Kuvattavan kauden alussa savolaisten sairaanhoito keskittyi läänien pääkaupunkeihin, Kuopioon ja Mikkeliin. Kumien väliaikaisia sairasmajoja ja joidenkin tehdaslaitosten yksityisesti järjestämää terveydenhuoltoa lukuun ottamatta hoitopaikkoina olivat 1870-luvulla vain lääninlasaretit ja niiden alaiset pienet lapsenpäästölaitokset.
Seuraavalla vuosikymmenellä Kuopioon perustettiin Savon ensimmäinen kaupunginsairaala ja Kuopion lähelle Niuvanniemen keskusmielisairaala sekä vaivaistaloihin pieniä ”houruinhuoneita” mielisairaita ja kaatumatautisia varten. Terveysvettä voitiin nauttia Kuopion ja Mikkelin kylpylöissä sekä Iisalmen Runnilla, mutta monipuolisempia vesihoitoja tarvitsevien oli vielä matkattava muualla oleviin kylpylöihin. Sairaaloiden ja potilaspaikkojen määrä kasvoi vasta 1890-luvulla, jolloin sairaanhoito myös alkoi levitä kaupungeista maaseudulle.115
Vuosien 1887 ja 1913 välisenä aikana potilaspaikkojen määrä oli siis lähes kolminkertaistunut. Määrää lisäsivät vielä vaivaistalojen lakimääräiset ”houruinhuoneet” ja kylpylöiden hoitopaikat, mutta silti elettiin vasta terveydenhuollon alkujärjestelyjen aikaa. Kuntien sairastuvat eli kunnansairaalat olivat vielä harvinaisia, eikä ammattiavun saanti läheskään kaikilla paikkakunnilla ollut itsestään selvää. Lääkärin, apteekkarin, kätilön ja sairaanhoitajan palvelutkin löytyivät aluksi vain kaupungeista, kunnes 1890-luvulla alkanut palvelujen laajeneminen teki sairaanhoidon henkilökunnan myös maalaisille tutuksi.116
Savon kaupunkien vähäiseen väkilukuun verrattuna lääkintähuollon ammattilaisia oli niissä jo vuonna 1887 suhteellisen runsaasti. Kunnanlääkärilaitoksen yleistyminen toi terveyspalvelut maalaiskuntiin ja sai aikaan sen, että – paikallisten asukkaiden vastustuksesta huolimatta – kuntiin palkattiin kätilöitä sekä sairaanhoitajia, jotka jo 1910-luvulla alkoivat syrjäyttää kansanparantajien ja itseoppineiden lapsenpäästäjien ”ammattikunnan”.
Valtion taloudellinen tuki oli merkittävä laajenemisen edellytys, sillä kuntien talousarvioihin terveydenhuollon uusia menoeriä ei helposti kelpuutettu. Kuntien yhteistoiminta toi kuitenkin jo helpotusta vaivojen vaivaamille, samoin apteekittomiin kuntiin sijoitetut lääkevarastot. Edistyksellisiä savolaisia maalaiskuntia, joissa jo vuonna 1918 oli oma apteekki, lääkäri ja sairaala, olivat seuraavat:
Tyypillistä koko autonomian ajan sairaanhoidolle oli se, että se oli tarkoitettu akuuttipotilaita varten. Kroonikkojen hoito kuului vaivaishoidon tehtäväkenttään ja tuli terveydenhuollon ongelmaksi vasta seuraavalla kaudella. Niinpä varsinkin parantoloihin otettiin vastaan vain niitä, joiden paranemisennuste oli hyvä. Tavoitteena oli – kuten vammaishuoltoon liittyvässä koulutuksessa – tehdä asiakkaista itsensä elättäviä, omin avuin toimeentulevia kuntalaisia, jotka eivat joutuisi jo muutenkin ylikuormitetun vaivaisavun varaan. Riittämättömät käyttövarat ja yleiset ennakkoluulot vaikeuttivat vielä tavoitteen saavuttamista, mutta tietoa ja kokemusta oli jo 1900-luvun alkuun mennessä karttunut sen verran, että sairaanhoidon tehostaminen koettiin Savossakin tarpeelliseksi ja terveydenhuoltoon liittyvä sairauksien ennaltaehkäisy – ainakin periaatteessa – hyväksyttiin.