I UUSIIN OLOIHIN

1. ISONVIHAN JÄLKI

Kopalla kourin Savonkin kansa oli Isonvihan vaivojen alla jo vuosia vartonut rauhaa ja rauhantöiden hedelmiä, kysynyt kirkoissa ja karkusaunoissaan, eikö toki vihastunut Kaikkivaltias jo vihdoinkin antaisi vitsansa vaipua, vetäisi muskoviitit rajan taakse takaisin ja päästäisi ihmiset taas vesoittunutta kotikontuaan kohentamaan ja hiiltyneitä kyliänsä rakentamaan.¹ Mutta lähes kaksikymmentä vuotta kesti ennen kuin Kaarle XII:n saapastelu Euroopan sotapoluilla päättyi ja alun kolmatta vuosikymmentä ennen kuin sotijain käteen kelpasi miekan tilalle hanhensulka, taistelun sijaan neuvottelu ja rauhankirjan laadinta. Vihdoin oli kuitenkin sota lopussa ja neuvottelu myös, rauhansopimus tehty, tekstille karistettu kultaista santaa, nimet ja lakkapainanteet pantu traktaatin alle ja ”kauan toivottu”, ”mieluisa”, ”siunattu” rauha saatu Uudessakaupungissa aikaan elokuun lopussa 1721.

Tämän ”ijäisesti kestävän ystävyydensiteen”, Uudenkaupungin rauhantraktaatin, monet yksityiskohdat koituivat nyt Savon maakunnan koko edessä olevalle historialle sangen tärkeiksi pontimiksi.

Rauhankirjan pykälät koskivat paitsi eräitä yleisluontoisempia seikkoja muun muassa sitä, että Ruotsin kuninkaalla oli ”ikuisiin aikoihin asti” oleva oikeus ostaa vuosittain 50.000 ruplan arvosta tullitonta viljaa Riiasta, Räävelistä ja Kuresaaresta, mutta kuitenkin niin, että hänellä ei olisi tänne entisille eloaitoilleen oleva asiaa sellaisina vuosina, jolloin tsaari kadon ”tai muiden tärkeiden syiden vuoksi” katsoi hyväksi evätä viljan maasta viennin – Savon vastaisen viljakaupan kannalta sangen tärkeä pykälä (§ 6).

Sitten tultiin rauhankirjassa rajaa koskevaan kohtaan: ”Ja koska molemmilla Osapuolilla on rehellinen ja vakaa aikomus solmia keskenään totinen Rauha ja niinmuodoin ennen muuta on tarpeen sommitella ja jakaa molempien Valtakuntien väliset Rajat ja maat siten, että kumpikaan ei voi toista saattaa mihinkään epätietoisuuteen, vaan päinvastoin molemmat voisivat toivon mukaisesti rauhassa ja turvallisesti pitää hallussaan ja käyttää sitä, mikä heille tässä rauhassa luovutetaan; sen vuoksi on molempien rauhaa tekevien korkeiden Osapuolten kesken täten kohteliaasti sovittu, että tämän jälkeen ja aina ikuisiin aikoihin asti molempien Valtakuntien välinen Raja on oleva ja pysyvä, kuten seuraa: … ”, ja sitten hahmoteltiin rajan suunta suurin piirtein niille vaiheille, missä se nykyisenäkin aikana kulkee likeisimmältä kohdaltaan miltei hipaisten Savon vanhaa maakunta-aluetta (§ 8).

Edelleen sovittiin molemminpuolisesta omantunnon ja evankelisen uskon vapaudesta. Kirkon ja koululaitoksen piti jäämän entiselle ruotsinaikaiselle kannalleen (§ 10) samoin kuin myös yksityisten henkilöiden rajan takaisia saatavia koskevien vaatimusten (§ 12). Kun vielä oli sovittu venäläisverojen lopettamisesta, linnojen luovuttamisesta, maan evakuoinnista ja vankien palauttamisesta (§§ 13–14), tultiin tärkeään kauppapykälään: ”Molempien Valtakuntien, niille luovutettujen ja alistettujen Maiden, alamaisten ja asukkaiden välinen sekä maitse että vesitse tapahtuva kaupankäynti pitää järjestettämän esteettömäksi ja vapaalle kannalle ja vahvistettaman mahdollisimman pian erityisellä traktaatilla molempien Valtakuntien eduksi; mutta jo ennen sitä olkoon sekä Ruotsin että Venäjän alamaisilla oikeus heti tämän Rauhan ratifioinnin tapahduttua harjoittaa kummankin osapuolen Valtakunnassa ja maissa kaikenlaisilla tavaroilla vapaata ja esteetöntä kauppaa suorittamalla kunkin Valtakunnan tavallisia tulleja ja säädettyjä saatavia. Ja nauttikoot Ruotsin alamaiset Hänen Tsaarillisen Majesteettinsa Valtakunnissa ja maissa ja vastavuoroon myös Venäjän alamaiset Hänen Kuninkaallisen Majesteettinsa Ruotsin Valtakunnissa ja maissa kaikkia niitä privilegejä ja kaupallisia etuisuuksia, joita tässä suhteessa myönnetään suosituimmuusasemassa oleville kansoille” (§ 16). Tästä rauhankirjan kaupallisesta kohdasta samoin kuin myös sen viimeistä edellisestä pykälästä, joka koski rajanylittäjien molemminpuolista, pyynnöstä tapahtuvaa palauttamista ( § 23), oli vastaisina vuosina koituva paljon vaikutuksia nimenomaan Savon – ja Pohjois­Karjalan – talouselämän ja väestöolojen kehitykseen.²

Rauhankirjan pykälien vaikutus olikin muodostuva sangen pitkäaikaiseksi. Sinällään sopimus päti Pikkuvihaan asti, mutta se tuntui vielä senkin jälkeen, kun tämän uuden sodan tilinpäätös oli tehty Turussa (1743) ja valtakunnan itäinen raja joutunut halkomaan itse savolaisalueitakin. Nimittäin monet nimenomaan tämän maakunnan kannalta tärkeät kohdat siirtyivät miltei sellaisinaan Uudenkaupungin rauhansopimuksesta Turun traktaattiin, ja – mikä tärkeintä – rajaoloihin 1720-luvulla vakiintunut käytäntö, pykälien paikallinen tulkinta, jatkui niinikään lähes entisensälaisena myös uudella Turun rauhan rajalla autonomisen Suomen syntymiseen saakka. Kohta kohdalta nämä seikat joudutaan tuonnempana toteamaan ja arvioimaan, kun tulee kuvattavaksi Savon väestön rajanylinen yhteys Vanhaan Suomeen ja kerrottavaksi eritoten rajapitäjien erikoislaatuisista maannautinta- ja -omistusoloista sekä niiden seurakunnallisista ja hallintoseikoista ynnä kaupallisen elämän kehityksestä muuallakin Savossa.³

Kaikessa tässä ja paljossa muussakin heijastui nyt se karmea tosi, että sota oli syvältä viiltänyt valtakunnan itäistä kuvetta, tunkenut rajan yhä kauemmaksi länteen ja samalla siirtänyt koko Pohjois- ja Itä­Euroopan poliittisen painopisteen Tukholmasta äsken perustettuun Pietariin, joka oli ripeästi kehittymässä Venäjän uuden suurvalta-aseman näkyvimmäksi merkiksi ja – nimenomaan Itä-Suomen kannalta arvioituna – yhä vetävämmäksi kaupalliseksi voimakeskukseksi. Pietarin kaupallinen imuvaikutus alkoi jo 1700-luvun alkupuolelta pitäen tuntua osaksi välittömästi kaupungin oman ostajakunnan ylläpitämänä, osaksi Viipurin kaupan välittämänä Savossa saakka, ja vuosisadan mittaan se voimistui voimistumistaan. Savon talous- ja poliittismaantieteellinen asema oli nyt entisestään tykkänään muuttunut muuksi. Tässä oli Suuren pohjansodan kauaskantoisin vaikutus tämän maakunnan historiaan.

 

Mutta entä sodan lähivaikutus – vihan verekset jäljet? Kaikki se vähäinen tietoaines, mitä näiltä ajanvaiheilta on säilynyt, viittaa yhtäpitävästi siihen, että Isonvihan tuottamat tuhot eivät Savossa olleet toki likikään niin hirvittävät kuin monilla muilla seuduilla Suomessa. Savon maa oli niihin aikoihin eritoten keski- ja pohjoisosiltaan vielä lähes tietöntä aluetta, asutus suureksi osaksi hajalle sirottunutta ja Savon kansa jo vanhastaan oppinut metsissään ja metsistään elämään. Tämän maanäären elämä ei näet ollut rauhankaan aikana ratkaisevasti kotipalstojen kiinteän pellon varassa, jonka vihollinen saattoi helposti sotkea ja jalkoihinsa tallata, eikä se ollut aitanhinkalon varassa, jota vainolaisen ei ollut konstikaan kopeloida, kun talonväet oli tapettu tai karkoitettu kartanoilta. Savolaisen elämä oli pysyväisesti, rauhankin aikana, metsäviljelmien, ulkopalstoilla kiertävien kaskien, metsän peittämien kätköaumojen varassa. Vihan aika vain ikään kuin tunki talojen arkisen elämän yhä yksinomaisemmin rintamailta noille jo ennestäänkin tutuille takamaille, savupirteistä metsäsaunoihin, tien tuntumasta tiettömien taipaleiden taakse. Niin että: vaikka tosin kypenet kiilsivät kylistä ja vainolainen seivästi rintamaiden väkeä, säilyi toki metsäin peitossa uuden elämän itu.

 

Kansa kyllä kertoi kaikenlaista vihan jättämistä jäljistä, rintamaiden autiudesta ja elämästä karkusaunoissa. Kerrottiin ja kerrattiin vuosikymmenestä vuosikymmeneen, sukupolvesta sukupolveen hämärtyvää muistitietoa vanhoista sota-ajoista – tummia tarinoita savuisissa pirteissä pärevalkean valossa. Ja kuin muurin katveessa liehuvaiset varjot kasvoivat tarinain tapaukset, olosuhteet ja henkilöt kertojien kuvauksissa usein aavemaisen suuriksi ja suhteettomiksi. Niiden aiheet sotkeutuivat yksityiskohdiltaan vielä vanhempien ’vihojen’ aiheisiin, levisivät paikkakunnalta toiselle. Niitä lainattiin maakunnasta maakuntaan, olletikin sieltä käsin ja sinne päin, mihin kauppa- ja muutkin yhteydet olivat vilkkaimmat – Pohjanmaalta ja Karjalasta Savoon ja päinvastoin – ja niin syntyi vähitellen koko Suomen kansan kertomana alkuperältään ylen sekavien sotatarinoiden sikermä, jossa monien eri sotien, ’vihojen’ ja rajatappeluiden aiheet enimmäkseen sijoittuivat ”Isonvihan aikoihin” ja kunkin kertojan omaan kotoiseen ympäristöön, tuttujen sotaisten paikannimien vaiheille: Pakovuoriin, Venäläis- ja Kasakkakiviin, Kuolion- ja Sotisaariin, Murhosalmiin, Tappuvesiin, Kalmokankaisiin. Niin sovitti Savonkin kansa monta muualla ja muulloin sattunutta verityötä ja onnettomuutta omien pitäjiensä Isonvihan aikaisiin oloihin ja näki vihan jäljet pelottavampina kuin ne tässä maakunnassa oikeastaan olivat koskaan olleet.

Kansa kaskusi värikkäästi ja liioitellen. Niinpä tarinain mukaan koko Kangasniemen pitäjään ei ollut Isossavihassa jäänyt muuta kuin yksi ainoa hevonen, Mäntyharjuun kolme. Kangasniemen Seppälän kylästä venäläinen söi viljat ja särpimet niin tarkkaan, että kaikki asukkaat kuolivat nälkään. Säämingin Haapalan kylässä oli niinikään ollut kaikenlaista ryssäin räähkyyttä, olivat syöneet maksutta viljat ja elukat suihinsa ja riettaasti eläneet. Sen tähden – heitä peläten – oli rintamaat heitetty ihan autioiksi, niin että jopa maantiekin oli kasvanut heinää vaikkapa viikatteella niittää, ja täytymys oli ollut kylvää kaurakin hangelle, koska ei ollut vihollisen pelosta hirvitty toukojen teon aikana asumasijoille saapua. Rantasalmenkin seuduilla oli ”koirankuonolaisia” kuljeskellut. Venäläistä väkeä olivat ne olleet, ja pää oli niillä ollut kuin koiralla, muu ruumis kuin ihmisellä. Kun lepäsivät, niin istuivat koipiensa varassa kuin koirat konsanaankin, pillillä imivät veret ihmisistä ja jättivät ruumiit siihen. Vainu oli niillä ollut niin tarkka kuin koiralla, ja maata nuuskien kulkivat ne ihmisten pakopaikoille, saloille saakka, joten niiltä ei kukaan ollut säilynyt. Tällaisia kertoi kansa.⁴

Mutta oli toki tarinoiden takana tottakin ihan riittämiin. Savolaista tarina-aineistoa tosin paljon kuivakiskoisempi mutta sitä vastoin melkoista vakuuttavampi virallisten asiakirjain kieli näet kertoo niinikään tämän suuren kansallisonnettomuuden maakunnalle tuottamista tuhoista.

Lähinnä teiden suunnassa ja asutustihentymissä vihollinen oli ahkerimmin liikkunut. Sen vuoksi sodan jäljet näkyivätkin selvimmin juuri niissä eteläisissä pitäjissä, joissa tieverkkoa oli jo ehtinyt jonkin verran tallautua, ja pohjoisempanakin sikäläisen ainoan ’maantien’ varsilla. Savon pitäjistä olivat Puumala, Sulkava, Sääminki, Kerimäki, Rantasalmi, Leppävirta ja Kuopio pahimmin hävitetyt. Täällä maakunnan itäisellä kupeella venäläisjoukkoja oli liikkunut enemmän kuin muilla seuduilla. Ylimalkaan Savon keski- ja pohjoisosat olivat kärsineet huo­mattavasti vähemmän kuin eteläosa ja mainitut itäiset pitäjät.

 

Rintamailla vauriot näkyivät ennen kaikkea viljelysrappioina viljelysmaiseman metsittymisenä – ja rakennustuhoina ja -rappioina. Kotitanhuat ja kontupellot olivat vihan aikana miltei tuntemattomiksi muuttuneet. Esimerkiksi vuonna 1726 kerrottiin silloin Savoa kiertävälle Itäiselle tutkijakunnalle (siv. 42), että asukkaat olivat yleisesti sotavuosina peräytyneet metsiin ja heittäneet niittyjensä ja peltojensa hoidon tyyten tykkänään hulhavalle. Vain joitakin kapanaloja avonaista peltoa tutkijakunta ilmoitti tavanneensa retkellään. Kaikki muu oli kasvanut metsää ja vesakkoa umpeen, niin että sitä hädintuskin entiseksi asumapaikaksi tunsikaan. Tietäähän tuon: kyllä kitsainkin pelto kerkeästi lepikkoa puskee, ellei maamies ole sitä alituiseen viljalle vahtimassa. Miehet olivat olleet sodassa ja kotiväet karkusaunoissa metsästä viljaa kaskeamassa. Oli – komission sanojen mukaan – yhä hillittömämmin heittäydytty metsänhakkuuseen, tervanpolttoon ja kaskeamiseen, niin että sen ja lukemattomien joko omasta huolimattomuudesta tai vihollisen toimesta alkunsa saaneiden metsäpalojen vuoksi molemmat, siis metsä ja sen käyttö, ”tuotapikaa näyttävät loppuvan tai ainakin huomattavasti vähenevän”. Oli vain harvoja taloja Savossa – tutkijakunta vakuutti – joissa enää edes kotitarpeeksi riitti hirsimetsää pirtin, aitan, saunan salvoksille.⁵

Ja nyt sodan jälkeen juuri rakennusaineksista olisi ollut suurempi tarve kuin koskaan aikaisemmin. Eivät näet vain maisemat olleet savolaistalojen viljelysaukean vaiheilla muuttuneet. Itse rakennuksetkin olivat menneet rakentajien puutteessa ihan rappiolle. Saattaa arvata, millaisia olot tässä suhteessa olivat tavallisissa talonpoikaistaloissa, kun savolaisissa virkataloissakin tavattiin järjestänsä pitkin koko 1720-luvun vain täysi- ja puolilahoja suojia puustellintarkastuksia siellä pidettäessä.⁶

Muutamat vanhoista puustellinkatselmuspöytäkirjoista poimitut ja eri puolilta maakuntaa valitut esimerkit näitä Savon vihanjälkeisiä rakennusrappioita parhaiten elävöittävätkin. Savon jalkaväkirykmentin everstin virkatalossa, Ristiinan Brahelinnassa – Savon paraita puustelleja – oli useita täysi- ja puolilahoja rakennuksia vuonna 1724. Enimmät niistä kelpasivat vain polttopuiksi, hädintuskin siksikään. Sodasta tultuaan eversti Johan Stiernschantzilla ei ollut siellä muuta asumakelpoista suojaa kuin vanha savupirtti, ”kappaleen matkaa linnasta kirkon ohi rantaan päin ja suvea kohden mentäessä”. Siihen hän teetti pienen kakluunin ja antoi ”hädän pakottamana” sitä varten ottaa tiilit linnan sortuneesta holvirakenteesta. Samalle everstille kuuluneessa toisessakin (kapteenin) puustellissa, joka sijaitsi Ristiinan pitäjän Roinilanniemessä, lampuoti Roininen valitti mainittuna vuonna (1724) ”katkerimmin”, että edestakaisin kulkijat olivat häntä ja hänen perheväkeään venäjänvallan aikana sekä talvi- että kesäkelillä usein pidelleet pahoin ja ryöstäneet putipuhtaaksi, vieneet hevoset, karjan ja muun omaisuuden, niin ettei hänellä ollut kuuteen vuoteen ollut yhtään hevosta käytettävänä. Itse puustellin tarkastuksessa tavattiin taaskin miltei kaikki rakennukset joko täysilahoina tai puolikuntoisina. Eritoten katot pyrkivät rakennuksista helposti hoidon puutteessa rappeutumaan. Roinilanniemen varsinaisessa asumasuojassa – se oli savupirtti – uuni oli hajoamaisillaan, 15 lattiapalkkia ja katto lahonneet. Savon jalkaväen henkikomppanian vänrikin puustelli, Ristiinan Innala, oli niinikään samana vuonna toimitetun tarkastuksen mukaan joutunut ”ryssänaikana” ihan rappiolle. Puustellin vihanaikainen eläjä Heikki Korhonen kertoi, että vihollinen oli häntä samoin kuin muitakin maakunnan asukkaita pidellyt kovin pahoin, ryöstänyt hevoset ja muun omaisuuden, niin että talon voimassa pito oli käynyt mahdottomaksi. Täälläkin suojat olivat 1720-luvulla pahasti rappiolla samoin kuin myös Ristiinan Puntalassa, majoittajan puustellissa, joka Isonvihan aikana oli joutunut täysin autioksi. Everstiluutnantin puustellissa, Rantasalmen Leislahdessa, oli vuodelta 1665 säilyneen päärakennuksen ”salin” lattiassa enää vain joitakin käyttökelpoisia palkkeja, laipio sadeveden mädättämä, etelänpuolisen ”kamarin” samoin kuin myös viereisen huoneen permanto ja sisäkatto enimmäkseen lahot, ja molempia lämmittävä, seinän läpi menevä uuni rikki ja käyttökelvoton, porstuan hirsiseinät osaksi ulos- osaksi sisään päin painuneet, kyökin piippu sortunut ja koko ulkokatto samoin kuin myös rakennuksen itäpäässä oleva savutupa ihan laho. Iisalmen Partalan kapteenin virkatalossa oli vain vanha tupa ja turvekattoinen savupirtti asuttavia suojia, jälkimmäinen enimmäkseen jo lahonnut. Samoin myös jauhinhuone ja sauna ”kelpaavat vain polttopuiksi”. Samanlainen rappiotila näkyi myös kirkollisista rakennuksista, pappiloista, kirkoista, tapuleista, kirkkotarhan aidoista.⁷

Esimerkkejä saattaisi pitkältikin jatkaa, mutta jo edellä kerrotusta saatua kuvaa ne eivät muuksi muuttaisi. Koko Savon puustellilaitos – ja tästä päätellen myös muun väestön rakennukset, sillä puustellithan olivat toki jo joltisiakin taloja – oli Isonvihan jäljiltä rappiotilassa. Pitkien vainovuosien aikana tavarat enimmäkseen katosivat, ja sekä yksityisten että kruunun omaisuutta turmeltui. Yhtäläinen vahinko kohtasi sekä irtaimistoa että kiinteistöä. Mikäli vihollinen ei rakennuksia repinyt ja polttanut – juuri tätä nimenomaan paljon tapahtui – ne muuten ravistuivat hoidon puutteessa. Multahirret lahosivat, katto kasvoi vihantaa ja pian levisivät rappion merkit tuvasta pihalle, pihalta pelloille ja niittyaukeille. Aitanpolku nurmettui ja saunan kiuas sortui. Minkä viljelys oli aikaisempina rauhan vuosina valloittanut, siihen työnsi korpi vihan aikana sakeata vesakkoa. Savon jo vanhastaankin kovin vähäinen pysyväisesti viljelty peltoala oli nyt entisestään vielä melkoisesti supistunut, ja siemenviljan puute oli vuonna 1721 niin yleinen, että viljaverot oli seuraavana vuonna jouduttu suorittamaan rahalla maksaen.⁸

 

Näiden rintamailla näkyneiden viljelys- ja rakennusrappioiden lisäksi taloja rasitti nyt myös suuresta tilussekaannuksesta koitunut hankaluus, joka Isonvihan aikana ja jälkeen oli etenkin etäisillä takamailla päässyt melkoiseen valtaan. Suuren määrän savolaistaloja jouduttua sotavuosina isännättömiksi jopa täysin autioiksikin naapurit näet ehättivät siekailematta niiden maita, eritoten ulkopalstoja, kaskeamaan ja muutenkin hyväksensä käyttämään. Vuodesta vuoteen jatkunut käyttö synnytti sitten helposti omistamisenkin halua. Moni luuli oikean omistajan pitkinä vihavuosina jo tietymättömiin kadonneen ja niinmuodoin arveli, että maakappaleistakaan ei enää niin ylen tarkkaa luvunpitäjää ollut. Sopi vain panna näissä sekavissa oloissa anastetuille hajatiluksille hieman toisenlaisia paikannimiä kuin oikean omistajan maasetelissä mainittiin – häpeä sanoa: tässä paikannimien käyttelyssä oli monella savolaisella jo vanhastaan oivasti opittua neuvokkuutta – ja kun nimet sitten samalla sovitettiin yleensä sellaisiksi, joille omasta ”kukkarokirjasta” näkyi löytyvän jonkinlaista perustettakin, oltiin oitis valmiita tällaisen ”omistuksen” puolesta pitkänkin käräjäsodan käyntiin.

Vihan ajasta oli kuin äpärettä tähteenä: äsken sodittiin muskoviittia, nyt toinentoisensa omistusvaistoja vastaan. Savolaisten jo vanhastaan vireihin maariitoihin tuli sodan jälkeen entistäkin enemmän pontta. Mutta näistä tällaisista vihan ajan seuraamuksista on kuitenkin paikallaan puhua laveammin vasta tuonnempana Savon maaolojen jatkokehitystä kuvattaessa (siv. 165) samoin kuin myös siitä heti Isonvihan jälkeen havaittavasta seikasta, että kruununluontoisen maan määrä oli entiseen verrattuna tavattomasti lisääntynyt ja perinnönluontoisen vastaavasti vähentynyt (siv. 146). Vaikeiden edellisaikojen olot nimittäin 1600-luvun lopulla sattuneiden nälkävuosien ja Suuren pohjansodan aiheuttamat verorästit ja autioitumiset olivat tietysti tähän olleet syynä. Asetus näet edellytti perintötalon muuttumista kruununluontoiseksi jo kolmen vuoden verorästien jälkeen.

Juuri näitä verorästeistä johtuneita autioitumisia tarkastamalla on mahdollista saada heti Isonvihan päätyttyä asiakirjoista todettaviin savolaisten nälkä- ja sotavaurioihin jonkin verran numerollistakin valaistusta. Kohta rauhan tultua kävi näet kruunulle välttämättömäksi ryhtyä tutkimaan, minkä verran maakunnasta voisi puristaa veroja irti, ja niin syntyi Savon kruununvoutien toimesta sangen ankea tilasto talojen veronmaksukyvyttömyydestä ja verorästeistä. Maksukyvyttömät talot merkittiin autioiksi. Tämä asiakirjoissa näkyvä ”autius” siis tarkoitti lähinnä juuri verotaloudellista voimattomuutta, veroautiutta, eikä suinkaan kaikkiin autioksi merkittyihin tiloihin nähden varsinaista asuma-autiutta. Oli kyllä näitä jälkimmäisiäkin autioita varmasti sangen paljon olemassa, mutta asuma-autiuden täsmällistä osuutta koko veroautiudesta on tarjona olevien tietojen epämääräisyyden vuoksi mahdoton muulla tavalla kuin likipitäen arvioida. Kokonaiskuvan saamiseksi on tällä kohtaa kuitenkin paras tarkastaa Savon vihanjälkeistä tilaa ensin pelkästään veroautiuden kannalta.

Vaikka kahden vuosikymmenen sotarasitus ja siihen liittyvä seitsenvuotinen raaka miehityskausi tietenkin jo sinänsä oli riittävä syy runsaan veroautiuden syntymiseen, tuntui näissa seikoissa, Savon sodanjälkeisessä veronmaksukyvyttömyydessä, osittain vielä toisenkin suuren kansallisonnettomuuden nimittäin Isonvihan takaisten Suurten kuolovuosien, samoin kuin myös vihasta riippumattomien sääsuhteiden – siis katojen – vaikutusta, joita kuitenkaan ei aivan tarkasti tunneta. Vuodesta 1704 lähtien kadot olivat käyneet vuoteen 1709 saakka yhä ankarammiksi. Vuosien 1708 ja 1709 kadot olivat yleiset koko maassa, niin että esimerkiksi Pohjois-Savonkin väkiluvun on sanottu silloin vähentyneen yli 2000 hengellä⁹. ”Ruttosyksyä” (1710) seuranneet vuodet – olletikin 1713 – lienevät myös Savossa satoseikkojen puolesta olleet taas parempaa kautta, mutta itse vihanaikaisten (1714–1720) vuodentulojen laatu on hämärän peitossa kuten silloisen Savon olot yleensäkin. Vuoden 1722 viljaverot oli ainakin Pohjois-Savossa (Iisalmi, Kuopio, Leppävirta, Joroinen, Rantasalmi) jouduttu selvittämään rahalla, koska – kuten esimerkiksi Rantasalmella kerrottiin – edellisenä vuonna ei ollut sanottavasti ollut siementä maahan panna, ”ja sinä vuonna saatiin huono (ringa) sato”. Vuoden 1721 sadon niukkuus tai jopa osaksi suoranainen kato oli laajemmallekin alueelle kuin Savoon ulottuvainen. Kato tuli esimerkiksi Karjalan puolessa¹⁰. Seuraavana suvena tuli sitten jälleen kato, joka tietenkin myös vaikutti niihin autiotilatietoihin, joita kruununvoudit toimittivat Savon maaherralle mainitun vuoden verovajausten selitykseksi. Tästä huolimatta näkyvät näissä ensimmäisen vihanjälkeisen vuoden numeroissa – eritoten kun niihin lisätään vielä nekin tiedot, joita on olemassa vähäistä aikaisemmin viljelykseen otetusta autiomaasta – sittenkin kaikkein selvimpinä juuri sotatilan tuottamista rasituksista johtuneet vainonajan verekset jäljet. Veroautiutta jakautui eri pitäjien osalle vuonna 1722 seuraavalla sivulla olevan asetelman osoittamat määrät.¹¹

Lähinnä suhdeluvuista, jotka asetelmaan on sijoitettu kruununvoutien ilmoittamien veromarkkamäärien rinnalle, voidaan helposti nähdä, että autiutta oli vuonna 1722 runsaimmin Ristiinan, Mikkelin, Pieksämäen, Sulkavan ja Puumalan pitäjissä ja melkoisesti myös Leppävirroilla, Juvalla, Joroisissa ja Kangasniemessä. Yleensä oli eniten (29 % ) veronmaksukyvyttömiä taloja Etelä-Savossa, vähimmin (16 % ) Pohjois-Savossa ja vajaa neljännes (22 % ) koko Savossa veromarkkojen – toisin sanottuna siis neljännesmanttaalien – silloisesta kokonaismäärästä. Tällaista osoittavat numerot. Ilmeistä kuitenkin on, että esitetty autiotilasto vain melko ylimalkaisesti jopa osittain ehkä harhaan joh­tavastikin kuvastaa varsinaisten sotavaurioiden alueellista jakautumista Savossa. Autioitumisherkkyys oli näet tietenkin sangen suuresti riippuvainen Savon yleisistä vero-oloista, maakunnan räikeän epätasaisesta vuoden 1664 verollepanosta (siv. 228). Saattaapa tosin olla, että Isoviha todellakin koetteli savolaispitäjistä eniten juuri Ristiinaa, Sulkavaa, Puumalaa ja Mikkeliä, mutta tässä yhteydessä on kylläkin syytä ottaa huomioon myös se seikka, että juuri nämä samat maakunnan eteläiset osat olivat talojen tilusalan määrään nähden kaikkein ankarimmin verotettuja seutuja Savossa.

Maakirjoja ja autiotilaluetteloita silmäilemällä voidaan kuitenkin heti todeta, että vuoden 1722 savolaisessa veroautiudessa oli melkoisesti jo Suuren pohjansodan ja Isonvihan takaisilta ajoilta, siis lähinnä kai Suurista kuolovuosista, periytynyttä autiutta. Näin pitkä, yli neljännesvuosisadan jatkunut autiuden aika tuskin voinee enää muuta merkitä kuin todellakin jo varsinaista asuma-autiutta, kiukaan ja pellon sammaltuvia raunioita entisillä elinsijoilla, jo todella karjan sorkkiin sortuneita taloja. – Savon autio-oloja muun Suomen vastaaviin oloihin verrattaessa vaikuttaa siltä, että vihan jälki tässäkin suhteessa oli jonkin verran lievempi metsäisen maakunnan haja-asutuksissa kuin rannikonpuolisissa seuduissa. Esimerkiksi Etelä-Pohjanmaan taloista oli 1719 enemmän kuin neljännes (26 % ) joko asuma­ tai veroautiuden tilassa, Pohjois-Pohjanmaan taloista oli vuonna 1723 autioina 1060 ja veroamaksavina 1780, joihin käytetyssä tilastossa on laskettu myös 35 ”viljelykseen äsken otettua” tilaa. Talojen ja veromarkkojen vertailu ei tietenkään voi edes suhdelukuna antaa täysin luotettavaa kuvaa Isonvihan eri maakuntiin jättämien jälkien tuhoisuudesta.¹²

 

Myös itse väestöön jäi vihan ajasta pysyväinen jälki. Isonvihan väestötappiot olivat näet osaksi senlaatuisia, että niiden vaikutus tuntui vielä sodan jälkeiselläkin vuosikymmenellä. Tällaisen jälkivaikutuksen taaimmaisia tekijöitä on epäilemättä ollut se, että suuret määrät asekuntoisia, siis lähinnä naimaikäisiä miehiä oli sodan aikana joko saanut surmansa, joutunut vankeuteen tai muulla tavalla estyneeksi perhettä perustamasta. Sitä paitsi myös savolaisjoukot olivat pitkät ajat poissa kotimaakunnasta. Vuoden 1719 pääkatselmuksessa Savon jalkaväkirykmentin miehistötappioiksi merkittiin 97 Norjan tuntureille jäänyttä ja 38 tauteihin tai muulla tavalla kuollutta. Rykmentti oli tällöin vielä Ruotsin puolella. Maakunnan sodanaikaisten miehistömenetysten kokonaismäärä oli tietenkin monin verroin suurempi.¹³

Vihittyjen tosin erittäin vaillinaisina säilyneistä luetteloista voidaan päätellä, että uusien pariskuntien syntyminen onkin sota-ajan loppupuoliskolla ollut Savossa sangen vähäistä vaikkei tosin ehkä niin vähäistä kuin monissa maan eteläisissä ja läntisissä pitäjissä, joita vihollinen oli ankarammin ahdistanut. Esimerkiksi Joroisissa tämä lamakausi sattui vuosiin 1713–1720 (1714 puuttuu): 56 vihkimystä, Sulkavalla vuosiin 1715–1720: 29 vihkimystä, ja Ristiinassa on vuosilta 1715–1720 niinikään vain 77 vihkimämerkintää. Sitä vastoin sota-ajan alkupuoli, vuodesta 1700 noin vuoteen 1714 saakka, näyttää vähemmässä määrässä ehkäisseen savolaisten avioliittoisuutta.¹⁴

Kun entisaikojen luonnonmukaiset, siis ilman lapsirajoitusta ylläpidetyt avioliitot tuottivat yleensä noin 10–15 vuoden aikana jatkuvasti lapsia, täytyi niinmuodoin varsinaisen Isonvihan ajalta todettavan avioliittojen vähenemisen vaikuttaa vielä vihanjälkeiselläkin vuosikymmenellä syntyneisyyden alenemiseen. Näin kävikin, kuten tuonnempana (siv. 50) esitettävästä Savon väestöhistoriasta selviää. Mikäli taas 1720-luvun suhteellisen alhaista kuolleisuutta voidaan pitää sen seurauksena, että sodan aika oli jo karsinut heikomman väestöaineksen pois ja siten savolaisesta kaskiyhteiskunnasta ”suhteellista liikaväestöä” vähentämällä samalla parantanut jäljelle jääneiden elinehtoja, olisi tätä seikkaa ilmeisesti pidettävä – kenties ainoana – sotakauden myönteisenä jälkivaikutuksena. Savon väestön ikärakenteessa tuntui pitkälle 1700-lukua Suuren pohjansodan aikana syntynyt, eritoten miespuolisen väestöaineksen sodassa olosta tai sinne sortumisesta johtunut vaurio.

 

Sotatilan tuottamat vauriot tuntuivat tietenkin erittäin selvästi juuri sotalaitoksessa. Paitsi sen henkilöstöä sota oli koetellut kovasti myös itse laitoksen perusteita. Tosin koko Savon jalkaväkirykmentti samoin kuin myös Karjalan ratsuväkirykmentin savolaiskomppaniat selvisivät vielä tästä sodasta ruotualueiltaan silpoutumattomina, mutta niiden ruotuihin oli autioitumisen johdosta syntynyt suurta vajausta, joko täysin autioita tai osittain autioita vajaaruotuja. Edellisen vuosisadan lopulla vahvistetussa ruotujakosopimuksessa ruodut oli yleensä muodostettu kolmen talon ryhmistä. Talojen tilusalan ja tuoton ollessa kuitenkin sangen erilaiset tästä joustamattomasta kolmen talon ruoturakenteesta koitui jo sinänsä köyhemmille ruotuosakkaille suhteetonta rasitusta. Mutta nyt rasitus tuli vielä entistäkin, epätasaisemmaksi, kun monissa ruoduissa vain talo tai pari oli joutunut ylläpitämään sotamiestä, josta aikaisemmin oli huolehtinut täysi ruotu. Ankarasti verotetun Suur-Savon rahvas kertoikin tätä seikkaa koskevia huoliaan jo vuoden 1723 valtiopäivillä. Anottiin, että sotamiehen saisi asettaa ”vanhan tavan mukaan” neljä taloa ja että ruotujen autiot osakkaat liitettäisiin pystyssä pysyneisiin taloihin, ”koskapa vähempiveroisten on vastattava samasta määrästä kuin niiden, joilla on kaksinverroin ja vieläkin runsaammin tiluksia”.¹⁵ Ruotujakolaitos oli kuitenkin eräs niitä edellisen vuosisadan saavutuksia, joita hallitus ei millään hinnalla halunnut järkyttää, ja niin joutuivat savolaisetkin autio- ja vajaaruodut jäämään entisiin tukaliin oloihinsa. Rykmentin riveihin syntyi kauan pysyviä miehistöaukkoja, ja ns. autiokorvausta (kappa viljaa ja vähäinen rahaerä, ’ödesvederlag’) koskeva valitus kaikui Savon ruoduilta Isonvihan jälkeisvuosista ruotsinajan loppuun saakka. Maksusta oli näet vähitellen tullut autiudesta riippumaton vakinaisrasitus.¹⁶

Myös ratsutilallisilla oli sodan jälkivaikutusten vuoksi omat vaikeutensa valitettavana. Uusi raja oli pannut pirstaleiksi entisen Karjalan ratsuväkirykmentin ratsutila-alueen, joka parin perusyksikön, Ylä­ ja Ala-Savon komppanian osalta oli ulottunut Savon maakuntaan saakka. Rykmentin tähteistä oli rauhan jälkeen aluksi vain kaksi komppaniaa – näistä toinen juuri Ylä-Savon komppania – yhdistetty rakuunakannalle asetettuina Uudenmaan rakuunarykmenttiin ja muut ratsutilat muutettu jalkaväkeä ylläpitäviksi ruotutaloiksi. Mutta juuri tässä jälkimmäisessä kohdassa vihanjälkeiset sotilashallinnon järjestelyt pyrkivät käymään ihan poikkiteloin rusthollarien etuihin nähden. Ratsutilaoikeuksien menettäminen oli näet samalla merkinnyt miehen ja hevosen varustamisesta myönnetyn verovapauden menettämistä, ruotutalolliseksi joutuminen veroikeen alle astumista. Niinpä Savonkin ratsutilalliset jo vuoden 1723 valtiopäivillä ehättivät surkeaa asemaansa valittamaan anoen entisten oikeuksiensa palauttamista, ja anottuaan vielä seuraavillakin valtiopäivillä (1726) samaa ”oikeutta” he saivatkin asiansa siinä suhteessa ennalleen. Jo vuonna 1724 Karjalan ratsuväen raunioista oli noussut mm. Ala-Savon komppania, ja 1727 antamassaan päätöksessä kuningas suostui siihen, että ”kaikki saavat rustata”. Siihen saakka olivat Isonvihan jälkeiset sotilashallinnon olot itäisessä maaherrakunnassa sangen sekavat, ja esimerkiksi ”Grotenfeltin rakuunain” osalta entiset ratsutilalliset jäivät tykkänään vaille sitä etua, miksi miehen ja hevosen varustaminen ratsuväkeen oli jo muodostunut vakinaiseen jalkaväen pitoon verrattuna, olletikin juuri Savon raskaasti verotetuissa eteläpitäjissä.¹⁷

Pitkällisen sotatilan lyömä leima näkyi myös itse sotureissakin, jotka näinä aikoina alkoivat käydä kovin rasittaviksi ruotutalonpojilleen ja rusthollareille. Sotatoimien ja seikkailujen kovettamat kaarlelaiset näet olivat nyt kotiin palattuaan ihan ylen oppineita ottamaan ja vaatimaan paitsi lain suomia myös sellaisia saatavia, joille ratsutila- ja ruotukontrahdeissa ei löytynyt mitään perustetta. Osittain näytti kyllä siltä, että isännät ainakin aluksi, rasittuneiden sotamiesten palattua kaukaisilta retkiltään, pyrkivät näitä kuin kovinkin kaivattuja hyvinä pitämään. Mutta entäpä urhot itse? ”Usein käy niin” – Suur-Savon rahvas jo vuoden 1723 valtiopäivillä valitti – ”että sotilaat laativat ruotujensa hyväntahtoisuudesta itselleen eräänlaisia lisälakeja tahtoen enemmän saada kuin pystyvät vuodessa kuluttamaan, ja toiset taas kulutettuaan omiakin töitä tekemällä arkivaatteensa loppuun vaativat heti toisia tilalle arvellen aina ruodun olevan velvollisen hankkimaan heille uusia.” Talvikautena 1721–1722 myös ratsutilalliset olivat tästä sotilaiden murskista kopeudesta kärsineet joutuessaan majoittamaan kuukausimääriksi Ruotsista saapuneita sekä omia että vieraita – ruotsinmaalaisia – ratsumiehiä taloihinsa ja mökkeihinsä.¹⁸

Toisaalta taas upseeritkin ja aliupseerit sekä muut jakopalkan nauttijat – hekin näinä aikoina kovan puutteen painamina – vaativat ja ottivat useinkin palkkatiloilta enemmän kuin jakopalkka oikeastaan vuosittain edellytti. Kestinkiertoon oli näet heillä kuin papeilla konsanaan jo vanhastaan vahva viettymys. Toiset eivät tyytyneet edes tähän vaan pyrkivät käymään jopa ihmiseenkin käsiksi. Tätäkin näet valitti Suur-Savon rahvas äsken mainituilla valtiopäivillä. Rekrytoinnin varjolla sotilashenkilöt olivat antaneet kopata kiinni talollisten poikia ja ainoita renkejä jopa itse isäntiäkin. Pyydettiin apua.¹⁹ Osaksi esimiehistön vaatimuksilla oli tietysti kyllä jonkinlaista perustettakin olemassa, sillä monelta oli jäänyt vuosien takaisia saatavia perimättä. Huolimatta kuninkaan reklementistä (1721), jonka tarkoituksena oli suojella palkkatilojen asujia sodasta palaavien sotilasviranomaisten liioilta rästivaatimuksilta, Savon silloiselle maaherralle Johan Henrik Frisenheimille kuitenkin saapui yhtämittaa näiden lähettämiä anomuksia saada ulosmitata veropalkkatalojensa parselirästejä myös siltä ajalta, minkä palkannauttijat olivat joutuneet olemaan sotatoimissa vieraalla maalla. Frisenheim kieltäytyi kuitenkin tähän suostumasta, ja hallitus puolestaan hyväksyi täysin hänen kantansa. Sotatilan vuoksi rästiin jääneet palkkasaatavansa monet upseerit ja aliupseerit siis täten lopullisesti menettivät, vaikka heidän perheensä vielä 1730-luvulla valtiopäivävalituksissa niistä muistuttivat. Näin heidän kärsittäväkseen tullut vääryys tuntui luonnollisesti sangen katkeralta, etenkin kun osa savolaisista palkkaveroista – kuten esimerkiksi Kangasniemen Kutemajärvellä tai Sulkavan Hyvärilässä – oli vielä vuonna 1721 mennyt vihollisen toimeenpanemaan kantoon.²⁰

 

Savon vihanaikainen hallinto oli ollut lähinnä Viipurin linnan komentajan Ivan Shuvalovin ja tämän alaisten Savonlinnan komendanttien käsissä. Viimeksi mainitut olivat olleet kovin ankaria ja tylyjä herroja ja heidän alaisensa voudit, nimismiehet, siltavoudit, tensikat ja talonpoikien joukosta määrätyt staarostit alimpina veronkantomiehinä vaatineet usein väestöltä kruunun verojen ja kyyditysten lisäksi yksityistäkin lahja-antia ja kestitystä. Oikeushallinto, jota Isonvihan alkuaikoina (1714–1717) eräät Savon papit, kuten esimerkiksi Joroisten Kristoffer Bonsdorff ja Rantasalmen Andreas Heinricius, olivat paikallisten kruununpalvelijain kera jotenkuten ylläpitäneet, oli tosin jo vuodesta 1718 lähtien maakunnassa vakiintunut varsin normaalisävyiseksi kihlakunnan oikeudenhoidoksi, mutta kirkollinen hallinto oli jäänyt melko hajanaiseksi Isonvihan lopulle saakka.²¹ Paljon oli siis hallinnossakin vihan jäljiltä keskeneräistä, rauhan oloiksi rakentumatonta.

 

Mutta paitsi tällaisiin olojen aineellisiin sekä Savon väestörakenteessa ja laitoksissa näkyviin piirteisiin Isoviha oli jättänyt jälkensä myös kansan henkiseen tilaan.

Ihmiset olivat vihan jälkeen kuin ruoskan alla vauhkoutuneita.²² Tätä vauhkoa piirrettä ei tosin Savossa näkynyt niin räikeästi kuin eräissä muissa maakunnissa, joissa viholliset – olletikin kenraalikuvernööri Douglasin käskyläiset – olivat rajummin mellastaneet. Niinpä väestö oli vuonna 1726 Suomessa säikähtänyt sitä, että vihollinen muka taas hankki maahan hyökkäystä, koskapa rykmenttejä piti koottaman maakuntien malmeille. Oli näet ryhdytty toimiin ensimmäisten sodanjälkeisten pääkatselmusten suorittamiseksi. Kuningas käski tyynnyttämään väestöä, ja Savon maaherra saattoikin heti ilmoittaa, ettei hän ollut omassa maakunnassaan pääkatselmushankkeiden vuoksi erityistä pakokauhua havainnut eikä myöskään aikaisemmin, jolloin Rakuunaeskadroona ja Kymenkartanon jalkaväki olivat olleet tarkastettavina. Sitä vastoin Frisenheim oli edellisenä vuonna katsonut olleen aihetta ryhtyä erityisiin varovaisuustoimenpiteisiin sen johdosta, että Venäjän väkevä tsaari, Pietari Suuri, oli vastikää kuollut (1725), ”ja niin sanotuilla rosboinikeilla eli kuljeskelevilla partioilla on sellaisissa tilanteissa tapana kaikenlaista herjuutta harjoittaa” (pläga allehanda tentera). Hän kokosi Lappeenrannan varuskunnan vahvistamiseksi 50 miestä lisäväkeä äsken mainitun rakuunaeskadroonan pääkatselmuksen varjolla – ”kaiken epäilyksen poistamiseksi” – ja tarkkaili kiinteästi vähäisiäkin muutoksia rajantakaisen naapurin oloissa. Rajaolot kuitenkin pysyivät rauhallisina, ja tästä ”rauhasta ja hiljaisuudesta” maaherra katsoi asiakseen taas erityisesti huomauttaa, kun keisarinna oli kuollut Venäjällä 1727.²³

Mutta vihan ajasta jäi kansan mieleen yhtäkaikki pysyväinen sotakauhun jälki. Kerta kerralta rahvas palasi herrainpäivillä rauhanasiaa korostamaan, esimerkiksi Ylisen kihlakunnan ja Juvan isännät vielä kahdentoista kesän kuluttua, vuonna 1734 näinikään: ”Tämän rajaseudun sodan rasittamat asujaimet toivovat, että Kuninkaallinen Majesteetti Jumalan avulla suvaitsisi valita sellaiset menettelytavat ja keinot, joiden turvin voisimme jatkuvasti pitää yllä sitä Jaloa Rauhaa, mistä – olkoon Jumalalle kunnia! – olemme jo jonkin aikaa saaneet nauttia vaikkemme tosin vielä täysin toipua aikaisemmasta, ei koskaan kylliksi valitettavasta kurjuudestamme.”²⁴ Isonvihan tapaukset siinä vielä selvästi oloissa ja mielissä kajastelivat. Mutta kuitenkin näyttää siltä, että rajamaakunnan väestö varsin pian eläytyi uuteen sodanjälkeiseen tilanteeseen, rajan varjostamaan rauhaan. Se oli sitä samaa vaaranläheisiin oloihin sopeutumista, josta myöhemmätkin sukupolvet ovat tällä kohtaa Eurooppaa elämisensä voiman ja rohkeuden tavoittaneet.

Mutta rajamaakunnan väestön henkisessä rakenteessa oli Isonvihan jälkeen muitakin kuin vain näitä rauhanaikoihin sopeutumisen itsesyntyisiä piirteitä. Siitä, miten sodanajan sukupolvi oli Savossa – kuten muuallakin Suomessa – jäänyt puustavin ja kristinopin taidossa surkeasti takapajulle, on sopivinta kertoa laveammin vasta tuonnempana. Kirkolla ja oikeus’laitoksella oli näihin aikoihin muutenkin työtä tarpeeksi totuttaessaan oikealta uralta syrjäpoluille ryöstäytynyttä kansaa taas sävyisyyteen ja esivallan ohjasta tottelemaan. Nyt, näinä Isonvihan jälkeisinä sovituksen ja sovittautumisen vuosina, pantiin pappien ja tuomarien kirjoihin monta sota-ajan surkeata tekoa ja kohtaloa, jotka sitten rauhan saatua olivat useille koituva käskyksi käräjäpöydän ääreen. Olisi kyllä Savonkin tuomiokirjojen nojalla paljon kuvattavana tätä vihan aikaista pahuutta, mutta: ”de mortuis nihil nisi bene”, vainajasta vaiettakoon ellei kiitosta varana. Peittäköön armelias unohdus jo vihdoinkin nuo teot ja niiden poloiset tekijät, ja pysyköön jälkeisistä loitolla halu ryhtyä näiden jo ammoin pois menneiden ihmisten paljastajiksi, kun vihanjälkeisen elämän valtimoa tavoiteltaessa vanhojen paperitukkujen kellastuneilta lehdiltä osuu silmiin heidän harha-askeleittensa ankaria kirjoihinvientejä. Näiden ihmisten osana oli useinkin ollut joutua kuin rukkanen sodan armottomassa leikissä potkittaviksi elämän laidasta laitaan. Kirkko ja käräjät – nämä miehiset instituutit – penkoivat tarkkaan niitä tapauksia, joissa naisen siveys näytti joutuneen tappiolle. Miesten ilmi tulleet, tutkittaviksi ja tuomittaviksi otetut teot taas olivat enimmäkseen väkivaltaisia henki- ja omaisuusrikoksia.²⁵ – Vihan saatua sodan mittasuhteet rakkaus ja oikeus joutuvat helposti henkipatoiksi.

2. ELPYVÄ MAA

Mutta nyt oli toki jo uuden suven aika elettävänä. Kirves kajahteli kaskisaloilla ja uusien pirttien salvoksilla iloisemmin kuin ennen, ja käen kukunnan aikoihin olivat vähäiset kylvöt vähäisissä kontupelloissa ja palohalmeissa taas kauniilla oraalla. Siitäkin tosin tuli vielä nälkäkesä ( 1722), mutta järvestä nousi särvintä, metsä vilisi riistaa, ja monien turvana oli saloilla säilynyt kätköauma tai maahan kaivettu vilja-aarre. Siinä oli uuden elämisen alku. Siitä versoi maan ja kansan elpyminen.

Vihan jälkeisissä oloissa, aineellisen ja henkisen elämän päästyä pahasti rappiolle, valtiovalta katsoi tehtäväkseen tarjota edes jotakin tukea Suomen kohottamiseksi alennustilasta, sillä muuten oli vaara tarjona, että verotuloja ei saataisi tahtomallakaan maakunnista heltiämään, ja toisaalta taas hallitus oli vihdoin havahtunut huomaamaan myös sen, mikä merkitys Suomella ja eritoten sen rajamaakunnalla oli yleisvaltakunnalliseltakin kannalta arvioituna. Entisen puolustusvyöhykkeen väljät tilat olivat itäisellä suunnalla kaventuneet. Savon äärelle siirtynyt raja oli pusertanut valtakunnan tiukkaan vanteeseen. Savon sotilasmaantieteellinen asema oli tykkänään muuttunut, ja koko Itä­Suomi kohosi nyt alkaneena kautena sangen keskeiseen asemaan puolustusta lujittavien hankkeiden ja toimien näyttämönä. Rajamaakunnan ja sinne keskitettävien voimien oli pystyttävä puolustautumaan omin neuvoin niin kauan, että Ruotsin puolelta lähetettävät joukot ehtisivät sen avuksi. Kymen ja Karjalan kihlakuntien rinnalla Savo oli näiltä ajanvaiheilta lähtien sitä valtakunnan itäistä äärialuetta, joka kahden erilaisen kulttuuripiirin saumassa oli vielä herkemmin kuin siihen saakka tuleva tuntemaan Lännen ja Idän välisen hankauksen haitat ja joka suuremmassa määrässä kuin mikään muu alue joutui rakentamaan olennaisen osan häiriytyneestä talouselämästään tykkänään uudelle, uuteen raja-asemaan mukautuvalle kannalle.

Tämän vaativan tehtävän edessä Savo ja koko itäinen Suomi sai nyt maaherrakseen todella mitan täyttävän miehen, Johan Henrik Frisenheimin. Hän oli hallintomies, jolla oli korkeaan virka-asemaansa täysin maarin henkistä katetta ja aivan poikkeuksellisen hyvät edellytykset johtaa rajamaakunnan olot sotatilan tuottamasta kaaoksesta rauhallisen kehityksen uomiin. Eritoten idänsuuntaisen ”harmonian” kaikkiin juonteisiin ja kauppaoveluuden tarpeellisiin juoniin Frisenheim oli omakohtaisesti ja tarkasti perehtynyt oltuaan itse kauppiaana ensin Nevanlinnassa vuoteen 1703 ja sitten Viipurissa vuoteen 1710 saakka. Erittäin hyvin ja kaikissa suhteissa – kaupassa kuten politiikassakin – hän tunsi potkun ja pokkauksen oikeat ajat, ja vuosikausia Viipurissa sotakomissaarina toimittuaan hän oli myös sangen hyvin oppinut tuntemaan nimenomaan itäisen maakunnan taloudelliset olot ja erittäinkin sen, minkä verran Savo kesti väen, viljan, rehun, kyydin ottoa – sen, missä se taloudellisen kantokyvyn raja kulki, jonka ylittämisestä oli oleva seurauksena talojen autius.

Savon maaherraksi Frisenheim oli nimitetty jo syyskuussa 1721, mutta monet hänelle uskotut koko maata koskevat tehtävät pidättivät häntä vielä pitkään Turussa. Hallituksensa velvoittamana hänen oli johdettava ”maan evakuointia ja ensitoimenpiteitä”, huolehdittava Ruotsista palaavan Suomen armeijan muonituksesta ja majoituksesta, valvottava maan makasiinilaitosta, järjestettävä Venäjältä kotiutuville vankilaumoille ruokinta, kuljetus ja ohjaus niiden omiin maakuntiin, ruotsalaisille lahden taakse, muukalaisille vieläkin kauemmaksi. Valtakirjatta mutta silti tosiasiallisesti Frisenheim joutui näin toimimaan muidenkin maaherrojen esimiehenä ja kevääseen 1722 saakka myös Suomen sotilasylipäällikön tehtävissä.²⁶ Työtaakka, tehtävien vaikeus ja valtavuus oli musertaa allensa tämän vastuuntuntoisen virkamiehen, joka korkean asemansa käsitti lähinnä raskaaksi velvollisuudekseen eikä halpahintaiseen tapaan vain kiipijänaskelmaksi.

 

Mutta syrjäinen Savo vartoi maaherraansa. Huhtikuuhun 1722 mennessä Frisenheim olikin jo saapunut lääniinsä. Ensimmäisenä tehtävänä oli nyt maaherran virkapaikan valitseminen. Tarjona oli tietenkin Savonlinna, Viipurin ohessa entisen linnaläänin vanha hallintokeskus, joka oli säilyttänyt kaupunginoikeutensa – tosin mitättömäksi maalaiskyläksi kutistuneena – aina Isonvihan päättymiseen saakka. Frisenheim havaitsi kuitenkin heti paikan tarkoitukseen sopimattomaksi. Hänen ratkaisuunsa vaikutti välittömästi maakunnan uusi raja-asema ja sen tuottamat uudet tehtävät. Savonlinna oli tosin lähempänä hallintopiirin keskustaa, savolaisalueiden itäisellä kupeella ja siis niitä silmällä pitäen sijainniltaan melko hyvällä kohtaa, mutta maaherra pyrki rajalle voidakseen siellä mahdollisimman kiinteästi seurata rajatilanteen kehittymistä ja ehkäistäkseen rajantakaisten käyntejä kovin syvällä maakunnassa. Juuri tässä viimeksi mainitussa suhteessa Savonlinna oli liian pohjoisessa.

Savonlinnaa huomattavasti sopivampi maaherran virkapaikaksi oli Saimaan eteläisellä partaalla sijaitseva Lappeenranta, joka oli saanut kaupunginoikeudet jo vuonna 1649 vaikka tosin myöhemmin (1683) menettänyt ne ja siitä pitäen Isonvihan aikaan asti kitunut vain Viipurin porvarien syksyisenä markkinapaikkana. Nyt sodanjälkeisissä oloissa oli sisämaan kaupan kampeaminen vanhasta Viipurin suunnasta uuteen tapulikaupunkiin Haminaan eräs maaherran tärkeimpiä tehtäviä, ja niinmuodoin Lappeenranta tämän kaupanohjauksenkin kannalta sangen sopiva hänen virka- ja asumapaikakseen, ”jottei” – kuten Frisenheim valintaansa kuninkaalle perusteli – ”mitään satu Teidän Majesteettinne vahingoksi, mikä kylläkin helposti tapahtuisi, jos – huomioon ottamalla läänin sijainnin, oman etunsa ja turvallisuutensa sekä vähäisemmät menonsa – asettuisi Savonlinnaan asumaan, etenkin kun pitkä rajanpinta silloin tarjoaisi venäjänpuolisille tilaisuuden tunkeutua syvälle maakuntaan ja pistäytyä kaikenlaisten tekosyiden nojalla kaukaisillakin seuduilla, mihin yhtäkaikki nyt on toki se este olemassa, etteivät he tätä paikkaa [nimittäin Lappeenrantaa] pitemmälle pääse, joka on vain peninkulman ja kolmen neljänneksen päässä rajalinjasta.” Samaan seikkaan Frisenheim viittasi myöhemminkin, esimerkiksi 1724, kun tuli selitettäväksi, minkä takia täällä itäisessä läänissä ei ollut noudatettu sitä kuninkaan antamaa yleisohjetta, että maaherran vakituisena olinpaikkana oli oleva se kaupunki, jossa anomuksien esittäjät jo vanhastaan olivat tottuneet käymään. Tähän oli nyt ylen helppo huomauttaa, että Savo-Karjalan entinen maaherrankaupunki, Viipuri, oli rajan takana, kun taas ainoa uuden lääninhallinnon piiriin kuuluva kaupunki, Hamina, sijaitsi kymmenien peninkulmien päässä itse maakunnan alueesta.²⁷

Haminaan maaherra ei halunnut muutenkaan asettua. Arvattavasti eräänä syynä tällaiseen Haminan vieroksuntaan oli Frisenheimin kohdalla se seikka, että hän oli hankkeissaan saada Lappeenranta nostetuksi itsenäiseksi, Haminasta riippumattomaksi, ylämaankaupungiksi juuri haminalaisten vastustuksen vuoksi joutunut tappiolle. Lääninhallitus olikin tällöin jo tiukasti juurtunut Lappeenrantaan. Tietenkin rajan läheisyys koitui maaherranvirastolle melkoiseksi vaaraksi, ja Frisenheimkin sen kyllä selvästi oivalsi. Rajan takana, usein sen ylittäenkin, mellastelivat väkivahvat rosvojoukot, joille hyvinkin saattoi pälkähtää päähän ryöstää lääninrahasto ja kruununmakasiini ja pistää Lappeenrannan rakennukset läksiäisiksi tuleen. Siellä yhtäkaikki maaherra virkakuntineen majaili Pikkuvihaan saakka, jolloin kyllä sitten kävikin toteen se, mitä kauan oli tulevaksi ounasteltu, nimittäin lääninhallituksen tuho (siv. 306).

 

Maaherran lisäksi Savoon saapui Isonvihan jälkeen vähin erin muutakin virkamiehistöä. Jo ennen hallintopiiriinsä tuloaan Frisenheim lähetti sinne syksyllä lääninsihteeri Georg Malmin maasta poistuvien venäläisten, eritoten erään kapteeni Jelaginin, vallattomuutta hillitsemään ja muutenkin parhaansa mukaan panemaan vihan aikana hajalle mennyttä lääninhallintoa alulle.²⁸ Lääninsihteeri joutui kuitenkin kohta lääninkamreerin kera rajalle Venäjältä palaavien vankien vastaanottoa ja edelleen kuljetusta ohjaamaan. Malmin terveys oli tällöin jo sangen horjuvaisella kannalla. Tilapäisesti maaherra saikin välttämättömästi tarvitsemaansa virka-apua eräältä Turun hovioikeuden virkamieheltä. Herman Hertziltä, mutta ennen pitkää tämäkin tuki päättyi, kun Hertz sai nimityksen hovioikeuden laamanniksi ja lähti Lappeenrannasta jo kesällä 1722.²⁹

Läänin virkakuntaa saatiin kuitenkin vähin eri lisätyksi. Kesällä 1722 Frisenheim esitti hallitukselle translaattorin, kielenkääntäjän, viran perustamista lääninkansliaan, ”mikä lienee ehdottoman välttämätöntä” – maaherra asiaa perusteli – ”niin kauan kuin tämä tienoo pysyy rajaseutuna”. Rajantakaisen Viipurin kuvernementinkanslian kanssa oli näet syntyvä ja sitten syntyikin runsaasti saksan- ja venäjänkielistä kirjeenvaihtoa. Sitä paitsi translaattorista oli oleva hyötyä suullisissakin keskusteluissa, joita tästä lähtien jatkuvasti tuli käytäväksi venäläisten viranomaisten kanssa. Sopiva ehdokas oli virkaan jo tiedossa nimittäin vastikään venäjänvankeudesta palannut auditööri, sotatuomari, Fredrik Wittstock, joka Viipurin piirityksen aikana oli toiminut sikäläisen komendantin apuna ja oli niinmuodoin Frisenheimin vanha tuttava. Ennenpitkää virka sitten perustettiinkin.³⁰

Samaan aikaan (1722) Frisenheim otti sotakomissaarin tehtäviä hoitamaan entisen sotamuonitusmestarin Hans Henrik Soldanin, joka Viipurin valtauksen aikana (1710) oli joutunut Venäjälle vankeuteen ja palannut sieltä vastikään kotimaahan. Maaherra oli tosin aikonut pitää tämän viran täyttämättä – kuten hän vakuutti, ”kruunun varoja säästääkseen” – mutta vankien paluu ja monet muut ajankohtaiset tehtävät eivät tällaista säästäväisyyttä nyt tällä kertaa kuitenkaan sallineet. Hallitus myönsi Soldanille pyydetyn virkavahvistuksen 1.6.1722 lukien. Niinikään lääninviskaalin virka oli saatava täytetyksi. Tähän sopivaa henkilöä Frisenheim oli hakenut siitä pitäen, kun oli saapunut Savoon maakunnan asioita hoitamaan, mutta vasta keväällä 1723 hän saattoi ilmoittaa hallitukselle ottaneensa väliaikaisesti toimeen Sortavalan entisen virattomaksi jääneen pormestarin Benjamin Krookin ja pyysi nyt tälle oikeuskanslerilta virkavahvistusta.³¹

Vähitellen oli Savon keskushallinnon virkamiehistö maaherrasta kivalteriin saakka 1723 mennessä vihdoin asettunut virkapaikkoihinsa Lappeenrantaan ja samoin myös rajatullikamari. Kruununvoudit ja nimismiehet apulaisineen kotiutuivat kihlakuntiin ja pitäjiin, tuomarit lakikuntiinsa, papit seurakuntiin. Ennenpitkää lääninhallitus sai vielä vanhat paperinsakin käytettäväkseen. Kippari Tönnis Steenudd rahtasi ne syyskesällä 1722 aluksellaan kahdeksassa arkussa Turusta Haminaan ja reitkallilainen Eerikki Eerikinpoika sieltä edelleen talvikelin saatua hevoskyydillä Lappeenrantaan.³² Taas oli vanha kömpelyyttään koliseva virkakoneisto kaikkialla käynnissä, ja kirjurien kynästä valui rauhanajan historiaa vuosi vuodelta paisuviin pöytäkirjoihin, luetteloihin, rulliin, tileihin, virkakirjeisiin. Savon hallinto oli entiselleen elpynyt.

 

Sodan jäljiltä siivoutuva maakunta ja sen paikoilleen asettuva virkamiehistö ja muu väestö oli nyt uskollisuudenvalalla saatava jälleen kiinteästi Ruotsin kruunuun kytketyksi. Rajamaakunta erittäinkin tällaista liekaa tarvitsi.

Kruunun viranomaisten ja -palvelijain valanvannonta näkyy Savossa sujuneen pahemmitta hankauksitta. Kuninkaan perätessä uskollisuudenvalaa vuonna 1725 maaherra Frisenheim kertoi jo heti lääniin saavuttuaan (1722) kutsuneensa kruununvoudit ja kihlakunnankirjurit Lappeenrantaan valan ottamista varten ja kehoittaneensa näitä huolehtimaan alaistensa toimenhaltijain valan vannonnasta, minkä tuli tapahtua käräjillä. Valat olikin sitten myös heidän osaltaan saatu otetuksi. Sitä vastoin porvaristo ei ollut vielä vuonna 1726 valaa tehnyt eikä myöskään rahvas. Kuninkaan nimenomaisesta käskystä maaherra lupasikin huolehtia siitä, että uskollisuus käräjillä vannottaisiin ja kaikki Venäjän kruunulle aikoinaan tehdyt valakirjat koottaisiin lääninhallitukseen Tukholmaan lähettämistä varten.³³

Papiston piirissä uskollisuuden vannominen Ruotsin kuninkaalle näkyy edistyneen melkoista työläämmin. Kuninkaalta saamansa kirjeen mukaisesti konsistori oli kehottanut kaikkia kontrahtirovasteja kutsumaan alaisensa papit luokseen sekä suullisen että kirjallisen valan ottamista varten. Mutta vaikka esimerkiksi Mikkelin rovasti Kristoffer von der Heide oli jo lokakuussa 1725 käskenyt rovastikuntansa pappeja saapumaan marraskuun viimeiseksi eli Pyhän Anteruksen päiväksi valan vannontaan Mikkeliin, olivat monet kelirikkoa syyttäen jääneet sinne tulematta. Sen takia oli uudeksi määräajaksi pantu joulukuun viides, mutta eivät vielä nytkään kaikki olleet esimiestään totelleet. Rovasti von der Heide näet kertoi suurimman osan alaisistaan papeista – hänen tietämättä mistä syystä – vyöttäytyneen sellaiseen ”kuulumattomaan rohkeuteen ja uskaliaisuuteen”, että jäivät yhä tähän toiseenkin vannontatilaisuuteen tulematta. Nyt aatelinen Suur-Savon rovasti kimmastui. Hän lähetti Mikkelin pappilasta vihaisen paimenkirjeen kaikkien alaistensa luettavaksi uhaten näitä paitsi konsistorin myös parahiksi niihin aikoihin paikkakunnalle varrotun Itäisen komission rankaisutoimenpiteillä: ”Koskapa Arvoisa Papisto niinmuodoin ei ole minun vaan Kuninkaan käskyä rikkonut, en muuta voi kuin antaa ensin asiasta tarkan kertomuksen Kunnioitettavalle Konsistorille ja sitten toimittaa sen Hänen Kuninkaalliselle Majesteetilleen. Papisto käsittänee hyvin, että vähintäänkin syntyisi kysymys siitä, mitä heillä oikeastaan Hänen Kuninkaalliselle Majesteetilleen vannottavaa valaa tai Suvereniteettia vastaan on sanottavana ja minkä vuoksi he ovat Hänen Kuninkaallisen Majesteettinsa käskyä ylenkatsoneet ja Kunnioitettavan Konsistorin määräystä niin häpeällisesti halveksineet, niin että tämä seikka muiden asioiden ohessa tuotapikaa tänne odotettavassa Korkeassa Kuninkaallisessa Komissiossa tutkittaneen ja tuomittaneen sekä vikapäät saatettaneen Hänen Kuninkaallisen Majesteettinsa käskyn rikkojina asianmukaiseen ojennukseen, jotta kukin tästä pitäen osoittaisi paitsi Hänen Kuninkaalliselle Majesteetilleen, myös esimiehilleen, vanhan valansa velvottamana suurempaa kuuliaisuutta ja tottelevaisuutta. Mitä nyt, in summo, tämä heidän uppiniskaisuutensa matkaan saattaa jätämme lopputuloksen osottamaan.”³⁴ Nyt kyllä Mikkelinkin rovastikunnan papit taipuivat, mutta vasta seuraavan vuoden lopulla (1726) Porvoon konsistori saattoi ilmoittaa, että koko hiippakunnan papisto oli uskollisuudenvalan Ruotsin uudelle kuninkaalle Fredrik I:lle vannonut. Tosiasiassa vielä tällöinkin Savon peränurkassa oli pappeja, joiden uskollisuudenvala oli vannomatta. Rantasalmen kontrahtikunnan muut papit olivat tosin jo 1725 valan vannoneet, mutta iisalmelaisilla virkaveljillä oli silloin ollut esteitä esitettävänä ja vannoivat uskollisuutta vasta kirkkoherra Anders Heinriciuksen rovastinkäräjillä maaliskuun 12. päivänä 1727.³⁵

 

Rauhankirjan viidennessä pykälässä oli sovittu siitä, että maan evakuointi, siivoaminen venäläisistä joukoista, oli tapahtuva viimeistään neljän viikon kuluttua asiakirjan ratifioinnista lukien. Ratifiointi suoritettiin syyskuun yhdeksäntenä päivänä, mutta siitä huolimatta venäläisiä joukkoja oli maassa vielä joulukuussakin 1721. Tietenkin Itä­Suomi, eritoten Kymen kihlakunta, joutui kaikkein pahimmin tämänkin sotilasliikenteen jalkoihin, koska suurin osa itään painuvista joukoista joutui kulkemaan juuri näiden alueiden läpi. Savoa tämä muun Suomen evakuointiliikenne rasitti lähinnä eteläisten pitäjien osalta, joiden kautta Hämeenlinnasta Savonlinnaan ja edelleen Viipuriin vievä valtatie kulki. Myös Pohjois-Savosta päin lienee miehitysväkeä tullut, vaikka luonnollisesti vähemmässä määrässä teiden huonouden takia.³⁶

Evakuointi aiheutti yhtämittaista kyyditsemistä, majoittamista, joukkojen ja ajokkien ruokkimista, sillä rauhankirjan 13. pykälä oikeutti venäläiset vaatimaan kaikkea tätä maksutta aina siihen saakka kunnes maa oli saatu tyhjennetyksi. Rajalle saakka oli venäläisen armeijan kuormasta ja kaikki muu Venäjän kruunulle kuuluva omaisuus kuljetettava. Parempinakin aikoina tällainen rasitus on ollut näännyttävä saati sitten verekseltään Isonvihan jälkeen, jolloin maa oli suuressa voimattomuuden tilassa. Kuljetuksia varten oli jokaiselle hollivälille esimerkiksi Hämeenlinnasta Lappeenrantaan varattava venäläisten käyttöön 2324 leiviskää heiniä, 129 tynnyriä kauraa ja 30 hevosta. Yksistään kenraalimajuri Zekinin ratsurykmenttiin, joka marssi juuri tätä Lappeenrannan tietä, kuului 2428 hevosta, kasakoilla vaimot ja lapset mukanaan. Savosta poistuvien joukkojen lisäksi siis nämäkin maakunnan etelälaidoitse kulkevat laumat tuottivat syvälle savolaispitäjiin saakka ulottuvaa rasitusta loka-marraskuussa 1721. Siinä sortui joukoittain savolaistenkin hevosia sen lisäksi, että itse vihan aikana oli paljon postihevosia teiden vartisista taloista ratsastettu hengiltä. Hevosten puute oli etenkin Suur-Savossa ankara vielä vuosia Isonvihan ja evakuointi kuljetusten jälkeen, ja se taas suuresti lamautti maataloutta ja siihen liittyviä elintärkeitä omia kuljetuksia.³⁷

Maakunnan itälaidalla vento vieras kauimmin viipyi. Savonlinnan takaisin luovutus tapahtui vasta joulukuun alkupäivinä 1721 – siis parisen kuukautta myöhemmin kuin rauhansopimus nimenomaan edellytti. Maaherra Frisenheimin Savonlinnaan lähettämä asianhoitaja Boije kertoi linnan luovuttamisesta seuraavaa: ”Viipuriin lähetetty luutnantti on jälleen palannut tänne takaisin mukanaan Pietarista saamansa käsky, jonka nojalla täkäläisen komendantin on luovutettava linna kaikkine tarpeineen inventoituna minulle. Inventointi on paraikaa meneillään venäjäksi, mikä sitten taas on ruotsinnettava, ja toivon kaiken olevan kunnossa neljänteen päivään joulukuuta, ja Tsaarillisen Majesteetin joukot marssivat linnasta 5.12 … . Ne 43 kasakkaa, jotka ovat seudulla (här i landet) olleet, lähetettiin eilen täältä, ja toissapäivänä meni ampumatarpeita 51 hevoskuormaa. Vielä on tässä varuskunnassa päällystön ja alipäällystön lisäksi 39 miestä. Herrojen upseerien hevosille vaaditaan päivittäin 65 leiviskää heiniä ja 2 tynnyriä 5 kappaa kauroja, mitkä on sangen vaikea saada hankituksi, koska kruununpalvelijat ylen vastahakoisesti minua auttavat.” Maaherran kehoituksesta Boije oli vaatinut papistolta ja kruunun viranomaisilta selvityksiä maakunnan silloisesta tilasta, mutta näitäkään hän ei ollut saanut.³⁸

Tärkeintä tietenkin oli, että kasakoista vihdoin myös tällä tienoolla päästiin, mutta vielä oli maakunnan uhkana kyllä kuljetusrasitusta tämänkin jälkeen. Savonlinnaan oli näet jäänyt 2506 tynnyriä venäläisten makasiiniviljoja ja 80 tynnyriä ryynejä sekä jokin määrä ampumatarpeita, jotka kaikki piti vielä vietämän rajalle. Frisenheim kuitenkin näkyy saaneen osan viljoista ostetuksi Ruotsin kruunulle, joten maakunta säästyi toki siltä erältä kuljetusrasituksesta, ja loppuihinkin nähden hän sai ”rahvaan helpotukseksi” asiat sille kannalle, että ne alkusuvesta 1722 kuljetettiin lotjilla ja veneillä Savonlinnasta Lappeenrantaan sieltä edelleen Viipuriin vietäväksi. Tämän viimeisen kuljetuksen mukana seurasi myös linnassa siihen saakka majaillut 20-miehinen venäläinen vartiosto, joten Frisenheim vihdoinkin kesäkuun lopulla 1722 saattoi helpotuksesta huokaisten ilmoittaa kuninkaalle, että ”Savonlinnan västinki ja lääni niinmuodoin nyt on täydellisesti evakuoitu”.³⁹

 

Tämän itään suuntautuneen evakuointikuljetuksen lisäksi maassa oli sodan jälkeisinä kuukausina runsaasti muutakin liikettä, ennen kaikkea sekä idästä että lännestä saapuvia vanki- ja pakolaisparvia.

Venäjänvankeudesta tuli jatkuvasti upseereja, aliupseereja, sotilasvirkamiehistöä, rivimiehiä ja muutakin itään raastettua väkeä monilla perheet tai perheiden rippeet mukanaan. Tulijoiden tila oli riipaisevan surkea. Uudenkaupungin rauhansopimuksen 14:nnessä kohdassa oli tosin edellytetty, että venäläiset kyyditsisivät vankeudesta vapautuvat rajalle saakka, mutta jo vuoden 1721 lopulla alkoi vankiparvien mukana tulla tietoja siitä, että tsaarin viranomaiset täysin laiminlöivät vapaaksi päästettyjen vankien huoltamisen tässä suhteessa. Evästystä ei edes rauhansopimus edellyttänyt. Leirien ja kasarmien porteista päästyään tulijat olivat omin neuvoin – kai enimmäkseen kerjuulla kulkien – saaneet laittautua kotimaahansa. He tulivat suurin joukoin, satapäisinä parvina, repaleissa ja nälän näännyttäminä, monien katseessa hulluuden paloa tai hengellisen herätyksen tulta.⁴⁰

Vankeudesta palaavien vastaan ottamisen järjestely oli niinikään uskottu maaherra Frisenheimin jäntevään johtoon, ja tämänkin vaikean tehtävän tämä neuvokas hallintomies saattoi kunniakkaasti päätökseen, vaikkei hallitus asettanut hänen käytettäväkseen edes tarvittavia varoja miehitysajan rästiin jääneitä veroja lukuun ottamatta. Niinpä Frisenheim jo hyvissä ajoin vuoden 1721 lopulla lähetti lääninsihteerinsä ja -kamreerinsa rajalle vankeja vastaan ottamaan ja ohjaamaan näitä edelleen lähinnä Helsingin tietä Turkuun ja muualle Länsi-Suomeen, Ruotsiin jopa kaukaisemmillekin seuduille. Tulijoita oli tuhansittain, ja eniten he tietenkin joutuivat rasittamaan Etelä-Suomea, etenkin Kymen kihlakuntaa. Sangen monilla oli tavoitteena Tukholma, jonne kiiruhdettiin valtaistuimen juurelta ja keskusvirastoista apua etsimään. Vihdoin hallituksen oli ollut pakko asettaa tälle Tukholmaan tulolle esteitä. Maaherra Frisenheim sai kehotuksen neuvoa vankeudesta palaavia upseereja ja muita säätyläisiä menemästä Ruotsin puolelle. Tällaisen ohjeen annettuaan maaherra kuitenkin ennenpitkää joutui siihen pulaan, että tulijoita alkoi pysähtyä hänen omaan maakuntaansa. Sitä säästääkseen Frisenheim koetti saada kesän tultua vangeille laivakuljetuksen Suomen etelärannikkoa pitkin järjestetyksi ja osittain tässä onnistuikin, mutta yhä saapui maitsekin suuret määrät idästä tulijoita tuottaen yhtämittaista kyyditys- ja muonitusrasitusta niiden seutujen asukkaille, joiden kautta he joutuivat kulkemaan. Eräs viimeisiä joukkopaluita tapahtui vasta vuonna 1725, jolloin kreivi Douglas’in Venäjälle toimittamat ja sitten sikäläisten pajarien hoveissa orjina olleet suomalaiset pääsivät palaamaan isänmaahansa. Heitä oli enää jäljellä ainoastaan 443 henkeä alkuperäisestä yli kahden tuhannen – Frisenheim puhuu neljästä tuhannesta – miehen määrästä. Näiden tulijoiden joukossa ei kuitenkaan ollut yhtään Savonlinnan läänistä kotoisin.⁴¹

Savon venäjänvangeista ei ole säilynyt niin yksityiskohtaisia tietoja kuin muiden maakuntien kohtalotovereista. Vuonna 1723 hallitus vaati maaherroilta luettelot silloin vielä Venäjällä olleista kansalaisista, mutta Frisenheimin mahdollisesti toimittamia tietoja ei ole tavattu. Selvää kuitenkin on, että Savoakin tämä rasittava ihmisvero oli kohdannut sangen raskaasti, vaikkapa ehkä täällä oli metsistä siinäkin suhteessa ollut siviiliväestölle suurempi suoja kuin muilla, asutummilla seuduilla Suomessa. Eräässä vuonna 1724 hallitukselle lähettämässään kirjeessä Frisenheim on ohimennen maininnut myöskin Savoon menneistä venäjänvangeista.⁴²

 

Sodanjälkeisen rakennustyön päästyä varsinaisesti vuoden 1723 valtiopäivillä alkuun päätettiin Suomen talonpoikaisedustajiston anomuksesta maassa panna toimeen tutkimus sodan tuottamista vaurioista, ja tätä tarkoitusta varten asetettiin kaksi tutkijakuntaa, joista Itäisen alueeseen kuului muun muassa Savo. Tutkijakunnan tehtävänä oli ratkaista talojen verovapautta koskevat anomukset, tutkia ja tuomita virkamiesten väärinkäytöksiä sekä perehtyä tutkimusalueen taloudellisiin oloihin ja tehdä niiden kohentamista tarkoittavia esityksiä. Itäinen tutkijakunta aloitti työnsä Tammisaaressa kesällä 1725 ja oli Helsingin, Porvoon, Haminan ja Kiteen kautta kierrettyään päässyt helmikuussa 1726 Savoon saakka, ensin Rantasalmelle, kevättalvella Mikkeliin ja keväällä takaisin Haminaan, jossa sen työ päättyi toukokuussa 1726 – lähes vuotta ennen Läntisen komission hajaantumista.⁴³ Työ, josta niinmuodoin vain pari talvista kuukautta jatkunut vaihe tapahtui Savossa, ei luonnollisestikaan voinut sanottavasti maakunnan oloja selvittää.

Hallinnon piirissä tapahtuneet suoranaiset rikkomukset olivat tietenkin helpoimmat havaita. Virkamiesten toiminnasta tavattiinkin monta epäkohtaa. Laittoman ”veron”, aprakan, kanto oli ollut ihan yleistä. Sitä kiersivät pitäjiltä perimässä nimismiehet, verokirjurit, viestinratsastajat samaan tapaan kuin papeilla ja lukkareilla oli ahnautta paisteihin ja muuhun lahja-antiin nähden. Aprakkaankin kuului monenlaista ”saatavaa”: viljaa, lihaa, halkoja, herneitä, papuja jopa nauriin siemeniäkin. Puumalassa oli verokirjuri luvannut isännille kruununveroja anteeksi ja siitä hyvästä perinyt melkoisia lahjoja. Tuomittiin korvauksiin, virkansa menettämään ja 8 päiväksi vankeuteen. Mikkeliläisillä ja Pieksämäen isännillä oli paljon valittamista kruununvou tinsa, kuopiolaisilla nimismiehensä ja Savon molempien tuomiokuntien rahvaalla kihlakunnantuomareittensa rikkomuksista. Sakkoja ja muita rangaistuksia satoi monelle taholle, ja niinpä lienee maakunta edes johonkin määrään siivoutunut tällaisista viranhoidon pahimmista epäkohdista.⁴⁴

Myös papinsaatavien epämääräisyyttä ja siitä johtuvaa veroahneutta tosin yritettiin kirjallisin sopimuksin rajoittaa, mutta näissä paimenen ja lauman välisissä suhteissa oli epäkohta syvemmällä, osaksi myöhäisiin aikoihin asti ulottuvainen (siv. 259). Valaistakseen sekä virkamiehille että rahvaalle veronkantoon ja muihin julkisiin rasituksiin kuuluvia molemminpuolisia oikeuksia ja velvollisuuksia Tutkijakunta antoi lisäksi kuuluttaa kaikissa Savonkin kirkoissa voimassa olevat asiaa koskevat asetukset. Erityisellä plakaatilla kiellettiin muiden luvattomien ”kappojen” lisäksi nimenomaan myös ”kymmeneksien eli veronvuokraajien ja ylöskantomiesten kapat ja kaikki, mitä aprakkoihin eli saataviin katsotaan kuuluvan.”⁴⁵ Tietenkään eivät Savon vielä puolittain erämaaluontoisissa oloissa likimainkaan kaikki hallinnon epäkohdat joutuneet Itäisen tutkijakunnan oikaistaviksi, ja sitä paitsi joissakin kanteluissa saattoi olla osittain perusteetonta, henkilökohtaisten kostotuumien ruokkimaa liioitteluakin. Joka tapauksessa on kuitenkin ilmeistä, että moniin osuneet rangaistukset koituivat muille varoitukseksi ja että pitkän sota-ajan kestäessä rakoilemaan ruvennut yhteiskunta edes hallinnon osalta lujittui.

 

Itäisen tutkijakunnan tekemistä esityksistä, joiden tarkoituksena oli Savon talouselämän kohentaminen, tulee kohta kohdalta tuonnempana puhetta. Niiden tulokset tähtäsivät tietenkin kauemmaksi tulevaisuuteen, jota vastoin verovapauksien myöntäminen sotatilasta eniten kärsineille taloille oli omiansa elvyttämään maakuntaa jo välittömästi näinä vihanjälkeisinä lähivuosina. Rahvas niitä oli rientänyt anomaan jo ensimmäisillä vapaudenajan valtiopäivillä (1723) jopa ”valituksillaan” puolittaiseen tulokseenkin päästen. Kuningas näet lupasi – tosin yleisen verovapauden eväten – toimituttaa tarkan tutkimuksen yksityisten talojen sodanjälkeisestä tilasta ja sen mukaisesti myöntää niille verovapauksia aina kuuteen vapaavuoteen saakka.⁴⁶ Kihlakunnankäräjillä toimitetut tutkimukset olivat sitten joutuneet maaherran tarkastettaviksi ja vihdoin kamarikollegiolle esitettäviksi lopullista ratkaisua varten. Vapaavuosiesityksissä oli kuitenkin ilmennyt melkoista kirjavuutta, joten hallitus katsoi parhaaksi jättää verovapauksiakin koskevat anomukset Itäisen tutkijakunnan käsiteltäviksi. Tämä sai tutkimuksensa päätökseen jo toukokuussa 1726 ja lähetti kamarikollegiolle luettelot taloista, joille oli ehdotettu vapaavuosia myönnettäväksi. Rahvaan edustajien läsnä ollessa oli tarkastettu kunkin pitäjän vapaavuosianomukset ja talonpojilta tiedusteltu, mitä vahinkoja heidän rakennuksensa, viljelyksensä ja metsänsä olivat vihan aikana kärsineet. Vertaamalla näin hankittuja tietoja virkamiesten toimittamien talonkatselmusten tuloksiin lienee saatu joltisenkin luotettava perusta vapaavuosien myöntämistä varten. Kun arvioinneissa ei kuitenkaan otettu huomioon irtaimen omaisuuden menetyksiä eikä – mikä pahinta – myöskään katovuosien tuottamia vahinkoja, ei verovapauden suoma huojennus saanut varmaan läheskään kaikkia venäläisvallan aikana rappeutuneita talouksia jaloilleen nostetuksi.⁴⁷

Jo aikaisemmin mainitun perusteen mukaisesti myönnettiin sota-aikana rappeutuneille taloille verovapautta jopa kuuteen vuoteen saakka, ja kuten Isonvihan tuottamia vaurioita kuvattaessa jo kerrottiin, tällaista etua pääsi Savonlinnan ja Kymenkartanon läänissä nauttimaan 1210 taloa, näistä 320 taloa (26 %) pisintä eli juuri tuota mainittua kuuden vuoden vapautta vuodesta 1722 lukien. Myönnettyjen verovapauksien taannehtivuus tuotti kuitenkin monessa tapauksessa melkoisia pulmia. Oli taloja, jotka asujiensa ahkeruuden vuoksi olivat jo päässeet jotakuinkin hyvin toipumaan, vaikka vihollinen oli niitäkin vainon aikana sangen pahoin pidellyt. Vapaavuosien epääminen tällaisilta omin avuin pystyyn ponnistautuneilta taloilta olisi niinmuodoin niiden kohdalla koitunut kiitettävän toimellisuuden rankaisemiseksi ja vapaavuosien myöntäminen taas monien muiden kohdalla aherrusta vieroksuvien palkitsemiseksi. Sitä paitsi veropalkan nauttijat yleensä ankarasti vastustivat palkkatilojensa vapauttamista, ja samantapainen haitta näytti uhkaavan myös niitä ratsutilallisia, jotka olivat jo sodan jälkeen ehtineet hankkia rakuunoilleen täydet varusteet ja muutenkin pitää huolta rasittavista velvollisuuksistaan. Ristiriidan selvittämiseksi Tutkijakunta ehdotti nyt apuverosta vapauttamista tunnustukseksi osoitetusta ahkeruudesta ja edes joksikin korvaukseksi sodan tuottamista vaurioista, jotka tosin olivat jo osaksi päässeet parantumaan.⁴⁸ Kruununkymmenyksiä ei tarvinnut suorittaa ennen kuin vasta vuodesta 1726 alkaen. Vaikka vapaavuosista huolimatta maksettavaksi vielä jäikin laamannin-, kihlakunnantuomarin- ja manttaalirahat sekä papinkolmannes, oli vapaavuosista epäilemättä sittenkin koko maakunnan olojen kannalta melkoista tukea näinä sodanjälkeisvuosina, jolloin Savon elpymistä pahasti ehkäisi samoille ajanvaiheille osunut kovien katojen ankara kausi.

Kuvatut toimenpiteet koskivat lähinnä huojennuksen saamista vakinaisten verojen suorittamiseen. Hallintopiirinsä elpymistä jouduttaakseen maaherra Frisenheim esitti vuonna 1724 yleistä suostuntaverojenkin pyyhkimistä, mihin hallitus ei kuitenkaan katsonut voivansa myöntyä. Jonkinlaista helpotusta maaherran kuitenkin onnistui kirjeillään saada aikaan. Oli näet käynyt yhä ilmeisemmäksi, että paraillaan toimitettavat veronperimiset tuottaisivat yhtämittaisten katojen kiduttamaan maakuntaan sangen runsaasti veroautiutta ja niinmuodoin kruunun tulojen ehtymistä. Etenkin vesikesän 1724 vietyä väestöltä sekä viljat että rehut – maamies piti yleensä rehukatoa yhtä turmiollisena kuin konsanaan viljakatoa – maaherra jälleen pyysi hallintopiiriinsä veronhuojennuksia, jotta maamies ”saisi kuluvalta vuodelta (1725) ja siihen saakka, kunnes Korkein Jumala hänen toimeentulonsa korjaa, nauttia vapautta lisä- ja suostuntaveroista ja että ellei edellisen niin toki jälkimmäisen kanto voitaisiin keskeytettynä pitää”. Kuninkaan pyydettyä kamarikollegiolta ja valtiokonttorilta lausuntoa Frisenheimin esityksen johdosta nämä suosittelivat – etenkin Venäjän puolelle tapahtuvan muuttoliikkeen ehkäisemiseksi – että maaherralle myönnettäisiin oikeus oman harkintansa mukaan suoda ”köyhimmille” vapauksia sellaisten verojen suorittamisesta, joita ei ollut erilaisiin palkkauksiin osoitettu. Yleistä verovapautta ei tässäkään vaiheessa voitu kamarikollegion mielestä suositella, ja – kuten näkyy – jakopalkan nauttijain verosaatavat niinikään pyrittiin jatkuvasti varmistamaan, jotta nämä eivät olisi tuotapikaa tunkeutuneet valtiokonttorin vastuksiksi palkan vastikkeita vaatimaan. Vielä seuraavanakin vuonna (1726) maaherra hankki veronhuojennusta maakunnalleen. Kuningas näet hyväksyi hänen esityksensä verorästien pyyhkimisestä niitä menoja vastaavat määrät, joita taloille oli koitunut Karjalan Rakuunaeskadroonan jakopalkatta jääneiden aliupseerien vuonna 1722 tapahtuneesta majoittamisesta ja muonittamisesta.⁴⁹

 

Tällaisten toimenpiteiden turvin ja äsken saadun rauhan suloisuutta nauttien savolaiset ahersivat metsäisten hajakyliensä suvirinteillä ja kaukaisilla kaskityösiöillä uuden elämisen alkua. Vaikka katokesiä taritseva luonto näytti jatkavan vihanpitoa siitä, mihin vento venäläinen sen oli heittänyt, kävi maakunnan elpyminen kuitenkin ilmeisen ripeästi. Jo vuonna 1725, äsken mainitun toisen veroesityksensä yhteydessä, maaherra Frisenheim mainitsi rahvaan joukossa olleen ”monia”, joilla oli jo jonkin verran varallisuuttakin, ja saman olojen elpymisen saattaa muistakin sen ajan hatarista tiedonrippeistä panna merkille. On järkeispäättelyn mukaista edellyttää, että alkeelliset, etenkin riistatalouden ja polttoviljelyksen varaiset olot toipuvat vihojen tuottamista vaurioista nopeammin kuin pitemmälle kehittyneet elinkeinot, olletikin peltoviljelys ja kaiken maatalouden aristavin kohta, karjan pito. Kaskeava, kalasteleva, metsästelevä Savon kansa kuului voittopuolisesti edellisiin, noihin nopeasti tointuviin eläjiin, ja niinpä voidaankin ottaa ihan täydestä erään 1700-luvun taloudellisen kirjailijan kynäilevä viisaus:

”Kysytään: mikähän siinä oikeastaan on, että nämä rajaseudut kerta toisensa jälkeen kovia koettelemuksia sota-aikoina kestettyään yhtäkaikki ovat jälleen niin nopeasti tointuneet Valtakunnan muun Rahvaan rinnalla ikeen alle astuakseen? Vastaus: varmastikin siihen on ollut syynä ennen kaikkea kaskeamisvapaus. Vereksenä on vielä muistissa se, että vaikka vihollispartiot hävittivät, syöttivät ja tallasivat heidän vähäiset peltonsa, estivät ja peloittivat heidät pois niitä muokkaamasta ja kylvämästä, ovat he kuitenkin suuressa hengenvaarassaan metsäpakolaisina eläen ja siellä pysytellen saattaneet paitsi tavalliseen tapaan korjata aumoihin hajallisten kaskiensa viljat myös valmistaa ja kylvää uudet, siksi vuodeksi suunnitellut kasket, ja niistä heillä on taas seuraavana vuonna, päästyään turvallisempiin oloihin ja palaamaan kotikonnuilleen, ollut iloksensa kylliksi elonvaraa. Julman vihollisen vallassakin heidän hyvänä turvanaan on ollut metsä, vaikka vaimon ja lasten piti käymän karhin ja aatran aisoihin vihollisen vietyä sekä hevoset että karjat.”⁵⁰

Niin elpyi elämä Savonmaassa. Sellaisiksi olivat vihanjälkeisen ajan olot rajamaakunnassa taimineet. Kohta kohdalta on nyt käytävä näiden olojen jatkokehitystä tarkastamaan. On ryhdyttävä kertomaan siitä, miten vanhan savolaisyhteiskunnan viimeinen vaihe (1721–1870) johdonmukaisesti toi elämää koneen aikakautta kohti – väestönkehitystä, maa- ja vero-oloja, hallinto-, oikeus- ja huoltolaitosta, talouselämää ja kansan henkistä rakentumista uusien sotien ja rauhanaikojen kautta uutta, tässä nyt tänä päivänä ympärillä uurastavaa yhteiskuntaa kohti.