XIII OIKEUSLAITOS

TUOMIOISTUIMET JA TUOMARIT

Järjestyneessä yhteiskunnassa tarvittiin oikeuslaitos riita-asioiden selvittämistä ja rikosten tuomitsemista varten. Sen alkujuuret Savossa peittyvät keskiajan hämärään. Juvan seurakunnan perustamiskirjeessä 1442 mainitaan tuomari Pietari Utriainen. Häntä on tuskin syytä pitää pitäjäntuomarina kuten aikaisemmin ajateltiin, vaan luultavasti hän oli koko Savon tuomari ja Viipurin linnanpäällikön virkaansa valtuuttama. Kuuluisa Viipurin linnanpäällikkö Eerik Tuurenpoika Bielke on itse antanut eräässä maariidassa tuomiokirjeen. Se tuli toista sataa vuotta myöhemmin esille Vesulahden käräjillä ja on vanhin Savosta edes mainittuna tunnettu. Linnapäällikön antamin valtuuksin toimiva tuomari oli vielä Paavali Olavinpoika Kirjuri, joka istui 1535 käräjiä Rantasalmella ja jonka olemme tavanneet myöhemmin sieltä maanomistajana. Häntäkin sanottiin vain tuomariksi (domare), ei kihlakunnantuomariksi (häradshövding), joka oli virallinen nimitys. Savon ensimmäinen oikea kihlakunnantuomari on Jöns Maununpoika Kirjuri, joka sai kuninkaan valtakirjan tähän virkaan l537. Hän oli tällöin Savonlinnan linnankirjuri, joten hallinnon ja oikeuslaitoksen läheinen yhteys säilyi vielä. Hänen tuomarikautensa ei sillä erää kestänyt enempää kuin viisi vuotta. Hän sai viran uudelleen lyhyeksi aikaa vielä Kustaa Vaasan Venäjän sodan aikana 1555 nähtävästi ansioistaan Joutselän taistelun voittajana, mutta menetti sen jo seuraavana vuonna sotasyylliseksi leimattuna. Jöns Maununpojan olemme edellä tavanneet maanomistajana Pellosniemellä. Hänen antamiaan tuomioita mainitaan myöhemmissä lähteissä verraten usein.¹

Vuonna 1542 sai ruotsinmaalainen vouti Tuomas Niilonpoika Savon kihlakunnantuomarin viran. Hänen sijaisensa oli ilmeisesti Pietari Laurinpoika Kirjuri, joka hoiti tuomarin tehtävää Savonlinnan linnankirjurin toimen ohella. Siinä mielessä vanha hallinnon ja oikeudenhoidon välinen yhteys jatkui vielä hänen aikanaan. Kertoman mukaan hän tuomitsi kuolemaan erään talonpojan, joka halusi valittaa kuninkaaseen asti, mutta sai siitä tarkastuskäräjillä korkean sakon.²

Savon kihlakunnantuomarinvirka joutui siis jo varsin varhain uuden ajan alussa läänityksen luontoiseksi tulolähteeksi aateliselle kihlakunnantuomarille, joka harvoin jos koskaan hoiti virkaansa. Hän hoidatti sitä palkkaamallaan sijaisella, jota sanottiin lainlukijaksi. Aikaisemman tutkimuksen mukaan nämä olivat hyvin huonossa maineessa, mutta nyttemmin on selvitetty, etteivät he yleensä hoitaneet tuomarin tehtävää sen huonommin kuin kihlakunnantuomarit itsekään. Kummallakaan ei ollut varsinaista lainopillista koulutusta, vaan lain tuntemus oli käytännössä opittua. Lainlukijoilla oli usein hyvä käytännön kokemus, kun he hoitivat tuomarin tehtäviä päätoimisesti usein pitkiäkin aikoja.

Savo oli koko tässä kuvattuna aikakautena yhtenä tuomiokuntana, joten täällä oli vain yksi tuomari ja hänellä lainlukija. Tarkempia tietoja Savon oikeusoloista saadaan vuodesta 1547 lähtien, jolta vuodelta on säilynyt vanhin sakkoluettelo. Merkillistä kyllä tältä ajalta ei ole selvyyttä tuomarin tehtävien hoitajasta, sillä sitä ei ole pidetty tarpeellisena sakkoluettelossa mainita.

Jöns Maununpoika Kirjurin jälkeen Savon kihlakunnantuomarin viran sai 1556 Viipurin linnan päällikkö Lauri Laurinpoika. Virka siirtyi jo 1558 hänen seuraajalleen Viipurissa valtaneuvos Klaus Kristerinpoika Hornille, jolla se oli kuolemaan asti vuoteen 1566. Näiden kumpaisenkin lainlukijana toimi kymmenvuotiskauden 1556–1566 entinen linnanmies ja Juvan nimismies Jesper Sigfridinpoika, joka omisti Juvan Partalan ja Vehmaan. Hän oli itsekin saanut aikaisemmin käräjillä sakkoa Mustosten pahoinpitelystä. Hänen toimintansa tunnemme tavallista paremmin, sillä hänen toimintakaudeltaan vuosilta 1559–1565 on säilynyt tuomiokirjoja, vuoden 1563 alusta heinäkuuhun 1564 suorastaan aukottomana sarjana. Jesper Sigfridinpoikaa voidaan pitää Savon ensimmäisenä päätoimisena tuomarina.³

Jesper Sigfridinpoika istui viimeiset käräjänsä helmikuussa 1566 ja oli kuollut tai tautivuoteellaan huhtikuussa, jolloin kihlakunnantuomaria kaivattiin Sairilassa pidetyillä laamanninkäräjillä. Myös varsinainen kihlakunnantuomari kuoli samana vuonna, mutta hänen puolestaan istui vielä rälssimies Klemetti Henrikinpoika Gröp syyskäräjiä.⁴

Uusi kihlakunnantuomari oli suomalainen valtaneuvos Jöns Knuutinpoika Kurki, jonka virkakausi kesti vuoteen 1569. Hän istui itse muutamat käräjät vuodessa.⁵ Hänellä oli Savossa kolmekin sijaista, ensin Markus Niilonpoika, joka näyttää törmänneen samanaikaisesti kierrokselle edellä mainitun Gröpin kanssa, kerran 1568 herra Yrjänä-niminen pappismies, joka voisi olla sama henkilö kuin vasta seuraavalta vuosikymmeneltä tunnettu Säämingin kappalainen Yrjänä Laurinpoika, ja vakinaisempana lainlukijana Savonlinnan ratsumiehiin kuuluva entinen kirjuri Henrik Jaakonpoika, jonka tunnemme Rantasalmen Hakkaralan omistajana. Viimeksi mainittu toimi tässä tehtävässä 1567–1571. Tällöin jo ehdittiin siirtyä uuden kihlakunnantuomarin kauteen. Tämä oli Ruotsin korkeimpaan aatelistoon kuuluva Hogenskild Bielke. Hänen aikanaan viranhoito jäi luonnollisestikin lainlukijoille. Siirtymävaiheessa istui yhdet käräjät 1569 aatelinen Henrik Jönsinpoika, Aarlahden ja Vuolteen herra. Henrik Jaakonpojan kanssa vuorotteli 1570 Sigfrid Pietarinpoika, joka sitten hoiti lainlukijan tehtävää yksinään 1571–1574. Hänen jälkeensä lainlukijana toimi Juhana Laurinpoika vuosina 1575–1580.⁶ Hän ei ole lähemmin tunnettu. Häntä ei ole syytä samastaa edellä esiteltyyn tavinsalmelaiseen Juhana Laurin poikaan, jonka tähti alkaa nousta 1580-luvun lopulla.

Vuonna 1580 Savo sai kihlakunnantuomarikseen Arvid Eerikinpoika Stålarmin, joka oli tässä virassa pari vuosikymmentä poliittiseen keikaukseen vuoteen 1599 saakka. Tällä kertaa oli kyseessä ansioituneelle sotapäällikölle annettu palkkaläänitys, mutta Stålarm piti välillä itsekin käräjiä jo vuodesta 1583 lähtien ja uudelleen kriisivuosina 1598–1599. Hänen auktoriteettinsa oli tärkeä varsinkin 1580-luvun loppuvuosina, jolloin hän Arvid Henrikinpoika Tavastia kanssa ylipäällikkö Yrjänä Boijen pyynnöstä selvitteli sotaväen väärinkäytöksiä, ja uudestaan nuijasodan jälkeen, jolloin hän koko Suomen käskynhaltijanakin omisti aikaansa myös Savon oikeusasioille. Hänen harrastuksensa tuomarin tehtäviin on kiistaton. Puolueettomuus voidaan asettaa kyseenalaiseksi, koska hän oli samalla kertaa sotapäällikkö ja tuomari.

Stålarmin lainlukijana oli edellä mainittu Sigfrid Pietarinpoika 1581–1583, tilapäisesti 1581 Olavi Jaakonpoika. Sitten seurasi kausi, jolloin Stålarm itse varsin paljon istui käräjiä, mutta kun hän joutui taas sotatoimiin ja Narvan linnanpäälliköksi, toimi hänen lainlukijanaan vuosina 1586–1593 entinen linnankirjuri Henrik Henrikinpoika Kupiainen. Hänet olemme jo oppineet tuntemaan tarmokkaana hallintomiehenä ja myös maanomistajana. Kun hänen tuomiokirjansa eivät ole tallella, hänen toiminnastaan tuomarina ei saa erityisen selvää kuvaa. Tunnemme parhaiten Kupiaisen hallinnollisen työpanoksen, varsinkin hänen toimittamansa verontarkastuksen ja hänen terävän muistionsa maanomistuskysymyksistä. Varmaankaan Savossa ei tänä aikakautena ollut toista tuomaria, joka samalla tavoin tunsi maakunnan olot ja talonpoikien ajatustavan. Kenen hyväksi se koitui, on asia erikseen, sillä hän osasi pitää kruunun puolta. Kupiainen sai mahdollisesti surmansa puolustaessaan Orivirran linnaketta venäläisten yllätyshyökkäystä vastaan.^6a

Kupiaisen jälkeen tuli lainlukijaksi viipurilainen raatimies Eskil Paavalinpoika, joka hoiti tätä tehtävää vuosisadan loppuun saakka.⁷

Poliittisen käänteen jälkeen Kaarle herttua nimitti jo vuoden 1599 lopulla Savon tuomariksi Viipurin linnan apulaispäällikön, saksalaissyntyisen Georg Blanckin, joka tilanteen vaatimuksesta ampuma-asein varustautuneena kohta lähtikin uuden linnanpäällikön kanssa käräjäkierrokselle. Hänen sijaisenaan oli mainittu Eskil Paavalinpoika ja 1601 Eerik Mikaelinpoika Sölfverarm, josta myöhemmin tuli peräti Karjalan alilaamanni.

Vuonna 1602 Savon kihlakunnantuomarinviran sai suomalainen aatelismies Antti Boije, joka oli siinä kuolemaansa asti vuoteen 1618. Hän istui itse käräjiä 1604 ja 1608, ja viimeksi mainittuna vuonna hänen sijaisenaan oli hänen lankonsa Klaus Slang. Muulloin hänen lainlukijanaan oli Olavi Maununpoika. Tämä toimi usein itse katselmusmiehenä varsinkin Juvalla, jossa hän nähtävästi asui. Hän päiväsi 1610 kirjeen Härkälässä ja ilmaantui 1616 maanomistajaksi Juvalle, jossa hän omisti Stolbovan rauhan vuonna 8 veromarkan tilan Koikkalan neljänneksessä.⁸ Hän oli pitkäaikaisin tässä esitellyistä lainlukijoista, sillä hänen toimikautensa ulottui seuraavaan aikakauteen vuoteen 1632 saakka, viimeiset vuodet tuomiokunnan jakamisen johdosta vain Suur-Savossa. Hänen toimintansa tunnemme myös tuomiokirjojen perusteella. Tutkimusajanjaksoltamme ovat tallella Antti Boijen tuomiokirjat vuosilta 1602–1603 ja 1606–1608. Ne sisältävät pääasiassa Olavi Maununpojan istumilla käräjillä annettuja tuomioita.

Oikeudenhoito oli siis pääasiassa lainlukijoiden harteilla. Kihlakunnantuomarin panosta ei kuitenkaan voi arvioida yksinomaan hänen henkilökohtaisesti istumiensa käräjien perusteella. Säämingin käräjillä 1563 langetettu hirttotuomio pantiin varmaan toimeen Viipurissa sen vuoksi, että asia ennen täytäntöönpanoa alistettiin vakinaiselle tuomarille. Sekä yksityiset että viranomaiset saattoivat myös suoraan kääntyä kihlakunnantuomarin puoleen. Ei edes Ruotsissa asuva Hogenskild Bielke selvinnyt aivan ilman viranhoidon vaivoja. Eräs vesulahtelainen talonpoika lähetti ruotsalaisen huovin välityksellä hänelle hallussaan olevan tuomiokirjeen saadakseen oikeutta maariidassa. Kirje häipyi sille tielleen, ja seuraava tuomari Arvid Stålarm yritti jäljittää sitä kuninkaallisesta kansliasta.⁹ Kriisivuonna 1599 linnanpäällikkö Gödik Fincke pyysi parissakin asiassa Stålarmin ohjetta. Toinen koski Rantasalmen käräjillä kuolemaan tuomittua miestappajaa, jonka puolesta surmatun äiti ja veli rukoilivat, toinen luvattomalla viljelyllä tehtyä törkeää veropetosta. Stålarm antoi neuvon kummassakin tapauksessa. Käräjäkirjuri Eerik Mikaelinpoika (Sölfverarm), joka varmensi sakkoluettelot ja huolehti tuomarinverosta, oli Stålarmin eikä lainlukijan palveluksessa.¹⁰ Nimenomaan Stålarmin kohdalla on hyvin vaikeaa vetää rajaa toisaalta kihlakunnantuomarin, toisaalta sotapäällikön ja käskynhaltijan arvovallan välillä.

Tutkimuksessa on kiinnitetty huomiota siihen, että Savon kihlakunnantuomarien paikallistuntemus oli jokseenkin olematon ja että lainlukijoistakin sitä oli vain harvalla.¹¹ Jöns Maununpojan jälkeisten kihlakunnantuomarien osalta tämä pitää paikkansa siitä yksinkertaisesta syystä, ettei Savossa ollut omaa rälssisäätyä. Kuitenkaan Arvid Stålarm ei ollut Savossa niinkään vieras. Hänen poikavuosinaan hänen isänsä oli Savonlinnan päällikkönä, joten Arvid Stålarm oli osaksi Savossa kasvanut, ja myöhemmin hän sai Moision kartanon täältä tukikohdakseen. Lainlukijoista, joiden kanssa rahvas joutui enemmän tekemisiin, Jesper Sigfridinpoika oli savolaistunut. Eräillä muillakin oli tiloja Savossa, ja Olavi Maununpoika asui täällä ilmeisesti jo ennen kuin hankki maatilan Koikkalasta. Lainlukijoiden paikallistuntemusta ei voitane pitää keskimäärin sen huonompana kuin Savon voutienkaan.

Valitettavasti tuomareihin ei luotettu, vaan heidän katsottiin ottavan lahjuksia. Pellosniemeläinen Lauri Pekan poika Lehikoinen väitti 1570-luvun jälkipuoliskolla kuninkaalle esittämässään valituksessa sekä voudin että kihlakunnantuomarin – tarkoitettaneen Jöns Knuutinpoika Kurkea – ottaneen vastapuolelta suuria lahjuksia, joiden vaikutuksesta hänet oli tuomittu korkeisiin sakkoihin. Vesulahden Remonen valitti edellä kuvatun riita-asiansa yhteydessä, että Henrik Kupiainen oli tuominnut hänet 40 markan sakkoihin, mutta tuomion perusteettomuutta ei tarkemmin selitetä. Tällaisten syytösten aiheellisuudesta ei voi sanoa mitään varmaa. Kaarle herttua kohdisti 1598 antamassaan oikeudenkäyntisäännössä syytöksen vääristä tuomioista ja lahjuksista tuomarien sijaisiin. Hänen väitteensä mukaan monet näistä eivät osanneet lukea eikä kirjoittaa ja heillä oli vähän ymmärrystä lakiasioissa. Miten lieneekin, hänen pyrkimyksensä saada kihlakunnantuomarit itse istumaan useammin käräjiä ei tuottanut ainakaan Savossa mainittavia tuloksia.¹²

Keskimmäisenä oikeusasteena olivat 1500-luvulla laamanninkäräjät. Savo kuului aikakauden alussa Etelä-Suomen laamannikuntaan. Laamannina olivat Eerik Fleming ja hänen jälkeensä vuodesta 1549 Henrik Klaunpoika Horn. Heidän antamiinsa tuomiokirjeisiin vedottiin joskus käräjillä ja veronpanoissa. He ovat itsekin silloin tällöin pitäneet laamanninkäräjiä Savossa. Laamanninsijainen Antti Korppi, hyvin tuntemamme rantasalmelainen vapaamies, istui 1562 laamanninkäräjiä samanaikaisesti kihlakunnankäräjien kanssa. Hornin seuraaja Klaus Eerikinpoika Fleming teki itse laamanninkäräjäkierroksen Savoon 1566 30-henkisen seurueen kanssa.¹³

Vuonna 1578 perustettiin uusi Karjalan laamannikunta, johon Savokin tuli kuulumaan, ja sen laamanniksi nimitettiin Klaus Åkenpoika Tott. Tämä istui itse laamanninkäräjiä Savossa 1582 ja 1585, jolloin pidettiin yhdistettyjä tutkinta-, laamannin- ja kihlakunnankäräjiä. Vuonna 1589 hän nimenomaan laamannina järjesteli Rantasalmen pappilaa koskevia asioita. Kun Tott useaan otteeseen oli käskynhaltijana, ei hänen kohdallaan ole mahdollista vetää selvää rajaa ylituomarin ja korkean hallintoviranomaisen toiminnan välillä. Joka tapauksessa hän on huomattavasti vaikuttanut Savon vaiheisiin mm. kruunun asutuspolitiikan hoitajana ja sotaväen harjoittamien väärinkäytösten hillitsijänä. Hänen alilaamanninaan toimi Lauri Torsteninpoika Ram, joka istui käräjiä Savossa 1579. Tott menetti virkansa 1589.¹⁴

Seuraava laamanni Martti Boije liikkui apulaisensa Lauri Torsteninpoika Ramin kanssa Savossa pitämässä käräjiä ja samalla huovien katselmusta. Käyntiä juhlistettiin Savonlinnassa kunnialaukauksin. Kihlakunnantuomarin sijainen oli mukana, joten laamanninkäräjiä lienee taas pidetty yhdessä kihlakunnankäräjien kanssa.¹⁵

Kriisivuosilta 1596–1599, jolloin Aksel Kurki oli laamannina, ei ole tietoa laamannin puuttumisesta Savon oikeusoloihin.

Poliittisen keikauksen jälkeen sai armoihin otettu Arvid Eerikinpoika Stålarm vielä 1602 Karjalan laamannin viran. Hän oli talvella 1603 yhdessä Antti Boijen kanssa samalla käräjäkierroksella Savossa. Pien-Savon käräjät pidettiin Savonlinnassa, Suur-Savon Stålarmille itselleen kuuluvassa Moision kartanossa. Hänen alilaamanninaan toimi Jaakko Henrikinpoika. Stålarm menetti virkansa 1604, jolloin hän maanpetoksesta syytettynä joutui elinkautiseen vankeuteen.¹⁶

Aikakauden viimeinen laamanni oli Viipurin linnan päällikkö Arvid Tönnenpoika Wildeman, jonka sijaisena Eerik Mikaelinpoika Sölfverarm toimi jo vuoden 1607 talvikäräjillä. Vuotta myöhemmin Wildeman istui itse Savon laamanninkäräjät. Hän oli Tottin tavoin kruunun korkein luottamusmies Itä-Suomessa, vaikka hän sai vasta 1616, vuotta ennen kuolemaansa, muodollisestikin määräyksen mm. Savonlinnan läänin käskynhaltijaksi. Sen vuoksi hänenkään kohdallaan ei voi selvästi erottaa hänen laamannin asemastaan johtuvia toimia hallinnollisista. Hän puuttui mm. autiotilojen asuttamista ja papinverojen järjestelyä koskeviin kysymyksiin.¹⁷

Laamanninkäräjien arvovalta näkyy erityisesti maariidoissa, joissa laamannintuomiota oli erittäin vaikeaa saada kumoon. Edellä esitetystä on ilmennyt, että laamannin auktoriteetti oli merkittävä muutenkin kuin käräjillä. Laamanninviran osalta säilyi kauimmin Savon oikeudenhoidon kytkeytyminen Viipuriin.

Ylimpänä oikeusasteena oli kuninkaallinen majesteetti, joka saattoi käyttää tuomiovaltaansa joko Ruotsissa kuninkaan kansliassa tai siirtää sen erikoisvaltuutetuille, jotka lähetettiin maakuntiin pitämään etsikko- ja oikaisukäräjiä. Kuninkaaseen valittamisella tai vetoamisella oli vaikeutensa, kuten edellä kerrottu esimerkki osoittaa. Pietari Kirjurin kerrotaan kuitenkin joutuneen maksamaan 50 markan sakon yrityksestään rajoittaa oikeuden hakua. Tämä tapaus osoittaa, että maassamme 1545 pidetyt oikaisukäräjät ovat ulottaneet vaikutuksensa Savoon asti, vaikka kuninkaantuomiovaltaiset tuskin kävivät Viipuria lähempänä.¹⁸

Normaalisesti kuninkaanoikeus oli seuraava oikeusaste vasta laamannintuomi­on jälkeen. Tällainen vetoamistapaus tunnetaan Pellosniemeltä jo vuosilta 1551–1552. Lauri Härkönen sai kihlakunnankäräjillä kahdesti 40 markan sakon, kun ei ollut noudattanut laamannin antamaa haastetta mennä vastaamaan kuninkaallisen majesteetin eteen.¹⁹

Vuonna 1563 pidettiin Savossa etsikkokäräjät. Kuninkaantuomiovaltaisina toimivat Klaus Åkenpoika Tott, myöhempi laamanni, ja Olavi Henrikinpoika Stengafvel, joilla oli kuusi aatelista avustajaa. Istuntoja pidettiin kaksi, toinen Sairilassa Vesulahtea ja Pellosnientä ja toinen Putkilahdessa neljää muuta pitäjää varten. Jälkimmäisessä istunnossa toimitettiin ilmeisesti tutkinta vouti Olavi Rännaren asiassa. Kuninkaankäräjillä ratkaistiin lopullisesti monia laamannin aikaisemmin tuomitsemia asioita, mutta kaikki jutut eivät suinkaan näytä olleen jo kahdessa oikeusasteessa käsiteltyjä. Kuninkaantuomiovaltaisilla oli oikeus ottaa esille mikä asia tahansa. Kuninkaantuomion moittimisesta uhattiin raskaalla 40 markan sakolla. Talonpoikia syötettiin ja samalla neuvoteltiin apuverosta. Käräjäkierroksella oli siis myös poliittinen tarkoitus. Elettiinhän juuri niitä aikoja, jolloin Suomen herttua Juhana kukistettiin.²⁰

Seuraavana vuonna kävivät mm. Hämeessä kuninkaallisina tutkintotuomareina ruotsalaiset aatelismiehet Hogenskild Bielke ja Knuut Knuutinpoika. He antoivat tuomion Hämeen ja Savon rajasta. Kuten edellä on kerrottu, tämä ei pystynyt lopettamaan riitaisuuksia. Vuonna 1602 odotettiin taas Kaarle herttuan lupaamia oikaisukäräjiä tätä pitkäaikaista riitaa ratkaisemaan.²¹

Eerik XIV yritti uudistaa ylintä oikeusastetta asettamalla vakinaiseksi tuomioistuimeksi kuninkaanlautakunnan. Se tuli tunnetuksi ankarista tuomioistaan. Savosta sinne joutui lähinnä taloudellisista väärinkäytöksistään vastaamaan Keski-Savon vouti Olavi Rennare kirjureineen. Molemmat tuomittiin kuolemaan. Saman tuomion sai eräs savolaissyntyinen tallirenki kapinallisista puheistaan. Ainakaan voudin tuomiota ei pantu täytäntöön, vaan hän eli Savossa vielä vuosikymmeniä.²²

Savolaiset kävivät varsin ahkerasti kuninkaissa esittämässä valituksiaan. Tämä ei ollut vallanpitäjien mieleen. Entinen linnankirjuri Knuut Henrikinpoika joutui vuosikausiksi vankeuteen, kun oli avustanut talonpoikia totuuden selville saamisessa. Juhana III:n aikana pantiin toimeen useita Savoonkin saakka ulottuneita kuninkaantutkintoja, jotka muuttuivat luonteeltaan yhä enemmän hallinnollispoliittisiksi. Vuonna 1581 kierteli kamarikirjuri Sigfrid Henrikinpoika Savonkin pitäjissä tutkimassa voutien väärinkäytöksiä. Talonpoikien valitukset kirjoitettiin muistiin, mutta tutkimuksen toimittaja ei näytä olleen oikeutettu niitä itsenäisesti ratkaisemaan.²³

Pääasiassa hallinnollinen oli myös 1580-luvun puolimaissa pidetty tutkinta. Sitä edelsi kenraaliprofossien Niilo Näbbin ja Hannu von Oldenburgin 1584 pitämä tutkinta ratsumiehiä ja sotamiehiä vastaan esitetyistä valituksista. Kyseessä oli luonteeltaan ylempiasteinen sotatuomioistuin. Seuraavana vuonna laamanni Klaus Åkenpoika Tott, kihlakunnantuomari Arvid Stålarm ja Pärttyli Iivarinpoika (Tott-Grön) pitivät yhdistetyt tutkinta-, laamannin ja kihlakunnankäräjät, joissa erityisen kuninkaan antaman ohjeen mukaan oli käsiteltävä »kaikkia asioita ja valituksia». Läsnä olivat sekä laamanni että kihlakunnantuomari, ja kuninkaan antama erikoisvaltuutus teki näistä käräjistä kuninkaalliset etsikkokäräjät. Istuntoja pidettiin kolme: Suur-Savossa kaksi, toinen Etelä-Savon pitäjiä ja toinen Juvaa varten, sekä Pien-Savon kolmea pitäjää varten yhteinen istunto Savonlinnassa. Lautakunta oli kaksinkertainen, Savonlinnassa kuitenkin vain 18 miestä. Sakkoluettelossa mainitut asiat eivät juuri poikkea tavallisilla käräjillä käsitellyistä. Kun kaikkea ei ehditty tutkia käräjillä, Stålarm ratkaisi talonpoikien valituksia Pärttyli Iivarinpojan ja Aksel Kurjen kanssa vielä paluumatkallakin, viimeksi Hämeen rajalla Karankamäessä. Päällimmäisinä olivat ilmeisesti nytkin hallinnolliset valitukset, ensi sijassa talonpoikien ja sotaväen väliset suhteet. Tutkijoilla oli oikeudenkäytön ohella myös puhtaasti hallinnollinen tehtävä, kestikievarien järjestämi.nen.²⁴

Tutkintakäräjien luontoiset olivat myös ne maakäräjät, joita Viipurin linnanpäällikkö Aksel Ryning piti Savossa kesällä 1601. Niiden taustana oli tietenkin Kaarle herttuan valtaanpääsyn aiheuttama poliittinen suunnanmuutos.²⁵

Savolaiset kävivät varsin ahkerasti valittamassa myös Tukholmassa, ja valituksia esitettiin myös Kaarle herttuan Suomen matkan aikana 1602, mutta jotakin sakonalennusanomusta lukuunottamatta niistä saa etsimällä etsiä puhtaasti oikeudellista asiaa, jossa olisi kysymyksessä vetoaminen tai valitus laamannin tuomiosta ylimpään oikeusasteeseen.²⁶

Kuninkaanoikeus saattoi tietenkin toimia myös niin, että se suoritutti tutkimuksen alioikeudella tai hallintoviranomaisella. Rantasalmella sai Tuomas Päivinen 1572 korkean 40 markan sakon siitä, että hän halveksi voutia, jonka kuningas oli määrännyt toimeenpanemaan katselmuksen rajariidassa. Samanlainen sakko tuomittiin Pellosniemellä 1589 talon pojalle valehtelemisesta kuninkaalliselle majesteetille.²⁷ Kuninkaaseen vetoamista on tuskin uskallettu ruveta estämään, vaan kysymys lienee tapauksesta, jossa toimitettu tutkimus on tuottanut valittajalle epäedullisen tuloksen.

Kaarle IX antoi 1604 määräyksen istua Suomessa kuninkaankäräjiä, mutta tästä tutkinnasta tuli loppujen lopuksi hallinnollinen autiotilatutkinta. Samanlaisia olivat muutkin 1600-luvun kahdella ensi vuosikymmenellä suoritetut tutkinnat, joista vain osa ulottui Savoon asti.²⁸ Kaarien monet ylimmänasteista oikeudenhoitoa koskevat uudistuspyrkimykset eivät Savon osalta tuottaneet muuta tulosta kuin että kuninkaalle esitetyt vetoamiset vähenivät, kun ne olivat sallittuja vasta laamanninoikeuden tuomiosta. Kustaa II Aadolfin aikana 1614 toteutettu valtakunnan ensimmäisen hovioikeuden perustaminen Tukholmaan ei ilmeisesti sekään ehtinyt vaikuttaa Savon oikeusoloihin kuvattuna aikana.

Sitä vastoin oli vaikutusta kuninkaan kansliassa tapahtuvan oikeuskontrollin tehostamisella. Kaarle herttuan 1598 antama oikeudenkäyntisääntö ja Suomea varten 1602 antama voutisääntö määräsivät, että tuomiokirjat oli lähetettävä tarkastusta varten kuninkaan kansliaan. Savon tileissä onkin vuosina 1605–1607 merkintä tuomiokirjojen lähettämisestä. Juuri tämän käskyn vaikutuksesta meille ovatkin säilyneet vuosien 1602–1603 ja 1606–1608 tuomiokirjat. Myös vuosina 1609–1613 on merkintä tuomiokirjojen lähettämisestä kansliaan ja 1616 vasta perustettuun Svean hovioikeuteen, mutta nämä kirjat eivät ole enää tallella. Miten tarkkaan tuomiokirjat kansliassa tutkittiin, ei ole tiedossa, mutta tieto kontrollin olemassaolosta jo vaikutti oikeudenkäyttöä yhdenmukaistavasti. Eräs merkki siitä on se, että tuomio nyt vaikeissa tapauksissa aletaan nimenomaan perustaa tiettyyn maanlain kohtaan. Aikaisemmin Ruotsin lakiin viittaaminen oli sangen harvinaista. Varhaisimman nimenomaisen viittauksen olemme tavanneet Eskil Paavalinpojan vuonna 1600 antamasta tuomiosta.²⁹

Kihlakunnantuomarinveroa pidettiin ilmeisesti vanhastaan erillisenä verona, koskapa vielä 1551 sakotettiin linnan voudille ja kihlakunnantuomarille tulevan veron maksamatta jättämisestä.³⁰ Savon kihlakunnantuomarin kantamasta verosta laadittiin selvitys kuningasta varten 1555. Sen mukaan tuomari kantoi vuosittain pitäjän nimismieheltä kolmen yökauden kestityksen 4 hevoskunnalle tai sen sijasta punnan ohraa tai kaksi puntaa kauraa. Vastaavasti kukin neljänneskuntamies maksoi ohrapunnan, kaksi leiviskää haukea ja ketunnahan.³¹ Tästä pitäen veroa ei enää pidetty erillisenä, vaan vouti maksoi sen nimismiesveron sekä neljänneskunta- ja kymmeneskuntaveron tuotosta läänityksen luontaisena etuutena kihlakunnantuomarille. Sen suuruus oli Stålarmin aikana 148 ½ tynnyriä viljaa sekä 8 kippuntaa 16 leiviskää haukea. Ketunnahkoja kihlakunnantuomari ei enää saanut ainakaan kruunun tilien välityksellä, mutta ehkä suoraan käräjäpaikalla. Savon kihlakunnantuomarin veron tuotto arvioitiin 1588 rahassa 226 ½ talariksi.³²

Laamanninvero oli yksinomaan viljaa ja sitä kertyi Savosta esimerkiksi vuonna 1589 101 tynnyriä.³³ Vero oli kihlakunnantuomarinveroon verrattuna varsin korkea, kun otetaan huomioon, että laamanninkäräjiä oli lakisääteisesti vain noin neljännes kihlakunnankäräjistä.

Kaarle herttuan 1602 antama voutisääntö muutti kaikki tuomarinverot rahaveroksi. Kihlakunnantuomarille oli maksettava 6 äyriä manttaalilta (talolta), minkä lisäksi hän oli saapa puolet kihlakunnalle tulevasta sakkojen kolmanneksesta. Laamanninvero oli 4 äyriä manttaalilta. Tämä uusi järjestely tuli Savossakin kohta voimaan.³⁴

Lainlukija sai palkkansa varsinaiselta tuomarilta eikä sen suuruudesta ole tietoa. Jos se jäi kovin alhaiseksi, kasvoi houkutus lahjusten ottoon.

KÄRÄJÄT JA NIIDEN TOIMIHENKILÖT

Lakimääräisesti oli vuosittain istuttava kolmet kihlakunnankäräjät ja yhdet laamanninkäräjät. Luultavasti laamanninkäräjien epäsäännöllisyydestä oli aiheutunut tapa pitää vuodessa neljät kihlakunnankäräjät, nimittäin talvi-, kevät-, kesä- ja syyskäräjät. Käräjäpiirinä eli käräjäkuntana oli Savossa kuten Suomessa yleisesti hallintopitäjä. Tällainen oli käytäntö Savossa 1547, jolta vuodelta on vanhin säilynyt sakkoluettelo. Tosin yhdet käräjät on pidetty Mälkölän neljänneksessä. Jo 1549 tilanne oli käräjäkuntien osalta toinen. Talvi- ja kesäkäräjät istuttiin hallintopitäjittäin paitsi Juvalla, jossa ne pidettiin erikseen kahta eteläistä ja kahta pohjoista neljänneskuntaa varten. Juvan kahtiajako johtuu ilmeisesti siitä, että voutikuntien raja tähän aikaan leikkasi pitäjän kahtia. Kevät- ja syyskäräjät pidettiin sen sijaan neljänneskunnittain. Sakkoluettelojen mukaan pidettiin tällöinkin myös koko pitäjän käräjät, mutta tämä tarkoittanee vain sitä, että keskeisen neljänneksen käräjien yhteydessä käsiteltiin myös ne asiat, joissa osapuolia oli eri puolilta pitäjää tai joilla muuten oli laajempi merkitys.¹ Näinkin menetellen oli maakunnassa tällöin 22 käräjäpaikkaa, joista tosin jokin saattoi jäädä kierroksen aikana käymättä.

Neljänneskunnan käräjät eivät varmastikaan olleet oikeudenhoidon tarpeiden vaatimia, vaan syynä niiden pitämiseen oli kruunun taloudellinen etu. Käräjäkierroksen yhteydessä voitiin syötellä kruunun hevosia ja keräillä verosuorituksia. Tämä herätti tyytymättömyyttä. Lappeen kihlakunnassa oli juuri tämä seikka yhtenä syynä ns. Maunu Nyrhin kapinaan 1551–1553. Levotonta mielialaa esiintyi samaan aikaan Savossakin. Käräjäkinkeriin kuuluvien verotavaroiden suoritusta laiminlyötiin ja suoranaista kiusantekoakin tapahtui. Kun talvikäräjien aikaan ei toimitettu rehua, käräjävieraiden hevoset jäivät nälkään. Nuotanvetoa laiminlyötiin, pistipä joku nuoran piiloonkin, ja niin käräjäherrojen pöytään ei tuotu kalaa. Säämingissä tuomittiin kokonaista kolme neljänneskunraa sakkoihin nuotanvedon laiminlyönnistä. Pahana pidettiin sitäkin, että eräs talonpoika myi lohen, joka olisi soveltunut käräjäherrojen pöytään.²

Viimeisen kerran neljänneskumakäräjiä pidettiin tilivuonna 1555.³ Kustaa Vaasan Venäjän sodan aikana ne ehkä luonnostaankin lakkasivat, mutta niiden poistaminen kuului ilmeisesti myös tänä aikana toteutettuun Savon verouudistukseen.

Vanhan käräjäjärjestyksen aiheuttamaa kitkaa näkyi vielä Puumalan neljänneksessä 1556–1557. Siellä neljänneskuntamies sai sakot siitä, ettei pannut käräjäkapulaa kiertämään, ja koko neljännes syys- ja talvikäräjiltä pois jäämisestä. Pellosniemellä seuraavana vuonna eräs talonpoika kieltäytyi käräjäkapulan lähettämisestä. Koko Joroisten neljännestä ja yhtä kymmenestä Vesikansan neljänneksestä oli vielä 1559 sakotettava käräjäkyydin laiminlyömisestä. Tavinsalmella sakotettiin vain kyytinimismiestä. Käräjäkyyti ei ollut ongelmaton asia myöhemminkään. Niinpä Tavinsalmella Paavo Tahvanainen otti käräjillä 1563 hevosen voudin reen edestä ja ratsasti tiehensä.⁴ Suurin piirtein tilanne rauhoittui Jesper Sigfridinpojan lainlukijakautena. Käräjiä pidettiin hänen aikanaan normaalisti neljät vuodessa, ja käräjäkuntana oli jälleen hallintopitäjä. Vanhaa muistia pidettiin kuitenkin varsin usein Juvan pitäjän pohjoisosaa varten omat kesäkäräjät Joroisissa. Tämä käytäntö jatkui 1580-luvulle saakka.⁵

Neljät vuotuiset käräjät on pyritty pitämään vielä Jesper Sigfridinpojan jälkeen 1560-luvun lopulla. Käräjien säännöllinen rytmi katkesi 1566 keväisten laamanninkäräjien jälkeen, kun sekä lainlukija että varsinainen tuomari kuolivat, mutta marraskuussa kiersivät entisen ja uuden tuomarin lainlukijat perätysten toinen pitämässä kesä-, toinen syyskäräjiä.⁶ Venäjän sodan puhjettua neljien vuotuisten käräjien rytmi häiriytyi. Vuonna 1571 pidettiin yhdet ainoat käräjät.⁷ Vuosina 1573–1574 kierroksia oli enää kaksi vuodessa. Sen jälkeen pidettiin parina vuonna kolmet käräjät vuodessa, mutta sotatilanteen vaikeutuessa oli taas tyydyttävä kaksiin. Jonakin kriisivuonna, kuten 1593, näyttää pidetyn vain yhdet käräjät.⁸ Nuijasodan aikana 1597 pidettiin Pien-Savossa yhteiset talvikäräjät 15.3. ja sen jälkeen kaikissa pitäjissä kesäkäräjät (Säämingille ja Rantasalmelle kuitenkin yhteiset) ja Suur-Savossa syyskäräjät, joten kahdet käräjät vuodessa saatiin silloinkin pidetyiksi. Nuijasodan jälkeisenä vuonna 1598 on Pien-Savossa pidetty vain Rantasalmen ja Säämingin yhteiset talvikäräjät, mutta Tavinsalmi jäi nähtävästi käymättä. Muuten pidettiin kahdet vuotuiset käräjät. Vaikeuksista huolimatta tämä onnistui seuraavana kriisivuonnakin, kuitenkin niin että käräjäkuntia yhdistelemällä talvikäräjiä pidettiin vain neljässä paikassa ja kesäkäräjiä viidessä.⁹

Kaksien vuotuisten käräjien rytmiä noudatettiin myös Kaarle herttuan valtakauden alkuvuosina. Herttua oli määrännyt 1598 antamassaan oikeudenkäyntisäännössä pidettäväksi kolmet vuotuiset käräjät, nimittäin talvella, keväällä ja syksyllä, ja sama vaatimus lakimääräisistä käräjistä toistettiin 1602 Suomea varten annetussa voutisäännössä. Sen noudattaminen tuotti kuitenkin vaikeuksia. Nälkävuodelta 1602 on tallella talvikäräjien pöytäkirja vain kolmesta pitäjästä eikä sakkoluetteloitakaan tunneta. Seuraavana talvena pidettiin yhteiset laamannin- ja kihlakunnankäräjät kahdessa paikassa, Savonlinnassa Pien-Savoa ja Moisiossa Suur-Savoa varten. Toinen käräjäkierros tehtiin kumpanakin vuonna syksyllä. Tuomiokirjan loppuun liitettiin pitäjänmiesten antama todistus, jossa puolustellaan kesäkäräjien pitämättä jäämistä. Ne oli kyllä kutsuttu koolle, mutta rahvas ei ollut saapunut. Syynä tähän oli köyhyys, sairaus ja nälänhätä, joka monien kohdalla oli johtanut kuolemaan. Vedottiin myös pitkiin käräjämatkoihin, jotka voivat olla jopa 10–20 peninkulmaa. Moitteita herttuan määräyksen rikkomisesta on ilmeisesti pelätty.¹⁰ Vasta 1606 voitiin pitää kolmet käräjät. Vuosikymmenien taitteessa häiritsi taas uusi sota oikeudenhoidon säännöllistä menoa. Vuonna 1610 kaikki käräjät jäivät Suur-Savossa tyystin pitämättä sotaväen liikehdinnän vuoksi, ja 1613 jäivät toiset käräjät samasta syystä pois. Vuonna 1614 vihollisen hyökkäys ja nostoväen kokoaminen esti käräjien pidon Säämingissä. Seuraavana vuonna selitettiin, että laamanninkäräjien myöhäisyys oli viivyttänyt Suur-Savon talvikäräjiä niin, että ne lopulta jäivät kokonaan pitämättä.¹¹

Aikakauden lopulla pyrittiin siis pitämään kolmet kihlakunnankäräjät vuodessa, vaikka siinä ei aina onnistuttu. Neljästä kierroksesta olivat jääneet pois kesäkäräjät, jotka olivatkin talonpojille kiireisenä työaikana hankalat.

Käräjäkierrosten määrän ohella oli tilapäistä vaihtelua käräjäkuntien rajoissa. Juvalla pidettiin verraten pitkään kesäkäräjiä erikseen Joroisten ja Vesikansan neljänneksiä varten Joroistenrannassa. Juvan ja Koikkalan neljänneksen käräjät olivat silloin joko Partalassa tai Koikkalanrannassa. Kesäisten vesitieyhteyksien tuottama etu pitkitti tätä käytäntöä. Tavallisempaa kuin käräjäkunnan jako oli kuitenkin kahden pitäjän käräjien tilapäinen yhdistäminen. Etelä-Savon kummankin pitäjän käräjiä pidettiin yhdessä Mikkelin tienoilla ja Pien-Savon pitäjien käräjiä Savonlinnassa. Niin meneteltiin varsinkin jos laamanni oli mukana käräjillä.

Käräjät voitiin toisinaan pitää vieraan pitäjän alueella. Tavinsalmelle tuomarit eivät aina vaivautuneet, vaan saattoivat pitää tämän pitäjän käräjät Joroisissa tai Varkaudessa, jotka kumpikin olivat Rantasalmen hallintopitäjän alueella. Ranta­salmen käräjät pidettiin taas joskus Savonlinnassa erillisinäkin, ei ainoastaan Säämingin käräjiin yhdistettyinä.¹²

Käräjäpaikkaa ei useinkaan lähteissä mainita, mutta normaalisti se oli nimismiestalo. Varsinkin Kustaa Vaasan kartanokokeilun kaudella käräjiä pidettiin kuninkaankartanoissa. Joskus niitä pidettiin pappiloissakin, kuten Kuopiossa 1568. Säämingin käräjät olivat toisinaan Savonlinnan Tallisaaressa. Varsinkin oikaisu- ja laamanninkäräjät ja muut Pien-Savon pitäjien yhteiset käräjät sijoitettiin mielellään linnaan. Sitä varten rakennettiin Savonlinnaan 1600 suuri käräjätupa, luultavasti Tallisaareen.¹³

Käräjät kutsuttiin koolle käräjäkapulalla. Kihlakunnantuomari Arvid Stålarm kehotti talvella 1599 linnanpäällikköä panemaan kapulan liikkeelle kahden viikon kuluttua, mutta antoi itse kierroksesta vain sen ohjeen, että aloitetaan Tavinsalmelta linnanpäällikön määräämässä paikassa. Käräjät alkoivat noin kuukauden kuluttua tämän käskyn antamisesta, joten hälytysaikaa jäi pari viikkoa.¹⁴

Laamanninkäräjistä on tietoja vain silloin tällöin. Laamanni tai hänen sijaisensa liikkui Savossa yleensä talvisin yhdessä kihlakunnantuomarin kanssa. Silloin kihlakunnankäräjistä tuli myös laamanninkäräjät. Tietenkin oli mahdollista pitää niistä eri pöytäkirjaa. Edellä mainittu Klaus Flemingin laamanninkäräjäkierros kevättalvella 1566 oli kihlakunnantuomarin puuttuessa poikkeuksellinen, mutta ei aivan ainutlaatuinen. Esimerkiksi talvella 1579 alilaamanni Lauri Torsteninpoika Ram ehti lainlukijan matkaan käräjäkierrokselle Suur-Savoon, mutta piti Pien-Savoa varten erilliset laamanninkäräjät Savonlinnassa, koska lainlukija oli jo käynyt näissä pitäjissä. Samoin Klaus Åkenpoika Tott kiersi 1582 Suur-Savossa vasta kihlakunnankäräjien jälkeen.¹⁵ Kun Tott 1578 ilmoitti Savonlinnan päällikölle nimityksestään laamanniksi, hän oletti rahvaan valittavan, ettei laamanninkäräjiä ollut riittävän usein pidetty, ja neuvoi vastaamaan, että niitä nyt pidettäisiin ja jokainen saisi oikeutta Ruotsin lain mukaan. Samalla Tott tiedusteli, miten laamanninvero oli maksettu, joka vuosi vai joka kolmas vuosi vai miten. Tämä viittaa laamanninviran hoidossa kolmivuotiskiertoon, jonka sitten Kustaa II Aadolf oikeudenkäyntijärjestyksessään 1614 vahvistikin.¹⁶ Edellä mainittu 1615 annettu selitys kihlakunnankäräjien viivästymisestä viittaa siihen, että uuden oikeudenkäyntijärjestyksen voimaantultua laamanninkäräjät on pyritty pitämään erillisinä, mikä aikaisemmin oli ollut poikkeuksellista.

Käräjille osallistuminen oli velvollisuus. Pellosniemen talvikäräjillä 1549 sakotettiin talonpoikia, jotka olivat lähteneet Viipuriin ennen käräjiä, ja Vesulahden Norolan neljänneksen kesäkäräjillä niitä, joilla oli ollut ennen käräjiä kiire lähteä kaukoniityilleen heinäntekoon.¹⁷ Tavallisesti tyydyttiin kuitenkin sakottamaan vain sellaisia, jotka olivat jättäneet noudattamatta käräjähaasteen. Haastemiehenä toimi neljänneskuntamies, mutta kantajalla oli lain mukaan oikeus jättää haaste itsekin todistajien läsnäollessa. Käräjähaasteen laiminlyöjien määristä voi päätellä jotakin kansan suhtautumisesta käräjiin, mutta mikään ehdoton mittari se ei ole. Määrä voi näet olla korkea vain, jos haastettujen määrä on suuri. Niin oli tavallisesti asianlaita silloin kun kruunu kovisteli joukkohaastein yhteiskunnallisten velvollisuuksien laiminlyömisestä. Jesper Sigfridinpoj an lainlukijakaudella oli yli 20 haastettua jäänyt pois Tavinsalmen kesäkäräjiltä. Sama oli tilanne vuoden 1565 kevätkäräjilläJuvalla ja Vesulahdella, ja niskoittelijoiden määrä oli verraten korkea Säämingissäkin. Uuden sodan puhjettua oli useiltakin käräjiltä jäänyt pois parikymmentä haastettua. Vuoden 1574 talvikäräjillä Vesulahdella sakotettiin peräti 35 ja Säämingissä 30 käräjähaasteen laiminlyöjää. Sota-ajan oloissa käräjät olivat menettämässä tehoaan kurikeinona.¹⁸

Erityisen poikkeuksellinen tilanne oli nuijasodan jälkeisenä syksynä. Rahvas oli haluton sekä veronmaksuun että käräjille. Lainlukijalle sanottiin: »Sinun käräjäsi eivät ole minkään arvoiset.» Tämä on hyvin ymmärrettävää, sillä juuri käräjillä oli kansaa tarkoitus taivutella kuuliaisuuteen kuninkaallista esivaltaa kohtaan, ja herttuan puolueen propaganda veti toiseen suuntaan.¹⁹ Stålarmin pitämien käräjien sakkoluetteloissa ei kuitenkaan ole moniakaan sakkoja käräjähaasteen laiminlyönnistä. Osanotto saattoi kuitenkin olla verraten vaatimaton, sillä haastettujen määräkään ei ehkä ollut suuri. Uuden vuosisadan puolella on Vesulahden syyskäräjillä 1602 tuomitut 12 talonpoikaa korkein määrä käräjähaasteiden laiminlyöjiä.²⁰

Käräjiä suojeli erityinen kuninkaanrauha, jonka loukkaamisesta voitiin tuomita 40 markan sakkoon. Siitä huolimatta käräjärahvaan käytös ei ollut ollut aina parasta lajia. Tappelu saattoi syntyä jo käräjämatkalla.²¹ Varsinkin aikakauden alkupuolella tuomittiin hyvin usein 3 markan sakkoon käräjämetelistä. Eräskin juvalainen oli käräjillä uhannut ampua hengiltä toisia talonpoikia. Kapinaa tämä ei vielä ollut, vaan pikemminkin jo käräjillä koettujen vastoinkäymisten aiheuttama reaktio, johon varmaan ylenmääräisellä oluen juonnilla oli usein osuutensa. Pahempilaatuinen oli jo Antti Luostarisen käytös Säämingin käräjillä 1555; hän sai sakkoa 40 markkaa linnanpäällikön vastustamisesta ja 3 markkaa käräjämetelistä. 1600-luvun alussa käräjärahvaan käytös oli ilmeisesti parantunut. Käräjämetelistä ei ollut enää tarpeen tuomita, mutta mahdollisesti »herjasanoista oikeuden edessä» annettu tuomio tarkoittaa samaa.²²

Selvä käräjärauharikos oli oikeustilaisuuteen saapumisen väkivaltainen estäminen. Siitä tuomittiin peräti 40 markan sakko.²³ Yhtä suuri rikkomus oli puuttuminen toisen puheeseen ja perusteeton asianomistajaksi ryhtyminen.²⁴ Näitäkään rikkomuksia ei esiinny enää uuden vuosisadan puolella.

Käräjien toimihenkilöistä olemme edellä tutustuneet tuomareihin. Jokseenkin yhtä tärkeä oli kruununhallinnon edustus. Vanhimpien tuomiokirjojen mukaan linnanpäällikkö oli lähes aina mukana. Vain poikkeustapauksissa hänet korvasi alempi linnanpäällikkö tai vouti. Linnanpäällikön mukana saapui käräjille linnan huovijoukko. Niinpä Rantasalmelle linnanpäällikkö Eerik Arvidinpoika Stålarm saapui 1566 mukanaan 24 miestä, kun taas lainlukijan seurueeseen kuului 3 miestä. Linnanpäällikön tehtävä käräjillä oli hyvin tärkeä varsinkin maanomistusta ja verotusta koskevia kysymyksiä käsiteltäessä. Sen ohessa hän hyvin pitkälle käytti kuninkaan armahdusvaltaa alentaen melkein säännöllisesti sakkoja.²⁵ Voudin mukanaoloa vanhimmat tuomiokirjat ja sakkoluettelot eivät pidä tarpeellisena mainita silloin, kun linnanpäällikkö itse oli läsnä, mutta edellä todettu käräjäkuntien mukautuminen voutikuntajakoon osoittaa, että hän oli käräjillä mukana. Hänet mainitaan säännöllisesti 1560-luvun lopulta lähtien sakkoluetteloissakin, vieläpä käräjien varsinaisena pitäjänä. Linnanpäälliköt alkoivat näihin aikoihin rajoittaa mukanaolonsa yhteen käräjäkierrokseen vuodessa. Tällainen on tilanne 1600-luvun alusta säilyneiden tuomiokirjojen valossa. Vouti oli säännöllisesti mukana, linnanpäällikkö harvemmin, mutta ainakin yhdellä käräjäkierroksella vuodessa.

Vouti valvoi käräjillä kruunun etua. Nimismiehen tehtävänä oli käräjien ulkonaisista puitteista huolehtiminen, eikä hänen lainmukainen toimintansa syyttäjänä näy lähteestä. Vuodesta 1586 uuden vuosisadan alkuun nimismiehet ovat useimmiten sinetillään varmistaneet sakkoluettelon, mutta sittemmin on lainlukijan varmennusta pidetty riittävänä.²⁶

Vuosina 1597-1599 on akkoluettelon varmentanut käräjäkirjuri Eerik Mikaelinpoika (Sölfverarm), joka oli kihlakunnantuomari Arvid Stålarmin palveluk­sessa.²⁷ Tämä ammattikunta jää muuten kokonaan tuntemattomaksi. Eerik Mikaeliopoika, joka myöbemmin kobosi knaappiaateliin, taimi jo 1601 tilapäisesti lainlukijaoa ja päätti lopulta monipuolisen uransa alilaamannina. MahJollisesti joku muukin lainlukija on aloittanut uransa käräjäkirjurina.

Tärkeä tehtävä käräjillä oli 12-miehisellä lautakunnalla. Lautamiehen tehtävä ei vielä tänä aikana ollut sellainen pitkäaikainen luottamustoimi kuten myöhemmin. Lautakunta, jonka tuli aina olla täysilukuinen, pantiin kokoon käräjille saapuneista talonpojista. Vuosilta 1559–1565 säilyneistä tuomiokirjoista ja sakkoluetteloista olemme laskeneet kahden pitäjän, Vesulahden ja Säämingin, eniten käytetyt lautamiehet. Vesulahdelta mainitaan sanottuna aikana 24 puhdasta pitäjänlautakuntaa. Juntti Rämänen on istunut niissä lautamiehenä 18, Lauri Leinonen 17, Antti Härkönen 16 ja Juntti Moilanen 15 kertaa. Säämingistä tunnetaan vastaavalta ajalta 18 lautakunnan jäsenet. Niissä Olli Halonen, Lauri Kaiponeo ja Paavo Pöllänen ovat istuneet 8 ja Pyörni Kietäväinen 7 kertaa. Suhteellisen ahkerasti käytettyjä lautamiehiä oli siis varsinkin Vesulahdella, mutta lautakunta ei suinkaan ollut kiinteä.

Vuosilta 1602–1608 tunnetaan vain seitsemän puhdasta Vesulahden pitäjänlautakuntaa. Niissä kaikissa on kolme yhteistä jäsentä, Paavo Kovanen, Paavo Asikainen ja Antti Laarikainen. Muutenkin hajaanto on jo pienempi kuin puoli vuosisataa aikaisemmin. Säämingistä tunnetaan vastaavalta ajalta 13 lautakuntaa. Niistä Olli Seppänen on ollut jäsenenä kaikissa paitsi yhdessä sekä Rossi Partanen ja Lauri Miikkulainen yhdeksässä. Lautakunnan kiinteys on lisääntynyt, mutta keskimäärin on tänä kautena kukin lautamies istunut vain kaksi kertaa. Tutkimuksessa ilmaistu käsitys, että lautakunta oli varsin kiinteä elin ja samat lautamiehet istuivat vuosikymmeniä, pätee vasta myöhempänä aikana.²⁸ Kuitenkin oli jo erityisen arvostettuja lautamiehiä. Kovanen ja Seppänen määrättiin hyvin usein myös katselmusmiehiksi.

Lautamiesten vaali oli periaatteessa pitäjänmiesten asia, mutta sen toimittamisesta enempää kuin lautakunnasta pois sulkemisestakaan ei ole tältä ajalta Savosta tietoja. Lautamiesten tuli olla arvostettuja, kohtalaisen vakavaraisia talonpoikia. Savon pitäjien lautakunnissa tavataan kuitenkin myös nimiä, joita ei löydy samanaikaisista maakirjoista; ilmeisesti he ovat arviokuntien osakkaita. Lautamiehiä pyrittiin ottamaan pitäjän eri kulmilta. Poikkeuksellisesti lautamiehen kotikylä, minkä merkitsemistä sukunimien vuoksi muuten pidettiin tarpeettomana, on mainittu useiden lautamiesten kohdalla Pien-Savon talvikäräjillä 1574. Tällöin Rantasalmen lautakunnassa istui miehiä mm. Asikkalasta, Osikonmäeltä, Keriharjusta, Kolkontaipaleelta, Voinsalmelta ja Harjurannasta, Tavinsalmen lautakunnassa Saamaisista, Savilahdesta, Tervasalosta, Iisalmelta ja Kolehmalasta.²⁹

Lautamiesten arvostukseen vaikutti tietenkin se, että lautakuntia tarvittiin tavattoman paljon varsinkin sinä aikana, jolloin pidettiin vielä neljänneskuntien käräjiä. Tällöinhän jo yhdellä käräjäkierroksella oli 22 lautakuntaa ja lisäksi vielä 6 pitäjänlautakuntaa. Tällöin yhden käräjäkierroksen aikana tarvittiin noin 250–300 lautamiestä. Erityisen arvostettu luottamustoimi ei lautamiehen tehtävä tällöin voinut olla.

Vihdoin oli suuri määrä hallinnollisia lautakuntia. Ei ainoastaan veronpanossa, vaan vuosittaisessa maakirjan laadinnassa oli neljänneskunnan lautakunta, ja papinveron kantaa valvova lautakunta voi olla siitä osittain poikkeava. Näin ollen vähintään 50 miestä pitäjästä oli vuosittain erilaisten lautakuntien jäseninä. Tällaiset tehtävät olivat eräänlainen kansalaiskoulu, joka totutti paikallisyhteisön asioiden hoitoon.

Lautamiehiin läheisesti verrattavia ovat ne katselmusmiehet, joita jokaisilla käräjillä asetettiin varsin runsaasti etenkin maariidoissa, mutta myös mm. perinnönjakoa varten. Ne erosivat kuitenkin lautakunnista sikäli, että ne olivat kummankin asianosaisen puoleksi määräämiä. Katselmusmiehinä oli sitä paitsi varsinkin 1600-luvun puolella usein vouti, nimismies jopa lainlukijakin, jota vastoin lautakunta oli aina talonpoikainen. Katselmusmiesten ratkaisu oli periaat­teessa vain todiste, jonka arvo punnittiin käräjillä, mutta usein asiaa ei enää tuotu uudestaan käräjille, vaan ratkaisu jäi lopulliseksi. Vielä 1560-luvulla oli tavallista asettaa 6- tai jopa 12-jäseninen katselmusmieskunta käräjälautakunnan malliin. Ellei katselmuksen perusteella annettu tuomio tyydyttänyt, voitiin vedota kihlakunnankatselmukseen, jossa oli tavallisesti 24 miestä eri pitäjistä.³⁰ Tällainenkin katselmusmiehistö voitiin asettaa tavallisilla käräjillä. 1600-luvun alussa suurista katselmuskunnista on luovuttu ilmeisesti kustannussyistä. Tavallisesti määrättiin tehtävään vain kaksi tai neljä miestä.

Lautakunnan samoin kuin katselmusmiesten oikeudelliseen tehtävään palaamme tuonnempana todistuskeinojen yhteydessä.

Luottamusmiesten asema ei aina ollut kadehdittava, sillä oikeudessa tappiolle joutuneet saattoivat purkaa kiukkunsa heihin. Juvalla sakotettiin 1588 erästä talonpoikaa siitä, että hän sanoi lautamiehiä valehtelijoiksi. Säämingissä taas veljesten välisessä maariidassa häviölle joutunut osapuoli 1606 »torjui katselmusmiehet pilkkasanoin» ja sai siitä lisäsakot.³¹ Tällaiset yksityistapaukset eivät muuta sitä vaikutelmaa, että käräjärauha oli kohentumassa ja käräjien arvovalta nousussa aikakauden loppua kohti.

KÄRÄJÄT OIKEUDENHOIDON JA HALLINNON VÄLINEINÄ

Menneiden aikojen oikeudenhoidosta puhuttaessa ajatellaan tavallisesti rikollisuutta. Tämä johtuu siitä, että varhaisimmat tiedot tuomioistuinten toiminnasta – yksityisiä tuomiokirjeitä lukuun ottamatta – ovat saatavissa sakkoluetteloista. Säännölliset tuomiokirjasarjat alkavat maassamme vasta niihin aikoihin, jolloin Turun hovioikeus perustettiin, 1620-luvun alkuvuosista.

Savon osalta tilanne on toisenlainen. Vanhoja keskiaikaan saakka palautuvia tuomiokirjeitä täältä ei ole tallella kuten Länsi-Suomesta. Niille lienee ruvettu antamaan suuremmassa määrin arvoakin vasta 1500-luvun puolella, jolloin maanomistus sai vakiintuneet muotonsa. Uuden ajan alkupuolella tuomiokirjeitä oli jo talonpojillakin; mm. vanhimmissa tuomiokirjoissa niihin vedotaan kymmenkunta kertaa. Ne jäävät enimmäkseen maininnan varaan. Vanhimmat sanamuotoaan myöten tunnetut – nekin vain kopioina – ovat Antti Korpin antama laamanninkirje vuodelta 1562 ja Juhana Laurinpojan antama kihlakunnan tuomiokirje vuodelta 1576.¹ Tällaisille asiakirjoille annettiin oikeudessa suurempi todistusvoima kuin suupuheille, mutta niiden hankkiminen maksoi, ja savupirteissä ne säilyivät huonosti.

Tästä huolimatta tietomme Savon oikeusoloista 1500-luvulla ovat paljon paremmat kuin keskimäärin muista maakunnista. Tämä johtuu siitä, että meille on säilynyt tutkimusaikakaudeltamme kaksi tuomiokirjakokonaisuutta, toinen vuosilta 1559 ja 1561–1565, toinen vuosilta 1602–1603 ja 1606–1608. Niistä saamme ikäänkuin kahtena suunnilleen seitsemän vuoden pituisena poikkileikkauksena kuvan kaikista Savon käräjillä käsitellyistä asioista eikä pelkästään niillä tuomituista sakoista. Sakkoluetteloita on kruunun tileissä melkein aukottomana sarjana vuodesta 1547 alkaen.

Säilyneet tuomiokirjat käsittävät 69 istuntoa. Ne osoittavat, että käräjillä käsiteltiin kuten nykyisinkin hyvin monenlaisia asioita, rikosasioiden ohella riita-asioita ja vapaaehtoiseen oikeudenhoitoon kuuluvia ilmoitusasioita. Tämän lisäksi niillä oli jossakin määrin myös hallinnollisia tehtäviä. Vanhimmista, nyttemmin painettuina julkaistuista tuomiokirjoista vuosilta 1559–1565 on laskettu 1706 rikosasiaa. Olemme laskeneet samoihin tuomiokirjoihin sisältyvän 985 riita- ja ilmoitusasiaa sekä 7 kuulutusta. Tämän tuomiokirjan sisältämistä 2698 asiasta on rikosasioita 63 %. Tosin rikosasioiden erottaminen muista ei käy aivan mutkattomasti, sillä niihin lasketuista on toista sataa sellaista, jotka oikeastaan olivat riita-asian luontoisia, mutta joiden yhteydessä myös sakotettiin esimerkiksi aikaiemman tuomion loukkaamisesta. Joka tapauksessa enemmistö käräjillä käsitellyistä asioista oli rikoksiin liittyviä.

Vuosilta 1602–1608 säilyneissä tuomiokirjoissa, jotka käsittävät 57 istuntoa, on 325 rikosasioissa annettua tuomiota ja 12 välipäätöstä, siis kaikkiaan 33 7 rikosasiaa. Riita- ja ilmoitusasioita on 876, jota paitsi käräjillä on käsitelty 11 kertaa hallintoasioita tavallisesti julistamalla kuulutuksia. Kaikkiaan asioita on siis 1212, alle puolet siitä, mitä sisältyi suunnilleen yhtä pitkän jakson käsittäviin tuomiokirjoihin puoli vuosisataa varhaisemmalta ajalta. Suurin muutos on tapahtunut käsiteltyjen asioiden laadussa. Rikosasioita on enää 28 %, siis vähän yli neljännes. Tätä muutosta ei voida pohtia yksinomaan rikollisuutta koskevana kysymyksenä, johon palaamme tuonnempana. On syytä ottaa huomioon se muutos, joka on tapahtunut käräjien luonteessa.

Uuden ajan alkupuolen käräjillä oli kiinteä yhteys hallintoon. Linnanväen ja hevosten ylläpidossa oli keskiaikaiseen tapaan kiertelevä »ruokaruotsi» vielä tärkeä. Tästä aiheutuivat tiheät käräjäkierrokset ja neljänneskuntakäräjät, joiden aiheuttamasta tyytymättömyydestä edellä on ollut puhetta. Kruunulle käräjät olivat muutenkin tärkeitä. Siellä tuomittiin rangaistukseen erilaisten työsuoritusten laiminlyöjiä ja suoritettiin veronpanon kontrollia saattamalla vastuuseen kruununmaan luvattomia käyttäjiä. Savon vanhimmissa tuomiokirjoissa hallinnolliset asiat koskevatkin kruunun ja kirkon vero- ja työsaatavien perimistä ja varsinkin kyyditysten järjestelyä. Käräjillä voitiin esivallan tahto ilmoittaa kansalle, ja sanoma meni perille, varsinkin jos sitä tehostettiin uhkasakolla. Niskurit voitiin samalla tuomita rangaistukseen.²

Edellä esitetystä on käynyt selville, että kruunu ilmeisesti olosuhteiden pakosta antoi periksi käräjien lukumäärää koskevassa kiistassa. Se johtuu aivan selvästi sodan vaikutuksesta. Käräjiä ei pystytty pitämään yhtä tiheään kuin ennen eikä se ehkä ollut samassa määrin tarpeellistakaan. Ratsuväen muonitus oli nyt aivan toisenkokoinen ongelma kuin rauhan aikana, eikä muutaman kymmenen huovin kiertely käräjillä siinä paljon auttanut. Työveroillakaan, joiden suoritusta oli valvottu käräjillä, ei ollut entistä merkitystä, koska kruunu turvautui enemmän rahana ja luonnontuotteina kannettuihin apuveroihin. Sakot eivät verojen ja suoritusten perimisessä olleet enää yhtä tehokas kruunun piiska kuin ennen. Talonpojan selkä oli jo katkeamassa eikä kantokyky parantunut siitä, että rästien päälle paiskattiin vielä sakot. Oikea keino oli autioiden jälleenasuttaminen ja siinä auttoi paremmin lempeys kuin kovuus. Edellä on kruunun asutuspolitiikkaa kuvattaessa selvitetty, minkä aseman käräjälautakunta sai rästitutkinnoissa. Käskynhaltija ja laamanni Klaus Åkenpoika Tott kehotti 1588 Suur-Savon voudille Henrik Vilpunpojalle lähettämässään kirjeessä ottamaan varteen talonpoikien köyhyyden ja hankkimaan käräjillä todistuksia kihlakunnan tuomarilta, papeilta ja muilta hyviltä miehiltä verohelpotuksia varten. Autioluettelot samoin kuin rästien poistoluettelot vahvisti useimmiten kirkkoherra nimismiesten ja lautakunnan kanssa, koska hän oli lähempänä kuin lainlukija. Käräjillä niitä ei liene säännöllisesti tarkastettu. Sen sijaan käräjillä on annettu yksittäisiä todistuksia mm. tulipalosta tai petojen tuottamasta vahingosta kärsineille. Niiden perusteella voitiin myös myöntää helpotuksia. Niinpä Pien-Savossa myönnettiin vuonna 1600 verohelpotuksia kaikkiaan 67 talonpojalle yhteensä 106 viljatynnyrin arvosta, ja ainakin osa asioista tutkittiin käräjillä.³

Uuden vuosisadan alkupuolelta säilyneissä tuomiokirjoissa on varmaan tärkein hallinnollinen asia autiotilojen asuttaminen ja sen ehdot. Se on merkitty tuomiokirjaan neljä kertaa, mutta on varmaan useasti kuulutettu kaikissa pitäjissä. Etelä-Savon käräjillä luettiin 1608 kuulutus, joka aikaisempia säännöksiä selventäen kielsi tilojen pirstomisen ja elinkelvottomaksi tekemisen maankauppoja tehtäessä. Juvalla julistettiin sakon uhalla paikallinen oluenmyyntikielto kirkon mäellä. Nytkin on sekä papinveroja että kruunun työsuorituksia koskevia kuulutuksia, mutta vähemmän kuin puoli vuosisataa aikaisemmin. Poliittisestikin tärkeä on Säämingin syyskäräjillä 1607 toimeenpantu apuveroja koskeva tutkinta. Rantasalmen talonpojat olivat valittaneet kuninkaalle monista apuveroista, joita heidän maksettavakseen oli pantu, ja saaneet vastaukseksi, että heidän oli vakinaisen veron lisäksi suoritettava vain kuukausirahat, jotka voitiin maksaa Lappeenrantaan vietävinä luonnontuotteina. Tämän johdosta selvitettiin käräjillä, että apuveroja oli koko joukko muitakin, mutta ne kaikki perustuivat laillisiin suostuntoihin.⁴

Kun käräjillä käsitellyt hallinnolliset asiat vanhempien tuomiokirjojen mukaan olivat järjestään sellaisia, että niissä talonpoikaa piiskattiin yhä uusiin suorituksiin, oli uuden vuosisadan puolella joukossa sellaisiakin, jotka lupasivat hänelle helpotuksia. Tämä vaikutti varmaan käräjien ilmapiiriin.

Riita- ja ilmoitusasioita on edellä esittämämme tilaston mukaan jälkimmäisellä 7-vuotiskaudella lähes yhtä paljon kuin edellisellä huolimatta siitä, että käräjätilaisuuksien lukumäärä on vähentynyt. Suhteellisesti muutos on varsin suuri. Kun siviiliasioita ennen oli vain runsas kolmannes, niitä nyt on lähes kolme neljännestä. Tämä jos mikä kuvaa käräjien luonteen muuttumista. Ne eivät 1600-luvun alussa enää yksipuolisesti ole rikosten selvittelypaikka.

Siviiliasioista ovat erilaiset maanomistusta ja maankäyttöä koskevat asiat enemmistönä. Koska tämänluontoiset asiat samalla valaisevat taloutta ja kansankulttuuria, käsittelemme tämän aineiston muissa yhteyksissä lukuunottamatta siviiliprosessia, jota kosketellaan tässä luvussa tuonnempana. Tässä yhteydessä otamme esille ainoastaan siviiliasioiden määrään liittyvän kysymyksen, olivatko talonpojat velvollisia tuomaan näitä asioita käräjille. Muutamia tähän suuntaan viittaavia merkkejä on aineistossamme. Säämingissä tuomittiin 1560 40 markan sakko talonpojalle, joka oli ilman lakia ja oikeutta tehnyt sovinnon veljensä kanssa. Tässä saattaisi vielä olla kyseessä rikosasia, joissa salaiset sopimukset olivat jyrkästi kiellettyjä. Pellosniemellä tuomittiin kuitenkin 1579 Antti Lintunen 40 markan sakkoon siitä, että hän oli ilman lakia ja oikeutta eronnut isästään, ja ilmeisesti kaksi veljestä samoin laittomasta erosta. Tavinsalmella annettiin 1588 neljä samanlaista sakkotuomiota siitä, että tila oli ilman laillista tuomiota jaettu moneen osaan. Laiton tilan silpominen oli vanhastaan kiellettyä, mutta lähinnä verokykyisyyden säilyttämiseksi. Nyt tähdättiin ensi sijassa yksityisiä sovintojakoja vastaan. Maanjaot oli vahvistettava käräjillä, jotta ne olisivat kruunun kirjoissa ja kansissa. Samalla linjalla on sittemmin Kaarle herttuan oikeudenkäyntisääntö, joka arvostelee oluttuvissa tehtyjä laittomia maankauppoja, vedonlyöntejä ja panttauksia.⁵

Kruunun taholta on siis ollut painetta siviiliasioiden tuomiseen oikeuden käsiteltäviksi. Pääasiallisena syynä näiden asioiden tasaiseen esiintymiseen käräjillä on kuitenkin oikeusturvan tarve, joka pikemminkin kasvaa yhteiskunnan kehittyessä monipuolisemmaksi ja naapuruussuhteiden tullessa läheisemmiksi.

Tutkimuksessakin 1500-luvun oikeuslaitosta on käsitelty lähinnä rikosten näkökulmasta, mikä pääasiallisesti johtuu siitä, että useimmista maakunnista on tallella vain sakkoluetteloita. Tämä näkökulma on yksipuolinen. Rikosasioiden osuus käräjillä on pienenemässä sekä absoluuttisesti että suhteellisesti. Syitä siihen on paljon pohdittu, mutta sitä ei näytä kytketyn käräjätilaisuuksien lukumäärän vähenemiseen, kenties sen vuoksi, että ne eivät Länsi-Suomessa vähentyneet yhtä jyrkästi kuin Savossa ja Karjalassa.

Käräjät olivat paitsi lakitupa myös tietyissä rajoissa paikallishallinnollinen elin. Pitäjänkokousten rinnalla käräjät ovat paikallisen itsehallintomme juuri. Savossa näitä itsehallinnon aineksia on vielä 1500-luvulla varsin vähän havaittavissa. Käräjillä hoidettu paikallishallinto palveli kruunun intressejä ja oli sen ohjauksessa. Kuitenkin on käräjillä päätetty jopa seurakunnallisista asioista. Säilyneen aineiston valossa käräjät ovat tänä aikana tärkeämpi paikallishallinnon väline kuin pitäjänkokoukset. Kirkkoa koskevien asioiden ohella sukeltaa aikakauden lopulla yhteisöllisenä asiana esiin paloapu, joka perustui maanlaiti määräykseen. Teistä ja silloista piti huolta kruunu. Monissakin yhteyksissä, kuten kyyditysten järjestelyssä, pantiin luottamusmiehet ja eritoten alinta paikallistasoa edustavat kymmenesmiehet vastuuseen siitä, ettei esivallan määräyksiä ollut noudatettu.

RIKOLLISUUS JA SEN TORJUNTA

Rikoksista on sakkoluetteloiden johdosta käytettävissä lähes aukoton aineisto vuodesta 1547 aikakauden loppuun. Sakkoluetteloiden lyhyet ilmaisut eivät kuitenkaan anna yksityiskohtaisempaa kuvaa rikoksen luonteesta. Vaikka vanhimmat tuomiokirjatkin ovat varsin lyhytsanaisia, ne ovat lähteinä antoisampia jo siitäkin syystä, että ne käsittävät myös asiat, joista ei tuomittu sakkoja. Vielä 1600-luvun alun tuomiokirjoissakin tyydytään useimmiten vain toteamaan, mihin maanlain määrittämään lajiin rikos kuuluu, mutta parissa henkirikosta koskevassa asiassa on jo sivukaupalla tutkinta-aineistoakin. Niistä saa käsityksen tapahtuman olosuhteista ja myös rikosprosessissa tapahtuneesta kehityksestä.

Uusimmassa oikeushistoriallisessa tutkimuksessa on pohdittu rikollisuuden määrää ja laatua eri aikakausina. Lähinnä vertailumielessä on silloin otettu mukaan myös julkaisemiimme Savon vanhimpiin tuomiokirjoihin sisältyvä aineisto. Jotta vertailumahdollisuus edelleen säilyisi, noudatamme tässä samaa rikosten ryhmittelyä, jota Heikki Ylikangas ja pienin poikkeuksin myös Yrjö Blomstedt ovat käyttäneet. Ylikangas jakaa rikokset kohteen mukaan seuraaviin seitsemään ryhmään: 1. väkivalta, 2. kunnia, 3. siveellisyys, 4. haaste, 5. omaisuus, 6. velvollisuus (mm. verotus), 7. muut rikokset.¹

Sakkoluettelot sisältävät tiedot sakkorangaistukseen tuomituista. Niistä puuttuvat poikkeustapauksia lukuunottamatta muut rangaistukset, kuten täytäntöön pannut kuolemantuomiot ja ruumiinrangaistukset. Näiden määrä on niin vähäinen, että on mahdollista olennaista virhettä aiheuttamatta täydentää tuomiokirjoissa olevat ajalliset aukot sakkoluetteloista saatavilla tiedoilla. Tällä tavoin on laadittu taulukko 26 (s. 508), joka sisältää tiedot Savon käräjillä rikoksista tuomituista kahdelta 7-vuotisjaksolta, vuosilta 1559–1565 ja 1602–1608. Istuntoja on edellisellä kaudella 144, jälkimmäisellä 76.² Olemme pitäneet parhaana taulukoida tuomittuja henkilöitä eikä rikoksia siinä tapauksessa, että samalla kertaa on samalle henkilölle tuomittu kaksi eri ryhmiin kuuluvaa sakkoa (esimerkiksi väkivaltaisesta nautinnasta ja aikaisemman tuomion loukkaamisesta). Tämä aiheuttaa korkeintaan 1 %:n vähennyksen loppusummaan. Henkilöperiaatteen soveltaminenkaan ei ole täysin ongelmatonta, sillä velvollisuuksien laiminlyönnistä on annettu kollektiivisia tuomioita kokonaisille neljännes- ja kymmeneskunnille. Ellei väkimäärää ole ilmoitettu, olemme laskeneet 50 henkeä neljännekseen ja 9 henkeä kymmenekseen. Arvio on varsin alhainen, mutta perusteltavissa sillä, että sakko tämänluontoisissa asioissa pikemminkin kohdistui verokykyisiin arviokuntiin (koko- ja puoliveroihin) kuin henkilöihin ja maksavien määrä jäi verraten pieneksi.³ Tämä taloudellisen yhteisvastuun periaate oli luonnollinen myös omaisuutta koskevissa rikoksissa ja ulottui maanlain mukaan laajemmallekin, koska perheen päämies hallitsi omaisuutta ja joutui niin ollen maksamaan perheen jäsenten rikkomuksista. Pellosniemen käräjillä 1547 tuomittiin Olli Toivonen sakkoihin siitä, että hänen vaimonsa oli lyönyt Antti Toivosta. Rantasalmella 1562 Matti Oravainen joutui maksamaan vaimonsa lyömästä korvapuustista ja sai vielä sakot valanperuutuksesta, kun ketään ei ilmaantunut hänen avukseen vannomaan vaimoa syyttömäksi. Teräväkielinen vaimo saattoi tulla miehelle kalliiksi. Isä on tuomittu myös sakkoihin pojan rikkomuksista, vaikka poika ilmeisesti oli jo täysi-ikäinen, samoin poika äidin rikkeistä. Niinpä Vesulahden Niilo Haajanen joutui 1583 makselemaan poikansa Iisakin tappelusakkoja.⁴ Perheenpään vastuun periaate ei kuitenkaan ollut ehdoton. Myös naimisissa olevia naisia on tuomittu omavastuisina.

Tilastoinnissa kollektiivisten sakkojen arviointi tulee kysymykseen lähinnä vain edellisellä aikakaudella, koska myöhemmin on tapana ilmoittaa sakotettujen määrä. Perheenisännän vastuu vaimostaan ja lapsistaan ei taas juuri vaikuta tilastolukuihin.

Taulukkoa tarkasteltaessa huomio kiintyy ensiksi rikosasioiden tavattomaan vähenemiseen noin puolen vuosisadan aikana. Jälkimmäisen jakson rikostuomioiden määrä ei ole enempää kuin 15 % edellisen jakson määrästä. Samaan aikaan muitten asioiden määrässä, jonka tietenkin tunnemme vain niiltä käräjiltä, joilta tuomiokirja on tallella, on vain noin sadan jutun vähennys. Tässä suhteessa molemmat ajanjaksot ovat kohtalaisen hyvin tasapainossa, varsinkin kun otetaan huomioon käräjien määrän väheneminen jälkimmäisenä jaksona.

Sakotustapausten suuri vähentyminen, joka on yhteistä kaikille Suomen maakunnille, on kiinnittänyt tutkimuksen huomiota, ja siitä on esitetty erilaisia selityksiä. Varsinais-Suomea tutkinut Pentti Renvall pitää selityksenä sotaa joko niin, että oikeuslaitoksen apuun on vähemmän turvauduttu, tai niin, että sota on sitonut osan rikollisuuteen taipuvasta aineksesta. Yrjö Blomstedt on Hämeen näkökulmasta todennut käsiteltävien asioiden huiman laskun 1550–1580-lukujen välillä ja katsoo sen johtuvan pikemmin katsomuksellisesta murroksesta kuin sodasta. On opittu ymmärtämään, ettei kaikkia pikku juttuja kannattanut tuoda käräjille, ja käräjiä on ruvettu pitämään enemmän kruunun instituutiona kuin rahvaan omana laitoksena. Heikki Ylikangas, joka on tutkinut tarkimmin Uuttamaata, esittää useita selitysperusteita: aatelisten hallussa olevilta tiloilta tuomittujen sakkojen poisjättämisen sakkoluetteloista ja väestökadon, mutta myös katsomuspohjan muuttumisen, jonka syyksi hän lopulta ainakin väkivaltarikosten osalta esittää talonpojan henkisen nujertamisen aatelisvallan kasvun mukana.⁵

Savossa ei ole todettavissa mitään suurta yhteiskunnallista murrosta 1500-luvulla, vaikka nuijasodan tappio paikoin kaivelikin. Aatelistoa ei juuri ollut. Ratsumiehiä oli jonkin verran, ja monet heistä olivat varsin omavaltaisia. Kuten edellä on todettu, väkiluku ei lopultakaan varsinaisesti vähentynyt. Kaikki sakotustapaukset ovat kiistatta mukana sakkoluettelossa, myös Menschik Baranoffin alustalaiset, joiden maksamat sakot aikakauden lopussa jaettiin muista poikkea­vasti.⁶ Sitä paitsi emme Savossa ole yksin sakkoluetteloiden varassa, koska käytettävissämme on tuomiokirja myös aikakauden lopulta. Sakotustapauksien jyrkkä lasku on otettava todesta.

Taulukko 26 käsittää vain kaksi seitsenvuotisjaksoa, mutta olemme tutkineet myös välivuosien sakkoluettelot, tosin niitä tarkoin tilastoimatta. Tällöin on todettu, että sakotustapausten määrä tosiaan vähenee jatkuvasti, mutta jyrkkä putous tapahtuu varsin tarkoin vuoden 1580 vaiheilla. Sen yhteys Venäjän sotaan on aivan ilmeinen. Samaan aikaan tapahtuu myös edellä todettu käräjätilaisuuksien määrän lasku minimiin. Siitä huolimatta sakotustapaukset käräjiäkin kohti laskettuina vähenevät.

Koska muutos jäi pysyväksi, täytyy olla muitakin syitä kuin sota. Käräjien kansanomaisuuden väheneminen, jonka Blomstedt esittää syyksi, ei Savon osalta näytä kelpaavan selitysperusteeksi, sillä savolaiset olivat erityisen työlääntyneitä jo 1500-luvun puolivälin jälkeisiin tiheisiin käräjiin, jolloin sakottaminen on huipussaan. Asiaan voidaan yrittää löytää selitys, sitten kun tilastoaines on analysoitu ja eri rikosryhmiä verrattu keskenään.

Ensimmäisenä 7-vuotisjaksona on suurin sakotettujen ryhmä, 45 % kaikista tapauksista, yhteiskunnallisten velvollisuuksien laiminlyöjät. Tämä ryhmä oli näihin aikoihin suuri myös muissa maakunnissa. Samalla tavoin kuin käräjäkinkerin suoritukseen kovisteltiin sakoilla, tuomittiin mm. kyytien tai muun työvelvollisuuden laiminlyönnistä, teiden ja siltojen huonosta kunnosta, kruununverojen ja papinverojenkin maksamatta jättämisestä jne. Esimerkiksi Tavinsalmen syyskäräjillä 1561 tuomittiin 34 talonpoikaa siitä, etteivät he olleet tuoneet linnaan apuveroina määrättyä kalkkia ja lautoja, 12 talonpoikaa kalkin ja 9 rautamullan tuomatta jättämisestä. Tuomio saattoi koskea pariakin sataa talonpoikaa yhdellä kertaa ja kollektiivisesti kokonaisia neljänneskuntia. Toisinaan rangaistiin vain kymmenes- tai neljänneskuntamiehiä, joiden ei katsottu tarpeeksi innokkaasti patistelleen talonpoikia töihin.⁷

Tämänlaatuiset tuomiot vähenivät suuresti 1570-luvun lopulta lähtien syistä, jotka on edellä selvitetty. Jälkimmäisellä ajanjaksolla tähän ryhmään kuuluvat tuomiot koskevatkin etupäässä teiden ja siltojen kunnossapitoa, jota kruunu edelleen sakon uhalla vaati.

Mainitunlaiset asiat paisuttavat rikostilastoa. Kysyä sopii, ovatko ne sanan täydessä mielessä rikoksia. Taulukossamme onkin esitetty Ylikankaan mallia seuraten myös toiset prosenttiluvut, joissa ryhmät 6 (yhteiskunnallisen velvollisuuden laiminlyönti) ja 7 (muut rikosasiat) on jätetty pois. Viimeksi mainittuun ryhmään kuuluu eräiden prosessia koskevien rikkomusten ohella monien asetusten ja käskykirjeiden loukkaaminen mm. maakauppaa ja tilojen repimistä koskevissa asioissa. Kun nämä kaksi ryhmää poistetaan, ensimmäisen ajanjakson rikollisuus putoaa puoleen ja tulee paremmin verrattavaksi jälkimmäisen jakson rikollisuuteen. Ero on edelleenkin huomattava: jälkimmäisen jakson rikollisuus on tosin yli neljännes, mutta tuskin kolmannesta edellisen jakson rikollisuudesta.

Edellisellä ajanjaksolla väkivaltarikollisuus on yli puolet varsinaisista rikoksista ja omaisuuteen kohdistuvat rikokset vajaa neljännes. Jälkimmäisellä jaksolla osat ovat miltei täsmälleen vaihtuneet: omaisuusrikoksia on vajaa puolet ja väkivaltarikoksia yli neljännes. Rikollisuuden luonteessa on siis tapahtunut huomattava muutos. Ennen kuin käymme pohtimaan sen syitä, on syytä tarkastella erikseen eri rikosryhmiä.

Valtaosa väkivaltarikoksista on verraten lieviä. Vanha maanlaki luokitteli ne varsin mekaanisesti. Mustelma ja korvapuusti maksoivat 3 markkaa (kolme mustelmaa vastaavasti 9 markkaa), päänhaava ja lihashaava 6 markkaa, vaikea haava 20 markkaa; sormien ja hampaiden menetys arvioitiin erikseen. Perusteellisen selkäsaunan antaminen tuli kalliiksi, jopa 30 markan korville ja ylikin. Kipukorvausta tuomittiin varsin harvoin, luonnollisesti vain vaikeahkoista vammoista. Tällaisen tappelunujakan vetäminen oikeuteen tuotti siis yleensä vain sakot, joita usein tuomittiin kummallekin osapuolelle. Niinpä Joroisten Pirinen ja Lukkarinen olivat käräjillä tappelusta lyhyehkön ajan kuluessa jo toista ja kolmatta kertaa. Toisella kerralla Pirinen sai sakot kahdesta ja Lukkarinen yhdestä mustelmasta, kolmannella kerralla vain Pirinen, joka näkyy pitäneen tappelussa paremmin puolensa. Samalla riitapuolten välille tuomittiin jako.⁸ Tämä valaisee hyvin tappeluiden taustaa. Naapuruussuhteissa ilmennyttä kitkaa selviteltiin nyrkein ja lyömäasein ja helposti vedettiin puukkokin tupesta. Kunnianloukkauksesta saattoi myös aiheutua tappelu, esim. kun juvalainen Olli Kuosmanen löi ruman sanan vuoksi lihashaavan veljeensä Mattiin, joka myöhemmin iski puolestaan kahta pahemmat haavat. Yhteiselon hankaluudet olivat varmaan näilläkin veljeksillä pohjimmaisena syynä. Savossa ei näytä olevan aihetta pitää Ylikankaan tavoin kunnianarkuutta väkivaltarikollisuuden pääasiallisena selitysperusteena, jos nyt yleensäkään on syytä pyrkiä löytämään vain yksi selitys.⁹ Tietenkin oli myös oluttuopin ääressä tai väenkokouksissa puhjenneita tappeluita, mutta varsin usein nekin aiheutuivat naapuruussuhteissa esiintyneistä kärhämistä. Monesti ne olivat sukulaisten keskeisiä, kuten sukuja koskevassa luvussa jo mainittiin. Naiset eivät nauttineet erikoissuojaa, vaan olivat mukana tappeluissa. Heitä lyötiin, ja – tosin harvemmin – he löivät itsekin tai vetivät tukasta.¹⁰

Tappeluiden ja naapuruusriitojen välinen yhteys näkyy varsin selvästi vielä aikakauden lopullakin, esim. Tavinsalmen kesäkäräjillä 1606. Siellä käsiteltiin kolme tappeluasiaa ja jokaisen päätteeksi määrättiin toimitettavaksi katselmus maariidassa. Perusteellisimmin asiaa olivat valmistelleet Lyytikäinen ja Lintunen. Edellinen oli lyönyt jälkimmäiseen lihashaavan ja neljä mustelmaa. Siitä tulikin jo 20 markan sakot. Lisäksi hän sai antaa Lintuselle tynnyrin viljaa kivusta ja särystä. Tämän jälkeen oltiin valmiit jättämään riita-asia oikeuden käsiteltäväksi.¹¹

Törkeät väkivaltarikokset tulivat kaikissa olosuhteissa tarkimmin oikeuskäsittelyyn. Sen vuoksi niitä tarkkailemalla saa luotettavimman kuvan väkivaltarikollisuuden määrästä ja muutoksista.

Törkeimpiä väkivaltarikoksia oli kotirauhan rikkominen. Siitä tuomittiin keskiajalta periytyvien rauhavalalakien mukaan korkein kuninkaansakko 40 markkaa. Siihen syyllistynyt oli lainsuojaton eli »täysi valarikkomies», kunnes sovitti itsensä yhteiskunnan ja asianomistajan kanssa. Samaan ryhmään luettiin törkeä omankäden oikeuden käyttö. Näin tapahtui, kun eräs sääminkiläinen vangitsi velallisensa tai juvalainen pani riitapuolensa kiinni, löi häntä ja vei sitten viljan riitamaalta. Lehmän ryöstökin luettiin rauhavalarikokseksi.¹² Tällaiset rikokset olivat vielä pitkän vihan alkupuolellakin verraten harvinaisia, mutta 1580-luvun lopulta alkaen niitä esiintyy sakkoluetteloissa useammin ja monet ovat varsin törkeitä. Uuden vuosisadan alkuvuosina katsottiin Rantasalmella tarpeelliseksi julistaa kuninkaanrauha kahden tappelupukarin välille, mutta ei kestänyt kauankaan, kun toinen heistä jouduttiin tuomitsemaan rauhavalasakkoon tappelusta kolmannen naapurin kotona.¹³ Ratsumiesten uusi yhteiskuntaryhmä näyttää olleen tavallista levottomampaa. Esimerkiksi 1615 tuomittiin juvalaiset ratsumiehet Gabriel Yrjänänpoika ja Tuomas Back siitä, että he olivat kirkkotiellä käyneet säätyveljensä Maivalan Niilo Pietarinpojan kimppuun. Tuonnempana tapaamme juuri näiltä Stolbovan rauhaa edeltäviltä vuosilta pari ratsumiehen tekemää verityötä. Lievemmästä väkivallasta on moniakin esimerkkejä. Mm. Vesulahdella 1617 Hannu Hintsa puukotti Iisakki Haajasta.¹⁴

Väkivaltarikollisuuden raskain puoli, henkirikollisuus, tunnetaan varsin hyvin, koska surmatapauksia usein jopa sakkoluetteloissakin selostetaan verraten tarkoin. Otamme käsittelyn pohjaksi kaikki tunnetut tähän ryhmään kuuluvat tapaukset. Taulukko 27 sisältää kaikki tuomiokirjoista, sakkoluetteloista ja eräistä muista lähteistä tunnetut Savossa 70-vuotiskautena 1547–1616 tapahtuneet kuolemaan johtaneet veriteot. (Tietoja on 67 vuodelta.) Ajallisen jakauman selvittämiseksi olemme jakaneet ajanjakson kahteen 35-vuotiskauteen. Sauma sattuu vuosien 1581–1582 väliin, ajankohtaan, jolloin sekä käräjien että käräjäasiain määrä oli jo jyrkässä laskussa.

Taulukossa on yhteensä 86 henkirikosta. Mukana ovat nekin, jotka eivät johtaneet langettavaan tuomioon, mikäli tappo nimenomaan mainitaan tapahtuneeksi tai lähteen ilmoittamien asianhaarojen valossa on todennäköinen. Kuolemaan johtaneena pahoinpitelynä on pidetty sellaista, jossa kuollut on todistettavasti haavoittunut ja ehkä pitkähkönkin aikaa sairasteltuaan kuollut.

Henkirikoksia on taulukon mukaan 1,2 vuotta kohti. Edellä mainituille 7-vuotisjaksoille, joilta on käytettävissä tuomiokirjatietojakin, sattuu edelliselle 20 ja jälkimmäiselle 18 henkirikosta, siis keskimäärin 2,7 vuodessa. Koko aikakauden keskimäärään verrattuna eron täytyy johtua pääasiassa siitä, että tuomiokirjatiedot ovat tarkempia kuin pelkästään sakkoluetteloista saadut. Niissä ovat mukana rikokset, joista on tuomittu kuolemaan eikä sakkoihin, joissa päätös on vapauttava tai asia lykätty, sekä vihdoin muiden asioiden yhteydessä mainittuja henkirikoksia, joita sakkoluetteloissa on harvoin. Kun otetaan huomioon tapaukset, joissa syyllinen pakenemalla on kokonaan välttänyt oikeuskäsittelyn, lienee kahden seitsenvuotisjakson perusteella laskettu keskimäärä lähempänä totuutta kuin kokonaistilaston osoittama. Tätä käsitystä vahvistaa vuosittainen jakauma, joka myös on selvitetty. Peräti 24 vuodelta, joilta sakkoluettelo on tallella, ei tunneta yhtään henkirikosta. Aikakauden alkupuolelle sattuu tällainen 4-vuotisjakso, ja loppupuolelle jopa 8 vuotta (1589–1596) käsittävä jakso. Suurempi todistusvoima on henkirikollisuuden huippuvuosilla. Niitä ovat vuodet 1561 ja 1605, joina kumpanakin mainitaan 5 henkirikosta. Jälkimmäisenä vuotena tiedot ovat yksinomaan sakkoluettelosta ja koskevat siis sakkotuomioihin langetettuja. Tämän vuoden korkea määrä voi selittyä siitä, että pahimpien nälkävuosien jälkeen asiat tulivat myöhästyneinä oikeuteen. Yhden tapon mainitaankin sattuneen »muutamia vuosia sitten».¹⁵ Joka tapauksessa muut korkean henkirikollisuuden vuodet sattuvat aikakauden alkupäähän ( 4 henkirikosta vuodessa vuosina 1551, 1553, 1558 ja 1564).

Alueellinen tarkastelu osoittaa, että Suur-Savo johtaa henkirikollisuutta Pien-Savoon verrattuna ja että Juva ja Pellosniemi ovat mustimmat pitäjät. Jos otamme huomioon ajan perspektiivin, kuva kuitenkin muuttuu. Suur-Savossa henkirikollisuus alenee aikakauden jälkipuoliskolla, Pien-Savossa kohoaa, kuitenkin vain Rantasalmella tuntuvasti. Tuloksena on pitäjien välisten erojen huomattava tasoittuminen (edellisellä puoliskolla 4–13, jälkimmäisellä 4–8 rikosta pitäjää kohti).

Valaisevammalta kuin kihlakuntajako näyttää tässä yhteydessä kuitenkin jako tienvarsi- ja syrjäpitäjiin. Vain se selittää Juvan ja Pellosniemen huomattavan korkean henkirikollisuuden Vesulahteen verrattuna. Tienvarsilla elämä oli rauhattomampaa ja henkirikoksia sattui useammin kuin syrjäseuduilla. Jälkimmäisen puoliskon alueellinen jakauma vastaa myös varsin hyvin ratsutilojen jakaumaa. Ne seudut, joissa vanha talonpoikaisyhteiskunta oli vähiten muuttunut, olivat rauhallisimpia.

Savoa kokonaisuutena tarkasteltaessa ajallinen muutos on hyvin pieni, edellisellä puoliskolla 1,4 ja jälkimmäisellä 1,1 henkirikosta vuotta kohti. Verrattuna taulukon 26 osoittamaan väkivaltarikollisuuden putoamiseen tulos on yllättävä. Taulukon osoittama laskusuunta on jokseenkin kokonaan laskettava lievien pahoinpitelyrikosten vähenemisen tiliin.

Tulos on poikkeava myös verrattuna siihen, mitä tiedetään henkirikollisuuden kehityksestä vastaavana aikana muualla maassa. Vertailua vaikeuttaa kuitenkin lähdetilanteen erilaisuus, joka ilmeisesti nostaa Savon lukuja. Varsinais-Suomessa on suunnilleen vastaavana aikana todettu 2,2 ja Pohjanmaalla 0,8 tapausta vuotta kohden. Vuoden 1593 talo(manttaali-)lukujen mukaan laskettuna tämä merkitsee Varsinais-Suomessa 5,0, Savossa 3,1 ja Pohjanmaalla 2,2 tapausta 10000 taloa kohti vuodessa, kun Savosta käytetään kokonaistilaston osoittamaa keskimäärää 1,2 tapausta vuodessa.¹⁶ Ainoa kuta kuinkin varma johtopäätös vertailusta on, että vaikka Savossa ei nähdä sellaista henkirikollisuuden alenemista kuin muualla maassa, henkirikoksia on täällä edelleen huomattavasti vähemmän kuin eteläisellä rannikkoseudulla.

Taulukkoa laadittaessa on eräissä tapauksissa ollut harkittava, oliko kyseessä lainkaan henkirikos. Saman ongelman edessä oli jo tuomioistuin. Hankalia olivat oikeuden kannalta sellaiset tapaukset, joissa kuolema seurasi vasta aikojen oloon verityön tai pahoinpitelyn jälkeen. Silloin oli ratkaistava, oliko kuolema aiheutunut tästä vammasta. Vesulahdella arvioitiin tapoksi ampuminen, jonka uhri eli 1 ½ vuotta tapauksen jälkeen. Sitä vastoin lautakunta vapautti Joroisissa syytetyn, jonka todistettiin vain lyöneen neljästi moskan varrella. Säämingissä 12 valanvahvistajaa ja lautakunta vannoivat, että Antti Savolainen »oli kuollut sairaudesta eikä Pekka Pakarisen kädestä», ja puukottaja pääsi kokonaan vapaaksi. Samaten Pellosniemen käräjillä vapautettiin kirkkoherra Antti Sigfridinpoika syytöksestä, että hän oli lyönyt kuoliaaksi Pekka Pellisen isän. Kävi ilmi, että pappi oli lyönyt tätä vain kolme kertaa varvulla ja mies oli elänyt vielä sen jälkeen 2 ½ vuotta. Huhun päälevittäjä tuomittiin »koko kihlakunnan» sekä lautakunnan kannnanoton perusteella 40 markan sakkoon. Huolimatta siitä, että mainittu kirkkoherra ei pitäjässään ollut suosittu, syytöstä pidettiin ilmeisen kohtuuttomana herjauksena.¹⁷

Parissa muussa tapauksessa asia on mutkikkaampi. Säämingin käräjillä 1564 Martti Kantarattinen sopi oikeudessa omasta, lastensa ja koko suvun puolesta poikansa kuolemaa koskevan asian selittäen, ettei tämä ollut kuollut Paavali Sigfridinpojan lyömästä haavasta, vaan »Jumalan sairaudesta». Tämän todisti myös neljä »hyvää talonpoikaa» ja pappi, jonka mukaan vainaja oli kuolinvuoteellaan vapauttanut Paavali Sigfridinpojan syytöksestä. Asia ei kuitenkaan ollut sillä selvä, vaan Paavali Sigfridinpoika sitoutui maksamaan huomattavan suuret sovittajaiset, 20 markkaa rahaa, ruispannin ja 4 naulaa kuparia. Syytetty ei ollut mikä tahansa mies, vaan toimi tähän aikaan kihlakunnankirjurina, oli ollut yksillä käräjillä linnanpäällikön sijaisena ja oli ehkä lainlukija Jesper Sigfridinpojan veli.¹⁸ Sinetit ovat kuitenkin erilaiset.

Kaikkein perusteellisimmin on tuomiokirjassa selostettu Säämingin käräjillä 1606 käsiteltyä Säämingin nimismiestalossa sattunutta tappelua, jonka päätökseksi linnan tiilentekijä Eerik Tegelslagare löi puukolla linnanmies Gunnar Laurinpoikaa. Tämä kuoli lähes vuoden sairastettuaan ja leski syytti Eerikiä taposta. Kiista oli alkanut kyytivuoroista, mutta tappelun asteelle se pääsi kärjistymään ilmeisesti ahkeran tuopin kallistelun, myöhään iltaan jatkuneen »pöydässä istumisen» seurauksena. Koko todistelu kävi siihen suuntaan, että Gunnar Laurinpoika häiriön tekijänä ja hyökkääjänä oli itse syypää kuolemaansa ja että Eerik Tegelslagare oli joutunut mukaan käsikähmään aivan sivullisena ja toiminut hätävarjeluksesta. Linnansaarnaaja todisti, ettei edesmennyt ollut halunnut syyttää kuolemastaan tappelukumppaniaan. Kun Gunnar Laurinpoika oli elänyt niinkin kauan tappelun jälkeen, oikeus ei pitänyt selvitettynä, oliko hän kuollut tappelussa saamiinsa vammoihin vai tautiin. Täysin syyttömänä lautakunta ei kuitenkaan syytettyä pitänyt, vaan tuomitsi hänet kirkkorangaistukseen ja maksamaan leskelle 45 talarin miessurmasakon ynnä välskärinkulut. Näistä syytetyn veli, lautakunta ja koko pitäjä menivät takuuseen. Oikeus katsoi siis teon hätävarjeluksesta tehdyksi tapoksi, josta oli maksettava sovittu sakko asianomistajalle, mutta ei mitään kuninkaalle eikä kihlakunnalle (Tahtotapon kaari 12).¹⁹

Kun vapauttava tai hyvin lievä tuomio niinkin useassa tapauksessa koitui ylempisäätyisen hyväksi, joutuu kysymään, vaikuttiko syytetyn säätyasema tuomioon. Tähän epäilyyn lienee aihetta Paavali Sigfridinpojan tapauksessa. Sitä vastoin Mikkelin kirkkoherraan kohdistettu syytös oli ilmeisen aiheeton, ja Eerik Tegelslagare oli samansäätyinen kuin surmansa saanut henkilö.

Vuonna 1558 sattui Säämingin pappilassa yksi ja Rantasalmen kartanossa kaksi verityötä, joissa syytetty kuului kirjuriluokkaan eikä nähtävästi joutunut tuomittavaksi Savossa. Muuten oli kolmessa tapauksessa surmaajana käsityöläinen, kahdessa ratsumies ja yhdessä sotamies. Toinen ratsumiehistä oli Moision kartanon omistaja William Robertson.²⁰ Vielä yhdessä tapauksessa syytetty kuului kirjuriluokkaan. Ainoastaan Tavinsalmen nimismiehen Jöns Martinpojan tappo oli senlaatuinen, että siinä voisi epäillä sääty kaunaa. Sekin käsiteltiin vahinkotapauksena, mutta sakoilla pääsemisen, jonka tällaisessa tapauksessa olisi tullut olla ilman muuta selvää, selitettiin johtuvan asianomistajien kanssa tehdystä sopimuksesta, eikä sakkoa alennettu.²¹ Vain parissa kolmessa surmatapauksessa syytettyjä oli useampi kuin yksi. Henkirikokset eivät yleensä näytä sattuneen joukkotappeluissa.

Verityöt olivat tavallisesti talonpoikien keskinäisistä kahnauksista aiheutuvia. Perheen sisäiset surmateot, joissa kerran oli kohteena oma vaimo, kerran äiti ja kerran poika, ilmoitetaan kaikki vahinkosurmiksi ja viimeksi mainittu myös hätävarjelussa tapahtuneeksi. Kolmesta velisurmatapauksesta yhtä pidettiin myös vahinkosurmana. Äidin ja pojan surmaamistapausten tulkitseminen vahingoksi saattaa olla suojatoimenpide, sillä maanlaki sääti näissä tapauksissa tahallisesta teosta kuolemanrangaistuksen ja vahinkosurmastakin kaksinkertaisen sakon (Korkeimpain syiden kaari 2–3).²² Muissakin kuin perheen sisäisissä veritöissä surmattu ja surmaaja olivat usein samaa sukua. Tämä selittyy varmaan monesti riitaisista naapuruussuhteista. Nainen oli mainittuja vaimon ja äidin surmaa lukuunottamatta kohteena seitsemän kertaa ja tekijänä kahdesti.²³ Yhtään toteennäytettyä lapsenmurhaa ei tunneta.

Maanlaki erotti toisistaan kolmenlaatuisia henkirikoksia lievimmästä raskaimpaan, nimittäin vahinkosurman, tahallisen tapon ja murhan.

Vahinkosurma on suoraan tai hieman kaartaen (»tappo, johon hän oli joutunut») mainittu 21 kertaa ja hätävarjelus kaikkiaan neljä kertaa. Kaikki vahinkosurmatapaukset ovat 1590-lukua varhaisempia. Tämä viittaa siihen, että mahdollisimman monta tekoa on rangaistuksen lieventämismielessä tulkittu vahinkosurmiksi. Maanlaki sääti niille verraten tarkan tuntomerkistön: surmaajaa oli heti vannottava, että teko oli tapahtunut vahingossa ja tarjottava sovitusta, jonka asianomistaja hyväksyi. Miten pitkälle tahansa vahinkosurman käsitettä ei siis voitu venyttää. Erikoislaatuinen tapaus, jossa eri näkökohdat ilmeisesti ovat painaneet eri suuntiin, on Juvalla 1571 Jaakko Näärinkiselle langetettu tuomio pojan surmasta. Vaikka teon sanottiin tapahtuneen sekä vahingossa että hätävarjeluksessa, määrättiin huippukorkea 200 markan sakko. Se alennettiin sitten 80 markkaan, joka oli juuri maanlain oman lapsen vahinkosurmasta säätämä kaksinkertainen sakko. Luultavasti tuomioistuin ensin tuomitsi kuolemanrangaistukseen ja etsi sitten lieventäviä asianhaaroja muuttaakseen tuomion sopimuksenvaraiseksi sakoksi.²⁴

Vahinkosurmaksi katsottiin myös mielenvikaisen tekemä tappo. Joroisissa 1561 pidetyillä käräjillä on annettu vapauttava tuomio sillä perusteella, että surmaaja oli ollut mieletönnä tapon sattuessa. Surmatun tytön isälle, joka otti syytetyn rauhaan, oli kuitenkin maksettava 9 markkaa. Tuomio oli maanlain mukainen (Vahinkotapon kaari 15).²⁵ Vahinkosurmasta kävi myös teko, jonka kohteeksi joutui toinen henkilö kuin oli tarkoitettu. Säämingissä 1572 tuomittiin ainoastaan vahinkosurmasta, tosin 40 markan sakkoon, Pentti Leskinen, joka oli tappanut ilmeisesti erehdyksestä toisen miehen ajaessaan takaa »venäläisnaista, joka oli lyönyt häntä suulle». Tämä tuomio ei ollut maanlain mukainen (vrt. Vahinkotapon kaari 1), ja siinä voi heijastua sota-aikana kärjistynyt suhde rajantakaisiin naapureihin.²⁶

Tavallisin henkirikos oli tahallinen tappo, josta syytettyä ei ollut tavattu tuoreeltaan. Useimmiten siitä tuomittiin 40 markan sakkoon tapausta edes tuomio­kirjassa lähemmin selittelemättä. Tämä rangaistus oli maanlain mukainen. Heikki Ylikangas on kiinnittänyt huomiota siihen, että Savossa on tällaisessakin tapauksessa kenties Eerik XIV:n 1563 antaman avoimen kirjeen nojalla noudatettu ankarampaa linjaa: Kolehmaisten keskisessä tappojutussa Tavinsalmella 1564 armahdettiin syytetyn henki vasta asianomistajan linnanpäällikölle esittämän anomisen perusteella, vaikka surma selitettiin vahingoksi eikä syytettyä ollut tavoitettu itse teosta, vaan hän oli karannut metsään ja uhkasi paeta Venäjälle. Rangaistuksia koventava kuninkaankirje ei kuitenkaan liene syynä, sillä Vesulahdella annettiin jo 1557 ja 1561 kolme aivan samantapaista tuomiota: lautakunta langetti syytetyn >>täydeksi miehentappajaksi», vaikka kyseessä oli vahinkosurma, ja linnanpäällikkö kuninkaan puolesta armahti kuolemanrangaistuksesta sakkoihin. Vuonna 1562 tuomittiin samoin miehentappajalta »henki hengestä» ja sitten armahdettiin sakkoihin. Pellosniemellä armahdettiin 1563 surmaajan henki 30 markan kuninkaansakkoa vastaan, joka perittiin lyhentämättömänä. Tavinsalmella annettiin 1567 aivan samanlainen tuomio kahdesta vahinkosurmasta, joista toinen oli jo mainittu Jöns Martinpojan tappo. Oikeus langetti ensin kuolemantuomion, jonka jälkeen voitiin alkaa neuvottelut harkinnanvaraisesta sakkosummasta. Tämä selittää sen, että kaksi surmasakkoa on mainittu ainoastaan sakkoluettelossa, vaikka tuomiokirja on tallella. Tuomiokirjaa laadittaessa rangaistuksen lopullinen muoto jäi vielä avoimeksi.²⁷

Maanlaki rankaisi taposta ankarammin, jos surmaaja oli saatu kiinni tuoreeltaan itse teosta (vuorokauden kuluessa). Paitsi psykologisia näkökohtia tähän vaikutti teon ilmeisyys, joka tällaisessa tapauksessa oli yleensä aivan toista luokkaa kuin jos asiaa päästiin selvittelemään vasta jälkikäteen.

Rangaistuksen ankaruus saattoi kuitenkin näissäkin tapauksissa johtaa selittelemään asiaa parhain päin. Pellosniemen käräjillä 1563 oli esillä veljesten välisessä juovuspäissä tapahtuneessa puukkotappelussa sattunut surma. Eloon jäänyt veli tuomittiin kuolemaan, nähtävästi koska hänet oli saatu kiinni itse teosta, mutta armahdettiin 40 markan kuninkaansakkoihin sillä perusteella, että surmansa saanut veli oli saattanut itse haavoittaa itseään, kun molemmilla oli puukko kädessä. Kuolemantuomio oli kuitenkin pantava myöhemmin täytäntöön, ellei tuomittu pystynyt maksamaan sakkoa. Ilmeisesti oikeus ei hetkeäkään uskonut velisurmaa tekemättömäksi, vaan keksi perusteen rangaistuksen lieventämiselle. Sitä vastoin Juvan käräjillä langetettiin kuolemantuomio tappajalle, joka oli saatu kiinni itse teosta.²⁸

1600-luvun alun tuomiokirjoissa, joissa maanlakia on tarkoin seurattu, tähän ryhmään kuuluvat rikokset erottuvat selvästi. Tavinsalmen käräjillä 1602 oli käsiteltävänä tällainen veriteko, joka samalla oli ilmeinen kotirauharikos. Olli Kinnunen oli rynnännyt toisen Kinnusen tupaan ja syyttänyt talon poikaa Pekkaa naurisvarkaaksi. Tästä syntyi tappelu, jossa Pekka Kinnunen sai surmansa. Tämän isä ja sukulaiset ottivat heti surmaajan kiinni ja veivät hänet linnaan. Käräjillä syytetty tuomittiin asianomistajan kanteen ja oikeuden saaman selvityksen perusteella kuolemaan. Samana vuonna selvisi Rantasalmella Juntti Kolehmainen 20 markan sakolla ja kirkkorangaistuksella, vaikka oli saatu kiinni itse surmateosta. Kuninkaanrauha julistettiin hänelle sillä täysin maanlain mukaisella perusteella (Tahtotapon kaari 3), että hän oli puolustaessaan veljeään lyönyt kuoliaaksi tämän surmaajan.²⁹

Raskain henkirikos oli murha, johon tahallisuuden ohella liittyi salamyhkäinen vaaniminen. Lähteissä sitä usein nimitetään salasurmaksi, jolla myös tarkoitetaan selvittämättä jäänyttä surmaa. Säämingissä 1551 asetettiin erityinen 12 miehen lautakunta Säämingin ja Haapalan neljänrieksistä tutkimaan tällaista asiaa, ja sen antaman lausunnon nojalla tuomittiin eräs nainen ja hänen kaksi tytärtään syypäiksi Olli Rautiaisen tyttären Riitan salasurmaan. Uhri oli soudettu Haapalan selän yli, tapettu ja haudattu suohon. Surmaajat tuomittiin roviolla poltettaviksi, minkä rangaistuksen maanlaki määräsi naiselle tällaisessa tapauksessa (Korkeimpain syiden kaari 1). Varsin todennäköisesti tuomio pantiin täytäntöön. Salasurmaksi nimitettiin ilmeisesti myös tappoa, johon syypää saatiin langetetuksi vasta sen nojalla, ettei hän onnistunut puhdistusvalassa. Tällaisessa asiassa tuomittiin Juvalla 1586 40 markan sakko puoliksi asianomistajalle ja puoliksi kuninkaalle.³⁰ Väijyksissä tehty murha oli ilmeisesti Matti Leinosen surma, josta Juntti Taipalinen tuomittiin 1600 Etelä-Savon pitäjien käräjillä mestattavaksi, mutta armahdettiin kaksinkertaisiin 80 markan sakkoihin, kun asianomistajat ensin suostuivat 60 talarin korvaukseen ja rukoilivat hänen puolestaan.³¹

Murha-asioiden selvittämistä pidettiin koko yhteiskunnan kannalta tärkeänä. Murhaajaa tuskin pyrittiin suojelemaan. Juvalla sai tosin 1560 12 miestä kukin 40 markan sakon takaamansa murhaajan piilottamisesta, mutta pikemminkin lienee niin, etteivät he pystyneet tuomaan häntä oikeuteen. Tavinsalmella lautakunta seuraavana vuonna vapautti kolme murhasta syytettyä, mutta lähemmät asianhaarat ovat tuntemattomat. Selvittämättä jääneestä salasurmasta oli vastuussa koko pitäjä (maanlain mukaan kihlakunta, mutta Suomessa oli käräjäkuntana pitäjä). Tällainen sakko tuomittiin 1588 Pellosniemellä ja 1611 Juvalla. Se oli maanlain mukainen (Tahtotapon kaari 25–26) eikä siis perustu vasta uskonpuhdistuksen aikakaudella lähinnä kalvinilaisuuden vaikutuksesta leviävään vanhatestamentilliseen ajatteluun. (»Poista paha keskuudestasi!»)³²

Oikeuden tehtävänä oli syyllisyyskysymyksen ohella lähinnä selvittää, mihin edellä mainituista maanlain säätämistä kategorioista rikos kuului. Useimmiten ei ilmoiteta sen enempää teon motiiveista. Joskus sakkoluetteloa voi lukea rivien välistä. Vesulahdella olivat Antti Heinosen ja Pekka Valkosen vaimot 1576 tappelussa keskenään. Seuraavana vuonna Antti Heinonen tuomittiin 40 markan sakkoon Maunu Valkosen taposta, mutta päästettiin köyhyyden tähden. Heinosen ura oli vasta nousussa, mutta hänestä paisui äveriäs ratsumies, joka liitti tiluksiinsa mm. Valkolanmaan. Tässä käytiin riitaa elintilasta kirjaimellisesti henkeen ja vereen asti.³³

Edellä esitettyjen tapausten lisäksi valaisee veriteon motiiveja pari 1600-luvun alun tuomiokirjoissa tarkemmin kerrottua surma-asiaa Juvalta. Vanha kauna sanotaan syyksi tappeluun, joka syntyi, kun Tuomas Ronkainen vaatimalla vaati luokseen kirkosta ratsain palaavaa Heikki Hyvöstä. Siinä Antti Hyvönen riensi auttamaan veljeään ja Ronkainen sai surmansa. Erittäin perusteellisesti tutkittiin Arvi Heinosen tytärpuolen puroon hukkumista, sillä kertoman mukaan isäpuoli ja äiti olivat vastanneet uhkaillen, kun tyttö vaati isänperintöään. Kumpikin asia lykättiin, kun toinen syytetyistä oli jäänyt saapumatta oikeuteen, ja tämä julistettiin lainsuojattomaksi. Hallinnollisessa kirjeenvaihdossa mainitaan 1599 Venäjältä palanneen sotavangin tekemä ryöstömurha.³⁴

Sikäli kuin lähteet paljastavat jotakin veritekojen motiiveista, tulos ei suinkaan ole yhdensuuntainen. On tapauksia, joissa kunnianarkuus on ollut osaltaan mukana, ja toisia, joissa motiivit ovat aivan aineellisia. Yhtä ainoaa tai edes hallitsevaa motiivia ei voida osoittaa.

Jo edellä esitetystä on käynyt ilmi, että asianomistajan asennoituminen vaikutti usein aivan ratkaisevasti tuomion ankaruuteen. Maanlain mukaan näin oli laita mm. vahinkosurma-asioissa. Kun taas kyseessä oli tahalliseen tappoon syyllistynyt, jota ei ollut saatu kiinni itse teossa, oli asianomistajan vallassa, suostuiko hän vastaanottamaan sakon ja anomaan syytetyn puolesta. Myönteisessä tapauksessa tämä otettiin kuninkaanrauhaan, jonka virkamies ( tavallisesti linnan päällikkö tai vouti) myönsi, ja rangaistuksena oli sakko (Tahtotapon kaari 13). Tähän lainkohtaan viitataan useasti 1600-luvun alun tuomiokirjoissa, joissa lainpaikka pannaan näkyviin.

Joskus asianomistajan ja syytetyn välinen sovinto sai suorastaan verikostoajattelulle luonteenomaisia piirteitä, kuten edellä mainitussa Paavali Sigfridinpojan tapauksessa, jossa Kantarattinen sopi asian koko sukunsa, sekä syntyneiden että syntymättömien puolesta. Vesulahdella sattunut Juntti Liukkosen vaimon surma, johon eräs sotamies oli syyllinen, sovittiin 1596 linnanpäälliköiden antamalla kirjeellä. Sovintosumma 120 markkaa maksettiin vainajan pojille. Pellosniemellä sopi 1569 Matti Taipalinen äitinsä surman toisen Taipalisen kanssa vain sillä ehdolla, että syyllinen muutti pois koko linnaläänistä ja tämän veljet menivät sovintosummasta takuuseen. Näin vältettiin vihan uudelleen leimahtaminen. Vielä edellä mainitussa Juntti Taipalisen tapauksessa vuonna 1600 vakuutetaan, etteivät asianomistajat eivätkä hänen jälkeläisensä milloinkaan saaneet yrittää kumota tai moittia tehtyä sovintoa.³⁵ Keskiaikaisessa maanlaissa olikin vielä verikostoperiaatteen piirteitä, mutta 1600-luvun puolella puhuttiin jo mieluummin »kristillisestä surmasakosta». Kirkko vaikutti siihen suuntaan, että »kaikki viha ja kateus» pantiin pois ja surmaajan henki säästettiin. Asianomistajalle normaalisti kuuluva sakkojen kolmannes oli vain minimi, ja oli mahdollista sen yli sopia suuremmasta summasta, jota vanhimmissa tuomiokirjoissa pari kertaa nimitetään sovittajaisiksi (villgåvor). Niinpä Joroisten käräjillä 1563 tuomittiin Ihanus Utriaisen surmasta »miehensakkona» 50 markkaa ja sovittajaisina vainajan pojalle Pekka Utriaiselle hevonen, äidille (ilmeisesti surmatun vaimolle) kattila sekä Lauri ja Olli Utriaiselle edelliselle kahden, jälkimmäiselle yhden kuormanalan niitty. Niin koko lähisuku tuli sovitetuksi ilmeisesti sukulaisuussuhteen ja omistusyhteyden mukaan porrastettuna. ³⁶ Myöhemmin juuri sopimuksen varaista korvausta nimitettiin miehensakoksi. Siitä voitiin sopia jo etukäteen ennen oikeuskäsittelyä, ja se alettiin ymmärtää pikemmin elatusavuksi kuin verikoston vastikkeeksi. Täsmälleen samansuuruinen 60 talarin korvaus tuomittiin 1607 tappojutussa Rantasalmella. Säämingissä määrättiin edellisenä vuonna korvaukseksi 16 tynnyriä viljaa ja edellä kerrotussa linnamiehen kuolemantapauksessa 45 talaria rahaa ja välskärin kulut. Raha-arvoltaan pienempi oli Vesulahdella samana vuonna tappojutussa tuomittu »kristillinen surmasakko», 100 markkaa rahaa ja leskelle verkahame. Korvaukset nousivat rahanarvon heikentyessä ja olivat parhaassa tapauksessa jo todellista elatusapua, jonka jatkuvuus pyrittiin turvaamaan antamalla määräyksiä varojen tallettamisesta.³⁷ Mainitussa Rantasalmen tapauksessa ne annettiin neljän uskotun miehen haltuun, joiden oli luovutettava ne vainajan lapsille näiden tultua täysi-ikäisiksi. Tämä ei varmaankaan estänyt kajoamista niihin aikaisemminkin, jos lasten elatus sitä vaati.

Paitsi asianomistajan kantaa, jonka huomioon ottamista maanlaki suorastaan edellytti, kuultiin oikeudessa usein muidenkin puoltorukouksia. Esimerkiksi Rantasalmella 1598 alennettiin 40 markan surmasakko puoleen syytetyn köyhyyden ja kurjuuden vuoksi lautamiesten ja useiden hyvien miesten esirukousten perusteella.³⁸ Tällaiset sakonalennukset eivät kuitenkaan ole ainoastaan henkirikosasioihin liittyvä ilmiö, eikä niitä sen vuoksi ole syytä käsitellä erillisinä. Sen sijaan kiinnostaa kysymys, noudatettiinko näissä asioissa tarkoin lakia ja nimenomaan, pantiinko täytäntöön kuolemantuomiot, joita olemme todenneet muutaman kerran langetetun.

Ylikangas on pitänyt kovennettuina rangaistuksina mm. eräitä tavallista korkeampia kuninkaansakkoja.³⁹ Lainmukaista armahdusoikeutta käyttäessään kuninkaan edustaja saattoi kuitenkin vapaasti määrätä sakkosumman aivan samoin kuin asianomistaja sopi sovittajaisista. Edellä olemme todenneet, että kuolemantuomio, josta heti on armahdettu sakkoihin, on aikakauden alkupuolella tuomittu eräistä tapaista, joista olisi pitänyt päästä suoraan sakoilla. Samoin vuonna 1600 on vielä käräjien aikana myönnetty armahdus kuolemantuomiosta. Sen sijaan 1600-luvun alun tuomiokirjoissa on pysytty tarkoin lain kustakin surmatyypistä säädetyissä rangaistuksissa. Sakkoja on tällöinkin voitu alentaa köyhyyden vuoksi, vieläpä nimenomaan sillä perusteella, ettei asianomainen joutuisi tilaltaan, vaan pystyi paremmin maksamaan kruununverot.⁴⁰ Sitä vastoin Tavinsalmella 1602 tuomittu kuolemanrangaistus on pysytetty voimassa. Ilmeisesti on jo tuomiokirjojen lähettämisvelvoitteen mukana tullut tunnetuksi periaate, että raskaista rikoksista armahtaminen oli kuninkaan yksinoikeus. Tämä on sittemmin lausuttuna Kaarle IX:n 1609 antamassa avoimessa kirjeessä sakoista.

Emme tunne yhtään tapausta, jossa henkirikoksesta langetettu kuolemantuomio on varmasti pantu täytäntöön, mutta se on todennäköistä Säämingissä 1551 murhasta tuomittujen naisten kohdalla.

Tilastomme mukaan savolaiset eivät olleet erityisen arkoja kunniastaan, vaan tämän rikosryhmän osuus pysyi koko ajan vähäisenä. Näitä rikoksia ei kuitenkaan pidä tarkastella pelkän kunniantunnon kannalta, sillä 1500-luvun yhteiskunnassa niillä oli paljon vakavampi vaikutus kuin lähimmäisen itsetunnon loukkaaminen. Kun todistusvelvollisuus lain mukaan oli usein syytetyllä, oli perättömien syytösten levittäminen vakava asia. Kustaa Vaasan aikana kovennettiinkin 1536 annetulla asetuksella kunnianloukkausrangaistuksia niin, että sakko pikastuksissa esitetystä solvauksesta oli 3 markkaa, jos asianomainen sen viimeistään käräjillä peruutti. Muussa tapauksessa teko oli herjaus tai väärä ilmianto, josta sakko oli 9 markkaa. Henkeä ja kunniaa koskevissa asioissa sakko saattoi nousta 40 markkaan. Erään maanlain lisäyksen mukaan rangaistus oli yhtä suuri kuin mikä olisi koitunut puheena olevasta rikoksesta tuomitulle. Tällainen periaate oli luonnollisesti omansa vähentämään aiheettomia syytteitä.⁴¹

Savon käräjillä noudatettiin osaksi näitä uudempia säädöksiä, osaksi maanlain alkuperäistä jonkin verran lievempää sanontaa. Ehdottoman selvää eroa solvauksen ja herjauksen välillä ei tehty.

Oikeuden kannalta oli virkamiesten kunnia varsin vakava osa, koska siinä oli samalla kyseessä esivallan kunnioitus. Virkamiehet, joita kohtaan tunnettiin kaunaa, joutuivat helposti haukkumasanojen ja vakavampienkin herjapuheiden kohteiksi. Mikkelin kirkkoherra Antti Sigfridinpoikaa vastaan lingottu aiheeton surmasyytös on edellä mainittu. Henkeä ja kunniaa koskevana se maksoi levittäjälleen 40 markkaa. Samainen kirkkoherra joutui peräti kolme kertaa kysymään oikeudessa kunniaansa. Toisella kerralla sai talonpoika, joka oli sanonut häntä varkaaksi, 40 markan sakon ja vielä 3 markkaa lisää siitä, että sanoi pappia oikeuden edessä valehtelijaksi. Kirkkoherran rouvan kunnia oli muuten yhtä kallis, mutta pappilan naapuri sai sanoa häntä emähuoraksi (pöytäkirjassa suomeksi) kolmella markalla. Ilmeisesti tämä katsottiin pikastuksissa lausutuksi solvaukseksi. Kauna purkautui toisessakin tapauksessa virkamiehen aviopuolisoon. Vouti Olavi Rennare oli riidoissa talonpoikien kanssa, ja hänen vaimonsa kunnia oli kahdesti esillä käräjillä.⁴²

Milteipä poliittisluontoiseksi saattaa jo epäillä Matti Haukkasen Rantasalmen käräjillä 1573 saamaa 40 markan sakkoa siitä, että hän oli sanonut kuninkaallisen majesteetin palvelijoita ja ratsumiehiä varkaiksi.⁴³

Kovia kunnianloukkaussakkoja ei tuomittu ainoastaan herrojen herjaajille. Jo 1547 langetettiin Pellosniemen käräjillä 40 markan sakko väärästä kanteesta, jonka johdosta syytetty joutui tekemään puhdistusvalan. Vuoden 1551 käräjäkierroksella rangaistiin kaikkiaan neljää henkilöä aiheettomasta varkaussyytöksestä. Kahdessa tapauksessa, joissa lautakunta vapautti syytetyn, tuomittiin 40 markan sakko, mutta kahdessa tapauksessa, joissa syytöksen kohde kuitenkin joutui puhdistautumaan valalla, vain 3 markan haukkumasakko. Perusteena oli ilmeisesti se, että jälkimmäisissä tapauksissa oli kyse vain nauriinvarkaudesta ja muista senluontoisista pikku rikkeistä eikä syytös koskenut henkeä eikä kunniaa. Omaisuusrikosta koskevista vääristä kanteista näyttää usein myöhemminkin rangaistun tämän periaatteen mukaan. Kuitenkin vain 3 markan sakko tuomittiin väärästä kanteesta, jonka kohde joutui 12 miehen valalla puhdistautumaan syytöksestä, että oli noituudella tai sen tapaisin keinoin tuhonnut vaimonsa.⁴⁴ Paria vuotta myöhemmin rangaistus näyttää tällaisissa asioissa olevan porrastettu sen haitan mukaan, jonka herjaus tuotti kohteelle. Nainen, jonka liikkeelle panema huhu lapsenmurhasta aiheutti sen, että epäilty joutui puhdistautumaan 24 miehen valalla, sai 40 markan sakon, samoin toinen nainen, jonka puheiden vuoksi naapuri joutui tukivalalla puhdistautumaan tarumaan sekaantumista koskevasta syytöksestä. Kun syytöksen kohde joutui puhdistautumaan tukivalalla, oli todella kyseessä sekä henki että maine, ja raskas rangaistus huhun alkuunpanijalle tai levittäjälle oli paikallaan. Milloin taas oikeus ei ottanut aivan vastaavanlaisia puheita kuuleviin korviinsakaan, vaan tyytyi toteamaan, ettei huhun levittäjä voinut väitteitään todistaa, tuomittiin vain 3 markan sakko solvauksesta. Herjasanan peruuttanut pääsi myös tällä pienellä sakolla.⁴⁵

Aivan näin johdonmukainen ei tuomioistuin kuitenkaan näytä vanhempien tuomiokirjojen mukaan olleen. Erityisen yllättävä on Matti Leskiselle Säämingin käräjillä 1562 tuomittu sakko siitä, että hän tahtoi 15 muun talonpojan kanssa panna nimensä huoruuteen syypääksi todettua kirkkoherraa puolustavaan kirjelmään.⁴⁶ Tässä käräjien yleinen mielipide näyttää halunneen estää valituksen ylempään oikeusasteeseen tai piispalle.

Uuden vuosisadan puolella tuomioistuinkäytäntö oli jo aivan lakikirjan mukainen. Kerjäläisvaimon esittämästä miehensä kuolemantuottamusta koskevasta syytöksestä, jota oikeus ei pitänyt perusteltuna, tuomittiin 9 markan herjaussakko, mutta pikastuksissa lausutuista haukkumasanoista, jotka niiden lausuja peruutti oikeudessa, vain 3 markan solvaussakko.⁴⁷

Kunniaa koskevilla rikkomuksilla näyttää siis useimmissa tapauksissa olleen prosessioikeudellinen merkitys, mistä syystä väärät kanteet olisi tilastoitaessa laskettava tähän ryhmään, ennenkuin kestäviä vertailuja voitaisiin suorittaa. Näiden rikosten suuri väheneminen 1600-luvun alussa voi olla yhteydessä oikeudenkäynnin vähittäiseen uudistumiseen.⁴⁸

Sukupuolisiveellisyyttä koskevat rikosasiat olivat Savon käräjillä vieläkin harvinaisempia kuin kunniaa koskevat. Tämä ei johtunut savolaisten kaikinpuolisesta nuhteettomuudesta. Alkuaikoina syynä oli osaksi se, että kirkko vielä tuomitsi seksuaalirikoksista rovastinkäräjillä. Keskiajalla avioliittoa ja sukupuolisiveellisyyttä koskevat asiat olivat näet kuuluneet kirkon tuomiovaltaan. Sen vuoksi maanlaki sääti rangaistuksen vain muutamista seksuaalirikoksista. Uskonpuhdistuksen jälkeen jouduttiin antamaan uusia säännöksiä sukupuolisiveellisyyttä loukkaavien tekojen rankaisemisesta. Tämä tapahtui pääasiassa kirkon oikeuskäytäntöä seuraamalla. Mooseksen lain vaikutus oli vielä ennen Kaarle IX:n aikaa vähäinen. Tarkastelemme tämänkin ryhmän osalta tässä yhteydessä vain maallisia käräjiä. Rovastinkäräjät käsitellään yksityiskohtaisesti kirkkoa koskevassa luvussa.

Savossa ei ilmeisestikään vedetty kovin helposti käräjiin vähäisemmistä siveellisyysrikoksista, kuten salavuoteudesta, ja raskaammat rikokset olivat taas varsin harvinaisia.

Kaksinnaimisesta langetettiin Pellosniemen 1564 »Ruotsin lain mukaan» kuolemantuomio toisen vaimon ottaneelle^, mutta syytetty armahdettiin 30 markan sakkoon, koska mies ei ollut maannut toista vaimoaan.⁴⁹ Maanlakikin päästi viimeksi mainitussa tapauksessa sakoilla, joten tuomio alkuperäisessä muodossaan oli ankarampikin kuin lain säätämä, mikäli lievennyksen perusteeksi esitetty seikka piti paikkansa (Korkeimpain syiden kaari 4).

Väkisinmakaaminen oli rauhavalalakeihin kuuluvan kuninkaanrauhan loukkaamista, ja siitä tuomittiin vanhastaan maallisesssa oikeudessa 40 markan sakkoon. Savossa näitä rikoksia tunnetaan vain muutama. Vesulahdella 1549 julistettiin syyllinen ensin lainsuojattomaksi. Samassa pitäjässä tuomittiin vuonna 1600 ratsumies Iisakki Haajaselle kolminkertainen 120 markan sakko tästä rikoksesta. Tämä tuomio saattaa olla nuijasodan kukistamisen yhteydessä sattuneiden tekojen jälkiselvirystä muuttuneessa tilanteessa.⁵⁰

Tavallisin käräjillä käsitelty seksuaalirikos oli immenloukkaus, jolla tarkoitettiin aviosyntyisen neidon houkuttelemista ja pettämistä avioliittolupauksin. Sakko oli tästä rikoksesta maanlain mukaan 40 markkaa, jos tyttö oli laillisesta avioliitosta syntynyt, mutta aviottoman kunnia maksoi puolet tästä summasta. Kansantapaa kuvastaa hyvin Säämingin rovastinkäräjillä 1562 annettu tuomio: Tahvo Remeksinen oli vietellyt Tuomas Väänäsen tyttären Maisan ja pannut hänen päähänsä päähineen – so. naidun naisen tuntomerkin – mutta ei kuitenkaan ottanut vaimoksi. Pari kertaa luvattiin lainmukaisesti sakon alentaminen puoleen, jos nuori mies määräajan kuluessa vielä naisi tytön. Joskus annettiin lepyttäjäisiä, mikä oli vapaaehtoista. Pellosniemellä loukattu neito sai 1602 kolme kyynärää hamekangasta, huivin ja palttinaa esiliinaksi. Tämä näyttää olleen suorastaan maantapa, sillä ratsumies Eerik Laurinpoika, Rantasalmen kirkkoherran poika, maksoi aivan samanlaiset lepyttäjäiset, hamekangasta vain kaksio verroin.⁵¹

Kauhistuttavina rikoksina pidettiin eläimeensekaantumista ja sukurutsausta. Niistä esitettiin silloin tällöin syytöksiä, mutta vain harvoin teko saatiin toteennäytetyksi. Vesulahdella vannoi eläimeensekaantumiseen syypääksi epäilty itsensä vapaaksi 18 valanavustajan tukemana. Lautakunta hyväksyi valan, mutta varsin epäjohdonmukaisesti lyötti syytetyn rautoihin »kuten lakikirja osoittaa», ja tuomitsi 40 markan sakkoon. Ilmeisesti haluttiin välttää kuolemanrangaistusta, joka lain mukaan oli seuraamuksena tuoreeltaan teosta tavatulle. Tämä 1551 annettu tuomio on Savossa ensimmäinen, jossa nimenomaan viitataan lakikirjaan, tosin mainitsematta tarkoitettua lain kohtaa (Korkeimpain syiden kaari 14).⁵² Tavinsalmella langetettiin lyhyen ajan sisällä kaksi kuolemantuomiota lähisukulaisen makaamisesta. Tuomitut armahdettiin sakkoihin, joiden suuruus oli 50 ja 60 markkaa. Toisessa tapauksessa mainittiin lievennyksen perusteeksi se, että metsään paennut syyllinen olisi muuten paennut Venäjälle. Näistä asioista, jotka aikaisemmin olivat kuuluneet kirkon tuomiovaltaan, oli säädöksin, joita kirjoitettiin maanlain liitteiksi, määrätty hyvin kovia, Mooseksen lain värittämiä rangaistuksia, jotka tuskin sellaisina vastasivat kansan oikeustajuntaa. Säämingissä tuomittiinkin muutamia vuosia myöhemmin tästä rikoksesta vain 40 markan sakko, joka armahdettiin puoleen. Perusteena saattoi olla kaukaisempi sukulaisuussuhde kuin edellisissä tapauksissa.⁵³

Avioliittoasiain tuomarina kirkko oli aikaisemmin tuominnut myös aviorikoksesta. Jo Västeråsin ordinantiassa 1528 kruunu pidätti itselleen yksinoikeuden tuomita huoruudesta. Upsalan säännössä 1538 määrättiin, että aviomies oli oikeutettu vaatimaan kuolemantuomiota itse teossa tavatuille avionrikkojille, mutta muuten rangaistus oli 40 markkaa kuninkaan- ja 6 markkaa piispansakkoa. Ainoastaan aviopuolisot olivat oikeutetut nostamaan huoruussyytteen, ellei ollut kahden todistajan riittävää näyttöä. Ehtoja kovennettiin vielä 1546. Juvalla kumottiinkin 1597 huoruussyytös ja tuomittiin ilmiantajalle herjaussakko sillä perusteella, että aviomies selitti vaimonsa viattomaksi.⁵⁴

Kun »huora» on ensiksi kielelle pyrkivä sana varsinkin naista herjattaessa, oli aviorikosta koskevien kanteiden rajoittamispyrkimys hyvinkin tarpeen vaatima. Siitäkin huolimatta saatiin tämäntapaisista syytöksistä korkeintaan puolet oikeudessa toteen näytetyiksi.⁵⁵ Kaksinkertaisesta huoruudesta on vielä 1500-luvun puolivälin jälkeen annettu kuolemantuomioitakin, jotka kuitenkin tavallisesti muutettiin 40 markan sakoiksi. Vuonna 1553 tuomittiin sekä Rantasalmella että Juvalla tästä rikoksesta kuolemantuomio, joka oli pantava toimeen miehelle mestaamalla ja naiselle kivittämällä, mutta aviopuolisoiden, muiden asianomistajien ja lautakunnan anomisten johdosta ne lievennettiin niin, että mies sai sakkoa 40 markkaa ja lisäksi 3 markkaa kotivarkaudesta. Tuomarilla oli ilmeisesti vanha lakikirja, sillä uudemman maanlain mukaan nainen olisi ollut haudattava elävältä (Korkeimpain syiden kaari 5 ). Viisi vuotta myöhemmin pantiin Rantasalmella kuolemanrangaistus täytäntöönkin, vaikka kyseessä oli vain yksinkertainen huoruus. Mies hirtettiin ja nainen sai »lunastaa kaulansa 100 markalla», mikä oli hyvin korkea sakko. Säämingissä tuomittiin 1563 jo piispankin luona kirkkorangaistusta suorittamassa käynyt mies, joka oli »harjoittanut huoruutta leskivaimon kanssa ja halveksinut aviovaimoaan», 40 markan sakkoon, mutta uhattiin rikoksen uusiutuessa pään menetyksellä. Sotaväen kurin kohentamisena voitaneen pitää sitä, että Mikkelin käräjillä vielä vuonna 1600 eräs sotamies tuomittiin kuolemaan irtolaisnaisen makaamisesta; hänet tosin armahdettiin vaimonsa ja pitäjänmiesten rukousten tähden 40 markan sakkoon ja menettämään selkänahkansa. Tokkopa tyhjästä miehestä muuta irti saatiinkaan.⁵⁶

Tavallinen rangaistus huoruudesta oli 40 markan sakko, eikä myöhemmin tehty enää rangaistukseen nähden eroa kaksinkertaisen ja yksinkertaisen huoruuden välillä. Aviomiehen seksuaalista kanssakäymistä leskivaimon kanssa nimitettiin kerran vain salavuoteudeksi, mutta sakko oli siitäkin miehelle 40 markkaa, kun taas naista sakotettiin vain 3 markkaa aviomiehen houkuttelemisesta. Yleinen käsitys, että mies pääsee aina seksuaalirikoksista helpommalla, ei tämän aineiston valossa näytä pitävän paikkaansa. Kuva voi kuitenkin olla pettävä, sillä sakkojen kohdistuminen pääasiassa mieheen johtuu tietenkin naisen epäitsenäisestä taloudellisesta asemasta, emmekä tiedä, mitä nainen muuten sai kärsiä. Perheen emännän kunniaa ja asemaa pyrittiin joka tapauksessa suojelemaan. Kerran mainitaan raskauttavana asianhaarana, että mies oli riistänyt vaimoltaan lukon ja avaimet.⁵⁷

Siveellisyysrikoksista tuomittuja korkeita sakkoja lievennettiin useimmiten tavanmukaisesti. Yllättävää on kuitenkin suurmaanomistaja Yrjänä Yrjänänpoika Olkkoselle Pellosniemellä 1606 kaksinkertaisesta huoruudesta tuomitun 40 markan sakon alentaminen puoleen köyhyyden tähden.⁵⁸ Toisaalta olemme havainneet kovia rangaistuksia tuomitun alempiin sosiaaliryhmiin kuuluville. Laki oli ehkä sama kaikille, mutta sovellutus ei.

Törkeitä seksuaalirikoksia (vähintään 40 markan sakkotuomio) on aineistossamme 34 eli huomattavasti alle puolet henkirikosten määrästä. Tämäkin osoittaa, ettei sukupuolisiveellisyyttä koskeva rikollisuus ollut savolaisessa yhteiskunnassa kovin vaikea ongelma, vaikka se oli kipeä monissa yksityistapauksissa.

Omaisuusrikoksista oli raskain varkaus, johon vanha yhteiskunta suhtautui erittäin jyrkästi. Laki sääti täydestä varkaudesta (tavaran arvo vähintään ½ markkaa) hirtettäväksi ja pienemmästä silvottavaksi. Periaate oli sama kuin tappojen kohdalla: jos syypää saatiin kiinni itse teossa, oli seuraamuksena tämä kova rangaistus. Laki salli tällöin sangen pitkälle omankäden oikeuden varkaan kiinni ottamisessa ja varastetun tavaran palauttamisessa. Varkaudet näyttävät aikakauden alkupuolella olleen varsin yleisiä. Vuoden 1551 käräjillä, joita muutenkin voi sanoa kurinpalautuskäräjiksi, niitä oli ennätysmäärä. Tällöin langetettiin yhden vuoden aikana 12 raskasta ja kaksi lievää tuomiota varkaudesta, ja kaksi varasta jäi vielä käräjiin tuomatta.⁵⁹

Hirttotuomio varkaudesta luettiin jo Haapalan neljänneksen käräjillä 1549 elintarvikkeita vieneelle varkaalle, mutta sen toimeenpanosta ei ole tietoa. Kaksi vuotta myöhemmin hirtettiin todella yksi Rantasalmella tuomittu varas. Säämingissä annettiin 1563 hirttotuomio kruununrahoja varastaneelle voudin rengille, joka oli saatu kiinni itse teossa, ja miekan varastaneelle miehelle. Jälkimmäinen tuomio mainitaan toimeen pannuksi Viipurissa.⁶⁰ Suorastaan dramaattinen oli tilanne 1557 Säämingissä. Varastettu tavara arvioitiin käräjäpöydällä ja sen arvoksi saatiin 5 ½ äyriä, mikä 1 ½ äyrillä ylitti täyden varkauden ja pienen varkauden välisen rajan. Näin langetettiin hirttotuomio, joka kuitenkin muutettiin 10 markan sakkorangaistukseksi, »kun varkaus oli liian pieni hirttotuomioon». Samoin meneteltiin vuotta myöhemmin, kun varastetun tavaran arvo todettiin 11 äyriksi. Kummassakin tapauksessa tavaran arvo oli yli lain säätämän puolen markan, mutta rahan arvon huonontuminen lienee otettu lievemmän rangaistuksen perusteeksi. Hirttotuomio, josta kuitenkin armahdettiin, langetettiin Rantasalmella 1561, mutta asia oli tällöin erityisen vakava, koska varkaus oli kohdistunut rajantakaisiin »venäläisiin» ja rikkoi siis rajarauhaa. Verkkojen vieminen rajantakaisilta naapureilta, jota Säämingissä harrastettiin, on rangaistu vain 40 markan sakolla.⁶¹

Pienestä varkaudesta säädetty ruumiinrangaistus oli selkäsauna ja korvien leikkaaminen, mutta tämä epäinhimillinen rangaistus muutettiin sakoiksi. Niin selvisi Säämingissä auranterän ja viertokoukun anastaja 3 markalla ja Pellosniemellä verkkojen viejä 6 markalla.⁶²

Mikäli varasta ei saatu kiinni teosta, rikos oli todistettava oikeudessa ja sakko oli tällöin täydestä varkaudesta 40 markkaa. Korkeaa sakkorangaistusta perustellaankin useasti sillä, ettei varasta ollut saatu kiinni itse teosta eikä varastettua tavaraa löydetty hänen kotoaan.⁶³ Pienestä varkaudesta sakko vaihteli 3–9 markan välillä ja oli aivan mitättömästä näpistyksestä 6 äyriä. Suomalaisen sananparren sanonta »Ei nauriin varasta hirtetä» on aivan Ruotsin lain mukainen ja tuli useasti kirjaimellisesti sovelletuksi, sillä nauriitten varastaminen oli verraten yleistä. Kuitenkin olemme edellä todenneet, että tällainen asia saattoi aiheuttaa taponkin. Toinen lievä varkausrikos oli vieraan kalanpyydyksen kokeminen.⁶⁴

Käräjillä käsitellyt varkausrikokset ovat 1600-luvun alussa selvästi vähentyneet huolimatta siitä, että juuri tällöin elettiin raskaiden nälkävuosien aikoja. 1600-luvun ensi vuosikymmeneltä säilyneissä tuomiokirjoissa on vain kaksi langettavaa tuomiota varkausrikoksesta. Toisessa tapauksessa tuomittiin hirtettäväksi, toisessa korvien ja selkänahan menetys.⁶⁵ Oikeus noudatti tähän aikaan tarkoin lakikirjaa, mutta raskaista rikoksista langetetut tuomiot oli alistettava. Tuomioita on tuskin sellaisinaan pantu täytäntöön.

Varkauttakaan ei pidetty aivan pelkkänä asianomistajarikoksena. Varkaan päästäminen rankaisematta tuotti 40 markan sakon. Se tuomittiin Rantasalmella ja Säämingissä isännälle, joka oli ottanut kiinni varkaan, mutta tehnyt sitten hänen kanssaan sovinnon tuomatta asiaa käräjiin. Tavinsalmella langetettiin sama tuomio miehelle, joka oli ollut kuljettamassa varasta linnaan ja päästänyt hänet matkalla irti.⁶⁶

Oman käden oikeus saattoi johtaa entistä suurempaan rikokseen. Juvalla otti eräs nainen viiden miehen avustamana kiinni kolme lammasta varastaneen miehen, mutta päästi hänet irti ja ryösti tämän syyttömältä miniältä paljon suuremman karjan ja muutakin tavaraa. Kukin heistä tuomittiin 80 markan sakkoon.⁶⁷

Ryöstö oli varkauteen verrattuna avoin teko ja sen vuoksi kunniallisempi. Kuitenkin mestattiin 1551 Tavinsalmella eräs täysi »lainsuojaton ja ryöväri», joka oli yöaikaan lyönyt mustelman yksinäiseen naisihmiseen ja ryöstänyt häneltä lehmän. Säämingissä tuomittiin 1559 tosin Kuosma Ukkonen kuolemanrangaistukseen, josta kuitenkin päästettiin sakoilla, rajan taakse suuntautuneesta ryöstöstä, mutta perusteena oli ensisijaisesti se, että hän oli teollaan tahtonut rikkoa »kahden kuninkaan solmiman rauhan». Vuosisadan lopulla tuomittiin eräs juvalainen omavaltaisesta nautinnasta ja ryöstöstä kuolemaan, mutta päästettiin 40 markan sakolla. Tämän ryövärin loppu oli surkea, sillä hän sai surmansa uutta rikosta tehdessään.⁶⁸ Tavallisesti ryöstö katsottiin rauhavalarikokseksi, josta selvisi 40 markan sakolla, toisinaan vähemmälläkin.⁶⁹

Jonkin kerran mainitaan ryöstö, jossa on jo kapinahenkeä. Muutamia vuosia ennen nuijasotaa esiintyi Juvalla pari tapausta, joissa verosaatavien pakko-ottoon vastattiin ryöstöllä. Käkisalmeen vietävää kruunun teuraskarjaa ryöstettiin yleisellä tiellä, ja eräs nainen ryösti autioviljan pantiksi otetun kattilan. Näistäkin teoista selvisi sakoilla.⁷⁰

Suurin osa omaisuuteen kohdistuvista rikoksista koski maanomistusta tai maankäytöstä johtuvia naapuruussuhteita. Tätä aineistoa käsittelemme talouselämän yhteydessä ryhtymättä sen tarkempaan oikeushistorialliseen erittelyyn. Parista seikasta on kuitenkin syytä huomauttaa.

Tavallisimmat maariidoissa annetut tuomiot olivat 3 markan sakko luvattomasta nautinnasta (åverkan) tai 40 markan sakko väkivaltaisesta tai paremminkin omavaltaisesta nautinnasta (våldsverkan, välde). Näiden rangaistusten välinen suuri ero voi tuntua usein aivan mielivaltaiselta, mutta sillä oli selvät perusteensa.⁷¹ Jälkimmäisen rikoksen tuntomerkki oli tahallisuus ja usein myös jatkuvuus. Rajamerkkien turmeleminen oli tähän rinnastettava. Rangaistus oli siitä yhtä kova.

Omavaltainen nautinta oli siten myös koko yhteiskunnan uhmaamista. Riidanalaisella maalla oleva vilja ja heinä oli takavarikossa kuninkaansakon uhalla, siksi kunnes riita oli ratkaistu. Varsin usein tuomittiin 40 markan sakko omavaltaisesta nautinnasta ja toinen kuninkaallisen kiellon rikkomisesta, jolloin sakko jo nousi 80 markkaan. Juvan pohjoisosan käräjillä 1552 tuomittiin Matti Möttöselle vielä samanlainen sakko vanhojen rajamerkkien hävittämisestä. Niin hän oli saanut yksin teoin tehdystä rikkomuksesta korkeimman sakon kolminkertaisena. Tosin hän maksoi vain 10 markkaa.⁷²

Merkillinen on Tavinsalmen käräjillä 1568 Heikki Venäläiselle pitkäaikaisesta maariidasta langetettu kuolemantuomio, joka tosin muutettiin 20 markan sakoiksi. Tekoon täytyi sisältyä paljon vakavampaakin häiriön tuottamista naapurille kuin jatkuvaa käräjiin haastamista.⁷³

Omavaltainen nautinta kohdistui varsin usein »kruunun yhteismaahan» eli jakamattomaan erämaahan tai aikakauden lopulla autiomaahan. Koska erämaan ja autioiden luvaton viljely oli kuninkaallisella julistuksella kielletty, siitä voitiin tuomita jo ensi kerralla 40 markan sakkoon.

Olemme laskeneet edellä mainituilta kahdelta 7-vuotisjaksolta ne 40 markan sakot, jotka on annettu yksityismaan luvattomasta nautinnasta. Edelliselle jaksolle (1559–1565) niitä on kertynyt peräti 122, jälkimmäiselle vain 11. Omavaltainen nautinta on verrattomasti yleisin törkeä rikos (kun rajana pidetään 40 markan sakkoa). Näiden rikosten suuri lukumäärä edellisellä jaksolla osoittaa maanomistusolojen suurta epäselvyyttä, mutta samalla sitä, että kansan oikeustaju tuskin piti näitä raskaina. Jälkimmäisellä jaksolla näiden rikosten määrä on pudonnut alle kymmenenteen osaan, kun omaisuusrikosten kokonaismäärä ei ole laskenut puoleenkaan. Tämä näyttää sotivan sitä käsitystä vastaan, että pienet rikkomukset ovat jääneet pois käräjiltä. Tosiasiassa syynä on ilmeisesti se, ettei maanomistusta koskevissa riidoissa hävinneelle osapuolelle enää niin kärkkäästi tuomittu tätä korkeaa sakkoa, vaan tyydyttiin korkeintaan 3 markan sakkoon luvattomasta nautinnasta.

Kotieläimistä aiheutui monenmoista naapuritoraa. Suhteiden kireyden sai elukka usein maksaa hengellään. Aikakauden alkupuolen käräjöimishalulle on luonteenomaista, että kun kotieläin pääsi naapurin halmeeseen, melkein aina tuomittiin ns. syömäsakot.⁷⁴ Aikakauden lopulla sen sijaan haettiin vain vahingonkorvausta tekemättä asiasta rikosluonteista. Sakkoja kotieläimen tappamisesta tuomittiin edelleen, samoin vihaisen kotieläimen pitämisestä, jota taas aikaisemmin ei mainita rikoksena.

Haasteiden laiminlyömistä on jo käsitelty käräjiä koskevassa kappaleessa, ja eräihin muihin prosessirikoksiin palaamme vielä tuonnempana. Selvitetyksi on tullut myös se osuus, joka kruunun vero- ja suoritusvaatimuksilla oli käräjillä käsiteltyjen rikosten määrään. Rangaistusten osalta on syytä lisätä, että eräissä kapinointia lähentelevissä niskurointitapauksissa on annettu koviakin tuomioita, jopa tuomittu kuolemanrangaistukseen, josta on päästetty sakoilla. Näihin tapauksiin palataan poliittisen historian yhteydessä, samoin kuin nuijasodan jälkiselvitykseen, joka ei kuulukaan oikeudenhoidon säännölliseen menoon.

Maanlain rangaistukset olivat erittäin ankarat, mutta niitä ei enää 1500-luvulla sellaisinaan sovellettu. Vaikka sakkosumman reaaliarvo oli rahanhuononnuksen johdosta laskenut, sakkoja lievennettiin siinä määrin, että sakon alentaminen oli pikemmin sääntö kuin poikkeus. Maksajan köyhyys oli tavallisin peruste, mutta muitakin hellyttäviä näkökohtia voitiin esittää. Tavinsalmella alennettiin 1576 huoruudesta tuomitulle määrätty 40 markan sakko 8 markaksi »hänen köyhyytensä ja hyvien miesten rukouksen tähden ja sen vuoksi, että venäläiset ovat polttaneet hänen talonsa».⁷⁵ Edellä on jo mainittu tapauksia, joissa korkeaa sakkoa on alennettu, ettei asianomainen joutuisi lähtemään tilaltaan. Säämingin talvikäräjillä 1600 lainlukija Eskil Paavalinpoika armahti kokonaan kaksi 40 markan sakkoihin tuomittua. Väkivaltaisesta nautinnasta tuomittu Pekka Pitkänen armahdettiin, »koska hän on ollut monta vuotta vankina Venäjällä, on äsken palannut kotiin eikä hänellä ole yhtään karjaa eikä vaatteita päällään». Pietari Ambrosiuksenpoika, joka oli tullut esittäneeksi perättömän varkaussyytöksen, pääsi sakoistaan, »koska hän on soturi ja luutnantti Ambrosius Henrikinpojan lippukunnassa ja miehuullisesti taistelee vihollista vastaan».⁷⁶ Nämä armahdukset olivat lajissaan poikkeuksellisia, mutta niin oli aikakin. Takana oli nuijasota ja edellisenä vuonna sattunut poliittinen keikaus.

Sakkojen lievennyksellä voitiin saada tuomiota langetettaessa sama liikkumavara, jonka lakikirjan rangaistusasteikko myöntää nykyisin. Virallisesti ja ehkä useimmiten todellisestikin perustelu oli kuitenkin taloudellinen, sekä syytetyn tilaa että kruunun verotusetua katsova. Huolimatta rahanarvon alentumisesta kovat sakot olivatkin usein tavalliselle talonpojalle lähes ylivoimaisia maksetta viksi. Juvalla eräs talonpoika antoi poikansa puolesta 20 markkaan alennetusta surmasakosta kaksi lehmää ja härän, ja niillä kuittautui vasta 14 markkaa.⁷⁷ Tällaisia sakkoja maksettaessa meni navetta pian tyhjäksi.

Raskaista rikoksista langetettuja kuolemantuomioita tarkasteltaessa on edellä tavattu vain neljä tapausta, joissa kuolemantuomio on pantu täytäntöön. Kaksi niistä on annettu varkaudesta, yksi ryöstöstä ja yksi aviorikoksesta. Ne ovat tuskin ainoat toimeenpannut verituomiot. Nähtävästi ainakin joku murhaaja on saanut maksaa rikoksensa hengellään. 1600-luvun alkupuolella raskaista rikoksista langetetut tuomiot oli jo alistettava, joten kuolemantuomioita ei ainakaan välittömästi voitu panna täytäntöön.⁷⁸

Silpomisrangaistuksen toimeenpanosta ei ole ainoatakaan tietoa. Sellainen tuomittiin lakikirjaa noudattaen varkaudesta vielä 1600-luvun alussa, mutta sekin lienee alistettu. Selkänahan menetys oli sen sijaan useastikin seuraamuksena, kun tuomittu ei pystynyt maksamaan sakkojaan.⁷⁹

Vankeus ei 1500-luvulla ollut mikään normaalirangaistus, vaan Savonlinnassa säilytetyt vangit, joista edellä on mainittu esimerkkejä, olivat tutkintavankeja. Takuita vastaan tästä saattoi päästä vapaaksi, mutta takuumies joutui maksamaan 40 markan sakon, jos ei toimittanut syytettyä oikeuteen. Savonlinnassa mainitaan kuitenkin 1589 taposta tuomittu mykkä ikuisena vankina.⁸⁰ Tällainen turvasäilö oli aivan poikkeuksellista.

Tuomiot olivat aikakauden alkupuolella ankarampia kuin myöhemmin. Tältä osin voi yhtyä Ylikankaan huomioon Savossa tuomituista keskimääräistä kovemmista rangaistuksista. Pelotusperiaate oli aivan selvästi vallalla. Tämä näkyy ennen kaikkea siinä, että kuolemantuomioita on langetettu silloinkin, kun olisi voitu päästää sakoilla. Niistä on kyllä yleensä armahdettu, mutta vaadittu sakkosumma on tällöin ollut korkea, joskin tuomitun maksukyvyn mukaan porrastettu. Lakimääräistä korkeampien sakkojen vaatimisesta voi sen sijaan tuskin puhua. Kuolemantuomiosta armahdettaessa sakkosumma oli nimittäin harkinnanvarainen. Korkeihin sakkoihin voitiin päästä myös useasta teosta tai eri rikoksista tuomittuja sakkoja yhdistelemällä. Sakkoluettelossa ei välttämättä tarvinnut yksityiskohtaisesti selittää, miten summa koostui.

Ruotsin uskonpuhdistaja Olavus Petri on tuomarinohjeissa, jotka vieläkin ovat luettavissa lakikirjan alussa, moittinut kuningasta korkeiden sakkojen kiskomisesta. Tämä voi tuntua yllättävältä, kun sakkoja sentään yleisesti alennettiin. Kiskonta pitää kuitenkin paikkansa paitsi edellä mainittujen korkeiden pelotussakkojen osalta myös sikäli, että oikeus oli hyvin kärkäs tuomitsemaan sakkoja. Tämä näkyy ennen kaikkea siitä, että siviilioikeudellisissa riidoissa aikakauden alkupuolella yleisesti tuomittiin sakko. Aikakauden lopulla tämä ei ollut enää tavallista.

Tässä esitetyn käsityksen mukaan kruunun kriminaalipolitiikka oli 1500-luvulla rationaalisempaa ja enemmän kruunun etua katsovaa kuin tutkimuksessa on tähän asti esitetty.⁸¹ On vielä syytä kysyä, onnistuiko se vähentämään rikollisuutta.

Tähän kysymykseen ei Savon osalta voi vastata ainakaan yksiselitteisen myönteisesti. 1500-luvun puolivälissä tuomituilla pelotusrangaistuksilla saattoi olla jokin vaikutus. Siihen oikeudessa tuomittujen rikosten jyrkkään laskuun, joka näkyy liitetaulukosta 19, ilmenee kaksi kruunun harjoittamasta oikeudenhoidosta johtuvaa syytä: edellä todettu käräjien määrän huomattava supistuminen ja sakottamisinnon väheneminen. Nämä selitykset eivät kuitenkaan riitä, vaan kolmas syy on kansan asennoitumisessa. Sen osalta näyttää myös Savon aineiston valossa oikeimmalta Blomstedtin selitys: kaikenlaisia pikku juttuja ei enää tuotu käräjiin. Kansa on oppinut hillitsemään käräjöimishaluaan huomatessaan, että siten vain kartutettiin kruunun kukkaroa.

Tällä selityksellä ei haluta kiistää sitä, etteikö tiettyä rauhoittumistakin tapahtunut pitkän vihan edelliseen tilanteeseen verrattuna, mutta se ei ollut läheskään niin jyrkkää kuin käräjillä tuomittujen rikosten määrän alenemisesta voisi päätellä.

TODISTUSKEINOT JA OIKEUSKÄSITYS

Käräjien tuomiokirjat ja sakkoluettelot ovat 1500-luvulta säilyneestä aineistosta lähimpänä talonpojan arkista elämäntilannetta. Tapaamme niissä hänet työnsä ääressä, pelloillaan, kaskihalmeillaan, kala-apajillaan ja kauppamatkoillaan, saamme käsityksen perhe- ja naapuruussuhteiden usein varsin sotkuisesta vyyhdestä ja näemme, miten talonpoika suhtautuu esivallan yhä kasvaviin vero- ja suoritusvaatimuksiin. Pentti Renvall on yrittänyt tämän aineiston avulla porautua vieläkin syvemmälle, paljastaa suomalaisen 1500-luvun ihmisen ajatusmaailman ja henkisen tason hänen oikeuskatsomuksensa valossa. Tuloksena on, että 1500-luvun ihmistä hallitsee tunnepitoinen, affektiivinen ajattelu, joka näkyy myös suhtautumisessa oikeudenhoitoon. Hän saattoi suuttua hillittömästi lautamiehiin tai koko käräjäväkeen, ja erityisesti hän antoi tunteilleen valtaa, kun joutui käräjillä vastakkain riitaveljiensä kanssa. Hän antoi tunteensa eikä harkinnan ohjata itseään silloinkin, kun oli ratkaistavana kysymys syyllisyydestä. Osaltaan tämä koskee tuomioistuin takin. Viha ja vastenmielisyys samoin kuin toisaalta myötätunto pääsivät vaikuttamaan tuomioihin. Joukkokokoontuminen käräjille oli omansa korostamaan alkukantaisen ihmisen muutenkin suurta affektiivisuutta, sillä tunnesyyt vaikuttivat helpommin kuin järkisyyt väenpaljouteen. Tällä asennoitumisella oli kuitenkin vaistomainen tarkoituksenmukaisuutensa, sillä se piti voimassa yhteiskunnallista järjestystä. Renvall näkee myös uusien, kehittyneempien piirteiden vähittäistä murtautumista 1500-luvun oikeuselämässä.¹

Tämä kuva 1500-luvun ihmisen tunnepitoisesta, varsin hillittömästä jopa lapsenomaisesta suhtautumisesta naapuristoon, ympäröivään yhteiskuntaan ja oikeusjärjestykseen pohjautuu lähinnä parin seikan varaan, toisaalta kansan suureen käräjöimishaluun sekä pahoinpitely- ja solvausrikosten korkeaan määrään, toisaalta rikoskäsityksen ja todistusmenettelyn erikoislaatuisiin, myöhemmän ajan kannalta outoihin piirteisiin. Edellä on todettu, että käräjäasiat Savossa suuresti vähenivät aikakauden loppua kohti. Erityisesti on pantu merkille rikosasiain väheneminen riita-asiain hyväksi. Paitsi käräjöimishalun vähenemisestä tämä johtuu siitä, ettei oikeusasioita enää samassa määrin kuin ennen katsottu oikeudenloukkauksen näkökulmasta eikä pyritty joka asiassa tuomitsemaan sakkoja. Muutokset johtuivat siis osaksi esivallan toimenpiteistä. Jos näitä muutoksia tulkitaan Renvallin esittämällä tavalla kansan henkisen tason ilmauksiksi, savolainen talonpoika näyttää 1600-luvulle tultaessa huomattavasti järkiperäistyneen, voisi sanoa aikuistuneen.

Todistuskeinoja ja niissä tapahtuneita muutoksia voidaan vielä vähemmän selittää yksinomaan kansan oikeuskäsityksistä käsin tai edes 1500-luvun ihmiskuvan pohjalta yleensä. Noudatettavana oli keskiajalta periytyvä Ruotsin maanlaki. Se oli syntynyt varsin toisenlaisen yhteiskunnan piirissä kuin 1500-luvun savolainen kaskitalousyhteiskunta ja oli jo osittain vanhentunut. Edellä on todettu, että sitä 1500-luvun puolimaissa ilmeisesti noudatettiin väljemmin kuin 1600-luvun alussa, jolloin lainlukijan oli ajateltava, että tuomiokirja tarkastetaan Tukholmassa. Tietystä liikkumavarasta huolimatta lakikirja ohjasi oikeuskäsittelyä. Renvallin kuvaama 1500-luvun ihmisen oikeuskäsitys on suurelta osalta keskiaikaisen maanlain oikeuskäsitystä, vieläpä eräät hänen havaitsemansa uudenaikaisetkin piirteet ovat jo maanlaissa. Sakkoluetteloista ja tuomiokirjoista ei voida suoraan lukea kansanihmisen oikeuskäsitystä.

Maanlain mukaan oikeudenkäynti rakentui vielä sen periaatteen varaan, että todistusvelvollisuus oli vastaajalla, ellei asia ollut ilmeinen. Vastaajan oli eritoten tapauksessa, jolloin julkinen huhu epäili häntä syypääksi, osoitettava viattomuutensa valalla, jota tekemässä oli usein joukko valanvahvistajia. Nämä eivät vannoneet sen tietämyksen perusteella, mikä heillä oli itse asiasta, vaan vakuuttivat valallaan syytetyn yleisen luotettavuuden. Jos myöhemmin todettiin, että asianlaita oli toisin, valanvahvistajatkin joutuivat syytteeseen väärästä valasta. Jos syytetty pystyi valalla osoittamaan viattomuutensa, vastapuoli usein tuomittiin sakkoihin herjauksesta tai väärästä kanteesta. Tämä rajoitti epämääräisen huhun nojalla nostettuja syytteitä.

Valanvahvistajien valaa käytettiin Savossa usein todiscuskeinona, aikakauden alkupuoliskolla runsaammin kuin sen lopulla. Vuoden 1551 käräjillä, joilla olemme todenneet olleen runsaasti rikosasioita, mainitaan viidesti syytetyn puhdistautuneen valalla, tavallisesti valanvahviscajien tukemana. Jossakin pikkuasiassa syytetty vannoi »itse kolmantena», siis vain kahden valanvahvistajan avustamana, mutta mitä raskaampi syytös oli, sitä useampia valanvahvistajia tarvittiin. Lapsenmurhasyytöksestä puhdistautuneella naisella niitä oli 24.²

Syytetty ei aina onnistunut saamaan riittävää määrää valanvahvistajia, ja silloin hänet langetettiin syypääksi rikokseen. Pari kertaa mainitaan julkinen huhu syytteen perustaksi. Niinpä Rantasalmella tuomittiin 40 markan sakko miehelle, jonka huhuttiin varastaneen hiehon Olavi Rennarelta, kun syytetty ei voinut vannoa puhdistusvalaa. Valan epäonnistuminen ei ollut lainkaan harvinaista. Vanhimmissa tuomiokirjoissa on kokonaista 8 tällaista tapausta, mikä on kaksinkertainen määrä onnistuneisiin valoihin verrattuna.³ Jos vala jäi kokonaan vannomatta, tuomittiin vain 3 markan sakko, mutta väärästä valasta eli valan perumisesta sakko oli 9 markkaa. Näiden tuomioiden joukossa on siviilioikeudellisistakin valoista johtuvia, sillä valalla oli tärkeä asema kaikessa oikeudenkäytössä. Vesulahdella 1559 maariidassa vannotusta väärästä valasta tuomitut kuusi miestä olivat ilmeisesti katselmusmiehiä. Joko katselmusmiehiä tai todistajia olivat ne kaksi rantasalmelaista, joiden perintöriidassa vannoma vala todettiin toisen riitapuolen tunnustuksen nojalla vääräksi.⁴

Valanvahvistajaprosessin heikkoutena oli ennen kaikkea se, että syytetyn kohtalo suuressa määrin riippui hänen maineestaan. Siihen pohjautuvan tuomion epäluotettavuuden tunnusti maanlakikin säätäessään, ettei valaan perustuvan näytön nojalla voitu langettaa kuolemanrangaistukseen. Valanvahvistajaprosessin käyttöä pyrittiin myös rajoittamaan laajentamalla niitä tapauksia, joissa tekoa pidettiin ilmeisenä, tai vaatimalla aihetodisteita, ennen kuin syyte voitiin nostaa huhun perusteella. Koska valanvahvistajaprosessi helposti houkutteli väärään valaan, Olavus Petri tuomarinohjeissaan vastusti sitä tai ainakin halusi muuttaa valan muotoa. Näin todistus prosessi oli valtaamassa alaa valanvahvistajaprosessin kustannuksella.

Rikosprosessissa käytettiin todistusta ensinnäkin osoittamaan asian ilmeisyyttä. Edellä olemme todenneet, kuinka varastettu tavara tuotiin todistuskappaleeksi pöydälle ja siinä arvioitiin. Säämingissä Pentti Svenske tavoitti itse teosta kaksi kruunun lampaita varastamassa ollutta naista. Naiset leikkasivat poikki narut, joilla he kuljettivat lampaita, mutta Svenske sai toisen naisista kiinni ja vei linnaan. Oikeuteen hän toi todistuskappaleeksi narun pätkän, joka oli jäänyt lampaan kaulaan.⁵ Todistajia käytettiin vanhimpien tuomiokirjojen mukaan muutaman kerran rikosasiassakin. Kun verkkojen varkaudesta syytetty oli jäänyt saapumatta Säämingin käräjille, vannoi kokonaista 12 miestä, että häneltä tavatut kolme verkkoa olivat kantajan omaisuutta. Nämä miehet olivat selvästi naapuruustodistajia, mutta heidän suuri lukumääränsä on valanvahvistajaprosessin vaikutusta. Savonlinnassa pidetyillä Pien-Savon käräjillä 1584 ratkaistiin tapposyytekin kahden todistajan antaman lausunnon perusteella. Eskil Paavalinpoika perustaa 1595 kotirauharikoksista langettamansa raskaat tuomiot toisen kolmen todistajan lausuntoon, toisen taas syytetyn tunnustukseen.⁶

Käräjillä saatettiin toisinaan siirtää todistusvelvollisuus kantajan puolelle ja rangaista häntä, kun hän ei voinut väitettään todistaa. Vähempiarvoisista varkausrikoksista niin oli säädetty jo maanlaissa (Käräjäkaari 8). Kantajaa sakotettiin, kun hän ei voinut syytöstään »millään vahvistaa eikä osoittaa häntä lailla syylliseksi». Kuolemantuottamusta koskeva syytekin meni kumoon todistajien puutteessa. Maariidan muuttumista rikosasialuonteiseksi kuvastaa hyvin Säämingissä 1562 annettu tuomio. Mikko Pitkänen oli Paavo Janatuisen esittämän kanteen perusteella tuomittu kevätkäräjillä kruunun maan petollisesta anastamisesta, mutta kesäkäräjillä hän »vapautti itsensä» ja vastapuoli sai peräti 40 markan sakon. Kävi ilmi, että Pitkänen olikin ottanut maan verolle. Käänne tapahtui selvästi todisteiden eikä valan perusteella.⁷ Ei kuitenkaan näytä olleen aivan johdonmukaista linjaa siitä, milloin todistusvelvollisuus oli siirtynyt kantajalle. Tämä oli tietenkin epäkohta oikeusturvallisuuden kannalta.

1600-luvun alussa oikeuskäytäntö rikosasioissa oli jo melkoisesti muuttunut, vaikka sama vanha maanlaki oli voimassa, jopa sen noudattamista entistä tarkemmin valvottiin. Syyte, josta vastaaja joutui puhdistautumaan valanvahvistajien tukivalalla, saatettiin vielä nostaa esim. aviorikoksesta tai varkaudesta julkisen huhun perusteella, mutta syytetylle annettiin tällaisissa asioissa tilaisuus puolustautua vasta seuraavilla käräjillä. Eräs tappoasia sanotaan ensin oikeudessa kuulustelluksi ja sitten »asianomistajan kanteen ja oikeuden selvityksen perusteella» tuomituksi.⁸ Naapurin hevosen haavoittamista koskevassa asiassa kuultiin Tavinsalmella yhtä vastaajan todistajaa, minkä jälkeen vastaaja lupautui puhdistautumaan seuraavilla käräjillä syytöksestä 6 miehen valalla. Kuolemantuottamusta koskeva kanne kumottiin Rantasalmella kahden todistajan lausunnon nojalla. Edellä kerrottu tytön puroon hukuttamista koskeva syyte lykättiin paitsi toisen syytetyn poissaolon tähden myös » jotta ilmaantuisi parempia todisteita ja todistajia». Juuri tässä asiassa samoin kuin edellä selostetussa Säämingin nimismiestalossa sattunutta mahdollista kuolemantuottamusta käsiteltäessä on pyritty tapahtumien mahdollisimman tarkkaan selvittämiseen. Vaikka tuomiokirjan kertomus on varsin lavea, siitä ei kuitenkaan ilmene, miten todistajia kuultiin ja heidän kertomaansa punnittiin. Joka tapauksessa todistusmenettely on saanut rikosoikeudenkäynnissä entistä keskeisemmän sijan.⁹

Riita-asioissa todistajien käyttö oli Savossa varsin yleistä jo vanhimpien tuomiokirjojen mukaan. Varsinkin maariidoissa nämä antoivat todistuksensa varsinkin pysyväisluontoisista seikoista, mutta jossakin määrin myös muuttuvista olosuhteista, kuten saannon iästä tai varhaisemmuudesta. Tällaiset todistajat olivat naapuruustodistajia, jotka vannoivat kokemusperäisen tietämyksensä perusteella. Niinpä ikimuistoisen nautinnan vannoi 12 pitäjän miestä. Todistajien suuri määrä, jopa 15, on ilmeisesti valanvahvistajaprosessin vaikutusta. Juvalla vannoi 1564 peräti 12 miestä ynnä lisäksi 11 todistajaa, että Lauri Yletyinen oli saanut ensiksi verolle eräät maakappaleet. Ensinmainittu näistä ryhmistä lienee katselmuslautakunta.¹⁰

Oikeuden maariidoissa määräämät katselmusmiehet ovat juuri tyypillisiä naapuruustodistajia. Heitä oli vielä 1560-luvulla tavallisesti 6 tai 12, minkä vuoksi heidät usein rinnastetaan lautakuntaan. Katselmusmiehet olivat kuitenkin luonteeltaan toisenlainen instituutio. He olivat riitapuolten kummankin puoliksi valitsemia, mutta olivat velvoitetut toimimaan puolueettomasti ja esittämään yksimielisen kannanoton riita-asiasta. Vanhimmissa sakkoluetteloissa on useasti katselmusmiehille tuomittuja sakkoja siitä, etteivät he pitäneet yhtä toisten kanssa, ja pari kertaa koko 12 miestä käsittävää katselmuskuntaa on rangaistu siitä, että se on erimielisenä hajaantunut saamatta riitaa ratkaistuksi. Syynä oli, kuten Pellosniemellä 1554 nimenomaan mainitaan, se että kukin katselmusmies piti oman valitsijansa puolta. Katselmusmiehen tehtävä ei ollut kovin mieluinen. Varsin useasti jouduttiin katselmusmiehiä tai riitapuolia sakottamaan siitä, että katselmusmiehet eivät olleet saapuneet tai heitä ei ollut kutsuttukaan määräaikana paikalle.¹¹

Hyvin samantapaisia oikeuden määräämiä luottamusmiehiä olivat »hyvät miehet», jakomiehet eli mittamiehet, joita määrättiin toimittamaan mm. perinnönjakoja. Näiden lukumäärä oli tavallisesti pienempi kuin katselmusmiesten.¹²

Katselmusmiehet vannoivat ratkaisunsa oikeaksi. Pellosniemellä erään rajakiven nimenä olikin Valaraja.¹³ Usein riitapuolet lienevät tyytyneetkin katselmusmiesten päätökseen tuomatta asiaa enää käräjillä vahvistettavaksi.

1600-luvun alussa siviiliprosessissa ei ole kovin suuria muutoksia. Merkittävin ero on siinä, että asiakirjatodistus saa enemmän painoa maariidoissa, joissa yhä useammin haetaan tietoa linnan maakirjasta. Säämingin käräjillä 1606 nimenomaan todettiin, ettei lautakunta voinut asettua vanhimman maakirjan todistusta vastaan. Todistajien käyttöä suosittiin entistä enemmän, mutta vala oli viimeinen todistuskeino muiden puuttuessa. Säämingissä väitti Pietari Rennare 1607 isoäitinsä perinnön olevan saamatta Venäläisten suvulta, minkä muut suvun jäsenet kielsivät. Sukupuukin piirrettiin tuomiokirjaan, mutta kun Venäläiset eivät voineet »elävillä todistajilla eivätkä kirjallisilla todisteilla» osoittaa pesänjakoa tapahtuneeksi, he vannoivat puolueettomien miesten avulla valan. Valanvahvistajaprosessi tuli näin käyttöön riita-asiassakin.¹⁴

Katselmusmiesten käytössä on pari uudistusta. Heidän lukumääränsä on pie­nempi kuin aikaisemmin, tavallisesti kaksi tai neljä, ja usein mukana on lainlukija tai vouti, jopa kumpainenkin.¹⁵ Tämä kustannuksia alentava muutos osoittaa irtautumista lautakuntatyypistä. Ikimuistoinen nautinta perustettiin jopa yhteisen kansan, so. käräjäyleisön todistukseen. Kerran mainitaan sakkoluettelossa väärästä valasta annettu tuomio. Vala on ilmeisesti vannottu riita-asiassa.¹⁶

Kansan oikeuskäsitystä edusti käräjillä ennen kaikkea lautakunta, jonka koos­umuksesta on jo edellä ollut puhe. Sen tehtävää voi verrata englantilaiseen juryyn. Lautakunta langetti tai vapautti syytetyn rikosasiassa, minkä jälkeen tuomari lausui tuomion. Lautakunta saattoi punnita todistuskeinoja, mm. vannottujen valojen riittävyyttä. Savossakin on jo vanhimmista sakkoluetteloista lähtien usein varsinkin raskaampien rikosasioiden kohdalla ilmoitettu, että lautakunta langetti syytetyn rikokseen vikapääksi¹⁷ tai vapautti hänet.¹⁸ Parissa pappia koskevassa rikosasiassa on varmemmaksi vakuudeksi lausuttu, että »koko pitäjä ja lautakunta» tai »koko kihlakunnan todistus ja 12 lautamiestä» olivat tuomion takana.¹⁹

Savon vanhimmissa tuomiokirjoissa lautakunnan osuus langettavaan tuomioon on ilmaistu usein samalla tavoin.²⁰ Vapauttava tuomio on mainittu lautakunnan antamaksi silloinkin, kun syytetty puhdistautui valanvahvistajan valalla.²¹ Molempia ilmauksia voidaan käyttää myös todistuskeinoja mainitsematta.

Erillinen lautakunta, joka koostui kahden neljänneskunnan miehistä, asetettiin yhden ainoan kerran, Säämingissä 1551, käsittelemään salamurha-asiaa. Pyrkimyksenä oli ilmeisesti saada asia selvitetyksi mm. kollektiivisen salasurmasakon välttämiseksi.²² Tuomion langettamisen jälkeen lautakunta on toisinaan »yhteisen kansan» tai »hyvien miesten» kanssa anomassa armoa ja rangaistuksen lievitystä tuomitulle.²³

Tuomiokirjat valaisevat lautakunnan asemaa myös siviiliprosessissa. Kerran mainitaan, että lautakunta vahvisti valan toisen maakappaleen osalta, mutta jätti vahvistamatta toisen osalta. Tästä näkyy, että lautakunta todella saattoi punnita vannottuja valoja. Tutkintakäräjien pöytäkirjassa sanotaan kerran, että lautakunta »ei tahtonut ottaa asiaa itselleen», vaikka tuomio annettiin lautakunnassa olevien hyvien miesten »tutkimuksen perusteella». Nähtävästi tarkoitetaan, että lautakunta torjui toisen osapuolen vaatimukset.²⁴

Siviiliprosessissa lautakunnan osuus olikin vielä merkittävämpi kuin rikosprosessissa, koska se edusti paikallista asiantuntemusta. Siihen voitiin erikseenkin vedota, kerran mainitsemalla »koko pitäjä ja lautakunta».²⁵ Koko lautakunta määrättiin useasti katselmusmiehiksi kihlakunnankatselmukseen ja muissa tärkeissä asioissa.²⁶ Lautakunta toimi käräjillä kiinnemiehinä maanluovutuksissa.²⁷ Pari kertaa tuomiokin on riita-asiassa pantu lautakunnan vastuulle (»Lautakunta sanoi– -» ).²⁸

Lautakunnalta edellytettiin ilmeisesti yksimielisyyttä. Vain korkeatasoisessa tutkintakäräjien lautakunnassa vallitsi enemmistöperiaate. Savossa ei kuitenkaan tämä seikka koko aikakautena aiheuttanut mitään ongelmaa, toisin kuin katselmusmiesten kohdalla.

1600-luvun alun tuomiokirjoissa lautakunnan osuus mainitaan rikosasian yhteydessä vain pari kertaa. Rantasalmella 1603 käsitellyssä kuolemantuottamusta koskevassa asiassa se todistajiin yhtyen vapautti syytetyn, kun taas Tavinsalmella 1606 käsitellyssä lappalaisnoidan avulla tuotettua vammaa koskevassa asiassa tuomio perustetaan siihen, ettei lautakunta voinut syytettyä vapauttaa. Sakkoluettelon mukaan meneteltiin samoin aivan aikakauden lopulla varkautta koskevassa asiassa, jossa syytetty ei saanut vannotuksi puhdistusvalaa.²⁹

Lautakunnan osuus näyttää entistä enemmän siirtyneen siviiliprosessin puolelle, mikä tietenkin osaksi johtuu siitä, että rikosasiain määrä oli suuresti vähentynyt. Lautakunnan todistukseen tai lautakunnan ja pitäjänmiesten yhteiseen todistukseen vedotaan varsin usein asioissa, jotka edellyttävät paikallista asiantuntemusta.³⁰ Lautakunta todisti ja vannoi katselmuksen oikeaksi. Muutaman kerran lautakunta myös toimitti katselmuksen.³¹ Lautakunnan asema kiinnemiehenä tulee esiin siinä, että vapaaehtoiseen oikeudenkäyttöön kuuluvat asiat mainitaan ilmoitetuiksi lautakunnalle. Varsinkin tämänluontoiset asiat usein alistetaan lautakunnan harkintaan. Tuomari lausuu kuitenkin tuomion. Kun lain tarkkaa noudattamista oli alettu entistä tarkemmin valvoa, tuomiota ei voitu perustaa kansan oikeuskäsitykseen, vaan sen muotoileminen edellytti lain tuntemusta.

Oikeudenkäyttö oli 1600-luvun alussa jo huomattavasti kehittyneempää kuin aikakauden alussa, vaikka se oli säilyttänyt keskiaikaiseen maanlakiin perustuvan pohjansa. Monet niistä piirteistä, jotka Renvall on tulkinnut tunnepohjaisiksi, olivat heikentyneet. Lain tunteva tuomari ohjasi oikeuskäsittelyä ja perusti tuomionsa tiettyyn maanlain kohtaan. Tätä oikeudenkäynnin järkiperäistymistä voi tuskin laskea kansan kehittyneemmän oikeustajun ilmaukseksi. Siihen suuntaan voi sen sijaan viitata kaksi seikkaa, käräjien ilmeinen rauhoittuminen ja rikosasioiden määrän jyrkkä lasku. Rahvaan nujerretun itsetunnon ilmauksiksi niitä ei voitane Ylikankaan tapaan tulkita.