Autio maa saa asukkaat

ENSIMMÄISET IHMISET

Noin yhdeksän tuhatta vuotta sitten ilmasto muuttui Suomessa lämpimäksi ja kuivaksi, ja mäntymetsiä alkoi kasvaa alueille, joilla aikaisemmin oli ollut tundraa ja sitten kituliasta koivumetsää. Mänty levisi aina Lapin rajoille asti, kesät olivat lämpimiä ja lyhyitä, talvet pitkiä ja kylmiä. Tähän ilmastoon saapuivat ensimmäiset ihmiset, joista on merkkejä Suomen alueella. Heinolasta löydetty reenjalas osoittaa, miten he ovat kuljettaneet tavaroitaan hankia pitkin, Kirkkonummelta tavattu hirvenkoivesta tehty luutuura on ehkä todistus heidän harjoittamastaan talvikalastuksesta.¹

Vaikka nämäkin yksinään löydetyt esineet antavat välähdyksen ihmisistä ja heidän ympäristöstään, pari varhaista asuinpaikkaa kertoo enemmän. Paltamossa sijaitsevat asuinpaikat Kaarre ja Kitusenmutka liittyvät ehkä sellaiseen väestöön, joka on alkuaan lähtenyt liikkeelle Itä- ja Kaakkois-Euroopan mammutinmetsästäjien alueilta. Tämä väestö on hallinnut suurten nisäkkäiden pyynnin, ja se on seurannut hirviä ja peuroja pohjoiseen, missä se on löytänyt myös hyljelaumat ja lohiapajat. Työkalunsa nämä ihmiset ovat jo Itä-Karjalassa valmistaneet kvartsista, ja siitä ovat suurimmaksi osaksi myös paltamolaisten asuinpaikkojen esineet.²

Lahden Ristolan asuinpaikka, joka on sijainnut muinaisen Ancylusjärven rannalla, todistanee aivan toiselta taholta tulleesta väestöstä. Löytöjen joukossa on kymmenkunta korkeatasoista pientä piiesinettä, jotka on valmistettu samaan tapaan kuin virolaisen Pullin asuinpaikan esineet. Niitä on arveltu etelästä saapuneen uudisasukkaan henkilökohtaiseksi omaisuudeksi, sillä Suomessa piitä ei ole luontaisena.³

Pullin ja muiden Viron varhaisten asuinpaikkojen eläinjätteistä päätellen kalastuksella on ollut tärkeä sija toimeentulossa. Niinpä onkin mahdollista, että tulokkaat etelästä ovat olleet uusia kalavesiä etsimässä. Siihen viittaa myös Antreassa Karjalan Kannaksella tehty verkkolöytö, jonka yhteydessä olleiden kivi- ja luuesineiden kaltaisia on myös tavattu virolaisilta löytöpaikoilta.⁴

Ihmisiä on siis saapunut Suomen alueelle ainakin kahdelta suunnalta, ja ilmeisesti nämä molemmat väestöt ovat täällä sopeutuneet käyttämään luun ja sarven ohella kvartsia tarve-esineisiinsä. Idästä tulleet olivat jo aikaisemmin tottuneet kvartsiin, ja näin heille sopeutuminen Suomen oloihin ei ollut vaikeaa. Etelästä tulleille ihanteellisesti lohkeava pii saattoi olla tutumpi materiaali, mutta Suomessa näidenkin oli turvauduttava kvartsiin.

Ville Luho loi 1950-luvulla käsitteen ”Askolan kulttuuri”, jota hän piti eräisiin Porvoon jokilaaksossa sijaitseviin asuin paikkoihin vedoten vanhimpana Suomessa. Tämän kulttuurin kannattajat olisivat hänen mukaansa käyttäneet aluksi pelkästään kvartsia työkaluihinsa ja jäljitelleet kvartsia työstäessään piiesineiden muotoja.⁵ Myöhemmin Askolan asuinpaikkojen korkea ikä on asetettu kyseenalaiseksi ja väitetty myös, että kvartsi- ja piiesineistöä ei voisi lainkaan verrata toisiinsa, koska nämä ainekset lohkeavat aivan eri tavoin työstettäessä.⁶ Tosiasiaksi kuitenkin jää, että kvartsi on ilmeisesti vanhin mineraaliperäinen täällä käytetty työkalujen materiaali, ja todennäköisesti juuri niiden asuinpaikkojen joukosta, joilta saadaan pelkästään kvartsiesineistöä, löytyvät ihmisten vanhimmat asuinsijat Suomessa.

Savonkin alueelta tunnetaan asuinpaikkoja, joilta on pintalöytöinä saatu pelkästään kvartsia, mutta tämän ei välttämättä tarvitse merkitä näiden korkeata ikää. Kvartsia on käytetty Suomessa pieniin työkaluihin kautta koko kivikauden, ja näitä valmistettaessa syntyneiden iskentäjätteiden, ns. iskosten avulla, joita pitkään asutuilla paikoilla voi olla sata- jopa tuhatmäärin, on monet nuoremmatkin asuinpaikat ensi kertaa keksitty. Vielä rautakaudellakin niillä on ollut käyttöä, sillä esimerkiksi eräässä Kalannista löydetyssä röykkiössä yksi hautaus oli kokonaan valkoisen kvartsimurskan ympäröimä.⁷ Kerrotaanpa ”ukonkiviä” kylvetyn peltoihin paljon myöhemminkin matojen karkoittamiseksi ja hyvän sadon saamiseksi.⁸ Niinpä kvartsilöydösten todellinen merkitys voidaan määrittää vasta perusteellisten ja huolellisten tutkimusten jälkeen.

Toistaiseksi merkit Suomen vanhimmista asukkaista ovat hajallaan ja harvassa. Vasta siitä vaiheesta, jolloin ihmiset olivat jo oppineet hyödyntämään paikallisia kivilajeja, alkavat tietomme olla runsaampia. Tätä ns. Suomusjärven kulttuuria, joka on saanut nimensä etelärannikon runsaslöytöisen pitäjän mukaan, tunnetaan pääasiassa rannikon asuinpaikkojen perusteella. Järvialueelta on kuitenkin melkoinen määrä irrallisina löydettyjä tähän aikaan kuuluvia esineita, Joten noin kolmen sadan tunnetun asuinpaikan sijoittaminen kartalle ei kerro ihan koko totuutta ihmisten liikehdinnästä.⁹

Mikäli uusimmat Suomen kivikautiselle esineistölle annetut ajoitukset pitävät paikkansa, ihmisiä on liikkunut Savonkin alueella jo 8 000–8 500 vuotta sitten.¹⁰ Sellaista esineistöä, jota esiintyy rannikon vanhimmilla asuinpaikoilla, on löydetty puolilta pohjoisinta Savoa, ja ainakin kymmentä tällaista löytöpaikkaa on arveltu todellisiksi asuinpaikoiksi.¹¹ Kaivauksia näillä ei ole suoritettu, eikä myöskään ole perusteellisesti selvitetty, miten ne suhtautuvat Saimaan vesistön muinaisiin muutoksiin.

PYYNTIYHTEISÖ

Se väestö, johon Suomusjärven kulttuuri -nimitys yhdistetään, asui todennäköisesti pieninä ryhmäkuntina rannikon saarten suojaamissa poukamissa. Mieluisimpia asuinpaikkoja olivat kuivat ja aurinkoiset etelärinteet aivan lähellä vettä, josta pääasiallinen toimeentulo saatiin. Asuntona oli luultavasti kevytrakenteinen kota tai pelkkä tuulensuoja, jollaisista ei ole jäänyt paljonkaan jälkiä maahan.

Toistaiseksi ainoa jokseenkin selvä kodanpohja tältä ajalta on tullut esiin Ville Luhon kaivauksissa Honkajoen Lauhalan Myllyluomassa Pohjois-Satakunnassa. Tämä kota on ollut jokseenkin soikea muodoltaan ja varustettu pienellä etelään antavalla eteisellä. Katon keskellä on luultavasti ollut savuaukko ja sen alapuolella kivetön kuoppaliesi. Kotatolpat ovat olleet jokseenkin tukevia ja tyvestään tulen avulla teroitettuja, sillä ne näkyivät maassa 20–25 cm:n läpimittaisina hiililäikkinä. Kolme selvää läikkää oli kodan keskiosassa, ja ne olivat luultavasti jälkiä katon kannatuspaaluista, joiden varassa lepääviin runkoihin seinäpuut olivat nojanneet. Seininä on luultavasti ollut tuohiliuskoja ja/tai taljoja. Itse kodan pinta-ala on ollut vähän yli 30 m², eteisen noin 6 m².¹²

Tämä kota on ollut jonkin verran suurempi kuin Sakari Pälsin Säkkijärvellä tutkima myöhemmän kivikauden asumus, jonka perusteella hän on hahmotellut kivikauden perhelaitosta. Pälsin mukaan parinkymmenen neliömetrin lattiapinta­ala on alkeellisissa oloissa riittänyt makuu- ja oleskelutilaksi ainakin viidelletoista hengelle.¹³ Näin ollen Honkajoen asumus olisi saattanut majoittaa yli kahdenkymmenen jäsenen suurperheen. Tämän kokoisia olivat ehkä ne pyyntikunnat, jotka ilmestyivät Savonkin vesille Suomusjärven kulttuurin aikaan.

Tuon ajan pyyntiyhteisöjen elämä on kuviteltu hyvin liikkuvaksi, ja sen tähden tukevatekoiset asunnot eivät olisi näille sopineet. Kun saalis paikalta loppui, kerättiin irtain omaisuus sulan veden aikana ruuheen tai lautalle, talvella koirien tai ihmisen itsensä vetämään rekeen, ja muutettiin uuteen paikkaan, missä riistaa oli runsaammin. Näin sama pyyntikunta liikkui laajalla alueella, tuli ehkä joka vuosi uudelleen samalle paikalle, jossa tiesi saalista olevan, tai antoi houkutella itsensä yhä uusille apajille.

Mahdollisesti elämä oli kiertelevämpää kesäisin, talvisin paikallaan pysyvämpää, mutta ainakaan vielä ei ole kyetty erottamaan tämän väestön piirissä erikseen talvi- ja kesäasuinpaikkoja. Ehkäpä siinä vaiheessa, kun asuinpaikkojen luuainesta on enemmän määritetty, voidaan saaliiden koostumuksen perusteella päätellä, mihin aikaan vuodesta milläkin asuinpaikalla on oleskeltu.

Luututkimusten luotettavuutta haittaa kuitenkin se, että vain sellaiset luut, jotka ovat joutuneet tulen kanssa tekemisiin, ovat asuinpaikoilla säilyneet, eikä meillä ole tietoa siitä, millaisten oikkujen mukaan kivikauden ihmiset ovat heitelleet luita liesiinsä. On myös täysin mahdollista, että suuret eläimet nyljettiin ja paloiteltiin jo kaatopaikalla, ja näin näiden kaikkia osia ei tuotu asuinpaikalle. Sarvista, luista ja suurista kalanruodoista valmistettiin myös varmaan paljon työ­ ja tarvekaluja, ja kenties tämäkin vaikutti siihen, mitä päätyi jätteinä tulisijojen liekkeihin.

Ari Siiriäinen on kuitenkin tähän mennessä tehtyjen luuanalyysien perusteella uskaltanut päätellä, että vanhin pyyntiväestö olisi Suomeen tullessaan ollut pääasiassa hirvenpyytäjiä, jotka olosuhteisiin sopeutuen olisivat käyttäneet tasapuolisesti hyväkseen alueen tarjoamia mahdollisuuksia. Niinpä heidän riistansa joukossa olisi ollut melkein tasaveroisesti hirviä ja hylkeitä, runsaasti myös majavia, muita nisäkkäitä, kaloja ja lintuja.¹⁴

TULI JA AURINKO YSTÄVINÄ

Ihmisen toiminnan selvimpiä jäännöksiä vanhimman kivikauden asuinpaikoilla ovat erilaiset liedet. Ne eivät suinkaan kaikki ole olleet asuntojen sisällä, vaan useimmat avoimella rantahietikolla, missä suurin osa arkisista askareista toimitettiin. Toiset asuinpaikoilta tavatut liedet on rakennettu mukulakivistä, toiset ovat vain palaneen maan ja hiilien täyttämiä kuoppia hiekassa. Tulisijojen kokokin vaihtelee vajaasta metristä kahteen metriin, toiset on rakennettu tasaiselle maalle, toiset selvästi kuoppiin. Luultavasti niitä on käytetty erilaisiin tarkoituksiin.¹⁵

Suurten parimetristen kuoppaliesien kivien hehkussa ehkä kuivateltiin pukimia, paistettin kalaa ja pikkuriistaa. Niiden yllä savustettiin lihaa ja kalaa ja niiden läheisyyteen ripustettiin erilaisia ruoka-aineita kuivumaan. Niistä voitiin poimia kuumenneita kiviä lämmön lähteiksi ja veden kuumentamiseen. Onpa Sakari Pälsi loihtinut esiin kuvitelman, että ne olisivat voineet toimia alkeellisten telttasauno­jen kiukaina.¹⁶

Silloin, kun saviastiat eivät vielä olleet ilmestyneet pyyntikansan elämään, riis­tan valmistus syötäväksi tapahtui varmaan suurimmaksi osaksi paistamalla. Kaikki nokisia kiviä sisältävät kuopat eivät siten välttämättä ole jälkiä avoliesistä, vaan niiden joukossa voi olla paistokuoppia, joihin tuoheen käärityt lihat ja kalat, mahdollisesti juuret ja sienetkin, on peitetty hehkuvien kivien väliin muhimaan.

Kuumaa vettä tarvittiin esimerkiksi tuohen ja siteiksi käytettyjen juurten, puunkuoriliuskojen ja vitsasten pehmittämiseen. Kun tulta kestäviä astioita ei ollut, vesi kuumennettiin puunrungosta koverretussa sammiossa, johon nosteltiin nuotiosta tulikuumiksi hehkutettuja kiviä. Asuinpaikoilta tavatut hajalliset mustat ja mureiksi palaneet kivet saattavat olla peräisin näistä toimista.

Tulenteko hankaamalla sujui varmasti kivikauden ihmiseltä näppärämmin kuin nykyajan partiopojalta, mutta siitä huolimatta elävä tuli oli arvokas asia, jota varmaan vaalittiin huolella. Niinpä jotkin asuinpaikkojen pienikokoiset mutta syvälle ulottuvat palomaaläikät voivat olla tulensäilytyskuoppia, joissa hiilet ovat kyteneet yön yli.¹⁷

Asuinpaikoilla roihuavat valkeat karkottivat luultavasti pedot kauemmaksi ja kohottivat mielialaa pimeimpänä aikana. Ne saattoivat myös olla oppaina kalastajille, jotka ruuhillaan olivat liikkuneet hieman kauemmaksi kotirannoilta.

Majojen sisällä poltetut tulet olivat ehkä enemmän valon kuin lämmön lähteitä. Sakari Pälsi on arvellut, että myöhempien arktisten kansojen tapaan lämpöä olisi tavoiteltu turkisten käytöllä eikä niinkään tulen avulla.¹⁸ Kivikauden kota oli pehmeiksi muokattujen taljojen täyttämä lämmin, joskaan ei ehkä sulotuoksuinen pesä, johon väsyneet pyyntimiehet ryömivät raskaan urakkansa jälkeen.

On myös muistettava, että ilmasto oli todennäköisesti lämpimämpi kuin nykyään jo ensimmäisten ihmisten saapuessa Suomen alueelle. Se lämpeni koko ajan muuntuen lähes 8 000 vuotta sitten samalla kosteaksi, niin että jaloja lehtipuita kasvoi Kainuussa asti. Tuhansien vuosien ajan ilmasto oli täällä yhtä lämmin kuin nykyisin Keski-Euroopassa.¹⁹ Niinpä pyyntikansaa ei pidä kuvitella pelkästään jäällä palelevina pilkkijöinä, vaan myös lämpimän kesän kalastajina.

VAINAJAT ASUINPAIKOILLA

Pyyntiyhteisöjen jäsenet hautasivat vainajansa asuinpaikoilleen, mutta ei ole lainkaan varmaa, että he jäivät asumaan hautojen vierelle. Kenties he siirtyivät välittömästi toiselle, vaikkakin ehkä lähellä sijainneelle rannalle, ja vasta useiden vuosien päästä joku toinen ryhmä sattui asettumaan samalle paikalle. Se, että asuinpaikka­ kerrosta tavataan hautojen päällä²⁰, ei vielä osoita arkisten toimien jatkuneen paikalla välittömästi hautauksen jälkeen.

Toistaiseksi tämän ajan hautoja on tavattu vain Vantaalta ja Kuortaneelta²¹, mutta se johtunee tutkimustilanteesta ja osittain myös siitä, että on hyvin vaikea havaita yksinkertaisia maahautoja, joissa ei ole huomiota herättäviä esineitä tai säilyneitä luurangon osia. Niinpä ne haudat, jotka toistaiseksi on kiistatta hyväksytty tähän aikakauteen kuuluviksi, ovat sisältäneet punamultaa. Kuopat ovat olleet vajaan kahden metrin mittaisia ja vajaan metrin levyisiä, syvyydeltään 50–70 cm. Punamulta on siroteltu vainajan päälle, millä toimenpiteellä tälle on ehkä tahdottu antaa takaisin ”elämän väri”.

Joskus kuopissa on ollut kvartsi-iskoksia tai pyöreitä luonnonkiviä, jotka mahdollisesti ovat alkuaan olleet tuohella ympäröityjä verkon painokiviä. Ehkäpä kivikauden kalastaja on saanut työvälineensä, verkon tai ainakin vähäisen osan siitä, mukaansa hautaan. Kun tuohisiteet ja kasviskuiduista tehty verkko ovat maassa hävinneet olemattomiin eikä kaarnakohoistakaan ole mitään säilynyt, vain kivet ovat jäljellä.

Tiedämme kuitenkin muiden löytöjen, mm. Äänisen Porosaaren kalmiston perusteella, että vastaavan ajan haudoissa on ollut runsaastikin esineitä: eläinten hampaista tehtyjä koruja, luisia ja sarvisia työkaluja ja kulttiesineitä.²² Niinpä ei ole mahdotonta, että haudoissa täälläkin on alkuaan ollut runsaampi varustus, mutta suomalaisessa maaperässä se on täydellisesti hävinnyt. Vain tummemman punaiset läikät muutenkin punertavaksi palaneessa tai ruskehtavaksi likaantu­ neessa asuinpaikkakerroksessa osoittavat vainajien leposijat.

PYYNTIMIEHEN VÄLINEET

Se, että Suomusjärven kulttuurin väestö on harrastanut kalastusta, käy ilmi paitsi asuinpaikkojen sijainnista, myös eräistä esinemuodoista. Asuinpaikoilta löydetään pieniä reikäkiviä, pieniä pyöreitä mukulakiviä ja pienehköjä pyöreitä kivile­vyjä, jotka hyvin ovat sopineet verkkojen painokiviksi. Niiltä on saatu myös kalanruotoja, jotka osoittavat pyydetyn ainakin haukia, kuhia, ahvenia, lahnoja ja muita särkikaloja.²³ Ongenkoukut ja muut tarpeelliset välineet ovat luultavasti olleet luusta. Verkot on voitu punoa pajunkuorisäikeistä, joiden käytöstä Antrean kuuluisa verkkolöytö todistaa²⁴, tai mahdollisesti nokkosen kuiduista.

Vanhimman pyyntiväestön jousen ja nuolen käytöstä ei ole todisteita, mutta nämä ovat voineet olla kokonaan orgaanisista aineista, puusta, luusta ja sarvesta, jotka eivät ole säilyneet. Hienosti hiottuja lehdenmuotoisia liuske-esineitä, joita on löydetty viitisentoista Savonkin alueelta²⁵, on yleensä pidetty keihäänkärkinä, mutta mahdollisesti niitä olisi voinut käyttää myös leikkaamiseen. Ari Siiriäinen on pitänyt niitä nimenomaan suurriistan nylkemistä varten kehitettyinä veitsinä: Hän väittää niiden esiintymisen tukevan olettamusta, että hirvenmetsästyksellä on ollut tärkeä merkitys Suomusjärven kulttuurin väestön ravinnonhankinnassa.²⁶  Toisaalta liuskekärjillä olisi aivan hyvin voitu terittää hyljekeihäitäkin²⁷, joten pelkästään niiden avulla tuskin päästään selville siitä, mitä riistaa on pyydetty.

Toinen Suomusjärven kulttuurin väestön jälkeensä jättämä esine, jonka tarkoituksesta on esitetty monta mielipidettä, on suppiloreikäinen pallonuija. Sellaisia on pidetty milloin hyljenuijina, milloin nahkahihnan varassa lingottuina kuulakivinä, kaivinkepin tai luutuuran painoina.²⁸ Vaikka ne reiällisinä luontevimmin selittyvät nuijien päiksi, reiän pienuutta on pidetty todistuksena jo takin muusta käytöstä. Jos kuitenkin varsi vain päästään on ollut ohennettu reikään sopivaksi, ja reiän läpi on pujotettu varteen kiinnitetyn nahkahihnan päät, joilla pallomainen kivi on sidottu paikalleen, ei rakenne ehkä ole ollut lainkaan heikko. Ainakin kulttinuijana tällainen olisi hyvin kestänyt.

Pallokiviä on näet epäilty kulttiesineiksi tai päällikön merkeiksi, koska ne ovat usein koristeltuja. Niinpä Savonkin vajaasta kahdestakymmenestä nuijakivestä kolme on somistettu piirroksin.²⁹

Siilinjärven Kasurilan kylästä löydetty pallokivi on merkittävä sen tähden, että se on löydetty läheltä leveälehtisen liuskekärjen löytöpaikkaa. Torsten Edgren on arvellut, että ne olisivat asuinpaikkalöytöjä, vaikka samasta pellosta ei toistaiseksi ole muuta löydettykään.³⁰

Kasurilan nuijanpäästä on jäljellä vain vajaa puolikas, mutta luultavasti se on alkuaan ollut läpimitaltaan n. 85 mm. Pinta on kauttaaltaan koristettu vyöhykkeillä, joissa on vuoroin vasemmalle, vuoroin oikealle kallistuvia viivoja. Katkelmassa näkyy varsinaisen varsire1an lisäksi jälki toisestakin reiästä, joka jostain syystä on tehty kohtisuoraan vanhempaa reikää vasten. Ehkä esine on lohjennut juuri tätä reikää tehtäessä.

Kiuruvedeltä saatu nuijanpää on jonkin verran isompi, suurimmalta halkaisijaltaan yli 10 cm, ja se on jokseenkin ehjä. Siinä on piirtokoristelua vain osassa pintaa, mutta luonteeltaan tämä on aivan samanlaista kuin Siilijärven esineessä.

Kolmas koristettu nuija, joka kuulunee tähän aikaan, on löydetty Pielaveden Koivujärven kylästä. Se ei ole pallomainen, vaan luultavasti luontainen vuolukiven kappale, johon on tehty reikä. Kiven pinta on kauttaaltaan koristettu, ja vaikka kuviot tässäkin muodostuvat viivaryhmistä, sommittelu on rikkaampaa. Mahdollisesti jotkin viivat on tehty alkuperäisen koristelun päälle myöhemmin. Tämän kiven lähettyviltä on löydetty alkeellinen kirves, joka kuuluu Suomusjärven kulttuurin tavallisimpiin esinemuotoihin³¹ ja löytöpaikka on todettu myöhemmin (1983) asuinpaikaksi.

Luho on pitänyt piirtokoristeisia nuijia Suomen vanhimman taiteen ilmauksina, mutta Edgren on halunnut nähdä niissä myös maagista sisältöä.³² Yksinkertaisilla viivoilla on saattanut olla sen ajan ihmisille aivan selvä merkitys, jota emme osaa arvata. Entäpä, jos jokaista viivaa kohti olisi pitänyt kaataa hirvi ja jokainen silloin olisi tiennyt, että kauttaaltaan koristettu nuija on vain suurilla metsästäjillä.

Muitakin reiällisiä nuijia on tullut käyttöön jo vanhimman pyyntikulttuurin aikana. Käyrät ns. korppihakut ja ristinmuotoiset reikäaseet ovat varmasti muotoiltuja ja lienevät sukua toisilleen. Edelliset ovat ilmeisesti skandinaavista alkuperää ja niitä esiintyy pääasiassa vain Pohjois-Suomessa, mutta ristinmuotoisia nuijia on useita Savonkin löydöissä.³³ Ne ovat muodoltaan selvästi aseita, joiden terävien kärkien voi olettaa tehneen kuolettavaa jälkeä sekä ihmisten että eläinten kanssa taisteltaessa.

METSÄNKAATAJAN JA RUUHENVEISTÄJÄN TYÖKALUT

Pyyntiväestön tärkeimpiä työvälineitä olivat kirveet, joiden avulla puut kaadettiin kodan rungoiksi ja erilaisia tarvekaluja varten, polttoaineeksi ja pyydyksiksi. Käytännön kokeissa on kyetty osoittamaan, että kivikirves ei suinkaan ollut tehoton työväline. Sillä varmaan suoritettiin kaikki karkeampi muotoilukin siihen aikaan, jolloin välineistö ei vielä ollut monipuolistunut. Vanhimmat kirveet, joita on löydetty Savon alueelta³⁴, ovat iskemällä muotoiltuja ja vain terästä hiottuja. Todennäköisesti niitä on vartettu sekä nykyisten kirveiden tapaan että varteen nähden poikittain kuten kuokkia. Niissä ei ole varsireikää, joten välikappaleena on ehkä käytetty luutuppea tai sitten varressa on ollut uloke, johon kivinen kirveenterä on sidottu.³⁵

Kaikkein suurinta voimaa vaativissa puutöissä on ehkä käytetty kiviesinettä, joka arkeologien kielenkäytössä sai aluksi harhaanjohtavan nimen ”kehdonjalaksen muotoinen kuokka”. Tämä on tukevatekoinen työkalu, kaarevaselkäinen ja paksuin keskeltä. Vanhimmissa esineissä on vain yksi terä, mutta myöhemmin on valmistettu myös kaksiteräisiä kappaleita, kaikkein nuorimmat ovat käyriä ja harjavaselkäisiä. Vaikka ne muodoltaan saattavat muistuttaa hakkuja tai kuokkia, ei niitä ole käytetty maan möyhentämiseen eikä juurten kaivamiseen; niiden terät eivät ole kuluneet siten. Niinpä ne luultavasti ovat määrättyä tarkoitusta, ehkä ruuhen kovertamista varten kehitettyjä kirveitä.³⁶

Kun karkein hakkaus – ehkä tultakin apuna käyttäen – oli suoritettu, työtä voitiin jatkaa erilaisilla kourutaltoilla. Näitä oli monen pituisia ja kokoisia, ja jo vanhimman pyyntikulttuurin aikaan kuuluvat sukkulanmuotoiset, käyräselkäiset kourutaltat ovat varmaan soveltuneet erikoisen hyvin juuri ruuhien ja sammioiden kovertamiseen.

Vaikka sangen monia kivikauden esineitä nimitetään tahoiksi, ei ole lainkaan varmaa, että niitä on käytetty talttojen tapaan. Ne ovat aivan hyvin voineet olla vartettuja kuin kirveet, jolloin iskuun on saatu voimaa raskaan varren avulla. Talttojen ja kirveiden joukossahan on myös sellaisia, joiden molemmat päät on muokattu teräksi, joten niiden päähän ei mitenkään ole voinut suunnata lyöntiä. Todennäköisesti pienimpiä näistä on vaihdettu toisin ja toisin päin sarvitupen avulla. Jotkut kaksoistaltat ovat kuitenkin niin pitkiä, että varren olisi voinut kiinnittää niiden keskelle. Tällainen hakkua muistuttava työkalu,jossa toinen on tasa- ja toinen kouruterä, olisi ehkä ollut kätevä erilaisissa veistotöissä.

Pienimpiä kourutalttoja käytettiin ehkä ihan sellaisinaan reikien kovertamiseen, jollei sitten reikiä jyrsitty yksinkertaisesti teräväsärmäisillä kvartsikappaleilla. Sen, että reikiä osattiin tehdä puuhunkin eikä vain kiviesineisiin, todistavat jalaslöydöt, mutta ilmeisesti tekniikka ei voinut olla aivan sama molemmissa. Vaikka hakkaa­ minen soveltui kumpaankin, kiviä puhkaistaessa käytetty kairaaminen olisi puuhun sovellettuna päättynyt tulipaloon. Niinpä puusepät saivat tyytyä nyrhimään ja koverteluun.³⁷

Erilaiset pujotukset ja solminnat olivat varmaan tärkeitä silloin, kun nauloja ei vielä ollut keksitty. Sidontatarpeet saatiin puiden kuorista, juurista, jänteistä ja nahkahihnoista, vaikkakin vain harvoin näitä taidonnäytteitä on tallella. Antrean verkossa ja Sulkavan, Tervon ja Puumalan verkonkiveksissä on kuitenkin säilynyt todisteita siitä, miten pajunkuorta ja koivuntuohta on hyödynnetty. Ilmeisesti kivikauden mies osasi käytellä liimaakin, sillä Antrean luutikarissa kiinni olleet kvartsiterät oli kiinnitetty jollakin mustalla aineella. Sakari Pälsi on arvellut, että se olisi ollut pohjoisten luonnonkansojen tuntemaa liimaa, jota valmistetaan verestä, kalan mädistä ja pihkasta.³⁸

KIVISEPPIÄ JA KAUPPIAITA

Suomusjärven kulttuurin vanhimmat kirveet valmistettiin irrottamalla iskuin kiviliuskoja raaka-ainekappaleen reunoista kummaltakin puolen, niin että esineen poikkileikkaus muodostui suiponsoikeaksi. Hiontaa oli vain nimeksi kirveen terässä. Itä-Suomessa tunnettiin kuitenkin toinenkin muotoilutapa, tikutus eli pistehakkuu, jossa kovemmasta materiaalista tehdyn puikon avulla irrotettiin pieniä palasia karkeasti hakatun teelmän pinnasta, kunnes haluttu muoto oli saavutettu. Pistehakkuun jälki oli niin kaunis, että näitäkään esineitä ei yleensä hiottu kuin terältä.³⁹

Pistehakkuuta voitiin käyttää paitsi kirveiden myös reikänuijien muotoilussa. Vanhin tapa tehdä näihin reiät oli hakkaus, joka suoritettiin kahdelta puolelta, kunnes kivi meni puhki. Kun aukko oli sopivasti väljennetty, jäi se kuitenkin kaksoiskartion muotoiseksi. Samantapainen lopputulos tuli silloinkin, kun työ suoritettiin kummaltakin sivulta täyskairaamalla, mutta jos kairaus tehtiin vain yhdeltä puolelta, oli tuloksena suppilomainen reikä. Jotkin Suomusjärven kulttuurin suppiloreikäisistä pallonuijista on puhkottu juuri näin, mutta joukossa on – nimestä huolimatta – myös kahdelta puolen kairattuja.

Pienesineet, kaapimet, uurtimet, veitset, purat ja tikkauspuikot valmistettiin pääasiassa kvartsista, jota käsiteltiin pieniä lastuja iskemällä, kunnes saatiin haluttu muoto. Kvartsi oli oikukas materiaali, ja sen tähden hukkapaloja syntyi runsaasti, mutta usein näitäkin voitiin ihan sellaisinaan käyttää johonkin työhön. Näin syntyi niin kutsuttuja käyttöjälkisiä kvartseja, jotka olematta varsinaisia esineitä ovat selvästi kuluneet käytössä.

Väestö, joka oli aluksi valinnut työvälineittensä raaka-aineiksi melkein millaisia kiviä tahansa, oppi vähitellen käyttämään hyväkseen suomalaiset kivilajit, joiden joukosta löytyi todella hyviäkin. Kvartsia ja kvartsiittia on arveltu valitun ensimmäiseksi sen vuoksi, että jotkut niiden värimuunnokset muistuttivat ulkonäöltään piitä, mutta tämä on tuskin ainoa selitys kvartsin suosioon. Onhan kvartsia käytetty silloinkin, kun helpommin työstettäviä kivilajeja jo tunnettiin. Valittavana oli erilaisia liuskeita ja diabaaseja, hiekka- ja vuolukiveä, gneissejä, graniittia ja muitakin. Siitä huolimatta jo varhaisimman asutuksen aikaan Itä-Suomeen ilmestyi sellaisia esineitä, jotka kivilajin perusteella oli täytynyt tuoda muualta. Näitä ovat esimerkiksi Aunuksen viheriäliuskeesta tehdyt kourutaltat ja eräät muutkin itäkarjalaiset esineet.⁴⁰

Äänisen viheriäliusketta esiintyy kiintokalliossa vain pienellä alueella Petroskoin ympäristössä Äänisjärven länsirannalla, mutta irtolohkareina sitä on levinnyt laajalti kaakkoon. Se on iskemällä helposti muovailtavaa kuten pii, mutta kovuudeltaan miltei maasälvän veroista. Sen lisäksi sen vihertävä, joskus ruskehtava tai punajuovainen pinta on sangen koristeellinen. Niinpä ei olekaan ihme, että Aunukseen syntyi vähitellen todellinen liusketeollisuus, joka käytti hyväkseen tätä erinomaista kiviainesta. Siitä tehtiin muun ohella erikoisia poikkileikkaukseltaan segmentinmuotoisia tai pyöreitä kirveitä, edellä mainittuja kehdonjalaksen muotoisia kirveitä ja monenlaisia talttoja.

Itä-Suomeen tätä materiaalia kulkeutui ilmeisesti jo ensimmäisten ihmisten mukana, sillä mainitussa Antrean löydössä on kaksi viheriäliuskeista esinettä. Edellä kuvatut ns. Ilomantsin tyypin kirveet ja kehdonjalaksen muotoiset kuokat olivat yleisimpiä Laatokan ympäristössä, mutta joitakin kulkeutui Pohjois­ Savoon asti.⁴¹ Tasa- ja kourutalttoja levisi runsaammin, niitä on löydetty useita läntiseltä Uudeltamaaltakin. Viheriäliuske esiintyy Suomessa vain valmiina esineinä harvoin puolivalmisteina, ei koskaan aineksena, ja sen perusteella aunukselaiset näyttävät olleen haluttomia päästämään arvokasta kiveään pelkkänä materiaalina tai puolivalmisteina markkinoille. He kävivät kauppaa vain loppuun saakka viimeistellyillä arvoesineillä.⁴²

Toisenkin kivenkäsittelykeskuksen esinemuotoja levisi Savon alueelle. Pohjois­Suomessa näyttää paikallisen materiaalin pohjalta syntyneer: pilstomistekniikka, jossa hyödynnettiin sädekiviliuskeen pystyä lohkeamissuuntaa. Tämän tekniikan tuloksena syntyi latteita kirveitä ja talttoja, jotka usein olivat pitkänsoukkia. Kaikkein komeimmat tämän teollisuuden tuotteet ovat kuitenkin ns. Rovaniemen hakut eli tuurat, joita nimestään huolimatta kyllä esiintyy etelämpänäkin. Niitä on ryhdytty valmistamaan jo Suomusjärven kulttuurin loppuvaiheessa⁴³, ja mahdollisesti osa Savostakin löydetyistä on näin vanhoja.

Tuurien nimellä kulkee monenlaisia esineitä, eikä niiden kaikkien käyttötapa varmaankaan ole ollut sama. Yhteistä niille on melkoisen suuri koko – suurin on ollut yli 60 cm pitkä ja painanut miltei kuusi kiloa – mutta toisten terät ovat aivan suippoja, toisten leveitä, kirveen terää muistuttavia. Usein ainoa muotoiltu ja hiottu kohta onkin juuri terä, sillä sädekiviliuske saattaa lohjeta jo luonnossa kankimaisiksi kappaleiksi, niin että tuuria valmistettaessa muotoilua ei ole paljon tarvittukaan. Matti Huurre onkin esittänyt, että juuri kivilajin lohkeamistapa olisi synnyttänyt tämän muhkean kiviesinemuodon.⁴⁴

Kivituurien käyttö jäänsärkemisvälineinä on herättänyt ainakin Sakari Pälsin epäilystä; hän on pitänyt luutuuria tarkoitukseen paremmin soveltuvina.⁴⁵ Ruotsalaisella taholla on ehdotettu, että kivituurat olisivat liittyneet karhun pyyntiin tai suurriistan nylkemiseen⁴⁶, mutta ainakin viimeksi mainittuun tarkoitukseen luulisi löytyvän kätevämpiäkin aseita.

Tuuria on ehdotettu myös kuokiksi tai auranteriksi, mutta tämäkin käyttö tuntuu epätodennäköiseltä. Suuren painonsa vuoksi ne parhaiten soveltuisivat murskaamiseen ja pehmittämiseen. Ehkäpä selitykset, joiden mukaan osa niistä olisi raskaita puutyökaluja, osa nahanmuokkausvälineitä, osuvat lähimmäksi. Niitä olisi ehkä voinut käyttää myös luiden murskaamiseen ja halkaisemiseen. Käyttöjälkiä pitäisi tutkia perusteellisesti ja selvittää kokeiden avulla, mitä tuurilla pystyy tekemään.

Vaikka sädekiviliusketta esiintyy Etelä-Suomessakin, ja sitä eräistä löydöistä päätellen on täällä työstetty, on mahdollista, että se on ollut pohjoisen alueen kauppa-artikkeli, jota: on välitetty Sisä-Suomeen. Laukaalta on nimittäin löydetty kätkö, joka sisältää sekä valmiita esineitä että esineiden teelmiä, joukossa yksi tuurakin.⁴⁷

Kun puhutaan kivikauden aikaisesta kaupasta, sitä ei pidä käsittää aivan samalla tavalla kuin nykyaikana. Voidaan kuvitella, että kaksi pyyntiryhmää kohtasi toisensa jollakin rannalla, ja koska ne olivat yhtä voimakkaita, ei kummankaan tehnyt mieli tapella. Niinpä yritettiin tulla ystäviksi. Kierreltiin ja kaarreltiin, ryhdyttiin kehumaan toisten koiria ja vähän omiakin. Ryhdyttiin tekemään kauppaa niistä ja ehkä vähän tyttäristäkin. Joku tarjosi erikoista materiaalia olevan kivikirveen maksuksi. Sitä sitten ihmeteltiin, kysyttiin, mistä se on hankittu ja kysyttiin, saisiko sieltä niitä lisää. Ehkäpä kaikki päättyi niin, että sovittiin uudesta tapaamisesta seuraavana vuonna, jolloin useampi koira ja kirves voisi vaihtaa omistajaa.

NAISTEN TÖISTÄ, PUKIMISTA JA TYÖNJAOSTA

Ruoan laittaa ja lasten kaitsemista oli varmaan kivikaudenkin emännillä, mutta luultavasti he myös keräsivät suuren osan aterioiden aineksista, linnunmunat, juuret, marjat, sienet ja versot. Myös kalastusta asuinpaikkojen rantavesissä on arveltu naisten toimiksi.⁴⁸ Luultavasti heidän päivänsä oli täynnä erilaisia tehtäviä, jotka vaihtelivat vuodenaikojen mukaan. Kun oli suurten kalansaaliiden kausi, heidän aikansa meni hapankalakuoppien kaivamiseen ja täyttämiseen⁴⁹ sekä kalojen ripustamiseen tuuleen kuivumaan. Kun taas miehet toivat suurriistaa, pantiin lihoja liesien ylle savustumaan ja kuumien kivien väliin paistumaan.

Taljojen käsittelyyn oli silloin myös käytävä vilkkaasti, sillä luultavasti nämä muokattiin vain mekaanisesti. Vuodan sisäpuoli oli kaavittava aivan puhtaaksi pikku kvartsikaapimilla ja samalla nahkaa oli voimakkaasti pehmitettävä ja venytettävä, jotta se ei pääsisi kovettumaan. Ehkä siihen imeytettiin myös rasvaa joustavuuden säilyttämiseksi.⁵⁰

Taljoja voitiin leikata terävillä kvartsiesineillä tai ehkä liuskeveitsilläkin, reikiä niihin saatiin kvansipurasimilla ja luupuikoilla, ja niitä voitiin ommella jännerihmalla, joka oli sidottu esimerkiksi isoon kalanruotoon. Silmällistenkään ruoto-, luu- ja ptiuneulojen valmistaminen ei olisi ollut mahdotonta, mutta naskalia käytettäessä ei silmäneula ole ompelun ehdoton edellytys.

Muokattuja taljoja tarvittiin kodan katteeksi, makuualustoiksi, peitteiksi ja varmaan talvivaatteiksikin. Jo aikaisemmin mainituissa Äänisen Porosaaren haudoissa on tavattu tavattoman paljon eläinten – enimmälti hirven ja majavan – hampaita sellaisessa asemassa, että niitä on arveltu vaatteiden koristeiksi. Neuvostoliittolainen tutkija Nina Gurina on julkaissut pari piirrosta, jotka on hahmotettu näiden löytöjen perusteella.⁵¹

Näissä piirroksissa sekä miehellä että naisella on turkisvaatteet, jotka jättävät vain kasvot ja kädet paljaiksi. Molemmilla on päätä myötäilevä turkiskypärä ja turkishousut sekä näiden päälle vedetyt pitkävartiset saappaat. Miehellä on polveen ulottuva turkismekko, mutta naisella pitkähihaisen turkisjakkunsa jatkeena esiliinamainen pukine, joka peittää vatsaa ja reisien etu osaa.

Eläinhammaskoristeet kiertävät miehen mekon helmaa, vyötäisiä ja hartioita, ja niitä on pitkin hihojen ulkosivua. Päähineen edusta on täynnä hampaita, ja myös kaulaa kiertää rivi. Naisen päätä myötäilevä myssy on myös hampailla reunustettu, niitä on hänen kaulansa ympärillä ja hihoissa pitkin ulkosaumaa. Esiliinamaisen hameen reunassa on peräti kolme hammasriviä, sen keskellä yksi ja vyötäisillä pari. Naisen saappaiden edusta on lähes peitetty hammaskoristeilla.

Hammasrivistöjen sijainnit antaisivat kyllä mahdollisuuksia toisenlaisiinkin tulkintoihin. Esimerkiksi naisen merkillinen esiliina saattaisi olla vain päänreiällä varustetun umpinaisen hartiaviitan, ns. sieppurin pitkälle ulottunut etukulma, joka on koristettu hirven- ja majavanhampailla. Silloin olisimme tekemisissä paljon tutumman asun kanssa; sieppurihan on säilynyt Lapin talvipuvussa ihan meidän päiviimme asti.⁵²

Latviassa sijaitsevasta Zvejniekin kalmistosta on löydetty punamultahauta, jossa hammaskoristeiden sijainti on hyvin samantapainen. Hammasrivit peittävät vainajan eturuumista reisien puoliväliin, ja lisäksi niitä on säärien sivuilla.⁵³ Tästä voisi saada saappaat ja takin, mutta koska takit eivät liene kuuluneet aivan varhaisimpiin pukimiin, kapea sieppurin kaltainen vaate näyttää todennäköisimmältä selitykseltä. Ellei vainaja sitten ole ollut peitetty pelkillä helmirihmoilla. Tällainenkin asu hammashelmien pohjalta on kuviteltu – tosin vasta gotlantilaisten nuoremman kivikauden löytöjen yhteydessä.⁵⁴

Vaikka emme näihin hahmotelmiin ihan uskoisikaan, voimme melkoisella varmuudella olettaa, että vaatteita on tehty nahoista ja että eläinten hampaita, ehkä pienikokoisia luitakin, ja kalojen selkänikamia on käytetty koruina. Naapurialueiden löydöt osoittavat, että pieniinkin esineisiin on osattu porata reikiä ja sahata uurteita, joihin rihman on voinut solmia, niin että pelkkään raakaan vuotaan kietoutuneiksi villi-ihmisiksi meidän ei tarvitse vanhimman pyyntikansan jäseniä kuvitella. Ehkä heidän uurnillaan kesäisin oli pelkkä lanneverho, mutta pitkää talvea vastaan he varmaan osasivat suojautua huolella valmistetuilla pukimilla.

Epäilemättä jokaisella yhteisön jäsenellä oli omat toimensa. Lapset auttoivat keräilyssä ja valkean ylläpidossa. Vanhukset, joiden käsi ei enää ollut kyllin jäntevä eikä silmä kyllin tarkka metsästykseen tai keräilyyn, kalastivat tai hioivat aseiden tai työkalujen teriä. Se työ ei tarvinnut ylenmäärin voimaa eikä näköä ollenkaan, mutta kylläkin tuntoa, kokemusta ja kärsivällisyyttä. Täyskuntoisilla miehillä oli ehkä viimeksi mainittuja vähän, joten he joutivat juoksentelemaan hirvien perässä, nuijimaan hylkeitä ja kiskomaan suursaaliita verkoillaan kutuaikaan.

Yleensä kai kuvitellaan, että tuohon aikaan jokainen mies valmisti omat työkalunsa ja aseensa, mutta en oikein usko siihen. Luultavasti jokaisessa yhteisössä oli joku, joka oli muita kätevämpi käsistään, ja tämän tehtäväksi jäi vähitellen kiven käsittely. Toimivin yhteisöhän on se, jossa jokainen tekee sitä, mihin parhaiten pystyy, ja luonnon armoilla elettäessä yhteisöjen täytyi olla toimivia.

PYYNTIKANSAN MUOTOKUVA

Suomen maaperässä luuaines säilyy vain poikkeustapauksissa, joten meillä ei ole käytettävissämme antropologien tarvitsemaa materiaalia. Saadaksemme edes suurin piirtein tietää, miltä ihmiset kivikaudella näyttivät, meidän on turvauduttava naapurialueiden löytöihin. Edellä mainituista Porosaaren ja Zvejniekin kalmistoista on runsaasti aineistoa, ja molempiin haudatuissa vainajissa esiintyy sekä europiidisia että itäisiä, uralilaisia rotupiirteitä.

C.F. Meinander⁵⁵ on päätellyt, että jos Porosaaren kalmiston vainajissa kuvastuvat europiidiset piirteet voidaan kytkeä Keski-Venäjän Svidryn kulttuuriin, itäisiä ominaisuuksia omaavat vainajat ovat todennäköisesti ympäröivien alueiden kvartsia käyttäneitä asukkaita. Näin ollen Suomusjärven kulttuurin kannattajissa samoin kuin sen aikaisessa Itä-Suomen ja Karjalan väestössä on saattanut olla huomattavasti uralilaisia piirteitä. Leveät kasvot, lyhyt kallo, korkeat poskipäät, matala nenänkaari, siinä muotokuva, joka tästä väestöstä hahmottuu.

Kun edellä kuvatut rotupiirteet yhdistetään Gurinan hahmottelemiin turkispukuihin, meillä on edessämme arktisten alueiden asukkaita. Täytyy kuitenkin muistaa, että ilmasto täällä ei ollut arktinen ja että kivikauden jakso, josta on puhe, kesti kolmatta tuhatta vuotta. Sinä aikana europiidiset ja uralilaiset ainekset ehtivät sekaantua keskenään moneen kertaan; niin että esikeraamisen ajan lopulla ihmiset tuskin olivat saman näköisiä kuin ne, jotka saapuivat tänne ensimmäisinä.

VIELÄ VARJOIHIN PEITTYVÄT RANNAT

Kuva, joka vanhimman pyyntiväestön oloista saadaan sisäsuomalaisen aineiston perusteella, on hyvin hajanainen ja jopa mahdoton muodostaa ilman ympäröivien alueiden löydöistä saatavaa tukea. Materiaalia on kuitenkin niin paljon, että eräistä asioista voimme olla varmoja. Pohjois-Savossa on säilynyt vanhimman pyyntikulttuurin asuinpaikkoja, jotka odottavat tutkijaansa, ja niiden avulla kuva ensimmäisen pyyntiväestön ajasta saattaa huomattavasti rikastua. Etelä-Savossa nämä asuinpaikat ovat luultavasti jääneet Saimaan tulvien alle⁵⁶ mutta ei ole mitään syytä uskoa, etteikö ihmisiä olisi näilläkin seuduin liikkunut. Siihen viittaavat muutamat hajalliset esinelöydöt.

Vanhimpien pyyntiyhteisöjen jäsenten väliset suhteet ovat ratkaisematon arvoitus, mutta niin kuin edellä on kerrottu, koristettu ja nuijia on pidetty mahdollisina päällikön merkkeinä. Todennäköisesti suurriistan pyynti on vaatinut järjestynyttä toimintaa ja myös johtajaa. Voimme olettaa, että suurperheen päämies oli pyyntiryhmän päällikkö, mutta siitä, saattoiko useampi ryhmä liittyä yhteen suorittamaan jotain tärkeää tehtävää, meillä ei ole mitään tietoa.

On myös mahdollista, että yhteisöt merenrantojen asuinpaikoilla ovat viettäneet jossain määrin erilaista elämää kuin ne, jotka liikkuivat sisämaan järvialtaiden äärillä. Tutkittujen asuinpaikkojen vähäisyys sisämaassa estää vertailujen teon, sillä keskisen Suomen asuinpaikoista vain Saarijärven Tarvaala on ollut perusteellisen selvityksen kohteena.⁵⁷

Tarvaalan asuinpaikan luujätteetkin on määritetty ja niiden joukosta puuttuvat kokonaan esimerkiksi hylkeiden luut, joita rannikkoasuinpaikoilta on. Majavan ja hirven luita on eniten, ja peurakin, joka muilta tämän ajan asuinpaikoilta puuttuu, esiintyy täällä, samoin linnuista teeri ja kaakkuri.⁵⁸ Näin ollen pyynnin kohteet ovat saattaneet olla osittain erilaiset rannikolla ja sisämaassa, mutta toistaiseksi analysoitu aineisto on aivan liian vähäinen, jotta pitkälle meneviä päätelmiä voitaisiin tehdä. Mahdollisesti tulevaisuudessa, uusien asuinpaikkakaivausten ja yksi­tyiskohtaisen tutkimusten jälkeen, Suomusjärven kulttuuri -nimitys jää nimenomaan rannikoiden elämäntavalle. Sisämaa saa oman ”kulttuurinsa” tai ainakin ”alakulttuurinsa”, jonka esineistössä eri tahoilta tulleet vaikutteet kuvastuvat. Tällä hetkellähän sitä pystytään arvioimaan etupäässä vain Suomusjärven kulttuuriin liittyvän aineistonsa valossa.