Suomi sai oman yleiseen asevelvollisuuteen perustuvan armeijan 1878 annetulla ja vuoden 1881 alussa voimaan tulleella lailla sekä sitä täydentävillä asetuksilla.1 Niiden mukaan armeija koostui kolmenlaisista joukoista: vakinaisesta väestä, reserviläisistä ja noscoväestä. Asevelvollisuuden ikäraja oli 21 vuotta, ja arpalippu ratkaisi, joutuiko vakinaiseen väkeen vai jäikö reserviin. On laskettu, että noin viidennes kutsunnoissa kelpuutetuista seuloutui vakinaiseen väkeen.2
Heidän osaltaan asepalveluksen suorittaminen kesti pääsääntöisesti kolme vuotta, mutta kansakoulun käyneet selvisivät kahdella ja ylioppilaat yhdellä vuodella. Näitä lyhennetyn palvelusajan suorittajia oli Suomessa autonomian ajan lopulla kuitenkin vielä varsin vähän. Reserviläisiksi valikoituneet kutsuttiin kolmena perättäisenä kesänä harjoituksiin, minkä jälkeen he, kuten vakinaisessakin väessä olleet, kuuluivat vielä kahden vuoden ajan reserviin. Sen jälkeen heidät merkittiin nostoväkeen, josta vapautui 40-vuotiaana.
Tätä autonomian ajan suomalaista asevelvollisuusarmeijaa alettiin itsenäisyyden ajalla kutsua ”vanhaksi väeksi”. Jokaiseen läänin pääkaupunkiin perustettiin tarkk’ampujapataljoona ja kunkin pataljoonan alueelle neljä reservikomppaniaa. Kuopioon sijoitettiin 5. ja Mikkeliin 6. Suomen tarkk’ampujapataljoona. Savon alueelle reservikomppanioita tuli Iisalmelle, Suonenjoelle, Savonlinnaan, Mikkelin maalaiskunnan T uukkalaan ja Mäntyharjulle. Rekrytointialueeksi pyrittiin saamaan pataljoonan tai komppanian lähiseutu.
Ennen tarkk’ampujia sekä Kuopiossa että Mikkelissä oli ollut venäläisiä kasakoita. Heillä oli ollut vaatimattomat majoitustilat kaupunkien keskustassa, mutta suomalaiselle sotaväelle rakennettiin uudet kasarmit. Mallipiirustusten mukaiset, puiset, vakinaiselle väelle tarkoitetut kasarmirakennukset valmistuivat Kuopioon ja Mikkeliin vuosien 1881 ja 1882 vaihteessa. Vain kesäkäyttöön tarkoitetut reservikomppanioiden kasarmit rakennettiin vuosina 1883–1886.
Tarkk’ampujapataljoonien vahvuus oli noin 20 upseeria ja 530 aliupseeria tai miehistön jäsentä. Heidän tulonsa alueelle vaikutti monella tavalla kaupunkilaisten elämään. Kantahenkilökunta kasvatti kaupunkilaisten määrää ja toi varsinkin kauppiaille lisätuloja. Upseeristo oli enimmäkseen ruotsinkielistä. Sotilaiden läsnäolo näkyi ja kuului selvästi kulttuurin alalla. Pataljoonien soittokunnat ja kuorot antoivat julkisia konsertteja, ja urheilulajeiksi muuttuneet hiihto ja ammunta levisivät pataljoonien välityksellä siviilien keskuuteen. Myös harjoitukset ja suuret leirikokoukset kokosivat kiinnostuneen yleisön sekä kaupungeissa että maaseudulla. Sekä Kuopiossa että Mikkelissä oli sotilaita varten oma kirjasto ja raittiusseura.3
Koulutuksessa kiinnitettiin huomiota paitsi varsinaisiin sotilastaitoihin myös keisari-suuriruhtinaan ja hänen perheenjäsentensä nimien ja arvojen tuntemiseen. Venäläisten sotilasviranomaisten kanssa ei paljoa jouduttu tekemisiin. ”Pääesikunnasta kävi vain kerran vuodessa joku upseeri tarkastamassa upseerien karttaluonnosten piirtämistaitoa. Tarkastuksen jälkeen syötiin yhteinen päivällinen. Seurustelukielenä oli tälliiin venäjä. Suomen sotaväen päällikkii ja esikuntapäällikkii kävivät vuorovuosina tarkastamassa pataljoonaa. Kentällä vähän marssittiin ja tehtiin liikkeitä. Eivät ne tarkastukset sen kummempia olleet. Sitten oli erikoisia ampumataidon tarkastajia. Ne pojat kyllä panivat tiipinäksi. Ammuttivat sekä upseereilla että miehillä ja laskivat tulokset prosentteina ammuttuihin laukauksiin nähden”, kertoi Mikkelin pataljoonassa sen viimeisinä vuosina palvellut kapteeni D. Lindh.4
”Vanhan väen” aika kesti 20 vuotta. Suomen kenraalikuvernööriksi vuonna 1898 nimitetyn N. I. Bobrikovin aikana maan autonomista asemaa ryhdyttiin kaventamaan, ja tuolloin huomio kohdistui myös vuoden 1878 asevelvollisuuslakiin. Emämaahan Venäjään verrattuna suomalaisten asepalvelu oli huomattavan keveä, joten se haluttiin yhdenmukaistaa valtakunnan muiden osien rasituksen kaltaiseksi. Niinpä venäläiset tekivät vuoden 1899 ylimääräisille valtiopäiville aloitteen uudesta asevelvollisuuslaista. Kun Suomen säädyt kieltäytyivät sitä käsittelemästä, venäläiset säätivät ns. yleisvaltakunnallista lainsäädäntöjärjestystä noudattaen lain ilman Suomen valtiopäivien suostumusta.
Tämä vuoden 1901 asevelvollisuuslaki lakkautti Suomen armeijan, Kaartin pataljoonaa lukuun ottamatta, ja oikeutti määräämään suomalaiset asevelvolliset palvelemaan venäläisissä joukko-osastoissa. Muutos tuli voimaan vuoden 1902 alussa seurauksin, joista kerrotaan sortotoimia koskevassa luvussa. Reservikomppanioiden vuotuiset kesäharjoitukset oli lopetettu jo 1900. Upseereille tarjottiin uudet virat Venäjän armeijassa, mutta harva tarttui tarjoukseen. Tällainen poikkeus oli Mikkelin tarkk’ampujapataljoonan komentaja Moses Muurman. Venäjälle hänen ei kuitenkaan tarvinnut lähteä, vaan hän pääsi kutsuntatoimiston puheenjohtajaksi ja lopulta senaattoriksi.5
Tunnelmat Mikkelin tarkk’ampujapataljoonassa pidetyssä viimeisessä katselmuksessa olivat apeat. Kapteeni Lindh muisteli: ”Kenralikuvernööri Bobrikov kävi tarkastamassa pataljoonaa lakkauttamisen aikana. Antoi määräyksen, että upseerien oli kokoonnuttava klubille. Järjestyimme juhlasaliin arvon mukaan riviin, mutta pöydät olivat tyhjät. Tai ei aivan. Pöydille oli asetettu venäläinen sotilasaikakauslehti ’Ruskij invalid’. Bobrikov tuli, kätteli jokaista ja piti puheen, jossa sanoi, että hyvinhän täällä kaikki on, mutta henki on huono. Tervehti sitten ja poistui.”6 Yleisen vastarinnan seurauksena suomalaiset vapautettiin asepalvelusta ja rasitus korvattiin rahalla, ns. asevelvollisuusmiljoonilla.
Ilman armeijaa Suomen suuriruhtinaskuntaa ei kuitenkaan voitu jättää, joten kasarmeihin sijoitettiin venäläistä sotaväkeä. Näin Kuopiosta tuli kymmenennen ja Mikkelistä viidennen ”suomenmaalaisen” tarkk’ampujarykmentin varuskuntakaupunki. Kasarmit eivät riittäneet miehitysjoukkojen tarpeisiin, joten sotilaita majoitettiin myös muihin tiloihin. Enimmillään näitä joukkoja oli Suomessa niin paljon, että Mikkelin kaltaisessa noin 4 000 asukkaan pikkukaupungissa venäläissotilaita ja heidän perheenjäseniään oli ajoittain suunnilleen saman verran kuin kaupungin omia asukkaita. Paikallisen väestön kanssa venäläiset eivät kuitenkaan olleet tekemisissä, vaan sekä Kuopiossa että Mikkelissä heille rakennettiin jopa oma ortodoksinen kirkko ja kansakoulu.
Venäläisen sotaväen aika Suomessa kesti viisitoista vuotta. Jo autonomian ajan alussa oli tehty mahdolliseksi käyttää armeijaa siviilivirkakunnan apuna yleisen järjestyksen säilyttämisessä ja tulipalojen tai muiden onnettomuuksien torjunnassa, mutta venäläisen sotaväen aikana 1900-luvun alussa armeijan poliisitehtäviä lisättiin. Se aiheutti muutamia kireitä tilanteita, mutta yleensä rinnakkaiselo sujui ongelmitta. Maailmansodan puhjettua elokuussa 1914 Mikkelin koko kaupunginvaltuusto oli torilla seuraamassa sotilaiden jäähyväisparaatia, ja sekä Kuopiossa että Mikkelissä suuri joukko kaupungin asukkaita tuli asemalle katsomaan venäläisten sotaan lähtöä.7
Sota toi muutoksia Savoon sijoitettujen venäläisjoukkojen kokoonpanoon. Rintamajoukkoihin lähtijöiden tilalle Kuopion ja Mikkelin kasarmeihin tuli taisteluissa jo väsyneitä miehiä sekä uusia täydennysjoukkoja. Sen seurauksena venäläissotilaiden määrä Savossa noin kaksinkertaistui kolmen vuoden aikana.8 Venäjällä vuoden 1917 maaliskuussa puhjennut vallankumous, jossa tsaarivalta kukistettiin, muutti Suomenkin oloja, mutta Savossa vallansiirron kerrotaan sujuneen rauhallisesti. ”Vanhan väen” kasarmeista venäläiset alkoivat lähteä loppukesällä 1917 ja viimeisetkin marraskuun 1917 jälkeen.