Skip to content

Savon historian hämärtyneimpiä puolia ovat epäilemättä sen kaupallisen menneisyyden vaiheet. Monet tekijät, jotka muiden maakuntien tavaranvaihdolle antoivat tietyt selväpiirteisemmät linjat ja ikäänkuin kampesivat niiden kaupan lähemmäksi virallisen kauppalainsäädännönkin edellyttämiä muotoja, puuttuivat suuressa määrässä Savosta. Vallitseva kaupunkitaloudellinen kauppapolitiikka sopi näet sangen huonosti kaupungittoman Savon elämään. Savon kauppa turvautui suurelta osalta muotoihin, joita viranomaiset eivät pystyneet valvomaan ja joista siis tavanomaiset virallisen kontrollin asiakirjajätteetkin puuttuvat.

Sitä paitsi Savon kaupan yleiset taustaolotkin olivat eräissä suhteissa sellaiset, että maakunnan oman tavaranvaihdon määrää ei voida tutkimuksessa leikata ympärysalueiden – lähinnä Kymen kihlakunnan, Pohjois-Karjalan ja Pohjanmaan – tavaranvaihdosta erilleen. Maakunnan oman erikoislaatuisen aseman takia on ylimalkaan mahdotonta eritellä esiin mitään maakunnallista numeroainesta, joka valaisisi pelkästään vain Savon kaupan menneisyyttä. Miltään kohtaa Savo ei ulottunut suolameren rantaan, välittömästi merellisen kaupan yhteyteen (siv. 7,28). Sen ja merikaupunkien välillä oli sekä etelässä että pohjoisessa ja myös lännessä muiden maakuntien alueuta, ja itäisellä suunnalla siihen taas vaikuttivat voimakkaasti sikäläisten kauppayhteyksien, raja- ja salakaupan, tarjoamat mahdollisuudet. Kaupungittoman Savon kauppa oli kuin simpukan kuoressa, kanta enimmäkseen luvattoman syvällä rajantakaisen rtalousalueen tavaranvaihdossa kiinni.

1. KAUPUNKI JA MAASEUTU

Merkantiilisen talouspolitiikan pyrkimys talouselämän hyvään ”järjestykseen” pitämällä sen eri alat ”puhtaina”, toisiinsa sekaantumattomina, koitui kaupankäynnissä yksipuolisesti kaupunkien hyväksi.1 Maaseutu oli tarkkaan siivottava kaikesta kaupustelusta ja kauppa – tässä on syytä palauttaa mieleen jo ennestään tutut kauppapolitiikan pääperiaatteet – keskitettävä mahdollisimman täydellisesti kaupunkeihin, ja vielä näissäkin oli ulkomaan- ja sisämaankauppa tarkasti erotettava toisistaan siten, että ulkomaankauppa kuului merenrannan tapulikaupunkien hoidettaviin kaupan muotoihin, sisämaankauppa taas ylämaan- eli maakaupungeille.

Vanhojen kauppa-asetusten, etenkin vuoden 1614 kauppa- ja purjehdussäännön sekä 1617 kauppaordinantian mukaan tapulikaupungit voivat käydä ns. aktiivista ja passiivista ulkomaankauppaa, toisin sanottuna, niihin sai tuoda ulkomaan tavaraa ulkomaisilla laivoilla, ja itsekin ne saivat laittaa laivoja maailmalle. Tällainen aktiivisen ja passiivisen kaupankäynnin edut käsittävä oikeus kuului Suomenlahden kaupungeista vanhastaan Viipurille ja Helsingille. Porvoo oli ne menettänyt jo 1614. Viipurin jäätyä vuonna 1721 valtakunnan rajan taakse sen tapulioikeudet peri ensin Hamina (1723) ja sen jälkeen, kun tästäkin oli Turun rauhassa tullut ”venäläinen” kaupunki, Degerby–Loviisa (1745). Suomen länsirannan Turkua pohjoisemmat kaupungit taas olivat ns. Pohjanlahden kauppapakon kahleissa, mikä merkitsi sitä, että sikäläisten porvarien oli suunnattava vientinsä joko Turkuun tai Tukholmaan, eivätkä he siis saaneet aktiivista ulkomaankauppaa itse harjoittaa puhumattakaan passiivisesta eli siis siitä, että niihin olisi ulkomaan laivoja saanut tulla. Nämä kaupungit olivat niinmuodoin kaupallisten oikeuksiensa puolesta oikeastaan ylämaankaupunkeihin verrattavia. Turun-Tukholman sulku esti niiltä ulkomaiset ja jopa sulun takaiset kotimaisetkin yhteydet aina vuoteen 1765 saakka, jolloin Pohjanlahden kauppapakko murtui ja Pori, Vaasa, Kokkola ja Oulu saivat täyden kauppavapauden sekä Kristiina, Uusikaarlepyy, Pietarsaari ja Raahe oikeuden käyttää hyväkseen naapurikaupunkien tapulioikeutta ja siis käydä niiden lastauspaikoista käsin ulkomaankauppaa.

Maakaupunkien asema jäi tällaisen järjestelmän ja kauppapolitiikan vallitessa koko nyt kuvattavana kautena sangen heikoksi, ja sen mukaisesti ne olivatkin oikeastaan vain eräänlaisia tapulikaupunkien ylämaatoreja, kitukasvuisia asutustihentymiä, joilla oli oikeus harjoittaa ainoastaan sisämaankauppaa vähäisillä toriaukeillaan ja omilla ja maaseudun markkinoilla. Ylämaankaupunkien tehtävänä oli hankkia meren rannan tapulikaupungeille maalaistuotteita vientitavaroiksi ja hoitaa tapulikaupungeista tuomiensa ulkomaan tuotteiden jakelu omassa kaupungissaan maalaisille. Samoin kuin tuontikaupan siis myös viennin oli keskityttävä kaupunkeihin kaikissa portaissaan hankinnan lähteiltä vientisatamaan saakka.

Tästä tapulikaupungin ja ylämaan välisestä tavaranvaihdosta merkantiilisessa kauppalainsäädännössä oli tietenkin lukuisia määräyksiä olemassa. Sisämaan kaupassa piti asetusten edellyttämän järjestyksen olla sellainen, että ylämaankaupungin kauppias kuljetti maalaisilta hankkimansa tuotteet tapulikaupunkiin ja vastavuoroon piti sieltä noutamiaan kauppatavaroita ylämaankaupungissa maalaisille tarjona. Yleisen lain kauppakaaressa näistä kaupungittoman savolaisen kannalta erittäin tärkeistä seikoista määrättiin seuraavaa: ”Tapuli-caupungein Porwarit saawat, kukin caupungisans, cauppa tehdä oman maan ja ulcomaan miesten canssa. Ei mahda he muutoisin, cuin wapamarckinoilla ylhäisisä caupungeisa [so. ylämaankaupungeissa], muiden canssa cauppa tehdä, cuin Porwarein canssa nijsä samoisa; ei cuitengan heille ole sallittu silloin nijlle myydä toisin, cuin joucottain. Ylhäisen Caupungin Porwarit mahtawat laiwain uloswarustamises osalliset olla, nijn myös tapuli-caupungeisa myydä joucottain ne calut, cuin he saawat sisälle; eli anda ne wiedä sijhen caupungijn, cusa he itze owat ja asuwat.”

 

Tällä kauppapoliittisen lainsäädännön kaupunkikeskisyydellä ei ollut oikeastaan minkäänlaista vastaavaisuutta entisajan yhteiskuntarakenteen suuruussuhteissa. Yhteiskunta oli näet vielä pitkät ajat läpeensä agraarinen, maatalousvaltainen. Kaupunkeja oli melkoinen määrä, mutta enimmät niistä olivat aivan mitättömiä, eivätkä monet 1700-luvun ylämaankaupungit paljoakaan poikenneet ulkonäöltään ja oloiltaan tavallisesta maalaiskirkonkylästä. Kauppiaat niissä pitivät karjaa ja viljelivät maata kuin konsanaan talonpojat. Maalaiselinkeinot ruokkivat entisajan pienien porvariyhdyskuntien elämää lähes yhtä näkyväisesti kuin käsityö ja kaupanteko. Väestömäärältäänkin kaupungit olivat tykkänään maaseudun varjossa. Tämä koski koko 1700-lukua, ja vielä vuonna 1800 kaupunkilaisväestön osuus oli Suomen koko väkiluvusta vain 5,6 % eikä ollut tästä vuoteen 1870 mennessä kohonnut kuin parilla prosenttiyksiköllä. Eikä siinä vielä kylliksi. Sitä vastoin, että vallitseva talouspolitiikka pyrki keskittämään koko kaupan mahdollisimman täydellisesti kaupunkeihin, maalaisissa itsessään – tuossa 95 % :ssa väestöstä – iti ainaista halua käydä kauppaa nimenomaan muullakin tavalla kuin pelkästään kaupunkikauppiaan tiskin vaiheilla. Asetusten ahdistelemalla ”maakaupalla” olikin entisajan maalaisen elämässä niin suuri osuus, että siitä lähes kaikissa maatalouksissa tuli eräänlainen vapaa-ajan harrastelu, useiden kohdalla jopa lainvastainen ”päätoimikin”, minkä kyllä epälukuiset tuomiokirjamerkinnät ja myös hallintoviranomaisten monet kertomukset epäämättömästi todistavat. Näin tunkeutuivat kaupunkilaiselinkeinot maaseudulle ja maalaiselinkeinot kaupunkeihin. Elävässä elämässä jäi talouspolitiikan tarkoittama ”hyvä järjestys” ainaisiksi ajoiksi saavuttamatta.

 

Savossa tämä kaupunkikeskisen talouspolitiikan ja olevien olojen, opin ja elämän, välinen ristiriita oli erityisen räikeästi näkyvissä. Koko vapauden ajan ja vielä alkupuolen kustavilaistakin aikaa, kuusikymmentä vuotta (1721–1781), Savo näet oli täysin kaupungiton maakunta. Parinkymmenen porvarin mitätön savupirttikaupunki Savonlinna oli 1721 maatunut Vehkalahden (Haminan) markkinapaikaksi ja varsinaisen maakunta-alueen ulkopuolella sijaitseva Lappeenranta menettänyt kaupunkioikeutensa jo 1683. Siitä pitäen tämä viimeksi mainittu tienoo oli ollut ensin Viipurin sekä Uudenkaupungin rauhan jälkeen Haminan alaisena markkina- ja torikauppapaikkana. Turun rauha saattoi sitten nämäkin jo kaupunkioikeutensa kadottaneet Savon lieveseutujen vanhat kauppapaikat valtakunnan rajan taakse. Savo oli laidasta laitaan puhdasta maaseutua. Vasta Kuopion ja Mikkelin perustaminen (1782 ja 1838) sekä Savonlinnan saaminen taas kotimaakunnan yhteyteen (1812) tuottivat Savolle sen omien aluerajojen piirissä ne ulkonaiset edellytykset, joita asetusten suosiman kaupunkikaupan muodot olisivat välttämättömästi jo aikoja ennen vaatineet. Tällöin olivat kuitenkin merkantiilisen kauppapolitiikan kireät valjaat alkaneet jo – olletikin viljakaupan osalta – jonkin verran liitoksistaan löystyä.

Mutta tässä kaupungittomuudenkin tilassa savolaisilla oli toki jatkuvaa kaupanteon tarvetta ja pakkoa. Tosin eräänlainen kaupattakin pystyssä pysyvä omavaraisuus riitti entisajan savolaistalouksissa melkein kaikkia niiden tarpeita vastaamaan, kun näet nämä tarpeet, elämän välttämättömät vaatimukset, olivat vielä ylen vähäiset ja niistäkin suurin osa voitiin tyydyttää suoranaisena vaihtona, tavarana tavarasta ja palveluksina palveluksista. Ajanmittaan kuitenkin tarpeiden laajeneva moninaisuus lisäsi kaupanteonkin tarvetta ja ennen kaikkea kruunun veroihin ja veropalkkoihin vaaditut rahaerät samoin kuin myös tietyn välttämättömän ostotavaran – lähinnä suolan – saamisen pakko pani väestön kaiken uhallakin rahan hankkimista, kaupankäyntiä, yrittämään. Mutta edellä kuvatuissa oloissa, maakunnan ollessa ilman omia kaupunkeja ja olletikin Uudenkaupungin rauhan rajan katkaistua entiset yhteydet vanhaan Viipuriin, tästä yrittämisestä ei saattanut enempää tulla kuin surkeasti kituva kauppa.

 

Tämän kituvan kaupan historia ei käy täysin ymmärrettäväksi ottamatta ensin selvää siitä, millaiset kehitysedellytykset Savon kauppa menetti, kun Uudenkaupungin rauha viilsi vanhalta viipurinkaupalta sen taloudelliseen takamaahan työntyneet juuret poikki. Nämä etelänsuuntaiset kaupalliset yhteydet olivat ulottuneet Savon peräpitäjiin saakka ja keskittyneet Saimaan suurien vesialojen eteläisimmässä sopessa, Lappeenrannan markkinapaikassa, ylämaan asukkaiden ja Vii­ kauppiaiden väliseksi vilkkaaksi kaupanteoksi. Muuan Lappeenrannan laiturimaksujen luettelo vuodelta 1702 ja sen tarjoamiin tietoihin rakentuva edellisen sivun asetelma valaisevat oivallisesti tätä savolaisen viipurinkaupan silloista vilkkautta ja samalla siis sitäkin, miten mittavat kauppasuhteet tässä katkesivat Viipurin ja Savon – kauppapolitiikan kannalta: kaupungin ja sen talousalueeksi tarkoitetun maaseudun – joutuessa vuonna 1721 eri puolille valtakunnan rajaa.2

2. KAUPAN SUUNTA

Mutta vaikka raja nyt olikin viiltänyt Savon ja Viipurin välisiltä liikeyhteyksiltä valtasuonet poikki, ei toki Suomenlahdelle pyrkivä kaakon-etelänsuuntainen kauppa tähän tyrehtynyt. Jo Uudenkaupungin rauhankirjan 16. pykälä tavallaan takasi vanhan yhteyden jatkuvuuden. Tullin kautta kulkevaa rajanylistä kauppaa piti näet saataman edelleenkin ”kaikilla tavaroilla vapaasti ja esteettömästi harjoittaa”. Ylämaalaisilla oli tietenkin hyvää halua tähän mahdollisuuteen turvautua, ja myös Viipurista käsin vanhoja kauppasuhteita pyrittiin jatkuvasti ylläpitämään.

Jo heti rauhan jälkeen viipurilaiset ryhtyivät hankkeisiin savonkauppansa kohentamiseksi. Huhtikuussa 1722 porvaristo kokoontui keskustelemaan anomuksesta, joka oli tarkoitus lähettää Venäjän hallitukselle Lappeenrannan vapaakaupan saamiseksi entiselleen. Kauppiaat valittivat surkeaa tilaansa: vuonna 1710 oli palanut yli 24.000 tynnyriä tervaa ja vilja-, suola- ja rihkamapuoteja ja -aittoja tavaroineen kaikkineen Siikaniemellä, Linnasaarella ja Revonhännässä sekä 26 laiva­astia pikeä ja lautoja ynnä lisäksi maaseudulla sahoja ja muita rakennuksia. Tavaroita oli toki vihdoin saatu Saksan ja Hollannin kauppamiehiltä velaksi, mutta sotatila oli kohottanut rahtivakuutusmaksuja huikeasti ja sitä mukaa myös tavarain hintoja. Viipurilaiset puolestaan olivat vanhaan totuttuun tapaansa vielä sodan aikanakin velkakaupalla ja jopa verojenkin ja muiden rasitusten maksuissa auttaneet Savon ja Karjalan rahvasta, niin että kaupungin asukkailla oli nyt sotatilan päätyttyä (1722) maaseudulta saatavia yli 60.000 ruplan määrä.

Tässä hädässä viipurilaisilla oli nyt oleva paraana turvana juuri tuo perinteellinen sisämaan järviylängön kauppa, joka Lappeenrannassa solui kuin tuuttiiin Viipurin porvarien puoteihin korjattavaksi. Pyydettiin rajantakaiselle rahvaalle myönnettäväksi oikeutta saapua mielensä mukaan tavaroineen Viipuriin, ja kun ruotsalaiset olivat rauhan solmimisesta saakka tehneet kaikenlaista estettä sanotun kauppaliikkeen harjoittamiselle, viipurilaiset anoivat keisarin mahtavaa suojelusta, ”että meidän sallittaisiin” – he nöyrimmin esittivät – ”vapaasti ja muita maksuja kuin pikkutullia suorittamatta käydä kauppaa Ruotsin alamaisten ja suomalaisten talonpoikien kanssa kaikilla kauppapaikoilla ja myös Lappeenrannassa ja että me viedessämme sinne tavaroita myytäväksi ja tuodessamme sieltä ostettuja tuotteita takaisin nauttisimme samoja vapauksia ja oikeuksia kuin Ruotsin alamaiset eikä rahvasta estettäisi Hänen Kuninkaalliselle Majesteetilleen ja Ruotsin Kruunulle kuuluvilta seuduilta tuomasta tänne Viipuriin tavaroitaan, tervaa, viljaa, voita, talia ja muuta sellaista, millä he voisivat velkansa vähin erin selvittää. Sillä jos meiltä riistetään rajoittamaton vapaakauppa Ruotsin alamaisten kanssa emmekä siis pääse saataviimme käsiksi ja jos Ruotsin puolella, kuten sanotaan, meiltä tavaroistamme vaaditaan suurta meritullia, me suistumme mitä suurimpaan kurjuuteen”.3

Viipurilaiset eivät suinkaan asiaansa heittäneet pelkän anomuksen varaan. Kuin konsanaan luvan saaneina porvarit kulkivat entisestä tottumuksestaan Lappeenrannan tavara-aitoilla ja saapuivat heti rauhan tultua sikäläisille syysmarkkinoille savokarjalaista ostajakuntaansa tavoittamaan. Näille ylämaan liiketuttavilleen heillä oli nyt, 1720-luvun alkupuolella, muutakin asiaa kuin vain varsinainen kaupanteko. He näet pyrkivät, kuten äskeisessä anomuksessaankin, ihan totta tarkoittaen rajantakaisiin saataviinsa käsiksi, vaativat vanhoja tavara- ja rahavelkoja nyt lopullisesti maksettaviksi ”siten säikyttäen” – maaherra Frisenheim mainitsi – ”osan talonpojista sanotuille markkinoille tavaroitansa tuomasta”.

Viipurinsuuntaisen kaupan sitkeä elinvoima piilikin juuri näissä vanhoissa velkasuhteissa. Maaherra Frisenheimin hallitukselle vuonna 1725 lähettämästä selvityksestä näkyy, että sikäläisillä porvareilla oli sanottuja saatavia rauhan jälkeen yhä sangen runsaasti Savossa. Velkojen runsautta lisäsi nyt – rajarailon auettua velkojan ja velallisen väliin – eritoten se, että viipurilaiset yrittivät vielä ennen lopullista eroa saada myös ne maksurästit suoritettaviksi, joita oli vanhemmiltakin ajoilta tiedossa. Heti rauhanteon jälkeen kauppamiehillä oli alkanut kova kiire tilikirjojensa tutkimisessa. Vuosikymmenien takaisia saatavia vedettiin esiin, niin että talonpoikien lapset ja lastenlapsetkin joutuivat tilille siitä, mikä heidän esivanhempansa vastattavaksi oli aikoinaan viipurilaisten kirjoihin viety, jopa niin, että tykkänään vieraidenkin, entisten talonhaltijain, velkoja pantiin uusien isäntien suoritettaviksi. Tällaisella velkasuhteiden kytkennällä talojen omistajavaihdok­siin näkyy kyllä olleen yleisempääkin käytäntöä (siv. 683), mutta näiden vanhojen 1600-luvun ja äskeisen sota-ajan savolaissaatavien hsänä oli Viipurissa nyt vielä rauhanteon jälkeenkin syntyneitä ihan vereksiä velkoja. Viipurin kauppiaat olivat näet antaneet jatkuvasti luottoa talonpojille ”huolimatta siitä” – Frisenheim kertoi – ”että heitä on neuvottu moista välttämään, jotta heidän ja maakunnan väliset läheiset suhteet ja niiden tuottamat vahingolliset seuraukset saataisiin hävitetyksi”. Maaherra pitikin näitä epämääräisiä velkavaatimuksia uusissa rajaoloissa sangen arveluttavina. Viipurilaisten vaatimuksista ei olisi loppua tuleva, ja ”salaisen yhteyden ylläpitämiseksi heidän saamisistaan rakentuisi oikopolku maakuntaan.”4

Velka-asiassaan Viipurin kauppiaat näkyvätkin joutuneen tappiolle, tai ainakin saatavien suoritustilaan saaminen lykkäytyi tuonnemmaksi. Uudenkaupungin rauhantraktaatin 12. pykälä kuitenkin selvästi edellytti yksityisten henkilöiden velkasaatavien voimassa pysymistä, ja niinpä asia joutuikin taas – tällä kertaa Venäjän hallituksen alotteesta – vajaan kolmen vuoden kuluttua esille. Äkkiarvaamatta näet Viipu­in kauppiaat saivat tammikuussa 1728 maistraatin sihteerin Karl Fredrik Krompeinin kautta hallitukseltaan määräyksen, että heidän oli vielä samana päivänä jätettävä summittaiset tiedot saatavista, joita kullakin oli ruotsinpuolisilta talonpojilta perittävänä. Ilmoituksen laiminlyöminen oli merkitsevä velkavaatimusten raukeamista. Tiedustelun tulos valaisee oivallisesti Viipurin porvarien Savoonkin saakka yhä vielä ulottuneita kauppasuhteita ja velkavaatimuksia, jotka vain muutamien aniharvojen kauppiaiden – esimerkiksi Piilsen ja Havemannin – oli siihen mennessä onnistunut saada selvitetyksi. Useimmilla oli yhä vieläkin melkoiset määrät saatavia Savossakin perimättä.

Niinpä ruotsinpuolisten velkojen kokonaissumma nousi 262.181 kuparitaalariin eli 27.965 ruplaan 97 kopeekkaan, sillä 1 taalari vastasi kymmentä ja kahtakolmasosaa kopeekkaa eli siis kopeekka kolmea äyriä. Tästä summasta ei tosin savolaisvelkojen kokonaismäärä käy sinänsä selville, koska muutamat kauppiaat vain ylimalkaisesti mainitsivat velkamiehensä olleen ”Savonlinnan läänistä”, ”Savon ja Karjalan piiristä” tai yleensä vain ”Suomesta Ruotsin puolelta”. Tarkemmat tiedot olivat selvästi jäljennöksiä kauppiaiden omista tilikirjoista – kuten esimerkiksi Johan Tesche nimenomaan huomauttikin – ja näistä käy selville velalliset pitäjittäin jopa taloittain ja heidän pienimmätkin velkaeränsä. Kymmenen Viipurin kauppahuonetta – Werner Wulffert, Jurgen Naht, Giörell Anna Luding, Hinrich Saehls, Hans Tesche, Catharina Ruuth, Jakob Dannenberg nuorempi, Johan Wilhelm Schauerin perilliset, Jakob Fresen perilliset ja Jakob Dannenberg vanhemman puolesta tämän vävypoika Peter Hertz – olivat näitä huolellisia, velallisten kotipaikkakunnatkin tarkasti merkinneitä tilikirjan pitäjiä, joten heidän saamisensa osoittavat paitsi velkasuhteiden määriä myös niiden maantieteellistä ulottuvuutta Viipurin kaupungin taloudelliseen takamaahan. Yleiskuvan ja vertailukohtien saamiseksi seuraavalla sivulla olevaan velallistilastoon on sijoitettu myös ne tiedot, joita on olemassa puheenalaisten kymmenen kauppiaan velkamiehistä savolaispitäjien ulkopuoleltakin, ja velkasuhteiden ajallisen ulottuvuuden valaisemiseksi ryhmitellään kolmen tilikirjan pitäjän – Catharina Ruuthin, Jakob Dannenberg nuoremman ja Peter Hertzin – velkasaatavat rinnakkaistilastoksi sen mukaisesti, miltä vuosilta näiden vuonna 1728 esittämät vaatimukset periytyvät.5

Viipurin kauppiaiden velallispiiri oli siis vuonna 1728 yhä sangen laaja, ja saamiset ulottuivat kaukaa 1600-luvun puolelta Uudenkaupungin rauhan jälkeisiin aikoihin asti. Lueteltujen lisäksi tähän velallispiiriin kuului eräiden toisten kauppiaiden velallisina vielä monia velkamiehiä muualtakin Suomesta, Sortavalasta, Uukuniemestä, Hämeenlinnasta, Porvoosta ynnä muualta. Helppo on havaita – minkä kyllä muutenkin jo arvasi – että velallisia oli tietenkin runsaimmin lähellä Viipuria ja niissä kaukaisemmissakin pitäjissä, jotka sijaitsivat kaupunkiin johtavien maanteiden ja Lappeenrannan markkinapaikkaan tuovien venereittien varsilla. Niinpä kaikki tuhannen taalarin ylittäneet pitäjittäiset velkaerät keskittyivät juuri tällaisille seuduille, kun taas vähäiset saatavat kuuluivat kauppa-alueen perimmäisiin pohjukkoihin tai hankalien taipaleiden taakse. Savolaisten osuus teki yksistään näiden kymmenen Viipurin kauppiaan velkasaatavista – poikkeuksellista Lappeen summaa lukuunottamatta – yli puolet (55 % ) , ja tällä suunnalla velkasuhteet ulottuivat maakunnan peräpitäjiin, Kuopioon ja Iisalmelle saakka.

Tämän hätäisesti toimitetun tiedustelun tulokseksi ei vieläkään tullut ylämaan velkasuhteiden lopullinen selviäminen. Kun näet maistraatti tahtoi taas vuonna 1731 tietoja Viipurin kauppiaiden rajantakaisista saatavista, niiden yhteissummaksi kertyi vielä tällöinkin 109.601 kuparitaalaria, josta kuitenkaan Savon osuutta ei voida eritellä esiin. Velat olivat tosin vuoden 1728 summaan (262.181 kuparitaalaria) verrattuna huvenneet enemmällä kuin puolella, mutta ilmoituksista ei selviä, olivatko nämä jälkimmäiset saatavat yksinomaan edellisten velkasuhteiden jätettä vai sisältyikö niihin väliaikanakin (1728–1731) ehkä muodostunutta uutta velkaa. Tätä pitemmälle eivät viipurinsuuntaisen velkakaupan jäljet tunnu tässä yhteydessä selkiävän.6 Arvattavasti kuitenkin moni savolainen rauhanjälkeisillä, usein luvattomilla, kauppamatkoilla Viipurissa liikkuessaan joutui sikäläisten velkojainsa ahdistelemaksi ja kenties uuttakin velkaa tekemään. Sitä paitsi monet Viipurin kauppiaat siirtyivät 1720-luvulla äsken perustettuun Haminaan ja veivät sinne mukanaan myöskin vanhat viipurinaikaiset velkavaatimuksensa.

Maaherra Frisenheimin ponnistuksia Savon kaupan elvyttämiseksi nämä Viipurin kauppiaiden velkavaatimukset pyrkivät tietenkin suuresti sotkemaan. ”Jos minä” – hän kertoi talonpojistaan – ”rauhansopimuksen mukaisesti virkakeinojeni avulla pakottaisin heidät velkansa suorittamaan, kävisi tämä liian raskaaksi rahvaalle ja lamauttaisi sekä tavaran tuonnin [nim. Lappeenrannan markkinoille] että kaupan toipumisen.” Mutta toisaalta taas – samasta kaupan elvyttämisen syystä – oli kyllä rajantakaisia kohtaan osoitettava sopivasti suosiollisuuttakin. Omassa maakunnassa oli näet niihin aikoihin vain aniharvoja kauppaliikkeen harjoittajia ja nämäkin maaherran tietämän mukaan ylen kykenemättömiä tehtäväänsä kunnollisesti hoitamaan. Kuninkaan tullituloja uhkasi näin ollen vaara, että talonpojat kauppiaiden puutteessa veisivät tuotteensa Lappeenrannan ohi oikopäätä Viipuriin. Tämän estämiseksi Frisenheim sallikin ”tällä kertaa” (1723) viipurilaisten tehdä rauhassa kauppoja Lappeenrannan markkinoilla samalla tietenkin visusti varoen paljastamasta oman maakuntansa kauppaolojen silloista surkeutta. Maaherran tarkoituksena oli ainoastaan ”osoittaa halua ylläpitää hyvää naapurisopua ja luottavaisuutta” rajantakaisten kanssa. Samalla hän antoi kuitenkin tietää, ettei heidän voitaisi sallia vastedes harjoittaa elinkeinoaan markkina- eikä muinakaan aikoina Lappeenrannassa. Viitaten rauhankirjan määräyksiin maaherra neuvoi ”nyt toisen herruuden alaisuuteen joutuneita” viipurilaisia noudattamaan samaa ”vapautta”, mikä muillekin ystävyyssuhteissa oleville kansakunnille oli suotu, toisin sanottuna, harjoittamaan suuren meritullin alaista tapulikaupunkikauppaa.

Mutta – kuten edellä jo kerrottiin – tähän uuteen asiain tilaan Viipurin kauppiaat eivät suinkaan tahtoneet taipua. Savon ja Karjalan vanha kauppa oli heidän mielestään rajarailosta huolimatta saatava taas luistamaan, tavaranvaihto Lappeenrannassa ja lähimaakunnassa py­yväisesti vapaaksi ja rahvaalle oikeus tuoda tervansa, viljansa, voinsa, talinsa Viipuriin vain pikkutullia rajanpinnassa suorittamalla. Vaatimuksiaan tukeakseen viipurilaiset hankkivat lisäksi puoltavan lausunnon komerdantiltaan Ivan Shuvalovilta, joka oitis kiiruhti selittämään, että Uudenkaupungin rauhantraktaatti takasi Viipurin porvareille oikeuden pikkutullin alaiseen Ruotsin puolen vapaaseen kauppaan6a. Muka Ruotsinkin tullituloista huolehtien Shuvalov kuitenkin vielä tämän lisäksi viekkaasti ehdotti, että viipurilaiset saisivat – todellakin suurta meritullia suorittaen – käydä Lappeenrannan markkinoilla niin kauan kauppaa kuin velkasaatavat, joiden tiedettiin nousevan 60.000 ruplan määrään asti, olisi saatu perityiksi talonpojilta pois. Tietenkään velkasuhteista ei olisi kuunaan loppua tullut! Ilmeisesti viipurilaiset kuitenkin saivat muutaman vuoden ajan 1720-luvulla oikein luvan turvin käydä sanotuilla markkinoilla, mutta kun heidän kauppansa ennen pitkää alkoi siinä määrin Lappeenrannassa paisua, että se pyrki jo työntämään syrjään Haminankin porvarien edut, nimittäin näiden maakunnan rahvaaseen punomat uudet liike- ja velkasuhteet, tehtiin Viipurin porvarien Lappeenrannassa harjoittamasta julkikaupasta vuonna 1724 pikainen loppu.7

 

Mutta kaakonsuuntaisen kaupan vaikutukset eivät suinkaan tähän päättyneet. Kun suuri osa koko Savon ja Karjalan kaupasta jatkuvasti imeytyi Lappeenrantaan, joutui se siinä kuin väylän valinnalle. Äsken tehty tie (siv. 526) ja kruunun kauppapolitiikka neuvoivat talonpoikaa Haminan suuntaan, mutta toisaalla, moniaita peninkulmia lähempänä kuin Hamina, tuttujen taipaleiden takana, houkutteli yhä vanha Viipuri. Lappeenrannasta rajalle oli vain neljännestä vaille pari peninkulmaa ja siitä Viipuriin 3. Siellä sai tervastakin 14–15 taalaria tynnyriltä, siis verrattomasti paremman hinnan kuin Haminassa. Sitä paitsi maaherra Frisenheim tiesi kertoa jo 1720-luvun lopulla, että Viipurin kauppiailla oli tapana pitää kauppapalvelijoitaan vakituisesti maakuntaa lähellä sijaitsevissa rajakylissä Vanhan Suomen puolella nimenomaan houkuttelemassa rahvasta kaupankäyntiin yli rajan.8 Lappeenranta itse oli ja jäi kauppakeskuksena aivan mitättömäksi. Mutta siitä, miten Savon kauppa tältä eteläiseltä veräjältään viranomaisten harmiksi yhä harhautui Viipurin porvareita tavoittamaan, on kuitenkin sopivaisinta kertoa tarkemmin vasta sitten, kun tuonnempana vielä tulee kuvattavaksi maakunnan raja- ja salakaupan kirjavat keinot. Nyt rytisi jo metsä toisella taholla uutta tietä avattaessa Suomenlahden suuntaisen ylämaankaupan kulkea. Hallintokeinoin oli kauppa nyt kammettava uuteen, äsken perustettuun tapulikaupunkiin Haminaan ja entinen ura pantava väenvängällä tukkoon.

Maaherra Frisenheim näiden pyrkimysten etunenässä innokkaimmin ponnisteli. Jo heti rauhan tultua hän ehdotti rajan sulkemista sotilasosastoilla luvattoman viipurinkaupan estämiseksi ja Vehkalahden kauppiaskunnan ja tavaratukkujen suojelemiseksi, ja ryhdyttyään samoihin aikoihin (1722) toimiin uuden maantien avaamiseksi Lappeenrannasta Vehkalahteen hän saattoi hallitukselle vakuuttaa tietöiden paraiten edistävän kaupan asettamista ”Hänen Kuninkaallisen Majesteettinsa tahtomalle ja käskemälle kannalle”. Ennen kaikkea tupakkaa ja suolaa piti Vehkalahden kautta saataman Lappeenrannan syysmarkkinoille sellaiset määrät, että maakunta saisi siitä tarpeensa tyydytetyksi. Samasta syystä – kaupan kääntämiseksi kaakosta etelään – Frisenheim myös hoputti uuden rajarailon avaamista korostaen yhtämittaa rajankäynnin merkitystä esteettömän kauppaliikkeen ensimmäisenä edellytyksenä. ”Rahvaaseen juurtunut epätapa hakeutua luvattomasti Viipurin puoleen” – maaherra selitti kuninkaalle – ”ja siten vähentää ja kätkeä Teidän Kuninkaallisen Majesteettinne tuloja saataisiin näin loppumaan ja viipurilaisten kanssa käytävä kauppa sitä mukaa estetyksi”. Paitsi Vehkalahden kauppapaikka myös Lappeenranta oli ehdottomasti saatava paaluvarustuksella suojatuksi, jotteivät ns. rosboinikit, ”Venäjän puolella mahdottomasti paisuneet ryövärijoukkiot”, saisi käsiinsä tavara-aittoja ja asukkaiden varastoja. Ja ennen kaikkea: nyt piti ”ulkomaalaiset” saataman tottumaan tähän saakka tuntemattomana pysyneeseen Vehkalahden uuteen satamapaikkaan.9

Tällaiset hankkeet niveltyivät nyt hyvin rajanpuolustuksenkin pyrkimyksiin. Niinpä Suomen sotaväen ylipäällikkö kenraali Stackelberg asetti vartiostot rajanpinnan kapeikkoihin, varmisti –kuten Frisenheim oli esittänyt – Lappeenrannan ”erittäin runsastuottoiset vuotuismarkkinat” sekä Savosta tulevan tervan ja sikäläisen asujaimiston elämisen mahdollisuudet ”kaupungin” ympäri rakennuttamallaan paaluvarustuksella ja lähetti vihdoin ”Vehkalahden tielle” 10–12 miehen komennuskuntia ylläpitämään järjestystä ja etenkin ehkäisemään vientiä Viipuriin, ”jotta kauppa kääntyisi Vehkalahteen”.10

Tässä viimeksi mainitussa paikassa, josta piti tuleman venäjänvastaisen rajanpuolustuksen uusi päävarustus, kauppapolitiikan ja puolustuspolitiikan pyrkimykset kävivät ihan yksiin latuihin. Haminan linnoittaminen koitui kaupan suojaksi ja kiihokkeeksi, ja vastavuoroon taas sotaväki, eritoten juuri linnoitusjoukot, tarvitsivat ehdottomasti niitä tuotteita, joita ylämaan kaupalla olikin paraasta päästä tarjottavana, viljaa, voita, tervaa, puutavaraa. Rajalinnoituksen samoin kuin tapulikaupunginkin piti luonnollisesti sijaita rannikolla, ja Vehkalahteen oli jo aikaisempinakin aikoina sekä kauppamiesten että sotilaspiirien huomio kohdistunut. Nyt, kun raja kulki ihan läheltä, tämän paikan strateginen merkitys oli vielä entisestään kasvanut. Jo kesällä ja syksyllä 1722 kenraali Stackelberg neuvotteli paikan linnoittamisesta silloisen linnoitustoimen päällikön kenraalimajuri Aksel von Löwenin kanssa, joka oli määrätty rajankäynnin valtuutetuksi Suomeen ja jo alunalkaen ollut sitä mieltä, että linnoitukseen piti nimenomaan liittyä hyvä ja turvallinen satama. Juuri tällaiseksi osottautui Vehkalahti, jota Stackelberg esitteli kuninkaalle lähettämässään lausunnossa (1722) ”asemansa puolesta edullisena rajalinnoitukseksi ja varusväen sijoittamista varten sekä linnoitettavaksi makasiinien ja tullimaksujen kannon turvaksi ynnä armeijan kokoontumispaikaksi vihollisuuksien sattuessa”.11 Sotaherrojen tarkoituksena oli nyt luoda Vehkalahdesta oikein kerrassaan ylväs (importance) linnoitus, ja siihen suunnitelmaan soveltuivat tapulipolitiikankin tavoitteet kuin tilauksesta – vakka ja kansi ja napsaus päälle.

Kun päätös kerran oli saatu aikaan, että Vehkalahti linnoitettaisiin ja että tähän paikkaan piti perustettaman tapulikaupunki koko ruotsinpuolisen Itä-Suomen kauppatarpeita varten, ei tuottanut enää suurtakaan vaikeutta hankkia uudelle kaupunkitulokkaalle oikeudet, joiden turvin se pystyisi – kuten oli tapana sanoa – ”olemaan Viipurin kanssa tasapainossa”. Säädyt olivat parahiksi koolla pääkaupungissa (1723). Pormestari Wittstock pantiin oitis asialle Tukholmaan mukanaan tukku Vehkalahden porvarien postulaatteja, valtiopäivätoivomuksia, joihin oli jo ehditty hankkia maaherra Frisenheiminkin painava puoltolause, ja tulokseksi saatiin vielä samana vuonna kuninkaan päätös Haminan kaupungin privilegeiksi, erioikeuksiksi. Näistä olivat tärkeimmät 15 vuoden vapaus olla suorittamatta kruunulle suostuntaveroja, pikkutullia, kotitarve-, liikevaihto- ja tapperiaanimaksuja sekä manttaali-, karjavero- ja leivinuunirahoja, mitkä nyt siis koituivat yksistään kaupungin itsensä hyväksi. Lisäksi privilegeihin kuului 8 vuoden meritullivapaus ja eritoten Savon kaupan kannalta merkittävä oikeus pitää Lappeenrantaa ja Savonlinnaa Haminan alaisina markkinapaikkoina, joiden kautta kaupunki oli tuova maakunnan tarpeisiin suolaa, tupakkaa ja muita rahvaan kysymiä tavaroita. Sitä paitsi haminalaisilla oli oleva oikeus ylläpitää siellä jokaviikkoista torikauppaa lauantaisin. Tällaisten arvokkaiden erioikeuksien varassa Haminan kauppaliike alkoikin heti vireästi versoa. Kaupunkiin sisäänmuutto koheni. Jo alkusyksystä 1723 oli ensimmäiseen kauppias- ja porvarikuntaan liittynyt 21 henkeä ja vuodenvaihteeseen mennessä 160. Tulijoiden joukossa oli jo alunperinkin eräitä melkoisia kapitalisteja, Jobst Dobbin Nevanlinnasta, Jakob Johan Tesche Viipurista, Karl Clayhillis Tallinnasta, ja muilla taas oli tullessaan ainakin sen verran pääomaa mukana, että alkoivat heti tai ainakin jo muutaman vuoden kuluttua nauttia joltistakin luottoa maailmanmarkkinoilla, Amsterdamissa ennen kaikkea, ja saivat siten vähitellen vaatimattomasta alusta taimineet liikeyrityksensä voimistumaan ja laajenemaan.12

Savokin sai Vehkalahden pohjukan uudesta vireydestä osansa. Vähin erin näet Lappeenrannan kautta Haminaan kulkevaksi suunniteltu ja suunnattu savolaiskauppa vahvistui. Jo vuonna 1723 maaherra Frisenheim arvioi Lappeenrannan–Haminan maantien nielevän yli 30.000 kuormaa vuodessa – siis talvikausittain – toisin sanottuna noin 6000 kuormaa kuukaudessa. Maininta on tosin vain ylimalkainen ja ilmeises­ti liioitteleva, entisen viipurinkaupan vilkkauden muistoissa syntynyt ennakkoarvio. Tiehän ei vielä ollut edes likimainkaan valmis. Mutta sellaisenakin maininta on sangen valaiseva numerotieto maakunnan etelänsuuntaisen kaupan vastaisesta mahdollisesta vilkkaudesta.13 Koko eteläisen ja kaakkoisen Savon ja melkoiselta osalta myös Pohjois­Karjalan ylämaankauppahan näet puristui Lappeenranta–Haminan tiellä kuin ränniin pyrkiessään nyt – Viipurin jäätyä rajan taakse – tätä ainoaa laillista kulku-uraa pitkin maakunnan ainoaan tapulikaupunkiin Suomenlahden rantaan. Etenkin sen jälkeen, kun Lappeenranta ja Hamina oli jo jotenkuten saatu linnoitetuiksi ja rajaolot olivat muutenkin vakiintuneet, niin että rajantakaisista rosvoista ei ollut enää ihan välitöntä hengen ja tavaran menettämisen vaaraa, Savonkin maakunnan etelänsuuntainen kauppaliike lisääntyi ripeästi. Maaherra Frisenheim kertoi esimerkiksi vuonna 1727 Haminan käyvän ”päivittäistä” kauppaa Lappeenrannassa ”kuin parhaassakin kauppakaupungissa” ja 1732 sikäläisten kauppiaiden ostavan vuosittain ”huomattavia” tavaramääriä maakunnasta, etenkin viljaa, voita, talia, tervaa ym. Viidellä laivallaan he taas vastavuoroon hankkivat maakunnan tarpeita varten ulkomaan tavaraa, lähinnä tietysti suolaa ja tupakkaa ja lisäksi eritoten herrasväkiä ja kirkon tarpeita varten viinejä sekä sokeria, mausteita ja muita etäisen maailman hellerinteiden tuotteita.14

Tämänsuuntaista kauppaliikettä ehti kestää vain vajaat parisenkymmentä vuotta, minkä jälkeen Haminakin, kuten aikaisemmin Viipuri, joutui valtakunnan rajan taakse. Sen vilkkaudesta ei ole paljoakaan saatavana tarkkoja numerotietoja eikä missään tapauksessa sellaisia, joista nimenomaan vain Savon kaupan vienti- ja tuontimäärät näkyisivät. Entisajan sisämaankaupan ainoana tarkkailukeinona olisi tarkastaa kaupunkien pikkutulliasemilla syntyneitä kantokirjoja, mutta nekin ovat Savon kaupan kuvastajina epäluotettava tietolähde, koska niiden sisältämiin lukuihin aina sisältyy jokin määrä muutakin kuin pelkästään Savosta tullutta tavaraa, nimittäin Haminan tullissa Kymen kihlakunnan, Pohjois-Karjalan jopa osaksi Itä-Hämeenkin laitamien tuotteita. Sama koskee tietenkin vastaavasti myös Haminan meritullin – siis tuonnin – lukuja. Tuonnempana Savon kaupan tavaroita koskevassa esityksessä on kuitenkin muutamia numerotietoja, jotka edes jonkin verran valaisevat tätä maakunnan etelänsuuntaisen kauppaliikkeen Ison- ja Pikkuvihan välistä vilkkautta, jopa osaksi sen määrällisen kehityksenkin yleistä pyrkyä.

 

Mutta pian oli taas tullut elettäväksi aika, jolloin Savon etelänsuuntaisen kaupunkikaupan piti siirtää suuntaansa lännemmäksi. Turun rauha oli levittänyt Venäjän valtakuntaa Kymijoelle saakka ja heittänyt savolaisten tapulipaikan jälleen rajan taakse. Uusi oli saatava tilalle.

Nyt oli raja tehnyt Savon kaupan edellytyksille tuhojaan pahemmin kuin koskaan aikaisemmin. Savonlinnan ja Kymenkartanon läänin entisestä rannikkokaistasta ei ollut Suomenlahden partaalle jäänyt rahtuakaan jäljelle eikä siis minkäänlaista läänin rajojen sisäistä yhteyttä savolaisesta ylämaasta meren rantaan. Pahinta oli kuitenkin se, että samalla vanha Lappeenrantaan vievä kauppatie oli katkennut ja niinmuodoin maitse mentävä taipale Savosta Suomenlahdelle tullut kaikkein likeisimpäänkin kolkkaan, Kymijoen suiston länsilaitaan suunnattuna, useita peninkulmia pitemmäksi kuin entiseen tapulikaupunkiin Haminaan. Mäntyharjun Naulasaareen saakka ulottuva uuden rajan mutka tätä matkaa erittäinkin venytti. Savon kauppa oli karsinassa, josta ei näyttänyt olevan ulospääsyä muualle kuin vanhaan tuttuun ja himottuun suuntaan: rajan yli Viipuriin.

Mutta ylämaan kaupan luisuminen rajantakaisten käsiin oli kauhistus viralliselle kauppapolitiikalle ja kaikille niille valtakunnan rantakaupungeille, jotka kuvittelivat jollakin tavalla voivansa tästä kaupasta hyötyä. Tuskin oli sota lopussa ja sen karvaat hedelmät paraillaan nieltävinä, kun jo kaupungit kilvalla riensivät valtiopäiville toivomuksiaan esittämään. Tarkoituksena oli tietenkin päästä Haminan tapulioikeuksien ja ylämaan kaupan perijöiksi. Porvoo ehätti ensimmäisenä asialle, eikä Helsinki olisi ollut täysin oma itsensä, ellei se tuotapikaa olisi kiiruhtanut naapurinsa kanssa riitelemään, tällä kertaa tietenkin ennen kaikkea estääkseen vanhan kilpailijan saamasta tapulioikeuksia nimiinsä ja myös, mikäli suinkin mahdollista, siepatakseen Savon ja Karjalan kaupan itselleen. Pian oli riidassa mukana myöskin Oulu ja heti, kun Suomenlahden rantakaupunkeihin hajonneet Haminan pakolaisporvarit olivat selvinneet pahimmasta sotasäikähdyksestään, hekin yhtyivät taisteluun entisen kotikaupunkinsa tapulioikeuksista.

Savolaiskaupan kuvauksen kannalta ei ole ollenkaan tarpeellista perehtyä kaikkeen tämän tapulikaupunkiriidan yhteydessä harjoitettuun sanankäyttöön. Porvoon esitysten ytimenä oli se, että tapulioikeudet myönnettäisiin sille vaikkapa väliaikaisestikin, jotta se saisi – perustamalla Savon ja Karjalan asukkaiden tarpeita varten kauppalat sekä Mikkeliin (tai Ristiinaan) että Rantasalmelle – ylämaan kaupan kääntymään rajanylisestä suunnasta omaan satamaansa, mitä myös eräät savolaiset ja karjalaiset edustajat valtiopäivillä puolsivat. Helsinki halusi ennen kaikkea vain viivyttää asian ratkaisemista, esitti kauppalan perustamista Kelttiin ja edelleen tutkittavaksi, voitaisiinko tykkänään uusi kaupunki perustaa lähemmäksi rajaa ja vihdoin Porvoo yhdistää Helsingin kanssa yhdeksi kaupungiksi samaan tapaan kuin Lappeenranta oii ollut Haminan alaisena ylämaatorina, joten edellinen niinmuodoin olisi saanut käyttää jälkimmäistä tapulipaikkanaan ja Itä­Suomen kauppa siis suunnattaisiin Helsinkiin. Tapulioikeuksien saamisestahan helsinkiläisillä ei ollut huolta, koska he niitä jo ennestäänkin nauttivat. Tärkeintä oli vain saada Porvoolta tällainen etu evätyksi ja sitä varten vaikkapa järkiään uusi kaupunki perustetuksi Uudenmaan läänin itäiseen nurkkaan. Oulussa taas puollettiin Savon, Karjalan ja Pohjois-Pohjanmaan rahvaan edustajien tekemää esitystä Savon läänin levittämiseksi länttä ja pohjoista kohti, niin että siihen olisi tullut kuulumaan paitsi alueen tapulikaupunkina itse Oulu myös Kemin, Iin, Pudasjärven, Oulun, Hailuodon, Siikajoen, Paltamon ja Sotkamon pitäjät sekä eräitä alueita Pohjois-Hämeestä. Lisäksi toivottiin, että kauppaloita perustettaisiin sekä Iisalmelle (tai Kuopioon tai Leppävirroille) että Rantasalmelle. Kun samat Savon ja Karjalan rahvaan edustajat olivat puoltaneet myös tapulioikeuksien myöntämistä Porvoolle, näkyvät he siis edellyttäneen jo ilmeiseksi käyneen käytännön vahvistamista, nimittäin ylämaan kaupan ohjaamista molempiin pääsuuntiin: maakunnan pohjoisosista Pohjanlahdelle, eteläosista Suomenlahdelle. Riidan loppuvaiheessa vihdoin (1744) myös Haminan kodittomat porvarit tekivät anomuksen saada asettua Pikku-Ahvenkoskelle ja nauttia samoja etuoikeuksia kuin entisessäkin kaupungissaan – toisin sanottuna perustaa sinne uuden tapulikaupungin.15

Oikeastaan nämä viimeksi mainitut porvarit, entiset haminalaiset, olivat asialla kaikkein vakuuttavimmin perusteluin voidessaan lähteä liikkeelle ajan omista peruskäsityksistä, nimittäin siitä, että kullakin yhteiskuntaryhmällä oli oleva lakiin pohjautuva oikeus säädynmukaiseen toimeentuloon. Tätäpä heiltä juuri puuttuikin majaillessaan nyt sodan karkoittamina pakolaisina toisten armoilla Etelä-Suomen rantakaupungeissa, Turussa, Helsingissä, Porvoossa. ”Alunperin meidän aikomuksemme oli asettua näihin kaupunkeihin, mutta kun talvella panimme merkille niiden erittäin kaukaisen sijainnin, nimittäin Savosta, on meille käynyt selväksi suunnitelman mahdottomuus.” Näin kertoi haminalaisten johtomies Jakob Forsell vuonna 1744 unohtamatta suinkaan samalla viitata siihen veräjään, joka heille hätätilassa aina oli oleva avoinna: mennä takaisin Haminaan harjoittamaan siellä kukoistavaa kauppaliikettä eritoten juuri nyt, kun keisarinna nimenomaan heitä houkutellakseen oli sille vastikään myöntänyt erinomaisen suuria etuoikeuksia. ”Kuitenkaan ei meistä kukaan halua sinne Isänmaastaan siirtyä” – Forsell vakuutti – ”ennen kuin näemme mitä meidän Armollisimmalla Esivallallamme on meitä varten varattuna. Jumala, joka kaiken näkee ja kaikkien sydämet ja tuskat paraiten tietää, liikuttakoon meidän Armollisimman Esivaltamme mielen meitä armahtamaan ja tekemään pikaisen ja Armollisen lopun kärsimyksistämme, Kristuksen tähden.”16

Ennen kuin Forsellin anomus, jota Savon silloinen maaherrakin Stiernstedt lämpimästi puolsi, oli ehtinyt Tukholmaan saakka, oli pakolaisporvarien asia kuitenkin jo ratkaistu. Maaherra oli näet jo aikaisemminkin innokkaasti suositellut hallitukselle Ahvenkosken suunnitelmaa vakuuttaen Haminan pakolaisten ja Savon ja Karjalan talonpoikien välisissä suhteissa vallitsevan ”läheistä ystävyyttä ja yhteyttä”. Näiltä heillä näet oli suuria velkaeriä saatavana, ja kun hallituskin oli siten vihdoin saatu sellaisiin ajatuksiin, ettei porvoolaisilla ollut tarvittavaa ”tuttavuutta” ja luottoa Savon rahvaan taholla, jossa ”jokainen talonpoika tuntee ja on tottunut Haminan porvareihin”, asia päättyi niin, että nämä saivat toistaiseksi asettua Pikku-Ahvenkoskelle nauttimaan vanhoja tapulikaupunkioikeuksiaan. Lopuksi asia kehittyi sitten sille kannalle, että Ahvenkoskelle istutettu kauppapaikan taimi siirrettiin 1745 Pernajan pitäjän Degerbyn rusthollin maalle ja sille pantiin vuonna 1752 nimeksi Loviisa.17

Mutta Degerby, Savon uusi merikaupunki, oli vieraan maaherran virkapiirissä, Uudenmaan läänissä. Niinmuodoin ei nyt auttanut muu kuin ryhtyä melkoisiin lääninrajojen järjestelyihin tapulikaupungin ja sille tarkoitetun ylämaan saattamiseksi saman maaherran hallinnon alaisuuteen. Järjestelyjen jälkeen, joista edellä jo kerrottiin (siv. 295), läänin alueesta tuli täydellinen epäkäs: rantakaistan kohdalta se oli vain muutaman harvan peninkulman mittainen mutta pituussuunnassa suurimmaksi osaksi tiettömään ylämaahan päin 50–60 peninkulmaa syvä. Residenssi ja merisatama olivat vähintään 20 peninkulman päässä Savon maakunta-alueen alarajasta hallintopiirin eteläisessä, valtakunnan rajan tekemän jyrkän polvekkeen takaisessa sopessa. Siihen suippoon oli nyt sisämaan siipirikoksi lyöty kauppa väenvängällä saatava ohjautumaan.

 

Tällaiset olivat Pikkuvihan jälkeisajoista lähtien Savon etelänsuuntaisen kaupan ulkonaiset edellytykset ja tällainen oli ohjelma. Mutta entä itse elävä todellisuus?

Mainittuihin loviisalaiskaupan edellytyksiin kuului muuan yksityiskohta, nimittäin maaherranviraston ja kruununmakasiinin sijoittaminen sinne, mikä tuotti tälle uudelle tapulikaupungille samantapaista etua kuin sama seikka Ison- ja Pikkuvihan välisenä aikana Lappeenrannalle ja Haminalle. Virasto- ja veroasiat näet käänsivät myyntikuormienkin kulun samalle suunnalle. Kauppa kytkeytyi kiinteästi muuhun kaupunkiasioimiseen. Koska kerran kaupungissa oli käytävä veronmaksu- ja virastoasioilla, sopi siellä paraiten samalla suorittaa kauppa-asiatkin. Tämän yleisluontoisen tekijän vaikutusta vahvisti sitä paitsi erittäin suuressa määrässä se pelkästään kaupankäynnin kannal­ta tärkeä seikka, että sangen monet Haminan entisistä kauppiaista asettuivat Degerby–Loviisaan ja veivät sinne mukanaan ylämaankaupan vanhan ja tehokkaan taluttimen, talonpoikien ja porvarien väliset velkasaatavat. Niistä tuli nyt aivan samalla tavalla kuin 1720-luvun alulla Lappeenrannassa ja Haminassa vanhoista viipurinkauppiaiden velkasaatavista tekijä, joka lisääntyneistä liikennehankaluuksista huolimatta veti sentään vielä Savon kauppaa melkoisessa määrässä Loviisankin kautta Suomenlahdelle.

Niinpä maaherranvirasto jo vuonna 1746 kertoi valtiopäiväraportissaan siitä, kuinka tämä uusi kaupunki oli koituva Savon asukkaiden hyväksi heti kun heidän ja loviisalaisporvariston kesken saataisiin taas rakentumaan ”vanha haminalainen luottavaisuus” (förtrolighet). Ilman tällaista ylämaasuhdetta Loviisa ei ollut koskaan pääsevä voimistumaan – maaherra ennusteli – ”ja rahvaskin kukaties hajaantuu kuin eksyksiin joutunut karitsakatras ja menee suureksi osaksi salateitse Venäjän kaupunkeihin havaitessaan, ettei sillä ole omaa porvaristoa, johon se voisi omassa maaherrakunnassaan turvautua ja saada siltä ahdinkoonsa luottoa”. Sen vuoksi oli asiat nyt pantava sille tolalle, että ”tämä porvaristo” pystyi suolan ja tupakan hinnoissa kilpailemaan rajantakaisten kaupunkien kanssa.18 Muutaman vuoden kuluttua (1755) maaherran valtiopäiväkertomuksessa jo onkin paitsi alamaisinta ilonpitoa sen johdosta, että Degerbylle oli pantu kuningattaren nimi ja kaupunki siis siten ”suureksi tehty”, tietoja sinne suuntautuvasta ylämaan kauppaliikkeestä: ”Maamies tuo tänne huomattavia määriä viljaa, voita ja talia sekä muita vähäisempiä maalaistuotteita ja ostaa sitä vastaan suolaa, tupakkaa, rautaa, mausteita ja tehdastavaroita. Viimeksi mainittuja tuodaan Tukholmasta, jonne viedään sanottuja maalaistuotteita niin paljon kuin täkäläisen menekin yli jää.”19 Mutta loviisansuuntaista ylämaankauppaa näivetti jatkuvasti Turun rauhan raja. Tosin kertovaisista lähteistä voi selkeästi nähdä, että viljaa sinnekin yhä tuli ”kylläkin huomattavia määriä” ja että sen ohessa voi ja tali olivat Loviisan porvarien saamista maalaistuotteista tärkeimmät. Mutta viranomaisilla oli sitkeästi sellainen käsitys Savon ja Karjalan Suomenlahdelle pyrkivästä kaupasta, että siitä suurin osa valui jatkuvasti rajantakaisiin kaupunkeihin, Haminaan ja Viipuriin, sekä kaukaisempienkin seutujen ylösostajille.

 

Loviisanvaltaisuus pysyi ilmeisenä koko ruotsinajan loppukauden. Mutta muitakin kauppauria kyllä oli etelään käsin olemassa, lähinnä tietenkin Porvoon ja sen lisäksi Helsingin jopa jossain määrin Tammisaarenkin suuntaan. Helsingin suuntaan tapahtui jonkin verran maalaistuotteiden vientiä Savosta, nimittäin tervaa ennen Loviisan perustamista Mäntyharjusta ja esimerkiksi Pieksämäeltä ja Rantasalmelta saakka muuta tavaraa vielä 1700-luvun lopullakin. Enimmäkseen mainittiin kuitenkin Loviisan rinnalla vain Porvoo savolaisten eteläisenä kauppakaupunkina ruotsinajan päättymiseen saakka. Kesällä tuotiin Porvooseen vain lähipitäjistä maalaistuotteita, mutta rekikelin tultua saapui talonpoikia viljakuormineen ja sen täytteenä ”kaikenlaista puntaritavaraa” Savosta saakka ja jopa Karjalastakin. ”Rahvaan ja maaseutuväestön kanssa käytävä kauppa koituu paljon edullisemmaksi Porvoolle kuin Helsingille” – maaherra kertoi vuonna 1756 maaseutulaisilla Savonkin asukkaita tarkoittaen – ”siitä syystä, että ensiksi mainittu kaupunki sijaitsee maamiehen kannalta katsottuna sangen edullisessa paikassa, kun taas Helsinki on syrjemmässä, jonka vuoksi tämän kaupungin on aina ollut annettava kaikista tuotteista enemmän kuin porvoolaiset, vaikkakohta Helsingin kauppiaat aika-ajoin ovatkin voineet myydä suolaa halvempaan hintaan.”20 Näyttääpä Porvoon hurstitehdas koituneen Savon hampunviljelyksenkin virkistykseksi, ja ”Porvoon mitan” maine oli laajalti Savossakin tunnettu.21

Sekä Loviisan että Porvoon suuntainen kauppaliike jatkui Savosta päin vielä seuraavallakin vuosisadalla, mutta tien auettua Viipuriin ja Pietariin Savon etelänsuuntaisessa kaupassa tapahtui taas ratkaiseva muutos. Tosin kehitys kävi melko verkkaan, ja vielä pitkälle 1800-lukua porvoolaisetkin liikemiehet kuuluivat savolaisten kauppatuttaviin, mutta kuitenkin jo 1816 ilmoitettiin senaatista hallitukselle, että maan jouduttua keisarikunnan yhteyteen Loviisa ja Porvoo olivat menettäneet ”huomattavalta osalta” entiset kauppasuhteensa Savon ja Karjalan suuntaan, joiden asukkaat olivat ryhtyneet käymään kauppaa lähempänä sijaitsevien Viipurin läänin kaupunkien kanssa. Jonkin verran piti Loviisan ja Porvoon savolaisia kauppasuhteita vielä voimassa näiden kaupunkien oikeus ’käydä vapaakauppaa Ruotsin kanssa, mutta jo tällöin (1816) ennusteltiin tullivapaan kaupan päättymisestä niille koituvaa turmiota, ja kun tulliton viljakauppa Ruotsiin seuraavana vuonna loppui, tyrehtyi esimerkiksi Loviisan sensuuntainen viljanvienti tykkänään (1820). Saman tien vähenivät pitkämatkaisten maalaisten ”matkoreissut” tähän kaupunkiin. Loviisan rihkamatavarakauppa:kin oli vuosina 1817/1818 vähentynyt yli puoleen entisestään, mihin tietenkin esimerkiksi Mäntyharjun ja Mikkelin laittomilla rihkamapuodeilla oli tietty vaikutuksensa.22

Tämä Savon kaupan kääntyminen Viipurin ja Pietarin suuntaan alkoi ennenpitkää tuntua maakunnan pohjoisosissakin, ja muutos tapahtui jo ennen Saimaan kanavan rakentamista, joka sitä tietenkin oli sitten yhä vahvistava. Niinpä Snellman kertoi jo vuonna 1844 ’Saimassa’ savolaisten entisestä pohjalaisesta kauppatuttavuudesta kuin menneen ajan oloista konsanaan: ”On ollut aikoja, jolloin Savosta ja Karjalasta tuotu vilja ja elintarvikkeet, varsinkin voi ja tali, olivat Pohjanmaan kaupunkien tärkeä kauppatavara. Mutta tämä aika on jo ohi. Savossa ja Karjalassa ei ole moneen vuoteen ollut viljaa poisvietäväksi. Voikauppa suuntautuu jo nykyisten liikenneolojen vallitessa Pietariin. Tali on ainoa tavara, jota on nyt joinakin vuosina viety Pohjanmaalle ja vaihdettu suolaan.” Mutta tämä vähäinenkin Pohjanmaan suuntainen kauppa oli päättyvä sen jälkeen – Snellman ennusti – kun kanava saataisiin kaivetuksi.23 Tietenkään kehitys ei voinut ihan näin suoraviivaiseksi muodostua eikä muodostunutkaan, kuten Savon Pohjan­lahden suuntaisen kaupan yksityiskohtainen tarkastelu heti on osoittava.

 

Suomenlahdelle suuntautuneen kaupan rinnalla Savossa tuntuikin koko nyt käsiteltävän pitkän kauden milloin voimakkaammin milloin taas heikommin myös Pohjanlahden ulappain imu.

Tätä Pohjanlahden, luoteen–pohjoisen suuntaista imua oli etenkin maakunnan pohjoisosissa ollut jo varhaisempinakin vuosisatoina, Isonvihan takaisina aikoina, tuntuvissa, vaikka Viipurin kaupalla silloin olikin mahtikautensa Savossa. Niinpä Ouluun tuotiin 1600-luvulla viljaa eniten juuri Pohjois-Savosta. Maakunnan pohjoiset suurpitäjät, Iisalmi ja Kuopio ennen kaikkea, olivat Pohjois-Karjalan ohessa Oulun viljakaupan tärkeintä aluetta, ja salakauppa, olletikin tupakan välityskauppa, joka ulottui Venäjän puolelle, Nevanlinnaan jopa Tallinnaan saakka, oli niinikään melkoisen vilkasta. Kuopion–Oulun välistä yhteyttä oli jo vanhastaan ollut maakuntarajalta Ouluntaipaleen yli Oulujärvelle ja sieltä jokea ja jokivartta pitkin merenrantaan. Kuopiosta suoraan Iisalmen, Pulkkilan ja Limingan kautta Ouluun vievän tien aikaan saamista pohdittiin ja puuhattiin niinikään jo 1600-luvulla, jolloin valtakunnan postikin tarpoi talvikeleillä jotenkuten eteenpäin Savonlinnasta Rantasalmen ja juuri näiden Pohjois-Savon seutujen kautta Ouluun.24

Raahenkin kaupungin suuntaan näkyy jo 1600-luvulla olleen pohjoisimmasta Savosta jonkinlaista kauppayhteyttä olemassa. ”Kreivin aikaan” oli Kajaanin vapaaherrakuntaan kuuluneesta Iisalmen ja Kuopion voutikunnasta ainakin käskynperäistä liikennettä – veroviljan vientiä – Raaheen ja Saloon, ja taistellessaan vuoden 1680 valtiopäivillä olemassaolostaan Raahe sai mm. Iisalmen ja Rautalammin pitäjistä todistuksia, että kaupungista oli näiden seutujen kaupalle hyötyä.25 Seikka liittyi Pyhäjoen pitäjäläisten silloiseen yritykseen saada itselleen markkinapaikka Pyhäjärvelle, ”jotta maamies samoin kuin myös porvaristo voisi Maaselän takana asuvaisten kanssa häthätää kauppaa hieroa ja käydä”. Samaa oli Oulukin yrittänyt jo pariin otteeseen aikaisemmin (1668, 1675), vaikka yrityksistä ei ollut tulosta koitunutkaan. Ne osottavat vain, miten elintärkeä savolaiskauppa jo 1600- luvulla on Raahenkin porvareille ollut.26

Myös Kokkolan suuntaan oli savolaiskaupalle jo edellisellä vuosisadalla avautunut uria. Tätä osoittaa jälleen Pohjanmaan vanha markkinahistoria. Menetettyään ”yksityiset” Kalajoen markkinansa ”yleisiksi” kokkolalaiset näet koettivat vuoden 1640 valtiopäivillä saada hankituksi oikeuden markkinain pitoon ”Perhon kylässä Savonmaan (Safweland) rajalla” perustellen anomustaan sillä, että he siten halusivat estää (Kokkolan pitäjän) talonpoikien maakauppaa, jota näillä oli ollut tapana harjoittaa noutaessaan syömä- ja kylvöeloja Savosta. Seuraavana vuonna oli heillä savolaiskauppansa takia jälleen anomus valtiopäivillä vireillä, nyt markkinoiden saamiseksi Pyhäjärven kylään, mutta molemmat yritykset jäivät kuitenkin tuloksettomiksi.27 Pohjanmaan eteläisemmän rannikon merkitys näyttää sitä vastoin Savon kaupan kannalta olleen melkoista vähäisempi eritoten juuri Kokkolan ja Oulun suuntaan verrattuna.

 

Kaikki nämä jo edelliseen kauteen kuuluneet seikat on ollut tarpeen palauttaa tässä mieleen, jotta se kehitys kävisi paremmin ymmärrettäväksi, joka alkoi Savon kaupassa heti tuntua, kun Isoviha oli päättynyt ja Uudenkaupungin rauhan raja viiltänyt vanhalta Viipurin kaupalta yhteydet Pohjois-Savoon poikki. Tämä kehitys tiesi Pohjanlahdelle pyrkivän savolaiskaupan jatkuvaa, yhtämittaista voimistumista juuri näiden samojen jo 1600-luvulla tallautuneiden kulku-urien suunnassa, ja kun täällä ei ollut muuttuvien rajaolojen aiheuttamaa häiritsevää tekijää, pysyi Savon Pohjanmaan kaupan kehitys paljon suoraviivaisempa­a kuin sen etelänsuuntainen kauppa.

Oulu oli edelleenkin tämän kaupan keskuksena. Se into, jota keskisen kihlakunnan väestö osoitti etenkin vuosisadan alkupuolella tieyhteyksien saamiseksi Savosta Ouluun (siv. 513), on tästä paraana todistuksena. Näiden tiehankkeiden yhteydessä Pohjois-Savon virkamiehistö ja rahvas uupumatta selvittelivät hallitukselle sensuuntaisen, kaikesta päättäen jo sangen vireäksi käyneen kaupan vaikeuksia ja ehdottivat keinoja näiden vaikeuksien voittamiseksi lähinnä liikenneyhteyksiä parantamalla. Etenkin sellaisina aikoina, jolloin Savon–Pohjanmaan kauppaa yritettiin milloin mistäkin syystä hallituksen toimenpiteillä ehkäistä, sen olemassa olo ja merkitys entistäkin selvemmin paljastuivat.

Esimerkiksi vuonna 1739, kun Etelä-Suomessa olevan sotaväen syömätarpeet oli saatava sisämaan viljalla tyydytetyksi, Savon ja Karjalan kansaa kiellettiin käymästä Pohjanmaalla ja käskettiin viemään viljansa Haminaan ja Lappeenrantaan. Kieltokäskyn tuloksena olikin, että talvikelillä 1740 koko viljantuonti Savosta Ouluun tyrehtyi, hinnat polkeutuivat liikatarjonnan johdosta etelässä, Oulun kauppiaat joutuivat hätään ja Pikku-Savon keskisen kihlakunnan viljanviejät samaan surkeuteen. Jo saman vuoden valtiopäivillä sikäläinen ”rahvas” ehättikin valittamaan ja anomaan, että Pohjanmaata lähinnä olevien pitäjien asukkaat, joilla oli lyhempi matka Pohjanmaalle kuin Haminaan, saisivat viedä edelliselle taholle tuotteensa myytäväksi, olletikin kun he olivat siellä aina paremman hinnankin tavaroistaan saaneet. Pyyntöön ei tietenkään suostuttu niin kauan kuin sotatila vaati viljansaantia etelään. Toisaalta taas samainen sotatila pani Savon maaherra Stiernstedtin näiden samojen Savon kaupan Pohjanlahdelle vievien urien merkitystä korostamaan, kun vihollispartiot alkoivat yhä pahemmin uhata ja häiritä maakunnan etelänsuuntaisia kauppa- ja muitakin yhteyksiä. Pohjanlahdelle ulottuvan kaupan päätepisteinä Stiernstedt silloin mainitsi juuri Oulun ja sitä paitsi myös Kokkolan ja Pietarsaaren. Näihin paikkoihin piti nyt koottaman koko maakunnan kulutustarvetta vastaavat määrät suolaa ja tupakkaa. Takatarkoituksena siinä tietenkin oli myös estää kaupan kääntyminen rajan yli Viipuriin, jotta savolaiset eivät sitä mukaa alkaisi jälleen luottaa sikäläisiin liiketuttaviin, ”mihin vihollinen houkutuksillaan kylläkin jatkuvasti pyrkii”. Pohjalaisiin kaupunkeihin oli Iisalmen pitäjästä vain parinkymmenen peninkulman taival ja siitäkin – maaherran tietämän mukaan – vain puolet ”pahaa tietä”, jonka kuitenkin ssattoi helposti panna purilailla kuljettavaan kuntoon. Loput, kymmenen peninkulmaa, oli ”melko hyvää maantietä”, ja Iisalmelta taas pääsi ”vaivatta” vesiä pitkin 60–70 tynnyrin venelastein kaikkialle Savoon ja myös Karjalan kaukaisiin pitäjiin.28

Näiltä ajanvaiheilta lähtien vaati toisenkinlainen hallinnon tarve, nyt kauppapoliittinen – ja kukaties maaherran ja myös läänin muun eteläisen virkakunnan yksityistaloudellinenkin etu –yrittämään tokeiden tekemistä Pohjanlahden suuntaisen savolaiskaupan tielle. Kauppa oli estettävä ei vain Viipurista, Haminasta, Lappeenrannasta ja Savonlinnasta eli siis kaikenkaikkiaan rajantakaisilta alueilta vaan myös Oulusta ja muista Pohjanmaan kaupungeista ja saatava vängällä kääntymään Savon pohjoisosista saakka, maakunnan peränurkkia myöten, yksinomaan etelään, äsken perustettuun tapulikaupunkiin Loviisaan. Savon uusi maaherra, kova puoluemies ja hattu Henrik Wrede, päätti nyt – koska hatut ylipäänsä pitivät väkevistä hallituskeinoista – miekalla selvittää Savon arkaluontoisten kauppaseikkojen gordioninsolmun. Hän katsoi hyväksi panna sotaväkeä vahtimaan maakunnan ja Pohjanmaan välistä rajaa Nissilän, Remekselän ja Pielaveden kyliin estääkseen siten rahvaan kulkua luvattomilla kauppamatkoilla, ja ankara käsky kävi ulos, että Pohjanmaan kauppa – hamppukauppaa lukuun ottamatta – oli oitis lopetettava. Nyt syntyi Pohjois-Savossa kauppaseikkojen johdosta entistäkin kovempi poru, ja siinä saadut käräjäselvitykset jälleen kirkkaasti valaisevat, miten vireäksi niiden seutujen Pohjanlahden suuntainen kauppa jo vuosisadan alkupuolella oli ehtinyt kehittyä.29

Iisalmelaiset ja muut keskisen kihlakunnan rahvaanmiehet valittivat jo syyskäräjillä 1747 Degerbyn suuntaan käsketyn kaupan hankaluuksia. Pohjois-Savosta sinne mentäessä suurin osa kuormasta kului 50–60 peninkulman matkalla rehuina ja eväinä olemattomiin, ja puotivelat, joita suurella osalla oli pohjalaisille kauppiaille maksettavana, jäivät hoitamatta. Aikaisemmin heidän oli ollut ”mukava” käydä kauppaa vain parinkymmenen peninkulman takaisissa Pohjanlahden kaupungeissa, mihin jo ”ammoisista ajoista” oli totuttu. Seuraavana vuonna iisalmelaiset jälleen käräjillä selittivät toimittaneensa siihen saakka ”kaiken kauppansa” Oulussa ja muissa Pohjanmaan kaupungeissa eivätkä koskaan olleet tottuneet asioimaan Degerbyssä – mikä tosin ei ollut ihmekään, sillä vastikäänhän se oli saatu perustetuksi. Suolaa ja verorahoja hankkiakseen iisalmelaiset pyysivät lupaa saada vielä sinä keväänä käydä entisissä kauppapaikoissaan Oulussa, Raahessa ja Kokkolassa. Samoja tietoja saatiin sitten Kuopionkin pitäjästä, ja myös leppävirtalaiset kertoivat osan pitäjäläisistä käyneen kauppamatkoilla Pohjanmaalla.30

Hajatiedoista päätellen – täsmällisiä numerotietojahan ei ole saatavana – Savosta Pohjanlahdelle suuntautunut kauppaliike jatkui jopa ilmeisesti määrältään lisääntyenkin koko ruotsinajan loppukauden. Tuneldin maantieteen jälkipainoksessa on Porthanin savolaisten kauppamatkoista vuosisadan lopulla saamia tietoja, joista päätellen Kuopion läänin kauppaolot tällöin yhä viittasivat järkiään Pohjanlahdelle päin: ”Hevoskuormaan sälytetään säännöllisesti talvella viisi tynnyriä rukiita ja lisäksi 12 päiväksi hevosen rehut ja miehen muonat Iisalmelta Pohjanmaalle mentäessä ja neljä tai puoliviidettä tynnyriä rukiita sekä hevoselle heinät ja 20 kappaa ohria ja miehelle kolmen viikon muona, kun Kuopion pitäjästä lähdetään samoille matkoille.”31 Kuopion lääninkamreeri Saloniuksen antamien tietojen mukaan ”Savosta myytiin aikaisemmin noin 60.000 tynnyriä viljaa merikaupunkeihin”, siis Pohjois-Savosta kysymyksen ollessa lähinnä Pohjanmaalle.32

Tällöin, 1780- ja 1790-luvulta lähtien, oli kuitenkin jo äsken perustettu Kuopio alkanut hyvine markkinoineen jonkin verran vaikuttaa Pohjois-Savon kaupan suuntautumiseen sitä itseensä imien ja vastaavasti Pohjanlahden rantakaupunkeihin tehtäviä matkoja vähentäen. Tämä tiesi lähinnä ostotavaran saannin eräänlaista helpottumista entisiin oloihin verrattuna, etenkin kun kuopiolaisten kauppiaiden salakuljetuspuuhat lisäksi tätä saantia vielä jonkin verran muinakin kuin markkina-aikoina tukivat. Mutta muuten, varsinaisena kaupunkikauppana, Kuopionkin liike-elämä oli vielä pitkät ajat sitä kituvan kaupan surkeutta, johon maakunnassa oli saatu tottua jo sadan vuoden ajan. Niinpä vuonna 1780 Kuopiossa oli vain yksi kauppias, Jakob Lemberg, 1797 kaksi, Samuel Backman ja Mikael Dyhr, ja vielä 1820 yhä vain viisi. Mitäpä tämä näin vähäinen kauppiaskunta merkitsi avaran maakunnan tarpeisiin nähden, olletikin kun tapulioikeuksien puuttuminen piti vielä vuoteen 1858 saakka nämäkin ylämaan kauppamiehet merenrannan kaupunkien armoilla.33 Kuopion pikkutullin toiminnasta ei ole kuitenkaan säilynyt edes hivenen vertaa tietoja, joten Savon sisämaankaupan vaiheet on tässä suhteessa jätettävä vain esitettyjen yleisten toteamusten ja johtopäätösten varaan.

Suomenlahdelle suuntautuneen Savon kaupan kuvauksessa on jo viitattu siihen vireyteen, minkä kauppateiden avautuminen 1800-luvun alussa Viipuriin ja Pietariin saivat maakunnassa aikaan ja mitä ennen kaikkea Saimaan kanavan tarjoamat tykkänään uudenlaiset liikennemahdollisuudet aikakauden päättyessä yhä entisestään lisäsivät. Kehitys merkitsi Pohjanlahden suuntaisen savolaiskaupan vastaavaa heikkenemistä. Tämä tuntui jo selvästi esimerkiksi 1827, ja Kuopion läänin kuvernööri Ramsay kertoi vuonna 1840, että kauppa oli Pohjois-Savossa saanut jo kerrassaan uuden suunnan: ”Suurempi rahankin runsaus on ollut seurauksena siitä, että läänin tavaranvienti on viime vuosina jatkuvasti kasvaen kääntynyt Pietariin päin, jonne maamies jo tätänykyä kuljettaa tavaransa, koska hän on havainnut saavansa siellä niistä paremman hinnan kuin Pohjanmaan rannikolla vietyään aikaisemmin tuotteensa sinne.” Pohjois-Ruotsin elinkeinoelämän alettua 1800-luvun alkupuolelta lähtien jatkuvasti kohentua sikäläinen tuonnin tarve väheni, mikä puolestaan vaikutti Savoon saakka. Saman tien näet myös pohjalaisten kaupunkien Pohjois-Ruotsiin aikaisemmin suuntautunut tavaran välitys ylämaasta tyrehtyi. Raahen kauppa kitui silminnähtävästi. Suurin osa Pohjois-Savon sahatavarastakin meni jo Lappeenrannan kautta Viipuriin sikäläisten kauppiaiden ulkomaanlaivoihin lastattavaksi samoin kuin myös voi sekä tali joko Pietariin tai ”Viipurin läänin kaupunkeihin”. Niinikään Savon melko tuottoisalla hevoskaupalla oli maakunnan pohjoisosia myöten jo tällöin sama ete­änsuuntainen pyrky: ”Täkäläiset hevoset, vaikkakohta pieniä ovatkin kooltaan” – kuvernööri kertoi 1840 -–”ovat viime aikoina tulleet eritoten venäläisten hevosostajain piirissä joltiseenkin huutoon.”34

Näiltä ajanvaiheilta lähtien lisäksi muuan verotusseikkoihinkin liittynyt yksityiskohta vahvisti savolaiskaupan yhä ilmeisempää pyrkyä kaakon suuntaan. Nimittäin sen jälkeen, ’kun kruununverot oli käsketty ehdottomasti perimään venäläisessä rahassa, tämän valuutan tarve suuresti lisääntyi, eikä tarvetta muuten voitu tyydyttää kuin käymällä kauppaa niillä seuduilla, esimerkiksi Lappeenrannassa tai Viipurissa, joista mainittua rahaa oli varmimmin maalaistuotteiden korvaukseksi saatavana. Jo 1835 esimerkiksi Mikkelin kihlakunnan kruununvouti Anders Thoreld kertoi sieltä käsin käytävän eniten kauppamatkoilla Lappeenrannassa ja Viipurissa ja että entisten kauppakaupunkien Loviisan, Porvoon ja Kokkolan kaihtaminen johtui juuri noista veronmaksuun liittyneistä venäläisen valuutan tarpeista.35

Näissä Savon kauppahistorian uudelleen muodostuneissa oloissa oli aikakauden viimeisillä vuosikymmenillä etupäässä vain maakunnan läntisiltä laidoilta ja Iisalmen kihlakunnan pohjoisosista, jossa vielä esimerkiksi 1850-luvun lopulla yhä jonkin verran tehtiin tervaa ja potaskaa myyntiäkin varten, tapana käydä Pohjanmaalla kauppa-asioita toimittelemassa.36 Aikakauden päättyessä Suomenlahden suunta oli tullut Savon kaupalle yhtä tärkeäksi – ellei tärkeämmäksikin – kuin entisinä Isonvihan takaisina aikoina.

 

Tietenkään maakunnan kaupan suunta ei pelkästään näin yksiviivaista, näin vain kahtaalle kallistuvaa ollut. Koko ruotsinajan loppukauden, autonomian ajan alkuun asti, kaikki tiedot kertovat yhtäpitävästi siitä, että ylämaankaupalla oli yhtämittaista pyrkyä itäänkin päin, rajan yli Venäjän puolelle. Kuten tuonnempana Savon raja- ja salakaupasta laveammin kerrottaessa nähdään, tämänsuuntaiset kauppayhteydet tuntuivat luonnollisesti ennen kaikkea itäisissä pitäjissä, Sulkavalla, Puumalassa, Säämingissä, Kerimäellä, Rantasalmella. Mutta sitä paitsi ne ulottuivat selvästi muihinkin savolaispitäjiin jopa myös maakunnan takaisille alueille asti. Mutta oikeastaan tämäkin kauppa – rajakarjalaisten laukkukauppiaiden Arkangeliin välittämää lukuun ottamatta – kuului saman etelänsuuntaisen kaupan imupiiriin kuin Lappeenrannan–Haminan ja Loviisan liike. Senkin tavoitteena näet olivat Suomenlahden-Laatokan väljät vedet, Viipurin ja Pietarin kulutus­ ja melkoiselta osalta myös välittävän kaupan keskukset.

 

Suomenlahdelle suoraan tai rajantakaisten alueiden kautta kiertäen ja Pohjanlahdelle suuntautuvan kaupan rinnalla lännen ja länsilounaan, siis Hämeen, Varsinais-Suomen ja Satakunnan suuntainen kauppa jäi Savossa ihan mitättömäksi. Joskus kyllä oli olemassa suoranaisia hankkeitakin houkutella Savon ja Karjalan kauppaa ikään kuin poikkimain läntisen Suomen suuntaan. Esimerkiksi vuonna 1755 kauppakollegio harkitsi eräiden kauppapaikkojen perustamista Porin lääniin nimittäin Pirkkalan pitäjän Pispalaan, Tyrvään pitäjän Tyrvään kylään sekä Merikarvialle, ”jotta Savon ja Karjalan rahvas saisi tarvitsemansa suolan ja tupakan sekä muut tavarat lähempää ja mukavammin kotimaisista kaupungeista” kuin muualta. Asian johdosta kysyttiin nyt myös Savon asujain mieltä. Silloin Kerimäen, Sulkavan, Puumalan, Rantasalmen, Joroisten, Leppävirran, Kuopion, Iisalmen ja arvattavasti kaikkien muidenkin tässä mainitsemattomien Savon pitäjien asukkaat selittivät, etteivät nämä ylämaankaupunkien eli kauppalain perustamishankikeet koituisi heille haitaksi vaikkeivät tosin myöskään hyödyksi, koska sanotut tienoot olivat kovin kaukana maakunnasta. Täällä toivottiin vain, että samanlaisia kauppapaikkoja perustettaisiin myös Savoon, ”esimerkiksi Mikkeliin”.37

Oli tosin tällä suunnalla Turku, Suomen pääkaupunki, tärkeine virastoineen ja vanhoine vapaamarkkinoineen, ja hajatiedoista päätellen sinne kyllä savolaisiakin asioineen ja kuormineen jonkin verran kulki. Tämänsuuntaiset kauppamatkat lienevät kuitenkin enimmäkseen liittyneet muunlaiseen Turussa-asioimiseen, esimerkiksi virastoissa käynteihin, ja sitä paitsi saattoivat edulliset maalaistuotteiden myyntihintasuhteet jopa niitä koskevat huhutkin houkutella joitakin savolaisia kuormineen sille taholle onneansa koettamaan. Satunnaisluonteiseksi tämänsuuntainen kauppa kuitenkin jäi. Ihmisen oli ollut mukautuminen kaikkine oloineen ja toimineen siihen maaperän kaakon-luoteen suuntaiseen juovikkuuteen, joka kuin jättiläisen sahrojen jälkinä näkyy kaikkialla Savossa sen järvien, vesistöjen ja vesireittien muodoissa sekä soiden ja kovempipohjaisten hyötymaidenkin suuntautumisessa – jääkauden kaukaista jätettä.

 

Kun näin oli – ja on – haluaisi ahertava ajatus mielellään ryhtyä hakemaan sitä savolaisen kaupan aluejakajaa, jonka on täytynyt Suomenlahden ja Pohjanlahden imupiirien välisenä rajana tuon jättiläiskynnöksen poikkimaitse katkaisten jollakin kohtaa maakunnassa kulkea. Mutta säilyneiden tietojen epämääräisyys on tässä kuten paljossa muussakin Savon kaupan selvitysyritysten väistämättömänä haittana. Jotakin valaistusta siihen vanhoista tietolähteistä yhtäkaikki lankeaa.

Jo kaikesta aikaisemmin esitetystä päätellen tämä Suomenlahden ja Pohjanlahden vetopiirien välinen kaupparaja ei Savossa pysynyt suinkaan koko ajan kohdallaan vaan sijaitsi toisin ajoin – 1700-luvun alkupuolella ja seuraavan vuosisadan keskivaiheilta lähtien – pohjoisempana, toisin ajoin – välikautena – taas etelämpänä molemmilla tahoilla vaihdelleista erilaisista kehitysedellytyksistä riippuen. Viipurin kaupan vaikutus ulottui esimerkiksi vuonna 1702 Iisalmen pitäjään saakka ja tuntui siellä – tosin tietenkin jo melkoista heikompana – vielä 1720-luvullakin (siv. 731). Toisaalta taas, kun Pohjois-Savoon jo tällöin ulottui myös Pohjanlahdelle vetävä kauppa, kauppa-alueiden jakaja siis kulki selvästikin Ison- ja Pikkuvihan välisenä aikana jossakin Leppävirran pitäjän tienoilla. Tällaisen päättelyn pohjana ovat lähinnä vuoden 1748 käräjävalitukset, joissa sekä Iisalmen että Kuopion isännät kertoivat edellisaikojen oloista. Ukot näet selittivät, että näiden pitäjien väestö oli ”aikaisemmin” ja ”aina ennen” – siis ennen Pikkuvihaa – toimittanut ”kaiken kauppansa” Oulussa ja muissa Pohjanmaan kaupungeissa, kun taas leppävirtalaisista vain ”osa” kävi siellä, muut etelässä.38 Tarkempaa selvitystä tästä Leppävirran väestön kaupallisesta kahdensuuntaisuudesta ei kylläkään annettu, mutta suuresti ei erehdyttäne, jos tuo jakaja ainakin kesäkuljetusten osalta asetetaan Varkauden kohdalle, sillä siinä olevan kivisen kosken läpi ei veneellä päästy kulkemaan, vaan tavarat piti siirtää kosken niskalta sen alapuolelle toisiin veneisiin tai veneet tyhjiltään kettää 1.500 kyynärän taival Huruksen vuolteen ohi. Tällainen paha liikenne-este kaupallisella jakajaseudulla, jossa matkasuunnan herkästi heilahtelevaan valintaan vähäisemmätkin seikat vaikuttivat, saattoi helposti kääntää lähtöhankkeet tykkänään toiselle taholle. Varkauden vuolteen tuottama hankaluus koski tietenkin vain kesäliikennettä. Arvattavasti talvikelin tarjoamat paremmat liikkumismahdollisuudet tunkivat sanottua kauppa-alueiden jakajaa vielä tästäkin etelämmäksi, toisin sanottuna laajensivat Pohjanmaan suuntaisen kauppa­alueen piiriä. Sekä maanteiden kunto että itse matkan pituuskin tulivat näet talvisaikaan määräävästi vaikuttamaan menosuunnan valintaan. Kesäliikennehän oli enimmäkseen vain vesiteiden varassa. Ison­ja Pikkuvihan väliseltä ajalta säilyneet tiedot ovat kuitenkin niin ylimalkaisia ja satunnaisia, että tätä tarkempaa kuvaa silloisten talous­alueiden saumasta tuskin voitanee enää hahmotella.

Jo melkoista paremmat mahdollisuudet tarjoaa tässä suhteessa vuosisadan loppupuolen asiakirja-aines. Savon verollepanoasetuksen (1775) edellyttäessä muun muassa maalaistuotteiden myyntipaikan ja puotitavaroiden ostopaikan huomioon ottamista viljelyskelpoisia tiluksia jyvitettäessä maanmittarit näet joutuivat karttaselitelmiinsä tekemään merkintöjä myös siitä, mihin kaupunkiin verotettava talo myi tuotteensa ja mistä osti tarvikkeensa.39 Näin syntyi maakunnan verollepanomittausten yhteydessä 1700-luvun lopulla ja seuraavan vuosisadan alkupuolella sangen valaiseva aineisto, jonka avulla näiltä ajanvaiheilta voidaan jotakuinkin tarkasti hahmotella toisaalta Suomenlahden toisaalta taas Pohjanlahden kaupalliseen vetopiiriin kuuluvien alueiden Savossa kulkeva raja. Jättämällä tässä syrjään kaikki ”itsestään selvät” – kaupunkimatkojen poikkeuksetonta yhdensuuntaisuutta osottavat – maanmittarien ilmoitukset jää jäljelle vain jakajaseutujen ”matkoreissuja” valaiseva aines, jonka nojalla edelliselle sivulle sijoitetun karttapiirroksen nuolenkärjet on suunnattu.40

Suomenlahden ja Pohjanlahden talousalueiden jakaja asettui Savossa tietylle kohdalleen osaksi myös niiden vaikutusten vuoksi, jotka johtuivat maakunnan jakamisesta kahdeksi lääniksi (1775) ja hallintokeskuksien sijoittumisesta Kuopioon (1776) ja Heinolaan (1778). Tosin Heinolan ja Kuopion kasvu oli vielä pitkät ajat kovin vaivaista, mutta joka tapauksessa ne vaikuttivat sen, että entinen vero- ja virastoasioimisen ja kaupunkikaupan välinen yhteys väheni. Niinpä, kun maaherran virasto oli 1778 siirtynyt Heinolaan, Loviisan porvaristo tunsi kauppansa kärsineen ankaran iskun. Arvonalennuksen saaneesta kaupungista lähti hallitukselle valituskirjelmä toisensa jälkeen, ja niissä korostettiin jatkuvasti sitä, miten kauppaliike oli siellä hiljentynyt, kun oikeutta ja hallinnon apua hakevan rahvaan ei enää tarvinnut Loviisassa käydä. Samaan suuntaan oli vaikuttanut myöskin se, että maaherrakunnan pohjoisosat oli lohkaistu eri lääniksi, josta yhä useampia teitä alkoi johtaa Pohjanlahdelle päin ja senpuolinen liikenne siten yhä kiinteämmin keskittyä sikäläisen kaupan hyväksi, jota äsken saadut tapulioikeudet jo muutenkin virkistivät.41

Esitetyt tiedot Savon kauppa-alueiden jakajista eivät tietenkään merkitse sitä, että matkoreissujen suuntana olisi poikkeuksetta ollut pohjoisista pitäjistä Pohjanmaa ja eteläisistä jokin Suomenlahden rantakaupunki. Yksityisissä tapauksissa näet monet muunkinlaiset syyt kuin pelkästään matkan pituus ja teiden kunto ratkaisivat menosuunnan valinnan. Kaupallisten jakaja-seutujen hahmottuminen kuvastaa vain liikenteen ja kaupan suuntautumisen yleistä pyrkyä.

Äsken hahmoteltu kauppa-alueiden jakaja koski lähinnä viljan viennin ja suolan tuonnin suuntia. Oli luonnollisesti sitä paitsi myös eräitä tiettyjä tuotteita ja tarvikkeita, kuten lähinnä pellava, hamppu, tupakka ja kudonnaiset, joiden tuonti ja vienti ei ollut kerrotuista suuntaseikoista riippuvaista samassa määrässä kuin maakunnan päätuotteiden, viljan, voin ja talin. Ne olivat näet keveitä tuotteita ja tarvikkeita, joiden kuljetus – mikäli siihen ei samalla kuulunut raskaampaa tavaraa, viljaa ennen kaikkea – kannatti kaukaisiinkin paikkoihin. Tässä suhteessa onkin sangen kuvaavaa, että esimerkiksi Kerimäeltä asti vietiin hamppua paitsi Loviisaan myös Pohjanmaalle saakka. Eritoten juuri tämä Kerimäen hamppukaupan pohjalainen suunta näkyy olleen vanhempaakin perua. Niinpä muuan sikäläinen talonpoika Pekka Suomalainen lähetti jo 1720-luvulla sinne renkinsä matkassa melkoisia hamppukuormia, esimerkiksi 1728 toistasataa leiviskää. Näitä lähetyksiä oli Suomalaisen ilmoituksen mukaan jatkunut jo useita vuosia. Ehkäpä niin oli ollut jo Isonvihan takaisista ajoista asti, sillä ainakaan vuoden 1702 laiturimaksuista päätellen Lappeenrannan suurille syysmarkkinoille ei tullut täältä eikä muistakaan pitäjistä yhtään haiventa hamppua: joko sitä siis ei Savossa silloin viljelty tai se meni kaikki Pohjanmaalle. Samalla tavoin myös Rantasalmen ja Kangasniemen pellavan ja pellavavalmisteiden kauppa hakeutui 1700- ja 1800-luvulla Pohjanmaalle saakka raskaampien tuotteiden vientisuunnista ja kaupan aluejakajista riippumatta.42

 

Sitä paitsi sattui usein niinkin, että jokin satunnaisseikka pani satunnaisesti sekaisin lähes koko maakunnan kaupan suunnan. Tällaisia seikkoja olivat etenkin huimasti heittelehtivät hinnat samoin kuin myös suolan ja tupakan saantisuhteet. Niinpä hallituksen ohjailemalla kauppapolitiikalla, joka usein suoranaisesti vaikutti tavaran hintaankin, ja muista seikoista johtuvalla vapaallakin hinnanmuodostuksella oli ilmeisesti varsin huomattava vaikutus myös savolaiskaupan tilapäisiin suunnan muutoksiin. Etenkin Haminan suosinnan aikana, 1720- ja 30-luvulla, Savon kaupalle oli edullista juuri hintasuhteiden takia melko kaukaakin imeytyä etelää kohti. Niinpä Helsingin maistraatin tietämän mukaan esimerkiksi tervan hinta oli Tukholmassa vuonna 1730 suunnilleen sama kuin hankintahinta Helsingissä eli 7–9 taalaria tynnyriltä ja Porvoossa 6–7 taalaria mutta Haminassa ainoastaan 4–5 taalaria kun taas Viipurissa 6 taalaria tynnyriltä. Mainittu tervan alihinta Haminassa ei tietenkään sinänsä ollut savolaisille eduksi, mutta sitä vastoin vahinkoa tasoitti sikäläisen suolanoston edullisuus. Savolaistervan hintoja polki Haminassa tietenkin osaksi hankalasta kuljetuksesta koituva kustannus, mutta lisäksi helsinkiläiset selittivät huokeuden johtuvan siitä, että haminalaiset saattoivat edullisten taksa­hintojen turvin myydä suolaa talonpojille halvalla, ”ja siihen he ovat kylläkin pystyviä” – kateellisen katkerasti huomautettiin – ”saamiensa huomattavien vapauksiensa vuoksi”.43

Toisaalta taas satunnainen, eri kaupungeissa sattunut suolan puute tai runsaus pani tilapäisesti kaupparajat maakunnassa sekaisin (siv. 770), tai kävi kuin humauksena huhu läpi Savon, että nyt saa siellä ja siellä viljasta hyvän hinnan. Niin lähti jälleen kuormia sadoittain samalle suunnalle – ja viljan tulva pilasi sielläkin hinnat. Ei ole tiedossa mutta kylläkin luultavaa, että kaupungit tieten tahtoen panivat tällaisia huhuja maakunnassa liikkeelle siten houkutellakseen herkästi lainehtivan ylämaankaupan omalle taholleen ja saadakseen liikatarjontaan narrautuneiden talonpoikien viljan, voin, talin hinnan alenemaan. Tämä tietenkin hyvin sopisi niihin kaupunkikaupan muotoihin ja keinoihin, joita entisajan talonpoika sai ”matkoressuillaan” kokea.

3. KAUPUNKIKAUPPA

Koetettaessa täältä nykyajasta käsin, epälukuisten maalais- ja kaupunkilaisliikkeiden ja kaupallisten järjestöjen keskeltä, yhä yllyttävämmäksi norjistuvan asiakaspalvelun ja kauppamainonnan maailmasta hahmotella mieleen jonkinlaista kuvaa entisajan savolaisten liiketoimista on jälleen muistettava se, että maakunnassa ei ollut 60 vuoteen, Isostavihasta Kuopion perustamiseen saakka, yhtään ainoaa kaupunkia ja että tällä kaupungittomallakaan maaseudulla ei saanut olla eikä pitkiin aikoihin ollutkaan yhtään kauppapuotia. Lähimmätkin kaupungit ja kaupat olivat keskimäärin 30–40 peninkulman päässä maakuntarajojen ulkopuolella Suomen- ja Pohjanlahden partailla.

Vaikka tarpeet olivat erittäin vähäiset ja siis niitä vastaava maatalouksien omavaraisuus lähes täydellinen, eläminen ei kuitenkaan voinut hevin ihan luonnontilaan asti, suolattomuuden asteelle painua. Suolaa sai vain käymällä kauppaa, vaikkapa vain rahatonta vaihtokauppaakin. Lisäksi oli myös nimenomainen ehdoton rahankin tarve olemassa, nimittäin pakko suorittaa kruunun veroista tietty osa rahana (siv. 277). Mutta rahaakin kuten suolaa sai vain käymällä ,kauppaa. Kaupan tekeminen oli niinmuodoin myös kaupungittomissa oloissa väistämätön pakko. Entisajan savolaisen oli oltava paitsi tavaransa tuottaja myös sen kauppaaja, samalla kertaa sekä maamies että kauppamies. Kun näin oli, piti hänen turvautua niihin vaivaisiin mahdollisuuksiin, mitä vallitseva kaupunkikeskeinen kauppalainsäädäntö maalaiselle tarjosi, ja kun nämä mahdollisuudet eivät riittäneet, myös sellaisiin kaupankäynnin keinoihin, joita väestö, luutuneen kauppapoMii­kan takainen elävä elämä itse, omin neuvoinensa itselleen kehitti.

Tällaisista juurista taimivat entisajan savolaisten kauppatointen muodot ja keinot. Niissä voidaan helposti havaita neljä eri puolta, jos näet kaupunki-, markkina- ja rajakaupan rinnalle ne’ljännelrni eri kaup­pamuodoksi asetetaan se itäsuomalaisissa oloissa tärkeä liiketoiminta, ns. maakauppa, johon kuului väestön keskenänsä ja kulkevien laukkukauppiaiden kanssa käymä kauppa sekä muiden maakuntien välikauppiaiden Savossa harjoittama tavaranvaihto. Tällainen kaupan eri haarautumien jako on hyvin perustein esitetty karjalaisten kaupankäyntiä kuvattaessa, eikä siitä ole aihetta tässäkään luopua, kun samalla muistetaan, että ”nämä muodot ovat keskenään sisäisessä riippuvaisuussuhteessa ja käyvät täysin ymmärrettäviksi vasta yhteydessä toisten kanssa. Eri muodot täydentävät toisiaan; irralliisina vapaina ilmiöinä ei niitä voisi ymmärtää” (CEDERBERG).44

 

Kaupunkikauppa oli joka tapauksessa vallitsevan kauppapolitiikan eniten tukema kaupan muoto, vaikka se ehkä jäikin määrältään suhteellisen vähäiseksi maakunnan koko tavaranvaihto huomioon otettaessa. Sen tukena ja haittana oli kokonainen lainsäädäntö, reklementtien raskaat valjaat. Tarkoituksena oli tietenkin niiden avulla taata molemmille osapuolille – kaupungille ja maaseudulle – näiden kohtuulliset oikeudet ja osuudet kaupankäynnin kokonaisvoitosta, mutta sitä paitsi kruununkin oli saatava osansa liikevaihdon tuotosta. Se kantoi, oli jo Kustaa Adolfin ajoista asti kantanut, kaupankäynnistä veroa. Niinpä talonpojan harmina oli yhä edelleen aina vuoteen 1809 saakka kaupungin porteilla pikkutulli. Toisin ajoin – vuosina 1720–1725, 1766–1776 ja 1783-1802 – kruunu nuuski maalaisten kuormat omine miehineen, mutta sitäkin hankalammaksi tulli kävi niinä vuosina – 1726–1765, 1777–1782 ja 1803 jälkeen – jolloin sen kanto oli vuokraa vastaan annettuna erinäisen Tulliseuran tehtäväksi. Vuokrakannalla ollen tullitulojen saantiin näet liittyi vuokraajan yksityinen etu – sehän samoin kuin ilmiantajakin sai puolet sakoista ja takavarikoiduista tavaroista – eikä kruunu koskaan ole pystynyt liike-etujensa valvonnassa sellaiseen tarkkuuteen kuin yksityinen. Niinpä pikkutullin ollessa kruunun kantojen varassa maalaisten sanottiin siitä selvinneen milteipä vain tulliviranomaiset lahjomalla ja sillä, minkä he itse suvaitsivat kruunulle suorittaa. Mutta sen jälkeen kun tulli oli joutunut arentiyhtiön kannettavaksi – muuan Sven Hof kertoi Isänmaallisen Seuran kilpakirjoituksessa – ”on vähin erin keksitty ja omaksuttu kaikki mahdolliset keinot tullitulojen mitä ankarimmaksi valvonnaksi ja annettavien tilitysten paikkansa pitävyydeksi”.45

Mutta asetus talutti talonpoikaa vielä tulliportin kiiraista päästyäkin. Lain mukaan oli näet oleva niin, että kaikki k:aupunkiin kuljetetut maalaistuotteet piti myytämän avoimella torilla, jotta niitä olisi ilman välikäsiä ollut kenen hyvänsä ostettavana. Mutta tämähän ei tietenkään käynyt yhtään yksiin kauppaporvareiden liike-etujen kanssa. Heidän kannaltaan oli näet tärkeätä saada siepatuksi mahdollisimman suuret määrät maalaistuotteita omiin kauppahuoneisiinsa voidakseen ne sitten sieltä myydä voittoa tuottavasti edelleen muille kaupunkilaisille ja muihin kaupunkeihin. Niinpä olikin jo aikoja ennen tässä kuvattavia oloja tullut yleiseksi tavaksi, että kauppiaat tai heidän apumiehensä menivät jo aamuvarahissa kaupungin portille jopa portin taaksekin, maantien varsille saakka, Savosta saapuvia talonpoikia vastaan ottamaan, hyppäsivät ketterästi reen kannoille ja lämmikettä tarjoillen, hartioita taputellen houkuttelivat näitä pihoihinsa kuormineen ajamaan ja käymään heidän ikiomiksi asiakkaikseen. Tällaista epäkohtaa valitettiin Haminan raastuvassa 1723: puotipojat kärkkyvät jo kaukaa maalaisen kuormia ja ”talonpojan korvaan sipisten ja supattaen sekä tälle salalahjoja lupaillen” houkuttelevat häntä luoksensa tulemaan.46

 

Tämä matkamiesten houkuttelu tiettyjen kauppiaiden pihoihin kuului jo vanhastaan kaupankäynnin koeteltuihin keinoihin. Se oli sitä ikivanhaa, polvesta polveen periytynyttä majamiehyyttä, kaupunkilaisen ja maalaisen välistä kauppatointen maireutta, jota vanhat ihmiset vieläkin mielellään muistelevat ja jonka tarkoituksena oli herutella hyötyä liiketuttavuudesta sekä ostajalle että myyjälle. Savolaisten kauppatoimissa oli majamiehyys 1700-luvulla täydessä kukoistuksessa. Kun kauppamiehen taloon oli tultu, alkoi majamieskestitys oluella, viinalla ja ”kaikenlaisella rihkamalla”, kuten muuan eversti Bousquet maalaistuotteista riidellessään 1740 haminalaisista oloista kertoi. Maaherra Frisenheim mainitsi vuonna 1727 tällaisen talonpojan kestityksen jatkuvan kerrallaan jopa kolme ja neljäkin päivää.47 Arvaa sen, millaiseen kuntoon siinä kestissä savupirttien eläjät lioittuivat, ja niin saattoi taitava kauppamies usein jo melkoisessa markkinatöpperössä olevalta savolaistalonpojalta saada jyvät hinkaloihinsa ja särpimet aittoihinsa melkeinpä mielensä mukaisilla hinnoilla. Samanlaista kerrottiin myöskin Pohjanmaan rantakaupungeista, joissa savolaisia niinikään kulki ahkerasti kauppamatkoilla. Maaherra Creutz mainitsi 1746 torikauppapakkoa sielläkin julkeasti rikottavan: ”Maanitellen jopa usein pakkoakin käyttämällä estetään kaupunkiin tulija menemästä torille. Jo ennen kaupan päättämistä hänet houkutellaan taloihin ja siellä ikään kuin soturia kestitään, syötetään ja juotetaan humalaan, mistä Jumala vihastuu ja kristityt närkästyvät.” Tulos oli sitten se, minkä kertomattakin jo tietää: talonpojan yhä kiinteämpi kytkeytyminen hyvään kestitsijäänsä, maireaan majamieheensä.48

Mutta ei kauppias toki hyvänhyvyyttään takkuista talonpoikaa taputellut. Koko majamiessuhde oli jo aikoja ennen kääntynyt voittopuolisesti kauppamiehen eduksi.49 Vaikka kieltämättä siitä tavallaan myös talonpoika hyötyi: oli kuin turvallisemmalla mielellä kuhisevan kaupungin outoihin oloihin tultuaan, kun oli tuttava kauppias kaupungin portilla vastassa. Ja sitä paitsi pahoina puuteaikoina asiat useinkin olivat niin, että talonpojalla tuskin oli evästä enempää rekensä pohjalla kaupunkimatkalle lähtiessään, ja kuitenkin piti suolaa saada ja tupakkaa myös ja kruunun rahastoon vakuus siitä, että veroasiat tulisivat hoidetuiksi. Kaikkeen tähän oli nyt kauppiaan antama luotto ja pitkämielisyys ihan välttämättömänä apuna. Siinä oli majamiehyyden ja sille rakentuvien luottosuhteiden suuri taloudellinen merkitys entisajan savolaisen kannalta. Tykkänään toinen asia on taasen se, että luottosuhteesta sitten useinkin syntyi liian kireä lieka, jolla kauppias kyllä ymmärsi talonpoikaa mielensä mukaan tanssittaa.

Tämä luottosuhteen kehittyminen ylämaalaisen kannalta eräänlaiseksi velkaorjuudeksi ilmeni ehkä kaikkein räikeimmin siinä, että velkasuhde alkoi periytyä polvesta polveen jopa kytkeytyä velallisen kiinteistönkin pysyväiseksi rasitteeksi. Aikaisemmin on jo kerrottu siitä, miten tällaista velkasuhteen periytymistä oli jo vanhastaan runsaasti muodostunut Viipurin kauppiaiden ja savolaisten väliseen kauppaan (siv. 729). Samanlainen velkojen periytyväisyys näkyy vuosisadan alkupuolella vallinneen myös siinä liiketuttavuudessa, jota maakunnan pohjoisosista ylläpidettiin Pohjanmaan kaupunkien taholle. Sielläkin saattoi talonomistajan vaihtuessa entisen isännän puotivelat siirtyä kiinteistön mukana uudelle omistajalle. Ainakin tällaisen pakon oikeutusta tiedustelivat esimerkiksi Pohjanmaan talonpojat 1720-luvulla. Sitä paitsi itse kauppiaskunnassakin talonpoikia kytkevät luottosuhteet periytyivät tai muulla tavalla siirtyivät porvarilta toiselle kuin käsin pideltävä omaisuus konsanaan. Esimerkiksi uuskaarlepyyläinen kauppias Collin kertoi ostaneensa raatimies Hellbergin kuolinpesästä omaisuutta ja ”voiton tai tappion uhalla” päässeensä muutamien rahvaalta perittävien maalaissaatavien omistajaksi. ”Näin tuli talonpojasta vähitellen kuin kauppatavarana yhden ainoan porvarin liikeorja nimittäin sen, joka hänen tavaroitaan ja tuotteitaan vastaan vuodesta vuoteen pystyy yhä runsaammin luottoa antamaan pitämällä häntä jatkuvasti velalliskirjassaan siten päästäkseen hänen tuotteidensa haltijaksi, toipa hän ne kaupunkiin tai markkinoille”.50

Ennen kaikkea tämä velallisen tavaraan nähden syntynyt haltijasuhde näkyi maalaistuotteiden hinnan melkoisena polkeutumisena mutta myös kaikenlaisena mielivaltana näitä tuotteita kauppiaan aittaan mitattaessa. Pitkän taipaleen takainen talonpoika ei näet ollut kaupungissa vain hänen vahingokseen koituvan hintapakon alainen vaan joutui kärsimään kauppiaiden mielivaltaisten mittaryöstöjenkin takia. Maaherra Ramsayn kiertäessä talvella 1773 tarkastusmatkalla Savon pitäjissä tätä haittaa valitettiin hänelle katkerasti kaikkialla. Esimerkiksi Mikkelin kirkolla kerrottiin kauppiaiden jo viljoja mitatessaan karistelevan niitä hinkaloihinsa. Suolaa talonpojalle myydessään he taas mittasivat niin niukasti että tämä hädintuskin sai edes ”pyyhkäistyä tynnyriä”, kun taas häneltä maltaita mitattaessa niitä ”ahdettiin ja pakattiin” mielin määrin ja lisäksi niistä, samoin kuin myös kauroista, perittiin kuuden kapan kukkurat (tynnyrin kylvöstä?). Samanlaisia valituksia esittivät myös Juvan ja Pieksämäen talonpojat: Helsingin, Loviisan ja Porvoon kauppiaat mittasivat heille viljaa huolimattomasti, ”niin että siinä paljon häviää”, mutta sitä vastoin suolaa taas ylen niukasti.51 Ehkä olivat kauppiaat veronkantomiehiltä oppineet viljamitan kukkuroita ottamaan, sillä jo 1720-luvulla oli veronperijöitä syytetty ns. rotta- ja karikekappojen kantamisesta lainmukaisten kymmenysjyvien lisäksi.52

Mutta myös muiden tuotteiden mittauksessa kauppiaan kerrottiin harjoittaneen kaikenlaista mielivaltaa. Voista ja talista vaadittiin rikkalisää. Tätä valittivat Pohjois-Karjalan talonpojat vuoden 1760 valtiopäivillä, eikä liene mitään aihetta olettaa, että savolaisten voit olisivat porvarien puntarissa rikattomammalta näyttäneet. Sanottiin useimpien Loviisan kauppiaiden tekevän sellaista herjuutta talonpojille, että jo hinnoista sovittuaan mittasivat kaksi naulaa – siis 10 % – ylipainoa leiviskältä ”niinsanottuna vahingonkorvauksena tavarassa olevista rikoista ja ryönästä”. Mikäli loviisalaisten todistus omassa asiassaan pitää joka suhteessa pai:kkansa, ei ylämaan talonpoikien entisaikaisiin kauppatapoihin todellakaan kuulunut hygieenisellä tavaranpakkauksella koreilu. Voita ei viety kauppiaalle suinkaan siistiin puuhulikkoon pakattuna, kuten porvarien tietämän mukaan kerrottiin Länsi-Suomes­a jo tehtävän, vaan irtokimpaleina reen pohjalla vain vähäinen tuohilämpäre tai vanha risainen vaate ja kupo heiniä peitteenä. Samalla tavalla tuotiin talia. Myyjän ja ostajan oli sitten siivoamisajan säästämiseksi tapana sopia jo kaupungin vaa’an ääressä rikkatappion korvauksesta, ”kuten muissakin Suomen kaupungeissa ja myös Tukholmassa tehdään”, Loviisan kauppiaat hieman epäjohdonmukaisesti menettelyään puolustelivat. Rikkariidassa Savo-Karjalan maaherra asettui talonpoikiaan puolustamaan, ja majesteetti kielsi sakkojen uhalla mittalisien vaatimisen. Jos talonpojan tuotteet todellakin olisivat niin ryvettyneitä, että siitä koituisi tavaran painon nousua, piti asia selvitettämän joko vastaavalla hinnan alennuksella tai poistamalla tavarasta ryönä jo ennen sen punnitsemista. Maaherran oli erityisesti varoitettava Loviisan porvaristoa vaakavallattomuudesta ja kehotettava rahvasta ahkeroimaan siisteyden hyveen harjottamisessa, niin että ”sellaisia heidän ruokatavaratuotteitaan tästä pitäen mahdollisuuden mukaan siistimmin käsitellään ja samalla tavalla kaupunkeihin kuljetetaan”.53

Tämän tapaisista ja muistakin epäkohdista huolimatta äsken kuvattu velkakauppajärjestelmä yhtäkaikki pysyi pitkät ajat savolaistenkin kaupunkikaupan ytimenä. Mutta muutoksen tekijät olivat kuitenkin jo vuosisadan alkupuolelta pitäen – lähinnä hintaseikkojen kehityksessä piillen – olleet olemassa.

 

Kauppiaan ja maalaisen välisissä velkasuhteissa näet se seikka ei voinut jäädä vaikutuksia vaille, että yleisessä hintakehityksessä jatkui suuren osan 1700-lukua aika-ajoin sangen voimakas jopa osittain rajukin hintojen nousu. Kehityksen taustana oli tietenkin lähinnä katteettoman paperirahan jatkuva runsas liikkeeseen laskeminen, ja inflaatio saavutti ensimmäisen huipputaitteensa 1760-luvun alkupuolella.54 Savossa – suureksi osaksi vielä luontaistalouden asteella elävässä maalaisyhteiskunnassa – tällaisen hintakehityksen vaikutukset tuskin saattoivat muuta olla kuin edulliset. Vaikka sen ajan ihmiset eivät liene sen selkeämmin kuin nykyisenkään ajan eläjät ymmärtäneet hintain nousun vaikuttavan myös tuotantokustannuksiin, on näet otettava huomioon, että kuviteltujenkin voittojen rinnalla ainakin kaikilla velallisilla oli myös todellista hyötyä rahan arvon alenemisesta. Savossa oli runsaasti velallisia, puotivelallisia olletikin, ja mikäli heidän velka- ja korkositoumuksensa oli kauppiaan kirjoihin merkitty raha- eikä tavarasaataviksi, niiden nimellisarvoa vastaavat määrät pysyivät entisellään samalla kuin velallisen maalaistuotteistaan – lähinnä viljasta, voista, talista – saamat tulot kasvoivat.

Tällaisen hintakehityksen jatkuessa talonpojalta alkoi jo jonkin verran ylettyä taalareita velkakuormankin keventämiseen. Rahan huonontuessa eivät tuotantokustannukset näet saattaneet etenkään sellaisissa talouksissa sanottavasti nousta, joissa tuotanto tapahtui lähinnä omin voimin, ilman luontoispalkkaa nauttivia palkollisia, ja joissa puotiostoksetkin – niissähän rahan arvon aleneminen juuri koitui maalaisen vahingoksi – yleensä jäivät sangen vähäisiksi. Näitä tällaisia talouksia olivat suurimmaksi osaksi Savon talonpoikaiset talot. Sitä vastoin säätyläistaloudet, joissa eläminen ja tuotanto oli lähes yksinomaan palkatun työvoiman varassa, joutuivat rahanarvon alenemisesta ja hintatason nopeasta noususta melkoisesti kärsimään. Maalaistuotteiden hinnan nousu ei näet pystynyt peittämään niitä lisääntyneitä elinkustannuksia, joita tällä ostotavaroita suhteellisesti eniten kuluttavalla väestönosalla oli palkkamenojensa lisäksi suoritettavana. Jo 1740-luvun lopulla esimerkiksi Iisalmen kirkkoherra Helsingius kertoi vallasväen valittavan tulojensa pienentymistä ja menojensa suurentumista sekä vaikeaa toimeentuloaan mutta talonpoikain sen sijaan hyötyvän, koska näiden tuotteet olivat entiseen verrattuna tavattomissa hinnoissa. Sananparreksi oli tulemassa, että uusi kreivin aika oli jo ovella: runsaiden tulojensa takia talonpoika saattaisi tulla joko liian rahakkaaksi taikka sitten tuhlaavaiseksi ja siveettömäksi.55

Arvattavasti osittain juuri tällaisen hintakehityksen vaikutuksesta luottokaupan merkitys alkoikin jo 1700-luvun lopulla melkoisesti menettää asemaansa savolaistalonpoikien ja kauppaporvarien välisissä liikesuhteissa. Viljan ja muiden maalaistuotteiden hintain nousu soi selvästikin talonpojalle paremmat mahdollisuudet selvitä vanhoista puotiveloistaan ja siten irtautua pysyväisestä, pakonalaisesta riippuvuussuhteesta entiseen ”kauppaisäntäänsä”. Todennäköisesti vuosisadan lopun savolainen velkakauppa keskittyi vain lähinnä pulavuosien aikaiseksi liiketavaksi. Niinpä, sitä vastoin että Haminan porvareilla oli vielä 1700-luvun alkupuolella ollut runsaasti Savoon saakka yltäviä pitkäaikaisia luottosuhteita valvottavina (siv. 733), esimerkiksi Loviisan kauppiaiden savolaiset velkasaatavat olivat vuoden 1808 edellisaikoina – ainakin heidän perunkirjoituksistaan päätellen – huvenneet jo aivan vähäisiksi. Ilmeisesti ne eivät tällä suunnalla koskaan olleet saavuttaneetkaan talonpoikien majamiehyydessä sellaista merkitystä kuin Pohjanmaan rantakaupungeissa. Niinpä loviisalaisen kauppamies Pardanuksen 20 velallisen joukossa oli savolaispitäjistä kotoisin vain Ristiinasta yksi, Kuopiosta kolme, Kerimäeltä yksi ja Rantasalmelta yksi talonpoika, ja vuonna 1780 kuolleen kauppiaan lesken Anna Elisabetha Nymalmin 60 talonpoikaisvelallisesta oli vain joitakin harvoja Savosta saakka ja nämäkin maakunnan eteläosasta, Mikkelin pitäjästä ja Rantasalmelta. Loviisan kauppiaiden velkakauppasuhteet ulottuivat vuosisadan vaihteen kahden puolen suurimmaksi osaksi vain kaupungin lähipitäjiin – ja säätyläisiin tosin kauempanakin ylämaassa – joten Savon talonpoikien tällä suunnalla jatkunut majamiehyysikin perustui nyt jo suuremmassa määrässä vanhaan totunnaistapaan kuin puotiveloista johtuvaan pakkoon.56

Samanlainen orjuuttavan velkakaupan vähenemistä osoittava kehityspyrky oli vallalla myös maakunnan pohjoisosissa. Esimerkiksi Suomen Talousseuran sihteerin Böckerin antaessa talonpoikien puotivelkoja koskevia tietoja 1810-luvulla hän nimenomaan kertoi ”hyvien satojen” saaneen aikaan sen, että suurin osa talonpojista oli pystynyt selvittämään vanhat kauppavelkansa. Nimenomaan Oulun läänin kauppaoloista, jotka lähinnä Pohjois-Savoon liittyivät, Böcker mainitsi talonpojan sangen hyvin olleen selvillä puatilaskujensa tilasta ja saaneen porvariltaan, jos oli tälle velassa, myymistään tavaroista käyvän hinnan mutta velattomana jonkin verran paremmankin.57

Tämänsuuntaista kehitystä oli lainsäädäntökin osaltansa jouduttanut. Nimittäin itse majamieslaitokseen, jonka varassa kauppiaan ja maalaisasiakkaan väliset velkasuhteet lähinnä versoivat, pesiytyi vähitellen niin selviä, useitakin eri etupiirejä ärsyttäviä epäkohtia, että hallitus sai etsimättä aiheen ryhtyä tässäkin kohden vanhoja kauppatapoja asetuksilla ohjailemaan.

Yleiseltä kannalta arvioituna sanotuista epäkohdista eivät suinkaan olleet suurimpia edellä kerrotut piirteet maalaisen ja kauppiaan välisessä kaupankäynnissä nimittäin velkasidonnaisuus, polkuhinnat, mittaryöstöt, talonpojan juovuttamiset ja sensellaiset vanhat kauppatavat. Pahinta haittaa majamieslaitoksesta koitui näet kaupunkilaisille itselleen, nimittäin niille porvariston pikkuyrittäjille, jotka eivät pystyneet suurkauppiaiden kanssa maalaisista kilpailemaan, ja muillekin kaupunkien väestöaineksille, jotka majamiehyyden takia eivät saaneet tarvitsemiaan tavaroita suoraan torilta, maalaiselta itseltään hankituksi, vaan joutuivat ostamaan elintarvikkeensa ylihintoihin juuri noilta samaisilta suurkauppiailta. Eritoten Haminassa ja Loviisassa tähän tyytymättömien ryhmään kuuluivat myös kaupunkien vaikutusvaltaiset sotilasviranomaiset ja koko näiden alainen varuskuntaväki. Niinikään myös itse kruunulle oli majamieslaitoksesta haittaa ainakin siinä suhteessa, että siihen liittyvien kauppatemppujen takia varmaan monet tullirahat jäivät saamatta ja että viranomaiset joutuivat valtaporvarien kanssa maalaisen tuotteista riidellessään usein toimittamaan välttämättömät kruunun laskuun suoritettavat viljanhankintansa ”ylihintoihin”, joista koitui hyötyä oikeastaan vain maalaiselle.

Tietenkin on vaikea sanoa, kumpi osapuoli, kauppiaskuntako vai talonpojat, ostaja vai myyjä, joutui majamieslaitoksen vuoksi häviölle kumpi voitolle. Hyöty ja haitta lankesivat näet molempien osaksi. Jo 1760-luvulla kaupungeissa kuitenkin ruvettiin pyrkimään eroon koko kauppatavasta. Niinpä Loviisan ja Helsingin porvaristot päättivät niihin aikoihin lopettaa maalaisten kestityksen, ja maaherra tiedusteli 1767 myös porvoolaisilta, eivätkö nämäkin naapuriensa hyödyllistä esimerkkiä noudattaen haluaisi luopua samasta tavasta. Jokainenhan tiesi – asiaa perusteltiin – kuinka suuria kustannuksia tällaiset juhlimiset tuottivat nostaessaan maalaistuotteiden hintoja ja koituessaan niinmuodoin siis porvariston itsensä rasitukseksi ”puhumattakaan siitä, että moni kohtuuttomaan juomiseen taipuvainen talonpoika tällaisissa kesteissä niin on tolkkunsa kadottanut, että siinä tilassa paluumatkalle lähtiessään on saattanut menettää sekä henkensä että jäsenensä ja kaupungissa hankkimansa tavarat, minkä kokemus ja monet surkeat tapaukset todeksi todistavat”. Porvoolaiset selittivät kyllä luopuvansa majamieskestityksestä mikäli myös Tammisaaren ja Turun porvarit tekisivät samanlaisen sopimuksen. Lähinnä viinaryypyn takia, johon talonpojat olivat tottuneet, päätöstä ei kuitenkaan saatu pitäväksi.58

Savon maakuntahistorian puitteissa ei ole paikallaan ryhtyä selostamaan sitä värikästä taistelua, joka majamieslaitokseen liittyvien etuvastakohtien takia jo varhain virisi kaupunkilaisten itsensä kesken sekä Suomenlahden että Pohjanlahden rantakaupungeissa. Sen lopputuloksena oli ensin (1766) Pohjanmaan maaherra Göösin talonpoikaiskestitystä koskeva kielto, jonka valtaneuvoskunta vielä samana vuonna vahvisti, ja vihdoin kuninkaallinen käskykirje (1771), joka jyrkästi epäsi koko majamieslaitoksen.59 On sanomattakin selvää, ettei asetusten ankaruus eikä sakkojen uhka pyyhkäissyt yhdellä kertaa olemattomiin vanhaa vuosisataista kauppatapaa. Se jatkui elinvoimaisena, paikallisten olosuhteiden ruokkimana, monin paikoin vielä pitkät ajat vaikka tosin eri tavoin peitellyksi sala-asioinniksi kätkeytyneenä. Ilmeisesti edellä mainittu maalaistuotteiden hintain nousu ja siitä johtuneet paremmat edellytykset vanhojen porvarisvelkojen lyhentämiseen koituivat savolaistenkin kohdalla ratkaisevammaksi tekijäksi vanhanaikaisen velkakaupan ja majamiehyyden häviämisessä kuin ankarasanainen kuninkaan asetus.

 

Majamies- ja luottosuhteiden rinnalla entisaikaisen kaupunkikaupan näkyvimpiä piirteitä oli myös eräänlainen vähittäisten kauppatointen puute. Seikka johtui tietenkin perimmältään kuljetus- ja liikenneolojen alkeellisuudesta. Pitkien välimatkojen ja teiden huonouden jopa monin paikoin täydellisen puutteenkin takia kaupurrkiasioimiset näet oli keskitettävä vain pariin tai ainoastaan yhteen kauppamatkaan vuodessa. Sekä myynnit että ostot jouduttiin niinmuodoin suorittamaan suureksi osaksi tukussa ja kytkemään toinen toiseensa.

Tällainen koko vuoden tarpeiden tukkuosto ja vuoden tuotteiden tukkumyynti aiheutti samalla sangen pitkälle ulottuvaa kaupan kytkeytymistä, kauppatointen kollektiivista, yhteisöllistä piirrettä. Tämä entisaikainen ”kytkykauppa” merkitsi sitä, että sinne, mistä suolat, tupakat ja muut savolaisten kannalta tärkeät ostotavarat arveltiin kulloinkin edullisimmin saatavan hankituksi, vietiin myös kaupaksi kaikki omatkin vuoden varrella kerääntyneet tuotteet. Kun kaupungissa käytiin, kuten sanottu, vain kerran pari vuodessa eikä siis puotitavaraan turvautuminen ollut vähittäisostojen varassa, pääsi ostotavaran tarjonnassa sattunut näennäisesti vähäinenkin häiriö samoin kuin myös sen satunnainen edullisuuskin vaikuttamaan sangen tuntuvasti talousalueen lähes kaikkeen tavaranvaihtoon. Koko sinä pitkänä kautena, joka tässä kirjassa on otettu kuvattavaksi – eräiltä osilta aina maalaiskaupan vapauttamiseen saakka (1859) – Savon kauppa oli sillä tavalla häiriönherkkää, että maakunnan ulkopuolella sattuneet satunnaisseikat saivat aikaan suuria heilahduksia laajojen alueiden koko tavaranvaihdossa.

Muutamat esimerkit sanottua paraiten selventävät. Sangen kuvaava on tässä suhteessa se tukaluus, joka näytti uhkaavan Degerbyn (Loviisan) porvareita syksyllä 1747, kun heidän ensimmäinen espanjanlaivansa ”Enighet” oli mennyt Suomenlahdella pohjaan lastinaan 4180 tynnyriä suolaa. Poloiset porvarit oivalsivat heti vahingon suuruuden. Degerby, tämä Savon ainoan tapulikaupungin vielä vaivainen taimi, oli oikeastaan vasta paperilla olemassa ja kaikki mahdolliset kaupan houkutuskeinot nyt tarpeen, jotta maakunnan kauppa kääntyisi sen puoleen ja aloitteleva kaupunki pääsisi voimistumaan. Houkutuskeinoista oli tietenkin juuri suola kaikkein tärkein. Sen vuoksi degerbyläiset kiiruhtivat haaksirikon tapahduttua oitis hallitukselle esittämään, että he saisivat käydä asetuksen edellyttämiin pysyväisvarastoihinsa käsiksi ja että heille sitä paitsi lähetettäisiin kruunun laskuun parituhatta tynnyriä suolaa Tukholmasta, ”jotta” – kuten kuvaavasti pyyntöä perusteltiin – ”Savon ja Karjalan rahvas kuultuaan tästä onnettomasta tapauksesta ja sen aiheuttamasta tuon välttämättömän tavaran puutteesta ei saisi aihetta välttää viljansa ja elintarvikkeittensa tänne tuontia”.60 Syytä olikin hätäilyyn, sillä sekä Helsingin että Porvoon porvarit tekivät parastansa degerbyläisten onnettomuudesta hyötyäkseen: hankkivat kilvalla Tukholmasta suolaa houkutellakseen sillä savolaiskuormat omille tulliporteilleen.61

Niinikään, kun hallitus oli Tukholman palon aiheuttaman jälleen­akennustyön johdosta (1751) kieltänyt hintojen kurissa pitämiseksi kaiken lautojen, lankkujen, palkkien, lehtereiden ja muiden rakennusaineiden viennin ulkomaille Itämeren rantojen tapulikaupungeista, siis myös Degerbystä, tuli sikäläisille porvareille heti hätä käteen – ei niinkään itse puutavaran vaan jälleen nimenomaan suolan ja siihen kiinteästi kytkeytyvän ylämaankaupan takia. Niiden vaivaisten 1400 toltin Tukholmaan vienti, mikä Degerbyssä sinä vuonna sattui olemaan ulosliikenevää puutavaraa, ei tietenkään sikäläisiä porvareita paljoa huolettanut. Mutta sitä enemmän merkitsi se, että toltit oli tarkoitettu suolan maksuksi Espanjaan. Ellei lautoja olisi ollut sinne viedä, oli siis suolan saanti tyyten tykkänään tyrehtyvä, ”ja siitä olisi oleva seurauksena” – porvarit taas Savonkin kauppaoloja valaisevasti kertoivat – ”että maakunta joutuisi epäilemättä erittäin pahaan suolapulaan ja asukkaiden olisi noudettava sitä venäläisistä lähikaupungeista, joten tämän kaupungin [Degerbyn] vasta alussa oleva vähäinen kauppaliike lamaantuisi kokonaan sen vuoksi, että talonpojat välttämättömästi veisivät kaikki tuotteensa ja tavaransa toisiin kaupunkeihin ja ostaisivat niistä paitsi suolansa myös kaikki muut tarvikkeensa. Suolakaupan tyrehtyessä pysähtyisi tällä paikkakunnalla kaikki muukin kauppa ja liike.” Savon maaherrakin vakuutti porvarien perusteluiden pitävän paikkansa. Puutavaraa viemällä saatiin suolalastit Espanjasta liikkeelle ja suolalla taas houkutelluksi Savon viljat kauppaan.62

Edelleen: taas vuonna 1772 sattui Loviisassa sellaista, mikä oivallisesti valaisee tätä koko savolaiskaupan kiinteää kytkeytymistä tietyn puotitavaran saantiin ja siitä johtuvaa sen erittäin suurta häiriönherkkyyttä. Suolasta nytkin oli kysymys. Venäjältä uhkaava rutto oli niihin aikoihin aiheuttanut tiukan sotilas- ja karanteenisulun tokeet itäiselle rajalle, mistä oli ollut seurauksena se, että maalaistuotteiden Venäjän puolelle vienti tyrehtyi miltei tykkänään ja Loviisaan tuli viljaa talvikelillä 1771/72 runsaammin (8500 tr) kuin pitkiin aikoihin edellisvuosina. Loviisalaisille olisikin niinmuodoin rutonuhan aiheuttama tilanne koitunut sangen tuottavaksi, elleivät arkaluontoiset suolaseikat olisi taas päässeet sotkeutumaan. Näet juuri parahiksi, kun ylämaalaisilla oli rajasulun takia tavallista taipuvaisempi mieli tulla viljakuormineen tänne viralliseen tapulikaupunkiinsa, loviisalaisia kohtasi sellainen vahinko, että heidän kaksi muhkeaa suolalaivaansa ”De Geer” ja ”Mercurius” menivät pohjaan (1771) ja kolmaskin, helsinkiläisille kuuluva laiva, jonka suolalastissa myös Loviisan porvareilla oli osuuksia, oli juuttunut talvijäihin Tallinnan satamaan. Seurasi siis auttamattomasti kova suolanpuute, minkä loviisalaiset heti oivalsivat merkiitsevän samalla uhkaavaa asiakaskatoa. He lähettivät kiireesti vielä samoilla keleillä lähiseudun talonpoikia noutamaan suolaa Helsingistä, mutta kun nämä perivät rahtipalkkioina 10–12 kuparitaalaria tynnyriltä – jopa kevätkelien huonontuessa 15:kin taalaria – nousivat suolatynnyrien hinnat Loviisassa huikeasti: 48, 54, 60 jopa 72 taalariin asti. Niinpä olikin seurauksena, että Savon viljat ja muut maalaistuotteet, jotka tällaisen tilanteen sattuessa sangen helposti luisuivat rajan yli Haminan ja Viipurin kauppaan, kulkeutuivat nyt – mainitun rajaa-sulun vuoksi – länttä kohti Suomen muihin merikaupunkeihin, joissa sillä kertaa sattui olemaan suolaa runsaammin ja halvempaan hintaan tarjona kuin Loviisassa. Maaherran tiedusteltua hallituksen toimeksi­annosta Loviisan porvareilta, mikä siihen oli syynä, että maalaiset olivat sinä talvena (1771/72) suuremmassa määrässä kuin aikaisempina vuosina menneet tuotteineen Turkuun, maistraatti näet kertoi turkulaisten edellisenä kesänä (1771) tuoneen omilla laivoillaan kaupunkiinsa riittävät määrät suolaa ja pystyneen siis myymään siitä halvemmasta hinnasta kuin loviisalaiset ylämaankin asukkaille.63 Suolan puute saattoi siten kääntää tilapäisesti koko maalaiskaupan tykkänään toiselle taholle – sinne, mistä suolaa varmasti ja ”sopuhintaan” sai.

Suolan ollessa siis näin tärkeä side herkästi heilahtelevassa sisämaankaupassa koitui eritoten loviisalaisten ja myös Pohjanmaan kaupunkien merenkulun haaksirikoista Savossa saakka selvästi tuntuvia vaikutuksia. Haaksirikkoja sattui huonosti viitoitetuilla vesillä tämäntästä. Vuodesta 1747 lukien loviisalaiset olivat menettäneet vuoteen 1772 mennessä jo kaikkiaan 22 erikokoista laivaa niistä enimmät lasteineen päivineen, ja monenlaiset alustappiot jatkuivat edelleenkin. Vuoteen 1803 mennessä hävisi eri tavoin 9 alusta, mutta nämä ovat vain tiedossa olevia loviisalaisten laivamenetyksiä niiden lisäksi, joiden häviämisestä papereihin ei ole jäänyt mitään jälkiä.64 Haaksirikot ja muunlaiset alustappiot olivat miltei jokavuotisia, ja sama koski tietenkin myös Pohjanlahden rantakaupunkien meriliikennettä. Esimerkiksi Pohjois-Savon kaupan kannalta erittäin tärkeän Oulun kaupungin laivamenetyksiä on vuosilta 1721–1765 tiedossa ainakin 24 ja varmaan tietymättömiä näiden lisäksi vielä melkoinen määrä.65 Tällä taholla – itse laivanrakennuksen ollessa siellä tuottavana elinkeinona – laivamenetykset tuskin kuitenkaan vaikuttivat niin ratkaisevasti suolan saantiin ja siitä johtuen savolaiskaupan heilahteluihin kuin Loviisassa, jonka laivakanta oli suhteellisen pieni ja joita usein jouduttiin myös muualta hankittavilla aluksilla täydentämään.

Mutta ei vain suolasta vaan myös tupakasta tuli vanhanaikaisen kytkykaupan tärkeä tekijä. Nimenomaan Hollannin rullatupakka, jota myytiin naulakaupalla ja kyynärämitalla, pysyi pitkät ajat savolaiskaupan suurena, odottamattoman voimakkaana houkuttimena. Tupakka oli 1700-luvun talonpojan ainoa eksoottinen nautintoaine, ja sen käyttö oli levinnyt jo niin yleiseksi, ettei siitä edes ylellisyysveroa kannettu. Tupakka ei ollut enää ylellisyyttä köyhänkään hampaissa, vaan siitä oli tullut savupirttien kansan arkinen tarve, maaherra Stiernstedtin kertoman mukaan (1741) jopa savolaisten näläntunnon tärkeä torjumiskeino.66 Suolan ja raudan rinnalla tupakka mainittiinkin aina ylen välttämättömänä tuontiartikkelina kaikissa viranomaisten selostuksissa, kun niissä tuli puheeksi maakunnan mutkikkaat kauppaseikat.

Tupakalla – lähinnä Hollannin rullatupakalla – katsottiin voitavan ohjata Savon kaupankäyntiä nimenomaan juuri ”kytkykaupan” mahdollisuuksia käyttäen. Kun Haminalle oli 1723 myönnetty 15 vuoden vapaus tupakka-aksiisin suorittamisesta, kateelliset tapulikaupungit väittivät – tietenkin tapansa mukaan taas vahvasti liioitellen – haminalaisten ennen pitkää ahtavan sekä Suomen että Ruotsin täyteen tuontitupakkaansa, ja samassa yhteydessä maaherra Frisenheim ihan vakavissaan väitti, että ilman sanottua aksiisihuojennusta tupakkaan kytkeytyvää maakunnan talonpoikaiskauppaa ei saataisi käännetyksi Viipurista Haminaan.67

Niinikään vuonna 1745 – kun Savon kauppaa piti nyt houkuteltaman rajan taakse jääneestä Haminasta Ahvenkoskelle (Loviisaan) – sinne asettuneet Lappeenrannan ja Haminan entiset kauppiaat vetosivat taas tärkeisiin tupakkaseikkoihinsa. He anoivat Hollannin tupakka­ullien vuosittaista tuontilupaa 60.000 naulan määrään asti, millä – samoin kuin myös hyvällä suolallaan – porvaristo arveli ”paremmin kuin kaikenlaisilla rajavahdeilla” voivansa kääntää savolaiskaupan länsipuolelle uutta rajaa. Maaherra Stiernstedtkin tuki taas innokkaasti kauppiaiden hankkeita samalla selostaen hallitukselle, mikä Hollannin tupakassa kansaa oikeastaan eniten houkutteli: kun se oli erittäin vahvaa, niin että kyynärä tätä lajia vastasi kahta kyynärää muuta, tuli tästä johtunut tupakankin hintaseikka – samoin kuin suolan – ratkaisevasti vaikuttamaan talonpoikien kaikkiin hankintoihin. Pyrkiessään tupakkahimoaan halvimpaan hintaan tyydyttämään savolaisukot tulivat sen hankintaan kytkeneeksi suuren osan muustakin kaupankäynnistään. Ahvenkosken porvarit tosin melkoisesti liioittelivat väittäessään, että tällaiseen kytkykauppaan liittyi 10–15.000:n viljatynnyrin ja ”koko maakunnan” voi- ja talivarastojen tulliton kuljetus rajan taakse – ”jonka johdosta nämä vähitellen oppivat venäläisiin tapoihin, mistä heidän isänmaanrakkautensa vähenee” – mutta itse maaherrakin kyllä vakuutti, että rahvasta ei saatu millään estetyksi menemästä rajan yli silloin, kun se älysi ”jotain himoitsemaansa tavaraa” saatavan siellä halvempaan hintaan kuin omalla puolella rajaa.68

Savon kaupunkikaupan pahimpana haittana pysyi koko ruotsinajan viimeisen vuosisadan tietenkin tavaran kuljetuksen hankaluus ja siitä johtunut kuljetuskustannusten suhteeton suuruus. Maalaistuotteiden kaupunkiin kuljetus ei näy koko tänä pitkänä kautena – kuvatusta tukkuluonteestaan huolimatta – kehittyneen mitenkään järkiperäiselle kannalle. Jokainen toi kaupaksi omat tuotteensa omassa reessään oman valvontansa alla uskomatta niitä minkäänlaisen yhteiskuljetuksen varaan. Tavaraa ei lähetetty vaan se vietiin ja se tuotiin, ja tavarankuljetukseen kytkeytyi samalla henkilöliikennettä laumoittain. Kuljetuksen ”keskitystä” näkyi vain siinä, että matkalle lähdettiin suurin joukoin, tavallisesti koko kyläkunnan kuormat kerrallaan ja usein jopa useammankin. Viljan ja muun tavaran viejistä syntyi kokonaisia karavaaneja. Esimerkiksi vuonna 1758 Loviisan maistraatti kertoi Savon talonpoikien tulevan talvikelillä kaupunkiin tavallisesti ”sankoin joukoin” kullakin kuormassaan hitunen viljaa, harvoin kahta tai kolmea tynnyriä enempää sekä joitakin kapallisia herneitä, maltatta, talkkunoita tms., ”mutta ei tukuttain” (Uti partie).69

Vielä äskeisinä aikoina muisteltiin 1800-luvun alkupuolen, siis Saimaan kanavan takaisten aikojen, savolaistapoja näitä kaupunkimatkoja tehtäessä. Niinpä Kangasniemestä tulevat retkikunnat olivat niin monipäisiä, että niillä oli erityinen johtajansakin, ”pystynen”, jolla matkan kestäessä oli suuri valta hallussaan, ja Anttolasta kerrottiin niinikään lankunvetäjien lähteneen sopivan kelin saatua yhtämatkaa viemään tavaraansa Uuraaseen. Tusinan verran lankkuja ja siinä vielä ukko ja eväät lisänä oli jo iso kuorma. Tai lähdettiin raudan hakuun kaupungista: taaskin oltiin joukolla matkassa ja rautaharkkoa siirrettiin sitten reestä toiseen, jotta kuljetusrasitus saataisiin tasatuksi kuten vihdoin itse rautakin kotikylään tultua. Talven mittaan näet siitä sitten kylän seppä itsekullekin maksunsa mukaisen ja rasitusfa vastaavan osan murensi.70 Yhteistoiminnan sanottiin savolaisille talonpojille jo vanhastaan olleen tuttua – mutta tietenkin vain sikäli, että joukolla matkalle lähdettiin ja joukolla matkatapoja toteltiin.

Tällaisesta joukkotoiminnasta ja tavarankuljetusten henkilökohtaisesta huolehtimisesta johtui, , että kaupunkimatkoihin kului suunnaton määrä sekä miesten että ajokkien aikaa, eväitä ja ponnistuksia. Savosta Pohjanmaalle suuntautuneiden kauppamatkojen hankaluuksista esimerkiksi Anders Chydenius kertoi – lähinnä juuri epälukuisten pikkukuljetusten aiheuttamia haittoja korostaen – vuonna 1765 näinikään: ”On jotensakin surkeata nähdä, millä vaivalla jokaisen talonpojan laajasta Savosta ja Karjalasta täytyy joka vuosi ajaa meren rannikolle hakemaan perhekunnalleen suoloja ainakin kerran mutta monesti useampiakin kertoja talvessa. He asuvat 20, 30, 40 ja 50 peninkulman päässä meren rannan maakaupungeista. Tällä matkalla he kuluttavat 3, 4, 5 tai 6 viikkoa edestakaisin, ja heidän täytyy koko se aika pitää itsensä ruuassa ja hevosensa rehussa. Talonpoika panee silloin rekeensä 2, 3 tai 4 tynnyriä rukiita tai ohria, lisäksi 5–6 leiviskää heiniä ja itsellensä muutaman viikon muonan. Rehu loppuu ensimmäisinä päivinä. Silloin hänen täytyy käydä käsiksi viljakuormaansa ja syöttää siitä hevostaan loppumatka, niin että kun hän vihdoin saapuu kaupunkiin, ainakin kolmannes kuormasta on mennyttä. Tästä 5–6 viikon omasta ja hevosensa vaivasta hän sitten niukimmin voi varustautua suolalla talouttansa ja kaupungissa oloaan varten yhdellä, kahdella tai enintään kolmella viljatynnyrillä. Mitä ajanhukkaa, mitä haluttomuutta, mitä syötävien tavaroiden puutetta kaikki tämä aiheuttaa sekä tuon kurjan maamiehen kohdalla että niissä kaupungeissa, joiden on niin hankalaa ja kallista tietä saatava toimeentulonsa, sen saattaa huolekas ja ajatteleva kansalainen kyllä käsittää.”71

Tietysti oli myös muita kuin pelkästään kuljetusteknillisiä syitä, jotka epäsivät savolaistavarain järkiperäisen rahtaamisen maan sydämestä suolameren rantaan. Tosin Pohjois-Savon isännät etenkin Iisalmen pitäjässä käyttivät hyväksensä sellaista keinoa, että torpparien tehtäväksi pantiin vuotuisten kaupun’kimatkojen ajaminen. Niinpä Iisalmen, Kuopion, Leppävirran, Joroisten ja Rantasalmen pitäjien kymmenissä torpparikontrahdeissa tällainen ehto sisältyi vuonna 1756 vuokrasopimukseen, ja sama seikka oli voimassa myös Etelä-Savossa.72 Mutta eihän tämäkään menettely tietenkään poistanut nimenomaan juuri pikkukuljetusten tuottamaa haittaa. Sitä paitsi talon muutkin kaupunkiasiat – eikä vain kaupalliset – toimitettiin tavallisimmin samalla käynnillä, verot maksettiin, virastoissa asioitiin, tärkeitä tuttavuus-, luotto- ja velkasuhteita majapaikoissa hoidettiin. Tällaisia seikkoja oli ymmärrettävästi kovin hankala heittää minkäänlaisen yhteisasioitsijan tai vieraan huolehdittavaksi. Useissa tapauksissa miesten matkalle lähdön syynä oli monista ja raskaista matkahankaluuksista huolimatta varmasti myös se vaihtelu ja hupi, mitä kaupunkimatka yksitoikkoisissa maalaisoloissa arkeutuneelle savolaiselle yhtäkaikki merkitsi. Tuollainen matkoreissu Haminaan, Loviisaan, Porvooseen, Kokkolaan, Raaheen, Ouluun oli piirilääkäri Collianderin kertoman mukaan (1765) savolaisten ”talvitöistä tärkein”.73 Viikkokaupalla sitä valmisteltiin ja malttamattomina matkalaista takaisin varrottiin, mutta – sen pahempi – usein oli ukko kaupungista palatessaan taskut tyhjänä, pää täydessä hönössä.

Kaikkeen tähän hankaluuteen oli perussyynä tietenkin silloisten liikenneolojen asettama pakko. Huonojen teiden takia ei raskaita yhteiskuormia olisi pystytty kuljettamaan, eikä tuotteiden vientiä Savosta meren rantaan saatu muutenkaan ”rationalisoiduksi”.

Muutamien valaisevien numerotietojen vuoksi on tällä kohtaa kerrottava vielä siitä, mitä Chydenius vuonna 1765 suositteli hallitukselle Savon ja suolameren välisten kuljetusolojen parantamiseksi, vaikkei tosin hänen tuumistaan sillä kertaa vielä tuloksia tullutkaan. Hän näet ehdotti kauppalain perustamista Savon ja Pohjanmaan rajalle Maanselkään niiden 10.0000 viljatynnyrin ja 3.000 ruokatavaraleiviskän kauppaan välittämiseksi, jotka niihin aikoihin kuutenatuhantena hevoskuormana kuljettiin Savosta ja Karjalasta Pohjanmaan rantakaupunkeihin. ”Jokainen tällainen matka aiheuttaa savolaiselle keskimäärin 30 päivän viivykin sekä miehen että hevosen osalta” – Chydenius huomautti – ”mitkä päivätyöt molemmilta, yhteensä kahdeksi kuparitaalariksi arvioituina, tekevät koko matkalta 60 taalaria kuparirahaa elikkä 6.000 matkalta 360.000 taalaria pelkästään vuotuisina matkakustannuksina siihen vielä itse tavarain arvoa laskematta. Jos kauppalat olisivat saaneet ostaa samat tavarat ja sälyttää ne täysiksi kuormiksi, niin 3.000 leiviskää voita ja talia olisi mennyt 75 kuormassa, 40 leiviskää kussakin ja 10.000 viljatynnyriä 2.500 kuormassa – 4 tynnyriä kuormaa kohden – siis yhteensä 2.575 kuormassa, mitkä, arvioituina nekin 60 taalariin kuormaa kohden kuljetuskustannuksina, tekevät vain 154.500 taalaria. Näin siis säästyy 205.500 kuparitaalaria kuljetuskustannuksia yksistään sen johdosta, että kauppalat järjestäisivät kaikki kuormat yhtä suuriksi ja ettei koko rahvaan tarvitsisi pienin kuormin tyhjänpäiten mennä merikaupunkiin.” Vielä edullisemmaksi savolaistavarain kuljetus olisi Maanselän kauppalain hoteissa muodostunut jokireittejä avuksi käyttäen: ”Jos nyt ehdotetulla kulkureitillä kaksi talvikuormaa pantaisiin veneeseen ja kuljetettaisiin kevättulvilla jokea alaspäin, niin kaikki nuo nykyiset 6.000 kuormaa olisivat vähentyneet 1287:ään ja merikaupungit olisivat siitä huolimatta saaneet saman määrän elintarvikkeita kuin ennenkin jopa 77.220 taalarilla sen sijaan, että samat elintarvikkeet nyt maksavat tynnyrilliseri kultaa ynnä 60.000 taalaria matkakustannuksina. Ajatelkaapas, jos nämä 360.000 taalaria täten oikealla tavalla käytettäisiin ruokatavarain kuljettamiseen, niin niillä saataisiin enemmän kuin nelinkertainen määrä siitä mitä nyt viedyksi Pohjanmaan kaupunkeihin, toisin sanottuna 12.000 leiviskää voita ja talia sekä 40.000 tynnyriä viljaa, josta nyt suuri osa jää Venäjälle ja loput tulee Viipurin, Haminan tai Pietarin kautta Tukholmaan kuljettuaan tätä valtakunnalle vahingollista kiertotietä ja rikastutettuansa meidän naapuriamme.” Eikä voista eikä viljasta olisi Savossa puutetta tuleva, sillä tavaramäärät siellä vain kasvaisivat sitä mukaa kuin kuljetus helpottuisi, ja vastavuoroon maakunta olisi saava niinikään Maanselän kauppalain järjestäminä yhteiskuljetuksina edullisesti suolaa, tupakkaa, rautaa, terästä ja kaikkea muutakin maamiehen kipeästi tarvitsemaa tavaraa.74

4. KAUPPALAHANKKEET

Ylämaankaupungin eli kauppalan aikaan saaminen Savon kaupallisia tarpeita varten oli kylläkin ollut hankkeissa jo 1720-luvulta lähtien, jolloin maakunta oli menettänyt vanhat Viipurin-yhteytensä ja Suomenlahden ja Saimaan vesistön välinen neljän ja kolmenneljänneksen maataival venynyt yhdeksän ja puolen peninkulman pituiseksi.

Tämä 1720-luvun kauppalayrirtys oli lähinnä maaherra Frisenheimin hanketta. Haminan markkinapaikaksi maatuneen Lappeenrannan hän näet välttämättä halusi saada nostetuksi jälleen kaupungiksi, jollaisena se oli ollut jo edellisellä vuosisadalla vaikka sitten vähitellen rappeutunut tavalliseksi maalaiskyläksi. Maaherran tarkoituksena oli ollut lähinnä ylämaan asukkaiden tavaranvaihdon jouduttaminen keskittämällä kauppa mahdollisimman lähelle itse tuotantoaluetta. Haminalaiset asettuivat kuitenkin suunnitelmaa vastustamaan ja saivat siinä vahvaa kannatusta tapulikaupunkipolitiikkaa suosivalta kauppakollegiolta. Lappeenrannan ylämaankaupungin selitettiin muodostuvan maaseudun ja merikaupungin keskenään käymässä kaupassa vain hintoja korottavaksi ”välikädeksi”, joten hanke raukesi sillä kertaa siihen.75

Maaherra Frisenheimin pyrkimysten mentyä myttyyn saada Savon ja Karjalan kauppaa varten Lappeenrannasta ylämaankaupunki epäkohdat alkoivat kyllä pian näkyä. Niinpä Lappeenrannan porvarit eivät pystyneet Frisenheimin tietämän mukaan (1729) esimerkiksi viljanostoissa enempään kuin oman kotitarpeen tyydyttävään hankintaan. Lappeenranta – Savon kaupan eteläinen veräjä – muodostui siten vain eräänlaiseksi Haminan kaupungin ylämaatoriksi, savolaistuotteiden ja -tarvikkeiden läpikulkupaikaksi. Tästä Lappeenrannan alistetusta asemasta koituikin melkoista haittaa maakunnan asukkaille. Sen sekä vienti- että tuontitavarat joutuivat monesti kahdenkertaisen tullauksen alaisiksi. Esimerkiksi tervasta maamiehen oli itsensä suoritettava pikkutullia, kun hän toi tynnyrinsä kesällä venepelissä Lappeenrantaan. Sitten porvari maksoi saman tullin tuodessaan talvikelillä tynnyrit Haminaan ja vihdoin suuren meritullin toimittaessaan tuotteet edelleen ulkomaankauppaan. Sama koski myös tuontitavaroita.76 Koska kauppa tässä väliportaassa ei tietenkään voinut käydä tappiolla, tällaiset lisätullit joutuivat vientitavaroiden osalta hinnan alennuksena ja tuontitavaroiden osalta hinnan korotuksena viime kädessä ylämaan asukkaiden, savolaisten ja karjalaisten maksettaviksi.

Samalla tavoin vaikutti Savon tuotteiden ja tarvikkeiden hintoihin myös se seikka, että ne oli kuljetettava Lappeenrannan ja Haminan välinen yhdeksän ja puolen peninkulman taival. Äskeisestä Frisenheimin maininnasta päätellen – nimittäin että Lappeenrannan porvarit pystyivät vain oman kyökkitarpeensa tyydyttävään viljanhankintaan – tämä kuljetus jäi talonpojan tehtäväksi. Haminan porvarit taas puolestaan mainitsivat esimerkiksi vuonna 1735 suorittavansa Lappeenrannan ja Haminan välisen tervankuljetuksen itse.77 Ainakaan Savonlinnaan saakka nämä eivät vaivautuneet suolaa kuljettamaan, vaikka maaherra oli heitä siihen edellisenä talvena nimenomaan kehottanut.78 Vuoden 1740 valtiopäivävalituksissa taas Suur-Savon rahvas väitti talonpojan vievän itse tuotteensa Haminaan ja saavan siellä niistä huonomman hinnan kuin muualla, mutta samasta valituksesta selviää sekin, että Haminan porvarit toivat suolan Lappeenrantaan: anottiin näet, ettei Lappeenranta saisi tavaroittensa haminalaishintoja korottaa enempää ”kuin niiden Haminasta maanteitse kuljetuksen katsotaan kohtuullisesti maksavan”.79

Niinmuodoin jää jonkin verran hämäräksi, kumpi osapuoli – talonpoikako vai porvari – Lappeenrannan ja Haminan väliset kuljetukset etupäässä suoritti, mutta tuloshan oikeastaan olikin ylämaalaisen kannalta molemmissa tapauksissa sama: edellisessä ajankulu ja rasitukset, jälkimmäisessä hintatappiot Lappeella. Haminan porvari näet vähensi maalaistuotteiden hinnasta ja lisäsi kaupunkilaistavarain hintaan kuljetuskustannukset ja pani ne maamiehen vahingoksi, eikä maamies tästä kiusasta päässyt, vaikka Lappeenrannasta olisi – kuten Frisenheim oli suunnitellut – ylämaankaupunki tullutkin taikkapa vain markkinapaikka, joksi se sitten myös jäi. Ne olivat kustannuksia, joita ei voitu olemattomiksi tehdä, koska kuljetettava matka ja sen tuottamat hankaluudet – maantieteelliset vakiotekijät – pysyivät aina samoina. Mutta nämä kustannukset voitiin sälyttää ja ne myös sälytettiin maaseudun kannettaviksi, ja niin sai Savon tuotanto Suomenlahden suuntaisessa kaupassa lisärasituksekseen ensin, Viipurin menetyksen jälkeen (1721), viiden peninkulman ja Haminan menetyksen jälkeen (1743) kymmenen, kahdenkymmenen peninkulman aiheuttaman kuljetuskustannusten lisän.

Tämän viimeksi mainitun, Turun rauhan rajasta koituneen lisäyksen jälkeen ylämaankaupungin saaminen Savoon näytti tulleen polttavammaksi kuin koskaan aikaisemmin.

Jo heti sodan päätyttyä maaherra Stiernstedt oli täydessä toimessa rajan taakse pyrkivän Savon kaupan keskittämiseksi oman kauppiaskunnan käsiin – omaan ylämaankaupunkiin. Jälleen, samoin kuin edelliselläkin kertaa (1721), siipirikoksi lyöty Savon kauppa pyrki väenvängällä pysyttelemään vanhoilla tutuilla urillaan, nyt Lappeenrannassa ja sitä kautta Haminassa jopa osaksi vielä vanhassa Viipurissakin. Rajantakaiset hintasuhteet ja sikäläiset viranomaiset sen suuntaista kauppaliikettä osaltaan edistivät. Vuoden 1743 lopulla maaherra kertoi hallitukselleen, että venäjänpuolisen Kymenkartanon läänin varakäskynhaltija Krompein oli julkaissut sikäläisten tavarain taksahinnat ja kehottanut ruotsinpuolisiakin kruununpalvelijoita kuulututtamaan hinnaston tämänpuolisissa kirkoissa ”siten koettaen houkutella tavaranmyyjiä ja kauppamiehiä Savosta Lappeenrantaan”. Edelleen hän kertoi, kuinka venäläiset kauppiaat matkustelivat maakunnassa tavaraa ostamassa ja monet täkäläiset rahvaanmiehet taas vuorostaan Venäjän kaupungeissa, koska he saivat tuotteistaan siellä melko hyvän hinnan, ja ostivat sieltä siten hankkimillaan rahoilla – mikäli ei suorastaan vaihtokauppaa harjoitettu – tarvitsemiaan tavaroita.80

Stiernstedt puolestaan pyrki rajanylistä kauppaliikettä parhaansa mukaan ehkäisemään. Porvoon porvarien pyydettyä lupaa viedä rajan taakse suolaa ja tupakkaa maaherra tosin suostui tähän mutta kehotti samalla heitä mieluummin asettumaan tavaroineen Savonlinnan länsipuolisiin pitäjiin rajalle, etenkin rajan yli vievien teiden varsille, jotta savolaiset osuisivat heidän kanssaan kauppoja hieromaan ennen kuin ehtisivät kauppamatkoillaan rajantakaisiin kaupunkeihin. Tällaiseksi kaupan houkutuspaikaksi maaherra suunnitteli Mikkelin kirkonkylää ”tai mieluummin Ristiinaa”, ja sen jälkeen, kun valtakunnan raja olisi saatu selväksi, piti Puumalaan perustettaman kauppala ja Savon yläpitäjien ja Pohjois-Karjalan tarpeita varten jonnekin sikäläisiin seutuihin toinen. Siten saataisiin myös Pohjois-Savon ja Karjalan väestö vieroitetuksi Savonlinnan ja Sortavalan ”ryssien” kauppatuttavuudesta ja muiden yhteydestä, ”joilla aina on ollut tapana pujahtaa maakuntaan ostamaan itselleen parhaat tavarat”.81

Ylämaan kauppala-asia oli näihin aikoihin kyllä askarruttanut myös porvoolaisten ajatuksia – ei tietenkään Savo-Karjalan kauppavaikeuksien vuoksi vaan heidän omien liike-etujensa edistämiseksi. Äsken kerrotun yrityksensä yhteydessä päästä Haminan tapulioikeuksien perijäksi näet Porvoo oli tätä hanketta vauhdittaakseen tullut anoneeksi myös oikeutta saada perustaa ylämaahan kauppalat Rantasalmelle ja Mikkeliin tai vaihtoehtoisesti Ristiinaan. Aluksi maaherrakin tuki näitä hankkeita ja antoi vuoden alussa 1744 porvoolaisille luvan perustaa kauppalan Mikkelin kirkonkylään. Hänen aikaisemmin ehdottamansa Puumalan nostaminen ylämaan kaupan keSkukseksi oli siis jäänyt jo sikseen.82 Näihin aikoihin lääninhallitus majaili Mikkelissä ja osittain myös Ristiinassa, joten maaherran silloinen Suur-Savon vanhan keskuksen suosiminen käy hyvinkin ymmärrettäväksi. Mutta Porvoon porvarien mikkeliläisistä puuhista ei näkynyt enää hituistakaan. Savon ja Karjalan kauppalat olivatkin heille kuten myös muille rantakaupungeille olleet lähinnä vain valttina Haminan tapulioikeuksia nimiinsä hamuillessaan: ylämaan kauppalaseikoissa ahkeroimisen piti näet hallitukselle osoittaa hyvää merkantiilista intoa.

Siitä, miten porvoolaisten kaupallinen hyväntahtoisuus piti sovitettaman savolaiskaupan aristavimpaan niveleeseen, nimittäin kuljetushankaluuteen, heidän maaherralle lähettämässään kirjeessä on muuan erittäin valaiseva kohta. Porvoon maistraatti näet pyysi kauppalasuunnitelmiaan koskevan kuulutuksen lukemista kirkoissa, ”jotta asukkaat tietäisivät mennä sinne [nimittäin Mikkeliin ja Rantasalmelle] hankkimaan tarvikkeitaan ja myöskin tulla tavaroineen tänne alas [nimittäin Porvooseen] ja kohtuullista maksua vastaan kuljettaa tavarat täältä mainittuihin varastopaikkoihin”.83 Suolameren ja ylämaan välinen kuljetusrasitus piti siis jälleen saataman jälkimmäisen taakaksi. Porvoon jäätyä tapulitaistelussaan Degerbytä vastaan tappiolla (siv. 742) sen hankkeet ylämaankaupungin saamiseksi Savoon samalla luhistuivat, eikä taas Mikkeli degerby-loviisalaisten hoivissa muuksi tullut kuin näiden yksityiseksi, huonosti ”varustamaksi” markkinapaikaksi.84

Tietysti rahvaallakin oli ylämaan kaupunkiasiassa sanansa sanottavana. Maaherra sitä tiedusteli, ja valtiopäivilläkin se kuultaviin tuli. Porvoon suunnitelmiin nähden pohjoisten pitäjien rahvas oli kannattanut lähinnä Rantasalmen kehittämistä kauppalaksi, koska se oli keskellä maaherrakuntaa, jota vastoin heidän olisi esitettyyn Mikkelin kauppalaan päästäkseen ollut kuljettava ”venäläisen” alueen kautta. Tästä viimeksi mainitusta kauppala:sta, joka tietenkin oli eteläpitäjien kannalta Savon kauppaolojen napa, puhuivatkin lähinnä vain Suur­Savon rahvaan edustajat. Oulun sekaannuttua edellä selostettuun tapulikaupunkiriitaan pohjoissavolaiset taas kannattivat kauppalain perustamista Iisalmelle (Vianto) ja Rantasalmelle tai vaihtoehtoisesti Leppävirroille (Varkaus). Ohimenevästi – ennen Degerbyn tapulioikeuksiin innostumistaan – maaherra Stiernstedtkin suositteli näitä pohjoisia pitäjiä sopivina ylämaan kauppapaikoiksi. Vieläpä siinäkin vaiheessa, kun Haminan entisille porvareille annettiin lupa asettua Pikku­Ahvenkoskelle, kuningas erityisesti mainitsi, että niiden kauppaloiden perustamisesta, joista edellisillä valtiopäivillä oli ollut puhetta – nimittäin Leppävirtain ja Rantasalmen – oli pidettävä maaherran neuvojen ja osotusten mukaan tarlkkaa huolta. Hallitus jälleen huomautti, että juuri nämä ehdotetut kauppalapaikat olivat kaikkein sopivimmat koko läänin tarpeisiin, ”varsinkin Rantasalmi, jonne suurimmalla osalla maakuntaa on mukavin ja lyhyin matka, niin että kun kauppala saadaan rakennetuksi, siellä suurin osa rahvasta on tavoittava toisensa”.85

Mutta niin oli kuitenkin käyvä, että ylämaan kauppalat jäivät rakentamatta. Tehtävä olisi nyt lähinnä kuulunut Degerby–Loviisalle, joka oli tapulikaupunkitaistelussa päässyt voitolle ja sen aikana tullut puoluetaktillisista syistä myöskin antaneeksi niiden perustamista koskevia lupauksia. ”Mitä enemmän kaupunki voimistui” – CEDERBERG mainitsee – ”sitä heikommiksi kävivät muistot niistä lupauksista, joita perustajat olivat antaneet kauppaolojen järjestämisestä mallikelpoiselle kannalle maan itäisessä läänissä. Ne kauppalahankkeet, jotka silloin, kun uuden tapulikaupungin perustamislupia haettiin, olivat muka lujina takeina siitä, että laiminlyödyn maankolkan kaupaista todellakin aiottiin pitää huolta, tuntuivat unohtuneen. Degerbyn porvareilla oli nähtävästi kaupunkinsa kuntoonpanossa ja asioiden järjestämisessä niin paljon tekemistä, että kauppaloiden perustaminen Rantasalmelle, Leppävirroille ja Iisalmelle sekä ehkä vielä muihinkin paikkoihin, täytyi jäädä toiseen aikaan.”86 Syynä ei ollut kuitenkaan ajan vaan paremminkin mahdollisuuksien puute ja tästä johtuva Degerby–Loviisan porvarien määrätietoinen pyrkimys aluksi edes lykätä vaikeata tehtävää tuonnemmaksi ja myöhemmin jopa suorastaan vastustaa ylämaankaupungin perustamista Savoon.

Savon kauppaolojen valaisemiseksi on syytä tästä maakunnan uuden tapulikaupungin menettelystä hieman laveamminkin kertoa. Niinpä se ei ollut tietääkseenkään maaherran kehoituksista, joita tämä esimerkiksi keväällä 1745 osoitti maistraatille Rantasalmen ja Viannon ”kauppalain” varustamiseksi ”ei vain sellaisilla kauppatavaroilla, joita rahvaskansa eniten ja välttämättömästi tarvitsee, vaan myös sellaisilla kauppapalvelijoilla eli rengeillä, jotka pystyvät siltä vastaanottamaan ja lunastamaan, mitä sillä on omaista karjasta ja maantuotteista myytävänä”.87 Degerby ei tehnyt kauppala-asian eteen yhtään mitään, ja niinpä jo saman vuoden lopussa, rekikelin tullessa käsille, maaherran olikin neuvottava kirkonkuulutuksilla väestöä ajamaan kuormineen tapulikaupunkiin, jonka porvareilla oli ”sitä parasta Spanjan suolaa ja Hollannin rullatupakkaa tarjottavana”.88 Porvarit saattoivatkin siis mielikseen ennenpitkää todeta, kuinka kaupungin kauppaliike itse maaherran kuulutusten turvin virkistyi ylämaan kaupungeittakin, ja tähän niveleeseen sopi erittäin hyvin nyt se kuninkaan määräys, että Savon kauppalakysymystä ei saataisi ratkaista ennen kuin läänin uusi, alkuvuodesta 1747 virkaansa nimitetty maaherra Wrede olisi ehtinyt tarkoin perehtyä maakuntansa taloudelliseen tilaan ja antaa ylämaan kauppalaseikoistakin oman lausuntonsa.89

Kauppalalausuntoa vaati myöhemmin myös kenraalikuvernööri von Rosen. Degerbyläiset, joiden selitettäväksi kauppalahankkeen viivästyminen viime kädessä joutui, saattoivat aluksi viitata vain siihen, että ”liiallinen hätäily asian valmistelemisessa voisi aiheuttaa arvieluttavia seurauksia nyt ja vastedes”. Maistraatti pyysi asian käsittielyn siirtämistä ”hiukan tuonnemmaksi, kunnes keksitään mukava paikka kaup­alalle”, ja selitti ”aivan ensi tilassa” tutki tuttavansa sopivia kauppapaikkoja rajaseudulta. Kauppakollegion samana syksynä (1748) vaatimaan selitykseen, miten niiden Savon kauppaloiden laita oli, joiden perustamisesta oli jo kesällä 1744 ollut puhetta, ja ”pitivätkö Degerbyn porvarit kauppapalvelijoitaan Karjalan ja Savon rahvasta palvelemassa”, heillä oli taas uusi este esitettävänä: eri paikkojen sopivaisuudesta kauppaloiksi maistraatti ja porvaristo näet ei voisi mitään lausua ”ennen kuin saadaan kuulla, tuleeko aijotusta Päijänteen kanavasta mitään ja minkä pitäjien kautta se pannaan kulkemaan”. Jälleen maistraatti pyysi huomauttaa, että tässä asiassa oli meneteltävä mitä varovaisimmin, ”koska näiden kaupunkien perustamisesta riippuu sekä yleinen hyvä että Degerbyn kaupungin kaikinpuolinen edistyminen”.90 Melko peittelemättömästi oli tässä jo tuotu kuuluviin mielipide, että ylämaankaupungin perustamisesta olisi tapulikaupungille oleva oikeastaan vain haittaa ja silkkaa harmia. Hanketta oli siis kaikin keinoin koetettava vastustaa.91

Mutta ylämaan kauppala-asia ei päättynyt suinkaan tähän. Jatkuvasti Savon ja Karjalan rahvaskansan edustajat valittivat valtiopäivillä kaupungin puutettaan ja muistuttivat siitä, että Degerby oli saanut tapulikaupunkioikeutensa nimenomaan luvattuaan pitää tavaroita kaupan maaseudulle perustettavissa kauppaloissa.92 Mieliala kaupungittomassa maakunnassa happani happanemistaan. Suolojen puutteessa savolaisilta myrtyivät sekä särpimet että mieli. Esimerkiksi Leppävirroilla pantiin Pikku-Savon herrainpäivävaalissa kesällä 1755 kokoon seuraavanlainen pykälä: ”Valitetaan, että Loviisan porvarit viime vuonna luovuttivat maahan tuomastaan suolasta erän Haminan porvaristolle paljon huokeampaan hintaan kuin he viime talvena myivät kotimaan asukkaille, joiden on joka suolatynnyristä ollut maksettava 20 kuparitaalaria. Siten he ovat menettäneet mahdollisuutensa varata maakunnalle tarpeeksi suolaa puhumattakaan siitä, että asujaimet, jotka viime keväänä menivät joukoittain suolanhakuun Loviisaan, saivat palata sieltä tyhjin käsin takaisin. Sen seikan, miten arvollisesti Loviisan tapulikaupunkiporvarit nauttivat tapulioikeuksia, Teidän Majesteettinne suomia vapaavuosia ja sitä 20.000 hopeataalarin lahjaa, jonka he saivat joitakin vuosia sitten haaksirikkoutuneesta laivastaan voidakseen mahdollisimman pian hankkia tilalle toisen ja tuottaa maakuntaan välttämätöntä suolaa, rahvas jättää Teidän Majesteettinne oman hellän harkinnan varaan. Anotaan alamaisimmin, että Loviisan kaupungin porvaristo velvoitetaan varaamaan rahvaalle tarpeeksi ja halvempaan hintaan suolaa tai että Oululle myönnettäisiin tapulikaupungin oikeudet, koska se on luvannut hankkia Savolle melko halpaan hintaan riittävästi suoloja.”93 Loviisalaisten harmiksi Savon rahvaan tyytymättömyys ei kuitenkaan rajoittunut edes näihin myrkyllisiin salahuomautuksiin. Samoissa leppävirtalaisvalituksissa näet nousi taas näkyviin vanha ylämaan kaupunkikysymys, ja tapulikaupunkilaisilla oli puolestaan sitä vastaan varattuna oma kaikkia tällaisia yrityksiä torjuva kantansa.

Niinpä tämä ylämaankaupunkien perustamista vastustava asenne tuli selvästi ilmi Loviisan porvarien suhtautumisessa suunnitelmiin, joiden tarkoituksena oli kaupunkien aikaan saaminen Leppävirran Varkauteen ja Iisalmen Viannon koskelle Pohjois-Savon tavaranvaihdon helpottamista varten. Hanke oli maakunnassa hipeimmillään juuri nyt 1750-luvulla. Kruununvouti Martini oli suositellut Varkautta kauppalaksi jo 1754, ja Henrik Argillander laati Pikku-Savon rahvaan nimissä äsken mainituille vuoden 1755 valtiopäiville tällaisen asiaa koskevan pyyntöesityksen: ”Koska näiden seutujen maamies ei voi hankkia yhdellä kaupunkimatkallaan koko vuotuiskäyttöä vastaavaa määrää välttämättömästi tarvitsemiaan tavaroita eikä pysty edeltäkäsin arvioimaan, mikä hänelle ajanmittaan käy tarpeelliseksi, rahvas anoo alamaisimmin, että, mikäli Iisalmen Viantoon ei myönnetä toista ylämaankaupunkia, sellainen saataisiin perustaa ainakin Leppävirran pitäjän Varkauteen, jonne sekä Savon pohjoisosista ja niihin rajoittuvasta Hämeen läänistä että myös koko Ruotsin Karjalasta pääsee kesälläkin vaivatta vesiä pitkin ja jonne saisi asettua kauppiaita pitämään kaupan kaikkea sellaista, millä maakunnassa olisi menekkiä.” Tarvinnee tuskin lisätä, että savolaiset perustelivat anomustaan viittaamalla myös rajanyliseen salakauppaan, jota heidän mielestään ylämaankaupungin perustaminen oli vähentävä. Itä-Suomen kauppahistoriastahan tuskin löytää hanketta, jota ei olisi voitu tai katsottu voitavan tällä salakauppaseikalla tukea.94

Loviisan porvarit asettuivat oitis savolaisten kaupunkihanketta vastustamaan. Se oli heidän mielestään ”yhtä tarpeeton kuin täysin hankalakin” kaupunkisuunnitelma: Loviisasta oli Varkauteen mahdottoman pitkä maamatka, eivätkä kauppiaat ilman suuria kustannuksia ja vaivannäköä ja siis ”ilman vähäistäkään voittoa” katsoneet voivansa kuljettaa sinne Loviisasta saakka maalaisten tarvitsemia tavaroita tai tuoda näiden ”raskaampia tuotteita” takaisin. Sitä paitsi loviisalaiset viittasivat Mikkelin vuotuismarkkinoihin, ”joille” – kuten he selittivät – ”maalaisilla on valta matkustaa tarvitsemiaan kauppatavaroita noutamaan, olletikin kun täkäläisten kauppiaiden on paljon tuntuvammin kustannuksin ja vaivaa nähden sanotuille markkinoille tavaroitaan kuljetettava”. Salakuljetuskin oli vain Varkauden kaupungin perustamisesta virkistyvä, ”koskapa maalainen mieluummin halunnee ostaa ja ylämaan kaupunkilainen myydä parasta tavaraa halvimpaan hintaan”.95

Nyt oli maaherra Nordenskiöldin vuoro esittää kantansa Pohjois­Savon kaupunkihankkeiden johdosta. Koska hänen pitkä lausuntonsa on Savon kaupallisen menneisyyden kannalta monessakin suhteessa sangen valaiseva, on paras toistaa se tässä Varkauden ja Viannon kaupunkisuunnitelmiin liittyviltä osilta sellaisenaan: 96

 

”Kiertäessäni Savoa erilaisia taloudellisia yrityksiä alulle panemassa ovat sekä tämä Varkauden seutu Leppävirroilla että myös Viannon kannas Iisalmen pitäjässä – – tuntuneet minusta sopivilta paikoilta, joihin voitaisiin perustaa maakaupuniki, koskapa molempien sijainti on varsin laatuun käypä paitsi itse alueensa puolesta myös siitä syystä, että sieltä pääsee kesäisin veneillä useimmille seuduille Savoa ja Karjalaa noutamaan erilaisia maalaistuotteita tällaisen kaupungin tarpeisiin. Tämä luistava vesitieliikenne tuottaisi niinmuodoin maakunnalle suurta helpotusta, jos sanottu kaupunki perustettaisiin: sillä kieltää ei voida, että maakunnassa, jossa on tarpeeksi sopivasti sijaitsevia kaupunkeja ja tuotteille menekkiä, on enemmän hyvinvointia kuin sellaisessa, josta mainitut edut puuttuvat. – – On varmaa, että Savo ei pääse koskaan parempaan kukoistukseen vaan pikemminkin menettää jo saavuttamansa, mikäli välimatkojen ollessa joka taholle kaupunkeihin sangen suuret, menekki pulaa yhä jatkuu. – – Tämän kaupungin perustamisesta olisi myös siinä suhteessa hyötyä, että itse maanviljelyskin pääsisi kohentumaan, sillä mitä enemmän maakunnan väkiluku lisääntyy ja mitä nopeammin talonpoika saa tavaransa kaupaksi, sitä kerkeämmin hän rientää kaikin tavoin uusia ja etenkin sellaisia tuotteita tuottamaan, jotka lisäävät hänen epävarmoja [raha]tulojaan. – – Täkäläiset [so. loviisalaiset] kauppiaat ovat katsoneet sanotun ylämaankaupungin käyvän hyödyttömäksi siitä syystä, että täältä on liian pitkä maamatka kuljettaa tavaroita sinne ja sieltä takaisin, mutta pitämättä lukua niistä perusteista, joihin tällainen lausunto nojautuu, on selvää, että loviisalaisilla ei ole mitään hätää oleva, koskapa he saavat ostaa suurimman osan läänin viljasta, jota kyllä on melkoiset määrät tarjona ja jota viedään sekä Porvooseen, Helsinkiin, Turkuun että Pohjanmaan kaupunkeihin saakka. Sitä paitsi tätä uutta ylämaankaupunkia käyttävät talonpojat eivät suinkaan kaihtaisi vaihtamasta itselleen suolaa ja rautaa – raskainta ostotavaraa – tuodessaan sinne vuosittain viljakuorman joka talosta, niin että Loviisan asukkaat kyllä selviytyvät eritoten siitä syystä, että tuontia ei liene sanottavasti olemassa, koska pohjoisimmat pitäjät enimmäkseen vievät viljansa Pohjanlahden rantakaupunkeihin, sillä matka on sinne lyhyempi kuin tänne Loviisaan. Kun kauppiaat mainitsevat, että maalaiset voisivat kyllä Mikkelin markkinoilta hankkia tarvitsemansa tavarat, sopii vain kysyä, kenen mielestä on mahdollista, että lavean Savon ja Karjalan maan jokaisesta talosta ja torpasta tulisi mies näille markkinoille ja niinä vuodenaikoina monien vesien takaisilta seuduilta tarjoamaan kaupaksi tavaroitaan erilaisten tarpeittensa tyydyttämistä varten? Enkä suinkaan usko heidän tavaroittensa sellaisessa tapauksessa riittävän, sillä olen pannut merkille sinne [nim. Mik!keliin] tuotavan sangen niukasti rihkamakuormia, koska kauppamiehillä on näillä markkinoilla päätarkoituksena vain hankkia itselleen hevosia ja teuraskarjaa eikä suinkaan varata maalaiselle tämän tarvitsemia rihkamatavaroita. Kauppiaat arvelevat salakuljetuksen tämän kaupungin perustamisesta lisääntyvän, mutta paitsi sitä, että olen osoittanut tupakan tuonnin varmastikin sen johdosta vähenevän, on myös selvää, että rahvas ei tohtisi lähteä niin vaarallisille retkille, jos se saisi lähempää tarpeensa tyydytetyksi, ja kaupunkilaiset taas voidaan tarkoitukseen saatavalla virkakunnalla aina siitä estää. Epäilemättä saadaan kepeämmät kauppatavarat voitolla myydyiksi, sillä yhdessä ainoassa kuormassa niitä kulkee runsaasti Savonmaahan, ja maamies maksaa kernaasti kohtuullisen lisämaksun joka kyynärästä saadessaan tavaraa niin läheltä. Kun lisäksi viljat ja ruokatavarat ja kaikki muutkin ylläpitoon tarvittavat tavarat ylämaassa saadaan miltei puoleen hintaan siitä, mitä ne täällä [so. Loviisassa] maksavat, on kauppavoitto varma ja myöskin se, että ylämaan kauppias elättää itsensä ja ävertyy ja lisäksi maamies ansaitsee edullisesti rahaa ulosteikojaan varten, sillä joka tapauksessa hän perii suuremman voiton säästäessään päivätyöt, matkakustannukset ja monet rasitukset kuin menettää viljan hinnassa. Tottumus velttoon elämäntapaan on niinmuodoin varmasti yhtenä syynä siihen, että kauppiaat suutansa soittaen vastustavat tätä hyödyllistä hanketta, sillä pikemminkin olisi heidän luullut pitävän etunansa saada niin kauaksi maakuntaan tavaroilleen varastopaikka, etenkin kun siitä koituvia rasituksia ja kustannuksia ei likimainkaan voida verrata niihin vaivoihin, joita Teidän Kuninkaallisen Majesteettinne uskollisilla alamaisilla on kaupankäynnissään kestettävänä Länsi-Pohjan kaupungeissa, kun he katsovat saavansa voittoa vielä siitäkin, että vievät suurin kustannuksin, henkensä kaupalla ja aikaa tuhlaten tavaroitaan Lapin perukoille saakka vain hankkiakseen siten hyötyä ja mielihyvää itselleen. Niin kauan kun tämä kaupunki olisi vielä vasta heiveröisellä alulla, voisi asianomaisen tuomiokunnan kihlakunnantuomari tarpeen tullen istua raastuvan oikeutta joidenkin kaupunkilaisten kera, joten siellä ei aluksi muuta oikeushallinnon virkakuntaa tarvittaisi kuten monissa muissa pikkukaupungeissa. Silloin voitaisiin Rantasalmen pitäjästä siirtää triviaalikoulukin Leppävirroille, joka on viljavinta ja ruokaisinta seutua Savossa, sillä nykyisessä paikassaan koulusta on tuskin mitään hyötyä maakunnan runsaalle nuorisolle – –  .”

 

Kuten maaherra Nordenskiöldin lausunnosta voidaan heti huomata, ylämaankaupungin perustamista koskevan kiistan varsinaisena ytimenä oli vanha kaukokuljetuskysymys. Ylämaankaupungin perustaminen ei tietenkään poistanut kaupankäynnistä tätä sen suurinta hankaluutta, joka oli pitkien välimatkojen ja alikuntoisten teiden takia kaupan raskaana taakkana eritoten Savossa. Tuontitavarain saanti maakuntaan näet aiheutti joka tapauksessa tämän hankaluuden, olipa siellä ylämaankaupunkeja tai ei. Tämän oivalsivat tietenkin kaikki, ja niinpä
– kun otetaan huomioon merkantiilisen kauppalainsäädännön erilaisille kaupungeille asettamat erilaiset oikeudet ja velvotukset (siv. 724)
– ylämaankaupungin perustamista koskevia hankkeita ja näiden hankkeiden vastustamista onkin pidettävä perimmältään taisteluna siitä, kummanko osapuolen, tapulikaupunginko vai maaseudun, rasitukseksi tavaran toimittaminen suolameren rannalta sisämaan väestölle oli joutuva. Se oli taistelua kaukorahdin kustannuksista.

Tapulikaupunkilaisten kannalta ylämaan kaupungittomuus koituikin heille suoranaiseksi eduksi. Se näet pakotti maalaisen itse tuomaan tuotteensa rannikolle, ja koko kauppasysteemin rakenteesta, velka- ja luottosuhteista, vaihtokaupasta ja majamiehyydestä johtui, että maalainen näillä kaupunkiretkillään oli oikeastaan täysin tapulikauppiaan armoilla. Tuotuaan raskaat tuotteensa suurella tuskalla 30, 40, 50 peninkulman takaa tapulikaupunkiin maalaisen ei näet kannattanut kuormaa enää muuanne viedä, vaan sai siitä siellä, minkä taksahinta ja kauppias käski. Hänen oli siis täytymys ottaa kuljetuskustannukset omaksi vahingokseen, koska ei voinut niitä tapulikauppiaan kanssa asioidessaan myyntihintoihin mielensä mukaan lisätä. Sitä paitsi tämä tavaranvaihto oli läpikotaisin yksittäiskauppaa, joka tietenkin tarjosi maalaistuotteiden ostajalle, porvarille, melkoista paremmat hyötymismahdollisuudet kuin ”järjestyneempi” tukkukauppa.

Mutta täysin toisenlaiseksi – paljon nurjemmaksi – olisi tapuli­porvariston etujen kannalta koko sisämaan kauppa käynyt siinä tapauksessa, että sinne olisi perustettu kaupunki ja tapulikauppias siis joutunut maalaistuotteiden kaupassa asioimaan etupäässä ylämaankaupungin kauppiaan kanssa. Ylämaan ja tapulikaupungin välinen kauppa olisi silloin – ainakin asetuksen edellyttämän järjestyksen mukaan – muuttunut voittopuolisesti tukkukaupaksi ja maalaisen ja kauppiaan välinen, ennen kaikkea jälkimmäiselle edullinen kauppatuttavuus, majamiehyys, velkasuhde, sanalla sanoen koko hyötyä tuottava vanhanaikainen vähittäiskauppa, siirtynyt tapulikauppiailta ylämaan kauppiaille ja edelliset joutuneet nyt siis etupäässä asioimaan tavallaan vertaistensa, kaupanteon kaikkien juonien lähes yhtä hyvinä taitajina tunnettujen pikkukauppiaiden kanssa. Tavarain hinnoissa olisi kyllä tällöinkin tuntunut väistämättömien kuljetuskustannusten aiheuttama lisä, mutta tietenkin tapulikaupungin kauppiaan olisi ollut hankalampi sälyttää tätä lisää niin yksinomaisesti ja voittoa tuottavasti ylämaan kauppiaan kannettavaksi kuin pannessaan sen yksityisten maalaisten vahingoksi. Näillähän näet ei ollut suinkaan tarvittavaa taitoa eikä edes mahdollisuuttakaan punoa keskenään polkuhintojen syntymistä ehkäiseviä kauppajuonia samaan tapaan kuin ylämaankaupungin pikkukauppiailla.

Pahinta näissä savolaiskaupunkien perustamista tarkoittavissa hankkeissa oli tapuliporvariston kannalta kuitenkin se, että ylämaan kauppias olisi siekailematta pannut maalaistavaroiden hintoihin vielä senkin lisän, mikä hänen piti välttämättömästi saada omaksi kauppavoitokseen myydessään maalaisilta hankkimansa tuotteet edelleen tapulikaupunkeihin. Hänestä olisi tullut – kuten tapulikaupunkien porvarit johdonmukaisesti vuosisadan mittaan vakuuttelivat – maakunnan ja merenrannan välisen kaupan ”hyödytön välikäsi”, jolla muka ei ollut mitään muuta vaikutusta kuin molemman suuntaisessa kaupassa näkyvä hinnan nousu. Juuri tähän olivat haminalaiset vedonneet 1720-luvulla sotiessaan maaherra Frisenheimin silloisia hankkeita vastaan, joiden tarkoituksena oli ollut saada Lappeenrannasta muodostetuksi ylämaankaupunki. Ja samaan seikkaan viittasivat myös degerbyläiset ehkäistessään 1740-luvulla ylämaankaupungin perustamisen Rantasalmelle, Mikkeliin tai vaihtoehtoisesti Ristiinaan. Ylämaan kaupungittomuus oli joka suhteessa rannikon tapuliporvareille eduksi.

5. MARKKINAKAUPPA

Oli kyllä virallisen kauppapolitiikankin pykälissä kohta, jonka nojalla myös sisämaan kaupan kireät valjaat pääsivät tilapäisesti heltiämään. Kaupunkikaupan rinnalla näet kaupan toisena sallittuna päämuotona oli edelleen, kuten jo aikaisempinakin vuosisatoina, markkinakauppa. Se oli tietenkin tarkoitettu lähinnä maaseudun kaupallisia tarpeita palvelemaan, mutta tämäkin kaupan muoto pyrittiin sekä paikan että ajan puolesta panemaan tarkasti määrättyihin rajoihin. Vuoden 1734 valtakunnanlaki käski näin: ”Marckinat pitä joca wuosi pidettämän, sillä paicalla ja ajalla, cuin sijhen määrätty on” ja että ”ei mahda marckina-calu myytä, ennen cuin marckina päälle cuulutettu on, eikä sitte cuin se ulos cuulutettu on”.97

Savon markkinakauppakin, kuten edellä kuvattu kaupunkikauppa, versoi vanhoista viipurinkaupan juurista. Jo edellisellä vuosisadalla viipurilaiset olivat tyyten tykkänään alistaneet Lappeenrannan tuottavat, koko Savon ja Karjalan kaupan käsittävät ylämaanmarkkinat omikseen, kiduttaneet sikäläisen kaupunginalun pahaiseksi savupirttikyläksi ja tehneet tyhjäksi myös savonlinnalaisten yritykset perustaa Kuopioon omat erityismarkkinansa siten vallatakseen Pohjois-Savon ja Karjalan kaupan itselleen. Lappeenrannan markkinapaikka kuitenkin jäi 1743 rajan taakse, ja koko ylämaan markkinalaitos joutui tykkänään uusille urille.98

Kuten sisämaankaupan eteläinen tapulipaikka joutui 1700-luvun vaihtelevien rajavaiheiden vuoksi kerta kerralta siirtymään länttä kohti (Viipuri–Hamina–Loviisa), myös eteläinen markkinakeskus hakeutui Pikkuvihan jälkeen Lappeenrannasta kauemmaksi länteen. Uusi markkinasija löytyi Mikkelistä. Kauppakollegio näet ilmoitti heti Pikkuvihan jälkeen (1744), että rajan taakse jääneen Lappeenrannan markkinaoikeudet joutuisivat Mikkelin kirkonkylälle, jopa niin että itse markkina-aikakin olisi oltava sama, mihin Lappeenrannan-kävijät olivat tottuneet, Marian syntymäpäivästä mikonpäivään eli syyskuun 8: nnesta 29:nteen. Haminasta paenneet porvarit alkoivatkin heti Degerbyhyn asetuttuaan kuin vanhaa tottumusta jatkaen omasta alotteestaan käyttää Mikkelin kirkonmäellä entisiä Lappeenrannan oikeuksiaan. Vuonna 1751 Suur-Savon rahvaan edustaja anoi valtiopäivillä näiden Mikkelin pitäjässä siihen saakka pidettyjen ja ilmeisesti jo täysin vakiintuneiden markkinoiden vahvistamista, mikä nähtävästi sitten tapahtuikin. Mikkelin syysmarkkinat pysyivät Loviisan yksityisinä markkinoina vuoteen 1788 saakka, jolloin kaikki valtakunnan markkinat julistettiin yleisiksi, minkä hyvänsä kaupungin käytettäviksi.99

Mikkelin markkinaoloissa näkyi vielä vuosikausia niiden tilapäisluouteisesta alusta juontuvaa hataruutta. Tosin oli erityinen markkinakenttä jo merkittynä niille vaiheille, missä Naisvuoren ja Porrassalmen kadun väliset korttelit nykyään Mikkelissä sijaitsevat, mutta vielä koko 175O-luvun Loviisan porvarit myivät kaupaksi tuomaansa tavaraa ja ostivat savolaisilta maalaistuotteita vain markkinapaikan tienoilla olevissa taloissa ja torpissa. Ehkäpä tähän osaksi oli yllyttämässä salakaupankin käymisen halu, sillä juuri tullilaitoksen virkakunta kävi epäkohtaan ensimmäisenä käsiksi. Rajatulli-inspehtori Lars Schliiterin esityksestä (1759) vuokralle annetun tullin johtokunta näet velvoitti loviisalaiset sijoittamaan kauppakojunsa ja tavara-aittansa itse markkinakentälle Mikkelin tullikamarin antamien ohjeiden mukaan. Loviisan kauppiaiden perunkirjoituksista ja säilyneestä kartta-aineksesta päätellen tällainen järjestys ennenpitkää saatiinkin aikaan. Vähäistä varhemmin (1756) oli loviisalaisten pyynnöstä Mikkelin markkinoiden kestoaikaakin järjestelty. Rajantakaisten kilpailun ehkäisemiseksi – jotta Vanhan Suomen kauppamiehille ei olisi jäänyt ylettömästi aikaa sinne tavarakuormiansa kuljettaa – markkinat näet supistettiin vain nelipäiväisiksi mikonpäivästä (29/9) lukien, ja tällaisena tämä Etelä­Savon kaupallinen vuotuisjuhla sitten pysyi pitkät ajat eteenkin päin.100

Mikonmarkkinoittensa lisäksi Savon eteläseutujen väestö rupesi ennenpit’kää jo toisiakin markkinoita kaipaamaan, talvimarkkinoita, talvikelien aikaista tavaranvaihtotilaisuutta. Suur-Savon rahvas esitti vuoden 1769 valtiopäivillä anomuksen talvimarkkinoiden järjestämiseksi Mikkeliin paavalin- tai kynttelinpäivän tienoille, jotta se hankaluus saataisiin poistetuksi, mikä väestöllä oli tavaran kuljettamisesta kaukaisiin kaupunkeihin kesäteitä pitkin. Tämän hankkeen muuntumisesta kauppalahankkeeksi ja sen raukeamisesta on jo aikaisemmin (siv. 782) kerrottu. Talvimarkkinoita alettiin kuitenkin Mikkelin kirkonkylässä näiltä ajanvaiheilta lähtien omin tuumin pitää. ”Voi arvata kauppalatoiveita kohdanneen pettymyksen niivten syntymistä jouduttaneen”, Mikkelin markkinahistoriaa perusteellisesti penkonut VARSTA arvelee. Näet näiden talvimarkkinoidenkin, kuten 174O-luvulla syntyneiden syysmarkkinoiden, alkuvaiheet näkyvät olleen eräänlaisen itsesiinnöksen varassa – ne ovat syntyneet eikä tehty. Vireillä oli enää vain niiden laillistaminen. Laillistamishankkeen monistakin syistä, muun muassa sodan johdosta, viivästyessä siitä ehti antaa lausuntonsa jo kaksikin Etelä-Savon maaherraa – Ramsay ja Lode – ja alkuvaiheessa myös Loviisan kaupunki. Kaikki nämä lausunnot olivat puoltavia, ja niinpä hallitus antaessaan vihdoin vuonna 1799 päätöksen ”vapaamarkkinain perustamisesta ja järjestelystä Heinolan läänissä” vah­isti Mikkelin talvimarkkinat pidettäviksi neljä päivää perätysten helmikuun 22:sta alkaen. Juvan, Kangasniemen ja Mikkelin talonpoikain anomuksesta hallitus myöhemmin (1831) hieman muutti Mikkelin markkinoiden kestoaikoja siten, että talvimarkkinat – vuodesta 1802 kahdeksanpäiväisiksi pitennettyinä – siirrettiin maaliskuun 15:stä ja syysmarkkinat syyskuun 23:sta päivästä alkaviksi. Välillä (1819) oli jo ehtinyt olla kysymystä molempienkin markkinoiden sijoittamisesta muuanne ja muina aikoina pidettäviksi, mutta väestön vastustamana hanke oli toki jäänyt sikseen. Mikkelin markkinaolojen myöhempi kehitys tuli sitten järkiään talvimarkkinoista riippuvaiseksi. Ne näet pian syövyttivät suurimman osan vanhojen syysmarkkinoiden merkityksestä, kunnes viimeksi mainitut vihdoin (1867) näivettyivät vain vaivaisiksi kerran vuodessa pidettäviksi toripäiviksi talvimarkkinoiden sitä vastoin värikkäinä kukoistaessa myöhäisiin aikoihin asti.101

 

Mutta Pohjois-Savokin oli jo 1700-luvun loppupuolella yhä ilmeisemmin alkanut tarvita omia, lähempänä sijaitsevia markkinoita. Aluksi sikäläiset markkinahankkeet haparoivat – samaan tapaan kuin kauppalayrityksetkin, joihin tietenkin aina liittyi myös markkinanpitotoiveita – milloin Iisalmen Viannolla, milloin Vieremällä, milloin Ulmalassa, milloin Leppävirran Varkaudessa, milloin Kuopiossa, milloin Rantasalmella. Varhaisin Pohjois-Savon markkinahanike on varmaan se, joka liittyi savolaisten ja karjalaisten vuosien 1746–1747 valtiopäivillä tekemään esitykseen kauppalan perustamiseksi Iisalmen pitäjään. Kun näet anomuksesta ei ollut mitään tulosta, palattiin seuraavilla valtiopäivillä (1751) taas asiaan ja nyt ehdotettiin, että Oulun porvaristo rakentaisi Iisalmen Nissilän kylän Makkolan talon maalle Jokipolven varteen suola- ja tupakkapuodin ja Varkauden virran luo toisen, joista sitten koko senpuolinen maakunta kävisi ostoksensa tekemässä, ja että Jokipolvessa pidettäisiin vuosittain 25. päivänä elokuuta ja Varkaudessa 8:ntena syyskuuta markkinat.102

Eipä tästäkään pyyntöesityksestä tulosta ollut, joten taas seuraavilla herrainpäivillä, vuonna 1755, Pohjois-Savon rahvas oli edustajansa, Niuvanniemen isännän Henrik Argillanderin, kautta markkina-asiaansa hallitukselle esittämässä. Nyt anottiin markkinapaikkaa ja -oikeuksia Iisalmen pitäjän Viannon koskelle, ”johon suuri osa Savon ja Karjalan kansaa sekä Hämeen puolen asukkaita voisi mukavasti saapua sekä maitse että vesitse”. Siellä olisi markkinoita pidettävä kahdesti vuodessa, tammikuun 14:ntenä ja elokuun 6:ntena.103 Oli jälleen jäätävä odottamaan, ja Mikkelin syysmarkkinat olivat yhä vuonna 1761 maakunnan ainoa kauppapaikka ja -tilaisuus. Niinpä taas vuoden 1765 valtiopäivillä pohjoisten pitäjien edustaja, nyt Henrik Paldanius Kuopiosta, oli markkina-asioineen hallitusta ahdistelemassa. Tällä kertaa tosin olikin tuloksena kuninkaan päätös, että rahvas saisi pitää vuosittain yhdet markkinat viikkoa ennen pärttylinpäivää – siis 16:na elokuuta – Iisalmen Viannolla, mutta asiaan tuli nyt uusi mutka, kun näet Karjalasta alkoi kuulua vastalauseita suunnitellun markkina-ajan vuoksi. Se nimittäin tahdottiin siirtää ”talven alkuun eli tammikuuhun”.104

Tässä uudessa vaiheessa Pohjois-Savon markkinakysymystä jouduttiin nyt tutkimaan perusteellisemmin kuin koskaan aikaisemmin. Sikäläisten pitäjien syyskäräjillä 1766 kävi ilmi, että Iisalmi, Kuopio, Leppävirta, Joroinen ja Rantasalmi kannattivat ehdotettuja elokuun markkinoita syistä, joita kohta joudutaan lähemmin tarkastelemaan. Todennäköisesti savolaisten käräjäselvitysten tulos kuitenkin havaittiin liian köykäiseksi kumoamaan karjalaisten vastasyiden painavuutta, joihin loviisalaisetkin omalla tahollaan olivat yhtyneet, koskapa Viannon markkinahankkeista ei tämän jälkeen eikä markkinoistakaan enää mitään kuulunut. Mutta tähän ei Pohjois-Savon markkina-asia suinkaan uupunut. Valtiopäivämies Juhana Koponen Leppävirroilta anoi vuonna 1771 markkinoita pidettäviksi Rantasalmella syksyllä matinpäivän aikaan. Kauppakollegio tosin asiaa muuten puolsi mutta tahtoi markkina­ajan muutettavaksi lokakuun keskivaiheille, ja siihen nyt Koposen yritys kompastui.105

Seuraava vaihe, joka ei ollut enää maakunnan oman vaan hallituksen toiminnan tulosta, vei hankkeen vihdoin toivotuille perille saakka. Nimittäin Kuopion tultua perustetuksi ja saatua vuonna 1782 privileginsä sille samalla myönnettiin oikeus pitää kahdet markkinat itse kaupungissa, edelliset lokakuun 6:na ja 7:nä, jälkimmäiset tammikuun 12 :na ja 13na ja lisäksi vielä kolmannet Varkaudessa elokuun 25 :nä päivänä vuosittain. Eritoten Kuopion talvimarkkinat paisuivat sitten vähitellen Savon suuriksi kauppajuhliksi ja jättivät sekä Varkauden että läänin pohjoisosiin syntyneet Iisalmen markkinat melkoisesti varjoon. Näiden viimeksi mainittujen markkinain alkuitu oli vuosisatain vaihteessa noussut taimelle Iisalmen pitäjän Vieremän kylässä, ja tarkoituksena oli pitää niitä vuosittain syyskuun toisena päivänä. Ennenpitkää (1806) iisalmelaiset kuitenkin anoivat, että Vieremän markkinat siirrettäisiin tammikuun yhdeksänteen päivään ja Iisalmen kirkonkylään. Siirtohankkeet kuitenkin lykkäytyivät vuoteen 1818 saakka, jolloin markkinat esitettiin pidettäväksi samoilla ajanvaiheilla Savon jalkaväkirykmentin Iisalmen komppanian entisellä harjoituskentällä Ulmalassa kirkkoherran virkatalon maalla. Jo seuraavana talvena piti siellä markkinatouhujen alkaman.106

 

On ollut tarpeen selostaa edes pääkohdiltaan nämä savolaisen markkinahistorian ulkoiset juonteet, jotta olisi helpompi pyrkiä itse kehityksen pohjatekijöihin käsiksi. Tällöin on maakunnan markkinalaitoksen vaiheista nostettava esiin ensiksikin markkinapaikkoja koskevat havainnot.

Savossa ei ole koskaan markkinain ahtautta ollut. Lappeenrannan markkinat hallitsivat yksin koko maakunta-aluetta vuoteen 1743 saakka ja siitä pitäen – niinikään yksin – Mikkelin markkinat vuoteen 1782 saakka, jolloin Kuopio sai omat kahdet markkinansa ja lisäksi Varkauteen kolmannet. Vieremän–Iisalmen myöhempisyntyiset talvimarkkinat eivät tätä markkinaolojen väljyyttä paljoakaan kaventaneet. Niinmuodoin Savon markkinoilla oli siinä suhteessa melkoiset edut puolellaan, että tavaranvaihdon edellytykset pysyivät jatkuvasti hyvinä, eikä etenkään Mikkelin eikä myöskään Kuopion markkinoiden tarvinnut suinkaan väen vähyyttä potea. Niistä tuli aikanaan, 1800-luvulla, molemmista todelliset ylämaan suurmarkkinat, ”kaiken moaliman markkinat”, kuten isonnellen sanottiin. Kun useimmat maalaismarkkinat oli vuonna 1821 kaupallisesti tarpeettomina lakkautettu, Savon markkinakauppa kukoisti elinvoimaisena edelleenkin jopa kilpailijain kukistuessa yhä entisestään voimistuen.107

Markkinakeskustaa ympäröi markkina-alue. Lappeenrannan viipurinaikainen markkina-alue oli ulottunut Savon peräseutuihin saakka (siv. 726), ja vielä Haminankin porvarien hoteissa sikäläinen kauppa ylti melkoisen kauas pohjoiseen, vaikkakohta jo tällöin – 1720- ja 30- luvulla – myös Pohjanmaan markkinain vaikutusta Pohjois-Savossa tuntui.108 Samaan tapaan kuin kaupunkikauppa alkoi etenkin 1740- luvulta, Pikkuvihasta pitäen, yhä selvemmin Savossa hahmottua kahtaalle, etelään ja pohjoiseen, avautuviksi talousalueiksi niiden välisen vaihettumisvyöhykkeen osuessa suunnilleen Varkauden kapeikon kohdalle, samoin myös markkinakaupassa pohjoinen ja eteläinen alue vuosikymmen vuosikymmeneltä tiivistyi, edellinen aluksi Oulun, myöhemmin yhä kiinteämmin Kuopion ja jälkimmäinen taas Mikkelin markkinanavan ympärille. Ja kuten kaupunkikaupan myös markkinakaupan alueiden jakaja asettui Savon keskisiin pitäjiin.

Tätä maakunnan markkinakaupan navoittumista tarkasteltaessa on tietenkin otettava huomioon, että entisajan markkinamiehet eivät suinkaan matkan pituutta pelästyneet ja että siis sekä Mikkelin että Kuopion markkinakeskuksissa – kuten millä muilla markkinoilla tahansa – saattoi tavata kaukaistenkin seutujen kävijöitä. Mutta markkinakaupan aluetta tällaiset satunnaiskulkijat eivät tietenkään kuvasta, vaan se muodostui niistä pitäjistä joiden väki lähti liutana liikkeelle, joissa markkinakeskukset ja markkina-ajat panivat kollektiivisen, joukkokuntaisen, lähtövimman vireille ja joissa oli näitä tiettyjä ”omia” markkinoita varten joudutettu töitä ja aseteltu talon oloja jo kaukaa viikkojen ja kuukausien takaa.

Oli kuin markkina-aikojen tilapäistä kaupan väljyyyttä olisi yltänyt ja pyritty levittämään rajankin ylitse, lännestä itään ja idästä länteen. Niinpä Viipurin kuvernementinkanslia lähetti vuonna 1780 Kuopion läänin maaherralle tiedon Vanhan Suomen puolella – Viipurissa, Haminassa, Lappeenrannassa, Savonlinnassa, Käkisalmessa, Sortavalassa ja Korpiselässä – pidettävistä markkinoista ja pyysi, että markkina­ajoista luettaisiin kuulutukset myöskin Savon ja Karjalan kirkoissa. ”Suosiollisuuden ja hyväntahtoisen suopeuden, jota Korkeastikunnioitettava Kuninkaallinen Lääninkanslia suvainnee tässä asiassa Keisarilliselle Kuvernementille osoittaa, on se, mikäli Korkeastikunnioiitettava Lääninkanslia pyytäisi vastaavanlaista toimenpidettä, yhtä auliilla virkatoimiinsa kuuluvalla avulla koettava vastavuoroon palkita.” Näin selitettiin sangen sulavasti Viipurista käsin. Maaherra Boije alisti asian tietenkin hallituksensa ratkaistavaksi viitaten siihen, että vastaavanlaista rajan molemmin puolin tapahtuvaa kuulutusmenettelyä oli ollut tapana noudattaa Turun rauhasta lähtien myös vuotuisiin kihlakunnan- ja laamanninkäräjiin nähden. Samalla maaherra kertoi kuulleensa sikäläisen väestön käyneen ja käyvän edelleenkin rajantakaisilla markkinoilla pyytämättä tällaisiin matkoihinsa kulkupasseja, eikä tätä markkinaliikennettä hänen käsityksensä mukaan vastedeskään voitaisi ehkäistä, koska läänin asukkailla ei omalla puolella rajaa ollut muuta kuin yhdet mitättömät markkinat Liperin kirkolla tammikuussa. Kuvernementinkanslian kuulutuspyyntöön nähden maaherra katsoi olevan neuvokkainta omaksua epämääräinen asenne: ei evätä eikä hyväksyä.109

Kuopion saatua kaupunginprivileginsä pari vuotta myöhemmin ja – kuten jo mainittu – niiden mukana kahdet vuotuismarkkinat itse kaupunkiin ja yhdet Varkauteen (1782) tämä markkinakuulutusten pulma oli jälleen edessä mutta nyt tällä kertaa Savon puolella rajaa. Maaherra von Wright oli hankkeissa toimittaa näitä markkinoita koskevat kuulutukset koko Suomessa luettaviksi eikä vähääkään epäillyt niiden tiedoksi tulemista myöskin rajan takaisilla seuduilla. Viitaten kuninkaan omaksumaan kantaan että kaikessa, mistä suinkin saattoi olla hyötyä, oli osoitettava kuvernementinhallitukselle vastavuoroisuutta, maaherra kertoi rajan takana suoritettavasta kuuluttamisesta epäilemättä olevan seurauksena, että markkinoille saapuisi runsaasti sikäläisiä kauppiaita mukanaan myös luvatonta tavaraa, koska näiden oli oleva sangen helppo vedota siihen, että ”heidät oli kutsuttu vapaamarkkinoille”. Maa­herra sanoi puhuvansa kokemuksesta.110 Samanlaiseen seikkaan, savolaismarkkinoiden rajantakaisia salakuljettajia villitsevään vaikutukseen, kauppakollegiokin viittasi rahvaan anottua kymmenkunta vuotta aikaisemmin (1769) talvimarkkinoita Mikkelin kirkonkylään. Kollegio näet selitti markkinoiden koituvan vain niiden hyväksi, jotka pitivät tapanaan salakuljettaa maahan kiellettyä tavaraa ja ”markkinamatkoihinsa vedoten esteettä kulkevat kuorminensa Venäjän rajan läheisessä maakunnassa”.111

Mutta kun rajanylinen markkinaliikenne joka tapauksessa oli jo vanhastaan tiedetty asia, jonka muuttamiseen hallituksella ei ollut kykyä eikä paikallisilla viranomaisilla arvattavasti erityistä haluakaan, näytti monenkin mielestä olevan viisainta ikäänkuin rientää tilanteen edelle, kammeta epäkohta edes tullituloja tuottavaksi hyödyksi. Senpä vuoksi Kuopion läänin maaherra Carpelan ehdotti hallitukselle 1787, että ”Venäjän alamaisille” annettaisiin lupa saapua Kuopion molemmille vapaamarkkinoille kauppoja tekemään mukanansa tullin kautta käynyttä hamppua, tupakanlehtiä, vuotia, turkiksia, suolaa ja mausteita ”sekä lisäksi vasikoita ja lampaita paremman rodun saamiseksi kuin läänissä ennestään ollut on”, maaherra lisäsi hyvin tuntien hallituksensa lammastarhaviettymykset. Näin saisivat läänin asukkaat itsekin tavaransa myydyksi ja ostetuksi, ”mikä vähentäisi maakauppaa ja salakuljetusmatkatkin itsestään loppuisivat”. Rajantakaisten markkinavapaudesta oli siten koituva ”västinkitöiden ja raipparangaistusten lisänä” paljon hyvää salakaupan torjumiseksi Savossa.112

Ajanmittaan hallitus joutui useinkin tiedustelemaan eri paikkakuntien asukkailta, mitä hyötyä tai haittaa näille näytti koituvan maan markkinalaitosta koskevista hankkeista, uusien markkinoiden perustamisesta tai vanhojen lopettamisesta tai muista niihin suunnitelluista muutoksista. Näin se sai tietoonsa eri markkinakeskusten ja -aikojen vaikutusseikkoja ja saattoi sitten niiden nojalla ohjata markkinapolitiikkansa suuntaa. Niinpä tällainen tiedustelu oli tarpeen esimerkiksi vuonna 1766, kun Pikku-Savon rahvas taas kerran oli anonut itselleen markkinoita Iisalmeen, Viannon koskelle. Käräjätutkinnan tulokset ovat säilyneet vain Pohjois- ja Itä-Savon tuomiokunnasta, mutta jo ne osottavat selkeästi, että pyydettyjen markkinoiden vaikutuspiiri oli ulottuva kaikkiin Pohjois-Savon pitäjiin, etelässä aina Rantasalmelle saakka. Sitä vastoin Kerimäen, Säämingin, Sulkavan ja Puumalan asukkaat selittivät, että Viannon markkinoita ·koskevat seikat olivat heille yhdentekeviä, ”koskapa he eivät sinne millekään markkinoille lähde, vaan menevät Mikkeliin”. Kun jo laita-alueilta tällaista kerrottiin, on selvää, että Mikkelin markkinat imivät itseensä sekä tavaraa että väkeä kaikista lähempänä olevista pitäjistä, Juvalta, Pieksämäeltä, Kangasniemestä, Mäntyharjusta, Ristiinasta ja arvattavasti myös Rantasalmelta, vaikka siellä jo, kuten sanottu, pohjoistenkin markkinain vetoa tuntui.113

Samat jo 1700-luvulla hahmottuneet Savon eteläisen ja pohjoisen markkinakaupan alueet olivat selvästi havaittavissa aikakauden loppuun saakka. Väkeä kävi Mikkelin markkinoilla esimerkiksi vuonna 1835 kruununvouti Thoreldin antamien tietojen mukaan paitsi itse markkinapitäjästä myös Kangasniemestä, Haukivuorelta, Ristiinasta, Hirvensalmelta, Pieksämäeltä, Juvalta, Rantasalmelta, Sulkavalta, Puumalasta, Mäntyharjusta, Laukaasta, Suonenjoelta, Suomenniemeltä, Savitaipaleelta, Taipalsaaresta. Pohjoisin Thoreldin mainitsema Mikkelin markkinoiden imupiiriin kuuluva pitäjä oli tällöin Joroinen markkina-alueiden vanhalla jakajaseudulla.114

Kruununvoudin antamia tietoja täydentävät näiltä ajanvaiheilta lähtien lukumäärät, joita VARSTA on koonnut Mikkelin markkinoita koskevaan perusteelliseen tutkimukseensa siellä käyneiden kauppiaiden ja ”kaikkien liikkeenharjoittajain” kotipaikoista. Valitettavasti VARSTAN käyttämät lähteet, järjestysoikeuden ja maistraatin luettelot ja pöytä’kirjat, ilmeisestikin ilmoittavat liikkeenharjoittajien kotipaikat vain lääneittäin, koska tutkija ei ole pitäjittäiseen tarkkuuteen päässyt, mutta näin väljärakenteisenakin tilasto hyvin valaisee Savon markkinakaupan viimeisen vaiheen aikaista aluekuvaa. Kun eri puolilta tulleiden markkinamiesten määrissä ei näytä numerosarjojen peittämänä aikana (1838–1856–1864) tapahtuneen sanottavaa muutosta, on kokonaiskuvan saamista varten parasta muokata VARSTAN numerot koko ajanjaksoa koskeviksi tukkuluvuiksi ja esittää ne asetelmassa seuraavalla tavalla:115

Eräitä pieniä mutta Savon kauppahistorian kannalta tärkeitä numeroita kylläkin häviää näkymättömiin näin tukkulukuma esitettyihin tietoihin. Ne on siis tässä erikseen nostettava alkuperäisaineistosta esille. Niinpä Oulun läänistä käyneet 30 liikkeenharjoittajaa tulivat yhtä poikkeusta lukuun ottamatta ja Raahen kauppiaat (27) kaikkityynni ennen vuotta 1847 sekä vaasalaiset kauppiaat (5) ennen vuotta 1849 Mikkelin markkinoille. Venäjältä tulleita liikkeenharjoittajia (36) sitä vastoin alkoi näkyä täällä – VARSTAN numeroista päätellen – vasta vuodesta 1843 lähtien. Viipurin kauppiaita (59) oli mikkelinkävijöissä ennen vuotta 1849 aivan vähän (4). Niinmuodoin eräiden eteläisten kaupunkien, ennen kaikkea juuri Viipurin, kauppiaiden osuus oli Mikkelin markkinatiskien takaisessa väessä 1840-luvun lopulta lähtien selvästi lisääntymässä ja pohjoisten taas vastaavasti vähenemässä. Todistaa vain kaupallisen tradition eli perinnäistottumusten voimaa, että esimerkiksi Savon vanhan tapulikaupungin, Loviisan, samoin kuin myös Porvoon kauppiaita kävi jatkuvasti Mikkelin markkinoilla, porvoolaisia vuoteen 1855 ja loviisalaisia ainakin tilaston käsittämän kauden loppuun (1864) saakka. Ennen vuodenvaihdetta 1849–1850 oli neljällätoista Mikkelin markkinoilla, joilta tietoja on käytettävänä, ”pohjoisten” kaupunkien – Kokkolan, Kuopion, Pietarsaaren, Raahen ja Vaasan – kauppiaita 50 mutta sen jälkeisillä neljällätoista kevät- ja syysmarkkinoilla (1850–1856) enää vain 27 ja pohjoisen Oulun läänin liikkeenharjoittajia – kuten jo mainittiin – vastaavasti 29 ja 1, jota vastoin eteläisen Viipurin läänin 310 ja 374. Kuopiolaisten määrälle veti hyvin vertoja jopa kaukaisen Sortavalankin kauppiaiden luku, mutta Oulun kauppiaista ei luettelossa näy merkintöjä laisinkaan.116 Mikkelin markkinakaupan painopisteen selvä sijoittuminen etelään tuntui jo maakunnan omassakin piirissä. Vuoden 1809 jälkeiset koko kaupallisen elämän uudenlaiset edellytykset, Viipurin ja Pietarin voimistumistaan voimistuva asema maakunnan tuotteiden ostajina ja tarvikkeiden tarjoajina – josta edellä on jo yksityiskohtaisesti kerrottu (siv. 744) – kuvastuivat selvästi Savon markkina-alueidenkin uudelleen jäsentymisessä.

Samaan aikaan kun maakunnan eteläosan markkinakaupan alue sykertyi Mikkelin markkinoiden ympärille olivat Pohjois-Savonkin vastaavat kaupalliset vuotuisjuhlat, Kuopion vuonna 1782 perustetut talvimarkkinat, paisuneet paisumistaan ja alkaneet vetää itseensä yhä runsaammin ei vain maakunnan pohjoisten pitäjien vaan myös Oulun ja muun Pohjanmaan väkeä ja tavaraa. Niinpä Snellman arveli esimerkiksi vuoden 1845 Kuopion markkinoilla olleen kansaa summassa lukien yli 15 tuhannen hengen. ”Nähtiin esimerkkiä siitä, että yksi ainoa mies kuletti tänne 30 kuormallista ainoastaan kahvia ja että yksi ainoa kauppias saattoi myydä tavaraa 30 tuhannesta ruplasta. Kaikki aitat, puodit, tallit, liiterit ja asuinhuoneet markkinamiehille vuokrattiin. Itse asuttiin pienimmässä huoneessa, yön aikana yhteen sullottuina toinen toiseensa kiinni. Ja kuitenkaan ei saatu hetikään kaikkia markkinavieraita kaupunkiin sijoitetuiksi. Savilahtea, Toivalaa ja Säyneensaloa myöten käytiin yötä olemassa. Ja kun ei pirttejä eikä kamareja ollut kylliksi, lämmitettiin saunat jopa riihetkin (AH0).”117

Kuopionkin markkinoille tuli väkeä kaikilta tahoilta, paitsi ennen kaikkea maakunnan pohjoisista pitäjistä myös etelästä käsin, 1800-luvun kuluessa yhä sankemmin joukoin eritoten Viipurista ja Pietarista päin huoneenkorkuisine kuormineen, niinimattokojuineen, rinkilöiltä tuoksahtaen, tuuheissa turkiksissaan. Sinne tuli ryssiä Arkangelista asti, parta kuurassa, iloisesti posmittaen, tuli Karjalan hevosmiehiä kappirekiensä laidalla istuen, hevosiaan tanssittaen, ja lännestä käsin astua junnasi äänettömänä ja verkkaista tahtiaan Hämeen mies, joka vakavalla juhdallaan veti hamppua ja pellavaa ”myyräksensä”.118 Laaja oli Kuopionkin markkinoiden kauppa-alue.

 

Markkina-ajat eivät olleet tärkeitä seikkoja vain hallitukselle sen sovitellessa eri puolilla maata pidettäviä kaupantekotilaisuuksia yleiseen markkinajärjestelmäänsä. Ennen kaikkea väestölle itselleen markkinain osuminen tiettyihin ajankohtiin oli sen vuotuistöiden kannalta tuiki välttämätöntä, ja vuotuiset työt, koko maaseudun työrytmi, taas noudatti järkkymättä luonnonolojen panemaa pakkoa. Olisikin erittäin houkutteleva tehtävä asettaa entisaikaisen yhteiskunnan vuodesta vuoteen jatkuva ja solaarisesti kertautuva töiden kierto perusteellisen tarkastelun alaiseksi. Tutkimuksen tulos epäilemättä tarjoaisi melkoisesti valaistusta moniin vanhan maalaisyhteiskunnan hämäriin kohtiin ja eritoten siihen, miten sen eri toiminnot, maa- ja karjatalous lukemattomine tehtävineen, liikenne, kauppa, hallinto- ja oikeuslaitoksen toiminta, veronkanto ja -käyttö, eräät väestönmuutostenkin tekijät, työvoiman tarjonta ja saanti ja monet muut mainitsemattomat seikat niveltyivät toisiinsa ja siihen järjestykseen, minkä niille maapallon ”taivaallinen” kiertoliike sääsi.

Näihin samoihin vuotuisen työrytmin niveliin myös kaskeavan Savon markkinalaitos pyrki sovittautumaan.

Valaisevia ovat tässä suhteessa erittäinkin ne käräjäselvitykset, joita saatiin vuonna 1766 Pohjois- ’ja Itä-Savon rahvaalta, kun oli kysymys markkinoiden järjestämisestä Iisalmen pitäjän Viannon koskelle. Hankkeen johdosta syntyi riitaa nimenomaan juuri markkina-ajan takia. Vähän-Savon rahvas oli ne anonut ja hallitus myöntänyt pidettäväksi 16:na elokuuta eli 8 päivää ennen Pärttyliä, mitä karjalaiset vastustivat pyytäen Viannon markkinoita tammikuuhun.119

Molemmilla oli omat perustelunsa. Karjalaiset tukivat vaatimuksiaan ensiksikin keliseikkoihin viittaamalla. Pielisjärven miehet selittivät, että Viantoon ei kesällä päässyt Karjalasta muuten kuin vesitse. Piti kiertää veneellä Rantasalmen, Leppävirran ja Kuopion kautta, jolloin edestakaista matkaa kertyi 162 vanhaa peninkulmaa. Sitä vastoin talvella – ennen kajaanilaisten kynttelinmessun aikaa, ehdottelivat karjalaiset – sopi hyvinkin lähteä jäitä ja soita pitkin Viannon markkinoille oikaisemaan, kun vastaava edestakainen matka silloin hupeni Pielisjärveltä lukien 60 peninkulmaksi ja kuorma kulki luistavasti talven tasoittamia teitä. Eri lähteet todistavatkin erilaisissa yhteyksissä yhtäpitävästi, että talviliikenne säännöllisesti lyhensi matkoja.

Mutta oli karjalaisten mielestä muitakin syitä Viannon markkinain sijoittamiseksi talven ajalle. Pärttylinmessun seudut olivat näet maatöiden kannalta sitä maatalouden hoppuaikaa, joka olletikin kaskiyhteiskunnassa alkoi jo keväällä ja ylti sitten syksyyn saakka. Kaskityöt vaativat paljon aikaa, keväällä poltto ja vierto, kesällä kyntö ja kylvö ja uuden kasken kaato, syksyllä korjuu, hongikon pyällys, viertopuiden keruu ja kaiken lisäksi kalassa käynti, oravien ja muun riistan jahti: kaikkeen tähän hupeni suviaika ihan tarkkaan, ja vasta talvi jäi sekä keliseikkojen että olletikin ajankäytön kannalta varsinaiseksi ajeluajaksi, kuljetuskaudeksi.120 Ja vihdoin: näiden työseikkojen lisäksi olivat satoseikatkin kesämarkkinoiden esteenä. Vuoden saalis oli vielä maassa ja elikoissa kiinni, kasket ja pellot korjaamatta, hamput, pellavat nyhtämättä, talit talteen saamatta, voin keruu kesken. Mutta kynttelinmessun aikana oli sopivinta kulkea markkinoilla. Silloin olivat jo tavarat koossa ja niiden kuljetuskin keveämpää.121

Entä savolaisten vastaperustelut elokuun markkinahankkeittensa hyväksi? Iisalmelaisten käräjälausunnosta käy selkeästi ilmi, miten liikenneseikka saattoi paikallisista olosuhteista riippuen vaikuttaa markkina-aikoja – toisin sanottuna kelikausia – koskeviin toivomuksiin nähden ihan päinvastaisiin suuntiin. Iisalmelaisille Viannon markkinat olisivat olleet likimarkkinat, joille suuremmitta matkahankkeitta saattoi pistäytyä kuin kirkonmäelle konsanaan, olletikin kun vesiä oli joka taholle ja veneellä kulku siis kaikkein vaivattomin liikkumistapa. Niinmuodoin markkinat piti juuri tämän liikenneseikan vuoksi iisalmelaisten mielestä pidettämän kesäkelin aikaan: ”rahvas yksimielisesti vakuutti, että näitä markkinoita ei tämän seudun asukkaiden mukavuudeksi ja hyödyksi muuna aikana voida pitää kuin 8 päivää ennen Pärttyliä, koska Vianto sijaitsee kahden suuren järven välisen kosken partaalla, jonne päästään vesitse tulemaan suurimmillakin veneillä kaikista tämän tuomiokunnan pitäjistä ja Varkauden kosken kautta myös Karjalasta”. Ja ihan päinvastoin kuin Pie’isjärven miehet iisalmelaiset selittivät, että Viannon koskelle olisi talvella ylen hankala tulla, koska se sijaitsi peninkulman verran maantien sivussa vähäisestä käytöstä umpeen päässeen tierähjän takana. Viannolla ei olisi majapaikankaan saantiin mahdollisuutta, ei taloa saatikka kylää, vain pari pientä torpanpahaista, jotka eivät kykenisi majoitusta antamaan. Ja sitä paitsi talvikelit oli käytettävä välttämättömiä kaupunkimatkoja varten; tammikuussa ne olivat paraimmillaan.

Vielä oli Iisalmen miehillä eräs syy esitettävänä Pärttylin aikaisten markkinoittensa puolustukseksi, joka mielenkiintoisella tavalla valaisee markkina-aikoja koskevien etujen erilaisuutta ja niihin liityneiden syysuhteiden monisäikeisyyttä. Nimittäin, jos Viannon markkinat pidettäisiin jo elokuussa – savolaiset selittivät – ”olisi siihen vuodenaikaan myös köyhemmällä rahvaalla tilaisuus ilman välikäsiä myydä tuotteitaan porvarille tai eniten tarjoavalle, jota vastoin maakauppias muussa tapauksessa, jos markkinat pidettäisiin vasta talvella, voisi tästä lähtien kuten tähänkin saakka hamuilla käsiinsä kaikki ruokatava­at ja kaupita ne sitten markkinoilla”. Esittämiensä perusteluiden nojalla iisalmelaiset pyysivät – kuten jo mainittiin – Viannon markkinoita elokuussa pidettäviksi, ”vaikkei heidän etuansa katsottaisikaan”. Tähän lausuntoon yhtyivät sitten myös Kuopion, Leppävirran, Joroisten ja Rantasalmen pitäjäläiset. Sulkavan, Puumalan, Säämingin ja Kerimäen miehiä eivät sanotut markkina-ajat liikuttaneet, koska he kävivät Mikkelin markkinoilla eivätkä aikoneetkaan Pohjois-Savoon tulla.122.

Maakauppiaiden edut markkinakaupan kävijöinä täytyy tilanpuutteen takia jättää tässä yhteydessä enempää tarkastelua vaille. On vain ollut tärkeätä viitata siihen merkitykseen, mikä tälläkin seikalla on ollut Savon markkina-aikoja aseteltaessa ja niitä kesän tai talven ajalle toivottaessa. Vuoden 1766 Viannon-riidan yhteydessä karjalaisilla oli muuten markkina-aikaa ja maakaupustelua koskevien seikkojen välisestä syy-yhteydestä tarkalleen päinvastainen käsitys kuin savolaisilla. He näet selittivät kihlakunnantuomari Hougbergille, että talvella pidettävät Viannon markkinat koituisivat hyödyksi kaikille, jota vastoin kesällä pidettävät ainoastaan joillekin savolaisille maakauppiaille.123 Kyllä savolaisten kanta – sekä rahansaannin että veronkannonkin ja kaupunkimatkojen ajankohdan huomioon ottaen – tuntuu karjalaisten esittämää uskottavammalta, mutta oikeastaan olisi kuitenkin koko ristiriidan arvioimiseksi tuiki tarpeellista tietää, mitkä etupiirit milläkin taholla olivat Savon markkinoita vaatimassa talven mitkä kesän ajaksi – talonpojatko vai säätyläiset, maakauppiaat vai kaupunkikauppiaa:t? Asia on jo pahasti peittynyt aikojen tomuun.

Tietenkin Savon markkina-aikoja aprikoitaessa oltiin sangen hyvin selvillä laajemmistakin asiayhteyksistä, ylämaankaupan niveltymisestä merikauppaan, Savon kannalta arvoituna lähinnä tukholmankauppaan. Vähäinen esimerkki tätäkin puolta tässä valaiskoon. Pohjois-Savon ja Pohjanlahden välisistä liikenneolojen hankaluuksista puhuessaan kruununvouti Martini kertoi 1750-luvulla, että kihlakunnan asukkailta puuttui kuljetuskelpoisten teiden puutteessa myös etu saada hyvällä voitolla myydyksi kaskiensa ja karjojensa tuotteet Pohjanmaan markkinoilla jo syyskuukausina, jolloin siellä hinnat olisivat olleet korkeimmillaan, sillä talvikeliä heidän oli odottaminen vaikkapa hammasta purren. Mutta kun talvi tuli ja kuormat saatiin satamakaupunkeihin, oli meri jo jäässä eivätkä porvarit enää voineetkaan maalaistuotteita viedä oikopäätä Ruotsin puolelle, jossa niistä syksyllä olisi saanut kaikkein paraimman hinnan. Heidän piti panna tavarat varastoon avovesiä odottamaan, elää luotolla, maksaa siitä herkusta hyvänpuoleista korkoa ja toimittaa myynnit pääkaupungissa juuri niinä kevätviikkoina, jolloin sinne kaikkialta muualtakin tuotiin samanlaista tavaraa ja jolloin siis liikatarjonta Tukholman porvarien mieliksi polki hinnat piloille. Pohjanmaan kauppiaat eivät tätä tietenkään omaksi vahingokseen ottaneet, vaan maksattivat tappionsa viimekädessä maalaisella. Teiden huonoudesta tai – kuten tässä Savon tapauksessa – niiden suoranaisesta puutteestakin johtuva haitta tuntui näin paitsi varsinaisena kuljetusvaikeutena myös hinnanmuodostukseen tehokkaasti vaikuttavana tekijänä sikäli, että tavaran tarjonta ei pystynyt joustavasti mukautumaan sen kysyntään toisin sanottuna savolaistuottaja oikeaan aikaan tyydyttämään tukholmalaiskuluttajan tarpeita.124 Tässä siis me­enrannan avoveden aikaiset markkinat olisivat savolaisten ja nyt ilmeisesti myös pohjalaiskauppiaiden kannalta olleet edullisimmat, mutta esteenä oli taaskin kaikkien kauppaolojen kaikkein takimmainen kiusa, liikennehaitta.

Mikäli markkinat sattuivat maaseudun vuotuistöiden kannalta ja myös kelin puolesta sopivaan ajankohtaan, niiden vaikutuspiiri saattoi ulottua melko kaukaisiinkin pitäjiin. Niinpä maakunnan etelälaitamia, Suur-Savon seutuja – arvattavasti aina Pieksämäen korkeudelle saakka – kiinnostivat kovasti Suomenlahden etäisten rantakaupunkien markkinakysymykset näihin samoihin aikoihin, 1700-luvun puolivälissä, Loviisan ja Porvoon saatua vuonna 1752 oikeuden pitää pärttylinmessuna, elokuun 24:nä, kaksipäiväisiä markkinoita toriaukeillaan. Savolaiset näet riensivät jo heti seuraavilla valtiopäivillä (1755) saamaan valituksillaan sanottuja markkinoita siirretyksi talvikelin ajalle nimittäin Loviisassa paavalinpäivään ja Porvoossa kynttelinmessun kohdalle. Anomuksesta olikin tuloksena se, että uusi markkinapäivä määrättiin niissä pidettaväksi tammikuun 26:na, mikä sangen hyvin soveltui savolaistenkin kaupunkimatkoihin, kun nämä talvikelin saatua tulivat Loviisaan veroviljoja luovuttamaan. Loviisan ja Porvoon markkinoille mennessä heillä olikin vähintään 30 peninkulman rekitaival ajettavana.125

Vielä oli eräs näkökohta otettava huomioon markkinoita vuoden varteen sijoitettaessa: se näet, että ne osuivat sopiviin ajankohtiin koko markkinalaitoksen aikataulua silmällä pitäen. Ei ollut eduksi, että etenkään lähialueiden markkinoita sattui samojen päivien kohdalle tai edes niin liki toisiaan ettei molemmilla ehtinyt käydä. Tämä koski etenkin tavaran tarjontaa, ja kun kauppapolitiikkaa johdettiin lähinnä kauppiaan etujen, kaupunkitalouden kannalta, tuli hallituskin ohjeineen tukeneeksi pyrkimyksiä, joiden tarkoituksena oli estää markkinoiden liikaa kasaantumista samoille ajanvaiheille. Niinpä kauppakollegio järjestellessään 1790-luvulla valtakunnan markkinalaitosta ”edullisemmalle kannalle” esitti yhtenä pääperiaatteena, jonka varaan markkinain järjestelyn piti vastedes rakentuman, sen että niiden pitämisajat sovitettaisiin sekä maamiehen että kauppiaan kannalta mahdollisimman suurta hyötyä tuottavaksi.126 Edullisinta oli markkinain sattuminen toisiinsa nähden siten, että markkinamies yksiltä lähtiessään ehti parahiksi toisille tulla jopa hyvässä onnessa kolmansillekin.

Savolaisten markkinat niveltyivät oikeastaan ajankin puolesta sangen hyvin Suomen yleiseen markkinajärjestelmään. Niiden kohdalla ei näet ollut liikojen markkinoiden tungosta, ja eritoten sen jälkeen, kun Kuopioon ja Varkauteen oli saatu Pohjois-Savoa varten omat markkinat (1782) ja niiden pitämisaikoja toisiinsa soviteltu, kelpasi käydä vaikka kaikillakin maakunnan markkinoilla. Tähän pyrki maaherrakin pyytäessään jo vuonna 1783, että Varkauteen määrätyt elokuun markkinat muutettaisiin pidettäviksi lokakuun seitsemäntenä. Silloin näet saattoivat kaikki Mikkelin syysmarkkinoilla kävijät poiketa paluumatkalla Varkaudessa jopa ehtiä vielä Kuopionkin markkinoille, mikäli näitä jälkimmäisiäkin hiukan aseteltaisiin, nimittäin – kuten maaherra von Wright suositteli – lokakuun puolivälin vaiheille. Elokuinen markkina-aika olisi muutenkin ollut kesäaskareiden ja korjuuvaiheen takia maamiehen kannalta ihan sopimattomalla kohdalla vuotta. Maaherran ehdotus hyväksyttiinkin. Talvimarkkinat sattuivat niinikään melko sopivasti toisiinsa nähden ja eritoten Mikkelissä miltei kaikkein paraimmalle kohtaa vuotta: maaliskuuhun, kevään viimiisiksi markkinoiksi, täysin markkinattoman huhti- ja toukokuun kynnykselle.127 Niinpä Mikkelin ja Kuopion markkinat ennenpitkää kehittyivätkin koko maakunnan markkinakaupan kahdeksi päänavaksi. Varkauden syksyiset välimarkkinat vain eivät tahtoneet virkistyä kituvaista alkuvaihettaan vireämmiksi.

Markkina-aikojen riippuvaisuus näin monista eri tekijöistä – maaseudun, eritoten kaskiyhteiskunnan, vuotuistöiden järkähtämättömästä rytmistä, tuotteiden laadusta, niiden tuotantoajasta ja -tekniikasta, keliseikoista, liikenteen kytkeytymisestä toisaalta vesiteihin toisaalta maanteihin, markkinaväen majoitusmahdollisuuksista, hinnanmuodostuksesta, eri väestöpiirien erilaisista eduista, markkinoiden niveltymisestä yleiseen markkina-aikatauluun ja monista muista tässä enempää käsittelemättömistä syrjäseikoista – tuotti Savonkin markkinahistoriaan paljon toraa ja kirjavuutta. Kehityksen yleissuunnaksi tuntuu ylämaan markkinalaitoksessa kuitenkin vähitellen selkeytyneen se, että talvikelin markkinat veivät voiton vanhoista kesäkelin markkinoista samaan tapaan kuin tieverkon tihentyessä maaliikenne valtasi alaa vesiteiden käytöltä.

 

Vanhoilta ajoilta periytynyt markkinalaitos oli kaupungittoman maaseudun väestölle suorastaan kaupallinen elinehto ja kaikkine kirjavine hupineen kuin maalaiskansan vuosittainen väljälle pääsy. Hyöty ja hupi löivät kättä markkinoilla. Siinä kerrankin ankarasti säännöstelevän kauppapolitiikan pyrkimykset ja elävän elämän syke, laajojen kansankerrosten kaupalliset hankkeet ja arkioloissa patoutunut vaihtelun tarve, osuivat yksiin uomiin. Asetukset, hallinto, kirkko, koko arjessa ahertava yhteiskunta, tarkoittivat tietenkin markkinat lähinnä vain hyötyä tuottaviksi kauppatilaisuuksiksi, mammonan juhliksi. Mutta aina, kaikissa tiloissa on toki harmaata arkea pyritty ilollakin seppelöimään, ja ikään kuin tämän luvanperäisen hyöty- ja hupijuhlan juovuttamana myös savupirtin säyseä eläjä tunsi markkinoilla, kerran kahdesti vuodessa, olevansa iso herra. Ääntä pitäen ja tilaa ottaen siellä maalainen ikään kuin omasta olemuksestaan irtautuen leventeli ja rehenteli keskellä teitä ja markkinakujia – sama, joka muina aikoina ja arkisemmi’lla matkoillaan hiljaisena ja kömpelyyttään kompastellen kulki virastojen rappusissa ja puotikauppiaiden ovissa.

Niinpä markkinailo purki ilmoille isosti ja raa’asti, ilman estoja, viinan avulla ja avuttakin. Eritoten hevoskaupoissa savolainen oli tuima ja kopea kuin mikäkin herttua – ajopaikan puolella koko markkinaväki kuin eräänlaisen joukkosuggestion humalluttamana. Huutamista, hirnumista, ruoskan läiskettä, tierain tuiskua. ”Hevoislatsille mentyäni” – ’Suomen Julkisten Sanomain’ kirjeenvaihtaja kertoi Mikkelin syysmarkkinoista vuonna 1860 – ”sain nähdä miehet jotenni vimmatut viinan ja rommin vallassa. Huutaen ja parkuen kiepottelivat hevosiansa, ja missä vähän aukkoa oli, siinä lyötiin minkä vaan ehdittiin, kysymättä kävikö hevoseen, vai ihmiseen. Joitakuita jo vietiin lasariettiin.”128 ”Viinalta villitty ratsastaja ajoi niin hurjasti, että vastaan tulevan kärrimiehen aisan pää eroitti hänen hevoiseltansa lapaluun olkapäästä ja omankin jalkansa särki siinä”, kerrottiin toisella kertaa.129 Kuvernööri tosin yritti joskus eritoten Mikkelin syksyisillä karja- ja hevosmarkkinoilla vallinnutta eläinrääkkäystä julistuksillaan hillitä, mutta moskan valta jatkui yhtäkaikki myöhäisiin aikoihin asti, kunnes tehostuva kansanvalistustyö koitui sitten vähitellen huokaavan luontokappaleenkin hyväksi.

”Tapeltiinkos?”, kysyi kotivä’ki Savossa ihan yleisesti markkinoilta tulijoilta. ”Tapeltiin!”, tapeltiinhan siellä. Varsinkin Mikkelin läänin länsipitäjien miehet olivat – VARSTAN tietojen mukaan – tällaisesta ilonpidon lajista ”kuuluisia”, ikään kuin olisi siellä päin oppia otettu vieläkin läntisempien pitäjien markkinatavoista. Viime vuosisadan puolivälissä koottujen tietojen mukaan näet esimerkiksi Anianpellon markkinat olivat ainakin Kangasniemessä tulleet kovin huonoon huutoon, koska siellä savolaisia pideltiin pahoin ”jopa murhattiinkin”, ja Jyväskylän markkinoilla väitettiin taas Hämeen ja Pohjanmaan junkkarien pitäneen puukkoa vakituisena valtikkanaan.130 Vaikka ei sen puoleen – kyllä Savossakin tätä markkinaraakuutta oli ihan tarpeeksi ja varmaan melkein yhtä runsaasti kuin missä muualla tahansa, pohjoisessa ja idässä samalla tavalla kuin etelässä ja lännessäkin. Niinpä maaherra von Wright kertoi vuonna 1782 Kuopion vasta perustetuista markkinoista seikkoja, jotka oivallisesti valaisevat tätä savolaistenkin markkinoiden väkivaltaista puolta: ”Kun Teidän Kuninkaallinen Majesteettinne nyt on suonut Kuopiolle kahdet markkinat ja niille epäilemättä kokoontuu sangen suuri joukko väkeä kaikenlaiset elkeet mielessään, on minulla aihetta pelätä, että nämä ehkä juovat itsensä humalaan ja särkevät paitsi virkamiesten myös kaupungin yksityisten talot ja tavarat ja lisäksi Teidän Kuninkaallisen majesteettinne kaupunkiin perustetun polttimolaitoksen, lääninrahaston holvin ja läänin pahantekijöitä varten rakennetun vankihuoneen, etenkin kun viimeksi mainittuun nyt on teljettynä viisi kappaletta varmoja varkaita ja muutenkin raakoja pahantekijöitä syntyjään Kuopion pitäjästä, jossa heillä on sukua”. Maaherra arveli markkinoista tulevan oikean metelijuhlan, ellei saisi tusinan verran miehiä Kuopion komppaniasta avukseen markkinain aikaiseksi vartioväeksi. Nämä hän saikin, ja Kuopion markkinailoa paimennettiin siitä pitäen jatkuvastikin sotamiesten avulla.131

Kyllä oli markkinoilla väriä ja elämää. Yksinkertaisissa köyhissä oloissa ne heloittivat ja houkuttelivat kuin räikeästi loistava latvakukka keskellä talvea, arkisten aikojen lomassa. Siellä nähtiin ”monta iloista sielua, kiepsahdellen kengän korolla ja yhdellä jalalla, hypähtelewän ja pyörähtelewän talonpoikaismodernien käsiposetiiwien tahdissa, jotka muodostawat rahwaan tawallisen markkinamusiikin.”132 Mikkeli kuten Kuopiokin oli monta vuorokautta yhtenä puuhaavana patana, ja kohina tuskin yöksikään tyyten taukosi. ”Siinä kuohui ihmistulva ostoksiaan tehden.” Näin kertoi Juhani AHO Kuopion markkinoista muistinsa yltävältä ajalta. ”Kulki sinne, kulki tänne, tarkasteli ja arvosteli. Venäläinen tarjotteli tavaroitaan, huuti kahvia ja sokeria ostamaan, levähytteli silkkihuivia tyttöjen eteen levälleen, koetteli huikaista silmää koreilla väreillä ja lumota korvan kehuvilla sanoilla. Hänen vieressään huuti toinen rinkeliä, renikoita ja orehkia ostamaan. Viipurin mies löi lämmitelläkseen käsiään yhteen, sieppasi sitten kojustaan rinkelin, milloin suuren, milloin pienen, kehoitellen kauppaa tekemään jokaisen, joka ohi kulki. Toisaalla käveli turkisten, vasikannahkain ja vuotien ostajia, mahdoton määrä karvaista kauppatavaraa olkapäillä ja käsivarsilla. Mutta keskellä toria, siinä, missä nyt suuren miehen kuvapatsas seisoo, palaa roihusi iso tulennos. Tulennoksen päällä oli kiehuva kattila, jossa siirappivettä keitettiin. ’Vari makia piikkinä! Vari makia piikkinä!’ kuului yli koko torin ja varsinkin nuoren kansan korvissa soi tuo huuto suloiselta.”133 Ja latsin puolella taas sitä tuttua hepokaupan menoa, jota jo äsken Mikkelin markkinoiden osalta kuvattiin, välkkyviä lautasia, kiiltäviä helavöitä, kuolainvaahdon pärskettä ja koetusajoa, käyttelyä, seisotielemista, katastelemista, tuumailemista, korvaan sopotusta, ”onko tällä vikoja?” – ”ei ou!”

Kehityksen suuntana oli markkinaelämässä selvästikin se, että ilonpito, huvitus, valtasi yhä näkyvämmän sijan kaupanteon rinnalla. Vanhoilla 1700-luvun markkinoilla Lappeenrannassa ja Mikkelissä arvattavasti viina oli tärkeimpänä, kukaties yksinomaisenakin, arkipatoutumain laukaisijana, mutta seuraavan vuosisadan puolella keinot olivat jo monin verroin kirjavammat. Seikka kuuluu tärkeänä osana siihen tutkimukseen, jonka tehtävänä olisi selvittää huvituksen työntymistä maaseudulle ja sen lisääntymistä siellä. Tältä kannalta on yhtäkaikki Savonkin menneisyys vielä jätettävä vastaisen erityisselvityksen varaan ja tyydyttävä tässä vain ’Tapion’ kirjeenvaihtajan hivenen verran moralisoivasti naureskeleviin pikahavaintoihin Kuopion talvimarkkinoilta 1861: ”Novanderin näytelmäjoukko koki Rahikaisen näytelmähuoneessa joka ilta levolle väsyttää sekä itsiään että muita: huonot oli hänellä markkinat, samoin kuin edellinenki oloaika. Suurempi oli väenliike Sohlbergin kuvanäytelmähuoneessa: ihastellen sanoi muuan ukko muille sisään pyrkiville ’ei kometiioista enää tarvitse parempaan mennä, kuin sinne männöö’. Hojakka (karusell), joka oli toiselle puolen kauppatoria pihaan asetettu, ei näyttänyt olevan niinkään mieluinen: paha oli pakkasessa ruveta peurain ja puuhevosten selässä pyörimään. Kuin tähän vielä lisäämme, että väkijoukkoon kuului joku kulkulainen kantourkuja (posetiv) vinguttavan, ja että taloissa kulki muuan vaimonpuoli Lohtajasta pienen tyttärensä kanssa, jotka aika mukavasti lauloivat ja kanteletta soittivat – niin ovat markkinahuvitukset kaikki nimitetyt.”134

Niin oli siis se etupäässä kaupunkilaissävyisten huvitusten laine ehtinyt jo Pohjois-Savoon saakka, joka tavoitti aikaisemmin Mikkelin markkinat esimerkiksi ’Kanava’-lehden mukaan vuonna 1847 näinikään: ”Muuan Silmänkääntäjä Alexander, joka rahvaalle on näytellyt ulkomaan eläviä ja omia voimiaan, noin 100:lle katsojalle kerrassaan, jotka joka puolen tunnin päässä muutettiin toisesta ovesta tulijoilta, sanotaan etenki voittaneen”. Seuraavana syksynä oli markkinarahvaan ihmeteltävänä ”taideratsastaja Hesse, nuorallatanssija Eisfeld, musiikkitirehtööri Siher”, myöhemmin ”taiteilijat Rust ja Fritz”, ”taiteilija Rungaldier”, ”taiteilija Schoultz”. ”Naamarihuveja” (naamiaisia) ja tanssiaisia oli arvattavasti lähinnä säätyläisille ja kaiken kansan katsottavaksi myös nukketeatteri ja ”sota- ja taidepanoraama eli mielenkiintoinen matka kautta Itämaiden ja erinäisten Euroopan suurimpien kaupunkien siihen sovitettuine näyttelyineen”.135 – Ja punalakkiset marakatit nostelivat näppärästi posetiivin kannella ”onni-lippuja” savupirttien iloiselle kansalle.

6. MAAKAUPPA

Jo itse asetustenkin mukaisessa järjestelmässä oli monta kohtaa, jotka kuin raolleen jätetty veräjä houkuttelivat kansaa kauppatointensa piiriä väljentämään. Niinpä ”syötävien tavaroiden” kotitarpeen kauppa oli maaseudullakin sallittua. Aatelisilla oli huomattavat etuoikeutensa harjoittaa purjehdusta ja tukkukauppaa kaupungeissa, ruukinpatruunoilla omansa ja merenrannan talonpojilla purjehdusoikeutensa. Kestikievarit saivat hankkia matkamiestensä tarpeita varten läheiseltä maaseudulta tavaraa samoin kuin myös kaupunkien kalanhankkijat, hevos- ja härkäkauppiaat sekä porvarit, jotka muutoinkin luvallisilla asioillaan toimessa ovat”, matkustella esteettä ja passeitta maaseudulla ostoksiaan toimittamassa. Pappien ja monenlaisten veropalkan nauttijoiden, upseerien, aliupseerien, sotilas- ja siviilivirkamiesten aittoihin karttui vuosittain melkoisia määriä oman kotitarpeen ylittävää tavaraa, jonka rahaksi muuttaminen tai muuhun tavaraan vaihtaminen kaupunkia välikätenä käyttäen tuntui olevan silkkaa mielettömyyttä, koska sekä myyjä että ostaja olivat maalaisia.136

Kun näin oli, ei ole ihmettelemistä, että maaseutu kuhisi kaupankäyntiä. Maakaupan harjoittamisen mahtavana yllykkeenä oli sitä paitsi jo maalaisväestössä itsessään itävä kyltymätön kaupanteon halu. Ehtimiseen se hankkiutui eritoten rekikeleillä näissä toimissa ahkeroimaan. Kaupanteosta tuli sen yksitoikkoiseen savupirttielämään virkistävä väliratto. Sen vieraiden seutujen tuntemus lisääntyi ja kokemuspiiri laajeni. Kaikista Savon kauppahistoriaa ja kansan vanhoja elintapoja valaisevista tiedonrippeistä voidaan päätellä, että 1700-luvun talonpoika ei suinkaan jäänyt liikkuvuudeltaan eikä eräänlaiselta näköalojen avartuneisuudelta myöhemmän ajan maalaisesta jälkeen.

Vuoden 1734 Valtakunnanlaki määritteli maakaupan kolmen laatuiseksi nimittäin kaupunkitavaroiden varastokaupaksi, niiden kiertele­väksi myyntikaupaksi ja maalaistuotteiden ostokaupaksi seuraavin ankarasanaisin kielloin ja varoituksin: ”Ei mahda kengän maalla pitä cauppamiehen calua huonesans myytäwänä, eli sen canssa culkea kylästä kylään, cauppa tehden: Ei mahda myös kengän maalla ylösostaa maan rijstaa, sitä siellä eli cauppa-caupungisa myydäxens; Jocainen cuin sen teke; olcon ensimmäisen kerran rickonut calun, ja ottacon Cuningas sijtä colmannexen, toisen edesandaja, ja sen colmanen lähin waiwaisten huone. Jos hän useimmin sen canssa tawoitetan; wefakön sijnä siwusa sackoa caxikymmendä talaria.”137

Tämän kaupunkikauppiaiden kovasti vihaaman – vaikka tosin osaksi itsekin harjoittaman – ja viranomaisten ahdisteleman maakaupan muodoista muutamat tuomiokirjamerkinnät tarjoavat sangen vereksiä kuvia.

Maakauppa oli Savossakin jo 1700-luvun alulla niin vilkasta, etteivät kruununpalvelijat likimainkaan kyenneet sen harjoittamista estämään. Maaherra Frisenheim joutui jopa pyytämään virka-apua sotilasviranomaisiltakin saadakseen vihanjälkeiset, surkeasti villiytyneet kauppaolot maakunnassaan jälleen oikealle merkantiiliselle tolalle. Savon jalkaväkirykmentin komentaja eversti Stiernschantz suostui kohta tuumaan, luetutti kirkkoparaatissa sotamiehille Frisenheimin kirjeen ja päästi kauppanuuskinnan alkamaan. Tehostuneen valvonnan tiheään verkkoon kävikin heti saalista. Niinpä muuan korpraali Olli Kettolin ilmiantoi Iisalmen kevätkäräjillä 1723 Vehmasjärven Lauri Laukkasen, joka oli kirkolla myynyt kyynäräkaupalla leimattua Hollannin rullatupakkaa. Tupakan – kokonaisen leiviskän – tämä kertoi ostaneensa menneen syksyn markkinoilla Lappeenrannassa Viipurin kauppias Sesemanilta, joka hänelle oli uskotellut, että rullat muka sai maaseudulla vapaasti myydä, koskapa niistä oli jo maksettu kaupungissa tullia. Lauri peri rikkeestään 40 markan sakot tai rahan puutteessa raipat.138 Nimenomaan kiellon alainen tupakkakauppa olikin maaseudulla sangen yleistä, vaikka maaherra oli siitä vastikään kuulutuksellaan varottanut ja laki jo vanhastaan sen kielsi. Tämäntästä maalaiset joutuivat käräjillä vastaamaan yleisen lain kauppakaaren ja vuoden 1617 kauppajärjestyksen rikkomisesta milloin tupakan tai muun tavaran myyjinä, milloin taas niiden ostajina.

Muuan toinenkin käräjäjuttu, jota käsiteltiin lokakuussa 1738 Savonlinnan malmilla, valaisee niinikään oivallisesti näitä savolaisen maakaupan entisaikaisia keinoja ja sen melkoista laajuuttakin. Nyt oli viranomaisten satimeen joutunut ”vanhastaan kuuluisa maakaupustelija” Kerimäen pitäjän Pekka Suomalainen. Juttu oli tällainen. Pekka oli Lappeenrannan kauppiaiden ilmiannon mukaan tullut äskettäin ”kaupunkiin” veneessään viisi isoa tynnyrillistä voiita ja melkoinen määrä suolattua lihaa, ”jota ei omasta karjasta saada eikä voida sellaiseksi käsittää etenkään sen vuoksi, että Suomalainen jo kesällä oli tuonut kaupaksi muutamia tynnyrillisiä voita”. Lappeenrannan kateelliset kauppiaat esittivät asian johdosta katkeria valituksia, ja lääninviskaali Petter Pomeliuksen vaatimuksesta lääninhallitus takavarikoi Suomalaisen tavarat. Pekka puolestaan selitti voita olleen matkassa ”vain” 70 ja suolalihaa 34 leiviskää. Rantasalmelta oli kolme talonpoikaa, Tapani Heiskanen, Arvi Pakarinen ja Lauri Kenonen (?Kännon), pyytänyt Suomalaista viemään heidänkin 30 leiviskäänsä voita Lappeenrannan markkinoille, koska tämän veneessä oli vielä ollut tilaa. Lisäksi hän oli ottanut veneeseen lankonsa Lemetti Malisen voita 10 leiviskää, eräältä Ierikka Hannikaiselta 5 leiviskää, ”velkamiehiltään” niinikään 5 leiviskää ja loput 10 leiviskää omasta takaa. Lihat olivat Prusi ja Luukas Suomalaiselta ulosmitatuista kahdesta lehmästä, lautamies Paavo Honkasen kahdesta ja lisäksi Mikko ja Matti Nousiaisen sekä Juho ja Lemetti Honkasen neljästä lehmästä, jotka Suomalainen sanoi heiltä ”vaihtaneensa”. Edelleen hän selitti vain kerran aikaisemmin olleensa sinä suvena Lappeenrannassa mukanaan ”vähän kalaa ja voita, jonka hän on myynyt, kuten sanoo, majamiehelleen”. Suomalainen pyysi kanteen hylkäämistä, mutta lääninviskaali puolestaan selitti saaneensa tullkirjoista selville Pekan tullauttaneen jo elokuun 9. päivänä 119 leiviskää voita ynnä 2 leiviskää haukia ja taas viidentenä lokakuuta 180 leiviskää voita ja melkoisesti muutakin tavaraa, muun muassa 44. leiviskää suolattua lihaa, ”minkä Suomalainen kielsi”. Asia meni sitten Turun hovioikeuteen saakka.139

Hengeltään täysin kaupunkttaloudellisissa asetuksissa olikin maaseudun kaupallinen elämä puserrettu niin tiukkoihin vanteisiin, että lain mallikelpoinen noudattaminen olisi kaupungittomassa Savossa sangen tarkkaan lamauttanut lähes kaiken asukkaiden välisen tavaranvaihdon ja milteipä muutkin taloudelliseit asiointisuhteet. Elettiin yhä luontoistaloudessa, suurelta osalta yksinkertaisen vaihtokaupan varassa. Laki oli laadittu niin ahtaaksi, että kaikkityynni maaherrasta maankiertäjään saakka joutuivat sitä rikkomaan joko tieten tai tietämättään. Tässäkin suhteessa on kuvaava muuan voilla käytyä maakauppaa koskeva juttu, jota käsiteltiin Kuopion syyskäräjillä vuonna 1746. Lääninviskaali Gustaf Molerus oli siellä manannut oikeuteen neljä Iisalmen pitäjän talonpoikaa ”vahingollisen maakaupan” harjoittamisen vuoksi. Talonpojat olivait Sipi Nevalainen, Risto Väisänen, Paavo Kantanen ja Heikki Ryynänen, jotka olivat koonneet ”osaksi rahalla ostaen” leiviskämääriä voita ja tallettaneet sen sitten Kuopion pitäjän Tavinsalmeen Paavo Jäppisen särvinaittaan. Paraansa mukaan talonpojat kyllä koettivat puoliansa pitää. Ryynänen selitti saaneensa neljä leiviskää kälyltään Tuovilanlahden Eeva Tuovittarelta osaksi korvauksena vanhoista saatavista samoin kuin myös parilta torpparilta leiviskän kummaltakin. Sipi Nevalaisella taas oli näytettävänä nimismies Olof Meinanderilta saamansa kirje, jossa Nevalaisen tehitäväksi annettiin ostaa 30 leiviskää voita, ”jotta sen jälkeen kun Korkeasti Jalosukuinen Herra Parooni ja Maaherra on siitä osansa saanut nimismies voisi pitää loput omiksi kotitarpeikseen”, mistä Nevalaisen oikeusavustajan käsityksen mukaan kävi päättäminen, etitä aikomuksena ei suinkaan ollut harjoittaa maakauppaa vaan ”suorittaa nimismiehen toimeksi antama palvelus”. Risto Väisäsellä oli samanlainen selitys puolustuksekseen: oli näet vain ollut edellisen apuna hankkimassa maaherralle ja nimismiehelle voita, ja sitä olikin sitten saatu kokoon kymmenen ja puoli leiviskää. Paavo Kantanen kertoi edellisenä talvena lainanneensa Tuovilanlahteen sotamies Risto Oinoselle karjanrehuksi olkia ja saaneensa nyt sitä vastaan tältä puolenkolmatta leiviskää voita, minkä hän olkien hinnan ylittävältä osalita oli maksanut rahalla. Lisäksi eräät todistajat kertoivat myyneensä Nevalaiselle rahasta voita: Risto Korhonen oli hänelle 6 kuparitaalaria velkaa, minkä niinikään suoritti osaksi voilla. Esko Pokelainen kertoi saaneensa Nevalaiselta vuonna 1742 lainaksi rahaa, jota nyt oli voileiviskällä ja 16 naulalla lyhenltänyt, ja vihdoin Lassi Ruuskanen tiesi, että Nevalainen ”ja hänen seurakumppaninsa” olivat kulkeneet ympäri Tuovilanlahden kylää voita ostelemassa. Takavarikko käsitti kaikkiaan kaksikymmentä ja puoli leiviskää.140

Kerrotut esimerkit, joita tuomiokirjoja selailemalla saattaisi kyltymykseen asti lisäillä, on valikoitu lähinnä osoittamaan, että maakaupassa kulki todellakin sangen huomattavia määriä tavaraa. Kokonaismääriä ei voida tietenkään mistään selville saada. Varmaankin vain murto-osa niistä tuli viranomaisten tietoon, ja kuten Nevalaista koskevasta jutusta huomattiin, viranomaiset saattoivat itsekin olla yhteisen kansan mukana näitä merkantiilisen kauppapolitiikan vastaisia pahoja töitä tekemässä. Ilmi tullutta maakauppaa pyrittiin sitten – kuten Iisalmen Sipi Nevalainen – kaikin tavoin asetuksen sallimilla liiketoimilla verhoamaan selittämällä se milloin velan perimiseksi, milloin lainan saanniksi, milloin tavarain vaihdoksi, milloin niiden kuljetukseksi, milloin miksi muuksi hyvänsä mutta ei varsinaiseksi kaupankäynniksi, sillä rahalla käyty kauppa tuotti talonpojalle ankarat sakot tai varojen puutteessa raipat. Vieremäläisen Lassi Kettusen jouduttua Kuopion talvikäräjillä 1748 syytteeseen rukiin, hampunsiemenen ja talin kauppaamisesta maaseudulla tämä vapautui syytteestä voituaan näyttää toteen, että tavarat oli hankittu kotitarvetta varten.141 Oulun kauppias Olof Glumerus taas selitti Kuopion pitäjän Ritisenlahdessa takavarikoidun voi- ja talikuormansa olleen sellaista perua, että Leppävirran edesmenneen kappalaisen Montanuksen ”köyhä leski Katarina Poppia” ne oli luovuttanut poikansa Johan Montanin talvikortteerin ja muonan korvaukseksi siltä ajalta, jonka tämä oli majaillut kauppiaan tykönä käydessään koulua Oulussa. Maakaupasta syytettyjen käräjäneuvokkuudella ei tuntunut todellakaan olevan rajoja.142

 

Kuten huomataan, maakauppa ei rajoittunut Savossa suinkaan vain siihen liiketoimintaan, jota maalaiset harjoittivat keskenään ruoka- ja muita tavaroita toisilleen vaihtaen. Kaupunkilaisiakin, itse kauppiaskuntaa, oli näissä maalaisten liiketoimissa usein mukana. Etenkään yritteliäät Pohjanmaan rantakaupunkien kauppamiehet eivät malttaneet jäädä toimettomina odottamaan ylämaan tavarakuormien tulemista. Sellainen käsitys oli yleinen – eikä suinkaan aiheetta – että kauppias menisi oitis vararikkoon, – ellei hän asetusten mukaisen puotikauppansa ohessa olisi harjoittanut myös maaseutuun ulottuvaa hakukauppaa.

Tämä hakukauppa näkyykin olleen aivan yleinen kauppatapa 1700-luvun Savossa. Maakunnassa liikkui jatkuvasti sekä läntisten että eteläisten – myös rajantakaisten – kaupunkien kauppiaita ja kaupparenkejä maalaistavaroita ostamassa, myyntisitoumuksia tekemässä, velkasaatavia valvomassa, kauppatuttavuutta kohentamassa ja uutta luomassa. Heistä vilahtelee yhtämittaa samantapaisia tietoja Savon tuomiokirjojen lehdillä kuin äskeisestä Glumeruksestakin ja tämän matkassa olleesta, toisen oululaiskauppiaan Petter Hollanderin kaupparengistä Mikko Suhosesta. Mennessään maalle velkomuksiaan perimään ja elintarpeita ostelemaan tällaiset Oulun liikemiehet, varsinkin pikkukauppiaat, veivät samalla Savoonkin saakka kaikenlaista rihkamaa, palttinata, hansikkaita, pitsejä, mausteita, tupakkaa ym. Kaikkein yleisintä oli Oulun kauppiaiden samoin kuin myös muiden Pohjanlahden rantakaupunkien savolainen hakukauppa tietenkin lähimpänä olevassa Iisalmen pitäjässä, mutta etelämmäksikin se ulottui. Kun Savo oli Pohjanmaan vilja-aittana, oli hakukaupan kilpailu etenkin juuri viljasta sekä Pohjanmaan talonpoikain ja Oulun että toistenkin kaupunkien kesken sangen ankara. Esimerkiksi vuonna 1741 päätettiin Oulun raastuvassa, että Savon kauppa oli muiden kaupunkien kilpailun vuoksi oleva omien porvarien käytäväksi vapaata mutta kuitenkin niin, että Savon talonpojille luottoa antaneiden oli lähinnä saatava näiden talonpoikien tavaroita. Savon velattomilta talonpojilta liikenevä vilja oli sen sijaan jaettava niin, että kukin siitä saisi jotakin. Jopa kaukaisten Tornion ja Keminkin savolaisista maakauppasuhteista on tietoja olemassa. Niinpä oululaiset valittivat vuosien 1726–1727 valtiopäivillä, että Kemin pitäjäläiset Oulun kaupungin suureksi vahingoksi oluen ja viinan anniskelulla hankkivat patopaikoissa itselleen suolakalaa, varsinkin siikoja, ja veivät niitä sitten talvikelin tultua Oulun kautta matkaten Savoon saakka myytäväksi ja vastavuoroon ostivat sieltä viljaa, voita, talia, humalaa, hurstia, aivinaa, hamppua ja muuta.143

Pitkin vuotta kulki myöskin Vanhan Suomen kauppiaita kauppapalvelijoineen muun Suomen puolella, eritoten juuri Savossa. Niinpä rajanitakaisen Savonlinnan rajatullin hoitaja Karl Huusgavel antoi esimerkiksi vuonna 1774 kaupungin venäläisille kauppamiehille ja näiden apulaisille parin kolmen kuukauden matkapasseja kerrallaan ”Ruotsin puolella” oleskelemista varten: Larionoffille huhti-, syys- ja joulukuussa yhteensä 6 kuukautta, Nesteroffille touko-, heinä-, marras- ja joulukuussa yhteensä 9 kuukautta, Patrakieffille heinä-, marras- ja joulukuussa yhteensä 5 kuukautta, Phominille elokuussa 2 kuukautta ja Michailoffille marraskuussa 2 kuukautta. Tällaisten passien varassa Savon rajanylinen tullin kautta kulkenut kauppa kehittyikin melkoiselta osalta Vanhan Suomen puolelta hoidetuksi kauppiaiden hakukaupaksi. Savonlinnan rajatullin tuontimerkinnöissä (Einkommende Waaren) onkin esimerkiksi vuosina 1771–1781 yli 70 % tällä tavoin tapahtunutta tuontia – siis Savosta käsin katsottuna vientiä – ja 52: ssa tullauksessa ori nimenomainen merkintä siitä, että Savonlinnan kauppias on tuonut tavarat ”mukanansa” (mit sich) ”Ruotsin puolelta” tullessaan.144

Etenkin Savon ja Karjalan puhtaasti agraarisissa ja nimenomaan Pikkuvihan jälkeisissä sekavissa oloissa tällaisella myös idästä päin tapahtuvalla hakukaupalla oli runsaasti yllykettä, jopa niin, että pysyväisempääkin venäläistä kauppatointa rupesi maaseudulle pesiytymään. Kymenkartanon ja Savon lääninviskaali Petter Pomoell valitti esimerkiksi syksyllä 1744 maakaupan lisääntyneen niinä levottomina aikoina siinä määrin, että ”joka kirkonkylään oli asettunut kaksi tai kolme venäläistä maakauppiasta”, joita kutsuttiin harsniekoiksi (”harsnecker”) ja jotka pitivät kansalle tupakkaa kaupan, pettivät sitä ehtimiseen ja harjoittivat kaikenlaista kauppatapojen kieroutta.145 Ennen pitkää maakunta tosin saatiin siivotuksi tästä itäisestä kauppakamasta, mutta seikka osoittaa kylläkin selvästi, kuinka helposti kielletyn kaupan kielletyimmä:tkin muodot, nimittäin puotikaupan oireet, juurtuivat Savon – saatikka sitten Karjalan – täysin kaupungittomiin oloihin.

Tästä yleisen lain mainitsemasta maakaupan törkeimmästä lajista nimittäin pysyväisen myyntivaraston pitämisestä maaseudulla ei ole paljoakaan tietoa, eikä siihen varhaisempina aikoina liene suurta mahdollisuutta ollutkaan silloisissa pienissä oloissa, joissa seurattiin ja tiedettiin kovin tarkasti, mitä itsekukin kotiaskareissaan toimitti. Mutta kuten maakaupan kehityksessä yleensä sen tässäkin muodossa oli lisääntymisen pyrky aivan ilmeinen. Niinpä maakauppiaiden sanottiin esimerkiksi vuonna 1812 monilla seuduilla pitäneen jo ihan julkisesti avonaisia puoteja eli siis pysyväisiä myyntivarastoja, ja tällaiset laittomat maapuodit olivat esimerkiksi Mikkelin ja Mäntyharjun pitäjissä koituneet jo ruotsinajan lopulla Loviisan kauppaliikkeelle suureksi haitaksi.146

 

Savon maakaupan kehityksessä alkoikin sitten 1800-luvun varrella näkyä yhä ilmeisemmin varsinaiseen puotikauppaan johtavia juonteita. Kehityksen lopputuloksena oli vihdoin maakaupan vapauttaminen (1859) ja senaatin talousosastolle annettu oikeus myöntää lupia kauppapuodin perustamiseen sellaiselle maaseudulle, joka oli vähintään 50 virstan päässä lähimmästä kaupungista. Tällaisia asianmukaisella toimiluvalla perustettuja maakauppoja oli vuonna 1867 Mikkelin kihlakunnassa jo seitsemän, niistä 3 Kangasniemessä, 3 Ristiinassa ja 1 Hirvensalmella. Rantasalmen kihlakuntaan oli vuoden 1864 loppuun mennessä perustettu 18 maakauppaa, ja 1865 niitä perustettiin vielä lisäksi 5. Juvan kihlakunnassa oli maakauppiaita 1868 viisi, seuraavana vuonna seitsemän ja 1870 viisitoista.

Näitä Savon ensimmäisiä maakauppiaita olivat maakunnan eteläosissa Juhana Antinpoika Ahvenoinen, joka sai luvan pitää ”avonaista kauppa-puotia” Mäntyharjun pitäjän Pertunmaan kylässä, kippari Kaarle Kustaa Wörsten ja jyväskyläläinen ”muonakauppias” Petter Juhana Kiljunen Pieksämäen kirkonkylässä, ”talonmies” Kaapriel Syrjäläinen, Otto Ville Niiranen ja Matti Parkkonen Ristiinassa, kauppakirjurit Aleksanteri Juutilainen ja August Harlin sekä leskivaimo Maria Pulkkinen (miesvainajansa jälkeen) Sulkavan kirkonkylässä, sahanhoitaja Matti Westerlund, kauppakirjuri E. Sopanen ja rusthollarin poika Olli Matti Sallinen Heinävedellä Säynätkosken sahalla ja Hasumäen kylässä, kauppias Mikael Tekin ja sahanhoitaja Abel Fennander Rantasalmella, pitäjänkarvari Benjamin Ikander, Läsäkosken sahankirjuri Berndt Fredrik Breitholtz, apulaiskirjuri Olli Veertti Niiranen ja Sarvikosken sahankirjuri Johan Albin Oxman Kangasniemen kirkonkylässä sekä kauppakirjuri J. Heikkinen Haukivuoren pitäjässä.147

Myöskin Pohjois-Savossa syntyi vähitellen maakauppojen vanhin kerrostuma, Iisalmella Olli Parviaisen, Jaakkima Putkosen ja Juhana Puustisen kauppapuodit. Voi- ja viljakaupan varassa alkaneista aittapuodeista, kuten Iisalmen kirkonkylän maantien posken Putkosen kaupasta, kehittyi sitten ajanmittaan hyvinkin menestyneitä liikkeitä. Vuonna 1860 perustettu kauppala nielaisi kuitenkin ennenpitkää kaikki lähiseudun maakaupat piiriinsä. Pari vuotta myöhemmin niitä ei ollut Iisalmen pitäjässä enää yhtään, ja Kiuruvedellä, Lapinlahdella ja Pielavedellä oli kussakin vain yksi maakauppa. Vuoden 1870 lopussa Iisalmen kauppalassa oli kuusi kauppiasta.148 Väkilukutauluihin sisältyvistä rovastikunnittaisista ilmoituksista päätellen maakauppiaita oli aikakauden päättyessä (1870) Etelä-Savon rovastikunnassa 11, Pohjois­Savon 17 ja Kuopion tuomiorovastikunnassa 23 eli siis koko maakun­nassa yhteensä 51.

Itse kaupankäynti tapahtui näissä maakunnan ensimmäisissä lain sallimissa maalaiskaupoissa vielä vanhaan tapaan etupäässä vaihtokauppana. Esimerkiksi ’kruununvouti Adler arvioi vuonna 1867 Mikkelin kihlakunnan maakauppojen liikevaihdosta ”noin puolet” tapahtuvan suoranaisena maalaistuotteiden ja puotitavaroiden vaihtona, joten sanotussa liikevaihdossa oli silloin rahaa kiertänyt koko kihlakunnassa vain 80–90.000 markkaa. Samanlainen tilanne oli niihin aikoihin kaupankäynnissä muuallakin maakunnassa.149 ”Asiakaspalvelu” oli sekä maakaupoissa että pitkät ajat vielä kaupunkikaupoissakin ylen siekailematonta, milteipä töykeää, sillä savolaistiskienkin takana kyllä tiedettiin, että ”rahalla on taevaallinen valta”. Hinnat eivät olleet missään suhteessa ”kiinteitä” vaan – ostajan tinkimistaidon varassa. Kauppiaan asenteessa köyhempään ostajaan, olletikin naisihmiseen, oli yhä paljon sitä rahan ruokkimaa ylemmyyttä, jota liika liikekilpailu ei vielä ollut taltuttanut – sitä samaa, jota savolainen puotikauppias vielä menneen vuosisadan lopullakin saattoi tiskinsä yli maalaismummolle tarita, kun tämä leuka väkällään ja kaikin mukomin nöyrästi ”pumpulkankaan” hintoja uteli: ”Mittees siä sillä tiijola tiet; ethä siä sitä osta kuiteskaa”.

Mutta vielä senkin jälkeen, kun laki jo salli veronalaisten kauppapuotien perustamisen maaseudulle, laiton – siis verotusta välttelevä – maakauppa houkutteli maalaista voimallisesti kuin totunnaistapa konsanaan. Niinpä ’Mikkelin Wiikko-Sanomille’ kerrottiin vielä vuonna 1864, että Puumalassa oli ”yksi pikkuinen tukkukauppias, jolla ei luwallista puotia ole, waan tawaroita löytyy hänellä kauppaa warten waikka mitä myöten; ja .jos hänen kotonansa mitä tawaraa sattuu puuttumaan, niin sitä käydään kolmen pitkän wirstan päästä kirkolta lukein noutamassa hywien naapurien warjosta. Luultakseni tämmönen nurkka-aksa on kauppamiehillemme suureksi rasitukseksi heidän kauppansa kulussa, kun hän woipi myödä tawaroitaan wähäsen halwempaan hintaan kun julkiset kauppamiehet, koska hän ei maksa ruunulle mitään weroa kaupastaan, ja hänellä, joka on perheitön mies, on halpa korttieri. Jos jolle kulle sattusi moniaan sokuritopan pistämään wuodessa, se ei ole suuri kulunki siksi kun kaupassa on hywä tulo. Kuinka woineewat kauppamiehemme tätä suwaita. Waan asija ei koske minuun: peltoni kaswaawat minulle leipäni, ja sitä ei toisen leukoin panna. Talonmies Puumalasta”.150

Liikkuvaisen maakaupan muoto, toisin sanottuna etupäässä rajantakaisten karjalaisten harjoittama kiertelevä myyntikauppa, laukkukauppa, oli ilmeisesti savolaisella maaseudulla käydystä kaupasta yleisin. Tämä yleisyys perustui osaksi siihen, että viranomaiset suhtautuivat laukkukauppaan sisämaan erikoislaatuisissa kauppaoloissa melko suvaitsevaisesti. Maaherra Frisenheim oli hyvin selvillä sen tarpeellisuudesta eikä pannut sille muuta rajoitusta virkapiirissään kuin tuontitullin suoritusvelvollisuuden. Jopa itse kauppakollegiokin, virallisen kauppapolitiikan pääpesä, näkyy edellyttäneen – koettaessaan vuoden 1673 kauppasäännön mukaan rajoittaa kulkukaupan vain tapulikaupunkeihin – että yhtäkaikki se kauppa saisi edelleenkin jäädä vapaaksi, ”mikä rahvaan ylläpitämiseksi molemmin puolin rajaa luvallista on”. Salakuljetus, eli siis juuri tämän luvallisen tavaran tullin ohi tuominen ja luvattoman kätkökuljetus, liittyi kuitenkin erottamattomasti kulkukauppaan, ja se juuri pani viranomaiset tiukentamaan laukkukaupan tarkkailua ,ja sitä koskevia asetuksia. Pyrkimykset sen rajoittamiseksi myös kaupungittomassa Savossa kävivät ajanmukaan, etenkin Pikkuvihan jälkeen, yhä ilmeisemmiksi. Jo Frisenheimin seuraaja maaherra von Dittmer kielteli kovin rahvasta ryhtymästä kauppoihin laukunkantajien kanssa. Tietenkään tällaisilla kielloilla ei suurtakaan vaikutusta ollut.151

Jatkuvasti olivatkin laukkukauppiaille veräjät väljänä Savonmaassa. Yleisillä markkinoilla he saivat vapaasti liikkua – tämän salli asetus – ja Savon tullikin näkyy heille olleen sangen suosiollinen. Kenraalikuvernööri von Rosen kertoi kuninkaalle vuonna 1749 maaherra Wreden ilmoittaneen ”kaupparyssien” saavan Mikkelin tullikamarissa vapaasti tullauttaa tavaroitaan, joita he sitten myivät maakuntaan, vaikka heillä oikeastaan asetusten mukaan ei olisi ollut oikeutta muualla tehdä kauppoja kuin tapulikaupungeissa. Laukkukaupan ehkäisemiseksi maaherra oli ehdottanut, että reppureiden laukut tullauksen jälkeen suljettaisiin sineteillä, jotka olisi lupa murtaa vasta siinä tapulikaupungissa, minkä kauppias ilmoittaisi myyntipaikakseen ja mihin hänellä olisi lupa kulkea vain määrättyä lyhintä tietä käyttäen. Kun Savossa ei ollut yhtään tapuli- eikä muutakaan kaupunkia, arveltiin tällaisen toimenpiteen hävittävän kulkukaupan sieltä kokonaan – se oli sitä sen ajan hallinnollista optimismia. Mutta kulkukauppa ei suinkaan tähän tyrehtynyt.152

Laukkukauppiaiden Pikkuvihan jälkeinen lisääntyminen oli tietenkin tappion tuottaneen sodan seurausta. Tästä oli kenraalikuvernööri hyvin selvillä ja tunsikin aivan erityistä huolta sen henkisen rihkaman takia, jota nämä laukkujensa lisäksi toivat rajan takaa tullessaan. Nimismies Gummerus kertoi Iisalmelta 1748 venäjänpuolisten kierrelleen sinä syksynä ahkerasti taloissa ja levitelleen ruotsinvastaisia huhuja ja separatistista mielialaa pitäjässä. Kulkukauppa ja kapinallista mielialaa lietsova huhunlevitys ulottui Savon lävitse läntisempiinkin pitäjiin. Eräs kapteeni Colliander kertoi samana syksynä laukkukauppiaita liikkuneen esimerkiksi Rautalammin ja Viitasaaren pitäjissä ja aiheuttaneen siellä ”huomattavaa hintojen nousua”. Talonpojilta he olivat ostaneet ja vieneet Venäjälle muun muassa kupariplootuja, ja kenraalikuvernööri von Rosen epäili heidänkin levitelleen luvattomia puheita retkillään. Reppureista muutamat olivat kulkeneet hiihtämällä ”voidakseen mahdollisimman ketterästi ja nopeaan pujahtaa maakunnan läpi”.153

Eritoten juuri noiden ruotsinvastaista mielialaa ruokkivien huhujen vuoksi viranomaiset, lähinnä von Rosen, ryhtyivät tiukemmin kulkukauppaa valvomaan. Maaherra sai asian johdosta ohjeita, rajatullimiehille tuli tiheästi käskyjä, Karjalaan asetettiin erityinen rajavartiosto ja pitäjiin luvattoman kaupan urkkijoita. Vuonna 1751 kuningas määräsi kenraalikuvernöörin esityksestä, että kulkukauppa oli supistettava vain Pohjanmaan kaupunkeihin ja tullikamarien luona sekä markkinoilla tapahtuvaksi tavaranvaihdoksi kuten aikaisemminkin.154 Näiden määräysten ja toimenpiteiden johdosta tämä kaupan muoto ehkä jonkin verran väheni, mutta se jatkui yhtäkaikki milloin uudelleen yltyen milloin tilapäisesti hiljentyen aikakauden loppuun saakka.

Laukkukauppiaat tulivat tiettyjä uriansa pitkin Karjalasta Savoon joukolla, matkaliittoina, ja vasta tänne kaukaisille kauppamaille saavuttuaan he hajaantuivat omia kiertojansa kiertämään. Jonkinlaisia tukikohtiakin heillä maakunnassa oli, joista käsin sitten reppurien erilliset retket alkoivat ja joihin ilmeisesti kierron päätyttyä myös palattiin. Esimerkiksi vuodelta 1749 on olemassa tieto, että tällainen laukkukauppiaiden pesäpaikka sijaitsi Juvan pitäjän Pitkälahden kylässä, josta taivallukset sitten haaroittuivat ja ulottuivat Leppävirroille ja Joroisiin saakka jopa arvattavasti kauemmaksikin.155 Kaupat tehtiin kai osaksi selvällä rahalla osaksi tavaraa tavaraan vaihtaen. Vaihtoon kelpasi silloin tietenkin lähinnä kevyt tavara, jonka laukkuri sai kantamuksena mukanansa kulkemaan. Esimerkiksi pikkuturkiksia, oravan, ketun, jäniksen nahkoja, sanottiin miehen kantavan rajan taakse 200–300 riksin arvosta kerrallaan.156 Turkiksia kulkukauppiaat eritoten halusivatkin. Mitäpä he Ruotsin rahasta mukaansa viemään, parempi viedä tavaraa. Mutta kyllä varmaan heidän käynneistään rahankin kierto jonkin verran virkistyi, kun näet reppuri yhdessä talossa saamillaan kolikoilla toimitti vientitavaran ostoa toisessa talossa. Olisi kyllä paljonkin tutkittavana ja kerrottavana näistä entisaikaisen kulkukaupan kauppateknillisistä yksityiskohdista, mutta ne eivät kuulu varsinaisesti Savon maakuntahistoriaan ja saavat siis nyt tästä jäädä syrjään.

Kuten kerrottu, kulkukauppa ei suinkaan kielloista tyrehtynyt. Sitä olivat tukemassa vahvat taloudelliset realiteetit, nimittäin toisaalta kaupustelijoiden omat toisaalta taas maaseudun ostajakunnan edut, ja aina, kun holhous ja kiellot käyvät taloudellisesti edullisen toimintatavan kanssa ristiriitaan, ne viimekädessä jäävät tehottomiksi. Ostajakunnalle, Savon kaupungittomalle väestölle, kulkukaupasta oli ilmeistä hyötyä. Sitä vastoin näet, että maalaisen piti kaupungin puotikauppiasta tavatakseen itsensä kulkea viheliäisiä maanteitä, purilaspolkuja ja ratsasuria käyttäen kymmenien peninkulmien pituisia taipaleita, kulkukauppias levitteli tavaroitaan ostajan eteen tämän omissa pirteissä ja porstuoissa. Kulkukaupassa myyjä tavoitti ostajan, kauppias kuluttajan tämän omassa kodissa. Tavaranjakelun tehokuus oli tässä kauppamuodossa kehittynyt mahdollisimman pitkälle. Asiakasta kotiportaille saakka palveleva kulkukauppa edusti tavaranjakelun kannalta sellaista tehokkuuden astetta, että kaikkein uudenaikaisinkaan vähittäiskauppa ei ole siihen vielä yltänyt. Juuri tässä piilikin kulkukaupan elinvoima muihin kaupan muotoihin verrattuna ainakin liikennehankaluuksien ahdistamassa Savossa.

Sitä paitsi reppurin kantamuksissa oli melkoiselta osalta ns. luvatonta ja siis tullaamattomana suhteellisen huokeahintaista tavaraa. Ja se oli koreaa ja kevyttä. Siinä oli sitä vieraan tekotavan ja oudon kuosin tiettyä vetävyyttä, joka pani helposti etenkin nuoren väen ostoksia tekemään. Itse kauppamiehetkin, Karjalan vilkkaat, pehmeästi murtavat kiharapartaiset kulkijat, saivat asiansa helposti Savossa luistamaan, missä kielenkäytön ketteryyttä on aina pidetty tietyssä arvossa ja mistä kaupunkikaupan kilpailu oli kauempana kuin monilla muilla seuduilla Suomessa. Joskus lähti reppuri tai rätikäs savolaistalosta mukanansa muutakin kuin vain tavaran- ja rahansaalista. Kävi kuin Korpilahden piialle vuonna 1864: ”Ei kauan kuin Joutsan kirkon ohitse kulki Wiipurin puolen mies, jonka leweässä reessä rättien päällä istua nupitti kaunis nuori nais. Päiwää sen jälkeen jutteli wakawa mies, että Korpilahdelta Repolan talosta piika oli rakastunut rättimieheen, niin että jätti palweluspaikkansa ja seurasi miestä.”157

Jutusta käypi selkeästi näkyviin ”rättimiestä” vähättelevä sävy. Tähän aikaan olikin maan sanomalehdistössä jo vallalla vireäsanainen kirjoittelu koko kulkukauppaa vastaan, ja viranomaiset puolestaan panivat parastansa tämän ikivanhan kauppamuodon tukahduttamiseksi. Niinpä äsken mainituilla ’Mikkelin Wiikko-Sanomilla’ oli lopulla vuotta 1864 kahmalokaupalla esitettävänä syitä, joiden piti toimituksen mielestä ”waikuttaa näiden kauppioiden häwittämiseen”: Konttisaksat veivät suuria rahasummia maasta, myivät huonoa tavaraa, ”waan ottaawat tyhmemmiltä rihkamistaan monesti ylimääräisenkin hinnan”, levittivät huonoja tapoja, pahoja tauteja, laiskuutta ja huolimattomuutta, ”wiekottelemista kaupassa, eläwää hopeaa ja muita myrkyllisiä aineita”. Mutta ennen kaikkea – ja tässä oli kulkukauppaa vastustavan todistelun ydin – he tuottivat ilmeisesti sangen tuntuvaa haittaa maaseudun äsken syntyneelle uudelle kauppamuodolle, pysyväisille maakauppiaille, jotka juuri nyt (1859) olivat saaneet suojakseen lain turvan. ’Mikkelin Wiikko-Sanomat’ kertoi: ”Laukkulaiset tekeewät suuressa määrässä haittaa nykyseen aikaan suotu’lle maakauppioille, jotka arwattawasti myöwät sitä wähemmin tawaroitaan, kuta enemmän maassa löytyy kiertäwiä kauppioita, jotka köyhimmässäkin mökissä lewiteleewät hempeitä tawaroitaan ja siis houkutteleewat nuorta kansaa joutawallisiin kauppoin, jotka muuten jäisi ja olisiwat heitettäwätkin tekemättä. Kuitenkin maksaawat maakauppiaat weroa ruunulle kaupastaan, mutta laukkulaiset ei mitään.” Maakauppiaiden sanottiin muutenkin olevan alakynnessä: ”Mitä se huolii, joka ainoas:ti kerran käypi talossa, kunhan waan saapi kopeekan irti. Liikkumaton, yhdessä kohti asuwa kauppias on jo omalta woiton pyynnöltään, jos ei tunnoltaankaan, estetty tekemästä kowin silminnähtäwätä wääryyttä ostajalle; sillä jos se kerran tapahtuu, niin ostaja ei enään osta häneltä, eikä kehota naapuriansakaan siihen.”158

Vuonna 1863 savolaiskirkoissa pidettiin ahkerasti kokouksia sen seikan selville saamiseksi, ”halusiwatko pitäjänmiehet seurata muiden seurakuntien esimerkkiä, jotka oliwat kieltäneet laukkuryssien kaupustelun”. Viitattiin kuvernöörin vastikään antamaan kehoitukseen, ja pastorit puhuivat vetoavasti rätikkäiden huonoista tavaroista ja pahentavaisesta elämäntavasta – ”kuten itsekukin tietää”. Esimerkiksi Mäntyharjussa päätettiin, että ”pitää jokainen, joka ryhtyy kauppaan edellä mainittujen kuleksijoiden kanssa, joko ostaen heiltä eli myyden heille, sakoitettaman kymmeneen hopea ruplaan”, ja lisäksi määrättiin, ”että kanteet näistä rikoksista owat manuutettawat ennen wuoden kuluttua siitä, kuin rikos on tapahtunut, ja sen jälkeen tapahtuwassa käräissä juttuun pantawat, ett’ ei wiha ja waino naapurien ja pitäjäläisten kesken sen kautta pitemmä’ksi ai’aksi saisi eläkettä”. Saamantapainen päätös syntyi myös Kangasniemessä.159

Itäkarjalaisten laukkukauppaa koskevat pitäjänkokousten päätökset eivät kuitenkaan kaikkialla vielä muodostuneet sitä likikään yksimielisesti tuomitsevaksi. Esimerkiksi Säämingin kirkossa talonpoika Pekka Tynkkynen korosti 1863 kiivaasti kulkukaupan hyödyllisyyttä. Ja varmasti melkoinen osa niistäkin isännistä, jotka papin ja kruununvoudin mieliksi asiasta vaikenivat tai myöntyivät säyseästi viranomaisten esityksiin, oli tästä ikivanhasta kauppamuodosta ihan samaa mieltä.160 Niinpä myöskään Kangasniemen pitäjänkokouksessa ei oltu ensialkuun ollenkaan yksimielisiä asiasta. Päinvastoin pitäjäläisten enemmistö kieltäytyi sikäläisen siltavoudin yllyttämänä kaikista kulkukaupan vastaisista toimenpiteistä ”muistellen vain niitä lahjoja, joita laukkuryssillä oli ollut tapana majoittajilleen antaa”. Vasta seuraavassa pitäjänkokouksessa kangasniemeläisetkin taipuivat kulkukauppaa vastustavaan päätökseen.161 Mutta eivät reppurien retket vielä tähänkään päättyneet Kangasniemessä yhtä vähän kuin muuallakaan maakunnassa. Aina myöhäisiin, muistinyltäviin aikoihin asti kulki tätä kaupustelijoiden oivallista ammattikuntaa Savossa savikukkoja, silkkihuiveja, lettinauhoja, rusetteja, rintarosseja, maronkineuloja ja muuta sensellaista pikkutavaraa tarvitsevaisille tariten.

7. RAJAKAUPPA

Savon maakunnan kannalta laukkukauppa oli oikeastaan ollut eräs muoto rajakauppaa mutta kuitenkin niin, että kaupanteon koko aktiviteetti, aloitteellisuus, oli rajantakaisten käsissä ja maakunta vain passiivisena, ostavana puolena. Mutta rajanylinen kauppayhteys ei supistunut suinkaan vain reppurien retkiin. Koko ruotsinajan viimeisen kauden itäinen kauppa kukoisti muissakin muodoissa ja nimenomaan myös maakunnan oman aktiivisuuden varassa.

Kuvauksen alaisesta ajasta (1721–1870) Savon ikivanha kauppakeskus Viipuri oli 90 vuotta rajan takana ja 66 vuotta myöskin Hamina, Viipurin savolaiskaupan Isonvihan jälkeinen perillinen. Tämä yleinen asiain tila ja sen lisäksi myös Uudenkaupungin rauhankirjan kuudestoista ja Turun rauhankirjan neljästoista pykälä, jotka takasivat molempien valtakuntien alamaisille oikeuden vapaasti harjoittaa tullin-alaista kauppaa keskenään, tuottivat tulokseksi sen, että laukkukaupan lisäksi muukin rajanylinen kauppa sai erittäin merkittävän aseman ruotsinajan viimeisenä kautena maakunnan koko tavaranvaihdossa.

Ei ole tietenkään minkäänlaista mahdollisuutta saada selville tämän rajanylisen kaupan määrällistä osuutta entisajan savolaisten kaikesta kaupankäynnistä. Mutta jo Savon uusi asema vuosina 1721–1743 rajanläheisenä ja vuosina 1743–1809 välittömästi rajanpinnassa olevana maakuntana merkitsi sitä, että idänkaupan houkutukset ja mahdollisuudet olivat aivan poikkeuksellisen suuret. Viimeksi mainittuna kautena Savo liittyi koko eteläiseltä kannaltaan ja vielä melkoiselta osalta itäistäkin kylkeään Vanhaan Suomeen (siv. 728). Maakuntaraja oli samalla valtakunnan rajana kymmenien peninkulmien pituudelta ja alueita itse savolaispitäjistäkin, Mäntyharjusta, Sulkavasta, Puumalasta, Säämingistä, Kerimäestä ja Rantasalmesta Venäjän valtapiirin sisällä. Vaikka vuoden 1721 raja ei vielä tavoittanutkaan itse Savoa, oli kuitenkin etelän suuntaisen savolaiskaupan polttopiste, Lappeenrannan markkinapaikka, jo silloin sangen lähellä rajaa ja matka Lappeenrannasta rajantakaiseen Viipuriin monta peninkulmaa lyhyempi kuin silloiseen omaan tapulikaupunkiin Haminaan. Kaupankäynnin totunnaistavat ovat yleensä kovin sitkeästi säilyvää perinnettä – siitä on jo edellä paljon kerrottu – ja niinpä Viipurin ja Haminan suuntainen savolaiskauppa pysyi itsepäisesti entisillä urillaan, vaikka valtakunnan raja halkoi jo maata ja asetukset rakensivat tulliesteitä idässä.

Tämä rajanylinen kauppa oli luonteeltaan kahdenlaista, nimittäin laillista rajakauppaa, jota asetukset yksinomaisesti tarkoittivat ja paimensivat ja joka kulki tullin kautta kruunulle tullituloja tuottaen, ja sitten sitä, joka kulki tullin ohi, eli kruunulta tullitulot kavaltavaa ja suureksi osaksi kielletyllä tavaralla käytyä salakauppaa. Nyt on ensiksi kerrottava edellisestä.

 

Tullin kautta käynyt rajakauppa oli tietenkin kahdensuuntaista: venäjänpuolisten Savossa harjoittamaa ostokauppaa ja savolaisten rajan takana käymää kauppaa. Asetusten mukaan rajantakaisella väestöllä oli oikeus harjoittaa Suomen puolella kauppaa vain markkinoilla tai tullikamarien luona – Savossahan ei vielä pitkiin aikoihin ollut kaupunkeja – mutta yleisintä lienee sittenkin ollut luvattoman maakaupan käyminen. Maakaupan muodoista kerrottaessa esitettiin jo muutamia tietoja savonlinnalaisten kauppiaiden ja kauppapalvelijoiden käynneistä Savossa 1770-luvulla ostamassa sieltä maalaistuotteita ja muutenkin sinne kauppayhteyttä ylläpitämässä (siv. 819). Rajan takaa harjoitetun kauppaliikkeen yleisyyttä on kuitenkin sangen vaikea arvioida, sillä Savon viranomaisilla näkyy siitä olleen yllättävän vähän sanottavaa. Mutta juuri tästä hallinnollisesta harvapuheisuudesta päätellen puheenalainen kauppa on ilmeisesti ollut suhteellisen vähäistä.162 Sitä vilkkaampaa oli päinvastainen kauppaliike, savolaisten kaupankäynti Vanhan Suomen puolella.

Tämän idänsuuntaisen rajakaupan valvomista ja ohjausta varten oli jo 1600-luvun alkupuolella nähty tarpeelliseksi järjestää erityinen vartio- ja rajatullilaitos. Kaarle XI:n ajoista saakka rajatulli toimi siten, että siinä päti suuren meritullin taksa ankarampana ”tarpeettomille” tuontitavaroille kuin ”tarpeellisille”. Vihdoin nuo edelliset poistettiin kokonaan rajatullitaksoista, ”jotta niillä ei mitään kauppaa käytäisi”. Vuosina 1720–1726 raja tulli oli kruunun viranomaisten valvonnassa, 1726–1765 yksityisille vuokrattuna, sen jälkeen taas tulliviranomaisten hallinnassa ensin vuoteen 1772 saakka Ylitullijohtokunnan ja sitten vuoteen 1776 saakka kamarikollegion valvomana, vuosina 1777–1782 jälleen vuokrattuna samoin kuin myös vuodesta 1803 ruotsinajan loppuun. On itsestään selvää, että tullinkanto arennille annettuna oli tehokkaampaa kuin hallituksen hoteissa ollen – vaikka pian kyllä saadaan nähdä, että savolaisissa oloissa tullinkantajat jäivät vähille tuloille kummassakin tapauksessa, olivatpa kruunun tai yksityisen miehiä.163

Rajanylistä idänkauppaa pyrittiin tietysti asetuksin ohjailemaan. Vapauden ajan alkuvuosina oli yhä voimassa kuninkaan kamari- ja kauppakollegiolle lähettämä kirje vuodelta 1692, jonka mukaan rajan­takaisilla tosin oli oikeus viedä tavaroitaan kaupaksi Länsi-Pohjan ja Pohjanmaan kaupunkeihin saakka, mutta kaupanteko oli sallittua vain itse kauppiaiden, ei maalaisten kanssa. Ennen lähimpään kaupunkiin saapumista ”kaupparyssä” ei saanut kuormaansa purkaa. Tätä ohjetta väljensi jonkin verran kauppakollegion vuonna 1723 antama selitys, joka paremmin vastasi nyt jo ylen mahtavaksi paisuneen itäisen naa­purimaan alamaisten etuja. Venäläisten – tietenkin suurimmaksi osaksi venäjänkarjalaisten, kuten aikaisemmin jo kerrottiin – kulkukauppa oli tosin edelleenkin tarkoitus kytkeä ensimmäiseen tapulikaupunkiin, mihin he tavaroineen osuivat tulemaan, mutta tämä rajoitus ei koskenut sitä rajanylistä kauppaa, joka molemminpuolisen asujaimiston ”ylläpidoksi” (conservation) oli sallittua. Näihin välttämättömiin kulutustavaroihin ei tosin laskettu tupakkaa, mausteita eikä ulkomaan rihkamaa, mutta toisaalta taas tällainen rajakaupan osittainenkin va­pauttaminen oli tietysti omiansa edistämään myös luvattomien tava- roiden myyntiä maaseudulla ja tekemään myynnin ehkäisemisen entistäänkin vaikeammaksi valvoa. Näin oli asia, vaikka kaupankäynti oli asetuksen, esimerkiksi vuoden 1738 rajatullitaksan, mukaan vain kaupunkeihin ja tullin vaiheilla sijaitseviin markkinapaikkoihin rajoitettu. Savossa ei ollut tähän aikaan kumpiakaan, vaan lähin tullikamari ja markkinapaikka oli Lappeenrannassa, ja sen jouduttua rajan taakse uudet tulliasemat sijaitsivat Ahvenkoskella, Keltissä, Mikkelissä sekä Rantasalmella entisten Pielisen ja Kiteen tullauspaikkojen lisäksi.164

Tällaisten edellytysten varassa oli 1700-luvulla savolaisten kaupankäynti rajantakaisten kanssa. Jo kohta Isonvihan jälkeen 1720-luvulla, kun savolaisten ja karjalaisten kauppamatkat Viipuriin eivät ollenkaan ottaneet päättyäkseen, maaherra Frisenheim ryhtyi ankariin keinoihin niiden ehkäisemiseksi. Hän esitti hallitukselle, että Savon jalkaväkirykmentistä otettaisiin tarvittava miehistö rajalle ”maan suojelemiseksi ja kaikenlaisten tavaroiden luvattoman tuonnin ja viennin ehkäisemiseksi Venäjän puolelta ja puolelle”. Vartiostoja asetettiinkin sitten pitkin rajanpintaa etenkin sellaisten teiden ja polkujen varsille, joita asukkaiden tiedettiin käyttävän kauppamatkoilla kulkiessaan. Karjalan rakuunaeskadroonan savolaiskomppanioiden rasitukseksi tämä rajan vartioiminen näkyy sitten lähinnä koituneen. Siitä ratsutilallisilla riittikin valittamisen aihetta jatkuvasti valtiopäivistä toisiin pitkin 1720- ja 30-lukua. Sen lisäksi, että vartiostojen asettajat oli vapautettu rykmentin- ja komppaniankokousten pitämisestä, kuningas vuonna 1732 lupasi tutkituttaa menosääntökomissiossaan keinoja savolaisrusthollarien avustamiseksi rajavartiostojen huoltamisen vuoksi. Ainakaan vuoteen 1734 mennessä ei kuitenkaan ollut vielä mitään tukea saatu, koskapa Suur-Savon ja Juvan ratsutilalliset olivat silloin taas edustajansa kautta valtiopäiville asiastaan valittaneet. Pikkuvihan aika pani sitten tietysti rajavartiostotkin hajalle, mutta sodan jälkeen rakuunaeskadroonan Ylä- ja Ala-Savon komppaniat niitä jälleen ylläpitivät ja rasituksestaan jatkuvasti valtiopäivillä valittivat. Tällöin jo myös rajatullin miehet, rajainspehtori ”ratsastajineen”, koettivat pitää rajakaupassa kuria yllä.165

Tästä rajatullin omasta vartiotoimesta on Savonkin kohdalta joitakin tietoja säilynyt. Kruununvouti Martini kuvasi vuonna 1766 rajanpinnan olosuhteita seuraavalla tavalla hieman närkästyneenä tulliviranomaisten tekemästä vihjauksesta, että muka Savon rahvas ja kruununvouti olivat osoittaneet leväperäisyyttä tullimiesten auttamisessa: ”Puheenalaisen virkakunnan tehtävänä on partioida pitkää mutta muutoin neljännespeninkulman levyistä Haukivettä pitkin kulkevaa Savonlinnan reittiä. Ne taas, jotka liikkuvat luvattomilla kauppamatkoilla, tietävät hyvin, että tämän virkakunnan vahvuuteen kuuluu vain kolme miestä, varustavat mukaansa 8–10 miestä ja tarpeellisen määrän puolustusvälineitä. Kun nyt tullipalvelijat kohtaavat tällaisen venekunnan, mitä heidän siis on tekeminen? Yksin he eivät uskalla käydä joukon kimppuun ja ennen kuin he ovat tehneet kolmen neljänneksen, puolen tai koko peninkulman matkan kylään kootakseen apuväkeä ja saadakseen minulta tai joltakin kruununpalvelijalta monen peninkulman päästä virka-apua, on yllätetty venekunta hakeutunut turvaan joko kauaksi Venäjän puolelle tai muille seuduille Ruotsin puolella rajaa. Sellaiset ovat olosuhteet, eikä niitä voida korjata luottamalla rahvaan ja kruununpalvelijoiden apuun.”166

Myös Venäjän puolella rajaa oli jonkinlaista vaikka tosin hajatiedoista päätellen ainakin ajoittain sangen leväperäistä tullivartiointia olemassa. Lähimpänä Savoa sijainnut Savonlinnan rajatullikamari sai varuskunnasta esimerkiksi 1770-luvun alussa käyttöönsä kolme sotamiestä ja aliupseerin, jotka lähetettiin Laitaatsiltaan pitämään tarkkaa huolta siitä, ettei kukaan sitä kautta kuljettanut rajan yli tullaamatonta tai kiellonalaista tavaraa. Laitaatsiltaa sanottiinkin rajanylisen kaupan tärkeäksi solmukohdaksi. Se oli ”varsinaisin ja soukin paikka, jonka kautta etenkin syksyaikana Ruotsin ja Venä’jän puolelta veneineen ja tavaroineen toistensa luokse matkustavaiset kuuluvat enimmäkseen kulkevan”. Myös Säämingin Kuusniemeen ja Moinsalmeen oli venäläisen tullin etuvartioita asetettuna. Savonlinnan tullikamari menetti kuitenkin ennenpitkää ,tämän vähäisenkin sotilaallisen tuen ja sai sitten parhaansa mukaan yrittää ylläpitää parin rajaratsastajan voimin tullivartiointia Savon rajalla. Näiden rajaratsastajien aika meni tietenkin etupäässä tullikamarin vaiheilla, ”eikä heitä voida” – Savonlinnan rajatullin hoitaja vakuutti – ”hengen menettämisen uhassa yksin lähettää tullivartiointiin niin vaarallisille seuduille kuin Laitaatsilta ja monet muut paikat ovat, joissa ei ole taloja eikä rakennuksia.”167

Kun näin oli, ei rajanvartioinnista paljoakaan jälkeä jäänyt, eritoten sitten kun Savonlinnan rajatullikamari oli – arvattavasti juuri salakuljetukseen liittyvistä hämäräperäisistä eduista johtuen – joutunut koviin riitoihin sikäläisen varuskunnan sotilasviranomaisten kanssa. Venäjänpuolisen rajanvartioinnin leväperäisyyttä valaiseekin hyvin muuan nuhdesaarna, jonka Savonlinnan tullinhoitaja Brusin piti rajaratsastajilleen vuonna 1784: ”Allekirjoittanut on suurimmaksi harmikseen joutunut yhdeksänä tässä sastavissa viettäneenä kuukautenaan havaitsemaan, miten vastuuttoman huolimattomasti Te olette valvoneet Korkean Kruunun etuja suorittamatta yhtenäkään yönä yövartiointia tai käymättä koko tänä aikana kertaakaan rajalla, mitä teidän toimenne aivan välttämättömästi edellyttää. Sitä paitsi olen kyllä pannut merkille Teidän tekevän työtä muiden ja itsenne hyväksi, mikä ei Kruunun palvelijalle luvallista ole.” Käski rajaratsastajien korjata tapansa.168

Savonlinnalaisen tullinhoitajan harmit koskivat tietenkin vain Vanhan Suomen rajan vartioinnin velttoutta. Sama seikka vaivasi myös – kuten jo nähtiin – valtakunnan rajan länsipuolisiakin oloja, mutta sen lisäksi oli kruunujen väliseen Riitamaahan nähden jo Turun rauhasta pitäen ainakin lännestä käsin sovellettu periaatetta, joka täysin poikkesi muusta rajatullipolitiikasta. Kun näet kuningas ruotsinajan lopulla (1798) tiedusteli erinäisiä tulliseikkoja Savosta, maaherra Ramsay kertoi, että niistä tavaroista, joita Ruotsin puolelta rajaa vietiin Ruotsin ja Venäjän kruunujen välisellä Riitamaalla oleville paikkakunnille, ei ollut minkäänlaista tullia vaadittu siihen päivään mennessä.169 On helppo arvata, miten tällainen peninkulmia leveä ja aina apposen avoin veräjä väkeä houkutteli. Ainakin rajatulliseikkojensa puolesta Savon kansa eli kuin pellossa.

 

Kun rajan vartiointi oli sekä Ruotsin että Venäjän puolisessa tullirintamassa enimmäkseen ihan leväperäistä ja rajan pituuden, järvireittien ja syrjäpolkujen runsauden sekä harvan asutuksen takia sitä oli mahdotontakin tehokkaasti suorittaa ja ,kun kaiken lisäksi Riitamaan kohdalla vielä tällainen veräjä tulliaidassa ammatti, ei tuloksena tietenkään saattanut olla muu kuin tullin kautta kulkeneen kaupan täydellinen rappiotila. Esimerkiksi Mikkelin ja Rantasalmen tullikamarien vienti- ja tuontisarekkeet jäivät monina vuosina typötyhjiksi tai sisälsivät, kuten vuonna 1758 Mikkelin rajatullissa, ”sisääntulevina” vain yhden hevosen ja 91 tolttia lautoja tai seuraavana vuonna ”ulosmenevinä” kaksi kappaletta ”pieniä hevosia” tai Rantasalmen tullissa niinikään 1759 vientitavarana ”kolme pientä hevosta” tai samassa tullissa tuontitavarana vuonna 1769 taas ”kaksi pientä hevosta”. Jokunen leiviskä hamppua, lankoja, talia, vehnäjauhoja tai muutama tynnyri viljaa, kymmenkunta kappaa hunajaa tai muuta vähäistä vuotuisina vienti- ja tuontimäärinä sekä Mikkelin että Rantasalmen ja myöhemmin myös Puumalan rajatullikamarien melkoiselta osalta aukottomina säilyneiden päätullikirjojen tullausmerkinnöissä eivät muuta kuvaa muuksi. Ne päinvastoin si’tovasti osoittavat, että tullin kautta kulkenut itärajan ylinen kauppa on ollut Savon tavaranvaihdon menneissä vaiheissa täysin merkityksetön tekijä.170

Määrällisen kokonaiskuvan saamiseksi on yhtäkaikki tämä vähäinenkin numerokama sopivinta koota Savon rajatullikamarien osalta pikku tilastoksi, jonka lukumäärät eivät missään suhteessa poikkea venäläisrajan muidenkaan tullipaikkojen, Pielisen, Kiteen tai Keltin numeroista. Ainoastaan Ahvenkosken vuotuisissa tullitileissä enimpiä tavaralajeja oli jonkin verran suuremmat määrät kuin Savon ja Karjalan tulleissa. Seuraavalla sivulla olevan tilaston vähäisiin tukkusummiin ei hautaudu minkäänlaista näkyvää kehityksen pyrkyä, vaan määrät jatkuivat vuodesta toiseen suunnilleen samoina vain lautatoltteja lukuun ottamatta, joista kohta kerrotaan enemmän.

Arvokkain havainto, mikä esitetyistä numeroista voidaan tehdä, on tietenkin niiden ikaikinpuolista mitättömyyttä koskeva. Lukuihin sisältyy kaikki se kauppaliike, joka tullin kautta kulkien tapahtui rajan yli Savosta Vanhan Suomen puolelle ja päinvastoin. Eikä tullikaupan mitättömyys kuvastunut vain ruotsinpuolisen tullin vähäisissä tavaramäärissä: sama seikka näkyy myös Vanhan Suomen, esimerkiksi Savonlinnan, rajatullisaatavien päätullikirjoissa sekä vienti- että tuontitavaroiden puolella. Niinpä Savonlinnan vuosien 1771–1781 kirjoissa – ne ovat tältä ajalta aukottomat – on yhteensä vain 88 tuontimerkintää, siis Savosta katsottuna vientiä, ja tullausten määrät kutistuivat vuosien mittaan kutistumistaan. Vuonna 1771 oli toki vielä 19 mutta 1781 enää vain 4 tullausta. Savolaistuotteita kulki tämän tullin kautta edelleen Viipuriin ja etenkin Pietariin toimitettavaksi.171

Tällaiseen rajatullin kautta kulkeneen tavaran vähäisyyteen oli olemassa muitakin syitä kuin vain tullivalvonnan hataruudesta johtuneita. Tullausohjeet olivat sangen horjuvaisia ja epämääräisiä. Esimerkiksi ryynien vienti oli 1750- ja 60-luvulla yhtämittaisten kieltojen ja kiellon peruutusten alainen. Yksistään tätä tavaralaatua koskevia käskyjä ja vastakäskyjä tuli vuosina 1756–1764 viisi eri kertaa. Aiheetta eivät tullimiehet valittaneet, että heidän oli vaikea olla selvillä tulliasetusten sisällöstä, ja vielä vähemmän niistä saivat tolkkua talonpojat itse.172 Yhtä horjuvaisia olivat tuonti- ja vientilupia ja -kieltoja koskevat määräykset myös rajantakaisessa tullissa. Esimerkiksi Savon- linnan rajatullin hoitajan Karl Huusgavelin oli vuonna 1770 pyydettävä luetteloa kaikista kiellonalaisista tavaroista ja ”vuoden 1731 tariffissa mainittujen lisäksi myös ilmoitusta siitä, oliko joitakin tariffissa mainittuja tavaroita sen julkaisemisen jälkeen ulosvietäviksi vapautettu ja mitkä tavarat tariffin kieltämien lisäksi ovat tuontikiellon alaisia”.173

Itse tullimaksut kuitenkin ratkaisevimmin vaikuttivat tullin kautta kulkeneen tavaran vähäisyyteen. Niinpä viljan vienti- ja tuontitulliksi määrättiin sekä vuoden 1732 että 1738 taksoissa rukiista, maltaista ja ohrasta 12 ja kaurasta 6 hopeaäyriä tynnyriltä, joten siis viljan samoin kuin myös useiden elintarvikkeiden tulli kohosi 10–15 prosenttiin tavaroiden tavallisista hinnoista. Tullimaksut olivat siis kohtuuttoman korkeat.174

8. SALAKAUPPA

Kaikki se, mitä edellä on kerrottu itäisellä rajalla vallinneesta tullivalvonnan hataruudesta, tullausohjeiden horjuvuudesta ja epäjohdonmu’kaisuudesta ja eritoten tullimaksujen kohtuuttomuudesta, osoittaa kuin sormi ojossa vain yhteen ainoaan lopputulokseen, mikä tästä saattoi olla seurauksena, nimittäin salakauppaan. Salakaupasta tuli Savon rajanylisen kaupan varsinainen muoto, ja siinä suhteessa maakunnan olot vahvistavat vain sitä käsitystä, mikä yleensäkin on olemassa salakaupan suuresta osuudesta entisajan talouselämän piirissä.175

Savon viranomaisille aikoinaan paljon huolta ja harmia tuottanut rajanylinen kauppa kehittyikin eritoten Pikkuvihan ajoista lähtien vähitellen sangen laajaksi ja vaikeasti vartioitavaksi salakuljetukseksi. Sen juurtumista edisti ennen kaikkea äsken mainittu Riitamaan olemassa olo ja siinä erittäinkin kirkollisiin rajaoloihin jäänyt väljyys ja erikoislaatuinen epämääräisyys. Paitsi Mäntyharjun myös Kerimäen ja Säämingin kirkot olivat joutuneet rajan taakse mutta siitä huolimatta molempien kruunujen alamaisille jäänyt oikeus ottaa niissä edelleenkin osaa yhtenä seurakuntana jumalanpalveluksiin. Niinpä salakuljettajille kävi nyt ylen helpoksi lyöttäytyä kirkkoväen seuraan ja näin ikään kuin hurskauden hupun suojassa harjoittaa luvatonta ja hyvin tuottavaa ammattiaan. Niinpä kruununvouti Martini väitti Savon koko keskisen kihlakunnan – siis maakunnan pääosan – salakuljetustuonnin tapahtuneen juuri Kerimäen ja Säämingin pitäjien kautta. Rajan pituuden ja lukuisten syrjäpolkujen vuoksi kruunun viranomaiset ja tullimiehet eivät mitenkään pystyneet nuuskimaan kaikkia kirkkorekiä ja -veneitä, joissa jatkuvasti kulki Savon puolelle muutakin kuin vain papin saarnoilla ruokittua väkeä. Eivätkä he pystyneet estämään myöskään varsinaisten salakuljettajien toimintaa, ”jotka suurin joukoin varustautuvat jousin ja pertuskoin (halfmånar).”

Savonlinnan tienoo, joka oli vain puolen peninkulman päässä Säämingin ja viiden neljänneksen päässä Kerimäen kirkosta, näkyy näissä oloissa muodostuneen tärkeäksi savo-karjalaisen salakuljetuksen keskuspaikaksi samoin kuin yleensä koko Riitamaan alue. Sitä kautta vietiin maakunnan tuotteita ja vastavuoroon tuotiin maakunnan tarvitsemia tavaroita vene- ja rekipelissä suuret määrät. Eritoten karjalaisten salakuljettajien rohkeus ja kauppa oli kasvanut erittäin suuriin mittoihin, – eivätkä savolaiset liene paljoa jälkeen jääneet. Kahden-kolmenkymmenen hevosmiehen voimin nämä aseistettuina parveilivat Kerimäen ja Säämingin pitäijien rajaseuduilla, jotka olivat ”niitä kaikkein edullisimpia piirikuntia salakuljettajille ja niille, jotka mielivät viedä Venäjän alueille käypää ruotsalaista rahaa ja muita (!) ruokatavaroita”. Hädissään kruununvouti Martini ehdottikin maaherralle erityisen sotilasvartioston (aliupseeri ja 10 miestä) asettamista eritoten sellaisten teiden varsille, joita Säämingin ja Kerimäen kirkkoväki käytti, ja lisäksi yhden rajaratsastajan velvoittamista vakituisesti partioimaan Rantasalmen ja Kiteen tullipaikkojen väliä.176

Jo vuosikymmen aikaisemmin näitä Savonlinnan ympärysseutuja oli käsketty ”ahkerasti partioimaan” kahdeksan rakuunan ja kahden aliupseerin voimin mutta siitä huolimatta jouduttu yhtämittaa toteamaan, kuinka sekä venäläiset kauppamiehet että oman puolen väet ”päivittäin” kulkivat syrjäteitä Savonlinnaan mukanansa plootuja, voita, karjaa ja kaikenlaista syötävää tavaraa. Niinpä muuan räätäli Matti Hymberman tavoitettiin eräänä syyskuun yönä matkalla Savonlinnaan mukanaan kaksi leiviskää voita ja yli yhdeksän taalaria hopearahaa plootuina. Torppari Olli Herrasen kätköistä löytyi kolme leiviskää suolaa, jotka muuan Venäjän puolen asukas oli hänelle jättänyt voihin vaihdettavaksi. Sekä voin että suolat rajatulli-inspehtori Kalitinin sijainen Heintzius ehdotti annettavaksi rakuunoille partiointiinnon lisäämistä varten.177

Savonlinnan–Säämingin–Kerimäen pesäkkeen lisäksi Savon kaakkoiset ja eteläiset tienoot olivat lähes yhtä vilkkaita salakuljetusseutuja. Niinpä tulliarentiseuran Suomen asiamies Karl Pomoell esitti vuonna 1747 Mikkelin rajatullikamarin siirtämistä Ristiinaan, jossa Vanhan Suomen puolelta tulevat talvi- ja kesätiet yhtyivät ja josta rajantakaiset matkamiehet pääsivät pujahtamaan kaikkialle maakuntaan tullikamareissa ilmoittautumatta. Maaherra Stiernstedtin vaatimuksesta tullikamari kuitenkin jätettiin Mikkeliin, kuuden peninkulman päähän rajasta, jossa se sitten – aluksi savupirtissä majaillen – jatkoi tullinkannon kannalta lähes merkityksetöntä oloaan ruotsinajan loppuun saakka.178 Myös Mäntyharju oli otollinen tienoo salakuljettajien temmeltää. Niinpä talonpojat yrittivät siellä joskus tehdä tullimiehille kovastikin tenää. Eräiden Mikkelin pitäjäläisten käytyä rajan takana tavaranhaussa ja vaihdettua siellä itselleen voilla ja talilla neljä kuormaa tupakanlehtiä ja venäjänsaippuaa nämä joutuivat paluumatkalla parahiksi jouluyönä 1798 Mäntyharjun rajalla venäläisen tullivartioston kynsiin. Osa isännistä oli kuitenkin siksi terhakalla päällä, että ottivat tavaroistaan pari kuormaa väkipakolla haltuunsa, veivät ne rajan yli Savon puolelle ja kerättyään avuksensa oman puolen miehiä läksivät asevoimin rajan taakse takaisin noutamaan loputkin sinne jääneistä kuormista ja päästämään toverinsakin rajavartijain käsistä. Kahakassa sai sitten yksi mies surmansa, ja asia ajautui tavallista tietään viranomaisten hoidettavaksi.179 Tällaisia salakuljetusjuttuja saattaisi kertoa ruotsinajan Savosta vielä melkoisen määrän lisää, ja enimmäkseen niistä kuvastuisi tullimiesten avuttomuus. Rajanylisen kaupan kurissa pitäminen oli käynyt ylivoimaiseksi tehtäväksi.

Olipa salakuljetuksen torjunnassa sellaistakin hankaluutta olemassa, että rajantakaiset viranomaisetkin panivat suoranaisia esteitä ruotsinpuolisten tullimiesten toiminnalle. Näin kävi esimerkiksi vuonna 1749, kun Viipurin kuvernementinkanslia eväsi Mikkelin rajatullioikeudelta tilaisuuden kuulustella Haminan tuomiorovastin Fabian Niklas Gutseuksen ruustinnaa tätä vastaan nostetun salakuljetusjutun johdosta ”ja muidenkin rikosten vuoksi, joita venäläiset tällä puolen rajaa harjoittavat”. Kuvernementinikansliasta oli vain tullut viittaus keisarinnan antamiin asetuksiin, joiden mukaan Venäjän alamaisten Ruotsin puolella tekemiä rikoksia ei voitu asettaa ruotsalaisen tuomioistuimen käsiteltäviksi, ”minkä johdosta” – maaherra Wrede huomautti – ”jos tällä puolella olisi mielessä heitä jostakin syyttää, sen pitäisi tapahtua siten, että täältä lähetettäisiin valtuutettu sille [so. Venäjän] puolelle ja siihen tuomioistuimeen, jonka alaisuuteen vastaaja lain mukaan kuuluu”. Sitä vastoin Ruotsin lain mukainen oikeuskäsittelyn paikka oli oleva se tuomioistuin, jonka piirissä rikos oli tapahtunut.180

 

Tässä ruustinna Gutseuksen jutussa vilahtaa sitä paitsi näkyviin muuan väihäinen piirre, jota ei liene syytä tullivalvonnan tehokkuutta kuvattaessa ja arvioitaessa ihan huomioitta heittää. Säätyläisetkin olivat näet salakuljetuksessa täysin ottein mukana, tosin varsinaisen työn ”epäsäätyisillä” teettäen mutta itse sitä vireämmin toimeksiantajina toimien. Muutama ajankuva vielä tästäkin seikasta. Vanhoista tuomiokirjoista saattaisi kyllä enemmänkin kaivella esiin salakuljetusrikkomuksia, joissa nimenomaan herrasväkien arkaluontoisista eduista oli kysymys.

Säätyläiset näet tuottivat ahkerasti rahvaanmiehellä luvatonta tavaraa rajan takaa, Viipurista olletikin, sillä juuri heihin osui kaikkein ärsyttävimmin ylellisyysasetuksilla harjoitettu holhous ja monenlaiset ”tarpeettomien” siirtomaatavaroiden tuontikiellot. Kielen kitusia ärsytti kovasti, kun äsken opitut makutottumukset oli yritettävä panna asetusta tottelemaan, etkä tuloksena saattanut hevin olla muu – kun näet otetaan huomioon, millainen asema säätyläisellä oli entisajan yhteiskunnassa – kuin tulliviranomaisen kärsimä tappio, mikäli tämä virkansa velvoittamana erehtyi liian perusteellisesti säätyläiselle tarkoitettua tuontia penkomaan. Viipurintieltä napattiin kiinni 1735 muuan Simo Nuutinpoika Muhonen, jolla oli kaupungista muassaan komministeri Lindbladille tuotava höyhenpussi ja siinä maanmittari Häggströmille puolenviidettä naulan sokuritoppa. Muhonen yritti puolustautua sillä, että katsastaja Lindbom oli jättäen kiireessä tavarat tullaamatta sanonut, ettei muka sellaisesta pikkutuonnista ylen tarkkoja oltu, minkä Lindbom tietenkin kuulustelussa kiisti.181 Olisi rajaratsastaja Henrik Strömmaninkin sopinut paremmin katsoa, kenelle keppiänsä heristeli, ottaessaan tullimaksujen takuumieheksi herra asessori Paul Meinanderin niistä 210 kannusta punaviiniä, jotka ryssän kauppias Iivan Sittkoff vei Savosta rajan yli Vanhan Suomen puolelle vuonna 1805. Mikkelin rajatullioikeus näet ratkaisi jutun vihdoin niin, että koska punaviini oli vientikiellon alaista tavaraa, ei asessoria voitu velvottaa suorittamaan siitä tullia eikä muutenkaan Sittkoffin asiasta vastaamaan, ”mutta sitä vastoin rajaratsastaja Strömman on tässä asiassa noudattamansa virheellisen menettelyn takia tuomittu menettämään yhden kuukauden palkan”.182

Niinpä säätyläistenkin tukemaan salakuljetukseen enimmäkseen liittyi etuja, jotka salapuuhan luonteen mukaisesti vain hämärästi kuultavat ilmitulleiden tapausten takaa ja joita kummankaan kruunun asetukset eivät täysin pystyneet ehkäisemään. Monessa suhteessa Savon salakuljetusseikkoja kuvaava on Ruotsin Viipurin-konsulin Jakob Binbergin asia vuodelta 1787, jota tässä on vielä lyhykäisesti selostettava. Savosta, Iisalmen pitäjästä, oli jälleen – Binbergin sanoista voi päätellä, että seikka toistui usein, salakuljetus oli säännöllistä – tullut talonpoikia Viipuriin mukanaan yhdessätoista kuormassa 22 tynnyriä eli 352 leiviskää voita ja vieneet Sortavalaan vieläkin enemmän. ”Minä pyysin” – konsuli kertoi tapauksesta Ruotsin kauppakollegiolle – ”Keisarilliselta Hallitukselta toimenpidettä salakuljettajien pidättämiseksi ja voin takavarikoimiseksi, mutta sain Kuvernööriltämme osakseni sangen huonoa kohtelua hänen uhatessaan minua minulle Armollisesti uskotun konsulin toimen menettämisellä ja selittäessään, ettei asia kuulu minulle, mikäli Ruotsin alamaisilla eli talonpojilla on passi, ovat suorittaneet Kuninkaalliselle Majesteetille ja Ruotsin kruunulle vientitullia ja niin edelleen. Täkäläiset kauppamiehet selvittivät pikaisesti heidän asiansa täällä, ja niin livistivät he tiehensä kuormat täynnä Hollannin rullatupakkaa ja Venäjän tupakkalehtiä. Minä en saanut mitään päätöstä asiaani vaan ainoastaan uhkauksen, että Kuninkaallisen Ruotsin Pietarin Lähettiläs Herra Parooni Nolcken antaisi minulle tieddksi vastaisen kohtaloni laadun”. Kävi ilmi, että nämä iisalmelaiset olivat viipurilaisen Ladon kauppahuoneen asiakkaita, mutta sekä passi- että tulliseikkoihin jäi epäselvyyttä, ja kuvernööri Güntzellin töykeys puolestaan osoittaa, että, mikäli tämä ei voikaupasta hyötynyt suorastaan itse, ainakin Viipurin kauppiailla oli sikäläisiltä viranomaisilta melkoista tukea saatavana.183

Tässä Iisalmen talonpoikain salakuljetusjutussa passiasiain väitettiin olleen sillä tolalla, että ”eräs kruununvouti” – jonka nimeä ei tiedetty – oli passin antanut. Näinkään ollen passi ei olisi ollut laillinen, sillä sen antaminen kuului maaherranviraston virkavelvollisuuksiin. Mutta rajanylisessä kaupassa käytetyt passit eivät tavallisesti olleet edes kruununvoudeiltakaan saatuja. Mikäli ei lähdetty matkaan ihan ilman papereita, sai ”passista” tavallisimmin käydä papin antama ”kirja”. Tästä seikasta olikin kruunun viranomaisilla ainaista harmia – jo Isonvihan jälkeisvuosista lähtien – talonpoikien kauppamatkoja tarkkailtaessa.184 Kansa näet käytti papintodistuksia paitsi paljoon muuhun ihan yleisesti myös liikkumalupina ”tarpeellisilla matkoilla” ollessaan ja matkapasseina ulkomaille. Tällaista vallattomuutta estääkseen esimerkiksi maaherra Carpelan toimitti vuonna 1786 lääninsä papeille ohjeet, että nämä merkitsisivät antamiinsa todistuksiin velvoituksen hankkia ulkomaan matkaa varten matkapassin lääninkansliasta, ja käskyn kruununviranomaisille ja rajaratsastajille käännyttää kaikki rajalta takaisin, joilla ei olisi kunnollista matkapassia mukanaan. Papintodistuksiin turvautumalla moni koetti kiertää karttapaperimaksua.185 Samanlainen papintodistuksista aiheutunut passiseikkojen sekaannus oli vallalla myös rajan taakse jääneessä Savossa, Säämingissä ja Kerimäellä, josta talonpojat veivät suuria määriä voita etenkin Pietariin pappiensa – LavoniU:ksen ja Herkepaeuksen – antamien todistusten turvin hankkimatta kuvernementinkansliasta kunnollista kulkulupaa, kuten ukaasit velvoittivat.186

 

Asian luonnosta johtuu, että sanotusta kauppaliikkeestä ei voida esittää minkäänlaisia ”liikevaihdon” kokonaismääriä valaisevia lukuja. Vain hajatiedot, joita vuosisadan varrelta on kylläkin lukuisasti säilynyt kruunun viranomaisten ja tullimiesten yllättämistä salakuljettajista ja heidän kuormistaan, osoittavat, että tämänlaatuinen kauppa on ollut sangen huomattava sekä harjoittajakuntansa puolesta että tavaramäärältään ja ulottuvuudeltaan. Salakuljetus näkyy käsittäneen osaksi omaan tarpeeseen tarkoitettua, osaksi muillekin välitettävää tavaraa, ja erityisen suuria tuntuvat olleen ne tavaraerät, joita savolaiset toimittivat etelästä käsin Pohjanlahden rantakaupunkien, varsinkin Oulun kauppiaille. Sangen suuria eriä kulki etenkin Hollannin rullatupakkaa salakuljetusteitse maakuntaan. Maaherra Wrede kertoi vuonna 1747 saaneensa vihiä siitä, että viisi iisalmelaista talonpoikaa oli käynyt Haminasta ostamassa yli 2000 naulaa Hollannin rullia. Jokaisella oli ollut plootuja muassaan, ja niillä he olivat hankkineet niin paljon tupakkaa kuin suinkin saivat kuormissansa kulkemaan. Kun määrä oli näin suuri, piti maaherra ilmeisenä sitä, että talonpojat eivät olleet tavaraa itselleen ostaneet. ”Se lienee ollut oululaisten tai muiden Pohjanmaan kaupunkien komissioonia, kaupintaa”, maaherra arveli ja yllytti kruununnimismies Gummerusta näinikään: ”Tehkää parhaanne sanotun tupakan ja talonpoikien etsiskelemiseksi. Vakuutan, että siitä saamanne vaiva kyllä kukkuramitalla korvataan”.187 Rullatupakan ohella Venäjänlehti oli myöhemmin Savon salatuonnissa ihan kaikkein tärkeimmillä sijoilla ja erityisesti juuri tupakantuojien oivallinen ammattikunta sitä laatua, että sillä aina oli maakunnassa puolenpitäjiä sekä rahvaan että herrojen parissa ja niinmuodoin salaamismahdollisuudetkin erittäin suuret. Salaviennissä hallitsi voi (siv. 842).

Yhtä mahdoton kuin salakuljetuksen kokonaismäärää on myös sen eri tavaralaatujen suhteellista osuutta tarkemmin arvioida, ja sama tietojen epämääräisyys koskee vihdoin myös salakuljetuksen vilkkauden vaihteluita. Nimittäin vaikka olisi käytettävänä täydet tiedot julki tulleiden salakaupparikkomusten määristä, niiden lukumääräinen vaihtelu todennäköisesti sittenkin kuvastaisi suuremmassa määrässä raja­ ja tullivalvonnan tehokkuuden muutoksia kuin itse salakuljetuksen ajoittaista vilkastumista tai laimenemista. Ja kaikkinakin aikoina kaupannuuskijain katiska oli enimmäkseen tyhjä. Niinpä tehokkaimman tullivuokrauksenkin aikana kiinni kopattujen salakuljettajien määrä pysyi ainakin Savon rajatullioikeuksien vuosiraporteista päätellen hämmästyttävän vähäisinä, esimerkiksi heinäkuusta 1804 tammikuuhun 1806 vain 14:nä tapauksena.188 Mutta oli toki tullilaitoksen saalis sittenkin salakuljetuksesta suurempi kuin varsinaisina tullituloina, koskapa yksi hyvänpuoleinen takavarikko saattoi sisältää enemmän tavaraa kuin koko rajatullin vuotuinen kirjanpito.

Eräiden tullin satimeen joutuneiden savolaisten salakuljettajien takavarikkoluettelot näet oivallisesti valaisevat salakuljetettujen tavaroiden laatua jopa tavaraerien määrääkin. Eräänä tammikuisena yönä 1737 Lappeenrannan rajatulli pidätti kolme sulkavalaista ja yhden juvalaisen talonpojan, joiden kuormista tavattiin yli seitsemän tynnyriä viljaa ja lisäksi yksi tynnyrillinen neljä kappaa liinan ja hampun siementä, muutamia kappoja papuja ja herneitä, kahdeksan naulaa humaloita, puolenkolmatta naulaa liinaa, neljä hyljettä ynnä muita tavaroita arvoltaan yhteensä 70 kuparitaalarin määrään saakka. Tullitariffin mukaan näitä tosin ei ollut kielletty rajan yli viemästä kaupaksi, mutta ne olisi pitänyt Lappeenrannassa tullauttaa. Kiellon alaisen tavaran salakuljetus aiheutti hevosen ja ajoneuvon menetyksen, mutta tässä tapauksessa, kun tavara oli vientivapaata, ukot saivat ajokkinsa pitää ja lunastaa tavaransa mainitusta arviosummasta itselleen takaisin. Luvattoman Ruokolahden tien, viipurinkävijäin yleisen kulku­uran, käyttämisestä koitui kuitenkin 10 hopeataalarin sakko. Rajanylisen kaupan tarkkailemista varten näet vain tietyt maantiet oli mentäviksi määrätty. Muiden, ”sivuteiden”, käyttämisestä sakotettiin.189

Salakuljetus jatkui elinvoimaisena, miltei kuin laillisen kaupan muotoihin kuuluen, vielä seuraavallakin vuosisadalla – eikä vain itäisenä, rajatullikamareita kiertävänä, vaan yleensä kaikkia muitakin tulliesteitä kaihtavana kauppana. Niinpä tähän vielä lisänäytteeksi valikoitu salakuljetusjuttu ruotsinajan loppuvuosilta osoittaa, että myös läntisen suunnan kaupassa kulki huomattavia tavaraeriä Savoon ja Savosta salauria pitkin muuanne.

Muuan kööpenhaminalainen laivuri oli syksyllä 1806 tuonut Pietarsaareen melkoisen määrän osaksi tuontiluvan alaista mutta tullaamatta jätettyä, osaksi täysin kiellettyäkin tavaraa yhteensä 3500 tansk. riikintaalarin arvosta. Tavarain omistajaksi selvisi kuopiolainen kauppias Samuel Backman, joka parhaillaan järjesteli kuormien saamista ensikelillä Kuopioon. Tällaisia tietoja oli Kokkolan tullintarkastaja Kristoffer Hjertman saanut esimieheltään ja samalla kehoituksen tarkasti seurailla tätä laitonta tavarankuljetusta takavarikon toimittamista varten: ”Alkää unohtako, että tämä tehtävä osoittaa luottamusta ja – että sen oivallinen suoritus kypsyttää Tarkastajan Esimiehissä suopeamielisyyttä ja suosiollisuutta”. Hjertman pani parastansa, hankki maaherran kautta Pietarsaaren kruununnimismies Molanderille takavarikointikäskyn ja läänin kaikille muille kruununpalvelijoille tarpeellisen hälyytyksen. Mutta yhtäkaikki sittenkin kävi niin, että Backmanin renki pääsi jo syyskuun puolivälissä livahtamaan Pietarsaaresta Kruununpyyn–Kaustisten–Ylävetelin–Perhon tietä Kuopioon mukanansa kolme kuormallista rommia, kahvia, sokeria, karttuunia, silkkikankaita, värejä ynnä muuta. Eikä tässä vielä kylliksi. Seuraavan vuoden alussa näet Hjertman poloinen kertoi Kokkolasta näinikään: ”Epäonni, joka likipitäen koko elämäni ajan on ollut seurakumppaninani, on nyt jälleen minua mitä julmimmalla tavalla rusikoinut. Nuo kolme kuormaahan pääsivät livahtamaan, mutta nyt on tullut tietoja, että lisäksi oli vielä 13:na joulukuuta lähtenyt 12 kuormaa 1Pietarsaaresta, näistä 8 Kruununpyyn–Teerijärven–Ylävetelin tietä ja 4 Kruununpyystä Kälviän kautta kaikki Kuopioon”. Kuormia oli ollut ajamassa 12 Kuopion pitäjän talonpoikaa, ja Backman sai kun saikin runsaat varastonsa salakuljetetuksi Pohjanlahdelta Savoon.190 – Koituipa siitä moneen savolaiskotiin ilon aihetta joulupyhiiksi 1806.

 

Sekä tullin kautta että salassa kulkeneeseen kauppaan vaikutti voimakkaasti rajantakainen tulli- ja hintapolitiikka. Tämän seikan merkityksestä Savon kaupan houkutteluun saadaan melko selvä käsitys tarkasteltaessa esimerkiksi Viipurin kauppiaiden pyrkimyksiä ja Isonvihan jälkeisinä aikoina tällä alalla myös saavuttamia tuloksia. Venäläisten tullipolitiikka – oikeammin sanottuna Ruotsia vastaan käyty kaup­pasota – kuvastuu erittäin selvästi esimerkiksi suolan ja tupakan kaupassa suoritettavista tullimaksuista. Ennen vuotta 1724 oli naulasta tupakkaa pitänyt antaa tullia viisi kopeekkaa, sen jälkeen vain yhdestä kahteen kopeekkaa ja suolatynnyristä ennen vuotta 1724 70 kopeekkaa, sen jälkeen vuosina 1724–1731 40 ja vuodesta 1731 lähtien ainoastaan 25 kopeekkaa. Venäläisen tullitariffin rasittavuus siis kevenemistään keveni savolaisen kannalta tärkeimmän tuontitavaran suolan osalta vuodesta 1724 vuoteen 1731 jopa 36 % ja tupakan osalta 20 %.191

On selvää, että tällainen suola- ja tupakkatullin alentaminen vaikutti elvyttävästi Viipuriin suuntautuvaan maalaiskauppaan, ja se närkästys, jota maaherra Frisenheimin kirjeet kuvastavat hänen kertoessaan hallitukselleen rajanylisen suola- ja tupakkakaupan vilkkaudesta, todistaa, että vaikutus ei suinkaan tyrehtynyt vain Vanhan Suomen alueelle vaan ulottui rajan yli Savioonkin saakka. Nimittäin mainittujen venäläisten tullialennusten jälkeen Ruotsin alamaisten Vehkalahdessa suoritettavaksi pantu tulli – 50 kopeekkaa suolatynnyristä ja 2 kopeekkaa tupakkanaulasta – oli rajantakaisia tulleja huomattavasti korkeampi. Viipurilaisilla oli suuret mahdollisuudet täyttää Hailitsevan senaatin käsky: ”houkutella kaikin keinoin rajan takana asuvia kaupan tekoon Viipuriin, jotta tullitulot lisääntyisivät”.192

Joskus kyllä hätä pani hallituksenkin antamaan periksi rajanyliselle kaupalle. Tällainen tilanne syntyi etenkin katoaikoina viljakaupan ja väliin myös suolakaupan alalla. Näin sattui esimerkiksi vuonna 1771. Jo edellisen vuoden suolan tuonti oli ollut tavallista vähäisempi. Sitten tuli kevättalvella 1771 vielä sellainen onnettomuus, että loviisalaisten suolalaiva ”De Geer” joutui Sisilian rannikolla karille. ”Mercurius” taas oli juuttunut kuljettamaan joukkoja Espanjasta Ameriikkaan, ja sekin kärsi syksyllä 1771 Englannin edustalla haaksirikon. Näiden seikkojen johdosta Loviisan suolantuonti aleni tuona kesänä vain 4600 tynnyriksi. Ankara suolanpuute oli maakunnalla edessä. Sitä vastoin, että kauppakollegio oli muutamia kuukausia aikaisemmin nimenomaan ankarasti kieltänyt suolan tuonnin Venäjän puolelta, sen olikin nyt keväällä 1772 entiset määräyksensä peruuttaen myönnettävä Mikkelin seutujen ja sitä pohjoisempien pitäjien, siis koko Savon maakunnan, asukkaille oikeus noutaa talvikelillä suolat Viipurista – vaikka mitäpä kelistä olisi enää tähän aikaan vuodesta tähteenä ollut! Kesäkuun alussa sama oikeus myönnettiin sitten kaikille Itä-Suomen asukkaille, mikäli suolaa ei saataisi omista kaupungeista kylliksi. Kuitenkin lienee silloin juuri pahimmoilleen sattunut ruton vaara ja sen johdosta toimeen pantu ankara rajan sulkeminen melko tiukasti estänyt suolan saannin Venäjänkin puolelta.193

Paitsi tällaiset suoranaiset tulliseikat myös Venäjän tavaranvaihdon vilkastuminen ja siinä erittäinkin Pietarin kaupan kasvu saivat aikaan vaikutuksia, jotka tuntuivat Savossa saakka sen rajanylistä kauppaa vuosikymmen vuosikymmeneltä yhä voimakkaammin itseensä imien. Venäjän kaupan paisuminen näkyikin sangen selvästi juuri Pietarin kauppavaihdon kasvussa. Kaupungin vienti- ja tuontikaupan vaihto, joka esimerkiksi 1753 oli ollut 6.700.000 ruplaa, kasvoi vuoteen 1764 mennessä, siis 11 vuodessa, yli neljällä miljoonalla ruplalla. Arkangelin kauppavaihto oli vuonna 1764 yhteensä 800.000 ruplaa. Esimerkiksi raudan vienti oli sieltä aikaisempina vuosina ollut 10–20.000 puutaa vuosittain mutta kohonnut 1764 jo 138.446 puutaan. Monilla aloilla Venäjän pohjoisten lohkojen kauppa oli Pietarin perustamisesta lähtien jatkuvassa ja vireässä nousussa.194 Savon maakuntahistoriassa ei kuitenkaan voida tämän jättiläiskaupungin kauppahistoriaan enempää puuttua. Erityistutkimuksella, joka kylläkin olisi oleva Suomen kauppahistorian tärkeimpiä lukuja, on vielä selvittämättä Suomen osuus Pietarin kaupassa. Tässä yhteydessä onkin maakunnan kauppahistorian kannalta vain tyydyttävä Pietarin merkityksen vahvaan korostamiseen. Autonomian aikana, jolloin valtakunnan raja irtautui Savon kupeesta, tämä merkitys sitten kasvoi yhä tärkeämmäksi jopa erittäin tärkeäksi.

9. KAUPPATAVARAT

Kuten muiltakin osilta Savon kauppahistoria jää tässä myös kauppatavaroita koskevilta kohdiltaan vain kehityksen pääsuuntia hahmottelevaksi yleiskuvaukseksi, josta tykkänään puuttuu se mittaava täsmällisyys, minkä avulla on oleva mahdollista valaista myöhempien aikojen tavaranvaihdon määriä ja muutoksia. Maakunnan yksinkertaisten olojen mukaisesti sen kauppatavaroidenkin luettelo on tärkeimmiltä osiltaan – siis viennin ja tuonnin pääartikkelien puolesta – sangen vähävivahteinen. Tosin selkä tullatun että salakaupasta kopatun tavaran luetteloihin sisältyi melkoinen määrä monenkinlaisia eri nimikkeitä, mutta kaupan merkityksen painopiste ei ole suinkaan sen artikkelien lajikkuudessa vaan niiden edustaman tavaran määrässä. Sen vuoksi onkin esityksen selvyydelle ainoastaan eduksi, jos se kohdistuu lähinnä vain noihin pääartikkeleihin ja savolaiskaupan pikkuartikkeleista sanotaan nyt jo heti tässä aluksi kaiikki se, mikä niistä tiedetään ja sanottavana on. Tuonti on ensin tarkastelun alaiseksi asetettava.

Lappeenrannan, Mikkelin, Rantasalmen ja Puumalan rajatullien tuontimerkinnöistä ja Mikkelin rajatullioikeuden takavarikkoluetteloista voidaan jo ensi silmäyksellä havaita, että mainittua pikkuartikkelien kirjavuutta varsinaisesti näkyikin vain tuonnissa. Merkinnät koskivat etupäässä sellaista tavaraa, joka meni lähinnä Savon säätyläisten kulutukseen, kuten esimerkiksi vuosina 1738–1739 Lappeenrannan tullissa vehnäjauhot, savustettu lohi, hunaja, piparjuuri, kaviaari, kahvinpavut, kumina, sitruunat ja appelsiinit (5 kpl!) jne.195 Samoin sisältää mikä hyvänsä umpimähkään käsiin osuva savolaisen säätyläistalouden vanha porvoolainen, loviisalainen, oululainen puotilasku merkintöjä juuri noista samoista tulli- ja takavarikkoluetteloiden pikkuartikkeleista, joita tarvittiin nimenomaan herrasväkien talonpidossa, ulko- ja sisätaloudessa, kahvereissa, kyökeissä, pito- ja arkipöydissä. Tällaiset tavaravelat kuittasi esimerkiksi porvoolainen kauppamies Solitander vuonna 1802 saaneekseensa savolaiselta vänrikiltä Erik Johan Wirilanderilta, joka niihin aikoihin piti isännyyttä silloisen Mikkelin pitäjän neljän manttaalin ratsuvelvollisessa säterissä Anttolan hovissa:196

”Hyvän suolan” osalle tuli laskun loppusummasta suurin maksuerä, 112 riksiä 24 killinkiä, ”huonomman suolan” 9 riksiä ja – selvästikin tilapäisluontoisen ”perushankinnan” – ikkunalasin osalle (rahti mukaan luettuna) yli 18 riksiä. Näiden lisäksi vain kalkin, raudan, väripokan ja silkkisarssin sekä shalongin kustannus nousi yli riksin. Kaikki muut Solitanderin laskusaatavat kilisivät killingeissä, eivätkä ostosten määrätkään suuria olleet. Tavallisesti tuollaisten puotilaskuissa näkyvien tavaraerien oli tarkoitus yltää seuraavaan kaupunkimatkaan saakka. Matkoja tehtiin vain kerran pari, korkeintaan kolmesti vuoden mittaan. Sen vuoksi ja koska maakunnassa, säätyläistöä oli suhteellisen vähän, on tällaisten entisajan oloissa ylellisyydeksi katsottavien tavaroiden tuonti jäänyt määrältään Savossa sangen pieneksi. Kahvinpapujen, sokerinokareiden, veskunoiden, rusinoiden, mantelien ilmestyminen herrasväen vieraspöytään samoin kuin päärlyjen, nappien, nauhojen, silkkien, shalongien, kamlottien kulkeutuminen koreilutarpeiiksi on enemmän esineellisen sivistyksen kuin kaupan kehitystä kuvastava. Nimenomaan kaupan historiaa niistä tuli vasta myöhäisinä aikoina, jolloin kahvista ja sokerista ja muusta sellaisesta ylellisyydestä oli Savonkin oloissa syntynyt koko yhteiselle kansalle arkinen tarve.

 

Mutta äskeiseen laskuun sisältyy merkintöjä myös sellaisesta tavarasta, jota jo silloin joutui laajojenkin väestökerrosten kulutukseen ja jonka merkitys Savon kaupan menneissä vaiheissa on ollut erittäin suuri. Tällaista massakulutusta tyydyttivät tuontitavaroista ennen kaikkia muita suola, tupakka ja rauta.

Suolan osuudesta savolaiskaupassa on edellä – eritoten kaupan houkuttelua ja ohjausta kuvattaessa – jo melko laveasti kerrottu, eikä esitystä voida nytkään – puheen ollessa tuonnin määrästä – millään täsmällisillä, pelkästään Savon maakuntaa koskevilla numerotiedoilla valaista. Muutamat luvut suolan tuonnista ”savolaisiin” rannikkokaupunkeihin, Viipuriin, Haminaan, Loviisaan, Porvooseen, Pietarsaareen, Kokkolaan, Raaheen ja Ouluun kuitenkin tarjoavat jotain pohjaa summittaisen käsityksen saamiseksi ainakin siitä, millaisissa rajoissa savolaisen suolankäytön oli entisinä aikoina pysyttävä. Päivänselvää tietenkin on, että kaikissa tapuli- ja merikaupunkien laivalasteissa ja ranta-aitoissa oli sangen suuri määrä myös sitä suolaa, joka meni Savon ympärysseutujen – Kymen kihlakunnan, Pohjois-Pohjanmaan ja Pohjois-Karjalan – kulutukseen, ja että maakunnan suolahiukaa lievitti osaksi myös venäjänrajan ylinen tuonti. Mutta tällaisinaikin noita suolavaroja koskevat tiedot antavat edes jotain taustaa Savon suolankulutuksen ja -tuonnin määrällisille edellytyksille.197

Tällaiset suolavarat savolaista merenrannassa houkuttelivat. Kauppaporvari ei niitä tietenkään lähtenyt ylämaahan viemään, vartoi vain suola-aittojensa vaiheilla ostajien tulemista, jotka varmasti tuleviksi tiesi, ja nämä taas samoihin aikoihin ylämaassa matkorekiään varustelivat sinne mennäksensä, missä olivat tottuneet suolanhaussa käymään tai mistä sitä luulivat milloinkin huokeimmasta hinnasta saavansa. Mutta mitään mahdollisuutta ei ole olemassa saada selville sitä, kuinka monta tynnyriä näistä näin tarkoilla numeroilla kuvatuista merikaupunkien suolavaroista Savoon saakka kulkeutui. Voitaisiin vain yrittää jonkinlaisen osamäärän hahmottelemista niiden tietojen avulla, joita näin on käytettävänä toisaalta rantakaupunben suolavarastojen toisaalta taas savolaispitäjien suolantarpeen määrästä.

Suolan tarve tietenkin perimmältään oli osapuilleen riippuvainen väestön määrästä. Tarvitsisi niinmuodoin vain tietää yksityisen savolaisen tai vaikkapa vain yksityisen savolaistaloudenkin vuotuisen suolantarpeen määrä, jotta voitaisiin laskea edes vähimmäiserä, mikä rantakaupunkien suolan tarjonnasta saatettiin ja merkantiilisen kauppapolitiikan kaupungeille paneman velvoituksen mukaan myös olisi pitänyt ylämaahan ”sijoitttaa”.

Suolavarastojen tarkkailun tehostamiseksi kauppakollegio vaati vuonna 1741 maaherroilta luetteloita läänien suolavarojen määrästä, suolan kulutuksesta ja hinnoista. Tarkoituksena oli näin saatavien tietojen nojalla sitten sovitella suolantuontia ja sen ohjausta eri seutujen tarpeita silmällä pitäen. Näiden tietojen saamiseksi kollegio piti sopivimpana menettelynä vaatia maaherroilta ja maistraateilta ilmoitukset maaseudun ja kaupunkien ruokakuntien (hushåll) määrästä, joiden nojalla summittaisen suolakiintiöiden jaJkelun sitten piti tapahtuman ”ottaen huomioon eri seutujen erilaisesta elinkeinosta johtuva suolantarve”.198 Savon kruununvoutien vastauksia näihin suolatiedusteluihin ei ole säilynyt, mutta koska karjalaisten talouksien suolankulutuksen määrä tuskin paljoakaan poikkesi savolaisten vastaavasta kulutuksesta, – elinkeinohan oli molemmilla sama: kaskitalous – voidaan Pohjois-Karjalan kruununvoudin ilmoitusta vuotuisen suolantarpeen suuruudesta – keskimäärin kaksi tynnyriä suurta taloutta, yksi tynnyri keskikokoista ja puoli tynnyriä pientä taloutta kohden – pitää savolaistenkin olojen arvion pohjana. Kruununvouti Andersin laski Pohjois-Karjalan 2400 silloisen (1741) talon suolantarpeen 2400 tynnyriksi vuodessa eli siis koko maatalouden kulutuksen keskimäärin tynnyriksi ”taloa” kohden.199 Jos ”talolla” tarkoitetaan lähinnä savua tai ruokakuntaa, Savon väkilukutaulujen ruokakuntatilaston nojalla saadaan koko maakunnan suolan tarpeen määriksi seuraavan asetelman ilmoittamat pyöristetyt luvut:200

Itse asiassa näin laskettu Savon vuotuisen suolantarpeen maara soveltuu melko hyvin siihen tietoon, että yksistään Pohjois-Karjalan arvioitiin vuonna 1741 kysyvän suolaa 2400 tynnyriä ja että Haminan koko kauppa-alueen, siis Savon lisäksi myös Pohjois-Karjalan ja Kymen kihlakunnan vuotuinen suolantarve oli samana vuonna 11000 tynnyriä.201

Jos taas suolankulutuksen arvioinnin lähtökohdaksi otettaisiin esimenkiksi maaherra Frisenheimin vuonna 1721 venäjänvankeudesta palaaville sotamiehille ja rahvaskansan jäsenille (”gemene af allmogen”) yhden kuukauden (30 päivän) kulutusta varten henkeä kohden varaama puolen naulan (mark) suolamäärä, tietäisi se – koska näet maaherra ilmeisestikin tarkoitti naulallaan ns. tapulikaupunkipainoa (340 grammaa) – vuotuisen suolankulutuksen henkeä kohden olleen 2 kg 40 gr ja siis esimerkiksi vuonna 1741 koko Savon väestöä kohden (46055 henkeä) noin 100000 kg. Frisenheimin suolavarauksen nojalla laskettu vuotuiskulutus henkeä kohden on huomattavasti pienempi kuin esimerkiksi ruotsalaisen rengin vuotuiseen ruuanpitoon (1736) kuuluva suolamäärä (10 kg 200 gr) ja pienempi myös varsinaissuomalaisen rengin ja piian vuosittaista suola-annosta (1771), joksi oli tapana laskea puolentoista leiviskän määrä, mikä nykymitoiksi muunnettuna tarikalleen vastaa edellä mainittua ruotsalaisen rengin suola-annosta (10 kg 200 gr). Puheenalaisten suola varausten erilaiset tarkoitusperät huomioon ottaen – toisaalta vuotuinen ylläpito toisaalta vain tilapäismuonitus – huomaa kuitenkin helposti, että kotiutuvien vankien suola-annos tukalista tukalimpana sodanjälkeisaikana valtakunnan köyhällä itäisellä äärellä tarkoitti lähinnä suolan käyttöä vain särpimeen ja muuhun ruokaan – eikä sen lisäksi esimerkiksi säilöntään – ruotsalaisten ja varsinaissuomalaisten renkien ja piikojen suolat taas normaalikäyttöä keskellä rauhanaikaa vauraan kartano- ja pappilatalouden turvissa.202

Niinmuodoin onkin maaherra Frisenheimin suola-annoksen nojalla laskettua Savon vuotuista suolankulutusta pidettävä lähinnä vain ”ruokasuolaa” tarkoittavana ja joka tapauksessa sangen vahvasti korostettava lasketun kulutusluvun vähimmäisluonteisuutta. Tällaisen varauksen huomioon ottaen näin laskettu maakunnan vuotuinen suolankulutus (1741) soveltuu yhtäkaikki melko hyvin siihen kuvaan, joka sanotusta seikasta saatiin arvioimalla tykkänään toisenlaisten lähteiden avulla ruokakuntien keskimääräinen suolankulutus tynnyriksi vuodessa ja sen mukaan koko maakunnan kulutus esimerkiksi vuonna 17 49 4500 :ksi ja 1772 8100 tynnyriksi. Mutta toisaalta kyllä näinkin niukaksi arvioitu suolan kulutus saattaa kokonaisarviona osua melko hyvin kohdalleen, kun näet otetaan huomioon se, että suoranaisesta suolan puutteestakin oli ainaista valitusta olemassa.

Niinpä entisajan suolaseikkojen näkyvimpiä piirteitä onkin Savossa nimenomaan juuri tämä jatkuva puute. Kysyntä oli yleensä tarjontaa suurempi, ja köyhyys ja hankalat kuljetusolot vaikuttivat samaan suuntaan. Sitä paitsi luonto oli vielä kuin kiusalla asettanut asiat niin, että puuteaikoina suolantarve yhä entisestäänkin lisääntyi. Tämä nälkäajan ja lisääntyneen suolanälän välinen syy-yhteys juontui lähinnä karjan ruokintaseikoista. Sekä viljan että rehun puute näet vei tavallista runsaampaan pakkoteurastukseen, mikä taas lihan, sylttyjen ja muun särpimen säilönnän vuoksi lisäsi huomattavasti suolan tarvetta. Ja sitä paitsi jo nälkä sinänsä, näläntunnon tukahduttaminen, vaati ruuassa runsasta suolan käyttöä samoin kuin maaherra Stiernstedtin maininnan mukaan myös tupakan.203 Entisajan ruokaan kuului muutenkin kova suolanmaku ja eritoten varastoitujen ravintoaineiden suhteellinen runsaus tuoreen ravinnon määrään verrattuna. Varastoinnin tärkeimpiä menetelmiä oli ikuivauksen, jäädytyksen ja savustuksen ohessa tietenkin juuri suolaus. Eritoten köyhemmissä oloissa valitettiin suolan puutetta jatkuvasti. Vielä aikakauden päättyessäkin sitä oli tapana noutaa eteläiseen Savoon Porvoosta, Loviisasta, Viirpurista saakka, pohjoiseen taas Kokkolasta, Raahesta, Oulusta. Kaukaa oli siis suolanhaussa käytävä: siitäikin sen kalleus johtui ja usein myös tuntuva puute.

 

Siihen, mitä aikaisemmin (siv. 772) jo on kerrottu tupakan osuudesta Savon kauppaseikkojen kehityksessä, ei tällä kohtaa ole enää paljoakaan lisättävänä. Tupakan tuontimäärien arvioimiseen ei näet ole olemassa edes senkään vertaa mahdollisuuksia kuin suolan. Ei ole tietoa siitä, minkä suuruiseksi tupakan kulutus olisi henkeä kohden laskettava, miten yleisesti esimerkiksi naisväki tupakoi, minkä ikäisenä tupakan poltto alkoi. Väkilukutilastoihin ei niinmuodoin voida tupakan kulutuksen eikä siis sen tuonninkaan arviointia perustaa. Sitä paitsi ilmeisen vilkas savolaisten harjoittama tupakan välityskauppakin sekoittaisi kaikki yritykset saada maakunnan menneisyydestä esiin tätä yhteisen kansan ainoaa kaukomaiden nautintoainetta koskevia tuontilukuja. On vain tyydyttävä lyhyesti toteamaan se, mikä selostavista lähteistä tavantakaa voidaan päätellä, nimittäin että tupakka – nimenomaan Hollannin rullatupakka – oli suolan ja raudan ohella koko 1700-luvun Savon kaupassa tärkeä tuontiartikkeli, ja tätä asiaintilaa jatkui sitten siihen saakka, kunnes ukkojen nurkantakaiset taimikot olivat päässeet sellaiseen mahtiin, että tupakkarullien ja venäjänlehtien kulutus siitä syystä maakunnassa väheni.

 

Myöskään raudan tuontimääriä ei voida selvittää. Sen tuontitarvetta oli aikaisemmin jonkin verran vähentänyt järvi- ja suomalmin saanti omasta maakunnasta ja tämän malmin käyttö ensiksi talonpoikaisen harkkohyttituotannon ja myöhemmin, 1700-luvun lopulta lähtien, myös jo aloittelevan tehdasteollisuudenkin raaka-aineena. Näistä raudan tuotantoseikoista kerrotaan tarkemmin seuraavassa luvussa. Tässä jää vain todettavaksi se, että rahvaan itsensä harjoittama raudanteko oli jo 1700-luvun alkupuolella Savossa selvästi taantuvaa tuotantoa ja että ostoraudan hankinta oli siis sitä mukaa lisääntymässä. Esimerkiksi vielä 1738 silloisen Kuopion pitäjän hyttituotanto varusti Pohjois-Savoa tällaisella kotitekoisella raudalla ilmeisesti lähinnä siitä syystä, että näille kaukaisille järvi- ja suomalmin saantiseuduille ostoraudan kuljetus oli vielä erittäin hankalaa ­ – ratsas-ja purilasliikerrteen varassa – ja niinmuodoin sen hintakin sangen kallis, jopa viiteen taalariin saakka leiviskältä. Sitä vastoin Savossa tehtyä hyttirautaa sai taalarilla puolellatoista saman määrän. Mutta huonoa, kylmänhaurastahan se kylläkin oli. Suomalmia käytettiin enää tuskin nimeksikään.204 Vuosisadan lopulla raudanteko näyttää näillä Pohjois-Savonkin seuduilla joutuneen jo kokonaan, nimittäin sulatusvaiheesta lähtien, seppien työksi: ”rahvas ei toimita itse mitään raudan muokkaamista omiksi tarpeiksi eikä myytäväksi”.205 Ostorauta oli ilmeisesti jo silloin – kuljetusolojen alettua maakunnan pohjoisosissakin vihdoin vähitellen helpottua – tullut myös näillä kaukaisilla seuduilla yleisempään käytäntöön. Sitä paitsi Juankoskenkin tosin ihan mitättömästä, 35:n kippunnan, vuosituotannosta lienee jonkin verran levinnyt rautaa maakuntaan. Myöhemmin, 1800-luvulla, maakunnan pohjoisosiin perustetut pienet rautatehtaat, joiden raaka-aineeksi rahvas nosti järvien pohjasta malmia, lienevät jo suurimmaksi osaksi tyydyttäneet sikäläisen raudankysynnän, joten sen merkitys tuontitavarana jälleen väheni.206 Niinmuodoin tuontiraudan suhteellinen määrä näkyy olleen Savon kaupassa suurimmillaan 1700-luvun loppupuolella.

Mutta tämän välttämättömän tarveaineen tuonti ei ollut toki tällöinkään runsasta. Raskaan raudan kuljetushankaluuksista ja hintaseikoista johtuen näet sen käyttö oli ylämaassa tavattoman vähäistä. Niinpä pohjoissavolaiseen talouteen ei kuulunut vuorimestari Karl Rinmanin tietämän mukaan 1700-luvun lopulla muita tarvekapineita, ajo- ja peltokaluja, mihin olisi rautaa käytetty, kuin aatra, kirves, vesuri, viikate ja sirppi, ”jotka eivät enempää paina kuin 2– 3 leiviskää ja jäävät perinnöksi jälkeentulevaisille”.207 Juuri nämä samat rautakapineet ja lisäksi viertokoukku, malmipata ynnä vauraammissa taloissa vielä jotain muutakin kuuluivat savolaisiin talouksiin myös maakunnan eteläisissä pitäjissä koko 1700-luvun ja osaksi vielä seuraavallakin vuosisadalla. Esimenkiksi Mikkelin pitäjän naima-aikeisten talonpoikaisleskien pesäluetteloista saadaan melko selkeä käsitys näiden entisajan maatalouksien rautakapineiden määristä ja siten myös jonkinlaista osviittaa koko maakunnankin raudankulutuksesta ja -tuonnin osapuilleen arvioitavista määräsuhteista.208

On selvää, että monissa taloissa – etenkin säätyläistalouksissa – oli vielä muutamia muitakin kuin asetelmassa näkyviä mutta köyhemmissä talouksissa ei edes kaikkia näitäkään rautakapineita. Huomioon otettujen pesäluetteloiden runsaus ja muualtakin saatavat samanlaiset inventaarit kuitenkin tukevat sitä otaksumaa, että entisajan savolaistalouksien rautaesineistöön todellakin voidaan katsoa kuuluneen asetelman osoittamat keskimäärät tällaista tavaraa ja että siis kertomalla nämä keskimääräiset luvut Savon talouksien määrällä saadaan edes osapuilleen selville koko maakunnan rautavarojen määrä. Esimerkiksi vuonna 1790, jolloin maakunnan oma harkkohyttituotanto oli ilmeisesti supistunut jo sangen vähiin eikä Juankoskenkaan saatikka muiden savolaisten tehtaiden tuotanto vielä maakunnan raudantarvetta tyydyttänyt – siis maakunnan ollessa lähinnä epäsavolaisen ostoraudan varassa – tämä maatalouden rautaesineistön määrä oli koko Savossa osapuilleen seuraava:209

Tämän sangen summittaisen tilaston sisältämistä Savon maatalouden rautavarojen kokonaismääristä kertyi vuonna 1790 yhteensä noin 136–204 tonnia, mikäli näet voidaan luottaa äsken mainittuun vuorimestari Rinmanin arvioon (1792), jonka mukaan savolaistalouden rautakapineiden enimmäispainoksi tuli ”kahdesta kolmeen leiviskään” eli nykymitoin sanottuna 13.5–20.4 kiloa. Koska kallisarvoisen raudan hoito oli ennenvanhaan erittäin huolellista – siinä ei ollut tätä myöhemmän ajan holtitonta raudan ruosteella syöttöä! – niin että rautakapineita kulkeutui perintönä jälkeen tulevaisillekin, näin laskettuun maakunnan rautavarojen kokonaismäärään sisältyy monien vuosien ja vuosikymmenien tuontia. Niinmuodoin ei vuotuinen ostoraudan tuonti ole voinut olla kuin vähäinen murto-osa esimerkiksi vuoden 1790 rautamäärästä. Mitään mahdollisuutta ei kuitenkaan ole olemassa arvioida tämän murto-osan suuruutta. Tarkastelu on vain hahmotellut erään enimmäismäärän, jota raudan vuotuinen tuonti ei likimainkaan ole tavoittanut.

Niinpä siis raudan niukkuus, useimmiten puute, oli Savossa aivan yleinen. Pikku-Savon tuomiokunnan rahvas valitti jopa valtiopäiville saakka vuonna 1755 tätä alituista raudan ja teräksen puutetta. Patoja ei tahtonut saada eikä muitakaan pikkutaonnaisia millään hinnalla, ja Juankosken tehdas oli ihan avuton maakunnan raudantarvetta tyydyttämään.210 Kalliita käyttöesineitä oli jopa talojenkin kesken yhteisinä, esimerikiksi Puumalan pitäjän Vesiniemen kylässä neljännesrusthollin osuus 1767 tällaiseen rautakalustoon ½ tuuraa, % alasinta ja ¼ pun­taria.211 Vielä vuonna 1811 Joroisissa oli varattuna koko pitäjän käyttöön vain seitsemän rautakankea (siv. 634). Rauta oli kuin jalometallia. Kuvaava onkin maaherra Stiernstedtin sana vuodelta 1744, jolloin säätyläisten rengit olivat tyhjin toimin palanneet raudanhausta Viipurista: ”Tosi on, että koko läntinen Savo kärsii niin kovaa raudan puutetta, ettei siellä tavannut sitä rahtusta uutta rautaa, millä olisi pari hevosta kenkään saanut.”212

 

Siihen, mitä edellisillä sivuilla on kerrottu Savon ostokaupan pikkuartikkeleista ja massakulutuksen vaatimista tärkeimmistä tuontitavaroista, suolasta, tupakasta ja raudasta, olisi tuontikaupan valaisemiseksi vielä lisättävä kuvaus viljan osuudesta siinä. Viljan asema maakunnan tavaranvaihdossa oli kuitenkin mainituista hyödykkeistä osittain poiketen laadultaan sellainen, että sen vaiheiden selostaminen ja näihin vaiheisiin vaikuttaneiden syiden arvioiminen soveltuu paraiten käsiteltäväksi kohta puheeksi tulevan savolaisen vientikaupan yhteydessä. Sato- ja tuotantoteknillisistä seikoista riippuen vilja on Savon kaupassa kuulunut – osaksi rinnakkaisestikin – sekä tuonti- että vientikaupan piiriin.

 

Savolaiskaupan viennin vaiheita kuvattaessa on jälleen sopivinta valita lähtökohdaksi jo aikaisemminkin eri yhteyksissä käytetty Lap­peenrannan syysmarkkinoiden laiturimaksujen luettelo vuodelta 1702. Oikopäätä se näet vie maakunnan vapaudenaikaisen kauppahistorian kaikkein tärkeimpään ytimeen nimittäin siihen kysymykseen, mikä asema tervalla on ollut tämän kaupan tekijänä 1700-luvun alkupuolella.

Lappeenrannan markkinoille tuotiin syksyllä 1702 Savon pitäjistä tervaa 17038 tynnyriä (siv. 726). Tämä savolainen terva käsitti 92 % Lappeenrantaan silloin tulleesta kaikesta tervasta (18555 tr) ja tämä viimeksi mainittu taas 72 % sinä vuonna Viipuriin saapuneesta koko tervamäärästä (25817 tr). Pitäjien sijaintisuhteet, venereitit, Lappeenrannan markkinoiden ajankohdan (8/9-2/10) ja kasikiyhteiskunnan vuotuistöiden kiireet ajat huomioon ottaen ei ole mitään perustetta arvella, että mainittuun vuoden 1702 lopulla inventoituun Viipurin tervaan (25817 tr) olisi sisältynyt sanottavasti Lappeenrannan markkinoiden ohikin kulkeutunutta savolaista tervaa. Sen vuoksi voi Lappeenrannan syysmarkkinoiden savolaistervan (17038 tr) katsoa käsittäneen mainittuna vuonna Viipurin tulleen tervan kokonaismäärästä 66 % ja tätä suhdelukua käyttäen laskea osapuilleen savolaisen tervantuotannon määrä myös hieman myöhäisemmältä ajankohdalta, jolta sattumoisin on säilynyt tieto Viipurin tervavaraston suuruudesta. Porvarit näet vakuuttivat menettäneensä ja maaherra Frisenheimkin kertoi omin silmin nähneensä Viipurissa vuonna 1710 24000 tynnyriä tervaa, joka paljon muun mukana oli palanut Revonhännässä ja Siikaniemellä kaupungin valtauksen aikana. Kun Viipurin valtaus tapahtui jo ennen Lappeenrannan syysmarkkinoiden aikaa – nimittäin kesäkuussa – lienee sanottu tervamäärä ollut siis lähinnä vuoden 1709 tai ehkä jonkin verran aikaisempaakin tuotantoa. Joka tapauksessa tuotantoalue oli tällöin vielä Savon ja Karjalankin pitäjissä sotatoimista syrjässä ja niinmuodoin tuotanto-olosuhteet suurin piirtein ennallaan. Edellyttämällä 66 % mainitusta Viipurissa vuonna 1710 palaneesta tervasta savolaiseksi saadaan maakunnan tervan viennin kokonaismääräksi vuoden 1709 vaiheilla 16000 tynnyriä. Sekä tämä että vuoden 1702 tynnyrimäärä osoittavat, ettei mikään muu vientitavara – eikä myöskään tuotanto – ylittänyt tervan merkitystä vielä silloisessa Savossa. Esimerkiksi viljaa vietiin Lappeenrannan markkinoille Savosta vain 177 tynnyriä vuonna 1702, eikä viljan vienti tai tuotanto ollut – tervan runsaudesta päätellen – vuoteen 1709 mennessä entisestään lisääntynyt. Mahdollisista rekikelikuljetuksista ei ole tietoa,.213

Savolaisen tervan tuotanto ja ilmeisesti myös sen menekki oli kuitenkin juuri näihin ailkoihin joutunut eräänlaiselle kehityksen kynnykselle. Vuoden 1709 tavaramäärän aleneminen 1702:n määrään verrattuna noin 1000 tynnyrillä saattoi tosin olla lähinnä sodasta johtuneiden tilapäistekijöiden vaikutusta, mutta jo heti sodan päätyttyä kävi selväksi, että maakunnan tervantuotanto samoin kuin myös Viipurin tervanvienti oli näillä ajanvaiheilla saanut itseensä parantumattoman vamman. Mitään odottamatonta ei tietenkään ole siinä, että rajarailon auettua Uudenkaupungin rauhan jälkeen savolaisen tuotantoalueen ja merenrannan välille Viipurin sataman vuosittaiset vientiluvut kutistuivat vain muutamaan tuhanteen tynnyriin. Sama koski myös Lappeenrannan markkinoita ja uuden tapulikaupungin Haminan vientiä. Koska epäsavolaiset pitäjät jo 1700-luvun ensimmäisellä kymmenluvulla tuottivat yhteensä vain parisenkymmentä prosenttia silloisista viipurintervoista, voidaan tästä päätellä, että tervanpoltto oli jo silloin Lappeenrantaa eteläisemmissäkin pitäjissä selvästi taantumassa. Samansuuntainen kehitys voimistui myös pohjoisemmissa pitäjissä eritoten sen jälkeen, kun Viipuri oli jäänyt rajan taakse. Niinpä Lappeenrannan markkinoilla tuntui esimerkiksi 1723 kovaa tervan puutetta, minkä syynä tuskin oli yksinomaan se, että ylämaalaiset niinä aikoina kaihtoivat viipurilaisia velkojiaan (siv. 729), eivätkä Haminankaan tervanviennin vuotuiset määrät nousseet enää 1720- ja 30-luvulla entiselle viipurilaiselle tasolle. Vuosien 1725–1741 tervanvienti Haminasta oli keskimäärin vain 8400 tynnyriä vuodessa eikä yltänyt korkeimmillaankaan ollessaan (16692 tr/1735) siihen määrään, mikä vielä vuosisadan alussa oli kerääntynyt yksistään Savon pitäjistä Lappeenrannan markkinoille (17038 tr/1702). Niinpä jo 1730-luvun lopulla Savossa puhuttiinkin tästä tervantuotannosta ja tervakaupasta kuin mennyttä muistellen, ja talonpojat kyselivät hädissään maaherralta, oliko heidän jo tykkänään lopetettava teollisuus, jonka tuotteista enää sai entisiin aikoihin verrattuna vain pilkkahintoja vaivojensa palkaksi.214

Kuvattu tervantuotannon ja tervakaupan ahdinko olikin oikeastaan vain eräs vaihe – loppuvaihe – sitä kehityspyrkyä, joka oli Itä-Suomen tervanviennissä tuntunut jo vuosikymmeniä ja jonka perimmäiset syyt olivat kaukana euroopankaupan vilkkaissa keskuksissa. Siellä näet oli etäisen Arkangelin terva alkanut yhä ankarammin kilpailla Suomesta saatavan tuotteen kanssa hintoja aina vain alemmaksi polkien. Jo 1728 Haminasta tulleen tervan hinta oli Hollannissa pudonnut puoleen siitä, missä se oli ollut vuosikymmenen alussa, ja Arkangelin tervanvientiluvut vaihtelivat vuosisadan alkupuolella jopa 40–50000 tynnyriin saakka vuosittain.215 Venäläinen terva lainehti valtoimenaan Euroopan markkinoilla. Ruotsin kauppakollegio laskikin jo vuonna 1728 tukholmalaisten saavan tappiota runsaat 20 kuparitaalaria mutta sitä vastoin venäläisten voittavan 20 % kultakin lästiltä eli 12 tynnyriltä tervaa. Vuonna 1736 happanivat Hollannin varastoissa jo kolmatta vuotta Haminan tervat myymättöminä.216 Niin ulottui näistä suuren maailman kauppaseikoista lamaannuttava vaikutusten laine ensiksi Suomen eteläisten tapulikaupunkien tervahoveihin ja sitten vihdoin viimekädessä Savon ja Karjalan tervahautoihin asti. Tässä oli ylämaan vallanneen tervamartouden tärkein tekijä, vaikika ilmeisimpänä syynä näyttikin olevan Uudenkaupungin rauhan raja ja ainakin niiden viranomaisten mielestä, jotka pahimmin metsän loppumista pelkäsivät, myös tervasmetsten puute.

Mutta Turun rauhan rajasta tuli todellakin Savon tervakaupalle lopullisesti turmio. Uusi raja katkaisi nyt tärkeän veneväylän, ja jo ensimmäisessä rauhanjälkeisessä katsauksessaan (1746) maaherranvirasto tiesi kertoa, että savolaiset, jotka aikaisemmin olivat vuosittain tehneet ”huomattavan määrän” tervaa ja sitten voineet kuljettaa sen venepelissä suoraan Savonlinnan ohi Lappeenrantaan asti kaupaksi, olivat vuodesta 1743 pitäen rajoittaneet tuotantonsa tyydyttämään vain kotoista tarvetta. Lappeenrannan ja Haminan pikikeittimöiden ja Saimaan suorien venereittien jäätyä toiselle puolelle rajaa tervan tekijöiden ei enää kannattanut ryhtyä pitkiin maantiekuljetuksiin saadakseen raskaat tynnyrinsä rantakaupunkeihin kaupaksi ja sitä kautta suuren maailman markkinoille.211

Tosin Savossa arveltiin aluksi tervakaupan elpyvän siitä, että Suomenlahden rantaan saataisiin Haminan tilalle uusi tapulikaupunki. Tähän viittasi esimerkiksi maaherranvirasto mainitussa valtiopäiväkertomuksessaan vuonna 1746, jolloin oli jo ollut puhetta kauppapaikan saamisesta Ahvenkoskelle ja sitten Degerbyhyn. Mutta pian kyllä jouduttiin huomaamaan, että Savossa aikaisemmin kukoistanutta tervakauppaa ei enää millään voitu entiselleen elvyttää. Raja oli tehnyt tehtävänsä. Loviisaa tosin kaikin tavoin suosittiin, ja tieolotkin Suomenlahden suunnalla vuosikymmenien mittaan paranemistaan paranivat, mutta kymmeniä peninkulmia pitkä maantiekuljetus, ajanhukka, miehen muonat ja hevosen heinät nielivät tarkkaan tuotteesta saata­van voiton, ja vihdoin, kun raskaat tynnyrit oli hiellä ja vaivalla saatu Savosta Loviisaan, talonpoika oli siellä kuorminensa kaikkinensa tykkänään ostajan armoilla, sillä ei edes keveämmän viljan saati sitten painavan tervan tuominen takaisin kotiin tai kuljetus muuanne ollut enää mahdollista. Porvari maksoi siitä melkein minkä hyväksi näki ja mihin pienen kaupungin vähäinen kilpailu hänet pakotti. Savon talonpojalle se kauppa ei kannattanut. Vuosi vuodelta maakunnassa tuotanto väheni ja tervahaudat pienenivät. Hyvien entisaikojen sammaloituvat tervantekopaikat muuttuivat vähin erin kansan puheessa ”jättiläisten tervahaudoiksi”, jotka vieläkin ihmisten ihmeinä kehystävät komeina vyöhykkeinä monien savolaisvesien tasaisia rantakankaita, Puulan, Saimaan, Haukiveden, Kallaveden.218

Mutta ei vain ruotsinpuolisessa Savossa tervanvienti tyrehtynyt. Sama tervantuotannon hupeneminen ja väestön hakeutuminen uusille rahansaannin lähteille näkyi selvästi myös niillä savolaisalueilla, jotka Turun rauhassa olivat jääneet Vanhan Suomen puolelle ja joista siis oli jatkuvasti esteetön kauppayhteys Viipuriin ja Haminaan. Siitä huolimatta tervakauppa oli näistäkin osista Savoa esimerkiksi 1770- ja 80-luvun vaihteessa ilmeisen heikkoa ja kaikenlainen – eritoten puutavaran – rahtaus aivan yleistä. Viranomaisten tällöin toimittaessa niillä seuduilla tilusten mittauksia ja taloille kuuluvien etuisuuksien arviointeja uutta verollepanoa varten muun muassa Mäntyharjun Vanhan Suomen puoliset Jänikselän ja Korpilahden kyläläiset kertoivat hankkivansa rahoja kruununulostekoja ja tarpeellisia puotiostoksiaan varten vain lankunajolla, jota he suorittivat Tainan ja Voikosken sahojen laskuun. ”Muita etuisuuksia ei ole”, sanottiin, eikä tervasta mainittu maanmittari Indrenin laatimassa taloudellisessa kertomuksessa (1780) sanaakaan. Mäntyharjun Halmeniemen kylässä olivat asiat vuonna 1778 samalla tolalla: ”Rahdilla ja muilla ajoilla hankkivat nämä asukkaat rahoja kruununveroihin ja muihin tarpeisiinsa” – eikä tervasta taaskaan mainintaa. Vain Lyytikkälän kylän Haukiniemen (1777) ja Haapaniemen (1779) tilojen karttaselitelmissä vilahti vielä tervaakin asukkaiden rahansaantikeinoja lueteltaessa. Edellinen myi tervansa Viipuriin ja Haminaan, jälkimmäinen hankki rahaa ”sahatukkien hakkuulla ja tervanpoltolla, mikä kaikki tapahtuu vierailta tiluksilta kanto-oikeutta (stubbrättighet) vastaan”. Kaskimetsääkin Haapaniemen tila vuokrasi ”osaksi Ruotsin puolelta osaksi muilta naapureilta”.219 Niinikään Säämingin Laukansaaren ’kyläläisistä on merkintä (1783): ”Enimmäkseen rahdinajolla asukkaat hankkivat rahaa ulostekoihinsa”. Terva on tästäkin Vanhan Suomen kylästä samoin kuin myös Säämingin Kaartilasta, Saukonsaaresta ja Aholahdesta hävinnyt jo 1700-luvun loppupuolella kotitarpeen ylittävistä, kaupaksi liikenevistä tuotteista tykkänään.220 Ainoastaan Savon kaakkoisin kulma, ne tienoot Sulkavan ja Puumalan pitäjistä, jotka olivat Turun rauhassa jääneet Viipurin ja Haminan puolelle rajaa ja sijaitsivat lähimpänä mainittuja eteläisiä merisatamia, tuottivat tervaa jonkin verran vielä kaupaksikin. Sitä vastoin näiden pitäjien Savon puolelle rajaa jääneissä kylissä tervanpolton kerrottiin jo vuonna 1749 ehtyneen vain kotitarpeen tyydyttäväksi tuotannoksi, koska sitä – kuten nimen­omaan huomautettiin – kustannussyistä ei kannattanut kuljettaa pitkiä matkoja kaukana oleviin kaupunkeihin.221

Rahdinajon yleistyminen huomattavaksi elinkeinoksi näillä savolaisalueiden eteläisillä ja kaakkoisilla lieveseuduilla on osa sitä talouselämän uudelleen jäsentymistä, joka oli seurauksena tervanteon kutistumisesta vain kotitarpeen käyttöä tyydyttäväksi tuotannoksi ja puutavaran kohoamisesta sen tilalle uudeksi vientiartikkeliksi. Samanaikaisesti mutta eritoten 1800-luvulla rahdinajo voimistui voimistumistaan myös koko Viipurin- ja Kannaksen-Karjalassa. Ylämaan ja merenrannan, tuotantoalueen ja menekkipesäkkeiden (Viipuri, Pietari), välisessä vyöhykkeessä väestö teki liikenne-esteestä itsestään, toisin sanottuna järviylängön ja Suomenlahden välisestä kuljetushankaluudesta, itselleen elinkeinon. Tämä taloushistoriallisesti sangen mielenkiintoinen ja oman erillistutkimuksensa välttämättömästi vaativa seikika ei kuitenkaan kuulu varsinaisesti Savon maakuntahistoriaan. On vain ollut tarpeen viitata niihin uusiin rahansaantikeinoihin, joita Savonkin liepeillä versoi näivettyvän elinkeinon, jo vanhentuneen metsänkäytön muodon, vientikauppaan liienneen tervan tilalle.

 

Tämä rahdinajo oli ennen kaikkea uuden vientiartikkelin, puutavaran, kuljetusta, joka jo 1700-luvun puolella oli Savonkin elinkeinoelämässä, lähinnä juuri vientikaupan puolella, alkanut vallata yhä enemmän alaa. Suomenlahden rannikkopitäjistä ylämaata kohti edeten tämä puutavaran vientiliike alkoi Savoon saakka yltää suunnilleen 1760-luvulta lähtien. Tosin lienee Uudenmaan ja Etelä-Karjalan nousevan sahateollisuuden imu jo vuosisadan puolivälin kynnyksellä ruvennut vähäisessä määrässä tuntumaan Savossa saakka, kuten esimerkiksi Viialan sahan Mäntyharjun reitin vartisissa tukkimetsissä, mutta tällä ei ollut vielä merkitystä maakunnan koko vientikaupan kannalta eikä myöskään niillä parilla yksilehtisellä sahamyllyllä, joista edellinen oli jo 1751 perustettuna Savon ylisessä kihlakunnassa ja jälkimmäinen 1754 Kuopion pitäjässä. Molemmat näet sahasivat vain lähimpien paikkakuntien tarpeisiin, ja kuljetushankaluudet estivät viennin.222

Vasta kruununvouti Meinanderin vuonna 1765 Puumalan Miettulaan ”tavattoman suurilla kustannuksilla” perustama hienolehtinen sahamylly alkoi ensimmäisenä Savossa lappaa lautatavaraa vientikauppaan. Laudat menivät Venäjän puolelle, ”koska niitä” – kruununvouti vientikauppaansa puolusteli – ”eivät kansalaiset eivätkä oman maan kaupunkilaiset pitkien matkojen ja maantiekuljetusten takia ole hyväksensä käyttää voineet”. Kapteeni Herman Berndt von Burghausenin samoihin aikoihin (1767) Joroisten Muurinkoskeen perustama yksiraaminen saha samoin kuin myös luutnantti Karl Johan Tawastin ja valtiopäivämies Henrik Argillanderin äsken mainittu pohjoissavolainen saha kituivat jatkuvasti menekin puutteessa. Rahvas näet kattoi jatkuvasti rakennuksensa vain tuohella ja turpeella tai käytti siihen malkapuita ja permantopalkeiksi halkaistuja honkatukkeja. Eräästä kruununvouti Martinin maininnasta ja Pikku-Savon ”rahvaan” valituksista (1769) päätellen sahalaudoilla ei savolaisessa maalaistaloudessa vielä niihin aikoihin muuta käyttöä ollutkaan. Niinpä myöskin seuraava sahamylly-yritys, jonka kapteeni Karl Henrik Furumarck pani 1770-luvun alussa toimeen Mikkelin pitäjän Korpikoskella, oli aluksi tarkoitettu vain koti tarpeen sahausta varten. Ennen pitkää saha sai kuitenkin kamarikollegiolta sahaustuotteilleen myös vientiluvan, mutta sen vientimäärät eivät ole tiedossa kuten eivät muidenkaan Savon vanhojen sahojen.223

Savolaisen puutavaraliikkeen kehitystä valaisevat numerotiedot sotkeutuvatkin auttamattomasti Suomenlahden rannikkokaupunkien tileissä tukkulukuihin, jotka koskevat niiden puutavaran viennin kokonaismääriä. Näillä ei siis ole tarpeen tätä esitystä rasittaa enempää kuin muutamia keskimäärälukuja mainitsemalla. Rajanylisellä puutavaraliikkeellä on – kuten kohta nähdään – Savon kannalta ollut sangen suuri merkitys. Sen vuoksi onkin tässä olevaan vajaatilastoon pantu tietoja lähinnä Vanhan Suomen puolelta.224

Ei ole mitään mahdollisuutta päätellä, minkä verran näiden lukujen ilmaisemissa vientimäärissä on ollut puhtaasti savolaisperäistä puuta. Ne on tähän koottu vain taustaksi esitykselle, joka seuraavassa rakentuu lähinnä Savon rajatullikamarien tärkeisiin vientimerkintöihin. Näitä savolaisen puutavaraliikkeen vårhaisvaiheita valaisevat näet melko hyvin venäjänpuolisen, siis lähinnä viipurinsuuntaisen, kaupan osalta ne tiedot, joita on tarjona Mikkelin, Rantasalmen ja Puumalan rajatullikamarien osittain säilyneissä tavaraluetteloissa. Maakunnan lautakaupan kannalta tärkeän Puumalan rajatullin merkinnät alkavat vuodesta 1779.225 Tämä numeroaines on sijoitettu seuraavalle sivulle.

Jo vuodelta 1769 on Pikku-Savon rahvaanvalituksissa tietoja, jotka ehdottomasti on otettava huomioon tämän vanhan tilastoaineksen merkitystä arvioitaessa. Mainittu niinsanottu rahvas näet anoi, että ”hyödyllisiin laitoksiin taipuvaisille asukkalle” myönnettäisiin oikeus rakentaa sahoja, ja – jotta nämä niistä saisivat hankituksi toimeentulonsa – myös lupa myydä yli oman kulutuksen yltävät laudat Venäjän puolelle rajaa, ”etenkin kun Loviisan kaupungin porvarit eivät pysty maksamaan heille niin hyviä hintoja, että sahanomistajat pitäisivät niitä kannattavina, koska mainittu kaupunki sijaitsee meidän seudultamme katsottuna 30 ruotsalaisen kesäpeninkulman ja 26 talvipeninkulman takana ilman minkäänlaista välillä olevaa vesireittiä. Tällainen välimatika saa aikaan sen, että loviisalaiset eivät pidä kannattavana suorittaa mitään kuljetuskorvausta erikseen eikä myöskään lautojen hintoihin laskettuna. Niinikään on kieltämätön totuus” – Savon ”rahvas” jatkoi – ”että täältä ei voida ollenkaan viedä tukkeja omiin kaupunkeihin mastopuiksi tai muuhun puutavaran suurteollisuuteen (storverk) eikä laivanrakennuksen tarpeisiin. Kun siis meidän hongikkojamme ei voida käyttää kotimaan kulutukseen ja kauppaan, ei selvästikään mikään muu näytä olevan luonnollisempaa kuin kuljettaa ne jalostettuina ulkomaalaisille, mikä on koituva sekä yksityiseksi että yleiseksi hyväksi  yleiseksi siinä suhteessa, että siten saadaan Valtakuntaan todellista rahaa ja yksityiseksi sikäli, että ne, jotka tällä kaukaisella seudulla eivät miteil!kään muuten pysty hankkimaan rahoja kruunun ulostekoihin ja muuhun, sahoista saavat tarpeeseensa helposti apua, puhumattakaan siitä, että monet muutoin talvisin toimettomat kädet siten saataisiin tuottaviksi.”226 Maakunnan vielä ihan vähäinen puutavaraliike ja etenkin sen vastainen kehitys näytti siis savolaisten ”valituksesta” päätellen tykkänään viittaavan rajan yli Vanhan Suomen puolelle.

Äskeisen tilaston ajanvaiheilta on olemassa muuan toinenkin – nyt maaherra Carpelanin (Kuopio, 1787) – maininta Savon puutavaraliikkeen suuntautumisesta, jonka nojalla puheenalaisten numeroiden edustavuutta myös koko maakunnan lautaikaupan kuvastajina voidaan pitää melkoisena. Tosinhan Pikku-Savon talonpoikainen valtiopäivämieskin muodollisesti edusti myös pohjoisia pitäjiä, mutta Carpelanin lausunto koski nimenomaan juuri näitä seutuja. ”Runsaista metsistä ei paremmin voida hyötyä” – maaherra vakuutti – ”kuin sahalaitoksia ja tervapolttimoita perustamalla. Näitä viimeksi mainittuja ei ole menekin puutteessa ollut sen jälkeen, kun Hamina ja Lappeenranta joutuivat Venäjän Kruunulle. Lautoja ei voida, eikä myöskään tervaa, kuljettaa ruotsalaisiin [:so. Pohjanmaan] merikaupunkeihin, koska ne ovat yli 50 peninkulman päässä. Mutta sitä vastoin Venäjälle [so. Vanhan-Suomen puolelle] käy kyllä kuljetus päinsä 10–15 peninkulmaa järvireittiä pitkin. Laudat ovat nykyisissä oloissa milteipä ainoa tuote, jolla saadaan edes osa ulosmenevästä käyvästä rahasta takaisin. Sahalaitokset edistävät teollisuuttakin maakunnassa.” Suunniteltuja rajatullin korotuksia maaherra ei niinmuodoin puutavaran osalta kannattanut.227 Pohjanmaan talonpoikaisen sahaliikkeen imu ei Savossa saakka tuntunut.228

Aina Pohjois-Savosta saakka Viipuriin pyrkivän lautakaupan mittariksi joutuikin siis juuri tämä maakunnan itäiselle ja kaakkoiselle rajalle asetettu tullivartioketju, ja kun suurien lautakuormien salavienti oli tietenkin sangen hankalaa, tulivat ilmeisesti rajatullipaikkojen äsken käytetyt tullimerkinnätkin puutavaran osalta täydellisemmiksi kuin muiden tuotteiden, voin ja talin olletikin. Sangen selvästi kuvastuu näissä numerosarjoissa Miettulan ja ehkä myös Korpi’kosken sahojen vaikutus 1760-luvun lopulla siihenastisten, tosin pienien, tuontilukujen vaihtuessa vienniksi ja vientimäärien alkaessa verkalleen kohota. Suurimmillaankin ollen äskeisen tilaston lukuihin sisältyy kuitenkin vielä ainoastaan muutamien eteläisten pitäjien puuta, koska sahojen metsänkäyttöoikeudet saivat 1700-luvulla metsänsäästämisen takia ulottua vain sangen rajoitetuille alueille ja luvalliset sahausmäärätkin olivat vielä ylen pienet, korkeintaan 5.000–6.000 tolttia sahaa kohden vuodessa.229 Sanotun rajatullitilaston viimeiset vientimäärät – tasaluvuin 10.000 tolttia vuonna 1786 – käsittivät esimerkiksi Viipurin senaikaisesta keskimääräisestä vuotuisviennistä 10 % tai Haminan vastaavasta viennistä 34 % .

Rahvaan valituksista ja olletikin sahaliikettä yrittävien virkamiesten anomuksista oli tuloksena se, että maakunnan puutavaraliikkeen viipurin- ja haminansuuntainen pyrky sai ennen pitkää virallisenkin vahvistuksen tuekseen. Kuninkaan kirjeissä 1772 ja 1778 annettiin näet nimenomainen lupa perustaa sahoja Savoon ja Karjalaan ja kuljettaa lautoja venäjänpuolisen Viipurin läänin vientipaikkoihin.230 Ruotsin­ajan viimeisten vuosikymmenien puutavaranvientiä koskevat tiedot jäävät kuitenkin tilastoaineksen puutteessa jälleen vain hajanaisten mainintojen varaan. Tietenkään ei ole mitään syytä arvella, että vienti edes eteläistenkään pitäjien osalta olisi enää tästä totutusta ja edullisesta rajanylisestä suunnasta muuanne kääntynyt. Tosin Viipurin läänin kukoistava sahateollisuus pantiin – lahjoitustilojen harjoittamaa liikettä lukuun ottamatta – vuonna 1798 vientikiellon alaiseksi venäläiseen tapaan rutosti ja rajusti. Tämä on tietenkin jossain määrin vaikuttanut savolaiseenkin vientiin, mutta vientilukujen puuttuessa tämän vaikutuksen luonnetta ja määrää on mahdotonta arvioida. Viipurin viennin kokonaisarvo 147.000 ruplaa/1797 romahti arvoon 17.000 ruplaa/1799, ja lastauspaikoilla ja sahamyllyjen varastoissa ajelehti tällöin lautatavaraa sinistymässä ylikanteen otettuna miljoonan ruplan arvosta. Seuraavana vuonna (1800) tosin näiden kasavarastojen vienti sallittiin, mutta muuten rajoitus pysyi voimassa aina vuoteen 1816 saakka.231

Itse tuotantolaitosten, sahamyllyjen, määrä ja niille myönnettyjen sahausoikeuksien tukkimäärät ovat tietenkin edes jonkinlaisena osviittana näitä Savon puutavaraliikkeen varhaisia vaiheita hahmoteltaessa. Kuopion läänissä oli Porthanin antamien tietojen mukaan 1795 neljän kotitarvesahan lisäksi jo yhdeksän myyntisahaa ja varsinaisista savolaissahoista Leppävirroilla kokonainen rysmä: Palokki, Vääräkoski, Sorsakoski ja Oravikoski.232 Kymenkartanon läänin senaikaisia savolaissahoja olivat Puumalan Miettula, Sulkavan Kuhaikoski, Juvan Siikakoski, Kerimäen Susikoski, Enonkoski ja Vuokala sekä Säämingin Matkunkoski, joka myös oli alunperin alottanut käyntinsä Kerimäen pitäjässä Jalaksenkoskessa.233 Mainitut sahat ja melkoinen määrä vielä muitakin myöhemmin perustettuja oli maakunnassa toiminnassa vuosijaiksona 1840–1861, jolta jo on käytettävänä jonkin verran tilastotietoakin. Tästä aineksesta tärkein – nimittäin itse sahojen määrää ja niille myönnettyjen sahausoikeuksien tukkimäärää koskevat tiedot – voidaan tiivistetyimmin esittää kuvion muodossa (siv. 872).234

Kuvion numeroaineksesta sahojen määrää koskeva sarja kuvastaa epäilemättä melko tarkasti Savon puutavarakaupan jatkuvasti laajenevaa liikettä. Sitä vastoin sahausoikeuksien tukkimäärät ovat aina teoreettisia enimmäislukuja, jotka käytännössä osoittautuivat jo alunperinkin täysin riittämättömiksi vähimmäismääriksi. Oikeudet ylittävää liikasahausta ja siis myös liikavientiä tapahtui jatkuvasti ja säännöllisesti. Tästä savolaisesta liikasahauksesta on eräiden Leppävirran, Kuopion ja Nilsiän sahojen osalta säilynyt 1840-luvun Metsälakikomitean papereissa muutamia yksityiskohtaisia tietoja, jotka on paras koota tähän pikku tilastoksi osoittamaan Savon varhaisemman puutavaranviennin todellisia mittasuhteita.235

Yksistään näissä viidessä savolaisessa sahassa siis privilegien mukainen sahausoikeus oli vain 15 %. siitä tukkien määrästä, mikä todellisuudessa sahattiin eli siis liikasahaus noin viisinkuusinkertainen privilegien sallimaan verrattuna. Erään tiedonannon mukaan Kuopion läänin sahoissa sahattiin ”nelin- jopa kymmenkertaisestikin suurempi määrä tukkeja kuin mihin ne perustettaessa olivat saaneet oikeuden”. Sahausoikeuksien ylittäminen olikin koko maassa aivan yleistä ja varhemmin eritoten myös rajan takana. Senaatin talousosaston päällikkö Lars Gabriel von Haartman oletti (1848) liikasahauksen ”vähintään 33 % :ksi”. Suonenjoelta kirjoitettiin Kuopion ’Tapioon’ 1861: ”Täällä on tänä talvena ollut kova tukinveto; jo yli kymmenentuhannen puun on vedetty. Lienee moni paljoki rahaa saanut jos vaivaakin nähnyt.”236

Eri yhteyksissä, etenkin kaskiviljan sadosta, kadosta ja aumataloudesta kerrottaessa, on maakunnan viljaseikoista jo hahmoutunut sellainen yleiskuva, että Savo oli suuren osan 1700-lukua viljaa vievää ja viime vuosisadan alkupuolelta lähtien etupäässä viljantuonnin varaista aluetta.

Vilja kuului Savon kaupassa sekä vientiin että tuontiin jopa niin että molempia – lähinnä sadon, perimmältään maaston epätasaisuudesta johtuen – oli rinnakkaisesti, samanaikaisesti olemassa. Satotulosten ja viljakaupan välinen yhteys ei siis ollut läheskään niin kiinteä, että edellisten nojalla voitaisiin suorittaa jälkimmäistä välittömästi valaisevia laskelmia. Satotulokset eivät vaikuttaneet aina samalla tavalla kauppaan etenkään kun kaskialojen määrä yhtämittaa muuttui, sadot erittäin suuresti eri seuduilla vaihtelivat ja yksityisen varastoinnin – aumatalouden – vaikutukset hämärsivät muutenkin viljan tuotannon ja viljakaupan välistä yhteyttä.

On tosin olemassa muutamia lausuntoja satotulosten osuudesta viljakaupan edellytyksiin. Niinpä eräässä Kymenkartanon lääniä koskevassa kertomuksessa mainittiin 1800-luvun alussa, että viljaa liikeni hyvinä vuosina ”jonkin verran” ulosvientiin, tavallisina vuosina sato vastasi tasan väestön tarvetta, mutta katovuosina oli turvauduttava tuontiin.237 Kuopion kuvernööri Ramsay kertoi muutamia vuosikymmeniä myöhemmin (1841), että sato vastasi Savossa ainoastaan hyvinä vuosina kulutusta ja että viljaa vain ”ylen harvoin” pystyttiin maakunnasta muuanne viemään.238 Viljan viennin vähenemiseen oli vaikuttanut – kuten aikaisemmin jo kerrottiin (siv. 662) – Savon maatalouden silloinen häiriötila. Kaskitalous oli paraikaa muuttumassa peltotaloudeksi, ja väestö lisääntyi ripeämmin kuin murrosvaiheessa oleva viljan tuotanto. Tällaisten ylimalkaisten lausuntojen ja oivallusten varaan ei paljoakaan voida Savon viljakaupan kuvausta perustaa.

Ei myöskään rantakaupunkien viljanviennistä saada valaistusta Savon viljakaupan vaiheisiin. Rauhansopimuksen nojalla viljan tuonti Itämeren venäläisistä satamista oli 1700-luvulla ensin (1721) 50.000:n ja myöhemmin (1745) 100.000:n ruplan määrään saakka tullitonta, ja vientivilja meni suurimmaksi osaksi ellei kokonaankin valtakunnan si­äiseen kulutukseen nimittäin pääkaupunkiin Tukholmaan.239 Valaiseva tullikontrollin numeroaines niinmuodoin tältäkin kohdalta puuttuu.

Rannikkokaupunkien viljan vientiin ja tuontiin sisältyi sitä paitsi aina melkoinen määrä muutakin kuin Savosta tullutta tai sen tarpeisiin tuotua viljaa. Lisäksi savolaisviljan tulo esimerkiksi Loviisaan kävi vuoden 1775 jälkeen usein melko epävarmaksi etenkin, jos Uudellamaalla sattui kato. Sanottuna vuonna näet kuningas oli tehnyt viljakaupan Suomessa täysin vapaaksi, niin että kaikensäätyiset yksityiset henkilöt sekä maalla että kaupungeissa saivat siitä pitäen ostaa ja myydä, kuljettaa ja varastoida milloin ja mihin halusivat kaikenlaatuista viljaa.240 Seuraukset näkyivät pian: ”voitonhimoiset henkilöt”, eritoten Savon–Loviisan maantien vartiset sotilas- ja siviilisäätyläiset, Iitistä aina Kukumiin saakka noukkivat Loviisaan matkaavien talonpoikain elokuormista ”esiostoilla” enimmät säkit omiin aittoihinsa myydäkseen ne sitten edullisimman hintakauden aikana ruotsalaisiin tai kaukaisempiinkin satamiin kateellisten tapuliporvarien nenän editse. Esimerkiksi talvikelillä 1801 Loviisaan saapuneiden savolaisten matkassa oli enimmäkseen enää vain muutamia kapallisia viljaa kauppiaalle kortteerijyviksi, ja helmikuun loppuun mennessä sanottuna vuonna maaherrakunnasta tulleen viljan kokonaismäärä oli ainoastaan 2473 tynnyriä, kun se taas edellisenä vuonna (1800) vastaavana ka:hden kuukauden aikana oli ollut 9766 tynnyriä. Sekä Loviisan porvarit että myös maaherra Lode vakuuttivat tällaisten jyrkkien vaihteluiden aiheutuvan lähinnä sanotuista tienvarsiostoista, jotka ymmärrettävästi olivat kaikkein vilkkaimpia silloin, kun etelässä oli tullut huonompi sato kuin Savossa ja Karjalassa.241

Niinmuodoin jäänee ainoaksi keinoksi hahmotella Savon hyvävuotisen viljanviennin määrää nojautumalla niihin moniin ja yhtäpitäviin mainintoihin, joiden mukaan ”kaikki” tai ”lähes kaikki” Savon talonpojat – tai heidän asiallaan torpparit – tekivät talvisen kauppamatkan kaupunkeihin kuormassaan kolme :korkeintaan neljä tynnyriä viljaa. ”Hänen kaupunkikuormanaan on kolme viljatynnyriä” – maaherra Ramsay (Kuopio) kertoi 1797 – ”harvat talonpojat pystyvät kahta kuormaa viemään, koska matka on pitkä ja kysyy kolmen neljän viikon ajan ja siis talvikelinsä puolesta tuskin enää toisen tekemiseen riittää”. Tämä matkan pituudesta johtunut keliajan niukkuus pani viljan viennille ehdottoman enimmäisrajan myöskin sellaisina vuosina, jolloin kasket tuottivat sitä runsaasti yli maakunnan oman tarpeen ja hinnat eritoten tuotantoalueella menivät liikatarjonnasta piloille.242

Kuitenkin on heti sanottava, että näihin talvisiin kaupunkikuormiin perustuva viljan viennin arviointi jää tuloksiltaan tietysti sangen summittaiseksi, lähinnä vain ”hyvän ajan” vientiä koskevaksi hahmottelwksi. Arvioituja viljakuormien määriä ei voida muuta kuin vain osapuilleen sijoittaa joillekin pitkähkön hyvän ajan vaiheille, koska kadon aikaisten viljavelkojen selvittäminen vaikutti kauas lihavienkin vuosien viljaseikkoihin samoin kuin myös omalta osaltaan rehukadot, jotka lisäsivät viljan kotitarvekulutusta.

Tuollainen siunattujen satovuosien kausi sattui Savon kansalle esimerkiksi vuosina 1746–1750. Niinpä Savon ylinen kihlakunta oli vuonna 17 49 ”ilman pettua ja surveita”, keskisessä kihlakunnassa sato ”keskinkertainen”, alisessa ”aivan hyvä ja runsas” ja koko läänissä ”parempi kuin edellisenä vuotena”. Vielä seuraavakin kesä antoi hyvän sadon.243 Vientilaskelmien pohjaksi soveltuu tässä paraiten Savon ruokakuntien määrä. Ruokakunniksi katsottiin näet papiston täyttämien väikilukutaulujen mainitsemat ”taloudet (hushåll), ruokakunnat (matlag) eli savuluvut (röketal) maalla sotaväen rivimiehiä ja rutiköyhiä sekä vaivaisia lukuun ottamatta”, siis juuri se väestöaines, josta puuttui kaupunkimatkoille kykenemätön köyhä kansa. Tällainen ruokakuntien määrä oli vuonna 1749 Savossa 4500 ja 1750 4865. Jos nyt voidaan uskoa aikalaisten vakuutteluihin, että ”lähes kaikista” Savon taloista oli talvikelin tultua kaupunkiin lähtijä kuormassaan – keskimäärin – kolme tynnyriä viljaa, saadaan laskelman (3×4500 tr/ 1749 ja 3 X 4865 tr/1750) tuloksena Savon viljan vienniksi vuonna 1749 tasaluvuin 13500 ja 1750 13800 tynnyriä. Numerotieto niveltyy kylläkin melko hyvin siihen Chydeniuksen mainitsemaan arviolukuun, jonka mukaan yksistään (Pohjois-) Savosta ja Karjalasta vietiin vuonna 1765 Pohjanmaan kaupunkeihin 10000 tynnyriä, samoin kuin myös äsken mainittuun maaherra Loden ilmoitukseen, että maaherrakunnasta – tässä tapawksessa siis lähinnä Etelä-Savosta ja lisäksi Kymen kihla­kunnasta – oli tuotu vuonna 1800 Loviisaan 9766 tynnyriä viljaa.244 – Monet jo edellä mainitut viljan vientiin häiritsevästi vaikuttaneet syrjätekijät huomioon ottaen tuskin lienee kuitenkaan hyvä puristaa esille enempiä numeroita epämääräisistä ja kovin ylimalkaisista tiedoista, joita Savon viljan viennistä ja tuonnista on virallisen kauppatilaston perustamista aikaisemmalta kaudelta säilynyt.

Sama tietojen epämääräisyys koskee myös savolaisen voin ja talin vientiä. Nämä mainittiin jo 1700-luvun alkupuolelta lähtien viljan ohessa maakunnan tärkeimpinä vientituotteina. Viennin määriä ei kuitenkaan tunneta. Hajatiedoista päätellen voinvienti ajanmittaan, etenkin 1800-luvulla, eneni talin vientiin verrattuna jopa tuli vähitellen viljankin vientiä tärkeämmäksi Viipurin ja Pietarin kauppateiden avauduttua voisaksojen vapaasti kulkea. Eritoten 1840-luvulta lähtien tämä etelänsuuntainen voikauppa vahvistui. Esimerkiksi kesällä 1841 Iisalmelta vietiin 7–8000 leiviskää voita Viipuriin ja Pietariin. Parisniekkojen keräilykauppa kukoisti jo maakunnan pohjoisosissakin melkoisen vilkkaana. Sama seikka, helpottunut liikenneyhteys etelään, virkisti 1800-luvulla myös Savon karja- ja eritoten hevoskauppaa.245

10. KÄSITYÖ JA  TEOLLISUUS

Savon talouselämän heikoimmin kehittyneitä puolia olivat kuvattavana aikana epäilemättä käsityö ja teollisuus. Viranomaiset tätä valittivat jatkuvasti ja ilmoittivat tunnontarkasti hallitukselle vähäisetkin oireet, jotka tässä suhteessa tuntuivat lupaavan suurempaa vireyttä maakuntaan.

”Tähän kihlakuntaan ei ole tähän mennessä perustettu yhtään ainoata manufaktuuria eli käsityöverstasta.” – kruununvouti Masalin kertoi vuonna 1751 ylisestä kihlakunnasta – ”Kehräystä ja kudontaa harjoitetaan sangen vähän. Lois- ja toimettomat naiset, joita kyllä on riittämiin, tekevät talonpojille päivätöitä ahkeroimatta hyödyllisemmissä hankkeissa eli kehräämisessä ja kutomisessa.” Keskisen kihlakunnan kruununvouti Martini taas mainitsi säätyläisten haalineen manttaalikirjoituksissa ”toimettomat naishenkilöt ja muut työttömät loiset” niin tarkkaan palvelukseensa, ettei sielläkään ollut yhtään kehräämöä tai kutomoa saatu toimeen, vaan kehruu- ja kudontatöitä harrastettiin vain kotitarpeen vaatimusten tyydyttämiseksi, ”olletikin kun asukkaat eivät niihin ole erityisemmin taipuvaisia”. Muita käsityöpajoja ei kihlakunnassa ollut kuin tavalliset pitäjänseppien, -räätälien ja -suutarien sekä yhden ainoan liinakankurin verstaat, ja tarkalleen samanlainen oli mainittuna vuonna tilanne myös alisessa kihlakunnassa.246

Koko maakunta oli siis vielä 1700-luvun puolivälin vaiheilla kuten aikaisemminkin tässä suhteessa vain kotityön ja muutamien pitäjänkäsityöläisten varassa. Taloissa tehtiin lähes kaikki kotitarpeen vaatima käsityö, talousesineet, työkalut, aseet, vaatteet, jalkineet omin neuvoin. Menekin puute oli jatkuvasti ammattimaisen, myyntiä tarkoittavan, tuotannon esteenä. Mutta erityisten ammattilaisten tarve kuitenkin ajanmittaan lisääntymistään lisääntyi. Ruotujakoisen sotaväen varushuolto ja eritoten säätyläisten yhä enenevä tarpeiden moninaisuus alkoivat vaatia pitäjiin erikoistunutta, ammattimaisesti harjoitettua käsiteollisuutta. Tässä suhteessa maaseudun tarpeet joutuivat kuitenkin heti ristiriitaan kaupunkien käsityöläisetujen kanssa, ja niinpä jo vuonna 1686 maaseutulaisten oikeus ottaa erityisiä pitäjänkäsityöläisiä olikin rajoitettu koskemaan vain suutarien ja räätälien palkkaamista. Vastaavanlainen oikeus tuli pitäjänseppien turvaksi vuonna 1739, puutarhurien ja muurarien 1756, lasimestarien 1766, sorvarien 1817 ja vihdoin vuodesta 1824 pitäen karvarien, nikkarien, satula-, hattu- ja ruukkumaakarien sekä pyörän- ja säämyskäntekijöiden, kelloseppien ja maalareiden suojaksi, ”kuitenkin niin, että he ensin ovat pitäjänkäsityöläisiä koskevassa tavallisessa järjestyksessä sellaisiksi otetut ja läänin maaherran valtakirjalla varustetut”.247

Asetusten täten vähin erin mukautuessa maaseudun ammattilaistarpeeseen Savonkin pitäjänkäsityöläisten lukumäärä ajanmittaan kasvoi. Alunperin lähinnä säätyläisten tarpeisiin perustuessaan tämä kasvu oli tietenkin alueellisesti vireintä siellä, mihin säätyläisasutustakin oli runsaimmin levinnyt.

 

Eräitä talonpoikaisteollisuuden haaroja oli Savossa vähäisellä taimella jo 1700-luvulla. Näitä olivat edellisessä luvussa jo puheena olleen rautahyttiteollisuuden lisäksi kalkin, potaskan, hartsin ja salpietarin valmistus.

Kalkin menekki oli ollut jo vanhastaan etenkin Savonlinnaan hyvä, ja lisäksi Lappeenrannan rakennusvaihe 1720- ja 30-luvulla lisäsi sen vientiä sillekin suunnalle. Vesireittien tarjoamista mahdollisuuksista johtuen nämä edut koituivat lähinnä keskisen kihlakunnan, siis pohjoisten pitäjien hyväksi. Kalkkia kuljetettiin suurilla veneillä Savonlinnaan ja Lappeenrantaan, ”jossa se oli kylläkin haluttua ja tuotti kihlakunnan asukkaille melko suurta hyötyä.” Näiden paikkakuntien jäätyä Turun rauhassa valtakunnan rajan taakse tämä talonpoikainen kalkki teollisuuskin samoin kuin myös tervan poltto surkastui vain kihlakunnan omaa kotitarvetta tyydyttäväksi tuotannoksi. Tämäkin tuotanto alkoi sitten kalkkikiven puutteessa 1760-luvun lopulla tyrehtyä. Uudenaikaisempi kalkkikiven louhinta esimerkiksi Kuopion pitäjän Jynkänlahdessa kuuluu jo myöhemmän ajan kuvaukseen.248 Maakunnan väkilukutaulujen elinkeinotilastoista päätellen kalkin louhinta ja poltto oli muualla Savossa aivan merkityksetöntä tässä kuvatun aikakauden loppuun saakka.

Potaskaa valmistettiin lehtipuiden, etupäässä koivun tuhkasta keittämällä sitä kahdesti, jolloin saatiin kovaa valkoista ainetta käytettäväksi etenkin lasiteollisuuden raaka-aineena. Potaskan valmistus pääsi Savossa vähäiselle alulle vasta 1700-luvun loppupuolella. Vielä vuoden 1751 valtiopäiväkertomuksissa tämän teollisuuden todettiin täysin puuttuvan kaikista kolmesta kihlakunnasta, mutta parin vuoden kuluttua tapahtui itsensä maaherra Nordenskiöldin ansiosta parissa savolaispitäjässä sellainen potaskaihme, että talonpojat saatiin asiaan innostumaan: ”Leppävirran pitäjään tekemällään matkalla Maaherra sai hellyttävillä esityksillään pitäjäläiset kokoamaan tuhkaa, koska he halusivat hankkia itselleen kirkonkellon, mistä tuhkasta Korkeasti mainittu Herra viime elokuussa sille seudulle nimenomaan tarkoitusta varten tekemällään matkalla näytti asukkaille, miten potaskaa poltetaan ja valmistetaan.” Myös Sulkavan pitäjässä maaherra antoi havainto-opetusta, ”ja tullaan seuraavassa va:ltiopäiväkertomuksessa tiedoittamaan” – kruununvouti lupasi – ”millaisen vaikutuksen Korkeasti Jalosukuisen Herra Maaherran sanottu hellyys ja armollinen huolehtivaisuus maakunnan parhaaksi on asukkaiden keskuudessa matkaan saattanut, joiden ahkeruudesta se nyt yksinomaan riippuu”.249 Ylisessä kihlakunnassa ei potaskan valmistus ollut tällöin vielä edes vähäiselläkään alulla, ja Martinin oli jo vuonna 1759 keskisestäkin kihlakunnasta ilmoitettava, että ”huolimatta maaherra Nordenskiöldin antamasta esimerkistä ja Leppävirroille kootusta tuhkasta kukaan ei ole taipunut potaskan polton edellyttämiin ennakkokustannuksiin, joten sen valmistus on tykkänään tyrehtynyt”.250 Siihen päättyi Savon vähäinen potaskan poltto, joka vuodesta 1790 lähtien olisi jo ollut luvatontakin, koska kauppakollegio oli silloin hankkinut itselleen yksinoikeuden tämän teollisuuden harjoittamiseen valtakunnassa. Pohjanmaan puolella potaskan teko kuitenkin vielä senkin jälkeen yltyi siihen määrin, että koivumetsien alettua sieltä loppua pohjoispohjalaisten oli täytynyt tulla jo Iisalmelle saakka metsäpalstoja vuokraamaan.251 Savossa, esimerkiksi Iisalmella, sitä vastoin potaskan valmistus pysyi jatkuvasti lamassa. Aikakauden lopulla sitä tehtiin täällä maakunnan pohjoisimmassa kihlakunnassa ”erittäin vähän”.252

Myös Savon hartsin valmistuksella oli samanlaiset alkuvaiheet kuin potaskalla. Leppävirran ja Sulkavan matkallaan (1753) maaherra Nordenskiöld opasti pitäjäläisiä tämänkin pihkajalosteen valmistukseen, mutta kun alkuinnostuksessa kerätyt pihkavarastot olivat loppuneet, ei uusia saatu sijaan, ja hartsin teko tyrehltyi sillä kertaa siihen. Vasta aikakauden lopulla myös tämän tuotteen tehdasmainen jalostus ainakin ohimenevästi virkistyi, kuten Kangasniemen Hännilän tehtaassa 1860-luvun al’kupuolella, jossa ”Herrain Qvistien” hartsi oli hyvää ja läpikuultavaa ”kuin kirkkain pihka”. Hännilän tehtaassa, jonka ’toiminta kuitenkin lakkasi jo 1865, valmistettiin lisäksi tärpättiä, ”kanhviiniä”, pikiä, pikiöljyä, tervaa, tököttiä, kimröökkiä, potaskaa, puuviinaa ja -etikkaa sekä ”puusuoloja” ja sivutuotteena hiiliä. Tehdas toimi siis metsän tuotteiden jalostamiseksi eli, kuten toimiluvassa sanottiin, ”sivistämiseksi”.253

Ruutiteollisuudessa tarvittavan salpietarin valmistus oli jo 1600-luvulla joutunut kruunun valvontaan, ja esimerkiksi vuoden 1723 salpietariasetuksessa pitäjät oli määrätty jaettaviksi erityisiin keittopiireihin, joissa joko kruunun keittäjät itse tai vaihtoehtoisesti talonpojat valmistaisivat salpietaria rakennusten pohjamullasta.254 Suomessa salpietarin valmistus kuitenkin lykkäytyi 1700-luvun loppupuolelle saakka. Vuonna 1746 koko Savon maakunnassa ei ollut vielä yhtään ainoata salpietarikeittimöä, ja tilanne oli samanlainen vielä vuosien 1751 ja 1754:kin valtiopäiväkertomusten mukaan. Vasta 1757 ryhdyttiin Savon ylisessä kihlakunnassa sotakollegion pari vuotta aikaisemmin antaman käskyn mukaisesti tutkimaan mahdollisuuksia salpietariteollisuuden perustamiseksi.255 Mäntyharjun Tyllilän hovin omistaja salpietarikeittimöiden tarkastaja Abraham Argillander jakoi kihlakunnan neljään nimittäin Mäntyharjun, Mikkelin, Ristiinan ja Juvan ”pannupiiriin”, toimitti sinne seuraavana vuonna kahdeksan miestä komennukselle keittoa suorittamaan ja saattoi jo 1759 ilmoittaa tuotetun satakunta leiviskää salpietaria. Samalla tutkittiin mahdollisuuksia tuotannon laajentamiseksi myös pohjoisemmaksi. Rantasalmelle, Joroisiin, Leppävirroille ja osaan Kuopion pitäjätä oli jo saatu perustetuksi kaksi piiriä ja oli toiveita, että toimintaa voitiin vielä siitäkin laajentaa.256 Rantasalmen–Joroisten–Leppävirran piiri toimi vielä 1770-luvullakin, ja myös ylisessä ja alisessa kihlakunnassa Argillander jatkuvasti johti salpietarin valmistusta.257

Tätäkin ”teollisuutta” haittasi jatkuvasti isännissä havaittava innostuksen puute. Tietenkin lähinnä kuljetusvaikeudet saivat aikaan sen, että tuotanto ei saattanut Savossa kehittyä sellaiseksi yritteliäisyydeksi kuin esimerkiksi Pohjanmaalla.258 Jo 1760 Argillander valitti maaherralle, että talolliset eivät ojittaneet rakennustensa ympäryksiä, kuten jo asetuksetkin edellyttivät, ja siitä oli ollut seurauksena, että monia rakennusten pohjallisia, jotka tarkastuksessa oli havaittu salpietarin ’keräämiseen soveliaiksi, oli ojittamattomina ja märkinä päässyt happanemaan ja saman tien ”pannupiirit eli vuosittaiseen keittoon määrätyt paikat jatkuvasti vähenemään”.259

Vuosisadan lopulla Kuopion läänin maaherra kirjoittikin kuin uudelleen perustettavasta asiasta hallitukselle kehoitettuaan asukkaita täyttämään salpietarin valmistukseen kuuluvia velvollisuuksiaan ”kuten muutkin kanssa-alamaiset”. Everstiluutnantti Samuel Möller oli laatinut erityisen ohjesääntöehdotuksen salpietarilaitoksen kohentamiseksi Kuopion läänissä (1800), jonka mukaan kylmä ilmanala, lyhyt vuotuinen toimintakausi ja miltei täydellinen karjan rehujen puute, joka puolestaan aiheutti lannankin puutteen ja siis pakon käyttää salpietarimultaa mieluummin peltojen höysteeksi kuin ruutiteollisuuden raaka-aineeksi, oli ollut lähimpänä syynä sanotun tuotannon tyrehtymiseen. Kaskiyhteis’kunnan kesäiset kiireet lienevät olleet liikennevaikeuksien ohessa tärkeimpänä tekijänä siihen, ettei salpietarin keitto myöhemminkään päässyt Savossa yleistymään. Möllerin suunnitelmia hallitus ei ottanut huomioon.260

 

Savon runsaiden järvi- ja suomalmien levinneisyys määräsi tietenkin paitsi varhemmin talonpoikaisten harkkohyttien myös sikäläisen vanhimman rautateollisuuden syntymäsijat. Niinpä Kuopion pitäjän Juantehtaasta tulikin maamme rautaruukeista ensimmäinen, jossa takkiraudan valmistus on tapahtunut yksinomaan järvi- ja suomalmeista. Vuonna 1746 vuorikollegio myönsi manttaalikomissaari Brynolf Brunoulle sanotun ruukin perustamisoikeuden, johon kuului masuuni, yksi kankirautavasara ja kaksi ahjoa. Masuuni ja vasara valmistuivat kuitenkin vasta 1751, ja muutenkin ruukin toiminnassa oli jatkuvasti melkoisia hankaluuksia. Rahvas, jota kaskikiireittensä takia ei saatu taipumaan vapaaehtoisesti polttamaan hiiliä ja nostamaan malmia ruukin tarpeisiin, suhtautui alituisten kahnausten ja häätöuhkan alaisena vihamielisesti tehtaaseen. Pari kertaa (1772, 1778) tulipalokin vaurioitti ruukkia. Vuotuistaonta ei noussut kuin muutamaan kymmeneen kippuntaan. Tiheät omistajavaihdokset ja liikepääomien puute vaikuttivat sen, että ruukki oli yhä 1700-luvun lopulla erittäin kehnossa tilassa. Savon alisen kihlakunnan kruununvouti Krogerus kertoikin vuonna 1814, että ”Juantehtaan rautaruukki on sen ensimmäisestä perustamisesta alkaen ollut ja tullee vastedeskin olemaan sellaisessa voimattomuuden tilassa, että se ei ole voinut likimainkaan varustaa maakuntaa kankirautatarpeilla ja vielä vähemmän manufaktuuritaoksilla”. Liikennevaikeudet olivat tietenkin myös tämän yrityksen heikkoon asemaan suurimpana syynä kuten moneen muuhunkin Savon talouselämän puutteellisuuteen. Ruukin syrjäisen sijainnin vuoksi ei mitään vientiä merikaupunkeihin voitu ajatella, vaan oli tyydyttävä tuottamaan rautaa vain vähäistä paikalliskulutusta varten. Siinäkin oli vielä pakko vain vaihtokauppaa harjoittaa. Hiilten saannin vaikeus joka erittäinkin ahkerasta kaskeamisesta lisääntyi, niin ikään haittasi Juankosken toimintaa. Vasta 1850-luvulla, putlausmenetelmään siirryttyä ja liikenneolojenkin vähitellen jo helpottuessa, tehtaan toiminta vihdoin pääsi laajenemaan. Tuotteet myytiin etupäässä Pietariin. Vuonna 1874 Juantehtaan metsien ilmoitettiin olleen 40.000 tynnyrinalaa, joten hiilen saanti oli huomattavasti helpottunut, ja sitä paitsi ruukki saattoi käyttää hyväksi myös sen yhteyteen perustetun sahan sahausjätteitä. Kahteenkymmeneen vuoteen eivät hiilien hinnat olleet enää 1874 mennessä nousseet.261 Juantehdas oli päässyt jaloilleen.

Juantehtaan lisäksi Savoon kohosi vähin erin muitakin rautaruukkeja. Näistä on ennen kaikkea mainittava Varkauden tehdas, jonka yliadjutantti vapaaherra Gustaf Wrede perusti Huruskosken varteen vuonna 1815. Siihen kuului masuuni, kalkkirautavasara ja ahjo 450 kippunnan taonnalle sekä yksi nippu- ja kaksi naulavasaraa. Masuuni valmistui kuitenkin vasta 1820, ja Varkaudenkin tehdasta, kuten Juankoskea, vainosivat alkuaikoina taloudelliset ja muut vaikeudet. Hiilien jopa itse järvimalminkin saanti oli huonoa, samoin kelvollisten työmiesten. Tällaisten perusedellytysten puute aiheutti tietenkin sen, että takkiraudan tuotanto jäi tehtaassa aivan merkityksettömäksi, ja ennenpitkää Varkaudessakin sahaliike tuli heikon rautateollisuuden tueksi.262

Iisalmen pitäjän runsaat järvimalmit houkuttelivat perustamaan Jyrkkäkoskelle masuunin, jossa ensimmäinen puhallus alkoi 1835. Täällä ei ollut puutetta malmista enempää kuin hiilestäkään, mutta kun kuljetusmatka Pietariin, valutakkiraudan ainoaan myyntipaikkaan, oli kovin pitkä, ei edullista menekkiä syntynyt ennenkuin Jyrkkäkosken takkirauta sai varman ostajan Varkauden ruukista. Vuonna 1855 täällä pantiin alulle myös manufaktuuritakomo, myöhemmin myös saha ja mylly.263

Pieksämäen Haapakoskeen perustettiin vuonna 1844 masuuni, jonka lisäksi siihen kuului vuodesta 1849 lähtien kankirautapaja. Tämänkin ruukin toiminta oli varsin heikkoa ja syynä jälleen niukat järvimalmivarat, menekki- ja kuljetusvaikeudet, talonpoikain haluttomuus hiilenpolttoon ja tietenkin ennen kaikkea pääomien puute.264 Joroisten Huutokoski sai toimiluvan 1858, ja sen masuunissa suoritettiin ensimmäinen puhallus 1863; putlaus- ja valssilaitaksen toiminta oli alkanut jo 1859. Ruukki oli maamme suurimpia, toimi venäläisin pääomin (Putilov) ja loi lyhyenä loistokautenaan – vuonna 1884 pietarilainen yhtiö alotti ruukin purkamisen – paikkakunnalle melkoista vilkkautta mutta houkutteli myös lähiseudun talonpoikia metsien myyntiin ja heittämään peltonsa hulhavalle. Aivan aikakauden lopulla (1868) perustettiin niin ikään venäläisinä yrityksinä Karttulaan rautaruukki sikäläisten järvimalmien jalostamiseksi ja Rantasalmen Oravitaipaleeseen toinen lähinnä raaika-aineen saamiseksi Putilovin pietarilaisiin rauta­ja teräsvalimoihin.265

Monessa tapauksessa näihin maakunnan rautaruukkeihin liittyi myös sahalaitoksen toiminta. Savon sahateollisuuden 1700-luvun heiveröisistä alkuvaiheista on jo aikaisemmin kerrottu (siv. 866). Kaskeamisen rinnalla tämä uusi metsätalouden muoto jäi melko vähäiseksi vielä seuraavankin vuosisadan alkupuolella. Oman aikamme olosuhteista katsottuna on tällaisille ilmiöiden pienillekin alkuaiheille ollut suotava historiallisessa esityksessä sijansa, koskapa kehityksen myöhemmät vaiheet osoittavat niiden kuuluvan vähäisinä ituina suurten asioiden yhteyteen. Alullaan olleen puutavaraliikkeen vaiheet olivat tärkeitä erittäinkin sen vuoksi, että sen kasvava merkitys johonkin määrin vastasi mesänkäytössä samanaikaisesti vähenevän kaskenpolton supistumista ja peltoviljelyksen laajenemista. Siinä oli käynnissä hiljainen mutta koko maakunnan talouselämän mullistava kumous: savolainen viljantuotanto oli vetäytymässä metsästä peltoon ja metsä siis ikään kuin rauhoittumassa varsinaisen puutavaraliikkeen, eritoten juuri sahateollisuuden raaka-aineeksi. Tämän suurteollisuudeksi yrittävän ja vihdoin pääsevän puutavaraliikkeen vaiheiden kuvaus kokonaisilmiönä kuuluu kuitenkin jo toisen kertojan esitettäviin seikkoihin.

Vaikka Savon teollisuuslaitosten merkitystä maakunnan koko talouselämän puitteissa ei tässä kuvattavana aikana vielä voidakaan paljoksi arvioida, antoivat ne toki jo jonkin verran väestölle työtilaisuuksia ja kartuttivat ainakin ohimenevästi varmaan myös monen yrittäjänkin varallisuutta. Edellä olevat numerotiedot Savon tehtaista toimeentulonsa saaneen väestön määristä tarjoavat lopuksi edes jonkinlaisen kokonaiskuvan siitä kehitysvaiheesta, jonka Savossa syntynyt teollinen yritteliäisyys oli tavoittanut vuoteen 1870 mennessä.266

Back To Top