle tarvitsemaansa työvoimaa raudanjalostajiksi, kaskimiehiksi tuottamaan viljaa sekä tervan- ja hiilenpolttajiksi.³⁸ Uudella vuosisadalla virallinen suosio kuihtui väestötyhjiön täyttyessä, ja 1600-luvun puolivälissä uusia metsäsuomalaisia häthätää siedettiin.

Vuosina 1618–55 näyttää Ruotsiin lähteneen liki 340 miestä eli perhettä, joista 83 silloiselta Pieksämäeltä ja 181 Suur-Savosta. Pieksämäkeläisistä lähti suurin osa Kangasniemeltä. Ruptuurin jälkeen Ruotsin houkutus väheni, sillä menijöitä voi tavoittaa enää 33, joista 13 suur- ja itäsavolaista ja kuusi pohjoissavolaista. Muuttotapauksia kertyy kaikkiaan 255.

Yli puolet eli 154 ilmestyi Ruotsin kirjoihin Värmlannissa, 39 Västmanlannissa, 80 Taalainmaassa sekä pohjoisempana 25 Ångermanlannissa, 24 Medelpadissa, 13 Hälsinglannissa ja kahdeksan Gästriklannissa. Loppuvaiheessa mentiin valtaosin Värmlantiin.

Nimivertailu tuottaa jonkin verran erilaisen tuloksen kuin lähtötiedot, joissa mainitaan useimmin ”Pohjoispohja”, Härnösand tai jokin muu pohjoinen seutu. Pohjanlahti ylitettiin kai Merenkurkussa, mutta matka näyttää jatkuneen edemmäksi. Pieksämäkeläisten Lauri Ollinpoika Nikkarisen ja Lauri Pekanpoika Hotusen sanottiin vuonna 1630 karanneen Härnösandiin, mutta vuonna 1649 he ilmestyivät Värmlannissa Ekshäradin käräjille Nåenin kyläläisinä.³⁹ Samoin Härnösandiin menneeksi tietty Jaakko Tahvonpoika Hokkanen eli 1660-luvulla Hälleforsissa.⁴⁰ Pieksämäen pyhittyläisen Esko Heikinpoika Mannisen sanottiin karanneen 1654 vain Hämeeseen, mutta vuonna 1673 hän tuli ilmi Taalainmaalla Nåsin Flatenissa.⁴¹

Saksan-sotaan vuonna 1630 tarkoitetut kutsuntakarkurit peittelivät ilmeisen tahallisesti jälkiään. Pieksämäkeläisen Martti Tahvonpoika Kokkosen arveltiin karanneen Käkisalmen lääniin, mutta hän ilmestyi Hälsinglannin Järkärnaan. Matti Leinonen asui 1639–42 Parikkalan Rautalahdessa ja löytyi 1660-luvulla Värmlannin Lekvattnetista, johon päätyi myös ”Venäjälle” karannut Pekka Antinpoika Sokkanen.⁴² Kangasniemeläinen Lauri Antinpoika Manninen karkasi muka Tuuteriin ja joutui Gräsmackin kevätkäräjille 1671, naapuri Matti Matinpoika Pystynen Medelpadissa Stöden Lillströmissä.⁴³ Rantasalmelaiset Pekka Sihvonpoika Parviainen ja Eero Matinpoika Poutiainen livistivät muka Käkisalmen lääniin. Edellinen löytyi Medelpadista Torpin Hjältanstorpista ja toinen Hälsinglannista Hasselan Fagernäsistä.⁴⁴

Metsäsuomalaisten pääosa lienee ollut kaskimiehiä, mutta etenkin Västmanlannissa ja Taalainmaassa työllisti heitä myös Bergslagenin metallinjalostus. Sen keskuksia oli Västmanlannin Grythytta, jonne vuoden 1617 jälkeen näyttää tulleen 27, Ljusnarsbergiin 18 sekä Hälleforsiin ja Noraan kaksi savolaista. Tulijat täydensivät paikkakuntien entistä suomalaisväkeä.

Pääosa muuttajia asettui Värmlannin länsirajan metsäpitäjiin Gräsmarkiin, Lekvattnetiin, Östmarkiin ja Finnskogaan ja hakkasi raivionsa niiden mäkirinteille. Seutu oli rauhaton, sillä Ruotsin ja Tanskan väliset sodat vuosina 1643–44, 1655–60 ja 1675–77 aiheuttivat molemminpuolista tuhoa huolimatta siitäkin, että Norjan rajametsiin Solöriin aukeni melkoinen metsäsuomalaisasutus muuton toisena vaiheena. Vuoden 1617 jälkeen lähteneistä savolaisista päätyi Norjaan 13, joiden pysähtymistä Ruotsiin ei tunneta. Joroisten Häyrilästä lähtenyt Antti Juhonpoika Lyyrinen asettui Åsnesin Våleriin, Kangasniemen hokanniemeläinen Paavo Laurinpoika Hokkanen Elverumiin, sääminkiläinen Olli Hyvärinen Toteniin. Hirvensalmen Soikkalasta vuonna 1660 kadonneen Hannes Soikkasen poika Pekka asui 1686 Brandvaalissa.⁴⁵

Savolaisten rinnalla jatkui silloisten rautalampilaistenkin Ruotsiin-muutto. Keiteleen Vuonamolahdesta vuonna 1629 lähtenyt Yrjö Ollinpoika Sormunen päätyi Taalainmaalle Nåsin Närssjöhön. Vesannon horontaipalelainen Eero Tahvonpoika Kempas pantiin kirjaan Hamrassa Hälsinglannin länsikolkassa ja vesamäkeläinen Pekka Matinpoika vähän etelämpänä Svärdsjön Björnmossassa. Konneveden Särkisalosta lähtenyt Sipi Ollinpoika Kolari kirjattiin Taalainmaan Bergslagenissa Säterin Tingsjössä vuonna 163S. Rautalammin kyläläinen Lauri Laurinpoika näkyy eläneen Grythyttassa vuonna 1640, mutta palaili jäljilleen Hillen Mårdängiin Gävlen likelle merenrannikolle vuodeksi 1643.⁴⁶

Ruotsin kautta jatkui monien savolaisten matka valtameren taa Delawareen, jonne Ruotsi perusti 1640-luvulla siirtokunnan. Nimivertailun valossa näyttää viisi tänä kautena Savosta lähtenyttä joutuneen Amerikan-laivaan. Heikki Kolehmainen lähti kai Karttulan Punnonmäestä vuonna 1627, Antti Hamunen Puumalan Partalasta ja Juho Valkonen Mikkelin Kyyhkylästä 1635, Olli Eeronpoika Räsänen Rantasalmelta 1640 ja Heikki Paavonpoika Parkkonen Kerimäen Yläkuonasta.⁴⁷ Heidän asuinpaikastaan Ruotsissa ei ole tietoa.

Väitetään että Heikki Kolehmaisen jälkeläinen Coleman oli mukana Yhdysvaltain vapaushankkeessa. Itsenäisyysjulistuksen allekirjoittaneen senaattori John Mortonin mahdollinen esi-isä Martti Marttinen lähti Juvan Koikkalasta vuonna 1601.⁴⁸

LÄHIMUUTTO

Lähimuutto jäi edellä esiteltyjen suuntien varjoon. Kainuu houkutteli savolaisia jonkin verran, sillä se oli harvaan asuttu, hävitetty pitkässä vihassa 1570–95 sekä vapaa sotaväenotosta. Tämä vapaus päättyi vuonna 1630. Savon lähteissä mainitaan 1600-luvun alkupuolella 57 Kainuuseen muuttanutta, mutta sukunimivertailu lisää lukumäärän kaksinkertaiseksi.

Oheisessa yhdistelmässä on Kainuu jäsennelty kolmeen alueeseen. Ala-Kainuu sisältää Oulujärven rantapitäjät, Ylä-Kainuu Hyrynsalmen, Suomussalmen ja Puolangan sekä itä-Kainuu Sotkamon ja Kuhmon.

Tähän mukaan saadut tapaukset käsittävät koko muuton loppuvaiheen, sillä pääosa lienee osunut vuosiin 1600–1620. Vuoden 1630 jälkeen liike tyrehtyi entisestään, kun Kainuusta alettiin ottaa sotaväkeä. Viime vaiheeseen lienevät kuuluneet vuonna 1650 perustettuun Kajaaniin porvareiksi vakiintuneet. Seppä Juho Juhonpoika Kaikkonen lienee tullut Iisalmelta, Paavo Kietäväinen Puumalasta, raatimies Matti Laurinpoika Laukkanen Rantasalmelta ja Paavo Reijonpoika Lintunen lisalmelta.⁴⁹

Yli puolet muutosta näyttää pysähtyneen Oulujärven tuntumaan ja loput jakautuivat miltei kahtia muiden tuloalueiden kesken. Eniten lähdettiin maakuntarajan läheltä Pohjois-Savosta ja muista liki saman verran. Pääosa pysähtyi Oulujärven ympäristöön ja osa jatkoi joko pohjoiseen tai itään.

Jonkin verran muutettiin Viipurin-Karjalaan, jossa oli Savonkin tärkein kauppakaupunki Viipuri sekä sen markkinapaikka Lappeenranta. Tämä alue houkutteli muulla kuin väenottovapaudella tai verojen keveydellä. Viipuri tarjosi palveluspaikkoja maaseudun naisväelle, ja niin useimmat muuttajat olivat palvelustytöiksi pyrkiviä talontyttäriä, esim. sulkavalainen Kirsti Laurintytär Olkkonen, Kuopion jännevirtalainen Elina Pekantytär Rissatar ja Maaningan käärmelahtelainen Maikko Hytitär 1642 muuttivat Viipuriin. Sulkavalainen Lauri Kammonen asui vuonna 1663 porvarina Lappeenrannassa.⁵⁰ Maaseudulla voitiin hakea Karjalan kannaksen autiotiloja, joita muutamat savolaiset, esim. Maaningan halolalainen Heikki Halonen näyttävät asuttaneen.⁵¹

Vuonna 1632 pidetty kutsuntakarkuritutkinta paljastaa melkoisen karkuaallon Pieksämäeltä läntiseen Suomeen. Laukaaseen karkasi seitsemän, muuanne Hämeeseen neljä, Ruovedelle ja Orivedelle seitsemän kutsuttua. Osa näistä löytyi sittemmin Ruotsista. Tervon talluskyläläiset Heikki ja Pekka Koljonen muuttivat vuonna 1650 ”Hämeeseen” Keiteleen Vuonamolahteen.⁵²

Kaupungistuminen näkyy näilläkin suunnilla. Heikki Pekanpoika Mielonen lähti Säämingin Pihlajaniemestä suutarinoppiin Turkuun 1660-luvun alussa ja sai peräänsä käräjiltä mainetodistuksen. Siinä todettiin Heikin olevan kunniallista sukua, syntyneen aviovuoteesta ja suvun tuottaneen aikaisemmin pappejakin.⁵³

Savon pohjoispään likeiset kauppayhteydet Keski-Pohjanmaalle saivat Pielaveden kuivaniemeläisen Paavo Tossavaisen muuttamaan porvariksi Kokkolaan 1680-luvulla.⁵⁴

POISMUUTTO JA SUURVALTAPOLITIIKKA

Savolaisten rooli tuntui Ruotsin suurvallan elämässä vahvana ja eri tavoin. Lähtömuutto ohensi lähtöalueen väkilukua joskus arveluttavastikin, mutta menestyvä ”pirttiviljelys” paikkasi aukot yhden sukupolven aikana, mikäli edellä esitettyihin väkilukuarvioihin on uskominen. Savolainen pikkulasten ruokintaperinne piti imeväiskuolleisuuden selvästi muuta Suomea alempana ja takasi nopean luonnollisen väestönkasvun.⁵⁵ – Poislähtijälukujen vuotuinen keskiarvo oli noin prosentti Savon keskimääräisestä väkiluvusta.

Savolaiset asuttivat uudelleen pääosan Käkisalmen lääniä, josta poistui noin 30 000 ortodoksikarjalaista. Savolaisia riitti Inkerinmaan, Viron ja Liivinmaan autioihin uusiksi veronmaksajiksi ja itärajan vartijoiksi.

Yhdessä Keski-Suomesta lähteneiden heimolaistensa kanssa savolaiset kaatoivat kaskensa Ruotsin ylävillä moreenimailla kasvaneisiin ikimetsiin sekä vahvistivat Ruotsin sotaponnisteluja raudan, hiilen ja tervan tuottajina. Osa vartioi Norjan itärajaa entistä esivaltaansa Ruotsia vastaan 1670-luvulla. Muutama sata pantiin purjehtimaan Atlantin yli Delawareen Uuden Ruotsin asujiksi. Siellä he solmivat luottamussuhteet tapaamiensa alkuasukkaiden kanssa opettaen heille kaskiviljelystä ja hirsisalvosten tekoa. Elettyään Hollannin ja Englannin alamaisina he ottivat neljännessä polvessa osaa Yhdysvaltain itsenäistymiseen. Tämmöiseksi voi kuvata savolaisten roolin Ruotsin suurvallan rakentajina kotiseutunsa ulkopuolella.