Savon maaolot pysyivät 1700-luvulla ja osittain vielä seuraavallakin vuosisadalla, aina isojakoon ja sen yhteydessä toimitettuun verollepanoon saakka, suurin piirtein samalla kannalla kuin ne olivat olleet jo 1600-luvun loppupuolelta lähtien. Vuoden 1664 verollepano oli muuttanut kaikki vanhat anekit pysyviksi, tynnyrin- ja kapanaloittain arvioiduilla pysyvillä veroluvuilla varustetuiksi omistuksiksi, ja samalla vuotuinen arvioverotus oli vaihtunut pysyväiseksi maaveroksi. Siitä pitäen savolaisten maat olivat olleet merkittyinä kruunun maakirjaan, ja näihin vuoden 1664 merkintöihin viitattiin sitten 1700-luvulla ja vielä seuraavallakin vuosisadalla jatkuvasti, kun tuli selvitettäväksi maakappaleiden sijaintia, laatua, omistusta ja nautintaa sekä niiden jakamista koskevia seikkoja.
Tämä jo monissa suhteissa vanhentunut ja hankala edellisen ajan perintö on myöhemmän kehityksen taustana otettava yhtämittaa huomioon tarkastettaessa nyt käsillä olevan kauden savolaisia maaoloja. Maanomistukseen ja maankäyttöön, maatiluksiin ja niiden jakosuhteisiin kuuluvat seikat ovat aina olleet maasta elävän väestön keskeistä elämänympäristöä ja -sisällystä.
1. MAANOMISTAJAT JA MAANLUONNOT
Savolainen talonpoika, joka perkasi asumatilustensa pieniä peltovainioita ja avasi etäisempiin kaskimetsiinsä hajallisia palohalmeita, käsitti tietenkin tämän maan kuuluvan perinjuurin ja lähinnä hänelle itselleen. Se oli etenkin uudemman asutuksen seuduilla monessa tapauksessa hänen itsensä tai hänen isänsä valtaamaa aluetta, ja rintamaillakin oli vielä vereksenä säilyneitä perimätietoja siitä, kuinka hänen esi-isänsä olivat ”ei-kenenkään-maasta” rastirajoilla merkinneet ja omistaneet itselleen tiettyjä eräsijoja, jotka sitten olivat kansanomaisten omistussääntöjen mukaisesti periytyneet myöhemmille polville. Ja kaikkeen tähän kruunukin oli ikään kuin vahvistavan sinettinsä painanut. Savolaisukkojen varmoissa kotikätköissä oli vanhoja arviokirjoja, ”kukkarokirjoja” eli ”maaseteleitä”. Ne olivat otteita vuoden 1664 maantutkinnan pöytäkirjasta, joissa ihan yksityiskohtaisesti ja vuosisadan takaiseen omistukseen viitaten lueteltiin taloihin kuuluvat, nimeltä mainitun henkilön omistamat maakappaleet. Immissio- eli sijoituskirjoin ja tuomiokirjaottein saatettiin sitten tästä ensimmäisestä nimeltä mainitusta henkilöstä lähtien todistaa omistussuhteiden periytyminen maan kulloiseenkin haltijaan saakka. Korkean esivallan antama paperi, talonpojan nuhrautunut ”kukkarokirja”, näytti jo tulleen kaskisaloilla varmemmaksi maanomistuksen turvaksi kuin entiset metsän merkit.1
Mutta samanaikaisesti kuin savolainen talonpoika vierti nokisia seunojaan omaksi katsomillaan kaskimailla, kehiteltiin ulkomaiden ja osaksi kotimaankin yliopistoissa ja feodaalisissa piireissä luonnonoikeudellista tieteisoppia maanomistuksen alkuperästä ja luonteesta.2
Tämän kameraaliopin mukaisesti talot piti jaettaman eri maanluontoihin, ja pohjana siinä oli teoria kahdenlaisesta omistusoikeudesta itse maahan. Ensiksi asia käsitettiin siten, että kaikki maa oli alkuaan ollut kruunun omaisuutta, josta se sitten oli luovuttanut talonpojalle vain nautintaoikeuden mutta ei omistusoikeutta, ja myöhemmin siten, että samalla maalla saattoi yhtähaavaa olla kaksi omistajaa ja siihen kohdistua kahdenlaista oikeutta nimittäin käyttöoikeutta (dominium utile) ja varsinaista omistusoikeutta (dominium directum). Jos nämä oikeudet sattuivat olemaan yksissä käsissä, siitä syntyi maahan nähden täydellinen omistusoikeus (dominium plenum), muussa tapauksessa jaettu omistusoikeus (dominium divisum). Talon pojalle kuuluva perinnöllinen oikeus asua tilalla ja viljellä sitä oli näiden luonnonoikeudellisten käsitysten mukaan maan käyttöoikeutta, kun taas oikeus maan tuottoon oli varsinaista omistusoikeutta ja kuului kruunulle. Niinpä talojen jaosta erilaisiin maanluontoihin erilaisine oikeuksineen ja velvollisuuksineen muodostui järjestelmä, jonka mukaan kruunulla oli perintötiloihin nähden varsinainen omistusoikeus mutta talonpojalla – tai säätyläisviljelijällä – käyttöoikeus ja kruununtiloihin nähden sekä omistus- että käyttöoikeus. Mikäli kruunu oli luovuttanut osuutensa näistä oikeuksista aateliselle, muodostui talosta rälssitila. Niinsanotusta varsinaisesta omistusoikeudesta johtuva kruunun oikeus perintötalon tuottoon merkitsi ennen kaikkea maaveron kanto-oikeutta. Myöhempi kameraalilainsäädäntö määrittelikin kruununtiloiksi ne talot, joiden maa ja verot – tai oikeammin maanvuokra – kuuluivat kruunulle, perintötiloiksi ne, joiden verot kuuluivat kruunulle mutta maa muille ja vihdoin rälssitiloiksi ne, joihin nähden kruunu oli luopunut sekä maasta että veroista.
Savolaisen talonpojan tuntuviin nämä kameraalioikeudelliset teoriat ja niihin perustuva käytäntö tulivat lähinnä veronkannon ja myös erinäisten käräjäseikkojen yhteydessä. Tietenkään talonpoika ei voinut tuntea eikä ymmärtää noita teoreettisen ajattelun veitsenteräviä erittelyjä eikä lakien ja asetusten taakse kätkeytyvää järkeispäättelyä. Hän vain näki eräitä kouriintuntuvia yksityiskohtia omista ja naapuriensa maaoloista, joista saattoi älytä, että perintömaan ja kruununmaan, perintötilallisen ja kruununtilallisen asema oli jonkin verran erilainen.
Eron näki ensiksikin siinä, että asujaoikeus kruununtilalla oli epävakaisempi kuin perintötilalla. Jos talonpito alkoi olla kovin kehnoa eikä likimainkaan vastannut niitä vaatimuksia, joita vuoden 1681 talonkatselmussääntö oli asettanut talonpojan noudatettavaksi rakennusten ja viljelysten voimassa pitämistä varten, kruununtilallista uhkasi häätö, mutta perintötilallinen selvisi asiasta sakoilla. Jos veroja oli jäänyt rästiin, oli taaskin kruununtilallisen edessä häätö, kun sitä vastoin perintötilallinen vasta kolmen vuoden maksamattomista veroista joutui verolakien seurauksia tuntemaan ja tällöinkin sai edelleen jäädä taloonsa, vaikka se tosin verohylkynä olikin maanluonnoltaan muuttunut nyt kruununtilaksi. Ruotujakolaitoksen palkkatilaksi joutuneen kruununtalon isäntää uhkasi niinikään usein asumaoikeuden menetys, koskapa veropalkan nauttijaa, upseeria, sotilas- tai siviilivirkamiestä, oli aina kuultava asujanvaihdoksen tullessa kysymykseen, mikä ei koskenut perintötilallista. Sitä paitsi kruununtilallisen asuma- ja omistusoikeutta rajoittivat vielä monet muutkin määräykset, jotka eivät ainakaan yhtä suuressa määrässä rasittaneet perintötilaa. Kruunun vaatiessa tilaansa ns. yleiseen tarpeeseen kruununtilallisen oli näet väistyttävä. Kruunulla oli myös etuoikeus tämänluontoisen tilan kiinnityksiinkin, sillä sitä ei saanut ulosmitata asujan yksityisistä veloista. Kruununtilallisen ei sallittu edes kaikkia tuotteitaan vapaasti myydä, ja omiin tarpeisiinsa hän sai vain säästeliäästi käyttää metsää, vaikka tosin kaskenpolttokiellot eivät pitkiin aikoihin koskeneetkaan savolaisia. Myös siinä suhteessa kruununtalonpojan asema oli erilainen kuin perintötalonpojan, että kruununtiloja koskevat tilusriidat ja halkomisanomukset ratkaisi maaherra, kun taas perintötalojen välisissä tilusriidoissa tuomio samoin kuin myös lupa perintömaan halkomiseen annettiin kihlakunnan käräjillä.
Mutta eivät maaolot perintötilallisenkaan kohdalla olleet kovin kehuttavalla kannalla. Äsken jo mainittiin, että häntä sakotettiin huonosta talon hoidosta ja että talo joutui autioitumisen tai kolmen vuoden verorästeistä kruunulle, jolloin hän siis menetti perintöoikeutensa. Myös veronvähennys saattoi muuttaa talon kruununluontoiseksi. Perintötiloihinkin nähden omaksumansa ns. varsinaisen omistussuhteen eli dominium directum-oikeuden mukaisesti kruunu monella muullakin tavalla rajoitti perintötalonpojan maanomistusoikeutta. Tämä ei saanut myydä taloansa suvun ulkopuolelle tarjoamatta sitä ensin kruunulle. Talojen halkominen oli rajoitettu kruunun verotulojen turvaamiseksi ja veronkannon helpottamiseksi, ja samasta syystä kiellettiin talonpoikaistalojen yhdistäminenkin, koskapa kruununverojen määrä väheni sama:ssa suhteessa kuin talojen. Taloa ei saanut myöskään omin päin lohkoa eli ”vähentää veronalaista maata”, sillä perintömaa saattoi siitäkin syystä tulla kyvyttömäksi suoriutua veroistaan ja muista sille kuuluvista rasituksista.
Kun tällaiset maan hallinnan ja omistamisen rajoitukset koskivat ilman muuta myös kruununtiloja, oli eriluontoista maata viljelevien talonpoikien asema sittenkin monessa suhteessa samanlainen. Sitä paitsi kehitys oli ylimalkaankin 1700-luvulla ja seuraavalla vuosisadalla jo sen suuntaista, että kruununluontoisen ja perinnönluontoisen maan, kruununtalonpojan ja perintötalonpojan, kameraalioikeudellisen aseman erotus tasoittumistaan tasoittui. Niinpä kruununtilallinen sai vuonna 1775 vahvistuksen tosin jo aikaisemminkin vallinneeseen käytäntöön, että lähinnä hänen lapsillaan oli oleva oikeus seurata vanhempiaan kruununtilan isännyydessä, ja 1779 hänelle myönnettiin oikeus lunastaa ns. vahvistettu nautinta taloonsa enintään 50 vuodeksi. Vuoden 1789 Yhdistys- ja vakuuskirja myönsi vihdoin entistä vakaamman asujaoikeuden kaikille kruununtilallisille, jopa virkamiehet menettivät vuonna 1795 entisen oikeutensa puuttua kruununluontoisten palkkatalojensa asujien valintaan. Kruununtilallisten nautintaoikeus viljelemäänsä maahan vastasi nyt suurin piirtein perintötalonpoikien entistä omistusoikeutta. Heistä oli tullut perintövuokraajia.
Mutta kruununtilallisella oli mahdollisuus tulla talonsa tosiasialliseksikin – ajan kameraalisten käsitysten mukaisesti perinnöllisen nautintaoikeuden – omistajaksi, toisin sanottuna muuttua kruununtalonpojasta perintötalonpojaksi. Tämä kävi päinsä perinnöksioston avulla. Kruunu näet myi rahantarpeessaan perintöoikeuksia omistamiinsa kruunun tiloihin. Asiasta vuonna 1723 annetun asetuksen mukaan myytävän perintöoikeuden hinta piti määrättämän arvioinnissa, eikä se saanut olla kuuden vuoden maaveroa pienempi. Vuonna 1741 hinta alennettiin ruotutilojen ja vuonna 1756 ratsutilojen osalta kolmen vuoden veroksi. Lisäksi lunastajan oli suoritettava usein sangen tuntuvatkin toimituskulut, joten perinnöksiosto kysyi melkoisia käteisvaroja. Myöhemmin, vuosina 1773–1789, kruununtilojen perinnöksimyynnit olivat kielletyt, koskapa kruununmaan raivaus oli hallituksen silloisten käsitysten ja perustelujen mukaan kruununtilojen enemmyyden aikana muka ollut kaikkein vilkkainta ja kruununtilojen hoito yleensä yhtä hyvä ”ellei parempikin” kuin perintötilojen. Viimeksi mainitusta vuodesta pitäen perinnöksiostot kuitenkin sitten jatkuivat keskeytymättä.3
Maanluonnon näkökohdasta tarkastaen näyttää kameraalisen maanomistuksen kehitys, toisin sanottuna talojen jakautuminen kruununja perintötiloihin,*) kulkeneen Savossa Isonvihan jälkeisaikoina suurin piirtein samoja uria kuin muuallakin Suomessa. Suurten kuolovuosien (1696–1698) ja Suuren pohjansodan (1700–1721) tavattomat rasitukset olivat Savossakin saattaneet taloja tukuttain verorästeihin, ja seurauksena oli ollut satojen perintötalojen muuttuminen kruununtiloiksi. Suurin osa talonpojista viljelikin 1720-luvulla valtiolle kuuluvaa maata. Niinpä Savon ylisessä kihlakunnassa – Mikkelin, Ristiinan, Mäntyharjun, Kangasniemen ja Pieksämäen pitäjissä – oli vielä vuonna 1730 938 (73 % ) kruunun- mutta vain 340 (27 % ) perintötilaa. Vielä tuntuvampi oli kruunun omistamien talojen enemmyys perintötilojen määrään verrattuna Savon alisessa kihlakunnassa eli Säämingin, Kerimäen, Sulkavan, Puumalan ja Juvan pitäjissä vuonna 1725 (vastaavanlaisia lukuja ei ole vuodelta 1730). Siellä oli näet silloin 83 % (714 taloa) kruunun- ja 17 % (148 taloa) perintötiloja ja vastaavasti samana vuonna Savon keskisessä kihlakunnassa – Rantasalmen, Joroisten, Leppävirran, Kuopion ja Iisalmen pitäjissä – 66 % (692 taloa) kruunun- ja 44 % (535 taloa) perintötiloja. Vuosien 1725-1730 savolaistalojen kokonaismäärästä (3367 taloa) oli siis 70 % (2344 taloa) kruununluontoista maata, eli toisin sanottuna kymmenestä talonpojasta keskimäärin vain kolme viljeli omaa maataan. Maanluonnon jakautumisesta päätellen äsken elettyjen Suurten kuolovuosien ja Isonvihan aikojen koettelemukset olivat kohdistuneet maakunnan eteläisiin ja keskisiin pitäjiin ankarampina kuin Pohjois-Savoon, jossa verorästeistä johtuva perintöoikeuksien menetys ei näytä olleen niin yleistä kuin muualla Savossa.4
*) Rälssimaata oli Savossa niin vähän (1700-luvulla hieman yli manttaalin), että sen syrjäyttäminen tässä ei vaikuta nimeksikään kokonaiskuvan muodostamiseen.
Tästä ”talonpoikaisen maanomistuksen aallonpohjasta” (JUTIKKALA) alkoi kuitenkin vähin erin tapahtua nousua. Aluksi ei perintötilojen lisääntyminen kuitenkaan merkinnyt sitä, että itse perintötalonpoikien lukumäärä olisi sanottavasti kasvanut. Vuoden 1723 asetus perinnöksiostoista näet houkutteli ilmeisestikin ensin enemmän säätyläisiä kuin yhteistä kansaa kauppoja tekemään. Savolaisella talonpojalla oli yleensä puutetta ostoihin tarvittavista käteisvaroista, joten kuka tahansa ulkopuolinen saattoi huutokaupassa hänen asumaansa kruununtilaan itselleen perintöoikeuden lunastaa. Vielä senkin jälkeen, kun perinnöksiostomenettelyä oli talonpoikien pyynnöstä koetettu saada joustavammaksi – esimerkiksi poistamalla 1793 lunastukseen aikaisemmin liittynyt tilanarvio – siihen jäi yhä monta mutkaa, virastoviivytystä ja vastusta, ja ennen kuin ”kirjat” tulivat talonpojan käteen, niihin oli huvennut perintöoikeuden hintana otetun kolminkertaisen vuotuisveron lisäksi toimituskuluina ainakin neljän vuoden vero. Tällaisista seikoista tuli ainaista ”liian rahan” puutetta potevassa Savossa perintölunastukselle tehokas jarru.5
Perinnöksiostot eivät saaneet Savossa vauhtia oikeastaan koko 1700-luvulla. Niinpä esimerkiksi isossa Iisalmen pitäjässä ostettiin vuoteen 1809 mennessä perinnönluontoisiksi ainoastaan 104 kruununtilaa, Kuopion suurpitäjässä 123, Nilsiässä 48, eikä ostointo ollut tuona aikana (1723–1809) vielä eteläisemmissäkään pitäjissä suuri. Tuloksena olikin, että esimerkiksi vielä vuonna 1749 savolaistaloista oli vain 24 % perinnönluontoisia ja että yhä ruotsinajan lopullakin (1805) osassa Savon alista ja ylistä kihlakuntaa oli perintötaloja yhteensä ainoastaan neljännes (393 taloa) sikäläisten talojen kokonaismäärästä (1572 taloa) ja toisessa osassa samoja kihlakuntia sekä keskisessä kihlakunnassa perintömanttaaleja niinikään neljännes (305 manttaalia) sanotun alueen manttaalin kokonaismäärästä 1192. Kruununomistus oli siis 1720-luvun tilanteeseen verrattuna pysynyt maakunnan eteläosissa suurin piirtein ennallaan ja pohjoisosissa jopa lisääntynytkin, mihin ilmeisesti oli vaikuttanut valtion sillä taholla harjoittama uudisasutustoiminta (siv. 131) ja liian ankaran verouudistuksen aiheuttamista rästeistä johtunut perintöoikeuksien menetys (siv. 244). Maanomistuksen kameraalioikeudellinen kehitys kruununomistuksesta yksityisomistukseksi oli Savossa koko vuosisadan ajan ollut miltei tyrehdyksissä.6
Mutta sama tilanne jatkui maakunnassa, eritoten Pohjois-Savossa, Kuopion ja Iisalmen entisissä pitäjissä, vielä pitkälle seuraavaakin vuosisataa. Alla olevan asetelman kymmenvuotiskausien prosenttimääristä tämä paraiten voidaan panna merkille.7
Vuosina 1811–1840 ostettiin koko maakunnassa perinnöksi ainoastaan 546 tilaa tai tilanosaa ja etenkin Pohjois-Savossa – Kuopio, Nilsiä, Iisalmi, Pielavesi – , ostointo näyttää olleen silloinkin yhä melko laimeaa (60 lunastusta) verrattuna esimerkiksi Turun ja Porin läänissä tai Hämeessä samoihin aikoihin tapahtuneisiin perinnöksi ostoihin. Varsinainen ostokausi olikin Savon osalta vielä edessä päin. Se alkoi eteläisissä pitäjissä 1840-luvun edellisellä ja pohjoisissa sen jälkipuoliskolla ja nousi huippuunsa koko maakunnassa, kuten suurin piirtein koko maassakin, vasta 1860-luvun alkupuolella. Vuodesta 1811 vuoteen 1870 saakka Savossa oli lunastettu perinnönluontoisiksi 4182 tilaa tai tilanosaa, näistä 19 % vuosina 1860–1864. Näin oli Savon –samoin kuin myös Karjalan – kruununtilojen perinnöksiostoista paisunut koko itäisen Suomen entiset maanomistusolot murtava valtaliike silloin kun se läntisemmissä maakunnissa oli jo selvästi taantumassa, aikaisemmin ohitettu vaihe. Kehityksen lopputulos, savolaisen maaperän kameraalinen jakautuminen yksityisen tai kruunun omistukseen, oli vuoteen 1875 mennessä vienyt lähes päinvastaiseen tilanteeseen kuin aikakauden alussa. Isonvihan jälkeisen kymmenluvun puolivälissä oli Savossa ollut kruununluontoa 70 % ; nyt oli perinnönluontoisen manttaalin osuus 73 % maakunnan manittaalin kokonaismäärästä (siv. 150).8
Äsken kuvatut hankaluudet, virastoviivytykset ja käteisrahan puute, huononsivat huomattavasti talonpojan mahdollisuuksia kilpailla perinnöksilunastuksissa säätyläisen kanssa. Seurauksena olikin, että Savossa joutui 1700-luvun kuluessa juuri perintölunastuksen kautta talonpoikaistaloja säätyläisten haltuun, vaikkei tosin säätyläismaanomistuksen laajeneminen täällä ollut likikään niin vahvaa kuin esimerkiksi Varsinais-Suomessa, Uudellamaalla tai Hämeessä.
Maakunnan etelä- ja keskiosissa, jonne Karjalan rakuunaeskadroonan ratsutila-alue ulottui, joutui lunastuksen alaiseksi etupäässä rustholli joskus myös sen akumenttitila. Niinpä Savon rustholleista, joita vuonna 1767 oli kaikkiaan 200, 33.5 % (67 taloa) oli säätyläisten omaisuutta ja esimerkiksi vuonna 1805 maakunnan koko manttaalimäärästä (1875) 42 manttaalia (2.5 % ) säätyläisten 1700-luvulla hankkimien ja lampuotien viljelyyn jättämien perintötilojen tiluksia.9 Muuan kuninkaan selitys – nimittäin että ratsutilallisilla oli oleva etuoikeus akumenttitalojensa perinnöksiostoon jopa ennen itseään akumentin asujaakin – oli jo vuodesta 1756 lähtien ollut vahvistamassa sitä osittain jo vuoden 1723 perinnöksiostoasetuksesta juontunutta kehitystä, että perintölunastusta aluksi harrastivat etupäässä säätyläiset.10 Säätyläisomistuksen laajeneminen ratsutiloilla on Savossakin ollut lähinnä 170O-luvun ilmiö. Silloin on pääosa rusthollien perinnöksi lunastuksiakin tapahtunut, kun taas aikakauden loppupuolella, vuosina 1811–1870, Savon ratsutiloihin hankittiin perintöoikeuksia enää vain 127 tapauksessa.11
Jotta tältäkin kohtaa – maaomaisuuden siirtymisestä talonpoikaisomistuksen alaisuudesta säätyläisomistukseksi – jälleen saataisiin entisajan elämästä verevämpi kuva kuin kuivahkosta numeroaineksesta, on nyt parasta perehtyä yksityiskohtaisesti joihinkin savolaissäätyläisten talonhankintatouhuihin. Elävä esimerkki tukenaan tilastakin käy valaisevammaksi.
Joroislainen Torsti Torstinpoika Hägg pani isältään perimänsä Torstilan talon 1700-luvun alkupuolella sangen hyvään kuntoon ja osti siihen perintötilan oikeudet 1730-luvulla. Isäntä kuoli kuitenkin lapsettomana, joten omaisuus testamentin nojalla joutui Torstin leskelle Maria Mahlmannille ja perheen parille ottopojalle. Muuan Turun hovioikeuden auskultantti, aikaisemmin Loviisan lääninkonttorissa palvellut virkamies, oli kuitenkin jo tässä vaiheessa alkanut tarkkailla Torstilan asioita ja osti ennenpitkää eräiltä Häggin sisarenlapsilta oikeuden omissa nimissään ja omilla varoillaan moittia mainittua testamenttia Mariaa ja pojintimia vastaan. Turmiollisemmaksi kävi kuitenkin lesken etujen kannalta se, että myös muuan Savon jalkaväkirykmentin vänrikki, Georg Fredrik Tigerstedt, sai selvää moitemahdollisuuksista. Tigerstedtin mammonannälkä näet oli ihan kyltymätön, ja se tiesi Marialle Torstilan menetystä. Vänrikki otti selvää Hägg-vainajan elossa olevista sukulaisista, osti näiltä samoin kuin myös äsken mainitulta hovioikeuden auskultantilta tarvittavat moiteoikeudet ja aloitti riitajuttunsa Maria Mahlmannia vastaan vuonna 1759 vaatien Torstilan luovuttamista itselleen. Torstila oli – Tigerstedt selitti – perintömaata, jota ei saanut testamentata vieraille, vaan sen tuli kuulua oikeille sukulaisille tai heidän oikeudenomistajilleen, tässä tapauksessa siis vänrikille itselleen. Alioikeudessa Torstila tuomittiin Tigerstedtille, Hovissa Häggille samoin kuin myös kuninkaan oikeusrevisiossa mutta viimeisessä vaiheessa nimittäin säätyjen oikeusdeputaatiossa kuitenkin taas Tigerstedtille, ja tähän tuomioon oli nyt ikälopun kuninkaankin saati sitten Maria poloisen tyytyminen (1770) riitajutun kierreltyä siihen asti oikeusasteissa jo alun toistakymmentä vuotta.12
Torstilan hovi ei suinkaan jäänyt Tigerstedtin ainoaksi saaliiksi. Elonvaiheiden kovuus tosin talutti miehen aikanaan Rantasalmen kirkolla poliittisista syistä mestauspölkyn ääreen, mutta sitä ennen hän kuitenkin oli jo ehtinyt kokoilla nimiinsä savolaista maaomaisuutta melkoiset määrät. Paitsi Juankosken rautaruukkia ja tätä Torstilan tilaa hän omisti myös Joroisten Räisälänrannan ja Sutelansaaren sekä lisäksi Iisalmelta kaksi taloa Haapajärven kylästä. Kuopion pitäjässä hänellä oli yksi talo Savijärven kylässä, Juvalla kolme taloa, Piispala, Nykälä ja Tannilan rustholli sekä lisäksi useita taloja Rantasalmella ja vielä Leppävirroillakin yksi. Joroisten Torstila joutui sitten Georg Fredrikin nuoremmalle veljelle, everstiluutnantti Gustaf Adolf Tigerstedtille, joka myös oli koonnut Savosta itselleen huomattavan määrän maaomaisuutta: Pieksämäellä Meijerhovin (”Majorhoff”) ja pari taloa Nikkarilan kylästä, Haukivuorella Saksalan, Hovilan ja Häyrilän, Kangasniemessä Leiskilän, Paappalan ja Suurolan, Rautalammilla Hanhitaipaleen, Häkkilän, Pakkalan ja Riuttalan sekä vihdoin Mikkelin pitäjässä Emolan rusthollin. Nuorinkin veljeksistä, rykmentinmajoitusmestari Erik Ludvig Tigerstedt, oli toki myös jotain tässä omistamisen touhussa aikaan saanut: hän omisti Reinikkalan ja Rantalan hovit Kangasniemessä sekä Veikan rusthollin ja Koskentaipaleen Mikkelin pitäjässä.13
Esimerkkejä saattaisi tosin noukkia muualtakin kuin vain Tigerstedtien savolaisesta sukuhaarasta, mutta ilmeisesti kuvauksesta alkaisi silloin jo saada houkutuksia yksipuoliseen, epähistorialliseen Savon menneiden maaolojen arviointiin. Näin runsaan maaomaisuuden keräytyminen – olletikin sellaisin juonin, jollaisia Georg Fredrik päässänsä punoi – yhden ainoan säätyläisomistajan, possessionaatin, käsiin oli näet sittenkin vanhassa savolaisyhteiskunnassa ihan poikkeuksellista – sitä jo todistavat äsken esitetyt numerotiedotkin. Ilmeisesti suurin osa entisajan savolaispossessionaateista eli säätyasemansa yleisiin tottumuksiin nähden varsin vaatimatonta elämää yhden ainoan talon – itäsuomalaisittain sanottuna ”hovin” – varassa, ja aikakauden loppupuolella tämä vähäinenkin vara alkoi yhä useamman kohdalla pettää. Maakunnan säätyläistön 1840-luvulla jo selvästi havaittava ja etenkin vuosisadan lopulla voimistunut kaupunkihakuisuus ja siitä johtunut säätyläisomistuksen hupeneminen – suhdelukuna – miltei olemattomiin kuuluu kuitenkin voittopuolisesti jo myöhemmän ajan oloihin.14
Perinnönluontoisiksi lunastettujen savolaistalojen omistusvaiheet eivät kuitenkaan aina päättyneet sellaiseen talonpojan tai säätyläisen yksityisomistukseen, mihin talot oli perinnöksimyynneissä alunperin tarkoitettu. Nousevain puutavarayhtiöiden ahnaat asiamiehet alkoivat jo 1860-luvulla hamuilla metsätiloja Savosta, ja on ilmeistä, vaikkei seikkaa tietenkään voida todentaa, että monien perinnöksiostojen yllykkeenä oli vain tarkoitus myöhemmillä tilankaupoilla saada yhdellä kertaa käsiinsä helposti ansaittuja, siihen saakka kuulumattoman suurilta näyttäviä summia, sillä viljelyksiensä puolesta monessa tapauksessa vasta alulla olleet mutta metsiltään vielä melko hyvin säilyneet talot – etenkin, kun niitä oli ihan pilkkahintaankin saatavana – olivat paisuvan puutavaraliikkeen kilvan tavoittelemaa saalista.15 Rahanpuutetta oli Savossa huudettu polvesta polveen niihin aikoihin asti – ja nyt näkyi ruplia nousevan kuin hinkalosta. Moni talonpitäjä myi siinä innossa äsken hankkimansa tai isiltä perimänsä maan tukkiyhtiölle. Varsinainen metsäkauppojen kausi oli kuitenkin vielä edessä päin, ja sen merkitys ja luonne kuuluvat jo toisen kertojan kuvattaviin asioihin.
Mutta maan omistaminen oli niissä milloin väljemmissä milloin ahtaammissa rajoissa, jotka entisajan kameraalilainsäädäntö sille ikään kuin ylhäältä käsin asetti, myös toisenlaisten kuin pelkästään maanluonnosta johtuvien omistusvaiheiden ja -suhteiden alainen. Eriluontoista maata näet omistettiin ja käytettiin sekä yksityisesti että yhteisesti, ja omistus kohdistui talojen ja kylien hajalla oleviin tiluksiin, rintapeltoihin ja takamaapalstoihin, kaskiin, niittyihin, metsiin, soihin, koskiin ja kalavesiinkin. Tämän kameraaliseikoista riippumattoman yksityisomistuksen ja yhteisomistuksen luonne samoin kuin melkoiselta osalta koko entisaikaisen savolaistilan rakennekin selviää kuitenkin paraiten perehtymällä kohta kohdalta noihin edellisten polvien hajallisiin maatiluksiin, niiden sijaintiin, määrään, laatuun sekä niiden nautinta- ja omistustapoihin.
2. MAATILUKSET
Nämä savolaisten monet ja monenlaiset omistukset olivat kappaleiksi hajonnutta maata, osaksi rinta- osaksi takamaatiluksia.
Maaolojen yleinen luonne, tilusten hajasijainti rintamailla ja takamailla, pysyi Savossa pitkät ajat ennallaan. Verrattaessa isojako- ja verollepanotoimitusten yhteydessä syntyneitä nautintaselitelmiä ja jyvitysluetteloita vanhoihin maakirjoihin voidaan näet helposti havaita, että talot ja kylät vielä 1700-luvun lopulla ja seuraavan alkupuolella omistivat samoja, samannimisia ja -kokoisia maakappaleita, joita oli lueteltu jo 1500- ja 1600-luvulla toimitettujen maantarkastusten yhteydessä. Etenkin vuoden 1664 perusmaakirja – Savon ensimmäinen pysyvä verollepano – oli jähmettänyt tämän täplämäisen omistusmuodon muuttumattomaksi. Niinpä maakunnassa oli esimerkiksi vielä vuonna 1840 1570 taloa, joiden tiluksia oli hajalla sekä rintamailla että saloilla.16 Oli taloja, joilla oli 15–20 eri maakappaletta hajallaan osaksi siinä pitäjässä, jossa itse asumapaikka sijaitsi, osaksi taas muissakin pitäjissä. Rantasalmelaisilla oli omistuksia esimerkiksi Heinävedellä, Joroisissa, Leppävirroilla, Kiuruvedellä ja Riistavedellä, juvalaisilla Pielavedellä, joroislaisilla Nilsiässä, Kuopion seuduilla, Maaningalla, Suonenjoella ja Lapinlahdella, pieksämäkisillä Pielavedellä, mikkeliläisillä Juvalla, Ristiinassa, Kangasniemessä, kangasniemeläisillä Hirvensalmella, Haukivuorella, Pieksämäellä, Hankasalmella, Toivakan pitäjässä jne. Esimerkiksi Mikkelin pitäjäläisillä oli Kangasniemen pitäjän alueella takamaita ainakin 31 kappaleessa ja yksistään Anttolan rusthollilla maita Ristiinan pitäjän puolella kymmenessä kappaleessa yhteensä 332 tynnyrin – 28 kapanalaa eli noin 164 hehtaaria, Kokin talolla yli 25 hehtaaria saaritiluksia Louhivedessä ja Siiskolan kyläläisillä yhteensä yli 25 hehtaarin ”Kalamanautio” ja ”Siiskonaho” Ristiinassa (1802).17 Useimmat maakappaleet olivat kuitenkin toki omassa pitäjässä ja etenkin etäisinten kauko-omistusten yhteydet entiseen kantapaikkaan aikojen kuluessa enimmäkseen täydellisesti katkenneet. Näin oli käynyt jo melko varhain – lähinnä Kustaa Vaasan tukeman asutustoiminnan yhteydessä – eritoten eteläisen ja keskisen Savon vanhojen rintamaapitäjien pohjoisessa olleille etäisille metsämaille ja kalavesille.
Hajaomistusten etäisyys asumapaikasta oli tietysti vielä kuvattavallakin kaudella sangen vaihtelevainen. Toiset maakappaleet olivat ihan lähellä taloa toiset taas peninkulmien päässä, toisia käytettiin ja niillä käytiin· milteipä päivittäin, toisilla tuskin vuosikausiin. Vuoden 1664 maakirjassa ilmoitetut matkat asumapaikalta hajatiluksille on tosin merkitty enimmäkseen vain vanhan neljännespeninkulman ( = 2 km 672 mtr) tarkkuudella, eikä ole tietoa edes siitä, tarkoittaako matka maastoitse vai linnunteitse arvioitua etäisyyttä. Kuitenkin näiden merkintöjen avulla saadaan melko selkeä yleiskuva sen tilushajallisuuden määrästä ja laadusta, joka oli vallalla maakunnassa lähes koko 1700-luvun ja suuressa osassa Savoa vielä pitkälle seuraavaakin vuosisataa. Muutamat eri puolilta maakuntaa poimitut esimerkit ja numerot kuvastavat paraiten tätä vanhojen savolaistalojen isojakoa edeltänyttä tilusrakennetta.
Niinpä Suomen maanmittauksen ylitirehtööri Erik af Wetterstedt kertoi vuonna 1784, että Kymenkartanon läänin savolaisessa osassa talojen tilukset olivat asuinpaikalta kolmen ja neljänkin peninkulman päässä ja että tällaisia maakappaleita tuli manttaalia kohden 300–400:sta tynnyrinalasta 2000–3000:een. Kuopion läänin savolaispitäjissä sen sijaan maakappaleita oli kahdeksan jopa kymmenenkin peninkulman etäisyydellä asumapaikoista äsken mainitun tynnyrinalaluvun noustessa täällä 500–600:sta 10 000–12 000:een.18 Joroisissa oli Järvikylän hovin 35:sta sijainniltaan tunnetusta maakappaleesta vain kuusi ”lähellä” säterin entisten talonpoikaisten kantatalojen kotitontteja, neljä 1/8:n, kaksi ¼:n, kolme ½:n, yksi l:n, seitsemän 1½:n, viisi 2:n, yksi 3:n, yksi 3½, kaksi 5:n ja kolme 7:n peninkulman etäisyydellä, kun säterin maita tutkittiin isojakotoimitusten vaiheessa 1800-luvun alussa.19 Muutamien laajempien alueiden tilusetäisyyksistä kootut, asumapaikkojen ja hajamaiden välisten matkojen mukaan ryhmitellyt numerosarjat osoittavatkin, että tirehtööri af Wetterstedtin edellä mainitut havainnot pitivät hyvin paikkansa. Kontu- ja hajatilusten väliset etäisyydet olivat Pohjois-Savossa todellakin suuremmat kuin maakunnan eteläisissä osissa. ”Lähellä;’ asumapaikkaa sijainneita maatilkkuja oli esimerkiksi Mikkelin pitäjässä yli puolet alla olevan tilaston sisältämästä maakappaleiden kokonaismäärästä, kun taas vastaava suhdeluku Iisalmen entisen suurpitäjän tienoilla oli ainoastaan 11 %.20
Siitä, miten monina palstoina yksityisten talojen tilukset olivat, ei tietenkään voida kokonaisen maakunnan osalta edes likimääräisiä lukuja ilmoittaa. Aikojen kuluessa niistä sitä paitsi vähäinen tai ehkä melkoinenkin osa sulautui muun nimisiin tiluksiin, osa vanhoista maakappaleista taas lienee hajonnut pienemmiksi palasiksi, joten palstojen määrä ei ollut edes pysyväinen vaan yhtämittaa vaihteli. Näitä tällaisia omistuksia, erillisiä maakappaleita, oli Savossa tuhansittain, kymmentuhansittain. Niinpä yksistään Kangasniemen pitäjässä oli 45 vanhassa anekissa kaikkiaan 387 eri maakappaletta eli keskimäärin 10 hajatilusta anekkia kohden, Juvan pitäjässä 168 anekissa 1791 maakappaletta, siis keskimäärin 11 maakappaletta anekkia kohden. Vastaavanlaista monipalstaisuutta oli Pohjois-Savossa, esimerkiksi Iisalmen entisen laajan pitäjän tienoilla.21 Anekit vastasivat melko tarkoin myöhempiä isojaon jakokuntia. Kun Etelä-Savossa, Mikkelin pitäjän koillisissa kylissä, Hiirolassa, Alamaassa ja Vehmaskylässä, vuonna 1811 valmisteltiin omistusten uutta verollepanoa, oli yksistään näiden kolmen kylän jakokunnilla ja taloilla maita ainakin 257 eri maakappaleessa. Vuonna 1817 koottiin saman pitäjän Pajulan, Harjujärven ja Harjumaan kylien 32 talon maat 390:stä erillisestä maakappaleesta. Yhdellä ainoalla talolla, kuten Harjumaan numerolla 15, oli maita 26 eri lohkona. Näissäkin tapauksissa nämä näin myöhäiset hajaomistukset vastasivat vuoden 1664 jopa suurimmalta osalta myös vuoden 1561 anekeissa lueteltuja maakappaleita.22 Samanlainen väljästi toinen toisensa lomassa sijaitsevien miltei lukemattomien omistusten massa peitti laidasta laitaan koko maakunnan alueen sen kaukaisimpia kolkkia myöten.
Maakappaleiden muoto tietenkin mukautui vastaavien maastomuotojen juonteisiin, sillä savolaisten hajaomistusten vanhoja rajoja ei ollut piirtänyt mittamiehen viivain vaan itse luonto. Tästä luonnon osuudesta koitui kuitenkin hajatiluksiin muuan sangen yleisenä näkyvä piirre. Jääkauden jälki, maastomuotojen, vesien, soiden ja selänteiden luoteen-kaakon suuntainen juovikkuus näet teki savolaisten ”maista” – siis lähinnä juuri noista selänteistä, koska noroilla ja soilla ei etenkään varhemmin ollut oikeastaan muuta käyttöä kuin olla hyötymaiden rajoina – enimmäkseen mainitun suuntaisia pitkänomaisia siekaleita, mikäli ”mäeit” eivät sattuneet muodoiltaan ympyriäisempiä olemaan. Tämä isojakoa edeltäneiden savolaisten maaolojen juovikkuus näkyy sangen selvästi esimerkiksi oheisesta Mikkelin pitäjän Vehmaskylän ja Alamaan talojen vuonna 1780 laaditusta tiluskartasta (siv. 155).23
Näiden isojakoa aikaisempien maakappaleiden koosta ei tässä tietenkään voida mitään koko Savon käsittävää yleistilastoa esittää. On vain pysyttävä muutamien kylien piirissä ja niissä suoritetun yksityiskohtaisen tutkimuksen avulla koetettava saada asiakirjoista esiin tietoja vanhojen hajaomistusten pinta-alan suuruudesta. Tällaisia savolaistiluksia, peltoja, niittyjä, kaskimetsiä, arvioitiin 1600-luvulla ja vielä kauan sen jälkeenkin tynnyrin- ja kapanaloittain. ”Verotuksen tullessa pysyväksi merkittiin kaskeksi käytettäville maille määrätyt arvioluvut tynnöri- ja kappalukuineen (’arviotynnöriä’, ’tynnöria arviomaata’, ’kappaa arviometsää’ j.n.e.). Luonnollisestikaan eivät nämä arvioluvut voineet olla samoja kuin pellossa käytetyt, koska kaskimaan pysyvä tuottoarvo oli paljon pienempi kuin pellon. Pienellä arvioluvulla saatettiin ilmoittaa sangen suuriakin kaskimaa-aloja. Arvioidun maan tuli olla niin suuri, että siihen jatkuvasti, joka vuosi voitiin kylvää arvioluvulla ilmaistu viljamäärä. Mutta kun kaskimaa toisella seudulla oli parempaa toisella huonompaa, tuli arviotynnöri tai arviokappa toisella kaskimaalla merkitsemään laajempaa aluetta kuin toisella” (VOIONMAA). Sama eräänlaiseen alkeelliseen ”jyvitykseen” vivahtava seikka koski myös peltojen tilusaloja.24
Näin ollen vanhoista arviotynnyri- ja arviokappaluvuista ei sellaisenaan ole sanottavaa apua 1700-luvun savolaisten maakappaleiden koon selvittämisessä, ja silloinkin, kun niiden rinnalle saadaan tilusaloja paremmin kuvastavia hehtaarilukuja, edelliset jäävät paremminkin maan hyvyyden kuin avaruuden mitaksi. Maan kylvöala saattoi näet niiden mukaan vaihdella niin suuresti, että se eräidenkin kaskimaiden kohdalla oli 8–37 kertaa laajempi kuin sille pantu arvioluku.25 Mikkelin pitäjän Vuolingon kylässä vastasi ”Luijunselän” ja ”Luijunmaan” yhteensä 17½ arviokapan metsäpalstoja vuonna 1745 suoritetun mittauksen mukaan 110 tynnyrin- 11 kapanalan suuruinen geometrinen alue, ja vuonna 1761 oli saman pitäjän Asilan kylässä riitaa ”Kääriänmaan” 6 kapan arviometsästä, jonka tilusala osoittautui mitattaessa 9 tynnyrin- 25 kapanalan suuruiseksi. Edellisessä tapauksessa siis yksi arviokapanala vastasi osapuilleen kahtasataa jälkimmäisessä taas viittäkymmentä geometristä kapanalaa eli ”Luijunselän” ja ”Luijunmaan” tilukset yhteensä noin 55 ja ”Kääriänmaan” tilukset noin 5 hehtaaria.26
Osittain samantapaisia seikkoja voidaan havaita myös alla olevasta tilusluettelosta, johon on koottu näytteeksi Savon vanhoista maaoloista muutamia yksityiskohtaisia tietoja Mikkelin pitäjän ison Vehmaskylän hajallisten maakappaleiden arvioluvuista ja hehtaareiksi muunnetuista kokonaistilusaloista vuodelta 1811. Nämä vuoden 1811 tiedot takautuvat osaksi vuoden 1664 maantarkastuskirjassa osaksi maanmittarien vuosina 1780–1793 suorittamien verollepanomittausten karttaselitelmissä oleviin merkintöihin.27
Savolaisten vanhojen hajatilusten koko oli siis sangen vaihtelevainen. Toiset olivat vähäisiä ”ahoja” tai ”selkiä”, toiset taas laajoja ”maita”, ”korpia”, ”kankaita”. Toisissa milteipä ääni ylti metsäsaran laidasta laitaan, toiset omistukset taas, kuten Iisalmen ”Kaarakkalan sydänmaa”, olivat niin avara-alaisia, että niiden ensimmäisiltä ”kiertäjiltä”, ”puoltajilta”, ”pyhittäjiltä” oli – kuten kansa veistelee – tässä omaksi ottamisen touhussa, metsäalan valtauksessa, pyrkinyt ryteikössä housut hajoamaan.28 Tähän merkityistä Vehmaskylän maakappaleista suurin, nimittäin ”Viitoinselkä”, oli noin 240 hehtaarin laajuinen kun taas pienin, ”Nulponsaarensarka”, kooltaan vain 9 hehtaaria. Luetellut eteläsavolaiset hajaomistukset olivat pinta-alaltaan keskimäärin vajaan 60 hehtaarin kokoisia. Pohjois-Savossa ovat maakappaleet kuitenkin talojen ja jakokuntien isojaon jälkeisistä tilusaloista päätellen olleet huomattavasti suurempia kuin maakunnan eteläisemmissä osissa.
Äskeisestä hajatilusten luettelosta ja nimenomaan Savon verollepanoasiakirjoista voidaan helposti havaita, että talojen ja kylien rintamaatilukset ovat ennen isojakoa olleet takamaihin verrattuina huomattavasti ahtaampia. Esimerkiksi Vehmaskylän ”Lamminselän” asumapaikka oli vain vajaan kahden hehtaarin suuruinen, parin peninkulman päässä sijainnut ”Lepistoahon” maakappale taas likipitäen 107 hehtaaria.
Nimenomaan kotipalstoilla näkyykin jo 1700-luvulla vallinneen melkoinen elintilan puute, asumatilusten ahtaus. Vehmaskylässä ne olivat vuonna 1811 enimmäkseen alle kymmenen hehtaarin kokoisia. Vuonna 1754 jaettiin Mikkelin pitäjän Parantalan kylässä Juhana Olkkosen ja Matti Launiaisen kahden arviotynnyrin kotipalsta, jonka pinta-alan havaittiin joutomaitta olevan ainoastaan 11 tynnyrin- 4 kapanalaa eli nykyisin mitoin sanottuna 5.5 hehtaaria.29
Samantapainen suhteellisen avara-alaisen takamaaomistuksen rinnalla ilmenevä asumapalstojen ahtaus vallitsi myös maakunnan pohjoisosissa, niin että talojen rintaomistuksille hädintuskin vähäiset kotipellot mahtuivat. Tähän maaherra Boije viittasi vuonna 1776, kun hän selitti kuninkaalle, että savolaisten kotipalstoilla ei ollut useinkaan enempää kuin muutaman tynnyrinalan tila. Sitä vastoin, että talonhalkomiset – maaherran käsityksen mukaan – muualla olivat kartuttaneet peltojen ja niittyjen määrää, ne Savossa olivat lisänneet vain rintamaiden ahtautta: ”Ominpäiset sekä perintö- että kruununtilojen halkomiset pannaan toimeen aina rintapelloilla, vaikka nämä jo ennestäänkin ovat olleet liian vähäiset pitämään pystyssä edes surkeatakaan taloutta saatikka sitten kuuden jopa usein kahdentoistakin hengen joukkoa. Useimmat kanta-asumat on täällä pirstottu hyödyttömän pieniksi kappaleiksi, niin että vanha peltoala on enimmäkseen peittynyt asumatonttien alle, eikä uuttakaan peltoa ole tehty”. Vielä viime vuosisadan alkupuoliskolla oli esimerkiksi Säämingin pitäjän Kosolan kylällä yksillä pelloilla noin kolmekymmentä taloa, ja ne omistivat siinä niin pieniä maapalasia, että ”isoin osikas kylvi 1/2 tynnöriä ruista koti peltoonsa” (PELK0NEN).30 Tähän kotipalstojen ahtauden haittaan tähtäsivät talonpoikien omatkin kertomukset, kun he tavantakaa valittivat tilustensa pienuutta: rintamaat olivat riittämättömät, metsäsarat taas useinkin ylen kaukana omin joukoin kaskettaviksi.
Siitä, miten tämä ahtaus alkoi rintapelloilla tuntua, olkoon tässä esimerkkinä muuatta ahonkaistaletta koskeva tora Iisalmen pitäjän Lampaanjärven kylästä vuodelta 1731. Yrjänä Tuovinen siellä valitti, että Olli Nissinen oli ryssänajoista – Isostavihasta – lähtien pitänyt omanaan osaa hänen pellostansa. Nissinen vastasi: tällä asumapaikalla, niemessä, samoilla peltoaukeilla oli aikaisemmin ollut kolme taloa, joille oleminen oli kuitenkin siinä vihdoin käynyt niin ahtaaksi, että niiden kunkin pantua omat peltonsa aitaan kenenkään karja ei ollut päässyt pihatantereilta väljämaille kulkemaan ilman että elikot ajettiin järveen. ”Tällaisen ahtauden vuoksi” oli keskimmäisen talon, Tuovisen paikan, aikaisempi asuja vapaaehtoisesti ja sovittuaan asiasta naapuriensa kanssa tehnyt noin puolen peninkulman päähän siitä paikasta yhteismetsään uudisraivion, perannut sen kupeelta itselleen suuremman pellon kuin hänellä oli entisessä asumapaikassa ollut ja jättänyt vanhan rintapellon metsittymään. Siihen olivat naapurit sitten tehneet kujaset karjojensa kulkea. Mutta kun Nissinen oli sitä paitsi kyntänyt siitä siekaleen itsellensä pelloksikin, oli Tuovinen ruvennut riitelemään vanhaa tilustansa rintapeltona takaisin. Oikeus ratkaisi: koska samalla talolla ei saata rintapeltoa kahdessa eri paikassa olla, ei Tuovinen voi Nissistä seikan johdosta moittia. – Toistakin ihan samanlaista asumatontin ahtautta kuvaavaa riitaa selviteltiin niinikään Iisalmen käräjillä samana vuonna 1731. Onkiveden Antti Ruotsalainen siellä valitti omasta ja naapuriensa puolesta, että Alapitkän kylän Hujaset olivat tunkeutuneet heidän asumatiloilleen erääseen niemeen, ”jossa heillä on niin ahdasta ollut” – selitettiin – ”että karjatkaan eivät ole päässeet kulkemaan ajamatta niitä veteen”. Parin vuoden kuluttua tuomittiinkin Niilo Hujanen muuttamaan takaisin Alapitkälle eritoten myös sen vuoksi, että hänellä sielläkin oli rintapeltoa viljelyksessä. Metsän säästämisen into oli niihin aikoihin hallituspiireissä ylimmillään, joten tällaisia saman talon kahden paikan rintapeltoja ei ollenkaan tahdottu sietää.31
Asumapaikka ja rintapellot olivatkin Savossa saumattomana kokonaisuutena. Vanhoja tiluskarttoja katsellessaan huomaa heti, että itse talo – nykyaikaisittain sanottuna talouskeskus – oli miltei poikkeuksetta keskellä asuma-aukeata, mäkien ja selkien laella, ja pellot välittömästi pirtin ja taloussuojien ympärillä. Usein ne olivat niistä nimensäkin saaneet kuten esimerkiksi Mikkelin pitäjän Rouhialassa Riihipelto, Pajapelto, Tuvantauspelto, Liäväpelto. Kun talojen pellot olivat näin rakennusten vaiheilla ja kun savolaisten maastonmuotojen mukaisesti samoille ”korkeille” ei yleensä monia taloja peltoineen mahdu, näkyi jo itse rintamaillakin, asutuskeskuksissa, hajalla asumisen tapa yleisimpänä.
Savolaiset asuma-aukeat olivat eritoten 1700-luvulla vielä sangen suppeita. Hallanpelosta ei peltoja mielellään levitetty mäkirinteiltä järvenrantoihin eikä alaville maille. Vasta myöhemmin, pelto- ja suoviljelyksen vallatessa seuraavalla vuosisadalla enemmän alaa, alkoivat vauraammissa kylissä ja suuremmilla selänteillä erilaisten peltotilkkujen väliset metsäsiekaleet hävitä ja naapurusten vainiot sulautua väljemmiksi viljelysaukeiksi. Peltojen takalaidasta alkoivat kotimetsät. Siellä oli heleitä lehtoja, entisten lähikaskien vehmasta jälkeä hevos ja vasikkahakoina ja taaempana aitaamatonta väljämetsää karjamaina. Siellä täällä vilahteli pieniä luonnonniittyjä ja yltyleensä tuonnoisten kaskiraivioiden jäljiltä metsäaukeita, nurmettuvia ja nurmettuneita mansikka-ahoja.
Tämä rintapelloilta ja kylistä kauas metsätiluksille ulottuva aukeus merkitsi kaskeavassa yhteiskunnassa lähinnä kaskimetsien puutetta: elämisen ahtaus oli siinä tavallaan leviämässä rintamailta jo takamaillekin. Jo melko varhain, 1700-luvun puolivälin vaiheilta lähtien, tästä epäkohdasta alettiin sekä rahvaan valtiopäivävalituksissa että viranomaistenkin kirjelmissä puhua, ja metsämaiden tukahduttavaa pienuutta koskeva valitus jatkui sitten vielä seuraavallekin vuosisadalle, isästä poikaan, polvesta polveen yhä yltyen. Tätä savolaisten – eritoten eteläsavolaisten – jatkuvaa valitusta kuultaessa olisi nyt välttämätöntä saada tietää edes jotakin siitä, minkä kokoisia sikäläiset talot, niiden kokonaistilusalat, oikeastaan olivat. Manttaalilukujen vertailu, kuten tunnettua, ei tätä asiaa valaise. Olisi päästävä itse pinta-alalukuihin ja nimenomaan maakunnan ”ahtaimpien” seutujen, Suur-Savon sydänalueiden, tilusalatietoihin käsiksi. Jaettaessa pitäjien koko tilusala vastaavan alueen talonsavujen määrällä saatiin vuonna 1864 savolaistalojen keskimääräisiksi tynnyrinalaluvuiksi seuraavalla sivulla olevaan asetelmaan sisältyvät arvot.32
Esitetyistä talojen tilusalasuhteista päätellen savolaisten jatkuvasti valittama ”ahtaus” ei oikeastaan ollut – nykyaikaisittain ajatellen – varsinaista pinta-alan ahtautta etenkään pohjoisissa pitäjissä, vaan se oli ennen kaikkea ahtautta kaskelle, ja tämä epäkohta tuntui sitä herkemmin, mitä huonompia maat olivat. Snellman esitti jo vuonna 1844 sen ”yleisen tiedon”, että talojen tilusalat Savossa ja Karjalassa olivat suhteellisesti suuremmat kuin maan muissa osissa, ”vaikka tuleekin lisätä” – Snellman huomautti – ”että niihin yleensä kuuluu enemmän karua maata.”33 Väitteessä on hyvinkin perää verrattaessa sitä niihin tietoihin, joita on saatavana maanmittarien kihlakunnittaisista tilastoista vuodelta 1840. Mutta alkeellisen, sangen avaroita tiloja vaativan polttoviljelyksen, kiertävän kasken, tilusalatarpeet olivatkin ihan toisenlaiset kuin läntisten maakuntien pysyväisen peltoviljelyksen.
Edellä kuvattu tilusten hajasijainti johti Savossa vähitellen ennen näkemättömään tilussekaannukseen. Kuopion maaherran tietämän mukaan ( 1776) sellaista sekaannusta ”ei ole millään muulla maaseudulla, koskapa talonpojalla useinkaan ei ole koko kotipalstallaan enempää kuin pari kolme tynnyrinalaa viljelykseen sopimatonta maata, kun taas muu osa maista on monien peninkulmien takana ja monena kappaleena osaksi yksityisen talon mutta usein myös useamman omistajan yhteisessä hallussa”.34 Savolaisten tilusten seka-asema oli niinmuodoin ihan toisenlaista kuin läntisessä Suomessa, missä sen näki jo ikään kuin kotipirtin kynnykseltä. Lounais-Suomessa, Länsi-Uudellamaalla ja Etelä-Hämeessä se oli lähinnä vainio-osuuksien pirstoutumaa kotipelloilla kymmeniin ja satoihin sarkoihin, Etelä-Pohjanmaalla epäsäännöllisiin peltotilkkuihin. Savossa taas peltoaukeat olivat jo vanhastaan lohkojaossa, jokaisen talon pellot yleensä asunnon ympärillä erillään toisten vainioista. Ei niistä ylipäänsä mitään sekaannusta eikä liioin riitojakaan syntynyt (siv. 198). Sitä vastoin savolainen tilussekaannus koski takamaita, ulkopalstoja, kajahtelevia kaskimetsiä. LänsiSuomessa olivat lähi tilukset Savossa taas kaukotilukset seka-asemassa.
Maaomaisuuden sekaantuminen paheni Savossa vuosikymmen vuosikymmeneltä. Savon jo vanhastaan monimutkaiset maanomistusolot olivat etenkin Isonvihan aikana käyneet yhä sekavammiksi (siv. 22). Eritoten autiotilojen – joita oli paljon – tilus- ja nautintarajat olivat monin paikoin sotkeutuneet, rajamerkit hävinneet tai unohtuneet, merkkikiviä painunut soihin tai sammaloitunut, kulo polttanut merkkipuita, kaarna ja laho sotkenut ukkojen rajapilkkoja. Monistakaan vuoden 1664 maakappaleista ei tahtonut enää tolkkua saada. Niinpä Suur-Savon talonpojat anoivat vielä vuoden 1738 valtiopäivillä, että autiotilojen viljelykseen ottamista varten saataisiin ylimääräinen maanmittari, koska vakinainen ei muilta töiltänsä millään ehtinyt puuttua näihin tällaisia tiloja koskeviin tilusriitoihin. Omistussuhteita sotki eräältä osalta myöskin se, ettei maaherra eivätkä tuomioistuimet olleet vuodesta 1733 pitäen saaneet ratkaista niitä Karjalan rakuunarykmentin rustholleja, akumentti- tai muita taloja koskevia riitoja, jotka Savon maakirjaan oli merkitty perintö- mutta jakolaitossopimuksiin kruununluontoisena maana. Joskus jopa tapahtui sotkuja itse maakirjoissakin, koskapa talojen maanluonnon sanottiin monissa tapauksissa muuttuneen väärän sarekemerkinnän johdosta.35
Savon sekavat maaolot olisivat kyllä vaatineet perusteellistakin tarkastusta ja tarkistusta. Vuodelta 1729 oli jo olemassa kamarikollegion antamat ohjeetkin maantarkastusten suorittamista varten, jotka sitten vuoden 1734 maaherrojen johtosäännössä oli vielä toistettukin, mutta siitä huolimatta tarkastukset jäivät pitämättä.36 Maaherrat ja kruununvoudit vain viittasivat jatkuvasti – esimerkiksi Savossa vuosina 1743, 1746, 1751, 1754, 1759 ja 1760 – muihin virkakiireisiinsä, eivätkä jälkimmäiset näytä maantarkastuksia edes pitäneen tarpeellisinakaan. Joitakin yleisempiä tutkimuksia asukkaiden taloudellisista oloista oli vain toimitettu 1740-luvulla, ja niitä olivat suorittaneet osittain upseerit ja papit, osittain myös muutamat kruununpalvelijat.37
Tästä maantarkastusten jatkuvasta laiminlyömisestä, joka koski osaksi muitakin läänejä, oli ollut seurauksena se, että esimerkiksi maakirjat pääsivät pahasti vanhenemaan. Vihdoin vuonna 1829 keisarillinen kirje velvotti maaherrat mainitun ja seuraavan vuoden kuluessa suorittamaan pitäjittäin perusteelliset maantarkastukset siltä osalta, mikä koski maakirjojen tarkistusta.38 Savossa tarkastukset suoritettiin syys- ja talvikautena 1829–1830. Nämäkään vain maakirjojen tarkistuksiin rajoittuneet ”maantarkastukset” eivät siis ulottuneet itse tilusseikkoihin saakka eivätkä selvittäneet nimenomaan sitäkään pahaa jälkeä, minkä savolaisten epätapa anastaa autiotilojen isännättömiä maakappaleita omiin nimiinsä ja tarpeisiinsa, oli pitäjiin jättänyt.39 Mutta autiotilojenkin maajärjestelyt kuuluivat jo tällöin toiseen suureen reformiin, josta tuonempana tulee enemmän puhetta, nimittäin maanmittarien suoritettavana olleeseen isojakoon.
Mainitun autiotiloihin kohdistuneen anastusinnon – kysymyksessähän oli tietenkin vain maiden käyttö, ei niiden varsinainen omistaminen – tavallaan kyllä ymmärtääkin, kun ottaa huomioon sen, mistä äsken juuri kerrottiin, nimittäin että maantarve oli kaskeavassa Savossa jo 1700-luvulla sangen suuri. Näyttääkin siltä, että eritoten eteläpitäjien liikaverotetuilla seuduilla monet talot säilyivät autioitumiselta vain sen lisätuen turvin, mikä niillä oli käyttöönsä anastamistaan autiotilojen maista. Kuvaavia ovat tässä suhteessa Ristiinan Parkatniemen olot 1700-luvun puolivälin vaiheilla. Tultuaan kylästä jakotoimitukselta maanmittari Westermark näet kertoi maaherralle 1744 seuraavaa: ”Muuten näkyvät nämä Parkatniemen kylän tilukset paikkakunnan oloista poiketen olevan niin raskaan verotaakan alaisia, että jos aikaisemmin viljelykseen otetuista taloista erotetaan autiomaat, joita asutut talot nyt yhteisesti hyväksensä käyttävät, täytyy pelätä näiden uudelleen autioituvan, koska tälle kylälle ei vuoden 1664 maantarkastuksessa tullut minkäänlaista veronalennusta, vaikka enimmät muut talot näillä seuduin saivat silloin verokuormansa kevenemään puolella, toiset enemmän toiset vähemmän.”40 Tällainen autiotilojen yhteiskäyttö, jota siis jopa viranomainenkin näkyy välttämättömänä seikkana puolustelleen, oli eräänlaista kehityksen mukana tullutta, ikäänkuin omin neuvoin toimeen pantua verokuorman tasausta, jota eteläisen Savon rahvas anoi pitkin 1700-lukua mutta jota se ei ollut kuunaan saanut.
Usein sotkeutuivat maakappaleiden nimetkin ja tietysti silloin saman tien myös niiden nautinta- ja omistussuhteet. Jo vanhastaan käytössä olleiden ja vuoden 1664 maantarkastuspöytäkirjaankin merkittyjen nimien takana oli aivan yleisesti vain melko epämääräisesti ilmansuunnilla paikoitettuja alueita: ”luve-”, ”suvi-”, ”päivä-”, ”pohjas-”, ”itä-”, ”koipuoli”. Näitä ilmansuuntia ei kuitenkaan ilmoitettu tietystä asumapaikasta lukien, vaan ne kytkettiin toisiin luonnonnimiin, joiden sijaintia verotettavat näkyvät pitäneen tarpeeksi varmana lähtökohtana: järvien, lahtien, salmien, niemien, saarien. Ja edelleen: maastonimien apuna käytettiin toisien maastokohtien nimiä, kuten ”Lehtosaarensalmenluhta” (Nilsiä), ”Lapinlahdensalonniittu” (Sääminki), ”Palvasalmenharju”, ”Kangaslahdenniemi”, ”Kalajärvenjoenmäki” ja ”Hiukanjärvenjoensivun koipuoli” (Rantasalmi), ”Kurenristinselänpää” (Mikkeli) tai järkiään ”Kutemankaikenrannat” (Kangasniemi).41 Oli siinä isännillä paikannimissänsä tietämistä, eivätkä ne aina oikein tahtoneet mielessä pysyäkään – eritoten silloin, kun vieras maakappale alkoi jotenkin tuntua ikäänkuin omalta.
Vuoden 1740 valtiopäivillä Suur-Savon rahvaan edustaja kertoi, että ne, joilla oli mielessä anastaa toiselta maakappaleita, pitivät tapanaan panna niille uusia nimiä, muita kuin millä omistaja niitä koetti käräjillä suojella. Nimi napattiin tavallisesti ”maasetelistä”, ”ja varsin moni” – valtiopäiväedustaja jatkoi – ”menettää sen vuoksi maansa, ettei pysty saamaan todistajia riitamaan oikean nimen selvittämiseksi, ja toinen salaa toiseltaan, kuinka monia ja millä tienoilla hänellä maakappaleita on, mikä aiheuttaa runsaasti autioitumisia. Myös se on autiotalojen viljelykseen ottajien suurena haittana, että muut ovat anastaneet autioihin kuuluvia maakappaleita, eivätkä he millään saa niistä selvää, vaan, vaikka tekisivät kaskiraivioitaan minne tahansa, muut väittävät maita omikseen ja käräjänkäynnillä ahdistelevat autiotalon kohentajaa siksi kunnes hän uupuu ja hänen on pakko heittää talo uudelleen autioksi.”42
Vielä pari esimerkkiä savolaisten loppumattomista paikannimijupakoista. Kun oli kysymys isojaon alkuvalmisteluista Pieksämäen pitäjän Heikkolankankaan kylässä 1794, eräät talonpojat selittivät heiltä uupuvan vuoden 1664 maakirjassa mainitun Niemenahon viiden arviokapan metsämaan. Siitä oli pitkät ajat ollut riitoja – ”väliin voittaen, väliin häviten” – Kylmämäen kyläläisten kanssa, jotka pitivät sitä omanansa ja kutsuivat Lamminseläksi. ”Mutta sitten kun Heikkolankankaan kyläläiset olivat kulkupuheina saaneet kuulla” – asiakirjassa kerrotaan – ”että yleinen omistusten järjestely, jota kutsutaan isojaoksi, oli parhaillaan menemässä, eivät he ole enää jatkaneet käräjöintiä toivoen tämän järjestelyn tuottavan moitteettoman jaon suomaa oikeutta”. Kaksi- ja moninimisistä maakappaleista riideltiin ahkerasti, ja niitä oli runsaasti kaikkialla Savossa, niinpä yksistään Mikkelin pitäjän koilliskolkassa vuonna 1811 ”Tuhankangasmaa eli Saarijärvenrantamaa” Rämälän kylässä, ”Haisevanjoensivu eli Jokimäenmaa” Alamaan kylässä, ”Kaijansuonsivu eli Rokanselkä” Hiirolan kylässä, ”Asikanniemi eli Asikansalmenmaa”, ”Lylyjoentaus eli Lylyjärventaus” Vehmaskylässä, ja luetteloa saattaisi pitkältikin jatkaa.43
Säätyläinen toki pystyi suojelemaan hajatiluksiaan haaskaukselta paremmin kuin tavallinen talonpoikaisisäntä. Hänenhän oli melko helppo perehtyä niihin mahdollisuuksiin, mitä lainsäädäntö sattui hänen metsäsarkojensa suojaksi tarjoamaan, ja samassa säätyasemassa viranomaisten kanssa ollen hän pääsi oikopäätä selville keinoista, joilla sai tepsivimmin metsänsä raastajat mailtaan karkoitetuiksi. Ainakin hän tiesi vaatia sievoisen korvauksen vahingosta silloin, kun sattui metsätilustensa salakaskeajan selville saamaan. Näin kävi Joroisissa Juho Reijoselle, joka 1720-luvulla oli rohjennut tehdä kaskiraivionsa itsensä kenraaliadjutantti Georg Fredrik von Brandenburgin takamaille. Kenraaliadjutantti näet saneli ja sai tuomiokirjaan merkityksi tällaiset hyvittäjäisehdot: ”että Reijonen vaadittaessa heti luovuttaa von Brandenburgille lehmän, nimittäin sen kaikkein paraimman kuudesta omistamastaan, ja tulevana suvena tuo von Brandenburgille leiviskän hyvää voita ja paraana työaikana panee miehen kahdeksaksi päiväksi von Brandenburgin käytettäväksi. Mikä vahvistettiin.”44
Usein kaskiriidat koskivat kuitenkin itse maapohjaa, itse maakappaleita ja niiden rajoja. ”Maariitojen aikakausi” ei ollut suinkaan vielä ohi; sitä jatkui niin kauan kuin vuoden 1664 ”maasetelit” olivat Savon maaolojen perustana. Kiistat maakappaleista kuuluivat yhä edelleenkin kuten 1600-luvulla jokavuotiseen elämänmenoon. Tämä oli sitä elämänarkea, jonka yltäkylläisestä riitaisuudesta on vieläkin todistuksena tuhansittain käräjäpöytäkirjoja arkistojen suojissa. Riita ruokki uutta riitaa, ja vihdoin vähäpätöisinkin epäsopu tuntui vaativan käräjäkäsittelyä. Käräjöimisestä tuli umpeutuneissa maalaisoloissa myrtyneen vihanpidon, kaikkinaisten sielullisten patoutumien laukaisija. ”Kaikki” käräjöivät. Etenkin Etelä-Savossa, jossa kaskimetsät olivat jo huvenneet kovin vähiin, näitä tilusriitoja oli erittäin runsaasti. Jokin umpimähkään tuomiokirjoista noukittu esimerkki elettyjä aikoja tältäkin kohtaa paraiten elävöittää.
Mikkelin pitäjän Parantalan kylässä oli 1730-luvun lopussa Pentti Launiaisen ja Heikki Vanhasen välillä alkanut itää riitaa ”Lähekankaan” ja ”Petäjäkankaan” välisestä rajasta. Seikalla oli tällainen alkujuuri: vuoden 1738 vaiheilla oli Vanhasen poika – nyt selvitysvaiheessa (1744) jo vainaja – tullut kerran Launiaisen pirttiin ja jonkin tovin siinä aikailtuaan ottanut puheeksi riidanalaisten maakappaleiden välisen rajan. ”Jos minä saisin pikariryypyn paloviinaa” – näin oli poika Launiaiselle ehdotellut – ”on sinulla tulevana suvena oleva kyllä viljalti metsää hakata, koskapa se raja, jota tähän saakka on tilustemme välillä pidetty voimassa, ei olekaan se oikea raja, vaan pohjoisempana kulkee vanha raja, joka oikealta näyttää.” Launiainen tietenkin heti ihastui asiaan, lienee poikaa hyvinkin juottanut, koskapa tämä ilmeisesti jo joltisessakin hönössä ollen oman isänsä riitakumppanille rajaoppaaksi erehtyi. Kävi niin kultaisesti, että ennenpitkää metsästä löytyi kyynärän korkuinen maaperäkivi ja sen kupeesta jo ajan painama, tulevassa tilusriidassa ylen tarpeellinen rajarasti. Vuonna 1744 riita joutui vihdoin maanmittarin ja vieraidenmiesten tutkittavaksi, ja kun maaseteleistä oli todettu, että ”Lähekankaan” piti sisältämän yhden arviotynnyrin ja ”Petäjäkankaan” puolen arviotynnyrin metsät, kun taas tilusmittaus osoitti Launiaisen nyt käyttävän ”Lähekankaanaan” vain 29¾ mutta Vanhasen 32¾ geometrisen tynnyrinalan metsämaata, vaikka edelliselle oli mainittujen arviolukujen nojalla kuuluva kaksi kolmannesta ja jälkimmäiselle vain kolmannes riidanalaisten maakappaleiden kokonaispintaalasta, ”eivät syynimiehet siis muuta voineet päättää kuin että kantajan näyttämä vanha rajakivi ilmeisesti on vanhastaan näiden maakappaleiden välinen raja ollut”. Siihen saakka merkkinä pidettyyn kiveen tehdyn uudemman rajarastin maanmittari ehdotti hävitettäväksi, ja paperien jouduttua Brahelinnaan maaherran tutkittaviksi lääninhallitus tämän kaiken oikeaksi vahvistikin.45 Niin olivat Vanhasen pojan viinaryypyllä Matti Launiaisen kaskimaat todellakin avartuneet 11½ tynnyrinalan laveudelta, mutta poika itse oli silloin jo toukan tomuna Mikkelin pitäjän kirkkomaassa.
Kuten näkyy, maariitojen ituna oli monessa tapauksessa rajamerkkien epämääräisyys, niiden moniselitteinen luonne. Jatkuvasti, kuten 1600-luvullakin, yksityisten omistusrajat merkittiin sekä luonnonpaikkoja että keinotekoisia rajamerkkejä käyttämällä. Kerrotuilla Mikkelin pitäjän ”Lähekankaan” ja ”Petäjäkankaan” tilusrajoilla oli esimerkiksi rajakiviä. Sellaiseksi valittiin tavallisesti jokin maaperäkivi, johon hakattiin määrätyt merkit, yleensä risti (+) tai kolmikanta (l-), osoitin ojossa siihen suuntaan, mistä rajan piti kulkeman. Tai käytettiin rajapuita, ”rajahonkia”, keloutuneita metsän jättiläisiä tai hiillettyjä kantoja. Rajapuissakin oli rajan suuntaa selvittäviä merkkejä, kuruja ja pyällyksiä. Tällaisia puihin veistettyjä merkkejä oli tietenkin ylen helppo turmella ja muuksi muuttaa. Antti Voutilainen Kuopion pitäjän Syrjänsaaresta manasi vuonna 1731 Paloniemen Olli Heikkisen oikeuteen siitä syystä, että tämä oli hänen ”honkarajansa” hävittänyt. Olli myönsikin nuoruudessaan 40–50 vuotta jälelle päin ”pilan päiten ja lapsellisessa ymmärtämättömyydessä” veistelleensä erääseen kuivuneeseen petäjään muutamia kuruja ja niiden yläpuolelle ristin. Näitä merkkejä, jotka hän sitten oli veistänyt pois, oli Voutilainen kuulunut ”tahtovansa hyödykseen käyttää”.46
Mutta yleisimpiä olivat 1700-luvullakin yhä luonnonpaikat maakappaleiden rajoina. ”Ylimalkaan kaikkia omistuksia Savossa jakavat luonnonrajat”, kruununvouti Martini kertoi vuonna 1762 sisällyttäen tosin näihin luonnonrajoihin myös ”kiviuurteet ja muut vanhastaan pannut rajat” mutta ei uudempia teitä eikä polkuja. Sitä vastoin vanha talvitiekin (Mikkeli–Hirvensalmi) kelpasi omistusrajaksi esimerkiksi Mikkelin pitäjän Liukkolan kylässä vuonna 1738, kun oli syntynyt toraa sikäläisen majurinpuustellin ”Tervakankaan” maakappaleen ja Häyrilän kapteeninpuustellin ”Murronmaan” välisestä rajasta. Kymmenen vuotta myöhemmin vaadittiin samanlaista ”ikivanhaa” Katjärveltä Anttolaan vievää talvitietä tunnustettavaksi Moision ja Häyrilän puustellien ”Pirilamminmaan” ja ”Linnajärvenmaan” väliseksi rajaksi.47 Vanhuutensa vuoksi tällaisista ylimuistoisista kulku-urista oli savolaisessa rajaoikeudessa tullut pitävyydeltään jo luonnonrajojen veroisia merkkejä.
Näitä savolaisten maakappaleiden lukemattomia luonnonrajoja ol koon tässä kuvaamassa Nilsiän pitäjän ”Viitalamminmaata” kiertäneet rajapaikat ja rajamerkit, joista Nilsiän Lukkarisilla oli vuonna 1763 riitaa saman pitäjän Sutelaisten kanssa. Nämä näet väittivät ”Viitalamminmaata” ”Kivijärvenmaakseen”, ja raja kiersi näin: Kolmipohjan järven rannasta siitä paikasta, missä Pölönjoki suistuu järveen – siitä korpea ja kuusikkosuota pitkin Rajapuroon – siitä Rajalammen itäpäähän, jossa näytettiin rajamerkkinä hiillettyä honkakantoa – siitä Rajalampea pitkin sen länsipäässä olevaan pieneen petäjään, jonka itäpuolisessa kupeessa havaittiin kuusi viiltoa (skuror) mutta länsipuolisessa kupeessa vain pyällys (bleckning) – siitä edelleen kuusikkosuota pitkin Kivijärveen eli Torvensuohon – siitä Torvenpuron yli Kivijärvenpolvessa olevaan vanhaan oksaiseen kelohonkaan, jonka koillis ja lounaiskupeessa oli pyällykset ja josta vastaajan (Sutelan) Kivijärvenmäen maakappale tuli vastaan. – Tästä rajasuunta jatkui Torvensuota pitkin Torvenperänpuron yli erään vuorisen kunnaan pohjoispäässä olevaan suohon – siitä yhtäjaksoisesti jatkuvaa korpea pitkin Torviperänsuon päässä olevaan suonmutkaan – siitä Viitalammin eteläpuolitse suota pitkin 15 sylen levyiseen notkoon – ja siitä sitten laajaa yhtenäistä kuusikkosuota pitkin rajalinjan alkuun. Maakappaleiden luonnonrajat kulkivat muuallakin kuin tämän ”Viitalamminmaan” merkkeinä suureksi osaksi vesiä ja soita sekä yleensä alavia noroja pitkin. Itse maakappaleet olivat enimmäkseen maankohoumia, mäkiä, selkiä, kunnaita.48
Noista tuhansia hajatiluksia pyhittäneistä metsän merkeistä ja maaston juonteista ei tietenkään syntynyt mitään täsmällistä rajalaitosta, eikä savolaisia maakappaleita koskeva nautinta- ja omistusoikeus ollut muutenkaan erityisen vahvojen näyttöjen varassa. Usein turvauduttiin maariitojen yhteydessä vanhusten jopa nuoremmankin väen muistiin ja asiantuntemukseen. Esimerkiksi äsken selostetussa Lähekankaan–Petäjäkankaan tilusriidassa saatiin tällaista muistitiedon varaista todistusainesta keski-ikäiseltä Risto Vanhaselta tähän tapaan: ”kertoi kasvuvuosinaan 40 kesää jälelle käsin kulkeneensa näitä nyt riidanalaisia maita pitkin hevosia etsimässä kantajan, Launiaisen, talon entisen isännän Hannu Parantaisen kanssa, ja kun he olivat osuneet vastaajan nyt näyttämän rajakiven kohdalle, oli hän, Parantainen, istuutunut sille ja kertonut todistajalle, että tämä kivi oli ollut hänen ”Lähekankaansa” (etelässä) ja Kaikkolan eli nykyään vastaajan ”Petäjäkankaan” (pohjoisessa) välisenä oikeana rajana”. Niinikään ”vanha mies”, Antti Sihvonen, todisti muistinsa varaisesti Kuopion talvikärä jillä 1745 Riistaveden ”Mustanlahdenrannan” kuulumista Kaapro ja Heikki Kekäläiselle, ja Nerkoonniemen verottoman maakappaleen ”paraana tuntijana” 82-vuotias ukko Virveli pantiin vuonna 1772 näyttämään toimitusmiehille rajapaikkojen sijaintia (siv. 27).49
Osoitukseksi siitä, miten perin juurin hatarien todisteiden varaan jopa ”kihlakunnansyynikin” saattoi käsityksensä vanhojen hajatilusten kuulumisesta johonkin määrättyyn taloon perustaa, on tässä vielä tarpeen mainita Kanta-Suomen puolisen Kerimäen pitäjän Rauhaniemen, Yläkuonan ja Joutsenniemen kyläläisten riidat, joita näillä oli 1760- luvun lopussa vireillä ”Korkiakankaan” ja ”Vehmasjärvenpäivärannan” metsämaista Vanhan Suomen puolisia naapureitaan vastaan. Juttua oli käsitelty jo monilla käräjillä ja 1769 määrätty ”Korkiakankaalla” pidettäväksi kihlakunnansyyni. Tarkastuksen tuloksena oli nyt se, että koska ”Korkiakangas” nimensä mukaisesti oli oleva kohomaata eikä alankoa, jollaista nyt tarkoitettu riitamaa oli, ja koska kantajien näyttämä ”Päiväranta” sijaitsi pilvespuolella rinnettä eikä ”vasten auringon täyttä terää”, jollaiseksi niinikään maakappaleen nimi näytti sen aseman edellyttävän, oli riitamailla pidettävä tilusalamittaus ja alueet jaettava kahtia. Maakappaleiden nimiin ja auringosta pääteltyyn asemaan perustuvaa todistelua kruununvouti Martini puolestaan ei pitänyt täysin vakuuttavana ja mainitsi tässä yhteydessä sen yleisen tiedon, että etenkin ”kyläomistusten” välisinä rajoina Savossa käytettiin jokia, puroja, soita, rämeitä, notkoja ”ja muita sellaisia paikkoja, jotka luonnostaan jakavat ja erottavat maakappaleita toisistaan, jollaisiin ikivanhoihin nautintoihin ja oikeuksiin vuoden 1664 Maantarkastuspöytäkirja, nykypäivien perusasiakirja, perustuu”.50
Kaiken sen nojalla, mitä vanhoista tuomiokirjoista käypi selville näiden Savon hajallisten tilusten omistamisesta, voidaan päätellä, että alunperin yksityinen on vallannut omalla työllään ei kenenkään omistamasta yleismaasta itselleen yksityisomistukseksi maakappaleita, joita sitten jakamattomana perintönä on joutunut useamman perillisen, ”kyläkunnan”, haltuun. Osa yksityismaasta, tavallisimmin kauimpana sijainnut takalistomaa, oli näin tullut ”kylän” yhteisomistuksen alaiseksi alueeksi, josta vihdoin jakojen tai muunlaisen haltuunsaannin kautta osia taas joutui kylän (suvua) yksityisille jäsenille näiden yksityisomaisuudeksi. Näin vei maanomistuksen kehitys Savossa yksityisomistuksesta yhteisomistuksen kautta jälleen yksityisomistukseen, ja tällainen eri omistustapojen vuorottelu oli jatkuvaista. Kehitys ei ollut suinkaan kaavamaisen selväpiirteistä, ikään kuin teoreettisena omistusmuotona omaksuttua ja noudatettua, vaan se ilmeni yksityistapauksittain perhe perheeltä, talo talolta, kylä kylältä, ja sen eri asteet, yksityisomistus ja yhteisomistus, olivat alituiseen rinnakkaisesti näkyvissä.
Tämä omistussuhteiden kirjavuus koski jo vanhoja anekkeja. Yhden anekin saattoi omistaa – tosin harvoin, harvemmin Etelä- kuin Pohjois-Savossa – vain yksi henkilö, mutta enimmäkseen toki useampi, joskus jopa kymmenenkin eri miestä. Mutta olipa anekeissa omistettavaakin, kun niihin kuului paljon maakappaleita. Eri maakappaleiden ja niillä olevien erilaisten tilusten, kaskien, niittyjen, peltojen omistus oli taas sekin kaikin puolin monimuotoista. Niihinkin nähden oli näet voimassa sekä yksityis- että yhteisomistus. ”Osa anekin maakappaleista kuului yhteisesti kaikille ’osakkaille’, osa taas yhdelle tai useammalle heistä yksityisesti” (MANNINEN). Kaskimaiden yksityisomistusta on pidetty alkuperäisempänä kuin yhteisomistusta, jopa niin että jälkimmäinen jo 1600-luvulla olisi ollut melko yleistä. Esimerkiksi vuoden 1664 maakirjasta on Kangasniemen tienoilta katsottu voitavan tehdä sellaisia päätelmiä, että ”maakappaleiden yhteisomistus silloin oli pikemminkin sääntö kuin poikkeus” (MANNINEN).51
Yhteisomistus – joka, kuten sanottu, tietenkään ei ole koskaan täysin tai edes likimainkaan syrjäyttänyt kaski- eikä etenkään peltomaiden yksityisomistusta – näkyy kehittyneen, kuten jo viitattiin, lähinnä perintöseikkojen yhteydessä. Yhden miehen yksityinen kaskimaa tai muu takamaaomistus joutui perheen ja poikien kasvaessa aluksi isän ja poikien yhteiseksi, yhteisesti viljelemäksi maaksi. Poikien perustettua omat perheensä kaskimaa jäi edelleenkin – lähinnä tietenkin viljelyksen vaatiman työvoiman koossa pitämiseksi ja osaksi myös verotussyistä – jakamattomaksi. Tässä oli siis jo alullaan yhteisomistusta. Kaskimaiden, etenkin taaimmaisten ulkopalstojen, jakamattomuus näkyy usein ulottuneen serkkuihin joskus jopa pikkuserkkuihin saakka, mikä rintamailla jo merkitsi melkoista suurperhettä, jos asujat olivat pysytelleet kantatalossa saman kurkiaisen alla, tai joltistakin kyläkuntaa, jos he olivat hajonneet omiin pirtteihinsä. Siinä siis kaskimaita oli jo kyläomistuksen alaisena. Sitä, miten pitkälle savolaisissa talonpoikaissuvuissa vanhempina aikoina tuollaista sukulaisuutta laskettiin ja tunnettiin ja miten yleisesti se on vaikuttanut kollektiivisen, ryhmäkuntaisen, maanomistuksen syntymiseen ja säilymiseen, on vaikea selvittää, koska, kuten – tosin sukututkimukseen nojautumatta – on väitetty (VOIONMAA), myöskin vieraat, eri sukuihin kuuluvat miehet perustivat keskenään samantapaisia ”kaskiyhtiöitä” työvoiman varaamisen takia. Kaskiviljelyksen tekniikan sanotaan vaatineen ja kehittäneen myös muiden ”osaveljien” kuin vain lähiomaisten ja sukulaisten keskisiä ”yhtiöitä”, joissa yhteistoiminnan pohjana ei ollut enää sukulaisuus eikä perimisoikeus vaan taloudellinen ”yritys” ja työsopimus.52
Sitä mukaa kuin tervanpoltto oli alkanut tyrehtyä ja eränkäynti jäädä vähäisemmäksi kaskeaminen olikin vallannut yhä merkittävämmän aseman savolaisten metsämaan nautinnassa. Mutta sitä mukaa myös nautinta oli käynyt hankalammaksi. Kaskiviljelys näet ei taipunut yhtä joustavasti eräsijojen kaukonautinnaksi kuin muunlainen metsänkäyttö. Metsän anti oli kaskiraivioilla raskaamman työn takana kuin entisillä tervas- ja oravisaloilla. Kaski kysyi monta kirvestä ja kirveenkäyttäjää. Se vaati suurempaaa työvoimaa kuin riistanpyynti tai tervanpoltto, alituista joukolla ahertamista ja jatkuvaa tuotannon lähteellä läsnäoloa. Sen vuoksi suurin osa Savon kaskista olikin lähimmillä ulkopalstoilla, ”takalistoilla”, kun taas kaukaisempien käyttö – esimerkiksi maaherra Boijen kertomuksen mukaan (1776) – oli muodostunut sellaiseksi, että isommille kaukotiluksille oli perustettu torppia tai uudistaloja, jotka kantatalolle suoritettavaa veroa, osaviljaa, vastaan kaskesivat sikäläisiä metsiä. Jos taas kaukainen ulkopalsta oli niin pieni, ettei se kestänyt talon tai torpan perustamista, annettiin se jollekin sen seudun lähiasujalle osaviljaa vastaan vuokralle – vaikka tosin nokkelat naapurit usein näyttävät niitä varkainkin viljelleen.53
Osaviljoina suoritettava maanvuokra, nimittäin Savon torpparikontrahteihinkin periytynyt ja jo melko vakiintunut sadon kolmannes, kuului vanhan kansantavan mukaiseen kolmannesajatteluun, joka näkyi myös määrättäessä kantataloista erkaneville uudistiloille nautittavaksi kolmannes koko jakamattoman talon metsän ja niityn tuotosta sekä vastattavaksi kolmannes sotilas- ynnä muista rasituksista. Uudispaikkojen sukulaisisäntiä sanottiin torppareiksi, koskapa tuollaista uudistaloa ei ollut kruunun kirjoihin vielä viety omalle talonnumerolleen. Savon tuomiokirjoissa on viljalti tietoja tällaisista isäntien ja ”torpparien” välisistä sopimuksista. Esimerkkinä mainittakoon tässä Kuopion pitäjän Hakkaralan kylän Juho ja Paavo Pitkäsen sopimus vuodelta 1730, josta ilmenee, että edellinen oli asettunut torppariksi jälkimmäisen eli isoisänsä veljen ulkotiluksille Sänkimäen kylään ja käytti nyt ”kolmannesta yhteisistä metsämaista ja niityistä ja vastaamalla kolmanneksella sotilas- ynnä muista talon rasituksista, mutta Paavo jää kuten tähänkin saakka vanhalle asumapaikalle nauttien kahta kolmasosaa metsämaista ja niityistä ja vastaten kahdella kolmanneksella sotilas- ja muista rasituksista. Asumapaikkojen viereiset pellot pitäköön kumpikin omanaan.”54
Maanvuokran suorittaminen osaviljana ei koskenut tietenkään maan omistamista, mutta, kuten tästä Kuopion pitäjän Hakkaralan kyläläisten sopimuksesta voidaan havaita, savolaisessa maanomistuksessa oli sellainen kehityspyrky vallalla, että yksityisomistus valtasi ensin asumapaikan lähitienoot ja siitä sitten vähin erin ikäänkuin kehälaineena levisi takamaita kohti. Muutamat vanhoista tuomiokirjoista poimitut metsätilusten käyttöä koskevat sopimukset ja jakopyynnöt valaisevat hyvin tätä kehitystä.
Tällainen omistussuhteiden alueellinen leveneminen oli selvästi näkyvissä esimerkiksi Leppävirroilla Lauri Kolarin (Kåhlare) asetuttua Isonvihan jälkeisaikoina taloksi Huovilansalmen kruununtilalle ja Matti Antinpoika Koposen Sysimäen perintötaloon. Edellisten asukkaiden jäljeltä näet tilukset olivat jaetut siten, että molemmilla taloilla oli kontupellot ja samoin myös lähinnä asumapaikkoja sijainneet metsämaat yksityisenä omaisuutena ja kummankin osuuksien välillä rajat. Etäisemmät metsämaat olivat sitä vastoin vielä yhteisinä. – Vuonna 1722 kerrottiin Kuopion pitäjän Kehvon ja Väänälän kylässä, että kyläläisten kesken oli lähimmät metsämaat jaettu noin 50 vuotta sitten. Sielläkin siis yksityisomistus tunkihen talonpoikaisiin maaoloihin ensin asumakeskuksesta alkaen. – Heikki Suhonen Leppävirran Tahvanalanmäestä kertoi syyskäräjillä 1730, että osa hänen ja hänen naapurinsa Lauri Tuomahaisen etäisemmistä metsätiluksista oli yhteisiä, ”mutta heidän asumapaikkojaan lähellä olevat maat kuuluvat olevan sarkajaossa ja rajoin erotetut”. – Kuopion (nyt Nilsiän) pitäjän Halunan kylässä kehitys oli jo pitemmällä. Perintötalonpojilla Erkki Kokkosella, Juho Heikkisellä ja Heikki Kokkosella oli yhteiset metsämaat, jotka he jakoivat sovinnossa keskenään ja hakivat Kuopion talvikäräjillä 1732 sopimukselleen kihlakunnanoikeuden vahvistusta. Vahvistettiin. – Kangasniemen Luusniemellä jaettiin 1789 asianomaisten toivomuksen mukaan ”kotimetsä”, mutta kun tämän arveltiin riittävän vain yhden tai parin vuoden kaskeamiseen, jaettiin myös ”lähimetsä”; sitä vastoin ”sydänmaa” jäi vielä jakamatta.55 Asumapaikan lähiympäristö oli tässäkin metsiin leviävän yksityisomistuksen lähtökohtana, maan omistuksen keskuksena. Kun lähimmät maat tietenkin itse talonpidon, maatalouden, kannalta olivat arvokkaimpia, on selvää, että juuri ne jo arvoa luovan sijaintinsakin puolesta ensimmäisinä joutuivat yksityisomistuksen alaisiksi.
Tätä yksityisomistuksen kiinteää liittymistä juuri asumapaikan lähitiluksiin vahvisti kansanomainen oikeuskäsityskin. Rahvas näet katsoi, ettei kaskea saanut tehdä aivan naapurin pellon laitaan. Yksityisomistuksen alaisesta pellosta näet levisi samanlaista omistusoikeutta lähitienooseenkin, ja helposti siinä kehittyi ja vahvistui käsitys, että talon lähialueet oikeastaan olivat sen yksityistä omaisuutta ”kukkarokirjojen” merkinnöistä riippumatta. Kun Kangasniemen Synsiälän Tuomas Hokkanen oli aidannut ”Varpuniemennenän” metsäkappaleen itselleen, sai hänen kanssaosakkaansa Paavo Hokkanen vuoden 1798 talvikäräjillä aidatun alueen takaisin yhteisomistukseen – yhteiseksi vasikkahaaksi – siihen vetoamalla, että metsätilus oli lähellä tilan entistä asumapaikkaa, josta Paavo oli jo muuttanut pois. Autiuden tilassa ei vanhasta talonsijasta enää säteillyt omistusoikeutta lähitienooseen. Paavo voitti juttunsa, mutta huonommin kävi samoilla käräjillä eräille Kutemajärven ukoille, jotka vaativat itselleen yhteismaalle tehtyä kolmannen osakkaan kaskea jälleen siihen vedoten, että se oli tehty heidän kotipeltonsa lähelle. Esityksensä tukena heillä oli kansanomainen käsitys omistusoikeudesta lähitiluksiin, mutta tällä kertaa vaatimus kylläkin hyljättiin.56
Yhteisomistuksen hiljaista muuntumista yksityisomistukseksi voidaan todeta kaikkialla. Kaikkein heikoimpana kohtana yhteisomistuksen kannalta olivatkin yksityisen työn tuloksena yhteistiluksille syntyneet raiviot, siis lähinnä kotimetsiin avatut pysyväiset viljelmät. Rahvaan käsitys oli sellainen, että työtapa synnytti omistustavan, yksityinen työ yksityisomistusta, yhteistyö yhteisomistusta. Siitä johtui, että etenkin lähipellot ja -niityt, jotka miltei järjestänsä olivat talonväkien itsensä raivaamia, ensimmäisinä joutuivat talojen jopa yksityisten perheenjäsentenkin yksityiseksi omaisuudeksi: siitä monenmonet savolaiset ”Heikin pellot”, ”Pekanautiot”, ”Kallenahot”, ”Ollinraiviomaat”, ”Heinärikinniityt” ja muut sentapaiset paikannimet, ja ikään kuin näistä tällaisista tiluksista järviinkin leviten pellon ja niityn lähimaaston lisäksi myös kalavedet pyrkivät siirtymään yhteisomistuksen alaisuudesta talojen ja perheenjäsenten yksityisomaisuudeksi. Kun Antti Kervinen ja Juho Auvinen kaikkien syynimiesten läsnä ollessa kättä lyöden sopivat Sulkavan Kaartilan kylässä vuonna 1747 tilustensa ”jaosta ja tasauksesta”, joutui Antille muun muassa hänen metsästä raivaamansa pelto ”ja ne niityt, jotka ovat hänen maapalansa ja peltojensa alla ja Tikansalmen sekä Liikaistenlahden kalavedet”. Juho taas sai pitää vanhan peltonsa, eräitä vanhan nautinnan mukaisia muita maita sekä ”pellon ja näiden maakappaleiden alapuolella olevat niityt ynnä pellonlaitalahdessa olevat Harjusaaren tienoon kalavedet”. Vain Uunisaaren apaja jäi yhteiseksi.57
Eritoten niittytilusten joutumista yksityiseksi omistukseksi kuvaa esimerkiksi Matti Suomalaisen ja Olli Juntusen välinen niittyriita Iisalmen Haapajärven kylässä vuonna 1747. He olivat jo vanhastaan käyttäneet muutamia yhteisillä maillaan olevia niittysiekaleita yhteisesti, mutta Matin tilan jouduttua sitten autioksi, so veronmaksukyvyttömäksi, Olli oli kahminut kaikki niityt itselleen. Oikeus määräsi nyt nuo vanhat yhteisniityt jaettavaksi osapuolten kesken heidän veroosuuksiaan vastaavassa suhteessa ”,samalla katsoen” tuomi’Ossa määrättiin – ”että kumpikin saa pitää sen, minkä hän itse ryteiköstä ja rojumaasta raivannut on”.58
Yksityisomistuksen kiinteää liittymistä niittytiluksiin valaisevat erinomaisesti Iisalmen Pörsänmäen suuren jakokunnan maanomistusolot isojakomittausten vaiheessa vuonna 1792. Isojaossa syntyneitä uusia tiluslohkoja näet täällä muovailtiin osakasten yksityisiä niittyomistuksia silmälläpitäen: ”kukin saa” – sovittiin – ”mikäli suinkin mahdollista, niittynsä oman metsämaansa yhteyteen”. Ja kun näin päätettiin, tuli osa isojaon uusista tiluslohkoista sangen epämuotoisiksi. Erittäin koukkuinen oli esimerkiksi Pörsänjärven eteläpuolinen Pennasen kotipalsta, joka ulottui kapeahkona maasiekaleena Likolammesta Rautiaisen ”Välisuonniittyyn”, joka sen tykkänään katkaisi, jatkui tästä koillista kohti samalla kutistuen sadan kyynärän levyiseksi suikaleeksi, kääntyi Rautiaisen kotipeltojen taitse luoteeseen, pujottautui sitten Auvisen ja Keijosen rintapeltojen lomitse pari-kolmekymmentä kyynärää kapeana kujana yhä luodetta kohti ja leveni vihdoin Pennasen rintapelloksi ja kotimetsäksi. Niityn samoin kuin pellonkin vakiintunut yksityisomistus ohjaili näin isojakotoimitustenkin tulosta. Kaikkiaan näillä Pörsänmäen jakokunnan kolmellatoista talolla oli satakunta erillistä niittyä, niistä neljännes vieraan talon maiden sisällä. Joskus tuollainen yksityinen niittyomistus puski puoliväliin toisen talon maita, kuten Pennasen ”Levämäen notko” Rautiaisen metsäsarkaan, taikka se tykkänään katkaisi naapuritalon maat, kuten äsken mainittu Rautiaisen ”Välisuo” Pennasen kotipalstan. Kuvaavaa on, että Pörsänmäen talojen raivatut yhteiskorvetkin – ”Löytynkorpi”, ”Heinälamminpuronvarsi”, ”Hanhijoenkorpi” ja ”Lammasjärvenkorpi” – jaettiin isännille isojaossa samassa suhteessa kuin he aikaisemmin kukin erikseen olivat saaneet niittyjä itselleen raivatuksi. Yksityiseen työhön perustuva aikaisemman niittyomistuksen määrä tuli siis tässä vaikuttamaan yhteisraivioidenkin jakoon.59
Tällaisia raivattuja yhteiskorpiakin (rödjeländer) näet tietysti oli jopa yhteisomistuksessakin. Esimerkkinä sellaisesta suuren joukon yhteisomistuksesta voisi mainita pohjoissavolaisen Petäjäjoen niityn, joka todennäköisimmin on sijainnut nykyisen Karttulan pitäjän alueella ja jota kolmetoista talonpoikaa … Punnonmäen kylän Paavali Karttunen, Niilo Lyytinen, Manu Kolehmainen, Pekka Karttunen, Martti Lyytikäinen ja Hannu Kolehmainen sekä Soinlahden kylän Lauri Pursiainen, Mikko Kolehmainen, Dominikus Karkeinen ja Juhana Kukkonen ynnä Kuivaniemen kylän Pietari Kolehmainen ja Paavali Karhunen sekä Viitataipaleen Iivari Karhunen – halusivat vuonna 1726 jaettavaksi osakasten kesken näiden verolukua vastaaviin osiin. Yhteisomistus oli jakokunnan monista samannimisistä omistajista päätellen muodostunut sukulaisuuden eli siis periytymisen nojalla. Monessa tapauksessa, ja niin myös tässä, voikin pienen sukututkimuksen avulla todeta, että maan – tässä niityn – yhteisomistuksen pohjana on nimenomaan juuri sukulaisuus, ja se näyttää enimmäkseen olleen niidenkin omistajaryhmien siteenä, joiden jäsenet kuuluivat erinimisiin sukuihin. Se oli näet sellaisissa tapauksissa aviosukulaisuutta, lankoutta, orpanuutta, appeutta, vävypoikasuhdetta, ja siinä syntyivät kaskitalouden vieläkin verokirjoista todettavat työyhteisöt. Ne syntyivät sukulaisuuden, suurten perheiden ja perheryhmien, puitteissa eikä pelkästään ”naapuruuden tai muun toveruuden” pohjalla.60 Tuskin koskaan ainakaan enää 1700-luvulla yhteistoiminta, kaskikumppanuus sinänsä, on synnyttänyt yhteisomistusta. Yhteisomistus on Savossa kehittynyt lähinnä sukulaisuuden, perintöseikkojen, mutta ei työsuoritusten pohjalta.61
Tämä Petäjäjoen yhteinen iso niittyomistus, jonka osakkaina oli kolmetoista talonpoikaa, on kuitenkin tuomiokirja- ja verollepanotiedoista päätellen laatuunsa nähden 1700-luvulla jo selvästi harvinaisempi kuin yksityinen niittyjen omistus. Arvattavasti sentapaiset yhteisomistukset käsittivät suuria yhtenäisiä aloja, jotka täydessä luonnontilassaankin, ilman raivaustyötä, tarjosivat hyvän heinäsaaliin. Tällaiset raivaamattomat niityt olivat luonnonetuja, jotka pysyivät jakamat tomana omistuksena nimenomaan siitä syystä, että niihin ei liittynyt yksityistä raivaustyötä. Tavallisempia olivat kuitenkin varsinaiset ihmiskäden avaamat raivioniityt ja niinmuodoin myös niittyjen yksityisomistus. Raivatuilla niityillä on ollut Savon maanomistuksen historiassa likipitäen samat vaiheet kuin pelloillakin; yksityiset niitä yleisimmin omistivat, harvemmin kylät ja jakokunnat.
Niinpä jo – tavallisesti perinnöissä – syntymään päässyt niittyjen ja peltojen yhteisomistuskin pyrki yhtämittaa hajoamaan yksityisomistukseksi. Kiuruveden kylässä jaettiin 1740 Heikki Ollinpoika Tikkasen ja hänen kanssaan kahdaviljelyksessä olleen Heikki Paavonpoika Tikkasen kesken niityt. Niistä oli jo vuonna 1726 Iivari Tikkanen saanut oman osuuteensa erilleen. Toimituskirjasta voidaan kuitenkin hyvin päätellä, että myös nämä nyt (1740) jaettavat niityt olivat jo ennen jakoa joutuneet miesten yksityiskäyttöön. Niissä oli Heikki Ollinpojan itsensä raivaamaa niittyä sekä ”Kotiluhdan” että ”Rakennuksenkorvan” yhteydessä, joista Iivari oli omat raivionsa saanut jo 1726 erilleen. ”Kokkoharjun niittua” oli Olli ”vanhan totunnaistavan mukaisesti” korjannut vuoronperään Heikki Paavonpojan kanssa. Huttusaaren heinätiluiksissa oli vielä Iivarikin verolukunsa edellyttämänä osakkaana mukana. Kun niittyjen heinäsato oli tulvien vuoksi eri kesinä sangen vaihtelevainen, ei tässä kuormalukua voitu panna jaon perustaksi vaan veroluku, siis osuus kruunulle suoritettavasta verosta ja muustakin rasituksesta.62 Mutta näistä jako-oloista tarkemmin tuonnempana.
Sitä vastoin että yksityisomistus liittyi – juuri yksityisestä työsuorituksesta johtuen – sangen yleisesti pelto- ja niittytiluksiin, metsämaat pysyivät suureksi osaksi yhteisinä melko myöhäisiin aikoihin, isojakoon saakka. Tähän metsämaiden kaikkialla todettavaan yhteisomistukseen oli tietty, lähinnä viljelystavasta johtunut syy. Ilmeisesti yksityisomistus olisi helposti metsätiluksiakin vallannut, koskapa kasketkin enimmäkseen olivat yksityisen talon, yksityisten perheiden, jopa usein yksityisten perheenjäsentenkin erillisiä työsiöitä. Mutta kasken luonteeseen kuului liikkuvuus, ainainen kierto. Kaskiaukea ei jäänyt paikoilleen pysyväisesti nautittavaksi kuten pelto- ja niittyraivio vaan metsittyi sitä mukaa kuin siitä oli korjattu kunkin polton jäljeltä viimeinen vilja- ja nurmisato. Sen vuoksi kasken omistus oli vain tilapäistä käyttöomistusta, joka ei voinut yhtä ratkaisevasti vaikuttaa yksityisomistuksen vahvistumiseen kuin paikallaan pysyvä pelto tai raivioniitty. Varsinainen, pysyvä omistusoikeus koskikin itse maata, aluetta, jossa kaski kiersi, kaskimaita, metsämaita, ei kaskea.
Niinpä yhteisten metsämaidenkin nautintaoikeudessa kehityssuunta oli yleensä takaisin yksityisomistukseen pyrkivä. Etäisten hajatilusten kaukosijainti ikäänkuin houkutteli pitelemään kaskimaatakin noilta irrallisilta osilta sellaisena, jota saattoi jakaa ja vaihtaa kuin irtaimistoa konsanaan. Etenkin silloin, kun etäinen ulkopalsta sattui olemaan sellaisen isännän tilusten likellä, joka vaihtajalle saattoi tarjota sijaan tämän tarpeisiin paremmin soveltuvia maita, pyrki helposti tuollaisia vaihtokauppoja syntymään. Tällainen tilusjärjestely oli tapahtunut esimerkiksi Iisalmen Ulmalassa 1710-luvulla siten, että Matti Tikkasen talon aikaisempi isäntä oli saanut lukkari Niilo Roivakselta Hernejärven Pykäläkankaan (”Pöckelenkangas Hernejärfweld”) ja lukkari taas vastavuoroon Tikkasen taloon kuuluvan Aitosaaren, ”joka häntä likempänä on”. Tikkanen tahtoi vuonna 1728 tilusvaihdon purettavaksi, ja ”vaikka lukkari oli jo kaksikymmentä vuotta omistanut Aitosaaren”, vaihtokauppa käräjillä purkautui.63 Tuollaisia vaihtoja viranomaiset näet tietenkin katsoivat karsaasti, koska niistä syntyi vain sotkua heidän kirjoihinsa.
Yhteisomistuksessa olevia kaskimaita vartioitiin kuitenkin osakumppanien käytöltä kademielin kuin konsanaan omaa tavaraa. Jakamattomiksi jääneille ulkopalstoille ei kernaasti päästetty kyläkunnan yksityistä jäsentä yksityisiä kaskivehmaita itselleen aukaisemaan. Syynä tässä tietenkin oli osaksi tavallisen omistusvaiston ruokkima kateus mutta ennen kaikkea kuitenkin myös se, että suuremmilta, kokonaisten kyläkuntien muodostamilta kaskiyhtiöiltä pelättiin kaskesmaiden loppuvan, jos yksityiset olisivat mielinmäärin saaneet siellä itselleen pysyväisiä metsäomistuksia pyhittää. Savon tuomiokirjat ovatkin täynnänsä äkäistä toraa siitä, että yksityisomistus pyrki noille yhteisomistuksen alueille tunkeutumaan. Niinpä siitäkin oltiin sangen tarkkoina, ettei kylien yhteismaille saanut monia asumapaikkoja perustaa. Esimerkiksi Lapinlahden Kivistön kylässä Juho Ollikainen syytti vuonna 1731 veljeään siitä, että tämä ei ollut asettunut asumaan Paavo Partasen autiotilan vanhalle talonpaikalle otettuaan sen viljelykseensä vaan oli rakentanut pirttinsä kylän yhteisille tiluksille. Oikeus hylkäsi kanteen, koska Partasen vanha talonpaikka todettiin vedenvaivaamaksi ja ”Juho itsekin on muuttanut toiseen paikkaan asumaan kylän yhteisille maille”. Tämä oli tosin poikkeuksellinen, satunnaisseikasta johtuva oikeuden päätös. Yleensä näet viranomaisetkin pyrkivät – lähinnä tietenkin metsän haaskauksen pelosta – rajoittamaan useampien asumapaikkojen syntymistä saman talon nimiin, jopa niin että jos kantatalosta väet vähenivät ja nimenomaan isäntä kuoli, oli jo uudistaloon asettuneen pojan muutettava takaisin vanhalle paikalle.64
Mutta joskus – ihmisten välisistä suhteista johtuen – maankäytön järjestelyt saattoivat käydä päinvastaiseenkin suuntaan. Tällainen ”sekä läheisten että kaukaisten metsämaiden” nautinta- ja omistussopimus oli tekeillä esimerkiksi entisen Iisalmen pitäjän Kopolankylässä vuonna 1748. Siellä olivat naapurukset käyttäneet vuoden 1664 verollepanosta saakka noita yhteisiä kaskialueita ”puoleksi kukin erikseen”, mutta nyt (1748) tämä nautinnan erillisyys selitettiin laittomaksi ja päätettiin metsiä käyttää yhteisesti siten, että kukin saisi raivata yhteismaille peltoja mielensä mukaan kuitenkin niin, ettei kumpikaan toisen tahtoa vastaan perustaisi useampia torppia kuin siellä jo oli. Sopimusta ei tosin oikeus vahvistanut, koska tiluksissa oli Heikki ja Juho Kuosmasen talon osalta kruununluontoistakin maata mukana.65 Tuomio kuitenkin osoittaa, että silloin, kun kysymyksessä ei ollut yhteismaiden käyttö lähinnä kaskeamiseen vaan, kuten tässä, pellon raivaukseen, metsätilusten yhteisomistus saattoi helposti luonni:stua. Pelto ei kierrä eikä kuluta metsää kuten kaskeava torppari.
Yhteisomistus ruokki kuitenkin riitaa ehtymättä. Se oli perintösuhteiden luoma, itsekkään ihmisen luonnolle sietämätön olotila, luonnoton omistusmuoto, joka yhtämittaa pyrki hajoamaan yksityisomistukseksi. Savon vanhoissa tuomiokirjoissa on ihan riittämiin riitajuttuja ja toisaalta sovinnossakin tehtyjä jakosopimuksia osoittamaan, että yhteisomistuksen vannehtima yhteisö ei saattanut kovinkaan laajaksi paisua, kun siinä jo alkoi näkyä erilleen pääsemisen pyrkyä, halua saada jakojen avulla yhteisestä maasta tiluksia yksityiseen omistukseen. – Kuopion pitäjän Vehmasmäen Juhana Savolainen valitti talvikäräjillä 1748, että hänen naapurinsa Heikki Korhonen, jonka kanssa hän oli tilusten yhteisomistuksessa, oli vallannut itselleen paraat metsämaat ja koettanut häntä, Savolaista, niitä käyttämästä estää, vaikka heidän välillään ei ollut koskaan mitään laillista jakoa tapahtunut. Korhonen taas katsoi peltojensa olevan huonompaa maata. Siinä siis oli jo yhteisomistus pahasti rakoilemassa. Syyni määrättiin. – Iisalmen Haapajärven kylän Matti Suomalainen taas riiteli naapurinsa Olli Juntusen kanssa vuonna 1747 niittyaukeista, joita ”jo vanhastaan oli käytetty yhteisillä tiluksilla mutta jotka vastaaja, Juntunen, oli itsellensä anastanut sinä aikana, jolloin kantajan, Suomalaisen, talo oli ollut verohylkynä eli autiona”. Oikeus määräsi nyt kaikki nuo yhteistiluksilla olevat yhteiset ja vanhastaan yhteisesti käytetyt niityt heidän veromaanaan vastaavissa suhteissa jaettaviksi ”samalla katsoen, että kumpikin saa pitää omanaan sen, minkä itse ryteiköstä raivannut on”.66
Kruunukin tuli eritoten vuodesta 1734 pitäen tätä yhteisomistuksen rakoilemista edistäneeksi edellyttäessään sanotun vuoden Metsäasetuksessa (20. §) yhteismetsien jakamista osakasten kesken. Metsien yhteisomistus näet lisäsi niiden tuhlausta. Juuri tähän asetukseen viitaten Leppävirran käräjillä tuomittiin vuonna 1738 Haapamäen Paavo ja Olli Suhonen sekä toisaalta Antti Ruhanen hakemaan maaherranvirastosta mittausmääräystä heidän yhteisille, vuoden 1664 ”maaseteliin” merkityille metsämailleen. Metsät oli tosin jo vuonna 1695 määrätty jaettaviksi ja jakokin vahvistettu talvikäräjillä 1702, mutta jäänyt toimeen panematta.67
Esimerkkejä yhteismetsien jakohankkeista saattaisi tietenkin kyltymykseen asti jatkaa, mutta jo kerrotuistakin näkyy selvästi savolaisen maanomistuksen eräitä oleellisimpia piirteitä. Lopuksi on kuitenkin vielä valaistava yksityis- ja yhteisomistuksen suhdetta toisiinsa eräästä lisänäkökohdasta katsottuna. On nimittäin koetettava todeta sanottujen omistusmuotojen rajat, omistajapiirit. Sitä, kuinka laajoja omistajaryhmiä yhteisomistus enintään koski, valaisee jälleen paraiten isojaon karttaselitelmien tarjoama esimerkkiaines.
Laajimpana maiden omistajapiirinä oli Savossa aina isojakoon saakka jakokunta. Savolaisen jakokunnan muodosti useinkin vain yksi ainoa kanta- eli maakirjatalo mutta enimmäkseen 1700-luvulla kuitenkin jo kaksi tai useampiakin taloja käsittävä omistajaryhmä, jonka jäsenet saattoivat kuulua yhteen tai useampaan kylään. Kyläomistusta – siis samaan kylään kuuluvien talojen yhteisomistusta – oli näin ollen vain silloin olemassa, kun kylä sattui samalla muodostamaan jakokunnan, mikä tavallisimmin silloin merkitsi myös sitä, että tuollainen kylä – eli tässä siis jakokunta – juontui jostakin vanhasta 1500-luvun anekin omistajasta tai omistajakunnasta.68
Yleisemmin samaan jakokuntaan kuului kuitenkin osakkaita useista eri kylistä tai päinvastoin samaan kylään useita jakokuntia tai vain osia, taloja, eri jakokunnista. Maiden omistussuhteissa ja omistushistoriassa onkin savolaisella talolla ja jakokunnalla ratkaiseva merkitys, kun taas verokirjoissa kulkevalla kylällä oli omistajana ja verosta vastaavana kameraalisena yksikkönä vain toissijainen, satunnainen asema. Vanhojen anekkien vaikutus maiden nautinta- ja omistussuhteisiin tuki vielä 1700-luvullakin elävää juriidista käytäntöä. Kun Niilo Smolan der korjasi itselleen heinät majoitusmestari Johan Aganderin Mäntysalon maakappaleeseen kuuluvalta Hukkastenjoen niittyaukealta, Agander näytti eräällä vuoden 1696 laamannintuomiolla tilansa ja siis myös sanotun niityn kuuluvan eri anekkiin kuin Smolanderin ja muiden naapurusten talot ja anoi niinmuodoin Niilon karkoittamista niityn käytöstä poikkeen. Tähän ei vastaajalla ollutkaan muuta sanottavaa kuin valitella heinämaittensa hupenemista.69 Jakokuntaa laajempien omistajayhteisöjen, esimerkiksi pitäjien saatikka kihlakuntien tai ”heimon” yhteisomistusta, yhteisiä maita, ei Savossa ollut olemassa.
Jakokunnan näin piirtyessä sangen selvästi savolaisen maanomistuksen ja -nautinnan vaiheissa siksi yhteisöksi, jota laajempiin puitteisiin tilusten yhteisomistus ei ulottunut, on toisaalta yhteisomistuksen suppeinta piiriä, toisin sanottuna yhteisomistuksen ja yksityisomistuksen välistä rajaa, puheenalaisessa suhteessa yleensä melko vaikea hahmotella, koska – kuten jo kerrottiin – omistussuhteet jatkuvasti muuttuivat. Jotakin tolkkua näihin omistusseikkoihin saattaisivat tosin tarjota myös tässä kohden isojakotoimitusten yhteydessä syntyneet asiakirjat, joiden nojalla voitaneen saada esiin jonkin verran tietoja yksityisomistuksen ja yhteisomistuksen keskenäisestä suhteesta tuona savolaisen maanomistuksen tärkeänä vaihekautena.70 Tämän yksityiskohdan selvittäminen on tässä kuitenkin jätettävä erillistutkimuksen varaan. Sanottuihin asiakirjoihin on yksityisomistajaksi merkitty tilanosuuksien haltijat, siis lähinnä ruokakunnat, ja lueteltu ne tilukset, jotka silloin olivat yksityisomistuksessa, ja ne, jotka olivat koko jakokunnan yhteisiä. Isojako ei tietenkään tapahtunut kaikkialla samanaikaisesti, vaan eteni verkkaan seudulta toiselle, joten tarvittavat ja saatavat tiedot jakautuvat eri vuosikymmenille sen mukaisesti, miten toimitukset Savossa edistyivät.
Savolaisissa maaoloissa oli kuitenkin tilusten nautinta usein näkyvämpänä piirteenä kuin niiden omistaminen. Niinpä tämä piirre oli päällimmäisenä seikkana sellaisissakin laitoksissa kuin tilakumppanuudessa, kahdaviljelyksessä (”kahakylvy”), osaviljoissa, kotivävysopimuksissa jopa torpparilaitoksessakin. Oli enemmän kysymystä tilusten tuotosta kuin niiden omistamisesta. Jokunen lukuisista tuomiokirjoihin merkityistä sopimuksista tätä piirrettä hyvin valaisee. Esimerkki Pohjois-Savosta Kuopion käräjiltä vuodelta 1748 apen ottaessa vävypoikansa ”kahakylväjäksi” kruununtilalle: ”Minä Lassi Ollinpoika Räsänen lupaan täten, että äsken ottamani kotivävy Heikki Vaittinen saa kuolemani jälkeen kolmanneksen kaikesta irtaimistostani, minkä lisäksi luovutan hänelle puolet hallussani olevasta kolmen neljänneksen veromarkan kruununtilasta, josta hän saa puoleksi käyttää hyväksensä sekä peltoa, niittyä että metsää. Toisen puolen saavat kaksi alaikäistä poikaani, Lassi ja Olli, kun he täysi-ikäisiksi joutuvat. Sitä vastaan on mainitun vävyni, Vaittisen, hoidettava taloa kanssani ja pantava siihen kiinni sellaista työtä kuin tarpeen on, jota vastoin minä Heikki Vaittinen sitoudun kaikkeen lapsen tottelevaisuuteen ja palvelevaisuuteen niin kauan kuin appivanhempani elävät ja saatan heidät heidän kuolemansa jälkeen asianmukaisesti hautaan, mikä nimillämme ja puumerkkiemme alle piirtämisellä täten vahvistetaan.”71 Siinä siis oli tavallaan yhdistettynä testamentti, kotivävykontrahti ja kahdaviljelysopimus ja määriteltynä peltoon, niittyyn ja metsämaahan nähden lähinnä niiden käyttöoikeus. Sama koski yleensäkin tilakumppanuutta (bolagsman) ja kahdaviljelijää (hälftenbrukare). Kun Pekka Kämäräinen Leppävirran Saamaisten kylässä ei vuonna 1726 enää pystynyt suorittamaan kruununtalonsa ulostekoja, hän otti tilakumppanikseen, kahdaviljelijäksi, Kuopion komppanian korpraalin Göran Burmanin sellaisen välipuheen nojalla, että korpraali oli saapa kulumassa olleen vuoden viljasadosta puolet ja sitä vastaan suorittava talon kaikista ulosteoista puolet. ”Mutta vastedes käyttävät he peltoa, niitty- ja metsämaita erikseen puoleksi kumpikin ja vastaavat puoleksi kaikista talon rasituksista, kuten kuluvanakin vuonna.”72 Tällainen sopimus ei siis koskenut talon omistusta vaan ainoastaan sen tuoton ja sille kuuluvien rasitusten usein melko tilapäistäkin tasaamista.
Tässä kohden maakunnan torpparilaitoskin niveltyi savolaisten hajatilusten nautintaan. Oli näet niin, että kaukaisia hajatiluksia ei voitu peltoviljelykseen käyttää eikä pitkien ja hankalien matkojen takia oman talon väellä edes kaskeamassakaan käydä. Niiden nautinta täytyi siis järjestää toiselle tolalle, jättää tiettyä ”vähäistä korvausta”, niinsanottuja ”osaviljoja” (landslott) eli kaskisadon kolmanneksia vastaan muiden käytettäväksi. Näitä kaukotilusten käyttäjiä alettiin Savossa 1700-luvulla sanoa yhä yleisemmin ”torppareiksi”, vaikka heistä monet etenkin pohjoisissa pitäjissä olivat oikeastaan kantatalon takamaita asuttavia osakkaita ja siis ”torpat” vuokralle annettuja tilanosia. Tästä tyvestä yhtäkaikki kehittyivät vähitellen varsinaiset päivätyötorpatkin Savossa, joten myös myöhempien torpparikontrahtien talonpojille takaamat monenkirjavaiset edut oikeastaan perimmältään olivat entisten hajatilusten muuksi muuntunutta nautintaa. Seikka vaatii tässä tärkeytensä vuoksi laveahkoa lisävalaistusta, Savon torpparilaitoksen yksityiskohtien tarkastelua lähinnä tältä kannalta.
Savon torpparilaitos näet kehittyi tai oikeammin sanottuna väkipakolla pantiin juuri tuon vanhan osaviljajärjestelmän tilalle. Monissa muissa paikoissa Suomea oli talollisten ja torpparien kesken saatu jo runsaasti päivätyökontrahteja aikaan, kun Savossa vielä aivan yleisesti pysyttiin osaviljojen kannalla: kaukotiluksen kaskeaja suoritti, kuten jo mainittiin; ”torppansa” vuokran luovuttamalla kolmanneksen korjaamastaan viljasadosta isännälle. Tällä tolalla olivat asiat maakunnassa vielä 1700-luvun puolivälin vaiheilla, jolloin maaherra Nordenskiöld ryhtyi toimiin kaikkien Savon torppareiden taivuttamiseksi uudenlaiseen päivätyöverojen järjestelmään. Viranomaisten pyrkiessä hävittämään vanhat osaviljasuoritukset talojen ja torppien välisistä vuokrasuhteista ja korvaamaan ne jokaviikkoisilla taloon tehtävillä päivätöillä heidän lähimpänä tavoitteenaan oli tietenkin toisaalta saada täten ”turmiollinen metsiä haaskaava kaskenpoltto” supistetuksi mahdollisimman vähiin, toisaalta taas vastaavasti kohennetuksi peltoviljelystä maakunnassa. Osaviljat koituivat talollisen vahingoksi – sanottin – päivätyökontrahdit taas hänen hyödykseen, ja savolaiseenkin maanviljelijään piti nyt tämä usko istutettaman.
Mutta ylhäältä päin, hallinnon virkateitä pitkin maakuntaan työntyvä pyrkimys saada viljelystapa kammetuksi kaikkialla samansuuntaiseksi – nimittäin kaskiviljelyksestä peltoviljelykseksi – ei taaskaan ottanut huomioon paikallisia, Savossa silloin vielä vallitsevia luonnonedellytyksiä eikä sikäläisten olojen taloushistoriallista taustaa. Peltoviljelyksen ja siis lähinnä sen edistämiseksi tarkoitettujen päivätyökontrahtien pääesteenä olivat näet Savon omat erikoislaatuiset olot. Kun kruununvouti Martini nimenomaan mainitsi Rantasalmen Joutsenlahden Pekka Sopasen torpparista Aaprami Kososesta, ettei tätä voitu pakottaa tekemään päivätöitä, koska torppa oli kaukana, kolmen peninkulman päässä isännän talosta, ja toisaalta taas, että Rantasalon n:o 2 isäntäväki, ratsumestari Oppmanin perikunta, ei ollut taipunut tekemään päivätyökontrahtia viiden torpparinsa kanssa, vaikka nämä asuivat lähellä taloa, niin jo näistä parista maininnasta voidaan nähdä, mikä oli tärkeimpänä ja perimmäisenä syynä siihen, että päivätyöjärjestelmä vain melko hitaasti pääsi maakunnan torpparilaitokseen juurtumaan. Syynä näet oli tässäkin taas tuo vanha tuttu, sosiaalisilta vaikutuksiltaan ylen monitahoinen Savon maaoloihin kuulunut seikka: talon tilusten hajasijainti etäisillä ulkoparstoilla. Sieltä saakka torpparien oli mahdoton tulla jokaviikkoisia taksvärkkejä isännilleen tekemään. Etäisimmäksi rajaksi, mistä päivätöitä sentään vielä pystyttiin suorittamaan, näkyy Savossa 1700-luvulla kiteytyneen noin parin peninkulman matka. Niinpä – muita esimerkkejä tästä seikasta mainitsematta – Rantasalmen Harjurannan n:o 5 torpparin Olli Kososen ja Hevonlahden n:o 1 torpparin Matti Koposen kanssa oli jo 1750-luvulla päivätyökontrahdit voimassa, vaikka edellinen asui peninkulman ja jälkimmäinen kahden päässä kantatalosta. Mutta toisaalta kylläkin esimerkiksi Leppävirran Petter Björnin ja torppari Pekka Savolaisen kesken ei syntynyt kontrahtia nimenomaan juuri siitä syystä, että etäisyyttä oli kaksi peninkulmaa.
Kauempana asuvien torpparien vuokrasuhde jäi jatkuvasti osaviljan suorittamisen kannalle. Tästä on olemassa paljon todistuksia. Niinpä Savon keskisen kihlakunnan, siis Iisalmen, Kuopion, Leppävirran, Joroisten ja Rantasalmen pitäjien, 383 kontrahdittomasta torpparista on vuodelta 1756 nimenomainen tieto, että heistä satakunta torpparia (26 % ) asui ”kaukana isännästä”, esimerkiksi torppari Juho Karvinen yhdeksän peninkulman päässä Rantasalmen Asikkalasta n:o 5, Hiismäki n:o 5:n neljä torpparia kuuden peninkulman etäisyydellä Leppävirran pitäjässä asti, Hiltulan n:o 9 torppari niinikään kuuden peninkulman, Rantasalon n:o 2 kolme torpparia kahdeksan ja Osikonmäen n:o 2 viisi torpparia jopa kymmenen peninkulman etäisyydellä kantatalosta Kuopion pitäjässä saakka. Luetteloa voisi vielä pitkältikin jatkaa, mutta sanottu jo osoittaa, millaisista etäisyyksistä tässä oli kysymys. Vanhain eräomistusten kaukaisuus näkyi näin näissä Savon torpparioloissakin. Kaikilta näiltä kaukotorppareilta puuttui päivätyökontrahti. Taksvärkkisopimuksia syntyi vain ”lähellä” olleiden torpparien kanssa.73
Tämä savolaistilusten sijaintiseikkojen ratkaiseva vaikutus maakunnan torpparioloihin ilmeni sangen selvästi siinäkin, että myös monet säätyläiset karttoivat Savossa pitkät ajat päivätyösopimusten tekemistä, vaikka juuri herrasisännät muualla Suomessa olivatkin niitä kaikkein vireimpiä taksvärkkitorppien perustajia. Myös säätyläisomistuksen alainen maa oli näet Savossa tietysti samaan tapaan hajalla kuin talonpoikienkin. Hovienkaan tilusmassan pääosa ei ollut talon tontilla ja kotipelloilla, jossa lähinnä olisi juuri päivätöitä tarvittu, vaan moniin kappaleisiin pirstoutuneilla ulkopalstoilla. Mutta niitä hyväksi käyttävän kaskitalouden työrytmi oli kuitenkin sellainen, etteivät siihen viikoittaiset, pitkin vuotta tasaisesti tuleviksi tarkoitetut päivätyöt oikein tahtoneet soveltua. Jättämällä kaukokasket tykkänään torpparien hoteisiin, perimällä heiltä vain sato ja siitä torppareille työn palkaksi osaviljoja suorittamalla, katsottiin Savon herrashoveissakin kuten myös talonpoikaistaloissa paraiten kaskimailla hankittavan. Esimerkiksi Rantasalmen isännät vakuuttivat vuonna 1755 hyötyvänsä paljon enemmän torppiensa osaviljoista kuin kontupeltojen tuotosta.74
Näitä Savon torpissa piilevän työvoiman käyttötapoja ja -mahdollisuuksia valaisevatkin melkoisesti maakunnan kruununvoutien laatimat selostukset ja ehdotukset 1750-luvulta, jolloin maaherra Nordenskiöldin toimesta alettiin talonisännille päivätyökontrahteja tyrkyttää. Ylisen kihlakunnan – siis Suur-Savon – kruununvouti Masalin kertoi 1755 ”kaikilla kihlakunnan säätyläisillä” ja näiden alustalaisilla jo olleen sellaiset keskenäiset kontrahdit, että heitä ei niistä saatu luopumaan, koska niihin oltiin molemmin puolin tyytyväisiä, ”ja koska he ovat todellisia päivätyötorppareita omassa ruuassa”. Kruununvouti Martini puolestaan ehdotti tynnyrin määräisen peltokylvöksen torpparit velvoitettaviksi tekemään taloon omissa muontssa kaksi työpäivää viikossa ja ne, joiden pellot olivat tätä suuremmat, kolmesta neljään päivään viikossa sen lisäksi, että kaikkien olisi tehtävä yksi kaupunkimatka vuodessa, keträttävä ”jokin määrä” lankoja, valmistettava pellonmuokkausvälineitä ”ja muuta sellaista” sekä, torpparin saatua luvan säästäväisesti kasketa, suoritettava siitä vielä erikseen osaviljoja. Kauimpana olevat torpparit, jotka eivät voisi tulla päivätöitä taloon tekemään, olisi ”talonisännän mukavuudeksi” taivutettava toisenlaisiin kontrahteihin. Alisesta kihlakunnasta kruununvouti Meinander kertoi ”lähes kaikkien” torpparien ottaneen edellytystensä mukaisesti tehdäkseen omissa ruuissa viikoittaisia päivätöitä taloihin mutta arveli näiden nyt syntyneiden kontrahtien voimassa pidon tuottavan suurta vaikeutta, koska muka muissa kihlakunnissa päivätyökontrahteja ei vaadittu. Siitä oli Meinanderin sanojen mukaan ollut seurauksena torppariaineksen muuttoliikettä alisesta kihlakunnasta muuanne.75
Varsinaisten päivätöiden lisäksi savolaisiin torpparisopimuksiin sisältyi siis eräissä tapauksissa melko väljiä ja epämääräisiä sitoumuksia, jotka etenkin isännän ja torpparin välisten suhteiden sattuessa kiristymään saattoivat ajanoloon jälkimmäiselle käydä sangen sietämättömiksikin. Niinpä vänrikki Harlin sopi Rantasalmen Asikkalassa n:o 3 torppariensa Tuomas Mikkolaisen ja Antti Koposen kanssa paitsi kahden kesä- ja kahden talvipäivätyön suorittamisesta viikossa sekä yhden kaupunkimatkan tekemisestä vuodessa ynnä kymmenen naulan vuotuisista kehruuksista myös siitä, että nämä sitä paitsi suorittaisivat ”pientä työapua” (små handräkningar) taloon. Samanlainen epämääräinen lisärasitus painoi myös Rantasalmen Asikkalan n:o 8 isännän Olli Pesosen torpparia Matti Parkkista, Lamminpohja n:o 1:ssä asuvan kihlakunnankirjuri Kempen torpparia Tapani Sistosta, Teemassalo n:o 7 Paavo Hukkasen torpparia Heikki Juutilaista, Kuopion pitäjän Kurenlahden n:o 7 Matti Ruotsalaisen torpparia Petter Koposta ja tavallaan myös kaikkia niitä, joiden lisätehtäviin kuului varustaa talonisäntä vuosittain ”tarpeellisilla puuastioilla” tai toimittaa talossa tarvittavat sepäntyöt jne. Melko moneen kontrahtiin sisältyi etenkin Iisalmen ja Kuopion pitäjissä myös yhden työreen valmistaminen vuosittain isäntäväen käyttöön. Rantasalmen Palvalahden n:o 3 Pakaristen torpparille Paavo Heiskaselle kuului muun ohessa kuljettaa talon viljat vuosittain kaskiraivioilta kotiin. Leppävirran Kurenlahden n:o 5 isännällä oli sopimus torpparinsa Nuutti Knuutisen kanssa siitä, että tämä tekisi hänelle työreen ja lisäksi kutoisi vuosittain seitsemän sylen verkon. Samanlainen seitsensylinen verkko oli myös Leppävirran Pekka Puhosella vuosittain kudottavana isännälleen Polvijärven Pentti Törröselle. Oli kuin pitäjittäin olisi toinen toiseltaan esimerkkiä otettu näitä päivätyösopimusten lisukkeita keksittäessä. Leppävirran rovasti Alopaeuksen torppareista oli Kasper Oxmanin osana huolehtia pappilan kalanpyydyksistä, Tuomas Hämäläisen, Mikko Rakkolaisen ja Paavo Juutilaisen kiskoa yhteensä 40 nippua päreitä, Olli Koposen tehdä puuastioita, Antti Piiran suutaroida 12 paria kenkiä vuodessa ja Olli Mähöisen ”palvella taloudessa”. Sitä paitsi Paavo Juutilaisen vaimon oli käytävä pyykillä pappilassa ja Matti Hartikaisen ”palveltava pienillä veistotöillä”.76
Kovin vähän näitä savolaisia torpparikontrahteja on kuitenkin nykyisiin aikoihin asti säilynyt – olletikaan suomenkielisiä talonpoikaiskontrahteja. Sivuille 186–187 on edes yksi näyte saatu talteen. Melkoinen määrä torpanvuokrasopimuksia tehtiin esimerkiksi Kuopion pitäjässä 1750-luvulla vain suupuheen varaan ja veronlukukokouksessa kättä lyöden, ja samanlaiseen sananvaraiseen tilaan lienevät sopimukset jääneet myöhäisiin aikoihin asti. Arvattavasti seuraava Niiles Hartosen ja Risto Lehkosen Mikkelin kirkonkylässä tekemä Lavilan torpan vuokrasopimus vuodelta 1854 sisältää pääkohdat niistä lähinnä tietenkin vain torpparia koskevista velvoituksista, joita vanhanaikaisiin kontrahteihin yleensäkin oli täällä päin tapana merkitä. Tämäkin paperi on ruotsinkielinen, suomennettuna seuraava:
Kontrahdin koskiessa vain ”puolta torppaa” olisi siis luetellut torpparirasitukset joka kohdassaan kerrottava kahdella ”kokotorpan” vuokranormeihin pääsemiseksi. Tämä mielenkiintoinen yksityiskohta – osatorpan kannalle sommiteltu vuokrasopimus – ilmeisesti viittaa eräänlaiseen yritykseen ottaa huomioon, ”jyvittää”, torpan hyvyyssuhteita. Hyvästä, sekä tilusalaltaan että laadultaan paremmin päällänsä pitävästä, torpasta meni tietenkin kokotorpan vuokra ja erityisetuuksista vielä tiettyjä lisäsuorituksiakin. Tuollaisesta kokotorpan vuokrasta on niinikään joitakin tietoja säilynyt kontrahdissa, jonka vänrikki Erik Johan Wirilander teki ”niin sanotun Laurikkalan torpan” asujien kanssa – torppareita oli tässä tapauksessa kaksi – Mikkelin pitäjässä vuonna 1827. Lauri Ruhanen ja tämän pojintima Kalle Kustaa Korhonen olivat asettuneet torppaan sanottuna vuonna Pärttylin messun aikaan ja tehneet isäntänsä kanssa sopimuksen, joka sisälsi, kuten edellä mainittu Lavilankin torpparikontrahti, samat määrät päivätöitä, riihenpuinteja ja kyytikuljetuksia sekä hieman vähäisempien pellavakehruiden täytteenä velvotuksen noukkia kolme kapallista puolukoita. Lisäksi torpparien oli talon puolesta tehtävä yksi kaupunkimatka joko Loviisaan tai Porvooseen, hakattava ja taloon vedettävä kolme kuormaa polttopuita ja 50 paria kuusen vitsaksia, kaksi kuormaa pärepuita ja yksi karhi (harfbräde) sekä kuormallinen (50 paria) aidanseipäitä, jota vastaan päivätöistä vähennettiin kaksitoista taksvärkkiä. Erästä Kovalan kylässä olevaa suoviljelmää samoin kuin myös kaskihalmeita koskevat kontrahdin kohdat osoittavat yhä vieläkin ”maan tapana” olleen luovuttaa kolmannes jyvä- ja heinäsadosta osinkona (landslott) maanomistajalle. Edelleen kontrahti sisälsi tavanmukaiset määräykset torpan rakennusten ja viljelysten voimassa pidosta sekä paloviina-arentia – kahta ruiskappaa – koskevan kohdan. Uuden läävän rakentamista maanomistaja sitoutui tukemaan ruiskuhilaita luovuttamalla. Vuokrasuhteen päättyessä oli torpan pelto oleva rukiilla kylvetty.77
Ainakaan täällä eteläisemmässä Savossa torpparit eivät suinkaan aina näytä olleen vain kantatiloilta ulkopalstoille uudisasukkaiksi muuttaneita talojen poikia ja muita sukulaisia vaan vierasta tilatonta väkeä, jota käytettiin vain väliaikaisesti eräänlaisena korvenraivauksen kärkijoukkona. Kuvaavia yksityiskohtia kertoi esimerkiksi Mäntyharjun vanhoista torpparioloista vuonna 1784 salpietarikeittimöiden tirehtööri Abraham Argillander, jolla itsellään oli talo (Ryönä) tässä pitäjässä ja joka niinmuodoin tunsi sangen hyvin savolaiset olot ylikateen ja mäntyharjulaiset menetelmät erittäinkin. Hänen antamistaan tiedoista päätellen tällaista torppariasutusta oli jo silloin pitäjässä melko runsaasti – ”kuuluvat muodostavan suurimman osan maanviljelijöistä”, tirehtööri mainitsi. Mutta ylen kurjaa väkeä olivat nämä Mäntyharjun lukuisat torpparit, torpissa pienet pellot, puolilahot rakennukset ja itse asujatkin aivan epävarmassa asemassa. Jos näet heitä kehoitti peltojansa laventamaan, nämä vain hartioitaan kohauttivat ja viittasivat sikäläisten isäntien epätapoihin: ”Niin pian kuin torpparit panevat torpan parempaan kuntoon” – Argillander kertoi – ”heidän isäntänsä ajavat heidät pois ja antavat torpan kotivävyilleen, jolloin aina jotkut tilanosakkaat muuttavat kantatalosta pois ja karkottamalla torpparin ottavat paraat torpanpaikat uusiksi asumatiloiksi”. Argillanderin esitettyä maaherralle ryhdyttäväksi johonkin toimenpiteeseen näiden vähäväkisten suojelemiseksi tämä lupasikin huolehtia siitä, että sellaisille tiloille ei annettaisi halkomislupaa, joiden mailla oli vireä, viljelyksiään levittävä ja rakennuksiaan kohentava torppari. Kylien liikamaitakin näiden viljeltäviksi suunniteltiin, siis eräänlaista kruunun uudisasutusta. Isännät taas puolestaan koettivat kyllä olevia oloja, noita torpparilaitokseensa kuuluvia totunnaistapoja, puolustaa viittaamalla tilustensa huonouteen ja siihen, että ”he katsoivat torppareita omiksi pojikseen ja rengeikseen”.78 Ilman laajoja yksityiskohtaisia sukututkimuksia ei tietenkään ole vielä mahdollista täsmällisesti päättää, minkä verran Mäntyharjun – kuten yleensä muunkin Savon – torppareista oli tällaisia isäntiensä poikia tai vävypoikia, siis sukulaisia, minkä verran taas tyyten vierasta väkeä.
Edellä esitetystä päätellen Savon torpparilaitoksen juuria ei ole syytä kovin kaavamaisesti viedä vain joko asutus- tai työvoimaseikkojen yhteyteen, toisin sanottuna, käsittää torpan syntyminen savolaistalojen hajatiluksille ainoastaan kanta-asutuksen liikaväestön purkautumisena takamaille torppareiksi tai kantatalon työvoimatarpeen vaatimaksi pakoksi perustaa torppia päivätöiden saamiseksi vanhaa talouskeskusta varten. Kaskeavan Savon torpparilaitos tähtäsi ennen kaikkea kaukaisten metsätilusten nautintaan. Ne piti saataman tuottaviksi osaviljoja perien ja myöhemmin lähitorppareilla jo päivätöitäkin teettäen. Niinpä päivätyötorppiakaan ei toki kaikissa kylissä ollut. Esimerkiksi Juvan Hietajärven taloilla n:o 1–3 ja 6–9 sekä Halolan n:o 1:llä ei tällaisia torppia ollut ollenkaan komissionimaanmittari Tuneen suorittaessa siellä vuonna 1782 verollepanomittauksia, ja torpanpuutteen syynä sanottiin – kuvaavasti kylläkin – olleen juuri metsätilusten vähäisen määrän.79
Torpat käsitettiin lähinnä nautinnaksi, jota voitiin jakaa kuin tiluksia ja niiden tuottoa kansanaankin. Niinpä talojen yhteismaille perustetut torpat saattoivat koska tahansa joutua jakojen alaisiksi, kuten Vehmersalmen Jänissalossa vuonna 1724. Siellä näet oli Niilo ja Matti Smolanderin talo pantu sovinnossa kahtia, Niilo jäänyt vanhalle asumapaikalle, mutta Matti tehnyt uudistalonsa kolmen peninkulman päähän yhteiselle metsämaalle ja perustanut sinne lisäksi kaksi torppaa. Niistä vaati nyt Niilo – takamaan yhteisomistukseen vedoten – toista torppaa itselleen. Matti pani vastaan, mutta torpasta hänen oli käräjillä yhtäkaikki luopuminen. Jopa yksityisen torpan pellon tuottokin voi joutua kuin tiluksen nautinta ainakin tasattavaksi. Leppävirran syyskäräjillä 1741 tuomittiin Mikko Mustosen siihen saakka yksin nauttimasta torpan pellon tuotosta – siis osaviljoista – puolet hänen veljelleen Juho Mustoselle, ”koska molempien veljesten on puoleksi kummankin suoritettava kuluvan vuoden kruununverot”.80
Torpat liittyivätkin aina lähinnä yksityisten talojen eikä kylien omistuksiin. Esimerkiksi Iisalmen, Kuopion, Leppävirran, Joroisten ja Rantasalmen pitäjien, siis koko pohjoisen ja keskisen Savon, 771:stä torpparista vain yksi ainoa, Petter Ollikainen, on vuonna 1756 merkitty kokonaisen kyläkunnan, silloiseen Iisalmen pitäjään kuuluneen Lukkarilan kylän, yhteiseksi torppariksi. Hän suoritti torpanvuokrana yhden kesä- ja yhden talvipäivätyön viikossa, mutta siitä ei ole tietoa, mitä kylä hänellä teetti ja miten se torpasta saamansa työvoiman keskenään jakoi. Todennäköisesti tässäkin tapauksessa ”kylänä” oli joukko sukulaisisäntiä ja siis torppa oikeastaan jakamattoman maakirjatalon yhteistä omaisuutta. Eräissä muissakin kohdissa näet isännäksi on merkitty (1756) kaksi joskus kolmekin jakamattoman talon haltijaa, vaikka tosin torppa tällaisissakin tapauksissa, talojen yhteismaalla sijaiten, kuitenkin kuului lähemmin johonkin tiettyyn kyläkunnan taloon eikä suinkaan kaikkiin taloihin yhtä kiinteästi. Kyläläisten kesken pyrki nimittäin yhtämittaa syntymään riitoja siitä, kuuluiko torppa kaikille niille taloille, jotka yhteismaan omistivat, vai ainoastaan sille, joka torpan oli perustanut. Torppa näet aina tiesi kaskeamismahdollisuuksien supistumista, eikä savolainen mistään pannut niin herkästi pahaksensa kuin kaskimaihin kajoamisesta.81
Jokunen elävästä elämästä otettu esimerkki tätäkin seikkaa paraiten valaisee. Kuopion pitäjän Väänälän kyläläisillä oli vuoden 1749 talvikäräjillä riitajuttu vireillä Iivari Väänästä vastaan, joka osallistuen kolmanneksella erään kyläläisen, lautamies Niilo Ruotsalaisen, kruununrasituksiin ”jo pitkät ajat” oli asunut Varpaisenmaan metsäkappaleelle raivaamallaan tilalla ja perustanut sinne lisäksi kaksi torppaa. ”Näin hän on koko metsäpalstan niin tyystin itsellensä omistanut” – kyläläiset valittivat – ”etteivät hänen osakumppaninsa koko kyläkunnasta saa siihen vähääkään kajota”. Tämä Varpaisenmaa oli merkitty vuoden 1664 maantarkastuskirjaan kuuden talollisen yhteiseksi metsämaaksi, joten kyläläiset vaativat nyt Iivarilta maanvuokraa sekä hänen uudistalostaan että noista kahdesta torpasta tai muussa tapauksessa panemaan talon ja torpat hajalle. Iivari taas puolustautui sillä, että muillakin kyläläisillä oli yhteismailla torppia ja että Väänäset olivat jo ”ikimuistoisista ajoista perijä perijän jälkeen” kenenkään moittimatta omistaneet riidanalaisen uudistilan, joka oli perittyä osuutta äsken mainitun Ruotsalaisen silloisesta perintötalosta.82
Savolainen torpparilaitos olikin näissä varhaisvaiheissaan oikeastaan vain eräs keino vallata kylien yhteismaista yksityisille taloille metsätiluksia. Torppia perustamalla metsäkappale toisensa jälkeen saatiin ikäänkuin kytketyksi kiinteämmän talon yhteyteen – ei tosin vielä viranomaisen kirjoihin vietynä omistuksena mutta kylläkin nautintana, jota nyrkin ja viertokangen oikeudella puolustettiin ja jonka ”ikimuistoiseen” luonteeseen sitten käräjäriitojen yhteydessä oli helppo vedota. Äsken kerrotussa Väänälän kyläläisten jutussa Iivari Väänänen huomauttikin, että kyläläisiä ei ollut koskaan kielletty, mikäli olisivat halunneet, yhtälailla kuin hänkin käyttämästä Varpaisenmaan yhteistä metsämaata – jätti vain sanomatta, mikä kyllä sanomattakin ymmärrettiin, että jo paikoilleen painuneen talon ja kahden torpan valtaamalle metsäkappaleelle ei muilla ollut juuri enää menemistä. Se oli sitä ominaisinta ihmiseloa, omistamisen karua todellisuutta. Torpalla anastettiin maita, ja tällaisesta anastuksesta jäi runsaasti merkkejä Savon vanhoihin tuomiokirjoihin.83
Lukuisat edellisille sivuille poimitut esimerkit osoittavat savolaisten maanomistuksessa ja -nautinnassa olleen ennenvanhaan sangen suurta kirjavuutta – kruunun selväpiirteisen kameraaliopin täydellisenä vastakohtana. Maiden yksityis- ja yhteisomistus samoin kuin myös niiden monimuotoinen käyttö niveltyivät toisiinsa aina sen mukaisesti, miten savolaisen maatalouden entisaikaiset edellytykset ja vaatimukset milläkin kohtaa näyttivät paraimman työtuloksen tarjoavan. Maat, vanhojen anekkien erilliset maakappaleet, oli tosin talonpoikien visusti vartioimiin kukkarokirjoihin samoin kuin myös kruunun maakirjaan merkitty enimmäkseen yksityisille taloille kuuluviksi ja olivatkin näiden selvää yksityisomaisuutta, ja isännät tämän yksityisen omistusoikeutensa puolesta pitivät yllä yhtämittaista käräjätoraa lakituvissa. Mutta tästä huolimatta talonpoika oli tarkkana lähinnä vain siitä, että vieras ei päässyt hänen tiluksiaan kaskeamaan. Ainoastaan kaskeamala hän katsoi voivansa maastaan varsinaisesti hyötyä. Kaskimaa, kaskimetsä, oli savolaisten omistusseikkojen aristavin kohta. Maapohjasta sinänsä hän ei paljoakaan perustanut eikä sen muunlaisesta vaikkapa vieraankin hyödyksi koituvasta käytöstä äkeytynyt. Kuvaavia ovat tässä suhteessa esimerkiksi Savon vanhat laidunolot. Karjalaitumena nimittäin metsämaat olivat yhteisiä, epälukuisissa tapauksissa vielä isojakojen jälkeenkin. Tietenkään siinä ei silloin ollut kysymyksessä maan yhteinen omistaminen vaan yksityisen maaomaisuuden, väljämetsän, yhteinen käyttö. Yksityisiä, toinen toistensa lomassa olevia sekä vieraita että omia maakappaleita näet ei ollut pysyväisesti suojattu aidalla. Ainoastaan niissä olevat kasket aidattiin, ja sen jälkeen kun kaski oli antanut senkertaisen viljansa viimeiset lyhteet ja sitä sitten oli pidetty vielä pari kolme kesää rehevänä ruohikkona, kaskiaidat ja -haasiat pantiin hajalle, ja aho jäi sekä oman että vieraan karjan kaluttavaksi.
Kaskeaminen joko omin joukoin tai vieraan väen avulla olikin ainoa tapa, millä savolainen saattoi hyötyä hajalla olleista ja kaukaisista maakappaleista, ja aitaamattomat väljämaat ainoa keino karjan kesäruokinnan turvaamiseksi. Sekä maaolojen että maatalouden alkeellinen kehitysaste määräsivät näin omistamisenkin asteen samalla taivuttaen kaikkein omistusvaistoisimmankin isännän heittämään suuren osan maistansa muidenkin kyläläisten käyttöön. Vasta isojako ja kiinteän peltoviljelyksen yleistyminen samoin kuin myös syntyvän sahateollisuuden tarjoamat metsänkäytön uudet mahdollisuudet saivat savolaisisännissäkin hereille halun ankarammin aidata erilleen sen, mikä maakunnan kamarasta oli mittauksissa kunkin omaksi osunut.
3. MAANJAOT
Jo ennen isojaon joutumista maakuntaan Savossa oli pitkät ajat pantu toimeen osaksi täysin ominpäisiä osaksi viranomaisten luvin sekä kokonaisten talojen että niihin kuuluvien erillisten tilusten jakoja. Vuoden 1664 maantarkastuksen ja verollepanon jäljeltä savolaisisännille oli jäänyt, kuten edellä jo kerrottiin, melkoiset määrät maita yhteisiksi. Näitä jakamattomiksi jääneitä talojen yhteisiä maita koetettiin sitten monenlaisin sopimuksin käyttää hyväksi. Jotenkuten tällaisten sopimusten varassa saatettiin kyllä sitten yhdessä pysyä, vaikka ahkerasti toki riideltiinkin, ja maariidat työntyivät tietenkin sitä äänekkäämpinä etualalle mitä etäisempiin polviin ja sukuhaaroihin yhteisomistus periytyi. Sangen usein jo sisarusten kesken syntyi riitaa isältä perityn talon tai yhteistilusten omistamisesta ja nautinnasta, mutta vieläkin ärsyttävämpää oli saada kaukaisempien sukulaisten kaskisavuja silmilleen.
Yhteisomistuksen synnyttämä jännitys laukesi yksityisomistukseksi tilusjaoissa ja talojen halkomisissa. Kun yksityisomistus – kuten jo todettiin – etupäässä ja ensin pyrki valtaamaan asumapaikkojen lähitienoita, on maanjakojenkin tarkastelun ja kuvauksen lähtökohdaksi sopivinta panna Savon pysyväisten viljelystilusten, siis peltojen ja raivioniittyjen, jakoseikat.
Vanhoista ajoista asti periytynyt ja nyt elettävinä oleviin aikoihin saakka keskeytymättömänä jatkunut peltojen lohkojako oli vallalla kaikkialla Savossa.84 Tämän kauden kuvaajalle ei kuulu penkoa jo 1700-luvulla täysin valmiin laitoksen, savolaisen lohkojaon alkujuuria. Tässä on vain todettava, että peltojen ollessa jo vanhastaan jaettuina siten, että jokaisen talon jopa usein yksityisen perheenjäsenenkin pelto-osuus oli erillään toisten osuudesta eikä länsisuomalaisittain sinne tänne koko jakokunnan yhteisen peltoalueen eri puolille sirottuneina kapeina sarkasiekaleina, tällaisilla peltotiluksilla siis oli ikään kuin jo puolittain toteutuneena se maapohjan ”isojako”, johon sarkaviljelyksen alueilla hallituksen toimenpiteiden turvin vasta pyrittiin ja joka savolaistenkin metsätiluksiin nähden oli vielä edessä päin oleva maareformin vaihe.
Tästä yleisestä seikasta johtui, että savolaisten äkeät maariidat koskivat suhteellisen vähäisessä määrässä peltotiluksia. ”Lohkojako vastasi epäilemättä paremmin savolaisten viljelijöiden vuosisataisia kaskenviljelyperinteitä, ja asutuksen hajanaisuuden vuoksi se myös tyydytti käytännön vaatimuksia paremmin kuin sarkajako. Oli epäilemättä paljon luonnollisempaa, että esim. [Kangasniemen] Suurolan kahdella tilalla oli yhteisesti omat peltonsa Säynetjärventaipaleella ja Mannilan viidellä tilalla samoin omansa Tikunselän maalla, kuin että kummassakin paikassa pellot olisi jaettu seitsemään osaan. Lohkojako oli sitäkin luonnollisempaa, kun pellot ilmeisestikin syntyivät yksityisten viljelijöiden raivaamina asumusten ympärille, joten jakokunnan muilla osakkailla ei niiden kanssa ollut mitään tekemistä” (MANNINEN). Kun asutus oli hajallista, kylät melko pieniä vain vähäisen määrän taloja mahtuessa olemaan samoilla, alavia maita viljavammilla mäki töyräillä, tuotti aikaisemman yhteistalouden hajaantuessa jakoon joutuneiden peltojen osoittaminen itsekullekin perilliselle suhteellisen harvoin vaikeuksia, koska jakajia oli vain pari kolme.85
Lohkojaon etuihin sanottiin esimerkiksi Kangasniemen Tiiholan pelloista kysymyksen ollessa kuuluneen myöskin sen, että kun se kerran oli saatu suoritetuksi, ”välttyi kaikki viha ja tora sekä lannan kuljettamisen että muun maannautinnan yhteydessä”.86 Pysyköön kaukana ajatus, että tämä maakunnan pienillä peltoaukeilla vallinnut suhteellinen sopu olisi nimenomaan savolaisen ihmisen mielenlaadusta johtunut. Sen synnyttäjänä oli vain uudemman viljelysalueen maaoloihin vaikuttanut asutuksen väljyys, joka läntisen Suomen sarkajaon alueilla oli tihentyneen asutuksen takia jo ammoin ohitettu kehitysvaihe.
Niinpä sarkajako oli vähäisessä määrässä jo 1700-luvulla – yksityisissä tapauksissa jopa edellisen vuosisadan lopulla87 Savonkin vanhoissa asutustihentymissä rintapelloille tunkeutumassa. Tällaisessa ihan alullaan olevassa ”sarkajaossa” olivat esimerkiksi Mikkelin pitäjän Parantalan kylän talojen n:o 1 ja 2 – Matti Launiaisen ja Juho Olkkosen – kotipellot vuonna 1754. Maanmittari Erik Hammarin on oheiseen karttapiirrokseensa merkinnyt Matin ”sarat” ykkösellä (1) ja Juhon kakkosella (2), joten siitä helposti voidaan nähdä – kun näet pyykkien n:o 3 ja 5 välinen, toimituksen aikana syntynyt uusi jakolinja (katkoviiva) aluksi jätetään huomiotta – että edellisen peltotilukset olivat tähän saakka olleet kahtena jälkimmäisen kolmena kappaleena ja sijainneet siten, että Launiaisen toinen pelto oli Olkkosen kotipellon takana ja Olkkosen kaksi peltoa vastavuoroon Launiaisen pellon takana. Senaikaisiin läntisen Suomen vainio-oloihin verrattuna nämä Matin ja Juhon ”sarat” olivat oikeastaan miltei ihanteellisessa asemassa toisiinsa nähden ja muodoiltaankin hyvät – aivan yleiseen savolaiseen tapaan. Mutta jo näinkin lievä kotivainioiden ”sekaannus” oli naapuruksia alkanut harmittaa. Maaherralle lähetetyn toimituspyynnön tarkoituksena olikin ollut saada nyt peltoseikat siten sovitetuiksi, että heidät tällä jaolla ”autettaisiin irti siitä riitaisesta elämänmenosta, jota sarkajako mukanansa tuo, niitä etuja nautitsemaan, joita isojako matkaan saattaa”. Jaossa pantiin koko tilusala kahtia, koska sekä veroluku että ”kukkarokirjan” arviokappaluku tällaista tasan jakoa edellyttivät. Jakotoimitukseen tuli kuitenkin sen verran jo ”jyvityksenkin” häivettä mukaan, että Matille annettiin pari kapanalaa enemmän peltoa kuin Juholle, koska edellisen kappaleeseen tuli kuulumaan vähäinen lämpäre ”hieman kuivempaa maanlaatua”. Koko peltoalan vanha ”maaseteliin” merkitty luku oli ollut kaksi arviotynnyriä, jonka tilusalaksi mittaus nyt osoitti 11 tynnyrin- 4 kapanalaa eli hieman yli 5 hehtaaria, joten Matti sai tynnyrin- ja kapanaloina 5 ja 20, Juho taas 5 ja 16.88
Hieman toisenlaisen, parin pellon osalta tässäkin jo alkavaan sarkajakoon viittaavan peltotilustensa kahtiajaon toimituttivat seuraavana vuonna Mäntyharjun Tyllilän perintötalossa Eerikki ja Antti Tyllinen. Siellä näet pantin 30 kapanalan suuruiset ”Tallintaus-” ja ”Niitunpelto” kahtia tasan molemmille osapuolille sen lisäksi, että he saivat samansuuruisina kokopeltoina vielä seuraavat tilukset: Eerikki ”Humalistonpellon” (21 ka), ”Niitunpääpellon” (15 ka) ja ”Sillanpääpellon” (6 ·ka), Antti ”Vehkajärvenrantapellon” (21 ka), ”Riihipellon” (15 ka) ja ”Sotkurannanpellon” (6 ka). Kahtia jaetuilla ”Tallintaus-” ja ”Niitunpellolla” osakasten väliset rajaviivat merkittiin rajan suuntaan sovitetuilla rasteilla maaperäkiviin. Myöhemmin, talon molempien puoliskojen jouduttua Argillandereille ja sitten Godenhjelmien haltuun, tällainen alulla ollut ”sarkajako”, peltoja pirstoneet rajat, tietenkin taas hävisivät.89
Paitsi mainitunlaisia merkkikivirajoja on vanhempina aikoina joillakin Savon pelloilla käytetty myös piennarrajoja, ehkä kuitenkin lähinnä vain eri talojen peltoja toisistaan erottamaan silloin, kun niitä sattui samoilla aukeilla rinntusten olemaan. Tällainen sylen levyinen piennarraja oli esimerkiksi Puumalan pitäjän apupapin Henrik Hordianderin ja hänen naapurinsa Huuhkalan kylän Simo Inkisen peltotilusten välillä vuonna 1726. Piennarrajat lienevät kuitenkin kuuluneet lähinnä 1600-luvun viljelysaloihin, ja ilmeisesti edellisen tapaiset jakorajat, nimittäin merkitystä maaperäkivestä toiseen tai tekemällä tehdystä, tavallisesti viisikivisestä pyykistä toiseen kulkevat rajat, olivat jo 17OO-luvulla tulleet Savossa yleisimmiksi. Siihen vaikutti tietenkin osaksi maanmittarien ahkerampi käyttäminen kansanmiesten sijasta ja,kotoimitusten suorittajina osaksi myös viljelystilusten lisääntyvät kahtia-, kolmia- jne jaot, toisin sanottuna Savossakin jo alulle pyrkivä sarkajako.90
Jakorajoilla pirstominen koski Savon niittytiluksia vielä vähäisemmässä määrässä kuin peltoja. Esimerkiksi äsken kerrotuissa Mäntyharjun Tyllilän jakotoimituksissa sillä tavalla jaettiin vain ”Kaivoniittu”, Eerikille eteläpuolisko Antille pohjoinen, ja välirajan merkit hakattiin myös täissä kohden kahteen maaperäkiveen kuten peltotiluksillakin. Sitä vastoin talon eteläpuolella sijainneet pienet erilliset niittyaukeat, ”jotka Eerikki enimmäkseen itse raivannut on”, joutuivat jakamattomina hänelle samoin kuin myös talon pohjoispuoliset niityt kokonaisina Antille. Pohjois-Savossakin näkyy niityn kahtiajakoja toimitetun, esimerkiksi Iisalmen pitäjän ’Sulkavan kylässä vuonna 1741 Mikko Kemppisen ja Samuli Komulaisen välillä.91 Yleisimmäksi tavaksi kuitenkin jäi jaella Savon niittyaukeita kokonaisina kappaleina osakasten kesken.
Osaksi samantapaisia piirteitä kuului Savossa isojakoa edeltäneisiin metsätilustenkin jakoihin. Osakkaille nimettiin hajatiluksia, ”maakappaleita”, kokonaisina tai osuuksien mukaisiin palasiin pilpottuina. Tässäkin kohden on opettavaista katsoa, miten äsken mainitut Tylliset jakoivat metsätiluksensa Mäntyharjun pitäjän Mynttilän kylässä vuonna 1755. Yhden arvio tynnyrin metsämaasta, ”Valkiajärventaipaleesta”, tuli Eerikille selänteen eteläinen pää, Antille pohjoinen, toisesta selän teestä Antille etelä-, Eerikille pohjoispää. ”Sitten sai Eerikki yhden saarekkeen, jota joka puolelta norot piirittävät, ja sitä vastaten Antti toisesta maaselänteestä eteläisen pään, sitten Eerikki samasta maasta ja Antti samasta maasta samoin”. Notkomaan toisistaan erottamista ”Varassaarista” Eerikki sai itäisen ”saaren”, Antti läntisen. Yhden arviotynnyrin ”Kuiturinmäen” sai Eerikki ja saman arvoisen ”Rahikanpään” Antti välirajana Rahikanjärven pohjoissopesta Lehmäojaa ja Hallanahonkorpea pitkin kulkeva noro. ”Ryökäsniemen” viidentoista kapan maasta pohjoinen pää tuli Antille, ”ja kun mainitusta maakappaleesta vielä osa jäi jäljelle, tahtoi tosin Eerikki jaon alaiseksi senkin joutuvan, mutta kun Antti tätä vastusti siihen vedoten, että hän sen omalla kustannuksellaan Hirvensalmen kappelin Monikkalan talonpojilta lunastanut (infriat) oli, jätettiin asia kihlakunnanoikeuden tutkittavaksi ennen kuin maa jakaa voidaan”. Yhtä suuret, viidentoista arviokapan kokoiset ”Lammintauksen” ja ”Vesijärvenpään” maakappaleet annettiin osapuolille sellaisinaan, Eerikille edellinen, Antille jälkimmäinen. Niinikään viidentoista arviokapan ”Monikanvehmas” jaettiin kahtia, Antille etelä-, Eerikille pohjoispää, ja vihdoin viidentoista kapan ”Korsimäenselän” ja puolenkahdeksatta kapan ”Suurensuonrannan” maakappaleista Eerikki sai eteläpäät, Antti pohjoiset. Kahtia tai useampiin osiin pantujen metsätilusten välirajat merkittiin jälleen rajan suuntaa osoittavilla rasteilla maaperäkiviin ja kallioihin. Metsätilusten jaossa joutui siis sellaisia maakappaleita pirstomattomina osakkaille, joiden tuottavuutta silmällä pitäen jo vanhastaan arvioidut ”koot” vastasivat toisiaan. Muut metsämaat taas pantiin kahtia tai ”arviolukujen” edellyttämiin osiin.
Tilusjakojen jakoperusteina käytettiinkin Savon mailla aivan yleisesti ennen isojakoa ja osaksi vielä siinäkin vuoden 1664 ”maantarkastuksen” arviolukuja nimittäin pelloilla ja kaskimailla arviotynnyreitä ja -kappoja, niityillä arviokuormia. Tämän jakoperusteen soveltamista kuvaa oivallisesti Mikkelin pitäjän Salosaaressa vuonna 1745 ”maasetelien mukaan” toimeenpantu metsämaan ja niittytilusten jako. Näistä puolet kuului ”setelistä” päätellen Moision puustellille toinen puoli Sairalan rusthollille käsittäen kaiken kaikkiaan kolme arviotynnyrinalaa metsää ja neljä kuormaa niittyä. Ensiksi toimitettiin mittaus, ja sen tulos osotti Moisiolle kuuluvan kaskeamiskelpoista riidatonta maata 135.5 tynnyrinalaa (n. 68 ha), samoin Sairalalle riidatonta kaskimaata 152 tynnyrinalaa (n. 76 ha), ja riidanalaista maata oli 19.5 tynnyrinalaa (n. 10 ha) eli yhteensä 307 tynnyrinalaa. Tästä joutui Moisiolle arvioluvun nojalla puolet (153.5 ta) eli siis sille kuuluvan riidattoman osuuden (135.5 ta) lisäksi riitamaata 18 ta ja vastaavasti puolet (152+1.5 = 153.5 ta) Sairalalle. Tämän mukaisesti sitten käytiin raja ja pantiin pyykit ”vastaisten riitojen välttämiseksi”. Riitapuolten osuuksia laskettaessa pyrittiin jo eräänlaiseen ”jyvitykseenkin”: kun Sairalan kaskeamiskelpoisessa osuudessa oli paikka paikoin jonkin verran myös hivenen paksummalta ruokamultaakin, jätettiin osa joutomaista Sairalan osuudesta vähentämättä. Nuo Sairalan puolen ruokamullat jäivät kuitenkin Moision silloisen haltijan kapteeni Otto Karl Furumarckin mieltä kaivelemaan, joten hän myöhemmin vaatikin, että Salosaaressa oli pantava toimeen ”sarkajako”, jotta Moisio samoin kuin Sairalakin saisi vähintään neljässä sarassa käyttöönsä tasa-arvokasta maata. Alistaessaan asian maaherran ratkaistavaksi maanmittari Anders Westermarck kuitenkin vetosi siihen, että saari oli jo vanhastaan ollut puoleksi kummankin talon nautinnassa ja että maiden hyvyys oli jo osuuksia laskettaessa otettu huomioon. Hän ehdotti käydyn rajan vahvistamista, mikä kyllä sitten tapahtuikin.92
Tässä Salosaaren jaossa, kuten arvattavasti useimmissa muissakin toimituksissa, oli mitatun maan kokonaistilusalasta jo vähennetty joutomaiksi laskettu ala, jonka määrää ei kuitenkaan jakokirjasta näy. Kaskimaiden kylvöaloja oli Savossa tapana laskea siten, että kahden tynnyrin geometrista mitta-alaa vastasi yhden tynnyrin kylvö, eli nykyisiksi mitoiksi muunnettuna 1.6 hehtolitran kylvö vaati noin hehtaarin kaskialan. Tämä käypi selville monista 1700-luvun savolaisista tilusjaoista, kuten esimerkiksi äsken mainitun Moision puustellin ”Pirilamminmaalla” pidetystä toimituksesta, jossa 25 tynnyrin- 10 kapanalaa vastasi 12 tynnyrin 21 kapan kylvö. Kun yksi tynnyrinala alamittana varsinaisesti tarkotti sellaista kylvöalaa, minkä yhden tynnyrillisen viljakylvös vaati pellossa, merkitsee siis edellä mainittu tieto Savon kaskimaiden kylvöalan laskutavasta sitä, että kaskiviljelyksen katsottiin vaativan kaksi kertaa laajemmat tilat kuin peltoviljelyksen. Mutta oli myös esimerkiksi kolmanneksen laskutapa siten, että jokin kylvömäärä kysyi kolminkertaisen kylvöalan. Näin oli MIikkelin pitäjän Norolan kylän ”Mäkienmaalla” vuonna 1751: talonpoika Matti Pulkkisen 22.5 arviokapan kaskimaan alaksi saatiin – ”joutomaat poisluettuna” – 16 tynnyriä 9 kappaa geometrista mitta-alaa, joka ”tämän seudun metsäarviota noudattaen” vastasi 5 tynnyrin 13 ja kahden kolmanneksen kapan kylvöä. Kylvömäärä siis on saatu jakamalla alan määrä (16 ta 9 ka) kolmella.93 Kaski kylvettiin harvempaan kuin pelto ja ennen kaikkea: vaikka pelloissakin kyllä kiviä riitti, olivat kasken joutoalat vielä paljon suuremmat. Savon pelloista vähennettiin ainakin 1700-luvun lopulla ja seuraavalla vuosisadalla – verollepanomittausten yhteydessä – yleisesti ”vain” kahdeksannes kivisyyden takia joutomaaksi mutta kaskessa sitävastoin usein puolet.94
Vanhojen arviotynnyri-, -kappa- ja -kuormalukujen pysyessä tilusjakojen jakoperusteena niihin liittyvä arvioinnin epätasaisuus tuli vaikuttamaan – joutomaavähennyksistä huolimatta – näihin myöhäisiinkin jakotoimituksiin, ja sama seikka koski myös niitä jakoja, joiden perusteena oli uudempi veroluku, manttaali. Sama vanhojen arvioiden epätasaisuus näet näidenkin kautta kiertyi myöhemmän ajan tilusjakoihin. Joskus – ehkä lähinnä kontutiluksia jaettaessa – oli jakoperusteena myös arpominen, joka lienee kuitenkin etupäässä liittynyt tasaarvokkaiksi katsottujen maiden jakamiseen. Veljesten Juho ja Mikko Mustosen pellot määrättiin vuonna 1741 jaettaviksi Leppävirran kirkonkylässä kahteen yhtä suureen osaan arpaa heittämällä, ”mikäli” – tuomiokirjassa sanotaan – ”he eivät niistä muuten keskenään sopia taida”.95
Usein näkyy näiden yhteisten tilusten jakoja ja järjestelyjä ehkäisseen talonpoikien köyhyys tai kitsaus. Kustannuksia peläten ei mielellään virallisiin maanmittarijakoihin menty, ja toisaalta taas maakunnan aniharvoilla mittareilla oli niin runsaasti kruununkin vaatimia töitä, etteivät he vuosikausiin ehtineet maaherralta anottuja yksityisten tilusmittauksia suorittaa. Sen vuoksi talonpojat turvautuivatkin mieluummin ”muiden uskottujen miesten”, joko vertaistensa kansanmiesten tai joidenkin pikkuvirkailijoiden suorittamiin jakotoimituksiin, kuten Leppävirran Tahvanalanmäen asukkaat vuonna 1740, Haapamäen kyläläiset 1741 ja kirkonkyläläiset 1745.96 Tällaiset yhteistilusten puolittain epävirallisesti toimeen pannut sovintojaot koetettiin sitten käräjillä kättä lyöden ja niitä tuomiokirjoihin merkityttämällä saada mahdollisimman pitäviksi.97 Kun yhteisomistus oli viranomaisten käsityksen mukaan omiansa lisäämään metsänhaaskausta, Savossa lähinnä kaskeamista, suosittiin silläkin taholla yleensä jakoja. Tässä suhteessa voitiinkin vuodesta 1731 lähtien vedota ja usein vedottiinkin moniin asetuksiin, ja eritoten vuodesta 1734 metsäsääntöön (20. §), joissa neuvottiin jouduttamaan yhteismaiden jakamista yksityisille taloille.98
Tällaiset tilusjaot olivat kuitenkin vain vähäinen apu siihen tilus sekaannusten aiheuttamaan selvitys- ja maanjakotarpeeseen nähden, joka maakuntaa jatkuvasti vaivasi. Sitä paitsi Savon maanmittarikuntakin oli vahvuudeltaan aivan mitätön, ja tätäkin vähää käytettiin etupäässä muihin mittaustehtäviin kuin talollisten sekavien maaolojen siivoamiseen. Lääninvirkakuntaan kuului koko laajaa Savoa, PohjoisKarjalaa ja Kymen kihlakuntaa varten vain yksi ainoa vakinainen maanmittari, joka vasta 1740 sai avukseen yhden ylimääräisen maanmittarin. Myöhemmin tulivat jossakin määrin avuksi vielä ns komissionimaanmittarit, joiden toimesta Savossa joutuivat yleismittauksen alaisiksi ja kartoitetuiksi Pieksämäen ja Kangasniemen pitäjät sekä Hirvensalmen kappeli vuoteen 1744, Mäntyharjun, Puumalan, Sulkavan, Juvan ja Joroisten pitäjät vuoteen 1749, Hirvensalmen (uudelleen), Kangasniemen ja Pieksämäen (uudelleen), Mikkelin, Ristiinan ja Rantasalmen pitäjät vuoteen 1752, Leppävirta vuoteen 1753 sekä Kuopion ja Iisalmen entiset suurpitäjät vuoteen 1758 mennessä. Savossa oli niinmuodoin 1700-luvun keskivaiheilla Kerimäkeä ja Sääminkiä lukuun ottamatta myöhäisemmän Mikkelin läänin kaikki pitäjät ja Kuopion läänistä Kuopion ja Iisalmen kihlakuntien pitäjät mitatut enimmäkseen mittakaavaan 1:20.000. Sitä paitsi oli hanketta saada myös Kerimäen Kanta-Suomen puoliset osat mitatuiksi.99
Kaikki nämä mittaukset olivat kuitenkin olleet vain ns. maantieteellisiä mittauksia, eivätkä sen ohessa suoritetut vähäiset geometriset tiluskartoitukset olleet paljoakaan maaherranviraston sijaintipaikkojen lähiympäristöjä etäämmälle ulottuneet. Sielläkin ne olivat koskeneet etupäässä vain sotilas- ja kirkollisvirkatalojen tai joidenkin muiden säätyläistalojen riidanalaisen nautinnan selvittämistä. Kamarikollegion vuonna 1763 velvottamia puustellinmaiden mittauksia ei voitu maaherra De Geerin mielestä mittaripuutteen takia edes yrittääkään.100 Muutenkin lienee maanmittarien silloinen virkainto ollut kovin vajavaista. Luetteloidessaan vuonna 1762 maanmittauskonttorin akti- ja karttavarastoa lääninmaanmittari Lewong kertoi siitä silloin tykkänään puuttuneen sekä komissionimaanmittarien Hammarinin ja Miltopaeuksen että varamaanmittari Zittingin toimitusten, vaikka Hammarin oli ollut toimessa jo vuodesta 1751 ja jälkimmäiset vuodesta 1761 lähtien ja ne olisi ohjesäännön mukaan pitänyt vuosittain konttoriin luovuttaa. Yksistään vuonna 1760 oli näitä tällaisia maaherran määräämiä toimituksia ollut 56, ja maanmittari Boström-vainajan papereista oli tavattu hoitamattomia toimitusmääräyksiä vielä yli tämänkin määrän. ”Nämä sen lisäksi, mikä maanmittari Frisiuksella, Hammarinilla ja Zittingillä vielä on keskeneräisinä hallussaan” – lääninmaanmittari Lewong päätteli – ”osoittanevat kylliksi, että mittaustoiminta tässä maaherrakunnassa pian tyrehtyy tykkänään, ellei siihen saada pikaista ja tehokasta apua”, toisin sanottuna – kuten hän ehdotti – kuhunkin kihlakuntaan ”kykenevä ja suomen kieltä taitava maanmittarinsijainen.101
Vuosikymmenestä vuosikymmeneen lamassa olleet mittausolot vaativat jo todellakin perusteellista kohentamista ja nimenomaan Savon sekavia maaoloja ajatellen muualla Suomessa jo aloitetun isojaon ulottamista vihdoin myös tähän syrjäiseen maakuntaan.
Pyrkimys saada talojen hajalla sijainneet maat yhtenäisiksi ”isoiksi” lohkoiksi, ”isojakoon”, oli taiminut läntisten sarkajakoalueiden vaikeista vainio-oloista.102 Jo 1740-luvulta lähtien eräät viranomaiset, eritoten maanmittauksen ylitirehtööri Faggot, olivat korostaneet isojaon välttämättömyyttä, ja niin oli saatu aikaan vuoden 1749 asetus, ensimmäinen varovainen yritys suostutella isäntiä luopumaan vanhoista jako-oloistaan ja mittauttamaan tiluksensa kullekin talolle yhteen ainoaan tai muutamiin harvoihin isoihin palstoihin. Kun asetuksessa kuitenkin oli isojaon toimeen panemisen edellytyksenä pidetty kyläkunnan kaikkien osakasten jakoon taipuvaa yksimielisyyttä, jota tietenkään ei syntynyt, jäi sen välitön merkitys aivan vähäiseksi, ja ennen pitkää jakolainsäädäntöä oli ryhdyttävä kehittämään tehokkaammaksi. Vuonna 1757 saatiinkin aikaan ensimmäinen varsinainen isojakoasetus, jonka nojalla kuka hyvänsä, vähäisinkin jakokunnan osakas, saattoi anomuksesta saada koko kylän maat isojakoon, ja sitten tuettiin maareformin alkuun saamista ja jatkamista eri puolilla valtakuntaa vielä lukuisilla uusilla asetuksilla ja johtosäännöillä. Koko Suomi sai erityisen isojakoasetuksen vuonna 1762 ja erittäin Ahvenanmaa vielä samana vuonna sekä Pohjanmaa, Turun ja Porin ynnä Uudenmaan ja Hämeen läänit 1766, ja sitä mukaa olivat myös itse jakotoimitukset alkaneet maakunnissa edistyä. Mutta Savon ja Karjalan pirtteihin tästä maaolojen suurisuuntaisesta uudelleen järjestelystä oli vasta huhuja saapumassa, epämääräisiä, osaksi säikähdyttäviä osaksi jo liikojakin lupailevia, omistamisvaistoja kiihoittavia kulkupuheita.
Jo vuoden 1757 isojakoasetukseen oli sisältynyt kohta, joka kytki puheenalaisen maareformin kiinteästi verollepanon uudistukseen. Niissä seuduissa, mihin yleinen verollepano oli määrätty tai tultaisiin määräämään, piti näet toimitettaman myös isojako. Savon kohdalla tämä merkitsi sitä, että samalla kuin sikäläiset verollepanon uudistamista tarkoittavat lukuisat anomukset olivat saava korkeimmassa paikassa suotuisan ratkaisun, myös isojaon toimeen paneminen tulisi päätetyksi. Näin kävikin. Savo sai verollepanon uudistamista tarkoittavan lupauksen jo vuoden 1766 rahvaanvalitusten resoluutiossa, ja vihdoin lupaus lunastettiin vuosien 1772 ja 1775 asetuksilla. Isojako määrättiin toteutettavaksi uuden verollepanon yhteydessä. Niinpä näistä toisiinsa kiinteästi kietoutuneista reformeista, maa- ja vero-olojen rinnakkaisesta uudistamisesta, syntyi nyt Savossa sangen sekava maanmittaustoimitusten ja lääninhallituksen virkatointen vyyhti, jonka varsinaisista pääpasmoista – mm. maiden mittauksesta – on esityksen yhtenäisyyden vuoksi parasta kertoa vasta seuraavassa luvussa (siv. 238) ja rajoittua tällä kohtaa vain itse isojakotoimitusten ja niiden kokonaistuloksen kuvaukseen.
Jotta syntyisi edes jotakuinkin selkeä mielikuva siitä, miten tämän suurisuuntaisen reformin avulla Savon sekaviin maaoloihin saatiin suurempaa selvyyttä ja järjestystä, on lukijan nyt lähteminen muutamien jakoasiakirjain opastuksella maanmittarin matkaan itse toimituspaikalle savolaisen isojaon yksityiskohtiin tutustumaan.
Tällainen isojakotoimitus oli käynnissä esimerkiksi Mikkelin pitäjän Pajulan, Harjujärven ja Harjumaan kylissä 1800-luvun alkupuolella. Maaherran antaman määräyksen mukaan maanmittari Järnefelt oli pitäjän kirkossa kuulututtanut kokouksen Harjumaan tilalle n:o 2 heinäkuun 4. päiväksi 1814. Toimitusmiesten lisäksi sinne saapui suuri joukko talonpoikia, joista osa oli jakotoimitusta koskevien talojen isäntiä osa taas näiden naapureita pitäjän muistakin kylistä, Vanhastamäestä, Vuolingolta ja Rantakylästä. Toimitus alkoi tilusjyvityksellä, jota kesti viikkokausia ja jonka talonpojat saivat asetuksen mukaan itse suorittaa, koska nämä pitkäaikaisen nautinnan nojalla itse paraiten tunsivat maittensa laadun. Kun heistä ei vielä kukaan toimituksen tässä vaiheessa tiennyt, kenelle mikin maakappale oli lankeava, arveltiin, ettei minkäänlainen oman edun tavoittelu saattanut koitua tilusarvioinnin haitaksi. Lisäksi siitä vielä maanmittarikin vakavimmin varotti, ja joukolla sitten edettiin maakappaleelta toiselle, tutkittiin ruokamullan vahvuutta ja sen alla olevan maaperän, jankon, laatua, tarkkailtiin, miten hyötyväistä metsä milläkin kohtaa oli ja muisteltiin sen uudeksi kaskeksi uudistumisen vuosimääriä.
Tällaisen talonpoikien suorittaman tilusjyvityksen mukaiseksi maanmittari sitten tarkisti jo aikaisemmin (1781–1787 ja 1797) verollepano mittauksissa laaditut kartat, valmisti nautinta- ja jyvitysselitelmän ja kuulututti sen jälkeen uuden kokouksen pidettäväksi samassa paikassa kuin aikaisemminkin. Asianosaisille esitettiin nyt tässä toisessa kokouksessa mainittu nautinta- ja jyvitysselitelmä, ja sen sisältämiä tietoja verrattiin talonpoikien mukanansa tuomiin vuoden 1664 maantarkastuksen arviokirjoihin. Samalla selitettiin, että tämä nautinta- ja jyvitysluettelo oli oleva myöhemmin suoritettavan verollepanon pohjana ja tuleva myös ohjeeksi, kun tuonnempana ryhdyttäisiin vielä hajalla sijaitsevia tiluksia kokoamaan alueiltaan yhtenäisiksi maatiloiksi. Selitelmän johdosta muutamat talonpojat tosin esittivät maanjako-oikeudelle alistettaviksi erinäisiä riitajuttujaan, jotka enimmäkseen koskivat kiistaa asumapaikoista, vanhoja tilusrajoja ja eräiden arviokirjoissa mainittujen maakappaleiden jo hämärtyneitä omistussuhteita, mutta muuten toimitus sujui riidattomasti. Lopuksi ukot piirsivät puumerkkinsä asiakirjan alle siten hyväksyen tämän nautinta- ja jyvitysselitelmän sekä karttoihin merkityt rajalinjat Pajulan, Harjujärven ja Harjumaan kyliä koskevan isojaon pohjaksi (1814). – Vuonna 1816 oli asiassa vihdoin ehditty niin pitkälle, että voitiin sopia muista, varsinaisista isojaon kohdista, jotka ennen kaikkea koskivat asianosaisten asumapaikkaa ja kullekin talolle tulevien uusien tiluslohkojen määrää. ”Kukin talo saa pitää hallussaan entiset kotipeltonsa” – sovittiin – ”muitta muutoksitta kuin sopivasti oikomalla entisiä nautintarajoja, mistä seuraa, että ne talot, joiden kotipellot eivät vastaa toisten peltoja, saavat täytettä kaskimaana ja että vero on jaon perustana”. Edelleen sovittiin siitä, että niityt koetettaisiin mahdollisuuden mukaan saada kunkin talon muun tilusmassan yhteyteen ja että jokainen saisi pitää omat suoviljelyksensä hallussaan. Mikäli tällaisia raivioita kuitenkin jouduttaisiin yhdistämään toisen talon tiluksiin, oli tämän korvattava sanottu vahinko suonsa menettäneelle talolle joko rahalla tai raivaamalla sille vastaava määrä uutta suota tilalle.103
Isojaon varsinainen tarkoitus ja tulos, nimittäin monilukuisten ja ylen hajalla sijainneiden entisten maakappaleiden korvaaminen mahdollisimman harvoilla, mieluimmin yhdellä isolla lohkolla (siitä sana ”isojako”), muodostui näiden Pajulan, Harjujärven ja Harjumaan talojen osalta sangen hyväksi. Sanottujen kylien 32 talosta, jotka silloin joutuivat isojaon alaisiksi, 12 sai kaikki tiluksensa yhdeksi lohkoksi ja loput 20 kahdeksi, nimittäin kotilohkoksi ja metsälohkoksi. Entisiä, vuodelta 1664 ja sitäkin varhaisemmalta ajalta periytyneitä 390 erillistä maakappaletta vastasi vuonna 1817 – senkertaisen isojaon näissä taloissa päätyttyä – vain 52 lohkoa, ja sitä paitsi useimpien tilojen talontontti, nykyaikaisittain sanottuna talouskeskus, oli saanut jäädä vanhalle asumapaikalle. Maaomaisuuden lohkojen lukumäärä oli näissä Mikkelin pitäjän taloissa isojakotoimitusten jälkeen vähentynyt 13 prosenttiin entisestä, kuten alempana oleva pikku tilasto osoittaa. Erityisen suurta huojennusta mahtoivat maaoloissansa tuntea esimerkiksi Harjumaan talojen n:o 15 ja 22 isännät, jotka nyt saivat maansa kahteen lohkoon sitä vastoin että ne aikaisemmin olivat edellisellä olleet 26:na ja jälkimmäisellä 24:na eri kappaleena, samoin kuin myös Harjujärven yhdysviljelyksessä olleiden talojen n:o 1 ja 2 omistajat, joiden entisiä 24:a hajaomistusta nyt vastasi yksi yhtenäinen maa-alue.
Tällaiseen tulokseen voitiin tietenkin päästä vain monenmonia tilusvaihtoja suorittamalla. Esitetyistä Mikkelin pitäjän Pajulan, Harjujärven ja Harjumaan kylien isojakojärjestelyistä ja niitä kuvaavasta tilastosta näkyy selvästi, että ainoastaan runsas kolmannes (37 % ) talojen entisistä omista maakappaleista jäi edelleenkin niiden isojaon jälkeisiin uusiin lohkoihin. Loput oli pitänyt tilusvaihtojen avulla hankkia muiden talojen maista luovuttamalla omia maakappaleita toisille ja saamalla vastavuoroon näiltä sama määrä tiluksia tilalle. Tässä hajaomistusten kokoonvaihdossa onkin savolaisen isojaon ydin.
Mutta Savon isojakotoimituksiin kiinteästi liittynyt maaomaisuuden vaihtotouhu ei ollut suinkaan mitään yksinkertaista ja helppoa kahden miehen käsikauppaa vaan erittäin monimutkaista ja riidanherkkää järjestelyä, joka usein edellytti kokonaista tilusvaihtojen ketjua, kolmin-, nelin-, viisinkertaisia vaihtoja. Esimerkiksi Pieksämäen Pyhityn kylän, Riipilän jakokunnan ja naapurikylien isojakojärjestelyissä vuonna 1800 Riipilän asukkaat suostuivat luovuttamaan ”Suontientausmaansa” Nikkarilan kyläläisille, jotka taas antoivat ensiksi mainituille ”Valkiasuonniemensä”. Riipilän jakokunnan ”Ruisaho” joutui Siikaniemen kyläkunnalle, joka puolestaan luovutti Riipilälle ”Ruokojärvenmaansa” samoin kuin myös ”Riihiniemensä”, mutta sai sitä vastoin Nikkarilan kyläläisiltä ”Valkiasuonsaaren”. Rusalan jakokunta luovutti Nikkarilan kylälle ”Repsunmaansa” ja sai vastavuoroon ”Kukkaromäen”, Siikamäen kylä luopui ”Harvarannastaan” jne.104 Tuhansien tällaisten vaihtotoimitusten, riitojen ja sovittelujen jälkeen olivat Savon maaolot vihdoin saaneet ihan uuden asun. Rajallisten, kymmeniksi kappaleiksi pirstoutuneiden tilamuotojen sijaan oli tullut yhtenäisiä, vain yhtenä tai parina isona lohkona eteenpäin uurastavia taloja.
Savolaisen isojaon tulos, jonka syntymistä tässä on muutamilla EteläSavosta saaduilla lähikuvilla valaistu, näyttää olleen suurin piirtein samanlainen, lohkolukuun nähden yhtä suotuisa, muuallakin maakunnassa. Mutta vaikka isojaon tulos tässä suhteessa monin paikoin olikin entisiin maaoloihin verrattuna sangen hyvä, oli jaossa syntyneiden lohkojen muoto kuitenkin usein niin luonnoton, että siitä koituneet hankaluudet huomattavasti vähensivät uudistuksen merkitystä.
Aikaisemmin on jo kerrottu muutamia tätä seikkaa valaisevia esimerkkejä Iisalmen pitäjän Pörsänmäen suuren lohkokunnan isojaon jälkeisistä niittyoloista (siv. 177). Mutta vielä paljon pahempia epäkkäitä kuin niityistä syntyi metsätiluksista mainitun lohkokunnan ja useimpien muidenkin savolaistalojen isojaoissa. Koti- ja takalistometsiensä jaosta Pörsänmäen isännät sopivat vuonna 1792 seuraavaa: ”Eteämäen” metsä jaetaan kotipalstalla asuvien kesken kunkin talon suuruuden mukaan. ”Sydänmaan” metsästä saa Nevalainen kaistaleen Pitkäjoen poskesta Tervalammille päin; sitten saa Kämäräinen metsäpalstansa Haukilammille ja Hiidenniemen kylään päin; sitten saa Hartikkala eli Ulkomäki metsäkaistansa Hiidenniemen takamaan kupeesta Saikkolan kylänmetsään päin; Nousiaisen talo saa metsäpalstansa siten, että rajalinja alkaa hänen maastansa (so. kotipalstasta) Ukkomäkeä kohti; sitten saa Ikäheimonen Pörsänmäen järven ja mainitun talon metsäpalstan välisen kaistaleen Ukkomäkeä kohti; sitten saa Keijosen talo samansuuntaisesti Pörsänmäen järvestä alkavan kaistan ja niin myös Rautiainen, Pennanen, Auvinen, Lipponen, leskimuori Katariina Katainen ja Ambrosius Partanen sekä vihdoin Jääskeläinen Lamminpohjasta oman kaistansa. Tällä tavoin paikoitetuista kaistoista oli esimerkiksi Rautiaisen metsämaa 10.000 kyynärän pituinen mutta sitä vastoin niin kapea, että se Pörsänjärven rannassa käsitti vain vaivaiset 200 kyynärää ja toisesta päästään 400 kyynärää, eikä Pennasenkaan palsta ollut sanottavasti tätä parempi: 10.000 kyynärää pitkä, 275 kyynärää alapäästä ja 900 kyynärää yläpäästä leveä. Samanlaisia siekaleita olivat miltei kaikki muutkin tämän lohkokunnan metsäsarat. Miltei jokainen niistä oli toisesta päästään sovitettu Pörsänjärven rantaan, jonne pääsi venepelissä mukavasti kotipalstalta tulemaan, ja ne ulottuivat siitä sitten säteettäisesti pohjoista kohti.105
Tällainen kotipalstalta omalle salolle pääsy muiden tiluksia tallaamatta on varmaan ollut yhtenä syynä Savon vanhimpien isojakolohkojen mahdottomiin muotoihin. Siihen vaikutti myös talonmuuttojen kalleus ja usein väkinäisyys lähteä rintapelloilta ulkopalstoille. Kun sitä paitsi metsämaat jätettiin enimmäkseen – kuten tässä Pörsänmäenkin lohkokunnassa – vielä isojaon tapahduttuakin karjalaitumena ”yhteiseksi” ja peltoviljelys oli yhä suhteellisen vähäistä, tilat suuria, tyydytti tällainen jakotapa yhtäkaikki yhä pitkät ajat eteenkin päin talojen entisaikaisia elintarpeita, mutta kaskiviljelyksen jatkumista se oli kylläkin omiansa vahvistamaan ja peltoviljelystä vastaavasti ehkäisemään.
Aivan ilmeisesti tätä suurta maaolojen järjestelyä, vanhojen hajatilusten korvaamista uusilla, alueiltaan yhtenäisillä vaikkakohta usein epämuotoisillakin tiluksilla, on suuresti helpottanut se, että pellot olivat jo vanhastaan olleet Savossa melko yhtenäisinä lohkoina selvää yksityisomaisuutta ja vain asutuksen vanhimmilla rintamailla alkaneet hajota osaomistuksiksi, ”saroiksi” (siv. 199). Sitä paitsi koko savolaisten maaolojen painopiste oli liikkuvassa kaskessa, metsämailla, joiden vaihdot ja ”yhteenveto” eivät koskaan saattaneet käydä niin työläiksi kuin läntisemmän Suomen saroiksi pirstoutuneen kiinteän peltoalan hankalat tilusjärjestelyt. Kun sitä paitsi peltoalan tilusvaillinkeja saatettiin, kuten äsken Mikkelin pitäjän Harjumaan isojaosta kerrottu esimerkki osoittaa, Savossa korvata juuri näillä ”irtonaisemmilla” kaskitiluksilla, vältti isojakotoimitusta suorittava maanmittari taitavalla sovittelullaan varmaan monia riitajuttuja, jotka muuten, ilman tällaisia kaskikorvauksia, olisivat ajautuneet maanjako-oikeuksiin ja etemmäksikin oikeuskäsittelyn etananhitaissa asteissa happanemaan.
Mutta paljon – senhän arvaa – näissä Savon isojakotoimituksissa oli riidallakin sijaa ja sen mukaisesti myös maareformin toteuttamisessa hitautta. ”Maanmittaustyöt edistyvät Savossa hitaammin kuin muualla” – maaherra Lode (Heinola) kertoi hallitukselle vuonna 1802 – ”eikä syynä ole vain maanmittarien vähäisyys ja aivan rasittavan suuri puute taitavista maanmittareista vaan myös se työjärjestys, joka välttämättömästi on oleva seurauksena savolaisesta tilussekaannuksesta, nimittäin että ensin on suoritettava lukuisia toinen toistaan seuraavia tilusten vaihtoja ennen kuin ne saadaan kootuiksi yhteen, jotta isojako osakasten kesken saattaisi tapahtua. Tilussekaannus ei ole pelkästään kylien välistä, vaan se ulottuu myös toisiin pitäjiin, kihlakuntiin ja lääneihin. Vaihtojen täytyy niinmuodoin tapahtua aste asteelta. Yksikin ainoa tyytymättömyys ehkäisee työn jatkumisen ja saattaa usein maanmittarin aivan toimettomaksi ja kykenemättömäksi minkäänlaisten toimitusten jatkamiseen ennen kuin tyytymättömyyden aiheuttama este on laillisessa järjestyksessä raivattu tieltä pois, mikä useinkin vaatii kuukausia jopa vuosia.”106
Mutta oli muutakin toran aihetta ja toimitusjarrua tässä Savon suuressa maareformissa. Isojakotoimitusten tärkeimpiä mutta samalla myös riitaisimpia vaiheita oli tontinmuuttojen määrääminen ja toimeen paneminen. Kun näet taloja halattaessa kontupelloilla oleminen kävi yhä ahtaammaksi, oli osakkaista jonkun tai joidenkin välttämättömästi väljemmälle salopalstalle muuttaminen. Tätä edellytti jo asetus ja savolaispitäjien rintamailla kehittyneet olot erittäinkin. Maaherrat ja kruununvoudit olivat nimittäin vuosisadan loppupuolella joutuneet jatkuvasti moittimaan savolaisten epätapaa panna toimeen ominpäisiä talojen ”jakoja” siten, että osakasten kesken vain kotipellot tasattiin, toisin sanottuna tehtiin uudispirtit kantatalon liepeille, entisille kotinurkille, niin että nuo vähäisetkin pellot siinä haaskautuivat talojen pihatantereiksi. Tähän epäkohtaan piti nyt isojakojen yhteydessä juuri tontinmuutoilla saataman parannusta aikaan.
Tontinmuuttoja kuuluikin lähes kaikkiin Savon isojakotoimituksiin. Muuttajaksi asetus suositteli ”pienintä” osakasta, siis sitä, jonka veroluku oli vähäisin tai myös sitä, jonka viljelys oli veltointa, talonpito heikointa. Äsken kuvatussa Iisalmen Pörsänmäen maaolojen järjestelyssä ukot panivat tietenkin lohkokuntansa ainoan naispuolisen osakkaan, leskimuori Katariina Kataisen, muuttamaan salolle. Tuskinpa lienee Katariinaa paljoakaan lämmittänyt päästä ”Rahaisen pellon sivuun”, mutta muuttoapua hän toki oli Lipposelta saapa, entisen tonttinsa perijältä, ”sen mukaisesti kuin heidän keskenäinen sopimuksensa asiasta määräsi”.
Tällaisiin salolle muuttajan tukiaisiin oli Savossa kylläkin jo vanhastaan opittu, kuten moniaat esimerkit isojaon takaisilta ajoilta hyvin osoittavat. Niinpä vanha asumapaikka oli auttanut uudisviljelijää elämisen alkuun esimerkiksi juuri tässä samaisessa Pörsänmäen kylässä, kun Lauri Partanen oli vuonna 1741 salolle siirtymässä. Veljeksillä oli tosin aluksi ollut vähän riitaa siitä, kumpi saisi jäädä entiseen kotitaloon kumpi siitä siirtyisi halotulle uudispaikalle, mutta lopuksi kuitenkin sovittiin niin, että Erkki vanhempana asettuisi kantataloon ja Lauri muuttaisi salolle. Laurin ei kuitenkaan tarvinnut lähteä ”torppaansa” ennen kuin kahden vuoden kuluttua, jona aikana uudispaikan pelto piti saataman yhteisin voimin yhtä hyvään kuntoon kuin itse kantatalonkin pellot olivat. Siihen saakka viljeltäisiin kanta- ja uudispaikan peltoja yhteisesti ja sato pantaisiin kahtia. Sen jälkeen kumpikin oli saapa omat peltonsa, mutta kruununveroista vastattiin tietenkin jatkuvasti yhteisesti, puoleksi kumpikin. Edelleen sovittiin niin, että Lauri saisi nyt heti siirtää kantatalosta uudispaikalle saunan, isomman läävän, eloaitan sekä rehuvajan, ja yhteisesti piti sinne rakennettaman riihi, mutta sitä vastoin Erkki oli saapa pitää muut kantatalon rakennukset. ”Mihin sopimukseen he nyt selittivät olevansa molemmin pulin ja joka suhteessa tyytyväisiä ja sen merkiksi oikeuden edessä kättä löivät ja pyysivät, että heidän tässä nyt selostettu välipuheensa tuomiokirjaan merkittäisiin”, mikä myös tapahtui.107 Tällaisia sopimuksia, velvoituksia ja yhteistä ponnistusta liittyi nyt myös isojakojen yhteydessä toimeen pantuihin tontinmuuttoihin. Muuttoriidoista ja sopumuutoista olisi tietenkin Savon isojakohistorian yhteydessä loputtomasti kertomista. Kirjavuutta kaikkialla. Kunkin lohkokunnan osakkaista itsestään, ihmisten erilaisesta luonnonlaadusta, tietenkin osaksi myös riippui, kenestä muuttaja oli tuleva ja tapahtuiko muutto sovussa vai riidassa: toinen tahtoi takalikkomaille toinen vanhan pellon pojaksi, toinen äkeytyi korven naapuruudesta toinen kylän.
Mutta enempien yksityiskohtien penkominen Savon isojakotoimi tusten hukuttavan laajasta aineistosta on tässä kuitenkin tarpeetonta jopa hämärryttävääkin. Tämän monivivahteisen maajärjestelyn varsinainen merkitys ja yleiskuva selvenevät paraiten sen piirteitä pelkistämällä eli tarkastamalla lopuksi vain sitä, miten isojako – aina päättymiseensä saakka (1907) – eteni ajallisesti ja alueellisesti koko maakunnassa.108
Melkoinen osa tästä isojakotoimitusten tuloksesta jäi pysyväiseksi. Vain aniharvoissa tapauksissa onkin vainiopakon ja kasakylien haitoilta säästyneessä Savossa tarvinnut isojaon jälkiä varsinaisella, uusjaolla eli ”isojakojärjestelyillä” tasoitella, mihin vuoden 1848 asetus kylläkin tarjosi lainmukaiset edellytykset. Tietenkin tähän savolaisten uusjakojen vähälukuisuuteen oli muitakin syitä olemassa kuin vain vanhoista maaoloista johtuneita, ja syyt piilivät osaksi itse maanomistajien osaksi hallituksen taholla. Aloite uusjaon toimeen panemiseksi näet oli tuleva jonkun osakkaan taholta, mutta siihen piti saada kaikkien muiden osakkaiden suostumus ennen kuin kuvernööri saattoi määrätä jaon toimitettavaksi. Muussa tapauksessa, nimittäin asian riitaiseksi tultua, mihin tietenkin aina on ollut suurempaa vireyttä kuin sopujärjestelyihin, jakoanomukset ratkaisi senaatin oikeusosasto, joka puolestaan omaksumansa kannan mukaisesti – nimittäin että isojako puutteineenkin oli tarkoittanut nimenomaan omistusoikeuden järkkymättömyyden vahvistamista – kuitenkin myönsi vain harvoin luvan uusjakoon. Vuodesta 1881 suotu vapautuskaan uusjakoa edeltäneen vanhan isojaon täydentämisestä ei kartuttanut edellisten määrää esimerkiksi koko Kuopion läänissä (1871–1890) enempään kuin vajaaksi kuudeksi manttaaliksi.109
Monissa tapauksissa aikaisemmin selostetut, jo ennen isojakoa toimeen pannut tilusjaot, eritoten metsämaiden jaot, ja niihin liittyneet monenlaiset omistus- ja nautintasopimukset merkitsivät oikeastaan jo kokonaisten talojen pirstoutumista, erillisten talouksien muodostumista kantatatalon liepeille tai takalikkomaille, talojen halkomista.
Savolaistalojen halkominen, niiden osittaminen useamman osakkaan kesken kappaleisiin, jotka olivat kunkin suoritettaviin veroihin nähden samassa suhteessa, jää aikakauden alusta lukien monien vuosikymmenien ajaksi kuitenkin eräänlaisen hämärän kätköön. Nimittän lähinnä verotuspoliittisista syistä oli talojen halkominen neljännesmanttaalia (neljännestaloa) pienempiin osiin ollut kiellettynä jo vuodesta 1684 lähtien ja kielto uudistettu viimeksi vuonna 1721. Ne vähäiset, paria Ruotsin maakuntaa (Taalainmaa, Värmlanti) ja joitakin saaristoseutuja koskevat helpotukset, joita lainsäädäntö oli myöntänyt talojen halkomisissa, eivät ulottuneet Savoon saakka. Niinpä asetusten sallimat halkomismahdollisuudet pysyivät täälläkin mainituissa neljännesmanttaalin rajoissa aina vuoden 1747 tärkeään asetukseen, ensimmäiseen varsinaiseen halkomisasetukseen saakka. Tämä asetus salli perintö- ja kruununtilojen halkomisen kuudes-, kahdeksas- jopa pienempiinkin manttaalin osiin, mikäli ne tällaisen osituksen ”kestivät”, toisin sanottuna mikäli viljelys siitä ei kärsinyt, niin että talot pystyivät jatkuvastikin suorittamaan kruunulle tai veropalkan nauttijoille ulostekonsa ja muut rasituksemsa ja mikäli halkomalla muodostettavan talon isännäksi aikova taipui aviokäskyyn astumaan. Halkomislupa tuli – edellä käyneen tarkastuksen tapahduttua – perintötilalliselle kihlakunnanoikeudesta, kruununtilalliselle maaherranvirastosta. Ilman maaherran ja rykmentinkomentajan nimenomaista suostumusta ei ratsutilaa saanut halkoa eikä myöskään perintörälssitilaa ilman rälssimiehen lupaa. Tällaisella halottavien talojen itsekannattavaisuuden pohjalla lainsäädäntö pysyi sitten jatkuvastikin, vaikka hallitus jo esimerkiksi vuonna 1786 huomautti liian pitkälle menevästä pirstonnasta ja katsoi olevan syytä suositella talon jättämistä sellaisenaan perinnöksi perheen vanhimmalle tai muuten talonpitäjäksi paraiten sopivalle pojalle.110
Tällainen oli talonhalkomisten lainsäädännöllinen tausta – entä itse elävä elämä? Asetettaessa tarkastelun lähtökohdaksi vuoden 1722 maakirjassa olevat tiedot saadaan Savon maakirjatalojen silloisesta määrästä ja niiden manttaalipirstoutumasta kuva, joka ei läheskään vastaa halkomisasetusten edellyttämiä suhteita. Näiden mukaanhan neljännesmanttaalia pienempiä taloja ei olisi oikeastaan saanut maakirjassa esiintyä. Sanottu lähde – jonka lisäksi tässä on vertailuaineksen saamiseksi ja jatkokehityksen toteamiseksi käytetty myös erästä vuoden 1747 halkomisasetuksen jälkeisenkin ajan mutta toisaalta taas jo ennen Savon verollepanon uudistusta syntynyttä maakirjaa (1760) – antaa puheenalaisesta seikasta Savon osalta seuraavalla sivulla olevaan asetelmaan sisältyvät numerosarjat:111
Erittäinkin asetelmaan sisältyvistä kihlakunnittaisista ja koko maakuntaa koskevista prosenttiluvuista voidaan sekä kehityksen lähtökohta (1722) että sen suuntakin (1760) paraiten todeta. Vuoden 1722 manttaalipirstoutuma oli syntynyt jo ennen vuoden 1684 asetusta, joka ei ollut tietenkään voinut poistaa jo tapahtunutta kameraalista hajaantumista. Se jatkui sitten likipitäen sellaisenaan vuoteen 1747 saakka jopa pitkälle tästä eteenkin päin. Asetelman suhdeluvuista voidaan selkeästi nähdä, että manttaalien hajoaminen neljännestä pienempiin osiin oli maakunnan syrjäseuduilla ja eritoten Pohjois-Savossa voimakasta (70 % ) ja erittäinkin sen laajoissa Kuopion ja Iisalmen metsäpitäjissä kaikkein voimakkainta (79–80 % ), Etelä-Savon vanhoilla rintamailla sitä vastoin vähäisempää, esimerkiksi Mikkelin ja Ristiinan pitäjissä vain 46–51 prosenttia. Tässäkin siis näkyi vuoden 1664 epätasaisen verollepanon jälki, josta aikaisemmin on jo mainittu ja seuraavassa luvussa tulee vielä paljonkin puhetta. Eteläisten pitäjien alueiltaan ahtaat manttaalit eivät olleet kestäneet niin runsasta talojen halkomista kuin Pohjois-Savon avara-alaiset metsämaat.
Mutta tässä melkoiselta osalta neljänneksenkin alittavassa tilassa Savon, kuten muidenkin maakuntien, manttaalirakenne oli jähmettynyt jo suhteellisen elottomaksi, maaomaisuuden todellista jakautumista verhoavaksi ulkokuoreksi. Jotain mahdollisuutta kuitenkin on olemassa nähdä tämän kameraalisen kuoren alle siihen vilkkaaseen maakirjatalojen halkoutumisprosessiin, joka ei välittömästi vaikuttanut manttaalilukuja murtavasti. Jos haluaisi tyytyä vain esimerkkeihin, voisi tässä pitkältikin luetella taloja, joiden – niitä uudelle verolle pantaessa – todettiin muodostuneen aikojen kuluessa osaksi omin päin, ”luvatta ja laittomasti”, osaksi anomuksesta, siis ”laillisesti” halkomalla, kuten Kuopion pitäjän ”Tuusniemen jakokunnan”, jossa entisiä Tuusniemen taloja n:o 1–6, Vehmersalmen taloa n:o 6 ja Horsmastentauksen n:o 1:tä eli yhteensä kahdeksaa vanhaa maakirjataloa vastasi uuden verollepanon vaiheessa vuonna 1785 kaksikymmentäkuusi erillistä tilaa, niillä kaikkiaan 129 elättävää ja 85 elätettävää ihmistä. Samaan aikaan vastasi Pieksämäen Toholahden kylässä kahta ”vanhaa taloa” kuusi uutta halkomalla syntynyttä, ja niissä oli väkeä 62 henkeä. Pieksämäen pitäjän ”Karjalan jakokunnan” viittä entistä maakirjataloa taas vastasi vuonna 1799 yksitoista uudempaa, halkomalla syntynyttä taloa jne.112
Mutta nämä ovat vain irrallisia vaikka kylläkin kuvaavia esimerkkejä niistä maaomaisuuden ominpäisistä järjestelyistä, joita vuosisadan varrella osaksi viranomaisten tieten mutta osaksi ja kai enimmäkseen näiltä lupaa saamatta tai edes sitä kysymättä savolaistaloissa tapahtui. Yleisempi, koko maakunnan oloja valaiseva kuva hahmottuu ymmärrettävästi ainoastaan sellaisista tietolähteistä, joita on syntynyt nimenomaan vain vanhoihin kantataloihin ja niistä halkomalla syntyneisiin uudempiin taloihin kohdistuneen verotuksen yhteydessä. Tällainen vero, joka ei koskenut torppareita eikä muutakaan tilatonta väestöä, mutta sitä vastoin ”kaikenlaisia taloja”, oli teiniraha. Sen kantoluetteloissa eivät siis torpansavut eivätkä muiden epäitsenäisten ruokakuntien lukumäärät sisälly – kuten esimerkiksi väkilukutaulujen savuluvut – maakirja- ja halkomalla syntyneiden talojen määriin.113
Mutta kuitenkin vasta vähitellen, sen jälkeen kun teinirahojen periminen oli joutunut kruunumiesten toimitettavaksi (1781), niiden kantoa koskevat tilitykset tulivat niin tarkoiksi, että näistä voidaan tehdä talonhalkomista koskevia päätelmiä.114 Tätä aikaisempaa ”maanlohkomista” onkin niinmuodoin koetettava selvittää teinirahatilitysten ohessa lähinnä henkikirjamerkintöjen nojalla, jotka etenkin sen jälkeen, kun laamanninverosta vapautetut ja sitä suorittavat savut oli erityisellä kuninkaan kuulutuksella käsketty merkitsemään eri sarekkeisiin, kävivät talonhalkomistakin entistä paremmin valaisevaksi. Aikakauden lopulla, vuonna 1864, jolloin teinirahoja lakattiin kantamasta ja josta lähtien niiden tarjoamia tietoja talojen halkomisesta eli siis talonsavujen määristä ei enää ole käytettävänä, tämän kehityksen tulos oli saavuttanut seuraavan asetelman viimeisessä sarekkeessa näkyvän asteen.115
Talonsavujen enemmyys maakirjaan merkittyjen talojen määrään verrattuna oli tietenkin läpikotaisin vallitsevana piirteenä kaikissa pitäjissä. Erityisen vilkasta oli tästä päätellen talonhalkomisten harrastus maakunnan pohjoisosissa, Iisalmen ja Kuopion entisten suurpitäjien alueilla ja myös Pieksämäellä, siis seuduilla, jossa asutuksenkin tihenemisen todettiin olleen suhteellisesti kaikkein voimakkainta (siv. 139). Satavuotiskautena 1760–1864 halkomalla syntyneiden talojen (talonsavujen) määrä lisääntyi Kuopion ja Iisalmen alueilla – entiset kappelit mukaan luettuina – 2620:lla ja Pieksämäen pitäjässä 402:lla, jota vastoin talonhalkomisten määrä tavoitti tuona aikana Mikkelin vanhassa rintapitäjässä vain 150:n ja Ristiinassa 160:n ”savun” lisäyksen. Vain Joroisissa ja Rantasalmella vuoden 1864 talonsavujen määrä osoitti sataa vuotta aikaisempiin lukuihin verrattuna vähemmyyttä, edellisessä 48:ää jälkimmäisessä 42:ää. Hallinnollisten aluemuutosten vaikutuksesta asetelman pitäjittäisissä lukumäärissä saattaa tietenkin piillä vähäisiä virheellisyyksiä ja niistä johtuvia näennäisiä kehitystendenssejä, mutta niiden vaikutus ei kuitenkaan muuta maakunnan talonhalkomisten määrästä saatua kokonaiskuvaa.
Maatilojen liiallisen pirstoutumisen estämisellä kruunu lähinnä pyrki varmistamaan verotulojensa jatkuvan juoksun. Autioitumisen ehkäiseminen olikin eräs viranomaisten tärkeimmistä tehtävistä. Sen takia he tarkkailivat jatkuvasti virkapiirinsä isäntien talonpitoa, olletikin kruununtilojen hoitoa, ja kun isäntien vanhetessa pojilla alkoi olla se aika edessä, että perheitä oli perustettava ja kohtalosta saatava oma osa erilleen, nimismiesten ja ,kruununvoutien sekä viimekädessä maaherrankin asiana oli tutkia ja ratkaista, kestikö talo jakamista vai ei ja jos kesti, kuinka monelle perijälle.
Siitä, millaisen savolaistalon piti 1700-luvulla tuottavuudeltaan olla, jotta se olisi päällänsä pitänyt, tai millaisesta ei enää jaettavaksi ollut, saadaan paraiten selvää lähtemällä syyniselostus oppaanaan kruununvoudin matkaan jotakuta tuollaista jakoon anottua taloa tarkastamaan. – Kuopion (nyk. Muuruveden?) pitäjän Ryönän kylässä (Rönäby) viljelivät veljekset Antti ja Ierikka Väätäinen isänsä jälkeen vuonna 1759 kruununtilaa n:o 6, josta kolmas veli, Olli Väätäinen, oli jo maaherra Frisenheimin aikana (1731) eronnut omaa ”torppaa” viljelemään. Nyt kuitenkin tämä Olli vaati kolmatta osaa kiinteimistöstä itselleen, ja edessä siis oli tilankatselmus sen toteamiseksi, kestikö talo kolmelle jakoa vai ei. Tutkimus osoitti, että taloon kuului peltoa kolmen ruistynnyrin kylvöala puolittain keskinkertaisen hyvää puolittain huonoa hieta- ja savimaata sekä lisäksi viisi kapanalaa viljelyskelpoisia tiluksia uuden pellon raivaamista varten. Niittyä oli 15 kuormanalaa ynnä osaksi kotipalstalla osaksi puolentoista peninkulman päässä talosta ulkopalstoilla ”puoleksi aivan huonoja puoleksi hieman parempia” metsätiluksia avaruudeltaan yhteensä 13 tynnyrin kylvöala. Niissä oli tosin vielä – mutta ei enää pitkiksi ajoiksi – jonkin verran aidastarpeita saatavana. Tukkeja ei ollut eikä myöskään polttopuita. Kalavedetkin olivat huonot ja vähätuottoiset. ”Jos nyt” – näin päätteli kruununvouti Martini – ”nuo kolme tynnyrinalaa peltoa ja viisi kapanalaa pelloksi kelpaavaa maata ynnä 12 tynnyrin- ja 27 kapanalaa metsää, kun siitä on vähennetty mainitut viisi kapanalaa viljelyskelpoista maata, jaetaan kolmen asujan kesken, saisi heistä kukin 1 tynnyrin- 12/3 kapanalaa peltoa sekä 4 tynnyrin- 9 kapanalaa metsää. Pellot olisi pantava kahtia nimittäin kylvös- ja kesantoaloiksi. Metsän olisi arvioitava hakkuun jälestä uudistuvan uutta kaskeamista varten 30 vuodessa, joten siis kukin näistä talonosakkaista saattaisi vuosittain kylvää 165/6 kapallista peltoon ja 417/30 kapallista metsään. Näistä kylvöksistä voisi toivoa 6–8 tynnyrin satoa, josta sitten, kun verot ja muut ulosteot olisi saatu selvitetyiksi, jäisi tuiki vähän kunkin osakkaan talouden turvaksi.” Niinmuodoin tämä Väätäisten kruununtila Ryönän kylässä näytti tuskin kestävän kolmelle veljekselle jakamista, ja maaherran päätös Ollin anomukseen tulikin olemaan kielteinen.116
Onkin ilmeistä, että seikka, joka tästä Väätäisten talon jakohanketta koskevasta esimerkistä paljastuu, nimittäin kaskimetsien riittämättömyys, on Savossa ollut ehkäisemässä ylen pienien tilanosuuksien syntymistä samaan tapaan kuin läntisemmän Suomen sarkajakoalueilla mahdottomuus pirstoa sarkoja kovin kapeiksi kaistoiksi. Kun kaskimetsien uudistumisen hitaus tai joutuisuus taas oli riippuvaista maiden laadusta, on niinmuodoin järkeispäättelyn mukaista edellyttää, että talojen halkominen on ollut vilkkainta juuri viljavimpien maiden alueilla, mikä tietenkään ei merkitse sitä, että itse tilusalat edes täällä olisivat sinänsä vielä kovin pieniksi kutistuneet. Tästä näkökohdasta katsottuna käykin hyvin ymmärrettäväksi äsken esitetystä asetelmasta todettava kehityspyrky: talonhalkomisten lisääntyminen oli voimakkainta juuri niillä savolaisalueilla missä maan laatu oli viljavinta ja siitä johtunut kaskimetsien uudistuminen nopeinta.
Mutta eivät vain tällaiset perimmältään luonnonoloihin pohjautuvat tekijät vaan johonkin määrin myös kansanomaiseen perintöoikeuteen kuulunut käytäntö on ilmeisesti vaikuttanut talojen liikanaista pirstoutumista ehkäisevästi. Perintöosuuksia perikunnalle osoitettaessa oli näet sitäkin katsottava, että talo saatiin pysymään suvussa. Se oli näkökohta, jonka ansiosta monessa savolaistalossa vielä nykyiseenkin aikaan pihatannerta tallaa samaa sukua kuin 1500-, 1600- ja 1700-luvulla ja kamarin seinää kaunistaa sukukunniakirja, katonharjaa sukuviiri.
Vanhimman veljen asema oli tiloja ja tiluksia koskevissa perintöseikoissa ylimalkaan vahvin. Tämä kansanomaisen perintöoikeuden vanhinta veljestä suosiva kanta, talonpoikainen sukumaakäsitys, johtui tietenkin ennen kaikkea vanhemmuuden kunnioittamisesta sinänsä, mihin Sanassakin neuvottiin, mutta osaksi myös siitä vaikutuksesta, mikä työllä oli omistusoikeutta luovana tekijänä. Samaan tapaan kuin työ tuotti omistusoikeuden yksityisiin raiviotiluksiin, peltoihin ja niittyihin, samoin kokonaisen tilan tai tilanosan, olletikin kantapaikan, omistus helposti meni sen nimiin, joka jo ikänsäkin puolesta oli taloon joutunut kauimmin ja siis eniten työtä tekemään, niinmuodoin juuri vanhimman veljeksen. Esimerkit tätäkin seikkaa paraiten valaisevat.
Talonpoika Matti Tiirikainen Kuopion pitäjän Niemisjärven kylästä valitti vuonna 1761 kamarikollegiolle sitä, että hänen nuorempi veljensä Tapani oli hankkinut immission, asujaoikeuden, mainitun kylän kruununtilaan n:o 2, jossa kuitenkin Tapanin lisäksi olivat yhteisinä asujina olleet muutkin veljekset, Matti ja nuorin veli Pekka, aina siitä pitäen, kun isä oli yhdeksän vuotta takaperin kuollut. Maaherran vaadittua jutun johdosta kruununvouti Martinilta lausuntoa tämä selitti tilan olevan viljelystensä puolesta hyvässä kunnossa, ”mitä ei ole saatu aikaan yksin Tapanin toimesta, koskapa Matti on vanhempi veli ja niinmuodoin kauemmin kuin Tapani ja Pekka siihen voimia ja aherrusta pannut ja Mattia on yhtälailla ellei paremminkin kuin toisia pidetty isäntänä isän kuolemasta lähtien siihen saakka, kun veljekset erosivat kukin omaksi ruokakunnakseen, jolloin hän veljesten suostumuksesta on saanut jäädä vanhaan asumapaikkaan ja Tapani on muuttanut ulkopalstalle, tehnyt sinne itselleen uutta peltoa ja rakentanut tarpeelliset suojat”. Lähinnä Matin vanhemmuus oli siis jo perintöseikkojen sovinnollisessa vaiheessa taannut tälle sekä oikeuden jäädä vanhalle konnulle asujaksi että eräänlaisen ”isännänkin” aseman koko talossa. – Iisalmen pitäjän Viitaan kylässä oli talonpoika Heikki Kumpulainen ottanut kolmen poikansa alaikäisyyden aikana 1750-luvun puolivälissä taloonsa kotivävyksi Lassi Huttusen, jota veljekset yhdentoista vuoden kuluttua, täysi-ikäiseksi tultuaan, yrittivät tilalta häätää poikkeen. Vedoten siihen, että hänet oli otettu kotivävyksi ja että hän jo lähes yksitoista vuotta oli tehnyt taloon työtä Huttusella näytti olleen melko pitävät edellytykset saada talosta osansa pidetyksi, mikäli näet paikan päällä toimeen pantava syyni oli osoittava, että talo kestäisi jakoa. – Tällaista vanhimman veljen etuoikeutta – joka kansanomaisen perintöoikeuden mukaan pyrki siis kotivävyihinkin asti ulottumaan – on jo vanhastaan myös lainsäädäntö osaltansa tukenut, kuten muuan vuoden 1684 asetus, jonka nojalla esimerkiksi entisen Iisalmen pitäjän Haajaiskylän Olli Laurinpoika Juntunen oli ”vanhemman veljen lapsena” saanut etuoikeuden erääseen sikäläiseen taloon, joka pienuutensa takia ei ollut halkomista sietänyt.117
Mutta joutuipa talo tai talonosa kenelle hyvänsä, aina sen haltuun ottaminen merkitsi samalla myös veroikeen alle astumista, slllä jo aikoja ennen tässä kuvattavaa kautta oli nimenomaan maasta tullut kruunun hersyvin verolähde ja maan haltijasta henkilöverotuksenkin tuottavin kohde. Niinmuodoin on tässä välttämätöntä yksityiskohtaisesti kuvata sitä rasitusta, joka menneinä aikoina kohdistui savolaisiin sekä maa- että henkilöverotuksen kautta. Veroseikat ovat näet kaikkina aikoina olleet ihmisen tosin napisten kantamaa mutta aina keskeistä elämänsisältöä.