V HALLINTO- JA OIKEUSLAITOS . SÄÄTYEDUSTUS

Ne puitteet, joissa maakunnan hallinto nyt kuvattavana kautena toimi, oli pantu kokoon jo edellisellä vuosisadalla, ja niissä näkyi ”mahtavuudenajan” tuikeantuntuisena perintönä ennen kaikkea organisoinnin, keskityksen ja työnjaon periaate. Kansa oli kuin suitsiin pantuna, ohjat tiukalla ja ohjissa usein kovin virkeä viranomainen. Aina yhteiskunnan harjalta sen nurkkakiviin asti, keskitetyn kruununhallinnon, kirkollisen ja sotilashallinnon, oikeuslaitoksen jopa säätyedustuksenkin huipuilta, kuninkaasta, kollegioista, konsistoreista ja hovioikeuksista nimismiespiireihin, pitäjän- ja käräjätupiin, valtakunnan kaikkivaltaisista säädyistä vähäisiin kyläyhteisöihin saakka ulottui tiukasti jäsennellyn alistussuhteen porrastunut järjestelmä. Kaiken sääntely, oikeuksien ja velvollisuuksien tarkka valvonta, löi leimansa mitä moninaisimmilla aloilla julkisen elämän tapoihin ja laitoksiin. Näin paikallishallinnossakin. Paikallisen kruununhallinnon laajimpana piirinä oli jatkuvasti maaherrakunta, eli läänin tai pari käsittävä alue. Läänit jakautuivat kihlakuntiin ja kihlakunnat hallintopitäjiin, jotka jonkin verran poikkesivat kirkollisen hallinnon, hiippakuntien ja rovastikuntien alaisista kirkkopitäjistä ja näiden kappeleista. Monissa kohdin kuitenkin kruununhallinnon ja kirkollisen hallinnon paikalliset elimet toimivat yhdessä, ja molemmista juurista versoi vähitellen myös kunnallisen itsehallinnon uutta vihantaa ottava alku.

1. KRUUNUNHALLINTO JA ITSEHALLINTO

Entisen Viipurin ja Savonlinnan läänin sekä itäisen Käkisalmen läänin rippeistä muodostettiin vuoden 1721 rauhan jälkeen Savonlinnan ja Kymenkartanon lääni, johon kuului Kymen, Jääsken ja Lappeen kihlakuntien sekä Karjalan eteläisen ja pohjoisen voutikunnan lisäksi myös varsinaiset tässä kirjassa kuvattavat savolaisalueet, nimittäin Savon ylinen, keskinen ja alinen kihlakunta, ja jonka hallintokeskus asettui Lappeenrantaan. Tällä kannalla lääninjako pysyi Itä-Suomessa vuoden 1743 rauhaan saakka, jolloin valtakunnanrajan työntyminen länttä kohti supisti jälleen itäisen maaherrakunnan aluetta nyt jopa osittain jo savolaispitäjiin saakka. Lääniin kuului tämän jälkeen etelässä vain Kymen kihlakunta ja pohjoisempana kolmen savolaiskihlakunnan lisäksi Karjalan pohjoinen voutikunta. Lääniä oli kuitenkin ennenpitkää taas laajennettava nimittäin nyt eteläpäästään länteen päin lähinnä eräänlaisen ”käytävän” saamiseksi Savosta ja Pohjois­Karjalasta Suomenlahden rannalle perustettuun uuteen tapuli- ja residenssikaupunkiin Degerby-Loviisaan. Toimenpide toteutettiinkin jo vuoden 1748 alussa, jolloin samalla nimeltään Kymenkartanon ja Savon lääniksi muuttuneeseen maaherrakuntaan liitettiin Uudenmaan ja Hämeen läänistä Pernajan, Myrskylän, Iitin ja Sysmän pitäjät sekä näiden kappelit Artjärvi, Heinola ja Hartola. Seuraavat itäistä maaherrakuntaa koskevat muutokset tapahtuivat vuonna 1775 ja kuuluivat Kustaa III:n suureen koko maan lääninjaon uudelleen järjestelyyn, jonka syvälle käyvät vaikutukset tuntuvat vielä tänäkin päivänä. Vanha maakunta-alue katkesi nyt kahtia, kahden maaherran hallittaviksi virkapiireiksi, ja eteläisen osan, Kymenkartanon läänin, hallintokeskus siirrettiin 1778 Loviisasta Heinolaan. Pohjoisen osan, Savon ja Karjalan läänin, residenssiksi kohennettiin samoihin aikoihin Kuopiota, ja samalla tähän savo-karjalaiseen lääniin liitettiin Hämeen läänistä Rautalampi. Tällä kannalla lääninjako pysyi Itä-Suomessa sitten seuraavalle vuosisadalle saakka, kunnes entisen Kymenkartanon läänin pohjois­osista vuonna 1831 muodostettiin nykyinen Mikkelin lääni ja Savon ja Karjalan läänistä Kuopion lääni.

 

Itse Savon maakunta, entisen Savonlinnan linnaläänin alue, ei ollut enää pitkiin aikoihin vastannut niitä tienoita, jotka muodostivat juuri kuvatun Savon maaherrojen virkapiirin, vaan maaherran hallintoalueeseen kuului koko ruotsinajan loppukauden paitsi varsinaista Savoa etelässä myös Kymen kihlakunta ja pohjoisessa nykyisiin aikoihin asti laajoja karjalaisalueita nimittäin Karjalan pohjoinen voutikunta jopa lännessä siekale Hämeenkin lievettä Sysmän kohdalla Päijännettä myöten. Vanhan linnaläänin hallintopiirin hahmo enää vain ikään kuin kuulsi joiltakin kohdilta eräiden pitäjän- ja kihlakunnan­rajojen juonteissa, ja ainoastaan maakunnan pohjoisin lakipiste Maan­selänlampien vaiheilla ja siitä kahtaalle – lännessä Näläntöön ja tästä etelään Koivu- ja Pyhäjärven kannakselle ja idässä Ahvenisen järveen asti – kulkevat lääninrajat pysyivät samalla kohtaa, mihin ne olivat asettuneet jo tässä kuvattavaa kautta vanhempina aikoina.

Mutta kerronnallisen kuvauksen ohessa näiden alueiden – maa­kunnan ja maaherrakunnan – toisiaan vastaavaisuus ja toisistaan eroavaisuus käy kuitenkin paraiten selville muutamista karttapiirroksista, joissa varsinainen tässä kuvattava Savo on maaherrojen virkapiireihin merkitty korostavaa varjostusta käyttäen.

 

Hallinnollinen aluejako on itse Savon maakunnassa ollut tämän 150 vuoden aikana monien muutosten alaisena. Enimmäkseen on muutosten taaimmaisena tekijänä tietenkin vaikuttanut itsensä väestön lisääntyminen, asutuksen leviäminen ja tihentyminen sellaisilla seuduilla, joilla ei aikaisemmin ollut asutuksen vähäisyyden vuoksi hallinnon tehostamisen tarvetta erityisesti tuntunut. Kaikkialla kuulsi hallinto­laitoksen alueellisista piirteistä, esimerkiksi pitäjien kuulumisesta kihlakuntiin, vielä luonnonolojen määräämän asutushistorian vanha pohja, ja pitäjien ja kihlakuntien muodot noudattivat suurin piirtein samaa kaakon-luoteen suuntaista juovikkuutta, joka maaston muodoista johtuen jo ammoisaikoina oli määrännyt myös liikenteen, asutuksen ja viljelyksen suunnan. Etelästä ja kaakosta käsin oli sekä asutuksen tihenemisen että hallintoverkon tihentämisen pyrky enimmäkseen pohjoista ja luodetta kohti osoittamassa. Niinpä ylisen ja alisen kihlakunnan alueet päättyivät vielä 1700-luvun alkupuolella jo Pieksämäen ja Juvan pitäjiin pohjoisessa, mutta rantasalmelaisesta kannasta pohjoista kohti kasvaneen keskisen kihlakunnan latvat ulottuivat maakunnan kaukaisimpaan kolkkaan Maanselälle asti, ja juuri tässä kihlakunnassa oli hallintoverkon tiheneminen aikakauden kuluessa voimakkainta.¹ Paraiten ovat kehityksen vaiheet ja sen tulos nähtävänä verrattaessa kunnallislaitoksen syntyyn mennessä muodostunutta Savon hallinnollista aluejakoa 1700-luvun puolivälin vaiheilla vallinneeseen jakoon eli tässä siis varhaisimman ajankohdan tilanteeseen, jolta Savon maantieteellisten mittausten kartoitustyön tulokset ovat asian valaisemiseksi käytettävänä (kartakkeet sivuilla 298, 303, 305 ja 339).²

Hallinnollisen aluejaon runkona oli tietenkin oleva täsmällinen ja asetuksin sommiteltu rajalaitos. Jo vuoden 1725 maanmittariohjesäännössä oli olemassa tarkkoja määräyksiä siitä, miten rajat oli vedettävä linjasuorasti pyykistä pyykkiin ”teikittämällä eikä huolettomasti vain huutoa kohti viemällä”, miten pyykit oli pantava ja miten – esimerkiksi valtakunnan lain maankaaren mukaan – jopa yksityisten talojenkin ja kylien välirajat aukipidettävä vähintään joka kolmas vuosi rajarailoa siivoamalla.³

Mutta asetukset olivat asetuksia ja elettävät olot muuta. Eritoten metsäisessä rajamaakunnassa olosuhteet olivat tässäkin kohden sellaiset, etteivät niihin hallinnon keskusseuduilla mietityt ja lähinnä sikäläisiä oloja silmällä pitäen sopiviksi katsotut määräykset ja ohjeet ollenkaan tahtoneet soveltua. Sitä paitsi maan vanhoihin rajaoloihin ei kuulunut yleensäkään sitä linjatarkkaa täsmällisyyttä, jota asetukset edellyttivät, vaan niissä oli vielä tässäkin kuvattavana aikana melko hallitsevana piirteenä eräänlainen epämääräisyys. Oli paremminkin leveitä rajavyöhykkeitä kuin selviä rajaviivoja, yleisemmin vain harvakseltaan rajavyöhykkeelle sirottuneita rajakohtia, merkkipaikkoja, kuin avaamalla avattuja ja jatkuvasti auki pidettyjä, yhtenäisiä, pyykistä pyykkiin ajettuja rajarailoja. Vain valtakunnan itäisellä rajalla koetettiin railoa pitää auki, mutta sielläkin se pyrki ja pääsi yhtämittaa metsittymään ja maastosta tykkänään häviämään.⁴

Niinpä Suomessa pysyi monin paikoin 1700-luvun loppupuolelle saakka maakuntien ja läänien rajoina sellaisia karuja vesien ja asutusten jakajaseutuja, jotka olivat jo vanhastaan ikään kuin omia aikojansa, luonnon omina piirroksina, hahmottuneet asumattomiin erämaihin ja joita ihmiset olivat sitten koettaneet jotenkuten muutamien merkkikivien, rajahonkien tai maastokohtien avulla pitää selvillä. Eikä siinä vielä kylliksi, että nämä autiot asutusten välialueet olivat jo omien luonnonolojensa vuoksi jääneet villiin tilaansa. Viljelysmaina ne eivät tarjonneet etuja, ja vedenjakajaseutuina ne olivat liikenteenkin päätevyöhykkeitä, joissa vesiteiden imu ei vetänyt tulijaa enää etemmäksi. Ihmiset myös ikään kuin kaihtamalla kaihtoivat näitä autiomaita, niin että asukkailla ja viranomaisilla oli tuskin nimeksikään tällaisten raja­alueiden yli yltävää yhteyttä. Suomen maanmittauksen ylitirehtööri af Wetterstedt selittikin vuonna 1775 Savon ja Pohjanmaan välistä rajaseutua kuvatessaan, että sen kahtaalle erottamilla ihmisillä ”ei ollut toistensa kanssa mitään tekemistä” ja että esimerkiksi maakuntien välisten teiden aikaan saaminen juuri siitä syystä oli ollut mahdo tonta. Rajan taloihin ei nimismieskään ollut kuunaan virka-asioillaan eksynyt eivätkä edes metsämaakunnan asukkaat itse tohtineet ”peninkulmien syvyisen” rajavyöhykkeen läpi kuorminensa kulkea muualta kuin vain tietyistä kohdista ja hankalia kiertoteitä käyttäen. Tällaisen rajaseutujen ja -olojen autiuden kertoi samoihin aikoihin myös Kajaanin läänin rahvas aina olleen olemassa oman asuma-alueensa ja Savon välialueilla: ”Tämän Kajaanin läänin on luonto Kuopiosta ja Savosta erottanut sijoittamalla niiden väliin viljelemättömiä ja asumattomia erämaita, monia suuria järviä, korkeita jyrkkiä vuoria ja niiden lomaan yhtenäisiä avaria ja upottavia soita, joiden yli ei kesäisin mene mitään teitä eikä talvisinkaan kulku-uria voida auki pitää syvän ja täällä Pohjoisessa pakkasen takia pienimmästäkin tuulenhengestä aina pyryävänä pysyvän lumen vuoksi, etenkään kun näiden välillä ei mitään kauppaliikettä eikä matkustajia ole.”⁵ Oli kuin autius itse olisi maakuntien rajoiksi ruvennut ja kolkkoudellaan Suomen ”heimoja” toisistaan vierottanut.

Tietenkin tästä luonnon omasta rajankäynnistä oli eritoten hallinnolle ja muillekin oloille, varsinkin liikenteelle ja kaupalle, melkoista haittaa, eikä haitta suinkaan vähentynyt siitä, että moniaita lääninrajoja saatiin vihdoin 1730-luvulta lähtien näihin vanhoihin rojumaihin mitatuiksi ja kartoitetuiksi. Rajavyöhykkeiden autius näet jäi niissä entiselleen, ja niiden hajoittava, maakuntia toisistaan eristävä vaikutus yhä vain voimistui. Hämeen ja Savon läänien välisen rajan mittauksen toimittivat vuosina 1733 ja 1736 maanmittarit Hans Häggström, Adam Giöker ja Henrik Otto Brinck, Kymen kihlakunnan vastaisen rajan vuonna 1741 Jonas Necklin, Pohjanmaan ja Savon maakuntien välisen rajan vuonna 1745 Fredrik Rönholm ja vihdoin Savon ja Karjalan välisen rajan mittauksen vuonna 1769 Jean Levong ja Erik Hammarin. Kuninkaalta saamiensa ohjeiden mukaan tirehtööri af Wetterstedt mittautti vuonna 1775 ”suorat rajalinjat” Uudenmaan ja Hämeen läänin sekä Heinolan läänin ja tämän viimeksi mainitun ja Kuopion läänin välille.⁶

Ei ole ollenkaan tarpeellista ryhtyä tässä selostamaan niiden virkatointen monimutkaisia vaiheita, jotka liittyivät läänien ja maakuntien välisiin rajankäynteihin. On vain nostettava näkyviin se, mikä näissä rajaseikoissa on ilmeisestikin kaikkein tärkeintä, nimittäin välittömimmät rajankäynteihin johtaneet syyt. Syyt eivät juontuneet polttavista hallinnon tarpeista vaan väestön omista paikallisista oloista, rajaoloista, joita vaivasi monien sukupolvien aikainen katkera perinnäisriita. Mutta hituistakaan ei näihin Savon rajoilla kyteviin riitoihin kuulunut sitä ”heimojen” välistä vihaa, millä runouden ja tutkimuksen mielikuvitus on jo romantiikan ajoista asti mielellään leikitellyt. Niissä oli näkyvissä vain yksityisten talojen, korkeintaan kyläkuntien välistä kiistaa vanhojen hajatilusten nautinnasta – sitä samaa maariitojen arkista menoa joka ennen isojakoa oli vallalla kaikkialla maakunnassa. Riitojen siemenenä olivat maaolot, savolaisten kannalta rajantakaiset mutta kylläkin heidän ”kukkarokirjoihinsa” ja vuoden 1664 maantarkastuksen pöytäkirjaan heille merkityt tai sellaisina pidetyt hajatilukset, ja riitelijät yksityisiä taloja tai kyläkuntia. Pitäjän, saatikka kihlakunnan tai ”heimon” yhteyttä ei maakuntarajoja koskeneissa riidoissa tunnettu.

Eritoten maakunnan läntisellä kupeella, Hämeen ja Savon sekä pohjoisempana Pohjanmaan ja Savon välisellä rajalla, näitä maariitoja jatkuvasti risahteli, ja samaa laatua voitaneen katsoa olleen niidenkin riitojen, joita oli Savon itäisillä liepeillä eritoten Kerimien Malkkisten, Pärnästen ja Herttuaisten kesken ja joista on kyltymykseen asti viranomaisten välistä kirjeenvaihtoa etenkin 1760- ja 1770-luvulta säilynyt. Läntiseltä rajalta tässä muutamia riitoja esimerkin vuoksi vain luettelemalla mainittakoon: Rautalammin Hankaveden kuuden talon ja Pieksämäen Hankamäen kahden talon maariidat 1720-luvulla, Kangasniemen Halttulan kyläläisten ja Laukaan Niemisjärven kyläläisten tilusriidat samalla kymmenluvulla, Kangasniemen Akryntaipaleen ja Paappalan rajariidat Hämeen puolen Havumäen ja Toivakan kyläläisten kanssa, joita sitten jatkui vuosisadan lopulle saakka.⁷

Samantapaista sotaa kaskitiluksista ja kalavesistä oli muuallakin Savossa. Eritoten Turun rauhan raja oli omiansa kärjistämään niiden maariitojen luonnetta, joita oli olemassa maakunnan itäisellä laidalla. Jo Uudenkaupungin rauhan rajaoloista periytynyt käytäntö tosin salli molempiin suuntiin tapahtuvan hajatilusten rajanylisen nautinnan, mutta juuri tämä epämääräinen nautinta ja omistus sinänsä muodostui 1700-luvun kuluessa yhä ärsyttävämmäksi rajariitojen aiheeksi. Sitä paitsi itäiselle rajalle syntynyt Riitamaan alue, jonka oloja kummankaan kruunun viranomaiset eivät ryhtyneet järjestelemään, oli yhtämittaisten maariitojen ahjona, eikä maakuntaraja päässyt näillä Riitamaan tienoilla koko ruotsinaikana vakiintumaan.⁸

Se kihlakunnan- ja pitäjänrajojen verkko, joka 1700-luvun puolivälin vaiheilla toimitettujen mittausten tuloksia yhteen sovittamalla saatiin äsken Savon maakunta-alueesta hahmotelluksi, ei kuitenkaan voi viivatarkasti vastata itse olleita oloja. Tämä näin selväpiirteisenä silmää ilahduttava rajalaitos on tietenkin enimmäkseen vain paperille pantua pulpettityön jälkeä. Rajat on karttoihin merkitty, kuten asetuskin kyllä edellytti, oikosuorina linjoina järvestä järveen, rajamerkistä rajamerkkiin menemään, mutta maastosta linjat puuttuivat, ja sitä paitsi itse rajamerkkienkin varmuus perustui usein vain kuultuihin kertomapuheisiin. Tällainen oli esimerkiksi Leppävirran, Joroisten ja Rantasalmen pitäjänrajojen solmukohdassa Siitinselän itälaidassa Harjujärvestä länteen päin sijainnut Ahoniemen (Acho-Niemi) raja­paikka, josta maanmittari Anders Westermarck teki vuoden 1751 rajakarttaansa merkinnän: ”Rajakivi, jonka kerrotaan olevan Leppävirran, Joroisten ja Rantasalmen pitäjien välinen oikea rajamerkki. Tämä on iso rosoinen maaperäkivi, joka vähän suippenee yläpäästään.”⁹

Savolaiset maaolot, talonmaiden saareikkaiset muodot, olivatkin sellaiset, että näin viivasuorasti vedetyt pitäjänrajat olisivat todellisuudessa, itse maastoon avattuina, joutuneet pitäjien liepeillä pahasti halkomaan yksityisten talojen maita – juuri samaan tapaan kuin maakuntarajat sikäläisten talojen hajatiluksia. Sitä paitsi oli keskemmälläkin pitäjänaluetta aina melko runsaasti ulkopitäjäläisten maita. Niinpä ylimalkaan pitäjä ei ollut vielä 1700-luvun Savossa suinkaan selviin, ajettuihin rajoihinsa aidattu kokonaisuus vaan yksityisten talojen ja – alueellisesti käsitettynä – näihin taloihin kuuluneiden hajallisten tiluskappaleiden summa, liepeiltään repaleinen hataruus, jota ei tietenkään voitu yhtenäisellä rajalla toisesta pitäjästä erottaa eikä muulla tavalla merkitä kuin vain joitakin rajakohtia toteamalla ja niiden välisiä linjoja kartalle – ei itse maastoon – vetämällä.

Niinmuodoin ei pitäjänrajoilla voitukaan panna toimeen varsinaisia rajankäyntejä ennen kuin vasta sitten, kun talojen maat oli ensin isojakojen avulla saatu kootuksi yhtenäisiksi alueiksi, pitäjät ainakin suurimmaksi osaksi tilusvaihtoja suorittamalla siivotuiksi ulkopitäjäläisten tilussaarekkeista ja rajatalojenkin maaolot olivat tulleet siihen kuntoon, että pitäjänrajojen käyminen ei niiden alueita silponut. Sen jälkeen, kun Savossa oli isojakojen yhteydessä tähän vähin erin päästy ja pitäjänrajat sitä mukaa selkeytyneet, ne tulivat aluksi useilta paikoilta sangen mutkitteleviksi. Kehityspyrky oli kuitenkin yleensä sellainen, että rajat vähitellen jonkin verran oikenivat ja pitäjien, kuten esimerkiksi Kangasniemen, Rantasalmen, Leppävirran, Kuopion, Iisalmen, alueet pyöristyivät. Lähinnä tätä tapahtui 1800-luvun kuluessa.¹⁰ Aluesiirrot koskivat enimmäkseen joko joitakin yksityisiä taloja tai kyläkuntia. Myös savolaisella kappelinmuodostuksella tuli myöhemmin olemaan vaikutusta hallintorajojen muutoksiin, koskapa kappelit vihdoin eri seurakunniksi erottuaan koituivat lopuksi uusien hallintopitäjienkin alkuaiheiksi. Tämä on kuitenkin vasta tuonnempana kuvattava seikka.

 

Kruununhallinnon virasto- ja virkasuhteiden keskitys oli saavuttanut huippunsa jo 1600-luvulla ja periytynyt sitten suureksi osaksi sellaisenaan seuraavallekin vuosisadalle. Keskushallintoa varten oli pääkaupunkiin perustettu kollegioita ja muita korkeita keskusvirastoja ja paikallishallintoa varten maaherrakuntiin lääninhallitukset. Eritoten juuri läänien hallinto oli nyt jo niin tiukasti latuihinsa painunutta, että se suurin piirtein sellaisenaan, samalla kannalla pysyen, on jatkunut aina myöhäisiin aikoihin asti.

Lääninhallituksen johtomiestä kutsuttiin vielä pitkälle 1700-lukua vanhaan totuttuun tapaan kuninkaan käskynhaltijaksi, ja vain vähin erin vuosisadan kuluessa maaherran virkanimi pääsi vakiintumaan; venäjänaikana se sitten muuttui kuvernööriksi (1837). Lääninhallituksen kanslian esimiehenä oli jatkuvasti lääninsihteeri, jonka merkitys 1700-luvun kuluessa kasvamistaan kasvoi, koska hänen tehtäviensäkin määrä maalaisyhteiskunnan olojen kehittyessä suuresti lisääntyi. Niinpä esimerkiksi yksistään savolaisen tieverkon kutominen, kestikievari­ ja kyytilaitoksen järjestäminen ja maalaiselinkeinojen kohentamista tarkoittavat monet muutkin ”hyödyn aikakauden” toimet jatkuvasti lisäsivät lääninsihteerin merkitystä. Samaan tapaan myös lääninkonttorin esimies, entinen lääninkirjanpitäjä, vuodesta 1719 lähtien lääninkamreeri, tuli yhä tärkeämmäksi paikallishallinnon virkamieheksi eritoten 1700-luvun lopulla alkaneen Savon vero-olojen uudistuksen, isojaon, perinnöksiostojen, kruununtilojen vuokraustoiminnan ynnä muiden virkatehtävien vuoksi. Lääninkamreerin apuna toimi lääninrahastonhoitaja ja vuosisadan lopulta lähtien eräitä uusia virkamiehiä, lääninkirjanpitäjiä, sekä joukko kirjureita. Muuta lääninhallituksen virkakuntaa olivat eräänlaista poliisimiehen virkaa toimittava lääninkivalteri, syytetoimia varten lääninviskaali, maanmittaustöiden edellyttämä lääninmaanmittari, lisäksi lääninvahtimestari kolmine renkeineen ja konttoria ja kansliaa varten omat postinkantajat. Eritoten täällä rajaseudulla olivat sitä paitsi tärkeitä kruununhallinnon virkamiehiä rajainspehtori, tullivirkamiehistönä rajatullinhoitajat ja venäjänkielen vaatimia tarpeita varten translaattori eli kielenkääntäjä. Savolaisten äkeitä ja runsaita maariitoja varten oli lisäksi olemassa erityinen ”tarkastuskomissaarin” virka, joka tosin oli luonteeltaan tilapäinen. Se perustettiin vuonna 1747 ja oli oleva läänin menosääntöön merkittynä ”siihen saakka, kunnes seutukunta saadaan asianmukaisesti mitatuksi ja rajat vedetyiksi, jolloin näiden riitaisuuksien arvellaan loppuvan ja jolloin tämäkin toimi lakkaava on”. – Kihlakunnissa ja hallintopitäjissä edustivat jatkuvasti, kuten edelliselläkin vuosisadalla, kruununhallintoa kihlakunnan- eli kruununvoudit, kihlakunnankirjurit ja pitäjissä kruununnimismiehet.

 

Sekä hallintoteknilliseltä että Savon väestön omalta kannalta tuli tässä pitkien ja hankalien matkojen maakunnassa ensiarvoisen tärkeäksi seikaksi se, mistä nämä monet ja välttämättömät kruununhallinnon virkamiehet saattoi paraiten tavoittaa ja mihin etenkin paikallishallinnon keskeisimmän viraston, lääninhallituksen sijaintipaikka oli osuva.

Ne ajat olivat jo ammoin elettyjä oloja, jolloin hallintoelimet itse olivat hakeutuneet hallittaviensa pariin – jolloin ei ollut auttanut muu kuin kuninkaan, maaherran, piispan nousta virkamiehineen satulaan tai talvikelin saatua käydä rekeen ja siten itse kiertää pahaisia ratsas- ja purilaspolkuja tai venereittejä pitkin kirkolta kirkolle keräämässä kruunun ja kirkon ja omia saatavia ja sen ohessa jakamassa oikeutta ja kuulemassa, mitä pitäjänmiehillä oli oloissansa valittamista tai toivomista hallintoseikkoihin nähden. Savonkin maaherranvirasto oli jo kauan sitten täysin kaupunkiin kotiutunut, sijainnut Isonvihan aikoihin asti Viipurissa. Nyt kuitenkin syntyi Itä-Suomessa lähinnä juuri Isonvihan ja myöhemmin lisäksi Pikkuvihan vuoksi sellainen asiaintila, että Savon lääninhallituksen sijaintiseikat tulivat olemaan kirjavammat kuin missään muussa maakunnassa tai läänissä.

Aikaisemmin on jo kerrottu niistä syistä, joita maaherra Frisenheim piti ratkaisevina valitessaan Isonvihan jälkeisissä oloissa virastolleen uusia olosijoja (siv. 34). Ennen kaikkea valtakunnan rajan vasta vahvistettu kulkusuunta, rajanylisten yhteyksien tarkkailu samoin kuin myös savokarjalaisen kaupan vieroittaminen Viipurista ja ohjaaminen uuteen tapulikaupunkiin Haminaan saivat maaherran asettumaan virastoineen Lappeenrantaan ja pysymään siellä jatkuvasti. Vuonna 1737, vähän ennen kuolemaansa, Frisenheim korjautti perusteellisesti jo pahoin rappeutuneet virastosuojat, mutta ennenpitkää, Pikkuvihan sotatelmeen alettua, lääninhallituksen toiminta keskeytyi väkivaltaisesti, vasta korjatut rakennukset paloivat, siihenastinen arkisto hävisi, osa rahastosta jäi vihollisen saaliiksi ja virkamiehet joutuivat suinpam pakenemaan sodan jaloista muuanne.¹¹ Siten kävi näissä surkean sodan surkeissa vaiheissa puustavintarkasti toteen se rajalinjan liiallisesta läheisyydestä koituva vaara, joka oikeastaan oli jo pitkin 1720- ja 30- lukua lääninhallitusta uhannut rajantakaisten rosvopartioiden taholta. Pikkuvihan aikana ja jälkeen Savon lääninhallitus joutui muutamiksi vuosiksi tuuliajolle. Ainakin osa virastosta oli vuodenlopun 1741 ja seuraavan vuoden alkuajat Haminassa, jossa maaherrakin niihin aikoihin majaili, osa taas Mikkelissä. Siellä oli lääninrahastonhoitaja muutamine tuhansine kuparitaalareineen plooturahoja, jotka sitten toimitettiin purilailla Hämeenlinnaan. Länttä kohti virasto muutenkin sodan jaloista pyrki, ja vuoden lopulla 1742 Savon lääninhallitus oli jo lähes täysilukuisena jatkamassa toimintaansa Tukholmassa. Siellä se pysyi sitten ilmeisesti seuraavan vuoden lopulle saakka, jolloin maaherra Stiernstedt palasi Suomeen, viipyi talvisydämen 1743–44 Porvoossa ja asettui kevättalvella 1744 Ristiinan Brahelinnaan. Ristiinassa ja osaksi myös läheisessä Mikkelin kirkonkylässä lääninkansliakin ja -konttori majailivat sitten vuoteen 1747 saakka, joten Mikkelillä siis tuli maaherranviraston sijaintipaikkana olemaan tasan sata vuotta vanhemmat perinteet kuin itse Mikkelin läänillä.¹²

Seuraavaksi vaiheeksi Savon lääninhallituksen kiertolaiselämässä tuli kolmikymmenvuotinen sijainti uudesti muodostellun läänin eteläisessä kärjessä, Suomenlahden rannalle perustetussa Loviisan kaupungissa. Merikauppapolitiikan ollessa niihin aikoihin ylen suuressa suosiossa piti näet Sisä-Suomenkin maaherranistuin saataman väenvängällä suolameren rantaan, satamakaupunkiin, kuten muissakin lääneissä Maaherran virkapaikka joutui siis jälleen (1747), kuten Lappeenrannan aikana, varsinaisen maakunta-alueen ulkopuolelle ja nyt nimenomaan Savosta käsin katsottuna hankalamman matkan taakse kuin koskaan aikaisemmin. Jo eteläisestä Savosta, olletikin Turun rauhan rajan luonnottomien mutkien takaa, sinne oli matkaa alun kolmattakymmentä ja Pohjois-Savosta yli viisikymmentä vanhaa ruotsinpeninkulmaa. Tästä matkan pituudesta riittikin sitten suurimmalle osalle maaherrakunnan asujaimistoa valittamista kokonaisen miespolven ajaksi.

Lääninhallituksellakin oli Loviisassa aluksi omat hankaluutensa valitettavana. Porvarit näet pitivät siellä elintarpeita kovissa hinnoissa ja vain väkipakolla taipuivat rakentamaan savolaispirttien savuisista oloista vastikään selviytyneille virkamiespoloisille ja näiden perheille edes tarpeellisia asuinsuojia. Kuitenkin virasto sinne vähitellen kotiutui, ja loviisalaiset tunsivat kylläkin menettäneensä hyödyllisen vieraan joutuessaan kevätkylvyjen aikaan 1778 hyvästelemään pois muuttavan lääninhallituksen virkakunnan. Uuden lääninjaon yhteydessä virasto oli näet määrätty siirtymään Suomenlahden rannasta keskemmälle vasta perustettua Kymenkartanon lääniä. Jyrängön kylän, Heinolan, asema vanhan Savoon johtavan valtatien varressa näytti silloisissa oloissa sangen sopivalta paikalta, kun otettiin huomioon se, että lääninhallitus sijaitsi siellä kutakuinkin yhtä pitkän matkan päässä sekä Mikkelistä, Suur-Savon vanhasta keskuksesta, että Loviisasta, joka yhä edelleenkin oli jäänyt tämän uudesti muodostellun läänin ainoaksi tapulikaupungiksi.¹³ Näin oli itäisen Suomen maaherranvirasto taas kuten ennen Pikkuvihaa tullut savolaisalueiden tuntumaan.

Mutta olosuhteet muuttuivat ennenpitkää ja jälleen tietenkin tuntuvimmin juuri Itä-Suomessa. Maan jouduttua Venäjän valtakunnan yhteyteen, kauppateiden avauduttua Viipuriin ja Pietariin ja hankkeiden vähitellen kypsyessä Saimaan kanavan aikaan saamiseksi Senaatti teki keisarille 1827 esityksen Savon olojen perusteelliseksi kohentamiseksi. Eräänä näihin hankkeisiin liittyväksi tarkoitettuna toimenpiteenä se ehdotti hallintokeskuksen sijoittamista keskemmälle lääniä, lähinnä Mikkeliin, ja silloisen Mikkelin kirkonkylän kohottamista kaupungiksi. Uusi lääninjako pantiin toimeen, kuten jo mainittiin, vuonna 1831 ja maaherranvirasto määrättiin muuttamaan viipymättä Mikkeliin, josta – kaupunkiajatuksen jo hautauduttua – piti tehtämän kauppala.¹⁴

Tässä vaiheessa, nyt, kun virastolla oli Viipurin ajoista lukien jo viides muutto edessään, sen sijoittumishankkeisiin liittyi enemmän kirjavuutta kuin koskaan aikaisemmin. Lääninhallituksen virkakunta ei näet ilman muuta ottanut totellakseen keisarivaltikan viittausta. Se teki tenän, valitti katkerasti muutosta koituvaa surkeutta ja saikin siirtymislykkäystä ensin vuoteen 1833 ja sitten epämääräiseen tulevaisuuteen asti eli ”siksi kunnes valtion varat siirron sallisivat”. Ei ole tarpeellista tässä tarkemmin selostaa eteläsavolaisen keskusviraston muuttohankkeisiin tullutta toetta. Tästä suvantokohdasta asia joutui liikkee­seen lähinnä ministerivaltiosihteeri Rehbinderin toimesta. Lääninhallitus oli näet hänen vuonna 1835 tekemänsä esityksen mukaan välttämättömästi sijoitettava keskelle lääniä ja muuton tapahduttava viimeistään 1843. Keskisijainnin ajatus oli jo aikaisemmin alkanut syrjäyttää yksipuolisesti merenrantaa ja ulkomaankauppaa suosivia näkökohtia hallintokeskusten sijoittamisperiaatteissa, ja keisarilta tulikin ennenpitkää armollinen vahvistus Rehbinderin suunnitelmiin. Kaupunki perustettiin 1838, Gylden laati sille asemakaavan, lääninhallituksen suojat rakennettiin ja virasto muutti Mikkeliin viimeisillä kevätkeleillä 1843 päättäen siihen Viipurista 1710 alkaneen 133-vuotisen retkeilynsä.¹⁵ Niin oli eteläsavolaisen aluehallinnon johto hakiessaan itselleen sijaa yhtämittaa muuttuneessa hallintopiirissä ja joutuessaan siirtymään paikasta toiseen useammin kuin mikään muu vastaava virasto Suomessa askel askeleelta tullut lähemmäksi maakunnan vanhaa sydänseutua ja samalla sitä väestöä, joka polvesta polveen oli uskollisesti ollut mukana kauniin Järvi-Suomen rakennustyössä.

Entisen Kymenkartanon ja Savon läänin lohjettua vuonna 1775 kahden eri maaherran hallintoalueeksi tuli maakunnan pohjoisosassakin, Savon ja Karjalan läänissä, etsittäväksi ja löydettäväksi maaherralle ja lääninhallitukselle vakituinen olopaikka.

Lääninjakoasetuksessaan Kustaa III oli määrännyt residenssin perustettavaksi Nilsiän kappelin samannimiseen kylään, ja saamansa käskyn mukaisesti maaherra Riddercreutz mittauttikin kesällä 1775 Nilsiässä kirkon ympäristöseutuja puolen peninkulman etäisyydelle saakka kylän keskuksesta lukien. Tarkoituksena oli lisäksi suorittaa kartoitusta koko kappelin alueella seuraavan jääkelin aikana.¹⁶ Samoihin aikoihin matkusteli kuninkaan käskystä Leppävirroilla ja Kuopion tienoilla sekä Nilsiän kappelia katsomassa myös läänin ensimmäiseksi maaherraksi nimitetty Otto Ernst Boije saadakseen lopullisesti selville, sopiko seutu lääninhallituksen sijoituspaikaksi vai ei. Tutkimuksen tuloksena oli kuitenkin ennenpitkää toteamus, että Nilsiä oli sekä asemansa että maanlaatunsa puolesta tarkoitukseen sopimaton.¹⁷

Nilsiän syrjäytymiseen oli olemassa moniakin syitä, mutta eritoten liikenneseikoista näytti koituvan lääninhallituksen sinne sijoittamiselle voittamatonta vastusta. Nilsiästä saattoi tosin tehdä maantien Iisalmelle ja sieltä edelleen Pohjanmaalle saakka, mutta muun Savon suuntaan oli esteenä suuri Kallavesi, jonka ylitys edellytti kapeimmallakin kohtaa peninkulman ja neljänneksen pituista veneretkeä, kun taas maantien tekeminen Vehmersalmen kautta Leppävirroille olisi rasittanut rahvasta monivuotisella raskaalla työllä eikä vesireittienkään käyttäminen esimerkiksi tärkeään Muuruveden suuntaan käynyt päinsä Lastukosken ja Juvankoskien kiivauden takia. ”Mutta jos Teidän Kuninkaallinen Majesteettinne pitää tarpeellisena, että maaherran istuimen on Kuopion pitäjässä oltava” – Boije ehdotteli–- ”olisi Kuopion kirkon tykönä kylläkin sopiva paikka, mistä maanteitse pääsee Kajaanin lääniin ja läänin muihin seutuihin, ja Karjalankin puoleen mentäessä olisi Kallassa vain yksi salmi ylitettävänä”. Maaherran tietämän mukaan kaikki muutkin savolaispitäjät saattoivat käyttää vesitietä Kuopion kirkolle tultaessa. Kun etelästä tulijoiden kuitenkin oli Varkauden vuolteen alla purettava ja taas kosken niskalla kuormattava venelastinsa uudelleen, sai hän tästä aiheen esittää myös Varkautta tarkoitukseen valittavaksi nimittäin siinä tapauksessa, että maaherran virkapaikka ja kauppala olisivat tulleet rakennettaviksi samalle seudulle. Sieltä näet oli sopivat maantie- ja venereittiyhteydet kaikkialle Savoon ja myös muutamiin karjalaispitäjiin jopa Lappeenrantaan ja muihinkin ”venäläiskaupunkeihin” saakka. ”Armollisin Kuningas!” – Boije huomautti Varkauden tuumaansa puolustellen – ”tämä residenssin siirto ei tarkoita henkilökohtaisen mukavuuden varmistamista; viran esteetön hoitaminen ja asukkaiden helpompi pääsy hallintokeskukseen ja kauppalaan tässä tähtäimessä on”.¹⁸

Päätökseksi yhtäkaikki tuli, että Kuopio oli oleva sekä maaherran virkapaikka että kaupunki ja lääninhallituksen aloitettava siellä toimintansa vuoden 1776 alusta. Irroittautuminen entisestä lääniyhteydestä, välttämättömien tietojen kokoaminen, Pohjois-Savoa ja Karjalaa koskevien asiakirjojen jäljennyttäminen, postinkulun järjestäminen, asemakaavan mittauttaminen, karttojen teettäminen, virastotilojen hankkiminen ja edes tilapäisasuntojen järjestäminen lääninhallituksen virkakunnalle kuitenkin lykkäsivät viraston toiminnan aloittamista Kuopiossa maaliskuun lopulle, sen 26. päivään saakka (1776). Boije siirtyi sinne silloin Hämeenlinnasta, ja Riddercreutzilta tuli Loviisasta kirkkoihin kuulutus Savon maaherrojen virka piirien jaosta ja anomusasiain osoittamisesta sen mukaisesti oikeisiin paikkoihinsa.¹⁹ Vuosia kuitenkin vielä kului ennen kuin vasta syntynyt virasto pääsi entisessä Kuopion savupirttikylässä edes jotakuinkin siedettäviin tiloihin asettumaan ja toiminnalleen totunnaismuotoja kehittämään.²⁰

 

Maaherra Boijen korostamat liikenteelliset näkökohdat etsittäessä lääninhallituksen virkakunnalle sekä hallinnon tarpeiden että väestön kannalta paraiten soveltuvaa sijoituspaikkaa eivät tietenkään olleet tuulesta temmattuja. Eritoten vanhempina aikoina ja olletikin syrjäseuduilla oli näet jo kuin luonnostaan olemassa tiettyä työläyttä paimentaa hallintokeinoilla yhteistä kansaa, ja väestöllä taas puolestaan oli jatkuvaa harmia siitä, että paitsi itse lääninhallituksen myös muun läänin virkakunnan, kruununvoutien, nimismiesten, kirjureiden tavoittaminen oli usein erittäin hankalaa. Nimenomaan savokarjalaisen haja­asutuksen piirissä tällaista hallinnon hataruutta ja hankaluutta oli jo maastoseikoistakin johtuen tavallista runsaammin ja jatkui myöhäisiin

aikoihin asti: järviä ja soita kaikilla tahoilla, kunnon teitä tuskin missään. Niinpä lähinnä Savon oloihin sopi sangen hyvin esimerkiksi Snellmanin kuvaus vuoden 1845 ’Saimassa’ niistä vaikeuksista, joita virkamiesten asumaolot aiheuttivat koko paikallishallinnolle, virkamiehille itselleen ja ennen kaikkea niille, jotka heidän virkatoimistaan olivat riippuvaisia: ”Tuomarit, kruununvouti, kihlakunnankirjuri, maanmittari, nimismies, viskaali, pitäjänkirjuri ja – missä semmoisia on – silta- ja jahtivoudit, kaikki valitsevat asuinpaikkansa, mikäli asianhaarat sallivat, ottamatta huomioon, voiko väki helposti päästä saamaan heidän virkatoimenpiteittensä suomaa apua, ja useimmiten heidän on mahdoton kiinnittää tähän seikkaan mitään huomiota. He asuvat usein kaukana yleisten teiden ja kulkureittien varrelta, niin että kelirikko voi toisinaan tilapäisesti tai pitemmäksikin ajaksi kerrassaan eristää heidän asuinpaikkansa. Harvoin asuu kaksi tai useampia virkamiehiä, joiden toimenpidettä asiakas kuitenkin tarvitsee toista toisensa jälkeen, samalla paikkakunnalla. Etsittyään useita kertoja kaukaisia syrjäteitä kulkien turhaan paikkakunnan tuomaria tai kruununvoutia henkilö, vihdoin aikeessaan onnistuttuaan, voi joutua uudistamaan samat turhat yritykset etsiessään nimismiestä tai päinvastoin.”²¹

Sitä paitsi paikallishallinnon hankaluudet johtuivat osaksi rajaseikkojenkin aiheuttamista tilanteista. Viranomaisten harmiksi nämä seikat ennen kaikkea koituivat. Etenkin maakunnan itäisellä kupeella, ”Riitamaan” kohdalla, ja myös eteläisellä rajalla paikallishallinto joutui usein vaikeuksiin, olletikin ellei molempien kruunujen virkamiehillä sattunut keskenään olemaan tarpeellisessa määrässä rajanylistä ”harmoniaa”. Vähäiseksi väriläikäksi näiden olojen kuvaukseen sopii tässä hyvinkin esimerkki Sulkavan kirkolta vuodelta 1756. Kruununvouti Meinanderilla oli usein kertomista rajanpinnan vallattomuudesta ja mainitun vuoden kesäkuukausina erittäinkin niistä haitoista, joita viina tuotti paikallishallinnolle Sulkavan kirkkorannassa jok’ikinen pyhäpäivä. Ruotsin valtakunnassa oli polttokielto saatu vastikään voimaan ja sen nojalla talollisten viinapannut määräajoiksi sinettiin. Mutta kuinka kävi? Ei siitä viinanjano suinkaan vähentynyt, ei ”sanoinkuvaamaton ryyppääminen” eikä jumalaton meno kirkonmäellä. Herkkua saatiin näet nyt rajan takaa, ja Sulkavalla se kävi ylen ketterästi päinsä: ”Venäjän puolella asuvat seurakuntalaiset ovat nyt ryhtyneet siihen epätapaan” – Meinander ilmoitti – ”että tuovat veneissänsä kirkolle viinaa ja ennen jumalanpalvelusta ja sen aikana salassa mutta kirkonmenojen jälkeen ihan julkisesti sitä kirkon alla olevassa venerannassa myyvät, ja kun viinalla on kieltoaikana hyvä menekki, eivät he varotuksista välitä vaan jopa uhmailevat, etteivät he meidän esivaltaamme eivätkä täkäläisiä asetuksia tottele.” Kerrankin muuan vanha rakuuna, Tuomas Hämäläinen, oli ollut niin murskilla tuulella, että tuuppasi ruotsinpuolen siltavoutia Olli Kammoista ohimoon tämän yrittäessä tavoittaa käteensä Lohilahden Pekka Leinosen viinalekkeriä. Siinä olivat kippoinensa lekkeristä osaansa saamassa rakuuna Turunen ja niinikään torppari Turunen sekä sotamies Herttuainen. Rajan takaa levisi juomisen pahetta Savon väestön keskuuteen, eivätkä viranomaiset asialle mitään mahtaneet.²²

Mutta paikallishallinnon tämäntapaiset hankaluudet eivät rajoittuneet vain ”Riitamaan” kupeeseen. Epäkohtia oli muuallakin. Niinpä erittäinkin Mäntyharjun pitäjä on ollut tässä suhteessa hallintohistorian kannalta epäilemättä kaikkein kirjavimpia ja siitä johtuen myös levottomimpia seutuja Savossa. Monenlaiset eri hallintorajat näet siellä risteilivät ja repivät pitäjän oloja eri suuntiin aiheuttaen siten yhtämittaista haittaa eri hallintoelimien toiminnalle ja yhteistoiminnalle olletikin. Niinpä pitäjä oli vielä 1740-luvun alussa pirstoutuneena kolmen vanhan linnaläänin – Hämeen-, Viipurin- ja Savonlinnan – entisille alueille, niin että myöhäisiin aikoihin saakka Mäntyharjussa on puhuttu Hämeen, Viipurin ja Savon ”puolesta”. Pitäjän asiat kuuluivat nyt kahden maaherran hoidettaviin. Sitä paitsi siellä piti komentoa kolme kruununvoutia, kolme manttaalikomissaaria, neljä nimismiestä, neljä siltavoutia, ja kaiken lisäksi siellä oli neljä käräjä- ja kirjuripaikkaa – ja kuitenkin oli niin, että kukaan luetelluista virkamiehistä ei asunut itse pitäjän alueella vaan kolmesta kahteentoista peninkulman päässä sen rajoista. Niinpä siis niillä vallattomilla väestöaineksilla, jotka eivät tunteneet esivallan komentoa tarvitsevansa, oli Mäntyharjun oloissa oltavat kuin hiirillä hinkalossa. Tarvitsi vain hädän tullen livahtaa virkapiirin alueelta toiselle päästäkseen ainakin joksikin aikaa kruunun käskyläistä pakoilemaan. Jo 1720-luvulla pitäjä näyttää olleen tietyssä maineessa ”puukkojunkkariensa” takia, ja Pikkuvihan jälkeen tällaisten junkkarien pakoilumahdollisuudet yhä vain paranivat, kun valtakunnanraja työntyi Mäntyharjun kohdalla Kallan reitille saakka lohkaisten pitäjän koko eteläosan Venäjän puolelle. Kohtuuttomasti lienevät kulkupuheet kuitenkin Mäntyharjun mainetta mustanneet. Ainakin kirkkoherra Zachris Cygnaeuksen muuan lausunto vuodelta 1780 pyrki seurakunnan oloista antamaan tässä suhteessa melkoista paremman käsityksen.²³

Paikallishallinnolla oli kyllä monenlaista hankaluutta muuallakin Savossa. Niinpä kaikkinainen tietoliikkeen hitaus ja hataruus haittasi hallintoa jatkuvasti. Kun länsisuomalainen kylälaitos ei päässyt savolaisen haja-asutuksen alueilla juurtumaan, oli esimerkiksi viestikapulan käyttö ilmeisesti melko harvinaista. Vain jokunen hajatieto on tämäntapaisesta hallintokeinosta säilynyt, kuten Leppävirroilta vuodelta 1748, jolloin talojen kesken oli kiertänyt kapula tekemässä tiettäväksi sitä, että veronkantoajat olivat muuttuneet.²⁴

Lisäksi laitaseutujen postinkulunkin epäsäännöllisyys ja hitaus haittasi omalta osaltaan kruunun paikallista hallintoa. Kuvaava on tässä suhteessa esimerkiksi maakunnan itäisillä liepeillä Pikkuvihan jälkeen syntynyt tilanne. Kerimäen ja Säämingin pitäjät kuuluivat ennen sotaa Savon aliseen kihlakuntaan, mutta sitten, kun osa edellisestä ja suurin osa jälkimmäisestä ynnä Savonlinna joutuivat Venäjän kruunulle, pitäjien rippeistä tehtiin oma nimismiespiiri, joka samalla liitettiin keskiseen kihlakuntaan ”kuitenkaan määräämättä, miten sikäläinen nimismies saisi käsiinsä hänelle kuuluvat virkakirjeet” – kruununvouti kertoi – ”vaan ovat nämä kirjeet menneet kirkkoväen matkassa Rantasalmelta Haukiveden yli ja sitten kylä kylältä nimismiehen kotipaikalle asti”. Arvaa toki hyvinkin, millaiseen kuntoon virkakirjeet tällaisessa nyrkkipostissa ryvettyivät. Kruununvouti Martini kertoi asiakirjojen välistä savustuneen savolaisten haikutuvissa niin hyvin, että ”niitä hädin tuskin lukemaan pystyi”, ja Rantasalmen–Kerimäen välisellä kuuden peninkulman matkalla posti oli viipynyt neljästä viiteen viikkoa – lienevätkö kaikki paperit edes perille saakka menneetkään! Niinpä Martini toimitutti 1754 ja 1764 käräjätutkimuksia saadakseen noihin etäisiin laitapitäjiin kihlakunnanpostin järjestetyksi, mutta vielä vuoteen 1766 mennessä asia ei ollut päässyt suunnitelmia pitemmälle. Niihin aikoihin näet nimismies Isak Falck teki taas uuden aloitteen paikallishallinnollisten yhteyksiensä parantamiseksi. Virkapaperit piti kuljetettaman Rantasalmelta veneitse Haukivettä pitkin Kerimäen Juvolaan ja sieltä edelleen Säämingin Simanalaan.²⁵ Tällainen monin paikoin muuallakin Savossa vallinnut tietoliikkeen hitaus ja hataruus haittasi tietenkin suuresti viranomaisten paikallishallinnollisia toimenpiteitä.

Yhteisen kansan kuultaviin esivallan tahto tuli sittenkin kaikkein varmimmin vanhaan koeteltuun keinoon, papin apuun turvautumalla, nimittäin saarnastuolikuulutuksina. Saarnastuoli oli entisajan ihmisten tietotoimisto. Sieltä valui viisautta sekä iankaikkisen elämän että tämän rajallisenkin retken tarpeisiin, ja ihmisen luonnosta johtuen nämä jälkimmäiset monistakin tuntuivat edellisiä melkoista tärkeämmiltä. Vaikkakohta unilukkarilla oli pitkien ja puisevien saarnojen aikana paljonkin aihetta ahkeroimiseen ei toki kuulutusten. Moni suruton piti tapana lähteä saarnan aikana ”hevosta katsomaan” mutta tiesi kyllä heti kirkkoon kiiruhtaa, kun siellä alkoi kuulutusten aika olla käsillä. Kuulutukset olivat enimmäkseen mielenkiintoisia. Niissä oli avioliittohankkeiden ja usein ihan esineellisestikin yksitysluontoisten ilmoitusten – aikakauden lopulla mm. kauppamainonnan – lisänä suuri joukko kaikenlaisten viranomaisten, jahtivoudista kuninkaaseen asti, antamia tiedotuksia ja käskyjä. Välittömästi väestön tiedoksi tarkoitetut hallituksen käskyt ja ohjeet tulivat Tukholmasta painettuina julistuksina maaherralle, joka ne sitten toimitti edelleen kruununvoutien ja nimismiesten kautta pappiloihin pitäjän kirkossa saarnastuolista luettaviksi.

Mutta tämäkin tie, kuten virkakoneiston rattaissa kulkeva asia yleensä, oli hidas ja usein myös epävarma. Tukholman kuulutuksia näet tuli koko laaja-alaista maakuntaa varten enimmäkseen vain muutamia kappaleita kerrallaan. Vuonna 1726 maaherra Frisenheim lähetti kansliakollegiolle nimenomaan luettelon kaikista virkapiirinsä kirkoista saadakseen tarpeellisen määrän kuulutuksia jaettavakseen, ja samanlaisen kirkonkuulutusten riittävyyttä koskevan toivomuksen esitti myös Isonvihan jälkeinen Itäinen tutkijakunta, jolle oli eräissä pitäjissä valitettu kuulutusten, olletikin suomenkielisten, puuttumista.²⁶ Asia ei kuitenkaan tältä kohtaa korjautunut koko vuosisadan aikana. Pikkuvihan telmeessä sanottiin ”kaikkien” kuninkaan kuulutusten joutuneen sekä kirkoista että virkamiesten hallusta vihollisen saaliiksi. Vielä vuonna 1761 Savon kihlakuntien kruununvoudit valittivat maaherralle, että jaettavia kuulutuksia saapui yleensä liian vähän. Niinpä niitä olisi keskiseen kihlakuntaan silloin pitänyt saada ainakin yksitoista kappaletta mutta saatiin useimmiten vain neljä tai viisi. Samalla tolalla oli seikka yhä esimerkiksi 1768, jolloin vain pari kolme kuulutusta kiersi koko pohjoista Savoa, ja hankaluus oli yhtäläinen kaikkialla. Alisessa kihlakunnassa kuten muuallakin Savossa oli kuulutuksia täytynyt panna kiertämään seurakunnasta toiseen, kun hiitä ei ollut saapunut jokaiselle kirkolle jaettavaksi.²⁷

Epävarmaa näet oli kiertokuulutuksienkin levittäminen kaikkien tiedoksi, ja tämä koski sekä hallituksen että kirkon omia tiedoksi antoja. Esimerkiksi Porvoon konsistorin oli jatkuvasti 1700-luvun varrella kehoitettava kirkkoherroja toimittamaan kiertokirjeet muidenkin pappien nähtäväksi, ja etenkin kappeliseurakuntien asukkaat jäivät usein kuulutuksia vaille. Maaninkalaiset valittivat maaherralle vuonna 1773, etteivät he saaneet tietoa kuninkaan asetuksista, koska niitä ei tullut kappeliin yhtään kappaletta, ja seikka oli s&manlainen muihinkin vähäisempiin tiedotuksiin nähden. Asia luvattiin korjata mutta tuskin lienee täysin korjautunut.²⁸ Koska oli toistuvia käskyjä, oli siis tässä suhteessa jatkuvaa laiminlyöntiäkin. Tällaisista haitoista, joita vielä postinkulun ja muidenkin liikenneolojen alkeellisuus tavattomasti tehosti, julkinen samoin kuin yksityinenkin toiminta sai joka suhteessa erinomaisen hitaan sävyn. Elämä tallasi eteen päin kuin ainaisessa puolikohmeessa kulkien.

Tämä kruunun- ja muiden kuulutusten, ilmoitusten ja käskyjen epävarma tiedoksi tulo ei ollut suinkaan savolaisen kannalta yhdentekevä seikka. Sangen monessa tapauksessa siitä on varmaan ollut enemmän hyötyä kuin haittaa. Tietynlainen, näistä hatarista yhteyksistä johtunut aikaetäisyys samoin kuin maan tieteellinenkin syrjäsijainti näet ikään kuin suojeli alkeellisen kaskiyhteiskunnan herkästi häiriytyvää elämää liian kovakouraiselta kruununjohtoisuudelta. Nimittäin vaikkakohta hallituksen ja kuninkaan toimet pyrkivätkin aina olemaan kovin maanisällisiä ja maakuntain hyvää tarkoittavia, puuttui niistä kuitenkin sangen usein paikallisten olosuhteiden tarkka tuntemus. Etenkin etäisten maakuntien kuten nimenomaan juuri Savon – ja Karjalan – erikoislaatuisia oloja ja tarpeita ei suinkaan aina pystytty valtakunnan pitemmälle kehittyneessä keskuksessa täysin ymmärtämään. Oli suuri määrä lainsäädäntöä, asetuksia, kuninkaan kirjeitä ja käskyjä, säätyjen päätöksiä ja korkeiden viranomaisten ohjeita, joiden noudattaminen selvästikin edellytti sileiden rintamaiden, ruotsinpuolisten keskusseutujen muokatumpia oloja. Siellä niitä ehkä voitiin johonkin määrin talous- ja muuhun elämään sovelluttaa – ja sovellutettiinkin mutta ei Savossa, jossa ne usein olisivat aivan ilmeisesti koituneet vain vahingoksi. Tällaisia olivat esimerkiksi käskyt peltoalan lisäämiseksi, vaikka ulkotilusten käyttö ennen isojakoa oli mahdollista vain kaskiviljelystä harjoittamalla, tai kiellot muuttoliikkeen ehkäisemiseksi, vaikka runsaasti lisääntyvän loisväestön asettuminen talojen takamaille oli mahdotonta, tai kehoitukset Espanjan rodun istuttamiseksi maakunnan lammaskatraisiin tai suuritöisten kiviaitojen latomiseksi Savoon, vaikka kotimainen lammas kesti rehun huonoutta paremmin kuin ulkomainen ja maakunta oli täynnänsä aidaspuita. Niinpä monenmonet tämäntapaiset ohjeet ja määräykset ikään kuin liukuivat syrjäisen kaskiyhteiskunnan ylitse sen oloja enempää koskettamatta, ja tähän juuri vaikutti melkoisesti se hataruus, mikä kuulutusten perille menossa ja niiden noudattamisen valvonnassa oli entisinä aikoina ihan yleistä.

 

Kruununkuulutusten hallinnollista vaikutusta vähensi sitä paitsi melkoisesti muuan kuulijakunnan mielialaankin sattuva seikka, nimittäin kuulutusten vieraskielisyys. Huolimatta näet jo mainitusta 1720-luvulla esitetystä toivomuksesta, että asetukset painettaisiin myös suomen kielellä, tämä kuitenkin tapahtui vain kaikkein tärkeimpien asioiden yhteydessä, ja rahvas sai vielä toista vuosisataa kuunnella kirkoissaan pappiensa sanojatapailevaa kielenkääntämistä. Tosinhan Savon papit, kuten entisajan säätyläiset täällä yleensäkin, sujuvasti suomea osasivat, mutta kuulutukset tulivat pappilaan useinkin niin myöhään, ettei niiden suomentamiseen jäänyt tarvittavaa aikaa, ja sitä paitsi: lieneekö monellakaan papilla kääntämistyöhön edes vireyttäkään riittänyt. Mutta yhteinen kansa teki puolestaan omat johtopäätöksensä kuuluttajan änkkäävästä sanonnasta: epäili näet koko kuulutuksen pätevyyttä. Kuvaava on tässä suhteessa muuan maaherra Carpelanin maininta vuodelta 1790. Kun Kymenkartanon läänin oli Kustavinsodan aikana saatava ylettömän kyytirasituksen vuoksi ajoapua myös Kuopion läänistä, maaherra pyysi kuninkaallista asetusta nimenomaan suomenkielellä julkaistavaksi, ”jotta rahvaalla ei olisi” – hän huomautti – ”aihetta epäillä tätäkin määräystä, kuten usein myös muita kuulutettuja asetuksia, ainoastaan Teidän Kuninkaallisen Majesteettinne virkamiesten käskyksi”²⁹ Rahvaalle kuninkaan valtikka oli vitsanakin makeampi kuin kaikkinaiset viranomaisten hallintotoimet.

Oman kotipuolen tomeroiden virkaherrojen takaa, kaukaa Tukholmasta, kuninkaan isosta kaupungista, hallitsija kajasti rahvaskansan mieleen kaikessa maanisällisessä täydellisyydessään ja toimissa ilman turhia virkavallan mutkia kuin hyvyys ja oikeamielisyys itse, oloissansa kuin kullalla silattuna vaikkakohta samalla savolaisittain kotoisena kuin savupirtin eläjä konsanaan. Tällainen oli rahvaalle kuningas: ”Hywin kau’an sitten, Ruotsin wallan aikana, kerto muutama talonpoika matkastaan kuninkaan luo seuraawalla tawalla: Nä’ettekö, hywät naapurit, mitenkä minä sain tämän tilan, joka jo oli mänemäisillään minulta pois. Minä otin kontin selkääni, ja läksin kuninkaan howiin. Onko Herra Kuninkas kotona, kysäsin rengiltä porstuassa. Kotona on, wastattiin, waan on wielä lewolla; mäne lämmään tupaan odottamaan. Tuskin olin ehtinä polttaa tupakkaa piipullisen, kun renki tuli tupaan ja sano: tule nyt sisään, kuningas on walweilla. Minä seurasin häntä. Woi weikkoset, jos tietäsitte, kuinka monta huonetta siellä oli! Wiimein tultiin kuninkaan sänkykammariin. Kuningas istu kultasängys­sään, paita päälailla, ja tappo kirppuja. – Terwe miehelle, kukas olet, ärjäsi kuningas. Matti Köyhänen Nälkälän kylästä, wastasin minä kumartaen. Mikäs on asijasi? Se ja se, sanon minä, kumartaen wielä kerran, ja kaiwoin kontista esiin kirjatorweni. Wähän ajan perästä sano kuningas, katseltuansa paperit: huimahan se teidän wouti siellä on tykkänään; tule iltapuolella kansseliin, niin saat tolkun asijastasi. Ja iltapuoleen kun mänin, niin kuningas työnsi päätökset käteeni, sanoen: tila on sinun, marssi matkaasi.”³⁰

Mutta suomen kieli ei ollut Savon paikallishallinnossa toki sittenkään ihan niin sortuneessa asemassa kuin säilyneiden asiakirjajätteiden lähes poikkeuksettomasta ruotsinkielisyydestä kylläkin helposti saattaisi päätellä. Ylämaan syntyperäinen säätyläistö osasi ja käytti puheessansa kompastelematonta savolaissuomea. Porthan kertoi 1700-luvun alkupuolen kieliseikoista yleensä, että ”papisto, useimmat säätyläiset maalla sekä suurin osa Suomen kaupunkien kauppiaista ja porvaristosta käytti keskenäisessä seurustelussaan enimmäkseen suomea”, ja tämäpä sopi erittäinkin juuri supisuomalaisen ylämaan säätyläisoloihin. Nimittäin vielä vuosisadan lopullakin (1781) Porvoon konsistori kertoi muun muassa savolaisista, että lukuun ottamatta muutamia harvoja äskeisinä aikoina Ruotsista tulleita upseereita tai elinkeinonharjoittajia sikäläiset herrasväet ja säätyhenkilöt – kuten nimenomaan sanottiin – ”osaavat kuitenkin ehkäpä enimmältä osalta paremmin suomea kuin ruotsia, mikä ei ole ihme, koska heillä on lapsuudessaan tilaisuus oppia yhdellä kertaa molempia kieliä”. Olivatpa etenkin juuri Savossa ja Karjalassa ”eräät säätyhenkilöiden kodit heidän tultuaan maanviljelijöiksi ja jouduttuaan enimmäkseen tekemisiin suomalaisen kansan kanssa tyyten tykkänään luopuneet ruotsin kielestä, ja seuraavista polvista oli tullut pelkästään suomen kieltä taitavia talonpoikia”.³¹ Tässä oli siis kysymyksessä vain eräs alaspäisen säätykierron juonteita, mutta se osoittaa kylläkin hyvin, miten lähellä väestön oma kieli oli näitä vanhoja säätyläiskoteja. Kehityksen suuntain osoitti ylimalkaan sitä kohti, että ruotsin kieli pääsi Savonkin säätyläispiireissä ruotsinajan viimeisenä kautena ja 1800-luvun alkupuolella yhä lujemmin juurtumaan. Mutta varmaan monen perheen kieliseikoissa oli 1700-luvun alkupuolella melkoisessa määrin eräänlaista vastavastinetta 1900-luvun alkupuolen oloille nimittäin siinä suhteessa, että näistä kielellisistä murroskausista aikaisemmassa, 1700-luvun alkupuolen siirtymävaiheessa, perheen vanhempi polvi puhui keskenään enemmän suomea kuin ruotsia mutta lasten kanssa ja lapset keskenään enemmän ruotsia kuin suomea, kun taas nyt elettävän vuosisadan alkupuolen perheensisäiset kieliolot olivat tarkalleen päinvastaiset.

Papiston ja yhteisen kansan välinen asiointi oli koko kuvattavana kautena täysin suomenkielistä – varmaan monien savolaissyntyisten rovastien ja kappalaisten saarnatkin siihen tapaan kotoisin käsittein ja kielikuvin kirjaeltuja kuin vielä muistinyltävänä aikana esimerkiksi rovasti Henrik Gustaf Teodor Brofeldtin, jota iisalmelaiset erittäinkin ja moni vanhus muuallakin Savossa yhä ihastellen muistelee. Kruunun­hallinnon alin virkakunta joutui virantoimituksessaan käyttämään rahvaan kanssa tietenkin pelkkää suomen kieltä, ja pitkin koko 1700-lukua virkoihin nimittävät ja viransaantiin esittävät virkamiehet – esimerkiksi maaherrat–- korostivat viranhoidon sangen tärkeänä avuna suomen kielen taitoa. Tätä näkyy edellytetyn esimerkiksi rajainspehtorin virkaan kapteeni Kalitinia (1745) ja myöhemmin (1761) luutnantti Havemania suositeltaessa samoin kuin myös lääninhallinnon muihin tärkeimpiin virkoihin henkilöstöä ehdolle pantaessa.³²

Osaksi ajan oloja yleensä mutta erittäinkin juuri näitä Savon paikallishallinnon kieliseikkoja valaisemaan on tähän nyt syytä lainata melko laajasti erästä lausuntoa, jonka maaherra Ramsay joutui toimittamaan kuninkaalle vuonna 1771 virantäytössä sattuneiden karriäärikiistojen takia. Lääninsihteeri Jeremias Wallensin saatua Porvoon ja Kymen kihlakuntien tuomarin viran hänen entistä virkaansa haki sotatuomari Lars Brandeberg, sotaviskaali Pehr von Christiersson, varatuomarit Nils Kristian Gadd, Henrik Ahleguist, Karl Hassel ja Olof Ekman sekä Helsingin kaupunginsihteeri ja raatimies Aleksander Stichaeus. Muuan asetus oli vastikään (1766) palauttanut virkanimityksiä ja -ylennyksiä koskevat periaatteet Hattujensodan aikaiselle, kyvykkyyttä, kokeneisuutta ja ansiokkuutta arvostavalle kannalle ja niinmuodoin vuoden 1756 yksipuolisesti virkaiän huomioon ottamista edellyttävä asetus kumoutunut.³³ Niinpä juuri näihin voimassa olleisiin virallisiin nimitysperiaatteisiin nojaten – muita, esimerkiksi puoluepoliittisia vaikuttimia on enää vaikea kaapia esille – maaherra Ramsay asetti esityslistassaan ensimmäiselle sijalle varatuomari Hasselin, ”jolla siihen on täydellinen kyky ja joka tuntee läänin asiat, koska on monena vuotena hoitanut tuomarinvirkaa läänissä”. Kabinettiesittelyssä Hassel saikin sitten nimityksen lääninsihteerin virkaan alkusuvella 1771, mutta ruotsalaissyntyinen sotaviskaali von Christiersson ja varatuomari Ekman tekivätkin nimityksen johdosta valituksen, ja maaherra Ramsay joutui perustelemaan ehdollepanoa hallitsijalle.

Ramsaylla oli nyt tukuttain syitä esitettävänä, kieliseikkoja erittäinkin: ”Vaikkei missään muussa niin ainakin siinä suhteessa puheenalaisessa ansiokkuudessa on minun alamaisen ajatukseni mukaan vajausta, että valittajat eivät osaa suomen kieltä, mikä tässä on tärkein edellytys, sillä vaikkakohta suurin osa asiakirjoja, anomuksia ja selvityksiä laaditaankin ruotsin kielellä, on kuitenkin minun läänissäni suomen kielen perinpohjainen tuntemus lääninsihteerin toimessa aivan välttämätön, etenkin kun mainitut asiakirjat useimmiten ovat niin sekavasti laadittuja, että molempia asianosaisia on henkilökohtaisesti ja suullisesti kuultava, mikä minun on omana kokemuksenani alamaisimmin kerrottava ja vielä lisättävä se, että vaikka minä olen Suomessa syntynyt ja lapsesta pitäen kieleen oppinut ja sitä yleiseen tapaan ymmärrän sekä puhua ja kirjoittaa taidan, olen kuitenkin havainnut suuren ja eritoten karjalaisen, savolaisen ja sysmäläisen osan rahvaasta tässä läänissä tottuneen siinä määrin tavallisesta suomesta poikkeavaan murteeseen ja puhetapaan, että minullakin on joskus ollut mitä suurinta vaikeutta ymmärtää tätä osaa asukkaista heidän esittäessään asioitaan ja etenkin maariitojen yhteydessä mainitessaan maakappaleita, joiden nimen ja sen merkityksen oikea käsittäminen on tuomion pääasiallisin perusta. Kuinka paljon suuremmassa määrässä olisikaan epäluotettavaisuutta ja hankaluutta tarjona, jos lääninsihteeriltä tämä taito uupuisi, kun jokapäiväiset neuvottelut rahvaan kanssa sen riita-asioita koskevissa seikoissa ja muissa virkatoimituksissa kuten rekrytoinnissa, sotamieheksi panoissa ja värväysasioihin liittyvissä riitaisuuksissa alituiseen vaativat lääninsihteeriltä kielen täydellistä taitamista puhumattakaan siitä, että minun on tulevana kesänä Teidän Kuninkaallisen Majesteettinne käskyn mukaisesti tehtävä matka Karjalaan sen verollepanoa järjestääkseni ja sitä paitsi joka vuosi kierreltävä läänissä, jolloin lääninsihteerin on oltava mukana.” Pitkässä, kieliseikkoja ehtimiseen korostavassa lausunnossaan maaherra edelleen ihmetteli sitä, että virkaa olivat hake­neet sellaiset henkilöt, jotka eivät siitä pystyneet vastaamaan, koskapa virkaan liittyvien tärkeimpien tehtävien hoitaminen oli riippuvainen kielen ja maakunnan tapojen oikeasta tuntemuksesta ”eikä suinkaan vain lakiviisaudesta ja ruotsin kielen kirjoittamisesta”. ”Sitä paitsi” –maaherra Ramsay lopetti perustelunsa – ”lääninsihteerin toimi on omaan virkavastuuseeni niin läheisessä yhteydessä, että minun on välttämättömästi henkilö tunnettava ja voitava häneen täydellisesti luottaa, jotta saattaisin välttää vaivalloista paneutumista vähäpätöisiin virkatehtäviin ja jotta minun viranperijäni, joka niinikään lienee suomen kieltä taitamaton, ei tuntisi joutuvansa ylen ymmälle ja ajautuvansa ihan karille.”³⁴

Hassel sai kylläkin Savon lääninsihteerin viran, ja maaherra Ramsayn kielelliset näkökohdat siis siinä suhteessa perivät voiton. Mutta ei pääskynen, pari vielä kesää tee. Vaikka näet onkin ollut tarpeen tällä kohtaa korostaa sitä, että suomen kieli ei toki umpisuomalaisen Savon paikallishallinnossa ihan läkähdyksissä ollut, on kylläkin samalla muistettava se, että virkakoneiston toiminta oli 1700-luvulla ja vielä pitkälle seuraavaakin vuosisataa asiakirjalliselta osalta lähes täydelleen ruotsinkielistä. Maakunnan itäisellä laidalla, jossa rajanylisten suhteiden vuoksi jouduttiin melkoisesti asioimaan Vanhan Suomenkin viranomaisten kanssa, virkakieli oli myös saksan- ja venäjänkielistä. Niinmuodoin rahvas oli paperille pantavien asioittensa hoitamisessa tykkänään sen kieliavun varassa, mitä sillä oli saatavana herrassäätyisiltä itseltään ja pitäjänkirjureilta erittäinkin. Mutta toisaalta taas: itse asiassahan luku­ ja kirjoitustaidottomalle rahvaanmiehelle oli aivan yhdentekevää, millä kielellä virastojen kirjurit ja hänen omatkin luottamusmiehensä hanhensulkaansa tanssittivat, sillä suurin osa väestöstä oli vielä kauan opillisilta taidoiltaan sillä tasolla, että sille kirjoitettu suomalainenkin teksti kävi yli ymmärryksen. Vasta sitä mukaa kuin valistus, kirjoitus­ja lukutaito sekä yleisten asioiden harrastus, todellinen kansalaistoiminta, yhteisen kansan keskuudessa eneni, virkakoneiston vieraskielisyys alkoi sitä todenteolla tuskastuttaa.

 

Tämä vireytyvän kansalaistoiminnan vaihe näkyy Savossa olleen elettävänä olletikin viime vuosisadan alkupuolelta lähtien. Vuonna 1835 rautalampilainen rahvaanrunoilija Paavo Korhonen valitti suomen kielen rajoittumista lakituvassa vain oikeudenkäytön suusanalliseen puoleen. Asiakirjalliseen se ei yltänyt, vaan pysyi ”lavihtalla lautamiesten, eikä vielä ennättänyt rotokollahan kohota”. Viipurilainen Juteini näissä nurinkurisissa kielioloissa tietoisesti liioitteli koko lainkäytön yhtäkaikkisuutta: ”Laki luja umbinainen. Tällä lalla tohtis olla vihollinen vartiamme, kuuro tehty tuomariksi, mykkä panduna Papiksi”. Mutta yhä useampi suomalainen rahvaanmies alkoi näistä ajoista pitäen hankkia ja kartuttaa itseopiskelun avulla itsellensä sivistystä ja kohota sen nojalla kotiseutunsa pyrintöjen johtajaksi. Näillä talonpojilla oli täysin määrin henkistä katetta edustustehtäväänsä.³⁵

Eräs huomattavimpia näitä itseopiskelleita rahvaanmiehiä, jotka vaativat suomen kielelle oikeudenmukaista asemaa myös hallinnon alalla, oli eteläsavolainen, Mikkelin pitäjän Antti Manninen. Vuonna 1854 hän lähetti Mikkelin, Hirvensalmen, Mäntyharjun, Juvan, Hartolen, Korpilahden ja Asikkalan talonpoikien ”puolesta ja vaatimuksesta” Suurivaltaiselle Armollisimmalle Keisarille ja Iso-Ruhtinaallemme kauniisti taipuvalla suomenkielellä anomuksen äidinkielen saattamiseksi sille kuuluvaan asemaan ”laki- ja oikeus-paikoissa, joissa tuomitaan ja päätetään ajallisen elämämme, onnemme, kunniamme ja omaisuutemme ylitse”. Pyydettiin, että keisari armollisesti ”tahtoisi säätää määrätyn ajan kuluttua Suomenkielen yleiseksi pääkieleksi Ruotsinkielen sijaan, sekä opetuslaitoksissa että hallitusasioissa, niissä maakunnissa, joissa meitä Suomalaisia asuu, jonka kautta Suomalainen kansa voittaisi monta sanomattoman suurta ja hyödyllistä etua”.

Samaa kansan oman kielen aseman parantamista tarkoittavat pyrkimykset olivat pohjoisemmassakin Savossa työntyneet aikakauden lopulla yhä vaativampina etualalle. Niinpä talollinen Petter Kumpulainen laittoi Iisalmen Pehkolanniemestä vuonna 1856 viranomaisille kieliasiaakin koskevan ”vaikeroimisensa” keisarin ja kenraalikuvernöörin ”isälliseen lempeen” luottaen: ”Luonnottoman kielen käyttämisen kautta suomalainen kansa on vieras kaikissa niissä osissa opetusta kuin sivistystä ja teollisuutta koskee, myös ruotsin kielinen lain- ja oikeuden-käyminen ja käyttäminen paljon turhia riitoja ja oikeudenkäymisiä matkaansaattaa kansan häpeäksi ja vahingoksi. Syystä siitä että asianomaiset omia asia- ja hallituskirjojansa ei tunne eikä ymmärrä, lisäksi siihen yllytetyt vähäoppi:silta eli muilta toisen vahingolla, omaa hyötyä etsiviltä virkaheitto herroilta ja nurkkasihteereiltä, heillä annetuin vääräin selitysten ja toimitusten kautta.”

Vähitellen nämä toivomukset alkoivat saada vastakaikua, kuten Mäntyharjun tuomiokunnan tuomarin Karl Ferdinand Forsströmin toiminnassa, joka ensimmäisenä ryhtyi laatimaan oikeuden pöytäkirjoja suomen kielellä.³⁶ Mutta tämäntapainen ilmitoiminnaksi purkautuva sivistyneistön ja rahvaan kansallinen herääminen kuuluu oikeammin tässä kuvatun kauden jälkeiseen aikaan ja jää niinmuodoin jo toisen kertojan esitettäväksi.

 

Sekä lääninhallituksen että muunkin lääninvirkakunnan työskentelymuodot koskettivat yhteistä kansaa myös muulta kuin vain tältä kieliseikan kohdalta. Tuskastuttava hitauden sävy oli näissä virkatoimissa väestön kannalta ilmeisesti kaikkein selvimmin tuntunut haitta. Virkamiesten omassa toimellisuudessa lienee kuitenkaan tuskin ollut sinänsä paljoakaan moittimista – mikäli näet kirjurisulan säilyneistä, usein uskomattoman runsaista jäljistä halutaan työn määrällisiä suhteita päätellä. Hitaus johtui ennen kaikkea itse virkakoneiston ylen jäykästä käyntitavasta, hankalista yhteyksistä ja koneettoman elämän koko toimintarytmin hitaudesta. Sitä paitsi viranomaisten työmäärä oli yhtämittaisessa kasvamisen suunnassa virkamiehistön määrän silti pysyessä jäykästi ennallaan. Tämä ennallaan olo koski lähinnä tietenkin menosääntöön kuuluneita ja eritoten jakopalkkaisia virkoja. Jo vuonna 1726 työt olivat Savon lääninhallituksessa niin paljon lisääntyneet, ettei täällä saatu asioita vakituisella virkakunnalla hoidetuksi. Esimerkiksi lääninkamreeri Qvensellin oli ollut pakko jo rauhanteosta lähtien pitää yhtä ylimääräistä kirjuria sadan hopeataalarin vuotuispalkalla. Vaikka maaherra Frisenheim koetti virkaa saada vakinaiseksi, ei kruunu myöntänyt tarvittavia varoja, joten Qvensellin oli omine varoinensa kustannettava itselleen jatkuvasti kirjuriapua.³⁷

Savon laveissa, vesien pirstomissa hallintopiireissä tämä kruunun virkakunnan vähäisyys erittäinkin tuntui. Vuonna 1729 Uudenmaan–Hämeenläänin maaherra kirjoitti savolaiselle virkaveljelleen Frisenheimille kuulleensa, että tämän ”useimpiin voutikuntiin” oli asetettu kaksi kruununvoutia, joista toinen hoiti toimistoa toinen yksinomaan ylöskantoa. Asiassa ei ollut tietenkään perää, mutta Frisenheimin vastauksessa oli eräitä mainintoja, jotka ajan oloja valaisevina on tässä otettava varteen. ”Havaittuani” – maaherra kertoi – ”ettei näissä laajoissa kihlakunnissa yksi vouti millään ehdi kyllin tehokkaasti ja toimellisesti veronkantoa suorittaa, kun hänen samalla on hoidettava toimistoasiat, oltava läsnä käräjillä, otettava osaa kihlakunnantarkastuksiin, talonkat- selmuksiin ja muihin moninaisiin voudin virkaan kuuluviin tehtäviin, esitin jo vuonna 1726 Kuninkaallisen Talouskomission vaatimassa mietinnössä, kuinka valtakunnan palveluksen tehokkaammaksi hoitamiseksi olisi ehdottoman välttämätöntä määrätä tämän läänin laveisiin kihlakuntiin kaksi voutia, mutta kun esitykseen ei ole tullut vastausta, ei asiaa ole voitu panna toimeen.” Frisenheim arveli Savon lisävouteja koskevan huhun saaneen alkunsa siitä, että hänen oli ollut pakko vaillingin takia panna viralta ”joitakin vouteja” ja ehdottaa kamarikollegiolle toisten ottamista tilalle. Joka tapauksessa hän aikoi esittää huolensa valtiopäivien harkittavaksi ja kertoi olevansa iloinen siitä, että naapurilääninkin maaherra oli tästä voutiasiasta samaa mieltä.³⁸ Tämän voutiseikan yhteydessä on kuitenkin syytä huomauttaa, että Savon ylisen kihlakunnan kruununvouti oli jo vuodesta 1694 lähtien saanut nauttia yhden kruununvoudin palkanlisää ”voutikuntansa laajuuden takia”. Tällainen etuisuus, joka tosin merkitsi vain virkatulojen eikä virkakunnan lisäystä, jatkui ylisessä kihlakunnassa 1740-luvulle saakka mutta näkyy sen jälkeen siirtyneen keskisen kihlakunnan kruununvoudin nautittavaksi, jonka virkapiiri todella olikin melkoista laajempi kuin ylisen kihlakunnan ja ulottui Iisalmen pitäjän pohjoisperukoille saakka.³⁹

 

Kovin niukasti oli niinmuodoin kruununhallinnon virkakuntaa Savoon kustannettuna, ja niinpä olikin hallinnon tarpeisiin tässä maakunnassa saatava ja saatiinkin, kuten myös muualla Suomessa, lisävoimaa toisenlaisilla keinoilla kuin kruunun palkkauksen turvin. Hallinnon alimmilla asteilla oli näet jo aikakauden alusta lukien joltinenkin määrä väestön itsensä kustantamia palvelusmiehiä, viljasaatavilla ylläpidettyjä ”kappamiehiä”. Näitä olivat jahtivoudit, siltavoudit, metsänvartijat, viestinratsastajat, pitäjänkirjurit ja muut ”ylimääräiset viskaalit”, pitäjissä toimivat pikkuvirkailijat, joita sekä kruunun varsinaiset virkamiehet että isännät itse tarvitsivat apunaan. Kappamiesten melkoinen runsaus oli osittain Savon omista oloista johtunut seikka, jota tässä on tärkeytensä takia yksityiskohtaisesti tarkasteltava.

Isonvihan jälkeisvuosien metsittyneissä oloissa oli tähänkin maakuntaan asetettuna jahtivouteja lähes kaikkiin pitäjiin. Ennenpitkää laitos kuitenkin rappeutui. Jahtivouti olikin itse asiassa vain esivallan taholta isännille tyrkytetty toimihenkilö, johon savolaiset eivät oikeastaan koskaan tottuneet eivätkä tämän järjestämistä jahtitouhuista perustaneet. Niinpä erään veropaperin mukaan jahtivouti oli vuonna 1727 enää vain Iisalmella ja Puumalassa, Savon petovaltaisimmissa pitäjissä, mutta kappoja yhtäkaikki kannettiin esimerkiksi vielä 1729 kaikkialta Savosta.⁴⁰

Paljon kiinteämmällä kannalla olikin näinä vanhoina aikoina siltavoudin asema maakunnassa. Jo vuonna 1727 näitä oli Iisalmea ja Mäntyharjua lukuunottamatta kaikissa pitäjissä, siis 13 koko Savossa, eli enemmän kuin ylöskantokirjureitakin, joita silloin maakunnassa oli 10.⁴¹ Kuvaavaa on, että savolaiset 1744 nimenomaan pyysivät lupaa siltavoutiensa jatkuvaan pitämiseen, vaikka edellisen vuoden yleisiin rahvaanvalituksiin saatu kuninkaan resoluutio oli määrännyt nämä kaikista pitäjistä poistettaviksi. Seikka oli tietenkin yhteydessä siihen, että Savossa ei voitu saada vuoden 1742 kyläjärjestystä voimaan, koska haja-asutus ja maakunnan maaoloihin kuulunut tilusten hajasijainti pitivät kyliäkin jatkuvasti hajalla.⁴² Niinpä kappamiesten suhteellinen runsaus korvasi Savossa ainakin osaksi niitä hankaluuksia, joita kyläjärjestyksen puuttuminen nimenomaan hallinnon alimmissa portaissa aiheutti.⁴³

Suomen talonpoikaissäädyn esitettyä ”kalliin ajan ja ahdingon vuoksi” taas vuoden 1766 valtiopäivillä, kuten jo 1743 ja 1752, valituksia sen johdosta, että pitäjiin oli vuosien mittaan pesiytynyt liian runsaasti kappamiehiä, Savonkin maaherra joutui jälleen tutkimaan hallintopiirinsä oloja tältä kannalta. Tutkimus koski kaikkia ”ylimääräisiä viskaaleja” ja oli kylläkin valaiseva.

Kruununvoutien tällöin lähettämistä tiedoista näet selvisi, että savolaispitäjissäkin tätä tällaista virkakuntaa oli melkoisesti muodostunut. Masalin kertoi Suur-Savosta, että kihlakuntaan kuului viisi nimismiespiiriä, joihin kuhunkin rahvas oli ”ikivanhoista ajoista asti” itse valinnut siltavoudin ja suorittanut tälle viljakapan joka talosta sen korvaukseksi, että hän yhdessä nimismiehen kanssa piti huolta teiden ja siltojen kunnostamisesta ja oli käräjillä kruununviranomaisten apuna. Savolaiset siis olivat tällaisissa maksuissaan melkoista kitsaampia kuin esimerkiksi pohjalaiset, jotka sikäläisen maaherran ilmoituksen mukaan antoivat siltavoudeilleen kaksi kappaa joka savulta eli siis ruokakunnalta.⁴⁴ Maaherra nimitti isäntien valitseman siltavoudin toimeen sen jälkeen kun kihlakunnanoikeus oli valintaa puoltolauseellaan tukenut. Äsken mainitussa ilmoituksessaan (1766) Masalin kertoi edelleen, että Mikkelin pitäjään oli joitakin vuosia takaperin otettu ”esityksestä” muuan vanha aliupseeri jahtivoudiksi ja myönnetty tällekin palkaksi kappa viljaa joka talosta. Ukko oli kyllä sitten koettanut parastansa tehdä saadakseen Mikkelin pitäjäläiset petojen kimppuun nostatetuksi, mutta kun nämä olivat ajotouhuihin kovin taipumattomia, oli jahtivoudin merkitys jäänyt täällä miltei olemattomaksi samoin kuin myös Ristiinassa, jossa rahvas oli niinikään viljakapan kustakin talosta myöntämällä sellaisen palkannut. Muissa ylisen kihlakunnan pitäjissä ei tätä toimihenkilöä ollut siihen aikaan ollenkaan eikä myöskään viestinratsastajia – jälleen Mikkelin pitäjää lukuun ottamatta, joka oli palkannut tarpeisiinsa ”neljännesmiehen eli viestinratsastajan” antaen tällekin viljakapan vuodessa kustakin talosta. Tämä oli lähinnä kruununvoudin avuksi tarkoitettu toimihenkilö. Muita ”ylimääräisiä viskaaleja”, metsästys- tai metsänhoitohenkilöstöä ei tässä eikä muissakaan Savon kihlakunnissa ollut. Sitä vastoin keskisessä ja myös alisessa kihlakunnassa oli kaikkiin pitäjiin otettu – kuten kruununvoudit erityisesti korostivat – ”rahvaan omalla luvalla ja suostumuksella” viljakapan palkasta sekä siltavouti että viestinratsastaja. Viimeksi mainittu toimihenkilö oli palkattu neljännesmiehen tilalle, ja kruununvouti Martini nimenomaan kertoi rahvaan mieluummin ottaneen vakituisen viestinratsastajan kuin ”alistuneen” neljännesmiesjärjestelmään.⁴⁵

Näistä Savon kruununvoutien vuonna 1766 antamista tiedoista syntyy maakunnan paikallishallinnon alimmasta, pitäjäläisten viljakapoilla ruokkimasta virkakunnasta seuraavanlainen kokonaiskuva:

Kruununvoudeilla oli kylläkin syytä korostaa talonisänniltä saamaansa suostumusta ja näiden osuutta tällaisten toimihenkilöiden palkkaamiseen. Laki näet jonkin verran suojeli väestöä paikallishallinnon alimman virkakunnan liialliselta paisumiselta. Kruunun vakinaisten ja ylimääräisten virkamiesten ja toimenhaltijain palkkausta varten vahvistettu, joko jakolaitokseen tai vuotuisiin menosääntöihin perustuva virkakunta oli miltei muuttumattomaksi luutunut, ja ylen vaikeata oli kruunun palkkaamia virkamiehiä lisätä. Yhteiskunta kuitenkin vuosikymmen vuosikymmeneltä kehittyi ja monimutkaistui, väestö kasvoi, hallinnon huipuilta käskyinä tulleet tehtävät lisääntyivät ja monipuolistuivat, sanalla sanoen virkamiesten työtaakka paisui yhä painavammaksi. Kun esimerkiksi yhden ainoan nimismiehen oli laajoissa, vesien pirstomissa savolaispitäjissä valvottava ”ettei lakia rikottu”, suoritettava tuomittuja ulosmittauksia, kopattava kiinni irtainta väkeä sotalaitoksen ja yksityisten palvelukseen pantavaksi, toimitettava talonkatselmuksia, oltava läsnä maanmittaustoimituksissa, käräjillä ja muissa kokouksissa, tuotava vastaanhangoittelevia väkipakolla lakitupaan, valvottava talojen viina-asioita, pantattava pois kruununrästejä ja perittävä sakkoeriä, otettava vastaan, säilytettävä ja kuljetettava edelleen vankeja, valvottava sotilasrasitusten suorittamista, kyyti- ja kievarilaitosta sekä teiden kunnostamista, pantava toimeen tilankatselmuksia ja kymmeniä muita käskyjä, joita keskitetyn hallintolaitoksen virkateitä pitkin miltei päivittäin tuli maalaispitäjiin ja jotka lähes kaikki viimekädessä joutuivat nimismiehen toimitettaviksi – kun näin oli ja kun kruununvouti lisäksi piti omaa työtaakkaansa vieläkin painavampana, ei käy ihmetteleminen, että hänellä ja nimismiehellä, jopa itsellään maaherrallakin, oli melkoista halua lisätä alaistensa käskyläisten määrää turvautumalla ainoaan mahdolliseen keinoon, väestön välittömiin palkkasuori tuksiin.

Tällaisiin palkkakappoihin tarvittiin kuitenkin isäntien oma yksimielinen suostumus. Esimerkiksi kruununvouti Masalin epäonnistui tykkänään yrittäessään vuonna 1766 saada Savon yliseen kihlakuntaan kuuluneiden Sysmän pitäjän ja Hartolan kappelin asukkaita palkkaamaan kruununhallinnon helpottamiseksi sille kulmakunnalle ”neljännesmiehen”, jolla lienee lähinnä tarkoittanut viestinratsastajaa. Hän sai esimieheltään ojennuksen virkavirheestä, koskapa asia olisi ensin pitänyt maaherranvirastoon ilmoittaa ja saada saarnastuolikuulutusten jälkeen yrityksen tueksi täysilukuisen käräjärahvaan yksimielinen pyyntöesitys.⁴⁶ Ymmärtää kuitenkin helposti sen tiukkuuden, jota Savon kruununvoudit 1760-luvun lopulla osoittivat vaatiessaan paikallishallinnon alimman virkakunnan, lähinnä juuri siltavoutien ja viestinratsastajien, pysyttämistä nimismiesten apuna, kun täällä ei ollut läntisen Suomen kyläjärjestysten edellyttämiä kylänvanhimpia pantavana kappamiesten tehtäviä suorittamaan.

Vuoden 1766 valtiopäivävalitusten aiheuttamista pitäjittäisistä selvityksistä oli tuloksena kuninkaan antama päätös, jolla tällaisten toimihenkilöiden asettaminen taas kertaalleen kuten aikaisemminkin (1743 ja 1752) kiellettiin.⁴⁷ Myöhemmin jopa oikeuskanslerin oli valvottava määräyksen noudattamista.⁴⁸ Tämän jälkeen Savo näkyykin kotvan aikaa pysyneen siivotumpana liioista kappamiehistä. Niinpä maaherra Ramsayn kiertäessä vuonna 1773 maakuntaansa tarkastamassa kävi selville, että esimerkiksi ristiinalaisia ”eivät enää rasittaneet mitkään ylimääräiset pitäjän toimihenkilöille suoritettavat kappamaksut, koska nämä olivat jo hävinneet”. Mikkelin pitäjäläisiltä kappaseikkoja kysyttäessä nämäkin vastasivat, ettei heidän rasituksenaan enää ollut viljalla palkattuja ylimääräisiä toimihenkilöitä, ja sama tieto saatiin myös Sulkavalta. Samoin leppävirtalaiset ja myös joroislaiset näkyvät päässeen ”pitäjän palvelijoiden” palkkaamisesta ⁴⁹

Mutta kruununhallintokaan ei toki toimi vain virkakirjeiden varassa. Alimman virkakunnan puuttuessa kruununvouti ja nimismies olivat kuin hyppysiä vailla. Jo 1770-luvulla tämän puutteen tuottamat haitat olivat monin paikoin näkyvissä ja – tärkeä asianhaara! – paikallishallinto joutunut kehitysvaiheeseen, jossa vähäisetkin rippeet pitäjänmiesten vanhasta itsehallinnosta näyttivät tässä kohden olevan häviämässä.

Näihin seikkoihin maaherra Ramsay joutui välittömästi perehtymään äsken mainitulla vuoden 1773 tarkastusmatkallaan. Kruununvouti Martini kertoi hänelle Joroisissa, että sen järkeen, kun viestinratsastajat ja vanginvartijat oli pantu viralta, esimerkiksi vankeinhoito oli käynyt miltei mahdottomaksi, eikä nimismiehellä enää ollut ketään, jonka saattoi panna pitäjälle tärkeitä kruunun asioita toimittamaan. Niinpä näkyykin muutamin paikoin – Pieksämäellä, Juvalla, Joroisissa – yhä jatkuvasti olleen vanhoja viestinratsastajia. Toisissa taas, nimittäin lähinnä keskisen kihlakunnan pitäjissä, oli asetettu tai parhaillaan asetettiin neljännesmiehiä nimismiesten käskyläisiksi. Mutta sitä vastoin että isännät aikaisemmin olivat itse valinneet tällaiset apulaiset nämä nyt pani toimiin viranomainen, lähinnä kruununvouti, ja palkkakin tuli siitä pitäen tavallaan kruunulta, kun näet heidät suorittamiensa palvelusten korvaukseksi vapautettiin erinäisistä julkisista rasituk­sista. Näin esimerkiksi Leppävirroilla 1773: ”Rahvaan päästyä palkkaamasta pitäjänpa1velijoita hovisihteeri Martini esitti täälläkin, että isännät sopisivat neljännesmiesten asettamisesta, koska nimismiehen ilman näitä on mahdoton tulla toimeen, jolloin rahvas suostui kustantamaan neljä neljännesmiestä, joista kaksi pitää huolta vangeista ja kaksi on muuten nimismiehen apuna, ja ovat ne talolliset, jotka hovisihteeri nimittää neljännesmiehiksi, vapaat hollinpidosta ja majoituksesta”. Samantapaisin ehdoin kruununvouti Martini sai yhden neljännesmiehen asetetuksi myös esimerkiksi Kerimäelle, kaksi Rantasalmelle ja kruununvouti Meinander kaksi Sulkavalle. Rantasalmelaisia taivutellessaan Martini viittasi Ruotsin puolen vastaaviin oloihin ja sai rahvaan täälläkin suostumaan siihen, että ”hovisihteeri vuoronperään nämä pitäjäläisistä nimittäisi.”⁵⁰

Tosin talonisännät koettivat joskus, eritoten aikaisempina vuosikymmeninä, vastustaakin tällaista kehitystaipumusta, kruununviranomaisten pyrkimystä levittää määräysvaltaansa paikallishallinnon alimmille asteille. Valaiseva on leppävirtalaisten suhtautuminen asiaan talvikäräjillä 1748. Kruununvoudin lähetettyä entisen viestinratsastajan Heikki Suhosen sijalle pitäjään toisen, Petter Lindin, isännät näet asettuivat oitis vastahankaan ”hänen – Lindin – rahvasta kohtaan osoittaman häijyn käytöksen vuoksi ja sen takia, että hänet oli heidän tietämättään toimeensa pantu. Myöskään he eivät kuulu voivan suorittaa hänelle tavanomaista tähänastista ylläpitoa – jota Heikki Suhonen oli saanut viljakapan verran kustakin talosta – vaan siitä kokonaan kieltäytyivät, mikä merkittiin”, käräjäkirjuri kertoi.⁵¹ Mutta toisaalta taas kapanmaksuista koituva rasitus aiheutti – kuten jo nähtiin – helposti sen, että rahvas kappamiehistä päästäkseen viittasi vanhoihin resoluutioihin ja jätti tyyten tykkänään tuollaisten palvelusmiesten valinnan suorittamatta. Näin kävi esimerkiksi Joroisissa 1794, kun nimismies Mansner oli vaatinut siltavouti Holopaisen erottamista ”monenlaisen huolimattomuuden takia”. Tähän näet pitäjäläiset vastasivat, etteivät he tosin tietäneet mitään Holopaisen rikkomuksista, mutta kun Kuninkaallinen Majesteetti oli muutkin läänit vapauttanut siltavoutien ylläpitämisestä, arvelivat he myös tämän seurakunnan saavan nauttia samaa etuisuutta – ja jättivät siltavoudin valitsematta.⁵²

Tällä syötillä, kapparasitusta keventämällä, oli maaherran helppo taluttaa yhteistä kansaa. Vuoden 1773 kiertomatkallaan Ramsay ihan kuin tieten tahtoen neuvoi isäntiä ”kappamiesten” erottamiseen ja jopa sellaistenkin kappojen maksamatta jättämiseen, jotka oli täysin asianmukaisesti voimaan saatettu, kuten esimerkiksi Porvoon tuomiokapitulin toimeensa valtuuttaman Pieksämäen koulumestarin Anders Ahlstedtin.⁵³ Mutta sitten kun asioiden hoito näillä hallinnon ja kansanopetuksen alimmilla portailla oli alkanut yhä pahemmin puutua, maaherra De Geer jo kymmenen vuoden kuluttua järjesteli täyttä totta omin päinsä neljännesmiehiä pitäjiin. Aloite oli tässä suhteessa jo täysin luisunut pitäjänmiehiltä maaherralle. Tehdessään vuonna 1784 tarkastusmatkan Savoon De Geer näet Mäntyharjussa määräsi neljännesmiehet asetettaviksi ja sitä varten pitäjän jaettavaksi piireihin, joissa kussakin isännät sitten suorittaisivat vuoron perään sanottujen toimihenkilöiden tehtäviä, ”koska nämä kruununpalvelijoiden apuna ovat tarpeellisia”. Samanlainen käsky kohtasi muitakin pitäjiä. Puumalassa tavattiin vielä entisestä tottumuksesta asetettu ”tyhjäntoimittajan virkaa hoitava” viestinratsastajakin – ”niin määräsi maaherra, että kun hän toimensa jättää, on pitäjään pantava neljännesmiehet”. Siltavoutien palkkaustavan maaherra niinikään lupasi ennenpitkää järjestää.⁵⁴

Niinpä voidaan havaita, että näitäkin paikallishallinnon pitäjittäisiä toimihenkilöitä nimitettiin eri puolilla Savoa käräjärahvaan mieltä enää kysymättä. Esimerkiksi Kangasniemessä oli asiaintila 1700-luvun lopulla tällainen. Aikaisemmat siltavoudit olivat sielläkin olleet enimmäkseen pitäjän omia miehiä, talonpoikaista syntyperää ja kirjoitustaidottomia, sanalla sanoen rahvaan itsensä hyväksymiä henkilöitä, kun taas ruotsinajan lopulla ja venäjänaikana tällaisiksi pitäjänpalvelijoiksi nimitettiin ruotsalaisnimisiä ja jonkin verran oppia saaneita, enimmäkseen ulkopitäjäläisiä miehiä, jotka jo omin päinsä pystyivät laatimaan yksinkertaisia ”kirjoja”, syynirotokolleja, pesänjakopapereita, syytinkisopimuksia, peruluetteloita jne.⁵⁵

Esivallan taholta, ylhäältä käsin, toimeen pantu Savon uudempi neljännesmieslaitos ei syntynyt suinkaan olevista oloista elimellisesti kohoten, eikä se yleensäkään niveltynyt julkisten rasitusten alalla silloin, 1700-luvun lopulta lähtien, vallassa olleeseen yleiseen kehityspyrkyyn. Oleellisinta tässä laitoksessa oli neljännesmiesten tehtävien vuoronmukainen osuminen talollisten itsensä suoritettaviksi. Kuitenkin oltiin esimerkiksi maantietöissä, kyytilaitoksen järjestelyissä, kirkkojen, pappilain ja pitäjän muiden rakennusten rakennuspuuhissa ja paljossa muussa jo silloin monin paikoin yhä selvemmin siirtymässä tämäntapaisista talojen omakohtaisista työsuorituksista urakkatyön kannalle siten että yleiset työt jätettiin jollekin määrätylle henkilölle yhteiskorvauksesta suoritettaviksi. Näiltä ajanvaiheilta tulivat urakkasopimukset tavallisiksi, ja rasitusten muuttuessa yhä yleisemmin työsuorituksista ”ulosteoiksi” talolliset pääsivät suuremmassa määrässä keskittymään omiin taloustöihinsä. Tästä näkökohdasta katsottuna hyvinkin ymmärtää sen vastahakoisuuden, jota savolaisisännät esimerkiksi keskisessä kihlakunnassa 1760-luvulla selvästi osoittivat kieltäytyessään alistumasta neljännesmiesjärjestelmään, toisin sanottuna, kukin vuorollansa henkilökohtaisesti suorittamasta tiettyjä kruununpalvelijan tehtäviä.⁵⁶

Yhteisen kansan kappamiehiin kyllästyminen käy tosin hyvin ymmärrettäväksi kun muistaa, että nämä kruununhallinnon itse asiassa melko harvalukuiset apulaiset, siltavoudit, jahtivoudit, käskynkiidättäjät, eivät suinkaan olleet ainoat viljakappojen kantajat maakunnassa. Lisänä olivat monenlaiset kirkon kapat, ja pitäjän olojen kehittyessä ilmaantui yhä uusia viljapalkan nauttijoita. Jo vanhoista ajoista pitäen lukkarit olivat vaatineet omia kappojaan, tuomarit ja lautamiehet omiaan. Oli koulumestarien, pitäjänkirjurien ja monien muiden pikkuherrojen kappoja. Mänty harjulla sanottiin kapankantajien kulkevan laumoittain kuin heinäsirkkojen. Ristiinassa oli rajaratsastaja Juhana Lind keksinyt lähteä kolmine poikineen mukamas tullivirkailijoina pitäjää kiertämään messinkilaput rinnassa ja uhkasanat suussa kantaakseen rahvaalta ”kaikenlaisia pikkutarpeita”. Kapankantajista ja paistinvaatijoista oli tulemassa oikea maanvaiva.⁵⁷

Mutta kun kruununpalvelija sattui olemaan yhteisen kansan mieleen, ”kansanomainen”, ja sen oman käsityksen mukaan oikeamielinen, silloin oli väki taipuvaista ylimääräisiinkin uhrauksiin turvatessaan raihnaaksi käyneen virkamiehen vanhuudenpäivät. Tällaista säälivää huolenpitoa osoittivat esimerkiksi joroislaiset entistä kruununnimismiestään Georg Fredrik Hielmmania kohtaan, joka monine pikku lapsineen oli joutunut puutteenalaiseen tilaan menetettyään vuonna 1757 joidenkin virkavirheiden vuoksi toimensa. Pari vuotta myöhemmin isännät näet päättivät ottaa hänet pitäjänkirjurikseen ja suorittaa korvaukseksi vuosittain kapallisen viljaa kustakin talosta.⁵⁸ Vuonna 1773 Joroisten isännät nimenomaan kertoivat tarkastusmatkalla olevalle maaherralle, ettei Hielmman koskaan ollut heitä patistanut (forcerat) viljakappoja suorittamaan, ”vaan se, joka ei ole jaksanut, on maksamisesta päässyt, ja varakkaammat ovat säälistä suorittaneet kapat vanhalle ja kivulloiselle pitäjänpalvelijalle”. Samanlaista suopeutta nautti myöskin Mikkelin pitäjäläisten vanha siltavouti (Fredrik Orre?), jota he olivat vapaaehtoisesti ottaneet viljakapoilla elättääkseen hänen vanhuutensa ja raihnaisuutensa aikana ”niiden palvelusten vuoksi, joita hän heille entisinä aikoina toimittanut oli”.⁵⁹ Oli toki tällaisen turvan varassa sileämpi astua vanhuudenpäivien viimeinen taival.

Usein näistä pitäjien hellimistä entisistä pikkuvirkailijoista – kuten äsken mainitusta Joroisten Hielmmanistakin – tuli vanhoilla päivillään kylillä kulkevia kirjureita, pitäjänkirjureita. Pitäjänkirjurin tarpeellisuus ja asema perustui kokonaan siihen haittaan, mikä isänni­lä oli omasta luku- ja kirjoitustaidottomuudestaan ja ennen kaikkea hallinnon vieraskielisyydestä, ruotsalaisuudesta. Lähes kaikki virastoista tulevat ja niihin toimitettavat asiakirjat olivat, kuten äsken jo todettiin, ruotsinkielisiä. Tosinhan suusanallinen asiointi suomenkieltä taitavan viranomaisen kanssa kerkeäkieliseltä savolaiselta varmaan hyvinkin luonnistui, ja eritoten kirkonkylissä, pappiloissa, hoveissa ja puustelleissa oli aina kielen- ja puustavintaitavia tiedossa, joihin hätätilassa saattoi turvautua. Mutta ylen usein pyrkivät yhteisen kansan asiat olemaan ristiriidassa juuri näiden taitajien etuihin nähden, ja sitä paitsi rahvaassa oli periytynyt polvesta polveen tiettyä epäluuloisuutta ja kaunaa sitä väestöainesta kohtaan, joka tuon kadehditun taidon oli itselleen pystynyt hankkimaan. Se tarvitsi siis ihan oman luottamusmiehen, oikein isäntien itsensä valitseman ja vakituisilla viljakapoilla hyvittelemän kynänkäyttäjän, joka oli aina avuksi saatavana, kun talossa tuli tehtäväksi testamentti tai perunkirjoitus tai kahdaviljelyssopimus, syytinkikontrahti tai mikä muu pikku asiakirja tahansa tai oli otettava tolkkua kihlakunnantuomarilta tulleesta tuomiokirjanotteesta tai saatava uusituksi esi-isiltä perittyjä, nuhrautuneita ja repaleisia ”kukkarokirjoja”, vuoden 1664 verollepanomaakirjan otteita, ukkojen ylen tärkeitä ”maaseteleitä”. Sitä paitsi pitäjänkirjuria tarvittiin eritoten veronkantopaikoissa pitämässä isäntien puolta ja valvomassa kruunun­ulostekojen kuittauksia sekä käräjillä toimittelemassa pitäjien asioita.

Pitäjänkirjurinkin valinta tapahtui käräjillä. Näin kerrottiin Iisalmesta vuonna 1730: ”Käräjärahvas esitti oikeudelle, että koska tällä pitäjällä aina aikaisemminkin on ollut pitäjänkirjuri, jollainen heiltä kuitenkin nyt puuttui mutta joka heidän moninaisten asioittensa vuoksi olisi hyödyllinen ja tarpeen vaatima, he ehdottivat virkaan otettavaksi entisen Oulun ja Hailuodon pitäjienkirjurin Pohjanmaalta Henrik Paldaniuksen, joka äskettäin on näille maille muuttanut ja nyt läsnä olevana pyysi ottoa ja ylennystä tänne pitäjänkirjuriksi.”⁶⁰

Asian luonnosta johtui, että pitäjänkirjurin tointa ei oikeastaan olisi voinut yhdistää mihinkään kruunun virkamiehen toimeen, koskapa edellisen haltijan oli lähinnä pitäjäläisten, jälkimmäisen taas esivallan etua katsottava. Mutta tästä huolimatta näkyy esimerkiksi nimismies joskus Savossa toimineen samalla pitäjänkirjurinakin. Näin oli Puumalassa ilmeisesti pitkät ajat 1700-luvulla. Vuonna 1784 siellä näet kerrottiin maaherra De Geerille, että isännät olivat ”vanhastaan” palkanneet kruununnimismiehe.tsä samalla pitäjänkirjurikseen laatimaan heille anomuksia ja muita alamaisia selostuksia. Viimeisinä aikoina toimi oli ollut nimismies Johan Fredrik Hammarinin hallussa, ”mutta koska he eivät etenkään menneenä vuonna olleet tältä saaneet haluamaansa apua” – maaherra kertoi – ”kuuluvat he kirjoitusasioissaan turvautuneen hänen seuraajaansa vääpeli ja kruununnimismies Adolf Fredrik Lundgreniin, jolle he vastedes haluavat suorittaa pitäjänkirjurin palkkana pari viljakappaa vuosittain sitä vastaan, että hän maksutta laatii heidän anomuksiaan ja valvoo heidän etujaan veronkantotilaisuuksissa ja muissa kokouksissa, mihin myös maaherra suostumuksensa antoi.”⁶¹

Tällainen nimismiehen ja pitäjänkirjurin tehtävien uskominen samalle henkilölle oli oikeastaan merkkinä yleisestä palkkakappojen kaihtamisesta. Koetettiin näet keventää toimihenkilöiden palkkauksesta johtunutta rasitusta panemalla yhden miehen hoidettavaksi monen miehen työt. Kun pitäjissä alkoi olojen kehittyessä palkattavien määrä kovin lisääntyä, yhdistettiin ”virkoja”. Tällä kannalla olivat olot esimerkiksi Kangasniemessä 1770-luvulla. Juho Ukkonen siellä otettiin siltavoudiksi nimenomaan sillä ehdolla, että hän samalla hoitaisi viestinratsastajan tehtäviä. Isännät viittasivat pitäjänsä pienuuteen ja syrjäiseen asemaan, joten siinä hyvinkin yksi mies saattoi hoitaa yksillä palkoilla kahta virkaa. Ja tämän lisäksi Ukkonen oli vielä pitäjäntuvan ja käräjätalon lämmittäjänäkin mutta sai toki tästä toimesta eri kapan siltavoudin palkkansa lisäksi.⁶² Tähän oli Ukkonen tyytyväinen. Ahnaammin valvoi etujansa Pieksämäen nimismies Nils Aspe, joka sai pitäjäläiset suorittamaan ”vankikappoja” siitä hyvästä, että hän nimismiehen virkansa ohessa vastasi myös vankien kuljetuksesta ja vartioinnista (1763). Joroisissa taas isännät pyrkivät kappojensa vähentämiseen kieltäytymällä suorittamasta palkkaa entiselle viestinratsastajalleen Tuomas Vilkmanille sen jälkeen, kun pitäjään oli 1763 otettu ”vakituinen vanginvartija”. Nimismies Asteen taas puolestaan ilmoitti lääninhallitukselle, ettei hän tullut toimeen ilman viestinratsastajaa, joten Vilkman hänen mielestään olisi pitänyt edelleenkin palkata tai muussa tapauksessa pitäjäläiset velvottaa ottamaan jahtivouti, ”joka sanotun toimensa ohessa saattaisi tarvittaessa olla hänelle tällaisenakin virka-apuna”. Asiassaan joroislaiset joutuivat tappiolle, sillä vielä 1773 Vilkman näkyy nauttineen kappojaan ja vanginvartija Paavo Yletyinen omiaan.⁶³ Vuonna 1839 Ristiinan siltavoudiksi tullut Simo Vallen (Valkonen) toimi samalla pitäjäntuvan vahtimestarina ja moneen otteeseen nimismiehen sijaisenakin.⁶⁴ Näitä tällaisia umpimähkään eri puolilta Savoa poimittuja esimerkkejä pitäjänhallinnon pikkutoimien yhdistelemisestä saattaisi pitkältikin luetella. Tapa oli yleinen ja jatkui kunnallishallinnon uudistukseen saakka. Ilmeisesti siten saatiinkin jotain vähennetyksi siitä rasituksesta, jota savolaisten kappamiesten helposti lisääntyvä parvi ·entisaikaan pitäjille aiheutti.

Kerronta kruununhallinnon ja pitäjittäisen itsehallinnon savolaisista vaiheista jäisi tässä ilmeisesti yhä kovin vaillinaiseksi, ellei siihen vielä lisättäisi joitakin tietoja siitä, miten, missä ja mistä käsin näitä hallin­non nyörejä etupäässä hoidettiin.

Savossa, kuten muuallakin Suomessa, paikallishallinto oli jo vanhastaan rakentunut huomattavalta osalta käräjälaitoksen varaan. Hallintopitäjittäin istuneilla kihlakunnankäräjillä oli vielä 1700-luvullakin melkoinen määrä maaseudun hallintotehtäviä hoidettavanaan. Kuitenkin kehitys oli tässäkin maakunnassa taipumassa siihen suuntaan, että käräjähaLlinto asteettain supistui ja siihen aikaisemmin kuuluneita tehtäviä joutui osaksi välittömästi kruunun virkamiesten osaksi kirkkopitäjien puitteissa pidettyjen ja kirkkoherrojen johtamien pitäjänkokousten käsiteltäviksi ja hoidettaviksi. Jo yksistään tuomiokirjoja selailemalla tämä voidaan selvästi todeta. Tietenkin varsinaisen oikeudenhoidon piiriin kuuluneet asiat olivat jo aikaisemminkin ja yhä jatkuvasti käräjillä eniten etualalla ja lukuisimmat, joten näitä asioita koskevia tuomiokirjamerkintöjäkin on runsaimmin olemassa. Esimerkiksi Pikku­Savon vuoden 1727 tuomiokirjakonseptin mukaan oikeusasioita oli silloisilla talvikäräjillä Kuopion käräjäkunnassa 75 % käsiteltyjen asioiden kokonaismäärästä 64.⁶⁵

Paikallishallintoa koskevien asioiden alkaessa Savossakin jo 1700- luvulla yhä selvemmin siirtyä käräjiltä pitäjänkokouksiin näiden viimeksi mainttujen käsiteltäviksi joutui paljon muun ohessa esimerkiksi pitäjänpalvelijoiden valitsemista ’ja palkkausta koskevia asioita, palkollisvalvontaa, paloapua, perunan, pellavan, hampun viljelystä, käräjätupia, maanjako-oikeuksien perustamista, maantie- ja kyytilaitosta koskevia asioita, sotilasrasitusta, vapaavuosia, verotusta, viljamakasiineja, viinanpolttoa, petojahteja, postinkuljetusta, valtiopäiväedustusta, isojakoa, järvenlaskua, kanavointia, koskenperkausta, karjatauteja, lasarettia, rokotusta, kätilötointa, lääkehankintoja, käsityöläisiä, katoseikkoja ym. lähinnä pitäjänhallintoon kuuluvia asioita. Lisäksi seurakuntien toiminnan aiheuttamia moninaisia kysymyksiä oli alituiseen käsiteltävinä pitäjänkokouksissa, ja itse pitäjänkokousten toimintamuodot alkoivat jo 1700-luvulta lähtien kehittyä yhä kiinteämmiksi, pöytäkirjojen pito yleistyi, aisoiden käsittelytapa täsmentyi.⁶⁶

2. KIRKOLLINEN HALLINTO

Kruununhallinnon rinnalla myös kirkollinen hallintolaitos oli vanhaa yhteiskuntaa koossa pitävänä runkona jopa niin, että edellinen monessa kohdassa rakentui jälkimmäisen varaan ikään kuin vahvemmastaan ja vanhemmastaan tukea hakien, pitäjä seurakunnasta, lääni hiippakunnasta. Kirkollisen hallinnon juuret tunkeutuivatkin väestön oloihin paljon syvemmälle kuin kruununhallinnon.

Savon maakunta kuului kirkollisessa suhteessa kokonaan Porvoon hiippakunnan alaisuuteen aina vuoteen 1850 saakka. Kuopion läänin savolaispitäjät näet joutuivat silloin perustettuun Kuopion hiippakuntaan, kun taas muu Savo jäi edelleenkin vanhan kirkollisen keskuksensa Porvoon yhteyteen. Isonvihan vuosina toimineiden Porvoon ja Mikkelin konsistorien työskentelyn jäätyä perin lyhytaikaiseksi ja entisen hiippakuntaresidenssin Viipurin jouduttua Uudenkaupungin rauhan jälkeen valtakunnanrajan taakse oli piispanistuimelle haettava Kanta­Suomen puolelta uusi sijoituspaikka. Jo vuoden 1723 valtiopäivillä Viipurin hiippakunnan papisto anoi hiippakuntahallinnon keskukseksi Porvoota, ja kun anomus oli vielä samana vuonna hyväksytty, alkoi pakomatkoiltaan palanneen tuomiokapitulin toiminta siellä 1724.⁶⁷

Uudenkaupungin rauhan rajasta aiheutuneet Porvoon hiippakunta­alueen supistukset eivät kuitenkaan vielä koskeneet Savoa. Vasta Turun rauha tuotti menetyksiä, joiden johdosta maakunnan itäisiä ja eteläisiä liepeitä, osia Rantasalmesta, Kerimäestä, Säämingistä, Puumalasta, Sulkavasta ja Mäntyharjusta lohkesi rajantakaisen Haminan konsistorin hallintopiiriin ja joiden säikähdyttämänä silloinen piispanviran haltija, vanha Daniel Juslenius, ehdotti koko piispanistuimen siirtämistä Porvoosta Pohjanmaalle, Kokkolaan.⁶⁸ Hankkeeseen ei katsottu kuitenkaan voitavan suostua. Niinikään maaherra Carpelanin vuonna 1787 tekemä ehdotus Porvoon konsistorin siirtämiseksi Ouluun oli tulokseton. Piispanistuin jäi Porvooseen ja pysyi siellä jatkuvasti tässä käsiteltävän kauden loppuun saakka. Niinikään hiippakunnan alue jäi entiselleen äsken mainittuun vuoden 1850 järjestelyyn asti. Pohjoisia pitäjiä varten tällöin perustetun piispanistuimen asetuttua Kuopioon tällä kaupungilla on siis nyt jo yli sadan vuoden vanhat perinteet maakunnan kirkollisen hallinnon toisena keskuksena.⁶⁹

 

Hiippakuntaa pienempi kirkollisen hallinnon alueyksikkö oli tänäkin kautena rovastikunta eli ”kontrahti”, johon Savossa kuten muissakin maakunnissa kuului eri aikoina jonkin verran vaihtelevaiset määrät seurakuntia. Kun ”kontrahtien” nimet vuoteen 1802 saakka muuttuivat aina sen mukaisesti, missä pitäjässä vastaava kontrahtirovasti milloinkin sattui papinvirkaansa hoitamaan, vaikuttaa 1700-luvun savolainen rovastikuntajako ensi silmäyksellä melko kirjavalta. Kuitenkin voidaan jo aikakauden alusta lähtien todeta nimikirjavuuden takaa tässä kirkollisessa aluejaossa selvät ja melko muuttumattomat pääpiirteet.

Savolaisseurakunnat kuuluivat 1700-luvun alkupuolella kolmeen ”kontrahtiin”, joista itäisin oli Säämingin rovastikunta. Rovasti Abraham Petri Carsteniuksen tullessa vuonna 1723 siihen kontrahtirovastiksi virkapiiri käsitti Säämingin, Sulkavan ja Puumalan lisäksi useita Karjalan puolen kirkkopitäjiä, Ruokolahden, Jääsken, Joutsenon, Savitaipaleen, Taipalsaaren ja Lappeenrannan emäseurakunnat sekä Rautjärven, Kirvun, Suomenniemen ja Lemin kappelit (1729, 1740). Hattujensodan seuraamuksia oli sitten muun muassa Säämingin rovastikunnan hajoaminen. Pääosa siitä jäi Turun rauhan rajan taakse, ja siitä pitäen aina vuoden 1802 järjestelyyn saakka Savon seurakunnat olivat jakautuneina vain kahteen rovastikuntaan.

Näistä Savon kahdesta ”kontrahdista” eteläisempi, Mikkelin rovastikunta, käsitti vuonna 1722 Savon maakuntarajojen piiristä Mikkelin, Kangasniemen, Pieksämäen, Joroisten, Mäntyharjun ja Ristiinan pitäjät sekä Hirvensalmen kappelin ja maakunta-alueen ulkopuolelta Savitaipaleen, Laukaan, Saarijärven, Viitasaaren ja Rautalammin ynnä silloiset Jyväskylän ja Kivijärven kappelit. Juva kuului honoräärirovasti Henrik Poppiuksen välittömään valvontaan, eikä hän niinmuodoin ollut virkatoimissaan Mikkelin kontrahtirovastista suoranaisesti riippuvainen, vaikka tosin Juva laskettiinkin sekä hänen aikanaan (esimerkiksi 1728) samoin kuin myös rovasti Abraham Poppiuksen alaisena vielä 1735 Mikkelin rovastikunnan piiriin kuuluvaksi.⁷⁰ Joroinen oli jo 1724 joutunut siirtymään Mikkelin ”kontrahdista” luonnollisempaan yhteyteensä, naapurirovastikuntaan, ja Mikkelin samoin kuin myös Säämingin rovastikunta pysyivät tällä kannalla sitten Pikkuvihaan saakka. Turun rauhan jälkeisessä jaossa Mikkelin rovastikunta käsitti edelleenkin mainitut eteläsavolaiset ja itähämäläiset seurakunnat lukuun ottamatta Juvaa, jota ei ainakaan enää 1740 luettu tähän rovastikuntaan kuuluvaksi. Vasta 1788 äsken luetellut epäsavolaiset seurakunnat ynnä Pieksämäki ja Rautalampi lohkaistiin Mikkelin rovastikunnasta pois ja samalla siihen lisättiin jälleen Juvan seurakunta sekä Puumala ja Sulkava. Tässä muodossa vanha Mikkelin rovastikunta pysyi sitten – tosin nimeltään vuosina 1759–1764 Pieksämäen ja vuodesta 1802 pitäen Etelä-Savon rovastikuntana ollen – jatkuvasti tässä käsiteltävän kauden loppuun saakka.

Kolmas savolainen ”kontrahti”, Rantasalmen rovastikunta, oli ollut kontrahtirovasti Andreas Heinriciuksen hoidossa jo vuodesta 1706 läh­tien ja käsitti vuonna 1722 Rantasalmen, Kerimäen, Sulkavan, Puumalan, Leppävirran, Kuopion ja Iisalmen emäseurakunnat sekä Pielaveden kappelin. Sulkavan ja Puumalan jouduttua seuraavana vuonna Säämingin rovastikuntaan ja Joroisten siirryttyä Mikkelin rovastikunnasta niiden tilalle 1724 sekä Juvan 1730-luvun lopulla luetellut seurakunnat kuuluivat Rantasalmen rovastikuntaan aina Turun rauhaan saakka. Rauhan jälkeen siihen vielä lisättiin vasta perustettu Heinäveden kappeli sekä Säämingin hajonneesta rovastikunnasta Puumala ja Sulkava ynnä Kanta-Suomen puolelle jääneet rippeet Sääminkiä ja Ke­rimäkeä. Kuten äsken jo kerrottiin, Puumala, Sulkava ja Juva siirrettiin tästä yhteydestä Mikkelin rovastikuntaan vuonna 1788. Muuten rovastikunnan seurakuntajako pysyi sitten vuoden 1802 järjestelyihin saakka entisellään, mutta sitä mukaa kuin Pohjois-Savossa 1700-luvun lopulla kappelinmuodostusta jatkui, rovastikunnan seurakuntienkin lukumäärä vastaavasti lisääntyi: vuodesta 1763 Kiuruvedellä, 1766 Maaningalla, 1769 Nilsiällä ja Karttulalla, 1781 Tuusniemellä sekä 1795 Suonenjoella. Samoin kuin Mikkelin myös Rantasalmen rovastikunta on ollut monien nimenmuutosten alainen. Vuosina 1722–1743 se toimi Rantasalmen, 1745–1754 Juvan, 1755–1767 Leppävirran, 1768–1787 jälleen Juvan, 1789–1796 Rantasalmen ja 1801–1802 Iisalmen rovastikuntana.

Viimeksi mainittuna vuonna Iisalmen rovastikunta jakautui kahtia siten, että Rantasalmen, Pieksämäen, Joroisten ja Leppävirran emäseurakunnat ynnä Heinäveden, Haukivuoren ja Suonenjoen kappelit tulivat muodostamaan Pohjois-Savon alemman rovastikunnan ja Kuopion, Iisalmen ja Rautalammin emäseurakunnat sekä niistä lohjenneet Maaningan, Karttulan, Nilsiän, Tuusniemen, Pielaveden, Kiuruveden ja Hankasalmen kappelit Pohjois-Savon ylemmän rovastikunnan. Autonomian ajan alussa Kerimäki ja Sääminki liitettiin edelliseen rovastikuntaan jota vastoin Suonenjoen kappeli siirrettiin siitä Pohjois-Savon ylempään rovastikuntaan 1830 samoin kuin myös Leppävirta vuonna 1851 Kuopion tuomirovastikuntaan. Kuopion hiippakunnan muodostamisen jälkeen entisen Pohjois-Savon ylemmän rovastikunnan nimeksi näet tuli Kuopion tuomiorovastikunta alemman jäädessä Pohjois-Savon rovastikunnan nimiseksi.⁷¹

 

Kokonaiskuvan saamiseksi ja olletikin eräiden tässä kirjassa olevien väestöhistoriallisten asetelmien vaatimia tarpeita varten on Savon kirkollisesta jaosta vielä esitettävä luetteloksi tiivistetyt tiedot seurakuntien kuulumisesta vuosina 1722–1743 ja 1802–1870 kolmeen sekä vuosina 1743–1802 kahteen rovastikuntaan.

Emäseurakuntia oli Savossa vuonna 1721 viisitoista – Mikkeli, Kangasniemi, Mäntyharju, Ristiina, Sulkava, Puumala, Sääminki, Kerimäki, Rantasalmi, Juva, Pieksämäki, Joroinen, Leppävirta, Kuopio ja Iisalmi – sekä kappeleita kaksi, Mikkelin kupeessa Hirvensalmi ja Iisalmen Pielavesi. Tällaisesta tyvestä lähti Savon seurakuntajako kuvattavana kautena kehittymään.

Kehitys oli lähinnä kappelinmuodostusta, ja se tapahtui enimmäkseen rukoushuonekuntavaiheen kautta. Eteläisempien pitäjien kappelinmuodostus ei kuitenkaan päässyt vauhtiin – lukuun ottamatta Haukivuoren lohkeamista vuonna 1737 ja Suonenjoen 1781 Pieksämäestä sekä Heinäveden vuonna 1744 Rantasalmesta eri rukoushuonekunnaksi – ennen kuin vasta 1860-luvulla, jolloin Kangaslammista tuli Rantasalmen rukoushuonekunta (1862), Savonrannasta Kerimäen (1862), Jäppilästä ja Virtasalmesta Pieksämäen (1860 ja 1866) sekä Anttolasta Mikkelin rukoushuonekunta (1867). Lisäksi myös Kerimäen Enonkoski sai samoilla ajanvaiheilla oman papin (1859) ja kirkon (1860). Sitä vastoin, että etelässä kirkollisten hallintoalueiden jakautuminen oli voittopuolisesti näin jälkijättöistä. Pohjois-Savossa kehityksen ajallinen painopiste asettui melkoista varhaisempaan kauteen. Niinpä jo vuoteen 1781 mennessä yksistään Kuopion vanhasta suurpitäjästä lohkesi neljä kappelia nimittäin Nilsiä ensin rukoushuonekunnaksi 1738 ja kappeliksi 1769, Karttula rukoushuonekunnaksi 1765 ja kappeliksi niinikään 1769, Maaninka kappeliksi 1766 ja Tuusniemi kappeliksi 1781. Lisäksi Kiuruveden kappeli erosi Iisalmen pitäjästä vuonna 1763. Lukuun ottamatta Lapinlahden muodostumista Iisalmen rukoushuonekunnaksi 1819 ja kappeliksi 1847 sekä Rutakon repeämistä Lapinlahdesta sen rukoushuonekunnaksi 1854 mainittu 1700-luvun jakautumisprosessi tyydytti Pohjois-Savon kirkollisen hallinnon tarpeita aikakauden loppuun saakka. Sitä paitsi tosin myös Hankasalmi lohkesi Rautalammista erilliseksi saarnahuonekunnaksi ja sai ocnan kirkon jo vuonna 1799 sekä tuli kappeliksi 1802 saatuaan eri aikoina yhteyteensä useita kyliä Pieksämäen länsilaidalta. Vesanto pääsi rukoushuonekunnaksi 1854 mutta kappeliksi vasta 1868.⁷²

Kehitystä koskevan yleiskuvan saamiseksi on edellä kerrotut Savon kirkollisen aluejaon vaiheet koottava tässä vielä yhtenäisen asetelman puitteisiin merkitsemällä taulukkoon ne ajankohdat, jolloin kullekin seurakunnalle myönnettiin oikeus muodostua saarna- tai rukoushuonekunnaksi, kappeliksi tai itsenäiseksi pitäjäksi tai rakentaa oma kirkko ja palkata oma pappi (siv. 350).

 

Seurakunnallinen jakautumispyrky, jonka ensimmäisinä näkyvinä tuloksina oli yleensä aluksi rukoushuonekunnaksi muodostuminen, oman papin palkkaaminen sekä vihdoin varsinaiseksi kappeliksi eriäminen, keskittyi Savossa siis etupäässä 1700-luvun (Pohjois-Savo) ja 1800-luvun (Etelä-Savo) keskivaiheille ja sen jälkeisille vuosikymmenille. Nämä tärkeät kirkollisen aluehallinnon muutosvaiheet sattuivat siis suurin piirtein samoille ajantienoille, jolloin juuri oli tapahtunut ja parhaillaan tapahtumassa voimakasta väestönlisäystä sekä asutuksen leviämistä ja tihenemistä vanhojen kantapitäjien laitapuolilla. Kaskeavassa Savossa – kasken vaatiessa paljon tilaa – tällainen väestönlisäys ja asutuksen leveneminen ja tiheneminen oli 1700-luvulla mahdollista lähinnä vain maakunnan pohjoisosissa. Kun kaskiviljelys ei voinut eteläisissä pitäjissä enää sanottavasti lisääntyä, tuli siellä pysähdys myös kappelinmuodostukselle, ja vasta kohentuvan peltoviljelyksen ja muun ehomman olon mukana myös täällä alkoi vihdoin tuntua tarvetta saada kirkollisenkin aluejaon verkkoa tiheämmäksi.

Tällainen tarve johtui miltei poikkeuksetta liian pitkiksi käyneistä kirkkomatkoista ja olletikin siitä hankaluudesta, mikä koitui ruumiiden saamisesta siunattuun maahan. Tästä kuljetusvaikeudesta lähtivät esimerkiksi Karttulan seurakunnan syntyvaiheet juontumaan punnonmäkeläisten pyydettyä 1755 kyläänsä omaa hautausmaata, koska heidän oli kuuden peninkulman päässä asuvina kovin vaikea tuoda kiviromuisten maiden ja isojen järvien takaa kuolleitaan Kuopion kirkolle. Ei ehtinyt kymmentäkään vuotta kulua, kun jo tästä pyynnöstä oli sukeutunut laajemmat hankkeet ja viimein oma seurakunta. Pitkien matkojen haitta olikin kaikkien Kuopion kappelien synnyn syynä samoin kuin myös Kiuruveden ja Lapinlahden kappelien Iisalmen pitäjässä.⁷³

Kappelimuodostuksen jarruna oli kuitenkin jo vuosisadan alkupuolelta pitäen ollut monia määräyksiä, jotka kytkivät erilleen yrittäviä kulmakuntia jatkuvin taloudellisin velvoituksin vanhan emäseurakunnan yhteyteen. Nämä koskivat eritoten pappien ja muiden kirkonpalvelijoiden saatavia ja seurakunnan julkisten rakennusten, lähinnä kirkon ja pappiloiden, rakentamista ja jatkuvaa kunnossa pitoa. Niinpä kuninkaan antama päätös vuoden 1734 yleisiin rahvaanvalituksiin myönsi tällaisille omaksi kappeliksi yrittäville seurakuntalaisille oikeuden ylläpitää erityistä saarnaajaa ”silloin kun olosuhteet sellaista vaativat”, mutta tämä oikeus ei suinkaan saanut koitua emäseurakunnan muulle papistolle ja vakituiselle palvelijakunnalle vahingoksi näiden saatavia su­pistamalla. Sitä paitsi oli ”järjestyksen ja selvyyden vuoksi ja vastaisten riitojen välttämiseksi” määrätty, että asian johdosta oli ensin kuultava koko seurakuntaa ja neuvonpidon tulos koottava täsmälliseksi sopimukseksi. Kappelin perustamista koskeva anomus oli sitten toimitettava paitsi konsistorille myös maaherran harkittavaksi.⁷⁴

Niinpä Kuopionkin suurseurakunnassa 1760-luvulla virinneitä kap­pelihankkeita kohtasi virkaportaissa oitis vanhojen pykälien panema kynnys. Asia oli tullut ajankohtaiseksi Karttulan eli Sydänmaan kulmakunnan anottua oikeutta erota emäseurakunnasta ja palkata itselleen oma pappi. Kuitenkin oli laiminlyöty hankkia yritystä koskeva maaherran lausunto, ja niinpä asia palautuikin vuonna 1768 kuninkaista takaisin Savoon ja joutui syyskuun lopulla käräjäkäsittelyyn Kuopiossa. Emäseurakunnan kuuleminen oli välttämättömästi oleva kappelihankkeen käsittelyn lähtökohtana. Kuopion käräjillä tuli nyt päätökseksi, että kukin ”ruotutalo” olisi suorittava kappalaisten ylläpidoksi neljä viljakappaa vuosittain ja että entisistä kahdesta kappalaispappilasta muodostettaisiin neljä siten, että yksi tulisi emäseurakunnan oman kappalaisen, toinen Karttulan, kolmas Maaningan ja neljäs Nilsiän kappalaisen asuttavaksi. Samalla piti myös kappalaisten palkkasaatavat ”tasattaman ja jaettaman”. Karttulan kulmakunnan isännät lupasivat heti perustaa Antti Koskisen maalle kolmen neljänneksen peninkulman päähän kappelikirkosta – joka jo neljä vuotta takaperin oli saatu rakennetuksi – papilleen oman, kuusi suojaa käsittävän pappilan, mikäli näet heille tällainen oma pappi myönnettäisiin. Pappilan rakennusten korjaus ja muiden tarpeellisten suojien hankkiminen oli tarkoitus jättää papin omaksi huoleksi. Varsinaisista papinsaatavista kappelilaiset tekivät sellaisen päätöksen, että kukin talonsavu – siis talollisruokakunta – suorittaisi entisten kappalaissaatavien lisäksi kahdeksan kappaa ja kukin torppari yhden kapan viljaa ynnä kolme kupoa (kärvor) olkia, yhden leivän, kaksi naulaa voita sekä villoja, pellavaa ja hamppua ”varojen ja Jumalan siunaaman vuosiannin mukaisesti” ynnä kuorman halkoja pappilaan tuotuina ja valmiiksi pilkottuina, ”ja mitä hän lisäksi tarvitsee, saa hän hyyrittä lähimmästä naapurista halunsa mukaisen määrän ottaa”. Sitä paitsi oli sovittu siitä, että tuleva kappalainen saisi vuokratta käyttää laidunta ja myös kalastella Karttulan ja Punnonmäen talojen vesillä ”vaikkakohta luvan ja suostumuksen hankkimalla”. Lisäksi ”arvelivat” seurakuntalaiset myös kirkkoherran luovuttavan omista saatavistaan ”jotakin” näiden kappalaisten ylläpidoksi. Kirkkoherra Henrik Porthanus olikin Kuopion käräjillä itse läsnä ja sovitti ihan siltä istumalta kristillisen rakkauden vaatimukset mammonanrakkauden niveliin selittämällä tahtovansa vastedes ”mukautua asian haaroihin”. Emäseurakunnan asukkaat puolestaan sanoivat haluavansa vapautua niiden neljän entisen viljakapan suorittamisesta, joita siihen saakka oli seurakunnan kappalaisille maksettu.⁷⁵

Papinsaatavien puolesta näytti Pohjois-Savon suurseurakuntien jakohankkeille koittaneen vuoden 1806 tienoilla harvinaisen hyvät edellytykset. ”Nyt on tilaisuus” – maaherra Wibelius kiiruhti kirjoittamaan valtiosihteerille – ”panna toimeen tasailemisia ja jakoja, jollaista ei tarjoudu vuosisatoihin”. Iisalmella oli näet kontrahtirovasti Johan Lagus vasta kuollut (1806) ja seurakunta siis joutuva pappisvirkojen järjestelyn kannalta avoimeksi vuoden kuluttua. Kuopio ja Leppävirta olivat niinikään ”vapaita” rovasti Nils Aganderin kuoltua edellisessä seurakunnassa 1803 ja rovasti Gabriel Tuderuksen jälkimmäisessä 1805. Kuopion kirkkoherran virkaa olikin Aganderin kuoleman jälkeen pidetty juuri seurakuntajärjestelyjen takia jatkuvasti avoinna, ja sitä paitsi Rautalammin rovasti Gabriel Krogius oli halvauksen vuoksi vuoteen omana ja siis kohta jo pois menevä.⁷⁶ Sitkeät jakohankkeet, joihin maaherra Wibeliuksen suunnitelmissa kuului vähintään kolmen uuden seurakunnan muodostaminen ja samalla Kuopion hiippakunnankin perustaminen, jäivät yhtäkaikki edelleen tuloksettomiksi. Leppävirta pysyi entisellään, Kuopion kirkkopitäjästä tosin Nilsiä itsenäistyi 1816 ja Iisalmen emäseurakunnasta Pielavesi 1811 ynnä Lapinlahden tienoot rukoushuonekunnaksi 1819, mutta virkaseuraannon kannalta harvinaisen edulliseen vuoden 1806 tilanteeseen ei kuitenkaan välittömästi liittynyt mitään uusien seurakuntien syntymisiä. Nilsiä yritti itsenäistyä jo 1807, mutta se pääsi Kuopiosta irti – kuten sanottu – vasta 1816.⁷⁷

Tietenkin myös emäseurakuntalaisten vastahankaan vetävät edut tulivat monin tavoin tällaisia kappelihankkeita jarruttaneeksi. Kappelien lohkeaminen seurakuntien laidoilta enteili aina koko pitäjän kuormaksi pantujen rasitusten kantajakunnan supistumista, mutta sitä paitsi kappeliksi yrittävät laitapitäjäläiset olivat enimmäkseen myös seurakuntien vähäväkisintä ainesta, joita keskemmällä pitäjää, lähempänä kirkonkuvetta asuvaiset isoiset kutsuivat rahvaanomaisesti karkeahkoilla kompasanoilla pistellen milloin ”karsinakirkkoisiksi” milloin ”perukkapitäjäläisiksi” milloin milläkin tavalla ikään kuin vähätellen. Niinpä tästä erilleen yrittävien köyhyydestä johtui tietenkin myös se haitta, että emäseurakuntalaisiakin joskus, eritoten kappelinmuodostuksen alkuaikoina, koetettiin velvottaa ottamaan heidän rakennushankkeisiinsa osaa. Tässä suhteessa on kuvaava esimerkiksi Suur-Savon vuoden 1746 rahvaanvalitusten neljästoista pykälä, jossa oudoksuttiin sitä, että pitäjäläisiä ”usein” rasitettiin kappelilaisten rakennustouhuilla ja anottiin, että nämä velvoitettaisiin yksin panemaan pystyyn kirkolliset rakennuksensa ja huolehtimaan niiden kunnossa pidosta.⁷⁸ Ilmeisesti siinä sillä kertaa oli ”valitusten” tähtäimessä Haukivuoren kulmakunta, joka pyrki pääsemään liian pitkistä matkoista Pieksämäen pitäjän kirkolle ja jonka 41 taloa vastikään olivat omin päin ”ilman esivallan suostumusta” ja omin varoinensa panneet pystyyn oman kappelikirkon ja halusivat nyt siihen Pieksämäeltä irroitettavaksi myös oman vakituisen kappalaisenkin.⁷⁹

Nimenomaan myös tämä viimeksi mainittu seikka, emäseurakunnan papiston väheneminen, kun kappeli pyrki siitä sieppaamaan yhden kappalaisen ikiomaksi papikseen, oli kappelilaisten irroittautumishankkeiden pahimpia esteitä. Haukivuoren kulmakuntalaiset olivat vuoteen 1760 mennessä päässeet asiassaan jo niin pitkälle, että olivat esivallalta todella saaneet luvan kappelinsa perustamiseen. Kirkkokin siellä siis – kuten jo mainittiin – oli olemassa, mutta kun Heikki Pylkkänen nyt ylisen ja alisen kihlakunnan edustajana esitti valtiopäivillä haukivuorelaisten toivomuksen saada Pieksämäeltä toinen kappalainen ”kappeliinsa” asumaan, epäsi sekä konsistori että maaherranvirasto heidän anomuksensa viitaten paitsi Pieksämäen papiston palkkaetujen koskemattomuuteen myös emäseurakuntalaisten mitä pontevimpaan kantaan, joka vastusti kummankaan kappalaisen muuttamista Haukivuoren kappeliin asumaan. Pitäjäläisille oli ennenvanhaan itse pappikin etu, josta riideltiin aineen tosiasioihin viittaamalla kuin viljakapoista konsanaan.⁸⁰

Tässä ei voida tietenkään puuttua kaikkiin maakunnan monivaiheisiin kappelihankkeisiin ja niitä jarruttaneisiin seikkoihin, joista tulee vielä tuonnempana – esimerkiksi tientekorasituksista kerrottaessa (siv. 534) – puhetta ja jotka kuuluvat lähinnä seurakuntahistorioissa kuvattaviin asioihin. Mutta esimerkki elävöittää kokonaisilmiöitäkin, ja niinpä Anttolan kappelin synty-yritykset 17O0-luvulla Etelä-Savossa ja Lapinlahden kappelin syntyvaiheet 1800-luvulla Pohjois-Savossa saavat tässä valaista niitä monenlaisia eri tahoille vetävien etujen ristiriitoja, joita kirkollisen aluejaon kehitykseen yleensäkin sisältyy ja siinä eritoten kappelien karisemiseen vanhojen emäseurakuntien liepeiltä mainittujen vuosisatojen Savossa.

Mikkelin pitäjän kaakkoisella kulmakunnalla oli kappelihankkeita ollut jo 1660-luvulta lähtien Anttolan säterin silloisen omistajan eversti Klaus Johan Baranoffin halutessa rakentaa kirkon keskelle ”lääniänsä” ja muodostaa alaisuuteensa kuuluvista Mikkelin, Juvan, Puumalan ja Ristiinan pitäjien lievetaloista erityisen seurakunnan. Baranoffin oltua kirjeenvaihdossa sekä Viipurin tuomiokapitulin että kreivi Brahen kanssa yritys oli kuitenkin jäänyt sillensä ja pysyi sitten kätkössä yli sadan vuoden ajan.⁸¹ Mutta tällöin, 1784, maaherra De Geerillä oli kerrottavana Porvoon konsistorille uutisia jo melko pitkälle päässeistä kappelihankkeista, joita Anttolan säterin silloisella omistajalla vänrikki Erik Johan Wirilanderilla oli ajettavanaan saadakseen rakennetuksi rustholliaan ja akumenttitalojaan varten oman kirkon ja sen vuoksi yhdistetyksi 49 taloa Mikkelin pitäjästä, 40 Juvalta, 18 Puumalasta ja 11 Ristiinasta erityiseksi Anttolan kappeliseurakunnaksi. Asiaa koskeva anomus oli jo ehtinyt kuninkaisiin saakka ja pitäjänkokouksessa ollut esitettävänä kaksi piirustustakin kirkonrakennusta varten – toinen kahdeksankulmaisen, toinen ristikirkon kuosiin – sekä väritetty asemapiirros kirkon, hautausmaan ja pappilan paikkoja valaisemaan. Hanke tosin jälleen raukesi ja vei toivotuille perille vasta lähes sadan vuoden kuluttua (1867–1872) mutta paljasti kylläkin kappelinmuodostuksen tavallisimmat ja tärkeimmät esteet. Mikkelin emäseurakunnassa sekä papit että rahvas vastustivat erilleen yrittäjiä. Onnettomuudekseen – tässä seikassa – kulmakuntalaiset olivat visusti painaneet mieleensä Lutheruksen Vähänkatkismuksen pääkappaleet, niin että – kuten pitäjänkokouksen pöytäkirja todistaa – ”pitäjän uusi rovasti Forsius selitti havainneensa parhaimman kristinopin taidon olevan istutettuna Anttolan seudun rahvaskansaan ja sen lapsikatraisiin, mitä vastaan myöskään vänrikki Wirilanderilla ei sanomista ollut”. Erityisesti seurakuntalaiset vastustivat toisen kappalaisensa luovuttamista Anttolan puolen omaksi papiksi ja joka tapauksessa vaativat anttolalaisten velvottamista jatkuvastikin vanhojen rasitustensa vähentämättömään suorittamiseen, papiston palkkaukseen, kirkon ja pappilan rakentamiseen ja kunnossa pitämiseen Mikkelin pitäjässä. Kappeliin suunniteltujen ristiinalaisten puolesta sikäläinen rovasti Nils Agander niinikään vastusti tuumaa, ja – kuvaavasti kylläkin – Puumalassa sitä kannatti majuri Georg Adolf von Sticht ja Juvalla luutnantti Elfvengren neljäntoista muun juvalaistalon mukana kuitenkin nimenomaan edellyttäen pääsemistä irti entisen yhteytensä aiheuttamista kirkollisista rasituksista. Vielä vuonna 1828 Juvalla, Mikkelin pitäjän puolisella kulmakunnalla, eli toiveita saada nämä Juvan kirkolta katsottuna viiden peninkulman takaiset seudut kappeliin liitetyksi.⁸²

Pohjois-Savossa taas, entisten Iisalmen ja Kuopion pitäjien rajamailla, oli Ollikkalan kulmakuntalaisilla osaksi samoja osaksi erityisesti sen seudun omista oloista johtuneita haittoja harminaan lähtiessään piispantarkastuksessa 1794 hankkimaan Lapinlahden seutuja omaksi kappeliseurakunnaksi. Siitä tuli pitkä ja monien pettymysten katkeroittama kappelikamppailu. Päästessään vihdoin vuonna 1847 Iisalmen emäseurakunnan Lapinlahden kappeliksi kulmakuntalaiset olivat saaneet sotia asiansa puolesta jo 53 vuotta ja tehdä sen vuoksi kahdeksan eri anomusta. Irtautumisen esiasteina oli täällä ollut ensin lupa oman hautausmaan perustamiseen (1803), oman rukoushuoneen rakentamiseen (1822) ja vihdoin oman rukoushuonesaarnaajan saamiseen (1842) mutta esteinä jatkuvasti vanhat tutut samat seikat kuin yleensäkin pitäjänliepeiden itsenäistymispyrkimyksissä. Palkkaetujensa takia emäseurakunnan papisto ja yleisten rasitustensa takia emäseurakuntalaiset asettuivat hankkeita vastustamaan, ja sitä paitsi itse erilleen yrittäjätkin riitelivät sitkeästi, milloin kappalaisen palkkausasioista milloin kappelikirkon ja pappilan paikasta (Ollikkala, Sutela, Jumiskylä). Usein oli kappelihankkeen torjumisen muodollisena syynä anomuksen myöhästyminen siitä määräajasta, kahdesta kuukaudesta, jonka asetus edellytti anomisajaksi kappalaisen viran avoimeksi tulosta lukien. Lapinlahden kappelin syntyvaiheisiin ei tässä ole aihetta enempää puuttua. Kappelikehityksen yleiseltä kannalta katsottuna kerrotut seikat jo tarpeeksi valaisevat asiaa.⁸³

 

Erikoislaatuista hankaluutta tuotti kirkolliselle hallinnolle Turun rauhan raja siellä, missä se sattui pirstomaan seurakuntia kahden valtakunnan alueelle. Mäntyharjussa olivat kolmannes pitäjästä sekä kirkko ja molemmat pappilat jääneet Venäjän puolelle rajaa, joten kirkkoherra Zakris Cygnaeuksella oli aluksi melkoista hankaluutta sen johdosta, että Haminan konsistori vaati Viipurin kuvernementtikanslian velvottamana häneltä selitystä venäläisten pyhänviettojen laiminlyömisestä ja kirjallista sitoumusta sikäläisten käskyjen noudattamisesta. Cygnaeus väisti vaikeuden aluksi siten, että huomautti rajalinjan vahvistamisen vielä (1745) puuttuvan, ja saikin myöhemmin seurakuntansa kirkollisen yhteyden säilytetyksi hankkimalla kuvernementinkansliasta 1746 vahvistuksen, joka salli kirkollisen hallinnon jäädä seurakunnan molemmissa osissa hänen alaisenaan ennalleen, vaikka tosin valtiopäivillä oli siitäkin jo ehtinyt olla puhetta, että Mäntyharjun ”ruotsalaisista” rippeistä ja Hirvensalmen kappelista tehtäisiin erityinen seurakunta.⁸⁴ Tällä kannalla jatkuikin sitten Mäntyharjussa seurakuntaelämä häiriytymättömästi 1750-luvun lopulle saakka, jolloin taas syntyi kysymystä muodostaa Kanta-Suomen puolisista pitäjän osista tykkänään eri seurakunta ja rakentaa sille oma kirkko ja kirkkoherran pappila Lahnaniemeen sekä kappalaisen pappila Toivolaan. Hanke jäi kuitenkin toteuttamatta, kun samoihin aikoihin tuli Vanhan-Suomen puolinen pappilankorjaus eteen ja seurakuntalaiset toivoivat saavansa jatkuvasti käyttää yhteisesti vanhoja kirkollisia rakennuksiaan.⁸⁵

Kirkollisissa rajaoloissa oli hankaluutta maakunnan itäisilläkin liepeillä. Niinpä Kerimäellä syntyi sekaannusta papinsaatavien ja tertiaalin suorittamisessa. Vuoden 1748 piispantarkastuksesta lähtien sanotun pitäjän samoin kuin myös osa Säämingin seurakunnan Kanta-Suomen puolisista asukkaista olivat suorittaneet nämä maksunsa Liperin papistolle, joka taas vastavuoroon oli hoitanut heidän kirkollisia tarpeitaan. Mutta siitä huolimatta myös Vanhan Suomen puolelle joutunut Kerimäen papisto vaati heiltä osaansa tertiaalista.⁸⁶ Sitä vastoin Kerimäen pitäjän muut Kanta-Suomen puoliset asukkaat käyttivät jatkuvasti entistä rajan taakse jäänyttä kirkkoaan jopa sitoutuivat auttamaan uudenkin kirkon rakentamisessa, kun salama oli polttanut entisen kesällä 1764.⁸⁷ Tällöin oli kyllä Kerimäelläkin jo, samaan tapaan kuin juuri kerrottiin Mäntyharjun oloista, hankkeita oman kirkon saamiseksi Kanta­Suomen puolisia seurakuntalaisia varten. Hallitus yleensä tätä rajanylisen kirkollisen yhteyden katkaisemista ajoi; seurakuntalaiset taas – tietenkin lähinnä uusien rasitusten pelosta – yhteyden jatkumista toivoivat. Konsistorilla puolestaan oli suunnitelmia Kerimäkeen siihen aikaan kuuluvan Kaatamon kylän 5 talon liittämiseksi Liperiin ja muiden talojen (40 taloa ja vielä enemmän torppareita) yhdistämiseksi Kesälahden pieneen seurakuntaan sekä Säämingin Kanta-Suomen puolelle jääneiden talojen (9 taloa) panemiseksi Rantasalmen yhteyteen. Hankkeet eivät kuitenkaan toteutuneet, mutta erittäin vaikeaksi muodostui rajanylinen yhteys vuoden 1770 ruttosulun takia. Kerimäellä jo hankittiin asian järjestämistä sellaiselle kannalle, että Vanhan Suomen puolinen kirkkoherra panisi ruttosulun ajaksi oman apulaisensa hoitamaan Kanta-Suomen puolista seurakunnan osaa, mitä kruununvouti Martinikin suositteli maaherran hyväksyttäväksi.⁸⁸ Mutta täällä kuten muuallakin jäi savolaisen rajakirkon olojen tärkeimmäksi piirteeksi koko ruotsinajan loppukautena seurakunnallisen yhteyden säilyminen erottavasta ja tilapäisesti hyvinkin väenpitäväksi muodostuneesta valtakunnanrajasta huolimatta.

 

Porvoon piispallisesta hallintokeskuksesta käsin ylläpidettiin yhteyttä 30–60 peninkulman takaisiin savolaisseurakuntiin tietenkin enimmäkseen virkakirjeiden avulla ja pappeinkokouksia järjestämällä, mutta sitä paitsi piispa lähti aika-ajoin seurueineen itsekin liikkeelle tarkastamaan virkapiirinsä kirkollisia takamaita. Tällaisen piispantarkastuksen piti Juhana Gezelius jo alkuvuodesta 1723 saavuttuaan edellisenä talvena Porvoon hiippakuntaa hoitamaan. Tarkastusmatka ulottui Pohjois-Savoon saakka. Seuraava piispantarkastus tapahtui viiden vuoden kuluttua 1728 ja tämän jälkeen noin kymmen- ja viisivuotisin väliajoin: 1735–1738, 1748, 1753, 1764, 1768, 1780, 1793–1794, 1797, 1810, 1828 jne. Tarkastuksia toimitettiin enimmäkseen talvikelin aikana ja alueen laajuuden takia useinkin vain osassa hiippakuntaa. Esimerkiksi talven 1735–1736 piispantarkastus koski suurimmaksi osaksi Uudenmaan ja Etelä-Karjalan pitäjiä ja vain hipaisi Savoa sen eteläisiltä ja kaakkoisilta laidoilta, Mäntyharjua, Ristiinaa, Puumalaa, Sulkavaa, Sääminkiä. Vasta parin vuoden kuluttua piispa Juslenius ehti taas savolaispitäjiä tarkastamaan, nyt maakunnan keskiosissa, Mikkelissä, Juvalla, Rantasalmella, Joroisissa, Leppävirroilla, Pieksämäellä, Kangasniemessä, Hirvensalmessa ja Kerimäellä ja vihdoin 1738 Pohjois-Savossa, Kuopiossa, Iisalmella ja Pielavedellä. Tarkastusten koskiessa kerrallaan näin vain osaa maakunnan pitäjistä saattoi mennä melkoinen aika ennen kuin seurakunta taas piispansa näki. Kovin pitkäksi kävi tarkastusten väliaika vuosisadan lopulla, kun esimerkiksi Leppävirran pitäjäläiset vuoden 1764 jälkeen vasta 30 talven kuluttua (1794) tapasivat kirkonmiehistään korkeimman.⁸⁹

Kun tarkastusmatka tapahtui talvella, oli esimerkiksi vuoden 1736 visitaatiota varten piispa Daniel Jusleniukselle varattava viisi rekeä käytettäväksi, mutta pahan ilman sattuessa piti piispaa olla kyydissä enemmänkin hevosmiehiä. ”Pyydän samalla Herroja Pastoreita välttämään kaikkea kustannusta ja vaivaa valmistusten takia, jota en minä eivätkä myöskään matkakumppanini ansaitse” – Juslenius jo etukäteen pappejaan varoitteli – ”mutta mikä minua henkilökohtaisesti koskee, pyytäisin, koska minun vaivanani ovat kylmänvihoista ärtyväiset jäsenet, että minulle suotaisiin lämmin huone, jossa ei vetoa seinistä, ikkunasta eikä lattiasta tunnu, ja ellei muuta tarjona ole, olisin tyytyväinen, jos edes puhdas savupirtti maatakseni annettaisiin. En ole tulossa kyselemään hupia enkä tarjoilua, komeutta enkä huomiota vaan rakkautta, uskollisuutta ja puhdasta vaellusta Kristuksessa ja meille uskotun hengellisen viran rehellistä toimittamista, mihin Herra Jumala meitä kaikkia Jeesuksen tähden vahvistakoon ja auttakoon!” Viiden kuuden ree’ellisen seurueena myös piispa Johan Nylander toimitti tarkastuksiaan Savossa (1748) ja niinikään neuvoi pappejaan kestityksen kohtuullisuuteen pyytäen ”lämmintä kortteeria” ja tervetuliaisiksi portaille ”iloista emäntää”.⁹⁰ Melkoista suurempi muhkeus kohahti savolaispitäjien kirkoilla vuosisadan lopulla piispan – esimerkiksi Zakris Cygnaeuksen vuonna 1797 – tullessa tarkastukselle hiippakuntansa pohjoisiin pitäjiin. Seurueen kyyditsemistä varten käskettiin Joroisten Kaitaisten kievariin tuomaan 12 hevosta ja taas neljän päivän kuluttua Kerisalon majataloon sama määrä. Nimismies ja yksi kirkonmies oli joka paikassa matkaa järjestämässä.⁹¹

Tällaisilla ”piispankäräjillä” käsitellyt asiat koskivat tietenkin lähinnä seurakunnallisia seikkoja, kuten Mikkelissä 1748 seuraavasti: 1) tiedusteltiin, oliko seurakuntalaisilla papeistaan valittamista, olivatko nämä laiminlyöneet virkansa hoitamisen, jättäneet jumalanpalveluksia pitämättä, katkismuskuulusteluja, hautauksia tai kasteita toimittamatta tai olivatko juopotelleet tai muuten elintavoiltaan moitittavia olleet (ei ollut valittamista); 2) kysyttiin papistolta, kuinka ahkerasti seurakuntalaiset kävivät kirkossa ja katkismuskuulusteluissa sekä käyttivät armon välikappaleita hyväkseen ja ylipäänsä olivat käyttäytyneet (eivät olleet huonompia eivätkä parempia kuin muissakaan seurakunnissa); 3) kysyttiin, oliko seurakunnassa mitään noitakonsteja, loitsimista tai taikauskoa vallalla ( ei ”tiettävästi” ollut lukuun ottamatta sitä, että jotkut välttivät erinäisten töiden suorittamista määrättyinä viikonpäivinä ”esi-isiensä tapojen mukaisesti”, mutta tämäkin tottumus oli jo häviämässä); 4) kerrottiin, että kiroilemista ja sapattirikoksia, ylensyömistä ja juopottelua koskevat asetukset, lapsenmurhaplakaatti, uskonto­ja palkollisasetukset, kiellettyjä polvia koskevat ja muut säädökset oli määräaikoina saarnastuolista kuulutettu, ”joten ei voida siihen vedota, ettei niiden sisältöä tunnettaisi”; 5) todettiin lukutaidon edistyminen kodeissa ja 6) että kirkon köyhiä oli kaksitoista; 7) todettiin kirkon rappiotila ja luvattiin rakentaa uusi; 8) keskusteltiin Mikkelin triviaalikoulun penkeistä, 9) lukkari Peninsulanuksen virasta, 10) viininpidosta, 11) kappalaisen Carlquistin rasituksista, 12) ruotsinkielisistä jumalanpalveluksista ja 13) kirkonisännästä. Seuraavana päivänä piispa tiedusteli rovastilta kappalaisten toimintaa (tunnustusta ansaitseva), seurakunnassa asuvia sotapappeja ja ylioppilaita (rykmentinpastori Gustaf Lindblad ja ylioppilas Jakob Alopaeus), kirkon inventaareja, pappilan tarkastuksia ja tarkastuspöytäkirjoja, penkkijärjestystä, rippikirjan pitoa, historiakirjojen asua, kirkontilejä, viininpitoa ja pitäjänkokousten pöytäkirjoja.⁹²

Vielä vuosisadan lopulla ja siitä edelleenkin vanhat vakiintuneet piispantarkastuksen muodot itse visitaatio kirkossa ja seuraavana päivänä agenda eli inquirenda pappilassa tai päinvastoin – tosin takasivat täten kirkollisen hallinnon jatkuvuuden maakunnassa, mutta esimerkiksi taikauskoa ja arvattavasti usein myös kansanopetusta ja seurakunnallista sopua koskevien tietojen tietyllä tavalla kaunistelevainen sävy ja muista lähteistä todettava tietojen ristiriitaisuus osoittavat, että piispan tarkastavan katseen ei toki kaikkiin pimentoihin toivottu tunkeutuvan. Joroisissa vakuutettiin 1723 ”hyvän sovun” vallinneen pappien ja seurakuntalaisten kesken, mutta kohta jo kuorissa valitettiin, etteivät pitäjän herrasväet tahtoneet alustalaisineen ottaa osaa kirkonrakennustöihin, vaikkei niistä vapautuminen suinkaan kuulunut edes aatelin etuoikeuksiin.⁹³

Piispantarkastuksissa saatuja tietoja tilkittiin välivuosina pidettyjen rovastintarkastusten avulla. Kontrahtirovasti oli virkapiirissään ja tällaisella tarkastusmatkalla tavallaan piispan sijainen ja toimitti sitten visitaatioasa tulokset pöytäkirjan muodossa Porvooseen piispan ja tuomiokapitulin tiedoksi. Tietenkään rovastintarkastus ei ulottunut kontrahtiin kuuluvia pitäjiä kauemmaksi. Tarkoitus oli, että sellainen pidettäisiin joka vuosi. Tästä nimenomaan Porvoon hiippakunnan rovasteja muistutettiin esimerkiksi vuonna 1737.⁹⁴ Rovastintarkastusten toimintamuodot ja niissä käsitellyt asiat olivat suurin piirtein samanlaiset kuin piispantarkastustenkin, ja molempien tarkoituksena tietenkin oli – kuten äsken esitetyistä Mikkelin tarkastustilaisuuden kysymyksistäkin jo havaittiin – paitsi seurakuntalaisten elämän ja opillisen edistymisen tarkkailu nimenomaan myös papiston viranhoidon valvominen ja tukeminen kehottavia paimenohjeita jaellen.

Lähtiessään vuoden 1736 tarkastusmatkalle Etelä-Savon pitäjiin Daniel Juslenius sanoi saapuvansa paitsi iloitsemaan seurakuntien uskon vahvistumisesta myös jakamaan sekä opettajille että sanankuulijoille ”muutamia hengellisiä lahjoja kehoituksen, kannustuksen ja lohdutuksen sanoilla!’.⁹⁵

 

Tällaisin eväin seurakunnan kirkkoherra jäi tarkastustilaisuuksien jälkeen kappalainen ja muut apulaiset tukenaan Herransa viinamäkeä hoitamaan. Tätä muuta kirkonväkeä oli kussakin emäseurakunnassa kappalaisen lisäksi pitäjänapulainen, lukkari, suntio ja kuudennusmiehet. Muutamissa seurakunnissa, kuten Juvalla, Kuopiossa, Mikkelissä, Pieksämäellä ja Rantasalmella, oli kappalaisia kaksikin. Usein toimi seurakunnan kirkkoherra tai kappalainen myös kirkonisäntänä eli kirkkoväärtinä, tai tehtävä oli uskottu jollekin paikkakunnan muulle säätyläiselle, kihlakunnankirjurille, tuomarille, upseerille, nimismiehelle. Savon papiston ja lukkarikunnan määrä kehittyi Isonvihan jälkeisajoista lähtien (1728) seuraavan pikku asetelman valaisemalla tavalla:⁹⁶

Savon kirkkoherrojen ja kappalaisten määrä kasvoi tietenkin vain sitä mukaa kuin seurakuntia jaettaessa syntyi uusia vakinaisia papinvirkoja. Muu papisto – apulaisten, saarnaajien, scitapappien joukko – sitä vastoin vaihteli määrältään helpommin ja pyrki aika-ajoin lisääntymään jopa varsinaista pappistarvetta suuremmaksikin. Liikojen pappien pesiytymistä esimerkiksi rykmentteihin yritettiin 1700-luvulla moneen otteeseen ehkäistä.⁹⁷ Samaan tapaan kuin vakinaisen papiston myös lukkarien määräsuuruinen ryhmä – oikeammin sanottuna siis toimien määrä – kasvoi vain itse seurakuntien lisääntyessä.

Kirkollisvirkakunnan ja muun kirkonväen tehtävät olivat tietenkin Savossa samanlaiset kuin muuallakin maassa.

Lukkari oli käytännön asioissa kirkkoherran oikeana kätenä. Jo 1700-luvun alkupuolelta pitäen sitä paitsi yhä tiukemmin vaadittiin, että hän osasi lukea ja siis tätä valistuksen pohjasivistystä jakaa myös seurakunnan lapsille ja varttuneemmallekin väelle. Vuonna 1755 lukkarin tehtäviin lisättiin myös rokonpanemisen velvollisuus, jonka vuoksi Porvoon konsistori jo seuraavana vuonna ilmoitti Savon papeille, että siihen tarvittavaa oppia oli saatavana 18 kuparitaalarin korvauksesta Porvoon kaupunginlääkäri Daniel Brandtilta. Myöhemmin näitä lääkinnällisiä vaatimuksia vielä lisättiinkin määräämällä jälleen 1803 rokotusseikkojen hoito lukkarien velvollisuuksiin kuuluviksi ja erityisesti kuninkaan toivomuksesta suosittelemalla myös yleisemmän välskärintaidon hankkimista tunnettujen ”kirurgian maisterien” tykönä. Vuodesta 1815 pitäen ”kirurgian” todistus oli jo pakollinen samoin kuin vuodesta 1792 pitäen ainakin suotava Porvoon kimnaasin Director Cantukselta hankittu laulutaitoa osoittava kanttorintodistus. Eräs lukkarin tärkeimpiä, Savon pitkistä matkoista johtuen ja laiminlyöntejä koskevista toistuvista nuhteista päätellen myös kiusallisimpia tehtäviä oli kirkollisen postin kuljetus milloin muihin seurakuntiin milloin tuomiokapituliin Porvooseen saakka. Kuitenkin varoitettiin papistoa rasittamasta lukkareita postin kuljetuksella liikaa, mikäli näet lähetykset sopi panna menemään muun säännöllisen postin mukana.⁹⁸

Suntion tehtäviin kuului ennen kaikkea järjestyksenpito kirkonmenojen ja väenkokousten aikana kirkonmäellä yleensäkin. Lisäksi hän toimi myös vahtimestarina, kirkonvartijana, jopa esimerkiksi Kangasniemessä haudankaivajanakin siihen saakka, kunnes tällainen erityinen toimi seurakuntiin perustettiin. Kuudennusmiesten piti valvoa, että seurakuntalaiset kävivät säännöllisesti kirkossa ja armonvälikappaleita nauttimassa, ja toimittaa uppiniskaiset edesvastuuseen. He perivät uloshakuun tuomittuja kirkkosakkoja ja muita kirkollisia maksuja sekä valvoivat kirkollisen rakennusrasituksen täyttämistä, kirkon ja pappilan rakentamista ja rakennusten kunnossa pitoa tarkoittavien töiden suorittamista. Niinikään heille kuului esimerkiksi Joroisten seurakunnassa avustusten jakaminen kirkon köyhille ja myöhemmin näiden sijoittaminen köyhäinhoidon ruoduille. Eipä niinmuodoin kuudennusmiesten seurakunnallinen toiminta ollut suinkaan helppoa heidän joutuessaan tavantakaa ihmiselon arkiharmautta katselemaan ja sen pnnssa epäkohtia koskettelemaan. Niinpä Kangasniemessä oli teinirahojenkin periminen kuudennusmiesten tehtävänä, josta he saivat ”monta häpeällistä sanaa” kuulla. Ruotsinajan lopulla täytyikin kuudennusmiehiä vaihtaa yhtämittaa, koska harva halusi vapaaehtoisesti sellaisena vuotta kauempaa pysyä.⁹⁹

Lähinnä kirkon omia hallintotarpeita varten kehittyneen kirkonkokouksen muuttumisesta yhä selvemmin pitäjänkokoukseksi, paikallishallinnon yhä enenevästä siirtymisestä käräjiltä tämän laitoksen varaan, on jo aikaisemmin kerrottu (siv. 340). Tosin kirkon omat asiat siinä edelleenkin olivat kirkkoherran puheenjohdolla päällimmäisinä, mutta muistakin yhteiskunnan asettamista velvollisuuksista koitui vähin erin paitsi kokouksille myös kirkkoherralle itselleen ja tämän apulaisille alati paisuva tehtävien ja huolten taakka, mikä jo vuosisadan alkupuolelta pitäen alkoi herättää papistossa tiettyä vastustusta. Kuvaava on tässä suhteessa Mäntyharjun kirkkoherran Zakris Cygnaeuksen yritys saada tunnetulla Viipurin retkellään 1742 venäläiset vallanpitäjät suostumaan siihen, että papisto saatettaisiin jälleen entiseen asemaansa ja sitä suojeltaisiin ”maallisten tehtävien hoitamiselta” suunnitellun autonomian puitteissa.¹⁰⁰ Tuskastuneena Kangasniemen rovasti Abraham Molander ilmoitti vuonna 1799 lopettavansa pitäjänkokousten pöytäkirjan otteiden kirjoittamisen asianosaisten tarpeita varten, mistä kuningas tosin jo vuonna 1790 oli papiston vapauttanut mutta joita sanotusta rovastinkansliasta oli kuitenkin annettu vielä vuosisadan vaihteeseen saakka.¹⁰¹

Mutta kehityksen pyrky ei tässä suhteessa papiston huokauksista muuttunut. Tehtävät yhä vain lisääntyivät – esimerkiksi 1700-luvun puolivälistä pitäen suuritöisellä ja tarkkuutta kysyvällä väestötilaston pidolla – ja kun sitä paitsi esivalta oli jo ”hyödyn ajalta” asti ehtimiseen korostanut hyvin hoidetun pappilatalouden tärkeyttä opastettaessa seurakuntalaisia toimellisen vaelluksen polulle, oli selvää selvempi, että papin varsinaisin tehtävä työntyi pakostakin taka-alalle. Sielut jäivät hoitajatta, lampaat paimenetta, katraat omin päinsä yrittämään sillattoman virran yli iankaikkisuuden heleälle rannalle. Kirkon hallinnollinen monitouhuisuus ja papin taloudellinen uutteruus, räknäävän ja ävertyvän ihmisen elämänpouta poltti kuloksi kirkonmäkien pykälillä paimennetun hengellisyyden – mutta sivummalla virkosi uutta vihantaa, herätysliikkeitä takalikkomailla.

3. SOTILASHALLINTO

Vanha ruotujako- ja ratsutilalaitos olivat jatkuvasti vakinaisen sotamiehenpidon ja ratsuväen perustana, ja niiden avulla ylläpidettiin koko ruotsinajan loppukauden suurinta osaa valtakunnan armeijasta. Aika-ajoin, 1700-luvun kuluessa yhä enenevässä määrässä, asetettiin joukkoja myös värväyksen eli rahapalkkajärjestelmän pohjalla. Sitä vastoin ruotujako- ja ratsutilalaitos olivat kauttaaltaan luontoistalouteen pohjautuvia järjestelmiä. Nyt käsiteltävänä aikana oli Savossa molemman laatuista väkeä.

Jalkaväkeä asettivat ruodut, ja näiden taloluku riippui niihin kuuluneiden kameraalisten tilojen vauraudesta. Ruotu pestasi sotamiehen, toimitti – tai oli ainakin velvollinen toimittamaan – tälle torpan asuttavaksi ja peltoa puolen tynnyrin kylvöksi sekä parin kuorman heinäniityn, hankki hänelle puvun ja evästi ja kyyditsi hänet vuotuisiin harjoitus- ja harvemmin pidettäviin katselmuskokouksiin. Miehen kuoltua tai tultua palveluskyvyttömäksi ruodun oli määrä pestata uusi mies tilalle. Ratsuväkeä asettivat yksityiset vauraimmat talot, rusthollit eli ratsutilat, näiden kanssa erikseen kruunun toimesta tehtyjen sitoumusten perusteella. Varustaessaan kruunun käyttöön hevosen ja ratsumiehen rusthollarit saivat korvaukseksi vapauden kruununverojensa suorittamisesta. Jos tämän veron ei katsottu vastaavan mainittua rasitusta, rustholli sai lisäksi laskea jonkin pienehkön verotalon, akumentin, verot hyväksensä.¹⁰²

 

Savossa oli ruotujakoista jalkaväkeä tänä ruotsinajan viimeisenä vuosisatana yksi muodostelma, nimittäin Savon ja Savonlinnan läänin jalkaväkirykmentti, jonka nimi muuttui 1775 Savon kevyeksi jalkaväkirykmentiksi, mutta jota tässä esityksessä lyhykäisyyden vuoksi sanotaan vain Savon jalkaväkirykmentiksi. Siihen kuului esikunta ja kahdeksan komppaniaa: henki- eli everstin komppania, everstiluutnantin, majurin (vuodesta 1757 ensimajurin), Iisalmen (vuodesta 1757 alimajurin), Puumalan, Juvan, Kuopion ja Pieksämäen komppania. Rykmentin vahvuus oli aluksi 1937 miestä. Turun rauhan alue- ja ruotumenetysten vuoksi se kuitenkin jo vuonna 1743 kutistui 954 miehen muodostelmaksi. Sodan aikana oli Savon vakinaisille joukoille asetettu sitä paitsi varaväkeä, jota sitten pidettiin täydennystarvetta varten voimassa jatkuvastikin. Niinpä maaherra Nordenskiöld vuonna 1754 ja De Geer vielä vuonna 1758 puuhasivat innokkaasti Savon varamieslaitoksen kohentamista, vaikka se tosin seuraavalla vuosikymmenellä pääsikin rappeutumaan.¹⁰³ Vuoden 1775 lääninjaossa Savon jalkaväkirykmentin ruotunumeroista joutui 518 Kuopion ja 436 Kymenkartanon lääniin, ja samalla rykmentille asetettiin jälleen varaväki siten, että kaksi ruotua yhdessä ylläpiti yhtä varamiestä – usein 12–16-vuotiasta poikasta, ”sotilaspoikaa” – jonka oli määrä astua sotamieheksi vakinaisen ruodun joutuessa avoimeksi. Tällaista varaväkeä tuli niinmuodoin Savon jalkaväkirykmentissä olemaan 477 miestä.¹⁰⁴

Ruodun muodosti Savon jalkaväkirykmentissä 1700-luvullakin jatkuvasti kolmen talon ryhmä. Autiudesta niille kuitenkin koitui jatkuvasti haittaa. Esimerkiksi vuonna 1735 rykmentin ruoduista oli 188 (18 %) sellaisia, joiden jonakin ruotuosakkaana oli autiotila, jopa autius oli edellisellä vuosikymmenellä ollut vielä niin runsasta, että esimerkiksi 1726 siitä kärsivien vajaaruotujen määrä oli 200 (19 %). Sitä paitsi ruoduissa oli ja vuosisadan kuluessa yhä lisääntyi epätasaisuuden haittoja siitäkin syystä, että samaan ruotuun saattoi kuulua kokotalojen ohessa puoli-, neljännes- jopa vieläkin pienempiä taloja, joiden kuitenkin oli yhtälailla kuin vahvempien ruotuosakkaiden otettava osaa sen sotilasrasitukseen.¹⁰⁵ Niinpä jo vuonna 1735 savolaisruodut olivat niin epämuotoisiksi pirstoutuneet, että vain aniharvat olivat enää täysien talojen ruotuja.¹⁰⁶

Autius yhtäkaikki eniten harmia tuotti erittäinkin sen takia, että muuan siitä johtunut kihlakunnittainen rasitus, niinsanottu autiotilakorvaus (ödesvederlag), muodostui monien ylimuistoisten autioiden ja ilmeisesti eräiden sen kantoonkin liittyneiden epäkohtien vuoksi jatkuvaksi ja myös melko rasittavaksi. Pystyssä pysyneet ruotutalolliset suorittivat kihlakunnan ruotujen autio- ja vapaavuotistilojen puolesta kruunulle sotamiehen pesti- ja majoitusrahat sekä korvauksen työpuvusta ja evästyksestä tarkastuskokouksiin, minkä kaikki komppanian­päälliköt sitten ”tarpeen mukaan” vuosittain perivät. Korvaus ei siis ollut mikään kiinteä maksu ja pani sotilashenkilöt niinmuodoin aika­ajoin ahnehtimaan todellista tarvetta suurempiakin summia. Sitä paitsi maksu etenkin 1700-luvun lopulla oli jatkuvasti kasvanut jopa joinakin vuosina kahteen kappaan ja kahdeksaan killinkiin talolta.¹⁰⁷

Eteläisiä kihlakuntia autiotilakorvaus erittäinkin painoi. Esimerkiksi 1738 Suur-Savossa – ilmeisesti hieman liioitellen – valitettiin perityn korvausta vajaasta kuudesta pitäjästä ”monia tuhansia hopeataalareita ynnä muutamia tuhansia tynnyreitä viljaa” rauhanteosta 1721 lukien ja anottiin maksujen sälyttämistä jälleen koko läänin kannettavaksi. Sellaisella kannalla niiden sanottiin olleen niinä aikoina, jolloin kontrahti oli saatu toimeen (1695). Anomus toistui sitten jatkuvasti. Vielä valtiopäivillä 1800 Pentti Laurikainen pyysi Savon rahvaan puolesta autiotilakorvauksesta vapauttamista, mutta kun hankkeissa olevasta ruotutasauksesta odotettiin tähänkin epäkohtaan koituvan korjausta, eivät sota- ja kamarikollegio anomusta kuitenkaan puoltaneet.¹⁰⁸

Tällaisesta ruodun osittaisesta autiudesta, jonka vaikutukset jatkuivat myös niinä vuosina, jolloin autiotila jo viljelykseen otettunakin nautti vielä vapaavuosia, samoin kuin ruoturasituksen epätasaisesta jakautumisesta yleensäkin oli tietysti suurinta haittaa taloudellisesti heikoimmassa asemassa olleille ruotuosakkaille. Sen vuoksi jouduttiin Savossa – kuten muuallakin Suomessa – jatkuvasti anomaan jakolaitoksen tasoittamista, joskus (1751) esimerkiksi sen mukauttamista vaikkapa yleiseen verorasitukseenkin, mikä tosin niinikään jakautui maakuntaan sangen epätasaisesti. Ehkäpä tällaisen, tällöin Suur-Savosta tulleen esityksen yllykkeenä oli havainto, että vuoden 1695 ruotujakolaitos oli haravoinut vielä tarkemmin taloja sotilasrasituksen alle kuin vuoden 1664 verollepano verotaakan kantajiksi – nimittäin välivuosina halkomalla syntyneet talot – ja siis ruotujen kytkeminen tähän jälkimmäiseen olisi saattanut jotakin lievitystä talollisille merkitä. Niinpä Kuopion entisessä suurpitäjässä oli verorasituksen alaisia maakirjataloja esimerkiksi vuonna 1769 311, kun taas sotilasrasituksen painamien ”ruotutalojen” määrä oli vastaavasti 347, näistä 8 puustellia.¹⁰⁹ Maakunnan itä- ja eteläisillä liepeillä sotamiehenpitoon oli sitä paitsi tullut erityistä epätasaisuutta sellaisiin ruotuihin, joista talo tai pari oli rajajärjestelyjen johdosta joutunut Vanhan Suomen puolelle. Pikku-Savon rahvas anoikin esimerkiksi 1760 tästä koituneen haitan korjaamista.¹¹⁰

Kaikkiin tällaisiin ruotujakolaitoksen epäkohtiin toivottiin apua uudesta verollepanosta. Varsinaista ruotutasausta ei maakunnassa kuitenkaan saatu aikaan, ja niinmuodoin siitä periytyi tiettyä epätasaisuutta myös niihin vakanssimaksuihin, joita Suomessa maksettiin vuodesta 1810 lähtien entisen sotilasrasituksen veroksi muuntumina aina vuoteen 1889 saakka. Savossa saatiin kuitenkin sellainen lievennys toimeen, että entisten ruotujen – ei ratsutilojen – vakanssimaksut vuodesta 1827 pitäen suoritettiin vain puoleen määrään entisestään.¹¹¹

Mutta tuli vielä kertaalleen sellainenkin aika Savossa elettäväksi, että pitäjissä pantiin vanha ruotujakolaitos pystyyn ja ruotusotamiehet elelivät kotoisen kansan keskuudessa. Krimin sodan aikana (1854) näet Savossa kuten muuallakin Suomessa perustettiin ruotujakoisia pataljoonia. Syntyi Mikkelin ja Kuopion tarkk’ampujapataljoonat. Ne lakkautettiin kuitenkin jo vuonna 1867, ja siihen päättyi vanhan ruotujakoisen järjestelmän tarina Savonmaassa. Kun uudet Mikkelin ja Kuopion tarkk’ampujapataljoonat perustettiin 1881, olivat ne jo uuteen järjestelmään, asevelvollisuuteen, nojautuvia muodostelmia.¹¹²

Savolaisen mieltä kiinnittänee kuitenkin vielä erityisesti saada tietoja siitä, miten tämän jo historian maille väistyneen laitoksen ruodut olivat sijoitettuina kotimaakunnan pitäjiin, ja niin on siis siitäkin seikasta tässä vielä muutamia, tosin vain numeroiksi tiivistettyjä tietoja esitettävä. Vanhan Savon jalkaväkirykmentin ruodut jakautuivat komppanioittain vuosista 1721 ja 1743 lähtien maakunnan hallintopitäjiin edellisellä sivulla olevan asetelman valaisemalla tavalla.¹¹³

Aivan oivallisella tavalla asetelmasta jälleen paljastuu Savon julkisten rasitusten ominainen piirre. Samoin kuin verorasitus myös sotilasrasitus painoi kohtuuttoman ankarasti eteläisiä pitäjiä pohjoisten päästessä tässäkin suhteessa paljon helpommalla. Niinpä koko avara-alaisella Pohjois-Savolla Joroisista – mukaan luettuna – Iisalmen perälaitaan saakka oli vuosina 1721–1743 sanottua ruoturasitusta vain vajaa kolmannes koko maakunnan taakasta kannettavana ja siitä lähtien kolmannes (33.2 %). Yksistään eteläsavolaisilla Mikkelillä ja Ristiinalla, jotka muutenkin olivat maakunnan ankarimmin verotetut pitäjät, ruotujakoista sotilasrasitusta oli 23 % koko Savon vastaavasta taakasta.

 

Vielä epätasaisempi oli tässä suhteessa savolainen ratsutila– ja osaksi myös puustellilaitos. Oli näet niin, että Joroisten pitäjää pohjoisemmaksi rusthollialue ei ollenkaan ulottunut. Täällä niitä oli enää vain 14 jopa Pieksämäelläkin ainoastaan neljä. Savon rusthollit olivat Karjalan rakuunaeskadroonan savolaiskomppanioiden, Ylä-Savon ja Ala-Savon komppanian, ratsutiloja. Mainitut komppaniat olivat ainoat vanhasta Karjalan ratsuväkirykmentistä silpoutumatta säilyneet yksiköt ja olivat olemassa ruotsinajan loppuun, vuoteen 1810 saakka, jolloin muodostelma hajoitettiin muiden suomalaisrykmenttien mukana. Karjalan rakuunaeskadroonan nimi oli vuosina 1731–1743 Karjalan rakuunarykmentti, siitä pitäen jälleen eskadroona ja vuodesta 1778 hajoittamiseensa saakka Karjalan kevyt rakuunarykmentti. Nimenmuutokset johtuivat tietenkin osaksi ratsutilamenetyksistä, joita muodostelma sotien johdosta kärsi. Turun rauhassa Ylä-Savon komppania menetti rusthollit N:o 1–20, joista osa oli Mäntyharjun pitäjässä. Vuonna 1765 annetun päätöksen nojalla komppaniaan muodostettiin 6 uutta numeroa ja 11 numeroa siirrettiin Ala-Savon komppaniaan, johon samalla perustettiin 8 uutta ratsutilaa, niin että molemmat Karjalan rakuunarykmentin savolais­komppaniat olivat siitä pitäen sadan miehen vahvuisia.¹¹⁴ Ylä-Savon ja Ala-Savon komppanian ratsutilat jakautuivat savolaispitäjiin vuosista 1721 ja 1743 lähtien asetelman valaisemalla tavalla (siv. 374).¹¹⁵

 

Mutta tämän lisäksi Savossa oli 1700-luvulla jonkin verran värvättyäkin, rahapalkkauksen varassa pidettyä väkeä. Niinpä jo 1740-luvulla oli suunniteltu rajajoukkojen vahvistamista tällaisella väellä, vaikka hankkeet tosin vuoteen 1770 saakka jäivätkin sitten vain paperille.¹¹⁶ Mainitun vuoden valtiopäivillä saatiin kuitenkin aikaan päätös, jonka kuningas ennenpitkää vahvisti ja joka merkitsi värvätyn Savon jääkärijoukon perustamista. Uudesta joukko-osastosta tuli ( 1771) neljänsadan miehen vahvuinen muodostelma jaettuna neljään perusyksikköön eli Rantasalmen, Kangasniemen, Mäntyharjun ja Sulkavan komppanioihin. Kesällä 1778 nämä komppaniat yhdistettiin Mikkelin malmilla pidetyssä harjoituskokouksessa ruotujakoisen Savon jalkaväkirykmentin, Karjalan rakuunarykmentin, Kymenkartanon pataljoonan ja Rautalammin pataljoonan kera Savon prikaatiksi. Myöhemmin (1780) prikaatiin kuuluivat vain ensiksi mainitut savolaismuodostelmat. Kustavinsodan aikana kuningas määräsi Savon jääkärijoukon vahvuutta lisättäväksi puolella, joten yksiköstä tuli siis – paperilla, ei tosioloissa – 800 miehen suuruinen ja komppanioita kahdeksan (1789). Rauhanteon jälkeen rykmentti kuitenkin supistettiin kuuden komppanian vahvuiseksi (miehistön määrävahvuus: 6×133, yhteensä 798), ja komppanioiden nimet tulivat nyt olemaan Mäntyharjun, Kangasniemen, Sulkavan, Kerimäen, Rantasalmen ja Joroisten komppania. Vielä pari kertaa ennen Savon joukkojen hajoittamista Savon jääkärirykmentin vahvuutta muutettiin perustamalla siihen ensin vuonna 1803 (1804) neljä uutta komppaniaa – Maaningan, Kangasniemen, Hirvensalmen ja Leppävirran komppaniat – ja vähentämällä taas seuraavana vuonna (1805) komppanioiden määrä kahdeksaksi. Niiden vahvuus oli tämän jälkeen 150 miestä. Pa­taljooniin jaettuina Sulkavan ja Kerimäen komppaniat kuuluivat ensimmäiseen, Ristiinan ja Mäntyharjun toiseen, Rantasalmen ja Hirvensalmen kolmanteen sekä Maaningan ja Leppävirran komppaniat neljänteen pataljoonaan. Savon jääkärirykmentti hajosi samalla kun Suomen muutkin joukko-osastot lakkautettiin keisarin manifestilla 1810.¹¹⁷

Alkaneen autonomian aikana Savossa oli tilapäisesti vielä vähäiset määrät värväyksen perusteella asetettua väkeä. Näitä olivat vuodesta 1813 lähtien Kuopion ja Heinolan värvätyt pataljoonat, jotka kuuluivat aluksi (1813–1818) Toiseen jääkärirykmenttiin ja sen jälkeen VI Kuopion pataljoona Suomen jalkaväkirykmenttiin ja IV Heinolan pataljoona Toiseen jalkaväkirykmenttiin (1819–1827). Vuonna 1827 VI Kuopion pataljoona joutui V Kuopion suomalaisen tarkk’ampujapataljoonan nimisenä Kolmanteen prikaatiin ja IV Heinolan suomalainen tarkk’­ampujapataljoona Toiseen prikaatiin. Molemmat pataljoonat lakkautettiin kuitenkin Suomen muun sotaväen kera – Henkivartioväen Suomen tarkk’ampujapataljoonaa eli Suomen kaartia lukuun ottamatta – jo vuonna 1830, ja siihen päättyi savolaisen värvätyn väen tarina.¹¹⁸

Savon joukkojen nimellisvahvuus oli Suomensotaan mennessä kehittynyt sellaiseksi, että vanha ruotu- ja ratsutilajakoinen väki muodosti enää vain osan maakunnan joukkojen kokonaisvahvuudesta. Niinpä ruotsinajan lopulla (1807) näitä joukkoja – Savon jalkaväkirykmentti ja Karjalan rakuunarykmentin savolaiskomppaniat varaväkineen – oli yhteensä 1761 miestä ja värvättyä väkeä eli Savon jääkärirykmentti tykistökomppanioineen 1333 miestä. Värvätyn väen määrä oli siis ruotsinajan päättyessä noussut rajamaakunnassa 43 % :iin savolaisjoukkojen kokonaisvahvuudesta.¹¹⁹

 

Ruotujako- ja ratsutilalaitokseen liittyi upseeriston, aliupseeriston ja sotilasvirkamiehistön palkkausjärjestelmänä kiinteästi myös virkatalo- eli puustellilaitos. Aikaisemmin jo kuvatun veropalkkajärjestelmän lisänä se lähinnä muistutti kirkollista pappilalaitosta ja joutui tässä kuvattavan kauden kuluessa muutamien muutosten alaiseksi. Oli hankkeita saada myös värvätylle Savon jääkärirykmentille virkatalot, mutta yritykset jäivät kuitenkin tuloksettomiksi.¹²⁰ Savon puustellikantana olivatkin sitten jatkuvasti jo edelliseltä vuosisadalta periytyneet sotilasvirkatalot. Savon jalkaväkirykmentissä näitä oli vuonna 1721 82 ja Karjalan rakuunarykmentin savolaiskomppanioissa 22, kaikkiaan siis 104. Lisäksi Savossa, Mikkelin pitäjässä, oli Karjalan rakuunoiden esikuntaan kuulunut toisen pataljoonansaarnaajan puustelli, Parantala N:o 4.¹²¹

Turun rauhan rajajärjestelyt tuottivat muutoksia tietenkin myös puustellilaitokseen, kuten se oli silponut Savon ruotujakin ja ratsutilalaitosta. Niinpä Savon jalkaväkirykmentissä oli vuoden 1743 jälkeen kymmenen rajan taakse jäänyttä puustellia korvattava uusilla ja Karjalan rakuunarykmentin savolaiskomppanioissa vastaavasti viisi. Vuoden 1810 jälkeen virkatalot huutokaupattiin vuokralle ensin 25 vuodeksi ja vuodesta 1871 lähtien 50 vuodeksi.¹²²

Maakunnan nykyisiin pitäjiin nämä Savon vanhat sotilaspuustellit jakautuivat seuraavalla tavalla:

Jo ensi silmäyksellä luettelosta voidaan huomata, että Savon puustellilaitoksenkin painopiste oli Suur-Savon vanhoissa pesäseuduissa. Yksistään Mikkelin pitäjän ja sen kappelin, Hirvensalmen, sekä Ristiinan alueilla oli yhteensä 35 (36/1743) virkataloa eli kolmannes Savon koko puustellikannasta, jota vastoin niitä oli esimerkiksi kaikissa Kuopion läänin pitäjissä yhteensä vain 22 (23/1743), siis 21 % maakunnan sotilasvirkatalojen kokonaismäärästä. Rakuunarykmentin puustellialue ei ulottunutkaan Rantasalmea pohjoisemmaksi ollenkaan, ja tämänkin pitäjän virkatalojen kokonaismäärä (13/16) oli vain hivenen verran suurempi kuin esimerkiksi suppea-alaisen ja köyhän Ristiinan (11). Sotilashallinnon keskukset olivat tässäkin suhteessa, kuten ruotunumeroiden ja ratsutilojen jakautumiseen nähden, voittopuolisesti maakunnan eteläosissa.

Miehistöllekin kuului kontrahtien mukaisesti omat ”puustellinsa”, sotilastorpat vähäisine viljelyksineen. Asumarakennuksena piti oleman savupirtti, pihatantereen laidassa pikkuinen navetta, aitta ja rehuvaja sekä tilkku kaalimaata kontrahdin edellyttämän puolen tynnyrin pellon ja pari kesäkuormaa antavan niittyaukean lisänä.¹²³

Sotilastorppalaitos ei tahtonut Savossa kuitenkaan tulla kuntoon koko olemassa olonsa aikana. Esimerkiksi vuonna 1735 puuttui Savon jalkaväkirykmentin 732 ruodulta sotilastorppa tykkänään eli siis 71 % ruotujakokontrahdin edellyttämästä torppien kokonaismäärästä (1038), ja loputkin olivat enimmäkseen mikä missäkin suhteessa puutteellisia, pirtti ja muut suojat korjauksen tarpeessa, pelto tai niitty tai molemmat raivaamatta tai koko torppa vasta vaivaisella alullansa. Eikä laitos paljoa parantunut myöhempinäkään aikoina. Vielä neljänkymmenen vuoden kuluttua – 1775 – rykmentin torppaseikat olivat sellaisella tolalla, että vain 20 % sotilastorpista voitiin katsoa kelvollisiksi, neljännes puuttui kokonaan ja lopuissa oli jokin kohta kohentamatta, puolitekoisena tai tykkänään rappiolla.¹²⁴ Torpaton sotamies asui tietenkin enimmäkseen, eritoten poikamiehenä, ruotuosakkaiden tai ratsutilallisten tuvissa ja kuului – asuipa torpassaan tai torpatta – maaseudun pieniin eläjiin, suurimman osan vuotta arkena harmaassa sarassa, pyhäisin kuosiltaan komeampana, kirjavammissa väreissä.

Rykmentit ja komppaniat, ruodut ja ratsutilat, puustellit, sotilastorpat, upseerit, aliupseerit, sotamiehet, rakuunat, koko sotilashallinnon alainen laitos oli näin kuin mikäkin paperille pantu hatarus levitettynä hajalleen ympäri koko maakuntaa, kasarmeitta ja varuskunnitta, näennäisesti ilman mitään keskenäistä ja koossa pitävää yhteyttä. Ja kuitenkin entisajan keskittämätön joukko-osasto oli kiinteä kokonaisuus, käskyvallan ja käskynalaisuuden tiukasti vannehtima organisaatio, jossa everstin tahto ylti pitäjästä pitäjään Ristiinan Brahelinnasta Iisalmen Salahmiin saakka. Sinetöidyt ja sulitetut käskykirjeet kiersivät sotilaspostissa ehtimiseen. Tukholmasta tuli everstille, everstiltä komppanianpäällikölle, tältä edelleen alemmalle päällystölle ja viime kädessä korpraalikuntiin käskyjä, määräyksiä, ohjeita, tiedoksiantoja, ja niin tavoitti liikkeelle paneva paperi tai korpraalin komentava ääni vihdoin viimein sotamiehen jostakin kaskiraateilta:, sahran sarvista, saunan lauteilta, tupakkimaalta. Oli lähteminen Mikkelin malmille tai Rantasalmen kirkolle rykmentinkokoukseen tai muuhun käskettyyn toimeen, joka tuotapikaa teki torpaneläjästä soturin.

 

Rykmentinkokous tai alemmissa portaissa komppaniankokoukset jopa tietyssä mitassa pyhäiset kirkkoparaatitkin olivat täydelliseen hajasijoitukseen asetetun ruotuväen tilapäisiä ilmihahmoksi tulemuksia. Ne olivat toisaalta tarkastus- mutta ennen kaikkea myös harjoituskokouksia.

Kaarle XI:n vanhaa määräystä, että ruotujoukkojen oli kokoonnuttava kerran kuukaudessa komppanian- ja kerran vuodessa rykmentinkokoukseen, ei sodissa herpautuneen valtakunnan joukko-osastoissa enää Isonvihan jälkeisinä aikoina noudatettu. Niinpä Suomen ruotuväelle myönnettiin vuonna 1734 sellainen etu, että niiden tarvitsi pitää rykmentinkokouksia enää vain joka neljäs vuosi.¹²⁵ Pääkatselmuksia oli tietenkin vielä harvemmin, esimerkiksi Savon jalkaväkirykmentissä nyt käsiteltävän kauden kuluessa vuosina 1721, 1725, 1735, 1767, 1775, 1785, 1795 ja 1804 sekä Karjalan rakuunarykmentissä vuosina 1721, 1725, 1737, 1767, 1774, 1778, 1781, 1785, 1790, 1795, 1801, 1804 ja 1806.¹²⁶ Kun sitä vastoin komppaniankokouksia ja puolirykmenteittäin pidettäviä pataljoonankokouksia oli useammin, yrittivät Savon talonpojat esimerkiksi vuoden 1738 valtiopäivillä saada aikaan päätöstä, ettei täällä tarvittaisi ainakaan useammin kuin Ruotsin puolella kokouksia pitää, ”olletikin” – kehaistiin – ”koska tämä Savon rykmentti on varmasti yhtä hyvin harjoitettu kuin mikä ruotsalainen rykmentti hyvänsä, joiden kokouksiin ruotsalaisen ruotutalonpojan ei kuitenkaan tarvitse sellaista eväskuormaa kuljettaa, jollainen meitä rasittamassa on”.¹²⁷

Ei ole paljoakaan tietoa niiden harjoitustouhujen laadusta, joita 1700-luvun alkupuolella Savon jalkaväkirykmentin ja Karjalan rakuu­noiden kokouksissa Mikkelin ja myöhemmin myös Rantasalmen malmilla harrastettiin. Tietenkin niissä oli tärkeimpänä piirteenä jäykän linjataktiikan edellyttämä monimutkainen ”sulkeis”-äksiisi. Vasta eversti Sprengtportenin tultua 1775 Savon prikaatin komentajaksi savolaisten joukkojen rykmentinkokouksissa alkoi uudenaikaisemman – jopa kylläkin uudenaikaisimman koko valtakunnassa – taistelutaktiikan harjoitus. Savon rykmentinkokoukset kehittyivät ennenpitkää aivan erikoislaatuisiksi harjoitustilaisuuksiksi, joissa taktiikan uudet periaatteet, joustavampi avojärjestys, maaston hyväksi käyttö ja sodan tosioloihin sovellettu kenttäpalvelus melkoisessa määrässä syrjäyttivät kankeat mutta ”kunnialliseen” taistelutapaan kuuluneet taktiikan entiset muodot. Mikkelissä ja Rantasalmella pidetyt rykmentinkokoukset tulivat ennenpitkää niin maineikkaiksi, että upseereita saapui muualtakin Suomesta jopa Ruotsista ja Venäjältä saakka oppimaan Savossa uutta ja oikeata taistelutapaa. Savolaiset puolestaan itse taas antoivat täyden kannatuksensa Sprengtportenin sotilaallisille pyrinnöille niinä muutamina vuosina, jolloin hän oli maakunnan sotavoimien johdossa. Viimeinen Savon joukkojen yhteisharjoitus pidettiin kesällä 1806.¹²⁸

Mutta näin kovin harvaan pidettyjen rykmentinkokousten väliaikoina sotamiehen ja rakuunan ryhti pyrki vängälläkin luokastumaan, opittu sotaviisaus karisemaan mielestä pois ja synnynnäinen lupsakkuus tunkemaan liiaksi syrjään karskinkovia soturihyveitä. Väliaikojen harjoituksen hataruutta oli niinmuodoin tilkittävä vähäisemmillä mutta useammin toistuvilla kokouksilla. Tässä kuten paljossa muussakin hallinnollinen tarve työntyi kuokkavieraana kirkollisen elämän laitoksiin. Päätettiin näet käyttää hyväksi jokapyhäisiä seurakunnan väenkokouksia ja niveltää sotapalvelus jumalanpalvelukseen. Kirkkoparaateja pidettiin sunnuntaisin ja muina juhlapäivinä jumalanpalveluksen jälkeen kirkonmäellä. Pakollisiksi ne tulivat ruotujakoisissa joukoissa vasta 1781, ja värvätyllä Savon jääkärijoukolla oli tiettävästi ensimmäiset kirkkoparaatit vasta ihan vuosisadan lopussa, vaikka niistä oli tosin kysymystä ollut jo osaston perustamisesta lähtien. Asetus määräsi, että sotamiehen oli joka pyhä- ja juhlapäivä tultava pitäjänsä kirkolle, jossa paikalle osunut päällystö sitten tarkasti hänen pukuansa ja ryhtiänsä. Jos ilma oli sovelias, piti harjoiteltaman marssimista, käännöksiä, ojennusta ja muuta tavanomaiseen äksiisiin kuuluvaa temppuilua ja musketin mukana ollessa myös ”otteita”. Lisäksi miehille luettiin esikunnasta tulleita kirjallisia käskyjä ja ohjeita, sillä kirkkoparaatien tuli olla myös sotilashallinnollisen yhteydenpidon nivelenä samoin kuin muidenkin harjoitus- ja tarkastuskokousten. Mutta jos taivas antoi sadetta tai pakkanen oli liian pureva, miehet pääsivät vähemmällä, kuten Mikkelin kirkolta lähtemään marraskuun 15:nä 1807 jumalanpalveluksen päätyttyä oikopäätä omiin oloihinsa.¹²⁹

On selvää, että varsinkin vesien rikkomassa Savossa, haja-asutuksen ja pitkien kirkkomatkojen maassa, todelliset ja kuvitellut luonnonesteet, kelirikkoseikat, heikot jäät ja tulvavedet koituivat sotamiehelle helposti syyksi laiminlyödä tykkänään koko kirkkoparaatiin lähtö. Vähäiseksi lienee pyhäisten paraatien sotilaallinen merkitys jäänytkin, koskapa niiden pakollinen pitäminen lopetettiin jo vuonna 1794, ja jokakesäisiä, vajaan tai yli viikon kestäneitä komppaniankokouksia alettiin katsoa sekä harjoituksen että vähäisemmän rasittavuutensa kannalta liian usein toistuneita kirkkoparaateja edullisemmiksi. Tällaisia pyysivät myös ruotutilalliset, ja kuningaskin puolestaan myöntyi siihen. Kustavinsodan jälkeen ryhdyttiin pitämään vuotuisia komppaniankokouksia säännöllisesti rykmentinkokousten ja pääkatselmuksien välisinä aikoina. Mutta Sprengtportenin ajan ihmeellinen innostus oli jo laantumassa ja jäykkä preussilaisuus tunkemassa syrjään äskeisten maastoharjoitusten todentuntuisen verevää sävyä. – Kunniantekoa harjoitellen otettiin vastaan ruotsinajan viimeinen sota.

4. OIKEUSLAITOS

Oikeudenhoidon aluejako oli Savossa kuten muuallakin Suomessa harvemman verkon varassa kuin kruununhallinto. Vuonna 1721 Savo oli jaettuna vain kahteen isoon oikeuspiiriin nimittäin Suur-Savon ja Pikku-Savon tuomiokuntiin. Koko maakunta kuului tällöin muun Itä­Suomen mukana Karjalan laamannikuntaan, joka vasta 1776 muuttui rajoiltaan sellaiseksi, että savolaispitäjistä eteläisimmät nimittäin Sulkava, Puumala, Juva, Mikkeli, Ristiina, Mäntyharju ja Kangasniemi tulivat kuulumaan nyt perustettuun Kymen laamannikuntaan ja loput uudelleen muodostettuun Karjalan laamannikuntaan. Tuomiokuntien jakautuminen käräjäkuntiin ja tässä suhteessa ajanmittaan tapahtuneet muutokset olivat melko moninaiset.¹³⁰ Nämä oikeuslaitoksen aluejaossa tapahtuneet muutokset tähtäsivät luonnollisesti oikeudenhoidon tehostamiseen liian laajoja virkapiirejä jatkuvasti supistamalla.

Käräjäkunta vastasi oikeuspiirinä näiden aikojen Savossa yleensä hallintopitäjää. Kuitenkin Sulkava ja Puumala jo vanhastaan muodostivat yhteisen käräjäkunnan, ja samoin muidenkin hallintorajojen hajalle repimä Mäntyharjun pitäjä (siv. 313) kuului ennen Turun rauhaa kolmen kihlakunnantuomarin virkapiiriin ja sen jälkeen Kanta-Suomen puolinen osa eli ”Savon puoli” ja ”Hämeen puoli” pitäjästä kahteen käräjäkuntaan ja Vanhan Suomen puolinen osa, ”Viipurin puoli”, tykkänään toiseen valtakuntaan.¹³¹ Tietenkin tällaiset oikeuspiirien poikkeamat muuarla maakunnassa vallinneesta, tuttuun ja kotoiseen pitäjänjakoon perustuneesta käräjäkuntajaosta synnyttivät monenlaisia hankaluuksia sekä rahvaalle että jossain määrin myös viranomaisille.

Niinpä käräjärahvaan matkantekohankaluudet olivat esimerkiksi niiden yritysten yllykkeenä, joilla 1700-luvulla koetettiin saada aikaan eräitä uudelleen järjestelyjä epämuotoisten käräjäkuntien rajoihin. Tällainen tavoite oli esimerkiksi Suur-Savon valtiopäivävalitusten 18: ssa pykälässä vuonna 1746, josta käy selville, että Hirvensalmen kappelin ja Mäntyharjun ”Savon puolen” asukkaat toivoivat erityisen käräjäkunnan muodostamista näistä alueista, jotta edelliset olisivat päässeet ”vaikeasta matkanteosta” Mikkelin ja jälkimmäiset taas Ristiinan käräjäpaikkoihin, ”mihin myöskin” – lisättiin – ”tämän paikan tuomari rahvaan mukavuudeksi tyytyväinen on”.¹³² Hankkeen jäätyä sillä kertaa tuloksettomaksi valtiopäivämies Heikki Pylkkänen palasi jälleen 1760 asiaan esittämällä nyt hirvensalmelaisten anomuksen päästä paitsi itsenäiseksi seurakunnaksi myös omaksi käräjäkunnakseen ja mäntyharjulaisten toivomuksen tulla Heinolan kappeliseurakunnan kanssa yhdeksi käräjäkunnaksi. Mutta samanlaisiin käräjämatkojen hankaluuksiin viitaten Heinolan puolen asukkaat asettuivat kuitenkin mäntyharjulaisten hanketta vastustamaan samoin kuin myös Porvoon konsistori hirvensalmelaisten itsenäistymispuuhia. Käräjäkuntajako jäi niinmuodoin tällä kulmakunnalla toistaiseksi entiselleen ja toteutui vasta 1832 samoin kuin vähin erin Kaakkois-Savonkin oikeushallinnollinen aluej ako.¹³³

Täällä itäisellä valtakunnanrajalla oli oikeuslaitoksessa ollut Turun rauhan jälkeen yleensäkin epävarmuutta olemassa. Koko ”Riitamaan” alue oli jäänyt vaille molempien kruunujen oikeudenhoitoa, nyrkkivallan varaan. Sitä paitsi Turun Hovioikeus oli vielä vuonna 1744 täysin epätietoinen siitä, mihin saakka oikeuden valvonta sen osalta tällä suunnalla oikeastaan ulottui, eikä maaherrakaan pystynyt asiaa valaisemaan ennen rajankäynnin päättymistä.¹³⁴ Oikeudenhoidossa oli niihin aikoihin täällä päin muutakin tilapäisyyden sävyä. Puumalaa ja Sulkavaa sekä Kanta-Suomen puolisia Säämingin ja Kerimäen osia varten oli edellisen vuoden lopulla määrä pitää yhteiset käräjät Sulkavalla. Tästä ilmoittaessaan kihlakunnantuomari Henrik Johan Wijkmann samalla mainitsi, että ne sanottujen pitäjien asukkaista, joiden oli helpompi päästä Rantasalmen käräjille, saattoivat manata vastapuolensa sinnekin eli siis kumpaan käräjäpaikkaan tahansa. Kerimäen kulmakuntalaiset näkyvätkin sen jälkeen käyneen Rantasalmen käräjillä, mutta anoivat jo 1749 pitkien käräjämatkojensa vuoksi pitäjään omaa käräjäpaikkaa suostuen siitä hyvästä suorittamaan laamannin-, tuomarin- ja manttaalirahoja, joista he siihen saakka olivat rauhanteosta pitäen olleet vapautettuja.¹³⁵

Turun rauhasta lähtien vakiintui rajanylisen oikeudenhoidon alalla sellainen käytäntö, että Vanhan Suomen puolisia kihlakunnan- ja laamanninkäräjiä koskevat kuulutukset luettiin myös Kanta-Suomen puolisissa kirkoissa ja vastavuoroon tämän puolen käräjistä ilmoitukset rajantakaisissa kirkoissa, mikä olletikin rajanpinnan talojen maariitojen kannalta oli aivan välttämätöntä.¹³⁶ Maakunnan eteläosan oloista maaherra Riddercreutz puolestaan kertoi, että sikäläisessä ja rajantakaisessa oikeudenhoidossa oli yleisesti noudatetun periaatteen mukaan lainvoiman saavuttaneita tuomioita molemmin puolin pidetty pätevinä, ”mitä sekä molempien Korkeiden Kruunujen välillä vallitsevan läheisen ystävyyden” – maaherra huomautti – ”että kummankin puolen alamaisten oikeuden kannalta on pidetty välttämättömänä”.¹³⁷

Joutuessaan vuoden 1773 tarkastusmatkalla Pohjois-Savon pitäjiin maaherra Ramsay jo Joroisissa kuuli esityksiä, joissa pyydettiin Pikku-Savon avara-alaisen tuomiokunnan jakamista kahtia. Entinen kihlakunnantuomari vapaaherra Henrik Johan Rehbinder oli vastikään kuollut (1772), joten tuomarinpalkkaus sinänsä ei ollut tällä haavaa virkapiirin jakamisen esteenä. Sama toivomus esitettiin sitten muissakin tuomiokunnan pitäjissä, joille oli monenlaista haittaa liian laajasta tuomarin virkapiiristä. Oli näet kovin paljon kustantamista hänen laaja-alaisissa virkamatkoissaan ja toisaalta taas ainaista harmia siitä, että piti tulla pitkien taipaleiden takaa tuomaria tavoittamaan. Sitä paitsi kihlakunnan tuomarille kertyi liian isossa tuomiokunnassa niin paljon asioita hoidettavaksi, että niiden käsittely venyi vuosien mittaiseksi ja jopa itse käräjäpöytäkirjatkin pyrkivät liiasta työmäärästä sotkeutumaan. Maaherra puolsikin anomuksia, ja jako saatiin sitten ennen pitkää aikaan.¹³⁸

 

Vanhojen käräjäpöytäkirjojen otsamerkinnät ja tuomarien käräjäkuulutukset tarjoavat mahdollisuuden seurata savolaisen käräjänkierron kulku-uria aivan yksityiskohtaisen tarkasti sekä kulkusuuntien että istuntoaikojen osalta. Vuosien 1766–1767 syys- ja talvikäräjät pidettiin Savon tuomiokunnissa asetelman mukaisesti (siv. 388).¹³⁹

Käräjänkierrossa ei ollut väestön kannalta suinkaan ihan yhdentekevä seikka, missä järjestyksessä kierto tapahtui ja minä ajankohtina käräjät kuhunkin pitäjään osuivat. Aikana, jolloin käräjöinti kuului aivan toisella lailla jokavuotiseen elämänmenoon ja jolloin itse elämäkin oli paljon kiinteämmin kuin nykyään kytkeytyneenä perimmältään luonnonseikkojen määräämään vuotuistöiden rytmiin, käräjät saattoivat sopimattomaan ajankohtaan sattuessaan koitua maatalouden askareille melkoiseksi haitaksi ja häiriöksi. Tämän huomaa esimerkiksi Ristiinan isäntien valituksesta, jonka he esittivät maaherra Ramsaylle vuonna 1773 hänen kiertäessään Savossa taloudellisia tarkastuksia pitämässä. Suur-Savon tuomiokunnassa oli näet tullut tavaksi aloittaa syyskäräjien kierto ”aina tästä pitäjästä”, siis Ristiinasta. Kierrolle lähdettiin syyskuussa, ja siten se siis sattui tänne paraaseen viljankorjuuaikaan, keskelle kiireisintä kaskielojen leikkuuta ja aumaamista. Syystä siis ukot pyysivät, että myös muut tuomiokunnan pitäjät pantaisiin kukin vuoronsa perään tätä välttämätöntä ”vaikeutta” kantamaan. Kaskiyhteiskunnan kausikiireet olivat niinikään olleet siihenkin syynä, että koko kesäkäräjien pito oli – samalla kun Iisalmi, Joroinen ja Rantasalmi yhdistettiin Pikku-Savon tuomiokunnan piiriin – lopetettu iisalmelaisten anomuksesta jo vuonna 1726 ja ajanmukaan sitten muualtakin Savosta.¹⁴⁰

Niinikään keliseikat koituivat käräjänkäynnissä tärkeäksi asianhaaraksi. Tässä monisokkeloisessa maakunnassa oli koko talviliikenteen luistavuuden edellytyksenä jääkelien saanti ja vastaavasti taas rospuuttoviikot, pettävien jäiden aika, sitä liikenteen jokavuotista lamakautta, jolloin pahojen taipaleiden, eritoten järvenselkien takaa ei päästy käräjille tahtomallakaan. Niinpä Puumalan talolliset valittivat maaherralle vuonna 1784 juuri näistä tällaisista liikenneseikoista johtuneita vaikeuksiaan. Niitä keventääkseen isännät olivat jo vanhastaan saaneet totunnaistavaksi sen, että tämän pitäjän ja Sulkavan yhteiskäräjät pidettiin vuoron perään kummassakin pitäjässä. Mutta vielä tätäkin haittaa helpottaakseen molemmat pitäjät hankkivat itselleen oman käräjätalon, ja puumalalaiset pyysivät, että itse käräjätkin pidettäisiin molemmille pitäjille erikseen ja nimenomaan sopivampaan aikaan syksyllä kuin siihen saakka oli ollut tapana, ”koska huomattava osa pitäjäläisiä” – selitettiin – ”enimmäkseen suurten selkien takana asuvaisina ei ole voinut kelirikon ja heikkojen jäiden takia saapua käräjille asioitaan valvomaan”. Maaherra De Geer lupasikin ryhtyä hovioikeuden kanssa kirjeenvaihtoon asian saamiseksi paremmalle tolalle.¹⁴¹ Ajanmukaan asia sitten järjestyikin.

Tällaiset seikat eivät muodostuneet tietenkään itse käräjärahvaan kannalta kovin haitallisiksi laamanninkäräjiin nähden, joita 1700-luvun alkupuolella pidettiin vuosittain Savonlinnassa, Lappeenrannassa ja Porvoossa ja Pikkuvihan jälkeen ”maakunnan asukkaiden suuremmaksi mukavuudeksi” niinikään kolmessa paikassa, Rantasalmella, Mikkelissä ja Porvoossa. Lähinnä nimismiehille näistä rasitusta koitui. Heidän näet oli kunkin vuorollaan molemmista tuomiokunnista oltava laamanninkäräjillä läsnä. Tällaisen vuorottelusopimuksen tekivät esimerkiksi Henrik Gummerus (Iisalmi), Samuel Agander (Kuopio) ja Haqvin Harlin (Rantasalmi) vuonna 1762.¹⁴²

Tällä kohtaa, savolaisten käräjähankaluuksista puhuttaessa, on sopivinta kertoa erityisesti vielä niistä vaikeuksista, joita heillä oli välttämättömiä maariitoja käydessään. Esimerkiksi Pikku-Savon rahvaan­edustaja esitteli vuosien 1755–1756 valtiopäivillä sangen laveasti näihin seikkoihin kuuluvia kotipuolensa keskeisiä huolia. Niinpä kruununtilallisen halutessa ryhtyä riitelemään perintötilallista vastaan omakseen katsomansa maakappaleen omistusoikeudesta hänen oli ensin noudettava 30–60 peninkulman takaa käräjöintilupa maaherralta tämän kuitenkaan voimatta ratkaista anomusta ilman että oli ensin kuullut kruununvoutia, joka taas puolestaan ei pystynyt antamaan lausuntoa ennen kuin oli ensin lautamies apunaan matkustanut riidanalaiselle maatilkulle ja suorittanut tutkimuksen, oliko jutun nostajalla täyttä aihetta riitansa alottamiseen vai ei. Tällaiset virkateiden mutkat kysyivät tietenkin paljon paitsi käteisvaroja myös aikaa, jonka kuluessa ryöstökaskeaja täydessä rauhassa kärvensi ja pilasi jutun nostajan maita, niin että oikeudenkäyntiluvan vihdoin jouduttua valmiiksi niistä hädintuskin enää kannatti edes ryhtyä käräjöimään. Mutta jos ryhtyi, oli jälleen vastuksina ensin maatilkun tarkastaminen eli kihlakunnansyyni, koska kruununvoudin aikaisemmin suorittama tutkimus ei enää pätenyt siihen tarkoitukseen, mikä nyt oli edessä, nimittäin itse oikeudenkäyntiin. Selvittyään sitten vuosien kuluttua käräjänkäynnin kiiraista vaikkapa voittajanakin moni tällainen maariitansa voittanut sai yhtäkaikki lähteä oikeudenhakukustannusten kukistamana ennen pitkää koko talosta.¹⁴³

Näissä oikeuskustannuksissa kuten oikeudenhoidon eräissä muissakin yksityiskohdissa oli tietenkin myös Savossa erinäisiä epäkohtia olemassa. Esimerkiksi Pikku-Savon rahvas toimitti vuoden 1760 valtiopäiville valituksen, josta käy selville, että jotkut tuomarit olivat mielivaltaisesti evänneet voittaneelta osapuolelta oikeudenkäyntikulujen korvauksen tai tuominneet vain vähäisen osan niistä tälle suoritettavaksi, vaikka Yleisen Lain oikeudenkäyntikaaren XXI luvussa selvästi sanottiin, että ”joca asian cadotta, maxacon rijta-weljellens sen caiken jällens, cuin hän tarpellisesti on sen päälle culuttanut”. Oli ollut tapauksia, joissa tuomari oli maksattanut riita-asian voittaneelle vain muutaman vaivaisen hopeataalarin, vaikka tämän kulut olivat todistettavasti kohonneet moniin satoihin taalareihin. Sitä paitsi oikeudenkäynnin hitaudesta riitti tietenkin valittamista aikakauden loppuun saakka.¹⁴⁴

 

Käräjät pidettiin monin paikoin Savoa vielä 1700-luvun alkupuolella vanhaan tapaan nimismiestaloissa ellei ollut muita tavallista kookkaampia tiloja tarkoitukseen saatavana. Mäntyharjun ja Ristiinan ”tavallinen käräjäpaikka” oli esimerkiksi 1728 Löytö (Löytis).¹⁴⁵ Vähitellen alettiin pitäjiin kuitenkin hankkia myös varsinaisia käräjätupia joiden yhteydessä sitä paitsi usein saattoi olla myös pitäjäntupa, mikäli molempia tarkoituksia varten ei käytetty järkiään samaa suojaa. Käräjätupia oli näet hallituksen taholta alettu jo todenteolla vaatia joka pitäjään. Niihin piti kuuluman paitsi viisisylistä tupahuonetta myös sen yhteyteen kamari, kyökki ja porstua ja erikseen vielä tallikin ja aitta. Päärakennukseen olisi ollut tehtävä oikein lasi-ikkunat ja korsteenit, mikä kaikki oli 1730-luvun alkuvuosien Savossa vielä sellaista komeutta, että sitä vain taivastella taidettiin. Niinpä Savon alisen kihlakunnan rahvas kiiruhti jo 1731 anomaan valtiopäivillä varjelusta tällaisesta uudesta rasituksesta ja suostui mieluummin suorittamaan rahassa rakennusten hankkimisen. Tähän nähden maaherra Frisenheim puolestaan huomautti, että koko kihlakunnassa siihen aikaan oli vain kaksi käräjätupaa, eikä ollenkaan kannattanut pyydettyä rakennusvelvollisuudesta vapauttamista.¹⁴⁶

Tällaista erityistä käräjätupaa edellytti näistä ajoista lähtien jo Yleisen Lain rakennuskaarikin, joka vuonna 1734 määräsi, että ”Käräjähuonet pitä joca Kihlacunnan [Suomessa siis hallintopitäjän] rakendaman, mantalin jälken, tawalliseen Käräjä-paickaan, eli cuhun Cuningan Käskynhaldia löytä sen yhteiselle cansalle soweliammaxi, sitte cuin Oikeus sijtä cuultu on. Sijnä pitä oleman yxi tupa nijn suuri, cuin tarwitan, ja caxi cammiota”.¹⁴⁷ Rantasalmi oli virein tätä määräystä tottelemaan, koskapa siellä jo mainittuna vuonna saatiin käräjähuone toimeksi tosin pitäjäntuvan kanssa saman katon alle. Kuopion pitäjään sellainen rakennettiin 1737, Juvalle 1757, Puumalaan 1773. Parista käräjänkiertokuulutuksesta päätellen ”käräjätalo” oli vuonna 1766 olemassa jo kaikissa Suur-Savon tuomiokunnan käräjäkunnissa, kenties joissakin paikoin pitäjäntuvan yhteydessä. Pohjoisemmassa, Pikku-Savon tuomiokunnassa, istuttiin samana vuonna monien pitäjien käräjät kuitenkin vielä vanhaan tapaan yksityisten talojen vuokratiloissa nimittäin Iisalmen käräjät Peltosalmen nimismiehen talossa, Leppävirran Kopolanniemen hovissa, Joroisten Paajalan hovissa, Puumalan ja Sulkavan Vesiniemen nimismiestalossa sekä Kerimäen ja Säämingin Kanta-Suomen puolisten osien käräjät Haverilan nimismiestalossa. Vain Kuopion ja Rantasalmen pitäjillä oli tämän tuomiokunnan piirissä silloin varsinaiset käräjätalot.¹⁴⁸ Käräjäpöytäkirjojen otsakemerkinnöissä mainitaan kuitenkin ”käräjätupa” Kuopiossa jo vuonna 1735, Leppävirroilla samana vuonna ja Mikkelissä sekä Joroisissa 1745. Vähitellen niitä sitten saatiin myös muuanne, rappeutuneita korjattiin uudelleen, rakennettiin tykkänään uusiakin, välistä poikettiin taas vuokrahuoneisiin ja kaikissa vaiheissa rakennusasioista riideltiin ahkerasti.¹⁴⁹

 

Oikeudenhoito aiheutti pitäjille muutakin rakennusrasitusta kuin vain itse käräjätalojen hankkimista ja kunnossa pitämistä. Oli näet jo vanhastaan ollut kova tietäminen siinä, miten vangit saatiin telkien taakse säilöön. ja siellä pysymään. Etenkin sen jälkeen kun Savonlinna, koko maakunnan komea kivityrmä, oli jäänyt venäläisten haltuun, vangeista alkoi olla savolaispitäjissä yhä suurempaa huolta.¹⁵⁰ Vanhimpia vankityrmiä lienee Savonmaassa sen jälkeisenä aikana ollut Mikkelin kirkonmäen pitäjäntupa. Maaherra Wreden tultua 1747 virkapiiriinsä ei näet koko läänissä ollut yhtään varsinaista vankilaa, oli vain tämä pahainen pirtti Mikkelissä ja sen vartijoina muutamia sotamiehiä. Aina oli vaara tarjona, että vangit, joita esimerkiksi vuonna 1744 tuvassa oli viisi, pääsisivät karkaamaan. Sen vuoksi uusi maaherra pyysikin kruunulta varoja varsinaisen vankilan rakentamiseksi Degerbyhyn (Loviisaan), ja sellainen sinne sitten ennen pitkää saatiinkin. Tällöin olikin jo toistakymmentä vuotta ollut Yleisen Lain rakennuskaaressa määräys siitä, että ”joca Käräjä-paicasa pitä myös yxi wangihuone oleman, josa pahantekiät mahtawat kijni pidettää”.¹⁵¹

Sangen hitaasti Savossa kuitenkin näitä käräjäpaikkojen vankityrmiä saatiin aikaan, eikä tässä ole syytä ryhtyä pienempiä kirkonmäkien vankikoppeja tarkastelemaan. Oli tärkeätä saada kookkaammat ja pitävämmät paikat edes hallintokeskuksiin. Karjalaa varten saatiin tällaisen ”koko kihlakunnan” vankityrmän rakentamista koskeva päätös aikaan jo 1763, ja samoihin aikoihin oli myös Kuopiossa sellaisen rakentamisesta kysymystä (1762), mutta hanke lykkäytyi kuitenkin vuoteen 1777 saakka, jolloin tänne saatiin koko Pohjois-Savoa varten vankila. Maaherra Boijen kertoman mukaan Kuopiossa oli tähän saakka vankeja pidetty kaksinkertaisen vartioinnin alaisina tilapäissuojissa. Myöhemmin (1782) siirrettiin Kuopion vankilaan myös Karjalan vangit Liperistä. Esimerkiksi vuonna 1799 Kuopiossa oli vankeja jo kolmisenkymmentä kahden vartijan vahdittavina.¹⁵² Vuonna 1829 Kuopioon saatiin rakennetuksi uusi lääninvankila kivestä. Siinä oli kolme kerrosta ja huoneet vartijoille sekä 23 koppia vankeja varten.¹⁵³ Mikkelin lääninvankila rakennettiin 1840–1843.

 

Vankityrmien vähäisyys sai Savossa kuten arvattavasti muuallakin Suomessa aikaan sen, että vanginkuljetuksesta tuli vuosikymmenien mittaan pitäjille yhä raskaampi rasitus, ja erittäin sietämättömältä se tuntui niinä vuosikymmeninä, jolloin Pohjois-Savosta ja – Karjalasta saakka vangit oli vietävä Suomenlahden rantaan, Loviisaan tai Viaporin västinkiin asti.

Vanginkuljetus näkyy 1700-luvun alkupuolella olleen Savossa enimmäkseen vanhaan kappapalkkaukseen perustuvalla kannalla. Oli annettu asian hoitaminen kaikkinensa jollekin määrätylle henkilölle, esimerkiksi Kuopion pitäjässä vuonna 1738 nimismiehelle, samoin Mikkelissä, ”kuten monissa muissakin pitäjissä”, vuonna 1756 erityiseksi vanginvartijaksi valitulle miehelle, joka sai palkakseen kapan viljaa kustakin talosta.¹⁵⁴ Seuraavalta vuosikymmeneltä lähtien on jo olemassa sangen valaisevia tietoja savolaispitäjien vanginkuljetuksen ja -vartioinnin järjestelyistä. Maaherralle lähettämässään kirjelmässä kuningas näet 1765 käski ottamaan selvää siitä, miten vankien vastaan otto, vartiointi ja edelleen kuljetus oli savolaispitäjissä järjestetty niinä aikoina, jolloin nimismies oli virkatoimiensa tai muun syyn takia kotoaan poissa.

Asiaa käsiteltäessä talvikäräjillä 1765 havaittiin heti eri pitäjien oloissa tällä kohtaa melkoista kirjavuutta. Joroisissa, Rantasalmella, Leppävirroilla, Iisalmessa ja aikaisemmin myös Kuopion pitäjässä oli erityinen vanginvartija jo ennestään ollut palkattuna siten, että kukin talo suoritti tälle viljakapan vuodessa. Kuopion vanginvartija oli kuitenkin pantu vuotta aikaisemmin viralta epäluotettavaisuuden ja huonon elämän takia, ja sen jälkeen siellä oli nimismies Agander vastannut vankien vartioinnista ja arvattavasti järjestänyt asian samaan tapaan kuin Säämingin ja Kerimäen nimismies Isak Falck, joka käytti apunaan ”rotevaa miestä”. Nimismiehen poissa ollessa kuului viimeksi mainituissa pitäjissä vankiasioista huolehtiminen ja vastaaminen siltavoudin, Sulkavalla ja Puumalassa taas viestinratsastajan tehtäviin. Kaikkialla toivottiin, että vangin vartiointi ja -kuljetus voisi jäädä vanhalle kannalle. Uudistuksiin oltiin tässä kuten yleensä miltei kaikessa muussakin sangen vastahakoisia. Kerimäellä ja Säämingissä oli nyt tietty syykin olevinaan, joka tällaista vanhoillaan pysymisen oikeutta muka tuki: Karjalaan näet oli äskettäin saatu, kuten jo mainittiin, koko kihlakuntaa varten rakennetuksi vankihuone, niin että Kerimäen ja Säämingin pitäjissä ”nyt vain harvoin muita kuin oman pitäjän vankeja tuli vartioitavaksi”.¹⁵⁵ Vuosisadan lopulle ja seuraavan alkuun jouduttaessa vankien kuljetus ja huolto oli vielä moniaissa pitäjissä yhdelle ainoalle miehelle, vanginvartijalle, vuokrattuna.¹⁵⁶ Mutta olojen kehitys alkoi vihdoin jo tälläkin hallinnon syrjäalalla vaatia uudistuksia.

Väestön, olletikin ”irtaimen” väestön, vuosikymmenien mittaan lisääntyessä kasvoi näet myös rikollisten ja muiden kiinni kopattujen määrä, ja niinmuodoin vankien vartioinnista ja kuljetuksesta alkoi yhden miehen hoidettavaksi karttua liian raskas rasitus. Vankien karkaamisia sattui yhä useammin, ja eritoten rajapitäjissä, kuten Mäntyharjussa, oli vankien kuljetuksessa vielä se erityishaitta olemassa, että rajan läheisyys ja sen takainen maailma houkuttelivat vankeja kuin selälleen heitetty veräjä. Tällaisista karkausyrityksistä oli kruununvouti Masalinilla jatkuvasti valittamisen aihetta samoin kuin esimerkiksi Mikkelin pitäjän vanginvartijalla siitä, että tavallisten hollinajajien joutuessa suorittamaan vain yhden tai pari kruununkyytiä vuodessa hänen osalleen niitä osui vankien runsauden vuoksi kerran viikossa. Ehdotettaessa, että vankihollia vastaisuudessa suoritettaisiin 20 :lla hevosella vuorottain, kuten muutakin kyyditystä, ei asiaan kellään ollut mitään huomauttamista, ”koska se” – kuten myönnettiin – ”on hyvin perusteltu”.¹⁵⁷

Entiset keinot eivät tahtoneet enää missään riittää. Tästä vielä joitakin esimerkkejä. Erittäin kuvaavia ovat leppävirtalaisten huolet ja toimet vankiasioittensa järjestämiseksi 1700-luvun lopulla. Nimismies Mahlberg ilmoitti vuonna 1783, että vanginkuljetus, joka siihen saakka oli ollut sovittua korvausta vastaan yhden ainoan talon, Leppäsalon Koposten, huolena, oli käynyt ”aivan mahdottomaksi” hoitaa. Sen vuoksi Koponen oli sanoutunut irti toimestaan. Nyt keskusteltiin asiasta pitäjänkokouksessa ja kuljetus päätettiin jakaa useamman talon nimittäin sanotun kylän Kopolan ja Strömmanin perillisten sekä kirkonkylän Hämälän ja Puumalan talojen kesken. Rasitusta vastaan nämä vapautettiin kaikista tietöistä sillankorjauksia lukuun ottamatta. Mutta tämäkään parin kolmen talon järjestelmä ei kauaa pätenyt. Ennenpitkää vanginkuljetus ulotettiin koko pitäjän peittäväksi rasitukseksi siten että kunkin talon oli vuorollaan toimitettava tätä hollia tarpeen mukaan yhdellä tai useammalla hevosella. Taloittaisen vuorottelun haittana olivat kuitenkin myös tässä kaikki tällaisen järjestelmän tuottamat haitat, joista eniten tulivat tietysti kärsimään kiireimpänä työaikana holliin joutuneet talot. Niinpä Leppävirroilla palattiin vuonna 1797 taas entisentapaiselle sopimuskannalle ja kuljetuksiin katsottiin soveliaimmiksi ne talot, jotka huolehtivat pitäjän muistakin holleista. Sopimukset syntyivätkin, ja tällä kannalla näkyy vanginkuljetus pitäjässä pysyneen sitten jatkuvasti. Kuvernöörin vahvistuksen mukaan (1841) vankien kyydityksestä huolehtivat talot saivat korvaukseksi puoli kappaa viljaa kultakin talonsavulta, ja leppävirtalaiset tuntuvat olleen tällaiseen järjestelyyn vihdoinkin tyytyväisiä.¹⁵⁸ Samanlaisiin oloihin oli sitten vähitellen päädytty muissakin pitäjissä, vaikka tosin vuoroja vuokrausjärjestelmän paremmuudesta paikkapaikoin vielä riideltiinkin.¹⁵⁹ Arvattavasti edellä kuvattu vankilarakennusten lisääntyminen oli keventänyt kuljetusrasitusta niin paljon, että tällainen vankihollin pito rasitti siihen ryhtynyttä tai ryhtyneitä taloja suhteellisen vähän, ja viljakappojen tai rahapalkkion suorittaminen koitui taas muille taloille keveämmäksi kuin lähteä äkkipäätä kotikiireiden keskeltä köytettyä ventolaista viemään.

 

Savon rikollisuuden määrästä ei ole erillistutkimuksen puutteessa nyt tämän maakuntahistorian lehdillä mahdollista mitään täsmällistä esittää. Todennäköisesti se oli koko tässä kuvattavan kauden suhteellisen vähäistä ja rikokset sitä samaa pahuudesta tai tietämättömyydestä johtunutta raadollisuutta, joka kaikkina aikoina on tuottanut häiriötä ihmisten keskenäisiin oloihin.

 

Rikoksen ja vankipäivien päätteeksi tuli useimmiten kirkonmäen piinapaalussa raipat. Nainen pääsi vitsailla mutta tuskin vähemmillä kivuilla, ja häpeä oli kaiketikin sekä raipan että vitsan alla yhtäläinen. Joskus, tosin vuosikymmenien mittaan yhä harveten, rikos tuotti rangaistukseksi myös kuoleman.

Kun vanhojen virkapaperien nojalla perehtyy entisajan käsityksiin rikoksesta ja sen rangaistuksesta, on kuin historian mailta löisi lukijaa vastaan vuosisatain takainen kellariviima. Puistattava ankaruus näissä käsityksissä ja niiden mukaisessa käytännössä kaikkein ilmeisimpänä tuntuu. Oli kuin Vanhan Testamentin veriset miekat olisivat siinä yhä vieläkin olleet vikapään verta janoamassa ja Pyhän Jumalan kiivaus voitu vain roviosavuilla lepyttää, rikollinen vain verellä ja piinalla puhdistaa. Rikos näet ei jäänyt vain yksityisen ihmisen hairahdukseksi, jonka sovittaminen tai sovittamatta jättäminen olisi ollut ainoastaan hänen oma henkilökohtainen asiansa, vaan sovittamaton rikos huusi Jumalan kostoa koko pitäjälle, kihlakunnalle, yhteiskunnalle. Se oli kuin veljen veri, joka muinoin huusi Kainille kostoa. Niinpä Yleisen Lain pahanteon kaaressa oli salataposta kohta, joka pani koko kihlakunnan yhteisvastuullisesti maksettavaksi sata taalaria sakkoa, ”jos mies eli waimo löytään maalla tapettuna, ja ei jocu tule tappoon laillisesti sidotuxi, yön ja wuoden sisällä”. Jumalan vihalta itse säästyäkseen entisajan yhteiskunta uhrasi empimättä hairahtuneen jäsenensä pyövelille, raippapaaluun, hirteen, rovioon, mestaustukille.¹⁶⁰

Ennen kuolemaan valmistamista ei teloitusta kuitenkaan haluttu täytäntöön panna. Muuan veljensä murhaaja mestattiin ja sitten teilattiin Mikkelin ”tavallisella teloituspaikalla” maaliskuun 14:nä 1768 ”sen jälkeen, kun papisto ensin hänet autuaaseen kuolemaan huolellisesti valmistanut oli”. Paljon huolta tuotti papeille vuonna 1766 muuan leppävirtalainen talonpojan poika, jolla ei ollut Loviisan rovastin David Starckin ilmoituksen mukaan vähäistäkään tietoa kristinopin pääkappaleista mutta jonka nyreys taas rovasti Alopaeuksen mielestä oli enemmänkin uppiniskaisuutta kuin tietojen puutetta. Vangit lienevätkin joskus koettaneet päästä tällaisin keinoin tyyten eroon kovan kohtalonsa puristuksesta tai ainakin siirretyksi tuonnemmaksi armottoman rangaistuksen tapahtuminen, jonka tosin tuleman piti mutta joka tuomittuja tietenkin hirvitti.¹⁶¹ ”Muuan naimisissa oleva torppari, 22-vuotias, kevytmielinen ja epävakainen mies” – näin kertoi Ristiinan kirkkoherra vuoden 1771 tabellitiedoissaan – ”suoritti kauhistuttavan isänmurhan ja ilkityön, asettui tieten tahtoen, ensin vuoden ajan asiaa harkittuaan, yön pimeydessä väijymään isäänsä, joka veneessänsä rannassa tuulastamassa oli, ampui tätä Musketin luodilla läpi rinnan, käytti kiviä ruumiin jalkoihin ja upotti sen järven syvyyteen niin ettei se ylös kohota tainnut. Hyvin ansaituksi rangaistukseksi häneltä hakattiin oikea käsi ja pää poikki ja pantiin kolmeen teilipaaluun riippumaan. Ja huomattava on, että hän kättä katkaistaessa makasi ihan hiljaa ja liikkumatta mutta huusi sitten selvällä äänellä ’Auta nyt Herra Jesu!’ Samassa katkesi kaula”.¹⁶² Rikollisen kuolemaan valmistaminen oli ankaran vakava toimitus, onnettoman opastus vielä viime tingassa todelliseen synnintuntoon ja katumukseen. Siinä oli edessä elämän ja kuoleman rajalla tapahtuva valinta: paratiisin riemut tai gehennan vaiva ja yö. Enkelten iloitessa pappi talutti pyövelille katuvaista tuomittua, sillä kohta oli tästä tuleva taivaan pirttien asuja, mutta katumattoman kovuus kävi ihmisten mieleen kuin helvetin portin narahdus.

Oli näet olemassa sellainen käsitys, että itse toimituksenkin, rangaistuksen ja sen verisen kauheuden, piti koituman toisille varoitukseksi, ylösrakennukseksi ja parannukseksi. Niinpä julkisten kirkonrangaistusten, häpeäpenkkien ja jalkapuiden tarkoituksena oli opin antaminen muillekin kuin vain rikkoneelle itselleen. Maallisen oikeuden tavallisia rangaistuksia oli esimerkiksi kaularaudassa seisottaminen ja häpeäpaalussa ruoskittaminen nimenomaan väkirikkaina kirkkopyhinä. ”Kihlacunnan Woudi eli Nimitysmies maalla, ja se joca Caupungisa sijhen pandu on, pitäkön silmän sen päälle, että tuomio oikein täytetän; olcon myös nijllä walda cohta curittaa sitä raippa-witzoilla eli wangiudella, cuin rangaistuxen kehnosti toimitta”.¹⁶³ Miestä rangaistiin raipoilla, naista vitsoilla, mutta ei kuitenkaan miestä useammalla kuin neljälläkymmenellä ja naista kolmellakymmenellä parilla, ”kolme lyömää joka parista”. Ristin rinnalla myös piiskapetäjä kuului vanhojen kirkonmäkien vakiovarusteisiin: läksy ja lohtu.

Niinikään kuolemanrangaistuksilla pyrittiin samanlaista ojennusta antamaan. Kruununvouti Masalin kertoi vuonna 1767, että Hovioikeuden tuomion ja maaherran käskyn mukaisesti muuan murtovarkauksista tuomittu irtolainen oli autuuteen hyvin valmistettuna kärsinyt kuolemanrangaistuksensa Mäntyharjun mestauspaikalla ”suuren väenpaljouden läsnä ollessa, josta muodostettiin piikkipiha”.¹⁶⁴ Teloitustilaisuuksiin käskettiin kaikki pitäjän talolliset saapuville mukanaan kolmikyynäräiset piikkipäät seipäät, ja heistä muodostettiin sitten mestauspaikan ympärille vartijapiiri, kuten esimerkiksi Joroisissa vuonna 1778 erään ratsutilallisen, 1800 erään torpparin ja 1804 erään murhamiehen teloittajaisiin.¹⁶⁵ Tällaisen ”piikkipihan” (spetsgård) eli seipäillä varustetun katsojakehän asettaminen mahdollisimman lähelle, miltei verenpärskynnän päähän mestattavasta, ei voinut kuitenkaan tarkoittaa vain vartioinnin varmistamista, vaan siinäkin oli ilmeisenä pyrkimyksenä mieleen painuvan opetuksen antaminen yhdellä kertaa koko kirkkoväelle. Mutta pyövelin verinen työ oli kaikkinensa laadultaan sellaista katseltavaa, ettei sitä oikein ihminen mieltä etomatta tarkastella tainnut, ja niinpä olikin savolaista ylipäänsä vaikea saada katsojakehään komennetuksi.

5. SÄÄTYEDUSTUS

Entisajan kansanedustuksesta kerrottaessa on jo heti alkuun nostettava esille se vanhan sääty-yhteiskunnan olennainen piirre, että vain vähäinen murto-osa koko väestöstä oli herrainpäivillä edustettuna.

Vuoden 1723 valtiopäiväjärjestys sääsi säätyedustuksen muodot sellaisiksi, että kustakin aatelissuvusta piti olla yksi jäsen, papistosta hiippakunnan piispan lisäksi joka rovastikunnasta yksi ja porvaristosta kaupungin valitsema sekä talonpoikaissäädystä kihlakunnan valitsema edustaja. Kun edustusvelvollisuutta pidettiin entisinä aikoina – lähinnä kustannussyistä – melkoisena rasituksena, kuten kohta nähdään, valtiopäiväjärjestys sallikin useamman rovastikunnan, kaupungin ja kihlakunnan keskenään lähettää herrainpäiville yhteisedustajan. Mutta toisaalta edustusvelvollisuuden laiminlyömisestä oli kylläkin sakon uhka varottamassa. Niinikään aatelissuku saattoi täyttää edustusvelvollisuutensa antamalla johonkin muuhun sukuun kuuluvalle herrainpäivämiehelle valtakirjan.¹⁶⁶

Neljään säätyyn kuuluvilla oli siis ainakin nimellisesti mahdollisuus saada herrainpäivillä toiveensa kuninkaan kuultaviin. Muu kansa sitä vastoin oli valtiopäiväedustuksen kannalta katsottuna ikään kuin tuon nelijakoisen sääty-yhteiskunnan ulkopuolella. Sitä paitsi kehityksen suunta oli koko tässä kuvattavana pitkänä kautena sellainen, että edustusta vaille jääneiden väestöainesten suhteellinen määrä kasvoi sekä säätyläistön että yhteisen kansan piirissä paljon nopeammin kuin edustettujen.

Herrasväessä olivat tätä ilman omaa suoranaista valtiopäiväedustusta jäänyttä väestöainesta ennen kaikkea ns. aatelittomat säätyhenkilöt kuten siviilivirkojen ja -toimien haltijat, upseerit, aliupseerit, sotilasvirkamiehet, ruukinpatruunat ja – lähinnä vasta 1800-luvun puolella – nk. possessionaatit eli herrassäätyyn kuuluneet tilanomistajat, lisäksi – vuoteen 1869 saakka – koulujen opettajat jopa yliopiston professoritkin ja virkailijat jne. Ryhmä käsitti myöhemmän ”keskiluokan” runkoainekset. Se ei ollut suuri, mutta sen yhteiskunnallinen, taloudellinen ja sivistyksellinen merkitys kasvoi kasvamistaan. Yhteisessä kansassa taas edustettujen manttaali-isäntien rinnalle kasvoi 1700- ja etenkin 1800-luvun kuluessa yhä taajempi väestöryhmä torppareita, loisia, mäkitupalaisia, palkollisia, jotka– samoin kuin suhteellisen lukuisa sotamiesten, rakuunain ja reserviläisten joukko – niinikään olivat ilman suoranaista omaa edustusta säätyvaltiopäivillä.

Poliittinen sääty-yhteiskunta vastasi niinmuodoin ajanmittaan yhä vähäisemmässä määrässä sosiaalista, yhteiskunnallista. Esimerkiksi Ruotsin koko väkiluvusta oli vuonna 1780 noin kaksi kolmannesta äänioikeutta vailla, ja valtiosäätyihin kuului poliittisesti täysivaltaisena aineksena aateloinnin, pappisvihkimyksen, porvarisoikeuksien ja maanomistuksen nojalla silloin vain 7 %, vuonna 1855 enää ainoastaan 5½ % väestöstä.¹⁶⁷ Yleiset väestöolot huomioon ottaen lienevät suomenpuoliset vastaavat luvut – joita ei ole laskettu – olleet vieläkin suuremmassa epäsuhteessa toisiinsa verrattuina. – Valtiopäiväelämän ollessa viime vuosisadalla 1863 saakka täysin tukahduksissa kansanedustusta koskeva kuvaus rajoittuu tässä Savon osalta vain 1700-luvun ja Porvoon valtiopäivien aikaisiin oloihin.

Savossa olivat valtiollisen äänivallan suhteet puheenalaisena aikana tietenkin osapuilleen samalla kannalla kuin muuallakin valtakunnassa. Kaupungittomasta maakunnasta kuitenkin porvarissäädyn edustus luonnollisesti tykkänään puuttui. Niinikään aatelisen säätyläistön suhteellinen niukkuus ja toisaalta taas niinsanottujen ”irtolaisten” – lähinnä loisten – runsaus antoivat myös eräänlaista ominaisväriä näille kaskiyhteiskunnan ”sisäpoliittisille” oloille.

 

Valtiopäiväkutsut saapuivat maakuntaan viimetingassa. Hitaat tiedoitus- ja huonot liikenneyhteydet huomioon ottaen onkin valtiopäivien koolle saannin aikataulua epäilemättä pidettävä liian ahtaana. Se oli kuin pelkästään ruotsinpuolisia rintamaita varten laadittu, ja etenkin kaukaisessa rajamaakunnassa oli pidettävä kaikissa säädyissä kovaa kiirettä edustajien saamiseksi ajoissa Ruotsin puolelle. Esimerkiksi valtiopäiväkutsun, joka oli päivätty 28.3.1786, Kuopion läänin maaherra sai 15.4. kello 9 aamulla, ”jonka johdosta olen pikaläheteillä toimittanut tarvittavat kappaleet Kutsukirjettä läänin kaikkiin kirkkoihin kuulutettaviksi 17:nä päivänä” – maaherra Carpelan kertoi kiireisistä toimenpiteistään kuninkaalle – ”ja ajan voittamiseksi pannut talonpoikaissäädylle määräpäivän 26:ksi, jolloin sen on valittava kustakin kihlakunnasta edustaja 1.5.1786 Tukholmassa alkaville valtiopäiville.”¹⁶⁸ Kuninkaan saadessa 11.5.1786 maaherran toimenpiteistä tiedon Savon rahvaanedustajat tuskin lienevät vieläkään Tukholmaan ehtineet. – Vuoden 1800 tammikuun 15:nä päivätty valtiopäiväkutsu saapui Kuopion läänin maaherralle tammikuun lopulla. Maaherra päiväsi asiaa koskevan kuulutuksensa 28.1., ja kuulutus saapui Leppävirran kirkolle helmikuun alussa. Valitsijamiesvaalit pidettiin siellä 9.2. ja varsinainen valtiopäivämiesvaali Kauppilanmäessä 13.2. Valtiopäivät oli kuitenkin tällöin jo avattu (10.2.1800),¹⁶⁹ Tässäkin siis oli kuninkaan kutsun ja valtiopäiväin avauksen väliä vain vajaat pari kuukautta. Etenkin silloin, kun sattui rospuuton aika ja merenkin yli pääsy oli vaikeaa ellei mahdotonta, itäisten kihlakuntien edustajat myöhästyivät pahasti herrainpäiviltä. Sama koski tietenkin myös muiden säätyryhmien edustajia. Karjalan rakuunaeskadroonan upseereille vuonna 1778 saapuneen valtiopäiväkutsun kuningas oli päivännyt syyskuun 9:nä, edustajavaali saatiin pidetyksi syyskuun 25:nä ja valtiopäivien piti alkaman lokakuun 19:nä. Kiirettä pitäen sinne kapteeni Ehrnrooth hädintuskin avajaisiin ehti.¹⁷⁰

Rahvaanedustajan valitseminen valtiopäiville tapahtui siis välillistä vaalitapaa noudattaen. Valitsijamiehet valittiin pitäjänkokouksissa ja heidän lukumääränsä näkyy melkoisesti vaihdelleen. Esimerkiksi Suur­Savon vaalissa Mikkelissä oli vuonna 1722 seitsemäntoista valitsijamiestä mutta 1726 vain kaksitoista, vuonna 1751 Kangasniemessä tapahtuneessa vaalitilaisuudessa yksitoista, 1755 niinikään Kangasniemessä neljätoista nimittäin 4 Kangasniemestä, 3 Pieksämäeltä, 2 Juvalta, Ristiinasta ja Mäntyharjusta sekä 1 Mikkelistä.¹⁷¹ Valitsijamiehiksi näkyy yritetyn järjestelmällisesti saada pitäjän talonpoikaista parhaimmistoa ”koeteltuja ja taitaviksi tunnettuja miehiä” (Leppävirta 1800), mieluimmin myös ”uskonasioissa innokkaimpia” (Haukivuori 1809). Itse valtiopäivämieheltä olletikin näitä tämäntapaisia hyveitä kysyttiin.

 

Valtiopäiväedustuksen suurena painavana pulmana oli tietenkin kaukaisen maaseudun kannalta arvioituna sen kustantaminen, seikka, joka melkoisesti lamautti sekä edustajien että edustettavien intoa asiaan. Edustaja näet ei saanut palkkiotaan valtion yleisistä verovaroista vaan edustamansa suhteellisen suppean yhteisön jäseniltä välittömästi ja joutui niinmuodoin herrainpäivillä useinkin sangen pahaan pulaan ”kanssaveljiensä” luontaisen kitsauden takia ja myös siitä syystä, että edustajapalkkio ei ollut sillä tavoin päivärahan luontoinen, että se olisi valtiopäivien kestoajan mukaan joustavasti lisääntynyt. Se oli kiinteä, sopimuksen mukaan määräsuuruisena kannettu maksu. Niinpä erään vuonna 1766 annetun päätöksen mukaan edustajan piti saada lähtiessään matka- ja kolmen kuukauden päivärahat mukaansa ja mikäli valtiopäivät jatkuivat yli tämän ajan vielä kolmen kuukauden ylläpito lisää.¹⁷² Kun valtiopäivät venyivät useimmiten vielä tätäkin paljon pitemmiksi ja kun jo yksistään Tukholmaan meno ja sieltä paluu matkan pituuden vuoksi nielivät edustuspalkkiosta melkoisen erän, edustaja, – olletikin rahvaanedustaja – sai enimmäkseen näiden määräsuuruisten matka- ja päivärahojensa varassa nähdä herrainpäivillä suoranaista puutetta, eikä edustustehtävä niinmuodoin saattanut ennenvanhaan liikoja houkutella.

Muutamilla esimerkeillä näitä maakunnan talonpoikaisten luottamusmiesten tukholmalaisia rahavaikeuksia käy paraiten valaiseminen. Puute alkoi puristaa eritoten laitimmaisten läänien edustajia jo valtiopäivien ensiajoista lähtien. Suur-Savon edustaja Esaias Dahlqvist ja Pikku-Savon Heikki Makkonen anoivat Lappeen ja Kymen miesten kera vuonna 1723 ”valtakunnan köyhimpinä herrainpäivämiehinä” kuninkaallista raha-apua tehtäviensä jatkamista varten, ja kun seuraavat valtiopäivät alkoivat syyskuussa 1726, olivat taas Savonkin edustajat – kuten silloin myös Häme-Uudenmaan valtiopäivämiehet – jo lokakuussa raha-apua pyytämässä siihen saakka, kunnes maakunnasta ehtisi uuden kannon satoa saapua.¹⁷³ Asiat eivät korjautuneet myöhemminkään. Niinpä Suur-Savon eli ylisen kihlakunnan edustaja Jaakko Jaakonpoika ja keskisen, alisen sekä Jääsken kihlakuntien yhteisedustaja Henrik Paldanius pyysivät vuoden 1741 valtiopäivien aikana 100 hopeataalarin ennakkoa kummallekin elatustansa varten, ”koska” – Savon maaherra selitti – ”myöskin vuoden 1738 valtiopäivien valtuutettu samalla tavoin on ennakkoa saanut, joka sitten kihlakunnista lienee lääninrahastoon suoritettu”. Niin hataralla kannalla koko palkkioasia kuitenkin oli, että esimerkiksi maaherra von Dittmer ei 1741 tiennyt, millaisen sopimuksen valtiopäivämiehet olivat nyt kihlakuntien kanssa saatavistaan tehneet, mitä he olivat jo saaneet ja mitä heidän vielä olisi ollut saatava. Tällä kertaa asia ratkesi siten, että Jaakko Jaakonpoika ja Henrik Paldanius saivat ennakkomaksuna kumpikin 50 hopeataalaria. Vasta maaherran hankittua selvityksen äsken mainituista seikoista he voivat valtiokonttorista lisää ennakkoa saada.¹⁷⁴ Mutta jo elokuussa Savon edustajat olivat taas Kuninkaallisen Majesteetin vastuksina: ”Kun valtiopäivät ovat jo jatkuneet odottamattoman kauan eikä mitään rahoja ole kotiseudulta saapunut, olemme me nyt joutuneet siihen kaikkein laitimmaisimpaan ahdinkoon”, he hätäilivät ja anoivat nyt 200 kuparitaalarin suuruista avustusta edustajaa kohden. Kun kotipuolesta yhtäkaikki rahoja vihdoinkin saapui, meni asia kuninkaissa ad acta.¹⁷⁵

Vielä huonommalla tolalla olivat Savon rahvaanedustajien raha­asiat seuraavan vuoden (1742) valtiopäivillä. Maaherra Stiernstedtin saavuttua Tukholmaan Suur-Savon edustaja Eskil Asilainen ja Pikku­Savon edustaja Paavo Reinikainen näet kävivät kohta hänelle valittamassa huoliaan: Savosta mukaan saadut ”matkarahat” olivat jo pitkää tulomatkaa tehtäessä huvenneet loppuun eikä heillä niinmuodoin kalliissa pääkaupungissa ollut varoja elatukseensa. Sota rusikoi parastaikaa kotimaakuntaa, joten sieltäkään ei ollut mitään edustusvaroja saatavana. Niinpä maaherra taas turvautui vanhaan tuttuun keinoon. Hän esitti kuninkaalle, että näille nyt, ”kuten aikaisempienkin valtiopäivien aikana sellaisille herrainpäivämiehille on ollut tapana suorittaa”, annettaisiin valtiokonttorista ”jotain avustusta”. Päätökseksi tulikin, että molemmat saivat 40 hopeataalaria ennakkoa ja että maaherran oli kehotettava edustajia suureen säästäväisyyteen, ”koskapa heille tuskin enempää ennakkoa enää myöntää voidaan”. Kuinka lienevät edustajapoloiset neljälläkymmenellä taalarillaan sitten pääkaupungissa selvinneet, sillä herrainpäiviä jatkui vielä vuoden verran eteenpäin. Paluumatkaa varten he kuitenkin vielä saivat 10 taalaria mukaansa, jotka maaherran piti sitten jälkikäteen valtiokonttorille Savosta toimittaa.¹⁷⁶ Huonommin kävi Pikku-Savon edustajalle Pekka Hynniselle vuonna 1769, joka joutui pyytämään valitsijoiltaan lisää herrainpäivärahoja mutta ei niitä saanut, vaikka puute oli jo ollut niin suuri, että säädynkin oli häntä pitänyt raha-avulla tukea.¹⁷⁷ Eipä ihme, että kaukaisen, köyhän maakunnan edustajalla usein jo ennen herrainpäivien päättymistä alkoi olla kova kiire kotimatkalle, pois kopeasta Tukholmasta takaisin kotoisiin oloihin, tosin edustuskustannuksia alituiseen kitsastelevien mutta yhtäkaikki ”oikeiden ihmisten” turviin.

Herrainpäivärahojen kokoaminen näkyy Savossa olleen ainakin 1700-luvun alkupuolella sillä kannalla, että kihlakunnantuomarit perivät sanotut maksut rahvaalta ”lautamiesten kautta” arvattavasti veromarkkojen tai ehkä savuluvun mukaan. Rahojen Tukholmaan toimittaminen tuotti kuitenkin suurta vaikeutta. Kysymyksessähän oli raskas kupari, jonka saaminen ensin purilas- ja ratsaspelissä merenrantaan ja sieltä sitten sopivan purjetuulen tultua meren yli Ruotsin puolelle oli sangen hankalaa. Pankin siirtosetelien käyttö oli vasta sallittua vain Tukholmasta maaseudulle päin tapahtuvassa rahaliikkeessä.¹⁷⁸ Esimerkiksi vuonna 1727 maaherra Frisenheim kertoi kihlakunnantuomarien tosin parhaansa tehneen rahojen lähettämiseksi Savosta Ruotsiin, mutta kuljetusta ei olut kuitenkaan saatu aikaan, joten edustajien ylläpito lienee jälleen joutunut eräänlaisina valtiokonttorin suorituksina ja tilimerkintöinä järjestettäväksi.¹⁷⁹ Tämä merkitsi sitä, että valtiokonttori antoi edustajalle ennakkoa. Kihlakunnista lääninrahastoon kootuilla herrainpäivärahoilla konttoria sitten aikanaan tätä ennakkoa vastaavalla summalla hyvitettiin.

Tässä vaiheessa herrainpäivärahoista alkoikin kehittyä vähin erin julkinen vero. Vaikka näet kuninkaallinen resoluutio jo vuodesta 1720 pitäen oli taannut talonpojille saman ”edun ja oikeuden” kuin muillakin säädyillä oli ollut, nimittäin itse tehdä herrainpäivärahoista tiliä edustajiensa kanssa, johtui kuvatusta raskaan rahan kuljetushankaluudesta ja sen vuoksi valtiokonttorin välittämästä ennakkomaksumenettelystä ainakin Savossa sellainen epäkohta, että kruununviranomaisten osuus edustusrahojen kannossa ja käytössä enenemistään eneni. Valtiopäiväedustuksen kustantamiseksi koottavissa maksuissa alkoi yhä selvemmin tuntua julkisen rasituksen vastenmielistä lisämakua. Kansan mielestä herrainpäivämaksut rupesivat ryvettymään veroiksi eikä aikaakaan, kun jo Suur-Savon alamaisiin rahvaanvalituksiin ilmestyi kohta (1746), jossa viitattiin äsken mainittuun omatoimisuuden oikeuteen ja kerrottiin, miten rahvaalle oli koitunut haittaa siitä, että – kuten väitettiin – ”herrainpäivärahoja pyritään lypsämään [kruunun] rahastoon, josta niitä sitten tällä lavealla maaseudulla ei saada muuta kuin monien mutkien kautta ja suurta vaivaa nähden käytettäväksi”. Anottiin, ettei kukaan muu kuin rahvas itse ja maaherra saisi sanottuihin varoihin puuttua ja kruununviranomaisten kättä toivottiin avuksi vain maksuun työläitä kovistelemaan.¹⁸⁰ Kehityksen suunta viittasi yhtäkaikki jo tämänkin maksun kohdalla auttamattomasti siihen, että myös se oli vähitellen uppoava julkisen verokuorman ikuisesti turpoavaan säkkiin.

Nämä valtiopäiväedustuksen kustannusseikat vaikuttivat ratkaisevasti siihen, että edustajiksi pyrittiin yleensä saamaan sellaisia henkilöitä, jotka omilla varoillaan pystyivät korvaamaan sen, mikä edustusvaroista uupui. Kuvaavaa on tässä suhteessa Mäntyharjun kirkkoherra Zachris Cygnaeuksen perustelu päästäkseen Porvoon piispan, Nylanderin, mukana pappisveljiään edustamaan vuoden 1746 valtiopäiville: lupasi näet maksaa itse matkansa ja olonsa Tukholmassa. Päätökseksi tähän kustannusseikkaan tuli sitten sangen papillinen ratkaisu: veljet saivat Cygnaeukselle suorittaa, mitä itse kukin ”rakkaudessa” hänelle tahtoi antaa. Samoilla valtiopäivillä piispa Nylander sai pappissäädyssä ajetuksi läpi sellaisen päätöksen, että Porvoon silpoutuneesta hiippakunnasta tarvitsi lähettää vain yksi edustaja herrainpäiville. Hiippakunta sai tosin lähettää myös toisen edustajan, jos tämän matkakustannuksista huolehdittaisiin.¹⁸¹

 

Erittäin selvästi tämä omavaraisuuden varteen ottaminen näkyy talonpoikaissäädyn edustajiston sosiaalisessa asemassa. Niinpä Savon kuten muunkin Itä-Suomen vapaudenaikaisista valtiopäiväedustajista useimmat olivat ”keskikokoisten” tai ”tavallista suurempien” talojen omistajia ja yhteiskunnalliselta asemaltaan pitäjiensä parhainta talollisväkeä. Monet olivat lautamiehiä kuten Pikku-Savon Heikki Makkonen (1723), Heikki Sonninen (1731) ja Petter Hynninen (1769) tai Suur-Savon Martti Korhonen (1734), Eskil Asilainen (1742) ja Paavo Nykänen (1751), joukossa myös joku ratsutilallinen kuten Jaakko Jaakonpoika Suur-Savosta vuosina 1740–1741 tai katselmuskirjuri Esaias Dahlqvist Suur-Savosta (1723) tai pitäjänkirjuri Henrik Paldanius Pikku-Savosta (1740–1741).¹⁸² Näissä viimeksi mainituissa edustajissa on nimistä päätellen jo häivähdys ruotsintaitoista herrassäätyäkin.

Onnettoman kieliseikan takia – kun nimittäin kaikki kävi valtiopäivillä ruotsinkielellä, jota Savon talonpoika ei yhtään ymmärtänyt – tämä puhtaasti suomalaiseen väestöalueeseen kuuluva maakunta näet oli rannikkomaakuntia melkoista huonommassa asemassa. Näiden jälkimmäisten piirissä oli aina hitunen ruotsalaista ja ilmeisesti jonkin verran kaksikielistäkin väestöainesta, jonka keskuudesta herrainpäiville voitiin edustettavilta alueilta saada tarpeellista kielitaitoa matkaan. Näin ei ollut Savossa. Sen kihlakuntien alue ei yltänyt miltään kohtaa ruotsalaisseuduille saakka, ja niinpä lienee sellaisten Savon herrassäädyn vähäisimpien kuten äsken mainittujen katselmuskirjuri Dahlqvistin, pitäjänkirjuri Paldaniuksen, sotilaspastorin pojan Molleniuksen, sahanpatruuna Argillanderin tai inspehtori Paldaniuksen mukana olo säätyvaltiopäivien rahvaanedustajina katsoa johtuneen melkoiselta osalta siitä, että näiltä lienee edes jotenkuten luistavasti luonnistanut vieraan kielen käyttö.¹⁸³ Yritystä oli kyllä olemassa saada pysyväisempääkin kieliapua talonpoikaissäädyn suomenkielisten jäsenten valtiopäivätyöskentelyn helpottamiseksi. Niinpä Pikku-Savon edustajan rantasalmelaisen Matti Kokin ja Suur-Savon mikkeliläisen Martti Korhosen nimet olivat siinä anomuksessa mukana, jonka eräät talonpoikaissäädyn suomalaiset edustajat jättivät vuoden 1734 valtiopäivillä muille säädyille tulkin saamiseksi heidän avukseen herrainpäivätyöskentelyn helpottamiseksi. Asia jäi kuitenkin sikseen,¹⁸⁴ mutta kansliakollegioon saatiin toki seuraavien valtiopäivien (1738) ajoista lähtien suomenkielen kääntäjä, josta sitten vuosisadan mittaan tuli sangen tärkeä tekijä suomalaisten rahvaanmiesten tukholmalaisena asiainhoitajana.¹⁸⁵

 

Niinpä siis monet edellä kerrotut tekijät – ennen kaikkea edustusoikeuden kiinteä liittyminen manttaaliin eli maanomistukseen, lisäksi valtiopäiväedustuksen kustannuspulma ja Savossa erityisesti myös kieliseikka – saivat aikaan sen, että säätyläisvaikutus pääsi melko selvästi tuntumaan savolaisen rahvaan valtiopäiväedustuksessa olletikin kun valtakunnan laita-alueilla yleensäkään ei säädyn ”puhtaudesta” kovin tarkkoja oltu.¹⁸⁶

Mutta vaikkakohta syrjäseuduilla valvottiinkin talonpoikaista säätypuhtautta hatarammin kuin valtakunnan keskuksessa, vilahti toki silloin-tällöin jonkin riita-asian yhteydessä myös selvää säätyvastakohtaisuutta näkyviin. Näin kävi esimerkiksi Pikku-Savon valtiopäiväedustuksen kohdalla vuosina 1760–1761. Seikka oli tällainen: Talonpoikaissääty oli ilmoittanut kuninkaalle talonpoika Samuli Kämäräisen tosin tulleen sinne Pikku-Savon keskisen ja alisen kihlakunnan rahvaanedustajaksi mutta myöhemmin tehdyn eräitä hänen vaellustaan koskevia huomautuksia ja lisäksi asiakirjoista havaitun, ettei Kämäräinen ollut niin hyvämaineinen ”kuin sen oltava on, jonka voidaan katsoa olevan arvollinen säädyssä istumaan”. Sen vuoksi hänelle ei ollut voitu sijaa säädyssä myöntää. Jotta tuomiokunta ei kuitenkaan olisi ihan ilman edustusta jäänyt, oli talonpoikaissääty ottanut jäsenekseen kuopiolaisen Henrik Argillanderin, ”koska hän valtiopäivämiesvaalissa oli ääniä saanut”. Sääty tahtoi kuitenkin ensin tietää, halusiko mainittu rahvas lisäksi jonkun toisenkin koossa oleville valtiopäiville edustajakseen vai tyytyisikö se pitämään sellaisena vain Argillanderia. Sen vuoksi maaherra joutui nyt kruununvoudin välityksellä ottamaan selvää rahvaan mielipiteistä. Kokoukset pidettiin kaikissa tuomiokuntaan kuuluvissa kirkoissa, ja heikinpäiväksi 1761 oli seurakunnista tullut edustajat Rantasalmelle valtakirjat mukanaan nimittäin Iisalmelta lautamies Antti Hyvärinen, Leppävirroilta lautamies Tuomas Hämäläinen, Joroisista talonpoika Paavo Räisänen sekä Kerimäen ja Säämingin ruotsinpuolisista osista lautamiehet Akseli Turtiainen ja Pekka Herttuainen. Iisalmelaiset kannattivat Argillanderin edusmiehyyttä lähinnä kustannussyistä: kohta olisivat herrainpäivät jo päätöksessä, tarpeetonta oli toista miestä enää Tukholmaan kustantaa, ”elleivät kaikki muut seurakunnat suostuisi Hyväristä edustajaksi valitsemaan”. Samaa mieltä olivat myös Kerimäen ja Säämingin miehet: kustannusten välttämiseksi Kämäräinen voisi hyvinkin edustaa rahvasta, mutta kun tämä ei ollut säädyssä sijaa saanut, katsoivat he paraaksi – uusien maksujen välttämiseksi – antaa äänensä Argillanderille. Leppävirtalaiset samoin kuin myös joroislaiset sitä vastoin kieltäytyivät Argillanderia kannattamasta. He tahtoivat valtiopäiville lähetettäväksi jonkun muun, joko Hämäläisen tai Räisäsen. Rantasalmelta ja Kuopiosta tuli niinikään tieto, ”etteivät he ketään muuta valtiopäivämieheksi halua kuin Kämäräisen lukuun ottamatta kuutta talollista ja muutamia säätyläisiä, jotka olivat Argillanderin nimenneet”. Puumala ja Sulkava selittivät tyytyvänsä siihen talonpoikaisedustajaan, jonka tuomiokunnan muut pitäjät valitsisivat, ”mutta Argillanderiin, joka on säätyläinen, he eivät tyydy”. Kuitenkin he nimesivät tehtävään lisäksi lautamiehen Antti Korhosen Sulkavan pitäjästä ”varmana talonpoikana” (som en trygg bonde). Puumalalaiset nimenomaan selittivät kannattavansa Korhosta siinäkin tapauksessa, että muut pitäjät valitsisivat Argillanderin. Korhonen – selitettiin – ”on talonpoika ja niinmuodoin paremmin voi [tai osaa, ”kan”] esittää Talonpoikaissäädyn asioita kuin Argillander, joka on säätyläinen”.¹⁸⁷

Huolimatta siitä, että suomalaiset edustajat väittivät Argillanderilla olleen yksityisiä anomuksia matkassaan, ”jotka eivät pidä yhtä rahvaan etujen kanssa”, hän kuitenkin sai toistaiseksi sijan säädyssä vaikka vihdoin luopuikin siitä Kämäräisen karistettua pahimmat kunnialle käyvät syytökset niskoiltaan pois.¹⁸⁸

Säätyläisten osuus rahvaanmiesten valtiopäivähankkeissa ei rajoittunut vain siihen, että heitä aika-ajoin oli talonpoikien edustajina Tukholmassa. Kun perinnön- ja kruununluontoisen maan omistaminen tai hallinta jo sinänsä tuotti paitsi velvollisuuden ottaa osaa edustuskustannusten suorittamiseen myös oikeuden olla mukana edustajaa valitsemassa, tarjosi ajanmukaan lisääntyvä säätyläisomistus yhä suuremmat mahdollisuudet vaikuttaa myös rahvaanedustuksen kautta valtiopäivien toimintaan. Ennen kaikkea tätä vierasta vaikutusta tuntui – kieltä taitamattomien ”kansanmiesten” ehkä asiaa aina edes älyämättä – talonpoikaisen valtiopäivätyön tärkeässä ytimessä, itse rahvaanvalituksissa. Rahvaanvalitukset vastasivat osapuilleen nykyisiä aloitteita. Herrainpäiville valitut kihlakuntien edustajat esittivät niissä kotipuolensa toivomuksia, ajan kielenkäytön mukaisesti läpikotaisin liioitellen valittivat olojensa epäkohtia ja sommittelivat varovaiseen muotoon syytöksiä viranomaisia ja muita kanssaeläjiä vastaan. Mutta selvästi kuulsi rahvaanvalitusten monista yksityiskohdista säätyläistenkin toiveita ja tavoitteita – usein jopa viranomaistenkin, vaikka sekä valtiopäiväjärjestys että muuan saman vuoden (1723) kuninkaallinen päätös pyrkivät virkamiesten vaikutusta rahvaanvalituksiin estämään epäämällä maaherralta valitusten tarkastusoikeuden ja muiden virkamiesten paitsi kihlakunnantuomarin osanoton valtiopäivämiesvaaliin.¹⁸⁹

Tämä säätyläisintressien kärkäs pyrky rahvaanvalitusten kautta valtiopäivien kuultaviin käy kyllä hyvinkin ymmärrettäväksi, kun otetaan huomioon se entisaikaisen yhteiskunnan rakenneseikka, josta äsken jo mainittiin, nimittäin että samaan tapaan kuin rahvaskansan keskuudessa myös säätyläispiireissä niiden määrä 1700-luvulla ja etenkin seuraavalla vuosisadalla kasvamistaan kasvoi, jotka edustusoikeutta vailla olivat jääneet ikäänkuin nelijakoisen sääty-yhteiskunnan ulkopuolelle. Aateliton upseeriaines, jopa aliupseeritkin ja sotilasvirkamiehet, saivat tosin johonkin määrin toiveitaan kuuluville aatelisten virkaveljiensä kautta ns. sotilasedustajistossa (krigsbefälet) ritarihuoneella, mutta valtakunnan ensimmäinen sääty tiesi kyllä tarkasti valvoa sitä, että sen edustuselimien kautta ei hiventäkään päässyt sen omien etujen vastaista vaikutusta herrainpäivillä itämään. Niinmuodoin juuri rahvaanedustus jäi aatelittoman säätyläistön tärkeäksi kulku-uraksi poliittisesta eristyneisyydestä säätyvaltiopäivien yhteyteen. Kun sekä valitukset että niiden paperille panijat, kihlakunnantuomarit, olivat ruotsinkielisiä mutta valittajat taas – esimerkiksi nimenomaan Savossa – kieleltään ihan umpisuomalaisia, saattoi rahvaanvalituksiin helposti suoltautua seikkoja ja vivahteita, jotka vastasivat paremminkin säätyläisten kuin talonpoikien toiveita jopa joskus olivat talonpojan etujen vastaisiakin.

Niinpä suorastaan talonpojan omia perhe-etuja polki esimerkiksi Suur-Savon rahvaanvalituksiin vuonna 1738 sisältynyt kymmenes pykälä, jonka tarkoituksena oli – rajoittamalla hänen oikeuttaan pitää kotona täysikasvuista nuorta väkeä – varata tarvittavaa työvoimaa suuremmille taloille ja kartanoille (gårdar). Valitusten tätä koskeva osa, jonka mukaiseksi sitten vuoden 1739 ankara palkollisasetus näkyy muovautuneen, on syytä valaisevimmalta kohdalta tässä sanatarkasti toistaa: ”Koska 6.8.1723 päivättyä palkollisasetusta ei näillä seuduilla ole missään suhteessa noudatettu, vaan sekä suuremmissa että pienemmissä taloissa asustaa paitsi isäntää itseään niin paljon sekä miehiä että naisväkeä kuin suinkin halua on ollut, niin että kukin talonpoika pitää luonansa täysikasvuisia poikiaan ja tyttäriään, miniöitään ja vävyjään olipa näitä miten paljon tahansa, mistä on ollut sellainen vahingollinen seuraus, että toiset taasen ovat tyyten tykkänään ilman tarpeellista työväkeä jääneet ja sen puutteessa heidän on ollut pakko vuokrata tiluksensa ja kaskimaansa muille, — niin anotaan, että tämän seudun suuremmille ja pienemmille taloille myönnettäisiin oikeus pitää [tässä erikseen luetellut määrät] väkeä ja rangaistuksen uhalla määrättäisiin, ettei kukaan saisi runsaammin luonansa omia lapsia, vävyjä tai vierasta väkeä palveluksessa pitää vaan ylijäämäpalkolliset velvoitettaisiin ilmiantajan palvelukseen astumaan.”¹⁹⁰ Säätyläistalouksien työvoimatarpeen turvaamiseen tässä selvästikin pyrittiin.

Sitä taas, että samoissa Suur-Savon rahvaanvalituksissa, joista juuri oli puhetta, vuosipalveluksesta karkaileville piioille ja rengeille anottiin vitsan ja raipan uhkaa (11. §) ja palvelusväen vuosipalkan vahvistamista melko vähäisiin taksoihin (12. §), ei tietenkään tarvitse ihmetellä, sillä palkollisethan eivät vähintäkään kuuluneet poliittisen säätyjaon tarkoittamaan, valtiopäivillä edustettuun rahvaaseen, ja palvelusväen liikkuvaisesta luonnosta samoin kuin myös kohoamaan pyrkivistä palkoista oli tietenkin haittaa kaikille taloille, olivatpa ne sitten herrasväen tai talonpojan hoteissa. Tästä palvelusväen edustuksen puuttumisesta puhuttaessa olkoon tässä lopuksi vain harvinaisena poikkeuksena ohimennen mainittu, että Suur-Savon vuoden 1722 rahvaanvalitusten vakuudeksi puumerkkinsä panneiden isäntien – ”osaksi lautamiesten osaksi vanhimpien tilallisten” – joukossa oli myös muuan Martti-niminen renki. Oli kuin äsken eletty vihan aika olisi valtiopäiväedustuksen ”säätyrajoja” yhteisenkin kansan piirissä jonkin verran sotkenut samaan tapaan kuin rahvaan ja herrasväen välisiä.¹⁹¹

Sangen selvästi puheena oleva säätyläisintressi, jopa seuraavassa tapauksessa ihan tiettyyn henkilöön – nimittäin Savon alisen kihlakunnan kruununvoutiin Meinanderiin – viittaava etunäkökohta kuultaa myös Pikku-Savon vuoden 1769 valitusten yhdeksännestä pykälästä, jossa ”rahvas” alamaisimmin anoi, että ”hyödyllisiin laitoksiin taipuvaiset asukkaat” saisivat oikeuden sahojen perustamiseen ja sahaustuotteiden rajanyliseen myyntiin. Savon ensimmäinen vientisaha – Miettula – näet juuri niihin aikoihin aloitteli Meinanderin yrityksenä Puumalassa toimintaansa. Melko suppean sahausalueen tukkien menekki, siis lähinnä talonpoikainen etu, tuskin innosti kokonaisen kahden kihlakunnan ”rahvasta”, toisin sanottuna juuri noita metsänomistajatalonpoikia, Miettulan menestyksestä murehtimaan. Kruununvoudin toimellisuus tuossa pykälässä ennen kaikkea kuvastuu. Samoissa valituksissa oli vielä toinenkin selvä säätyläisetu ajettavana, joka niinikään koski tehdasmaista yksityisyritystä. Kun näet ”Jumala ja luonto” näkyi suunnitelleen Savon asujainten onneksi Juvankoskelle rautatehtaan, jonka isäntiä oli jo kolmenkymmenen vuoden ajan rusikoinut monen monta vastoinkäymistä – muun muassa hiilenpuute ja nyt ihan vastikään tapahtunut rahanarvon romahtaminen – ”rahvas” alamaisimmin anoi, että Majesteetti suvaitsisi myöntää tälle tehtaalle lisää vapaavuosia.¹⁹² Malmijärvien köyhät kaapijat tuskin tässäkään tapauksessa olivat kihlakuntain rahvasta panneet etujansa ajamaan kaikkein vähiten hiilesmetsien talonpoikaiset omistajat, jotka olivat sotajalalla tehtaanisäntiä vastaan. Lähinnä vain säätyläisedut siinäkin pyrkivät rahvaanvalitusten kautta valtiopäivien kuultaviin.

Niinikään kerrassaan savolaisen talonpojan totunnaistapoja ja todellisia etujakin vastaan sotiva oli esimerkiksi Suur-Savon vuoden 1738 rahvaanvalitusten viidestoista pykälä, jossa anottiin säädettäväksi, ettei kukaan – ”määräsakon uhalla” – saisi pelloiksi ja niityiksi soveliaita kaskiraivioitaan jättää uudelleen metsittymään, ja samoin Pikku-Savon valituksiin Leppävirroilla vuonna 1755 sovitettu kohta (22. §) kaskenpolton vähentämiseksi peltoviljelystä väkipakolla lisäämällä. Tällaisissa valitusten kohdissa näkyi ennen kaikkea tuikean viranomaisen kanta, muotiin kuuluva hallinnollinen huoli siitä, että metsät muka alkoivat loppua: ”Sen vuoksi rahvas alamaisimmin anoo” – kieltä taitamattomat talonpojat itseään vastaan esittivät – ”että Kuninkaallinen Majesteetti velvottaisi kunkin talonpojan (bonde), missä vain tilaisuutta on, vuosittain raivaamaan itselleen viisi kapanalaa peltoa ja yhtä monta kapanalaa niittyä kutakin veromarkkaa [toisin sanottuna neljännesmanttaalia] kohden, tai muuten kruununtalonpoika menettäisi asujaoikeutensa sellaiselle, joka käskyn täyttäisi; perintötalonpojan taas, joka kolmeen vuoteen ei ole raivannut itselleen peltoa ja niittyä, olisi menetettävä perintötalonsa luonto.” Vain näin piti peltoviljelykseen Savossa vauhtia saataman. Käsitys oli tyypillisesti virallinen. Samantapaista ankaruutta näet viranomaisetkin – eritoten juuri kruununvouti Meinander, itse kova pellonraivaaja näihin aikoihin suosittelivat (siv. 614), ja selvä sanelun jälki näkyy myös vuoden 1755 valitusten yhdennestätoista pykälästä, joka on tihkuvan täynnä viranomaisten peitettyä kehuskelua: ”Maaherra Nordenskiöldin innostamina” leppävirtalaiset olivat – kerrottiin – koonneet monta kippuntaa hartsia, pitäjissä oli oltu ”taipuvaisia” keräämään tuhkaa potaskan valmistamista varten, ”käräjillä oli keksitty ja sovittu” uudesta tavasta hävittää petoja, oli perustettu viljamakasiineja ja pedagogioita ja monissa pitäjissä ryhdytty korvenraivaukseen ”kiitoksella mainittavan kruununvouti Meinanderin opastamina ja hänen antamansa esimerkin mukaisesti”.¹⁹³

Esitettyjen piirteiden jälkeen on tässä vielä erityisesti korostettava sitä että savolaistenkin valituksissa, kuten rahvaanvalituksissa yleensä, oli luonnollisesti sittenkin aina se aines päällimmäisimpänä ja runsaimpana mukana, joka lähinnä vastasi juuri talonpojan omia etuja. Sitä paitsi, kun maalaistalous kaikkine kaskiseikkoineen ja myös moninaiset maalaisrasitukset olivat sekä säätyläisten että talonpoikien talouksissa suurin piirtein samanlaiset, ruokkivat rahvaan omaksi edukseen ajamat asiat samalla Savon säätyläistenkin etuja. Tällaisia valitusten kohtia oli sangen lukuisasti: isojakoa, verollepanon uudistusta, kappeleita, kaskeamista, kauppaa, katoja, petovahinkoja, rahaoloja, läänien rajoja, valtakunnan rajan vartiointia, rustholeja ja sotamiehen pitoa, teitä, vapaavuosia ja monia muita koskevia huolia ja toivomuksia. Rahvaanvalitusten sadoista pykälistä on tämänkin kirjan lehdille monta valaisevaa kohtaa siroteltu entisajan savolaisia oloja elävöittämään.

Savolainen rahvaanedustus oli ruotsinajan viimeisenä kautena ja Porvoon valtiopäivillä seuraavien miesten varassa: ¹⁹⁴

Savon talonpoikaisväestö siis lähetti miltei kaikille valtiopäiville vain kaksi edustajaa jopa niin että jo sinänsäkin sangen laaja-alaisen Pikku-Savon valtiopäivämiehen edustusalueeseen kuului vielä Savon ulkopuolisiakin pitäjiä kuten 1723 Ruokolahti ja osa Jääskeä ja 1731, 1734, 1738/39, 1740/41 sekä 1742/43 koko Jääsken kihlakunta. Vuosisadan puolivälin vaiheilta lähtien (valtiopäivät 1746/47) Pikku-Savonkin tuomiokunnan lähettämä herrainpäivämies edusti vain sen piiriin kuuluvia keskistä ja alista kihlakuntaa samaan tapaan kuin Suur-Savon tuomiokunnan mies oli jo vuodesta 1723 lähtien edustanut vain ylistä savolaiskihlakuntaa.¹⁹⁵

Mutta kokonaisten kihlakuntien, olletikin useampien, ”edustaminen” oli entisajan kehittymättömissä oloissa tietenkin täysin muodollista laatua. Todellisuudessa herrainpäivämies ja hänen mukanaan olevat ”valitukset” ajoivat suppeampien alueiden, lähinnä edustajien oman kulmakunnan asioita, joskus yksityisen pitäjänkin etuja. Esimerkiksi Pikku-Savon keskisen ja alisen kihlakunnan yhteisvalituksissa vuonna 1726 Säämingin pitäjän rahvas kiitti Majesteettia saamastaan kirkonrakennuskolehdista ja pyysi saman tien uutta. Yksityisten pitäjien kolehdinpyyntöjä oli rahvaanvalituksissa muulloinkin, Mikkelin ja Haukivuoren vuonna 1746, Mäntyharjun 1760 jne. Suhteellisen suppea-alaisia eturyhmiä koskivat myös kappelien perustamispyynnöt, käräkuntien uudelleen järjestelyä koskevat anomukset yms, mutta oli toivomusten joukossa sellaisiakin, jotka koskivat koko kihlakunnan jopa koko maakunnankin oloja.¹⁹⁶

 

Savolaisten toiminta rajoittui ruotsinaikaisilla valtiopäivillä enimmäkseen vain siihen, mikä rahvaanedustuksen tärkeimmäksi tehtäväksi yleensäkin katsottiin, nimittäin kulmakuntansa valitusten ja toivomusten saattamiseen säädyn kautta hallituksen, Kuninkaallisen Majesteetin, tietoon ja niiden ohjeiden ja määräysten kuulemiseen, joita tällä saattoi olla alamaisilleen esitettävänä.¹⁹⁷ Jonkin verran on kuitenkin säilynyt jälkiä myös siitä, että savolaisedustajakin oli mukana säätynsä yleisissä hankkeissa, kuten Suur-Savon Martti Korhonen Mikkelistä ja Pikku-Savon Matti Kokki Rantasalmelta vuosien 1734 ja 1738 yrityksissä saada suomen kielelle suurempaa sijaa valtiopäivätyöskentelyssä. Suur-Savon edustaja Esko Asilainen kuului vuosien 1742/43 valtiopäivillä asetettuun suomalaiseen valitusdeputaatioon, mutta ruotsin kieltä taitamattomana hänen ”työskentelynsä” siinä jäi sangen saamattomaksi. Valiokunnan pitämistä 18 kokouksesta Asilainen ei ollut mukana yhdessäkään. Äkkipäätä kotipuolensa hiljaisilta kaskityösiöiltä vieraskieliseen, oudosti vireään tukholmalaisympäristöön, sodan varjostamien herrainpäivien tärkeimpään suomalaisvaliokuntaan joutuneena juvalainen lautamies tosin osoittautui pystymättömäksi sangen vaativaan edustustehtäväänsä, mutta aikana, jolloin lahjattomuus monin verroin helpompien olosuhteiden turvin vapaaehtoisesti oleilee tärkeissä asemissa, älköön toki oikopäätä langettako tuomiota edesmenneestä Asilaisesta, joka ei saanut pakonalaisesta edustustehtävästään edes kieltäytyä.¹⁹⁸

Kuopiolaisen Henrik Argillanderin, joka säätyläisenä oli kielentaitava, oli toki helpompi toimia vuosien 1755/56 valtiopäivien asettamassa suomalaisessa valmistelukunnassa ja sen alivaliokunnassa, jonka tehtävänä oli talojen jakoperiaatteiden suunnittelu. Mikkeliläinen talonpoika Heikki Pylkkänen oli jäsenenä seuraavien valtiopäivien (1760/62) suomalaisessa valmistelukunnassa, joka laati ehdotuksia Suomen koskien perkauksesta ja isojaosta, samoin kuin myös nyt Savoa ja Karjalaa varten asetetussa talousvaliokunnassa. Tällaisten jäsenyyksien merkitystä ei kuitenkaan voitane ruotsinaikaisissa, vieraskielisissä oloissa paljoksi arvioida. Varsin huomattavalla tavalla edusti kuitenkin Pikku-Savon valtiopäivämies Henrik Paldanius vuosien 1765–1766 valtiopäivillä maakuntansa, nimenomaan Pohjois-Savon, väestöä ajaessaan Pohjanlahden kaupunkien tapulivapausasiaa. Hän oli valtiopäivillä tapulivapauden kannattajien suomalaisena johtajana ja tiesi hyvin, että hankkeen myönteinen ratkaisu oli koituva elinkeinojen virkistykseksi koko Pohjanlahden kaupalliseen veto piiriin kuuluvassa osassa Savoa. Sanotuilla valtiopäivillä Paldanius kuului tärkeään kamari- ja talousdeputaatioon, joka valmisteli useimpia taloudellisluontoisia asioita, ja lisäksi mm. painovapausasiaa valmistelevaan alivaliokuntaan.¹⁹⁹

Sangen painavaksi muodostui savolaisedustuksen osuus Porvoon valtiopäivillä vuonna 1809. Talonpoikaissäädyn vaalit tapahtuivat nytkin osapuilleen entiseen tapaan, vaikka tosin poikkeuksellisen tilanteen aiheuttamaa muotojen puutettakin jonkin verran ilmeni. Esimerkiksi Rautalammin tuomiokunnassa pidettävään vaalitilaisuuteen saapui vain kahdesta seurakunnasta nimittäin Savosta Pieksämäeltä ja Haukivuorelta valitsijamiehiä, jotka muutamista muista pitäjistä tulleiden kirkkomiesten nimeäminä kahta valitsijamiestä apunaan käyttäen toimittivat vaalin.²⁰⁰ Savolaisten valtuuttamina lähti sitten Porvooseen kolme miestä esittämään uudelle hallitsijalle maakunnan huolia ja toivomuksia: lautamiehet Juhana Himanen Ristiinasta ja Pietari Väänänen Kuopiosta sekä herastuomari Pietari Hoffren Leppävirroilta. Eritoten kuopiolaisen Pietari Väänäsen osuus tuli talonpoikaissäädyn toiminnassa merkittäväksi. Hän oli tunnettu talonpoikaisrunoilija, joka älykkyydellään herätti suurta huomiota. Alinomaa hän oli säädyn monenlaisissa luottamustehtävissä mukana ja oli suomenkielisistä edusmiehistä siinä suhteessa ainoa laatuaan. Esimerkiksi ns. siviili- ja talousvaliokunnassa Väänänen ajoi tarmokkaasti ruotsinaikaisen armeijan jälkeisten vakanssimaksujen vähentämistä ja saikin säädyssään kantansa hyväksytyksi, vaikkei tosin keisarillinen julistus lopulta sen mukaiseksi tullutkaan. Syystä olikin Väänänen Porvoon valtiopäivillä eräänlaisen talonpoikaisneron maineessa.²⁰¹ Kansa valitsi menneinä aikoina pitäjiensä ja säätyjensä parhaimmistoa valtiopäiville.