Yliopisto- ja korkeakouluopinnot

Opintielle Helsinkiin

Jo oppikouluun ja varsinkin lukioon pääsy oli monelle entisajan savolaisnuorelle sekä maantieteellisesti, taloudellisesti että henkisesti kaukainen asia. Vielä kaukaisempi oli yliopisto. Opintiellä oli esteitä, joiden ylittäminen edellytti sopivaa perhetaustaa ja sopivaa sukupuolta. Tämä sai aikaan sen, että opiskelijoiksi seuloutui pitkään vain säätyläispoikia. Savossa se yleensä edellytti myös asumista Kuopiossa tai sen lähitienoilla, sillä ennen vuotta 1879 ylioppilaaksi oli Savossa mahdollisuus päästä vain Kuopion lukiosta ja sen seuraajana toimineesta Kuopion lyseosta. Niinpä muualta Savosta jouduttiin ylioppilaaksi valmistumista varten lähtemään Kuopion lisäksi Jyväskylässä, Helsingissä, Porvoossa, Viipurissa tai Hämeenlinnassa sijaitseviin kouluihin.¹³⁸

Savolaisten mahdollisuudet kuitenkin laajenivat 1800-luvun lopulla. Ensimmäiset ylioppilaat Mikkelin lyseosta valmistuivat 1880, Kuopion yksityislyseosta 1884, Savonlinnan reaalilyseosta 1892, Kuopion reaalilyseosta 1894, Kuopion yhteiskoulusta 1899, Kuopion tyttökoulun jatkoluokilta 1900, Mikkelin tyttökoulun jatkoluokilta 1910, Iisalmen yhteiskoulusta 1907 ja Pieksämäen yhteiskoulusta 1929.¹³⁹

Naisilla jatko-opiskeluun pääsy oli vielä yhden lisäesteen takana, sillä ennen vuotta 1901 heidän oli saatava yliopiston kanslerilta erivapaus ylioppilastutkinnon suorittamiseen. Tätä kautta Suomessa valmistui ensimmäinen naisylioppilas vuonna 1871 ja Savossa 1880-luvulla. Ensimmäisten joukossa olivat kangasniemeläinen Selma Elisabet (Betsy) Qvist, ristiinalainen Agata Ingman ja kuopiolainen Hilda Pitkänen, jotka suorittivat ylioppilastutkinnon vuonna 1888. Kukaan heistä ei tosin ollut savolaiskoulujen oppilaina, vaan kaikki saivat todistuksensa Helsingissä sijainneesta ruotsalaisesta normaalilyseosta. Elämäntyönsä he suorittivat opettajina. Agata Ingmanista ja Hilda Pitkäsestä tuli kansakoulunopettajia ja Betsy Qvististä filosofian kandidaatti sekä Helsingin tyttökoulun johtajatar.¹⁴⁰

Ennen vuotta 1919 ylioppilastutkinto oli kaksiosainen. Siihen kuului koulussa suoritettava kirjallinen koe ja yliopistossa tentittävä suullinen kuulustelu. Kun niistä oli suoriutunut, aukesi pääsy jatko-opintoihin, jotka tavallisimmin veivät Helsinkiin ”keisarilliseen Aleksanterin yliopistoon”, Turusta vuonna 1828 Helsinkiin siirrettyyn, Suomen ainoaan tuolloiseen yliopistoon. Yliopiston lisäksi jatko-opiskelupaikaksi voitiin valita Helsingissä sijainnut Polyteknillinen opisto (vuodesta 1908 Teknillinen korkeakoulu), maanviljelys- ja metsänhoito-opisto, opettajaseminaari tai kadettikoulu. Niihin hakeutuvia oli yliopistoon verrattuna kuitenkin huomattavan pieni määrä (s. 488).

Matka Savon perukoilta Helsinkiin oli pitkä ja kesti päiväkausia. Ennen Savon radan valmistumista kauimpaa lähtevät ajoivat ensin hevoskyydillä Kuopioon, jatkoivat sieltä laivalla Savonlinnaan ja edelleen Lappeenrantaan, mistä päästiin maantietä myöten vuonna 1870 valmistuneen Riihimäen-Pietarin rautatien varteen. Talvisaikaan koko matka jouduttiin tekemään reellä. Mikkelin seudulta saapuvat taas pääsivät maanteitse Kausalan tai Lahden asemalle, mistä loppumatka taittui junakyydillä Helsinkiin.¹⁴¹

Savon radan valmistuminen helpotti kulkuyhteyksiä, mutta silti yliopisto oli tuskastuttavan kaukana. Ei siis ihme, että kun Suomeen 1900-luvun alussa ryhdyttiin suunnittelemaan toista yliopistoa, sekä Kuopiossa että Mikkelissä ilmeni halukkuutta sen saamisesta paikkakunnalle. Kuitenkaan Mikkelissä ”ei tullut esille mitään, mikä olisi siirtänyt asian mielikuvituksen piiristä todellisuuteen”, kuten Suur-Savo-lehdessä vuonna 1911 todettiin. Samoin kävi ilmeisesti Kuopiossa, sillä kilpailu maan toisen yliopiston paikasta ratkesi lopulta Turun hyväksi.¹⁴²

Helsingissä savolaisnuorten oli sopeuduttava aivan uudenlaiseen elämään. Ylioppilaan arvon ja aseman merkiksi moni savolaispoikakin pukeutui ylioppilaan virkapukuun, ja kun sen pakollinen käyttö 1873 poistettiin, yhä useampi hankki itselleen 1860-luvulla kehitellyn valkolakin. Yleensä kuitenkin pukeuduttiin vaatimattomasti, kuljettiin kotikutoisissa vaatteissa ja kyläsuutarin tekemissä tukevissa jalkineissa. Monen Kuopion seudulta lähteneen vaateparsi oli muistitiedon mukaan tällainen vielä 1880-luvulla, kun taas mikkeliläiset olivat jo tuolloin omaksuneet kaupunkilaisemman pukeutumistavan. Mustan hännystakin joutui kuitenkin jokainen hankkimaan, kun oli mentävä professorin eteen kirjallisiin kokeisiin tai suulliseen kuulusteluun.

Ja kuluja kertyi. Matkakustannusten, vuokran ja ruoka- ja vaatemenojen lisäksi rahaa tarvittiin huvituksiin ja akateemiseen elämäntapaan. Kotoa saatu avustus tai palkkiona tullut stipendi ei läheskään riittänyt, vaan moni opiskelija joutui tasapainottelemaan velkojen ja yhä uusien pikkulainojen kierteessä. Luottojen tyrehdyttyä lähdettiin takaisin maakuntaan hankkimaan tilapäisansioita muun muassa opettajana ja palattiin sitten taas opintojen sekä ylioppilaselämän pariin.¹⁴³

Savosta pääkaupunkiin saapuneet ylioppilaat kirjoittautuivat yleensä Savo-karjalaiseen osakuntaan ja sen seuraajana toimineeseen Savolaiseen osakuntaan. Näin osakunnan nimiluettelot ja matrikkelitiedot kertovat samalla Helsingissä opiskelevista savolaisnuorista. Tutkimustietoa heistä löytyy sekä Martti Ruudun että Veli-Matti Aution ja Eero Toikkasen julkaisuista.

Savosta tulleita ylioppilaita oli Hel­singissä 1870- ja 1880-luvuilla vuosittain noin 20-30. Määrä oli 1870-luvulta lähtien jatkuvassa kasvussa, mihin vaikutti uusien ja varsinkin suomenkielisten oppikoulujen perustaminen sekä yleinen taloudellinen vaurastuminen. Kaiken kaikkiaan Savo-karjalaisen osakunnan kirjoissa oli vuosina 1868-1904* 1 715 opiskelijaa. Heistä suurin osa eli 699 opiskelijaa (40,7 %) oli Kuopion koulujen kasvatteja, 219 (12,8 %) saanut ylioppilastodistuksen joko Mikkelin tai Savonlinnan kouluista, 411 (24,0 %) oli päässyt ylioppilaaksi Helsingissä ja 386 (22,5 %) muissa kaupungeissa. Yksityisoppilaita ei ylioppilaiden joukossa tuolla kaudella enää ollut.¹⁴⁴

* 1868 on vuosi, jolloin osakunnat väliaikaisen lakkauttamisen jälkeen taas laillistettiin ja 1904 vuosi, jolloin Savo-karjalainen osakunta jaettiin kahtia Savolaiseksi ja Karjalaiseksi osakunnaksi.

Tarkemmat kotipaikkoja koskevat tiedot on osakuntaa koskevissa tutkimuksissa koottu yhteenvetona vuodesta 1857 lähtien. Niiden mukaan opintielle lähtijöiden määrä vaihteli paikkakunnittain melko paljon.¹⁴⁵

Eniten opiskelemaan lähtijöitä oli Kuopion kaupungin ja maalaiskunnan alueelta. Ennen vuotta 1887 heitä oli vuosittain keskimäärin 6 ja sen jälkeen 11. Mikkelin kaupunki ja maalaiskunta erottuivat toiseksi tavallisempana lähtöseutuna. Suhteellisen paljon opiskelijoita oli kotoisin myös Savon vanhoista kulttuuripitäjistä Juvalta, Rantasalmelta, Joroisista, Säämingistä ja Pielavedeltä sekä aikaisemmalla kaudella myös Mäntyharjulta ja Ristiinasta.

Viimeksi mainittujen osuus opiskelijatuotannosta kuitenkin taantui sen jälkeen, kun Mäntyharjulla asuvien Godenhjelmien ja Ristiinan von Fieandtien nuoriso oli saanut opiskelunsa päätökseen eikä rahvaan lasten opintie noilta seuduilta vielä ulottunut Helsinkiin asti. Melko paljon ylioppilaita tuli myös Iisalmelta, vaikka siellä ei ennen vuotta 1904 ollut yliopistoon johtavaa oppikoulua ja vaikka matka Helsinkiin oli huomattavan pitkä ja hankala.

Pohjois-Savon vesireittien kunnostaminen paransi kuitenkin liikenneyhteyksiä, ja Savon radan valmistuminen 1880-luvulla teki matkanteon jopa helpommaksi kuin monelta muulta paikkakunnalta. Opiskeluhalu virisi 1800-luvun lopulla myös teollisuuspaikkakunnilla Leppävirralla, Nilsiässä, Pieksämäellä ja Varkaudessa. Tavallisinta korkeakouluopintoihin hakeutuminen olikin paikkakunnilta, missä kansakouluja oli toiminut jo pitkään tai missä liikenneyhteydet helpottivat opintielle pääsyä.

Eroa oli myös rintamaiden ja syrjäseutujen välillä, sillä sellaisilla ”sydänmailla”, kuten Rautavaara, Kangaslampi, Savonranta, Enonkoski, Haukivuori ja Virtasalmi, yliopisto-opiskelija oli vielä 1900-luvun alussa harvinaisuus. Savon kuntien lisäksi Savo-karjalaiseen osakuntaan tuli ylioppilaita varsinkin Helsingistä. Vuosina 1868–1904 heitä oli peräti neljännes osakunnan jäsenistä. Suurimmaksi osaksi he olivat Savosta kotoisin olleiden mutta Helsinkiin muuttaneiden akateemisen tutkinnon suorittaneiden lapsia, siis jo toisen tai kolmannen polven savolaisopiskelijoita.¹⁴⁶

Kotipaikan sijainnin lisäksi opintielle pyrkimiseen vaikutti vanhempien ammatti ja yhteiskunnallinen asema. Savo­karjalaisen osakunnan kaikista jäsenistä – joihin siis kuului myös Pohjois-Karjalasta ja maan muistakin osista kotoisin olevia opiskelijoita – säätyläispoikia oli vuosien 1868 ja 1887 välisenä aikana 504 (80,3 %) ja talonpoikien, torpparien ja työmiesten lapsia 124 (19,7 %).¹⁴⁷

Rahvaaseen, Savon valtaväestöön, kuuluvat opiskelijat olivat siis vähemmistönä, mutta eivät kuitenkaan enää sellaisia poikkeuksia kuin 1800-luvun alkupuolella. Taloudelliset mahdollisuudet ja vanhempien esimerkki olivat ohjanneet virkamiesten lapsia korkeamman opin pariin. Nyt väestön yleinen vaurastuminen alkoi antaa samanlaisia mahdollisuuksia myös rahvaan jäsenille. Talollisille kertyi varallisuutta metsien myynnistä ja karjatalouden tuotteista, kulkuyhteyksien paraneminen vilkastutti syrjäistenkin pitäjien oloja ja maakauppiaat toivat kylille uudenlaista virkeyttä. Kaikki tämä raivasi tietä oppisivistykselle ja kulttuurille.

Uusien väestöryhmien tulo opiskelijaparveen alkoi näin jo 1800-luvun jälkipuoliskolla, vaikka se rupesi selvemmin näkymään vasta 1800- ja 1900-luvun vaihteessa. Varsinkin talollisten ja kauppiaiden kodeista tuli tuolloin runsaasti ensipolven opiskelijoita kaventaen papinpoikien siihen asti melko suurta osuutta. Savolaisen osakunnan aikana vuosina 1905–1919 lähes neljäsosalla osakuntaan liittyneistä oli jo talonpoikainen perhetausta. Uutta ainesta edusti myös oppikoulunopettajien jälkikasvu. Kansakoulunopettajien lapsia sitä vastoin ei paljoa saapunut, torpparien, mäkitupalaisten, loisten ja työmiesten lapsia vielä vähemmän.¹⁴⁸

Naisia alkoi olla yliopiston opiskelijoina enenevässä määrin 1890-luvulta lähtien. Yleensä he olivat lähtöisin säätyläiskodeista, mutta silloin tällöin joukkoon uskaltautui muitakin. Savolaisiin uranuurtajiin kuului jo aikaisemmin mainittu kuopiolainen muurarin tytär Hilda Pitkänen, joka tuli ylioppilaaksi 1888 ja hyväksyttiin Savo-karjalaisen osakunnan ulkojäseneksi 1890.

Määrä kasvoi siten, että vuonna 1895 osakunnassa oli viisi naisopiskelijaa, kolme vuotta myöhemmin kymmenen, ja kun naisten vapaa opiskeluoikeus yliopistossa vuonna 1901 sallittiin, heitä oli sen jälkeen vuonna 1904 jo 28 ja vuonna 1910 peräti 81. Lisäksi oli joukko naisylioppilaita, jotka olivat jättäytyneet osakunnan ulkopuolelle. Kaiken kaikkiaan naisten osuus uusista ylioppilaista oli vuosina 1893–1905 Savo-karjalaisessa osakunnassa 12 % ja vuonna 1910 Savolaisessa osakunnassa 26 %. Naisten opiskelu tosin jäi usein kesken perheen perustamisen takia.¹⁴⁹

Helsingin yliopistossa voitiin ennen itsenäisyyden aikaa opiskella teologiaa, lakitiedettä, lääketiedettä ja filosofisessa tiedekunnassa sekä humanistisia että matemaattisia aineita. Savolaisopiskelijoiden uravalinta suuntautui seuraaville aloille:¹⁵⁰

Lakitieteen opintoihin hakeuduttiin 1870-luvulla eniten, mutta sen samoin kuin matemaattisten aineiden osuus väheni teologian, lääketieteen ja historian saavuttaessa lisää suosiota. Jo 1880-luvulla osuudet jakaantuivatkin melko tasan teologian, lakitieteen, humanististen ja matemaattisten aineiden kesken. Vuosisadan lopulla myös pappisopiskelijoiden osuus alkoi kaventua. Määrissä heijasteli luonnontieteellisen maailmankatsomuksen yleistyminen ja kirkkoa kohtaan suunnattu arvostelu.

Matemaattisluonnon­tieteellisten ja historialliskielitieteellisten opintojen suosio taas näyttää alentuneen taloudellisesti epävarmoina aikoina. Täysin uusia opintosuuntia 1900-luvun alussa olivat voimistelu ja filosofisen tiedekunnan yhteyteen perustettu maanviljelystaloudellinen opetus. Näistä viimeksi mainittu veti savolaisnuorisoa puoleensa varsinkin sen jälkeen, kun siihen vuonna 1911 liitettiin metsäalan korkeakouluopetus.

Osa Helsinkiin tulleista savolaisylioppilaista hakeutui yliopiston ulkopuolelle opistotasoiseen koulutukseen. Tällai­nen oli Polyteknillinen opisto, joka tuli suosioon 1800-luvun lopulla, kun teollisuuslaitosten perustaminen ja rataverkon laajentaminen sekä kaupunkien kunnallistekniikan yleistyminen loivat tarvetta tekniikan asiantuntijoiden kouluttamiselle. Se oli maanmittareiden, insinöörien ja arkkitehtien opinahjo, ja eräs sen kasvatteja oli opistosta arkkitehdiksi valmistunut Karl August Tavaststjerna. Kuuluisaksi hän ei tosin tullut arkkitehtina vaan suomenruotsalaisena runoilijana ja kirjailijana. Hänen tuotantoaan on muun muassa Polyteknikkojen marssi. Vuonna 1908 opisto laajeni Teknilliseksi korkeakouluksi.¹⁵¹

Kaikista Savo-karjalaisen osakunnan jäsenistä muualle kuin yliopistoon meni vuosien 1888 ja 1904 välisenä aikana vajaat 200 ylioppilasta. Heistä 33 valmistui maanmittariksi, 32 insinööriksi, 30 kansakoulunopettajaksi, 23 agronomiksi, 11 metsänhoitajaksi ja 37 johonkin muuhun ammattiin. Savon naisylioppilaat valitsivat opiskelupaikakseen yleensä opettajaseminaarin.¹⁵²

Suurin osa sekä yliopistoon että muihin oppilaitoksiin tulleista savolaisnuorista sai opiskelunsa päätökseen ja löysi työpaikan julkishallinnon tai liike-elämän palveluksesta. Tosin keskeyttäneitäkin oli paljon, esimerkiksi vuosina 1880–1904 noin kolmannes osakuntaan merkityistä, mutta läheskään aina tämä ei merkinnyt epäonnistumista tavoitteissa. ”Ikuiset ylioppilaat” sijoittuivat hyvin laajenevan talouselämän virkoihin ja toimiin tai saavuttivat mainetta taiteiden alalla. Näin sekä päätökseen viedyt että kesken jääneet yliopisto- ja korkeakouluopinnot saivat yhteiskunnassa aikaan ns. ylenevää säätykiertoa syntyperältään talollisiin ja muuhun rahvaaseen kuuluvien saadessa nimityksiä aikaisemmin vain säätyläisten hoitamiin tehtäviin.

Tämä oli herrasväenkin hyväksyttävä, sillä koko maassa 1860-luvulla alkanut hallintotoimien monipuolistuminen sai aikaan virkamiesten tarvetta, jota vanha suppea säätyläisten piiri ei yksin olisi kyennyt täyttämään. Talonpoikaisnuorisosta ja kansakoulunopettajien lapsista tuli nyt uutta verta varsinkin papistoon, kun taas pappien pojat eivät enää läheskään yhtä usein kuin ennen antautuneet isänsä ammattiin vaan hakeutuivat muille julkisen elämän aloille. Yhteiskunnan ylemmille rappusille oli kaupan ja teollisuuden yleistyessä kapuamassa myös kauppiaiden ja käsityöläismestarien, tehtaan- ja sahanomistajien sekä niiden isännöitsijöiden ja virkailijoiden lapsia. Melko moni tästä ryhmästä päätyi liike-elämän palvelukseen.¹⁵³

Säätykierron myötä sivistyneistö suomalaistui ja kansanomaistui. Savossakaan virkamies ei enää sen jälkeen ollut yhtä suuri herra kuin ennen, vaan häneen voitiin suhtautua ”kuin tavalliseen ihmiseen eikä kuin akateemiseen maisteriin”, kuten silloin tällöin kuultiin sanottavan.

Mukana osakuntatoiminnassa

Savolaiset ylioppilaat olivat aluksi kuuluneet koko Itä-Suomen käsittävään Viipurilaiseen osakuntaan. Savo-karjalainen osakunta, jonka alueena olivat Mikkelin ja Kuopion läänit, itsenäistyi siitä 1833. Kuopion lääniin kuului myös Pohjois­Karjala, mikä aiheutti sen, että kun ylioppilaiden määrä 1800-luvun lopulla moninkertaistui ja osakunnat haluttiin jakaa pienemmiksi yksiköiksi, savolaiset irrotettiin 1904 omaksi Savolaiseksi osakunnakseen. Sen alue rajautui Savon vanhaan maakuntaan.

Osakuntien tehtävänä oli ”yhdistää samoilta seuduilta kotoisin olevat ylioppilaat ja/ostavaan toverielämään sekä valvoa ja auttaa samaan toveripiiriin kuuluvia heidän opinnoissaan”.¹⁵⁴ ”Jalostavaa toveri-elämää” oli tarjolla ohjelmallisissa illanvietoissa eli klubi-illoissa, merkkihenkilöiden muistojuhlissa, vuosijuhlissa sekä kulttuuri- ja urheiluharrastuksissa.

Osakunnan tärkein juhla oli vuosijuhla. Sitä vietettiin vuodesta 1865 lähtien Kalevalan päivänä. Maakunnassa toiminut suurmies olisi ollut sopivin juhlinnan kohde, mutta kun sellaisesta ei päästy yksimielisyyteen, ensimmäisen Kalevalan ilmestymispäivä valittiin Savo-karjalaisen osakunnan muistopäiväksi. ”Paitse sitä, että Kalevala on suuresta arvosta koko Suomen maalle ja kansalle, se on savo-karjalainen syntyään tahi kumminkin koottu Karjalassa ja osaksi Savossa”, totesi idean isä, kerimäkeläissyntyinen Pekka Mohell perusteluissaan.¹⁵⁵

Osakuntahenki myötäili ajan henkeä, ja niinpä vuosijuhlastakin tuli jo 1870-luvun lopulla nousevan suomenkielisen sivistyneistön ja asemansa teatterissa ja oopperassa jo vakiinnuttaneiden taiteilijoiden yhteinen kulttuuritilaisuus. Maakunnan sivistysolojen kehittämisen kannalta tärkeitä kutsuvieraita olivat taiteilijoiden lisäksi Savosta ja Karjalasta valitut valtiopäivämiehet. Muista osakunnista poiketen savo-karjalaiset kutsuivat juhliinsa vuodesta 1876 lähtien – Matti Äyräpään aloitteesta – myös naisia, mikä muun muassa Juhani Ahon kirjoitusten mukaan teki juhlista juhlavampia ja hillitsi ylenpalttista maljojen kohottamista. Tämä uranuurtajan rooli oli Savo-karjalaisella osakunnalla kymmenkunta vuotta.¹⁵⁶

Osakunnan jakaantuessa vuonna 1905 Savolaiseksi ja Karjalaiseksi osakunnaksi vuosijuhlapäivää jouduttiin muuttamaan. Karjalaiset perivät Kalevalan päivän, mikä siis jäisi savolaisille? Snellmanin päivä ei käynyt, koska se ajoittui lukukausien väliin, mutta suurlakon päättänyt marraskuun manifestin päivä 6.11. tuntui sopivalta. Sortotoimien uskottiin päättyneen, mutta kun ne alkoivatkin uudelleen, juh­lapäivää oli taas muutettava. Vuonna 1914 päädyttiin helmikuun 20. päivään, koska tuona päivänä vuonna 1865 oli vahvistettu suomen kielen käytön virkakielenä salliva asetus. Lipukseen Savolainen osakunta valitsi Pohjois-Savon jalkaväkirykmentin lipun vuodelta 1681.¹⁵⁷ Vuosijuhlat pidettiin vuoteen 1910 asti Ylioppilastalolla ja sen jälkeen osakuntatalon eli ns. Uuden ylioppilastalon tiloissa.

Lukuvuoden aikana tapahtuvaan juhlimaan kuuluivat myös ”talakkunajuhlat”. Perinne oli ensin otettu pienimuotoisena käyttöön Kuopion seudulta tulleiden osakuntalaisten illanvietoissa, mutta 1885 se laajeni koko osakunnan yhteiseksi syyslukukauden katkaisijaksi. Kevät taas otettiin vastaan Vappujuhlilla, jotka vakiintuivat kaikkien ylioppilaiden juhlaksi 1800- ja 1900-luvun vaihteessa ja syrjäyttivät pian lukuvuoden päättäjäistilaisuudeksi tarkoitetun Flooran päivän eli Kukanpäivän juhlan.

Musiikkiharrastus oli vireää 1880- 1900-luvuilla. Siihen vaikutti kolmikko Pekka Juhani Hannikainen, Armas Järnefelt ja Emil Forsström, joiden aikana osakunnassa toimi sekä mieskuoro että torvisoittokunta. Niiden esityksiä saatiin kuulla lukukausien aikana Helsingissä ja kesäisin maakunnassa. Myöhemmin laulu- ja soittoharrastus oli satunnaista, sillä vuolaana ”kuorolaulu alkoi solista” vasta 1920- ja 1930-luvuilla. Toverielämää monipuolisti 1880-luvulta lähtien myös mahdollisuus osallistua voimistelu-, liikunta- ja urheiluharrastuksiin.¹⁵⁸

Maakunnan kannalta tärkeintä oli kuitenkin osakumalaisten toiminta kansanvalistuksen hyväksi. Rahvaalle suunnattu valistuslehti Tieto-Sanomia Suomen Kansalle ei tosin saanut tilaajia, vaan se jouduttiin lakkauttamaan vain neljän numeron jälkeen vuonna 1872, mutta osakunnan huoneistossa käytiin yhä useammin teoreettisia keskusteluja, joissa pohdittiin valistustyön tarpeellisuutta ja kansansivistyksen kohottamista. Kannanottoja julkaistiin osakuntalehti Savo-Karjalaisessa sekä juhlajulkaisu Koittaressa. Kansakoulujen ja kirjastojen perustamisessa osakuntalaiset eivät suoranaisesti olleet mukana, mutta hankkeita tuettiin pitämällä aiheeseen liittyviä luentoja sekä esitelmiä. Niiden pitäminen keskittyi kesälomiin ja kotipaikkakunnille, mutta jonkin verran valistustyötä tehtiin myös opiskelupaikkakunnalla lukukausien aikana.

Esimerkiksi vuosina 1875–1879, jolloin luentotoiminta jo alkoi vakiintua, savo-karjalaiset ylioppilaat pitivät maa­kunnassa kaikkiaan 137 ja Helsingissä 34 luentoa. Yliopisto-opiskelijoista savo-karjalaiset olivat noihin aikoihin ahkerimpia suomenkielisten luentojen pitäjiä. Luentotoiminta jatkui vuoden 1905 jälkeen mutta laimeampana. Esimerkiksi vuonna 1906 Savolaisen osakunnan jäsenet pitivät Kuopion seudulla 38 ja Mikkelin seudulla 15 esitelmää.¹⁵⁹

Luentomatkat kytkettiin usein perinteen tallentamiseen. Sitä rahoitettiin osakunnalta saaduilla stipendeillä, jotka velvoittivat ylioppilaan perehtymään kansan elämään ja kokoamaan sekä suullista perimätietoa että kansankulttuuria valaisevaa esineistöä. Kansallista- ja kotiseutuidentiteettiä pyrittiin vahvistamaan myös sukunimistön ja sukutarinoiden keruulla sekä 1910-luvulla myös valokuva- ja piirroskokoelmaa täydentämällä. Tarinatieto talletettiin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistoon ja esineet sekä kuvat Muinaistieteellisen toimikunnan (Museoviraston) kokoelmiin. Matkoillaan ylioppilaat myös jakoivat ja myivät valistavia kirjasia.¹⁶⁰

Luentotoiminta oli aluksi paljolti innoituksen varassa mutta täsmentyi, kun suomenmielisten ylioppilaiden yhdyselimeksi vuonna 1875 perustettu yhdistys Suomalainen Nuija otti luentotoiminnan johtaakseen. Vilkkain kausi alkoi 1800-ja 1900-luvun vaihteessa toiminnan saadessa uutta pontta aatteellisesta ja poliittisesta kehityksestä. Idän uhka oli tullut ajankohtaiseksi, ja sitä pyrittiin torjumaan kansanvalistusta lisäämällä ja kansallistuntoa nostamalla. Luentotoiminta tehostui myös sen vuoksi, että mukaan tuli aikaisempaa enemmän rahvaasta nousseita ylioppilaita, jotka monesti olivat valmiimpia valistustyöhön kuin säätyläisylioppilaat.¹⁶¹

Puheista tekoihin siirryttiin kansanopistoja perustamalla. Ajatus oli virinnyt osakunnassa jo 1860-luvulla ja Suomessa vuodesta 1874 lähtien toiminut Kansanvalistusseuraki n oli jo sisällyttänyt opistot ohjelmaansa, mutta käytännön työhön päästiin vasta vuosikymmeniä myöhemmin. Maaperää kansanopisto­ajatukselle oli muokattu luennoilla ja esitelmillä, nyt oli vuorossa varojen kokoaminen hankkeen käytännön toteutusta varten. Osakuntalaiset järjestivät asian hyväksi arpajaisia, iltamia ja kansanjuhlia sekä hankkivat kannattajajäseniä osakkeita myymällä. Osakunnat myös lähettivät stipendiaatteja ulkomaille perehtymään kansanopistoaatteeseen ja viemään siitä tietoa omiin maakuntiin.

Savo-karjalaisessa osakunnassa toiminta alkoi muiden osakuntien esimerkin mukaisesti syksyllä 1890, jolloin myös asioiden käytännön hoitoa varten osakuntaan nimettiin kansanopistokomitea. Tavoitteena oli saada aikaan kaksi kansanopistoa, joista toinen sijoitettaisiin Savoon ja toinen Pohjois-Karjalaan. Näistä Savon opisto aloitti toimintansa Joroisissa vuonna 1892 ja Pohjois-Karjalan opisto Kontiolahdella vuonna 1895.¹⁶² Tarkemmin Savoon perustettavasta kansanopistohankkeesta ja sen toteutumisesta kerrotaan kansanopistoja koskevassa alaluvussa.

Osakunnilta saatiin avustuksia myös kirjastotoimintaan. Ensimmäiset pienet kyläkirjastot aloittivatkin toimintansa yksityisten ylioppilaiden toimesta Kuopion seudulla jo 1870-luvun alkupuolella, mutta mitään suurempaa innostusta ne eivät vielä tuolloin saaneet aikaan. Kirjastoille olisi kyllä ollut tarvetta, sillä vielä 1800- ja 1900-luvun vaihteessa sekä Kuopion läänissä että varsinkin Mikkelin läänissä kirjastojen lukumäärä asukasta kohden oli selvästi maan keskiarvon alapuolella. Uusia kirjastoja ei osakunnan toimesta kuitenkaan perustettu, vaan avustukset kohdistettiin jo olemassa olevien kirjastojen tai lukutupien tukemiseen. Apu annettiin kirja- tai lehtihankintoina sekä raha-avustuksina. Niitä koskevia anomuksia tuli maakunnasta tiuhaan, ja kun suuri osa kirjastoista oli sijoitettu kansakoulujen yhteyteen, osakunta osallistui samalla kotimaakunnan kansakoulujen tukemiseen.¹⁶³

Seurahuoneella kansankirjastojen hyväksi pidetyt suurarpajaiset vuonna 1912 kuuluivat Savolaisen osakunnan merkkitapauksiin. Palkintoina oli hopeinen kahviastiasto ja kylvökone sekä Eero Järnefeltin, Pekka Halosen, S. A. Keinäsen, Elias Muukan ja Anna Sahlstenin tauluja. Iltaohjelma huipentui Jean Sibeliuksen johtamiin ja Oskar Merikannon säestämiin musiikkiesityksiin. Arpajaisten tuotto oli hyvä, ja avustuksia saatiin jaettua peräti 57 kirjastolle.¹⁶⁴

Kansanvalistukseen ja kansan henkisen vastustuskyvyn lisäämiseen pyrkivän toiminnan lisäksi osakuntalaiset ottivat kantaa kielikysymykseen, naisasiaan ja puolueryhmittymiseen. Näissä asioissa savolaiset olivat yleensä fennomaaneja, kannattivat – tosin vasta monien kiivaiden väittelyjen jälkeen – sekä naisasialiikettä että yhteiskasvatuksen aatetta ja liittyivät pääosin suomalaisen puolueen kannattajiin. Puolueriidoilta ei osakunnassa vältytty, vaan jako vanhasuomalaisiin ja nuorsuomalaisiin kuohutti tunteita varsinkin vuosina 1905–1908. Maakunnassa tehtiin ennen eduskuntavaaleja puoluetyötä siten, että nuorsuomalaiset opiskelijat kiertelivät Kuopion läntisessä ja vanha­suomalaiset Mikkelin vaalipiirissä. Sosialistien vaikutus jäi osakunnassa melko vähäiseksi, vaikka ymmärtämystä työväenliikettä kohtaan kyllä oli olemassa.¹⁶⁵

Osakuntatoiminnalla oli heijastusvaikutuksia Suomen taide-elämäänkin, sillä osakunnalla oli mahdollisuus auttaa taiteilijoitaan julkisuuteen pääsyssä. Hyvä esimerkki tästä on Juhani Aho (entinen Brofeldt). Hänen novellinsa, Siihen aikaan kun isä lampun osti, voitti vuonna 1883 osakunnan järjestämän kirjoituskilpailun ja tuli sitä kautta yleiseen tietoon. Näin Juhani Aho jo opiskeluaikanaan nousi suomalaisten kirjailijoiden eturiviin ja sai Minna Canthinkin huudahtamaan: ”Eläköön savolainen novellin kirjoittaja!”¹⁶⁶ Opiskelut Juhani Brofeldtilta kuten monelta muultakin taiteilijalta jäivät kesken, mutta mainetta maakunnalleen he toivat arvostettuina taiteen merkkimiehinä.

Osakunnalla oli vaikutusta myös kuvataiteen alalla. Sen vuosina 1885 ja 1890 järjestämistä Kalevalan kuvituskilpailuista tuli merkkitapauksia, joista varsinkin jälkimmäinen suuntasi mielenkiinnon Karjala-aiheisiin ja loi pohjaa taiteen siirtymiselle realismista kansallisromantiikkaan.¹⁶⁷

Opintiellä oppineita

Vuonna 1872 eräässä Uuden Suomettaren artikkelissa epäiltiin, palaisivatko Mikkelin ruotsinkielisen lyseon käyneet savolaispojat suomenkieliselle kotiseudulleen samanlaisina maataan ja kansaansa rakastavina kansalaisina kuin olivat olleet opintielle lähtiessään.¹⁶⁸ Epäily osoittautui osittain oikeaksi, sillä vaikka oman maan ja kansan arvostaminen opiskelun myötä voimistui, harva maaseudun talonpoikaiskodista lähtenyt tuli oppikoulun ja yliopiston käytyään takaisin entiseen kotipiiriin tai edes entiselle kotiseudulleen. Opiskelu mahdollisti yhteiskunnallisen kohoamisen ja antoi vaihtoehtoja työpaikan valinnassa.

Savo-karjalaisen osakunnan jäsenistä vajaat 56 % oli vuosien 1857 ja 1887 välisenä aikana tullut säätyläiskodeista. Virkamiehiksi opiskelijoista päätyi noin 76 % eli savo-karjalaissyntyisten säätyläisten määrä kasvoi viidenneksellä. Rahvaan ja herrasväen välinen raja ylitettiin, kun uusien suomenkielisten oppikoulujen perustaminen ja väestön varallisuuden kasvu antoivat muillekin kuin virkamieskotien nuorille mahdollisuuden hakeutua opintielle. Sama kehityksen suunta jatkui vuosina 1888–1904. Ylimpään yhteiskuntaluokkaan tuli lisää jäseniä pikkuvirkamiesten ja liikkeenharjoittajien ryhmästä sekä varsinkin talonpoikien ja työväen keskuudesta. Takaisin viimeksi mainittuihin ryhmiin, talonpojaksi kotikylään tai tehtaaseen koneen ääreen ei palannut juuri kukaan.

Suurin osa valmistuneista sijoittui työelämään. Osa meni jatkuvasti laajenevan julkisen sektorin palvelukseen, oppikoulut työllistivät akateemisen koulutuksen saaneita opettajia, naisylioppilaista moni päätyi kansakoulunopettajaksi, rautatie-, posti- ja lennätinlaitos tarjosi työpaikkoja, samoin tuolloin voimistuva talouselämä. Savolaisopiskelijoiden palaamisen kotiseudulleen teki kuitenkin vaikeaksi se, ettei Savon maatalousvaltaisilla alueilla ollut kovin suurta akateemisen työvoiman tarvetta.

Niinpä osakuntamatrikkeliin vuosina 1888–1904 merkityistä suunnilleen 900 opiskelijasta vain noin 350 vaikutti jossain elämänsä vaiheessa kotimaakunnassaan ja vain puolet heistä oli sellaisia, jotka suorittivat koko elämäntyönsä Savon tai Karjalan alueella. Pohjois-Savoon näistä varsinaisista paluumuuttajista tuli 43 %, Pohjois-Karjalaan 36 % ja Etelä-Savoon 21 %. Opintie siis johti varsinkin Mikkelin läänistä useimmiten etelään ja vei koulutettua väkeä kehittämään muitten paikkakuntien oloja. Takaisin kotiseudulle moni tuli vasta eläkepäiviään viettämään.¹⁶⁹

Mutta vaikka opiskelu ei aina koitunut suoraan kotimaakunnan hyväksi, Savosta oli lähtöisin monta valtakunnallista vaikuttajaa, joiden toiminnalla oli heijastusvaikutuksia Savonkin oloihin. Heitä löytyi sekä tieteen, taiteen että politiikan alalta. Oheisena on luettelo eräistä tunnetuimmista tieteen ja taiteen merkkimiehistä. Savolaistaiteilijat on esitelty kulttuuria koskevassa luvussa.¹⁷⁰