KRUUNUN OTE

SUURVALTA JA SEN VAATIMUKSET

Ruotsi oli saavuttanut Itämeren-herruuden vuoteen 1617 tultaessa, joskaan ei kiistattomasti. Tanska nöyryytti sitä 1613, ja Puolan kanssa oli käynnissä kiista sekä Ruotsin kruunusta että ltämerenmaista. Tanskan merkitys merivaltana oli kuitenkin romahtanut, Puolasta ei siihen ollut, Venäjä nuoli sisällissodan aiheuttamia haavojaan ja Saksan hajanaisuuden takasi siellä syttynyt 30-vuotinen sota.

Nämä kuviot johtivat 1620-luvun alussa Ruotsin sotaan Puolaa vastaan. Sitä käytiin aluksi Itämerenmaissa Väinäjoen linjasta. Sen haltuun saanti merkitsi sekä strategista että taloudellista etua, sillä joen hallussapitäjä hyötyi melkoisesti sitä pitkin lipuvasta tavaraliikenteestä läpikulkutulleina.

Tuo Liivinmaan sota ei kuitenkaan voinut ratkaista riitaa, sillä se ei kajonnut kummankaan riitapuolen elintärkeisiin kohteisiin. Vuonna 1626 Ruotsin kuningas Kustaa II Aadolf suuntasikin iskunsa uudelleen organisoituine joukkoineen Puolan ”kurkkuun” Itä-Preussiin pyrkien saamaan Puolan valtaväylän Veikseljoen valvontaansa. Kolmivuotisen kamppailun jälkeen Puolan oli annettava periksi, ja Altmarkin välirauhassa Ruotsi sai haltuunsa Veikselin suun. Puolan kuningas joutui samalla luopumaan vaatimuksistaan Ruotsin kruunuun.

Katolinen Puola oli hakenut selkänojaa Saksan keisarista, joka esiintyi 30-vuotisessa sodassa katolisen osapuolen toisena voimatekijänä – toisena oli katolinen liiga, katolisten osavaltioiden ryhmittymä. Hän näki nousevan Ruotsin uhkana omille pyrinnöilleen ja ryhtyi määrätietoisesti hankkimaan jalansijaa Itä­meren rannikolla, jossa sijaitsevat ruhtinaskunnat olivat perinteisesti protestantteja. Nimittipä hän etevimmän sodanjohtajansa Albrecht von Wallensteinin ”Itämeren amiraaliksi”. Nimitys oli pelkkä ohjelmajulistus, sillä amiraalilla ei toistaiseksi ollut komennossaan yhtään merisotalaivaa.

Mutta Kustaa II Aadolf totesi Wallensteinin nimityksen tähtäävän omaa meriherruuttaan vastaan ja lähti tukemaan Saksan protestantteja. Hän nousi maihin Stralsundissa Pohjois-Saksassa kesällä 1630. Seuraavana kesänä alkoi hänen voittokulkunsa halki Saksan, Brandenburgin halki Saksin Breitenfeldiin, edelleen länteen kohti Reiniä ja seuraavana keväänä itään pitkin Tonavan vartta kohti keisarin pääkaupunkia Wieniä. Wallenstein, jonka keisari oli syrjäyttänyt edellisvuonna tämän liiallisen itsenäisyyden vuoksi, pääsi jälleen suosioon, kokosi vahvan armeijan Böömiin ja marssi sieltä ruotsalaisten selustayhteyksiä vastaan. Kustaa Aadolf joutui vetäytymään taas Saksiin, jossa hän marraskuun 6. päivänä 1632 kaatui Liltzenin taistelussa.

Sota jatkui sotaonnen vaihdellessa vielä 16 vuotta. Kun Ruotsin voimat näyttivät uupuvan, ryhtyi Ranska tukemaan sitä sekä asein että rahoin. Saksan keisarisuku Habsburgit saartoivat sitä kummaltakin puolelta, sillä Habsburgien espanjalainen haara hallitsi Belgiaakin. Pääosa sotatoimia käytiin Saksissa, joka oli tärkeä läpikäytävä Saksan pohjois- ja eteläosien välillä. Kerran ruotsalaiset etenivät Prahankin porteille vallatakseen tämän joskus Wieniäkin keskeisemmän tukipisteen, mutta valloitusyritys torjuttiin.

Rauhaa ryhdyttiin hieromaan viimein vuodesta 1642 Osnabrilckissä ja Milnsterissä, kahdessa Westfalenin kaupungissa, ja sopimukseen päästiin vuonna 1648. Ruotsi hankki siinä haltuunsa Pommerin, jonka halki Oder-joki virtasi mereen, sekä Bremenin hiippakunnan, joka sijaitsi sopivasti kahden liikenneväylän Elben ja Weserin välissä. Vilkkaan jokiliikenteen tuottamat tullit takasivat Ruotsin suurvallalle taloudelliset mahdollisuudet.

Muutaman rauhan vuoden jälkeen sota puhkesi uudelleen Puolaa vastaan, Ruotsi ja Venäjä liittolaisina. Tanska taas aloitti vihollisuudet arvellen hyötyvänsä Ruotsin sitoutumisesta Puolaan. Venäjäkin näki hyväksi yrittää palauttaa Stolbovassa menettämiään alueita ja rikkoi liiton. Tämä ns. ruptuurisota saattoi Ruotsin pahoihin vaikeuksiin, mutta Venäjän ja Puolan kanssa jaksettiin tasapainottaa voimasuhteet ja yllättäen lyödä Tanska, niin että se joutui luovuttamaan Skoonen, Hallannin, Blekingen, Bohusläänin ja Jämtlannin. Suhteet ulospäin vakiintuivat vuosikymmeniksi 1650-luvun lopulla.

Jatkuva sodankäynti tuntui välittömästi Savonkin oloissa. Ruotsissa vakiintuneen tavan mukaan sotaa käytiin pääasiassa kotimaisin voimin ja se merkitsi jatkuvia väenottoja. Liikkuva sota edellytti ensi sijassa ratsuväkeä: uusia ratsumiehen ylläpitosopimuksia tehtiin miltei vuosittain. Vuodesta 1644 alkaen asutettiin autiotiloja ehdolla, että asukas tekisi talostaan rakuunapalvelusta.

Vallatut alueet oli rauhan tultuakin varmistettava pitämällä niiden linnoitukset miehitettyinä. Itäsuomalainen jalkaväki palveli niin rauhan kuin sotienkin aikana varusväkenä Käkisalmessa, lnkerinmaan, Viron ja Liivinmaan linnoissa Narvasta Riikaan ja Väinänsuuhun. Savolaisia tiedetään olleen jalkaväkenä kenttäarmeijassakin, mm. keväällä 1632 ylitettäessä Baijerissa Lech-virtaa. Oman alueen puolustus ruptuurisodassa venäläisiä ja Käkisalmen läänin kapinoivia katjalaisia vastaan perustui tietysti paikallisiin joukkoihin.

HALLINTOKONEISTO

Keskellä sotavuosia ja oikeastaan niiden vaatimuksesta Ruotsissa uudistettiin perusteellisesti sekä keskus- että aluehallintoa. Vuonna 1634 perustettiin aluehallinnon yksiköiksi läänit. Niiden osiksi joutuneet voutikunnat saivat perinnäisen nimen ”kihlakunta”. Voudit olivat jo aikaisemmin suurlinnojen käskynhaltijain alaisia, mutta nyt tämä käskyvalta ulottui myös verotilinpitoon.

Keskushallintokin tarvitsi vakiinnuttamista. Kuningas oli vuosikausia ulkomaiden sotanäyttämöllä ja jäi viimein sinne jättäen kruunun alaikäiselle tyttärelleen Kristiinalle. Valtion tahtoa ilmaisemaan asetettiin valtaneuvoskunta, jonka runkona olivat ylintea virkojen haltijat ja heidän virastonsa. Nämä käskivät aluehallinnon virkamiehiä ja valvoivat heidän toimiaan.

Viipurista käsin hallitsi Savoa vuonna 1618 Henrik Fleming. Hän vastasi samalla Ruotsin valtaaman Inkerinmaan hallinnosta ja toimi savokarjalaisen sotaväen päällikkönä.¹ Levoton aika herätti läänin asukkaissa tyytymättömyyttä, ja sen tutkimiseksi maaherra määrättiin kiertämään kerran vuodessa käräjillä. Tämä tapa jatkui myöhemminkin, niinkuin on jo todettu.

Flemingin sijalle tuli Viipuriin vuonna 1620 Sven Maununpoika (Eketrä) samoin ohjein kuin edeltäjäkin. Hän kuoli vuonna 1626. Syksyllä 1631 tuli virkaan Ruotsin mahtavimman suvun jäsen Åke Oxenstierna. Sittemmin lääniä johti Erik Gyllenstierna vuoteen 1641 asti.² Savonlinnan läänin lakkauduttua hallitsi Viipurissa Johan Rosenhane, joka matkusti Savossa ensimmäisellä käräjäkierroksellaan talvella 1652.³

Rosenhanen matka alkoi helmikuun puolivälissä, jolloin maaherra matkusti Lappeenrannan ja Taipalsaaren kautta Puumalaan. Siellä oli vastassa silloinen lainlukija Knut Knutinpoika Bock ja vouti Lorentz Röös. Puumalan käräjiltä matka jatkui lumipyryssä Sulkavalle ja käräjien jälkeen edelleen Savonlinnaan. Kaupungin porvaristo tuli vastaan puolen peninkulman päähän.

Säämingin käräjiltä maaherra merkitsi muistiin kaksi teloitusta: eräs mies teilattiin ja nainen poltettiin. Mutta linnassa pidettiin ilojuhlaakin, kun lippumies Pietari Jooninpoika ja Johanna Knutintytär vihittiin maaherran läsnäollessa.

Rantasalmen käräjillä selviteltiin kapteeni Mårten lngevaldinpoika Brennerfeltin väkivallantekoja. Leppävirralle mennessään maaherra yöpyi lainlukijan talossa. Leppä virran käräjiä istuttiin Varkauden Pitkälänniemessä Vellam Affleckin talossa. Kuopion käräjien ohjelmassa oli Affleckin sekaantuneiden voudintilien selvittäminen sekä verohelpotusten määrittäminen.

Maaliskuun alkupäivinä matka kääntyi takaisin: Leppävirran kautta Joroisiin ja Pieksämäelle. Vesikelissä jatkettiin Hällinmäen kautta Juvalle. Käräjillä oli joka kerran ohjelmassa verolyhennysluetteloiden käsittely.

Mikkelissä maaherra tapasi omasäätyisiään: majuri Gert von Löfwe piti häntä vieraanaan Moisiossa. Toisaalta käräjiä häiritsi lainlukijan juopottelu. Etelään suuntautuneella matkalla maaherra pistäytyi vielä Brahelinnassa, Pietari Brahen säterissä, ja pääsi kotiin Viipuriin maarianpäiväksi.

Vuotta myöhemmin Rosenhane teki toisen talvimatkan Savoon vastaavina viikkoina ja otti mukaansa puolisonsakin. Nyt jäi Kuopio ja Iisalmi käymättä. Kolmas talviretki Savoon seuraavana vuonna alkoi edellisiä aikaisemmin ja jäi hänen viimeisekseen, kun virka vaihtui toiselle miehelle.⁴

Maaherrat näyttävät siis liikkuneen läänissään talvisaikaan, ja joskus täällä matkusteli kenraalikuvernöörikin. Pietari Brahe päiväsi erään päätöksensä Kuo piossa 16.3.1641, jolloin hän matkasi täällä ainakin kolmatta kertaa ensimmäisenä toimikautenaan, ja maaliskuussa 1650 hän matkusti taas Savossa.⁵

Vuonna 1641 Savo irrotettiin Viipurin läänistä itsenäiseksi lääniksi, ja Savonlinnasta tuli sen pääkaupunki. Tässä toteutui liki 20 vuotta vanha hanke. Kun kuningas Kustaa II Aadolf matkusti talvella 1622 Liivinmaalta Ruotsiin Savon halki, niin täkäläiset asukkaat pyysivät omaa lääniä päästäkseen pitkistä asiointimatkoista Viipuriin.⁶

Hankkeen palautti julki kenraalikuvernööri Pietari Brahe matkallaan talvella 1639. Kirjeessään 7.1.1639 hän ehdotti holhoojahallitukselle läänin perustamista ja esitti jo henkilöä maaherraksikin. Hallitus ei vielä silloin ottanut asiaa päätettäväkseen, mutta hanke toteutui Brahen istuessa hallituksessa ylimpänä lakimiehenä eli drotsina. Maaherraksi nimitettiin Herman Fleming.⁷

Herman Klaunpoika Fleming, Hannulan herra, oli tämän kuulun ja kiivaudestaan tunnetun suvun louhisaarelaista haaraa, syntynyt vuonna 1579. Poikkeuksena sukulaisistaan hän antautui siviiliuralle ja opiskeli Rostockin yliopistossa vuodesta 1597 alkaen. Vuonna 1621 hän osallistui Suomen itärajan käyntiin ja nimitettiin Turun hovioikeuden asessoriksi 1623. Siitä tehtävästä hän siirtyi Savonlinnan maaherraksi.⁸

Lääninhallituksen osastoja oli kaksi. Kansliaa johti lääninkirjuri Jakob Ficke ja lääninkonttoria Abraham Yrjönpoika Nirkko. Jo vuonna 1644 mainitaan heidän sijallaan Martin Simon poika ja Johan Laurin poika Falck.⁹ Falckin alaisena toimi veromestari Karl Thijle.

Fleming ei maaherrana tuottanut mainittavaa hyötyä läänilleen. Hän katsoi tietävänsä asiat paremmin kuin muut läänin virkamiehet ja puuttui loukkaavasti oikeuslaitoksenkin toimintaan, mikä tuntuu oudolta muistaen hänen pitkällisen kokemuksensa oikeusistuimen jäsenenä.

Flemingin virkakausi huipentui syksyllä 1644 hänen ja alisen kihlakunnan kruununvoudin Johan Henrikinpoika Falckin väliseen riitaan. Asiaa käsiteltiin tutkinnassa 22.–23.11.1644 Olavinlinnassa. Ensimmäinen päivä sujui välikohtauksitta, mutta toisena päivänä maaherra jäi pois ottamaan vastaan Puumalan kirkkoherran ja talonpoikien lähetystöä. Maaherra tiedusteli sitten Falckilta, oliko tämä käskyn mukaan yhdessä kirkkoherran kanssa katsastanut Puumalan autiotalot. Falck oli ajan puutteessa lähettänyt tehtävään alaisensa Paavali Maununpojan. Kirkkoherra Stephanus Laurentii puolestaan oli sanonut: ”Kiertäkööt koirat autiovoudin kanssa” ja haukkunut maaherran pahoin.

Kuultuaan tämän Fleming raivostui, käski profossinsa Antti Ruotsalaisen heittää papin kaukaisimpaan louheen, yrittipä vielä lyödä tätä espanjanruokokepillään. Falck meni väliin ja pyysi maaherraa hillitsemään itsensä ja saattamaan jutun lailliseen oikeusistuimeen, mutta joutui vuorostaan raivon kohteeksi ja vetäytyi lakitupaan välttääkseen väkivallan. Maaherra pani Ruotsalaisen yhdessä veromestarin kanssa pidättämään sieltä voudin ja heittämään hänet vankilaan. Oikeus lähetti vuorostaan linnanpäällikkö Hans Brandtin pyytämään maaherralta Falckin vapauttamista, mutta maaherra uhkasi nyt tätäkin vankeudella, koska hän ei ollut pidättänyt Falckia. Fleming yritti tunkeutua käräjätupaankin miekka paljaana pistääkseen Falckin hengiltä.

Kolmantena päivänä maaherra viimein suostui esittämään asiallisen vastineensa, mutta ei vapauttanut Falckia. Lainlukija puolestaan näki maaherran loukanneen pahoin käräjärauhaa sekä halveksuneen Ruotsin lakia ja oikeutta, millä perustein hän ilmoitti asian hovioikeudelle.

Emme tiedä enää, mihin päätökseen ylempi oikeusaste korkean ylimyksen asiassa tuli, mutta seuraavana vuonna Fleming vapautettiin virastaan, ”koska hän korkean iän vuoksi ei kestä matkoja eikä muita rasituksia”. Todellisuudessa hänet erotettiin karkeiden virkavirheiden takia.¹⁰

Samalla nimitettiin uudeksi maaherraksi eversti Michel Jordan, vuodesta 1621 Ruotsin kruunua palvellut upseeri. Hänenkään toimikautensa ei jatkunut kauan, sillä hän kuoli vuonna 1650. Edellisvuonna hän ehti vielä olla läsnä kaikkien pitäjien kesäkäräjillä.¹¹

Jordanin vastuulle koitui läänin johdattaminen 30-vuotisen sodan kaudesta rauhanaikaan. Siinä suhteessa hän näyttää pitäneen nimenomaista huolta autiotilojen asuttamisesta jopa siinä määrin, että kamariviskaali Samuel Croell, joka noina vuosina lähetettiin paljastamaan hallinnon epäkohtia Suomessa ja joka toteutti tehtäväänsä tarpeettoman innokkaasti, sai aiheen syyttää Jordania uusien tilojen pakkoperustamisesta. Näistä koituva hyöty muka tuli maaherran henkilökohtaiseksi eduksi. Asia tutkittiin Joroisten ja Pieksämäen käräjillä 1649. Lautakunta ja yhteinen rahvas todisti, ettei maaherra ollut vaatinut mitään viljaa eikä voita, niinkuin syytöksessä mainittiin. Syytös todettiin kerrassaan perättömäksi, ja maaherra sai puhtaat paperit viranhoidostaan.¹²

Nähtävästi lukuisat suurläänitykset, joita 1640-luvulta alkaen syntyi itäisiin lääneihin, vähensivät kruunun asettamien lääninhallitusten tehtäviä siinä määrin, ettei Savonlinnan lääninhallitusta kannattanut enää pitää yllä. Niinpä se yhdistettiin taas Viipurin alaisuuteen.

Voudit vaihtuivat verraten usein siirtyen virasta toiseen. Lars Sigfridinpoika Skinnare hoiti ylistä eli Suur-Savon voutikuntaa vuosina 1618–20 ja alista 1622 ja siirtyi sitten lainlukijaksi. Häntä edelsi Pien-Savossa Erik Mikkelinpoika (Sölfwerarm). Suur-Savon vouteina toimivat sittemmin Juhana Grelsinpoika 1620–23, Olavi Paavalinpoika 1623–24, Jöns Kristerinpoika 1625, Daniel Laurinpoika 1632–35, David Henrikinpoika Monni 1635–39 ja Olli Puttonen 1638.

Pien-Savossa seurasi Lars Sigfridinpoikaa Henrik Tuomaanpoika 1625–27 ja kai kauemminkin. Vuosina 1635–39 allekirjoitti tilit Martti Matinpoika.

Vuodesta 1639 alkaen toimivat Suur-Savon (Visulahti, Pellosniemi, Pieksämäki) vouteina Hans Bomgård 1639–42, hänen siirryttyään Pietari Brahen palvelukseen Matti Pietarinpoika Pylkkönen 1643 ja 1644–45, hänen kautensa kesken Ture Pietarinpoika Monni, Pertteli Tuomaanpoika 1646–49 ja taas välissä Lauri Mikkelin poika 1647–48.

Pien-Savon ylisestä kihlakunnasta (Iisalmi, Kuopio, Leppävirta, Rantasalmi) vastasi vuonna 1639 Pietari Laurinpoika Monni, 1640–43 Lauri Pietarinpoika Pölhö. Vuonna 1644 siitä irtosi Rantasalmi ja tilalle tuli Pieksämäki. Voudiksi saatiin Vilhelm eli Wellam Hildegardinpoika Affleck vuosiksi 1644–49.

Alinen kihlakunta pysyi yhtenäisenä vuoteen 1643 asti voutinaan David Henrikinpoika Monni. Tuossa vaiheessa muodostettiin keskinen kihlakunta (Visulahti, Juva, Joroinen, Rantasalmi) saaden voudikseen Lauri Pölhön. Hänet korvasi seuraavana vuonna Zachris Zachrisinpoika Willandh aina vuoteen 1656 asti.

Aliseen kihlakuntaan jäi pelkästään Suur-Sääminki. Sen voutina toimi 1644 Johan Henrikinpoika Falck, 1645–47 Mattias Tuomaanpoika, 1648 Matti Pietarinpoika Pylkkönen, 1648–49 savonlinnalainen Hans von Holten sekä 1650–56 maanmittari Lorentz Sigvardinpoika Röös. Häntä seurasi Erik Lassenpoika, komissaari Erik Jesperinpoika Lilljenskjöldin vävy, joka kuoli 1663.¹³

Osa vouteja jää toistaiseksi verraten tuntemattoman nimisiksi, mutta toisen osan tunnemme paremmin. Voutijoukon koostumus on monenvärinen. Pylkkönen ja Olli Puttonen tulivat talonpoikien piiristä. Pölhö oli ristiinalainen suku, samoin Monni viittaa suomalaiseen alkuperään. Falck, Skinnare, Willandh ja Röös olivat säätyläissukuja. Selvänä poikkeuksena kotimaisesta aineksesta oli Wellam Affleck, jonka isä oli tullut Ruotsiin Skotlannista.

Voudin virkaan kohottiin yleensä kokemuksen tietä. Useimmat viran haltijat esiintyivät ennen ylennystään voudinkirjureina: Sakarias Sakariaanpoika Pietari Laurinpoika Monnin, tämän poika Ture ensin Martti Matinpojan ja sitten Lauri Pietarinpoika Pölhön palveluksessa, joka puolestaan palveli edeltäjäänsä. Lauri Sigfridinpoika toimi Savonlinnan linnankirjurina 1612.¹⁴

Samat voudit hoitivat tehtäviään muuallakin Viipurin läänissä. Jöns Kristerinpoika toimi kahteen otteeseen Jääsken kihlakunnassa vuosina 1635–38 ja 1641–44. Olli Puttonen taas tuli Savoon Äyräpään voudin virasta.¹⁵

Ehkä tukevin ote kihlakuntaansa oli vouti Lauritsa Sigvardinpoika Röösillä. Hän tuli Sääminkiin 1640-luvun alussa maanmittarina ja kartoitti kaikki alisen kihlakunnan kylät ja talot – tulos on edelleen tallella Maanmittaushallituksen vaalituimpana aarteena. Karttaan merkittiin yksityiskohtaisesti kunkin tilan vaiheet ja silloiset etuudet peltoineen, niittyineen ja kaskimaineen. Tämän tiedon varassa Röös saattoi hoitaa kihlakuntaansa poikkeuksellisen asiantuntevasti ja menestyksellisesti.

Tuo menestys ei näet seurannut jokaista voutia etenkään 1640-luvulla, jolloin ulkoiset ja luonnon aiheuttanmat rasitukset huipentuivat. Toteuttaakseen saamansa käskyt vouti joutui käyttämään ankaraa kättä, ja kun verokertymä ei sittenkään täyttynyt, tuli valituksia sekä esimiehiltä että alaisilta talonpojilta: syytöksiä omavaltaisuudesta, puolueellisuudesta, eivätkä tilitkään täsmänneet. Tämä katkaisi usean voudin uran joko kokonaan tai pudottaen alempaan rangiin nimismieheksi.

Paikallishallinnon keskeinen virkamies oli nimismies. Näitä oli säännön mukaan yksi kussakin hallintopitäjässä, mutta ainakin 1620-luvulla heitä oli selvästi useampi, jopa neljäkin. Nähtävästi tämä nimi koski myös neljänneksien vastuuhenkilöitä – neljännesmiehen titteliä ei näytä enää Savossa tunnetun.¹⁶

Vuosina 1618–1656 mainitaan kirjoissa kaikkiaan 49 nimismiestä. Enemmistö eli 29 näistä oli talonpoikia ja loput alimmasta virkakunnasta tulleita. Pekka Lappalaisen arviota, että nimismiehiksi otettiin siihenastisia profosseja eli piiskureita, ei pidä yleensä paikkaansa, vaan sekä talonpoikais- että muut nimismiehet näyttävät olleen ratsutilallisia tai muuten eteviksi tunnettuja henkilöitä. Jonkinlainen luku- ja kirjoitustaito lienee sentään ollut vaatimuksena.

Vuoteen 1640 mennessä oli tunnetuista nimismiehistä 18 eli ²/₃ talonpoikaisia ja loput säätyläisiä, joilta siis puuttui sukunimi tai se oli vierasmuotoinen. Toisena kautena suhde kääntyi päinvastaiseksi. Viranhaltijoita oli tosin vähemmän kuin viranhoitokertoja: esim. viipurilainen Tönnis Skult ehti toimia Säämingissä, Sulkavalla ja viimein Puumalassakin. Nimismiehen tehtävä muuttui selvästi virkavaltaisemmaksi oltuaan ennen talonpoikainen luottamustehtävä. Muutos myötäilee 1640-luvun alussa toteutettua hallintouudistusta, josta edellä on jo puhuttu.

Virkavalta kuvastuu keskisissä pitäjissä Mikkelissä ja Säämingissä. Sen sijaan Iisalmesta tunnetaan neljä talonpoikaista ja yksi säätyläisnimismies, Juvalta vastaavasti kolme ja yksi. Viimeksimainittu oli tosin pitkäaikainen viranhaltija Niilo Pekanpoika Pijk.

Yleensäkin nimismiehet toimivat viroissaan kauemmin kuin voudit. Pijkin rinnalla voitaisiin mainita Puumalan nimismies Niilo Vokkolainen. Leppävirran nimismiehen Wellam Affleckin virka-aika jatkui kauas vuosisadan loppupuolelle. Sen sijaan muut voudinvirasta alennetut. Mäntyharjulla toiminut Olli Puttonen ja Pieksämäen nimismieheksi pantu Ture Pietarinpoika Monni, hoitivat virkaansa vain muutaman vuoden.

Mutta nimismiehenvirasta ylennettiinkin. Tässä suhteessa toimi Säämingin paikka ”herrahissinä”, sillä Lasse Martin poika siirtyi 1643 Savonlinnan raatimieheksi ja seuraaja Anders Laurinpoika Lång tuli perässä vuonna 1657. Heidän välissään edennyt Hans von Holten ehti kruununvoudiksikin, ja saman teki, tosin rälssivoudin virkaan, Kuopion nimismies Ivar Juhananpoika Argillander, kuulun pappissuvun jäsen.

VEROKUORMA

Niin kuin alkuluvussa todettiin, perustui veronkanto pysyvään verollepanoon, joka käytti yksikköinään veromarkkaa ja tilaa eli savua. Talon veromarkkaluku perustui sen tilusten kokoon ja käyttökelpoisuuteen: peltona, niittynä, kaskena tai tervasmetsänä, vieläpä kalavetenäkin. Talojen jakautuessa joskus menneisyydessä oli muodostunut yhteismaita, joita viljeltiin niin laajalti kuin kunkin osakkaan osuus veromarkoista edellytti.

Alkuluvussa todettiin myös, että veromarkoista jopa yli puolet oli vuonna 1618 autioina eli veronmaksukyvyttöminä. Tämä johtui kaiketi ensi sijassa todellisesta autiudesta tai taloudellisesta heikkoudesta, niin ettei veroa jaksettu suorittaa, mutta talollinen voi ehkä vapautua verosta ilmoittamalla, ettei halunnut tai jaksanut viljellä jotakuta osaa tiluksistaan.

Kruunun etu vaati veromarkkojen mahdollisimman täydellistä käyttöä veronmaksun lisäämiseksi tarkoitettuun määrään. Niinpä Stolbovan rauhan jälkeen tutkittiin maakunnan kaikki verohylyt tilat ja tilukset niiden saattamiseksi viljelykseen.¹

Tämä vuonna 1619 toimitettu autiokatselmus koski kaikkiaan 144 tilaa eli varsin pientä osaa autioiden koko lukumäärästä. Mukaan näyttävät päässeen vain ne tilat, joita joku halusi viljelläkseen ja asuakseen. Joukossa oli hyvinkin eri-ikäisiä. Osa ei ollut edes autiona, vaan niiden veronmaksukyky haluttiin kai taata vaihtamalla asukasta. Ohessa niiden jakautuma autiusajan ja pitäjän mukaan:

Maan kysyntä oli laajinta Suur-Savossa, etenkin Juvalla. Uusille asukkaille myönnettiin vuoden, kahden tai kolmen verovapauksia talon ja viljelysten kuntoon saattamiseksi. Maan saajina esiintyy muita kuin talonpoikia: Joroisissa Henrik Pryssman, Juvan kirkolla kirkkoherra Erik ja kappalainen Nils, kapteeni Lars Urbaninpoika ja luutnantti Lasse Andersinpoika, Mikkelissä Hans Robertinpoika ja Mickel Erikinpoika, Pieksämäellä herra Markus, Rantasalmella kappalainen Markus Laurinpoika.

Autiotarkastus sai jatkokseen muitakin asutustoimia, joiden tuloksena veronmaksukykyisten veromarkkojen määrä kasvoi Pien-Savossa jopa yli 60 prosenttiin koko määrästä. Suur-Savossa koitui vaikeuksia selvästi Puolan sodan alkuvuosina, ja vuoteen 1630 tultaessa paheni tilanne Pien-Savossakin. Uusi sota ja katovuodet lisäsivät siellä verohylkyjen määrää aina vuoteen 1635 asti. Paine paheni siitäkin, sillä vuonna 1640 kohosi autioveromarkkojen osuus Suur-Savossa noin 70 ja Pien-Savossa 55 prosenttiin.

Verollepanoa jouduttiin tarkistamaan vuosittain: kokonaan autiot oli kirjattava ja muille vahvistettava verohelpotukset. ”Toivottomat tapaukset” autioiden joukossa näyttävät kadonneen luvusta 1630-luvun alussa, sillä veromarkkojen yhteismäärä jäi esim. vuonna 1635 tuntuvasti alle 1620-luvulla kirjatun 12 987 veromarkan: noin 3000 veromarkkaa puuttui. Myöhemmin näitä kuitenkin palautettiin lukuun.

Verollepanon perustana pidettiin Savonlinnassa säilytettyä ns. linnan vanhaa maakirjaa, joka oli laadittu 1500-luvulla ja johon oli merkitty kaikki taloille kuuluneet palstat. Siitä annettiin otteita todistuksiksi talonpojille ja siihen vedottiin maariidoissa. Vuonna 1627 piti aikaisempi Pien-Savon vouti Juhana Henrikinpoika Kauranen eli Haberman sen perusteella maantarkastuksen, jossa vanhaa asiakirjaa pyrittiin täydentämään. Tulos ei tyydyttänyt joka suhteessa, sillä myöhemmissä oikeusjutuissa yksi ja toinen talollinen vaati takaisin taloonsa palstoja, jotka Haberman oli merkinnyt toiselle, kenties kantajan talon ollessa autiona.²

Tarkastus koski Pien-Savoa, mutta mukaan tuli kaiketi Joroinenkin – ainakin jälkipuheista päätellen. Sen yhteydessä kirjoitetusta Pien-Savon maanjakokirjasta on säilynyt 42-lehtinen ote, joka sisältää kaikkiaan 306 tilan palstat. Näistä on 117 Rantasalmella, 159 Suur-Kuopiossa ja loput 38 Suur-Iisalmessa.

Haberman merkitsi muistiin peltopinta-alat, niityt kuormalukuina sekä metsäpalstat. Näistä on ilmaistu pinta-ala kylvöaloina, metsätyyppi siinä kasvavien puiden nimien alkukirjaimina (b = björk- = koivu, t = tall = mänty, g = gran = kuusi, a = ah) = leppä, asp = haapa) sekä viimein kymmenlukuina se vuosimäärä, jonka palsta tarvitsi kasvaakseen seuraavaa kaskeamista varten.³ Lisäksi mainittiin muutamissa kylissä kalastuksen tuotto sanallisesti.⁴

Vaikka Putkisalon herra yrittikin parhaansa ja sai paikoin parannustakin aikaan esimerkiksi Karttulassa, niin tulos ei aikaa myöten tyydyttänyt. Siitä valitettiin vuodesta 1639 ainakin 18 tapauksessa, ja kenraalikuvernööri Pietari Brahe julisti koko jaon pätemättömäksi.⁵ Vain kerran Habermanin jako pysyi. Sulkavan kirkkoherra Ericus Georgii käräjöi pappilan maita Tiittalalta takaisin, mutta kun tuomari Olof Maununpoika oli ehtinyt vahvistaa jaon 27.6.1626, niin Tattariaho jäi tiittalalaisille, vaikka vääryys todettiinkin tapahtuneeksi.⁶

Habermanin jakoa näyttää vieneen vinoon se, että osa taloja oli autiona ja hän jakeli niiden maita veronmaksajille. Säämingissä sai siten Tolppalansalmen herra Berendt Henrikinpoika Olli Hylkeen aution maita, ja Joroisten Häyrylässä jäi Olli Niirasen aution Liinaharjunpelto vättiläläiselle Heikki Lapveteläiselle.⁷

Leppävirralla leppämäkeläinen Pekka Takkinen sai todeta palattuaan sodasta Habermanin jaon jälkeen, että valkeamäkeläiset olivat saaneet hänen kaskimaansa Leppämäen eli Hyytisenmäen, jonne valkeamäkeläiset olivat johdattaneet jakomiehen. Kerimäkeläinen lautamies Tuomas Kettunen kertoi myöhemmin havainneensa maastossa vanhoja rajoja, kun hän kävi Habermanin määräämiä linjoja.⁸ Tunnustipa Leppävirran kurjalanrantalainen Juhana Parviainen saaneensa Viholanniemen palstan lahjottuaan Habermanin haukileiviskällä⁹.

Vanhin maantarkastuskirjan kappale näyttää kadonneen Habermanin käytössä, ja myöhemmin oli tyydyttävä aukollisiin jäljennöksiin. Niinpä vuosina 1642 ja 1643 tarkisti alisen kihlakunnan vouti- ja maaherra Flemingin kiukun kohde Johan Henrikinpoika Falck kihlakuntansa verollepanoa ja ulotti toimintansa pohjoisiinkin pitäjiin Kuopiota myöten. Hän muutti arviokuntien kokoonpanoa ja ilmeisesti helpotti veromarkkalukujakin, sillä niitä korotettiin hänen jäljiltään vuonna 1664 eräin paikoin.¹⁰

Habermanin ja Falckin järjestelyt kuvastuvat eri vuosien maakirjoihin merkityistä veromarkkaluvuista. Vanhojen kihlakuntien mukaan jaoteltuna kehitys näytti seuraavalta:

Saatu- ja menetetty-sarakkeissa ovat Suur-Savon Joroisiin Rantasalmelta saamat veromarkat, menetettyinä Pellosniemestä Puumalaan erotetut 29,67 sekä Juvasta Sulkavaan lohkotut 59 veromarkkaa.

Pien-Savossa näyttää jo Haberman alentaneen roimasti veromarkkalukuja: Kuopiossa alle puoleen, Rantasalmella noin kolmeen neljäsosaan ja Säämingissä kahteen kolmasosaan. Falck ja nähtävästi maanmittarista kruununvoudiksi ylennyt Lorentz Röös tarkisti puolestaan lukuja toisinpäin, sillä niin Rantasalmella kuin Säämingissäkin ne kohosivat, tosin eivät entiselleen.

Falckin ponnistelujen tulokset haihtuivat tyhjiin 1640-luvun alun koettelemuksissa. Vuonna 1645 kirjattiin veroamaksavien veromarkkoja 5327 eli 41 prosenttia koko määrästä. Vuosien 1645–60 kehitys voidaan kuvata seuraavasti (liite 12):

Suur-Savon tilanne pysyi koko ajan Pien-Savoa heikompana: vuonna 1645 oli voimissaan vain runsas kolmannes veromarkoista, ja vain vuonna 1655, seitsemän vuotta Westfalenin rauhan jälkeen, päästiin likelle 60 prosenttia. Ruptuurin kausi katkaisi taas kasvun. (Liitteet 13–16.)

Pien-Savossa oltiin vahvemmilla vieläpä vuonna 1660:kin huolimatta sodan hävityksistä. Veromarkan perusteet lienevät olleet siellä valjemmät kuin Suur­Savossa, jossa asutus oli jo 1500-luvulla tuntuvasti tiheämpi kuin idässä ja etenkin pohjoisessa.

MAANTARKASTUS

Ruptuurin jälkeen Savo oli aivan voipunut. Pitkällinen sotien kausi oli vaatinut voimaa niin veroina kuin miehinäkin jatkuvasti, ja ponnistukset huipentuivat vuosina 1655–58. Olisiko tämä pelkästään avannut viranomaisten silmiä näkemään hädän, on epävarmaa, mutta veronmaksajien ja mahdollisten rekryyttien karkuruus Käkisalmen lääniin autioita asuttamaan auttoi siinä selvästikin. Voutien valitukset väen paosta kuultiin korkeissa hallintoportaissa ja päätettiin toimenpiteistä.

Kautta 1600-luvun alkupuolen pyrki korkea kruunu verotulojen välittömään kasvuun. Tätä tarkoitti mm. usein mainittu Juhana Kaurasen (Habermanin) maantarkastus, jossa autioiden tiluksia annettiin veroa maksaville ja verraten surutta merkittiin tiluksia kukkarokirjoihin. Niinpä sama palsta saattoi olla mainittuna useammassakin kirjassa.

Pää oli ilmestynyt vetävän käteen, ja veropolitiikkaa oli pakko muuttaa täydellisen katastrofin välttämiseksi. Verotuksessa oli pakko ottaa huomioon veronmaksajien kantokyky. Niinikään todettiin vuonna 1663, miten yksityisten palstojen lisäksi kokonaisia tilojakin oli merkitty kahdesti esimerkiksi lahjoituksina. Revisio tilojen ja palstojen todellisten omistussuhteiden määrittämiseksi oli välttämätön.

Kruunulla näyttää olleen ajankohtaisestikin ”oma lehmä ojassa”, mikä kuvastuu Viipurin lääninkirjanpitäjän Zacharias Rechardin reduktiokollegiolle 11.4.1663 lähettämästä kirjeestä. Ensimmäisenä huolena oli neljänneksenperuutuksessa ilmennyt epäkohta: monet luovuttajat palauttivat kruunulle sellaisia tiloja, jotka eivät jaksaneet maksaa verojaan tai olivat aivan autioita, tai sitten luovutettiin riidanalaisia tiloja.

Erityisen synkäksi Rechard kuvasi Savon maanomistusta tilusten sekavuuden takia. Lisäksi hän mainitsi havainneensa, miten eräillä yhden veromarkan tiloilla oli tiluksia reilusti yhtä paljon kuin toisilla kymmenen tai 12 veromarkan tiloilla. Hän totesi epäkohdan jatkuvan siksi, kunnes perusteellinen tarkistus toimitettaisiin koko maassa. Hän oli työliintynyt jatkuviin muutoksiin, jotka ilmenivät lääninhallituksessa tilusten omistusmuutoksia koskevana tuomiokirjaotteiden virtana. Näitä muutoksia syntyi puutteellisesti perusteltuina myös sotaväen pääkatselmuksissa, kun etenkin ratsuväen päällystä piti huolta ratsutilojen suorituskyvystä ja sen vaatimasta vauraudesta.¹

Rechard sai tukea myös Savon veronsaajilta ja rälssitilojen haltijoilta, jotka olivat kokeneet tilusomistuksen sekavuuden tuottamat haitat. Niinpä Ruotsin holhoojahallitus määräsi 21. heinäkuuta 1663 Savon maantarkastuksen toimeenpantavaksi ja siihen toimitusmiehiksi maaherra Aron Klöfwersköldin, kamreeri Engelbrecht Niilonpoika Eneskiöldin ja kamariarkiston inspehtorin Nils Matinpojan.

Komissio sai mukaansa kahdeksankohtaisen ohjeen, jossa määritettiin sen tehtävä. Päämääränä oli luoda järjestys verotukseen niin, että kutakin veromarkkaa vastaisi oikeudenmukainen osuus tuottavista tiluksista. Perustieto oli hankittava vanhoista ja uusista maakirjoista sekä talonpoikien kukkaroseteleistä, joihin muinoin oli merkitty heidän talojensa tilukset. Lisäksi oli käytettävä hyväksi lautakuntien, kylän ja naapurikylien asukkaiden asiantuntemusta.

Tämän jälkeen tuli selvittää kunkin talon vuotuiset pellon ja kasken kylvömäärät sekä pellon, niityn ja kaskimaan maanlaatu, samoin kalastus- ja linnustusedellytykset, tervanpolttotilanne ja kaikki muutkin tulon tuottamistavat. Myös piti selvittää, miten paljon hevosia, lehmiä, härkiä, nuorta katjaa, pukkeja, vuohia ja lampaita voitiin elättää kussakin talossa.

Näiden selvitysten perusteella tuli kirjoittaa uusi maakirja merkiten siihen kunkin talon ulostekoerät. Samoin piti merkitä erikseen sotaväen ylläpitoon määrätyt veromarkat. Veroparseelien vaihto oli määritettävä, mikäli talon tuotantomuoto sitä vaati, samoin niiden korvattavuus rahassa. Maakirjaan tuli merkitä kunkin talollisen ristimä- ja isännimi – korkea kruunu ei tuntenut savolaista sukunimikäytäntöä.

Katselmuskokoukset tuli järjestää kussakin pitäjässä sopivissa kylissä. Sen sijaan hallitus ei velvoittanut komissiota kiertämään jokaista kylää, vielä vähemmän jokaista tilusta, koska nämä alueet olivat ”niin läpimurtautunutta maata, vuoria, metsää, suota, järviä, ettei kukaan voi ottaa katsoakseen jokaisen tilaa, etenkin kun talonpoikien tilukset eivät ole kunkin asunnon yhteydessä, vaan enimmäkseen kolmen tai neljän kylän takana”.

Kokouksiin käskettiin lääninkirjanpitäjä, voudit, lainlukija, veronsaajien amtmannit ja voudit sekä nimismiehet ja lautamiehet. Nämä kaikki piti vannottaa siitä, etteivät he ”mitään totuutta ja asianlaitaa halua salata, vaan parhaan ymmärryksensä mukaan antavat rahvaan tiluksista ja muista olosuhteista tietämänsä perusteella komissaareille kaiken asiaankuuluvan selvityksen ja opastuksen, kertovat mitä heille on tästä tiettyä ja tunnettua, mistä sitten komissaarit voivat harkita ja tuomita, mitä sitten on tehtävissä niin Kuninkaallisen Majesteetin kuin veronsaajien sekä rahvaan säilymiseksi”.

Uutta maakirjaa varten oli selvitettävä talonpoikien perintöoikeus tilaansa joko kiinnekirjan tai ikimuistoisen nautinnan perusteella. Samoin oli tutkittava, oliko kylässä kenties jonkin aution tiluksia joutunut joko kokonaan tai parhailta osiltaan toisiin tiloihin. Nämä oli palautettava alkuperäisiin tiloihinsa ja säädeltävä veromarkkaluvut sitä vastaaviksi. Tämä koski nimenomaan upseeri- ja ratsutiloja, joihin oli kenties liitetty vilpillisesti autioiden maita.

Komissaarien tuli myös taivutella kylien ja jakokuntien osakkaita tasaamaan keskenään tilukset, jotta niille olisi voitu merkitä saman verran veromarkkoja. Niinikään oli koetettava järjestellä niin, että kaukaiset tilukset vaihdettaisiin pois niitä likinnä oleville kylille. Kun kylien alueet olisi näin saatettu yhtenäisiksi, tulisi rajat merkitä selvin merkein. Järjestelyjen jälkeen tulisi entiset, usein väärennetytkin kukkarosetelit mitätöidä. Epäselvissä tapauksissa oli komission pyydettävä hallitukselta neuvoa ja ohjeita.

Ohjeen allekirjoittajina olivat valtakunnan ylimmät virkamiehet tai heidän sijaisensa, ensimmäisenä valtakunnandrotsi Pietari Brahe, joka tunsi Savoa kenties muita paremmin viidentoista vuoden takaa. Hänen äänenpainonsa tuntuu esimerkiksi Savon maaston kuvauksessa, johon vedoten komissio vapautettiin kiertämästä jokaista kylää ja taloa.²

Maantarkastus aloitettiin syyskuussa 1663 Pellosniemen hallintopitäjästä, josta viimeinen viikko marraskuussa istuttiin nimismies Pietari Pölhön talossa Surnoissa. Visulahden maantarkastus alkoi marraskuun 8. päivänä nimismies Markus Juhananpoika Möllerin talossa Visulahden Seponniemessä. Rälssit tutkittiin erikseen: Baranoffin rälssi Anttolassa alkaen 7. joulukuuta, Pahlenin rälssi Rantakylässä joulukuun 18. ja Liukkolassa tammikuun 21. päivästä. Joulunpyhiä vietettiin välillä kolme viikkoa, sillä työ jatkui vasta tammikuun 15. päivästä Rantakylän kangasniemeläisiä tiluksia koskevana.

Talvikelillä siirryttiin sitten Iisalmeen, jonka tutkinta alkoi helmikuun 8. päivänä ja kesti parisen viikkoa. Kuopioon päästiin matinmessun aattona eli 23. helmikuuta. Leppävirta tutkittiin alkaen maaliskuun 14. päivänä Varkauden Pitkälänniemessä nimismies Affleckiri talossa. Kahta viikkoa myöhemmin päästiin Joroisiin. Siellä menivät pääsiäispyhätkin.

Pieksämäkeä ruvettiin tutkimaan huhtikuun 18. päivänä 1664. Pääosa toukokuuta kului Juvalla, ja kesäkuun 8. päivänä päästiin aloittamaan Rantasalmen tarkastus, jossa kului liki viisi viikkoa. Sääminki vei vielä kauemmin: 14. 7.–24.8. eli yli kuusi viikkoa. Tämä meni liki tasan emäpitäjän ja Kerimäen kesken. Sulkavasta ja Puumalasta selvittiin yhdeksässä päivässä kummastakin, niin että koko maantarkastus päättyi syyskuun 13. päivänä 1664.

Tarkastusmiehiä avusti paikallinen virkamiehistö ja tätä varten asetettu lautakunta, joka vannotettiin kussakin pitäjässä istunnon aluksi. Visulahdessa toimi oma lautakunta Anttolassakin, se kun kuului tuolloin neljään pitäjään: Mikkeliin, Ristiinaan, Juvaan ja Puumalaan.

Kukin jako- tai verokunta käsiteltiin yksityiskohtaisesti erikseen. Vertailulähteenä käytettiin vuoden 1561 maantarkastuskirjaa ja vuonna 1660 laadittua maakirjaa, joiden tunnusluvut merkittiin omille sarakkeilleen. Samoin merkittiin maakirjasta saatu talon numero ennen haltijan nimeä. Nämä jakokunnan osakkaat lueteltiin kylittäin – saman jakokunnan taloja saattoi olla useassa kylässä, ja kunkin kylän taloja kuului useaan jakokuntaan. Autioista merkittiin silloinen haltija tai tarkastuksen yhteydessä päätetty käyttö, esimerkiksi ratsutilan tai rakuunatalon lisämaa. Niinikään merkittiin uudispaikan tai aution asuttaneen nauttimat vapaavuodet.

Omille sarakkeilleen merkittiin talon vanha veromarkkaluku ja uusi ehdotus, samoin arvioina pellon ja kaskimaan kylvöluvut sekä niittyala. Näiden tarkkuutta tarkastellaan myöhemmin.

Näiden tietojen jälkeen merkittiin jakokunnan tilukset palstoittain. Yleensä niitä verrattiin vuoden 1561 maantarkastuskitjaan. Paikoin jouduttiin toteamaan niitä tuntemattomiksi – nimi oli kai vaihtunut. Osan nimistä todettiin merkitsevän vain rajapaikkoja, joilla ei ollut taloudellista merkitystä. Toisaalta luetteloa saattoi jatkaa sellaisen palstojen satja, joita ei mainittu vuonna 1561 ja joita hallittiin vanhan nautinnan perusteella.

Palstoista merkittiin muuten muistiin niiden merkitys maataloudelle eli minkä kokoista kylvöalaa ne edustivat. Pelto ja kaski merkittiin tietenkin erikseen. Niityt nimettiin samaten. Hyötyluvun perään merkittiin palstan etäisyys kotipalstasta: aivan lähellä, yhden, kahden, kolmen neljänneksen, peninkulman tai useamman päässä. Lisäksi arvioitiin muut etuudet: kalaveden ja tervasmetsän riittävyys sekä osassa pitäjiä kotieläinten lukumäärät. Nämäkin jäivät selvästi todellisia alemmiksi.

Edellä on jo arvioitu maantarkastuksen tarkkuuden vaihteluita eri pitäjien kesken. Tässä voitaisiin vielä vertailla työajan ja tulosten suhdetta, vaikka siihen jääkin eräitä epätarkkuuksia. Tiedämme joulu- ja pääsiäislomien pituuden, mutta muut vapaapäivät jäävät hämärään. Niinikään jakokuntien koko vaihteli suuresti – etenkin itäisissä pitäjissä oli suuria jakokuntia, joiden selvittäminen vei varmaan aikaa.

Yleensä kukin jakokunta käsiteltiin siinä pitäjässä, jossa se tuli ensimmäisen kerran esiin. Siten oli Iisalmella käsiteltävänä osa Kuopioon ja jopa Leppävirtaankin kuuluvia taloja. Kauemmat jäivät sentään maininnan varaan. Samoin käsiteltiin Säämingin yhteydessä Kerimäen taloja. Jakokuntakohtainen ajankäyttö näyttää odotetun kaltaiselta, mutta pinta-aloihin nähden maakunnan pohjoispää käsiteltiin joutuin.

Savolaisten talonpoikien ja muiden tilanhaltijain kannalta maantarkastuksen tulokset olivat kahtalaisia. Toisaalta määritettiin nyt maapalstojen omistus kirjallisesti, ja sen mukaan voitiin ratkaista niitä koskevat jakokuntien väliset erimielisyydet. Sen sijaan jakokunnan jäsentenväliset ”kisat” saattoivat jatkua, kunnes palstat jaettiin talokohtaisesti käytettäviksi. Näitä jakoja tuomittiin käräjillä tehtäviksi pitkin aikaa.

Toinen ja kenties tärkeämpi tulos ilmeni veromarkkalukujen alenemisena. Koko maakunnan veromarkkasumma aleni 42 prosenttiin aikaisemmasta: Suur­Savossa 41 :een, Itä-Savossa 42:een ja Pohjois-Savossa 54 prosenttiin.

Alue-erot etelän ja pohjoisen kesken olivat selvät. Iisalmen suurpitäjässä alennus oli vain neljäsosa, Rantasalmella liki kaksi kolmasosaa. Suurimmat alennukset saatiin Joroisissa, liki kolme neljännestä, ja sitä likinnä Varkaudessa ja Kangaslammilla. Jäppilä näyttää liittyneen samaan, pahoin kärsineeseen ja nyt runsaimmin hyvitettyyn vyöhykkeeseen. Emäpitäjät Mikkeli ja Rantasalmi selvisivät kolmasosalla entisistä veromarkkaluvuista.

Pohjois-Savon lisäksi näyttävät parhaiten säilyneen maakunnan reuna-alueet. Huolimatta pahoista sodan tuhoista saivat Liperin pikkukylät pitää entiset veromarkkansa-ainoina alennusta saamattomina. Lännessäkin pysyivät luvut lähinnä entisiä parhaiten rajapitäjissä Rautalammilla, Hankasalmella, Hirvensalmella ja Mäntyharjulla.

Nousseiden lukujen takana on pääosassa tapauksista useamman tilan yhdistäminen samaksi, jolloin vieraista jakokunnista tulleita osuuksia ei ole otettu huomioon. Iisalmessa saattoi tosin luku nousta ilman tällaista ”tukiaista”, ja lähes kolmasosa jäi ilman alennuksia. Runsaimmin näyttää helpotuksia jaellun Rantasalmella ja Leppävirralla.

Talonpoikien toivomuksia otettiin siis kohtalaisesti huomioon, ja kruununmiehetkin saivat tuen omille toimilleen. Taloluku saatiin kiistattoman tarkasti, ja samalla merkittiin tilojen käyttö: ratsutilat ja rakuunatalot merkittiin, samoin rälssiomistukset. Verokertymille saatiin jonkinlainen perusta-arvio, jota tietysti taas vuodentulon vaihtelut saattoivat järkyttää.

Maantarkastuksessa oiottiin edellisten toimitusten vikoja, etenkin Juhana Kaurasen toimitusten yksityiskohtia. Osa jäi kuitenkin perästä päin selvitettäväksi. Vielä vuonna 1698 yritti Leppävirran kurjalanrantalainen Niilo Kasanen saada pitää Viholansaaren, joka oli maantarkastuksessa annettu hänelle. Rantasalmen voinsalmelainen Lauri Melkiorinpoika osoitti kuitenkin lainlukija Knut Knutssonin 16.2.1649 antaman tuomion voimin omistusoikeutensa. Kauranen oli näet luovuttanut saaren Kasasen edeltäjälle Juntti Parviaiselle saatuaan tältä leiviskän kapakalaa.³

Vuonna 1665 taas korjattiin Puumalan talvikäräjillä maantarkastuksessa tullutta virhettä, jossa kontilalainen Lauri Kontinen oli menettänyt Hirvisalon­ahon Harmaalan Matti Harmaiselle. Ratkaisu perustui kruununvouti Valentin Baltasarinpojan lausuntoon, mutta kaksi lautamiestä ja kolmas vanhus, joka muisti vielä ”suuren Venäjän-sodan” ajat (1570–95), todisti nyt riitamaan kuuluneen aina Kontisen taloon.⁴

VEROLAJIT

Kruunun rahantarve jatkui ja kenties kasvoikin sotavuosina. Sen paine ei tosin osunut täysivoimaisena maakuntiin, sillä valloitusten myötä saatiin tuottavia verotuskohteitakin, etenkin suurten jokien suissa kannetut tullit. Mutta talon­poikienkin kannettaviksi sälytettiin uusia veroja, joita varten valtiopäiviltä hankittiin suostumus. Siksi niitä nimitettiinkin suostuntaveroiksi.

Veromarkkojen mukaan kannettu maavero osoitettiin ajan myötä yhä selvemmin talokohtaisesti määrättyihin tarkoituksiin. Ratsutilojen veromarkat korvasi ratsupalvelus, ja rälssitilojen maavero kuului rälssin omistajalle verovapaana. Määrättyjen tilojen maavero voitiin läänittää yksityiselle henkilölle, esim. sotavammaiselle upseerille tai tällaisen leskelle elinikäisenä etuna. Nämä läänitykset jäivät usein lyhytaikaisiksi, eikä niitä yleensäkään ollut paljoa.

Mutta sitä selvemmäksi veronsaajaryhmäksi kohosivat sotilaat, lähinnä upseerit ja alipäällystö. Heille kuului kruunulta vuosipalkka, ja sitä varten heistä kullekin osoitettiin määrättyjen tilojen maavero. Näiden jakopalkkatilojen lisäksi osoitettiin heille vapaatiloja samassa tarkoituksessa, samoin hevostiloja ratsuhevosen ylläpitämiseksi.

Näiden lisäksi erottuu muutamia pikkuryhmiä. Papiston virkatalot olivat verovapaita, samoin nimismiehet.

Näiden ryhmien ulkopuolelle jäi 1630-luvulle asti melkoinen määrä taloja ja veromarkkoja. Näiden verotuotot olivat kruunun käytettävissä, osin maakunnan omiin tarpeisiin, osin vietävissä muuanne kulutettaviksi. Tämä osuus kapeni jyrkästi 1640-luvulla, jolloin edellä kuvattu veropalkkalaitos tiivistyi käsittämään jokseenkin kaikki muista tarkoituksista vapaat veromarkat.

Kymmenysvero oli sen sijaan suuremmassa määrin osoitettavissa ajankohtaisiin tarpeisiin. Siitä tietysti erottui kolmannes eli tertiaali papiston palkkaukseen: kirkkoherrat kuittasivat vuosittain tertiaalinsa kruununvoudeilta.

Muu osa kymmenyksistä koottiin kymmenysaittoihin, jotka kunkin pitäjän oli rakennettava ja pidettävä kunnossa. Sieltä mitattiin kirkkoherran kuittausta vastaan säällinen määrä viljaa pitäjän vaivaisten elatukseen ja kirkkopitäjien toimenhaltijain palkkoihin, ja ylijäämä toimitettiin lääninjyvästöön joko Viipuriin tai oman läänin aikana Savonlinnaan.

Verot oli maksettava kunakin vuonna joulukuun puoliväliin eli tuomaanmessuun mennessä. Vouti jakeli sitten suorituksia palkansaajille ja muille korvaukseen oikeutetuille.¹

Kymmenysveron perinnän periaatteet ilmenevät yksityiskohtaisesti kuulutuksessa, joka julkiluettiin Rantasalmen kesäkäräjiliä 1663: ”Rahvas toimittakoon kymmenysviljansa kymmenysaittaan ja sitten sinne kuin vouti käskee. Olkoon kuuliaisesti läsnä viljaa rahdattavaksi jaettaessa, kukin kymmenes sinänsä. Joka ei aikanaan maksa kymmenyksiä ja vouti joutuu maksamaan hänen edestään, ottakoon vouti häneltä pantiksi vastikkeen laiminlyöjän kustannuksella.”²

Rekikelillä käskettiin sitten nähtävästi osa pitäjän talollisia vuorotellen verorahtiin. Se koski kerrallaan kymmeniä ajomiehiä, sillä kuormaan voitiin panna vain pari-kolme tynnyriä – mukaan piti mahtua miehen eväät ja hevosen rehut. Matka saattoi tuntua vastenmieliseltä, mutta käsketyt kieltäytyivät sittenkin aniharvoin. Talvella 1652 jäi 26 silloista iisalmelaista: puolet Pielavedeltä, neljä Sonkajärveltä ja muista nykypitäjistä vähemmän, tästä tehtävästä.³

Viljaa vastaanottavien virkamiesten kanssa jouduttiin taipumaan eräisiin vas­enmielisin vaatimuksiin, joista yleisin koski kukkuramittaa. Viipurin provianttimestaria Johan Olavinpoika Ungeria syytettiin 1650-luvulla liian suurista mitoista. Maaviskaali Martti Laurinpoika sai tehtäväkseen selvittää valitusten syyt. Unger väitti ottaneensa koko vuoden 1656 verot pyyhkäistyin mitoin: tynnyrin mitta täytettiin jyvillä ja pyyhkäistiin laitojen tasaan. Tässä hän väitti kärsineensä jopa vahinkoakin, koska yleinen tapa edellytti kukkuramittaa mittatappioiden korvaamiseksi. Säämingin ja Kerimäen kesäkäräjillä 1657 väitti lautakunta kuitenkin, että Viipurin proviantissa eli viljamakasiinissa oli edellisvuosina lisätty aina kukkuramitta, joskus kaksikin. Pellosniemeläiset kertoivat Ungerin tehneen käsillään tilaa kolmellekin kukkuralle, ennenkuin mitta hyväksyttiin.⁴

Tällainen kohtelu ja matkan pituus viekoitteli eräitä hakemaan helpotusta. Vuonna 1663 todettiin Rantasalmen talvikäräjillä, että Niilo Ikäheimonen Kolkontaipaleesta ja Mikko Kankkunen Tuusmäestä olivat vieneet heille uskotut viljat Viipurin sijasta Savonlinnaan. Ikäheimonen lupasi korvaukseksi viedä viiniviljat Viipuriin, mutta se ei enää pelastanut häntä. Vouti manasi kyytivelvolliset seuraavaksi lauantaiksi säkkeineen kymmenysaitalle Viipurin-matkaa varten.

Joskus vilja määrättiin rahdattavaksi muihinkin kuin oman läänin kaupunkeihin. Talvella 1637 käskettiin ainakin kuopiolaiset ja iisalmelaiset Ouluun. Pekka Julkunen (kaiketi Maaningan Lapvetelästä) sai viedäkseen Niilo Niilonpoika Nissisen (Nissilästä, Sälevältä tai Hernejärveltä) vaimon verot 38 kappaa viljaa ja kuusi taalaria rahaa Oulun verorahastoon, mutta unohti ottaa kuitin.⁵

Provianttimestarin piti mittauksen jälkeen antaa viljan tuojalle kuitti. Silloin tällöin kuitti jäi antamatta. Vuonna 1663 palkkasi Sulkavan kaartilalainen Manni Mikonpoika Kaartinen Kammolan Jaakko Väätäisen pojan puolestaan verorahtiin: 17 kappaa kymmenysviljoja edellytti kyytirahaa viisi markkaa. Poika ei tuonut Kaartiselle kuittia ja vouti velkoi viljamäärää häneltä. Isä-Väätäinen sai korvata sekä viljat että kyytirahat.⁶

Katovuosina vilja ei kerta kaikkiaan riittänyt veroksi, kun sitä ei ollut syötäväksikään. Kesä 1641 näyttää olleen poikkeuksellisen huono, sillä seuraavilla talvikäräjillä velkoi vouti korvausta Iisalmen, Säämingin ja Puumalan palkollisilta viljasta, jonka hän joutui lunastamaan Viipurissa maksaakseen vilja verot.⁷ Jostakin syystä – kenties viljan tarpeesta – tässä ei muunnettu vilja veroa muissa veroesineissä maksettavaksi, niinkuin tehtiin usein aikaisemminkin.⁸

Viljakymmenysten lisäksi kannettiin edelleen pikkukymmenyksiä lähinnä karjan tuotosta. Ne käsittivät enimmäkseen voita, mutta lisäksi lihaa ja eräitä pieniä parseeleja. Katokausi 1630-luvun alussa sai savolaiset valittamaan tästä rasituksesta valtiopäivillä, mutta korkea kruunu oli taipumaton: ”Siitä kuin kylvetään tai leikataan siellä, annetaan suuret ja pienet kymmenykset sen järjestyksen mukaan kuin säädetty on.”⁹

Enempää helpotusta ei luvannut seuraavakaan tapaus. Vuonna 1647 savolaiset valittivat joutuvansa maksamaan kahdesti kymmenysvoit, kun kruunun lisäksi pappikin peri saman saatavan. Valtiopäivävastauksessa luvattiin asia tutkia yleistarkistuksessa.¹⁰

Suostuntaveroista maksettiin 1620- ja 1630-luvuilla karja-apua, jota varten laadittiin eräinä vuosina luettelot kunkin talon kotieläimistä. Vuonna 1620 osa karjanomistajia salasi todellisen omaisuutensa, asia paljastui ja heille tuomittiin kolmen markan sakko. Tästä valitettiin, ja kruunu antoi anteeksi sakot parannuksen toivossa.¹¹

Vuoden 1633 valtiopäivillä suursavolaiset valittivat niin karja-avusta kuin muistakin ylimääräisistä rasituksistaan. Kruunu lupasi, että nyt pyydettäisiin karja-apua viimeisen kerran.¹² Karja-apu jäi kuitenkin pysyväksi: vielä 1640- luvulla siitä käytiin käräjiä.¹³

Verotileissä esiintyi 1620-luvulta alkaen vuosisadan puoliväliin asti myllytulli. Kruunu totesi, että eräs pysyvimpiä ihmisen toimintoja on syöminen, johon hän kuluttaa viljatuotteita suhdanteista riippumattoman vakiomäärän. Vilja käsiteltiin ennen nauttimista ainakin myllyssä, joten jauhattamisesta voitiin suunnata kohtalaisen pysyvä määrä kruunun kassaan. Tästä vero sai nimen myllytulli.

Talonpoikainen kansa keksi kuitenkin kiertotien. Viljan jauhatus palautui talokohtaisten käsikivien varaan myllytullin kiertämiseksi. Vuonna 1635 siirryttiinkin kantamaan verorahaa kultakin henkilöltä alaikärajana ensin 13 vuotta, koska arveltiin sen ikäisen jo elättävän itsensä. Sittemmin ikärajaa nostettiin 16 vuoteen. Yläikäraja määrättiin 65 vuodeksi ja vapautettiin sitä vanhemmat maksamasta. Niinikään todettiin aikanaan turhaksi velkoa myllytulliraha eli sittemmin henkirahaa rutiköyhiltä ja vaivaisilta. Varsinainen myllytulli poistettiin 1634.¹⁴

Myllytulliluettelo, jota sittemmin nimitettiin manttaaliluetteloksi (ruots. mantalslängd, vrt. man=mies, tal=luku), laadittiin vuosittain henkitutkinnassa (mantalsransakning). Tehtävä kuului aluksi kruununvoudille, mutta sittemmin osoitettiin joku muu manttaalikomissaariksi.

Väestön liikkuvuus haittasi melkoisesti henkikirjoituksen tarkkuutta ja oikeudenmukaisuutta. Voudin tileihin liitetyissä lyhennysluetteloissa esiintyi usein merkintöjä siitä, miten joku henkilö oli merkitty henkikirjaan kahdesti, jolloin toinen kerta kirjattiin lyhennysluettelon mukaan tileistä poistettavaksi. Tilattomien henkiraha riippui melkoisesti heidän varallisuudestaan, ja siksi vuosisadan puolivälissä kirjattiin ihmisten lisäksi tilattomien elukatkin tuloa tuottavana omaisuutena.

Henkikirjurien tarkkuus saattoi yltyä liialliseksi. Leppävirran talvikäräjillä 1654 valitettiin kruununvouti Martin Laurinpojan ja rälssivouti Henrik Salastin merkinneen hengille joukon kirkonvaivaisia, joilla ei ollut karjaa eikä siementä henkirahan maksamiseksi.¹⁵ Vuonna 1660 valittivat savolaiset valtiopäivillä, miten manttaalikomissaariksi määrätty provianttimestari Johan Olavinpoika Unger pani hengille ikivanhat vuoteenomat, raihnaat ja sokeat, muutamat kahdestikin, sekä kadonneet, jopa 9–10-vuotiaitakin. Kruunu velvoitti maaherran tutkimaan asian.¹⁶

Salpietariapu, maaretkenvero ym. rasitukset pidettiin voimassa jatkuvasti ja kruununvoudin vastuulla. Sen sijaan tuomarin ja laamannin saatavat kantoi usein joku muu, joka sitoutui tehtävään yksityisen sopimuksen perusteella: kantoi kapat ja tilitti ne viranhaltijalle. Vuonna 1643 vuokrasi Puumalan tuomarinrahat entinen vouti Hans Bomgård.¹⁷

Tuomarinvero tuntui rasittavana, ja katovuosina se jäi monelta maksamatta.¹⁸ Suursavolaiset valittivat valtiopäiville tästä vuonna 1641, mutta kruunu piti veroa välttämättömänä eikä suostunut helpottamaan sitä.¹⁹

Tuomarinveron jatkona perittiin käräjäkappoja, jotka käytettiin käräjäkestitykseen. Kapat sai yleensä nimismies, koska käräjät istuttiin yleensä nimismiehen talossa. Vuonna 1657 perintä siirrettiin kruununvoudeille maaherra Koskullin käskystä, ja voudit sitoutuivat vastaamaan käräjäkierroksen kustannuksista.²⁰

Verokertymää voidaan vertailla ajallisesti ja alueittain voutien tilitysten perusteella. Vuonna 1624 arvioitiin sen rahalliseksi arvoksi kihlakunnittain hopeataalareissa, -äyreissä ja -penningeissä seuraavat määrät:²¹

Luvut viittaavat verorasituksen runsaaseen kaksinkertaistumiseen, missä verojen lisäämisen rinnalla tuntunee myös veronmaksajain väheneminen.²² Aluekohtainen paine oli muuttunut siten, että Pien-Savossa oli nyt alempi rasitus kuin Suur-Savossa kaiketi uudisasutuksen lisätessä veronmaksajien lukumäärää.

RÄSTIT

Edellä on jo ilmennyt eri tavoin, että veronmaksukyky horjui joskus pahastikin ja ulostekoja jäi rästiin. Veronsa maksanut näytti virkamiehelle kuitin suorituksestaan ja vapautui vastuusta, mutta tästä luvusta poisjääneet kutsuttiin erikseen rästilukuun, jossa heidän asiansa tutkittiin yksityiskohtaisesti. Tässä toimituksessa laadittiin rästiluettelo, jonka mukaan nimismies joutui perimään verojäämät. Varsin usein siinä jouduttiin ulosottoon: talosta otettiin rästiä vastaava määrä irtainta omaisuutta, esim. vaskikattiloita, joiden metalliarvo oli korkea ja jotka eivät olleet aivan välttämättömiä ihmisten toimeentulolle: ”Toki talonpoika pitäköön ainoan lehmänsä ja kattilansa”, kuului ulosoton ohje.¹

Ulosottojuttuja kertyi käräjiin asti vuosina 1640–63 yhteensä 81. Nämä koskivat joko ulosoton vastustamista, liikaa ulosottoa tai sitten verovelvollisen takaaja velkoi omaansa takaisin. Runsaimmin näitä tapauksia käsiteltiin vuosina 1640–44 osittain perintönä edellisvuosilta, yhteensä 51. Toinen nousukohta, tosin kahden ryhmäjutun tuottama, osui vuosiin 1648–49, kenties edellisen kauden heijastumana, kun rästiläiset olivat vaurastuneet ulosottokelpoisiksi.

Ulosotto ei ollut helppoa toimittaja:lleenkaan. Rantasalmen syyskäräjillä 1639 määrättiin kaksi miestä kuhunkin neljänneskuntaan kantamaan rästejä ja heille asetettiin kolmen markan uhkasakko laiminlyönnin – tai epäonnistumisen – varalta.² Nämä miehet saivat tehtävänsä suoritetuksi, mutta eräät muut epäonnistuivat. Vuoden 1640 talvikäräjillä Juvalla tuomittiin Purholan Lassi Purhonen, Kankaan Abraham Muttulainen ja Ollikkalan Heikki Ollikainen sakkoon, koska eivät olleet ulosmitanneet Vehmaan Matti Pekanpoika Rimpiltä laillisen tuomion määräämää omaisuutta.³ Kerimäkeläinen Tuomas Kettunen sai samana vuonna sakot laiminlyötyään vuosien 1635 ja 1636 tuomarinverorästien perinnän.⁴ Juttu sai jatkoa seuraavana vuonna, jolloin 19 kerimäkeläistä sai kolmen markan sakon laamannin- ja tuomarinveron vastustelusta – kenties juuri Tuomaan ”asiakkaat”.⁵

Rästien perintä sai joskus väkivaltaisiakin piirteitä. Kaisanpäivänä marraskuussa 1642 tuli vouti Bomgårdin kirjuri Balthasar Bulle perimään rästejä Mikkelin Väärälästä Paavo Antinpoika Vääräseltä mukanaan haukivuorelainen lautamies Lemetti Viljakainen. Talonväki sai ennakolta tiedon ”ryöstökirjurin” tulosta. Karja ajettiin metsään ja isäntä piiloutui saunaan kirves kourassa. Bulle tuli tupaan aamuvarhaisella, herätti muka emännän ja vaati häneltä rahoja rästien maksuun, mutta niitä ei ollut. Emäntä väitti isännän olevan käymässä Haukivuorella. Apumies Seppänen tapasi tämän kuitenkin saunasta, kirves otettiin pois ja tavaran olosotto alkoi. Vääränen uhkaili puukon kanssa asiaa toimittavia lautamiehiä, ja hänet piti panna nuoriin. Tästä hän ei alistunut, vaan käski vaimonsa tuoda puukon. Kahinassa vaimo lennätettiin seinää vasten, ja toimitus hoidettiin päätökseen. Mutta seuraavilla talvikäräjillä Vääränen vaati kirjurille rangaistusta kuolemantuottamuksesta. Vaimo oli viikon kuluttua tapauksesta sairastunut ja kahdeksan päivää podettuaan kuollut.⁶

Juvan Kuosmalassa taas voudinkirjuri Jakob Pietarinpoika kävi ulosotolla Juhana Ollinpoika Tarkiaisessa palmusunnuntaina 1646 talonväen ollessa kirkossa, murtautui aittaan ja vei sieltä rahaa, kuudesta lampaannahasta tehdyn turkin ja kirveen, vaikka Tarkiainen oli maksanut veronsa jo veronsaajalle kapteeni Henrik Haringille. Kun Tarkiainen sitten pääsiäisenä kyseli kirkonmäellä Jakobilta syytä moiseen pyhätyöhön – tavallisesti asiat käsiteltiin käräjillä – niin kirjuri vastasi: ”Mitä sinä tahdot, sinun on maksettava rästi, ja minähän otan sen ulos vaikka sinun silmiesi välistä.”⁷

Verotusta koskevien oikeustapausten keskittyminen 1640-luvun alkuun osoittaa silloin eletyn raskainta aikaa. Säämingin-Puumalan alueelta eli alisesta kihlakunnasta niitä kertyi 29, Juvalta ja Joroisista 20. Nämä alueet näyttävät muutenkin kärsineen pahiten. Suotta ei Säämingin lautakunta talvikäräjillä 1640 valittanutkaan rahvaan puolesta edellisen vuoden verollepanosta. Talonpojilla ei ollut varaa maksaa verojaan eikä voudilla oikeutta myöntää riittävästi helpotuksia. Siksi talonpoikien oli pakko luopua taloistaan ja karata Käkisalmen lääniin, Inkeriin tai Liivinmaalle.⁸

Sittemmin näyttää tilanne kohenneen. Virkamiesten otteet muuttuivat pehmeämmiksi, kun ristipaine kruunun vaateiden ja talonpoikien maksukyvyttömyyden välissä lieveni.

NIHDINPITO VEROTTAMASSA MIESVOIMAA

Savon miehin pidettiin 1620-luvun alussa voimassa kahdeksaa jalkaväen komppaniaa, jotka kuuluivat ensin Karjalan lippukuntaan, sitten Karjalan rykmenttiin. Sen päällikkönä oli maaherra Henrik Klaunpoika Fleming. Savon komppanioista oli kaksi peräisin Suur-Savosta ja kuusi Pien-Savosta.¹

Kun komppaniassa oli 130–150 miestä, oli savolaisia jalkamiehiä aseissa tuon mukaan noin 1100 henkeä. Palvelus oli pysyvää: vasta terveyden pettäessä nihti vapautettiin, ellei hän sortunut sotakentälle tai menehtynyt varuskunnissa tuhkatiheään raivoaviin kulkutauteihin.

Sotamiehiä otettiin palvelukseen verraten sattumanvaraisesti aina 1620- luvun alkuun asti, mutta sitten sekä tarpeen kasvu että mielivallan aiheuttamat valitukset saivat aikaan jonkinlaisen järjestelmän. Tämä näyttää tapahtuneen Savossa vuonna 1624, Puolan sodan alkuvaiheessa. Miehet koottiin pitäjittäin tai kymmenkunnittain väenottokokoukseen, jossa sovittiin, kenen vuoro oli lähteä, milloin joka kymmenes, myöhemmin jopa joka kuudes mies. Nihdiksi kirjoitettu saattoi vielä sittenkin välttää sotaväen, jos sai hankituksi sijaansa palkkamiehen.

Tuo ensimmäinen kokouskierros näyttää tuottaneen vaikeuksia. Kesäkäräjillä 1624 sakotettiin talollisia siitä, että he olivat jääneet pois edellisessä maaliskuussa kuulutetussa sotaväenkirjoituksesta. Tavinsalmen pitäjässä näitä oli 512, Säämingissä 193 ja Rantasalmella 190. Tavinsalmelaisten ”kutsuntalakko” oli tuon mukaan sataprosenttinen, sääminkiläisiä puuttui 23 ja rantasalmelaisia 45 prosenttia.²

Sakko vaihteli kolmesta kahteentoista markkaan nähtävästi talon palvelusikäisen miesluvun mukaan. Kuuden markan sakkolaisia oli tavinsalmelaisista 87, sääminkiläisistä 24 ja rantasalmelaisista samoin, yhdeksän markkaa veloitettiin 13 tavinsalmelaiselta, viideltä sääminkiläiseltä ja samoin rantasalmelaiselta, 12 markan sakkolaisia olivat Lauri Jalkanen Leppävirran Kotalahdesta ja Niilo Ollinpoika Rantasalmelta.

Väenottojen määristä on säilynyt tietoja alkaen vuodesta 1626, vuoteen 1631 asti joka vuodelta, mutta sitten 30-vuotisen sodan loppuun asti kahdeksalta vuodelta, esim. ei vuosilta 1634–38. (Liite 17.)

Puolan sodan loppuvuosina otettiin Savosta yhteensä 1562 miestä jalkaväkeen. Myöhempi ylinen kihlakunta luovutti 540 miestä eli 0,39 kutakin taloa kohti. Juvalla vastaava suhdeluku oli 0,34, mutta Rantasalmella 0,51 ja Pohjois­Savossa 0,56. Suur-Säämingissä se oli 0,45.

Alueittaiset erot johtuivat kahdesta syystä. Etelä-Savossa oli runsaimmin ratsutaloja, jotka olivat vapaita nihdinotosta. Niinikään rälssimailta, joita oli etenkin Suur-Savossa, otettiin vain puolet kruununalaisten alueiden määrästä talolukuun nähden. Kuopiolaisten ”kutsuntalakkoa” alkaa ymmärtää. Vuosittain otettiin keskimäärin 390 alokasta.

Seuraavina 30-vuotisen sodan aikoina tunnetut vuotuiset väenottomäärät alenivat. Tunnettuina vuosina keskimääräinen ottoluku oli 330, mutta jos välivuosina ei väkeä otettu, keskimäärä jää 132:een.

Talokohtainen keskimäärä oli koko maakunnassa 0,42 miestä vuoden 1635 taloluvun mukaan. Ylisessä kihlakunnassa se oli 0,40, Juvalla 0,38, Rantasalmella 0,48, alisessa kihlakunnassa 0,42 ja Pohjois-Savossa 0,46. Rasitus oli selvästi tasoittunut.

Suursodan viimeinen vuosikymmen ilmenee väenottoluvuissa helpottuvana. Kuuden tunnetun vuoden kokonaisotto oli 1276 miestä eli 213 keskimäärin ottovuonna. Koko kauden huomioonottaen vuotuinen keskimäärä oli 149. Luku lienee kuitenkin korkeampi, sillä tuomiokitjoissa on tallella viitteitä väen ottoihin vuosina 1632, 1638, 1641 ja 1645.

Näytteenä väenottojen kohdistumisesta esiteltäköön tässä Suur-Savon väenottorullasta tiivistelmä, joka osoittaa pitäjittäistä, iänmukaista ja ottotavan mukaista jaottelua.

Tavoitelluin ryhmä olivat 20–25-vuotiaat. Poikkeustapauksessa hyväksyttiin kovinkin nuoria. Joskus ruotu tarjosi vanhaakin miestä. Yleensä kirjoitettu nihti lähti itse. Juvalaisista alokkaista oli poikia neljäsosa, koko kihlakunnasta alle viidesosa. Palkkalaisia kelpuutettiin tässä joukossa mitättömän vähän.³

Kuva on jossakin määrin toinen vuonna 1642 Saksaan lähteneessä Alexander Gordonin skvadroonassa, jonka kahdessa komppaniassa palveli savolaisia 203 miestä. Näitä oli kirjoitettuja nihtejä myös enemmistö eli 160, palkkanihtejä 31 ja isiä kuusi. Nähtävästi poikia oli tarjottu sotaan, mutta liian nuorina heidät oli hylätty ja otettu isä sijalle. Palkkalaisia oli suurin osa, seitsemän 21:stä, iisalmelaisia.

Gordonin joukkoa koottaessa kiinnitettiin nähtävästi huomio sen kenttäkelpoisuuteen. Niinpä siihen otettiin vain viisi Puolan sodan veteraania, joista neljä kuopiolaisia. Runkona olivat 1640 otetut ja nähtävästi Tallinnan varusväestä valitut miehet, yhteensä 82, sekä 68 alokasta, joista pääosa Mikkelistä.

Nihti sai palkkansa suoraan talollisilta, jotka ryhmitettiin kuuden talon ruoduiksi. Vuosipalkka näyttä olleen viisi vaskitaalaria talostaan – joskus voitiin maksaa kuusikin.⁴

Mutta tuo korvaus ei riittänyt alkuunkaan, kun nihdiksi kitjoitettu mies tai hänen perheensä välttääkseen sotaan joutumista palkkasi sijaansa toisen miehen. Nilsiän murtolahtelainen Matti Ollinpoika )alkanen oli päästä vuonna 1644 vähällä, kun sai Juankosken niinimäkeläisen Pekka Nuutisen pojan sijaansa 13 vaskitaalarilla. Mutta poikapa ei kelvannutkaan, isä joutui palauttamaan palkka­rahat ja Matti sai ratkaista asian toisin – kenties lähtemällä itse.⁵

Eteläpitäjissä palkkamiehet vaativat ainakin aikaan myöten enemmän, kun tatjokkaat vähenivät. Kallislahtelainen Olli Hyvönen oli menettää nihdiksi vävynsä Tahvo Jämsäläisen ja palkkasi sijaan Pertti Räätälin pojan Heikin palkkana 99 vaskitaalaria, lehmä, ruistynnyri ja pitovaatteet. Poika hylättiin katselmuksessa ja Jämsäläisen oli lähdettävä sotaan.⁶

Vuonna 1643 palkkasi Joroisten ruokoniemeläinen Olli Timonen sijaansa Tahvo Aukustinpoika Mannisen sadalla taalarilla. Tämä köyhdytti lopen Timoset.⁷ Sulkavan linkolalainen Olli Lemetinpoika Heltimoinen sai sittemmin maksaa peräti 120 taalaria saadakseen Esko Jaakonpoika Hämäläisen sijalleen Saksaan. Katselmusherrat eivät antaneet hänelle todistusta, ja niin hän oli joutua uudelleen sotaan.⁸

Sotapalvelusta siis kaihdettiin monin keinoin. Muutamat yrittivät salata miesvoimaansa: vuonna 1647 sakotti Sotakollegio Rantasalmen syväisläistä Matti Pesosta jousien pimittämisestä, kun hän ei ilmaissut kaikkia aikamiespoikiaan. Pojat Heikki ja Matti joutuivat maksamaan sakot isän puolesta.⁹

Vuonna 1620 etsiskeli kapteeni Lauri Urbaninpojan luutnantti Lauri Antinpoika ja piiskuri Eero Nuutinpoika savolaisia karkureita Laukaasta ja paremman puutteessa yritti saada kohti osuneita paikallisia joutomiehiä mukaansa väkivalloin. Laukaan kirkkoherra ja nimismies valittivat tästä, ja juttu kulki aina kenraalikuvernöörille asti.¹⁰

Nihdiksi kirjoitetut karkailivat. Vuonna 1633 haeskeli kasurilalainen Matti Husso, käärmelahtelainen Tuomas Hyttinen, kinnulanlahtelainen Tahvo Kinnunen ja hamulalainen Lassi Kinnunen alokastaan Säyneisten Siikajärvellä ja teurastivat nälkäänsä Olli Pekanpoika Kettusen lampaan.¹¹ Talvella 1639 karkasi Pieksämäen Maavedeltä Mikko Huttunen Inkerinmaalle jättäen viisi ruotuveljeään pulaan.¹² Samaan aikaan lähti Mikkelin Parantalasta nihdiksi kirjoitettu Pekka Matinpoika Oikarinen Käkisalmen lääniin, ja ruotuveli Pekka Pekanpoika Hyötyläinen joutui hänen sijastaan sotaan. Kolmas ruotuveli Matti Kuosmanpoika havitteli Hyötyläisen maita. Tämä sai Oikarisen tuntoihinsa. Hän palasi ja lupasi lähteä vuorostaan sotaan, niin että Hyötyläinen pääsi viljelemään maataan.¹³

Kieltäytymis- ja karkuruustapaukset yleistyivät 1640-luvulla. Niiden ehkäisemiseksi kruunu vaati alokkailta takaajat karkuruuden varalta. Mikkeliläinen Eerikki Peitsar takasi siten muutaman muun kanssa Niilo Karjalaisen palvelevan Pekka Pulliaisen nihtinä ja joutui tämän karattua maksamaan Pulliaiselle Karjalaisen saaman palkan takaisin.¹⁴

Väenottoa valvoi vakinaisesti kotimajuri. Tätä virkaa hallitsi entinen Savonlinnan päällikkö Anders Hara. Tavinsalmen kuninkaankartanon vuokraajana hän näyttää mieluimmin toimineen Pohjois-Savossa, jossa myös kaikki häntä koskevat oikeustapaukset kirjattiin.

Hara näyttää pitäneen huolta ”tarkoituksenmukaisesta” väenotosta muuttaen tarpeen mukaan nihtirullia (luetteloita). Kotimajurin hankkeet alkoivat herättää ikävää huomiota vuonna 1643, kun hänen lupaamiaan muutoksia ei toteutunutkaan. Leppävirtalainen Paavo Tahvanainen antoi Haralle ketunnahan, kaksi leiviskää voita ja tynnyrin tervaa, jotta majuri hankkisi hänen poikansa sijaan palkkamiehen. Sijainen jäi saamatta.¹⁵

Sonkajärven rutakkolaisista Pölläsistä kirjoitettiin nihdiksi veli Eerikki, mutta veli Antti maksoi Haralle kaksi leiviskää voita ja ketun, jotta hänet itsensä kirjattaisiin nihdiksi ja sitten liian vanhana vapautettaisiin. Eerikin hän lähetti turvaan Kainuuseen. Mutta Anttipa hyväksyttiinkin pääkatselmuksessa ja joutui palvelukseen Saksaan asti.¹⁶

Iisalmen haapajärveläinen Juhana Partanen kaipasi poikansa sijaan Haran lupaamaa palkkamiestä, josta oli maksanut 150 vaskitaalaria. Leppävirran Konnuslahden ruotu maksoi Haralle saman rahamäärän, lehmän, kuusi leiviskää kapahaukia, ketun ja 20 kappaa ruista samassa tarkoituksessa ja yhtä turhaan. Haran todistettiin vuonna 1646 tehneen muitakin vastaavia temppuja, niin että valitus Sotakollegioon nähtiin asialliseksi.¹⁷

Haran joutuminen epäsuosioon maksoi Joroisten kerisalolaisen Antti Antinpoika Vauhkosen hengen vuonna 1647. Hara oli merkinnyt hänet maaherra Gyllenstiernan pyynnöstä nihdiksi, mutta majurin ”kelvottomuuden” takia maaherra muutti sijaan samankyläläisen Heikki Paavonpoika Yletyisen. Sukujen kesken syntyi riita: ”Minä tiedän kenen edestä minun poika menee nihdiksi”, sanoi isä Yletyinen epäillen siis Vauhkosten lahjoneen maaherran. Vesillä puhjenneessa tappelussa Yletyiset puukottivat Antin hengiltä ja veli-Paavon henkihieveriin.¹⁸

Muutamissa tunnetuissa tapauksissa nihti vapautettiin aikansa palveltuaan, mutta voitiin kutsua uudelleen palvelukseen. Eräät saivat tarpeekseen jo kerrasta ja yrittivät välttää uudelleen joutumista.

Tuomas Tuomaanpoika Silvennoinen astui palvelukseen 1610-luvulla kapteeni Mårten Eerikinpojan komppaniaan sekä palveli aikansa Käkisalmessa ja Tanskan-sodassa. Kun sitten komppaniaa lähetettiin Kasper Ermesin johdossa Saksan-sotaan, niin Silvennoinen jäi pois katselmuksesta ja kaiketi muutti asumaan Kiuruveden Sulkavanjärvelle.

Vuonna 163 7 hänet tavoitettiin sieltä ja vietiin puisissa käsiraudoissa katselmukseen, mutta karkasi. Uudelleen tavoitettuna hänet saatiin Käkisalmeen elokuussa 1640, mutta karkasi jo huomispäivänä.

Vuonna 1644 lähetti majuri Hara lippumies Olof Paavalinpoika Schmidtin ja kymmenen sotamiestä pidättämään Silvennoista. Yritys maksoi Schmidtin hengen, mutta korpraali Olli Kervinen sai Silvennoisen mukaansa. Pielaveden Löytynmäessä pidetyillä välikäräjillä hänet tuomittiin hengiltä, semminkin kun hänet tiedettiin noidaksi: ”ymmärtää varsin hyvin lukemista ja taikomista, voi seisattaa veren ja pysäyttää linnut pakenemasta”.¹⁹

Savolaiset näyttävät kokeneet kaikesta päätellen ”miesten syöjille sijoille” joutumisen perin vastenmielisenä.”Paljon on sinne mennehiä, ei paljon palannehia” kuvaa kaiketi pilkulleen heidän käsityksiään sotapalveluksen luonteesta.

RATSUTALOT – ISÄNNÄN YLPEYS VAI TUHO?

Puolan sodat ja 30-vuotinen sota olivat pääosin liikuntasotia. Erikoisesti 1600-luvun alussa koetut tappiot Puolan ratsuväkeä vastaan herättivät Ruotsissa tarpeen lisätä samaa aselajia. Alkuluvussa jo todettiin savolaistenkin asettaneen vuonna 1620 lähes kaksi komppaniaa ratsumiehiä: Suur-Savosta 130 ja Pien­Savosta 96. (Liite 18.)

Ratsuväen värväys jatkui seuraavina vuosina, aluksi tosin hitaasti, sillä vuonna 1626 ratsutaloja oli 236, joista Suur-Savossa 137. Mutta 30-vuotisen sodan aikana Pien-Savo ohitti läntisen kihlakunnan: vuonna 1635 lueteltiin sieltä 185 ratsutaloa 133 suursavolaista vastaan ja viittä vuotta myöhemmin peräti 198, kun Suur-Savon luku aleni likelle sataa. Rälssitilat varustivat lisäksi omia ratsumiehiään Suomen aatelislipulliseen.

Ratsutalojen lukumäärä aleni koko maakunnassa vuoteen 1650 mennessä. Nähtävästi miehen ja hevosen varustaminen kävi osalle taloja liian raskaaksi. Mutta sitten luku taas kohosi, ja ruptuurin jälkeen vuonna 1663 sisältävät ratsurykmenttien rullat kokonaista 299 savolaistalon nimeä. Vuosina 1656–57 pestasi viskaali Joachim von Liebst ainakin pihlajaniemeläisen Pekka Simosen ja makkolalaisen Olli Sairasen.¹

Ratsutalot keskittyivät pääosin eteläiseen Savoon. Iisalmen suurpitäjään niitä ei ilmestynyt ollenkaan, ja maaninkalainenkin Tanninen katosi kirjoista pian, samoin vuonna 1635 mainitut pelonniemeläinen Pekka Heiskanen tai Heikkinen, västinniemeläinen Tuomas Hakkarainen, vehmersalmelainen Antti Hiltunen, Leppävirran petromäkeläinen Arvi Kinnunen, huovilanmäkeläinen Abraham Huovinen ja varkautelainen Juhana Nissinen, samoin Maaningan Haloset.

Eniten ratsumiehiä asettivat rantasalmelaiset ja juvalaiset. Rantasalmella oli enimmillään vuonna 1655 peräti 99 ratsutaloa, Juvalla 1635 vastaavasti 66. Säämingistäkin lueteltiin vuonna 1640 ratsutaloja 58, mutta sitten luku aleni. Kerimäellä, Puumalassa ja Sulkavalla luku kasvoi hiljalleen, mutta Mikkelissä, Ristiinassa ja Mäntyharjulla aleni. Kangasniemeltä ratsutalot puuttuivat kokonaan, ja Pieksämäelle niitä ilmestyi vasta 30-vuotisen sodan jälkeen.

Ratsutalo asetti kruunun palvelukseen miehen ja hevosen asianmukaisesti varustettuna. Näiden piti täyttää kooltaan ja kunnoltaan katselmusherrojen vaatimukset. Hevosella tuli olla satula, miehellä aseina miekka ja pistoolipari sekä muuna varustuksena kypärä ja rintahaarniska, saappaat ja kannukset. Rautaisen haarniskan sijasta käytettiin myös hirvennahkakylteriä.

Kelvollisen ratsuhevosen hinta 1639–41 oli 40–60 vaskitaalaria.² Puumalassa sai vuonna 1659 ratsun jopa 30 taalarilla.³ Miekka maksoi kuusi taalaria.⁴ Pistooliparin hinta vaihteli 43–60 taalariin – se siis vastasi hevosen arvoa.⁵ Kannusparin sai kuudella taalarilla.⁶

Ratsupalvelukseen sitoutuneet talot olivat tietysti keskimäärää varakkaampia, mutta niidenkin kesken näkyi melkoisia eroja veromarkkamäärissä. Tasoituksen tarve näyttää heränneen 1650- luvulla, sillä vuoden 1657 käräjillä anoivat useat ratsutalolliset itselleen lisämaata. Tarve saattoi putkahtaa julki myös silloisen tarjonnan mukaan: taloja oli jäänyt runsaasti autioiksi, ja niistä voitiin osoittaa lisämaata ratsutiloille. Mutta myös veroa maksavat pientilat saattoivat joutua ratsutilan aputaloksi. Esim. Rantasalmen joutsenmäkeläisen Olli Immosen apu tiloiksi oli osoitettu Tahvo Tuomaanpojan ja Reijo Venäläisen talot yhteensä kolme veromarkkaa, mutta vuonna 1657 hän valitti jääneensä näiden veroja ilman, Tahvolta oli herunut vain puolitoista tynnyriä viljaa.⁷ Joroislaisella Eerikki Rantasella oli aputilanaan Hannes Martinpojan talo, peräti kahdeksan veromarkkaa, mutta hänkin joutui velkomaan oikeusteitse saataviaan vuonna 1657.⁸

Ketkä ”ratsastivat talon edestä”? Periaatteena lienee ollut se, että talon isäntä itse olisi suorittanut tuota velvollisuutta, mutta käytännössä tämä ei toiminut aina. Isännän pitkällinen poissaolo haittasi tietysti talon menestystä, ja siksi osoitettiin sotaan useinkin joku muu mies.

Vuosina 1655–58 jouduttiin läänin tileissä toistuen selvittämään ratsutalojen suorituskykyä, ja näin syntyneistä luetteloista ilmenee paikoin pitkältäkin ajalta, miten ratsupalvelus toteutettiin. Luettelot koskivat virallisesti vain sellaisia taloja, joista talonväki suoritti palvelusta, mutta joukkoon pääsi ilmeisesti niitäkin, jotka palkkasivat miehen sotaan, esim. pappien ratsutalot. (Liite 19.)

Luetelluista taloista useimmat olivat ainakin joskus asettaneet isännän matkaan – näitä on parisataa. Toiseksi suurin ryhmä 149 kertyy pojista, niinkuin luontevaa olikin. Muita isäntäsukuun kuuluvia kertyi tuntuvasti vähemmän eli 44, vävyjä, lankomiehiä tahi muita isäntäväkeen liittyneitä 16 sekä palvelijoita 39. Koko taulukoitu määrä on 455 eli noin kaksinkertainen perustalomäärään nähden. Pien-Savosta on tietoja runsaammin tai sitten ratsupalvelus jatkui siellä sitkeämmin samassa talossa kuin Suur-Savon puolella. Suur-Savossa näkyy ratsumiehiksi riittäneen tuntuvasti niukemmin perheenjäseniä kuin Pien-Savon puolella, ja palkkamiesten osuus on vastaavasti suurempi.

Saman aineiston avulla voidaan tarkastella myös talojen kokemaa ”verenhukkaa”, koska verohelpotusten perusteiksi selvitettiin luetteloon yksityiskohtaisesti talojen sotaan menettämät miehet ja varustukset. Muisti ylsi pisimmälle Sulkavalla ja Puumalassa, tai sitten ne olivat todella kokeneet raskaimmin ratsupalveluksen rasituksen. Sulkavalta tunnettujen ratsutalojen keskimääräinen vaihtuvuus kohosi lähelle kolmea miestä. Kaikki eivät sentään jääneet sotaan, vaan mukaan on otettu kotiutuneetkin. Näistä luvuista puuttuvat Pieksämäen, Joroisten ja Mikkelin ratsutilat, sillä niistä ilmoitettiin vain talon nimi ja sen hetkinen tilanne. (Liite 20.)

RAKUUNAT ASUTUSTOIMEN APUNA

Vuonna 1644 keksi korkea esivalta uuden keinon mobilisoida maan tavallaan lepuutettuja voimavaroja. Toisaalta oli autiot talot saatava asutetuiksi, toisaalta vahvistettava sotavoimia. Tämä käynnistyi perustamalla rakuunajoukkoja. Aution viljelijäksi halukas tilaton pääsi toiveidensa perille sitoutumalla palvelemaan rakuunana, kevyenä ratsumiehenä. Talokohtainen rasitus jäi selvästi helpommaksi kuin ratsutilan, sillä kruunu vaati vain miehen ja hevosen – varustuksen kustansi kruunu.

Vuonna 1644 sai ratsumestari ja ratsuväenyliadjutantti Fabian Berndes tehtäväkseen värvätä rakuunarykmentin Itä-Suomesta ja Etelä-Ruotsista. Upseereille osoitettiin jakopalkkatilat niinkuin muutkin joukot olivat saaneet. Suomalaisen rykmentin everstiluutnantiksi nimitettiin Albrecht Ridder ja majamestariksi kapteeni Philip Sass. Värväriksi pantiin kapteeni Erik Johaninpoika Lagercrantz.¹

Vuonna 1645 saatiin kokoon neljä komppaniaa, joista yksi kertyi Savosta 73 miehen vahvuisena. Näistä oli kokonaista 18 Iisalmelta, 14 Sulkavalta, kymmenen Puumalasta ja muista vähemmän – Mikkelin tienoilta ei ollenkaan.²

Värväys jatkui edelleen, sillä rykmenttiin piti saada kahdeksan komppaniaa. Esim. Juvalta näyttää saadun 26 alokasta vuonna 1650.³ Samaan aikaan jäivät Kuopio ja Iisalmi pois luvuista, koska ne joutuivat Pietari Brahen alaiseen Kajaanin vapaaherrakuntaan. Vuonna 1652 savolaiset rakuunat, yhteensä 372 miestä, palvelivat Erik Lagercrantzin, Herman von Burghausenin ja Johan von Nandelstadtin komppanioissa. Ensin mainittu oli selvimmin suursääminkiläinen, toinen rantasalmelainen ja kolmas suursavolainen komppania.⁴

Vuonna 1655 päätettiin perustaa Suomeen uusi rakuunarykmentti ja nimitettiin sen everstiksi Georg von Schwengeln. Everstiluutnanttina oli Olof Johaninpoika Lagercrantz. Värväys epäonnistui, sillä vuonna 1656 oli rullissa yhteensä vain 126 rakuunaa, joista 81 savolaisia, nytkin pääosin itäisistä pitäjistä. Vuoteen 1659 mennessä saatiin jonkin verran lisää, ja savolaisten luku kohosi 113:een. Rakuunatilojen kokonaismäärä kohosi siten likelle viittäsataa.⁵

Vuoden 1657 lyhennysluetteloista on koottavissa rakuunatalojenkin tietoja. Talojen lukumäärät jäävät tosin pienemmiksi kuin kokonaisluvut, jotta jotakin kuvaa niistä sentään saa. Otos rajoittuu taas maakunnan itäosaan Juva ja Rantasalmi mukaanluettuna.

Vuosikymmenen kuluessa olivat nämä talot, yhteensä 192, joutuneet asettamaan 30 uutta miestä joko kaatuneen tai vanhenneen rakuunan tilalle. Kulutus oli pahin Rantasalmella ja Puumalassa – kaikkia aukkoja ei jaksettu edes täyttää.

Vaikka talojen piti olla ”itseratsastavia”, niin isännän mainitaan ratsastaneen vain alle puolessa tapauksista. Yleisimmin pantiin asialle poika ja erikoisesti Juvalla veli. Palkollisia oli näissä taloissa rakuunana vain neljä, nämä kaikki Rantasalmelta.⁶

Taulukkoon on tavoitettu noin puolet vuosina 1655–57 voimassa olleista rakuunataloista. Tuossa toisessa puolessa koko määrästä lienee ollut tuntuvasti yleisempää palkkamiehen käyttö.

Rakuunain värväys sai joskus asiattomiakin muotoja kaiketi siksi, ettei halukkaita oikein riittänyt. Erikoisesti kapteeni von Nandelstadt aiheutti valituksia omavaltaisena. Sulkavalla hän pahoinpidellen pakotti Sihvo Oikkosen ottamaan rakuunasetelin, vieläpä ryösti Lauri Hannunpoika Kontiaisen talosta omaisuutta, kun Lauri miltei vuorovuosin ilmoittautui nihdiksi ja rakuunaksi: ensin nihtipalvelusta peläten kirjoittautui rakuunaksi 1650, mutta joutui seuraavana vuonna nihdiksi. Nandelstadt ryösti sen vuoksi talosta veron, vaikka Laurin piti nauttia vielä silloin vapaa vuosia otettuaan talonsa autiosta rakuunatilaksi.⁸ Juvallakin riitti valituksia kapteenin toimista samana vuonna.⁹

Rakuunapalvelusta pidettiin nähtävästi helpompana kuin nihdin velvollisuuksia. Puumalassa taksoitettiin rakuunan vuosipalkka 20 vaskitaalariksi. Hannes Taskinen velkoi taas vuonna 1659 kirkkoherra Kyanderilta Puolan sodassa kaatuneen poikansa palkkasaatavia 42 ½ taalaria, mutta samaan aikaan maksettiin Juvalla nihdille jopa 200 taalaria vuodessa.¹⁰

Rakuunataloja näyttää olleen ratsutaloihin nähden puolitoistakertainen määrä. Ne olivat enimmillään reuna-alueilla: Pieksämäellä, Joroisissa ja Suur-Kerimäellä. Sen sijaan ratsutalopitäjissä Juvalla ja Rantasalmella ero jäi varsin vähäiseksi.

Kuopion ja Iisalmen rakuunat vapautettiin siihenastisista sitoumuksistaan vuonna 1650, mutta vuonna 1653 käski Pietari Brahe perustaa vapaaherrakuntaan rakuunaosaston ja värvätä siihen miehet lisalmelta ja Kajaanista. Tämä joukko käskettiin kynttilänpäiväksi 1654 Kajaaniin varustettavaksi – nähtävästi lähestyvän sodan varalta.¹¹

SAVOLAISET PUOLAN SODASSA 1620–29

Katsauskauden alussa oli saatu juuri solmituksi Stolbovan rauha Venäjän kanssa, mutta seuraavat vuodet toivat mukanaan kamppailun Puolaa vastaan Viron ja Liivinmaan omistamisesta. Edellä on jo todettu sen vaatineen jatkuvia väenottoja ja muita suorituksia Savossakin, ja seuraavassa jäljitetään savolaisia sotatantereilta.

Vuonna 1618 savolaisia oli aseissa 1730 miestä jalkaväkeä ja 184 ratsumiestä. Ensin mainittu osa jakautui kuuteen lippukuntaan, joista puolet kummastakin vanhasta kihlakunnasta. Ratsumiehistä oli 93 Pien- ja 91 Suur-Savosta.

Jalkaväestä oli kotona Arvid Hornin johtama lippukunta, mutta se joutui 1620 Inkerinmaalle. Lauri Yrjänänpojan piensavolainen lippukunta vartioi Käkisalmea sen varuskuntana, Martti Erikinpojan ja Hannu Roothin joukot olivat Viipurissa, Erik Jooninpojan Narvassa, ja Lauri Urbaninpoika piti hallussaan Audovan linnaa Peipsenjärven itärannalla odotellen rauhansopimuksen lopullista vahvistamista. Vuonna 1619 nämä kaiketi juvalaiset pääsivät kotiin joutuakseen taas rajalle seuraavana vuonna. Ratsuväki partioi ratsumestari Hannu Munckin johtamana Inkerinmaalla pitääkseen kurissa hävitteleviä puolalaisparvia.¹

Ruotsin sotalaitosta organisoitiin uudelleen vuosina 1620–26 kokeillen miltei vuosittain uusia kokoonpanoja. Vanha järjestelmä menetti tehonsa joukkojen lukumäärän kasvaessa ja vaatiessa useampiportaista jäsentämistä: lippukunnat jaettiin komppanioiksi, jotka taas ryhmitettiin rykmenteiksi.

Vuonna 1620 Savosta oli aseissa jalkaväkeä 1609 miestä jaettuina kuuteen lippukuntaan, joista kolme Suur- ja toiset kolme Pien-Savosta. Suursavolaisten ippukuntien kapteenit olivat Lars Urbaninpoika, jonka miehet olivat juvalaisia, Erik Jooninpoika mikkeliläisten ja Hans Rooth kolmannen lippukunnan kapteeni. Piensavolaisia lippukuntia johtivat Arvid Horn, Lauri Yrjänänpoika ja Martin Erikinpoika.²

Vuonna 1621 syntyi lippukuntia jakamalla neljä uutta komppaniaa, joiden kapteeneiksi tulivat Jakob Duwall, Nils Boije, Hans Berg ja Robert Götrich, kaksi ensin mainittua suur- ja muut piensavolaisia. Boijen miehet olivat Juvalta ja Pieksämäeltä, Bergin taas Kuopiosta. Lauri Yrjänänpojan lippukunta jäi yhtä vahvaksi komppaniaksi 320 miehen vahvuisena.

Nämä komppaniat ryhmitettiin kolmeen suurempaan joukkoon. Karjalan rykmentti sai Hornin ja Roothin komppaniat. Duwallin, Boijen, Bergin ja Götrichin komppaniat liitettiin Duwallin johtamana skvadroonana (nykyisittäin pataljoonana) eversti Cobronin johtamaan kenttärykmenttiin. Karjalan kantarykmenttiin jäivät Lauri Urbaninpojan, Lauri Yrjänänpojan, Anders Munckin ja Martin Erikinpojan komppaniat. Karjalan rykmenttiä johti Viipurin ja sittemmin Narvan käskynhaltija Henrik Fleming.³

Kumpikin mainituista kenttärykmenteistä osallistui elo-syyskuussa 1621 Riian piiritykseen, kun kuningas Kustaa II Aadolf aloitti Liivinmaan valloituksen. Sen jälkeen ne toimivat tämän kaupungin varusväkenä, kunnes talvella Cobronin rykmentti kotiutettiin Jacob Duwallin johtamana everstin kuoltua. Flemingin rykmentti taas sijoittui Narvaan.⁴

Kantarykmenttien komppaniat palvelivat likempänä: Lauri Urbaninpojan Viipurissa, Lauri Yrjänänpojan Käkisalmessa sotilassiirtolana, Anders Munckin Pähkinälinnassa ja Martin Erikinpojan muualla Inkerinmaalla.⁵ Juvalaiset siirrettiin joulukuussa 1621 Viipurista Narvaan.⁶

Ruotsi sai vuoden 1621 sotatoimien tuloksena jalansijan Liivinmaan länsirannikolla, ja Riika oli tärkeä Väinäjoen liikenteen ja kaupan valtiaana – tullitulot alkoivat juosta Ruotsin kruunun hyväksi.

Savolaiset ratsumiehet osallistuivat Puolan-sotaan vuonna 1621 pääosin Hannu Munckin komppaniassa, jossa palveli 67 suur- ja 44 piensavolaista ratsukkoa. Jaakko Pentinpojan komppaniassa oli 22 juvalaista ja joroislaista, Niilo Maununpojalla 29 pien savolaista.⁷

Vuonna 1622 savolaiset jalkaväkikomppaniat täydennettiin kotona ja samalla kirjattiin tappiot. Kaatuneiksi merkittiin Karjalan rykmentistä seitsemän ja Cobronin rykmentistä 15. Sen sijaan kuolleita kertyi vastaavasti 62 ja peräti 102. Taudit rasittivat pahiten Anders Munckin ja Hans Bergin komppanioita.⁸ Täydennystä tarvittiin näihin yhteensä 203 miestä. Syksyllä savolaiset vietiin taas Liivinmaan varuskuntiin ja talven aikana taudit harveosivat rivejä.⁹

Vuonna 1623 savolaiset ryhmitettiin taas uudelleen. Karjalan rykmenttiin jäivät Anders Munckin ja Wellam Karrin komppaniat, kun taas muut sijoitettiin Hämeen-Uudenmaan rykmenttiin. Munckin komppaniasta kuninkaallinen majesteetti käski muodostaa Wolmarin kaupunkiin sotilassiirtolan, vahvistaa sen 300 miestä käsittäväksi ja kutsua nihtien perheet sinne. Heidän tuli hankkia toimeentulonsa maanviljelyksellä, johon ympäristön autiotilat tarjosivat mahdollisuuden.¹⁰

Varuskuntapalvelus keskittyi selvästi Riikaan ja sen ulkolinnoituksiin Väinäjoen suulla. Etelärannalla oli vanhastaan Väinänsuun (Dtinamtinde) linnake, ja nyt rakennettiin sitä vastapäätä Neumtinde (”Uusisuu”). Molemmat olivat varsin kosteita majoituspaikkoina, ja varusväki kärsi sen takia taudeista. Sama koski itse Riikaakin, jossa tyhjilleen jääneet luostarit muutettiin kasarmeiksi. Täyteen ahdetut majoitustilat jouduttivat tautien leviämistä, ja niinpä talvi 1624 oli erittäin vaikea tässä suhteessa.¹¹

Kustaa II Aadolf joutui ratkaisemaan Riiasta käsin, mihin suuntaan iskisi: itään koko Liivinmaan valtaamiseksi vai etelään puolalaisten lyömiseksi. Aluksi yritettiin jälkimmäistä vaihtoehtoa, mutta vasen sivusta Väinäjoen varrella jäi avoimeksi.

Vuonna 1625 viimein valloitettiin Tartto ja hankittiin koko virolaisten asuma alue Ruotsin haltuun. Tässä oli mukana myös savolainen ratsuväki Henrik von Howenin johtamana. Hän sai komppanian ratsumestari Henrik Kristerinpojan kuoltua – tämä taas oli palvellut Hannu Munckin luutnanttina.¹²

Samaan aikaan vartioi Alexander Karrin johtama puumalalais-rantasalmelainen komppania Ludsenin linnaa ja joutui puolalaisten piiritykseen syksyllä 1625. Karr päätti antautua marraskuussa ja loikkasi puolalaisten puolelle, skottilaissyntyinen palkkasoturi kun oli. Hänen alaistensa luutnantti Pietari Niilon pojan ja vänrikki Jaakko Tuomaanpojan vastaväitteet eivät auttaneet, yhtä vähän sotamiesten halu pitää puoliaan. Tästä huolimatta nämä upseerit menettivät päänsä, koska eivät olleet estäneet esimiestään.¹³

Karjalan rykmentin sota tuotti muutenkin niukasti kunniaa. Niinpä Fleming saikin eron ja syytteen, ja tilalle kuningas nimitti nousevan tähden, kenraali Kustaa Kaarlenpoika Hornin. Syksyllä 1625 rykmentti jatkoi varuskuntapalvelusta, kun taas Ernest Creutzin johtama entinen Cobronin rykmentti kotiutettiin.¹⁴

Ratsuväki osallistui vielä samana talvena Wallhofin taisteluun Väinäjoen eteläpuolella, samoin Karjalan kenttärykmentti eversti von Essenin johtamana. Ratsuväki sijoitettiin äärimmäiseksi oikealle siivelle, mihin kuningas siitä alkaen tämän luotettavimman voimansa järjesti.¹⁵

Vuonna 1626 sotaväen organisaatiota taas muutettiin, nyt entistä pysyvämmälle kannalle. Savon jalka väki koottiin omaksi rykmentiksi päällikkönään kenraali Horn. Kumpikin vanha kihlakunta asetti neljä komppaniaa, joista piensavolaisia oli everstin (eli Hornin), majuri Evert Tauben, Hans Bergin ja Kasper Ermesin komppaniat, suursavolaisia taas johtivat everstiluutnantti Henrik Horn, Willam Monier, Erik Jooninpoika ja Jöran Wrangel. Vahvuus oli 1096 miestä. Näistä jätettiin kotiin 217 miestä, joista 71 oli vanhoja. Tämä joukko vartioi seuraavan talven Neumiindeä.¹⁶

Savolainen ratsuväki paisui uudistuksen myötä kahdeksi komppaniaksi, joista Suur-Savon käsitti 134 miestä Henrik von Howenin johtamana ja Eerikki Yrjänänpojan piensavolainen 115 ratsukkoa, näistä rantasalmelaisia 68. Nämäkin kuuluivat Liivinmaalla toimineeseen armeijaan.

Samana vuonna kuningas avasi uuden rintaman ltä-Preussissa pakottaakseen Puolan rauhaan saartamalla Veikselin suun ja sikäli Puolan kauppayhteydet. Siinä armeijassa palveli Henrik Nödingin alaisena kuusi puumalalaista, sääminkiläistä ja rantasalmelaista sekä yksi suursavolainen ratsumies.

Baltian rintaman tarkoituksena oli lähinnä sitoa puolalaisten voimia, vaikka alueen valtaaminen kaakkoon pitkin Väinäjoen vartta saattoi houkutellakin. Nopeat puolalaisjoukot saattoivat kuitenkin yllättää, ja ne pääsivätkin tuon tuostakin tämän suuren virran yli. Tammikuussa 1628 yhytti Ruotsin balttilainen kenttäarmeija puolalaiset Treidenissä, jossa käytiin sodan jälkipuolen ankarin taistelu tällä suunnalla. Savolainen jalka- ja ratsuväki oli siinä mukana Åke Hannunpojan ja Hans Bergin komppaniaa lukuunottamatta; Suur-Savon ratsukomppania joutui pahimpaan tuleen menettäen päällikkönsä, vänrikkinsä Lauri Antinpojan ja toistakymmentä miestä.¹⁷

Varuskuntapalvelus aiheutti kuitenkin pahimmat tappiot. Jalkaväkirykmentin 1088 miehestä oli toukokuussa 1628 palveluskunnossa vain 578. Kymmenesosa vahvuudesta oli kuollut vuodenvaihteeseen mennessä.

Vuonna 1628 saatiin täydennykseksi 411 miestä, ja palvelus saattoi jatkua. Pääosa rykmenttiä vartioi edelleen linnoituksia, ja Monierin, Ermesin ja Kaarle Hannunpoika Ramin komppaniat kuuluivat kenttäarmeijaan. Altmarkin välirauhan jälkeen syksyllä 1629 rykmentti kotiutettiin 857 miehen vahvuisena viimeisen vuoden tappiot olivat runsaat 200 miestä.¹⁸

HAKKAPELIITTOINA JA SILLANRAKENTAJINA SAKSASSA

Altmarkin välirauha ei tuonut pysyvä rauhantilaa, sillä Kustaa II Aadolf näki välttämättömäksi siirtää sotatoimet Saksan maaperälle puolustaakseen Ruotsin hankkimaa Itämeren herruutta. Liikekannallepano aloitettiin kesällä 1630.

Savon joukoista joutui Saksaan kenttäarmeijan mukana ratsuväki sekä viisi komppaniaa jalkaväkeä, joista kaksi Suur- ja kolme Pien-Savosta. Savon rykmentti oli edelleen kenraali Kustaa Hornin nimissä, mutta nuo komppaniat joutuivat eversti Hastfehrin rykmentin osiksi, kun joukot laivattiin Turusta Stralsundiin kesäkuun lopulla 1630. Jalkaväen vahvuus oli tuolloin 700 miestä.¹

Tuo kesä kului vahvistettaessa sillanpäätä Pommerissa. Pahempaa hätää ei ollut, sillä Saksan keisari oli erottanut sotapäällikkönsä Albrecht von Wallensteinin epäillen tätä oman politiikan ajamisesta. Myös Berliinissä hallitseva Brandenburgin vaaliruhtinas epäröi päästää ”Lumikuningasta” etelämmäksi – saamaan selkäänsä keisarillisilta niin kuin Tanskan Kristian IV:llekin oli käynyt.

Savon jalkaväki jaettiin kahtia. Toinen osa oli mukana piirittämässä ja valloittamassa Wolgastin linnaa, joka hallitsi mantereen ja Usedomin saaren välistä laivaväylää. Toinen osa taas oli Stralsundin varusväkenä.²

Vuonna 1631 syntyi liikettä. Katolisen liigan ylipäällikkö Tilly eteni vuorostaan kohti Itämerta ja piiritti Magdeburgin kaupungin. Kustaa Aadolf ei ehtinyt apuun, mutta pakotti sentään vaaliruhtinaan päästämään ruotsalaiset läpi. Nämä etenivät Oderin vartta Frankfurtiin ja sieltä Berliinin kautta Elbelle ylittäen sen heinäkuun alussa 1631 Tangermilndessä. Werbenissä pysähdyttiin ja estettiin Tillyn eteneminen Burgstallin ja Werbenin taisteluissa. Tässä oli mukana savolainen ratsuväki, ja jalka väkikin kutsuttiin sinne Stralsundista.³

Tilly ryhtyi piirittämään Saksin tärkeintä kaupunkia Leipzigiä elokussa 1631, ja Kustaa Aadolf päätti lähteä avuksi – hänellähän oli liittolaisenaan Saksi­Weimarin herttua Bernhard, jonka edut olivat pahasti vaarassa Tillyn toimien takia.

Taistelu syntyi piiritetyn kaupungin liepeillä Breitenfeldin kylässä. Savon jalkaväki sijoitettiin siinä Ake Oxenstiernan johtamaan prikaatiin oikealle siivelle ensi riviin, se kunnostautui tehokkaana arnpumaosastona. Suomalainen ratsuväki ratkaisi taistelun karkoittamalla Pappenheimin johtamat wallonikyrassierit ja valloittama Ja keisarillisen tykistön. Lumikuningas ei sulanut etelän auringossa.⁴

Tie oli nyt auki pitkälle etelään. Savon jalkaväki seurasi mukana Königshofeniin asti, jonne se jätettiin varuskunnaksi. Ratsuväki osallistui Mainin varrella sijaitsevan Wtirzburgin valloitukseen ja seurasi kuningasta länteen Reinille asti, jonne armeija majoittui talveksi.⁵

Maaliskuun alussa 1632 savolainen ratsuväki palasi Henrik Nödingin joukoissa itään Kitzingeniin, jonne myös jalkaväki tuli Königshofenista majuri Göran Wrangelin johtamana. Sieltä marssittiin etelään Nürnbergin kautta Donauwörthiin ja ylitettiin Tonava 26.3.32.

Ruotsin joukot keskittyivät tuon virran eteläpuolelle Lechistä länteen. Tilly taas kokosi katolisen liigan joukkoja sen itäpuolelle Baijeriin. Huhtikuun alussa Kustaa Aadolf päätti käydä niiden kimppuun. Tulvivan joen ylitys vihollisen tulessa tuotti ongelmia. Oberndorfin kylän luona tehty valehyökkäys harhautti Tillyn niin, että savolaiset pääsivät joen keskellä olleeseen saareen ja rakensivat sinne sillan muidenkin joukkojen tulla yli. Koko ratsuväki kiersi vihollisen sivustaan löydettyään kahlaaman, ja Tillyn joukot heitettiin kauaksi itään. Vanha marski itse kuoli taistelussa saamaansa haavaan.⁶

Ruotsin armeijalle oli nyt tie auki Baijeriin, näyttipä aukenevan Itävaltaankin keisarin perintömaihin. Toukokuussa savolaiset ratsumiehet retkeilivät tehtävissään Ingolstadtista Memmingeniin asti, ja Baijerin pääkaupunkikin München tuli tutuksi.

Keisarin oli pakko turvautua taas erottamaansa Wallensteiniin. Tämä kokosi keisarilliset ja liigan joukot Böömiin, nykyiseen Tsekkoslovakiaan, ja uhkasi sieltä käsin ruotsalaisten selustayhteyksiä. Kumpikin kiirehti nyt näille selustateille ja ehti heinäkuuksi Nürnbergiin. Wallenstein varusti sinne lujat asemat Alte Vesteen, josta Kustaa Aadolf ei rohjennut ryhtyä häntä karkoittamaan. Kuukauden kuluttua, kun kaupungin ympäristö oli kaluttu kaikesta ruoasta ja rehusta tyhjäksi, erottiin enemmälti sotimatta.

Ratsuväki teki vielä lenkin Tonavalle reittiä Donauwörth-Rain-Neuburg, mutta sitten oli kiire Saksan portille Saksiin. Syyskuussa päästiin Erfurtiin ja lokakuun lopulla Naumburgiin.

Ratkaisua yritettiin marraskuun 6. päivänä Lützenissä. Savon jalkaväki sijoitettiin Gabriel Kyhlen johtamana Itägöötan-Skaraborgin prikaatiin oikean siiven ensi portaaseen. Taistelukenttä jäi ruotsalaisten haltuun, mutta he menettivät samalla kokoavan johtajansa kuninkaan kaaduttua.⁷

Näihin vaiheisiin osallistui kaikkiaan 975 jalkaväkimiestä Savosta ensin eversti Hastfehrin, sitten everstiksi ylennetyn Kasper Ermesin komentamina. Liitzenin taistelun jälkeen nämä toimivat Königshofenin, Merseburgin ja Erfurtin varus­väkenä varmistamassa Ruotsin armeijan selustayhteyttä Saksista Thiiringerwaldin poikki Frankeniin ja Baijeriin.

Savolainen varusväki jäi etenkin Königshofenin katolisen asukaskunnan muistiin.⁸ Sikäläisen perimätiedon mukaan savolaiset tupakoivat ja opettivat tavan kanta-asukkaillekin, mutta tämän kylpyläkaupungin historian tutkijat Detlev H Pleiss ja Leo W Hamm toteavat perimätiedon johtuvan savolaisten kylpemisestä. Varuskunnan miehet rakensivat tietysti ehdottomaan tarpeeseensa saunan ja kylpivät siinä kesät talvet 33 kuukautena. Saunan savun ja talvisin saunamiehistä kohonneen höyryn selitti myöhempi perinne tupakansavuksi, kun outo sauna-asia unohtui.

Königshofenin varusväkenä toimi neljä piensavolaista komppaniaa kapteeneina Wilhelm Klick, Nils Niilonpoika ja Kasper Kemner.⁹ Alunperin 300 nihdistä mainitaan kuopiolaiset Niilo Hyvönen ja Lemetti Tolonen, mikkeliläiset Lassi Hyytiäinen ja Lassi Tuukkanen sekä puumalalaiset Lassi Aniainen ja Heikki Sinkkonen.

Nihdit majailivat kaupunkilaisten kodeissa, koska tarjolla ei ollut tyhjiä luostareita niinkuin Baltian kaupungeissa. Kanta-asukkaiden ja varuskunnan välejä ei kirkollinen raja haitannut. Jälkimaailmaa ihmetyttää savolaisten pidättyvyys paikalliseen naisväkeen nähden, sillä miehitysaikana ei kirjattu yhtään aviotonta lasta ja vain yksi nihti joutui vastaamaan raiskausyrityksestä. Uusi, länsi­gööttalainen varusväki jätti selvän jälkensä yhdeksän kuukautta vaihdon jälkeen kirkonkirjoihin lukuisina aviottomina lapsina.

Savolaisten ainoa heikkous kohdistui seudun hyvään valkoviiniin, jonka riivaamina he riehuivat ja herättivät pahennusta. Varuskunta tarttui tiukasti kaupunkilaisten kapinahenkeen. Näiden kesken ilmenneet salaliitot johtivat pikaiseen kuolemantuomioon.

Savolaisten itsekuri piti varuskunta-ajan lopullakin, kun nälänhätä ahdisti katovuoden takia. Nihdit eivät alkaneet ryöstää ja riehua niinkuin normaali sotaväki nälissään. Heidän kerrotaan harhailleen tyhjin katsein lumisilla pelloilla, jonne monet myös kuolivat.

Nälkä ja sen tuoma rutto rasittivat sekä kaupunkilaisia että miehittäjiä. Kun varuskuntakausi loppui keväällä 1635, horjui Thüringerwaldin poikki Erfurtiin puolet Köningshofeniin alunperin sijoitetun varusväen vahvuudesta. Heinäkuussa siirrettiin piensavolaisten komppaniain rippeet Riikaan, jossa ne lienevät saaneet välttämättömän miestäydennyksen.¹⁰ Kesäkuussa 1635 toimi Kasper Ermesin rykmentin pääosa eli kahdeksan komppaniaa 378 miehen vahvuisena Magdeburgin varusväkenä. Päällystö oli pääosin balttilaisia, mutta joukkoon mahtui sentään luutnantti Risto Jukarainen ja vääpeli Joonas Huttunen.¹¹

Viipurin ratsurykmentti joutui jo helmikuussa 1633 Westfaleniin piirittämään Osnabrückin kaupunkia ja Hamelnia Weser-joen varrella. Tämä veikin kauan, sillä vasta Oldendorfin taistelun jälkeen kesäkuun lopulla tämä kaupunki antautui.

Nyt heitettiin ratsumiehet Hollantiin tukemaan sen maan väkeä espanjalaisia vastaan. Rein ylitettiin Weselissä elokuussa ja toimi oli lopussa lokakuussa. Talveksi ratsuväki asetcui Wetteciin Ruhrin alueelle.¹²

Tämän jälkeen ei Savon jalkaväkeä tavata Saksassa sotatoimissa, vaan sen tehtävänä oli varuskuntapalvelus Liivinmaan linnoissa ainakin vuoteen 1635 asti, jolloin solmittu Stuhmsdorfin rauha päätti lopullisesti edellisen Puolan­sodan ja lievensi jännitystä Väinäjoen linjalla. Se vapautti kahdeksan savolais­komppaniaa kotiin – toistaiseksi.

Mutta vuonna 1637 palveli Liivinmaan, Inkerin ja Käkisalmen varuskuntina seitsemän savolaiskomppaniaa, joista majuri Fabian Wrangelin, Otto Örtenin, Abraham Laurinpojan, Matias Martinpojan ja Kristoffer Böllian suursavolaisia, Johan Tawastin ja William Klickin piensavolaisia.¹³

Jo samana vuonna tarvittiin savolaisia Saksassa linnojen varusväkenä. Gordonin skvadroona joutui tähän tehtävään Wolgastiin ja kärsi pahoin sotataudista. Vuonna 1640 oli palveluksessa 824 savolaista, joista yksi pataljoona Väinänsuussa ja toinen Saksassa Driesenissä. Ratsuväki toimi samana vuonna Sleesiassa ja lienee osallistunut myös 1641 käytyyn toiseen Leipzigin taisteluun.

Sota kitui vähitellen lopuilleen, mutta vielä vuonna 1648 vartioi neljä savolaiskomppaniaa Mindeniä Weserin varrella ja toiset neljä Drieseniä Taka-Pommerissa.

Ratsuväki ehti kotiinkin järjestettäväksi ja lähetettiin vuonna 1645 Ruotsiin Tanskan-sotaan. Tätä kotirintaman toimintaa johti sotamarsalkka Kustaa Horn, joka joutui Nördlingenissä sotavangiksi ja vapautui luvattuaan pysyä poissa keisarinvastaisesta sodasta. Pitkään ei tämä komennus kestänyt, sillä Tanska pakotettiin rauhaan iskemällä etelästäkin päin. Vielä vuonna 1648 siirrettiin Viipurin ratsurykmentti Saksaan varmistamaan rauhan tuloa. Kuusi vuotta neuvoteltu rauhansopimus syntyikin samana vuonna. Savolainen jalkaväki pääsi kotiin tuolta kaukaiselta ja oudolta sotanäyttämöltä vuonna 1649, ratsuväki vasta vuotta myöhemmin.

Savolaiset näkivät noissa sotatoimissa poikkeuksellisen laajalti maailmaa, tosin sodan näkökulmasta, kunnostautuivat Lech-virralla ja kuolivat tauteihin talvisissa linnoituksissa kelvottomasti huollettuina. Lopputase on selvästi miinusmerkkinen: mieshukkaa ei voitu aivan äkkiä korvata, etenkin kun sotaväenotat aiheuttivat karkuruuttakin.

Tulopuoli on varsin vaikeasti arvioitavissa, mutta aivan toisenlaisen maailman näkeminen erilaisine viljelysmaisemineen ja keskiaikaisine kaupunkeineen eli veteraanin muistoissa lopun ikää. Sotamuistojen vaikutus esimerkiksi esinekulttuuriin on vuosisatojen jälkeen ylen hankalasti osoitettavissa, eikä henkisiäkään vaikutuksia voi osoittaa.

Uusia elintapoja oli tarjolla, niinkuin eräs korkea virkamies 1630-luvulla kirjeessään luonnehti: ”Meidän suomalaispoikamme, jotka nyt alkavat tottua viinimaahan täällä, eivät taida aivan äkkiä palata Savoon. Liivinmaan sodissa täytyi heidän usein tyytyä veteen ja homeiseen leipään olutjuustonsa särpimeksi; mutta nyt tekee suomalainen kypäräänsä viinistä ja vehnäsestä kylmänkeiton.” Suoraan ei tätä tapaa siirretty Savoon, sillä sodan vanhetessa muonakin heikkeni.¹⁴

SUURVALLAN PANTTEINA 1654–58: PUOLAN SOTA

Puola heikkeni sisäisesti kautta 1600-luvun ja tarjosi naapureilleen yhä houkuttelevamman saaliin. Sitä himoitsi väkevimmin Venäjä, joka oli heikkoutensa aikana menettänyt aluetta keskiaikana mahtavalle Liettualle ja Puolallekin aina Smolenskia ja Kiovan itäpuolta myöten. Samoin se mannervaltiona pyrki määrätietoisesti meren tuntumaan, sillä sen kauppa väyliä hallitsi Ruotsi tai Puola, ja tullit rasittivat tavaranhintoja.

Venäjä valtasi vuonna 1654 Smolenskin ja Vitebskin uhaten edetä länteen Liettuan läpi Itämeren rannikolle. Ruotsin kuningas Kaarle X Kustaa päätti pelastaa itselleen saalista minkä voi ja keskitti voimia sekä Liivinmaalle että Preussiin.

Tämä liikekannallepano koski savolaisiakin joukkoja. Jalkaväki, joka palveli Berendt von Gerttenin rykmentissä, sijoitettiin syksyllä 1654 noin puoliksi Liivinmaan linnoituksiin: 600 miestä Riikaan ja sen linnaan, 300 miestä Kirkholmiin, itärajalle Marienburgiin ja Nyhuseniin 150 miestä kumpaankin. Kenttäarmeijaan joutui kuusi komppaniaa eli toinen puoli rykmenttiä.¹

Erik Krusen johtamassa Viipurin ratsurykmentissä oli savolaisia majuri Erik Pistolhielmin ja ratsumestari Robert Tauben komppaniassa: edellisessä 64 juvalaista, jälkimmäisessä 92 rantasalmelaista.² Everstiluutnantti Erik Welskin komppania oli koottu alisesta kihlakunnasta, 22 miestä Puumalasta.³ Miehistöä lähti yhteensä 275, lisäksi korpraalit ja muu päällystö. Tämäkin voima keskitettiin Liivinmaalle.⁴

Fabian Berndesin johtamassa Viipurin rakuunarykmentissä palveli 438 savolaista kapteenien Erik Lagercrantzin, Herman von Hausenin ja Johan von Nandelstadtin komppanioissa. Ensin mainittu oli alasavolainen, toinen rantasalmelais-juvalainen ja kolmas pieksämäkeläis-joroislainen. Vuonna 1655 tuli Nandelstadtin sijaan kapteeni Klaus Boije.⁵

Lagercrantzin komppania kuului everstiluutnantti Ridderin johtamaan skvadroonaan, joka keväällä 1655 lähetettiin Liivinmaalle ja osallistui heinäkuun alussa Väinänlinnan valtaukseen sekä Pasewalkin ja Birsenin kahakoihin.

Eversti Berndesin johtama skvadroona laivattiin Helsingistä Pommeriin kesällä 1655 ja marssi kuninkaan johtaman pääarmeijan osana halki Puolan etelään asti. Heti sodan alussa luopui Suur-Puolan aateli hallitsijastaan ja vannoi uskollisuutta Kaarle X Kustaalle. Niinikään Brandenburgin vaaliruhtinas luopui lääniherrastaan säästääkseen alueitaan Itä-Preussissa sodalta.

Siten Burghausenin ja Tauben rakuunat ja nähtävästi kenttäarmeijaan sijoitettu jalkaväkikin piiritti Puolan vanhaa pääkaupunkia Krakovaa syys-lokakuussa 1655. Kuningas vetäytyi kuitenkin talveksi takaisin Itämeren rannikolle, jossa joulupäivänä vallattiin Hirschaun linna.

Krusen ratsurykmenttikin näyttää joutuneen Liivinmaalta Preussin rintamalle nähtävästi Stenbockin joukkojen osana ja lienee ehtinyt kesän 1656 tapahtumiin. Heinäkuun alussa se palautettiin kuitenkin Suomeen Venäjän aloitettua vihollisuudet.⁶ Rakuunoista Ridderin skvadroona toimi talvella Veikselin varrella ja kärsi pahoin Warkan kahakassa Varsovan eteläpuolella. Ridder näyttää kaatuneen sillä retkellä, ja koko vahvuus väheni alle puoleen.

Berndesin johtama skvadroona oli mukana Varsovan kolmipäiväisessä taistelussa 18.–20.7.1656. Berndesin saatua komentoonsa Turun ratsuväen tuli sijalle Diedrich von Rosen, joka rakuunoineen joutui syyskuussa 1656 puolustamaan Tykoczinin linnaa Narev-joen varrella Liettuan suunnalla. Eräässä uloshyökkäyksessä kaatuivat kapteeni Boije sekä juvalaiset lippumiehet Petter ja Karl Nassokin. Piiritys päättyi tammikuun 17. päivänä linnan räjäytykseen.

Kaiketi jo ennen piiritystä oli komppanioita sulatettu yhteen, sillä kesällä 1657 lähetettiin kapteenit Jakob Pistolekors ja Reinhold Rosenow – ennen sotaa luutnantti ja vääpeli – sotaan vääpelinä lähtenyt luutnantti Leonard Aichmöller ja korpraalista vänrikiksi ylennyt juvalainen Juhana Niilonpoika Pijk Suomeen värväämään uutta miehistöä.⁷

Savolaiset rakuunakomppaniat näyttävät sulaneen kokoon. Lagercrantzin komppaniasta meni Puolassa 93 miestä 133:sta, ja sotaan sortui kapteenikin, Loikansaaren lyhytaikainen isäntä.⁸

Kenttäarmeijaan sijoitettu savolainen jalkaväki vartioi kesän 1656 Danziger Hauptin linnoitusta Veikselin läntisen suuhaaran varrella. Sen viereistä Danzigin kauppakaupunkia Kaarle X Kustaa ei rohjennut uhata peläten Hollannin ylivoimaista merimahtia. Tämä joukko jäi Puolaan pysyvästi, kun kuningas vei päävoimansa 1657 Tanskaa vastaan, ja joutui Itä-Preussissa Strassburgin varusväkenä avun puutteessa antautumaan puolalaisille joulukuun alussa 1658.⁹

Liivinmaan linnoituksille kasvoi uhka samaan aikaan idästä. Ruotsin aseiden menestystä kadehtien katselevat venäläiset ryhtyivät vuonna 1656 vyöryttämään Väinäjoen linjaa vallaten elokuun alussa Väinänlinnan ja loppupuolella Kokenhuseninkin. Liike eteni pohjoiseen: joulukuussa 1657 joutui Marienburg antautumaan, sitten kun liettualaiset olivat vallanneet lokakuussa Wolmarin.¹⁰ Riikaakin piiritettiin, niin että savolaiset olivat tulessa ja ahtaalla joka suunnalla.

Erik Krusen ratsurykmentti palautettiin kotimaahan myöhäsyksyllä 1656 ilmeisesti pahoin kärsineenä: Pien-Savon komppaniasta mainittiin Puolassa kaatuneiksi 59 miestä, päällystöstä mm. kornetiksi ylennyt varparantalainen Eerikki Qwintus ja liistonsaarelainen korpraali Anders Munck. Komppaniat sijoitettiin talvileiriin yksi kuhunkin pitäjään.¹¹

RUPTUURI SAVOSSA

Ruotsin itäraja oli arka rauhankin aikana. Käkisalmen läänin väki muuttui koko ajan ortodoksien paetessa Venäjälle. Tsaari Aleksei Mihailovits alkoi vahvistaa asemaansa 1640-luvulta alkaen, ja hänen toimestaan syttyi edellä kuvattu Puolan sotakin.

Tilanteen arkuutta osoittaa esimerkiksi se, että myöhäsyksyllä 1651 hallitusta huoletti erään suomalaisen, Venäjällä 23 vuotta asuneen miehen tuoma tieto, että Aunukseen olisi koottu 10 000 miehen joukko aseineen odottamaan soiden jäätymistä hyökätäkseen rajan yli. Ruotsin puolustusvoimia vahvistettiin 30-vuotisen sodan jäljiltä, mutta sen tulokset kuluivat Suomenlahden eteläpuolella.

Savon erikoispiirteistä mainittakoon Kajaanin vapaaherrakunnassa perustettu oma sotaväki: rakuunat sekä talonpoikaismiliisi, jota jo rauhan aikana harjoitti pitäjänluutnantti maakapteenin valvonnassa. Näille tuli jokaisen talollisen maksaa kaksi hopeaäyriä vuodessa ”siitä vaivasta, kun hän varustaa heidät aseilla ja harjoittaa heitä niiden oikeassa käytössä sekä toimittaa heidät tarpeen tullen vartioon”. Kuopion pitäjänluutnanttina toimi Kauhasen pappissuvun jäsen Anders Juhananpoika Skopa.¹

Ruotsin ja Venäjän välinen jännitys purkautui sodaksi vuonna 1656 molemmin puolin Suomenlahtea. Nevanlinna Nevajoen suulla hävitettiin, Pähkinälinna ja Käkisalmi piiritettiin. Venäläinen pajari Sergei Zelenij tunkeutui Sortavalan kautta Kurkijoelle sekä Kiteelle ja Tohmajärvelle yllyttäen sikäläisiä ortodoksitalonpoikia kapinaan. Nämä liikehtivät Savon suuntaan jo ennen kesäkuun puoliväliä.²

Suomen ja Savonkin puolustus oli täysin tyhjän päällä, sitten kun pääosa vakinaisia joukkoja oli viety Liivinmaalle tai Puolaan. Olavinlinnaa vartioi kymmenen vanhaa nihtiä vahtimestarina Olli Utriainen sekä tykistössä kaksi konstaapelia ja kaksi hantlankaria. Linnan hopmanni Hans Olavinpoika vaihdettiin sentään sodan alettua Israel Pistolekorsiin. Vauhtia lienee antanut pakolaisten tulo: Lauri Pekanpoika Näätänen kätki tavaroitaan Sairalanmäkeen, ja Parikkalan kirkkoherran Klemens Laurentiin leski turvautui kulennoislaisiin.³

Raportoidessaan venäläisten liikkeistä Pistolekors kertoi samalla toimenpiteistään. Hän oli ruoduttanut rahvasta, määrännyt heille upseereja nostoväkeä varten, varustanut asein ja toimittanut nämä joukot vartioimaan vihollisen mahdollisesti käyttämiä kulkuteitä.⁴ Tätä koskeva käsky lähti Tukholmasta vasta 3.7.1656.⁵ Samaan aikaan toimitettiin Puolasta Krusen ratsurykmentti kotimaahan.⁶

Kuhunkin pitäjään nimitettiin nostoväen päälliköiksi kapteeni ja vääpeli: Juvalla kapteeniksi Matti Pekanpoika Pylkkänen Piskolasta ja vääpeliksi järvenpääläinen Juhana Muttulainen. Leppävirtalaisista päämiehistä oli pitäjäläisiä konnuslahtelainen Antti Kinnunen ja kirkonkyläläinen Antti Puranen.⁷ Kuopiossa pitäjänluutnantti Anders Juhananpoika sairastui, ja Kajaanista lähetettiin puolustusta johtamaan maakapteeni Petter Tysk.⁸ Muista pitäjäpäälliköistä ei ole säilynyt mainintoja.

Suhtautuminen nostoväkeen poikkesi Savon eri osissa. Itäsavolaiset näkyvät lähteneen sovinnolla mies talosta, mutta pohjoissavolaisia piti hoputtaa, ja Suur­Savossa ilmeni väkivaltaistakin vastarintaa. Hällinmäkeläinen Paavo Puhakainen poikineen haavoitti voudinpalvelija Tuomas Simosta ja löi Pieksämäen nimismiehelle kuhmun päähän. Juvalainen Juhana Turkia puukotti maaprofossi Mikko Rautiaista.⁹ Juvan nostoväenkapteenin Matti Pylkkäsen kokoamista yli 60 miehestä 14 aloitti kapinan, kun vääpeli Juhana Muttulainen kuljetti heitä veneellä Savonlinnaa kohti, yrittipä heittää tämän veneestäkin. Tästä kertyi pääpukareille hatsolalaiselle Tolska Turakaiselle ja ollikkalalaiselle Paavo Nulpoiselle 40 ja muille kolmen markan sakot. Sotalakia ei kai voinut soveltaa, kun nostokkailta ei ollut vaadittu lippuvalaa.¹⁰

Venettään peri Mikkelin kirkkoherra Henrik Hanstenius nostomiesten kuljetusmatkalta suuriäänisesti nimismies Markku Juhananpojalta tavatessaan tämän Hiirolassa ymmärtämättä veneen joutuneen isänmaan palvelukseen.¹¹

Nostokkaiden päälliköksi Pistolekors sai edeltäjänsä Savonlinnan päällikkönä Hans Hannunpoika Gyllenbrandtin, joka asui tuolloin Varparannan puolella. Majuriksi ylennettynä hän ryhtyi jätjestelemään vartiopaikkoja, joita tarvittiin toisaalta Punkahatjun puolella Puruveden salmien sulkemiseksi, toisaalla Orivirralle sen väylän tukkeamiseksi vihollisen veneiltä. Toiseen näistä vartiopaikoista – kenties Puruvedelle – hän määräsi päälliköksi kaiketi rantasalmelaisen Mikko Hannunpoika Kokin.

Leppävirtalaiset lienevät saaneet vastuulleen Juojärven suunnan, ja kuopiolaiset partioivat samoilla tienoin päällikkönään korpraali Paavo Lyytikäinen, kaiketi Tervon Lyytikkälästä. Hän oli taistellut jo Lützenissä.¹²

Zelenijn Villalaan kokoamat voimat lähtivät liikkeelle elokuun alussa 1656. Kokki totesi tapahtuneen ja pahoin alivoimaisena vetäytyi Gyllenbrandtin johtaman päävoiman turviin. Majuri kimpaantui tästä kovin, koska Puruveden rannikot jäivät kokonaan suojattomiksi, ja kiivastuksissaan halkaisi venäläiskirveellä alipäällikkönsä kallon, Puolustus petti osittain, Gyllenbrandt vartioi Orivirtaa, mutta viholliset pääsivät verraten vapaasti touhuilemaan etelämpänä.¹³

Ja tuhoa syntyi. Vaaran rajakylä yllätettiin, osa taloja poltettiin ja ryöstettiin. Väki vietiin vankina Venäjän puolelle, josta vain osa kyläläisiä pääsi palaamaan. Sama tuho kohtasi Pihlajanientä, Raikuuta, Kumpurantaa ja kaikkia muitakin Puruveden kyliä. Maantienvarsi Kerimäen kirkolle ja edelleen Heikkalaan asti poltettiin. Tuho ylti Makkolaan, jopa Paakkunalaan asti, tosin ohittaen muutaman kylän. Kulennoisissa menetti sotapakolainen Klemens Laurentiin leski henkensä monen muun mukana.¹⁴

Retki huipentui hyökkäykseen Savonlinnaa vastaan. Kaupunki ja pappilan seutu Pihlajaniemen kylästä poltettiin ja linnaa piiritettiin. Sitä puolusti noiden vakinaisten kymmenen nihdin ja neljän tykkimiehen lisäksi nelisenkymmentä Savonlinnan porvaria, joiden asetaito ei riittänyt tähän tehtävään. Linnassa oli lisäksi pakolaisia, mm. seudun papisto. Puolustajista menetti henkensä mm. Kerimäen kirkkoherran Paulus Olain vävy.¹⁵

Pohjoisempana aloittivat liperiläiset ortodoksit kapinan ja kävivät läntisten naapuriensa kimppuun. Ensimmäisinä osuivat kohdalle Kaataman ja Leppälahden talot, jotka liperiläisten mielestä oli perustettu heidän ikimuistoisille takamailleen Suurenjärven ja Oriveden välille. Talot poltettiin ja omaisuus vietiin. Muu väki näkyy päässeen karkuun, mutta Kolehmalanvaaran asukkaat joutuivat liperiläisten käsiin, isäntä Olli nyljettiin ja muut otettiin hengiltä vähemmän julmin keinoin.¹⁶

Liperiläisten retki jatkui Juojärven suuntaan. Tuusniemellä eli Miettilässä he yöpyivät erääseen taloon laiminlyöden näköjään vartioinnin. Tätä hyväkseen käyttäen telkesi paikalle sattunut tai johdettu kuopiolaisjoukko talon tuvat ja tuikkasi ne palamaan tuhoten siten koko sissiosaston.¹⁷

Hätään lähetettiin 150 Yxkullin ratsurykmentin miestä ja sata rakuunaa johtajanaan majuri Erik Boije. Tämä osasto tavoitti syyskuussa venäläisosaston, josta kaatui 50 miestä. Kymmenen kiinnisaatua hirtettiin ja kaksi pidettiin vankeina. Majuri Gyllenbrandt retkeili nostomiehineen Kiteellä kostamassa tihutöitä ja vältti sillä käräjät, joilla hänen olisi pitänyt vastata alaisensa taposta – sitten hän lähti maanpakoon peläten rangaistusta.¹⁸ Niinikään kuopiolaiset rankaisivat Liperiä useampaan kertaan keräten samalla saalista. Jouduttuaan tästä edesvastuuseen he väittivät vain jäljittäneensä ”råsvoer eller snapphanar”.¹⁹ Retkissä oli tuskin muuta eroa kuin se, että majuri toimi upseerina ja kenties käskystä, kuopiolaiset esimerkin voimasta.

Leppävirtalaiset saattoivat olla mukana Gyllenbrandtin retkellä, mihin eräs oikeusjuttu viittaa. Syksyllä 1656 kertoi saijanlahtelainen Paavo Laurinpoika Karppinen, miten nostomiesten upseerit Antti Kinnunen, Antti Puranen, Jesper Matinpoika, Pertti Eeronpoika ja Matti Rampsunen päästivät irti viisi vihollista 30 vaskitaalaria vastaan. Vangit oli lähetetty Käkisalmesta Sortavalaan hakemaan suolaa, millä välillä heidät kaiketi oli yhytetty – retki ulottui siis likelle Laatokkaa. Vangit olivat nimistään päätellen enimmäkseen luterilaisia: Antti Hartikaisen poika, Pitkäsen poika, neljännesmies Kiiskinen ja eräs jääskeläinen, ja ainut ortodoksi Ruppo Hokarinen.²⁰

Marraskuussa 1656 ryhdyttiin värväämään myös uutta jalkaväkeä. Savonlinnaan lähetettiin tätä varten kornetti Johan Heideken, josta tuli uuden komppanian kapteeni. Häntä avusti värväyksessä vänrikki Mårten Jordan, josta tuli uuden komppanian luutnantti. Vänrikkinä mainitaan seuraavana vuonna Erik Råghax, vääpelinä Sigfrid Antinpoika Munck ja kersanttina Antti Taskinen. Heideken ja Råghax olivat muualta, muut omia miehiä.²¹ Olavinlinnaan oli saatu jo syyskuun alusta 13 nihtiä lisää, ja Heidekenin komppania pysyi täällä kesäkuuhun 165 7 asti peräti 177 miehen vahvuisena. Sitten se siirrettiin Viipuriin, ja Savonlinnaan jäi 25 miestä.²²

Savoon heijastui tietenkin muualla käyty sota. Käkisalmen piiritys päättyi syksyllä, ja sen vapauttamisessa olivat mukana savolaiset rakuunat – eversti­luutnantti Olof Lagercrantz kaatui niissä taisteluissa 30.8.1656.²³

Talveksi ratsumiehet kotiutettiin, niinkuin jo on todettu, mutta rakuunat jätettiin Sortavalan tienoille. Kenraali Kruse hyökkäsi kevättalvella Aunukseen hävittääkseen venäläisten tukialueen ja tekikin selvää jälkeä, samoin hänen everstiluutnanttinsa Erik Pistolhjelm vähän pohjoisempana Tulemajärvellä.²⁴

Savon vartiopaikkojen miehityksestä talvikautena ei ole tietoja – kenties nostoväki tai nuo joka kymmenes mies vastasivat siitä omin eväin. Vartiointia tehostettiin kesällä 165 7 maaherra Andreas Koskullin käskystä, joka sisälsi myös rakuunarykmentin täydennyksen.²⁵

Syksyllä 1657 sai kapteeni Anders Skogh komppanioineen vartiovastuun Savon itärajalla – itse maaherra Koskull antoi muonituskäskyn Savonlinnassa 8.9.1657. Loka-joulukuussa Skogh ylläpiti Orivirran skanssia, mutta vastuu siirtyi maaliskuussa luutnantti Martin Laurinpojalle. Tämän joukko miehitti Orivirran lisäksi Punkasalmen, Raikuun ja Ahvensalmen vartiopaikat.²⁶

Talvella 1657–58 Kerimäellä majaili muitakin joukkoja. Aatelislipullinen eli ratsumestarien Arvid Orren ja Erik Lilljesköldin komppaniat tulivat sinne helmikuun lopulla ja viipyivät huhtikuuhun asti. Samoin muonitti Kerimäki siellä majaillutta tykistöosastoa samana aikana toukokuuhun asti.²⁷ Lilljesköldin komppania poistui kesäkuussa, Orre lähti jo maaliskuussa.²⁸

Itse sota pysytteli vuodesta 1657 alkaen Savosta kaukana. Tuon kesän suurin taistelu käytiin itäisellä Inkerinmaalla Lavassa, jossa mukana oli niin Viipurin ratsuväki kuin rakuunatkin. Sota päättyi vuonna 1658 Venäjän suunnalla, ja tilanne palautui lopullisessa rauhanteossa ennalleen.²⁹

Sotakausi ei tosin loppunut tähän. Kuningas Kaarle X Kustaa sai Tanskan pakotetuksi rauhaan Ruotsille edullisin ehdoin, mutta kuninkaan kuoltua äkkiä tanskalaiset aloittivat uudelleen, ja Ruotsin piti keskittää joukkoja manneralueensa eteläosaan. Sinne siirrettiin myös uudelleen varustettu, nyt päällikkönsä Tauben nimeä kantanut rakuunarykmentti, jossa sen kolme komppaniaa varmisti aikansa Norjan-vastaista rajaa. Kotimaahan se palautettiin vuonna 1660.³⁰ Jalkaväki miehitti itäsuomalaisia linnoituksia, esim. kapteenien Skoghin ja Örnin komppaniat Käkisalmea.³¹

Ruptuuri ja sen yhteydessä vaikuttanut Puolan sota rasittivat Savoa varsin rajusti, niinkuin jo aikaisemmin on todettu. Tämä koski etenkin maakunnan itälaitaa, johon sen hävitykset ulottuivat. Suur-Savon osalta on vaikutus havaittavissa jonkinlaisena sotaväsymyksenä, joka ilmeni kruunun määräyksiä kohtaan osoitettuna uppiniskaisuutena sekä talonpoikien että papiston piirissä. Eräs reaktio ilmeni rajuna poismuuttona Käkisalmen läänin ja Inkerinmaan väestöimun voimin. (Liite 416.)

Suurvalta vaati veronsa: itäisen Savon kylien roihutessa vainovalkeina Savon rakuunat ja nihdit puolustivat Ruotsia Tykoczinin ja Strassburgin muurien suojissa ja jäivät niiden raunioihin.

AATELISTON OTE ISÄNTINÄ JA VERONSAAJINA

Edellä jo lienee ilmennyt, että kruunu käytti maaveron tuottoa monella tavalla. Sotilaiden ja hallintovirkamiesten palkat koetettiin sovittaa tilakohtaisiksi saataviksi siten, että kunkin talon verotulo osoitettiin määrätyn viran palkkatuloiksi. Mutta lisäksi luovutettiin verotuloja henkilökohtaisiksikin eduiksi.

Aatelin oikeuksista vanhin osa oli rälssimaata. Siihen kuuluvat tilat omisti siis aatelinen, ja tilan asukas maksoi hänelle vuokrana tilan maaveroa vastaavan summan. Ns. vanhaan rälssiin kuului Savossa Erik Flemingin vuonna 1626 ostama Varkauden rälssi, joka käsitti Puurtilan ja Kopolanniemen kylät nykyisen Varkauden alueella. Vuonna 1622 sai tämän rälssin Henrik Maununpoika Spåra kuusi taloa käsittävänä.¹

Toinen vanhaan rälssiin kuulunut alue oli Kangasniemen Ohensalo, jota keskiaikana hallittiin Lammin Porkkalan kartanosta käsin ja joka silloin laskettiin kuuluvaksi Hämeeseen. Maakuntaraja siirtyi sen länsipuolelle 1500-luvun lopulla. Siihen kuuluivat Ohensalon lisäksi Istruala, Joutsiniemi ja Hirvenlahden­Liukkola. Sen omisti 1600-luvun alussa Fincken voutisuku, jolta omistus siirtyi Gödik Fincken tyttärenpojille Kustaa Evertinpoika Hornille ja Jöns Maununpoika Allongrenille.²

Rälssimaiden rinnalle kasvoi läänitysten eli donaatioiden ryhmä. Se merkitsi maaveron luvuttamista yksityiselle joko toistaiseksi, saajan elinajaksi tai vielä leskellekin. Norrköpingin päätöksen perusteella lahjoitus periytyi isältä pojalle, ja siitäkin oikeutta laajennettiin muun perinnön kaltaiseksi. Tämä merkitsi käytännössä jo rälssimaan kaltaista omistusoikeutta, sillä veronsaaja piti oikeutenaan huolehtia maksajatalon veronmaksukyvystä ja puuttui sitä silmällä pitäen talon hoitoon. Siten yhä useampi läänitys muuttui rälssiluontoiseksi. Muutosta vahvisti oikeus asuinkartanon eli säterin perustamiseen. Näitä oikeuksia myönnettiin melkoisesti, mutta kaikkia ei käytetty hyväksi.

Mikkelin seudulla periytyi edellisestä ajasta kolme donaatiota. Baranoffien rälssi Anttolassa oli luovutettu 1608 ja pysyi suvun hallussa 1660-luvulle. Välillä tosin isännän nimenä oli Karl Hastfehr – hän tuli Anttolaan naituaan Baranoffin lesken Katarina Yxellotzin.³ Rälssi kantoi hänen nimeään 1640-luvulla, mutta sitten täysi-ikäiseksi varttunut Klas Johan Baranoff tuli isännäksi. Säteri sijaitsi ensin Ristiinan Huttulassa, mutta siirrettiin sitten Anttolaan.

Vuodelta 1615 periytyi toinen suurläänitys, jonka Magnus von der Pahlen sai aluksi lahjoituksena. Sen pääosa sijaitsi Kangasniemellä, jonne Pahlen perusti myös ensimmäisen säterin Suurolaan Kangasniemen puolelle. Vuonna 1624 lahjoitus vahvistettiin Norrköpingin päätöksen, mµkaiseksi. Vuonna 1649 veljekset Gustaf ja Richard von der Pahlen saivat isän kuoltua vahvistuksen tähän donaatioon ja jakoivat sen keskenään. He – samoin kuin isäkin – hoidattivat tiluksiaan vierailla eivätkä tarvinneet täällä asuinpaikkaa. Suurolan säterioikeudet peruutettiin, ja vasta vuoden 1664 jälkeen kumpikin perusti uuden säterin toinen Liukkolaan, toinen Rantakylään.⁴

Olkkolanniemi joutui vuonna 1615 Henrik Kristerinpoika Gyllenhiertalle, jolta se periytyi pojalle Kristerille Norrköpingin päätöksen ehdoin. Hänen jälkeensä talo jäi vävylle Henrik Ekestubbelle, mutta lahjoitus palautui kruunulle miesperillisen puutteessa.⁵ Vuonna 1645 sitä hallitsi vielä nähtävästi Kristerin leski Margareta Fincke, ja siihen kuului säterin lisäksi 16 taloa Monikkalan­Merrasmäen seudulta.⁶

Vuonna 1626 sai eversti Berendt Taube von Maijdell Taipaloisten kymmenkunnasta 83/10 veromarkkaa Norrköpingin päätöksen ehdoin. Häneltä tämä lahjoitus siirtyi eversti Hans Wrangelille, jolta sen osti rykmentinmajamestari Gerhard von Löwe. Tämä lopulta 35 tilaa ja 84 5/12 veromarkkaa käsittänyt donaatio sijaitsi Ukonveden ja Pähkeenselän itärannalla, ja Löwe perusti sille säterin Parkatinniemeen.⁷

Vuonna 1640 syntyi eteläisen Savon laajin läänitys, kun silloinen Suomen kenraalikuvernööri Pietari Brahe sai 1286 5/6 veromarkan verotulot Mikkelistä, Ristiinasta, Hirvensalmelta, Mäntyharjusta ja Kangasniemen eteläosasta. Pellosniemen hallintopitäjästä jäivät siten läänitysten tai rälssin ulkopuolelle pelkästään ratsutilat ja muutama papiston virkatalo. Brahelinnan lääni, niinkuin donaatiota nimitettiin, sai säterikseen Pyrhölän kylästä 67 3/4 veromarkan maat eli 21 tilan pellot. Sivusätereistä suurin oli Lahnaniemessä, jossa kaksi yhteensä kuuden veromarkan taloa liitettiin yhdeksi.⁸

Tauben kanssa samana vuonna palkittiin majuri Erik Joninpoika läänittämällä hänelle Mikkelin Tuukkalasta Valkola elinkaudeksi ja Pellosniemen Kerola palvelusta vastaan.⁹ Kerola oli luovutettu jo 1625. Vuonna 1642 tämä elinikäinen saanto vahveni, kun poika Anders sai sen haltuunsa.¹⁰ Hän sai pitää sen niin kauan kuin äiti eli, ja niinpä se peruuntui jo vuoteen 1645 mennessä.

Vuonna 1639 aloitti silloinen luutnantti Risto Eskonpoika Asikainen maanhankinnan ottamalla viljelykseen Heikkalan aution Rahulasta. Taisteltuaan edelleen Saksassa haavoittuen ja joutuen vangiksikin, mistä hänen oli itse lunastauduttava vapaaksi, hän palasi 1648 ja sai ylläpidokseen Ihastjärveltä viiden, Koskentaipaleesta kahden sekä Pieksämäen Vanajalta kahden talon verot.¹¹ Heikkalasta tehtiin lopulta säteri, joka periytyi Riston pojille.¹²

Westfalenin rauhan jälkeen sateli kuningattarelta suosionosoituksia: vuonna 1649 sai Narvan muona- ja veromestari Jonas Pietarinpoika Harjumaasta ja Väärälästä 11 taloa, joista hän aikanaan muodosti Halilan säterin.¹³ Seuraavana vuonna rykmentinmajamestari Gerhard von Löwe sai Laitialan rälssin lisäksi Sairilan kuninkaankartanon, josta oli kai lopetettu hevossiittola kannattamattomana. Tästä hän muodosti säterin.¹⁴ Everstiluutnantti Johan Lichtonin leski Karin Götrich sai eläkkeekseen neljän talon verot Vehmaisista, Rämälästä ja Kouvolasta Norrköpingin päätöksen ehdoin, joten ne periytyivät hänen pojalleen Robert Lichtonille.¹⁵ Karin-rouva lienee nauttinut tulot muualla, sillä näistä tiloista ei kehitetty säteriä.

Vuonna 1651 palkittiin majuri Jöns Rosenschmidt 10 talon lahjoituksin pääasiassa Juvalta, mutta päätöstä oli muutettava, sillä osa lahjoitetuista veroista oli jo lahjoitettu ennen kertaalleen. Niinpä seuravana vuonna hänen veljensä kapteeniluutnantti Nils Rosenschmidt sai vainajan perijänä veroja toisen luettelon mukaan: Asilasta, Matiskalasta, Suonsaaresta ja Vehmaalta kaikkiaan neljän tilan verot.¹⁶ Siihen kuului myös pari taloa Juvan Remojärveltä sekä Joroisten Ruokojärveltä ja Savuniemestä.

Samana vuonna sai kapteeni Jochim Kröger, aateloituna Tranenskjöld, viiden talon verot, joista Rokkalasta kolme, Ihastjärveltä yksi ja Lehikkolasta yksi. Tranenskjöldin donataariaika supistui lyhyeen ja lienee tylsynyt riitoihin alustalaisten kanssa. Vuonna 1663 häntä ei mainita enää donataarien luettelossa.¹⁷ Säteriä hän ei velvoituksesta huolimatta saanut aikaan.

Vuonna 1619 joutuivat Pieksämäen itäiset kylät maksamaan veronsa Juvan neljänneskuntien mukana eversti Berendt Taubelle ja hänen upseereilleen, mutta tämä suhde päättyi verraten pian. Pysyvämpiä donaatioita syntyi vasta vuodesta 1647 alkaen, jolloin majamestari Gert von Löwe sai koko Haukivuoren kylän 59 veromarkkaa ja perusti sinne säterin. Siihen kuului myös Siikakosken kalastamo.¹⁸

Kaksi vuotta myöhemmin perusti ratsumestari Johan Brakel Hällinmäen donaation, johon kuului 18 taloa tästä kylästä sekä neljä Virtasalmelta ja kuusi Väisälästä.¹⁹ Samana vuonna lahjoitettiin luutnantti Herman von Fersenille 18 talon verot Suon tien taipaleesta, Hulkkolasta, Sianjalkalasta ja Suonnejoelta.²⁰ Brakelit – Johan Brakel kuoli pian ja tilukset peri ratsumestari Hans Brakel – perustivat säterin Hällinmäkeen, mutta von Fersen hoidatti etujaan Virosta käsin vierailla.²¹

Vuonna 1650 muistettiin everstiluutnantti Wilhelm Yxkullia 93 vanhan veromarkan donaatiolla, jota vastaavat talot sijaitsivat hajallaan Tikkalanmäestä ja Jäppilästä idässä Sauvamäkeen ja Kutemajärvelle lännessä. Säteri perustettiin juuri Kutemajärvelle.²²

Saman vuoden satoa oli ratsumestari Magnus Nierothin läänitys 50 vanhaa veromarkkaa pääosin emäpitäjästä, mutta muutama Haukivuorelta ja Luusniemestä. Säteriä ei Nieroth saanut aikaan.²³

Vuonna 1653 palkittiin vänrikki Anders Eerikinpoikaa viiden tilan veroilla emäpitäjästä ja Suontientaipaleesta, mutta tämä lahjoitus päättyi pian.²⁴ Seuraava pieksämäkeläinen lahjoitus toteutui vasta vuonna 1661, kun majuri Petter von Gertten sai 12 tilan verot pääasiassa Suonnejoelta mukaanluettuna nykyisen Rautalammin Toholahti ja yksi talo Maavedeltä.²⁵ Suku ei tavoitellut ensi kertaa pieksämäkeläisiä etuja, sillä eversti Bernhard von Gertten yritti vuonna 1651 päästä käsiksi Hällinmäkeen Johan Brakelin kuoltua.²⁶ Nuorempikaan von Gertten ei asettunut Pieksämäelle. Tämän donaation haltijaan oli vuonna 1655 kapteeni Jöran Pätts vuodesta 1652 alkaen.²⁷

Juvan suurpitäjän vanhin rälssi kuului vuodesta 1609 pajari Afanasij Nassokinille, yhteensä 116 1/2 veromarkkaa keskuksenaan Aholan säteri. Sitä hallitsivat jo vuonna 1618 Afanasijn pojat, Jakob ja Fredrik. Säteri siirrettiin Leskelästä Aholaan.²⁸ Isännäksi ilmestyi hänen poikansa Jakob, joka ei kuitenkaan itse hoitanut tiluksiaan, vaan vuokrasi ne komissaari Erik Jesperinpoika Lilljesköldille.²⁹ Vuonna 1651 Fredrik ilmoitti yrittäneensä itse isännöidä, mutta voimat loppuivat kesken. Niinpä hän luovutti osan tiloistaan poikansa kersantti Jöran Nassokinin hoitoon.³⁰ Sittemmin tiloja hoiti Jakobin leski Katarina Nöding, alustalaisten muistama ”Koikkalan Kaisa-raiska”.³¹

”Kaisa-raiska” ei saanut pitää miesvainajansa tiluksia, vaan keskeinen osa niistä peruutettiin Jakobin kuoltua mukaanluettuna itse säteri. Sen sai vuonna 1661 hänen vävynsä ratsumestari Gustaf Tawast 34 vanhaa veromarkkaa käsittäneen lahjoituksen ytimenä.³²

Vuonna 1619 Juvan pohjoispää eli Joroisten ja Vesikansan neljänneskunnat eli Suonnejoki, Jäppilä, Joroinen ja Virtasalmi sekä vielä tuntuva osa Juvankin neljänneskuntaa läänitettiin eversti Berendt Taubelle ja hänen upseereilleen sekä muillekin. Tämä suhde peruuntui kuitenkin pian ja jätti tilaa muille järjestelyille.

Joroisiin keskittyi seuraava suurdonaatio, jonka vuonna 1644 aloitti silloinen kapteeni Mårten Ingewaldinpoika Brenner, sittemmin Brennerfelt. Alku oli vaatimaton: talo Tikkalanmäestä, toinen Savuniemestä ja kolmas Laustilasta elinajaksi. Mutta vuonna 1647 tuli lisää kaksi taloa Joroisista, toinen Tikkalanmäestä ja yksi Maavedeltä Norrköpingin ehdoin. Vuonna 1651 hän sai Rantasalmelta 14 talon verot, ja viimein vuonna 1652 julistettiin ensimmäinen lahjoitus ikuiseksi omaisuudeksi.³³ Ensimmäiseen lahjoitukseen kuului Loustilan ratsutila Häyrylästä, ja siitä kehkeytyi Järvikylän säterin alku. Sen alaisena oli yhteensä 178 vanhaa veromarkkaa.

Vuonna 1647 muistettiin ansioitunutta siviilivirkamiestä, komissaari Erik Jesperinpoika Lilljesköldiä 291/2 vanhan veromarkan lahjoituksella Pohjaskylästä ja sen naapurikylistä, ja vuonna 1651 tuli lisää, niin että koko lahjoitus kohosi 112 vanhaan veromarkkaan ja 33 tilaan. Pohjaskylä muodostettiin säteriksi.³⁴

Samana vuonna Erik Jesperinpojan kanssa sai eläkkeekseen entinen luutnantti Berendt Martininpoika Grabbe Männynmäeltä kaksi autiota elinaikaisena läänityksenä. Elinaika ei riittänyt kauan, sillä vuonna 1655 Berendt Grabbe puuttui rälssi- ja donaatioluettelosta.³⁵ Hän oli asunut siellä 1620-luvulta alkaen.³⁶

Vuonna 1651 lahjoitettiin ratsumestari Robert Taubelle Joroisista ja Kotkatlahdesta seitsemän kummastakin sekä kaksi Ruokojärveltä ja yksi Häyrylästä, yhteensä 53 5/12 vanhaa veromarkkaa.³⁷ Tämäkin läänitys palautui kruunulle ennen vuotta 1663.

Sen sijaan luutnantti Henrik Arvidinpoika Suurmanin vuonna 1652 saama donaatio pysyi kauemmin. Se käsitti Kerisalosta kolme sekä Joroisista, Lahnaniemestä ja Kotkatlahdesta yhden talon kustakin.³⁸ Suurman rakensi säterin Kerisaloon. Hänelle kuului myös muutama talo Voinsalmelta.

Surmanin rinnalla palkittiin luutnantti Michel Eerikinpoika, joka sai yhden talon Kaislajärveltä, Hottilasta ja Vuorenmaasta yhteensä kuusi veromarkkaa. Haltija nautti vain lampuotien maksamat verot yrittämättä perustaa säteriä.³⁹

Rantasalmen kartanoista oli ensimmäinen korpraali Juhana Henrikinpoika Kaurasen perintötalo Putkisalo, johon hän sai rälssioikeudet vuonna 1622. Kaurasen lesken Katarina Sofia von Sperlingin ja talonkin peri kapteeni Nils Nilsinpoika (Harnesksköld). Vuonna 1648 hän sai kahdeksan talon verot, joista kaksi Voinsalmelta ja Torasalosta omaksi ja vaimon elinajaksi. Vuonna 1650 tuli Norrköpingin ehdoin lisää seitsemän ja vuonna 1653 kymmenen. Vuonna 1655 taloja oli kaikkiaan 20 yhteensä 577/12 vanhaa veromarkkaa ja vuonna 1663 6611/12 veromarkkaa.

Vuonna 1630 sai silloinen luutnantti Jören Olavinpoika (Pistolekors) Norrköpingin päätöksen ehdoin Tuusmäen Remekselän, veromarkan Leskelästä ja puolitoista Sulkavan Partalanniemestä. Tätä täydensi vuonna 1647 neljä ja puoli veromarkkaa Tunnilasta ja Partalasta.⁴⁰ Vuonna 1655 luvussa oli Kallislahden Mönkköläkin ratsutilana 1620-luvulta.⁴¹ Vuonna 1663 luvuissa oli 42 vanhaa veromarkkaa ja 14 vanhaa tilaa, enimmäkseen sätereiksi muutettuna. Jören Olavinpoika perusti Remekselään säterin pojalleen Jakobille. Tilaan kuului myös Remekselän kylä nykyiseltä Kiuruvedeltä.⁴²

Vuonna 1620 luovutettiin seuraavat läänitykset, mm. korpraali Markku Jaakonpojalle neljän tilan verot Harjurannasta eliniäksi. Sitä riitti kymmenkunta vuotta.⁴³ Pysyvämpi oli kapteeni Anders Skoghin saama lahjoitus viisi taloa Rantasalosta ja kolme Joroisten Kotkatlahdesta.⁴⁴

Edellisten rinnnalla on vielä mainittava everstiluutnantti Johan Lichtonin lesken Katarina Götrichin saamat kahdeksan tilaa Kangaslammin Pisamalahdesta ja kolme Heinäveden Karhilantaipaleesta. Samaan lääniin kuului lisäksi yksi rantasalolainen ja toinen hiltulalainen talo. Edun sai lesken jälkeen hänen poikansa Robert Lichton.⁴⁵

Seuraavana vuonna jaeltiin veroja lähinnä Tuusmäestä. Liivinmaalainen Heinrich Seulenberg sai peräti 12 talon verot sieltä, kahden Pirilästä ja yhden Kolkontaipaleesta. Nämä periytyivät hänen pojalleen tykistömestari Erik Seulenbergille.⁴⁶ Samana vuonna sai vaihteen vuoksi siviilivirkamieskin, alilaamanni Erik Michelinpoika Sölfwerarm rälssiksi Tuusmäen Mielittylän, josta hän perusti säterin.⁴⁷ Vuotta myöhemmin osoitti kruunu pitkäaikaiselle kruununvoudille Zacharias Zachariaanpojalle rälssiksi Reijolasta kuuden veromarkan aution.⁴⁸

Vuoden 1652 saantoihin kuului vielä luutnantti Nils Juhananpoika Svärdfeltin donaatio, johon kuului seitsemän taloa: Ahvensalmelta ja Hiltulasta kaksi, Harjurannasta, Parkunmäeltä ja Vaahersalosta yksi kustakin. Seuraavana vuonna Svärdfeltille myönnettiin vielä yhdeksän tilan verot Juvalta, mutta se lienee ollut erehdys tuossa läänitysten tuoksinassa, sillä ne eivät esiinny vuonna 1655 luetteloissa.⁴⁹

Ruptuurin loppuvaiheissa vuonna 1658 osoitettiin kapteeni Hans Klickille yhteensä 14 talon verot Rantasalosta ja Lautakotalahdesta. Säteri syntyi Rantasaloon.⁵⁰

Suur-Säämingissä nautti ratsumestari Gerhard Hennighusenin leski Anna von Löwe kuuden tilan verotuloja vuodesta 1637 alkaen. Talot olivat Kiiskilässä, Makkolassa, Pesolassa, Heikkalassa, Jouhenniemessä ja Säämingin Kapajakolassa.⁵¹ Poika Fredrik Henninghusen sai vuonna 164 7 odotuskirjeen äitinsä etuihin, mutta Anna-rouva nautti niitä vielä vuonna 1663.⁵² Tynkkylänjokea eli Haapalahtea vuosina 1655 ja 1663 hallinnut luutnantinleski Margareta Pietarintytär lienee ollut hänen miniänsä.

Luutnantti Jören Olavinpoika (Pistolekors) perusti Säämingin ja Sulkavan alueelle sukunsa tukialueen, johon edellämainittu Remekseläkin kuului. Vuonna 1630 hän sai Norrköpingin päätöksen ehdoin Remekselän lisäksi Juvalta Leskelän ja Sulkavalta Partalanniemen. Kallislahden Mönkkölä oli hänellä vanhastaan ratsutilana. Vuonna 1640 hän asui Partalanniemen säterissä, mutta perusti toista säteriä Leskelään pojalleen Israelille.⁵³

Vuonna 1650 annettiin Sääminkiä koskevina viisi läänitys- tai rälssikitjettä. Kapteeni Erik Johaninpoika Lagercrantzille osoitettiin Laukansaaresta viisi, Tolvanniemestä kolme, Pirhiänniemestä kaksi sekä Loikansaaresta, Kallislahdesta ja Pihlajaniemestä yksi talo veronmaksajiksi sekä Kallislahden mylly. Läänityksen keskukseksi kohosi Loikansaareen Lagerholmin säteri. Kapteenin kaaduttua solmi leski avioliiton ratsumestari Johan Pistolekorsin kanssa, joka näin vahvisti taloudellista perustaansa.⁵⁴

Edellisen veli Olof Lagercrantz sai samaan aikaan 19 tilan verot, joista kahdeksan Kommerniemestä ja viisi Yläkuonasta, sekä Hannolanpellon latokartanon.⁵⁵ Vuonna 1663 oli jäljellä vielä 14 taloa, joiden veroja leski Margareta Joakimintytär Kröger nautti everstiluutnantti Lagercrantzin kaaduttua Käkisalmessa 1656.⁵⁶

Kapteeni Herman von Husen, sittemmin Burghausen, sai kaikkiaan 18 talon verot: Moiniemestä viiden, Punkaharjun Laukansaaren kolmen, samoin Kaartilanrannan sekä lähikylistä lisää. Moiniemeen syntyi myös tämän rälssin säteri Mojsund (Moinsalmi).⁵⁷

Kapteeni Israel Pistolekorsille lahjoitettiin samana vuonna Norrköpingin päätöksen ehdoin seitsemän tilaa Ahvionsaaresta, jonne hän perusti säterinsä. Sen alaisena oli talo Sulkavan Hyvärilässä.⁵⁸ Majuri Petter Laurinpoika Örneklou sai kaikkiaan 21 taloa Varparannan suunnalta Niittylahdesta Vaikontaipaleeseen.⁵⁹ Säteriä ei tänne syntynyt. Vuotta myöhemmin Savonlinnan päällikkö Hans Brandt, aateloituna Gyllenbrandt, sai samalta alueelta neljä taloa ja perusti säterin Varparannalle.⁶⁰ Niinikään luovutettiin kapteeni Lorentz Grijmille omaksi ja vaimon elinajaksi neljän talon verot, joista kaksi Pihlajaniemessä.⁶¹ Grijm joutui vuonna 1663 pyytämään uuden kirjeen, koska talo asiakirjoineen paloi sodassa.

Puumalasta osoitettiin vuonna 1647 neljän tilan verot Kietävälästä luutnantti Erik Joninpojalle elinajaksi.⁶² Vuotta aikaisemmin annettiin vänrikki Hans Brudgumille Miettulasta kahden ja Hamulasta yhden talon verot, jonka lisäksi hän suunnitteli säteriä Ryhälään.⁶³ Vuonna 1653 sai kapteeni Johan Pistolekors kolme taloa Kietävälästä, Telalahdesta ja Keriniemestä.⁶⁴

Pohjois-Savossa oli aluksi lahjoituksia varsin vähän, mutta vuonna 1650 tuli täydellinen käänne. Vuonna 1643 sai majuri Anders Hara kahden talon verot Maaningalta ja hänen kuoltuaan leski Barbro Schade lisää, yhteensä neljä taloa Tuovilanlahdesta ja saman verran Käärmelahdesta elinajaksi. Mukana oli myös Tavinsalmen kuninkaankartano.⁶⁵ Vuonna 1644 sai ratsumies Olli Vilpunpoika Halosen leski Anna Pietarintytär Juusten leskeytensä ajaksi yhdeksän veromarkan verot Maaningan Halolasta. Olli Halonen oli saanut puolison arvokkaasta viipurilaisesta porvari-, soturi- ja pappissuvusta.⁶⁶

Nämä jäivät pieniksi vuonna 1650 tapahtuneeseen nähden. Silloin luovutettiin drotsi Pietari Brahelle Kajaanin vapaaherrakunta, johon kuului Kuopion ja Iisalmen pitäjä paitsi äsken mainittuja pieniä lahjoituksia.⁶⁷ Syksyllä 1651 sai sotaneuvos Hans Wachtmeister koko silloisen Leppävirran pitäjän lukuunottamatta Spåran suvun omistuksia Varkaudessa.⁶⁸

Läänitykset ja rälssitilat tuottivat haltijalleen heikommin kuin niiden veromarkoista voisi päätellä, sillä lukuihin sisältyivät autiotkin veromarkat. Viisas virkamies voi jopa kirjoittaakin lahjoitettavaksi autioita siinä toivossa, että edunsaaja saisi aution tai verohylyn voimiinsa. Näin käydessä hyötyi kruunukin, sillä se peri kymmenyksistä alkaen muut verot. (Liite 22.)

Esimerkiksi vuonna 1663 luetelluista rälssitiloista näkyy tämä ongelma. Yhteensä 4728 rälssi- tai läänitetystä veromarkasta oli 2478 eli 52 prosenttia verohylkynä. Pohjoismaakunnassa etenkin Kajaanin vapaaherrakunnassa autioiden määrä oli kasvanut ruptuurista, samoin Rantasalmella, kun taas Leppävirralla ja Suur-Säämingissä autiot olivat vähenneet ja maksajaveromarkat lisääntyneet. Joroinen seurasi Leppävirran mallia, mutta Juvalla oli koettu laskukausi, samoin Pellosniemessä. (Liite 23.)

Tilastot kaunistuivat osin myös säterien avulla. Niihin liitettiin jopa kymmeniä talonpoikaistaloja – tai ainakin ilmoitettiin liitettävän – ja osa näistä jäi omiksi viljelmiksi säterin torppareina. Talonpoikaistilojen lukumäärä ei siis kasvanut autioiden nimellisesti vähetessä. Näin kaunistettiin ainakin Joroisten, Pieksämäen ja Säämingin sekä Sulkavan lukuja. Rantasalmella jopa puolet voimissaan olevista rälssiveromarkoista kuului sätereille vuonna 1663.

OIKEUSLAITOS

Pohjoismainen oikeuskäytäntö oli juurtunut vahvasti savolaiseen maaperaan. Tuomarit jakoivat oikeutta käräjillä Ruotsin lakien ja maan tavan perusteella apunaan talonpoikaiset lautamiehet.

Savo muodosti vanhastaan yhden tuomiokunnan, joka jakautui hallintopitäjittäin käräjäkuntiin ja vuorostaan toimi osana Katjalan laamannikuntaa. Laamanni kiersi pitämässä omia käräjiään, joihin voitiin tuoda asioita, jotka kihlakunnanoikeudessa eivät saaneet riittävän perusteellista selvitystä ja siten oikeaa tuomiota. Laamanninkäräjiä pidettiin tuntuvasti harvemmin kuin kihlakunnankäräjiä. Niissäkin oli laamannin rinnalla talonpoikainen lautakunta.

Savon käräjäkunnat olivat siis aluksi Visulahti, Pellosniemi, Juva, Sääminki, Rantasalmi ja Kuopio. Niissä pidettiin vuosittain kolme istuntoa: talvi-, kesä- ja syyskäräjät.

Vuonna 1639, josta alkaen käräjien pöytäkirjoja on tallella, toimi edellisten lisäksi käräjäkunta Joroisissa, Pieksämäellä, Puumalassa ja Iisalmella.¹ Kaitaisten kappelin eli Sulkavan pitäjän käräjistä Säämingin yhteydessä mainitaan 1640, ja omat käräjät Sulkavalle saatiin 1644.² Vuonna 1643 kirjattiin ensi kerran Säämingin ja Haapalan käräjät. Haapala muuttui sitten Kerimäeksi, jonka ensimmäiset omat käräjät istuttiin vasta 1664.³ Leppävirta sai käräjät vuonna 1642.⁴

Suur-Savossa yritettiin vuosina 1643–45 erottaa suurläänitykset eri käräjäkunniksi. Brahelinna, Pahlenin, Hastfehrin ja Nassokininkin rälssi sekä Savon­Toivola eli Mäntyharju kokeilivat omia käräjiään, mutta ne supistuivat parin vuoden mittaisiksi.⁵ Hastferin rälssin käräjäkunta ilmenee vielä vuonna 1653 Anttolan nimellä.⁶

Moinen pirstonta ilmeni kaiketi tarpeettomaksi, koskapa etenkin kesäkäräjiä pidettiin muutenkin kahden tai useamman käräjäkunnan keskeisinä ajan tai juttujen puutteessa. Pieksämäki jakautui monina vuosina Visulahden ja Joroisten kesken. Juva ja Joroinen pitivät usein yhteisiä käräjiä, samoin Visulahti ja Pellosniemi.

Käräjäkuntien luvun kasvu lienee saanut aikaan myös tuomiokunnan jakotarpeen. Jo vuosina 1629–32 hoidettiin Suur- ja Pien-Savon käräjäkuntia kahtena ryhmänä, ja tuomarinvirat näyttävät eriytyneen vuodesta 1653. Tuomiokuntajako noudatti aikaisempaa voutikuntajakoa siten, että Visulahti, Pellosniemi, Juva ja Pieksämäki kuuluivat Suur-Savoon, Puumala, Sulkava, Sääminki, Rantasalmi ja Leppävirta Pien-Savoon. Kuopio ja Iisalmi saivat oikeudelliset palvelunsa Kajaanin vapaaherrakunnan tuomarilta.

Ruotsin valtakunnan tuomarinvirat olivat niin tuottoisia, ettei niitä raaskittu jättää toimivien tuomarien tuloiksi, vaan ne läänitettiin tärkeämmille kruunun palvelijoille: sotureille ja valtiomiehille, jopa lopulta oikeuslaitoksenkin huippuhenkilöille. He palkkasivat virkaa hoitamaan toisia, joilla saattoi olla lainopillista kokemusta, mutta varsin usein vankka paikallistuntemus. Laamannin sijalla toimi siten alilaamanni, tuomaria korvasi lainlukija. Tämä järjestelmä vallitsi aina 1670-luvulle asti.

Vuodesta 1618 alkaen maksoi Savo tuomarinpalkan kahdelle soturille. Petter Erlandinpoika Bååtille 1618–21 jaJoakim Berndesille 1621–22. Sitten virkaa hallitsi vuoteen 1646 Ruotsin maanmittauslaitoksen luoja ja Ruotsin rajankäyntikomissiossa Stolbovan rauhan jälkeen toiminut Andreas Bureus ja sitten huippuylimystöön kuulunut Gustaf Oxenstierna. Sitten viran sai valtaneuvos Seved Bååt. Vuonna 1653 sai Suur-Savon tuomarinviran Turun hovioikeuden kanneviskaali Johan Wassenius, Pien-Savon Olof Samuelis Wallenius, myöskin lainoppinut. Hän jätti virkansa vuotta myöhemmin viipurilaissukuiselle Turun hovioikeuden kanneviskaalille Petter Thesleffille ja sai sen takaisin vuonna 1664. Näistä ainakin Wallenius ja Thesleff istuivat joskus itsekin käräjiä.

Laamanninvirat olivat vieläkin ”korkeammassa kädessä”. Vuonna 1618 Karjalan laamannina oli Axel Oxenstierna, sittemmin valtakunnan kansleri.⁷ Vuosina 1624–32 häntä seurasi valtaneuvos Klaus Horn, 1634–52 valtaneuvos Karl Bonde ja sitten valtaneuvos Axel Lillie⁸ vuoteen 1662 asti.⁹ Nämä herrat eivät koskaan itse hoitaneet virkaansa ainakaan Savossa.

Sen sijaan heidän sijaisensa alilaamannit tunnettiin. Oxenstiernan palveluksessa oli Olof Olavin poika Winter, viipurilainen juristi, mutta hänen seuraajansa Erik Michelinpoika (Sölfwerarm) asui Savossa Rantasalmella. Vuonna 1635–38 seurasi häntä hovioikeuden asessori Henrik Martinpoika Teet ja 1639–45 hovioikeuden viskaali Anders Israelinpoika Svart. Vuodesta 1650 alkaen toimi alilaamannina maisteri Abraham Kollanius, tunnettu lainsuomentaja. Alilaamannit olivat siis kaikki päteviä lakimiehiä.¹⁰

Lainlukijoista vanhin oli Olavi Maununpoika Hårdh, joka toimi tehtävässään vuosina 1602–19 ja vielä Suur-Savossa 1629–32. Hän asui maakunnassa, koskapa leski avioitui uudelleen Rantasalmen kirkkoherran Andreas Matthiaen kanssa.¹¹

Olavin rinnalle tuli 1619 Augustus Eskelinpoika, aikaisempi Suur-Savon vouti, joka istui Savon käräjiä vuosina 1619–27 ja Pien-Savon 1629–32. Hänen tuomioihinsa vedottiin usein myöhempinä vuosina. Hän omisti ratsutilan sekä Visulahdessa että Rantasalmella.¹² Koko Savon lainlukijana hän toimi vuosina 1633–36.

Augustuksen seuraajakin nousi voutien piiristä. Lauri Sigfridinpoika (Skinnare) oli porvarinpoika Turusta, tuli Olavinlinnan kirjuriksi 1612 ja palveli sitten voutina, kunnes määrättiin Lappeen lainlukijaksi 1637. Vuosina 1637–41 hän palveli samassa tehtävässä Savossa. Rantasalmen Kurkelasta käsin hän istui käräjiä Käkisalmen läänissäkin 1642 ja toimi Savon keskisen kihlakunnan vou­tina 1646–48. Hänen kuoltuaan solmi leski Margareta Jeremiaantytär uuden avion Leppävirran kirkkoherran Matthias Montanuksen kanssa.¹³

Seuraava lainlukija Knut Knutinpoika Back oli saanut juristinkoulutuksen hovioikeuden auskultanttina 1640. Hän istui kaikki Savon kihlakunnankäräjät vuosina 1642–55. Nähtävästi avioliitto auttoi hänet tilanomistajaksi: ensimmäinen puoliso oli David Henrikinpoika Monnin leski, ja sen mukaan Back sai haltuunsa Rantasalmen Kosulan. Hänen toisesta aviostaan syntyneen tyttären nai vuorostaan poikapuoli Henrik Davidinpoika Monerus, lesken taas koulumestari Henrik Christierni.¹⁴

Bockin kuoltua astui sijaan taas voutisukuinen Lars Zachrisinpoika Willandh, edeltäjänsä vävy. Hän toimi lainlukijana 1656–57 ja kuoli ennen vuotta 166 7 jättäen jälkeensä leskeksi Agneta Boismanin.¹⁵

Seuraavalla lainlukijalla, Lorentz Sigvardinpoika Röösillä, oli ainakin perusteellinen paikallistuntemus Savonlinnan läänin entisenä maanmittarina ja voutina. Hän istui käräjiä vuosina 1658–66. Kuollessaan 1660-luvun lopulla hän jätti leskeksi Agneta Isakintyttären, Mårten Laurinpojan lesken.¹⁶

Lainlukijakunta tuli siis enimmäkseen voutien piiristä. Heillä oli vankka paikallistuntemus, ja oikeuskäytäntöön he olivat perehtyneet seuratessaan viran puolesta voutikuntansa käräjiä. Kaikki kytkeytyivät perhesitein Savon muuhun säätyläistöön.

Kihlakunnanoikeuden maallikkojäsenten eli lautamiesten asema oli 1620-luvun alussa jokseenkin vakiintunut: samat miehet osallistuivat käräjiin lautakuntana jatkuvasti, mikäli eivät olleet estyneitä kelin tai muiden tehtävien vuoksi. Kussakin käräjäkunnassa oli 12 lautamiestä virallisesti, mutta luku vaihteli jonkin verran käräjäkunnan rajojen vaihdellessa. Esim. vuonna 1650 lueteltiin 118 lautamiestä.

Lautamiehiksi kutsuttiin yleensä varakkaanpuoleisia talollisia, mutta ratsutalollisten rinnalla esiintyi rintapitäjissäkin muita isäntiä. Henkilökohtaiset kyvyt otettiin huomioon kaikesta päätellen ja niiden luotettiin periytyvänkin, sillä esim. tunnetuissa vaihtotapauksissa lautamieheksi otettiin edellisen poika 11 kertaa 27 perustellusta lautamiehen vaihtotapauksesta.

Virassa toimimisen aika on hankala luokitella, koskapa tuomiokitjat ovat säilyneet vasta vuodesta 1639 alkaen. Virka säilyi yleensä niin kauan kuin mies jaksoi sitä hoitaa. Kuudessa noista 27 tapauksesta entinen lautamies kuoli, useimmissa muissa tuli vanhuuden heikkous, ja vain yksi, Pieksämäen kirkonkyläläinen Mikko Rusanen menetti virkansa juopottelun takia.¹⁷ Rantasalmen kolkontaipalelainen Heikki Ilvonen, joka tuli lautamieheksi isävainajansa jälkeen vuonna 1645, joutui lähtemään rakuunana Puolaan vuonna 1658. Voinsalmelainen Pekka Niilonpoika Korppinen, toisen polven lautamies, karkasi vuonna 1671.¹⁸

Lautamiesten kesken oli voimassa jonkinlainen piirijako ainakin alustavasti, vaikka heidän kotipaikkansa osoittavat jaon olleen kesken vielä vuonna 1650. Iisalmen emäpitäjässä asui kuusi lautamiestä, Kiuruvedellä kaksi, Pielavedellä, Sonkajärvellä ja Vieremällä yksi, mutta Lapinlahdella ei yhtään. Suur-Kuopion osista riitti kolme lautamiestä Maaningalle ja Siilinjärvelle, kaksi Karttulaan, muihin yksi paitsi Nilsiään ja Tuusniemelle, jotka olivat kokonaan ilman. Leppävirralla asui kymmenen ja Varkaudessa yksi lautamies. Kaikki suur-Rantasalmen lautamiehet asuivat emäpitäjässä. Kerimäeltä mainitaan neljä, Säämingistä kolme, Sulkavalta kahdeksan ja Puumalasta täydet 12 lautamiestä. Suur-Pieksämäellä oli kolme lautamiestä Virtasalmella ja Jäppilässä, kaksi emäpitäjässä, Haukivuorella, Kangasniemellä ja Suonnejoella yksi. Joroisista mainitaan kahdeksan ja Juvalta yhdeksän lautamiestä, Mikkelistä kymmenen, Ristiinasta kuusi sekä Hirvensalmelta ja Mäntyharjulta yksi lautamies.

Aluejärjestystä pyrittiin noudattamaan, joskaan ei johdonmukaisesti virkoja täytettäessä. Samasta kylästä otettiin lautamies 14 tapauksessa tunnetuista, näistä 11 isältä pojalle periytynyttä. Naapurikylän mies otettiin kahdessa ja kauemmasta kylästä 12 tapauksessa. Tällä pyrittiin kenties tasoittamaan alueellista sijaintia.

Lautamiesten tehtäviin kuului käräjien lisäksi osallistua paikallisina asiantuntijoina oikeuden määräämiin katselmuksiin, joita erittäinkin tilusriidat aiheuttivat. Katselmuksen toimitti joko tuomari tai joskus vouti tai nimismieskin. Niin ikään he joutuivat mukaan verotustapahtumiin, samoin auttamaan yksityistä veron- tai avunsaajaa, jonka saatavat kannettiin pitäjältä: kukin lautamies piirissään hoiti kannon.

Lautamiehet eivät saaneet varsinaista palkkaa, mutta käräjien aikana heille kuului käräjäkestitys, jota varten nimismies kantoi käräjäkapat. Niinikään heidät vapautettiin kyydityksistä ja muista työrasituksista korvauksena edellä mainituista tehtävistä.¹⁹

Käräjät pidettiin tuomarin tai lainlukijan kuuluttamana aikana kussakin käräjäkunnassa. Kuulutus tuli nimismiehelle, joka toimitti sen edelleen kirkkoherralle kirkossa kuulutettavaksi. Nimismies hankki myös etukäteen käräjämuonan käräjäkappojen tuloilla ja hankki huoneet istuntoja varten.²⁰

Käräjäkapat näkyvät joskus jääneen niukoiksi, koskapa käräjämuonaa hankkivat lautamiehet lankesivat väärinkäytöksiin. Kesällä 1640 valitti Juvan Tuhkalasta Juntti Muikun leski vehmaalaisen lautamiehen Lauri Pöntisen ja häyryläläisen Olli Kolehmaisen vieneen häneltä lehmän talvikäräjien muoniksi maksamatta hintaa. Leski saikin siten 12 taalaria 24 äyriä vaskirahaa, jotka nimismiehen tuli ulosottaa mainituilta lautamiehiltä.²¹

Käräjät istuttiin useimmiten nimismiehen talossa, joskus myös pappilassa tai kartanossa riippuen siitä, missä oli parhaiten tilaa. Esim. Hastfehrin rälssin käräjiä pidettiin Anttolan kartanossa esim. vuonna 1638.²² Pellosniemen ja Brahelinnan käräjiä istuttiin 1640-luvun alussa vouti Hans Bomgårdin kartanossa Olkkolassa.²³ Pahlenin rälssin oikeutta jaettiin taas Moisiossa.²⁴

Pien-Savossa oli Säämingin käräjäpaikkana Savonlinna, milloin Olavinlinna, milloin nimismies Lasse Martinpojan talo malmilla eli itse kaupungin paikalla²⁵ Sulkavan käräjiä mainitaan istutun 1661 Heikkurilassa ja 1663 Puumalan puolella Ryhälässä vouti Erik Larsinpojan talossa.²⁶ Rantasalmella oli tarjolla kruunun kiinteistö eli salpietarikeittimö vuosina 1640–41, mutta sitten istuttiin käräjät kulloisenkin nimismiehen talossa.²⁷ Leppä virran käräjät pidettiin yleisesti Varkauden Pitkälänniemessä Affleckin talossa.²⁸

Kuopiossa ja Iisalmessa tyydyttiin 1640-luvulla nimismiehentaloihin: Kuopiossa istuttiin Savisaaressa Ivar Juhananpoika Argillanderin suojissa. Iisalmella vuoroteltiin pitämällä talvikäräjät Lapinlahden Onkivedellä ensin Pekka ja sitten Niilo Ruotsalaisen talossa, syyskäräjät Paloisissa Pertti Hynnisellä. Vuodesta 1652 alkaen isännöi käräjiä Lapinlahden ollikkalalainen nimismies Lauri Matinpoika (Sonninen).²⁹

Kajaanin vapaaherrakunnassa käynnistettiin vuonna 1651 hanke käräjätalojen rakentamiseksi pitäjiin. Talvella 1652 velvoitettiin kuopiolaiset tuomaan sitä varten veroviljakuormien paluurahtina tiiliä Viipurista asti. Kahdeksan kirvesmiestä palkattiin työhön. Ensimmäiset käräjät istuttiin siinä kesällä 1653, mutta viimeistelyä riitti vielä kesäksi 1655.³⁰

Iisalmelaisetkin määräsivät kahdeksan miestä rakentamaan käräjätupaa ja maksoivat heille palkankin. Työn jäätyä kesken heitä sakotettiin kesäkäräjillä 1654 kolme markkaa kutakin. Ensimmäiset käräjät pidettiin uudessa talossa vuotta myöhemmin, vaikka työ oli vielä kesken. Samat miehet viimeistelivät työnsä sitten, ja niinpä voitiin käräjät pitää sen jälkeen aivan kirkon vieressä. Aidan tekoa ja muuta siistimistä riitti vielä vuodeksi 1657.³¹

Käräjien pito onnistui yleensä suunnitelmien mukaan. Tuomari kiersi seuraten tekemäänsä aikataulua pitäjästä toiseen. Alkuaikoina hänen seuraansa kuului jopa käskynhaltija – tai kenties käskynhaltijan seurana käräjiä istuva lainlukija – ja sittemmin ainakin kruununvouti.

Talvisin ja kesäisin riitti käräjäväelle kelejä, niin että ohjelma voitiin toteuttaa aikataulun mukaisesti. Sen sijaan syysrospuutto voi tuottaa yllätyksiä. Niinpä vuonna 1644 lykkäytyi ”pohjanmaan” eli Leppävirran, Kuopion ja Iisalmen syyskäräjien pito joulukuulle, koska ”matkan teko vaati suuria kierroksia”³² leutojen säiden takia. Kaisanpäivän rospuutto esti kolmen lautamiehen pääsyn myös Säämingin ja Kerimäen syyskäräjille 1663. Nämä eivät kuitenkaan olleet saarelaisia.³³

Iisalmen kesäkäräjiä lykkäsi vuonna 1643 nihdinkirjoitus ja katselmus elokuun lopulle. Väkeä ei saatu käräjiin, vaikka nimismies kiersi talosta taloon käskemässä heitä. Lautamiehistäkin vain viisi ilmestyi paikalle. Muut vastustelivat tuloa – näin sanoi kirkkoherra. Sotaväenotto sattui todella hankalaan aikaan nälkäkautena, sillä nimismieskään ei saanut haalituksi käräjäkestityksenä kokoon muuta kuin vettä ja leipää.³⁴ Kuopion kesäkäräjiä lykkäsi sama syy.³⁵

Leppävirralla koettiin samanlainen ongelma kesällä 1657, kun kruununvoudin, rälssi-inspehtorin ja nimismiehen välit olivat kireällä. Toimeensa ilmestyi vain kolme eteläpitäjän lautamiestä, kun taas kirkonkylän ja pohjoisemmat miehet jäivät pois ja saivat poissaolosakot.³⁶

Kesä 1656 taas oli koko Savossa niin levoton, että Kuopioon ja Iisalmeen ei päästy ollenkaan istumaan käräjiä sodan takana venäläisten hyökättyä sinne hävittämään.³⁷

Säämingin ja Kerimäen kesäkäräjät 1648 lykkäytyivät päivän verran, kun kruununvouti Matti Pekanpoika Pylkkönen jäi pois, ilmoitti vain edeltäjälleen Mattias Tuomaanpojalle olevansa sairas. Lainlukija piti tätä kaiketi loukkauksena, koska päätti julkisesti ilmoittaa asian hovioikeudelle ja kysyä, ”mihin kuriin vouti tulee sellaisen epäkunnioituksen vuoksi saattaa”.³⁸ Tästä alkaen voudit valtuuttivatkin yhä yleisemmin edustajakseen käräjille joko nimismiehen, kihlakunnankirjurin tai jonkun kantokirjurinsa.

Kihlakunnanoikeuden istunnon aloitti käräjäsaarna, joka merkitsi myös käräjärauhan astumista voimaan: väkivalta sen vallitessa rangaistiin raskauttavien asianhaarojen mukaisesti. Varsinaisen istunnon alussa luettiin julki korkean esivallan kuulutukset: verotusta, kruunun töitä koskevat ajankohtaiset käskyt sekä lapsenmurhaa ym. raskaita rikoksia koskevat toistuvat varoitukset.

Käräjillä hoidettiin kruunun paikallishallintoa koskevat asiat: teiden ja siltojen kunnossapito, julkisten rakennusten hoito, pitäjänveneet, kyytilaitos jne. Kruunun etua koskivat myös rikokset ja laiminlyönnit. Isot rikokset tutkittiin erikseen välikäräjillä heti tapauksen tultua ilmi ja epäillyn jouduttua kiinni.

Pääosa jutuista oli kuitenkin yksityisoikeudellisia riitajuttuja, jotka koskivat useimmiten maankäyttöä: peltojen, niittyjen tai takamaiden rajoja. Toinen suuri ryhmä kertyi velka-asioista, joita syntyi sekä naapurusten kesken että vieraiden kauppamiesten nostamina.

Käräjähaaste oli vastaamaan joutuvalle vakava asia jopa siinä määrin, ettei hän rohjennut tulla oikeuteen vastaamaan. Kautta 1600-luvun jouduttiinkin jakelemaan poissaolosakkoja kolme markkaa. Katsaus vuosien 1639–42 tuomiokirjoihin osoittaa 36 vastaajan joko laiminlyöneen haasteen tai karanneen kesken käräjien – näin teki Rossi Rossinpoika kesällä 1642, kun Virtasalmen valkeamäkeläinen Lauri Paavonpoika Liikanen manuutti hänet käräjiin vieraan maan valtaamisesta.³⁹

Yleensä haasteen laiminlyöjät asuivat syrjäkylissä, joten matkakin saattoi lisätä poisjäännin motivaatiota. Ainakin Maaningan tuovilanlahtelaisen Lauri Pekanpoika Tuovisen ja Kuopion hirvilahtelaisen Olli Reinikaisen poisjäännin Säämingin syyskäräjiltä 1640 ymmärtää hyvin. Kumpikin lienee lisäksi vaihtanut lääniä pian tämän jälkeen päästäkseen maksamasta sakkojaan.⁴⁰ Rantasalmella jupisteli oikeutta vastaan kaksi ratsumiestäkin, parkunmäkeläinen Matti Mykkänen ja Kangaslammin hevonlahtelainen Antti Koikkalainen jopa toistuvasti.⁴¹ Mykkäsen käräjämatkakaan ei olisi ollut turhan pitkä.

Yleensä riitapuolet tulivat paikalle ja juttu voitiin käsitellä. Tarpeen mukaan haastettiin todistajia kuultaviksi. Maankäyttöriidat lykättiin tavallisesti, jotta välillä voitiin suorittaa riitamaalla katselmus ja kuulla sielläkin vieraita miehiä todistajina. Velkajutut ratkesivat tavallisesti kerralla, samoin lievät tappeluasiat, joissa mustelmat, naarmut, avohaavat taksoitettiin sakkoina lain perusteella. Varattomimmat, joiden käteisvarat eivät riittäneet sakkojen maksuun, mittauttivat sen arvon selkänahastaan kihlakunnanpiiskurin suosiollisesti avustaessa.

Tuomio kivisti tietysti hävinnyttä osapuolta ja johti kerran Kuopiossa omalaatuiseen jälkinäytökseen. Maaningan kurolanlahtelaiset veljekset Antti ja Esko Kuronen joutuivat riidassaan niin pitkälle, että Antti puraisi velimiestään ja sai siitä tuomion kesäkäräjillä 1641. Antin poika Mikko kimpaantui tästä ja päissään kun oli, ryhtyi ahdistelemaan setäänsä käräjätalon pihamaalla. Tästä hän veti kuusi markkaa sakkoa eikä isänrakkautta otettu huomioon lieventävänä asianhaarana.⁴²

Yleensäkään vielä 1640-luvulla ei tyytymättömyyttä saatu kanavoiduksi lainmukaiseen valitusmenettelyyn, vaan katkeruus purkautui syytöksinä oikeutta vastaan. Tästä tuomionmoitinnasta säväytettiin taas kolmemarkkasia sakoksi kruunun hyväksi. Ahkerimpia tässä toimessa oli Rantasalmen lautakotalahtelainen Tuomas Paavonpoika Lotvo-Kervinen, joka maksoi näitä sakkoja syyskäräjillä 1639 sekä kesäkäräjillä 1640 ja 1641 eli kolmena vuonna peräkkäin.⁴³

Sakonmaksuun sai lykkäystä, jos voi hankkia siihen takuumiehet. Tämä tuli kysymykseen suurissa sakoissa, joita ei voinut kuitata piiskaamalla. Myöskin vankeudesta voi päästä sadan hopeataalarin takuita vastaan, mutta sellaisen taustavoiman keruu onnistui vain harvoille. Vuonna 1642 peräsi luutnantti Yrjänä Olavin poika (Pistolekors) kallislahtelaisen Antti Leskisen takaajia tämän kadottua vapaalla jalalla, ja vuotta myöhemmin velkoi vouti Hans Bomgård samoin nähtävästi hirvensalmelaisen Esko Pekanpoika Hämäläisen takuumiehiä saadakseen kokoon nuo taalarit.⁴⁴ Vankeustuomio langetettiin vain poikkeustapauksessa, ja nämäkin karkurit lienevät olleet odottamassa käräjiä, ennenkuin keksivät hankkia takuut päästäkseen pois Olavinlinnasta.

Pidätettyjen säilyttäminen aiheutti vuonna 1642 korkean esivallan käskyn rakentaa kuhunkin pitäjään sitä varten vankikirstun. Tätä koskeva julistus kuulutettiin sinä vuonna kesäkäräjien alussa ja määrättiin talonpojat hankkimaan hirret sekä tätä vankihuonetta että kymmenysaittaa varten.⁴⁵

Lainkäyttö näyttää siis vakiintuneen. Tuomiokunnan jako kahtia lisäsi sen tehoa, ja käräjäkuntaverkoston tihetessä lain koura ylsi entistä helpommin lainrikkojiin, toisaalta taas vääryyttä kärsineen oli helpompi saada oikeutta.

Lautamiehenvirka vakinaistui, mikä toi johdonmukaisuutta ja paikallista asiantuntemusta oikeudenkäyttöön. Oikeuden puheenjohtajat, lainlukijat, otettiin pääosin maakunnassa palvelleista ja sen olot tuntevista virkamiehistä. Valitukset ja tuomion moitinnat jäivät poikkeuksiksi. Tuomarin väärinkäytös johti seuraamuksiin vasta lainlukijakauden päätyttyä. Tuomiovallan tehostuessa näkyy siis savolaisen oikeusturva vahvistuneen.

VESIVÄYLILLA JA TAIPALEILLA

Savon liikenne perustui 1600-luvulla pääasiassa vesiväyliin. Kesällä voitiin niitä pitkin hoitaa kaikki joukkokuljetukset, niin yksityiset kuin virallisetkin, ja talvisin oli vielä vapaampi käyttää järvenjäitä talviteinä.

Vesiliikenne suuntautui luontevimmin etelään, jossa Saimaa kokosi savolaisten venelaivueet. Sieltä soudettiin tai myötätuulen sattuessa purjehdittiin eri suuntiin kotipuoleen. Läntisin väylä johti Taipalsaaren ja Suomenniemen kupeitse Yövedelle, josta lyhin tie auttoi vetotaivalta pitkin Sommeenjärveen ja sen luoteispäässä Varkaantaipaleen yli Louhivedelle. Sen jatkona ujui vesireitti Mikkelin kirkolle asti.

Itäinen väylä haarautui Puumalassa Liimattalan saaren eteläpuolella. Juvalaiset soutivat sen länsipuolitse Lietvedelle ja edelleen Luonterille, jossa kotipitäjän eteläinen taajama Ahola tarjosi likimmän valkaman. Osa souti kenties vielä etemmäksikin Teivaalan rantaan.¹

Itäinen ja ilmeisesti vilkkain väylä pujotteli kohti Puumalaa ja salmesta päästyään kiertyi pohjoiseen Enonvedelle ja sieltä itään kohti Pihlajavettä. Sulkava sai siitä oman haaransa, joka saattoi jatkua kirkon ohikin aina Tuusjärvelle.

Pääväylä haarautui taas Pihlajaniemen kohdalla, josta Puruvedelle soutajat erkanivat kohti Moinsalmea ja Punkaharjua. Sen väylän perimmäiset purjehtijat tulivat lääninrajan takaa Kesälahdelta.

Reitti solui sitten Savonlinnaan. Asiakirjat eivät kerro, käytettiinkö mieluimmin Laitaatsillan salmea vai Kyrönsalmea. Haukivedellä tuli taas haara, kun liperiläiset ja pielisläiset vetivät veneensä Vaikontaipaleen poikki jatkaakseen Orivirtaa ylös Orivedelle.

Pääväylä suuntautui Rantasalmelle, mistä se jatkui Teemassalon ohi Joroisiin tai Varkauteen. Jo ennen sitä tavattiin taas risteys, sillä suonnejokelaiset, rautalampilaiset, karttulalaiset ja pielaveteläiset lähtivät nousemaan pitkin Sorsaveden reittiä Kuvansinselältä Katisenlahdesta alkaen.

Tuo reitti oli mutkikas ja muutenkin vaivalloinen. Ensimmäinen este nousi eteen Sorsakoskella, jossa veneet vedettiin taipaleen poikki kosken eteläpuolella. Sorsaveden luoteisosassa teetti töitä Kilpikoski, ja Maanselässä odotti seuraava telatie Kuvansista Paasi veteen, joka kuuluu Päijänteen vesistöön.²

Paasivettä oli soudettava paluusuuntaan päästäkseen Puruveden kautta viimein Suonteenselkään. Suonnejoki juoksutti veneen luoteeseen Iisvedelle, jota pääsi Joutensalmen ja Käpysalon välitse Rasvangille sekä karttulalaisten kotijärvelle Virmasvedelle. Pielavetisten oli noustava vielä Äyskoski Nilakalle ja siitä Säviänvirtaa nimikkojärvelleen.

Pääväylä katkesi sekin jo Varkaudessa. Koski oli siellä ohitettava itäpuolelta, jossa Varkaudentaipaleen kuivunut uoma helpotti ylikulkua. Siihen rakennettiin telatie, ja yhteisin voimin palkattiin vuonna 1648 Heikki Pitkänen auttamaan kulkijoita. Hänen piti mm. pitää tarvittava köysi kunnossa. Tämä virkamies sai myös oikeuden asua taipaleen mökissä.³

Telataipale vaati Varkaudessa kuorman purkamista ja uutta lastausta. Tervatynnyrit oli kuljetettava hevosella taipaleen poikki. Vuonna 1678 tuli Olli Koistinen peräti Vehmersalmelta asti auttamaan tervanviejiä tässä.⁴

Varkauden tienoilla jouduttiin työskentelemään muutenkin. Vuonna 1622 sakotettiin viittä vehmersalmelaista isäntää siitä, että he olivat jättäneet laittamatta reimarit Varkauden väylän matalikoille.⁵ Vuonna 1680 kuulutti lainlukija Johan Monselius Leppävirran ja Kuopion talollisia kunnostamaan kulkuväylää.

Leppävirtalaiset lupasivat 20 miestä omin muonin työhön, ja samaan velvoitettiin kuopiolaisiakin.⁶

Varkauden mutkien jälkeen avautui Unnukka, jonka pohjoispäästä venereitti suuntautui Leppävirtaa ylös Leppäsalon länsipuolitse. Seuraava kynnys kohdattiin Kannuksessa, jossa myötävirtaan kulkijoita avusti paikallinen, pitäjän palkkaama koskenlaskija. Ylöspäin mentiin kenties sauvomalla tai venettä rannalta käsin vetämällä.

Sitten riittikin sileätä vettä pitkälti ohi Kuopion. Puijoa piti maamerkkinä vähitellen kasvava venekansa idässä Melaveden, Nilsiän sekä sen takaisen Kaavin ja Rautavaaran suunnalla. Siihen joukkoon kuuluivat tietysti Rissalan, Hakkaralan, Kasurilan, Pöljän ja naapurikylien väki.

Luoteessa Maaningan suunnalla oli luovuttava airoista Viannonkoskella, jossa jälleen oli käytettävä vetotaivalta. Sitten riitti soudettavaksi Onkivettä Nerkooseen asti. Nerohvirran ja Peltosalmen läpi päästiin viimein Porovedelle ja Iisalmen kirkolle.

Täältä veneväylä haarautui kolmia. Läntisin pyrki Kihlovirran ja Haapajärven läpi Kiuruveden suuntaan, keskimmäinen Ison-Iin halki Vieremän vesille ja koillinen kohti Sonkajärveä.⁷

Pitkät kuljetusmatkat tehtiin verraten suurilla, kolmi-, neli- tai viisihankaisilla veneillä kajuuttoineen ja purjeineen. Niitä ohjasivat omistajat, joita näyttää olleen yksi venettä kohti – ne eivät siis olleet yhtiöaluksia. Omistajalle kertyi ajanoloon kokemusta reiteiltä ja sen eri vaiheista. Säätyläiset joutuivat palkkaaman kippariksi vieraankin, koska eivät ehtineet itse purjehtia. Syksyllä 1652 toimi Rantasalmen kappalaisen Arvid Henrici Monniuksen ”veneherrana” Jaakko Rautiainen, kenties Lautakotalahdessa asunut mies, joka pian sen jälkeen otti aution Heinäveden Rauhamäestä.⁸

Tuomiokirjoissa mainitaan tai sivutaan tällaisia suurvenemiehiä vuoteen 1690 mennessä 25, joista kuusi Leppävirralta ja Rantasalmelta, neljä Puumalasta ja Sulkavalta sekä yksi Pielavedeltä, Karttulasta, Siilinjärveltä, Kerimäeltä, Säämingistä ja Juvalta. Yleensä nämä ovat rantojen tai saariston asukkaita, mutta joukossa on yksi tuppuranmäkeläinen Leppävirralta, Rantasalmelta tuusmäkeläinen, kolkontaipalelainen ja osikonmäkeläinen, Kerimäeltä kiiskiläläinen. Tuusmäkeläinen Tahvo Kärkkäinen piti venettään Sulkavan puolella, sillä partalalainen Antti Ukkonen lainasi sitä vuonna 1683. Venevalkama saattoi siten olla Kuhajärvellä.⁹

Suurveneiden omistus näyttää keskittyneen Pien-Savoon, mutta tämä lienee vinoutuma, sillä Suur-Savon tiedot puuttuvat 1660-luvulta alkaen. Yksityisten omistamat suurveneet eivät riittäneet tyydyttämään julkisia, kruununhallinnon eivätkä sotaväen tarpeita. Veroviljoja kuljetettiin vesitse, ja joukkojen siirrot joutuivat nopeammin veneellä kuin jalkamarssein. Etenkin sotaväen käytössä veneet kärsivät säälimättömästä käytöstä ja heitteillejätöstäkin, vaikka nimismiehet oli määrätty valvomaan kuljetuksia.¹⁰

Niinpä kruunu velvoitti jo varhain pitäjiä rakennuttamaan ja ylläpitämään pitäjänveneitä virallisten kuljetusten varalle. Ensimmäinen maininta näistä periytyy vuodelta 1645, jolloin Pieksämäellä päätettiin hankkia kaikkiaan viisi pitäjänvenettä ”kuljettamaan kruunun väkeä”. Pieksämäen, Kutemajärven ja Haukivuoren kymmenkunnat vastasivat veneineen yhteyksistä Pieksämäen ja Mikkelin välillä. Maaveden kymmenkunnan vene oli Längelmän rannalla, josta hoidettiin kuljetuksia linnaan. Hietaisten kymmenkunnan vene taas oli Pieksämänjärvellä pohjoisia yhteyksiä varten.

Tämä tehtävänjako kartoittaa selkeästi läntisen Savon vesiliikenneyhteyksiä. Mikkelin ja Pieksämäen välistä kulkua helpotti tietysti Kyyvesi pohjoisena päätevalkamanaan nähtävästi Porsaskoski Neuvolassa ja eteläisenä Ihastjärvi, ellei sitten laskettu Läsäkoskesta alas ja soudettu Puulaveden salmia pitkin Liukkolaan eli nykyiseen Otavaan asti. Längelmältä laskettiin Maaveden ja Sysmäjärven poikki Joroisten ohi Haukivedelle sekä edelleen Savonlinnaan, niinkuin päätöksestä ilmenee. Hietaisten veneellä lienee laskettu Haapakoskesta alas Suonteenselälle ja edelleen pohjoiseen.¹¹

Ankarin tarve pitäjänveneistä koitui 1650-luvulla Puolan sodan ja ruptuurin aikana. Talvella 1657 voudit kuuluttivat käskyn niiden rakentamista ja varojen keruusta. Puumalassa vastuu lankesi Baranoffin rälssin alaisille kylille, koska muut kylät ylläpitivät Puumalansalmen lossivenettä. Rantasalmi velvoitettiin rakentamaan kaksi venettä, toisen sijoitettavaksi Juvan Koikkalaan Luonterin tuntumaan. Leppävirran taloilta päätettiin kannettavaksi yksi hopeaäyri kultakin venerahastoon.¹² Leppävirran veneen rakensi Paavo Könönen kirkonkylästä, Rantasalmen taas ratsutilallinen Hemminki Hartikainen Hiismäestä.¹³

Pitäjänveneitä käytettiin ilmeisen vilkkaasti sotavuosina 1657 ja 1658, mutta sitten käyttö väheni. Niitä ei näy kuitenkaan luovutetun pitäjien hoitoon, vaan Savonlinnan käskynhaltija pidätti ne linnaan ja ”säilöi” upoksiin. Tarpeen mukaan niitä sitten kunnostettiin linnan rakennustarpeiden kuljetukseen, rahtasipa käskynhaltija Puumalan veneen kerimäkeläisille Lappeenrannan-matkaa varten, mistä puumalaiset kovin kimpaantuivat. He vaativatkin venettään omaan käyttöönsä, koska pelkäsivät lossiveneen joutuvan muuten taas kruunun kuljetuksiin ja maantieliikenteen kärsivän.¹⁴ He saivatkin omansa takaisin, ja Lauri Laurinpoika Kontiainen Sulkavalta kunnosti sen Baranoffin hurissalolaisten lampuotien kustannuksella.¹⁵

Uusi vene oli tarpeen jo vuonna 1665, jolloin nimismies Paavo Vokkolainen valtuutettiin rakennuttamaan uusi. Seuraava uusinta tapahtui vuonna 1682.¹⁶

Puumalaisten perittyä omansa pois vuonna 1661 oli kerimäkeläisten hankittava oma vene. Kesällä 1663 he lainasivat Rantasalmen venettä, mutta sitten nimismies Tönnis Skult vaati rakennettavaksi oman veneen. Sitä varten luvattiin neljä vaskiäyriä talostaan, ja veneen tuli kantaa 20 henkeä.¹⁷

Rantasalmen vene meni uusiksi vuonna 1665. Uusi tilattiin osikonmäkeläiseltä Olli Kerviseltä, mutta hanke ei liene menestynyt, sillä sitä käsiteltiin jo vuonna 1667 päättäen viisilaitaisen veneen hankinnasta. Sen teki teemassalolainen Pekka Pekanpoika Tolvanen 30 vaskitaalarilla.¹⁸

Leppävirtalaiset uusivat pitäjänveneensä vuonna 1668, jolloin he tilasivat uuden saijanlahtelaiselta Paavo Karppiselta ja kurjalanrantalaiselta Olli Koposelta. Vene maksoi 45 vaskitaalaria ja näyttää kestäneen aina vuoteen 1693 asti.¹⁹

”Purjehtiminen oli välttämätöntä” savolaisille 1600-luvulla. Viranomaisten vaateet ja omat tarpeet pakottivat siihen huolimatta väylien mutkikkuudesta ja vesistökynnysten tuottamista vastuksista.

Aivan aikakauden lopulla esitti Ruotsista Turkuun muuttanut professori Israe! Nesselius vesitieverkoston tehostamista poikkisuuntaan. Ruotsissa rakennettiin silloin Itämerestä Kattegatiin johtavaa Götan kanavaa, ja siitä Nesselius kehitti ajatuksen vastaavasta hankkeesta Suomessa. Hämeenlinnasta tuli avata vesitie Päijänteelle ja sen latvareiteiltä edelleen Saimaalle. Sopivimpana kohtana hän esitteli Mäntyharjua. Vedenpinnan tasoerojen tasaamiseksi hän suunnitteli Imatran patoamista, jolloin Saimaan pinta olisi kohonnut tarpeellisessa määrin.²⁰

Sodan keskellä, Pultavan taistelun jälkeen ja Viipurin joutuessa uhanalaiseksi Nesseliuksen ajatukset hautautuivat taloudellisesti mahdottomina. Poikittainen vesitie jäi toteutumatta ainakin kolmeksi vuosisadaksi.

KRUUNUN KYYTI

Suurvalta-ajan paineissa oli kruunulla tarve muihinkin liikenneratkaisuihin. Sekä viestien että tärkeiden virkamiesten piti päästä viipymättä kulkemaan määränpäähänsä. Varhemmin vastasivat nimismiehet näistä liikennetarpeista, mutta heitä oli niin harvassa, että saatto pitäjästä toiseen kävi ylivoimaiseksi.

Palvelun vakiinnuttamiseksi määrättiin kulkuteiden varsilta sopivin etäisyyksin riittävän vauraita taloja pysyviksi majataloiksi. Hanketta järjesteltiin Pien­Savon käräjillä syksyllä 1646, ja verkostoa täydennettiin kesäkäräjillä 1649, jolloin myös Juva, Pieksämäki ja Joroinen tulivat mukaan. Pellosniemen ja Visulahden majataloista päätettiin vuonna 1649 ja määrättiin niiksi Mikkelin kirkonkylästä Eerikki Peitsar, Pekka Antinpoika Toivanen Mäntyharjun Saviniemeen, Antti Liikanen Ristiinaan, Pekka Hynninen Himalansaareen ja Olli Soikkanen Väätämönsalmelle.¹ Edellisen kauden neljännesmiehet muuttuivat näin majatalonisänniksi.²

Vuosisadan lopulla ylisestä kihlakunnasta mainittiin vain kolme majataloa: Mikkelin Norola, Ristiinan Himalansaari ja Pieksämäen Pyhitty. Tämä lienee korvannut alunperin kirkolle määrätyn talon.³

Majatalonisäntien nimien perusteella näyttävät majatalot sijoittuneen seuraaviin kyliin:

Puumala: Liimattala, kirkonkylä, Pirttimäki, Ryhälä, Kietävälä Sulkava: Auvila, Kammola, Halttula
Sääminki: Kokonsaari, Kosola, Savonlinna
Kerimäki: Tynkkylä
Mäntyharju: Saviniemi
Mikkeli: Norola
Ristiina: Pyrhölä, Himalansaari
Puumala: Liimattala, kirkonkylä, Pirttimäki, Ryhälä, Kietävälä Sulkava: Auvila, Kammola, Halttula
Sääminki: Kokonsaari, Kosola, Savonlinna
Kerimäki: Tynkkylä
Mäntyharju: Saviniemi
Mikkeli: Norola
Ristiina: Pyrhölä, Himalansaari

Pieksämäeltä Juvan suuntaan piti myös määrättämän majataloja, mutta niitä ei kirjattu ainakaan tuomiokirjaan.

Mainituista taloista 15 sijaitsi vesiväylän tuntumassa, Leppävirralla ja ylempänä jopa kaikki. Kymmenen oli joko kokonaan tai osittain maayhteyksien etappeina. Kesäisin vaatimukset olivat näillä ryhmillä erilaiset, talvella taas eroa ei ollut.

Kuopion ja Iisalmen etapit ilmenevät muutamista kuittisarjoista, joiden kirjoittaja tunnusti saaneensa majoitus-, kestitys- ja kyydityspalveluita. Vuonna 1630 kevättalvella saatteli lainlukija Lars Sigfridinpoika venäläistä lähettilästä Feodor Andrejevitsiä Savonlinnasta Kainuuseen, josta matka lienee jatkunut Pohjanlahden ympäri Ruotsiin.⁴ Lähettiläs majoittui Säämingissä kirkkoherra Sigfridus Ericin luokse.⁵ Seuraavana talvena matkusti Ruotsin lähettiläs Anthoni Monier Venäjälle pysähtyen Rantasalmella, Aholahdessa, Kaartilanrannassa ja Kosolassa.⁶ Vuonna 1637 saatteli Herman Zöger venäläistä lähetyskuntaa Pohjanlahden ympäri kuitaten ylläpidon Salahmilla, Paloisissa, Onkivedellä ja Rantasalmella.⁷ Viimein maaliskuussa 1663 palasi Venäjän lähettiläs Ivan Ivanovits Pleskov samaa tietä kotimaahansa.⁸

Tämä talvinen kyyditysväylä sisälsi seuraavia etappeja nykypitäjin:

Vieremä: Nissilä, Salahmi, Vieremä Iisalmi: Paloinen, Kääriälä Lapinlahti: Lapinlahti, Onkivesi Maaninka: Halola
Siilinjärvi: Koivusaari
Kuopio: Kuopio, Puutossalmi

Joka paikassa ei sentään yövytty. Esim. Pleskov kyydittiin Nissilästä Kuopioon neljässä ja Varkauteen kymmenessä päivässä. Herman Zöge sai suojattinsa Iisalmelta Rantasalmelle peräti kolmessa päivässä, mikäli kuittausten päiväyksiin on uskominen.

Kyyditysaseman tai majatalon pitäjät joutuivat joskus tiukoille. Jo vuonna 1636 valitti Puutossalmen isäntä ja vanha nimismies Heikki Hyvärinen kovaa kyyditysrasitusta. Talvikäräjillä mukana ollut maaherra Ake Erikinpoika Oxenstierna määräsi Pien-Savon voudin Martti Matinpojan maksamaan hänelle autioviljoista neljä tynnyriä viljaa ja neljä parmasta heiniä.⁹

Kovin oli paine nähtävästi Puumalassa. Ensimmäinen majatalonpitäjä, silloinen kappalainen ja sittemmin kirkkoherra Gabriel Caroli sai pitäjän rakentamaan majatalon huoneet ja ylläpitämään sen, joskin napisten.¹⁰ Sitten majatalon otti ylläpitääkseen nimismieheksi tullut Tönnis Skult. Hän keräsi pitäjältä rahaa uudisrakennukseen, johon tuli jopa uloslämpiävä uuni pelteineen sekä ikkunat karmeineen. Pitäjä erotti Skultin, mutta korvasi hänen vaivansa 50 vaskitaalarilla. Uusi talo jouduttiin rakentamaan jo 1667.¹¹ Isännyyden peri uusi nimismies Paavo Vokkolainen.¹² Hän sai samalla kaksi aputilaa: Martti Kanunkisen Vesiniemestä ja Simo Luukkosen Kitulasta.

Ryhälänkin majatalonpitäjä vaihtui vuonna 1659, Hannes Kotro köyhtyi eikä jaksanut pitää taloa. Hänen tilalleen määrättiin samasta kylästä Tahvo Ukkonen.¹³

Kyyditysasema tarvitsi muiden talojen apua ainakin vilkkaan liikennetien varressa. Varhemmiten ja myöhemminkin kiireisissä tapauksissa kutsuttiin apua lähitaloista kyytirättärin toimin. Tämä viranomainen toimi nimismiehen käskyläisenä ja näyttää helposti vetäneen naapurien vihat niskoilleen, mitä ei sovi ihmetellä. Esim. Mikkelin Soikkalassa piti nimismies Olli Laurinpoika Puttonen majataloa rättärinään naapuri Nuutti Niilonpoika Soikkanen 1640-luvun alussa. Visulahdessa hoiti samaa virkaa Matti Haajanen.¹⁴

Vilkas tie edellytti pysyvää päivystystä, ja siten Puttolassa pidettiin varalla ainakin kahta kyytimiestä, vuorollaan kustakin talosta. Tätä menetelmää nimitettiin jaamaksi. Puttonen joutui ihmettelemään jouluaattona 1641 jaamamiesten poissaoloa, johon Soikkanen sanoi; ”Vangitkin pääsevät juhlaksi vankilasta,” luonnehtien siten kyytimiesten tunnelmaa. Puttonen pahastui ja löi rättärinsä lattiaan.¹⁵

Ruptuurin aika lisäsi jaaman tarvetta. Puumalassa napisivat valtatien varren asukkaat syksyllä 1656 kyyditysrasituksesta, kun heitä kutsuttiin ensimmäiseksi kuljettamaan sotamiehiä ja syrjäkylät säästyivät. Hurissaloa ja Baranoffin rälssiä vaadittiin suurempiin suorituksiin. Hurissalolaiset velvoitettiinkin pitämään viikoittain kahta hevosta nimismiehen luona.¹⁶

Pitkämatkainen saattoi korvata jaaman rahallakin tai muulla maksulla. Säämingissä voitiin korvata jaama yhdeksällä ja muu kyyditys viidellä viljakapalla.¹⁷

Maksukaan ei aina kannustanut kyytiin. Vuonna 1663 kieltäytyi Puumalan ryhäläläinen Martti Janhunen kyydinteosta rahaa vastaan ja hankki kolmen markan sakon. Nähtävästi hän oli saanut tarpeekseen näistä ansioista asuessaan vilkkaan kulkutien varrella.¹⁸

Paljot kyyditykset aiheuttivat jatkuvasti valituksia valtiopäiville. Vuonna 1650 korkea kruunu lupasi säännöstellä tätä rasitusta, mutta tuloksista ei ole näyttöä. On selvää, että valitukset uusittiin ruptuurin jälkeen vuonna 1660. Kruunu ei voinut suostua vapautukseen, mutta lupasi tasoitusta ja lievennystä.¹⁹

Aikaisemmin mainitun kaltaisia korkeita matkalaisia varten oli rättärin koottava runsaasti hevosia, herrojen seurueet kun olivat päälukuisia ja jokainen tarvitsi hevosen ajajineen. Pietari Brahen matkatessa kesällä 1638 tarvittiin tosin muuta kuin hevosia. Olavinlinnan majoitusvarustus oli puutteellinen, ja siksi Sulkavan hyväriläläinen Reijo Antinpoika Partanen joutui lainaamaan peitteen ja patjan hänen kreivilliselle armolleen Bengt Andersinpojan vaimolta Margaretalta.²⁰

Omat virkamiehet: nimismies, kruununvouti, tuomari, saivat virallisen vapaakyydin virkamatkoillaan. Kyyditysvelvollisuus ulottui kyyditysasetuksen mukaan seuraavaan majataloon tai nimismiehentaloon. Tätä ei aina voitu noudattaa, sillä etenkin Sulkavan ja Puumalan kyytivelvolliset liikarasittuneina laiminlöivät joskus käskyn noudattamisen. Vuonna 1644 saatteli Säämingin kaartilanrantalainen Pekka Jurvanen Säämingin nimismiestä Puumalaan asti, vaikka vaihto olisi pitänyt saada Sulkavalla, ja hänen hevosensa menehtyi.²¹ Vuonna 1658 oli Puumalaan palkattava 12 hevosta Säämingistä kuljettamaan ylipäällikköä pitäjän oman väen vastustellessa.²²

MAANTIET TALONPOIKIEN RASITUKSENA

Majataloverkoston osittainen mantereisuus viittasi siihen, että vesiyhteyksien rinnalla jouduttiin liikkumaan maatakin pitkin. Maanteiden teko ja kunnossapito kuulu talonpoikien rasituksiin – ajoittain ankaranakin.

Jo edellisenä kautena oli syntynyt eräitä runkoteitä ja nähtävästi paikallisväyliä esim. kirkkomatkojen tarpeisiin. Hämeestä päin avattu päätie kulki linjalla Lahnaniemi–Toivola–Hietanen–Rantakylä–Mikkeli, josta jatkui Rahulan ja Vehmaisten kautta Remojärvelle tai Tuhkalaan sekä edelleen Juvan kirkolle. Sieltä kuljettiin Härkälän kautta Hiismäkeen, Parkunmäkeen ja edelleen Säämingin Pihlajaniemeen, jonka likettyvillä oli myös Savonlinna.¹ Mikkelistä johti vanha tie Ristiinaan ja edelleen Lappeenrantaan ja Viipuriin.

Suur-Säämingin tieverkko paljastuu paikoin maanmittari Lorentz Röösin laatimista kyläkartoista, ja siten saamme valaisevan kuvan 1640-luvun tilanteesta. Lännestä tuli maantie Kallislahden halki kohti Savonlinnaa ja jatkui Kyrönsalmen itäpuolella Kerimäelle sekä sieltä etelään Simpalan kautta Kulennoisiin. Punkaharju toimi jo silloin tienpenkereenä, ja sitten jatkettiin Sorvaslahden ja Kalajärven kautta Matkuslammin ohi kohti Käkisalmea. Savonlinnasta länteen oli maantie varmasti 1600-luvun alussa, mihin vuonna 1651 käyty oikeusjuttu viittaa.²

Itä-Savosta Viipuriin johtaneen maantien ikä on epäselvä, samoin sen alkuperäinen suuntakin. Majatalolinja viittaisi sen lähteneen jostakin Hiismäeltä tai Härkälästä kohti Puumalaa. Röösin kartoissa on siitä jälkiä Niinimäellä ja Kammolassa. Vuonna 1644 käsitelty tiesulkujuttu osoittaa maantien Rantasalmelle Sulkavalta kulkeneen Linkolan kautta, ja kuusi vuotta myöhemmin kävi samoin Partalan ja Kammolan väliselle maantielle.³ Samoin ”pyykitettiin” maantietä Pirttimäen kohdalla.⁴ Puumalansalmen ylitys oli tuona aikana jo ”ikiaikainen” asia.⁵

Maantien tekoa tehostettiin vuosina 1637–40 ainakin päätellen runsaista käräjillä tuomituista laiminlyöntisakoista. Vuonna 1637 niitä kertyi Visulahteen ja Juvalle 68. Syyskäräjillä 1639 tuomittiin 107 talonpoikaa kolmen markan sakkoon tienteon laiminlyönnistä Säämingin, Puumalan, Pellosniemen, Visulahden, Juvan ja Pieksämäen käräjäkunnissa.⁶ Seuraavilla kesäkäräjillä könistettiin 19 rantasalmelaista sekä kahdeksaa kuopiolaista ja iisalmelaista.⁷ Vielä seuraavissa syyskäräjissä jatkettiin 71 kolmemarkkasella. ⁸

Tämän kolmimarkkasten uhalla toimeenpannun tiehankkeen kokonaissuunnitelma ei ole tiedossamme. Se saatettiin kirjata lääninhallituksen papereihin, mutta niitä ei ole tallella. Kysymään jää, joko tässä yhteydessä oikaistiin yhteys Sulkavalta Iitlahden kautta Kallislahteen ja siirrettiin Mikkelin–Juvan tie etelämmäksi eli Visulahden–Asilan linjalle.

Maanteiden painopiste sijoittui Suur-Savoon, josta puuttui Pien-Savoa helpottanut yhtenäinen vesiväylästö. Rantasalmelaiset joutuivat rakentamaan siltoja – ilmeisesti myös suosiltoja – yli 4 000 syltä eli liki kahdeksan kilometriä omalta rajaltaan Turakkalaan asti. Kuopiolaisilla oli samanlainen velvoite,⁹ koska heidän omat maantiensä olivat vain kyläteitä. Kesäkäräjillä 1641 yritettiin juvalaiset saada vastaamaan piensavolaisten osuudesta tuon pitäjän teillä, mutta muutos ei kaiketi onnistunut.¹⁰

Maakunnalliseen kokonaisohjelmaan kuului mm. rantasalmelaisten tehtävä laiturin ylläpitäjänä Olavinlinnan nostosillan vieressä. Laitaatsillan kunnossapitoa yritettiin saada heinäveteläisten tehtäväksi, mutta he saivat yrityksen torjutuksi.¹¹ Juvalaiset valittivat kuninkaalliselle majesteetille ja saivatkin palautetuksi vanhan, joulukuussa 1624 tehdyn tienpitosäännön.¹²

Kuopiolaisilta perittiin jopa Viipurin sillan ylläpitoon kappa viljaa ja kaksi vaskiäyriä veromarkalta vuonna 1639.¹³ Tästä taakasta yritettiin vapautua ja sälyttää se Viipurin läänin asukkaiden harteille. Lappeen kihlakunta valitti vuorostaan kruunulle vuonna 1647 ja lienee sekin saanut entisen jätjestyksen palautumaan.¹⁴

Pari haaraketta Suur-Savossa rakennettiin täydentämään veneväyliä. Juvalta avattiin tie etelään Aholaan Luonterin valkamiin, ja aikaa myöten se jatkui Laukkalan kautta Puumalan puolelle Niinimäkeen ja Miettulaan. Juvan vuonna 1750 laaditussa pitäjänkartassa tätä tietä nimitetään vanhaksi Puumalantieksi.¹⁵

Pieksämäellä johti maantie kirkonkylältä Längelmälle Pyhityn ja Vehmaan kautta. Vuonna 1644 tukkesi kirkkoherra Henrik sen Pyhityssä, Kurki-Putkonen Vehmaalla ja Olli Hurskainen Längelmällä kaiketi kaskillaan – hankkien kolmen markan sakot mieheen.¹⁶

Tie näyttää johtaneen pitemmällekin maitse. Vuonna 1657 nostivat joroislaiset äläkän siitä rasituksesta, jota he joutuivat kokemaan ylläpitäessään Pieksämäelle johtavan kirkkotiensä siltoja. Kirkkotie lienee kierrellyt Joroisista Lahnalahden ja Kaitaisten kautta kohti Virtasalmea. He kertoivat valittaneensa siitä jo aikaisempien tuomarien aikana, ilmeisesti alkaen 162O-luvulta, mutta kotjausta ei ollut saatu. Ankarin riita koski Virtasalmen siltaa, joka mainittuna vuonna todettiin hoitamattomana aivan kunnottomaksi, ja pieksämäkeläiset velvoitettiin pitämään se kunnossa, koska se oli keskellä heidän pitäjäänsä.¹⁷

Pieksämäen ja Joroisten tieyhteyden kytkentä etelämpään verkostoon vilahtaa Joroisten kesäkäräjillä 1651, kun Rantasalmen ja Joroisten pitäjät velvoitettiin korjaamaan vanha maantie Joroisista Tuusmäkeen. Se linja saattoi olla sama kuin myöhempi Rantasalmelle tuova tie, mutta voi olla myös jokin eteläisempi linja. Joroisten vuonna 1750 laaditussa pitäjänkartassa ilmoitetaan tuo pohjoinen tie avatuksi venäläisten käskystä Isonvihan aikana. Lahnalahdesta vei saman kartan mukaan sivutie Sydänmaalle Tuusmäen suuntaan, mutta ei sen kauemmaksi. Se saattoi tietysti olla 1600-luvulla käytetty, mutta sitten unohtunut ja umpeenkasvanut tie.¹⁸

Maakunnan pohjoiset yhteydet aiheuttivat toimenpiteitä. Vuonna 1631 valitti Oulujärven pitäjä kuninkaalle paljoja kyytivelvoitteitaan, kun niin monet kruu nunmiehet kulkivat sitä kautta matkatessaan Ruotsista Venäjälle. He ehdottivat uuden yhteyden avaamista Savonlinnasta Siikajoelle ja Liminkaan, ”jossa kulkutie on muinoisista ollut”.¹⁹ Hanke näyttää hautuneen kauan, sillä vasta vuonna 1649 Iisalmen käräjillä velvoitettiin pielaveteläiset kunnostamaan Pielavedelle ja ”Kainuuseen” vievä neljä peninkulmaa pitkä tie ja rakentamaan sille sillat. Tästä hyvästä heidät vapautettiin muista velvoitteista paitsi Turakkalan kivisillasta Juvalla, joka oli vanhastaan heidän ylläpidettävänään.²⁰ Tätä tietä tuskin kuitenkaan yritettiin avata suoraan Pielavedeltä, mutta se saattoi vahvistaa suunnitelmia yhteyden avaamisesta Nissilästä pohjoiseen.

Tiehanketta joudutti myös Kajaanin vapaaherrakunta, joka tarvitsi tehokasta yhteyttä Iisalmelta läänin pääkaupunkiin. Jo talvikäräjillä 1651 iisalmelaisia käskettiin koko pitäjän voimin tähän urakkaan. Kun he valittivat urakan valtavuutta työvoimaan nähden, he saivat apuun kuopiolaiset.²¹ Sata vuotta myöhemmin laaditussa pitäjäkartassa on jälkiä tästä ”vanhasta” tiestä, joka kulki kirkolta Soinlahden ohi Ryhälään, poikkesi itään Vänninmäkeen, sieltä pohjoiseen Pajumäkeen ja taas koilliseen Mustanjoen varteen ja sen länsirantaa Sukevalle. Täältä tie jatkui kiertäen Sukevanjärven länsipuolitse ja sitten kohti lääninrajalla olevaa Tavilampea.²² Näyttäisi siltä, että Pohjanlahden kierto jatkui Kainuun kautta.

Mutta Nissilänkin suunta tarvitsi huoltoa. Kotvakkojoki Salahmilla oli luonnontilassa este, ja siksi salahmilainen Pekka Makkonen vastasi sen yli vievän sillan kunnosta saaden siitä korvauksen Iisalmen pitäjältä.²³ Talvitien ura tallautui vähitellen kesäkäyttöiseksikin Nissilään ja sieltä lääninrajalle silloisen Siikajoen Ahokylään.

Virallisten maanteiden uutuudesta kielii se, että useimmat edellä mainitut yksityiskohdat paljastuivat oikeustapauksista, joissa käsiteltiin tienkohdan kaskeamista tai muuta salpaamista. Nämä jutut katoavat jo 1650-luvulla – tien outous oli kadonnut ja sitä opittiin kunnioittamaan.

Teiden teko ja kunnossapito koitui talonpojille pelkäksi rasitukseksi, mutta siitä juontui sentään eräs uudistus. Vuoden 1667 käräjillä käskettiin talonpoikia muun muassa hankkimaan rautalapiot seuraaviin käräjiin mennessä sakon uhalla. Tämä merkitsi puulapioiden varustamista rautaisella teräosalla, mikä malli säilyi käytössä puolen kolmattasataa vuotta.²⁴

Savonlinnan-Viipurin maantie katkesi Puumalansalmella – niinkuin 1900- luvullakin. Ylitykseen tarvittiin lossia, joka oli kustannettava useamman pitäjän voimin. Vuonna 1654 päätettiin Puumalan ja Sulkavan talvikäräjillä velvoittaa Sääminki ja Kerimäki hankkimaan uusi lossivene, ”niinkuin ikiajoista on ollut”. Nähtävästi vene saatiinkin, sillä seurannut sotakausi vaati liikenteen sujumista. Talvikäräjillä 1657 varoitettiin lossari Juhana Laamasta antamasta kenenkään vieraan ylittää salmea ilman passia – lossi siis liikkui ja lossarille sälytettiin valvontaviranomaisen tehtäviä.²⁵

Lossivene taisi kulua loppuun, sillä vuonna 1659 pidettiin jälkitiliä uuden hankinnasta. Hurissalolainen Eerikki Piskonen oli koonnut sitä varten 2 1/2 leiviskää hamppua tilkkeeksi, mutta venemestarit miettulalainen Pekka Kankainen ja piskolalainen Risto Piskonen käyttivät sitä vain leiviskän ja jakoivat loput rakentajien kesken.²⁶ Tämä vene kesti kuusi vuotta, sillä vuonna 1665 velvoitettiin Puumala ja Sulkava yhdessä hankkimaan uusi.²⁷

Losseja tarvittiin muuallakin. Vuonna 1663 valtuutettiin Eerikki Suomalainen Leppävirran lossariksi luvaten palkaksi kappa viljaa talostaan ja asunto. Ei kuitenkaan mainita, missä Suomalaisen kuljettama lossi toimi. Vuonna 1675 mainitaan toinen lossari Matti Leveinen, joka asui Konnuslahdessa.28 Vuonna 1698 käsiteltiin Leppä virran lossi veneen uusintaa.²⁹ Suomalainen, Leveinen ja nuorin lossari Niilo Kämäräinen lienevät todella olleet lossareita eivätkä koskenlaskijoita, koska lossivenekin mainittiin.

Savonlinnassa tarvittiin Kyrönsalmeen eli Linnanvirtaan lossi. Vuonna 1661 käskettiin kerimäkeläiset rakentamaan lotja lossiksi.³⁰ Vuonna 1666 todettiin tarvittavan uusi, sillä ylitykseen käytetty linnanvene oli rikki. Lossarin palkka todettiin liian pieneksi, jotta hän olisi itse voinut hankkia uuden veneen – ylikulkumaksu oli kaksi vaskiäyriä. Nyt korotettiin maksu hopeaäyriin eli puolitoistakertaiseksi, ja kerimäkeläiset velvoitettiin maksamaan kapan viljaa talostaan uuden veneen hankintaan.³¹

Muutama vuosi myöhemmin valitti Säämingin kappalainen Matthias Laurentii lossin puutetta Kirkkosalmessa: Pihlajaniemestä ei päässyt veneettä kirkkoon. Kesamon- ja kokonsaarelaiset sekä pihlajaniemeläiset velvoitettiin maksamaan viisi vaskiäyriä veneen ostoon, mikä 64 hengeltä tuotti kymmenen taalaria. Tällä saatiin vene ostetuksi Paavo Harjulaiselta.³²

Maantieverkosto näyttää siis tihenneen ja vähän laajenneenkin 1600-luvun puolivälin tienoissa. Ensimmäisessä vaiheessa syntyneitä mutkia aiottiin, ja maayhteydet saivat tehtävää muutenkin kuin vesiväylien välittömänä täydennyksenä. Nähtävästi runkotiet etelästä Joroisiin aukenivat vuosisadan puolivälissä ja muutama majataloväli siitä pohjoiseenkin. Kylästä kylään kiemurteleva ura oli välttävästi tasattu, kivet poissa ja suot kapulasilloitettu, niin että hevosvetoinen pyöräajoneuvo pääsi auttavasti kulkemaan kesäaikana.

POSTIVERKOSTON ALKU

Ruotsin postilaitos perustettiin varsinaisesti vuonna 1636, ja sen synty tuntui pian Savossakin. Virkapostin tuli kulkea viipymättä, ja se sälytettiin taas talonpoikien vastuulle. Keskuspaikkojen välille viitoitettiin postitiet etappeinaan verovapautta nauttivat postitalot. Keskuksiin perustettiin postikonttorit esimiehinään postimestarit.

Vuonna 1644 mainitaan jo postitaloverkosto läänintileissä. Savonlinnasta lähti postitie etapein Pihlajaniemi–Kokonsaari–Telataipale–Kietävälä–Luukkola, josta seuraava väli ulottui Viipurin läänin puolelle. Vastakkaisessa suunnassa mainitaan postitalon paikkana Haapalahti.

Pohjoisesta Oulun ja Kajaanin suunnasta tuli postitie reittiä Nissilä–Salahmi–Vieremä–Iisalmi–Ulmala–Ollikkala–Onkivesi–Koivusaari–Kuopio–Puutossalmi–Reinikkala–Konnuslahti–Varkaus.¹ Täältä linja jatkui Joroisten halki Rantasalmelle, jossa postitalot olivat Pitkässäniemessä ja Parkunmäellä.² Juvan postitalot sijaitsivat Härkälässä, Kaihunmäellä ja Remojärvellä.³

Savonlinnaan asettui postimestariksi Bertil Andersinpoika Bruun, joka toimi virassaan ainakin jo 1654 ja siitä alkaen 1660-luvulle asti.⁴ Hänen alaisinaan kuljettivat postiljoonit kirjelaukkuaan talonpoikien kyyditseminä.

Jo vuonna 1660 kitjattiin Savonlinnasta Viipuriin vievän tien etapit uudella tavalla: Pihlajaniemi–Kallislahti–Punnola–Kammola–Ryhälä–Kitula. Saaristo­reitti oli hylätty ja siirrytty maantielle.⁵ Postia ei näet voitu jättää tuulten eikä säiden armoille. Postireitti viittaa siihen, että Sulkavalta oli saatu aikaan suora maantieyhteys Kallislahteen.

Itäisen ja pohjoisen Savon postitalot säilyivät tällään vuosisadan lopulle asti. Rantasalmen etapit sijoittuivat Rantasaloon, Voinsalmelle, Parkunmäkeen ja Hiltulaan. Pohjoiseen oli siis kuljettava osin vesitse. Joroisten Häyrylän ja Kaitaisten linja suuntautui jo etelään kohti Kaihunmäkeä ennakoiden taas maantien syntyä.

Remojärveltä – sittemmin Pekurilasta – ajettiin posti Mikkelin kirkolle, jossa kuljetuksesta vastasi rälssin amtmanni Hans Brottar. Sieltä etelään vietin laukku Ristiinan Rahikkalaan, Hämeentietä pitkin taas Ylölään, Kaskeslammille ja Lahnaniemeen, josta seuraava väli ulottui Hämeen puolelle.⁶

Rospuuttoaikana jouduttiin posti pääkaupungista Tukholmasta valtakunnan itäiseen keskukseen Viipuriin kuljettamaan Pohjanlahden ympäri mahdollisimman mutkattomasti. Nähtävästi tämän takia vedettiin suora linja Joroisten suunnasta Sulkavalle, sillä vuosisadan lopulla näyttää Sulkavan Sipilässäkin toimineen postitalo, joka pahimman kiireen aikaan joutui lähettämään hevosen kumpaankin suuntaan.⁷

Suurvalta-ajan henki havisi postinkin siivin savolaisten talonpoikien yllä pakottaen kehittämään liikenneverkostoa.