Kansankirjastoiksi tai lainakirjastoiksi kutsuttujen, kaikelle kansalle tarkoitettujen kirjastojen perustaminen alkoi Suomessa 1840-luvulla. Yksittäisiä kokeiluja oli tehty jo sitä ennen, mutta suomalaiskansallisen liikkeen innoittamana vaadittiin nyt rahvaan valistamista ja lukuhalun lisäämistä. Aate tuli Amerikasta ja ehdotuksia asian edistämiseksi sinkoili sanomalehtien välityksellä sekä Kuopiosta että Viipurista. Innokkaimmin käytännön toimiin tartuttiin Viipurin läänissä, mutta ensimmäisten joukossa olivat myös Savon Maaningan ja Kangasniemen pitäjät, joissa kansankirjastot aloittivat toimintansa jo vuosina 1846 ja 1848.
Seuraavalla vuosikymmenellä Savoon perustettiin 10 uutta kirjastoa ja 1860-luvulla yli 20, niin että vuonna 1875 tehtyjen tiedustelujen mukaan Savon jokaisessa seurakunnassa oli jo, vasta perustettua Anttolaa lukuun ottamatta, ainakin yksi yleinen kirjasto. Kaikkiaan niitä oli tuolloin 49, joista osa tosin oli hoidon puutteesta rappiolla tai lopettanut jo kokonaan toimintansa. Viimeksi mainittujen joukossa oli Maaningalle perustettu Savon ensimmäinen kansankirjastokin.91
Mitään varsinaisia laitoksia 1800-luvun lopun kansankirjastot eivät olleet. Ne sijaitsivat yleensä pitäjämuvassa, sakastissa tai kansakoululla ja olivat yleisölle auki korkeintaan parina päivänä viikossa yhden tai kahden tunnin ajan. Opettaja, pappi, lukkari tai joku pitäjäläisistä toimi kirjaston, palkallisena tai palkattomana, sivutoimisena hoitajana. Kokoelmatkaan eivät olleet mittavia. Kaarle Werkon vuonna 1875 kokoamien tietojen mukaan Savon kansankirjastoissa oli keskimäärin noin 230 kirjaa.
Näiden kirjakokoelmien perustaminen tapahtui aluksi ilman yhtenäistä suunnitelmaa tai ohjausta. Vuoden 1866 kansakouluasetus tosin velvoitti koulut ”vähitellen” hankkimaan kirjastoja, ”joita sekä oppilaat että muutkin opinhaluiset kuntalaiset” voisivat käyttää (§ 122) ja opettajat edistämään oppilaidensa lukuharrastusta ”neuvomalla ja selittämällä heille hyödyllistä lukemista” (§ 125), mutta kun kansakouluja vielä 1870-luvulla oli harvassa, ei Savoon tätä kautta syntynyt kirjastoja.
Useimmiten asialla olikin joku yksityinen, kansanvalistusta harrastava säätyläinen. Savossa vuonna 1875 toiminnassa olleesta 44 kirjastosta 15 oli pappien, 3 lukkarien, kaksi opiskelijoiden ja 11 muiden säätyläisten perustamia. Opettajien aloitteesta oli syntynyt vain kaksi, kauppiaiden ja käsityöläisten aloitteesta neljä, tehtaan johdon toimesta kolme ja talollisten tuella kaksi kansankirjastoa.
Savo-karjalaisen osakunnan jäsenet, jotka yleensä kuuluivat innokkaisiin kansanvalistuksen kannattajiin, olivat Savossa siis vain kahden kirjastohankkeen takana. Nämä kaksi olivat Kuopion pitäjän Räimän ja Kasurilan kirjastot, joiden perustamiseen tarvittavat varat kerättiin August Juhana Melan ja J. Pekkarisen pitämillä luennoilla. Mela kuului osakuntansa kansansivistystoimen johtajiin ja koetti innostaa savolaisia kirjastojen perustamiseen. Osakunnan Savo-Karjalainen-lehteen hän kirjoitti: ”Kun kerran olette saaneet kyläkuntaan pienen kirjaston, niin sen ympärille kohta kasvaa lukuyhtiö’ – uusi maailma aukiaa Suomen talonpoikaiselle nuorisolle. Yhden kylän esimerkki vaikuttaa toiseen -lukuyhtiöitä ja kirjastoja syntyy ylt’ympäri. Sen on jo kokemus Savon saloilla näyttänyt toteen.”92
Näin helposti ei lukuhalun lisääminen kuitenkaan onnistunut. Alkuinnostuksen jälkeen kansankirjastojen perustaminen päinvastoin hidastui ja jo perustettujen käyttö väheni. Syitä oli monia. Lukuhalu ei virinnyt vain kirjastoja perustamalla, sillä kangerteleva lukutaito oli esteenä luetun ymmärtämiselle ja teksteistä innostumiselle. Vaikka kirjastoja perustettiin, ”niin saawat kirjat seistä unhotuksissa kirjaston hoitajan takana. Wälinpitämättömyys ja haluttomuus on kirjallisuuden wiljelemättömyyden suurin este”, väitettiin Savo-lehdessä vuonna 1884.93
Haluttomuuteen vaikutti kuitenkin myös kirjastoissa olevien kirjojen laatu. Säästäväisyyssyistä moni kirjasto hankki tai otti vastaan niitä kirjoja, joita halvimmalla sai – useimmiten joko uskonnollista tai tieteellistä kirjallisuutta – vaikka ne, jotka jo olivat edenneet tavaamista pitemmälle, halusivat yleensä hauskaa tai jännittävää luettavaa. Hankinnoissa lukijoiden toiveet eivät kuitenkaan vielä ohjailleet kirjavalintoja, vaan tavoitteena oli tarjota lukemista, joka edistäisi lukijan henkistä kehitystä ja kohottaisi siten kansan sivistystasoa. Niinpä kokoelmien laadun parantamiseksi Kansanvalistusseura ryhtyi 1880-luvulla julkaisemaan luetteloa kirjastoihin sopivista kirjoista ja harjoittamaan omaa kustannustoimintaa. Hartauskirjoja oli suosituksessa suhteellisen vähän, sillä ”hengellisistä kirjoista ehkä useimmat paremmin sopivat ostettaviksi kuin lainattaviksi”, todettiin Kansanvalistusseuran kalenterissa.94
Vähitellen kirjakokoelmat monipuolistuivat. Suosituimpia olivat koko maata koskeneen tiedustelun mukaan 1800- ja 1900-luvun vaihteessa Zachris Topeliuksen, Pietari Päivärinnan ja Juhani Ahon teokset. Melko usein lainattiin myös Aleksis Kiven näytelmiä ja saarnakirjoja.95
Ongelmaksi tuli myös se, että suosituimmat kirjat kuluivat käsissä eikä uusia saatu hankittua. Tämä ilmoitettiin syyksi kirjaston käytön hiljenemiseen muun muassa Joroisissa, jossa 1870-luvun alussa ”usein jokainen kirja on ollut lainassa”, ja Sulkavalla, missä ”kirjat ovat kulunet, hävinneet ja loppujäännös on koulumestarin nurkkakaapissa”. Lainaustoimintaa hillitsi myös vanhemman väen kielteinen asenne; kirjojen lukeminen kun oli pois työntekoon käytettävästä ajasta.
Erityisen voimakasta vastustus oli herännäisalueilla. Pielavedeltä kerrottiin, että ”kyläkunnan vanhemmat ja heränneet ovat kirjastoa ylenkatsoneet, jonka tähden se on löytänyt vähemmän kannatusta”. Samoin tapahtui Karttulassa, missä useita vuosia toiminnassa olleen kirjaston ”käyttäminen katsotaan wielä usiammilta turhaksi ja waaralliseksi”.96 Vähäistä kirjaston käyttö oli myös niin kauan, kun pitäjässä oli yksi ainoa kirjasto. Pitkien matkojen takaa ei kirjalainoja lähdetty hakemaan eikä huonojen kelien aikana niitä palauttamaan.
Melan mainitsemia lukuyhtiöitä eli lukuyhdistyksiä toimi Savossa (1875) kymmenen kirjaston yhteydessä. Ne tarjosivat yleisölle eräänlaisia lukusalipalveluja. Moni niistä oli syntynyt siten, että asian harrastajat kokosivat varoja, maksoivat jäsenmaksun ja saivat näin tilattua useita sanomalehtiä yhteiseen käyttöön. Monesti lukemisena oli myös Kyläkirjaston Kuvalehti ja joissakin, kuten Iisalmen Rutakon lukutuvassa, myös maakunnan opiskelijoiden tilaamat Suomen Terveydenhoitolehti sekä Kylväjä-, Pyrkijä-, Kansanopisto– ja Peltomies-lehti. Lukutuvassa voitiin tutustua myös lainattavaksi soveltumattomiin arvoteoksiin ja käydä kuuntelemassa valistavia luentoja. Kuukauden vanhat lehdet luovutettiin joissakin kirjastoissa, esimerkiksi Hirvensalmella, kotiin vietäviksi.97
Lukuyhtiöiden tavoitteena oli lukuhalun voimistamisen lisäksi nuorison vapaa-ajanvieton ohjaaminen. Se näkyi esimerkiksi Kuopion pitäjän Hirvilahden kylän lukuyhdistyksen perustamispäätöksessä. Sovittiin, että ”jos joku näistä nuorista miehistä, jotka tähän seuraan ovat ruvenneet, käypi huvilassa juomassa eli siellä tahi muualla korttia lyömässä ja tanssipaikoissa kuin myöskin muissa sivistystä loukkaavissa toiminnoissa, niin hänen tulee maksaa 3 markkaa sakkoa lainakirjaston ja luku-yhdistyksen hyväksi”.98
Kirjastojen määrä alkoi Savossa nopeasti lisääntyä vasta 1800-luvun lopussa. Kyläkoulujen myötä kirjastoja syntyi syrjäkyliinkin, ja aatteelliset yhdistykset alkoivat yhä useammin perustaa omia kirjastojaan. Varsinkin nuorisoseurat toimivat innokkaasti sekä kirjastojen että lukutupien hyväksi. Niinpä vuoteen 1903 mennessä kirjastojen kokonaismäärä kasvoi Savossa jo 194:ksi, mutta kun suurin osa niistä oli varsin pieniä, maalaiskuntien kirjakokoelmien keskimääräinen sidosmäärä oli edelleen vain 222. Kaupunkien kokoelmat olivat tuolloin noin 1 000 teoksen suuruisia.99
Kirjastojen kehittäminen vaati kuitenkin varoja. Alku oli tässäkin suhteessa vaihteleva. Kaupunkien kirjastot saivat tukea anniskeluyhtiöiden voittovaroista, mutta maaseudulla yhteisten varojen käyttö kirjastojen hyväksi oli harvinaista. Perustamis- ja käyttökuluja koetettiin kattaa järjestämällä tanssi-iltamia ja arpajaisia tai ottamalla vastaan kirja- sekä rahalahjoituksia. Varojen kokoamiseen saattoi tulla yllättäviäkin vastoinkäymisiä.
Professorin rouva K. af Tengström Helsingistä lahjoitti 1870-luvun alussa Kiuruveden kirjastolle 40 markkaa, mutta lahja ei koskaan tullut perille, ”sillä se katosi Kuopion silloisen kirjakaupan mullistuksissa”.100 Sakkorahoja kirjastoille kerrotaan kertyneen vain vähän, mutta lainaamisesta saatiin jonkin verran käyttövaroja. Varattomille lainaaminen oli yleensä ilmaista, mutta varakkailta useat kirjastot perivät aluksi pienen lainausmaksun.
Noin puolet Savon kansankirjastoista toimi vuonna 1875 seurakunnan tuella. Tavallista oli, että lukukinkereillä kannettiin kolehti kirjaston hyväksi tai että häissä, hautajaisissa ja ristiäisissä kehotettiin antamaan vapaaehtoisia lahjoituksia tähän tarkoitukseen. Myös ripillepääsyn, kuulutusten, muuttokirjojen ja papinkirjojen hakemisen yhteydessä hakijoilta perittiin kirjastolle meneviä maksuja. Näin toimittiin Kaarle Werkon kokoamien tietojen mukaan ainakin Kerimäellä, Pieksämäellä, Puumalassa, Rantasalmella, Ristiinassa, Sulkavalla, Säämingissä, Kamulassa, Kuopion pitäjässä, Pielavedellä, Rautalammilla, Rautavaaralla ja Suonenjoella.
Kuntien antama avustus oli häviävän pieni. Savon maalaiskunnissa se oli vuonna 1905 keskimäärin 3,1 penniä asukasta kohti, tuntuvampi vain Ristiinassa (9,0 p/ asukas), Hirvensalmella (7,6 p) ja Kuopion maalaiskunnassa (8,0 p). Pienin kunnan avustus oli tuolloin Puumalassa (0,4 p), Joroisissa (0,5 p) ja Kaavilla (0,6 p). Lisäksi oli kuntia, joissa kirjastotoimi ei vielä lainkaan ollut kunnallisen rahoituksen piirissä.101
Kansanvalistusseura tuki kirjastoja kirjalahjoin sekä antamalla vuonna 1903 myös sadan markan palkinnon niille kunnille, jotka olivat käyttäneet tavallista enemmän varoja kirjastansa hyväksi. Savosta tällaisen palkinnon saivat tuolloin Ristiina, Vesanto, Rautavaara, Hirvensalmi ja Hankasalmi.
Kaupunkien kirjastomenot olivat jo kokonaan toista luokkaa. Vuonna 1903 Savonlinna käytti kirjastonsa hyväksi 47 penniä asukasta kohden, Mikkeli 70 penniä, Kuopio 15 penniä ja Iisalmi 33 penniä. Avustukset kuitenkin vaihtelivat vuosittain, niin että esimerkiksi vuonna 1905 Savonlinnan kirjaston saama avustus oli 72 p, Mikkelin 55 p, Kuopion 28 p ja Iisalmen 14 p asukasta kohden. Kaupungeissa kirjastoala alkoi 1910-luvulla myös ammatillistua ja vähitellen itsenäistyä Kansanvalistusseuran holhouksesta. Kirjastoihin palkattiin kurssin käyneitä hoitajia, ja valtionavun tukemana kaupunkien tulo- ja menoarvioon otettiin vakinainen määräraha kirjastotoimea varten.102
Kirjastojen hoito tehostui maaseudullakin 1900-luvun alussa, kun yhä useammalle kunnalle laadittiin kirjastosäännöt ja kirjaston hoito uskottiin erityisen johtokunnan vastuulle. Samaan aikaan osa yksityisten perustamista kirjastoista alkoi muuttua kunnankirjastoiksi. Seurojen kirjastot, joista jotkut olivat saaneet avustusta kunnan varoista, luokiteltiin nyt avustusten ulkopuolelle jääviksi yksityiskirjastoiksi. Sellaisiksi jäivät myös tehdaslaitosten yhteydessä olevat kirjastot. Kouluihin sijoitetut kirjakokoelmat taas tulivat joko koulun tai koulupiirin omistukseen ja muuttuivat näin kunnan laitoksiksi.
Kansankirjastoasiaa selvittämään asetettu komitea piti tätä, kirjastojen sijoittamista kansakoulujen yhteyteen, parhaana ratkaisuna. Savon kirjastoista tällaisia olikin vuonna 1905 jo 75 % (140). Komitean suosituksiin kuului myös kirkonkylän kirjaston muuttaminen ns. kantakirjastoksi ja kyläkirjastojen kehittäminen ns. piirikirjastoiksi. Yleensä nämä muutokset toteutettiin kuitenkin vasta 1920-luvulla. Lukukokemusten saamiseksi mahdollisimman monen ulottuville suositeltiin myös Amerikan mallin mukaisia kiertäviä kirjastoja eli kirjakokoelmien kierrättämistä kylästä toiseen.
Tätä ehdotti myös Savo-karjalaisen osakunnan inspehtori E. G. Palmen, mutta ehdotukseen tarttuivat vain nuorisoseurat. Niinpä Suomen ilmeisesti ensimmäinen kiertävä kirjasto perustettiin Joroisiin vuonna 1897 siellä toimineen Sydän-Savon nuorisoseuran toimesta. Pitäjään nimettiin 12 lainausasemaa, joiden välillä kirjakokoelma kierteli. Näin ”toivotaan saatavan yhtämittainen kirjastovirta, joka sitten luikerteleiksi yhä uusien seutujen läpi. Sitten repaleisina, väsyneinä, voivat asettua vakituiseen kirjastoon”, suunnittelivat hankkeen toteuttajat.
Mikkelin kaupungin ja Mikkelin maalaiskunnan Vehmaskylän nuorisoseurat perustivat vastaavanlaiset kirjastot 1800-luvun lopussa, ja vuonna 1905 sellaiset mainitaan olleen myös Kangaslammilla, Puumalassa ja Virtasalmella. SuurSavon nuorisoseurojen keskusseurallakin oli 1900-luvun alussa kiertävä kirjasto, ”mutta kun ei haaraosastot viitsi ottaa sitä hoitaakseen, on kirjasto toistaiseksi jäänyt käyttämättä’: kerrottiin.103
Lukuhalu kasvoi lukutaidon kehittymisen myötä. Suomenkielisten kirjojen sekä sanomalehtien painattaminen lisääntyi 1800-luvun lopulla, mutta tavalliseen savolaiskotiin lukemista ei paljoa hankittu. Perunkirjojen mukaan kodeista löytyi yleensä vain virsikirja, katekismus, Uusi testamentti, rukouskirja ja joku muu hartauskirja. ”Maalliset” teokset tai sanomalehdet olivat, herrasväen koteja lukuun ottamatta, harvinaisia.
Tätä valitettiin myös sanomalehdissä. Kerrottiin, että vaikka sanomalehtiä luettiin enemmän kuin kirjoja, Savossa oli vielä 1880-luvulla useita kyläkuntia, joihin ei tullut ainuttakaan sanomalehteä. Kirjastoista lukemista jo löytyi, mutta vielä 1890-luvun lopulla Savossa ja varsinkin Mikkelin läänissä kirjastoja oli asukasta kohden vähemmän kuin Suomessa yleensä.104 Yleisten kirjastojen aika tulikin varsinaisesti vasta sen jälkeen, kun kansankirjastolaki vuonna 1928 antoi niiden toiminnalle selkeät suuntaviivat.