Papit ja seurakuntalaiset

Uuden aikakauden pappi ja lukkari

Kunnallisuudistus muutti papin paikkaa yhteiskunnassa. Koko pitäjäyhteisön johtajana toiminut kirkkoherra siirtyi nyt syrjemmälle seurakunnan johtajaksi ja luovutti suuren osan tehtävistään uusille kunnallisille luottamusmiehille. Tämän sekä seurakuntien jakamisen takia pappien työmäärän oletettiin vähenevän, mutta käytäntö ei ollut aivan toiveiden mukainen. Syynä oli aluksi pappispula ja myöhemmin seurakuntalaisten määrän voimakas kasvu.

Koko Suomessa oli kunnallisuudistuksen toteuttamisen aikoina pula papeista. Papeiksi hakeutuvien määrä oli vähentynyt koko 1850- ja 1860-lukujen ajan, mikä johtui sekä apupappien ja kappalaisten heikoista palkkaeduista että ajan yleisestä hengestä ja teologiopinnoissa tarvittavien vanhojen kielten väistymisestä kouluopetuksessa. Hallinnollisiin uudistuksiin liittyen kirkon yhteiskunnallisen aseman heikkeneminenkin vähensi kiinnostusta papin ammattia kohtaan, varsinkin, kun tarjolla alkoi olla muita arvostettuja vaihtoehtoja. Erityisesti säätyläiskotien nuoriso alkoi vieroksua herätysliikkeiden muokkaamaa, pelkästään sananjulistukseen ja sielunhoitoon painottuvaa papin ammattia.

Säätyläisopiskelijoiden rinnalle oli kuitenkin kasvamassa uusi, talonpoikais- ja työläiskodeista lähtöisin oleva pappispolvi, jonka syntymiselle suomenkielisten oppikoulujen perustaminen ja varallisuuden yleinen kasvu loivat edellytykset. Se käänsi papien määrän taas nousuun jo 1870-luvun lopulla mutta muutti samalla papiston sosiaalista rakennetta.⁴⁸

Niinpä, kun vielä 1878 kaikista Savossa toimineista, sekä vakinaisista että ylimääräisistä papeista 90 % (73) kuului säätyläissukuihin ja vain 10 % (8) talonpoikais- tai työläissukuihin, vastaavat osuudet olivat vuonna 1885 jo 72 % (61) ja 28 % (24). Kirkkoherrana talonpoikais- ja työläiskodista lähtenyt oli vielä harvinaisuus, mutta tältäkin osin papisto alkoi jo seuraavalla vuosikymmenellä muuttua.

Koko Suomenkin papistossa käsityöläis- ja maanviljelijäkodeista lähtöisin olleet papit olivat tuolloin keskimääräistä useammin kotoisin Kuopion seudulta. Etelä-Savosta lähtöisin olevat papit taas olivat yhä enimmäkseen pappien tai muiden säätyläisten poikia.⁴⁹ Ero oli ilmeisesti Pohjois-Savossa vaikuttaneiden ja maallikoita aktivoineiden herätysliikkeiden aikaansaannosta.

Juopa eri yhteiskuntaryhmistä lähtöisin olevien pappien välillä ei Savossa kuitenkaan ollut suuri. Syntyperän luomat rajat alkoivat hälvetä jo Savo-karjalaisessa osakunnassa, joka muista osakunnista poiketen oli omaksunut yleisen suomenmielisen ja sosiaalisia eroja tasoittavan linjan.⁵⁰ Suhteessa seurakuntalaisiin ero entiseen näkyi lähinnä siinä, että talonpoikaissukuihin kuuluvilla papeilla oli aikaisempaa enemmän yhteyksiä suomenkieliseen rahvaaseen ja aikaisempaa enemmän etäisyyttä ruotsia puhuvaan herrasväkeen. Kotiensa arvomaailman mukaisesti uusi papisto toi samalla seurakuntiin vapaamielisiä virtauksia vastustavan linjan.

Vaikka pappispula siis 1800-luvun lopulla uusien väestöryhmien vaikutuksesta helpotti, Savon pappien työmäärä ei keventynyt, sillä pappien määrä ei kasvanut väestönkasvun tahdissa vaan jäi siitä jatkuvasti jälkeen. Virkoja ei ollut riittävästi tai niitä ei vieläkään saatu täytettyä. Viimeksi mainittu koski varsinkin kappalaisten ja apupappien hankkimista ja johtui suureksi osaksi alemman papiston kehnosta palkkatasosta. Koko Kuopion hiippakunnassa oli esimerkiksi vuonna 1884 peräti 16 % ja Porvoon hiippakunnassa 12 % papinviroista täyttämättä.⁵¹ Seurakuntalaisten määrään suhteutettuna tilanne näytti Savossa seuraavanlaiselta:⁵²

Savossa oli siis yhtä pappia kohden selvästi enemmän seurakuntalaisia kuin Suomessa keskimäärin. Näin oli, koska Savon seurakunnat olivat tytärseurakuntien perustamisesta huolimatta sekä pinta-alaltaan että väestömäärältään suuria. Vuonna 1885 Suomessa olleista 364 seurakunnasta viisi savolaisseurakuntaa (Kuopio, Iisalmi, Rautalampi, Nilsiä, Leppävirta) oli seurakuntalaisten määrällä mitattuna 10 suurimman joukossa ja 11 (edellisten lisäksi Pieksämäki, Mäntyharju, Mikkeli, Juva, Pielavesi, Kerimäki) 30 suurimman joukossa. Lisäksi Savon seurakunnissa oli hankalat kulkuyhteydet. Silti Savon seurakuntiin, ainakin emäseurakuntien kirkkoherran virkoihin, oli tulijoita, sillä työmäärä huomioitiin palkanmaksussa.

Savon, varsinkin Etelä-Savon, on sanottu olleen jopa ”kirkkoruhtinaiden” aluetta. Yhtä hyväpalkkaisia kirkkoherroja oli kuitenkin myös Pohjois-Savossa ja muuallakin Suomessa, mutta Savossa ero ”kirkkoruhtinaiden” ja ”nälkäpappien” välillä oli tavallista suurempi.

Ennen 1880-lukua papiston palkkaus perustui luontoistalouteen ja oli varsin epäyhtenäinen. Palkkaa maksettiin tilojen manttaalimäärän mukaan, ja siihen kuului viljatynnyreitä, voisaatavia, liha- ja kalaleivisköjä, pääsiäisrahoja, villa- ja hamppueriä, testamenttirahoja, toimitusmaksuja sekä torpparien ja loisten päivätöitä. Osa pappien palkasta tuli virkatalon tuottona. Kappalaisten tulot olivat yleensä vajaa puolet kirkkoherran tuloista. Järjestelmä oli peräisin 1600-luvun lopulta ja oli 1880-luvun jälkipuoliskolla jo pahasti vanhentunut.⁵³

Tilannetta pyrittiin korjaamaan vuonna 1886 annetulla asetuksella⁵⁴. Nyt pappien saatavista poistettiin vanhat tertiaalikymmenykset (kirkkoherralle tuleva 1/3 kymmenyksistä), pääsiäisrahat, ruoka-avut ja maksut hautauksista, kirkottamisesta ym. toimituksista, jos ne tapahtuivat pappilassa, kirkossa tai hautausmaalla. Palkan pääosa koostui edelleen luonnontuotteista, mutta suuri osa maksettiin jo rahanakin. Asetus yhtenäisti palkanmaksun perusteita ja laajensi veropohjaa muttei poistanut pappien välisiä isoja tuloeroja.

Uusien, 1890-luvulla laadittujen palkkasopimusten mukaan, Savon parhaiten palkatun kirkkoherran (Mäntyharjun kirkkoherran) kokonaispalkka oli markoiksi muutettuna nyt 15 524 mk ja kehnoimmin palkatun (Jäppilän kirkkoherran) noin 3 350 mk. Mäntyharjun kirkkoherran lisäksi yli 10 000 markkaa ansaitseviin Savon äveriäisiin ”kirkkoruhtinaisiin” kuuluivat Kerimäen, Juvan, Mikkelin maaseurakunnan, Kangasniemen, Kuopion maaseurakunnan, Karttulan, Iisalmen maaseurakunnan, Nilsiän, Pielaveden, Rautalammin ja Kaavin kirkkoherrat.

Keskimäärin kirkkoherrojen palkat olivat Savon seurakunnissa tuolloin 8 572 mk, mikä oli enemmän kuin esimerkiksi Keski-Suomessa (7 500 mk) tai Hämeessä (5 900 mk). Kappalaisten palkat olivat Savossa keskimäärin 4 013 mk ja vaihtelivat noin 7 300 markasta (Mäntyharjun kappalainen) 1 880 markkaan (Vesannon kappalainen).⁵⁵ Tasaisemmaksi palkanmaksu tehtiin vasta vuonna 1922 annetulla asetuksella, jossa myös luontoissuoritukset muutettiin kirkollisveroina kannettaviksi rahapalkoiksi.

Suurin osa Savon kirkkoherroista säilytti kuntauudistuksen jälkeiselläkin kaudella keskeisen ja arvostetun asemansa. Suurten seurakuntien papeille kuuluva hyvä palkkaus ja komea pappila sekä aktiivinen toimiminen yhteiskunnallisissa tehtävissä antoi heille arvovaltaa ja aseman herrasväkeen kuuluvana väestönosana. Myös valtiopäivillä mukanaolo, yhtenä sen neljästä säädystä, antoi kuntauudistuksen jälkeisellekin papistolle mahdollisuuden laajaan yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen.

Vuoden 1872 valtiopäivistä lähtien pappissääty toimi yliopistomiesten, opettajien ja pappien yhteisenä oppisäätynä, mutta senkin jälkeen säädyn valtiopäiväedustajat koostuivat suurimmaksi osaksi papeista. Savolaisia valtiopäivien pappissäädyssä oli kuitenkin suhteellisen vähän, sillä harvaan asutun Kuopion hiippakunnan edustajakiintiö oli paljon Turun arkkihiippakunnan ja Porvoon hiippakunnan kiintiöitä pienempi.⁵⁶

Niinpä koko vuosien 1863 ja 1906 välisenä aikana säädyn kaikista 180 valtiopäivämiehestä Savosta valittuja oli – valtiopäivätyössä itseoikeutettuina olevia piispoja lukuun ottamatta – vain 17 (9 %). Eniten oli pohjalaisia, noin 40 %. Savolaisista moni toimi kuitenkin useilla perättäisillä valtiopäivillä kuten seuraavasta luettelosta voi todeta.⁵⁷ Luettelossa on suluissa mainittu edustajan savolaiskauden ulkopuolelle ajoittunut valtiopäivätoiminta.

Pisin valtiopäiväura kertyi Henrik Edvard Schroderukselle, joka oli mukana peräti 10 valtiopäivillä. Pitkään olivat mukana myös Johannes Schwartzberg ja Ludvig Alexander Wennerström (8 valtio­päivillä), Juuso Hedberg (7 valtiopäivillä), Anders Gustaf Westerlund (5 valtiopäivillä) ja Aron Gustaf Borg, Johan Viktor Johnsson sekä Johan Kristian Lampen (4 valtiopäivillä). Yleensä pappissäädyn edustajiksi valittiin virkaurallaan jo ansioituneita kirkonmiehiä. Tuomiorovasteja tai kirkkoherroja oli ensikertalaisista yhdeksän, lehtoreita neljä, tuomiokapitulin notaareita kaksi ja alempaa papistoa yksi. Tohtorin tutkinnon oli Savon pappisedustajista suorittanut lähes puolet.

Seurakuntatyön ohella valtiopäiväedustajiksi valituille oli kotiseudullaan kertynyt kokemusta monista yhteiskunnallisista tehtävistä. Niinpä heidän ajamansa asiat eivät rajoittuneetkaan vain kirkon erikoisalaan, vaan kantaa otettiin moniin muihinkin kysymyksiin. Savon rautatieverkoston tihentäminen oli usein anomusehdotusten aiheena (Hedberg, Järvinen, Schroderus, Wennerström). Kantaa otettiin myös kanavointitöihin ja kulkuneuvojen parantamiseen (Järvinen, Schroderus, Westerlund).

Kouluopetukseen liittyvät anomukset olivat tavallisia, ja niihin kuuluivat Mikkelin lyseon opetuskielen muuttaminen ruotsista suomeksi (Hedberg, Hornborg, Westerlund), klassillisen rinnakkaisosaston perustaminen Savonlinnan reaalilyseon yhteyteen (Hedberg), Suomalaisen lyseon perustaminen Savonlinnaan (Lampen), Kuopion kuuromykkäkoulun valtionavun korottaminen (Lindstedt) ja uuden kansakouluopettajaseminaarin perustaminen SavonIinnaan (Westerlund).

Elämäntapojen muutosta koetettiin saada aikaan paloviinarajoituksilla, kieltolain säätämisesityksillä, juoppojen pakkohoitosuunnitelmilla (Schwarzberg) ja prostituution vastustamisesityksillä (Johnsson, Järvinen). Aloitteita tehtiin myös ”langettavatautisten” hoirolan rakentamisesta (Hyvärinen), lasten huostaanoton tehostamisesta (Wennerström) ja Varkauden kaupungin perustamisesta (Westerlund). Sortovuosien aikana laillisten olojen palauttaminen oli usein Savonkin papiston toivomuslistalla.

Eduskuntauudistus poisti 1906 papistolta sen säätynä nauttiman etuoikeutetun aseman. Papit kuitenkin kannattivat säätyedustuksen lakkauttamista ja yksikamariseen eduskuntaan siirtymistä. Monet varsinkin heränneisiin lukeutuvat papit pitivät tätä jopa tervetulleena muutoksena, koska se – kuten kuntauudistus aikoinaan – pakotti papit keskittymään valtiollisen toiminnan sijasta varsinaiseen kutsumustyöhönsä.

Tätä mieltä oli muun muassa papiston mielipidettä voimakkaasti ohjaillut piispa Gustaf Johansson. Jotkut herätyskristillisten piirien edustajat vastustivat jyrkästikin pappien osallistumista uudenlaiseen politiikkaan ja saivat tässä voimakasta tukea Kotimaa-lehden päätoimittajalta Pekka Brofeldtilta. Hänen mukaansa puoluemieli oli syntiä, joten kristityt eivät saaneet olla tekemisissä poliittisten puolueiden kanssa.⁵⁸

Suurin osa oli kuitenkin sitä mieltä, että papillakin oli kansalaisena oikeus ottaa osaa puolue-elämään. Yhteinen toimintalinja löytyi yleensä fennomaanien eli vanhasuomalaisten riveistä. Eduskuntauudistuksen aikoina varsinkin Pohjois­Savossa, Kuopion läntisessä vaalipiirissä, oli runsaasti vanhasuomalaista puoluetta kannattavia pappeja. Pelkästään Kuopiossa heitä oli seitsemän, Nilsiässä ja Leppävirralla molemmissa neljä, ja koko vaalipiirissä yhteensä kolmekymmentä. Monet heistä olivat herännäispappeja, joiden kanta saattoi Hannu Mustakallion mukaan olla myös protesti vaalipiirissä laajaa kannatusta saaneiden nuorsuomalaisten vapaamielisiä aatteita vastaan.

Samalla syntyi juopaa pappien ja maallikoiden välille, sillä maallikoiden poliittinen aktiivisuus kanavoitui ennen muuta nuorsuomalaiseen puolueeseen. Siihen lukeutuvia pappeja taas Pohjois-Savossa ei ollut ainuttakaan. Myös Etelä-Savossa, Mikkelin läänin vaalipiirissä, oli tuolloin 24 vanhasuomalaista pappismiestä, mikä sekin oli enemmän kuin vaalipiireissä keskimäärin. Nuorsuomalaista puoluetta kannattavia pappeja oli Etelä-Savon alueella Ant­tolassa ja Kangasniemellä.

Vaikka vanhasuomalaisella liikkeellä oli ollut kannatusta jo säätyvaltiopäivien aikaisessa papistossa, kukaan entisistä savolaisista pappisedustajista ei siirtynyt kansanedustajaksi uuteen yksikamariseen eduskuntaan. Uusina vuoden 1907 eduskuntaan pääsi kaksi Savossa toimivaa pappia: Hirvensalmen kappalainen Matti Merivirta (vuoteen 1906 asti Mathias Sjöström) ja Keski-Savon kansanopiston vasta 33-vuotias johtaja K. R. Kares. Merivirta tosin tuli valituksi Turun läntisestä vaalipiiristä ja oli tuolloin kristillisen työväenliikkeen ainoa pappiskansanedustaja.

Kares kuului vanhasuomalaiseen puolueeseen ja valittiin Mikkelin läänin vaalipiiristä. Ennen itsenäisyyden aikaa Kares oli mukana myös vuosien 1908 ja 1909 valtiopäivillä. Lisäksi suomalaista puoluetta edusti vuonna 1917 Kuopion maaseurakunnan kirkkoherraksi juuri valittu teologian tohtori Bror Hannes Päivänsalo.⁵⁹

Pappien tapaan moni, varsinkin Etelä-Savon, lukkareista kuului niihin, jotka ”eliwät howiloissa, herkullisesti, kaikenlaisessa ylöllisyydessä”.⁶⁰ Lukkareiden osalta tämän oli saanut aikaan vanha palkkausjärjestelmä, jonka mukaan jokaisen talollisen tuli antaa lukkarille vuosittain kapalliset rukiita, kauroja sekä ohria ja rahakorvaukset kirkollisissa toimituksissa avustamisesta. Talon manttaaliluku ei viljamäärään vaikuttanut, ja kun Etelä-Savo oli pientilojen suhteellisen tiheään asuttamaa aluetta, lukkarille kertyi täällä palkkaa keski­määräistä enemmän.

Niinpä, kun vuonna 1870 lukkarien vuotuinen keskiansio koko maassa oli tynnyreinä ilmoitettuna 26 (1 tn = 1,65 hl), Etelä-Savon rovastikunnassa se oli 50, Pohjois-Savon alisessa rovastikunnassa 46 ja Pohjois-Savon ylisessä rovastikunnassa 39. Eniten, yli 70 tynnyriä, kertyi Mikkelin maaseurakunnan ja Pieksämäen lukkareille, vähiten, noin 10 tynnyriä Haukivuoren ja Hankasalmen lukkareille.

Palkan alarajana pidettiin tuolloin 20 tynnyrillistä viljaa, mitä vähemmällä perheellisen miehen ei uskottu tulevan toimeen, joten Haukivuoren ja Hankasalmen lukkarien oli henkensä pitimeksi hankittava itselleen sivutuloja. Toimeentuloa olisi helpottanut virkatalo, mutta sellainen oli Savossa tuolloin ainoastaan Kiuruveden lukkarilla.⁶¹ Lukkarienkin palkkaus oli siis perin epätasainen ja sekä palkan saajille että maksajille epäoikeudenmukainen.

Lukkarien toimenkuva ja sen myötä palkkausjärjestelmä alkoi muuttua vuonna 1870 voimaan tulleen kirkkolain jälkeen. Sitä ennen tehtäviin oli kuulunut virrenveisuun johtamisen lisäksi kirkonkellojen soitto, kirkon omaisuudesta huolehtiminen, seurakunnan kirjeiden kuljettaminen, luku- ja kirjoitustaidon opettaminen, suoneniskeminen ym. välskärin tehtävät sekä rokottaminen. Nyt lukkarien tärkeimmäksi tehtäväksi tuli veisuun johtaminen ja virsien opettaminen.⁶²

Se teki alun perin vain kellonsoittajana (klockare) toimineesta lukkarista kanttorin (cantor = laulaja), vaikka vastaava muutos virkanimikkeessä toteutui vasta 1930-luvulla. Palkkauskaan ei heti tehtävien myötä muuttunut. Eräs itäsuomalainen talonpoikaissäädyn edustaja teki jo vuoden 1885 valtiopäivillä ehdotuksen lukkarinpalkkojen saattamisesta ajan tasalle, mutta aloite ei johtanut tulokseen.

Asia oli esillä myös Suomen ensimmäisessä yleisessä kirkkoveisaajain ja -soittajain kokouksessa Kuopiossa 1891. Siellä palkkoja pidettiin yleensä riittämättöminä, sillä laulun johtamista koskevat vaatimukset olivat kasvaneet ja lukkaria valittaessa oli jo kiinnitettävä huomiota muuhunkin kuin ”woimakkaaseen ääneen ja pulskaan ulkomuotoon”. Perinteiset rippikouluun pyrkiviä varten pidetyt ”lukkarinkoulutkin” olivat vielä monessa seurakunnassa käytössä haitaten kanttorin keskittymistä musiikinjohtajan tehtäväänsä.

Rahaksi muutettuina Suomen lukkarien palkat vaihtelivat tuolloin alle 100 markasta yli 600 markkaan.⁶³ Savonkin lukkarit olivat jo jäämässä palkkakuoppaan, mutta entiseen tapaan toimittiin aina vuoteen 1901 asti, jolloin vasta annettiin asetus lukkarien ja urkurien palkkauksen järjestämisestä.⁶⁴

Tilanne oli nyt 1900-luvun alussa kuitenkin jo aivan toinen kuin 1870- ja 1880-luvulla. Kirkkoihin oli alettu hankkia urkuja, joiden myötä oli tullut tarpeelliseksi kehittää paitsi lukkarien laulutaito­ja myös heidän soittotaitojaan. Se taas johti lukkari- ja urkurikoulujen perustamiseen. Ensimmäinen niistä aloitti toimintansa Turussa 1878, seuraavat Oulussa ja Helsingissä 1883 ja viimeinen autonomian ajalla perustettu Viipurissa 1893, jolloin samalla Oulun koulu lopetti toimintansa. Lisäksi Sortavalan diakonikoulun yhteydessä toimi vuodesta 1913 lähtien lukkari-urkuri­osasto.

Koulut saivat aikaan sen, että laulavasta lukkarista alkoi yhä useammin tulla myös soittava lukkari. Syntyi lukkari-urkurien ammattikunta, jonka ammattitaito tuli huomioida myös palkanmaksussa. Mutta näin ei taaskaan heti tapahtunut. Entinen epätasaisuus säilyi, eikä kanttori-urkurin ja kanttorin palkoissa usein ollut suurtakaan eroa. Lukkari-urkurin vuotuinen keskipalkka oli Suomessa tuolloin noin 1 100 mk, johon verrattuna Savonlinnan hiippakunnassa oltiin edelleen melko edullisessa (1 350 mk/v) mutta Kuopion hiippakunnassa epäedullisessa (1 000 mk/v) asemassa. Pienimmät keskiansiot olivat tuolloin Turun arkkihiippakunnan lukkareilla ja urkureilla.

Kaiken kaikkiaan lukkari-urkurien palkat vaihtelivat Suomessa 1900-luvun alussa muutamasta sadasta markasta yli 3 000 markkaan. Parhaat vuosipalkat Savossa maksettiin Savonlinnan-Säämingin (1 870 mk), Mikkelin kaupunkiseurakunnan (1 800 mk), Mikkelin maaseurakunnan (1 600 mk), Kerimäen (1 600 mk), Leppävirran (1 500 mk) ja Rautalammin (1 500 mk) lukkareille. Vanhaan tapaan lukkarit ja urkurit – kuten papitkin – pysyivät viroissaan ja nauttivat täysiä palkkaetuja kuolemaansa saakka, mutta olivat velvolliset palkkaamaan itselleen sijaisen, kun eivät enää itse kyenneet hoitamaan virkaansa. Leskien ja lasten turvana oli armovuosietu ja kirkollisvirkakunnan leski- ja orpo kassan eläke.⁶⁵ Tällainen oli tilanne vuoteen 1917 asti.

Millaisia ammattilaisia Savon lukkarit sitten olivat? Vuonna 1909 koottujen tietojen mukaan Savossa oli tuolloin yhteensä 40 lukkaria. Kanttori-urkureita heistä oli 24 (60 %). Noin puolet (19) oli käynyt kansakoulun tai yläalkeiskoulun, vähän yli puolet (22) lukkari-urkurikoulun ja 7 lisäksi Helsingin musiikkiopiston. Rokottajina toimivat enää Rantasalmen, Säämingin ja Kaavin lukkarit, mutta kunnallisia ja seurakunnallisia luottamustehtäviä oli ainakin 22 lukkarilla. Moni toimi myös kiertokoulun opettajana tai johdatteli nuorisoa valistavien harrastusten pariin olemalla mukana nuorisoseurojen ja raittiusseurojen toiminnassa.

Erityisen taitaviksi ja ansioituneiksi mainitaan muun muassa Rautalammin, Kuopion maaseurakunnan, Leppävirran ja Kuopion kaupungin lukkarit. Rautalammin Aapeli Hytöselle oli myönnetty kaulassa kannettava hopeamitali ”hyödyllisestä toiminnasta” kotikuntansa hyväksi. Kuopion maaseurakunnan Elias Kahra oli ennen kanttori-urkuriksi tuloaan toiminut Suomalaisen Teatterin oopperaosastolla sekä pataljoonan kapellimestarina, opiskellut Leipzigin musiikkikonservatoriossa ja saanut laulunopettajan pätevyyden. Laulunopettajan pätevyys oli myös Kuopion kaupungin lukkari-urkuri Albin Pekurilla, joka lisäksi oli Ruotsissa ja Tanskassa erikoistunut sokeain musiikki­opetukseen ja toimittanut muun muassa koraalikirjan sokeille. Leppävirran Frans Linnavuori taas tuli tunnetuksi kirkkokonserteistaan.⁶⁶

Osa kanttoreista oli aktiivisesti mukana myös puoluetoiminnassa. Yleensä he kuuluivat vanhasuomalaisen puolueen ”tukimiehiin”, joille jo kunnallisten luottamustehtävien hoidossa oli kertynyt vankkaa perustietoa yhteiskunnallisista asioista. Vuoden 1907 vaaleihin valmistauduttaessa tällaisia osallistujia olivat Savossa ainakin Anccolan kanttori Taavetti Turunen, Vesannon kanttori J. H. Väänänen ja Joroisten kanttori A. J. Rosendahl. Nuorsuomalaisiin lukeutuneita kanttoreita oli tuolloin Ristiinan, Karttulan ja Rautalammin seurakunnissa.⁶⁷

”Pyhäaamun rauha”

Seurakuntaelämä keskittyi kauan kirkkoon ja pyhäpäiviin. Pyhäaamun rauhasta ei kuitenkaan ollut tietoakaan, sillä sunnuntait olivat kirkonmäellä viikon vilkkainta aikaa. Tämä johtui siitä, ettei kirkkomatkaa tehty pelkästään sanan kuulemisen takia, vaan kirkolla käyntiin yhdistettiin monenlaista asiainhoitoa, tietojen saantia, ostosten tekoa ja tuttujen tapaamista. Yleensä hautaukset, kastetilaisuudet ja vihkimisetkin tapahtuivat sunnuntaisin. Näin oli ollut jo pitäjänajalla, eikä kunnan ja seurakunnan asioiden erottaminen tuonut siihen aluksi mitään muutosta.

Savolaiset osallistuivat vielä 1870-lu­vulla ahkerasti jumalanpalveluksiin. Sanankuulijoiden lukumäärästä ei ole tosin tarkkoja tietoja, mutta maininnat tungoksesta ja tuuppimisesta, väljempiin etupenkkeihin luvatta siirtymisestä kertovat kirkon monesti olleen tupaten täynnä.⁶⁸ Näin oli varsinkin kesällä, jolloin kirkossa käytiin lähes joka sunnuntai. Silloin matkaan lähdettiin pitkienkin taipaleiden takaa. Vesien pirstomassa maakunnassa alkumatka taittui usein jalkaisin tai omalla soutuveneellä, avarat järvenselät yhteisillä, tavallisimmin 6-, 8- tai 10-hankaisilla kirkkoveneillä.

Veneet olivat talonpoikaisryhmän eli venekunnan omistuksessa, mutta soutamista tai muuta työtä vastaan niistä löytyi paikat myös tilattomille. Usein venekunnat tekivät matkaa yhdessä, mikä antoi kimmokkeen kilpasoutuun. Se taas toi kirkkomatkaan markkinamatkan tuntua ja viritti mielet paremmin kaupantekoon kuin sanan kuulemiseen. Tällainen matkamekotapa oli yleisessä käytössä 1900-luvun alkuun asti, vaikka sen rinnalle tuli myös höyrylaivakuljetuksia ja vähitellen omia moottoriveneitäkin. Kirkolla käynti pyrittiin tekemään yhden päivän aikana, mutta kirkonkylässä yöpyminenkään ei ollut harvinaista. Talvella matkat tehtiin rekikyydillä ja mieluiten jäätyneitä järvenselkiä pitkin.⁶⁹

Jumalanpalveluksiin osallistuminen alkoi kuitenkin harventua jo 1880-luvulla. Varsinkaan talvisaikaan kylmiin ja pitkien matkojen takana oleviin kirkkoihin ei ollut tulijoita.⁷⁰ Syyksi esimerkiksi Iisalmen kirkkoherra Henrik Gustaf Theodor Brofeldt mainitsi ”maailmallisen sivistyttämisen”. Tietomäärän lisääntyessä uudenlainen elämänkatsomus oli ruvennut murtamaan kirkollista tapakulttuuria ja höllentämään kirkon ohjaavaa otetta. Samaan suuntaan vaikuttivat herätysliikkeet painottaessaan yksilöllistä vakaumusta ja korostaessaan henkilökohtaista harkintaa seurakuntaelämään liittyvissä kysymyksissä.

Muutos alkoi kaupungeista ja asutuskeskuksista ja levisi 1890-luvun kuluessa myös maaseudulle. Savun osalla piispantarkastuspöytäkirjoissa kerrotaan, miten esimerkiksi Joroisissa jumalanpalvelukseen osallistui vielä 1880-luvulla ”melko paljon väkeä” ja miten Ristiinassa vielä tuolloin kirkkoon tulijoita oli ”runsaasti”, mutta Heinävesi kuului jo niihin seurakuntiin, joissa jumalanpalvelukset kokosivat sanankuulijoita ”melko vähän”. Seuraavalla vuosikymmenellä valitukset maallistumisesta ja välinpitämättömyydestä lisääntyivät. Haukivuorella kirkkokansan kerrottiin olleen ”sangen kylmäkiskoista ja uneliasta” ja Juvalla ”kansa ei näy kirkkoa kaipaavankaan”.⁷¹

Jumalanpalveluksissa muutos näkyi varsinkin nuorison ja miesten penkkien tyhjenemisenä, mutta Savossa se ei ollut yhtä selvää kuin esimerkiksi Länsi-Suomessa. Ainakin vuonna 1898 tehdyssä selvityksessä savolaisen kirkkokansan kerrotaan vielä tuolloin olleen aktiivisempaa kuin Suomessa yleensä. Kuopion hiippakunnasta on myös koottu tietoja, joiden mukaan Kuopion rovastikunnassa jumalanpalveluksiin osallistui kirkkovuonna 1900- 1901 kesällä noin 9 % ja talvella noin 6 % seurakuntalaisista, mikä oli selvästi enemmän kuin hiippakunnassa keskimäärin.⁷²

Eri yhteiskuntaryhmien välilläkään ei Savossa, toisin kuin monella muulla seudulla, näytä olleen suuria seurakuntaelämään liittyviä käyttäytymiseroja. Vaikka esimerkiksi Maaningalla köyhien ja kehnosti vaatetettujen kerrottiin talvellakin käyneen kirkossa ahkerammin kuin varakkaiden, Savossa oleva herrasväki ei yleensä ollut rahvaalle esimerkkinä ”korkeamman sivistyksen saaneiden hengellisestä välinpitämättömyydestä”.⁷³

Ruotsinkielellä toimitettujen jumalanpalvelusten kuulijakunta tosin väheni, mutta tämä johtui sivistyneistön suomalaistumisesta ja siirtymisestä seurakunnan yhteisiin jumalanpalveluksiin. Näin tapahtui muun muassa Kuopiossa, Savonlinnassa, Mikkelissä ja Ristiinassa. Erityisjumalanpalvelusten lopettaminen saattoi siis johtua esimerkiksi seuraavanlaisesta syystä:

”Viime sunnuntaina oli kuulutettu Ristiinan kirkossa pidettäväksi ruotsalainen jumalanpalvelus ja messu. Kun Ristiinassa, kuten useissa muissakin suomalaisissa pitäjissä, joissa jokainen seurakuntalainen taitaa suomea, on vaikea tietää kutka ovat ruotsalaisia, odotettiin hienolla uteliaisuudella noita ruotsalaisia. Kun jumalanpalveluksen piti alkaa, saapuikin sanankuulijoita vaan – yksi. Tälle yhdelle – joka oli papin rouva – lupasi pappi kotonaan pitää saarnoja ja niin jäi tämä ruotsalainen jumalanpalvelus, joita oli Ristiinassa kerran vuodessa pidetty, toimittamatta. ”⁷⁴

Elettiin syksyä 1898, ja Ristiinassa asui tuolloin noin parikymmentä ruotsinkielistä. Heitä varten ei jumalanpalveluksia tämän jälkeen enää järjestetty. Mikkelissä ja Kuopiossa ruotsinkielisiä jumalanpalveluksia pidettiin vielä 1900-luvun alussa kerran kuukaudessa, mutta varsinkin Kuopiossa niiden tarvetta vähensi entisestään ruomiokapitulin siirtyminen Kuopiosta Ouluun. Savonlinnassa erityisjumalanpalveluksia oli 1800-luvun lopulla enää muutaman kerran vuodessa.⁷⁵

Osanottajien väheneminen näkyi myös ehtoollispöydässä. Vielä 1870-luvulla ehtoollisella käytiin lähes jokaisella kirkkomatkalla mutta vuosisadan lopulla yleensä vain kerran vuodessa. Osa varsinkin asutuskeskusten väestä jäi ehtoolliselta jo kokonaan pois. Pohjois-Savosta koottujen tietojen mukaan ehtoollisvieraita oli ehtoolliselle oikeutetuista esimerkiksi kirkkovuonna 1900–1901 Kuopion rovastikunnassa 82 % ja Iisalmen rovastikunnassa 77 %. Iisalmella rippiväkeä kerrottiin 1900-luvun alussa olleen runsaasti vain juhannuksen jälkeisinä pyhinä ennen heinänkorjuun alkamista.⁷⁶ Muodollisesti ehtoollispakko jatkui vuoteen 1908 asti, mutta osa papistostakin oli valmis jo sitä ennen luopumaan tapaan perustuvasta ehtoollisen jakamisesta ja jättämään sen vain uskovien yhteiseksi ateriaksi.

Jumalanpalvelusten lisäksi seurakunnissa pidettiin muutaman kerran vuodessa raamatunselitystilaisuuksia ja katekismussaarnoja. Niidenkin kuulijakunta alkoi vähetä, ja erityisesti välteltiin tilaisuuksiin liittyviä katekismuskuulusteluja. Myös perinteiset lukukinkerit menettivät kaupungeissa merkityksensä, mutta maaseudulla ne säilyttivät asemansa kyläyhteisön keskeisenä vuotuisena tapahtumana.

Elämäntyylin muuttumisen ja yksilöllisen vakaumuksen korostamisen Iisäksi kirkkoväen katoon vaikuttivat ajan yhteiskunnalliset ja poliittiset virtaukset. Ne tulivat selvästi esille sortovuosien aikana ja suurlakon jälkeisellä kaudella. Jo asevelvollisuuslain kuuluttaminen aiheutti monella paikkakunnalla avoimen selkkauksen papiston ja seurakuntalaisten välillä, ja vastakohta laajeni, kun Forssan kokouksessa 1903 sosiaalidemokraattinen puolue esitti vaatimuksen uskonnon julistamisesta yksityisasiaksi, kirkon erottamisesta valtiosta ja uskonnonopetuksen poistamisesta kouluista. Vaatimus ei tosin saanut yksimielistä kannatusta, mutta siitä tuli yleinen puheenaihe, jolla oli vaikutusta paikallisiin mielipiteisiin.

Sosiaalidemokraattien esittämä arvostelu ei kuitenkaan kohdistunut itse kristinuskoon. Vuoden 1905 alussa pidettiin julkisia ”työväenliike ja uskonto” -aiheisia väittelykokouksia, ja niissä muun muassa Kuopion kokouksen julkilausumaksi tuli: ”Työväenliike ja Kristuksen opin mukainen uskonto eivät vastusta toisiaan”. Myös Kuopion Kirjaltajayhdistyksen kokouksessa todettiin, että useat yhdistyksen jäsenet kävivät kirkossa ja viljelivät Jumalan sanaa. Kirkon ja valtion eron arveltiin kuitenkin lisäävän kansalaisten vapautta ja vähentävän väärinkäytöksiä. Käsitystä voimistivat sanomalehdissä olleet mielipidekirjoitukset, ulkomailta tulleet sosialistiset opit sekä liberalistiset ja ateistiset virtaukset. Myös teosofia sai työväenliikkeessä kannatusta 1900-luvun alussa.

Vakaumuksella uskontokysymykseen suhtautui kuitenkin vasta puoluejohto, mutta suurlakon jälkeen kärjekäs arvostelu alkoi levitä kenttäväkeenkin. Arvosteltiin varsinkin kirkkoa, papistoa, maksujen perintää ja seurakuntien taloudenhoitoa. Kirkonvastaisuus lisääntyi nyt Savossakin, kun työväenliike työntyi rintamailta syrjäseuduille ja moninkertaisti Kuopion ja Mikkelin lääneissä sekä työväenyhdistysten että liikkeen jäsenten määrän.⁷⁷ Sosialismin tunnukset omaksunut työväenliike etääntyi kirkosta aiheuttaen papin ja seurakuntalaisten välille kitkaa varsinkin Savon teollisuuspaikkakunnilla.

Kirkkokansan harveneminen johti siihen, että kirkossakäynti alkoi koko maassa muuttua pienen mutta aikaisempaa hartaamman joukon tavaksi ja keskittyä sunnuntaiden sijasta kirkollisiin juhlapyhiin. Tämä jumalanpalveluksiin osallistuvien piirin pieneneminen toi samalla rauhan kirkkosaliin. Ilmeisesti aikaisemminkin suuri osa noin kaksi tuntia kestävästä jumalanpalveluksen ajasta oli sujunut häiriöittä, mutta oli asioita, joista seurakuntalaisia oli jatkuvasti ja lähes joka seurakunnassa nuhdeltu. Näitä asioita olivat myöhästely, liikuskelu, nukahtelu ja kotimatkalle kiirehtiminen.

Rauhattomuus alkoi jo kirkonmäeltä. Sinne saavuttiin hyvissä ajoin ennen jumalanpalveluksen alkua, jotta jäi aikaa eväitten syöntiin ja ostosten tekoon. Syrjäkylillä kauppapuoteja oli harvassa, joten puute korvattiin sunnuntain kaupankäynnillä. Se oli yleisenä tapana 1920-luvulle asti ja jatkui kaikkien tiedossa olevana salakauppana vielä sen jälkeenkin. Moni vauhditti sunnuntain alkua oluella ja paloviinalla, mikä oli osasyynä kirkosta myöhästymiseen ja siellä liikehtimiseen.

Lähes joka seurakunta sai piispantarkastuksissa huomautuksia siitä, että varsinkin miehillä oli tapana viivytellä kirkonmäellä, tulla sisälle pitkin saarna-aikaa ja pistäytyä kesken jumalanpalveluksen ulkona ”hevosta katsomassa”. Valituksia esitettiin myös lasten juoksentelusta ja ukkojen äänekkäästä kuorsaamisesta. Varsin tavallista oli myös kiirehtiminen kotimatkalle jo saarnan jälkeisen alttaripalveluksen tai ehtoollisen jakamisen aikana. Joissakin seurakunnissa, kuten Säämingissä, Ristiinassa ja Mäntyharjulla, kirkonmenoja koetettiin rauhoittaa pitämällä kirkon ovet yhtä kulkutietä lukuun ottamatta lukittuina saarnan alusta lähtövirren alkamiseen, mutta käytännöstä oli vastustuksen takia melko pian luovuttava.⁷⁸

Ns. penkkijärjestystä ei kirkoissa 1800-luvun lopulla yleensä enää ollut, mutta vanhan tavan mukaan naisten tuli istua kirkkosalin vasemmalla ja miesten oikealla puolella. Avioparit saivat kuitenkin jo istua vierekkäin. Etupenkit oli edelleen varattu pitäjän herrasväelle. Tämä järjestys alkoi horjua, kun naiset ottivat tavakseen työntyä tyhjillään oleville miesten ja säätyläisten paikoille. Yleensä tällaista epäjärjestyksen aiheuttamista paheksuttiin, mutta mm. Säämingin naiset saivat ratkaisulleen piispa Hornborgin tuen; oli hyväksyttävää toimia tilanteen mukaan, huomioida toisia antamalla istumapaikka ja näin joustaa totutuista tavoista.⁷⁹

Veisaaminen kangerteli. Urut alkoivat yleistyä Savon kirkoissa vasta 1890-luvulla, jota ennen veisuu tapahtui lukkarin johdolla ja korkeintaan urkuharmonin tuella. Tutut virret oli opittu ulkoa, mutta ongelmia tuli, kun käyttöön otettiin – tai olisi pitänyt ottaa – 1886 hyväksytty uusi virsikirja. Muutoksen lykkäämiseksi sitä, kuten 1893 valmistunutta uutta katekismustakaan, ei monissa Savon seurakunnissa ollut otettu käyttöön vielä 1900-luvun alussakaan.

Piispantarkastuksissa veisuusta todettiin, että naisilla oli tapana laulaa huutamalla ja että miesten ääniä ei joukosta juuri kuulunut. Aina ei uruistakaan ollut apua, vaan esimerkiksi Kerimäellä ”seurakunta vetää tahtia liian pitkään kun ei kuule, missä tahdissa urkuja soitetaan”. Parannukseksi ehdotettiin, että joku laulaisi lukkarinpenkistä ja osoittaisi virsien oikean tahdin.⁸⁰

Hirvensalmella järjestettiin kirkkoveisuun ja yleisen laulutaidon parantamiseksi lauluiltamia lukkarin johdolla, ja jotkut papit ryhtyivät lukkarin ohella laulunopettajiksi kiertäen seurakunnissa virsikannel mukanaan. Ehkä tällaisen opastuksen ansiosta tilanne muuttui monin paikoin sen verran, että Kaavin kirkkoherra, Savonlinnan tuomiokapitulin asessori Emanuel Sauren pystyi toteamaan vuonna 1898 koko Suomea koskevassa kertomuksessaan: ”Kirkkoveisuu on useassa seurakunnassa, erittäinkin Savossa ja Karjalassa, hyvällä kannalla.”⁸¹

Kirkonmenot eivät läheskään aina alkaneet ajallaan. Alkamisajaksi oli vakiintunut kello kymmenen, mutta sitä ennen oli suoritettava hautaukset ja kastetoimitukset. Huomenkellojen soiton jälkeen mentiin siis ensin hautausmaalle, sitten siirryttiin kirkon sakaristoon lasten kastamista varten, sen jälkeen pidettiin jumalanpalvelus ja lopuksi suoritettiin avioliittoon vihkimiset. Tilaisuudet pyrittiin järjestämään siten, että haudattavia, kastettavia ja vihittäviä oli useita samalla kertaa.

Hautausten ja kastetoimitusten takia jumalanpalveluksen alku usein myöhästyi. Mutta miksi?

Kastetoimituksia pitkitti kirkottaminen eli synnyttäneen vaimon ottaminen rukouksin takaisin kirkon yhteyteen. Herrasväki oli luopunut siitä jo 1800-luvun kuluessa, mutta Savon rahvaan keskuudessa se säilyi yleisenä tapana 1900-luvun alkuun asti. ”Kansan käsitys siitä luullakseni on jonkinlaista taikauskonsekaista vanhatestamentillista ’kirkottelemista: jonka laiminlyönnistä kohtaa rangaistus esimerkiksi lapsen menettämisen muodossa”, kertoi piispa Colliander Jäppilän seurakuntaa 1907 tarkastaessaan.⁸²

Myös ruumiinsiunaus vaati runsaasti aikaa. Juvalaisten selityksenä oli se, että pappi kuului pyytää kahville ennen haudalle lähtöä, ja jos samana sunnuntaina oli useita haudattavia, kahvinjuonti aiheutti jo toimituksen alkamiseen pitkän viivytyksen. Jotkut myös halusivat hautausta suorittamaan useita pappeja pitkittäen näin toimitusta. Ruumissaarnoja tai elämäkertoja ei ollut tapana lukea savolaisten haudalla, mutta hautaan saatto ”koulun” kanssa eli saattojoukon kulkeminen hautausmaan portilta veisuun säestyksellä hautauspaikalle oli monien omaisten toiveena. Haudalla jouduttiin usein vielä odottelemaan, että kaikki hautaan laskettavat oli saatu tuotua paikalle.

Kokeilut hautausten toimittamisesta jumalanpalveluksen jälkeen todettiin mahdottomiksi, sillä varsinkin kulkutautien aikana ruumiit oli saatava maahan mahdollisimman pian.⁸³ Ainoa keino viivästymisten estämiseksi oli saada papit saapumaan kirkolle totuttua aikaisemmin ja näin esimerkin avulla saada seurakuntalaisetkin toimimaan ripeämmin. Tämä näyttää vähitellen onnistuneenkin.

Vihkiminen ja kastaminen saattoi tapahtua myös pappilassa ja joskus kotonakin. Yksityiskodeissa juhlia järjestivät kuitenkin vain varakkaat, sillä harvalla oli käytössään riittävän suuri juhlatila ja – mikä tärkeämpää – harva oli valmis maksamaan ylimääräisiä korvauksia. Seurakunnan tiloissa tapahtuvat toimitukset olivat nimittäin vuodesta 1886 lähtien ilmaisia, mutta kotiin pyydettäessä papille oli maksettava tietyn taksan mukainen palkkio.

Vapaaehtoisia lahjoituksia saatettiin tämänkin jälkeen koota kirkollisten toimitusten yhteydessä, mutta ne eivät enää olleet osa palkanmaksua, vaan niillä mm. hankittiin vihkipareille jaettavat perheraamatut. Savon seurakunnissa tämä tapa otettiin käyttöön piispa Collianderin aikana, Kuopion hiippakunnassa 1800-luvun lopulla ja Savonlinnan hiippakunnassa 1900-luvun alussa.⁸⁴ Raamattujen painattamisesta huolehtivat ennen Suomen Kirkon Sisälähetysseuraa useat Pipliaseurat.

Elämäntavan ohjailu

Vuoden 1869 kirkkolaki määräsi, että kirkkoraadin jäsenten tuli ”olla esikuvana seurakunnalle, kunkin kohdastansa pitäminen hellää huolta seurakuntalaisten elämästä yleensä ja erinomattain keskinäisestä käytöksestä awiokumppanien, wanhempain ja lasten sekä isäntäin ja palkollisten wälillä, niin myös walwominen sunnuntai ja pyhäpäiwäin kristillistä wiettämistä sekä kirkossa että kotona” (§ 337).

Kirkko siis vaati seurakuntalaisilta tietynlaista käyttäytymistä ja käytti pakkokeinona julkista, henkilökohtaista asioihin puuttumista. Tätä edellytti myös yhteiskunnan yleinen järjestyksen ylläpito. Ohjeita ja varoituksen sanoja jaettiin piispantarkastusten yhteydessä, ja kirkkoraadin jäsenet tai kylänvanhimmat toivat tietoonsa tulleet ”pahennukset” lukukinkereillä kaiken kansan tietoon. Mitä nämä pahennukset olivat, siihen vaikuttivat ajassa vallitsevat virtaukset ja pappien kulloisetkin ihanteet.

Ajan yleisenä virtauksena oli maallistuminen. Jumalanpalveluksissa ja ehtoollisella käynnin vähenemisen lisäksi se näkyi kotihartauksien harventumisena ja uudenlaisena vapaa-ajan viettona. Monessa seurakunnassa perhekunnan omat hartaushetket väistyivät itse kirkkotapojen muuttumista nopeammin. Kuopion maaseurakunnasta kirjoitettiin 1889: ”Kansa kyllä käypi kirkossa ja kokouspaikoissa, mutta jumalan sanan seuraaminen ja kotielämässä harjoittaminen ei ole samassa suhteessa. Valmista vaan, ristissä käsin, tahdotaan kuunnella, hyvää ja runsaasti.”⁸⁵

Riittävästi ei oltu kädet ristissäkään, sillä ”jumalattomuus ja siveettömyys” valtasivat alaa. Sen mittarina käytettiin muun muassa avioliiton ulkopuolella syntyneiden lasten määrää. Tilannetta pidettiin huolestuttavana, jos ”äpärälapsia” oli yli 8 % syntyneistä. Kehityksen yleissuunta kuvastuu seuraavasta numerosarjasta:⁸⁶

Nälkävuosien aikana 1860-luvun lopulla avioliiton ulkopuolella syntyneiden osuus oli ollut vielä melko alhainen, mutta parempien aikojen koittaessa myös aviottomien lasten määrä lisääntyi. Näin tapahtui varsinkin Etelä-Savon alueella. Koko maassa äpärälasten osuus oli kaupungeissa suurempi kuin maaseudulla, mutta vaikka Mikkelin läänissä kaupunkiväestöä oli vähän, aviottomana syntyneitä oli siellä selvästi keskimääräistä enemmän.

Esimerkiksi vuonna 1880 isättöminä syntyneitä oli piispantarkastuksissa annettujen ilmoitusten mukaan Mikkelin maaseurakunnassa noin 10 %, Hirvensalmella noin 9 % ja Mäntyharjulla lähes 13 %, minkä arveltiin olevan tuolloinen Suomen ennätys. Pohjois-Savon ”saloseurakunnat” säästyivät syrjäisen sijaintinsa ansiosta pitkään ”ajan siveettömältä hengeltä”, mutta sielläkin, Kuopion läänin Savon puoleisissa osissa, tilanne alkoi muuttua 1900-luvun alussa. Sen sanottiin johtuvan kulkuyhteyksien paranemisesta ja tehdasteollisuuden laajenemisesta.

Ne toivat Pohjois-Savoon uutta väkeä sillä seurauksella, että väki toi mukanaan ”elintapansa, jotka useimmiten ovat lihalliset”. Tästä Juankosken ja varsinkin Varkauden tehdasseurakunnat saivat useita nuhteita. ”Äpärälasten paljous” oli 1900-luvun alussa ongelmana myös Lapinlahdella, Karttulassa, Rutakon rukoushuonekunnassa, Maaningalla, Vesannolla, Haukivuorella ja Kangaslammilla. Vuosi 1907 havahdutti moraalin vartijat valppaiksi myös Jäppilässä, sillä seurakunnan vauvoista peräti 32 % oli tuolloin syntynyt ennen ”luvallista aikaa”.

Ongelmaan koetettiin puuttua kunnan ja seurakunnan yhteisvoimin, ja esimerkiksi Karttulan kunta päätti langettaa sakkorangaistuksia ”yöjuoksun” suosijoille. Elämäntapa oli kuitenkin muuttumassa ja ”pienen pieni lienee niiden luku, jotka todella pelkäävät jumalaa ja surevat seurakunnan maallistumista ajatussuunnaltaan ja elämäntapoihin nähden”, kuten Karttulan kirkkoherra vuonna 1904 kirjoitti.⁸⁷

Kuten ”pyhäaamun rauhaa” koskevassa luvussa jo kerrottiin, lepopäivän viettäminen oli myös asia, joka ei yleensä sujunut kirkon toivomalla tavalla. Päivä olisi pitänyt pyhittää hartaudenharjoituksille, mutta sen rikkoi jo pyhäkaupan harjoittaminen kirkonmäellä. Tämä jatkuvan paheksunnan kohteena ollut tapa oli kuitenkin niin yleinen, ettei siitä yleensä voinut ketään nimeltä tuomita. Toisin oli esimerkiksi kalastamassa käynti tai talkoisiin, erityisesti talkootansseihin, osallistuminen, joihin niihinkään ei lepopäivänä olisi saanut aikaansa kuluttaa. Piispa Hornborg kehottikin muun muassa puumalalaisia antamaan ilmi pyhätalkoisiin osallistuneet sakkorangaistuksen langettamista varten.⁸⁸

Lepopäivän rikkomuksiin kuului myös kortinpeluu, josta 1800-luvun lopulla oli Savossa tullut laajasti levinnyt nuorten miesten pahe. Pyhäiltaisin kokoonnuttiin jonnekin syrjäkylälle, metsän siimekseen, pellon reunalle, kallion kupeeseen, lyömään korttia ja siemailemaan olutta ja paloviinaa. ”Se tekee nuoren miehen tylsäksi vastaanottamaan jumalan sanan opetusta ja varoitusta”, kirjoitettiin.⁸⁹ Tunnelmaa lisäsi syksyllä päresoihdun tai talikynttilän himmeä valo.

Monet pyhäpäivän rikkomukset olivat seurausta juopottelusta. Pahimpia olivat pestuupyhät, jolloin esimerkiksi Nilsiässä 1904 pidetyn piispantarkastuksen mukaan ”juopuneitakin kannettiin kellotapulin alaosaan niin kuin rankoja”.⁹⁰ Juopottelulla oli vanhat perinteet, mutta sen hillitsemiseen alettiin kiinnittää erityishuomiota vasta lainsäädännön muututtua ja raittiusliikkeen alkaessa voimistua 1800-luvun lopulla. Papit perustelivat viinan vastustustaan avioparien keskinäisen suhteen ja yleensä kotielämän rauhallisuuden säilyttämisellä, olihan riitojen takana usein ”miehen juoppous ja vaimon jurruileminen, jota mies ei kärsi”.

Riitaisat avioparit saivat kehotuksia parantaa tapansa, lasten tuli kunnioittaa vanhempiaan ja isäntäväen käskettiin valvoa palkollistensa siveellistä elämää. Aina eivät kehotukset tehonneet, vaan esimerkiksi Savonlinnan tuomiokapitulista toimitettiin vuonna 1898 vähän yli puolen vuoden aikana 23 erokirjaa avioeroa ja 80 erokirjaa kihlauksen purkua haluaville. Määrää pidettiin suurena ja korjausta vaativana.⁹¹

Myös kotivarkaudet yritettiin saada loppumaan. ”Se turmiollinen tapa että isännät eivät anna rahaa vaimoväelle tarpeellisimpiinkaan ostoksiin vie kotivarkauteen, joka on näissä seuduin kovin juurtunut paha ja rikkoo kodin yhteyden”, totesi piispa Gustaf Johansson Kuopion maaseurakuntaa 1894 tarkastaessaan. Perheenpään itaruus oli paheen taustalla, mutta se ei tehnyt tätä Savon seurakunnissa yleisesti käytössä olevaa varkauden muotoa kirkon silmissä vähemmän tuomittavaksi. Seurakuntalaiset itse tosin eivät pitäneet kotivarkautta minään ”vasituisena syntinä”.⁹²

Kotivarkaudella saatu raha saatettiin tosin käyttää paitsi välttämärtömiin menoihin myös turhuuteen, mikä sekin koetettiin kitkeä pois seurakuntalaisista. Ylellisyyteen sortumista oli havaittavissa pukeutumisessa ja pitojen järjestämisessä, vaikka elämäntapa yleensä oli Savossa yksinkertaista ja vaatimatonta. Varsinkin Vesannolla oli ’’ylellisyys vaatteissa ehkä suurempi kuin missään muussa Savon seurakunnassa”, kirjoitettiin vuonna 1904.⁹³ Ahkeruus ja säästäväisyys olivat ihanteita, joiden korostettiin tekevän ihmisestä itsenäisen ja auttavan pahojen aikojen yli. Oman edun tavoittelu ja kavaluus, riitely ja käräjöinti tuomittiin ankarasti, mutta silti niiden kerrottiin olevan yleisiä tapoja savolaisten keskuudessa.

Aivan uudenlainen hengellisen elämän uhka syntyi 1800-luvun loppupuolella kirjallisuuden, sanomalehtien ja seuratoiminnan yleistyessä. Erityisesti tähän kiinnitettiin huomiota Kuopion hiippakunnassa Gustaf Johanssonin aikana. Kansa alkoi suosia kaunokirjallisuutta Jumalan sanan lukemisen rinnalla ja sijasta sekä saada näin, monien kirkonmiesten mielestä, vaarallisia vaikutteita.

Gustaf Johansson, joka ei hyväksynyt maallisia romaaneja, kirjoitti: ”On meilläkin, niin kuin ulkomailla, kirjallisuutta syntynyt, joka saastuttaa nuorison mielen. Ei vanhempien tulisi sallia semmoisten kirjojen päästä kotiin. Ei ole mitään hyötyä semmoisista ihmisten mielikuvitusten sepityksistä, joilla ei ole todellisuutta, vaan houkuttavat lukijaa mielikuvitusten tyhjään piiriin. Sillä tapaa turmeltuu nuoriso ja vierastuu todellisesta elämästä. On muitakin kirjoja kylliksi, jotka esittävät todellisia tapauksia ja niistä voi kyllä oppia. Se on kasvava pahennus Savon nuorisolle, että huonoja kirjoja levitetään sen piiriin. Se on ollut saastuttamassa sivistyneitä ja nyt se alkaa tunkeutua kansaan.”⁹⁴

Pappien oman elämäntavan puolustaminen oli ymmärrettävää, sillä Kuopio oli juuri tuolloin nousemassa realismin keskukseksi, jossa Juhani Aho ja varsinkin Minna Canth hyökkäsi tuotannollaan kärkevästi pappeja sekä näiden elämäntapaa vastaan. Myös sanomalehtien lukemisen pelättiin aiheuttavan levottomuutta ja olevien olojen arvostelua. Seuratoimintakin iltamineen ja valistavine puheineen joutui jyrkän arvostelun kohteeksi. ”Surkeaa, kun pyhäpäivinä pidetään sivistyksen nimessä peliä, tansseja ja ampumaharjoituksia”, totesi piispa Forsman Iisalmella vuonna 1904. Piispa Colliander oli asiasta samaa mieltä.⁹⁵

Taistelu maallistumista ja epäuskon henkeä vastaan muutti papiston epäileväksi myös koululaitosta kohtaan. Pelkona oli, että koulun kautta uudet opit leviäisivät kansan keskuuteen ja heikentäisivät näin pappien toimintamahdollisuuksia. Sama torjuva asenne kohdistui 1880-luvulla aatteellisiin uudistusliikkeisiin, kutn naisasialiikkeeseen, ehdottomuutta korostavaan raittiusliikkeeseen ja wrightiläiseen työväenliikkeeseen.⁹⁶ Vastustuksesta huolimatta uudenlaisen tiedon leviäminen ja vaihtoehtojen vertailu kuitenkin yleistyi. Perinteinen valtiokirkko joutui kiivaan arvostelun kohteeksi, mikä lopulta pakotti kirkon tarkistamaan kantansa ja löytämään maallistumisen vastustamiselle uudenlaisia keinoja.

Maallikot mukaan seurakuntatyöhön

Seurakuntaelämän perinteisen toiminnan, jumalanpalvelusten, viikkosaarnojen, lukukinkereiden ja rippikoulun rinnalle tuli 1800-luvun jälkipuoliskolla uudenlaisia työmuotoja, jotka painottuivat vapaamuotoisuuteen ja lisäsivät maallikoiden mukanaoloa. Näitä seurakuntatyön haaroja olivat lähetystyö, diakonia, pyhäkoulutoiminta ja nuorisotyö. Toiminnan perustat tosin olivat vanhastaan tuttuja.

Tietoa kristinuskon sanomasta oli jo kauan viety eri uskontokuntiin kuuluville ja kirkosta vieraantuneille, kristillisen lähimmäisenrakkauden velvoitetta vähempiosaisten auttamisesta oli yritetty soveltaa käytäntöön ja lapsia sekä nuorisoa oli koetettu johdattaa kirkon viitoittamalle, hengellisten arvojen kunnioittamisen tiel­le. Asiat eivät siis olleet uusia, mutta uutta olivat työtavat, jotka lähensivät pappe­ja ja seurakuntalaisia sekä siirsivät vastuuta seurakuntien maallikkojäsenille.*

*Seurakuntien kiertokoulutoiminnasta kerrotaan opin alkeita koskevassa luvussa.

Uudistusten alkuvaiheessa lähetystyöhön, diakoniaan sekä pyhäkoulu- ja nuorisotyöhön liittyvät tehtävät näyttivät tosin liukuvan seurakunnilta yksityisille kristillisille järjestöille ja laitoksille: Suomen Lähetysseuralle, Suomen Luterilaiselle Evankeliumiyhdistykselle, Diakonissalaitoksille, Pyhäkouluyhdistykselle ja Nuorten Kristillisille yhdistyksille.

Kirkko kuitenkin säilytti järjestöihin kiinteät yhteydet, jopa niin, että niitä voitiin käyttää kirkon toimintakanavina. Yhteistyöstä oli molemminpuolista hyötyä, joten järjestöjen jäsenet olivat seurakuntatyön apuna ja seurakuntapapit puolestaan järjestöjen toiminnan tukena. Taustalla vaikuttivat kristilliset herätysliikkeet, jotka tuolloin vetivät puoleensa sekä pappeja että maallikoita.

Kolehteja lähetystyön hyväksi oli koottu 1800-luvun alkupuolelta lähtien. Järjestelmällisemmäksi toiminta tuli kuitenkin vasta, kun vuonna 1859 perustettiin Suomen Lähetysseura työtä johtamaan. Sen lähetyskoulu avattiin Helsingissä 1862, ja ensimmäiset suomalaiset lähetit aloittivat työnsä Lounais-Afrikan Ambomaalla (Namibiassa) 1870.

Toimintansa tunnetuksi tekemistä varten Lähetysseura lähetti 1870-luvulta lähtien maakuntiin matkasaarnaajia, joina aluksi toimivat seuran palveluksessa olevat papit. Vireimmäksi lähetystyö kehittyi Lounais- ja Etelä-Suomen seurakunnissa, ja niihin verrattuna asian vastaanotto oli Savossa melko laimeaa. Jo sijainniltaan Savo oli syrjässä seuran keskuspaikasta Helsingistä, mutta merkittävämmin suhtautumiseen vaikutti se, ettei Savo ollut lähetystyötä painottavien herännäisyyden haarojen, ennen muuta evankelisen ja renqvistiläis-rukoilevaisen liikkeen varsinaista kannatusaluetta.

Poikkeuksina olivat Mikkeli ja Ristiina sekä Pohjois-Savon alueella Kuopio, joista siellä olevien pappien välityksellä oli tullut evankelisen liikkeen yksittäisiä saarekkeita. Jonkin verran Lähetysseuraan liittyi jäseniä jo 1800-luvun lopulla myös Rautalammilta, Hirvensalmelta, Kerimäeltä ja Savonlinnan­ Säämingin seurakunnasta.⁹⁷

Savolaisten osuus alkuajan lähetystyössä näkyi yksittäisten henkilöiden aktiivisena toimintana. Ensimmäiseksi lähetysjohtajaksi valittiin kaavilaissyntyinen Klemens Johan Gabriel Sirelius, josta 1877 tuli Mikkelin jakamattoman seurakunnan kirkkoherra.

Eräs ensimmäisiä Ambomaalle lähteneitä Helsingin lähetyskoulun kasvattejakin oli savolainen, ristiinalainen August Pettinen (1857–1914). Hänestä tuli lähetystyön alkuajan pitkäaikaisimpia ja kokeneimpia lähetyssaarnaajia, joka julistustyön lisäksi julkaisi useita opetuksessa tarvittavia, paikalliselle väestölle tarkoitettuja kirjoja. Vaimonsa kanssa hän oli myös mukana Ambomaan sairaanhoidon järjestelyissä. Ankaran malarian takia Pettinen joutui palaamaan Suomeen 1896 mutta toimi vielä sen jälkeen kotimaassa aktiivisesti lähetystyön hyväksi.⁹⁸

Savosta, Sulkavalta, oli kotoisin lähetystyön uranuurtajiin kuulunut Albin Savolakin (entinen Popoff). Hänet lähetettiin vuonna 1893 Ambomaalle aluksi puuvillan viljelyä kehittämään. Merkittävämmäksi hänen toimintansa kuitenkin tuli lähetyssaarnaajana ja ambokielisen virsikirjan uudistajana sekä paikallisen Osondaha- eli Sunnuntai­lehden toimittajana. Ambomaalla Savola toimi vuoteen 1905 saakka.⁹⁹

Vuonna 1898 lähetysjohtajaksi nimitetty Josef (Joos.) Mustakallio (1857–1923) oli myös kotoisin Savosta. Hän oli Kuopion tuomiorovasti Johannes Schwartzbergin veli, päässyt ylioppilaaksi Kuopion lyseosta, valmistunut uskonnon opettajaksi ja toiminut sen jälkeen lehtorina ensin Savonlinnan ja sitten Kuopion lyseossa. Ennen lähetysjohtajaksi valitsemista hän toimi Suomen Evankeliumiyhdistyksen asiamiehenä ja tuli tunnetuksi taitavana kynänkäyttäjänä sekä juutalaislähetyksen tukijana. Lähetystyötä vaikeutti tuolloin evankelisen liikkeen hajaantuminen, mutta Mustakallion onnistui ohjata lähetystoiminta uuteen nousuun ja saada sille papiston laaja tuki.

Ulkomailta saadut vaikutteet vilkatuttivat lähetystyötä Mustakallion johtajakaudella 1900-luvun alussa. Työkohteeksi otettiin myös Kiina, ja lähettitarpeen kattamiseksi Suomeen perustettiin 1906 koulu myös naislähettejä varten. Jo August Pettinen oli ehdottanut naistyöntekijöiden lähettämistä Afrikkaan puuvillan kehruun ja kudonnan opettajiksi, mutta naisten mukaantulo toteutui vasta yleisen naisasialiikkeen voimistumisen myötä.

Varojen kokoamiseksi ja tiedon levittämiseksi kotimaista toimintaa vilkastutettiin lisäämällä asiamies- ja saarnamiesverkostoa, kustantamalla lähetystyöhön liittyviä painotuotteita, kokoontumalla lähetysompeluseuroihin ja järjestämällä lähetysjuhlia. Toiminnan painopiste oli nyt kuten aikaisemminkin Lounais-Suomessa, mutta Savossakin lähetystyö sai lisää kannatusta. Seuraavat Toivo Saarilahden kokoamat numerotiedot valottavat kehityksen yleissuuntaa:¹⁰⁰

Hiippakunnittaisissa luvuissa on tietenkin mukana lukuisia Savon ulkopuolella olevia seurakuntia, ja nimenomaan sellaisia seurakuntia, joihin lähetysharrastus ei juuri olleenkaan ollut levinnyt. Yleisesti voidaan kuitenkin todeta, että lähetystyöhön osallistuminen oli sekä lehtien levinneisyydellä että lähetysompeluseurojen ja lähetysjuhlien järjestämisellä mitattuna Etelä-Savossa huomattavasti yleisempää kuin Pohjois-Savossa. Se heijasteli Savossa kannatusta saaneiden herätysliikkeiden vaikutusta.

Ero oli varsin selvä vielä vuonna 1900 mutta tasoittui jonkin verran vuoteen 1910 mennessä. Lähetyslehtien vuosikertoja hankittiin 1900 Savon alueella eniten Juvan rovasti kuntaan ja Savonlinnan tuomiorovastikuntaan. Melko paljon niitä tilattiin myös Mikkelin alueelle. Seuraavien kymmenen vuoden aikana lehdet yleistyivät myös Pohjois-Savon alueella, varsinkin Kuopion, Iisalmen ja Rautalammin seurakunnissa.¹⁰¹

Lähetysharrastuksen eri toimintamuodot kytkeytyivät toisiinsa. Niinpä ompeluseuroja järjestettiin niissä seurakunnissa, joihin lähetyslehtiä tilattiin ja joissa Lähetysseuran saarnamiehet kävivät puhujamatkoillaan. Vakiintunutta ompeluseuratoimintaa oli vuonna 1900 koottujen tietojen mukaan Mikkelissä, Hirvensalmella, Juvalla, Sulkavalla ja Säämingissä sekä Pohjois-Savon alueella Kuopiossa, Hankasalmella ja Vesannolla. Ompeluseurat kokoontuivat kerran tai kahdesti kuukaudessa ja valmistivat vaatteita joko Afrikkaan lähetettäviksi tai kotimaassa myytäviksi. Vuonna 1910 ompeluseuroja oli jo noin joka toisessa Savon seurakunnassa, mikä samalla lisäsi naisten osuutta lähetystyössä.

Ompeluseurat johtivat puolestaan kesäisin pidettävien lähetysjuhlien järjestämiseen. Ne olivat aluksi eräänlaisia ompeluseurojen vuosijuhlia, ja Savossa niitä järjestettiin 1900 ainakin Ristiinassa, Sulkavalla, Juvalla, Säämingissä, Kuopiossa ja Rautalammilla. Ne laajenivat kuitenkin eräänlaisiksi kansanjuhliksi ja kuuluivat 1910 paikallisiin kesätapahtumiin jo lähes puolessa Savon seurakunnista. Pohjois-Savossa juhlien tavallisin pitopaikka oli Kuopio, mutta niitä järjestettiin myös Leppävirralla, Rautalammilla, Vesannolla, Karttulassa, Maaningalla, Pielavedellä ja Lapinlahdella. Kuopioon ja Mikkeliin perustettiin 1913 myös Lähetysseuran paikallisosastot, jotka ottivat juhlien ja ompeluseurojen järjestämisen vastuulleen.¹⁰²

Yksityisten henkilöiden ja seuratoiminnan vaikutuksesta lähetysharrastus siis laajeni, mutta Savon seurakuntien lähetystyölle antama taloudellinen panos oli vielä 1910 perin vähäinen. Suurin se oli Mikkelin rovastikunnassa (15–20 penniä asukasta kohden) ja pienin Juvan rovastikunnassa (1–5 penniä asukasta kohden). Koko Suomessa kannatus oli tuolloin keskimäärin 12 penniä asukasta kohden, mikä Norjan 60 penniin ja Ruotsin 24 penniin verrattuna oli varsin vaatimaton tuki.¹⁰³

Suomen Lähetysseuran organisoiman lähetystyön lisäksi vuonna 1873 perustettu Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys suuntasi toimintansa vuodesta 1898 alkaen Japaniin ja Vapaakirkollinen liike vuodesta 1890 lähtien Kiinaan ja Intiaan. Savossa näiden liikkeiden kannattajia löytyi pääasiassa Etelä-Savon alueelta. Pohjois-Savossa Suomen Luterilaisen Evanke­liumiyhdistyksen jäseniä oli vuonna 1900 vain Kuopion, Lapinlahden ja Rautalammin alueella.¹⁰⁴ Tarkemmin liikkeiden levinneisyydestä kerrotaan kirkkokuntia ja lahkoja koskevassa luvussa.

”Pakanalähetyksen” lisäksi Suomen Lähetysseura sisällytti toimintaansa sisälähetyksen. Erityisen tärkeäksi se tuli suurlakon aikaisen yhteiskunnallisen kuohunnan aikana. Suomen virallinen kirkko ei kyennyt vastaamaan ajan muutospaineisiin vaan jätti sen suurelta osalta vapaan yhdistystoiminnan tehtäväksi. Nyt Lähetysseuran kirjallinen toiminta laajeni ja uskonnollista kirjallisuutta ryhdyttiin levittämään aikaisempaa tehokkaammin. Kustannustoiminnan johtoon tuli vuonna 1905 Kuopiosta Pekka Brofeldt, jonka lähetysjohtaja Mustakallio tunsi jo kouluajoiltaan. Brofeldtin toiminta Lähetysseurassa jäi kuitenkin lyhyeksi, sillä jo 1906 hänet kutsuttiin vasta perustetun Kotimaa-­lehden päätoimittajaksi.¹⁰⁵

Suurlakkovuonna 1905 perustettu Suomen Kirkon Sisälähetysseurakin taisteli kirjallisuuden avulla yhä yleisemmäksi käyvää ”jumalattomuutta” vastaan. Lisäksi Sisälähetysseura otti ohjelmaansa diakonien ja diakonissojen sekä kanttoriurkurien kouluttamisen ja perusti Suomeen useita kristillisiä ”armeliaisuuden laitoksia”.

Etelä-Savo ja varsinkin Mikkeli ja Savonlinna kuuluivat Sisälähetysseuran jäsenalueeseen, mutta käytännön toiminta keskittyi aluksi paljolti Sortavalaan, missä myös sijaitsivat kustannustoiminnasta huolehtiva Raamattutalo ja Vaalijalan vajaamielislaitos. Savokeskeiseksi toiminta muuttui vasta toisen maailmansodan aikana, kun Raamattutalolle ja Vaalijalalle evakkoretken jälkeen löydettiin uudet sijoituspaikat Pieksämäeltä. Sisälähetysseuran paikallisyhdistyksistä yksi toimi alusta alkaen Kuopiossa.¹⁰⁶

Sisälähetyksen erasta toimintahaaraa hoiti vuonna 1875 perustettu Merimieslähetysseura. Sen työ painottui luonnollisesti maan rannikkokaupunkeihin, mutta Savossakin merimieslähetystä harrastettiin jo 1800-luvun lopulla – lähin­nä vapaakirkollisten toimesta – ainakin Kangasniemellä ja Hirvensalmella. Myös Kuopiossa toimi jo 1800-luvun lopulla merimiesompeluseura. Sisämaakohteet sijaitsivat vilkkaiden kulkureittien varrella, joten Savontiellä ja Saimaan kanavalla on ollut vaikutusta toiminnan aloittamiseen Mäntyharjulla ja Kuopiossa.¹⁰⁷

Kuopiossa aktiivisuuteen vaikutti myös se, että tuomiorovasti Borg oli merimieslähetystyössä mukana alusta alkaen ja mm. käänsi englannin kielestä suomeksi merimiesaiheisia lentolehtisiä.¹⁰⁸

Mikkelin suunnalle juurtumiseen taas vaikutti se, että Mikkelin jakamattoman seurakunnan kirkkoherrana vuosina 1877–1891 toiminut K. J. G. Sirelius oli jo lähetysjohtajakaudellaan tukenut myös merimieslähetyksen toimintaa. Yleensäkin suurten vesistöjen varrella olevat sisämaakaupungit ja maalaispitäjät liittyivät merimieslähetyksen tukijoihin, minkä seurauksena Kuopiosta ja Savonlinnasta kasvoi vuoteen 1920 mennessä seuran itäsuomalaisia keskuspaikkoja.¹⁰⁹

Sisälähetyksen eräs tärkeimpiä työaloja oli diakonia. Lakisääteinen köyhäinhoito oli kunnallisuudistuksen yhteydessä siirtynyt seurakunnilta kuntien tehtäväksi, mutta kristilliseen laupeuteen perustuvan, vapaaehtoisen, autettavien sekä aineellisesta että hengellisestä hyvinvoinnista huolehtimisen katsottiin kuuluvan kirkon toimintamuotoihin. Tienraivaajina käytännön toimille olivat tässä eräät Savossa asuvat henkilöt.

Herätteet uudenlaisesta kristillisestä laupeudentyöstä eli diakoniasta saatiin Saksasta 1850-luvulla. Työmuodon puolestapuhujiin kuului Kuopion tuomiorovasti Aron Gustaf Borg, joka Saksan-matkallaan oli tutustunut sikäläiseen diakonissalaitokseen ja saanut innoitteen vastaavanlaisen toiminnan aloittamisesta Suomessa. Tietoa ulkomailta olivat tuoneet myös Mikkelin linnan- ja lasaretinlääkäri Anders Cajander sekä hänen puolisonsa Amanda Cajander. Kokemukset olivat niin myönteisiä, että leskeksi jäätyään Amanda Cajander meni diakonissaoppiin Pietariin. Hänet valittiin myöhemmin Helsingin Diakonissalaitoksen ensimmäiseksi johtajattareksi.

Saksasta ja Pietarista sai vaikutteita myös Helsingin yliopiston anatomian professori Otto E. A. Hjelt, josta sittemmin tuli Helsingin Diakonissalaitoksen johtava lääkäri. Hjelt kertoi vaikutteistaan ensin ystävälleen, Rantasalmen kirkkoherra Johan Fredrik Berghille, joka puolestaan levitti tietoa pappistovereilleen. Vaatimaton yritys aatteen käytäntöön soveltamiseksi oli kahden kuopiolaisnaisen saapuminen paikalliseen lääninlasarettiin lukemaan potilaille Raamattua ja laulamaan virsiä, mutta laitoksen lääkäri ei aluksi hyväksynyt toimintaa. Professori Hjeltin kanssa käydyn kirjeenvaihdon jälkeen naisten vapaaehtoistoiminta sai kuitenkin lääkintähallitukselta jatkoluvan.¹¹⁰

Yksittäisiin aloitteentekijöihin kuului myös kuopiolainen kihlakunnantuomarin tytär Charlotte Ahnger, joka innostui asiasta luettuaan kirjasen Tukholman diakonissalaitoksesta. Hän ryhtyi toimenpiteisiin saadakseen vastaavanlaisen laitoksen myös Kuopioon, mutta hanke raukesi varojen puutteeseen. Niinpä Suomen ensimmäinen diakonissalaitos perustettiin vasta Aurora Karamzinin toimesta Helsinkiin 1867 nälkävuosien tehtyä laitostarpeen aikaisempaa näkyvämmäksi.¹¹¹ Vastaavanlainen laitos aloitti toimintansa Viipurissa vuonna 1869, Sortavalassa 1894 ja Oulussa 1896. Oli alkanut työ diakonien ja diakonissojen kouluttamiseksi sekä uuden virkakunnan saamiseksi sairautta, puutetta ja hengellistä hätää lieventämään.

Uudistuksen juurruttaminen Suomeen oli kuitenkin hidasta. Keskimääräistä ripeämmin se edistyi vain Kuopion hiippakunnassa, mikä johtui osaksi seudun mittavasta avun tarpeesta, osaksi herätysliikkeiden, lähinnä pietismin, muokkaamasta asennoitumisesta. Piispa Gustaf Johanssonin seurakuntadiakoniaa puoltava kanta vei myös asiaa eteenpäin. Silti keskustelu diakoniatyön tarpeellisuudesta aloitettiin varsinaisesti vasta 1889, kun tuolloinen Kuopion lyseon rehtori Johannes Schwarzberg lausui Kuopion yleisessä pappeinkokouksessa suomalaisen seurakuntadiakonian syntysanat.

Käytännön toteutukseen siirryttiin vuonna 1893, jolloin hyväksyttiin säännöt Kuopion hiippakunnan kirkolliselle diakonaatille. Näiden Suomen ensimmäisten diakoniasääntöjen mukaan diakoniatyö oli osa seurakuntien toimintaa ja sitä johti papisto kirkkoneuvoston tai sitä varten valitun toimikunnan kanssa. Käytännön työtä hoitivat diakonit ja diakonissat, joista diakonien tehtävänä oli pitää hartauskokouksia ja levittää raamattuja sekä hartauskirjoja, diakonissojen taas toimia sairaiden auttajina ja kirkollisen köyhäinhoidon järjestäjinä. Erityisiä pätevyysvaatimuksia diakonissoille ei vielä määrätty, mutta heidän tuli todistaa osaavansa ”tavallisissa taudinkohtauksissa tarvittavan ulkonaisen hoitotavan”. Toiminnan rahoittamiseksi tuli perustaa diakonaattikassoja, joihin koottiin varoja kirkossa ja lukukinkereillä kannetuilla kolehdeilla sekä vapaaehtoisilla lahjoituksilla. Samat säännöt otettiin 1898 käyttöön uudessa Savonlinnan hiippakunnassa.¹¹²

Kuopion ja Savonlinnan hiippakuntien diakoniasäännöt antoivat siis mahdollisuuden kolehtivarojen kokoamiseen seurakunnallisen diakonian hyväksi. Se antoi toiminnalle aivan erilaisen taloudellisen pohjan kuin Turun arkkihiippakunnassa ja Porvoon hiippakunnassa, joissa kolehtivarat oli luovutettava kunnalliselle vaivaishoidolle. Miltei jokaisessa Savon seurakunnassa ryhdyttiinkin pian sääntöjen saamisen jälkeen kartuttamaan diakoniakassoja sekä järjestämään rovastikunnittain pidettäviä diakoniakokouksia. Varoja kartutettiin myös diakoniaompeluseuroissa ja diakoniajuhlissa. Ripeimmin varat karttuivat lisalmella, mikä oli paljolti asiaan paneutuneen kirkkoherra H. G. Th. Brofeldtin ansiota.¹¹³

Kesti kuitenkin vielä vuosia, ennen kuin varoja voitiin käyttää diakonissojen palkkaamiseen. Helsingin ja Viipurin diakonissalaitosten kasvatit olivat pääsääntöisesti omien laitostensa palveluksessa, mutta Sortavalaan ja Ouluun perustetut diakonissalaitokset kasvattivat sisaria myös seurakuntadiakoniaa varten. Sortavalan laitos oli hengeltään suomenmielinen ja keskittyi palvelemaan erityisesti maaseudun tarpeita. Sieltä valmistuneiden ”diakonittarien” koulutusaika oli lyhyempi kuin Helsingin ja Viipurin laitoksissa, vaikka tehtävien laatu oli yhtä moninainen.

Laitoksen perustajan ja johtajan Jenny Ingmanin mukaan diakonissojen ”tulee etsiä sairaat heidän mökeistään ja hoitaa heitä, puhdistaa likaiset, vaatettaa puolialastomat, opettaa epäsiistit huoneensa puhtaana pitämään. Jos mahdollista, tulee heidän koota lapset sunnuntaisin ympärilleen, hankkia työttömille työtä, opettaa taitamattomat parsimaan, paikkaamaan, kutomaan, koettaa tehdä rauha siellä, missä riitaa on, pitää äidillistä huolta tehtaissa työskentelevistä tytöistä, koettaa valmistaa palvelustytöille todellista pyhäpäivän iloa, tehdä köyhien puutteet tutuiksi rikkaammille, rukoilla köyhien puolesta … ”¹¹⁴

Vaatimukset tietäen saapui Kuopion maaseurakumaan vuonna 1896 Savon ensimmäinen diakonissa. Seuraavat saatiin Kuopion kaupunkiseurakumaan (1897), lisalmelle (1898), Savonlinnaan (1899) ja Mikkelin maaseurakuntaan (1902).¹¹⁵ Seurakuntalaiset eivät kuitenkaan osanneet käyttää tarjottua apua toivotulla tavalla, vaan sekä Iisalmella että Kuopion maaseurakunnassa diakonittaria kerrotaan pidetyn pelkästään rohtojen jakajina. Se sai kirkkoherra Brofeldtin mukaan Iisalmelle palkatun diakonissan lähtemään paikkakunnalta, ja samaa saattoi harkita kuopiolainen virkasisar jo ennen kuin työ seurakunnan toimesta 1901 lopetettiin varojen puutteen takia.¹¹⁶

Yleensä alkuvaikeudet eivät kuitenkaan lannistaneet, vaan 1900-luvun alussa Diakonissoja palkattiin yhä useampaan Savon seurakuntaan. Vuonna 1910 heitä oli Savon alueella 16 ja vuonna 1918 jo 45. Viimeksi mainittuna vuonna ilman diakonissaa olivat enää Keitele, Varpaisjärvi ja Virtasalmi. Etelä-Savon seurakunnista Kangasniemi oli tosin pitkään vastustanut sekä kunnanlääkärin ja piirilääkärin että kirkkoneuvoston vaatimuksia diakonissan tai kiertävän sairaanhoitajan palkkaamisesta. Vastustajat vetosivat seurakunnan rahapulaan sekä – räätäli Paappasen sanoin – viran tarpeettomuuteen, ”sellaisia hattupäänaisia kun on kyllä täällä pitäjää kiertämään”. Monien kokousten jälkeen päätös diakonissan palkkaamisesta saatiin Kangasniemelläkin kuitenkin tehtyä 1917.¹¹⁷

Savon diakonissat tulivat Sortavalan diakonissalaitoksesta paitsi Heinäveden diakonissa, joka oli Oulun diakonissalaitoksen kasvatti.¹¹⁸ Kolehtivarojen kokoaminen diakoniatyön hyväksi sai aikaan sen, että seurakuntien lukumäärään suhteutettuna diakonissoja oli autonomian lopulla eniten juuri Kuopion ja Savonlinnan hiippakunnissa.¹¹⁹ Diakonissat helpottivat kiertävien sairaanhoitajien tarvetta aikana, jolloin kuntien varat eivät vielä liienneet lääkintähuollon ammattilaisten palkkaamiseen, ja toimivat puutteessa olevien seurakuntalaisten hyväksi tuomalla koteihin apua myös aineelliseen hätään. Vakiintuneen aseman seurakuntien virallisena työmuotona diakonia sai kuitenkin vasta kirkkolakiin 1918 tehtyjen muutosten yhteydessä.¹²⁰

Diakonien palkkaaminen seurakuntiin oli vielä hitaampaa kuin diakonissojen, mutta Kuopion maalaiskunta toimi tässäkin Savon edelläkävijänä. Koulutusta varten oli vuonna 1901 perustettu Sortavalan diakonilaitos, ja sieltä tuli Kuopioon sen ensimmäinen diakoni. Tämä toimi paikkakunnalla vuosina 1905–1913, minkä jälkeen tehtävää hoiti sivutoimisena kiertokoulunopettaja Matti Markkanen.¹²¹ Diakonien yleistymistä jarrutti yritys yhdistää lukkarin ja diakonin virat. Vuonna 1913 diakonikoulun yhteyteen perustettiin lukkarikoulu, mutta sieltä valmistuneita ei Savon seurakuntiin palkattu.¹²²

Kuopion ja Porvoon hiippakunnista ja varsinkin niiden Savon puoleisista osista löytyi aloitteellisuutta myös pyhäkoulutyön käynnistämiseksi. Työn suomalaisiksi uranuurtajiksikin on nimetty kaksi Savossa toiminutta pappismiestä: Johan Fredrik Bergh (1795–1866) ja Aron Gustaf Borg (1810–1883).

Molemmat olivat jumaluusopin tohtoreita, kirkkoherroja sekä valtakunnallisia vaikuttajia. Bergh oli syntynyt Suonenjoella, toimi pappina Kuopiossa, Nurmijärvellä, Jaakkimassa ja lopuksi Rantasalmella, lukeutui heränneisiin ja loi perustan Etelä-Savon ja koko Porvoon hiippakunnan pyhäkoulutyölle. Borg oli syntynyt Vihannissa, toimi pitkään Kuopion tuomiorovastina ja vaikutti 1860-luvun lopulla taantuneen pyhäkoulutyön uudelleen viriämiseen ja sen juurtumiseen Pohjois-Savon alueelle.¹²³

Kolmaskin tärkeä pyhäkoulun kehittäjä teki elämäntyönsä Savossa. Hän oli Bernhard Kristfrid Sarlin (1828–1906), herännäispappi, joka Berghin johdolla perehtyi pyhäkoulutyöhön jo lukioaikanaan Kuopiossa. Papiksi valmistuttuaan hän vei asiaa eteenpäin Savon alueella Nilsiässä, Rautalammilla, Tuusniemellä ja Mikkelissä järjestäen pyhäkoulunopettajille koulutusta ja julkaisten aiheeseen liittyviä oppikirjoja.¹²⁴

Martti Ruuthin tutkimusten mukaan pyhäkoulutoiminta oli alkanut versoa jo 1840-luvulla Etelä-Savossa Mikkelin seudulla, Kangasniemellä, Hirvensalmella, Mäntyharjulla, Sulkavalla ja Rantasalmella. Näille alueille Berghin opit juurtuivat suhteellisen helposti. Niinpä parikymmentä vuotta myöhemmin, 1860-luvulla, Mikkelin maaseurakunnan lähes jokaisessa kinkerikunnassa oli jo pyhäkoulu, vaikka se suuressa osassa Savoa ja Suomea oli vielä miltei tuntematon.

Pyhäkoulutyö oli myös saanut Berghin antamat suuntaviivat, jotka ohjasivat opetusta raamatunhistorian tutkiskelusta aakkosten ja katekismuksen opetteluun. Pääpaino oli kuitenkin kristinopin ymmärtämisellä eikä sisäluvun oppimisella. Opettajina toimivat kristillismieliset maallikot, ja papiston tehtävänä oli antaa neuvoja oikeasta opetustavasta sekä tarkkailla pyhäkoulujen toimintaa.¹²⁵

Myös Kuopion seudulla oli laajoja herännäisliikkeen muokkaamia seutuja, joissa pyhäkoulutyötä oli tehty 1840-luvulta lähtien. Kuitenkin vasta Aron Gustaf Borgin tultua 1857 Kuopion kirkkoherraksi toimintaa kehitettiin ja laajennettiin. Esikuva saatiin Tuusniemen kappeliseurakunnasta ja Sarlinin siellä tekemästä työstä. Sen mukaisesti Borgkin ryhtyi kutsumaan koolle emäseurakunnan pyhäkoulunopettajia yhteisiin neuvottelukokouksiin ja opetusharjoituksiin. Borg perusti 1872 Kuopion hiippakuntaan myös Suomen ensimmäisen paikallisen pyhäkouluyhdistyksen, jonka vaikutuksesta sekä pyhäkoulujen että niiden opettajien määrä moninkertaistui. Kuopion lisäksi pyhäkouluharrastus oli Pohjois-Savon alueella noihin aikoihin vilkasta Maaningalla ja Karttulassa.¹²⁶

Osaavien opettajien saanti osoittautui kuitenkin pyhäkoulujen ongelmaksi. Opettajia tarvittiin paljon, sillä 1800-luvun lopulla pyhäkoulu oli jo lähes jokaisessa Savon kinkerikunnassa ja opettajia kussakin yleensä pari, joskus kolmekin. Suurin osa oli miehiä ja lähtöisin talollisten tai tilattomien joukosta. Läheskään kaikki eivät vielä 1800-luvun lopulla olleet käyneet edes kansakoulua, joten koulutuksen tarve oli ilmeinen.¹²⁷

Opettajat saivat käyttöönsä sekä Borgin että Sarlinin julkaisemaa pyhäkoulukirjallisuutta, mm. kaksi lasten postillaa, raamatunhistorian ja katekeettisia oppikirjoja, mutta niihin perehtyminen jäi puolitiehen. Opettajat eivät aina olleet halukkaita tulemaan heille järjestettyihin koulutustilaisuuksiinkaan, minkä johdosta Porvoon tuomiokapituli puuttui 1887 asiaan lähettämällä seurakunnille yksityiskohtaiset ohjeet säännöllisten koulutustilaisuuksien järjestämisestä.

Papit velvoitettiin myös tekemään aloitteita uusien pyhäkoulujen perustamisesta ja valvomaan niiden toimintaa. Lisäksi pappeja kehotettiin liittymään vasta perustettuun yleiseen pyhäkouluyhdistykseen, joka tuli tukemaan ja ohjaamaan pyhäkoulutyötä koko maassa. Pappien aktiivisuuden seurauksena syntyi myös paikallisia pyhäkouluyhdistyksiä. Eniten niitä oli 1900-luvun alussa Porvoon ja Savonlinnan hiippakuntien alueella.¹²⁸

Kirjalliset ohjeet ja pyhäkouluyhdistyksen perustaminen vaikuttivatkin koulujen sekä määrään että laatuun. Yhdistyksen alaiset paikallisyhdistykset lähettivät seurakuntiin nuoremman papiston piiristä valittuja kiertäviä puhujia eli matkasaarnaajia sekä panivat toimeen runsaasti ohjelmaa sisältäviä pyhäkoulujuhlia. Paikallisyhdistykset huolehtivat myös pyhäkoulua koskevien lehtien ja kirjojen levittämisestä sekä opettajien kouluttamisesta. Kaiken tämän vaikutuksesta pyhäkouluverkko olikin 1880-luvun lopulla Suomen tihein juuri Porvoon ja Kuopion hiippakunnissa,¹²⁹ mutta silti toiminta kangerteli. Eräänä syynä olivat opettajien palkkauskysymykset.

Jo Bergh oli korostanut, että työtä tuli tehdä ilman palkkaa, ja saman toivomuksen esitti 1880-luvulla piispa A. J. Hornborg. Piispantarkastusten yhteydessä hän monesti muistutti, ”kuinka kristilliselle seurakunnalle on soveliasta, että jotain hyvää tehdään ilman palkkaa” ja vakuutti, että ”joka pitää tämmöistä tointa vapaaehtoisesti ilman palkkaa, hoitaa sitä suuremmalla siunauksella”.¹³⁰

Piispantarkastuksissa tällaiset henkilöt palkittiin kiitoksilla, mutta opettajat olisivat halunneet muutakin. Palkattomuus tai – tavallisesti viljana maksettujen – palkkaerien lopettaminen lamaannutti pyhäkoulutoiminnan monella paikkakunnalla. Näin tapahtui 1880-luvulla esimerkiksi Pieksämäellä, Juvalla, Haukivuorella, Joroisissa, Ristiinassa, Mäntyharjulla ja Puumalassa. ”Surkastuneeksi” pyhäkoulutyön kerrottiin käyneen 1800-luvun lopulla myös Maaningalla, 1890-luvulla Tuusniemellä ja 1900-luvun alussa Leppävirralla.¹³¹

Pyhäkoulujen vanhin keskusseutu, Mikkeli ympäristöineen, oli siis 1880-lu­vulla jäämässä pyhäkoulutyön syrjäseuduksi. ”Ponnahduspohjaa” toiminnan kehittämiselle kuitenkin oli, ja sille Mikkelin kirkkoherraksi 1891 valitun, pyhäkouluharrastuksen uranuurtajiin kuuluneen Bernhard Kristfrid Sarlinin oli hyvä rakentaa. Hän piti pyhäkoulua parhaana sisälähetyksen muotona ja korosti opettajien kouluttamisen tärkeyttä. Se olisi tehokkain keino epäuskon ja epäkirkollisuuden torjumisessa, hän painotti. Toiminta virisikin uudestaan, ja Sarlin sai mainetta pyhäkoulutyön käytännön kehittäjänä, pappeinkokouksissa työn esitaistelijana ja lehdistössä asian tunnetuksi tekijänä.¹³²

Kaupunkien pyhäkoulujen toiminta ja luonne poikkesivat maaseudun käytännöstä. Kaupungeissa niihin ei kuulunut alkeisopetusta läksyineen ja kuulusteluineen, koska alemmat kansakoulut olivat niissä jo vuoden 1866 kansakouluasetuksen mukaan pakollisia. Tosin maaseudullakin pyhäkoulun asema kansakouluun ja rippikouluun tarvittavien alkeistietojen antajana alkoi väistyä jo 1880-luvulla ja tilalle alkoi tulla aikaisempaa enemmän hartaudenharjoituksia. Ohjeita oli annettu jo Kuopion pappeinkokouksessa 1880.

Mielipiteet siitä, tuliko pyhäkoulun antaa alkeisopetusta vai keskittyä vain hartaudenharjoituksiin menivät ristiin, mutta useimmat omaksuivat kokouksen puheenjohtajana toimineen A. G. Borgin kannan: ”joka pitää sunnuntaikoulua kouluna, hän erehtyy. Se on hartauslaitos, eikä siellä ole opetus pääasiana.”¹³³ Kehitykseen vaikutti myös vapaakirkollisuuden välityksellä kannatusta saanut englantilais-amerikkalainen pyhäkoulumuoto, joka keskittyi pelkästään kristillisen tiedon ja elämäntavan opettamiseen. Kuitenkin rajanvedosta käytiin kiistaa vuosikymmeniä, ja pelkiksi ”lasten kirkoiksi” pyhäkoulut muuttuivat vasta 1900-luvun alussa.¹³⁴

Pyhäkouluja oli siis jo 1800-luvun lopulla Savon seurakuntien lähes jokaisessa kinkerikunnassa. Pyhäkouluikäisten vetäminen kristillisen elämän piiriin onnistui näin melko helposti. Varttuneemman nuorison tavoittaminen sitä vastoin oli paljon vaikeampaa. Kristinopin kuulustelutilaisuuksista he monesti jäivät pois, eikä Raamatun tutkiskeluakaan rippikoulun jälkeen juuri harrastettu.¹³⁵ Eräs yritys nuorison pysyttämiseksi seurakuntatoiminnan piirissä oli houkutella rippikoulun käyneitä pyhäkoulunopettajiksi, mutta tämäkään ei yleensä onnistunut. Niinpä nuorisotyönkin aloittamiseksi oli avuksi otettava yhdistystoiminta.¹³⁶

Seurakunnallisen nuorisotyön edeltäjiksi tulivat Nuorten Miesten Kristillinen Yhdistys (NMKY) ja Suomen evankelisluterilainen nuorukaisyhdistys. Molemmat perustettiin vuonna 1889, ja niistä edellinen toimi yleiskristillisellä pohjalla, jälkimmäisellä oli läheinen yhteys evankeliseen liikkeeseen.

NMKY:llä oli paikallisosastoja aluksi lähinnä kaupungeissa ja taajamissa. Kuopioon ja Savonlinnaan sellaiset perustettiin 1890-luvun lopulla, mutta ne toimivat vain muutaman vuoden. Mikkelissä NMKY:n paikallisosasto aloitti toimintansa 1901. Vähän aikaa vastaavanlainen yhdistys toimi 1890-luvun lopulla myös Juvalla. Ulkomailta saatujen esikuvien mukaan Suomeen perustettiin 1895 Nuorten Naisten Kristillinen Yhdistys (NNKY), ja silläkin oli jo vuonna 1900 paikallisyhdistys Mikkelissä.¹³⁷

Nuorukaisyhdistykset muuttuivat 1900-luvun alussa evankelisen liikkeen Nuorisoliitoiksi. Niillä oli toimintaa Savon alueella lähinnä Etelä-Savossa. Vuodet 1900–1905 olivat yhdistysten nousukautta, mutta varsinainen voimistuminen tapahtui vasta suurlakon jälkeen.

Maallikoita aktivoivat seurakuntatyön uudet muodot syntyivät aikana, jolloin kirkko ja uskonto olivat joutuneet ankaran arvostelun kohteeksi. Kun kansankirkon mahdollisuudet vastata haasteisiin olivat rajoitetut, uudistustyö kanavoitui uskonnollisten yhdistysten toimintaan. Opillisten korostusten ja seurakuntalaisten omiin ryhmiinsä eristäytymisen takia osa papistosta suhtautui yhdistysten kautta tapahtuvaan kristilliseen työhön kuitenkin kielteisesti.

Vaikka vapaa yhdistystoiminta käynnisti ja kehitti seurakunnan uusia työmuotoja, se myös pirstoi seurakuntien aatepohjaa ja horjutti seurakuntien perinteistä järjestystä.¹³⁸ Silti perusta seurakunnan uusille työmuodoille luotiin Savossakin jo 1800-luvun lopulla, mutta niiden yleistyminen alkoi vasta 1900-luvun alussa yhdistymis- ja kokoontumisvapauden säätämisen jälkeen.

Uusien työmuotojen ja niiden aatteellisen taustan tunnetuksi tekemisessä yksittäisten henkilöiden aloitteellisuudella oli ollut ratkaiseva osuus. Savolaisvaikuttajia oli varsinkin lähetystyön, diakonian ja pyhäkoulutyön uranuurtajien joukossa. Diakonian ja pyhäkoulutyön alalla Savosta tuli myös uusien toimintatapojen tukialue, jota vastoin lähetystyö ja nuorisotyö jäivät vähemmälle huomiolle. Vaikka yhdistystoiminta juhlineen ja puhetilaisuuksineen vetosi seurakuntalaisiin ja kokosi väkeä yli seurakuntarajojen, herä­tysliikkeiden asettamat rajat olivat uusia tavoitteita tiukemmat; toiminta voimistui alueilla, joissa sen taustalla vaikuttavilla herätysliikkeillä oli kannatusta.