SUURI POHJAN SOTA JA ISOVIHA 1700–1721

LIIKEKANNALLEPANO

Rauha rikkoutui talvella 1700 rajusti. Selviydyttyään Turkkia vastaan käymästään sodasta kiinnitti Venäjän tsaari Pietari I huomionsa luoteeseen, jossa hänen valtakunnaltaan puuttui yhteys mereen. Hän sai helposti puolelleen Puolan, joka toivoi takaisin menettämäänsä Baltian aluetta eli Liivinmaata. Kolmas kostoa hautova naapuri Tanska katseli himokkaasti Juutinrauman takaa menettämiään Skoonea, Hallantia ja Blekingeä.

Sodanuhka väreili ilmassa jo talvella 1699, ja sen johdosta miehitettiin rajalinnoituksia. Savon jalkaväestä käskettiin siten 300 miestä sekä everstiluutnantti ja riittävä päällystö Narvaan ja Nevanlinnaan. Miehet lienevät olleet pääosin Iisalmen ja Kuopion komppanioista, sillä komennuskunnan päälliköiksi määrättiin kapteenit Erik Giös ja Johan von Meurman.¹

Vakinaiset joukot pantiin liikekannalle talvella 1700. Savon jalkaväkirykmentti koottiin ruoduiltaan, täydennettiin ja varustettiin. Se lähti huhtikuussa Viipurista Narvan ja Tarton kautta kohti Riikaa, jonne se saapui toukokuun alussa ja joutui Väinäjoen suun linnoituksiin varusväeksi.²

Vakinaisen väen lisäksi ryhdyttiin ottamaan lisäväkeä. Ensin määrättiin kaksi ruotua tai kaksi ratsutaloa yhdessä asettamaan yksi jalka- tai ratsumies, ja vähän myöhemmin otettiin lisää mies kolmelta ruodulta tai ratsutilalta. Näitä joukkoja nimitettiin kaksinnus- tai kolmikasjoukoiksi.

Kaksinnussotamiesten katselmukset pidettiin kesällä 1700, ja siinä määrätyt miehet otettiin palvelukseen marraskuussa. Tämä aiheutti paikoin vastarintaakin. Joroisten Katisenlahdessa syntyi jopa tappelu, kun nimismies Jonas Wallius tuli siltavouti Paavo Tampsin ja lautamies Paavo Suhosen kanssa ottamaan miestä Lassi Tolosen talosta. Tolosen miesväki oli poissa, nimismiehen mielestä miehenottoa paossa, ja niinpä hän määräsi otettavaksi pantiksi Tolosen karjan. Miehetkin ehtivät kotiin ja riistivät karjan takaisin. Käräjillä todettiin Tolosten syyttömyys, sillä kaksinnusmieheksi oli kirjoitettu ruotuveljen Sakari Sutisen poika Samuli, jonka edestä oli kuitenkin palkattu Kustaa Puurtinen, silloinen kirkkoherran renki. Isäntä ei kuitenkaan päästänyt häntä sotaan kesken palvelusvuoden, ja siitä tämä selkkaus.³

Ruoduilla oli hätä hankkia palkkamiehiä entiseen tapaan, koska kukaan ei halunnut menettää perheenjäseniään sotaan. Kuopion puolessa miehiä hakenut vänrikki Erik Licen joudutti palkkamiehen hakua nuorittamalla käärmelahtelaisen Hannes Raatikaisen pantiksi. Ryönäläistä Olli Väätäistä hän hakkasi ja vei suojärveläisen Kirsti Vartiattaren miehen – tämä taisi kuolla, ennenkuin asiasta päästiin käräjiin, koska Kirsti esiintyi asianomistajana.⁴

Vehmersalmen sotkaniemeläinen Paavo Kinnunen joutui maksamaan majuri Henrik Turteltaubelle 12 vaskitaalaria muka miehen sijasta, vaikka hän oli toimittanut majurille kelvollisen tarjokkaan. Tämän oli majuri kuitenkin sijoittanut toiselle ruodulle. Kinnunen menetti tässä kähinässä partansakin, mikä tietysti kävi kunnialle.⁵

Miehenoton tasapuolisuutta arvosteltiin joskus. Rantasalmella valitti kolkontaipalelainen Maria Hotakatar ainoan poikansa joutuneen sotamieheksi talvella 1702, vaikka saman ruodun toisessa talossa Niilo Kankkusella oli kaksi aikuista poikaa ja kolmaskin paimenpojan iässä. Kappalainen Anders Teethin taas väi tettiin päästäneen renkinsä käsiraudoista, kun tämän piti lähteä sotaväen mukana samana talvena. Tämän Matti Rautiaisen apureiksi todettiin voinsalmelainen Matti Hentunen ja veli Pekka Rautiainen. Matti oli merkitty Mikko Kolehmaisen ruodulle ja saanut tältä vaatteetkin.⁶

Sotaväenoton tasapuolisuus riippui virkamiesten harkinnasta. Vuonna 1701 moitti Sulkavan nimismies Daniel Löfberg sekä Säämingin juvolalaiset Lassi Herranen ja Olli Metelinen kruununvouti Mahlbergia, kun tämä oli sijoittanut heidän palkkaamansa Pertti Parviaisen rantasalmelaiselle ruodulle. Tätä vouti oli perustellut nimismiehen talon miesvoimalla. Sulkavan siltavouti Klaes Valentininpoika todisti kuitenkin, ettei nimismiehellä ollut renkiä, vaan vain kaksi poikapuolta, joista toinen täysi-ikäinen, ja miesvoimaa puuttui Herraselta ja Meteliseltäkin.⁷

Oman väen säästämiseksi voitiin kasvattaa joku kerjäläispoika täyteen ikään. Iisalmella Pyöreen Elias Kauppinen elätti siten Mikko Mikkosta kolme vuotta ja velkoi sitten ruotuosakkailtaan Juhana Kauppiselta ja Juhana Kumpulaiselta sekä ryhälänmäkeläiseltä Heikki Kähköseltä 12 vaskitaalaria jokaiselta. Muut maksoivat, mutta Kähkönen vastusteli käräjiin asti.⁸

Kaksinnusmiehet koottiin ja marssitettiin Viipuriin tammikuun alussa 1701. Ruodut joutuivat toimittamaan miehilleen vaatevarustuksen ja marssimuonan. Kun vakinainen väki käytti kuuluisaa sinistä asetakkia, puettiin lisäväki harmaisiin sarkanuttuihin. Talvivarustukseksi toimitettiin mm. turkki.⁹

Savon kaksinnusjalkaväkirykmentti lienee siis käsittänyt neljä komppaniaa, mikäli kaikki miehet saatiin palvelukseen. Ylin päällikkö oli everstiluutnantti, ensimmäisenä Alexander Pereswetoff-Morath, nähtävästi balttilaissukuinen kuningattaren ratsastavan henkirykmentin ratsumestari. Edellämainittu majuri Turteltaube palveli ennen sotaa Viipurin jalkaväkirykmentin kapteenina. Kapteeneista mainitaan rantasalmelainen Conrad von Vegesack, joka palasi näin palvelukseen SS-vuotiaana ja luopui siitä kaksi vuotta myöhemmin, sekä siihenastinen Bremenin rakuunarykmentin kornetti Henrik Corte, mahdollisesti Raahen mahtavan pormestarin sukua, koska hän oli Turun ylioppilaita vuodelta 1698.¹⁰ Hän siirtyi 1704 ruhtinas Sapiehan, Kaarle XII:n puolalaisen liittolaisen palvelukseen ja kuoli ranskalaisena amiraalina. ”Varmoista” savolaisista mainittakoon vielä rykmentinmajamestari Henrik Ithimaeus ja kerimäkeläissyntyinen majoittaja Karl Gustaf Spåre.¹¹

Savolaiset kolmikkaat liitettiin samaan rykmenttiin Hämeen ja Uudenmaan kolmikkaiden kanssa, ja heistä kertyi vajaat kolme komppaniaa. Rykmentin everstiksi tuli ulkomaillakin palvellut Jilrgen Johan Lode, joka toi rykmenttiin sukulaisiaankin. Everstiluutnanttina palveli vuoden Jilrgen Hastfer ja majurina ulkomailta sotaan saapunut Adam Reinhold Nieroth. Muista mainittakoon kapteenit Fabian ja Jiirgen Wrangel. Tärkeimpiin päälliköntehtäviin tuli siis balttilaisia aatelismiehiä.¹²

Ratsuväki saatiin liikekannalle ilman käräjille asti kaikuneita vaikeuksia. Savolaisten komppaniain väki oli muuttunut jonkin verran vuodesta 1685. Majurina oli nyt Allongrenin sijasta Moiniemen herra Herman Johan von Burghausen. Luutnantti Otto Reinhold von Burghausen ja kornetti Kristoffer Freidenfelt olivat ratsumestareita, Petter Röös, Erik Spoof ja Ernst Wilhelm von Nandelstadt kornetteja. Carl von Burghausen sijoitettiin vuonna 1700 perustetun Inkerinmaan rakuunarykmentin kapteeniksi.¹³

Viipurin ratsurykmentti lähetettiin keväällä 1700 jalkaväen tavoin Liivinmaalle kenraali Otto von Wellingkin johtamaan armeijaan taistelemaan puolalaisia vastaan. Riian edustalla otettiin yhteen toukokuussa Jungfernhofissa ja 18.7.1700 Dreiligenhofissa, mutta sitten Wellingk veti joukkonsa pohjoiseen, ja puolalaiset tyytyivät piirittämään Riikaa ja Väinäjoen suun linnoituksia – Savon jalkaväelle tuttuja paikkoja.

Kaarle XII pakotti silläaikaa Tanskan rauhaan ja siirsi sitten päävoimansa Baltiaan, jossa Pietari I piiritti Narvaa. Sen edustalla syntyi marraskuun 20. päivänä taistelu, jossa Kaarle XII löi mieslukuisen, mutta kokemattoman venäläisarmeijan. Viipurin ratsurykmentin eversti Hans Henrik Rehbinder kaatui siellä. Seuraaja, 60-vuotias eversti Mauritz Fredrik Wrangel pyysi pian eroa, ja hänen sijaansa yleni Herman Johan von Burghausen.¹⁴

Kaksinnus- ja kolmikasjoukot ehtivät toiminta-alueilleen vasta Narvan taistelun jälkeen. Kaksinnusväki liitettiin kenraali Cronhiortin johtamaan Suomen armeijaan, kolmikkaat taas vietiin Suomenlahden eteläpuolelle. Savolainen kolmikasjalkaväki liittyi Narvan varuskuntaan, kaksinnusjoukot taas vartioivat Viipuria.¹⁵

Jakauma pysyi samana vuodesta 1701 alkaenkin, kun kuningas suuntasi päävoimat Puolan kimppuun peräti seitsemäksi vuodeksi. Uudelleen kasvava venäläispaine osui Suomen ja Liivinmaan saumaan Nevajoelle.

SODAN PAINEESSA 1702–1710

Sota tuntui Savossa alkuvuosina lähinnä välillisesti, mutta tuntui kuitenkin. Tsaari Pietari I järjesti joukkonsa pian uudelleen, kun ruotsalaiset joutuivat muonan puutteessa palauttamaan Narvassa saamansa sotavangit. Jo joulukuussa 1701 hyökkäsi kenraali Boris Sheremetjev 12 000 miestä käsittävän osaston voimin Itä-Viroon ja voitti Wolmar Anton von Schlippenbachin johtamat parintuhannen miehen suomalaisvoimat Tarton lähellä Erastveressä.¹

Seuraavana kesänä Sheremetjev hävitteli Viroa ja kävi syksyllä Ruotsin itäisimmän puolustuslinjan Nevajoen kimppuun. Sen niskalla sijaitsi vanha linnoitus Pähkinälinna, jota puolusti 275 miestä käsittänyt varuskunta komentajanaan eversti Gustaf Wilhelm von Schlippenbach. Suomen joukkojen ylipäällikkö, iäkäs kenraali Abraham Cronhiort ei rohjennut häiritä venäläisten keskityksiä Inkerinmaalla, ja siten Pähkinäsaari joutui 12 600 venäläistä käsittävän armeijan piiritykseen.²

Pähkinäsaaren puolustusta näkyy vahvistetun siellä toimineen siirtolakomppanian lisäksi savolaisin kaksinnusmiehin. Näistä karkasi kesällä 1702 toivakkolainen Antti Lapveteläinen ja pielaveteläinen Juhana Matinpoika Rytkönen. Heidät tavoitettiin kotipuolestaan lisalmelta syksyllä 1703 ja tuomittiin sotilaskarkureina hirteen.³

Mutta sitä ennen ratkesi Pähkinälinnan kohtalo. Lokakuussa 1702 venäläiset aloittivat tykistötulen, ja kaksi päivää myöhemmin eversti Schlippenbach antautui, tuotettuaan piirittäjille 564 miehen menetykset.⁴

Sota levisi sekä länteen että pohjoiseenkin. Maaliskuussa 1703 venäläinen hiihto-osasto eteni Kivennavalle ja tapasi Lipolan kylästä osaston Inkerinmaan rakuunoita, joita kapteeni Carl von Burghausen johti. Tämä 600-miehinen osasto tuhoutui ja sen päällikkö kaatui.⁵

Kesällä samana vuonna Sheremetjev valloitti Nevanlinnan, Kaprion ja Jaaman sekä eteni Narvajoen yli Virumaallekin, jossa taisteltiin ainakin Kokomätsissä. Siellä kaatui mm. sääminkiläinen ratsumies Yrjö Pärnänen, jolle aseveli Tahvo Havukainen suoritti viimeisen palveluksen.⁶ Venäläiset polttivat Rakveren kaupungin samassa yhteydessä.⁷

Nevanlinnassakin näyttää palvelleen savolaista kaksinnusväkeä everstiluutnantti Alexander Morathin alaisina kenties kapteeni Vegesackin komppaniassa. Siitä karkasi kaksi rantasalmelaista, Juhana Nousiainen Sallilasta ja Lauri Outinen Kangaslammin Harjurannasta. Jutun yhteydessä mainittiin vänrikki Zachris Peuron, kersantti Samuel Bovilanus lapinlahtelaista Sonnisen nimismiessukua sekä korpraali Anders Koster.⁸

Nevanlinjan menetys pakotti vahvistamaan Suomen puolustusta. Tänne siirrettiin Liivinmaalta Tiesenhausenin liivinmaalainen ratsurykmentti – ei siis esim. Viipurin ratsuväkeä, joka olisi tuntenut seudut ja niiden ihmiset paremmin. Kenties pelättiin karkuruutta.

Siirto heikensi puolestaan Liivinmaan puolustusta, ja venäläiset käyttivätkin sitä hyväkseen piirittäen siellä Tarton ja Narvan huhtikuussa 1704. Suomen armeija, jota nyt johti kenraali Georg Johan von Maijdell, yritti niille apuun ja eteni Nevajoelle, mutta joutui kääntymään takaisin. Tartto joutui antautumaan keskikesällä, ja Narvan vuoro tuli elokuun 10. päivänä. Sieltä joutui sotavankeuteen savolainen kolmikasväki.⁹

Kotona sota tuntui täydennysmiesten ottona. Ainakin syksyllä 1702 joutuivat monet ruodut asettamaan uuden miehen, kun entinen oli joko kuollut tai rampautunut. Iisalmesta lähti ainakin viisi täydennysmiestä, joista kaksi, Paavo Pietikäinen ja Olli Sivonen, karkasi Narvasta. Kun heidän ei voitu todistaa vannoneen lippuvalaa, heidät säästettiin yhdeksällä kujanjuoksulla, mutta komppaniaan oli palattava. Kilpijärveläinen Tuomas Kettunen lainasi kaiketi emännältään Kaisa Kumpulattarelta hevosen, jolla ajoi Viipuriin, mutta myi hevosen ja karkasi.¹⁰

Täydennystä otettiin myös kesällä 1703. Siten joutui Riikaan mm. Punkaharjun vaaralainen Tuomas Herttuainen ja Siilinjärven rissalalainen Hemminki Tiihonen.¹¹

Vuonna 1704 piti taas täydentää vakinaista jalkaväkeä. Silloin otetuista karkasi Matti Tahvonpoika Nousiainen Viipurissa, mutta riistaveteläinen Risto Lång ja Rantasalmen parkunmäkeläinen Eenokki Laitinen joutuivat Väinänsuuhun ja Riikaan.¹²

Sotamiehen palkka oli virallisesti vahvistettu kohtuuttomuuksien välttämiseksi, mutta aikaa myöten pääsivät ”markkinavoimat” vaikuttamaan. Vielä vuoteen 1704 asti pysyttiin kohtuudessa eli 12–17 vaskitaalarissa vuotta kohti. Puumalassa sai vuonna 1700 Pekka Kotro 12 taalaria ruotutalolliseltaan, lampilalaiselta Juhana Sarjoselta. Kiuruveden hautajärveläinen Antti Kärkkäinen taas palautti 1704 ruotutalonsa emännälle Riitta Sarattarelle 17 taalaria vapauduttuaan palveluksesta.¹³ Mutta vuonna 1705 sai Vehmersalmen puutosmäkeläinen Pekka Ruotsalainen 20 taalaria ja Puumalan Pekka Jaatinen peräti sata taalaria, vaikka asetus määräsi palkaksi 17 taalaria. Lapinlahden onkiveteläiseltä Niilo Ruotsalaiselta vaati ruotu takaisin 33 ja Riistaveden hiislahtelaiselta Tuomas Asikaiselta 39 taalaria, koska heidät oli hylätty eli vapautettu katselmuksessa ja ruotujen piti palkata sijalle toinen.¹⁴

Viides sotavuosi paljasti jo melkoista väsymystä talonpoikien kesken etenkin Kuopiossa ja Iisalmella. Syyskäräjillä 1706 valitti Iisalmen rovasti Hoffrenius nimismies Cajanuksen syyttäneen häntä talonpoikien yllyttämisestä vastustamaan sotaväenottoa. Nimismies vältti kanteen valittaen sairaalloisuuttaan ja tuomiokapitulin edustajan puuttumista, sellainen kun oli tarpeen papin ollessa käräjillä toisena asiapuolena. Kuopiossa kirkkoherra Henrik Hoffren valitti kruununvouti Willandhin kirjeessään 11.12.1705 syyttäneen häntä samasta aiheesta.

Vouti ei tullut käräjiin haasteesta huolimatta, ja kirkkoherra kyseli nyt käräjäväeltä syytteen perusteita. Väki kielsi koskaan kuulleensa kirkkoherran puhuvan sellaisia, vaan hän oli aina kehottanut heitä tottelevaisuuteen ja kuuliaisuuteen. Syytteet olivat tuskin perättömiä, vaikka toisaalta voisi nähdä nimismies Cajanuksen purkaneen näin näräänsä mahtavaa rovastia kohtaan.¹⁵

Sotavoimalle vaadittiin maakunnasta muonaakin, ja talonpojat saivat rahdata veroviljansa Viipuriin. Rantasalmen kesäkäräjillä 1704 todettiin kahden kangaslampilaisen, ahvensalmelaisen ja emäpitäjäläisen jättäneen toimittamatta osuutensa viljarahdista. Vuotta myöhemmin menetti Säämingin pihlajaniemeläinen Pekka Pulkkinen kolme hevostaan samalla matkalla ja velkoi korvausta naapureiltaan, joiden viljoja oli ollut hänen kuormassaan.¹⁶

Koottu muona ja rehu ei riittänyt ympäri vuoden, vaan jo vuodesta 1702 päästettiin osa joukkoja kotiin tai sijoitettiin vieraitakin joukkoja maaseudun taloihin niiden elätettäviksi. Kaksinnusjoukoista talvehti kotona säännöllisesti melkoinen osa, ja talvella 1705–6 näyttää osa vakinaisestakin jalkaväestä päässeen kotiin Liivinmaalta. Tykistön ajomiehiä talvehti Savossa vuosina 1705 ja 1706. Inkerin värvätyn jalkaväkirykmentin väkeä näyttää olleen täällä jo 1703–04, ja vuonna 1706 valitettiin eversti Tiesenhausenin liiviläisestä ratsuväestä.¹⁷

Nämä tiedot ilmenevät tuomiokirjoista, sillä talvimajoitus tuotti säännöllisesti joukon salavuoteus- ym. siveellisyysrikejuttuja. Huippua edustanee Varpaisjärven lukkarilalainen kaksinnussotamies Yrjö Martikainen, jolla oli kotikylässä kaksi ”morsianta” Kaisa Hakkaratar ja Helka Laurintytär sekä kolmas Liisa Lukkaritar Koivumäessä. Kaisalla oli kyllä entinenkin ”kaksinnussulhanen”, vuonna 1701 väkeen otettu ja Käkisalmessa palvellut Oikarinen.¹⁸

Sotaväsymystä lisäsivät katovuodet. Vuonna 1703 vei halla viljasadon ainakin tuntuvaksi osaksi, ja sama toistui vuonna 1705. Tämä lisäsi tietysti jännitystä talonpoikien ja paikallisten virkamiesten välillä, sillä nämä joutuivat toteuttamaan sotilashallinnon tinkimättömät määräykset huolimatta paikallisista olosuhteista.¹⁹ Viimeinen rauhanajan maaherra Anders Lindhielm joutui pahaan välikäteen Cronhiortin kanssa ja joutui eroamaan. Sittemmin kytkettiinkin maaherranvirka Suomen armeijan ylipäällikönvirkaan.

Jo vuonna 1703, Nevajoen linjan joutuessa venäläisten haltuun, määräsi kenraali Cronhiort koottavaksi talonpoikaista nostoväkeä Viipurin turvaksi. Talonpoikia ei haluttanut lähteä kovin kauaksi kotoa, joka sekin voi joutua uhanalaiseksi. Nostoväkeä sentään harjoitettiin kenties jatkuvasti vuosittain, vaikka siitä onkin tallella vain yksi maininta. Syksyllä 1705 haastoi kersantti Erik Lohm harjoitusten laiminlyönnistä käräjiin 13 iisalmelaista talollista, joista kaksi nykyiseltä Sonkajärveltä ja Varpaisjärveltä, neljä Lapinlahdelta, kolme Pielavedeltä ja yksi Kiuruvedeltä.²⁰ Tämäkin osoittaa puolustustahdon kyteneen heikoimmin maakunnan turvallisimmaksi koetussa pohjoiskolkassa.

Vuonna 1705 yritti kenraali Maijdell pariinkin kertaan uhata venäläisiä Nevajoen suunnalla. Talvella hän teetti hyökkäyksen jokisuulle Retusaareen, johon Pietari I rakennutti jo Kronstadtin linnoitusta. Venäläiset hävittivät samaan aikaan Sortavalan ja Pälkjärven seutuja. Kesällä suomalaiset etenivät Hirvisaarelle vastaperustetun Pietarin kaupungin porteille voimatta kuitenkaan tuhota kaupunkia.²¹

Sheremetjev vei vuorostaan venäläiset 20 000 miestä käsittävät joukkonsa Kuurinmaalle ja joutui taisteluun sikäläisen armeijan kanssa Riian lounaispuolella Gemäuerthofissa. Hänet voitti kenraali Adam Ludwig Lewenhauptin johtama 6000-miehinen voima aiheuttaen 6000 miehen tappiot. Uhka Liivinmaan linnoituksia kohtaan oli toistaiseksi torjuttu, mutta voitto maksoi savolaistenkin ratsumiesten verta. Ratsumestariksi ylenneet Joachim Henrik Duncker ja Petter Ithimaeus sekä rakuunain majuri Wolmar Wilhelm von Nandelstadt kaatuivat Gemäuerthofissa.²²

Kesällä 1706 yritti kenraali Maijdell taas Pietarin kimppuun mutta turhaan. Syksyllä keskitettiin sinne vuorostaan venäläisiä voimia 13 000 miestä jalkaväkeä, 5000 ratsuväkeä ja 2000 kasakkaa. Tämä voima eteni Kannaksen halki kohti Viipuria ryhtyen sitä piirittämään.

Tämä sattui juuri Lappeenrannan markkinain aikaan, ja viipurilaisille porvareille tuli hätä kotiin – jonne he eivät päässeet heti piirittäjien ohi. Savolaisten muonarahtikin näyttää jääneen osittain kesken. Maaningan halolalainen Paavo Partanen jätti hädissään Risto Roivaalta lainaamansa hevosen Lappeenrantaan, josta Roivas joutui hakemaan sen. Kerimäkeläisen Lauri Turtiaisen renki jätti paakkunalalaisen Eerikki Riikosen hevosen samasta syystä jo Sulkavalle Ryhälään, kuormassa myös Pekka Haverisen luovuttamat viljat. Jo kesälläkin ennen piiritystä rasitettiin hevosia muonarahdissa hengiltä.²³

Viipuri pelastui sillä kertaa, sillä Pietari I sai uutta ajateltavaa. Kaarle XII pakotti vuonna 1708 Puolan kuninkaan August III:n rauhaan Altranstädtissä ja saattoi nyt ryhtyä sotaan Venäjää vastaan vallatakseen takaisin menetetyt alueet. Piirittäjät poistuivat Viipurin liepeiltä lokakuun lopulla 1706.

Kotiseudulla rasitus jatkui kuitenkin. Talvimajoihin sijoitetusta sotaväestä pakkasi olemaan harmia. Ainakin päällystön piti korvata talolle aiheuttamansa kulut. Esim. varusmestari Johan Rodhe – jonka joukko-osastoa ei jutussa mainittu – lupasi Lapinlahden martikkalalaiselle Risto Martikaiselle täysihoidosta kolme karoliinia kuussa. Martikainen sai perityksi vain kuusi taalaria 18 äyriä kaikkiaan ja jäi saamaan 33 taalaria 14 äyriä vaskirahassa.²⁴

Sulkavan Telataipaleeseen majoitettu kaksinnusjalkaväen kersantti Abraham Sund harjoitti väkivaltaa majoituspaikassaan Martti Hämäläisen postitalossa. Tämä valitti maaherralle, uudelle Suomen armeijan ylipäällikölle Georg Lybeckerille, joka määräsi väkivallan tutkittavaksi, mutta Sundia odotettiin turhaan kesäkäräjille 1708. Rantasalmella valitti vanha luutnantti Carl Gustaf Svärdfelt nimismiehen vieneen tammikuussa 1707 kaksinnusväen tarpeisiin kolme kuormaa heiniä sunnuntaina kirkkoaikana ja kuitanneen niistä vain 20 leiviskää, vaikka Svärdfelt lupasi lunastaa ne takaisin 90 leiviskänä. Talonpojat, jotka olivat nimismiehen apuna, todistivat käräjillä kuormien painoksi 28 leiviskää kukin eli yhteensä liki nuo 90 leiviskää. Puumalassa majaili talvella 1707 kapteeni Fredrik Sabelfeltin komppania tai sen osa Savon kaksinnusjalkaväkirykmentistä, mukana varusmestari Thomas Wallman.²⁵

Täydennystoimet aiheuttivat kasvavaa vastarintaa sekä syytöksiä keinojen laittomuudesta. Iisalmelaiset valittivat maaherra Lybeckerille kapteeni Wolmar Fredrik Clementeoffin, luutnantti Lorentz Ekmanin ja vänrikki Zachris Peuronin väärinkäytöksistä. Pielaveden taipalelaiselta Juhana Antinpoika Rytköseltä kapteeni pyysi lahjuksia luvaten hankkia Rytkösen pojan sijalle jonkun irtolaismiehen. Pielavedellä kapteeni otti vääpeli Törnqwistin rengin keskiyöllä ja vapautti tämän vasta lahjuksia vastaan. Matti Rytkönen otettiin palvelukseen, vaikka oli talon ainoa mies ja sijaan oli saatu irtolaismies. Peuron kävi ottamassa miehen lääninrajan takaakin Säviältä, mutta joutui vapauttamaan tämän, kun talon isäntä lunasti tämän renkinsä vapaaksi. Lukuisissa tapauksissa upseerit ottivat lunnaita toimittaakseen sijaisen väkeen määrätylle, mutta mies jäi hankkimatta.²⁶

Kuningas valmisteli seuraavaa sotatointa kesäksi 1708. Kaikki voimat oli keskitettävä itään Suomea myöten. Koska Puolasta ei ollut pelkoa, hän katsoi voivansa ottaa mukaan Liivinmaaltakin pääosan joukoista. Pääarmeijan edetessä Liettuasta kohti Moskovaa sai Liivinmaan joukkojen ylipäällikkö kenraali Lewenhaupt käskyn seurata viipymättä perässä. Lybeckerin tuli käydä Pietarin kimppuun ja sen valloitettuaan ottaa takaisin muutkin menetetyt !innoitukset.

Näitä sotatoimia varten tarvittiin muonaa. Pääarmeija tosin hankki tarpeensa sotanäyttämöltä ja joutui sen vuoksi muuttamaan aluetta ennen pitkää. Lewenhaupt kaahi kokoon muonansa Liivinmaalta ja kenties sen vuoksi myöhästyi kuninkaan käskemästä lähtöajasta, mutta Suomen joukoille oli koottava vilja kotimaasta. Savolaiset saivat tehdä taas muonarahtia. Hanke onnistui muuten, mutta parikymmentä leppävirtalaista laiminlöi tehtävänsä, joukossa Varistaipaleen ja Juurikkalahden Koposet ja Polvijärven Pertti Turunen. Heille ei kenties käsky ehtinyt aikanaan tai matkan hankaluus esti.²⁷

Kuninkaan lähdettyä etenemään itään antoi kenraali Lybeckerkin lähtökäskyn 11 500 miehelle, mukana Viipurin kaksinnusratsurykmentti ja ainakin osa Savon kaksinnusjalkaväkeä. Tämä voima marssi kohti Nevajokea, mutta ei rohjennut uhata suoraan Pietaria, vaan ylitti joen Inkereenjoen suulla karkottaen sitä estelleet venäläiset. Matka jatkui länteen Kaprioon asti, jossa käytiin taistelu. Siellä lienee kaatunut Iisalmen komppanian luutnantti Lorentz Ekman.²⁸

Lybecker koki nyt voitosta huolimatta neuvottomuutta. Venäläisiä ei lyöty ratkaisevasti, ja paluutie maitse tuntui uhatulta. Niinpä hän kutsuikin Suomenlahdella liikkuvan laivasto-osaston Kolkanpäähän ja kuljetutti joukkonsa sen avulla Suomen puolelle. Lähtö tuli niin hätäisesti, että ratsut ja kuormastohevoset oli teurastettava. Viipurin kaksinnusratsuväen rykmentinmajamestari Kasper Dufwing ja jalkaväen majoittaja Gustaf Johan Järnefelt jäivät siinä sotavangiksi.²⁹

Pääarmeija eteni samaan aikaan Mohileviin kohti Moskovaa, ja Lewenhaupt toi joukkojaan sen jäljessä, pahoin myöhässä käsketystä ajasta, hitaasti ja vielä väärää tietä, jota pääarmeija oli jo kulkenut ja ”puhdistanut”. Kuningas joutui huoltovaikeuksien takia kääntymään etelään kohti Ukrainaa, koska hän ei rohjennut jatkaa ilman vahvistuksia suoraan kohti Moskovaa, sillä venäläiset olivat vastassa Smolenskissa.

Lewenhauptin joukko tarpoi perässä syyssateiden pohjattomiksi liottamilla teillä valtavan kuormastonsa kanssa. Venäläiset saivat häneen kosketuksen Liesnajassa. Heidät saatiin torjutuksi melkoisin uhrauksin, sillä Viipurin ratsurykmentti menetti everstinsä Herman Johan von Burghausenin, ratsumestarit Otto Reinhold von Burghausenin ja Petter Röösin, joka hukkui Sos-jokeen, sekä kornetit Arvid Johan Falckin ja Adam Johan Svärdfeltin, viimeksimainitun sotavangiksi.³⁰

Tykistönsä ja kuormastonsa hylännyt Lewenhauptin osasto saavutti pääarmeijan Ukrainan rajoilla. Se sitoi Venäjänkin päävoimat etelään, ja Suomessa voitiin vetää henkeä. Morathin kaksinnuspataljoonaa täydennettiin ja kaiketi lepuutettiinkin kotona, sillä Kuopiossa ja Iisalmella heräsi taas valituksia päällystön omavaltaisuuden takia.

Kuopion pitäjänkirjuri Olof Strenghell kokosi talvikäräjille 1709 syytelistan kapteeni Johan Georg Ganschouta, luutnantti Hans Georg Lampeenia, vääpeli Gottmania ja lippumies Kristoffer Leimania vastaan. Asialla olivat pitäjän itä­osien talolliset. Vuotjärveläinen Lassi Pasanen valitti Ganschoun vieneen syk­syllä häneltä rehua hevosilleen maksutta. Gottman ja Leiman olivat ottaneet pakolla Riistavedellä Soini Heikinpoika Parviaiselta ruokaa ja Syrjäsaaressa Matti Riikoselta 21 kappaa ohria sekä ajoivat Antti Voutilaisen hevosella seitsemän peninkulmaa korvauksetta. Yleensä valitettiin kaksinnussotamiesten vaativan ylimääräistä palkkaa, vaatetta ja muonaa. Lampen ja Leiman otti 12 talolliselta seitsemän karoliinia, kun heidän hankkimansa renki Juhana Forsman ei kelvannut sotamieheksi kapteeni Ganschoulle.³¹

Gottman aiheutti valituksia Leppävirrallakin, jossa hän otti pakolla ruokaa kirkonkylän majatalosta ja tappoi lehmänkin. Samoihin aikoihin eli joulun tienoissa 1708 kuritti korpraali Pekka Ruotsalainen Iisalmen Väisälänmäessä isäntää Joonas Partasta. Vänrikki Peuroninkin valitettiin taas ottaneen 13 vaskitaalaria hankkiakseen Paavo Rönkön sijaan irtolaisen, mutta kun asia jäi tekemättä, niin Rönkkö vaati rahojaan takaisin.³² Näyttää jotenkin siltä, että kaksinnusjoukkoihinkin tarttui väkivaltainen käytöstapa, niin kotiseudulla kuin talvisin majailtiinkin.

Kesä 1709 oli Savossa rauhallinen, sillä Suuri Pohjan sota huipentui silloin Ukrainan rajoilla Pultavan ratkaisutaisteluun. Ruotsin pääarmeija takertui kesäkuussa piirittämään Pultavan linnoitusta, ja Pietari I tavoitti sen mieslukuisampana ja hyvin varustettuna. Savolaisista upseereista joutui itse taistelussa vangiksi ratsumestari Nils Freidenfelt, ja kun lyöty armeija antautui pari päivää myöhemmin ahdettuna Dnjeprin ja Perevolotshna-joen väliin, niin miekkansa joutui luovuttamaan äskenmainitun isä everstiluutnantti Kristoffer Freidenfelt ja hänen sisarenpoikansa kornetti Kristoffer Duncker. Joukkoon kuului myös Säämingin kirkkoherran vävy luutnantti Jakob Zitting ja rakuunaluutnantti Nils Creutzman Joroisista. Nuorempi Kristoffer Freidenfelt, kornetti Elias Willandt ja kaksi von Nandelstadtia seurasi kuningasta Turkin puolelle nykyiseen Romaniaan. Ratsumestari Joakim Johan von Burghausen jäi sotavangiksi Valakiassa sama vuonna. Burghausen kuoli Tobolskissa vuonna 1717 ja Nils Freidenfelt palasi jo vuonna 1712.³³

Tieto tästä katastrofista lienee saavuttanut Savon loppukesällä, mutta virallinen tieto tuli hallitukselta Viipurin tuomiokapitulin kautta marraskuussa: ”Waicka tätä ennen käskyn jälken on cuulutettu ja tietäwäxi tehty, cuinga sen ijancaickisen ja Caickiwaldian Jumalan hurscast, wam sijnä tykönä caickein pyhimästä sätöxestä, coco Ruotzin waldacunda ja meidän racas Isänma surimban onnettomuteen ja murhesen joutunut on sen rascaisemman Jumalan ran gaistuxen cautta Cuningan armeijan hucutuxes Ukrainisa tapahtunexi mennenä kesänä on cuultu ..”³⁴

Mutta kestämistä oli kotimaassakin kadon takia. Nälkä alkoi ahdistaa toden teolla. Ja suita oli ruokittavina tavallistakin enemmän, sillä Savon vakinainen jalkaväkirykmentti kotiutettiin talvikaudeksi ja täydennettiin. Kuopiolaiset joutuivat turvautumaan Rantasalmen miesreserveihin: Vehmersalmen Horsmastenlahden ruoduille toimitti teemassalolainen Matti Toivanen poikansa Heikin ja Olli Jäppisen. Hän velkoi tästä hyvästä Matti Keinoselta, Olli Holopaiselta ja Eerikki Hyväriseltä yhteensä 76 vaskitaalaria mukaanluettuna muona ja vaatteet.³⁵

Osa sotamiehistä vapautui, niinkuin muutamasta edelläkerrotusta tapauksesta ilmenee. Lisäksi voisi mainita pari Puumalan komppanian miestä, joiden toimeentuloa käsiteltiin Kerimäen ja Säämingin käräjillä. Kenraali Lewenhaupt vapautti 1707 Olli Savolaisen, joka oli joutunut riviin vuonna 1681 ja rampautunut palveluksessa. Vuonna 1709 vapautettiin samoin Juhana Piitulainen, joka asettui sitten loisiksi Kerimäen Jouhenniemeen. Kumpikin veteraani tarvitsi tukea, sillä he eivät olleet opetelleet mitään käsityötäkään palveluksensa ohessa.³⁶

Savo säilyi sentään siltä tuholta, joka odotti vakinaisen jalkaväkirykmentin miehiä heidän palatessaan palveluspaikoilleen Riian ulkolinnoituksiin vuonna 1710. Tsaari Pietari I ryhtyi nyt toden teolla valloittamaan Liivinmaata ja Viroa sekä keskitti voimia Suomenkin toista puolustuslinjaa Viipuria ja Käkisalmea vastaan. Savon kaksinnusmiehet vartioivat Viipuria.

Uhka sai vauhtia puolustustoimiin: talonpoikainen nostoväki kutsuttiin taas harjoituksiin. Puumalan miehet kokoontuivat siten kirkolle paraatiin ja jumalanpalvelukseen huhtikuun 8. päivänä harjoitusmestarinaan kantokirjuri Harald Haraldinpoika (Stare). Luukkolalainen Olli Ryönä viivytteli hänen mielestään järjestäydyttäessä, ja niinpä hän läpäytti pari kertaa Ollia miekanlappeella selkään. Kun Olli samana iltana kuoli, niin Harald sai syytteen kuolemantuottamuksesta. Syyksi ilmeni kuitenkin Ryönän kokema nälkä ja nostomiehenä liian äkkiä nautittu viljapitoinen sotilasmuona kokotalvisen pettu- ja olkiruoan jälkeen. Ryönän velikin oli kuollut aikaisemmin nälkään.³⁷

Venäläinen amiraali Feodor Apraksin toi Viipurin edustalle 18 000 miestä käsittäneen piiritysarmeijan maaliskuun 21. päivänä 1710. Ylipäällikkö Lybecker vetäytyi Kymijoelle ja jätti kaupunkiin neljä-viisituhatta miestä eversti Magnus Stiernstrålen johtamina. Hän oli samalla Viipurin kaksinnusjalkaväen eversti ja palvellut ennenkin Savon jalkaväkirykmentissä.

Piiritys koveni kevään tultua. Kaupunkia pehmitettiin 80 järeän tykin ja 19 mörssärin voimin. Kun Lybecker ei tohtinut tulla kaupungin avuksi, niin Stiernstråle katsoi parhaimmaksi antautua, semminkin kun hänelle ja muille puolustajille luvattiin vapaa lähtö.

Tämän lupauksen piirittäjä kuitenkin petti. Kaupungin varusväki vietiin sotavankeuteen ja suuri määrä siviiliväkeä raahattiin Venäjälle orjuuteen. Savon kaksinnusjalkaväen everstiluutnantti Alexander Morath kuoli ja luutnantti Abraham Jack kaatui piirityksessä. Sen sijaan vänrikki Torsten Tawast karkasi heti sotavankeudesta ja ilmoittautui palvelukseen.³⁸ Sotamiehistä mainittiin kaatuneiksi kuopiolainen Juhana Räsänen ja Sulkavan kaartilalainen Lauri Torvinen. Kadonneeksi kuulutettiin Säämingin ahvensalolainen Pekka Kaikkonen.³⁹

Käkisalmen kohtalo ratkaistiin tämän jälkeen. Sitä puolusti 400-miehen varusväki Savon kaksinnusjalkaväen everstiluutnantin Johan Stiernschantzin komentamana. Saamattoman Lybeckerin tuki oli vieläkin kauempana. Stiernschantz luovutti linnansa syyskuun 9. päivänä ja pääsi lähtemään vapaasti.⁴⁰

Venäläispaine suuntautui syksyllä 1709 Liivinmaalle, jonka puolustuksesta vastasi Savon jalkaväen eversti, kenraalimajuriksi ylennetty ja varakenraalikuvernööriksi nimitetty Gustaf Ernst d’ Albedyhl. Hänen rykmentistään puolusti kolme komppaniaa Neumündeä ja kaksi Väinänsuuta.

Kun kreivi Sheremetjev kävi ratkaisevasti Riian ja Tallinnan kimppuun syksyllä 1709, niin hänellä oli osin liittolaisenaan Liivinmaalla riehuva rutto. Se oli päässyt valloilleen samana vuonna ja puri tehokkaasti Väinäjoen suun ahtaissa linnoituksissa ja niiden kosteudessa. Se vei Savon rykmentistä everstiluutnantti Magnus Cronmanin, kapteenit Carl Lilljesköldin, Kristian Uhrin ja Gustaf Wilhelm Cronmanin, luutnantit Karl Bitterbergin ja Jonas Wilhelm Svärdfeltin sekä vänrikki Kristoffer Enqwistin. Kun upseereista menehtyi tautiin tällainen määrä, niin voi otaksua miehistön harvenneen vielä rajummin piirityksen aikana talven vilussa ja kosteudessa.

Heinäkuun alussa 1710 kenraalikuvernööri nosti valkoisen lipun. Osa väestä vietiin sotavankeuteen, mutta itse kenraali vapautui pian ja ryhtyi tsaarin palvelukseen. Kapteeni Johan Aminoff ja luutnantti Gustaf Tawast karkasivat pian saaden seuraa Säämingin tolvanniemeläisestä Matti Mannisesta.⁴¹

Viimeksimainittu joutui tuomaan lohdullisia viestejä hänelle itselleen onnettomissa merkeissä. Savoon oli levinnyt huhu koko rykmentin kaatumisesta taistelussa tai menehtymisestä ruttoon. Siten hänen vaimonsa Vappu Laurintytär Kinnutar, joka siihen asti oli elänyt kunniallisesti miehen paluun toivossa 11 vuotta, lankesi viettelykseen ja synnytti lapsen mikkelinä 1711.

Monta miestä ei Riian tienoilta todellakaan palannut. Sota iski yhdellä kertaa, ensin kesäkuussa Viipurissa ja heinäkuussa meren takana, korjaamattomat jäljet Savon väestöön.

Edelläkuvatut sotatoimet kuluttivat likimain loppuun Savon vakinaiset sekä kolmikas- ja kaksinnusjoukot lukuunottamatta kaksinnusratsuväkeä ja Käkisalmen puolustajina antautumisen jälkeen vapaasti poistunutta jalkaväkeä. Savolaisten jalkaväkiyksiköiden yhteinen vahvuus kohosi noin 1 800 ja ratsuväen noin 500 mieheen. Ottaen huomioon jatkuneet täydennykset voitaneen kokonaistappiot arvioida likimain 2 300 mieheksi.

Suomalaisten ja nimenomaan itäsuomalaisten sotilaiden kelvollisuutta vähäteltiin pahoin Ruotsissa. Ruotsalaiset everstit ottivat vastenmielisesti suomalaisia rykmenttejä johdettavikseen väittäen miesten vain juopottelevan ja siten tuottavan enemmän huolta ja häpeää kuin kunniaa lipulleen. Ruotsista kesken sodan Suomeen siirtynyt professori Israel Nesselius taas suositteli väestönsiirtoa Taalainmaasta Savoon opettamaan alkuasukkaille oikeata ”urheutta ja sotaisuutta”.⁴²

Hyvä oli Ruotsista käsin neuvoa, kun päävihollinen oli vielä meren takana.

SOTAPAKOLAISIA

Sota sai liikkeelle siviiliväkeä, joka pyrki turvaan hengenvaarasta. Ensimmäisinä tulivat Savoon inkeriläiset. Nevanlinnasta ilmestyi Kuopioon rakennusmies Nuutti Muhonen, jonka vaimo Regina Akselintytär jäi venäläisten käsiin Uudenkirkon Vammelsuussa 1702 ja jonka karkuun päässyt kohtalotoveri väitti kuolleen Moskovassa 1704. Puumalassa joutui nevanlinnalainen Maria Kekarainen syytteeseen salavuoteudesta vuonna 1707.¹ Nevanlinnalaista Osenbryggin sukua asettui pysyvästi Vieremälle.²

Käkisalmen likettyviltä paettiin kai seuraavina. Käkisalmen pohjoisen kihlakunnan vouti Erik Andersin asettui Varkauden liepeille kenties Heikki Immosen autioon. Kivennapalainen renki Kalle Kuhanen mainittiin jo vuonna 1705 Kuopiossa. Jaakkimalainen veronvuokraaja Mårten Costman ja Pekka Hyppönen asuivat 1710 Säämingin Pihlajaniemessä, hiitolalainen Esko Pirhonen Kerimäen Kyllölässä. Kauppias Johan Venander tuli Rantasalmelle mahdollisesti Käkisalmesta tai Kurkijoelta. Hän sai asuakseen Juhana Sorvasen talon Tornionniemestä, mutta viljeli myös lautakotalahtelaisen Paavo Natusen peltoa korvauksena hevoskaupasta.³

Sortavalan asukkaita tulvi Savoon jo vuodesta 1704 alkaen. Porvari Pekka Mutka asui Kerimäen Ruokoniemessä, Elias Laitinen Kaartilanrannassa, Tuomas Hulkkonen Kallislahdessa, Juhana Kansanen jossakin Kerimäellä vaimon jouduttua 1705 venäläisten käsiin.⁴

Rantasalmelle asettui raatimies Pekka Puolakka Asikkalaan, ja siellä asui myös Antti Tuhkunen isiensä mailla. Leppävirralta tapaamme Tuomas Immosen ja Olof Jaakonpoika Glumeruksen, kaikki Sortavalasta.⁵

Pohjoiskarjalaisetkin varautuivat jo varhain. Vuonna 1701 toi Parikkalan rautalahtelainen Juhana Heikinpoika Vilska 700 vaskitaalaria talteen Säämingin Pykälämäkeen Antti Vihavaiselle, mutta ehti kuolla jo 1707, ja veli Heikki velkoi niitä vuonna 1710 Vihavaiselta. Kesälahden totkiniemeläinen Antti Hämäläinen talletti raha- ja vaatearkkunsa ennen joulua 1705 Kerimäen Jouhenniemeen Pekka Seppäselle. Kiteen kiteenlahtelainen Yrjö Timonen toi Kumpurantaan Juhana Malisen aittaan kuusi tynnyriä ruista jo vuonna 1700.⁶

Vuonna 1709 tavoitti pakoaalto Viipurin tämänpuolisen alueen. Kirvun kappalaisenpappilasta siirtyi naisväki Rantasalmelle ja sai turvapaikan rovasti Heinriciuksen pappilasta. Tämän palaessa toukokuussa 1710 tuhoutui myös pakolaisten omaisuus. Itse kappalainen Kristoffer Bonsdorff pakeni vasta kesällä 1710 Viipurin valtauksen jälkeen. Savoon hän sitten jäikin, nimitettiin Joroisten kirkkoherraksi 1715 ja kuoli vuonna 1720.⁷

Pääosa näitä evakkoja näyttää olleen syntyisin Savosta, ja sinne oli tutuinta vetäytyä uhanalaiselta rajaseudulta. Kokonaiskuva jää vajaaksi, koska mukana ovat vain Pien-Savossa julki tulleet tapaukset.

Pakolaiset koettivat hankkia toimeentulonsa kuka mitenkin. Osan olemme todenneet hankkineen viljelläkseen maatiloja. Kauppiaat saattoivat jatkaa toimintaansa, niinkuin käräjille tuoduista velkomusjutuistakin kuvastuu, mutta heikompi väki joutui turvautumaan tilapäisansioihin. Jo vuonna 1707 valitti Savonlinnan ratsumestarinvirkatalon vuokraaja Petter Beckborg monien malmin ympärillä asuvaisten ja erittäinkin Karjalasta ja Inkeristä paenneiden tuovan malmille myytäväksi olutta ja viinaa, mikä vähensi hänen vuokratulojaan – hänellä kai oli siellä laillinen krouvi.⁸ Pakolaisnaisia esiintyi myös usein osallisina siveellisyysjutuissa.

Sota hyökyi siis yhä lähemmäksi Savon rajoja ennakoiden rajua huipennusta.

SOTA SAVOSTA 1711–1714

Pultavan, Riian ja Viipurin katastrofit pyyhkäisivät savolaisen sotaväen jokseenkin kokonaan, Käkisalmesta poismarssinutta osastoa ja muutamia sotavankeudesta karanneita lukuunottamatta. Sota kuitenkin jatkui ja uutta väkeä tarvittiin. Ratsutilat ja ruodut joutuivat etsimään uudet miehet riveihin.

Viipurin tai Karjalan ratsurykmentti näkyy perustetun uudelleen jo syksyllä 1709 runkonaan kaksinnusratsurykmentti. Siitä saatiin ylin johto: everstinä Karl Gustaf Armfelt, jonka ura alkoi tästä nousta yhä vastuullisempiin tehtäviin, everstiluutnanttina Odert Reinhold von Essen, joka 1710 siirtyi Porin rykmentin everstiksi ja kaatui sen etunenässä Napuella helmikuussa 1714, sekä majurina Jakob Danielsson, joka sai everstinviran vuonna 1712.¹

Suur-Savon ratsukomppanian ratsumestariksi tuli inkeriläissyntyinen Erik Röökman niinikään kaksinnusrykmentistä. Piensavolaisia lienee johtanut aluksi ratsumestari Philip Johan von Bleken ja hänen ylettyään majuriksi rykmentinmajamestarista ylennyt Frantz Ewald von Knorring.² Luutnantteina palvelivat Peter Magnus Appelstubbe ja Henrik Oppman, kornetteina Enok Elfwengren ja Johan Gottman, kaikki kaksinnusrykmentistä.³

Ratsuväkeen siirtyi nyt ratsumestariksi myös entinen Juvan jalkaväkikomppanian vänrikki Georg Fredrik von Brandenburg, joka vuonna 1703 joutui kaksintaisteluun kapteeni Johan von Meurmanin kanssa ja erotettiin tämän tavoin palveluksesta. Hänen poikansa Gustaf Adolf tuli Kymenlaakson komppaniaan katselmuskirjuriksi. Suur-Savon komppaniassa palveli vapaaehtoisena Henrik Mollerus, Pien-Savon komppanian ensimmäisenä korpraalina Berendt Johan von Burghausen, ja 1713 tuli sen katselmuskirjuriksi postimestarin poika Botvid Rössling.⁴

Meille ei ole säilynyt tietoa, miten täydet ratsukomppaniat olivat tuossa vaiheessa. Vuonna 1712 oli Suur-Savon komppanian 105 paikasta avoinna kuusi, joista yksi mäntyharjulainen, ristiinalainen, juvalainen, anttolalainen, mikkeliläinen ja joroislainen. Pien-Savon komppanian aukot jäivät kolmelta Henkirakuunarykmenttiin siirretyltä mieheltä.

Täydennys oli yleensä saatu Savosta, mutta joukkoon oli otettava muitakin – kenties mieluimmin heitä omien miesten säästämiseksi. Suur-Savon komppaniaan oli siten otettu ainakin neljä inkerinmaalaista sekä yksi Parikkalasta, Jääskestä, Hollolasta ja Ruovedeltä. Pien-Savon komppaniasta tavataan neljä ratsumiestä Sortavalasta sekä yksi Uukuniemeltä, Hiitolasta ja Lappeelta.⁵ Inkeriläiset oli siis koottu ensinmainittuun ja laatokankarjalaiset toiseen.

Ratsuväen eversti Armfelt joutui näine joukkoineen suojaamaan Savoa Viipurin piirityksen aikana vuonna 1710, sillä venäläiset yrittivät edetä tännekin lähinnä jäljittääkseen kivekkäitä eli jalkarakuunoita, jotka Taneli Luukkosen ja Pietari Långströmin johtamina tekivät heille suurta vahinkoa. Armfelt jätti everstiluutnantti von Essenin suojaamaan Savon etelärajaa kolmen komppanian voimin ja puolusti itse Savonlinnan seutua Kerimäen suunnasta tunkevaa vihollista vastaan. Majuri Danielsson retkeili Pohjois-Karjalassa valvomassa sikäläisiä talonpoikia, jotka pappiensa johtamina luopuivat Ruotsista ja tarjoutuivat vannomaan uskollisuudenvalaa tsaarille.

Danielssonin rinnalla toimi vielä Pohjois-Karjalassa Kiteen Suorlahden hovin isännöitsijä Tapani Löfwing, sittemmin kuuluisa sissi. Hän joutui talonpoikien käsiin heinäkuussa 1710, mutta karkasi ja sai toimitetuksi Savonlinnaan 50 tynnyriä ruista ja 20 ohraa. Vielä syyskuussa hän souti Joensuun Kukkosensaareen ja toi retkeltään 30 tynnyriä viljaa Olavinlinnan varastoja täydentämään.⁶

Venäläiset yrittivät 16. elokuuta yli Punkasalmesta jopa 2000 kasakan voimin ja raahasivat sen itäpuolella asunutta väkeä vangiksi. Yritys jäi kuitenkin kesken, ja Armfelt sai Savon suojatuksi.⁷

Jalkaväen järjestely käynnistyi uuden ylipäällikön kenraali Karl Nierothin käskystä. Savon rykmentin everstiksi nimitettiin Käkisalmen urhea puolustaja Johan Stiernschantz ja majuriksi Johan Busch. Vuonna 1711 tuli everstiluutnantiksi Petter Johan Meisner, joka sittemmin aateloituna otti nimen Gyllenecker. Kapteeneista oli entisiä Savon rykmentin miehiä Juvan komppanian Frans Saxbeck, Pieksämäen komppanian saanut ”miekkamies” ja siksi eroon tuomittu Johan von Meurman sekä Kuopion komppanian Carl Detlof Schmiedefelt. Puumalan komppaniaan tuli Conrad von Creutlein ratsuväestä ja kenties Iisalmen komppaniaan Carl Klick Inkerin jalkaväkirykmentistä. Hänen sijaansa tuli 1711 Samuel Jakob Hästesko Narvan varuskuntarykmentistä.⁸

Alipäällystöön ja miehistöön ilmestyi joukko säätyläisnuorukaisia. Pappisperheistä astuivat riviin Anders, Jakob ja Johan Hoffreen, Erik ja Johan Wirilander sekä Abraham ja Sigfrid Brotherus, Axel lthimaeus, Johan Lyra ja Sigfrid Mollerus. Virkamiehen poikia olivat Gustaf Johaninpoika Lång, Bengt Mahlberg, Jakob Boisman, Ernst Ernstinpoika Skopa ja Samuel Olavinpoika Strenghäll.

Jalkaväkeenkin otettiin omien säästämiseksi lähinnä sotapakolaisia: inkeriläisiä sekä Kannakselta ja Käkisalmen pohjoisläänistä siirtyneitä. Tarkkaa lukua ei ole saatavissa, sillä sotamiesten syntymäpaikat merkittiin pääkatselmusrullaan vasta vuonna 1716 niinkuin ratsuväessäkin ja komppaniat ehtivät siihen mennessä kulua pahoin.⁹

Jakopalkka ja virkatalot siirtyivät tässä yhteydessä uusille viranhaltijoille. Vuonna 1712 kyseli Puumalassa kapteeni Creutlein, vänrikki Sund ja lippumies Niilo Auvinen näistä eduistaan. Kapteenin virkatalo Rokkala todistettiin vihollisen hävittämäksi, se kun sijaitsi Puumalansalmen eteläpuolella. Palkkatilat, hurissalolainen Pekka Hannunpoika Timonen ja Sulkavan hasulalainen talo olivat veroraakkeja. Sundin palkkatila Sulkavan Mäntysissä jaksoi maksaa vain neljäsosan verostaan, ja Ruokoniemestä oli palkkatilallinen Elias Hintsanen joutunut sotaan 1708, jolloin verojakaan ei kertynyt. Auvisen virkatalo Sulkavalla todistettiin autioksi vuodesta 1709 alkaen.¹⁰

Etelä-Savoa uhkasi talvella 1711 edelleen sota, niin että Puumalan, Sulkavan ja Kerimäen talvikäräjät jäivät pitämättä. Kasakkajoukko kierteli aivan Savonlinnan liepeillä tekemässä tuhojaan. Mutta uusi ylipäällikkö päätti yrittää Viipurin kimppuun ja suuntasi itäsuomalaiset voimat menetetyn kaupungin selustayhteyksiä vastaan. Savoa suojasi 64-miehinen osasto Katjalan maarakuunoista.

Everstit Armfelt ja Stiernschantz lähtivät joukkoineen 28.2.1711 kohti Käkisalmea ja ylittivät rajan 3.3. Oppaana heillä oli Kerimäeltä Kesälahden Villalaan muuttanut Heikki Malinen. Parikkalan Koitsanlahdessa he joutuivat taisteluun venäläisiä vastaan ja voittivat nämä 4.3. Soldatmäessä – paikan nimi jäi tästä taistelusta.

Seuraavana tavoitteena oli venäläisten varikko Kirvun Hannukkalassa. Vaikka sinne ehdittiinkin jo seuraavana päivänä, yllätys epäonnistui, sillä Ruotsin valtaan lopen kimmastuneet parikkalalaiset talonpojat, jotka jo olivat paljastelleet venäläisille maarakuunoita eli inkeriläisiä sissejä, pelkäsivät lisärasitusta tästäkin sotatoimesta. Valloittajalle lojaali koitsanlahtelainen Kalle Vaskinen hiihti kuusi peninkulmaa kotoaan Hannukkalaan, ja pääosa varastoista ehdittiin siirtää parempaan turvaan Käkisalmeen.

Hannukkalaa puolusti 350 rakuunaa ja 150 kasakkaa. Nämä voitettiin ja saatiin saaliiksi mm. 200 hevosta, jotka olivat tarpeen ratsurykmentille. Takaa-ajon tuloksena saatiin Uskensaaresta vielä 200 tynnyriä viljaa. Näiden kanssa palattiin, mutta kesällä alkoi uusi sotatoimi.¹¹

Pien-Savon ratsukomppania toimi Käkisalmen suunnalla taistellen venäläisiä vastaan 9.7.1711 Raivattalassa Hiitolan pitäjässä. Venäläiset näyttävät päässeen yllättämään ratsumiehet, sillä taistelussa kaatui ainakin kerimäkeläinen Matti Seppänen. Paikalliset talonpojat hautasivat hänet taistelun jälkeen. Samalla etsiskeltiin muitakin kapinallisia aina Kiteetä myöten ja toimitettiin oikeuden eteen Kerimäelle ja Sääminkiin.¹²

Suomen armeijan voimat eivät riittäneet Viipurin takaisinvaltaamiseen. Elokuun alussa toi kenraali Bruce kolmituhantisen joukon Muolaata vastaan ja pakotti suomalaiset vetäytymään. Tosin vielä loka-marraskuussa eteni kenraali Armfelt aina Uudellekirkolle asti, mutta joutui vetäytymään sieltä pian.¹³

Kenraali Nierothin kuoltua palasi saamaton kenraali Lybecker taas Suomen armeijan ylipäälliköksi. Hän luopui taistelutta Katjalasta ja vetäytyi Kymijoen länsipuolelle. Savon etulinja asettui Puumalansalmelle, jota jalka- ja ratsuväen asettama osasto vartioi. Olavinlinnakin joutui nyt toden teolla vartiotehtävään. Siihenastisen komentajan Lydinghjelmin kuoltua tuli sijaan majuri Busch. Hänen miehistönään oli vuonna 1712 Iisalmen komppania sekä väkeä muistakin komppanioista.

Lisäväkeä yritettiin koota epätoivon vimmalla. Kaksinnus- ja kolmikasväen sijaan koottiin nyt sotamies kultakin viideltä ruodulta. Tämän viisikäsrykmentin everstiksi tuli Aholahden herra eversti Adam Pistolekors ja everstiluutnantiksi vanha kapteeni Johan von Meurman. Ensinmainitulla oli ikää 39, jälkimmäisellä peräti 58 vuotta. Rykmentin vahvuus lienee rajoittunut pariin komppaniaan eli pariinsataan mieheen.Vastuu joukosta jäi pian Meurmanille, sillä Aholahteen samonnut vihollisjoukko vangitsi everstin jo 1712.¹⁴

Puumalan vartiosto yllätettiin ensimmäisen kerran jo jouluaattona 1711, ja vuodenvaihteen jälkeen venäläiset ilmestyivät taas Kerimäelle. Pahempi paine kohdistui kuitenkin Mäntyharjun ja Hirvensalmen suuntaan, jonne sissipäällikkö Taneli Luukkainen siirsi jalkarakuunoineen tukialueensa Sulkavalta retkeillen sieltä kauas Kannakselle.¹⁵

Luukkosen miehet olivat tottuneet ottamaan tarvitsemansa muulta väeltä, ja se tuntui Hirvensalmellakin. Talonpojat valittivat Nierothille sissien vaatimista vapaakyydeistä ja muusta kurittomuudesta, ja Armfelt sai käskyn palauttaa järjestyksen. Luukkosta miehineen lienee rasittanut myös hiipuva menestys, sillä kesällä 1711 hän kärsi tappion likellä Viipuria.¹⁶

Talvella 1712 Lybecker käski Armfeltin Karjalaan keräämään veroviljoja. Tämä alue tarkoitti Käkisalmen läänin pohjoisosaa eli Pohjois-Karjalaa. Osasto käsitti tuhatkunta miestä ratsu- ja pataljoonan verran jalkaväkeä. Päätarkoituksena oli kaiketi vahvistaa sotaväen heikkoa muonituskantaa, sillä Olavinlinnan varastot olivat tyhjillään.¹⁷

Kesällä 1712 eteni Mäntyharjulle venäläinen eversti Tshekin ja asettui Toivolan kylään. Sieltä käsin hän piti kurissa ympäristöä, järjesti armottomia ulosottoja, uhkasi patukoin pappeja, kylänvanhimpia ja nimismiehiä sekä aiheutti pahan nälän ja rehupulan. Venäläiset hevoset levittivät Mäntyharjulle kapia, niin että heidän lähdettyään jäi vain kolme hevosta koko pitäjään. Nämä muistot tallensi kirkkoherra Zacharias Cygnaeus 1770-luvulla. Luukkainen vetäytyi joukkoineen Pertunmaalle, joka säilyi siten hävityksiltä.¹⁸

Kesällä 1712 hyökkäsivät kasakat Puumalan kautta Sulkavallekin majaillen siellä viikon verran. Karjalan ratsurykmentti tuli syksyllä Savonlinnan liepeille estäen pahemmat vahingot. Tekipä eversti Stiernschantz myöhäsyksyllä retken Käkisalmeenkin, yllätti siellä kasakkajoukon ja sai saaliiksi parisataa ratsua. Mutta venäläisetkin vierailivat vuorostaan Savossa. Kulennoisissa taisteltiin marraskuun 28. päivänä, ja Pien-Savon ratsukomppania menetti siinä kolme miestä. Jouluaatonaattona venäläiset hyökkäsivät taas Puumalaan, ryöstivät mm. pappilat, veivät vangikseen kirkkoherra Henrik Romanuksen ja surmasivat kappalaisen Lars Roseniuksen lesken Elisabeth Helsingian. Pien-Savon ratsukomppania menetti siinä kaksi miestä vangeiksi ja yhden kadonneena. Vesiniemessä venäläiset polttivat Liukkolan isännän.¹⁹

Alkuvuosi 1713 oli rauhallinen lukuunottamatta Tshekinin vallanpitoa Mäntyharjulla. Ainakin Pien-Savon ratsukomppania majaili kevättalvella Juvalla takaamassa turvallisuutta. Mutta sitten alkoi uusi ylipäällikkö kenraali Armfelt keskittää voimia läntiseen Suomeen venäläisten painostaessa. Päänäyttämö siirtyi vähitellen Uudeltamaalta Hämeeseen. Savolaiset ratsukomppaniat kävivät viivytyssotaa mm. Karjaalla elokuun 20. päivänä, ja vuoden tapahtumat huipentuivat Pälkäneen tappioon lokakuun 4. päivänä.

Mutta jo sitä ennen venäläiset työntyivät syyskuussa Savoon maitse ja vesitse asettuen viideksi päiväksi Sulkavalle. Kirkkoherra Molander pääsi hädin tuskin perheineen pakoon ja joutui jättämään irtaimistonsa ryöstettäväksi. Ovenlukot tietysti särkyivät. Karja ja vilja kelpasi ryöstäjille. Nimismies pantiin keittämään viinaa heille. Puumalan Vesiniemessä yhyttivät venäläiset Paavo Ahtiaisen pojan Mikon ja anopin Kaisa Ryhättären. Mummo tapettiin ja poika vietiin Viipuriin erään luutnantin omaksi. Äiti Elina Juhontytär Kankainen yritti kolmasti saada poikaansa kotiin, mutta turhaan. Muramäkeläisen Matti Valtosen talo ryöstettiin ja poltettiin, ja seuraavana keväänä tuhoutui samoin Kauppilassa Mauno Mackunpoika Sorjosen talo.²⁰

Savon jalkaväki hajosi Pälkäneen taistelussa pahoin. Miehet palailivat kotiseudulleen, jota vihollinen uhkaili jatkuvasti, mutta upseerit keräilivät myöhäsyksyn kuluessa joukkonsa ja marssittivat ne vuoden vaihteessa pääarmeijan yhteyteen Pohjanmaalle. Henki oli perin matalalla, sillä itse urhea eversti Stiernschantzkin valitti sairauttaan ja palkan puutetta neljän vuoden ajalta. Hän jäi pois myös seuraavasta, lopullisesta ratkaisutaistelusta.

Talvella 1714 venäläiset liikkuivat lounaisimmassa Savossa. Hirvensalmella eräs 40-miehinen suomalaisosasto voitti samankokoisen venäläisvoiman surmaten 20 vastustajaa ja saaden 42 hevosta saaliiksi, kenties jonkin kuormaston. Tämä joukko lienee ollut Viipurin ratsurykmentin Pien-Savon komppania, sillä ruuti- ja luotitilitys osoittaa kulutusta juuri Hirvensalmella. Sen ratsumestari Knorring haavoittui tammikuun 25. päivänä ja kuoli 8. helmikuuta 1714.²¹

Kangasniemellä tuhosi Långström toisen osaston, joka käsitti 80 miestä. Saaliiksi jäi 64 hevosta, mutta tappioiden joukossa ilmoitettiin ”kapteeni” Cariander, kaiketi kuitenkin Inkerinmaan rakuunarykmentin kornetti Olof Cariander, sillä kapteeni Adam Cariander kuoli vasta 1716.²²

Viimeksimainittu tapaus osui samaan aikaan, kun Suomen armeija kävi ratkaisevan taistelun Isonkyrön Napuella helmikuun 14. päivänä 1714. Tähän osallistui Savon jalkaväkirykmentti Iisalmen komppaniaa lukuunottamatta, se kun vartioi Olavinlinnaa, sekä Suur-Savon ratsukomppania. Jalkaväestä kaatui Juvan komppanian kapteeni Frans Saxbeck, kapteeniluutnantti Fabian Johan Schmiedefelt, luutnantit Anton Cassin ja Karl Johan Tawast sekä vänrikit Jöhan Fredrik Cassin, Petter von Gertten, Johan Gråsten ja Kristoffer Leiman. Tämä vastasi liki kolmasosaa upseereista. Sotavankeuteen joutuivat kapteenit Fieandt ja Abraham Falck, rykmentin adjutantti Anders Hirsin sekä luutnantti Henrik Johan Tawast.²³ Aliupseereista kaatui ainakin Puumalan komppanian majoittaja Erik Timmerman.²⁴

Aivan ajankohtaisia tietoja ei kokonaistappioista ole saatavissa, sillä seuraava säilynyt pääkatselmusrulla laadittiin vasta vuonna 1716. Sen mukaan oli jäljellä 270 miestä 700:sta Iisalmen komppania poisluettuna. Tässä tuntuvat tietysti Pälkäneenkin taistelun tappiot sekä muut menetykset etenkin vetäydyttäessä Suomesta Ruotsiin.²⁵ Kuopion komppanian tappioihin kuului sotamies Pekka Ovaskainen, joka sai luodin vyötäröönsä ja kaatui sanaa sanomatta. Tämän kertoi hänen aseveljensä Juhana Kumpulainen Kuopion käräjillä sodan jälkeen, kun Pekan leski Juditta Halotar halusi uusiin naimisiin.²⁶

Puumala ja Sulkava olivat vihollisen käsissä ja virkamiehet paossa. Puumalan nimismies Bertil Weerman majaili Juvan Oinolassa jo kesästä 1713 alkaen, mutta joutui loppiaisena 1714 venäläisten käsiin ja heidän avustajakseen. Hänen omaisuutensa sekä veroista ulosotetut tavarat ryöstettiin saman tien. Nimismies joutui ottamaan lehmiä taloista toimittaakseen ne Viipuriin myytäviksi talvella 1714, mutta omistajat hakivat omansa takaisin yön pimeydessä. Osan lehmistä yhyttivät Savonlinnan muonanhankkijat ja toimittivat ne Olavinlinnaan. Venäläisiä johti silloin täällä eversti Vasiljev ja majuri Volkonski.²⁷

Napuen taistelun jälkeen palasi venäläinen ratsuväki etelään Kuopion kautta ja pakkoverotti tienvarsia. Tänne kiirehtivät myös henkiinjääneet upseerit kokoamaan taas hajonneita joukkojaan. Maaliskuussa raportoitiin Armfeltille venäläisten sijoittaneen tykistöään likelle Savonlinnaa sekä sairaat ja haavoittuneet Mikkelin kirkolle. Niinikään sen tiedettiin vetävän joukkojaan pois muonan puutteessa ja Turkin uhatessa taas sodalla.²⁸

Tieto johti harhaan niinkuin lukuisat muutkin sotavankien tai vankikarkurien kertomukset. Olavinlinnan valtaushanke alkoi keväällä 1714 perustuen kapteeni Kortshminin edelliskesänä tekemään tiedusteluun. Lappeenrantaan koottiin tätä varten 1687 miestä ja 30 tykkiä. Kuljetusta varten hankittiin 30 lotjaa. Sulkavaa miehittävät voimat mukaanlukien kertyi piiritysjoukkoja parituhatta tai ylikin.

Tämä joukko eteni vesitse ja maitse ja saavutti Savonlinnan kesäkuun 18. päivänä kenraali Shuvalovin johtamana. Alueen taivuttamiseksi antautumiseen oli tarjolla säätyläisiä varten suojelukirjeitä. Paikallinen virkamiehistö oli tietysti käyttökelpoisinta hallinnon jatkamiseen ja pakkoverotuksen toimeenpanoon, niinkuin Puumalan esimerkki osoitti. Toisaalta vihollisen tuhoamisinto Säämingin Otavaniemessä, Kommerniemessä, Reinikkalassa ja Pihlajalahdessa lienee varoittanut liiasta veljeilystä.²⁹

Savonlinnan malmin väki oli joutua jalkoihin, mutta pääsi salmen poikki Kerimäen puolelle karkuun. Sen asumukset poltettiin.

Majuri Buschilla oli linnassa 346 miestä ainakin Juvan, Pieksämäen ja Kuopion komppanioista sekä kaiketi Iisalmen komppania kokonaan. Hänen apulaisenaan toimi rakuunoita johtanut kapteeni Petter Lampeel. Päällystöön näyttää kuuluneen myös kapteeni Conrad von Creutlein. Muonavaroja oli saatu linnaan niukasti, eikä ampumatarvikkeitakaan ollut viljalti.³⁰

Venäläiset ylittivät vaivatta Laitaatsillan kapeikon ja valloittivat malmille rakennetun ja urheasti puolustautuneen etuvarustuksen seuraavana päivänä. Se sai haltuunsa maantien Nälkälinnan mäen yli lossiväylälle asti. Rakennettuaan tykkiasemat vitsakimpuista se avasi tulen linnaa vastaan 20.6. keskeyttäen sen vain siksi aikaa, kun linnan puolustajille esitettiin antautumisvaatimus. Raportissaan Busch totesi tykkitulen tarkaksi, mutta muuta piiritysväkeä hän piti vähänä.³¹

Pommitus Nälkälinnan mäeltä jäi tehottomaksi, mutta sitten venäläiset purkivat Säämingin pappilan hirsilautoiksi ja siirsivät niiden varassa tykistöä Kyrönniemelle linnaa ylemmäksi. Tämä alkoi tehota yhä pahemmin linnan rakenteisiin.

Piiritys kesti kuusi viikkoa. Venäläiset ampuivat linnaa vastaan yli 5000 tykinlaukausta, ja puolustajat vastasivat 1800 laukauksella. Venäläiset toimittivat heinäkuun puolivälissä lisävoimia, kun taas puolustajain voima kului. Tykkitulen murennettua pohjoismuurin Kijlin tornin vierestä 25 metrin matkalta linna antautui heinäkuun 29. päivänä 150 miehen voimin, kun jäljellä oli enää 60 tykinluotia eikä piirittäjäin karkottamisesta ollut toivoa. Lähes 200 miehen tappioiden joukossa oli kaatunut vänrikki Johan Greenman. Iisalmen komppania lienee kokenut menetyksensä juuri Olavinlinnassa, sillä vuonna 1716 oli sen riveissä vain 27 sotamiestä.³²

Busch sai poistua linnasta Pohjanmaalle venäläisten saattelemana. Osa hänen miehiään karkasi kotiinsa arvellen sodan olevan heidän osaltaan ohi. Mutta samaan aikaan liikkui Pieksämäen komppanian luutnantti Johan Anthoni ja ratsuväen majamestari Lars Hjerpe tiedustelemassa Juvalla ja Sulkavalla. Heitä opasteli Leipämäen ratsutilan poika Juho Samulinpoika Lautiainen. He saivatkin neljä vankia ja yhyttivät Puumalan nimismiehen Weermanin viinankeitosta. Pannu kuului valtolalaiselle Sihvo Valtoselle. Sekä Weerman että Sulkavan nimismies Daniel Löfberg, joka myös oli taipunut yhteistoimintaan venäläisten kanssa, painostivat vastarintamiehiä virka-asemansa avulla kuuliaisina uudelle esivallalle. Se maksoi epäillyille erinäisiä härkiä ja viljatynnyreitä.³³

Ryöstöjen pelossa piiloteltiin omaisuutta maakuoppiin tai luotettaville lähimmäisille, ja se toiminta huipentui Savonlinnan valtauksen aikoihin. Puumalan komppanian kapteeni Creutlein tallensi siten Aholahteen eversti Pistolekorsin puolison Gertrud Magdalena von Swengelnin huostaan vuodevaatteita, keittiökaluja ja kaksi hevosta. Rouva palautti ne kuitenkin kapteenin kahdelle palkkatalolliselle peläten venäläisten ryöstävän ne. Linnan venäläinen komentaja käski nimismiehen luetteloida pakolaisten omaisuuden, jolloin nimismies Lind käski palauttaa hevoset everstinnalle pakkoluovutuksen pelossa. Niin ne säilyivätkin toistaiseksi.³⁴

Iisalmeen kulkeutui vuorostaan savonlinnalaisten omaisuutta. Majuri Busch talletti ruokatarvikkeitaan Salamäkeen Esko Makkoselle, mutta venäläiset ryöstivät ne marraskuun lopulla samana vuonna. Buschin ja postimestari Nils Rösslingin omaisuutta jäi myös Kauppilaan Pertti Leinoselle ja Reijo Kauppiselle. Everstiluutnantti Petter Johan Meisner jätti tavaroitaan Haapajärvelle lautamies Eero Pesosen talteen. Nämä joutuivat venäläisten haltuun vielä vuonna 1718.35

Buschin joukon marssireitti koki taas kovia. Menomatkalla ryöstivät saattajat ainakin Kuopion Puutossalmella Jaakko Hyvärisen maja- ja postitalon, ja palatessaan he tekivät tuhojaan uudelleen. Puutossalmen lisäksi kärsi Kuopiossa katselmuskirjuri Karl Forstadiuksen talo, jonka liepeillä Savilahdessa tuhat venäläistä majaili neljä päivää. Talosta vietiin kaikki vilja ja viinapannu. Leppävirralla syntyi tuhoja Saamaisissa, Reinikkalassa, kirkonkylällä, Tanskansaaressa, Timolassa, Pussilantaipaleessa ja Riihirannalla sekä vielä Rantasalmen Osikonmäellä. Lisäksi koki nykyisen Suonnejoen Sydänmaakin majoituksen kauhut, kun keyrin aikoihin 1714 viisi komppaniaa venäläisiä marssi sitä kautta Pohjanmaalle.³⁶

Venäläisten pitkä muisti tuotti tuhon Punkaharjun Pihlajaniemessä Juho Malisen talolle. Nyt näet selvisi, että Juhon veli Heikki oli oppaana aikaisemmalla sotaretkellä, ja Savonlinnan venäläinen komentaja käski sen vuoksi hävittää Juhon talon. Samalla kyllä selvisi, että tämäkin oli ollut partiossa toisella kertaa ja tuonut sotasaaliina hevosen.³⁷

Taistelutoimet Savon maaperällä päättyivät tähän, mutta sota jatkui sekä aseellisten joukkojen että kotiseudunkin osalta.

VENÄLÄINEN HALLINTO ISONVIHAN AIKANA

Vallattuaan Savon kokonaan venäläiset ryhtyivät muodostamaan sinne omaa hallintojärjestelmäänsä. Tuossa vaiheessa oli koko vallattu alue luovutettu kenraalikuvernöörikuntana Aleksandr Menshikovin hoitoon, ja sen osana muodostettiin Viipurin komendanttikunta, jonka pohjoislaidalle kasvoi taistelujen myötä Savonlinnan alue omine elimineen.

Aluetta hallitsi Savonlinnan komendantti, johon tehtävään asetettiin ensimmäisenä everstiluutnantti Aleksandr Okenov. Tämä tapahtui elokuussa 1714, kun Okenov oli ensin saatellut majuri Buschin joukkoineen Pohjanmaalle. Hänen lähin esimiehensä oli Viipurissa hallinnut brigadööri (prikaatikenraali) Ivan Shuvalov.¹

Okenov ei tuntenut tietenkään Savon hallinto-oloja, vaan tarvitsi paikallista asiantuntijaa. Kihlakuntien kruununvoudeista oli paikoillaan vain ylisen kihlakunnan Nils Posse – Nils Södermarck pakeni kuninkaan käskyn mukaisesti kesällä 1714 ja jätti arkistonsa Kuopioon, jossa venäläiset yhyttivät sen ja käyttivät paperit panoskääreiksi tai hävittivät ne muuten. Okenov löysi apulaisekseen veronkantokirjuri Henrik Abergin, joka tunsi verotusjärjestelmän ja saattoi sovittaa sen uuteen käytäntöön. Linnankirjurin tehtävässä hän sai palkkaa vuodesta 1716 alkaen ja saavutti talonpoikienkin luottamuksen rehellisenä, ahkerana ja maltillisena.

Savo jaettiin aluksi neljään komissariaattiin. Mikkelissä toimi komissaarina Nils Posse halliten 642 taloa, Kangasniemeltä käsin Karl Rudolf myös Hirvensalmea ja Pitksämäkeä eli 466 taloa, kaakkoista Savoa entinen katselmuskirjuri Gert Lind aina Joroista myöten, yhteensä 833 taloa, ja Iisalmessa Lorentz Ranström myös Kuopiota eli yhteensä 574 taloa.²

Järjestelmä valmistui vasta vähitellen, sillä venäläisvalta vakiintui hitaasti lännessä ja pohjoisessa. Niinpä lounaisissa pitäjissä paikallishallinnosta vastasivat paljolti sinne jääneet papit, ja Leppävirrallakin kantoi kappalainen verot syksyllä 1714. Vasta vuonna 1719 yritettiin papisto vapauttaa paikallishallinnon tehtävistä.³

Pitäjissä edustivat miehitysvaltaa nimismiehet, joista pääosa oli ruotsalaisajan viranhaltijoita. Suur-Savosta tiedot puuttuvat, mutta Pien-Savon pitäjistä saadaan jokseenkin täydelliset sarjat. Puumalassa toimi virassa ensin Bertil Weerman ja sitten hänen vävynsä Karl Hahn, Sulkavalla Daniel Löfberg ja Säämingissä Anders Lind. Kerimäellä mies vaihtui, ja uudeksi tuli David Schening. Rantasalmelle saatiin Sigfrid Pijkman, Leppävirralla jatkoi viranhoitoa Lars Nilsson ja Kuopiossa Henrik Hoffren vuoteen 1717 asti. Sitten paikalle pantiin kapteenin virkatalon siihenastinen vuokraaja Johan Zachaeus. Iisalmessakin mies vaihtui, ja vuonna 1721 virassa oli Ernest Kleef (Klöf?).⁴ Mikkelissä lienee Jakob Orre toiminut nimismiehenä vuoteen 1716 asti. Edellä komissaarina mainittu Posse on Mikkelin maalaiskunnan historiassa käsitetty hänen seuraajakseen tai sijaisekseen.⁵ Joroisten nimismiehenä toimi Henrik Tihlman.⁶

Venäläinen järjestelmä tunsi vielä tarkemman aluejaon, staarostakunnat, joiden esimies staarosta vastasi alueensa verotuksesta. Näihin toimiin valittiin alueen talonpoikia, usein aluetta jo rauhanaikana hoitaneita lautamiehiä, joilla oli valmiiksi asiantuntemusta.

Iisalmen pitäjä oli jakautunut kuuteen staarostakuntaan. Luoteisnurkkaa hoiti Pekka Remes, jonka alueeseen kuului ainakin Porovesi ja Hautajärvi. Kiuruveden ja Rytkyn staarostana mainittiin Matti Kasurinen, Pielaveden lautamies Sihvo Pulkkinen, Pörsänmäen ja Leppälahden Hemminki Väisänen ja nähtävästi hänen seuraajanaan Paavo Kattainen. Martikkalansaari kuului vuonna 1717 Gustaf Ahlanderin alueeseen, joka lienee käsittänyt nykyisen Lapinlahden. Varpaisjärven alueen staarostana oli Juhana Mähönen.⁷

Kuopiossa hoiti Karttulan ja Tervon puolta Iivari Karhunen, Hiltulanlahden kulmaa lautamies Hannes Korhonen, nykyistä Siilinjärveä ensin Juhana Miettinen ja sitten Pekka Väisänen, Maaninkaa ennenmainittu arrendaattori Johan Zachaeus ja Nilsiän puolta Matti Väänänen. Piirejä saattoi olla useampikin, mutta vain näistä kertyi riita-asiaa sen verran, että nimet tulivat tuomiokirjaan.⁸ Korhosen lisäksi olivat lautamiehiä viitataipalelainen Karhunen ja Juhana Miettinen.

Leppävirraltakin erottuu vähintään neljä staarostakuntaa. Pohjoisinta hoiti Pekka Kämäräinen Saamaisista Konnuslahteen asti. Reitin länsipuolen staarostana oli kenties ensin Juhana Kauhanen ja sitten Juhana Hämäläinen Kotalahdesta Osmajärvelle. Tahvo Immosen piiriin kuului mm. Sarkamäki ja Niinimäki, Juhana Koposelle mm. Saijanlahti. Näädänmaata hoiti ennen kuolemaansa Sihvo Hartikainen kenties Immosen edeltäjänä.⁹ Vailla piiriä koskevaa tietoa mainittiin vielä staarostat Risto Konttinen ja Olof Glomerus, Laatokan-Karjalasta paennut evakko.¹⁰ Kauhanen oli lautamies. Vielä mainittiin Varkauden tienoilta staarostoina velipuolet Mauno Lappalainen ja Akseli laitinen, jotka hoitivat virkaa kaiketi tässä aikajärjestyksessä.¹¹

Rantasalmen staarostoista nousi esille viisi, joista Olli Pesonen vastasi nykyisestä Kangaslammista. Emäpitäjässä toimivat Tahvo Seppänen, Antti Kilpeläinen ja Niilo Varonen.¹² Säämingin ja Kerimäen staarostoja ei tuomiokirjoissa mainittu jälkeenpäin – kenties heitä ei ollut nimitettykään – ja Sulkavaltakin mainitaan vain itäpitäjän staarosta lautamies Matti Kammonen. Pohjois-Puumalassa oli hänen virkaveljenään Matti Kietäväinen ja etelämpänä Pekka Sorjonen.¹³

Joroisista pääsi tuomiokirjaan vain yksi staarosta Olli Rinkinen, joka toimi tässä virassa ainakin vuonna 1715.¹⁴

Tästä joukosta oli siis entisiä luottamusmiehiä vajaat puolet. Vain Kuopiossa saatiin staarostain enemmistö lautamiehistä, mutta Rantasalmelta ja Puumalasta he puuttuivat taikka onnistuen virassaan säilyivät sodanjälkeisiltä käräjiltä.

Verojen varsinaisessa perinnässä toimivat yleensä – kaiketi ”varmuuden vuoksi” – venäläiset sotamiehet, jolle avuksi pantiin talonpoikaisia tensikoita. Puumalasta mainittiin näitä jälkeenpäin vesiniemeläinen Yrjö Miettunen, Rantasalmelta Antti Kilpeläinen, Leppävirralta Heikki Parviainen, Tahvo Immonen ja Mauno Kinnunen sekä kotalahtelainen Heikki Suhonen, Iisalmelta Maaningan leppälahtelainen Lauri Kattainen sekä Juhana Sonninen ja Iivari Lappalainen.¹⁵ Tämä virkakunta pestattiin apumiehiksi eikä luottamushenkilöiksi, joten heissä ei ollut lautamiehiä.

Olennainen osa sodanaikaisista rasituksista koski miehittäjän vaatimia kuljetuksia, ja siksi piti tiestönkin olla kunnossa. Siltavoudeilla riitti siinä vastuuta, ja niinpä tämä virkakunta pidettiin täysilukuisena. Puumalan siltavoutina toimi Risto Kotro vastaten kenties Sulkavankin teistä, Säämingissä Klaus Valentininpoika, Kerimäellä Erik Reiman, Rantasalmella Hakvinus Yrjönpoika, Leppävirralla David Monni, Kuopiossa Lauri Tiihonen ja Iisalmella Rossi Yrjönpoika Nikkarinen. Näistä olivat uusia Reiman, Tiihonen ja Nikkarinen, ja muut jatkoivat virkansa hoitoa esivallan vaihtumisesta huolimatta.¹⁶ Entisellään toimi myös Pieksämäen siltavouti, pyhittyläinen entinen kersantti Paavo Inkinen ja Haukivuorella Anders Forsman. Kangasniemelle otettiin siltavoudiksi Tahvo Hännisen hukuttua 1711 Antti Porali, nähtävästi Viipurin-Karjalasta tullut evakko.¹⁷ Joroisissa toimi siltavoutina Petter Pettenius.¹⁸

Miehitysvalta vaati siis teiden kunnossapitoa ja kenties uusienkin rakentamista. Aikaisemmin on mainittu, että rauhan aikana olisi rakennettu maantie Joroisista Leppävirran halki Kuopioon asti, mutta sieltä Iisalmelle kuljettiin vielä vesitse tai talvella Venäjänsaaren kautta. Koska seuraavana kautena ei mainita maantien rakentamisesta ja se kuitenkin oli olemassa 1750-luvulla, on pääteltävä venäläisten rakennuttaneen sen 1710-luvulla.¹⁹

Tämä tie lähti Kuopion kirkolta koilliseen. Kelloniemestä alkoi lossimatka Kallaveden poikki Ranta-Toivalaan. Sieltä ura kiemurteli pohjoiseen, ohitti Rissalan länsipuolelta ja ylitti Jäläjärven ja Juurusveden välisen salmen Hakkaralassa. Kasurilassa tie kulki kylän halki ja jatkui myöhempää uraa pitkin kohti Iisalmea.²⁰ Sieltä oli jo rauhan aikana avattu urat Vieremän ja Nissilän kautta Pohjanmaalle ja Sukevan suuntaan kohti Kajaania. Nämä kumpikin suunta olivat tarpeen venäläisille, ja lapiomiehiä tarvittiin varmaankin niitä hoitamaan.

Oikeudenhoitokin oli järjestettävä poikkeusoloissa. Aluksi vastasi siitä Savonlinnan komendantti, mutta kaiketi havaitessaan asiantuntemattomuutensa ja ajanpuutteenkin Okenov ryhtyi järjestelemään tätä puolta eri miesten vastuulle. Välivaiheena jakoivat oikeutta papit, esim. Rantasalmen rovasti Andreas Heinricius yhdessä komissaari Gert Lindin kanssa, mutta kirkollisten hallintotehtä vien kasvaessa hänen oli luovuttava maallisesta vallankäytöstä. Tuomarina mainitaan myös Puumalan kirkkoherra Gustaf Orraeus, jonka venäläiset vangitsivat 1712, mutta asettivat sitten Jääsken vt. kirkkoherraksi. Hänen toimivaltansa saattoi ulottua Savoonkin.

Oikeudenhoidon eriytti vasta Okenovin seuraaja Make Samovitskoi, joka tuli Savonlinnaan vuonna 1717. Pohjois-Savossa istui sen jälkeen käräjiä Sortavalan entinen pormestari Benjamin Krook, Itä-Savossa entinen rykmentinkirjuri Karl Qwist. Suur-Savon tuomarina toimi vuodesta 1719 Jakob Nidelberg.

Käräjäkierrokset harvenivat rauhanaikaisesta. Krook näkyy pitäneen vuodessa kahdet, Qwist vain yhdet käräjät. Osa riita- ja rikosjutuista ratkaistiin muuten. Pikkurikkeet käsitteli kunkin piirin komissaari, ja suurten juttujen ratkaisun pidätti komendantti itsellään. Tämä perustui venäläiseen oikeustapaan, sillä siellä jakoi 1600-luvulla oikeutta joko maan omistaja, esim. luostarin igumeni alaistensa talonpoikien kesken, tai hallintoviranomainen.²¹

Veronmaksun ja omalla alueella suoritettavien töiden lisäksi velvoitettiin savolaiset talonpojat sotatilasta johtuneisiin tehtäviin eteläiseen Suomeen. Keskeinen rasitus oli ropottityö, johon kuuden tai seitsemän talon ruotu asetti vaadittaessa yhden miehen, joskus hänen lisäkseen hevosen. Vuonna 1716 otettiin ropottiin komendantti Okenovin käskystä mies neljältä talolta. Ruotu tarkoitti joskus myös staarostapiiriä, esim. Puumalassa Ollilanpohjaa tai Iisalmella Pielavettä, mutta silloin rasituskin oli suurempi.

Ropottityö käytettiin kaiketi rakennustehtäviin Pietarissa ja varsinkin Viipurissa. Vuosina 1720–21 näyttää työkausi kestäneen viisi viikkoa tai kaksi kuukautta, vuonna 1718 jopa neljä kuukautta. Ruotu velvoitettiin maksamaan palkkana tynnyri rukiita kuukaudessa. Se oli luvattu vuonna 1721 Puumalassa Matti Pertinpoika Halosellekin, mutta hän sai käräjöimättä vain puoli tynnyriä kaikkiaan. Rauhan palattua hän peri loppuosaa, mutta ilmoitti kansan köyhyyden takia tyytyvänsä puoleen tynnyriin. Se määrättiin keriniemeläisen Paavo Paavonpoika Hakulisen maksettavaksi, koska hän ei tehnyt yhtään ropottia kahden talonsa edestä.²²

Ropottimiesten saanti ja heidän palkkansa keruu oli vaikeaa tuona nälkäaikana. Palkkaa kerättiin ulosotoin, ja vuonna 1716 istutti Okenov komissaari Gert Lindiä Olavinlinnassa, koska tämä ei saanut ropottimiehiä koolle tarpeeksi nopeasti.²³

Työmatkalle piti mies varustaa vaatteinkin, kun sinne toimitetulla ei aina ollut riittävää varustusta. Näitä koskevia korvausjuttuja puitiin muiden ohessa rauhanteon jälkeen.²⁴

Hevosia tarvittiin ropottityössä ainakin vuonna 1717 Pietarissa asti. Leppävirralla joutui Kotalahden staarostipiiri ostamaan hevosen Pieksämäen eli nykyisen Suonnejoen puolelta kymmenellä karoliinilla. Puoli vuotta viipyi myös Sonkajärven toivakkolaisen Olli Partasen hevonen sillä matkalla. Pielaveden ruotu velvoitettiin kerran toimittamaan viisi hevosta yhtäaikaa ropottiin. Niistä saatiin hankituksi vain kolme, ja kaksi oli ostettava muualta.²⁵

Ropottia yleisemmin kului Savon hevoskanta postinajossa Viipurin kahden puolen. Tätäkin varten oli talot ryhmitetty ruoduiksi, joissa oli vaihteleva määrä taloja. Vuonna 1721 kuului Säämingin Pihlajaniemen ruotuun kuusi taloa, Kupialan ruotuun silloisella Kerimäellä taas 18. Vuoro kesti seitsemän viikkoa, ja sijoituspaikka vaihteli Viipurista Kelttiin Kymijoen rannalle. Sulkavalta toimitettiin vuonna 1720 Eerikkälänmäen renki Heikki Asikainen postinajoon Luumäelle, jossa hän viipyi laskiaisesta pääsiäiseen. Postiasemat sijaitsivat noin viiden peninkulman eli 20 kilometrin päässä toisistaan.

Postinajo olisi tuskin rasittanut niin paljoa kuin rasitti, jos se olisi saanut tapahtua rauhassa. Monessa tapauksessa kuitenkin venäläinen virkavalta tai sotaväki otti hevosen pakolla omaan käyttöönsä ja ajoi sen piloille. Näin kävi mm. pöljäläisen Lassi Miettisen hevoselle syksyllä 1721, kun postiluutnantti otti hänen hevosensa ja ratsasti sillä Pietarissa kahden viikon ajan. Postimies Paavo Matinpoika joutui viimein myymään hevosen luutnantille.

Tämän varjolla saattoi joku muukin postimies yrittää vilppiä. Tuusniemen juurikkamäkeläinen Olli Räsänen väitti kaimansa, mökkiläisenpojan, myyneen hänen hevosensa syksyllä 1721. Postinajaja yritti väittää hevosen kuolleen, mutta toinen sen puolen postimies Juhana Parviainen todisti Ollin myyneen hevosen eräälle kasakalle.

Lopulta tuotti suuria vaikeuksia löytää kelvollisia hevosia postinajoon. Pielavedeltä lähetetty Paavo Niskasen hevonen palautettiin kelvottomana, ja sijaan otettiin pörsänmäkeläisen Lauri Partasen ajokki. Etenkin Iisalmen hevoskanta heikkeni näiden ajojen vuoksi pahoin, ja pitäjä päättikin rauhan tultua pyytää maaherran toimenpiteitä maakunnan hevoskannan vahvistamiseksi.²⁶

Savon myöhemmissä lähteissä esiintyy viitteitä lahjoitusmaajärjestelmäänkin. Puumalassa toimi ruhtinas Juri Fedorovitsh Serbatovin alaisena moisnikka kantamassa veroja staarostain avustamana ja nauttien vapaakyytejä samaisen ruhtinaan käskystä Puumalan ja Pietarin välillä. Tiedot Serbatovin isännyydestä ajoittuvat vuosiin 1718 ja 1719, joten Puumala saattoi noina vuosina olla hänelle lahjoitettuna. Tapaus liittyisi sellaisena etelämpänä Kannaksella toteutuneisiin lahjoituksiin. Moisnikkoja mainitaan lisäksi Rantasalmella, Leppävirralla ja Kuopiossa.²⁷ Nekin saattoivat joutua siis ainakin väliaikaisesti lahjoitusmaiksi.

Tilapäisen esivallan ja savolaisrahvaan suhteita hallitsi siis sotatila ja sen vaatimukset. Muuten pyrki paikallinen hallinto suhtautumaan perinnäisiin rakenteisiin ja käyttämään niitä, mutta esim. oikeudenhoidossa tuntui vieras vaikutus: tuomiovaltaa käytti ylimpänä ylin hallintomies oman tahtonsa mukaan vaarantaen perinnäisen oikeusturvan. Lahjoitusmaayritykset eivät jättäneet jälkiä savolaiseen yhteiskuntaan.

SISSEJÄ, VÄENOTTOJA JA VASTATOIMIA

Sota siis jatkui muualla. Ruotsin lippu liehui viimeiseksi Suomen alueella Kajaanin linnassa, jota savolainen viisikäsjalkaväki puolusti. Vahvistukseksi jätettiin myös muuta Savon jalkaväkeä päällikkönään Napuen taistelun jälkeisestä sotavankeudesta karannut ja majuriksi ylennetty Johan Henrik Fieandt. Linnan komentaja luutnantti Johan Bernhard Sattler sai kaksi virkaiältään vanhempaa upseeria rinnalleen, ylimpänä Johan von Meurmanin. Väkeä oli linnassa kaikkiaan vain 50 miestä.

Joulukuussa 1715 eteni etelästä eli Savon halki ratsuväkiosasto ja yritti ottaa linnan yllättäen, mutta epäonnistui. Tammikuussa 1716 sai kenraali Afanasi Tshekin, Mäntyharjulla toiminut päällikkö, tehtäväkseen valloittaa Kajaanin joukoissaan eversti Mannsteinin jalkaväkirykmentti ja tykistöä.

Vanha Meurman näyttää jättäneen puolustuksen Fieandtin vastuulle. Linnaan pakeni myös suuri joukko ympäristön siviiliväkeä, ja muonavarat kävivät vähiin. Tykinluotien loputtua puolustajat ampuivat kiviäkin piirittäjien niskaan. Mutta ulkopuolisen avun puutteessa Fieandt joutui lopulta tekemään antautumissopimuksen Tshekinin kanssa helmikuun 24. päivänä 1716. Tshekin petti kuitenkin sopimuksen ja käski toimittaa sekä sotilaat että siviiliväen Venäjälle vankeuteen.¹

Kajaaninkaan menetys ei lopettanut Ruotsin alaisen sotaväen liikkumista Savossa. Vuonna 1716, ennen Kajaanin lopullista piiritystä, vei kapteeni Samuel von Hausen iisalmelaisen staarostan Paavo Nousiaisen kokoamat verorahat Lapinlahden Martikkalansaaresta, kun Nousiaisen piti tilittää ne komissaari Ranströmille. Rahat, 42 vaskitaalaria, laskettiin Iisalmen kirkolla nimismies Cajanuksen talossa.²

Ruotsin armeijaan yritettiin jatkuvasti kerätä sekä sotilaskarkureita että loismiehiä. Jo kesällä 1714 liikkui Kuopiossa ja Iisalmella ensin luutnantti Gustaf Henrik Ehrenrooth ja kuopiolainen korpraali Juhana Hussu näissä tehtävissä, samoin vänrikki Sund. Ehrenrooth jäi elokuussa 1714 sotavangiksi, mutta muuten hankinta sujui.³

Hussu kulki sitten partiossa jatkuvasti. Heti Kajaanin valtauksen jälkeen lähetti vänrikki Michael Lunden hänet Savoon ja vuotta myöhemmin uudelleen kapteeni Pietari Långströmin mukaan. He liikkuivat parin peninkulman päässä Savonlinnasta Haukivedellä ja ottivat syksyllä 1717 Kuopion niinimäkeläiseltä Juhana Savolaiselta ja rissalalaiselta Pekka Hämäläiseltä markkinakuormasta 72 leiviskää voita, kaksi pukkia ja sumpsan. Nämä he kuljettivat vesitse Iisalmen kirkon ohi Vieremälle ja sieltä maitse Vuolijoelle siellä majailevien sissien muonaksi.

Retki ulottui Karjalaan asti, ja sen varrella miehet rohkenivat majoittua Puutossalmen majataloon vilkkaalle kulkuväylälle. Maksuksi yösijasta he jättivät muualta ryöstämänsä vaskikattilan.⁴ Partio käytti pieksämäkeläisen Olli Hynnisen venettä otettuaan sen Varkauden RuokojärveltäJuhana Kinnusen rannasta. Venäläiset takavarikoivat sen sitten Iisalmesta.⁵

Väenotossa kierteli Savoa 1716–17 kersantti Niilo Auvinen Juvan komppaniasta, rykmentinmajamestari Torsten Tawast ja äskenmainittu vänrikki Lunden majurin komppaniasta. Auvinen sai rykmenttiin asti vain yhden miehen, Tawast ainakin yhdeksän ja Lunden peräti 23. Vuonna 1718 täällä liikkui monikymmenmiehinen osasto johtajanaan majuri Salomon Enberg, inkeriläissyntyinen, Pohjanmaan rykmentissä sitä ennen palvellut upseeri ja tunnettu sissi. Tämä joukko palasi onnellisesti Ruotsin puolelle mukanaan peräti 79 alokasta tai karkuria – omasta väestä tai sotavankeudesta karanneita.⁶

Pohjois-Savossa retkeili myös sissipäällikkö Lauri Kärki, joka Taneli Luukkosen tavoin ylennettiin upseeriksi vapaakomppaniansa päällikkönä ja sai sukunimekseen Kerckisudd (udd = kärki). Vuonna 1717 hänet ylennettiin kapteeniksi. Hänen miehistään tunnettiin Iisalmella ja Leppävirralla Aatami Hirvonen ja Lassi Teivainen (Täfwanen). Sodan jälkeen heidän päätään ei silitetty, vaan heitä syytettiin oman isänmaan hävittämisestä. Nähtävästi sissien otteet tunnettiin turhan ankarina.⁷

Sissitoiminta paljastui aikaa myöten, vaikka sen harjoittajat yleensä selvisivät venäläisten käsistä. Heidän varaltaan sijoitettiin maakuntaan sotaväkeä jatkuvasti talonpoikien rasitukseksi, osittain tietysti näiden ylläpidettäväksikin tulevien tarpeiden varalta. Eversti Mannsteinin rykmentti majaili siten täällä ainakin Rantasalmella ja Joroisissa talvella 1717–18, ja kenraali Tshekin asui Rantasalmella.

Lisärasitus tuntui noina vuosina rakuunaviljojen muodossa, joita talonpojilta perittiin. Ne mainitaan myöhemmissä oikeusjutuissa miltei yhtä usein kuin ropottityöt tai postinajo. Rantasalmelaiset joutuivat lisäksi elättämään kenraalin kairatkin maksamalla kaksi kappaa ruista ja viisi hopeaayriä talosta.⁸

Upseerien harjoittamaa mielivaltaa yritti komendantti Okenov pitää kurissa. Yleissääntönä yritettiin noudattaa sitä, että jokainen talonpojille asetettava rasitus tuli perustella kirjallisesti: se voitiin toteuttaa vain komendantin tai korkeamman esivallan luvalla. Kun kapteeni Mahovski harjoitti mielivaltaa maa kunnan eri osissa Mikkelistä Rantasalmelle ja Iisalmelle asti, niin Okenov käski lokakuussa 1716 tutkia hänen väärinkäytöksensä. Yksityiskohdista on varsin vähän tietoa, mutta lehmät näyttävät kiinnostaneen kapteenia erityisesti.⁹

Venäläisvalta totutti savolaiset ”rasvaamaan” virkamiehiään. Vuonna 1716 ainakin Rantasalmen staarostat sopivat nimismiehensä kanssa kenraali Tshekinin ”suuttumuksen” lauhduttamisesta antamalla hänelle lahjaksi jonkin määrän viljaa, jotta hän armahtaisi maata ja sen hyvinvointia edistettäisiin. Samaiselle herralle päätyi leppävirtalaisen Olli Koposen ketunnahka komissaari Gert Lindin välittämänä. Vuonna 1715 joutui Säämingin pihlajaniemeläisen Esko Kiljusen lammas nimismies Anders Lindin ”lainaamana” Savonlinnan komentajalle eli kaiketi Okenoville.

Puumalassa valitti ryhäläläinen Israel Penttinen staarosta Matti Kietäväisen vieneen vuonna 1716 hänen sonnivasikkansa ja lahjoittaneen luutnantti Borovskille. Kietäväinen sanoi tehneensä niin nimismies Hahnin käskystä luovuttaessaan kerättyjä rehuja ja rakuunanmuonia, sillä kukaan staarosta ei rohjennut tulla käskynhaltijavenäläisten puheille ilman lahjuksia.¹⁰

Leppävirralla menetti saamaislainen Soini Huovinen puolitoista leiviskää rautaa ja lehmänsä staarosta Pekka Kämäräisen ottamana venäläisille. Venäläinen kornetti oli halunnut ostaa rautaa, jota Huovisella tiedettiin olevan. Kun rautaa ei saatu sovinnolla, niin venäläiset paljastivat ja veivät sen korvauksetta. Lehmän sijaan Huovinen tarjosi mullikkaa tai maholehmää, mutta Kämäräinen piti lypsylehmää parempana lahjana venäläisille.¹¹

”Tauti” tarttui paikallisiinkin viranomaisiin. Vuonna 1718 antoi Kuopiossa vehmasmäkeläinen Antti Tiihonen lautamies ja staarosta Hannes Korhoselle näädännahan vapautuakseen kyyditsemästä moisnikkaa Pietariin. Tämä ei kuitenkaan auttanut, ja Tiihonen joutui kyytimieheksi. Sen sijaan Korhosen saama sukkapari säästi Tiihosen luovuttamasta viljaa.¹²

Leppävirralla otti vuonna 1720 staarosta Pekka Kämäräinen reinikkalalaiselta Pekka Reinikaiselta yli kahden taalarin arvoisen hopeasoljen, hopeakaroliinin, kaksi palaa kuivaa lihaa, villapeitteen ja lapaset. Kämäräinen selitti perästäpäin soljen kuluneen ropottimiesten palkkaan. Liha korvasi kahdeksaa siikaa niinikään ropottimiesten ruoaksi, ja saman miehen varustukseksi menivät lapasetkin. Peitteestä tehty säkki joutui venäläisten mukaan rakuunaviljojen kääreenä, mutta karoliinilla Reinikainen lahjoi Kämäräisen, jotta tämä lahjoisi venäläisen moisnikan ulosottamasta Reinikaiselta sikaa.¹³ Raha saattoi siis joutua staarostalta moisnikan taskuun.

Enbergin onnistunut sissiretki Suomeen lienee saattanut täkäläisen miehitysvoiman entistä enemmän varpailleen, sillä sen otteet näkyvät kovenneen vuosina 1719–20. Osansa tähän lienee tuonut myös tuolloinen katoaika. Rakuunoita partioi yhä tiheämmin maakunnassa ottamassa viljaa pakolla. Leppävirralla joutui staarosta Juhana Hämäläisen veli opastamaan rakuunat Sutilaan Paavo Sutisen taloon, josta vietiin liki kaksi tynnyriä viljaa. Vuonna 1720 otettiin koko Savosta kolmasosa koko viljasadosta veroiksi.¹⁴

Miehittäjän ote koetteli virkamiehiä henkilökohtaisesti, ja he tunsivat joutuneensa pahoin ”penkin ja seinän väliin” yrittäessään noudattaa vallanpitäjien vaatimuksia tyhjiin imetyssä maakunnassa. Muualta tunnemme tapauksia, jolloin paikallinen vastuuhenkilö pidätettiin, pahoinpideltiin ja vietiin vankeuteen muka kelvottomana. Savossa viittasi tähän vain Puumalan nimismiehen Carl Hahnin väite häneen kohdistuneesta ruoskimisuhasta, kun niinisaarelainen staarosta Risto Hulkkonen velkoi häneltä korvausta nimismiehen vuonna 1717 viemästä lehmästä. Hahn vastasi ottaneensa lehmän toimittamattomista muonaparseeleista, joiden korvauksena hän joutui panemaan omista viljoistaan tynnyrillisen venäläisille rakuunoille.¹⁵

Toisaalta on nähtävissä olojen vakiintuminen. Ainakin vuonna 1720 ja 1721 pidettiin Lappeenrannassa markkinat – ensinmainittuna vuonna kävi siellä ainakin kerimäkeläinen Pekka Malinen veljensä Juhanan veneellä, joka paluumatkalla juuttui jäihin ja särkyi. Toisena vuonna kävi markkinoilla kiuruveteläinen Kaapro Kärkkäinen ja varmasti moni muukin. Tavaraa oli vaihdettava ja Viipurin porvarit pystyivät sitä taas välittämään.

Vieläpä alkava metropolikin Pietari näyttää houkutelleen savolaisia. Vuonna 1720 matkusti sinne kapteeni Johan Georg Pistolekorsin leski Engel Hedvig von Essen, ja menomatkalla häneltä varastettiin Sulkavalla Eerikkälän ratsutilan torpassa kaksi savustettua siankylkeä ja kuivattu naudanlapa. Kapteenska kuljetti siis varsin arvokasta, mutta samalla pitkäkyntisillekin kelpaavaa tavaraa.¹⁶

Harvaanasuttu Savo kuvasteli pahoin hävitetyn Pohjanmaan asukkaiden mielessä rauhan maana. Sieltä samonneiden pakolaisten lukua ei tiedetä, mutta eräät saivat nimensä kirjoihin. Talvella 1718 oleskeli pohjalaisia pakolaisia mm. Nilsiän Vuotjärvellä ja heistä Heikki Jokelainen ”paransi rotua” Kirsti Parviattaren kanssa. Kahta vuotta myöhemmin ”kunnostautui” samoin pyhäjokelainen Olli Kinnunen Maaningan Tuovilanlahdessa. Kenties pakolaisen mukana siirtyi kiuruveteläisen Heikki Lappalaisen tytär Inkeri Revonlahdelle Pekka Pesosen vaimoksi.¹⁷

Savo elätti naapurialueitakin oman puutteensa keskellä. Vuonna 1720 tulivat iijokelaiset Antti Liedes, Simo Ripiä ja Kustaa Pärnä viljanostoon Karttulan Punnonmäkeen, mutta joutuivat venäläisten käsiin ja vapautuivat vasta lahjuk­sia vastaan. Perästäpäin he yrittivät saada korvausta ja väittivät staarosta Olli Eskelisen ilmiantaneen heidät venäläisille, mutta tämä väite todistettiin perättömäksi.¹⁸

Ahtaalla oltiin noina vuosina Savossa, mutta elettiin kuitenkin. Vallanpitäjiä oli pakosta siedettävä, ja heihin opittiin suhtautumaan, mutta tuskin ystävystymään – myöhemmin käsiteltäviä poikkeustapauksia lukuunottamatta. Toisaalta laillisen esivallan vaikutus sissitoiminnan muodossa lienee alkanut kyllästyttää, koska se ennen pitkää aiheutti venäläisten vastatoimet, jotka tietysti osuivat pahiten viattomaan siviiliväestöön.

SAVOLAISET SOTURIT RUOTSISSA JA NORJASSA

Edellisessä luvussa osoitettiin jo savolaisten soturien työn jatkuneen Ruotsin kruunun palveluksessa huolimatta kotiseudun venäläismiehityksestä. Nyt seuraamme heidän jälkiään murheelliselle matkalle Ruotsin puolelle, jossa sota jatkui kahdellakin rintamalla.

Syksyllä 1716 pidettiin Savon jalkaväkirykmentin pääkatselmus Vallentunan Hulthamnissa, vähän Tukholman pohjoispuolella. Sen vahvuus oli silloin 21 upseeria, 35 aliupseeria sekä 304 miestä. Napuen ja Savonlinnan tappioiden jälkeen komppaniat olivat sulaneet kokoon. Puumalan komppania oli liitetty henkikomppaniaan, Iisalmen komppanian 39 miestä täydensivät 37-miehistä everstiluutnantin komppaniaa, majurin, Pieksämäen ja Juvan komppaniat oli yhdistetty, ja vain Kuopion komppania yhden upseerin, viisi aliupseeria ja 71 miestä käsittävänä katsastettiin erikseen.¹

Aukkoja oli sentään jo paikkailtukin. Pieksämäen komppanian kapteeni Abraham Falck karkasi sotavankeudesta ja ilmoittautui heinäkuussa 1716. Vuonna 1711 vangiksi jäänyt kersantti Abraham Elg palasi jo vuotta aikaisemmin, ja syksyllä 1715 tuli Uumajaan joukko Savonlinnassa sotavangeiksi jääneitä: Kuopion komppanian majoittaja Petter Haverman sekä sotamiehet Paavo Pursiainen ja Olli Halonen Kuopion sekä leppävirtalaiset Pertti Sutinen ja Jussi Liukkonen Pieksämäen komppaniasta.

Jalkaväki näyttää säästyneen ensimmäisinä Ruotsin-vuosina taisteluilta, mutta tappioita tuli muuten. Kuolleiksi ilmoitettiin vuosina 1715–16 yhteensä 13 miestä, joista kuusi Kuopion komppaniasta. Katselmuksen aikana oli neljä miestä sairaina, näistä kolme henkikomppaniasta. Karkureita mainittiin kaikkiaan 16, joista Iisalmen komppanian miehiä yhdeksän ja Kuopion viisi. Heistä oli kuitenkin palautettu pääosa, ja vain viisi jäi pysyvästi pois.

Karjalan ratsurykmentti lienee joutunut suojaamaan Suomen armeijan vetäytymistä. Se kahakoi vielä elokuussa 1714 Etelä-Pohjanmaalla Vähässäkyrössä. Joulukuun 15. päivänä 1715 se osallistui taisteluun Kemissä ja helmikuun 10. päivänä 1716 Suomen silloisella länsirajalla Kaakamossa heti Kemin länsipuolella.²

Pääkatselmuksessa lokakuussa 1716 oli Ylä-Savon komppanian rivivahvuus 41 ratsumiestä. Ratsumestarina oli Erik Rökman, luutnantti Lorentz Elfwen­berg oli kuollut 1715 Skellefteåssa, ja kornettina oli Enok Elfwengren. Pääosa komppaniaa toimi Uumajan tienoilla tai hankki pakko-otoin muonaa Angermanlannista.

Ala-Savon komppaniassa oli tallella peräti 84 ratsumiestä. Sitä johti ratsumestari Nils Nykop luutnanttinaan Henrik Oppman ja kornettina Johan Gottman. Mukana oli korpraali Jochim Duncker ja vapaaehtoinen Reinhold Johan von Burghausen.

Hengähdystauko päättyi vuonna 1718. Kaarle XII palasi kotimaahan vuonna 1715 ja ryhtyi valmistelemaan Norjan valloitusta tanskalaisilta. Pääarmeijan tuli hyökätä kaakosta kohti silloista Kristianiaa eli nykyistä Osloa, ja Suomen armeija käskettiin tukemaan sitä hyökkäämällä Tröndelagiin.

Kenraali Armfelt totteli käskyä ja johti joukkonsa Jämtlannin poikki ja tunturien yli kohti Trondheimia. Savon jalkaväessä oli tuolloin 385 miestä sekä päällystä. Sissipartiot olivat tuoneet ainakin 44 miestä, joista osa oli Savonlinnan valtauksen jälkeen jälkeenjääneitä, osa alokkaita. Osa täydennystä näyttää tulleen myös omin päin. Joukkoon mahtui melkoinen määrä vapaaehtoisia, jotka tulivat sotaoppiin. Heitä oli yhteensä 25, joista everstiluutnantin komppaniassa seitsemän sekä majurin ja Pieksämäen komppanioissa viisi kummassakin. Kapteenikuntaa vahvisti taas Johan Henrik Fieandt, joka oli jälleen karannut sotavankeudesta.³

Yläsavolaisia ratsumiehiä johti nyt ratsumestari Ernst Wilhelm von Nandelstadt luutnanttinaan Enok Elfwengren ja kornettina Thomas Agander. Vapaaehtoisia oli neljä ja 65 ratsumiestä. Ratsumestari Nykop johti yhtä monta alasavolaista ratsumiestä.⁴

Armfeltin joukkojen matka suuntautui kohti Trondheimin vuonoa noin 7500 miehen voimin, joista puolet oli suomalaisia ja näistä kuutisensataa savolaista. Rannikko saavutettiin Stiklastadissa ja käännyttiin siitä lounaaseen. Stjördalin luona syntyi syyskuun lopulla 1718 taistelu, jossa Pieksämäen komppanian korpraali Antti Krögare (Rouvinen) kaatui ja 52 muuta jäi sotavangeiksi, heidän joukossaan vänrikki Anders Hoffreen ja vääpeli Josef Laure Kuopion komppaniasta, varusmestari Antti Takkinen ja rumpali Simo Kitunen Puumalan sekä lippumies Gert Bergman ja majoittaja Gabriel Wirilander Juvan komppaniasta.

Retki ulottui uuden rynnistyksen myötä Trondheimin eteläpuolellekin, mutta siellä Armfeltin tavoitti viesti pääarmeijasta: kuningas oli kaatunut Fredrikstenin linnaa piirittäessään marraskuun 30. päivän iltana 1718. Armfelt aloitti tuhoisuudestaan kuuluisan paluumarssinsa Tydalenista joulukuun alkavissa lumimyrskyissä ja pakkasissa. Muutenkin huonokuntoiset tiet tukkeutuivat, eikä majoitustiloja ollut pakkasta vastaan. Essandjärveltä alkoi vaikein taival tunturiharjanteen yli Handöliin, ja se maksoi Suomen armeijalle huikeita miestappioita joko kokonaan tai osittain paleltuneina.

Savon jalkaväkirykmentistä katosi tuntureille 87 miestä. Henkikomppanian 21 kadonneen joukossa oli vääpeli Erik Ekstam, ja retkeltä palasi Ruotsiin kymmenen miestä. Everstiluutnantin komppania menetti vääpeli Peter Bottnerin ja viisi muuta, ja 25 miestä palasi. Majurin komppania menetti 11 miestä ja 31 palasi. Kuopion komppania menetti tuntureille 13 miestään eli yhteensä Norjassa 37 miestä 57 lähteneestä. Puumalan komppaniasta katosi kersantti Fabian Nircko ja kuusi muuta, joten 11 miestä palasi. Iisalmen komppaniasta katosi kahdeksan ja karkasi kolme, joten palaajia oli 24. Pieksämäen komppanian menetykset 12 kadonnutta ja neljä karkuria nostavat kokonaistappiot 28:aan – kymmenen sotamiestä palasi. Viimein Juvan komppania menetti tuntureille 12 miestään. Viiden karkurin kanssa Norjan-retki vei 34 miestä, ja kolme tai neljä palasi.

Tämän mukaan olisi Savon jalkaväkeä ollut tammikuussa 1719 kokonaista 135 miestä sekä päällystä, joka selvisi paluumarssista paremmin. Noistakin sotamiehistä varsin moni oli palelluttanut jalkansa, kätensä, korvansa tai silmänsä, niin että pääkatselmuksessa 15.9.1719 vapautettiin tuntuva määrä miehiä, esim. Pieksämäen komppaniasta yhdeksän ja Juvan kahdeksan.

Paras onni kohtasi Norjassa sotavangeiksi joutuneita. Ruotsi sai Tanskan kanssa aikaan rauhan, sotavangit vapautettiin syyskesällä 1719 ja he voivat palata yksiköihinsä. Enbergin ensimmäisen retken tuloksena saatiin myös 79 täydennysmiestä. Rykmentti majaili silloin likellä Sundsvallia Selångerissa.

Ratsuväki säilyi tuntuvasti vähemmin tappioin Norjassa. Siellä ilmoitettiin kuolleeksi vain yksi mies, Pekka Mantonen Ala-Savon komppaniasta 18.12.1718, ja matkan vaivat näyttävät nujertaneen tammikuussa yhden yläsavolaisen ja kolme alasavolaista.

Sota jatkui nyt Ruotsin puolella. Kun rauhanneuvottelut eivät sujuneet Ahvenanmaalla venäläisten mielen mukaan, he ryhtyivät ahdistelemaan Ruotsin emämaata ja hävittelemään sen rannikoita. Tätä vastaan järjestettiin Suomen armeijaa uudelleen. Karjalan ratsurykmentti vahvistui siinä yhteydessä, kun Inkerinmaan rakuunarykmentin rippeet liitettiin sen riveihin täydennyksinä. Ylä-Savon komppanian vahvuus kohosikin siten 70 ratsumieheen.

Ratsurykmentti joutuikin keväällä 1720 puolustamaan toiminta-aluettaan Uumajan seutua venäläisiä vastaan. Hyökkääjä näyttää päässeen yllättämään, sillä kummankin savolaiskomppanian varastot paloivat Uumajassa. Miestappioita ei näiden taistelujen johdosta kuitenkaan kirjattu.⁵

Jalkaväkirykmentti siirrettiin etelään Gävlen tienoille, josta käsin se jatkuvasti järjesti partioretkiä Suomeen. Majuri Enberg johti sinne uudelleen joukon elokuun lopulla 1719. Mukana oli kaksi muuta upseeria kapteeni Anders Hirsin ja vänrikki Erik Wirilander, vääpelit Niilo Auvinen, Adolf Pahl ja Nils Lång sekä kersantit Anders Rönnberg ja Anders Lijman.

Venäläiset olivat ilmeisesti niin varuillaan, ettei väen otto enää onnistunut entiseen tapaan. Vuonna 1720 merkittiin rulliin vain viisi tältä retkeltä saatua alokasta, ja tappioita tuli miltei saman verran. Aivan vuoden lopulla, 28.–29.12.1719, Enbergin joukko näyttää joutuneen taisteluun, jossa se menetti vääpeli Adolf Pahlin kaatuneena sekä korpraali Antti Pulkkisen ja sotamies Abraham Jacken vankeina.⁶

Sota oli kääntymässä lopuilleen. Jotakin sen tunnelmista kielivät pääkatselmusrulliin tehdyt merkinnät miesten poissaolon syistä: pakko-otoilla Angermanlannissa. Toimeen oli tultava, ja sen lienevät ruotsalaisetkin talonpojat tunteneet nahoissaan toimittaessaan muonaa maanpakolaiselle Suomen armeijalle. Pitäessään viimeistä sodanaikaista pääkatselmusta Karjalan ratsurykmentille kenraali H.M. von Buddenbrock merkitsikin viimeksi pöytäkirjaan: ”Vastavärvätyt valittavat jääneensä vaille pestirahoja. Muonarahat ovat jääneet saamatta, ja muonituksen on maaherra Grundel hoitanut aivan kurjasti.”

KIRKKO SODAN JALOISSA

Sota ja miehitys tuntuivat pahoin kirkonkin toiminnassa. Edellä on jo mainittu sekä aineellisista että henkitappioista sotatoimien yhteydessä, mutta tässä käsiteltäköön seurakuntalaitoksen tilan kehitystä yhtenäisesti.

Ennen miehityskautta saatiin papinvirat täytetyksi vaivatta, sillä sotatoimialueelta oli tarjolla turvaa hakevia pappismiehiä riittävästi. Tämä koettiin Kerimäellä, jossa kirkkoherra Olaus Samuelis Krogerus vihitti itsensä ilman kuulutuksia avioliittoon Inkerinmaalta paenneen papinlesken Kristina Schmidtin kanssa vuonna 1705. Tämä osittain sodasta johtunut rike tuotti hänelle virkaeron ja kuolemantuomionkin. Viran saanut juvalainen Laurentius Brunnerus kuoli vuonna 1710, ja sijaan tuli ensin Sakkolasta paennut Axelius Insulanus ja 1712 Ruokolahdelta väistynyt Johannes Stråhlman.¹

Mutta Kerimäki myös menetti sodan johdosta ensimmäisenä papin, kun kappalainen Petrus Georgii Salmenius joutui venäläisten vangiksi tammikuun 23. päivänä 1711. Vajaata kahta vuotta myöhemmin raahasivat venäläiset vangeikseen Puumalan kirkkoherran Gustavus Axelii Orraeuksen ja kappalaisen Johannes Alopaeuksen.²

Näiden kohtalo varoitti muita pappeja, jotka joutuivat kutsumuksensa, kuninkaallisen majesteetin käskyn ja oman turvallisuutensa väliseen ristipaineeseen. Seurakunnan paimenina heidän tuli kaita laumaansa viimeiseen asti, henkensä uhallakin, eikä lähteä pakoon. Kuningas käski virkamiehiä siirtymään pois ja pysymään laillisen esivaltansa valtapiirissä, ja samaa suositteli itsesäilytysvaistokin.

Pakopaine laukesi ensimmäiseksi Savon pohjoisimmassa pitäjässä Iisalmella, josta pitäjänapulainen Martinus Costianus lähti jo vuonna 1710, ja kirkkoherra Jakob Henrici Hoffrenius muutti seuraavana vuonna Ruotsiin. Vuonna 1713 koki Kangasniemen kirkkoherra Henrik Agander pitäjänsä liian tulenaraksi kivekkäiden ja venäläisten välissä ja pakeni, ja saman teki Mikkelinkin kirkkoherra Georgius Helsingius, joka asui sittemmin Torniossa.³

Venäläisten valloittaessa Savon pysyvästi kesällä 1714 pakeni suuri joukko pappejakin. Säämingin kirkkoherra Abraham Petri Carstenius koki linnassa piirityksen ja vetäytyi sen varusväen mukana pohjoiseen. Hän toimi sitten maarakuunoiden rykmentinpastorina. Joroisten papeista hukkui pakomatkalla kappalainen Henrik Clementis Krogerus, kun taas kirkkoherra Nils Lång ja apulainen Erik Claudii Collanus joutuivat venäläisten käsiin Kajaanin linnasta talvella 1716. Pieksämäen kirkkoherra Claudius Molander pakeni jo loppiaisena 1714.⁴

Kirkollinen hallinto järjestettiin tilapäisesti jo vuonna 1710 Viipurin valloituksen aikoihin. Piispa David Lund nimitti Savoon väliaikaisen konsistorin ja määräsi sen esimieheksi Mikkelin rovastin Georgius Helsingiuksen. Ohjeissaan hän käski pappeja pysyttelemään seurakunnissaan, mutta väistämättömän kuoleman edessä heillä oli lupa vetäytyä pois. Ennen lähtöä oli kuitenkin pidettävä sanankuulijoille voimakkaita lohdutuspuheita ja vahvistettava heitä siten kestämään tulevia kärsimyksiä. Piispa itse pakeni vuonna 1711 Mikkelin kautta Ruotsiin ja nimitettiin siellä Växjön piispaksi.⁵ Turun piispa Johannes Gezelius nuorempi sai vastuulleen itäisenkin hiippakunnan.⁶

Helsingiuksen konsistori, jonka notaariksi piispa ehti nimittää maisteri Johannes Alopaeuksen, hajosi siis vuonna 1713, esimiehen paetessa ja notaarin kuollessa, ja johto siirtyi Rantasalmen rovastille Andreas Heinriciukselle. Hän olikin Savon kirkkoherroista kokenein, sillä hän oli maisteri ja Viipurin lukion opettajana kuulunut kuutisen vuotta tuomiokapituliin, joten hän tunsi sen työn ja vaatimukset. Hän toimi Savon pappien paikallisena esimiehenä koko miehitysajan.⁷ Heinriciuksen lisäksi näyttää myös Juvan kirkkoherra Henrik Poppius ordinoineen pappeja ja tarkastaneen naapuriseurakuntia.⁸

Ja huolenpitoa riitti. Aloittaaksemme maakunnan etelälaidasta joutui Mäntyharju papittomaksi vuoteen 1716 asti, jolloin sinne siirtyi Hollolasta apulaispappi Andreas Hoimilander. Ristiinassa korvasi kuolleen kirkkoherran Nigraeuksen kappalainen Johannes Martini vuonna 1715, ja kappalaiseksi tuli Heinriciuksen papiksi vihkimä Henrik Lydenius, Lyytikäisen poika Lyytikkälän kylästä.⁹ Kirkkoherraksi nimitetty Samuel Mollenius näyttää pysyneen Säämingissä.

Mikkelissä hoiti paenneen Helsingiuksen virkaa Jääskestä paennut apulainen Matthias Aurenius, mutta siirtyi jo 1714 papittomaksi jääneeseen Joroisten pitäjään. Jäljelle jäi sentään kaksi kappalaista, vuonna 1711 Lappeelta tullut Petrus Asicanus ja Paulus Bartholdi Mollerus. Hirvensalmi menetti kappalaisensa Andreas Alopaeuksen vuonna 1716 vangittuna Inkeriin. Venäläiset saivat tietää Alopaeuksen auttaneen päämajamestariluutnantti Lorentz Kristoffer Stobaeusta, joka Viipurissa sotavangiksi jäätyään karkasi Siperiasta ja pääsi onnellisesti Ruotsiin.¹⁰

Puumalaan saatiin kirkkoherra vasta vuonna 1718, viipurilainen Thomas Punderus. Sulkavan kirkkoherra Andreas Claudii Molander pysyi paikoillaan kuolemaansa asti 1720, ja työtä jatkoi hänen poikansa Claudius, apulaisena jo vuodesta 1711. Kappalainen Allenius kuoli vuonna 1716.¹¹

Juvan papisto pysyi täysilukuisena vihan ajan. Isä Henrik Poppius oli kirkkoherrana ja poika Abraham kappalaisena vaihtuen vain vuonna 1714 toisesta ensimmäiseksi Fredrik Sveconiuksen kuoltua. Toiseksi kappalaiseksi tuli heti Matthias Aurenius Joroisista muuttaakseen 1719 Hollolaan paremmille palkoille. Joroisissa toimi vuosina 1714–5 pappismies Andreas Cajander ja hänen jälkeensä Jääskestä paennut Kristoffer Bonsdorff. Vuonna 1718 tuli hänen kappalaisekseen Kajaanista vangittu ja välillä Maariassa palvellut Erik Claudii Collanus, joka sai nimityksen jo vuonna 1714.¹²

Säämingissä korvasi Carsteniuksen siihenastinen kappalainen Samuel Mollenius, joka sai sijalleen siihenastisen koulumestarin Jordan Lavoniuksen. Molleniuksen leski Hedvig Helena Rosenhoff sai vuonna 1717 armovuodensaarnaajaksi Sulkavan kirkkoherran pojan Aron Molanderin. Tämän kelpoisuus ei näytä riittäneen rovasti Heinriciuksen mielestä pappisvihkimykseen, koskapa hän toimitti virkaansa ilman sitä aina syksyyn 1719 asti. Kenties tämän varjolla leski ohjaili Molanderin toimintaa viranhoidossa. Korpraali Matti Laamasen vaimo Elina Luukotar yritti kolmasti ehtoolliselle, mutta leski kielsi apulaista päästämästä, koska Elina oli laiminlyönyt kappalaiselle tehtävät päivätyöt. Toisena syynä oli myös Elinan vaeltelu Karjalassa ilman todistuksia. Molander siunasi sentään Elinan haudan 1719 – edelleen ilman pappisvihkimyksen tuomia valtuuksia.¹³

Kerimäellä säilyivät molemmat papinvirat miehitettyinä, sillä kappalainen Salmenius sai seuraajakseen poikansa Johanneksen, epävirallisesti jo vuodesta 1712 alkaen.¹⁴

Rantasalmelta rovasti Heinricius siirsi pitkäaikaisia kollegojaan tyhjiin virkoihin. Ensimmäinen kappalainen Henrik Winter nimitettiin jo vuonna 1713 Kiteen kirkkoherraksi, mutta sodan takia ei voinut ottaa virkaa vastaan. Heinricius lähetti hänet vuonna 1716 Iisalmelle ja otti sijaan Jääskeen valitun kappalaisen Ambrosius Gerlanderin. Toinen kappalainen Matthias Pardanus siirtyi samana vuonna Liperin kappalaiseksi, ja sijaan tuli Jakob Ursinus.¹⁵

Pieksämäki jäi kahden ja Kangasniemi yhden kappalaisen varaan, kun taas Leppävirralla pysyi täysi miehitys. Kuopiossa tilanne säilyi yhtä hyvänä. Kirkkoherra Henrik Hoffrenin kuoltua 1718 peri viran poika Petrus. Iisalmen ainoana pappina toimi vuodesta 1711 apulainen Johannes Henrici Gummerus, kunnes Winter siirtyi sinne 1716. Gummerus sai samalla nimityksen kappalaiseksi. Pielaveden kappalainen Johannes Sinius muutti 1714 Laukaaseen, ja hänen sijallaan toimi vihan loppuvuosina Bartholdus Malgett tai Mangelius. Gummerus ehti avioitua Siniuksen tyttären kanssa.¹⁶

Heikoimmilla näyttää olleen Mäntyharju, Hirvensalmi ja Puumala, joissa jäätiin joksikin aikaa kokonaan ilman pappeja. Puutetta oli lisäksi Kangasniemellä, Joroisissa, Pieksämäellä ja Iisalmella. Mutta pahimmillaankin puuttui papinviran haltijoita vain neljäsosa, kun Viipurin hiippakunnassa puute oli selvästi suurempi ja koko maassa 35 prosentin tienoilla.¹⁷

Heinricius näyttää käyttäneen valtuuksiaan kohtuullisesti, sillä hän vihki neljä tai viisi kokelasta papiksi Savoon. Kolmas oli Erik Claudii Collanus ja neljäs Kerimäen kappalaisen poika Henricus Petri Salmenius vuonna 1721. Lavonius vihittiin papiksi vuonna 1714, joten Heinricius lienee ollut asialla. Vuonna 1720 hän vihki papiksi nähtävästi Ristiinan kirkkoherran pojan Georgius Georgii Nigraeuksen, joka sijoittui Lappeen kappalaiseksi, ja joskus virkakautenaan viipurilaisen lukkarinpojan Andreas Strandmanin Viipuriin papistonapulaiseksi. Hänen vihkimäkseen mainitaan myös Porin pedagogion rehtorin poika Henrik Bonderus, joka nimitettiin Johanneksen kappalaiseksi. Näistä Lydenius, Molander, Salmenius ja Strandman olivat ylioppilaita.¹⁸ Bonderus ja Nigraeus puuttuu yliopiston matrikkelista, joten heidät kelpuutettiin papinvirkaan lukio­opintojen perusteella. Ylioppilaista tuli puute kaiketi vasta miehityskauden lopulla.

Papisto näyttää saaneen jossakin määrin kokoon palkkatulonsa pitäjistä ja siten tulleen toimeen. Niinikään voitiin ensi levottomuuksien jälkeen vastata sielunhoidon aineellisista tarpeista. Iisalmelaiset kiittelivät tilapäistä kirkkoherraansa Winteriä siitä, että hän vähistä palkkatuloistaan kustansi heille ehtoollisviinin. Huolimatta venäläisten hänen henkilölleen ja omaisuudelleen aiheuttamista vahingoista hän antoi hyvän esimerkin opissa ja elämässä ja aina tarjoutui edistämään kaikkea, mikä koituisi seurakunnan ja sanankuulijain ylösrakennukseksi ja menestykseksi. – Tämänsisältöinen todistus annettiin hänelle vuonna 1722.¹⁹

Yleensä näyttävät papit voittaneen seurakuntansa luottamuksen miehityksen aikana. Juvalaiset vetosivat tähän pyytäessään Abraham Poppiusta kirkkoherrakseen, samoin ristiinalaiset Lydeniusta kappalaiseksi, sulkavalaiset Klaudius Molanderia kirkkoherraksi sekä sääminkiläiset Lavoniusta ja Aron Molanderia omiksi paimenikseen.²⁰ Päin vastaisia arvioita julkaistiin Säämingissä Samuel Molleniuksesta ja Puumalaan tulleesta Thomas Punderuksesta, joiden palkanahneutta valitettiin. Joroisissa taas lyhytaikainen viranhoitaja Andreas Cajander piti järjestystä kirkossa tukistamalla ehtoollisvierasta. Tämä kannakselaissyntyinen pappismies näyttää palanneen Joroisista kotipuoleensa Muolaan kappalaiseksi.²¹ Kangasniemeläisetkin valittivat vuonna 1723 kappalaisestaaa Johannes Limatiuksesta, joka tuli pitäjään paettuaan Inkerinmaan Keitosta vuonna 1704.²²

Kirkot saivat olla venäläisiltä kohtalaisen rauhassa, mutta pappiloita ryöstettiin. Säämingin pappilan osuudesta Savonlinnan piirityksessä mainittiin jo. Kappalaispappilasta venäläiset veivät ikkunat, saranat ja muut arvokkaat osat. Kirkkoherranpappila koottiin osin takaisin samoista hirsistä, ja vain yksi huone pystytettiin uudelleen malmille.

Miehityksen aikana tuhosi salaman sytyttämä tulipalo Säämingin kirkon vuonna 1716, ja pappilalle kävi samoin 1719. Tuli hävitti Savosta kolme muutakin pappilaa.²³

Päivänkohtaiset tehtävät näyttävät vieneen papiston ajan niin tarkoin, että jo alkuun saatettu väestökirjanpito syrjäytyi. Rippikirja jäi pitämättä, eikä kastettuja, vihittyjä eikä haudattuja saatu luetteloihin. Syynä saattoi olla paperinkin puute.

Sotavuosina herposi pahanlaisesti yhteiskunnallinen tapainvalvonta. Huomispäivä oli epävarma monessa suhteessa, monenlaista väkeä oli liikkeessä, ja virkakunnalla oli tehtävää muutenkin kädet täynnä. Jo ennen miehitystä näyttää tapainvalvonta hervonneen, niinkuin aikaisemmin mainituista tapauksista ilmenee. Talvimajoihin sijoitetut sotamiehet ja kuormarengit pääsivät tuomiokirjaan savolaisnaisten viettelijöinä, ja muutamat sotamiehet kokivat karmean kotiinpaluun vaimon lähdettyä vieraan miehen mukaan.

Monet lesket koettivat pysyä ”kaidalla tiellä” ja pyysivät käräjillä miehensä kuolleeksijulistamista päästäkseen laillisesti uuteen avioon. Tykistön ajomies Jaakko Keesin vaimo sai siten vuonna 1722 todistetuksi miehen kuolleen haavoihinsa Viipurissa 1710 ja pääsi uusiin naimisiin Rantasalmen reijolalaisen sokean Paavo Kankkusen kanssa. Melkoinen määrä ”morsiamia” todisti tai yritti todistaa sotaan lähteneen ja kaatuneen tai vangiksi jääneen maanneen hänet aviolupauksen varjolla.²⁴

Miehitysaikana ilmestyi näihin juttuihin kaksi uutta tekijää: venäläiset sotamiehet tai suomalaiset sissit, mutta myös Armfeltin armeijaan Ruotsiin vietyjä alokkaita mainittiin aviottomien lasten isinä. Karttulassa paljastui siten alokas Juhana Raatikainen sotamies Matti Karhusen lesken Kerttu Kokottaren makaajaksi vuonna 1718. Kivekkään joukon sotamies Heikki ehti keväällä 1721 Karttulan Soinlahdessa touhuamaan samoin Johanna Tiilikattaren kanssa. Tämä nainen ehti vuotta aikaisemmin saada rangaistuksen makaamisesta venäläisen sotamiehen kanssa. Samasta syystä rangaistiin sotamiehen leskeä Inkeri Lesketärtä Kuopiossa ja Rantasalmella kolkontaipalelaista Anna Luititarta. Kerimäeltä paljastui kolme ja Säämingistä yksi vastaava tapaus.²⁵

Pien-Savon käräjillä käsiteltiin lisäksi viittä tapausta, jolloin savolaisnainen antautui enemmän tai vähemmän viralliseen suhteeseen venäläisen miehen kanssa. Leppävirtalainen Elina Heimotar solmi avioliiton venäläisen sotamiehen kanssa ja asui Savonlinnassa kesällä 1721. Sisar Kaisa vieraili hänen luonaan ja antautui suhteeseen toisen venäläisen Iivanan kanssa. Tämä jopa kihlasi hänet kolmella karoliinilla.²⁶

Ahvensalossa Paavo Kutvosen lesken Kaisa Nyättären piika Marketta Pentitär eli ”vapaamielisesti” taloon majoitetun korpraali Savel Rikinin kanssa ja synnytti kaksi tytärtä. Rauhan palattua hän yritti väittää Savelin maanneen hänet väkisin, mutta talonväki todisti toista. Kun Markettaa varoiteltiin suhteesta, niin hän vastasi: ”Mitä se haittaa, ei se minua syö.”²⁷

Ratsumies Svante Kandarat menetti vaimonsa Elina Väntittären venäläisen oboistin Vasilin mukaan. Elina palveli piikana lautamies Heikki Pesosella, jossa kyseinen muusikko majaili. Hän ei uskonut varoituksia, vaan erosi talosta ja asettui samaan ruokakuntaan oboistien kanssa vuonna 1718. Kun soittokunta palasi Viipuriin, niin Elina lähti kolmen viikon kuluttua heidän peräänsä. Samoin ratsumies Mikko Ollinpoika Kärkkäisen vaimo toimi erään Mannsteinin rykmentissä palvelleen luutnantin piikana ja sai lapsen tämän kivalterille Cordeille. Paavonpäivän aikoina 1721 hän muutti Venäjälle erään jalkaväenluutnantin mukana.²⁸

Kun koko valtakunnassa koettiin samoja vaikeuksia ja sotamiesten vaimot joutuivat lankeemustensa takia kovin yleisesti syytettyjen penkille, niin hallitus lievitti säädöksiä. Joulukuun 13. päivänä 1709 se antoi asetuksen, jonka mukaan sodassa olevien sotamiesten vaimot tuomittiin näissä tapauksissa vain salavuoteudesta eikä huoruudesta. Tämä asetus uusittiin heinäkuussa 1717. Sääminkiläisen sotamiehen Matti Puutasen vaimo Kirsti Kurikka ehdittiin syksyllä 1721 tuomita sakkoon ja kirkkokuriin vuonna 1717 sattuneesta hairahduksesta, mutta sodan jälkeen todisti kaksi sotamiestä Matin kaatuneen jo Napuella ja Kirstin olleen leski tuomiota langetettaessa. Kolmen sunnuntain kirkkorangaistus hänen oli kuitenkin kärsittävä.²⁹

Kirkollinen opetustoimi jäi ilmeisesti hoitamatta. Jälkeen jääneissä asiakirjoissa ei mainita kinkereistä eikä muista opetustilaisuuksista, jotka rauhan aikana kuuluivat asiaan. Kokonaisuutena on nähtävä, miten hengellinen elämä ja toiminta selvästi kärsi ja todennäköisesti taantui noina vuosina.

ISONVIHAN PÄÄTÖS JA JÄLJET

Ruotsin ja Venäjän kesken neuvoteltiin rauhasta toisena jaksona Uudessakaupungissa ja saatiin aikaan päätös elokuun 30. päivänä 1721. Siinä Ruotsi luopui Baltian maista, Inkerinmaasta ja Kaakkois-Suomesta. Viipuri, Käkisalmi ja Sortavala jäivät Venäjän puolelle rajaa.

Tieto rauhasta saavutti ensimmäiseksi kaiketi Savon miehittäjät, sillä heidän toimintansa muuttui kohta. Se näkyi heidän suhtautumisessaan maakunnan aineellisiin varoihin. He käskivät nimismiesten ja staarostain ottaa viljaa ja muuta omaisuutta sekä rahaa mistä sai riippumatta siitä, oliko luovuttaja maksanut ulostekonsa vai ei. Muun muassa leppävirtalaisten veroviljat joutuivat venäläisten käsiin Savonlinnassa.¹

Sana venäläisten ahneudesta levisi, ja ihmiset oppivat välttämään laittomia pakkoluovutuksia. Nähtävästi vaara uhkasi pahiten syyskuisia Lappeenrannan­matkalaisia. Leppävirran Timolanniemessä asunut Olof Glomerus kääntyi tämän takia takaisin Rantasalmen Heposelältä ja talletti tavaransa Varkauteen Tahvo Immosen aittaan. Kiuruveteläinen Matti Tikkanen sai sanan vaarasta Leppävirralla ja lähti paluumatkalle, mutta jäi kiinni jäihin ja joutui varastoimaan viljansa Pekka Eskeliselle Kuopion Hirvilahteen. Eskelinen omi viljat, koska hänen renkinsä joutui soutamaan iisalmelaisten veroviljoja Lappeenrantaan viisi viikkoa, mutta joutui korvaamaan ne Tikkaselle.²

Talonpojat ja staarostat pelkäsivät pahaa muistaen aikaisemmat ryöstelyt. Iisalmessa heidän keskensä syntyi hanke pehmittää Savonlinnan komentajaa lempeämmäksi, ja niinpä päätettiin lahjoittaa hänelle kuusi tynnyriä viljaa eli tynnyri kultakin staarostalta. Nimismies Ernest Kleef toimitti rukiit komissaari Lorentz Ranströmin käskystä, mutta perästäpäin ilmoitti staarosta Matti Kasurinen, ettei hän ottanut osaa päätökseen eikä myöskään suostunut luovuttamaan viljaa. Talvella 1722 tuomittiinkin Ranström korvaamaan Kasurisen osuus.³

Ranström joutui myös lautamies Lassi Lappalaisen moittimaksi talvella 1722. Pitkä syytöslista sisälsi tapauksia, joissa Ranström näkyy olleen ”penkin ja seinän välissä”: nahkoja kaiketi lahjuksiksi venäläisille, rukki, jonka venäläinen rouva vei mennessään jne. Vuonna 1720 komissaari joutui venäläisten sotamiesten paimentamana ottamaan ulos miehittäjien määräämiä veroja tsaarillisen majesteetin kirjallisen käskyn varjossa: ellei veroviljoja ja ropottirahoja maksettaisi viikon kuluessa, piiskattaisiin laiminlyönyttä talonpoikaa niin kauan, että viimeinenkin puoliäyrinen olisi maksettu, ja lisäksi vietäisiin linnaan piiskattaviksi kaikki kirkkoherrat ja nimismiehet, ellei veroja tilitettäisi määräaikana.⁴

Iisalmelaiset näyttävät kuitenkin yleensä ymmärtäneen komissaarin aseman ja pyrkimykset, sillä hän sai syyskäräjillä 1722 kiittävän lausunnon. Hän oli välttänyt vääryyttä ja niin paljon kuin mahdollista yrittänyt edistää pitäjän parasta ja hyvinvointia, sekä useimmin omaksi vahingokseen ja uhanalaisena koettanut ehkäistä monenkertaisia venäläisten tuottamia kiusoja ja vaikeuksia, joiden alla pitäjä horjui ja jotka sitä päivittäin uhkasivat.⁵

Kun Ruotsin kruunu sai Savosta otteen vuonna 1722 ja oikeuslaitos palasi voimaan, niin vihanaikaisia juttuja puitiin käräjillä liki kymmenen vuotta. Niihin oikeustapauksiin perustuu myös edelläesitetty miehitysajan kuva.

Suuren Pohjan sodan ja Isonvihan jälkiä voimme seurata maakirjoista ja henkikirjoista. Maakirjoista voi seurata tilojen autioitumista ja maanluonnon senmukaista muuttumista – perintötila menetti yleensä luonteensa kolmen vuoden maksamattomista veroista.

Vuonna 1722 laadittu maakirja osoittaa 796 tilan olleen autiona vuosien 1700 ja 1722 välillä, mikä merkitsee 23 prosenttia koko tilaluvusta. Nykyisin suurpitäjin oli autioituminen pahinta Mikkelissä, 32 prosenttia, Juvalla 30 ja Leppävirralla 27 prosenttia. Nykypitäjittäin erottuu pahimpana Ristiinan–Anttolan–Puumalan–Sulkavan vyöhyke, johon voidaan verrata vain maakunnan pohjoispäätä eli Sonkajärveä ja Vieremää. Ensinmainittu kärsi kaiketi pahiten sotatapahtumista, kun taas sissien ja venäläisten kamppailuista mainitut Mäntyharju, Hirvensalmi ja Kangasniemi selvisivät verraten vähin vaurioin.⁶

Kylittäin tarkastellen oli autioita Mikkelin alueella eniten pitäjän keskustassa. Hirvensalmella vaikein alue oli Lahnamaan ja Lelkolan tienoo, Ristiinassa kärsi pahiten Koivakkala ja Parkatinniemi. Kaksi kolmasosaa taloista oli autioina lisäksi Suonnejoella, Joroisten Lahnalahdessa ja Sydänmaalla, Leppävirran Tahvanalanmäessä ja Niinimäessä, Lapinlahden Pajujärvellä, Sonkajärven Sukevalla ja Vieremän Nissilässä. Juvalla rasitus oli vaikein Koikkalan-Aholan puolella, Anttolan itäkylissä, Puumalan Miettulassa sekä Sulkavan Ruokoniemessä ja Rahkolantaipaleessa.

Pääosa mainituista kylistä osui senaikaisten liikenneväylien tuntumaan. Se osoittaa tärkeimmäksi rasitukseksi sodan ja miehityksen hävityksineen ja kuljetusrasituksineen. Tätä vaikutelmaa vahvistaa Vehmasmäen ja Hamulan korkea autioprosentti silloisessa Kuopiossa. Pajujärvi tässä ”seurassa” viittaa Kuopion ja Iisalmen välisen maantien vaikutukseen. Pohjoisnurkalla voi tietysti ounastella katovuosienkin vaikutusta, samoin Leppävirran Niinimäessä, joka sijaitsee syrjässä tuonaikaisilta liikenneväyliltä.

Osa autioista ehdittiin asuttaa vapaavuosille vuonna 1722, mutta perintöoikeuksien menetys ansaitsee vielä huomiotamme. Vuonna 1699 oli kruununtilojen osuus tilaluvusta suurin Säämingissä ja Sulkavalla sekä niitä lähinnä Mikkelissä ja Ristiinassa. Alle puolet veromarkoista kuului siihen ryhmään Iisalmella, Kuopiossa, Leppävirralla, Kangasniemellä ja Mäntyharjulla. Mutta vuonna 1722 jäi tähän ryhmään enää kaksi ensinmainittua ja viimeinen.

Jokaisessa pitäjässä muuttui jokin määrä tiloja kruununtiloiksi, rajuimmin Puumalassa, Sulkavalla ja Juvalla. Puumalassa tämä koski neljäsosaa koko veromarkkaluvusta. Likimmäksi niitä putosi Iisalmi, jossa perintöluonto säilyi sentään enemmistönä. Puumalan ja Sulkavan osalta tiedämme syynkin, sillä sota riehui niiden alueella pahiten. Juva näyttää kärsineen samoin, vaikka tuomiokirjalähteiden puutteessa emme tunne yksityiskohtia.

Perintömaa hupeni vähimmilleen Sulkavalla, yhdeksään prosenttiin veromarkkamäärästä. Lähimmiksi putosivat Anttola 22, Sääminki ja Suonnejoki 23, Puumala ja Juva 24 prosenttiin. Nämäkin muodostavat lukuunottamatta Suonnejokea yhtenäisen alueen pahimmalla sotatoimialueella. Alle kolmasosaan jäi perintötilojen osuus lisäksi Ristiinassa, Haukivuorella, Jäppilässä, Enonkoskella ja Punkaharjulla.

Henkikirjaväkiluvut kuvastavat väestön toimeentulon tasoa ja jonkin verran lukumäärääkin, ja lisäksi on arvioitava, miten tarkoin kulloinenkin henkikirjoitus toteutui. Niinkuin edellä on todettu, jää tulos arvion varaan.

Oheinen yhdistelmä osoittaa kiintoisia alueellisia eroja. Suur-Savo näyttää kestäneen ensimmäiset sotavuodet paremmin kuin muut alueet – erittäinkin Pohjois-Savo koki jo ensimmäisen vuosikymmenen raskaana. Mutta Viipurin menetyksen jälkeiset ponnistukset kävivät jo yli voimien, kun kaakkoisissa pitäjissä itse sota aiheutti menetyksiä ja vaaransi toimeentulon – henkirahan maksajat vähenivät kahden vuoden kuluessa 20 prosentilla.

Pitäjittäiset erot värittävät tätä kuvaa. Vuosina 1710–12 kärsi pahiten Puumala, jonka henkikirjoitettu väkiluku aleni likelle puolta. Suur-Iisalmella se väheni noin 30 prosentilla, Joroisissa 24 ja Kerimäellä 23 prosentilla. Iisalmea lienevät rasittaneet enemmän katovuodet kuin sotatapahtumat.

Miehityskautena näyttää parhaiten hyötyneen Pohjois-Savo, jossa henkirahan maksajia tuli lisää 20 prosenttia. Samaan päästiin Rantasalmella, mutta Suur­-Savossa ei kasvua ilmennyt muualla kuin Pieksämäellä. Miehitysvallan rasitus tuntui siis pahiten rintamailla Mikkelissä ja Juvalla.

Miehityskauden vaikutuksista on viime vuosikymmeninä keskusteltu, ja perinnäinen kuva sen kurjuudesta on lieventynyt. Savonkin lähteet viittaavat samaan suuntaan. Venäläisten ei välttämättä tarvinnut ryöstää tyhjiin imettyä maakuntaa yhtä perusteellisesti kuin viimeisin voimin sitä vastaanpanneen Ruotsin.