LUONNON ANTIMIEN VARASSA

KALAVESILLÄ

Savolainen talonpoika oli 1600-luvulla siirtymässä luonnon laajaperäisestä käytöstä tehokkaampaan muotoon, mutta perinnäisillä pyyntielinkeinoilla oli jatkuvasti merkitystä. Se kuvastui vuosina 1663–64 toimitetussa maantarkastuksessakin, sillä miltei jokaiselta verokunnalta kyseltiin arviota kalastuksen merkityksestä jokapäiväisessä taloudessa. Vastaukset vaihtelivat asteikolla ”intet (ei mitään), elakt (huono), ringa (niukka), föga (vähäinen), något (jotakin), tämmelig (kohtalainen), gott (hyvä) tai nödtorftig (tyydyttävä)”.

Arviot olivat tietysti epämääräisiä ja virittyivät väheksyviksi niinkuin asian luonteeseen kuului – virkamies kyseli perusteita verotukselle eikä silloin sopinut näytellä liian varakasta. Kaikista arvioista noin neljäsosa ilmoitti kalansaaliin puuttuvan, mukana Mäntyharjun Lahnaniemi, Kangasniemen Synsiä, Virtasalmen useimmat kylät, Kangaslammin Harjuranta ja Pisamalahti. Rantakylien kuuluminen tähän joukkoon kielii joko ”kala” -käsitteen poikkeuksellisesta tulkinnasta niin, että vain lohi tai siika oli kala, tai isien taidon täydellisestä unohtumisesta ja sen tuottamasta avuttomuudesta.

Kohtalaisesti tai hyvin ilmoitti saavansa kalaa vain 37 verokuntaa: Ristiinan Roinilanniemi, Kangasniemen Ohensalo, Anttolan Kontila ja Pitkälahti sekä Mikkelin Asila, Liukkola ja Vuolinko eteläisimpinä. ”Hyvä” kuului sanastoon Kuopion Sotkanniemessä, Pieksämäen Vilhulassa ja Sulkavan Heikkurilassa.

Noin puolet arvioista vähätteli kalansaaliin merkitystä, eniten Itä-Savossa, jossa sentään oli vesiä runsaasti. Pohjoissavolaisista toki runsas kolmasosa ilmoitti kalastuksen tuottavan ainakin ”jotakin”. Siellä lienee myös tämä elinkeino merkinnyt eniten toimeentulolle.

Kalastusta koskevat oikeustapaukset osoittavat tämän elinkeinon tärkeyttä, joskin myös kalavesien niukkuutta, koska useimmat oikeusjutut aiheutuivat välittömästi tai välillisesti kalavettä koskevasta kiistasta. Varhemmiten näyttävät nuottavedet olleen yhteisiä: jokainen sai vetää nuottaa vapaasti kuka ensin ehti. Vehmersalmelainen Heikki Koistinen kimpaantui naapuriinsa Paavo Koistiseen, kun tämä veti kolmatta apajaa samasta paikasta, ja meni heittelemään kiviä apajan keskelle. Itse hän oli vetänyt samana aamuna kaksi apajaa ja mennyt sitten keittämään ruokaa, jolloin Paavo pääsi vuoroon.¹ Kiuruveden sulkavalaisille taattiin talvella 1658 yhtäläinen oikeus Pienensulkavan kalastukseen.² Talvella 1704 sopivat kerimäkeläiset – kenties sota-ajan rasittamina – että jokainen sai vetää nuottaa missä tahansa.³

Tapa muuttui kuitenkin koko ajan kenties vesien niukkuuden vuoksi, ja yhä useammin vedottiin kalaveden yksityisyyteen: kullakin oli yksinoikeus kalastaa oman maansa rannassa. Vielä vuonna 1645 Rantasalmen lautakotalahtelainen Lassi Natunen käräjöi vain palovahingosta, kun vieraat nuottamiehet päästivät kulon irti hänen rannastaan.⁴ Mutta sittemmin pidettiin yhä tarkemmin kiinni rannan omistuksesta pyyntioikeuden perusteena.

Yhteisvesilläkin syntyi yksinoikeus talvinuottauksessa: avantojen hakkaaja piti itseään yksinoikeutettuna niiden käyttöön. Juvan ja Anttolan rajoilla kalastanut Hannes Timonen hakkasi näin avannot ja kaiketi veti muutaman apajankin, mutta ei päästänyt heinolalaista Pekka Heinosta suoltamaan niihin omaa nuottaansa.⁵ Syksyllä 1679 Iisalmen haajaistaipalelainen Visa Kumpulainen sai nuotta-avannot auki jo ennen keyriä ja kalasteli niissä maanantaipäivän. Tiistaina yritti haapajärveläinen Lassi Partanen eli Känkköinen samoille avannoille, mutta Kumpulaiset estivät sen väkivalloin. Avannonhakkuuvaiva oikeutti Kumpulaiset pitämään yksin avantonsa.⁶

Vesien yksityisnautinta teroittui etenkin pikkuvesillä, esim. Kolkonjärvellä, jonka eteläpään apajista hiismäkeläinen Pentti Hartikainen kävi oikeutta tuusmäkeläisen Esko Väänäsen kanssa 1670-luvulla. Aluksi nuo Risterinniemen (Riilahden) ja Ladenramenmaan (Lumpeisenlahden) vedet tuomittiin yhteisiksi, mutta Pentin poika Matti jatkoi juttua, ja niin vuonna 1679 vedet jaettiin käyttäen rajapaikkana Kolkonsaarta.⁷

Kalastuksen huippukohta vuosittain oli kutuaika. Kevätkutu sattui hauella jo huhtikuuksi: ”Jyrkinä jyrähtää kalamiehen kattilassa.” Vuonna 1664 oli tässä puuhassa Kangaslammin Pisamalahdesta neljä venekuntaa. Heikki Lassinpoika Kilpeläinen tuli vasta neljäntenä kutuyönä ihmettelemään, nousisiko kutu. Kun toiset totesivat sen olevan melkein ohi, Heikki päätti kuitenkin yrittää: ”Näkemiin rakas veli, kuitenkin menen hämäämään.” Enempää ei kuultukaan – Pekan ruumis löytyi vasta juhannuksen jälkeen.⁸

Syyspyynti kesti jäiden tuloon asti. Joroislaiset Juhana Juhananpoika, Henrik Pryssmanin poika ja Matti Lukkari pulasivat syksyllä 1643 vesillä ja jäädyttivät veneensä, ottivat sitten Ture Pietarinpoika Monnin veneen ja särkivät senkin jäissä:⁹

Viikonkin mittainen pyyntisesonki vaati kalavesien rannoille saunoja säiden pitoon ja yöpymiseen. Saunat näyttävät olleen yksityisiä ja kuuluivat nähtävästi rannan omistajalle.

Nuottapyynti kuului ilmeisesti vauraille taloille, sillä nuotta oli kallis hankittava ja ylläpidettävä. Useinkin talot omistivat nuotanosia, ja niistä tarpeen mukaan nivottiin yhtenäinen pyytö yhteiseen käyttöön. Saalis jaettiin nuotanosien ja mukana olleen työvoiman mukaan.¹⁰

Nuottapyynti vaati laakeita, kivettömiä rantoja, mutta kalan oli todettu uivan vilkkaimmin virtaavissa kapeikoissa. Niissä liotettiin pienempiä pyytäjä: verkkoja, katiskoita ja mertoja. Ja näistä vesistä koituivat useimmat riidatkin.

Maanlain rakennuskaaren mukaan tuli virtapaikoissa huolehtia pääväylän eli kuninkaansuonen auki pysymisestä – sitä ei saanut tukkia, koska väylää käyttivät kalojen lisäksi venemiehetkin. Vuonna 1673 valittivat Rantasalmen hiismäkeläiset, että Putkisalon isäntä vänrikki Herman Harnesksköld oli tukennut pyydöillään Puikonkosken ja samalla heidän kirkkotiensä Putkilahdesta Haukivedelle.¹¹ Vuonna 1643 taas käärmelahtelainen Pekka Karvinen valitti viantolaisen Heikki Ollikaisen ajaneen veneensä hänen verkkojatansa päälle Ruokovirralla ja pilanneen 50 syitä verkkoja.¹²

Rysävesiä oli Puumalassa esimerkiksi Hylkylänlahdella, joka oli suljettavissa kokonaan. Tästä syytettiin Pentti Inkistä vuonna 1645. Vähän aikaisemmin väitti penttiläläinen Paavo Mantonen kitulalaisen Paavo Kitusen teljenneen Oriinjoen suun kalan pääsemättömäksi.¹³

Leppävirran saamaislainen Sihvo Hartikainen kertoi talvella 1663 Paavo Karhusen – kenties Karttulan Viitataipaleesta – tukenneen Lekeensalmen ja pilanneen tämän kalaveden. Tukos katkaisi ilmeisesti Itä-Saamaisen Pitkänjärven, jonka itäpäätä sanottiin sittemmin Lökeriksi. Hartikainen asui sen itäpuolella Saarisen itärannalla lähellä Tuppuralanmäkeä.¹⁴ Valkeamäkeläiset Mikko Iivanainen ja Antti Hyttinen pitelivät pahoin toistensa kalavehkeitä vähän aikaisemmin Kuhaistensalmessa eli nähtävästi Hyttilänlammen ja Suvasveden välillä.¹⁵

Vuonna 1679 katsoi Riista veden leppärantalainen Paavo Varonen syrjäsaarelaisen kaimansa sulkeneen erään salmen katiskoineen ja särki tämän esteen. Paikalliset lautamiehet totesivat kuitenkin syrjäsaarelaisen hyödyntäneen vain puolta salmea, ja Niilo Asikaisen katiska oli toisella puolella.¹⁶

Pitkälliset kiistat käytiin Nilakkaan laskevan Pirttijoen kalastuksesta. Vuonna 1674 valitti Tervon nuutilalainen Niilo Laurinpoika Nuutinen pielaveteläisen – nähtävästi kuivaniemeläisen – Antti Antinpoika Tossavaisen ottaneen hänen verkkonsa vedestä ja repineen ne. Vuonna 1698 taas kuivaniemeläinen Juhana Mikonpoika Tossavainen väitti kotaniemeläisen Juhana Antinpoika Rytkösen tuhonneen hänen katiskansa Pirttijoen suulla sekä leikelleen puukolla hänen rysänsä. Rytkönen saatiin käräjiin vasta vuonna 1706, jolloin sovittiin yhteisestä kalastuksesta. Nuutista ei enää mainittu, mutta Tossavaiset pitivät edelleen kiinni Pirttijoesta.¹⁷

Maaningan lapvetelänmäkeläiset hallitsivat Onkiveden Salakkalahtea Leppälahden ja Kuivaniemen tuntumassa. Iivari Ollinpoika Haatainen väitti rajaksi Leppäsaarta lahden keskellä.¹⁸ Haataisen naapuri Vilppu Partanen puolusti oikeuksiaan lampaanjärveläisiä vastaan Pienellä Lampaanvedellä aivan kotikylän länsipuolella, jonne Lampaanjärveltä oli tuntuvasti matkaa. Kalaveden jako jäi dokumentoimatta käräjillä – kenties sopeuduttiin pyytämään yhdessä.¹⁹

Sulkavan kalamiehistä korostuu tuomiokirjoissa Eerikkälän herran ratsumestari Abraham Pistolekorsin rooli. Vuonna 1667 sakotettiin mäntysläistä Rossi Halosta pyynnistä ratsumestarin vesillä, ja kaksi vuotta myöhemmin koki Mikko Halonen saman osan liotettuaan verkkojaan Kaislajärvessä. Sipilänkumpulainen Antti Yrjönpoika Ukkonen sai aikaan sopimuksen Pistolekorsin kanssa Reposuun ja Hutunlahdenpohjan pyynnistä, jossa kumpikin tyytyisi omiin rantoihinsa. Helmikoskessa kalastettaisiin yhdessä.²⁰

Helmikosken pyynti tuotti huolia vuonna 1673, kun Ukkonen päästi siellä irti Pistolekorsin ankeriasmerrat. Eerikkälän isäntä vaati yhtä hyvät merrat sijalle, jos Ukkonen aikoisi jatkaa pyyntiä yhteisillä vesillä.²¹

Tuon aikainen katiska oli verraten kiinteä pyyntilaite. Se koottiin pitkistä säleistä kutomalla ne vitsaksin maton tai aidan tapaiseksi. Tämä asetettiin pyyntiveteen työntämällä säleiden toinen pää pohjaan ja taivuttelemalla aita mahdollisimman ottavaan muotoon: juohteet kohti nielua ja sen takana pesä. Säleiden yläpäät ulottuivat pinnalle, niin ettei saalis päässyt uimaan niiden yli karkuun. Saalis haavittiin määräajoin talteen – joskus vieraastakin katiskasta. Säämingin kesamonsaarelainen Paavo Nyrhinen sai kanteen kalavarkaudesta, kun Riitta Antitytär näki hänen soutavan poispäin kappalainen Mathias Laurinpoika Fabriciuksen katiskalta ja vesi oli kai samentunut, ikäänkuin joku olisi tutkinut katiskan sisältöä.²²

Säleistä koottiin 1600-luvulla merratkin, mutta verkot ja rysät olivat nuoran tavoin havasta. Koukkupyyntöjä mainitaan vain kerran. Vuonna 1683 takavarikoi Rantasalmella Putkisalon herra luutnantti Herman Harnesksköld tuusmäkeläiseltä Heikki Mäkeläiseltä 200-sylisen siiman koukkuineen sekä särki veneen väittäen Mäkeläisen kalastaneen hänen vesillään. Mäkeläinen osoitti kuitenkin vain soutaneensa siitä ohi muille vesille liottamatta siimaansa siinä.²³ Onkimiehiä oli varmasti joka kylässä, mutta heidän mahdolliset riitansa selvitettiin ilman kihlakunnanoikeutta eikä heistä siten ole mainintoja asiakirjoissa.

Kalastuksen tuottoarviot jäivät alhaisiksi kenties verrattuina tuottoisiin kruununkalastomoihin, joita perustettiin parhaille kalavesille. Nämä keskittyivät – tai hajaantuivat – Pohjois-Savoon: kolme Iisalmelle, kaksi Kuopioon, yksi Leppä virralle. Ainoa eteläsavolainen kruununkalastamo oli silloisella Pieksämäellä, myöhemmällä Kangasniemellä sijainnut Siikakoski.

Pohjoisin kalastamo oli Kihlovirta Iisalmella Haapaveden ja Poroveden välissä. Sitä vuokrattiin halukkaille paikkakuntalaisille, ja kruunu veti vuokraa kymmenen leiviskää kapahaukia. Nähtävästi vuokraa oli liikaa, koskapa Pietari Brahe, joka sai Iisalmen liitetyksi Kajaanin vapaaherrakuntaan ja samalla kalastamonkin, kirjasi sen Iisalmen kirkkoherran virkatalon parannukseksi. Vuokraksi määrättiin viisi leiviskää kapahaukea.²⁴

Kihlovirtaa ehti nauttia kirkkoherra Niilo Roivas ja hänen jälkeensä Henrik Tarvonius ja Henrik Hoffrenius. Tarvoniuksen leski Anna Pietarintytär myi Kihlosalmen kalasaunan rakuuna Matti Tuomaanpoika Enebärille, joka vei saunan pois eikä suostunut luovuttamaan sitä Hoffrenille rahaa vastaan. Tälle koitui myöhemmin huolia myös naapurikylien talollisista, jotka tuppautuivat kalaan virralle luvatta ja maksamatta vuokraa.²⁵

Lapinlahden kruununkalastamoa vuokrasivat sen äärellä asuneet ollikkalalaiset. Sieltäkin saatiin pääasiassa haukea, sillä vuonna 1664 maksettiin vuokrana kahdeksan tynnyriä kapakalaa. Vuonna 1653, siis vapaaherrakunnan aikana, käräjillä kyseltiin tästä kalastamosta. Talonpojat vastasivat, ettei sitä ollut käytetty moneen vuoteen huonon saaliin takia. Moni talo oli sen äärellä jo joutunut vuokran takia autioksi, ja sen maksamiseksi jouduttiin ostamaan kala muualta. Nähtävästi tämän vuoksi vuokra alennettiin äsken mainittuun kahdeksaan tynnyriin.²⁶

Jo vuonna 1664 vuokra maksettiin rahana: tynnyrin hinta oli kolme markkaa, kahdeksan tynnyrin 24 markkaa, 12 vaskitaalaria eli kuusi hopeataalaria. Tässä tasossa vuokra pysyi ainakin vuoteen 1701 asti. Vuonna 1689 vuokraajana oli ollikkalalainen Olli Kärkkäinen, vuonna 1701 nimismies Nils Bovilanus (Sonninen) ja viisi talonpoikaa, mutta silloin sovittiin, että koko kyläjäs saisi kalastaa siellä ja ottaisi maksaakseen osansa vuokrasta.²⁷

Maaningan Viannossa kalasti vuonna 1664 Risto Lassinpoika Haatainen ja sai vuokran alennetuksi yhteen tynnyriin koukkukalaa, kaiketi lohta, ja kuuteen tynnyriin kapakalaa. Tämä vastasi Lapinlahden kalastamon vuokraa.²⁸

Kuopiossa nauttivat Muuruen kalastamoa muutamat Savisaaren, Akonveden, Ryönän, Västinniemen ja Riistaveden talot. Vuonna 1639 määrättiin vuokraksi kapahaukja 11 tynnyriä ja suolakalaa kaksi. Tuotto niukkeni täälläkin, sillä vuoteen 1664 mennessä vuokraa oli alennettava noin puoleen.²⁹

Riistavesi oli kalastamona edellisiä vähäisempi, alkuperäinen vuokra kahdeksan tynnyriä kapakalaa ja yksi suolakalaa. Vuonna 1664 tämä jouduttiin puolentamaan. Osakkaina mainitaan vuonna 1653 riistaveteläinen Yrjö Hätinen ja Soini Parviainen, melaniemeläinen Pertti Tuovinen ja leppärantalainen Paavo Hannunpoika Varonen.³⁰

Leppävirralla toimi Varkauden kruununkalastamo Varkauden virrassa. Se kuului 1650-luvulta alkaen pitäjän rälssiherroille Wachtmeisterin suvulle. Entinen kruununvouti ja silloinen nimismies Wellam Affleck vuokrasi sitä 1650-luvulla 14 hopeataalarin vuosimaksua vastaan ja sai kiusakseen Pitkäsen suvun. Vuonna 1657 syytettiin Yrjö Pitkästä nuotanvedosta kruunun kalavedellä, ja vähän myöhemmin tuomittiin Paavo Pitkäsen mökki kalastamon rannalla revittäväksi. Tämä toteutui, mutta sitten Heikki Yrjönpoika Pitkänen otti samat hirret ja kasasi niistä mökin vieläkin likemmäksi virtaa. Vuonna 1659 määrättiin kolme lautamiestä työntämään mökki nurin, ellei Pitkänen itse siirtäisi sitä pois heti haittaamasta kalastusta.³¹

Sittemmin rälssinomistajat kalastivat itse virrassa. Vuonna 1670 kalat koituivat everstiluutnantti Peter von Gerttenin puolison Agneta Rosenbröijerin hyväksi. Näistä kaloista varasti Juhana Lappalaisen poika ja eräs toinen ”karjalainen renki” tynnyrin siikaa ja kolmanneksen lohta ja karkasi hevosella Inkerinmaalle. Vuonna 1673 palkkasi rälssin amtmanni Herman von Holl kalastajiksi Paavo Luostarisen, Tahvo Immosen, Pekka Mikonpoika Lintusen, Niilo Heikinpoika Paalasen, Vilppu Katjusen, Lauri Itkosen, Antti Kinnusen ja Wellam Wellaminpojan. Silloin tuli saaliiksi 12 tynnyriä siikaa ja 3 1/3 tynnyriä lohta.³²

Joroislainen everstiluutnantti Nils Grotenfelt perusti oman kalastamonsa Varkauden kapeikkoon Suurensaaren ja Kopolanniemen väliin ja sai aiheen melkoiseen prosessiin, kun maaninkalaiset venemiehet Olli Savolainen, Matti Raatikainen ja Martti Hiltunen särkivät sen. Tämä joukko pyysi lainaan nimismies Affleckin venettä muka palatakseen Varkaudentaipaleesta Kopolanniemeen ”perimään saataviaan”. Tällä matkalla he hajottivat kalastuslaitteet, niin että Heikki Holopaisen vene tarttui kiinni seipäisiin. Leppävirran talvikäräjillä 1684 todistettiin, etteivät Grotenfeltin laitteet tukkineet veneväylää.³³

Konnuksenkoskikin tunnettiin kelvollisena kalavetenä, mutta kruunu ei pidättänyt sitä oikeudekseen. Maankäyttöä tarkasteltaessa todettiin jo Leppävirran kirkonkyläläisten edunvalvonta siellä. Vuonna 1686 pitäjän papisto pyysi Konnukseen katselmusta selvittääkseen luutnantti Sigfred Rappengreenin mahdolliset omavaltaisuudet. Vuonna 1694 taas luutnantti Gustaf Lorentz von Burghausen vaati viideltä maaninkalaiselta korvausta näiden särjettyä hänen pyydyksensä siellä.³⁴

Siikakosken kalastamo näyttää tarkoittaneen Kyykoskea: vuonna 1621 kuittasi Kyykosken ja Siikalahden kalastaja Mikko Häkkinen palkkansa kuukaudelta keväästä syksyyn. Kahden muun kanssa hän sai muonakseen Suur-Savon voudilta Lars Sigfridinpojalta 9 tynnyriä viljaa, 10 leiviskää lihaa, 16 naulaa voita, 2 leiviskää 2 naulaa suolaa sekä kalansuolaukseen tynnyrin suolaa, vieläpä neljän taalarin arvoisen veneenkin.³⁵

Palkkalainen tuli kalliiksi, ja Kyykoskellakin lienee yritetty vuokrausta, mutta talonpojat epäröivät ryhtyä moiseen tehtävään. Kruununvouti Hans Jooninpoika valittikin vuonna 1656, miten häneltä vaadittiin kalastamon vuokratuloja, vaikkei siellä kukaan ollut kalastanut vuokraa vastaan. Rahvas todisti kalastamon olleen kauan kokonaan autiona ja käyttämättä, ja vouti sai tästä todistuksen päästäkseen vastuusta.³⁶ Maantarkastuskirjaan merkittiin kuitenkin kalastamon tuloksi kymmenen tynnyriä kuivaa lahoaa vuosittain.³⁷

Edellä on jo sivuttu saaliin koostumusta. Arvokkainta oli tietysti lohi ja siika, jotka pyrittiin pidättämään kruunun oikeuksiksi. Ylen harvinainen oli sulkavalainen ankerias, joka näkyy kulkeutuneen ratsumestari Pistolekorsin ruokalistalle. Suolakalana käytettiin tai kaupattiin muikkua eli rääpystä, jota nuottamiehet lienevät lähinnä tavoitelleet. Hauki ja lahna kuivattiin kapakalaksi, samoin särkikin, joka mainitaan muikun ja siian rinnalla vaihtoparseelina maaninkalaisten Risto Haatasen ja Pekka Halosen kesken.³⁸

Rihmapyytöjen teko vaati ammattitaitoa – kuka tahansa ei osannut kutoa verkkoa. Säämingissä liikkui 1640-luvulla eräs kainuulainen Mauno-niminen mies kutoen verkkoja ja veistäen puuastioita. Kuopiolaiset taas astelivat 1670- luvulla rysiä Limingasta asti, ja joukkoon sattui muutama Tyrnävän kappalaisen herra Josephin varkaalle menettämä pyytö.³⁹ Verkkokäpy lienee toiminut sentään savolaisissakin hyppysissä ja havasta saatu aikaan omin voimin.

Kaikista vuosina 1663–64 ilmitulleista valituksista huolimatta kala lienee ollut tärkeä ravinnon osa, ja sitä toimitettiin – riitti tai ei – kaupaksikin, niinkuin myöhemmin ilmenee.

Kalan säilönnästä on jo mainittu kaksi muotoa, suolaaminen ja kuivattaminen. Viimeksimainittua käytettiin erittäinkin kevätsaaliin, haukien, lahnojen ja pikkukalankin säilömiseen suolan säästämiseksi, sitä kun oli vähän ja kallista. Muikun syyssaalis taas pantioitiin: haudattiin tiiviisti maahan, jossa se hieman hapattuaan säilyi kohtalaisessa ravintokunnossa. Tästä muistona on ainakin kolme paikannimeä: Pantioranta Ristiinan Outulassa, Pantiosaari Punkahatjun Naaranlahdessa ja Pantioniemi Kuopion Kaislastenlahdessa.⁴⁰ Syyssaalis saattoi jäätyä pantioon verraten pian ja säilyi sitä kelvollisempana talvimuonaksi.

Paitsi naapureita oli kalamiehillä muitakin kilpailijoita kalakannan verottajina, Saimaan hylkeet. Näistä otuksista ei ole tallella yhtään mainintaa tuomiokirjoissa, eikä hylkeenrasvaa tai -nahkoja mainita kauppatavarankaan joukossa. Näin jääkin arvailujen varaan, pyydettiinkö hylkeitä hyötytarkoituksessa vai vihattiinko niitä vain muuten kalanpyytöjen repijöinä.

Paikannimistö sisältää toki joukon muistoja hylkeistä, tosin rajoitetulta alueelta. Hylje-alkuisia nimiä ovat Hylkeenlahti Puumalan Miettulassa, Hyljeluoto Sulkavan Heikkurilassa likellä Sulkavan muinaislinnaa sekä Hylekaarre Paasiveden länsirannalla. Sen rinnakkaisniminä esiintyvät Norpankangas Säämingin Saukonsaaressa, Norpanniemi Punkaharjun Kauvonniemessä sekä Norpanniemi Kerimäen Ylä-Luotojärvellä. Viimeksi mainitun aitous epäilyttää, sillä Ylä­Luotojärvi lienee ollut liian ahdas pysyvän norppakannan asuinpaikaksi. Hylkeenpoikasesta muistuttaa kaksi nimeä: Kuutinvuori Puumalan Miettulassa likellä Hylkeenlahtea ja Kuutinniemi Kerimäen Haapaniemessä.⁴¹

Paikannimistön valossa näyttää siis ihmisen ja hylkeen kosketusalue rajoittuneen Suur-Saimaan ja Paasiveden välille nämä mukaanluettuina. Useimmat paikat sijoittuvat jonkin selkäveden ja virtaväylän taitteeseen tai pääväylälle, niinkuin Heikkurilan Hyljeluoto.

METSÄNRIISTA

Metsänelukat merkitsivät savolaiselle 300–350 vuotta sitten sekä toimeentulon lisää että toimeentulon uhkaa, edellistä ravinnon ja turkisten, jälkimmäistä petojen muodossa. Hyötymistoimet kuuluivat yksityiselämän piiriin, mutta petojen totjunnassa toimi virallinenkin yhteisö velvoittaen talonpoikia ylläpitämään pedonpyyntivälineitä ja toiminnanjohtajaa, jahtivoutia, pitäjittäin.

Metsästäjä käytti 1600-luvulla miltei yksinomaan ”kylmiä” aseita. Peruluetteloissa näitä esiintyi verraten harvoin, sitten kun näitä alettiin kirjata tuomiokirjoihin. Teräsjousi mainitaan useimmin Iisalmen kirjoissa, eteläisimpänä Sulkavalla 1670. Vielä harvemmin mainittiin ketunrautoja tai-saksia. Niiden arvo oli kuusi tai seitsemän vaskitaalaria.¹

Keihästäkin käytettiin varmaan yleisesti, ehkäpä runsaammin kuin ensin mainittuja välineitä, mutta sen arvo oli niin vähäinen, ettei sitä otettu peruluetteloon.

Aloittaaksemme pienriistasta mainittakoon ensimmäisenä linnunpyynti. Se sujui sikäli sovinnossa, ettei siitä koitunut yhtään oikeusjuttua kirjoissa. Ainoana jälkenä on muutama maininta paikannimistössä: kaha-alkuiset nimet, esimerkiksi Kahasuo Juvalla Kilpolassa ja Kahanmäki Vehmersalmen Roikanniemessä. Linturiistaan viittaavat myös hanhi-alkuiset nimet, joita esiintyy koko Savossa, mutta runsaimmin sen pohjoisosassa.

Toimeentulon kannalta näkyvämpää riistaa olivat oravat, joiden nahkoilla vaihdettiin välttämätöntä rahaa. Oravia ammuttiin teräsjousilla käyttäen tylppäkärkistä vasamaa eli kolkkaa, joka pudotti elukan mutta ei rikkonut sen nahkaa. Saalis laskettiin kiihtelyksittäin, joka käsitti 40 oravannahkaa. Vuonna 1697 maksoi kiihtelys viisi vaskitaalaria.²

Oravanpyynnin tuottoisuutta osoittaa se, että Rantasalmen tuusmäkeläinen Antti Kärkkäinen pestasi 1670-luvun alussa rengikseen Niilo Penttisen pelkästään metsästämään oravia ja kettuja. Vuonna 1675 he sopivat, että Penttinen antaisi isännälleen puolet saaliin arvosta, sekä siihenastisesta että tulevasta.³

Jänistä saalistettiin ilmeisesti ansoilla eli rihmoilla. Tästäkään ei ole tallella yhtään oikeustapausta lukuunottamatta yhtä mainintaa jänisverkosta. Savon ylinen kihlakunta valitti vuoden 1675 valtiopäivillä jäniksenpyyntikieltoa ja anoi vapautusta siitä, koska jänikset tuottivat suurta vahinkoa talonpoikien oraille. Kuninkaallinen majesteetti totesi vastauksessaan, ettei koko metsästysplakaatti koskenut kihlakuntaa, joten pupun jahti saattoi jatkua täysin laillisesti.⁴

Majavanpyyntikin jää pelkästään paikannimistön varaan. Majavan puuttuminen asiakirjoista saattoi johtua siitäkin, että se oli jo hävitetty sukupuuttoon. Edellisenä kautena majava oli pidätetty kruunun oikeuksiin harvinaisuutensa takia.

Sen sijaan saukkoja pulahteli Savon virroissa ja sattui joskus saaliiksikin. Sen arvoa osoittaa esimerkiksi vuonna 1664 Leppävirralla käyty saukonajo, johon osallistui valkeamäkeläinen Mikko Iivanainen poikineen ja koirineen sekä tuppuranmäkeläiset Olli Tuppurainen poikineen ja Antti Partanen. Viimeksi mainittu sai osuutensa vaskimarkan eli puoli taalaria viides- tai kuudesosana nahan arvosta, joka kohosi siis kolmeen taalariin. Tätä hintaa tarjosi 1673 Kerimäellä Iisakki Saukkonen Sisla Ollintyttären pojalle.⁵ Näädän arvo oli korkeampi. Enonkosken muholalainen Antti Muhonen sai näädästä neljä taalaria siltavouti Jaakko Immoselta vuonna 1673.⁶

Pikkupetoja tärkeämpi turkiseläin oli kuitenkin kettu, jota riitti pyydettäväksi koko alueella Karjalan rajalta lisalmelle. Mäntyharjun ollikkalalainen Luukas Hyyryläinen piti ketunloukkuaan maakuntarajan eteläpuolella.⁷ Maanomistajan oikeutta pidettiin pyhänä, sillä Pekka Heikinpoika Turkiainen pantiin korvaamaan Heikki Heikinpoika Liimataiselle kaksi kettua, jotka hän oli pyytänyt Liimattalan saaresta.⁸

Turkistarhauksen alkumuotoa merkitsi ketunpentujen kasvattaminen kotona. Kaskimies katseli tarkoin metsässä ketunpesiä korjatakseen pennut taiteensa. Maaningan viantolainen Heikki Korppi-Ollikainen syytti jynkänniemeläistä Heikki Heikinpoika Ryynästä, koska tämä oli tyhjentänyt ketunkolon, jonka hän näki ensin. Näin hutera kanne hylättiin kuitenkin.⁹ Sonkajärveläisellä Antti Eeronpoika Huttusellakin oli 1640-luvun alussa kasvattikettuja.¹⁰

Ketunnahka maksoi neljä tai viisi vaskitaalaria, joten ketunraudat hankkivat hintansa kahdella kerralla. Sonkajärveläinen Tuomas Huttunen vei kerralla Ouluun kettuja ja käpäliä 40 kappaletta vuonna 1680. Äskeisen hinta-arvion mukaan rahaa tuli yli 150 taalaria eli varsin hyvin.¹¹

Ilves on ollut paikannimistä päätellen koko Savossa yleinen eläin, ja oikeustapaukset osoittavat sen olleen tärkeää riistaakin kirjavan turkkinsa ansiosta. Vuonna 1639 jahdattiin erästä ilvestä Juvan Koikkalan metsissä peräti 15 miehen voimin. Haikarilan Juhana Haikarinen ja lautamies Heikki Leskinen yhyttivät eräänä iltana ilveksen jättämän lantaläjän, keräsivät neljä muuta metsämiestä ja lähtivät huomenissa jahtiin. Saman läjän löysi mäkiöisläinen Pekka Tenhunen samana aamuna ja sai pedon hengiltä yhdeksän kumppaninsa kanssa. Haikarinen ehti väkineen valmiille ja yritti saada osuutta, mutta turhaan.¹²

Kymmenen vuotta myöhemmin Yrjö Haikarinen ja Lassi Tenhunen käräjöivät samoin ilveksestä. Nyt yhteensä 13 miehen tavoittelema saalis jaettiin kahtia osapuolten kesken.¹³

Ilvekselle viritettiin laukkuja, ja myrkkykin tunnettiin. Siilinjärveläinen Yrjö Hussu-Kasurinen sai saaliin nielaisemaan myrkkysyötin ja jäi odottelemaan sen tehoamista. Lapinlahtelaiset ja ulmalalaiset metsämiehet tapasivat ilvesvainaan, ottivat sen ja hävittivät jäljet, niin että Hussu-Kasurinen oli jäädä ilman. Asia paljastui kuitenkin Paavo Kasurisen havaittua iisalmelaisten petoksen.¹⁴ Myrkkyyn lienee menehtynyt pörsänmäkeläisen Kalle Partasenkin ajama ilves, jota hän jäljitti kaksi viikkoa. Pielaveteläinen Matti Rytkönen tapasi elukan kuolleena 11 päivän ajon jälkeen, jossa oli mukana kuusi henkeä.¹⁵ Ilvestä kannatti todella tavoitella, sillä sen nahkasta sai jopa 20 vaskitaalaria eli nelinkertaisesti kettuun nähden.¹⁶

Karhua pyydettiin yleensä kierroksesta. Vuonna 1644 kiersivät Leppävirran valkeamäkeläinen Eero Heiskanen ja varistaipalelainen Risto Koponen yhdessä karhun, jonka heille osoitti eräs Huovinen – etunimeä ei mainittu. Talvella tuli tuppuranmäkeläinen Heikki Vepsäläinen tovereineen Varistaipaleeseen ja puolittain pakotti Koposen osoittamaan pesän. Vepsäläinen tuomittiin korvaamaan puolet karhun arvosta Heiskaselle ja Huoviselle.¹⁷

Karhu kaadettiin kevättalvella matinpäivänä tai sen jälkeen, taisipa vuonna 1675 Vehmersalmella lykkäytyä pääsiäisen jälkeenkin. Tämän kiertäjä vuorisalolainen Olli Pehkonen vaati peijaisissa osalleen karhun käpäliä, ja vahvasti juopunut peijaistalon isäntä lautamies Heikki Reinikainen pisti syntyneessä tappelussa Pelkosen veljen Eeron hengiltä. Peijaisten keskeisenä esineenä oli karhun pää, jonka kunniaksi juotiin ja joka viimein vietiin metsään puunoksaan.¹⁸

Kesäaikana oli karhua karkotettava viljelysmailta ja karjankin kimpusta. Pellon vierelle voitiin virittää loukku taikka yrittää ampua petoa. Kuopion hiltulanlahtelainen Risto Hiltunen viritti loukkunsa kaskimaalleen kesällä 1677, ja saaliiksi ajautui mm. kaksi Heikki Vainikaisen leskelle Anna Roinittarelle kuulunutta sikaa.¹⁹

Rantasalmen Sallilassa Kurkelan ratsutilan mökkiläinen Abraham Hämäläinen yritti seppä Martti Auvisen kanssa ampua kettua riihestä käsin haaskalta. Hanke epäonnistui täysin, sillä ensimmäistä kettua tavoitellut Hämäläinen ampui ohi, ja toisen otuksen tullessa hänen pyssynsä laukesi vahingossa surmaten Auvisen.²⁰

Karhunkaato tuotti tuloa kahdella tavalla. Lihat tietysti kelpasivat syötäviksi, ja taljasta sai kahdeksan vaskitaalaria. Mutta lisäksi maksettiin siitä tapporahaakin, jota varten kaato ilmoitettiin käräjillä todistuksen saamiseksi voutia varten.²¹ Vuonna 1654 saivat Pieksämäen vehmaislainen Niilo Lassinpoika Putkonen ja Virtasalmen valkeamäkeläinen Paavo Ikonen karhuntapporahaa neljä vaskitaalaria.²²

Susi oli sekä yksityiseltä kannalta että virallisesti lainsuojaton. Sitä ajettiin nähtävästi lumikelillä päiväkausia useamman miehen voimin. Vuorenmaalainen Paavo Lampainen hiihti sutta vuonna 1645 neljän miehen seurassa neljä päivää, mutta sitten Paavo Takkinen tappoi sen. Nahan hinta seitsemän vaskitaalaria pantiin kahtia.²³

Säämingin Hannulanpellossa luutnantti Carl Gyllenbrand kaivatti sudenkuopan talvella 1688, mutta saalis varastettiin. Matti Juvonen joutui epäiltynä puhdistusvalalle myytyään sudennahan eversti Pistolekorsille. Oma saalis se ei ollut, sillä Matilla ei ollut sudentappoon pyssyäkään.²⁴

Sudenajoon jouduttiin silloin tällöin kruununmiesten käskystäkin. Tätä varten kunkin talon piti ylläpitää susiverkkoa petojen saartamiseksi yhteistoimin. Vuosina 1643–44 käskettiin rahvasta uusimaan revityt verkot, sillä ainakin Pieksämäellä sudet kulkivat 12–15 pedon laumoina ja hävittivät sekä koirat että karjan, kiertelivätpä pihoillakin syksyin ja talvin pelkäämättä ihmisiä. Käskyä toteltiinkin, niin että vain viittä Puumalan isäntää sakotettiin kolmella markalla, koska he eivät saaneet susiverkkojaan valmiiksi, vaan olivat hankkineet vasta hamppua sitä varten.²⁵

Uusi kierros oli tarpeen vuonna 1667. Puumalan jahtivouti Matti Juhananpoika Härkä syytti 23 talollista jahdin vastustelusta ja verkonteon laiminlyönnistä.²⁶ Rantasalmen jahtivouti Elias Pylkkänen valitti vuonna 1669 talonpoikien yhteisjahtien laiminlyömisestä. Kolmen markan sakonuhka näyttää tehonneen, sillä sitä ei tarvinnut toteuttaa.²⁷ Sääminki sai jahtivoudikseen Jaakko Immosen vuonna 1671.²⁸

Suurriistan jaloin osa olivat hirvet ja peurat. Hirviä ei mainita kertaakaan 1600-luvun lähteissä, mutta peuran pyynti tunnettiin koko maakunnassa Puumalaa myöten.

Peuran muinoisia kulkuteitä ja palkisia viitoittavat peura-, petra- ja hangas­alkuiset paikannimet, joita riittää koko Savoon Ristiinasta Vieremälle. Hangas oli pyydysaita, jonka aukkoihin viritettiin jousi nuolineen laukeamaan, kun laukaisunuoraa kosketettiin. Tällaisen pyydyksen rakensi Leppävirran saamaislainen Olli Tuppurainen vuonna 1642, ja valkeamäkeläinen Olli Heiskanen vei saaliin. Hän sentään palautti taljan jouduttuaan kiinni.²⁹

Puumalassa taas näkyy ajetun peuroja syksyllä 1670 kolmen miehen voimin ja saadun kaksi peuraa. Eräs osakas Pekka Kiljunen oli Kiljulasta tai Maunolasta, Niilo Hujanen taas Ruokotaipaleesta.³⁰ Vielä 1700-luvulla vaelsi peuralaumoja Paltamosta Nilsiän Syvärin ja Pieksän kautta Korhovedelle ja aina nykyiselle Kangaslammille asti.³¹

Peuroja tai taljoja mainitaan muissakin pitäjissä. Rantasalmella tuomittiin ulosmitattavaksi parkunmäkeläiseltä Olli Tiilikaiselta neljä vaskimarkkaa peurantaljasta vuonna 1648. Leppävirran osmajärveläinen Olli Pasanen sai vuonna 1657 peurasta kolmen vaskitaalarin korvauksen. Luvut kielivät peuran vähäisestä arvosta esimerkiksi kettuun nähden.³²

Hirven puuttuminen lähteistä saattaa johtua siitäkin, että se majavan tavoin oli pidätetty kruunun yksinoikeudeksi. Jos näiden eläinten pyynnissä syntyikin erimielisyyksiä, niin ne oli viisainta selvitellä ilman viranomaisia tai muuta julkisuutta, sillä kruunun oikeuksiin kajoaminen tuotti ilman muuta rangaistuksen.

”PENGERIT” JA ”MULTAKAUPAT”

Savolaisten hyötymaa oli selvästi rajallinen, jopa joskus niukaksikin ilmoitettu, ja se kuvastui myös tuhkatiheistä maankäyttöriidoista käräjillä. Maankäyttöä säännösteli arvio- ja verokuntajako, jonka mukaan kukin talo omisti maapalstoja tai oli niissä osakkaana. Edellä on jo todettu, miten autiotalon tiluksia helposti himoittiin omaan käyttöön johdatellen virkamiestäkin vahvistamaan muutoksia vakiintuneisiin omistussuhteisiin.

Rajalla oli paikallinen tai kenties alueellinen nimitys ”penger”. Alun perin se lienee tarkoittanut peltorajaa, missä tarkoituksessa se mainittiin Pieksämäen talvikäräjillä 1649. Kappalainen Johannes Marci Heinricius pyysi silloin ratkaisua Juhana Pienosen talon pohjoispuolisesta penkereestä, joka todettiin ikivanhaksi rajaksi ja vahvistettiin samaan käyttöön. Sen sijaan herra Johanneksen pellosta löytynyt ristikivi, jonka kuvio oli lisäksi tehty verraten äsken, tuomittiin hävitettäväksi ja rajamerkkinä pätemättömäksi.¹

Penger tunnettiin myös metsärajan nimenä. Vuonna 1647 valitti Juvan halolalainen Pentti Kuosmanen Pekka Mikonpoika Halosen tulleen penkereen yli kaskeamaan Kuosmanpellonmaalle. Halonen väitti saaneensa luvan lainlukija Olof Maununpojalta, mutta tämä lupa todistettiin annetuksi ilman laillista katselmusta. Se tuomittiin pätemättömäksi ja vanhat penkereet voimaan.²

”Penger” näyttää olleen suursavolainen nimitys, sillä edellä on käsitelty sitä koskevat molemmat maininnat. Sana tunnettiin sentään kaiketi etelässä Äyräpää säkin peltopalstojen rajan nimenä. Tämä tuntuukin sen alkuperäiseltä merkitykseltä, ja metsärajoista sitä käytettiin toissijaisesti.³

Metsään ei voitukaan luoda rajoille multavalleja eri syistä, vaan käytännöllisempää oli määrittää siellä rajat linjoina kiintopisteestä toiseen, ellei sitten voitu käyttää puroa, suota tai muuta luonnonrajaa eri omistusten erottimena. Kiintopisteet merkittiin kivin, jos niitä sattui löytymään sopivalta kohdalta, mutta useimmiten jouduttiin turvautumaan puunrunkoon, johon leikattiin tunnusomainen kuvio: neljä tai viisi lovea. Näiden mukaan käytiin rajaa riitajutuissa tuomittuja katselmuksia pidettäessä ja tutkittiin, kumpi osapuoli oli oikeassa. Tämä vahvistettiin sitten pitäväksi seuraavilla käräjillä.

Esimerkkinä rajan merkinnästä otettakoon Joroisten Kerisalon ja Rantasalmen Kolkontaipaleen välinen raja, jonka lainlukija Augustus Eskelinpoika vahvisti vuonna 1623. Se lähti Pohjaksenlahdesta ja päätyi Otilanniemeen. Välille hän käski tehdä viisi kivirajaa ja yhden honkarajan.⁴ Kivimerkkejä käytettiin myös Säämingin ja Rantasalmen välillä Hiltulan ja Pakarilan kesken, risti kiveen kaiverrettuna.⁵

Honkamerkin haavoittuvuudesta kertoo Leppävirran kirkonkyläläisen Sakari Sutisen teko, hän kun kolosi tervakseksi rajahongan hänen ja majuri Nils Grothin palstojen Pitkälänpellon ja Pitkälänlahdenpäivärannan välistä, jonka lautamies Paavo Natunen oli merkinnyt vuonna 1657 rajaksi. Tästä koitui Sakarille 40 markan sakko.⁶

Erikoinen rajanvahvistustapa tuli esiin vuonna 1649, kun Rantasalmen Kurkelan herra Lars Sigfridinpoika Skinnare kävi oikeutta Kangaslammin palava­lahtelaisen Matti Vepsäläisen kanssa Leväjärventaipaleesta eli nykyisestä Leväsalosta. Vanha mies Antti Parkkonen, entinen perintötilallinen ja silloinen loinen, oli vannonut polvillaan ja multaa päähänsä sirotellen nähneensä eräällä paikalla valmiin honkarajan, ennen kuin se paloi.⁷

Jaossa ei aina saatu jako-osia eri palstoille, vaan tuottoisimmista maista oli kunkin osakkaan saatava osuus. Vuonna 1661 vaativat Lassi Immonen Voinsalmelta, Juhana ja Risto Immonen Joutenmäestä ja Paavo Natunen Lautakotalahdesta Rantasalmen käräjillä mailleen köyden ja nyörin avulla tehtävää mittausta jaon perustaksi. Kolme lautamiestä määrättiin töihin kolmen jakokunnan maiden tasaamiseksi. Nuoralla mitattiin palstat leveyssuunnassa, ja mitan mukaan sai kukin osuutensa siinä koossa kuin veromarkat edellyttivät.⁸

Nuoran avulla jaettiin vuonna 1660 myös Puumalan Vesiniemessä Pekka Laamasen ja Juhana Ahtiaisen maita. Lautamiehet vannoivat sielunsa autuuden kautta toimittaneensa jaon oikein ja kokonaan, mutta Laamanen väitti heidän jakaneen vain pellot ja metsän jääneen jakamatta.⁹

Niittyjen jaossa taas käytettiin rankoa. Puumalan keriniemeläiset saivat tangotusjaon yhteisille pelloilleen vuonna 1673.¹⁰ Sekä Vesiniemessä että Keriniemessä olivat tontit yhdessä ja pellot tuohon asti jakamatta.

Arvio- ja verokuntien osakkaat saattoivat kyllästyä yhteisnautintaan: naapuri näytti käyttävän maata enemmän tai paremmasta paikasta, ja muutahan ei kateuden aiheeksi tarvittu. Pitkin 1600-lukua toimitettiin siten osakasten kesken maanjakoa, jollaista Iisalmessa nimitettiin multakaupaksi.¹¹ Jos jakokunnan talot sijaitsivat erillään, kukin niistä sai mieluiten likimpiä palstoja yksityisiksi. Tämä kehitys oli kuitenkin vielä kovin kesken vuosina 1663–1664.

Maantarkastuksessa pyrittiin ja osin päästiinkin jakamaan siihenastisia jakokuntien yhteismaita osakkaiden kesken. Tässä suhteessa työ jatkui. Vuosina 1666–70 jaettiin 18 jakokunnan tilukset osakkaiden kesken. Näistä oli sulkavalaisia ja rantasalmelaisia viisi, sääminkiläisiä kolme, leppävirtalaisia kaksi ja loput yksitellen Kangaslammilta ja Heinävedeltä sekä Kaatamo Liperistä.

Samalla selvitettiin pitäjänrajojakin. Vuonna 1669 jaettiin Ikamonaho Rantasalmen parkunmäkeläisen Heikki Kukkosen sekä Sulkavan tunnilalaisten kesken. Samoille main ylsi Säämingin Pöllälänkin alue, sillä vuonna 1693 sille merkittiin sen ja Tunnilan keskeisessä maanjaossa Ikomanmäenpää. Pöllälään vasta tullut Sihvo Kostiainen ehti raataa kaskenkin Tunnilan puolelle, mutta selvisi erheestään sakotta, vain maksamalla maanosan.¹²

Rantasalmen Tuusmäessä vaihtoi Tahvo Ulmanen tiluksia Seulenbergin rälssin asiamiehen kanssa 1670. Hän sai rälssin maita talonsa länsipuolelta eli mäen päältä ja luovutti Leppäkosken, Turunkankaan ja Hyterniemen palstat. Hyterniemi lienee sama kuin Hytinniemi Tuusjärven rannassa Ulmasesta etelään.¹³

Tuusmäen Mielittylänmäki jaettiin 1669 Matti Ilvosen, Pekka Järveläisen ja Erik Sölfwerarmin kesken. Viimeksi mainitulla oli siellä säteri, joten toiset lienevät joutuneet ahtaalle. Niinpä Iivonen asui jo aikaisemmin Kolkontaipaleen Heinäahossa.¹⁴

Vuonna 1692 vahvistuttivat Joroisten kerisalolainen Eerikki Abrahaminpoika ja Rantasalmen haapataipalelainen Niilo Leskinen Peltoselässä sopimaansa jakoa. ”Pelto” oli jaettu pituussuunnassa viiden nuoran ja 90 sylen palstoihin alueen pituussuunnassa. Todellisesta pellosta ei tässä ollut kysymys, ellei nimi olisi jäänyt jostakin autiosta, sillä vielä 1700-luvun puolivälissä paikalla ei asuttu.¹⁵

Kuopion puolella ehdittiin maiden jakoon vasta 1680-luvulta alkaen, mutta sittenpä tehtiinkin tarkat pöytäkirjat tanko- ja nuoramittamerkintöineen. Vuonna 1686 jakoivat Olli, Matti Laurinpoika ja Nuutti Laurinpoika Nuutinen peltonsa Tervon Nuutilassa. Kylä oli kaiketi kutistunut kaksitaloiseksi vuoden 1664 jälkeen, kun jaossa olivat myös Eerikki Nuutisen maat Saitanrannalla. Matti ja Nuutti asuivat kaiketi jo Hanhiniemessä lahden itärannalla, mutta luovuttivat nyt Ollille osia entisistä pelloistaan. Talo oli kai siirretty Hanhiniemeen ennen vuotta 1664.

Tuomiokirjaan merkittiin tarkoin kylän peltoala tankoina. Valmista peltoa näyttäisi olevan 7625 tankoa. Verrattuna vuoden 1664 peltoalailmoitukseen – koko kylässä 2,5 tynnyrin kylvöala-olisi yhden tynnyrin kylvöala peräti noin 2500 tankoa. Uudispeltoa ilmoitettiin 140 tankoa eli edellisen mukaan eli vajaa kahden kapan kylvöala sekä peltomaata 1089 tankoa eli noin 13 kapan kylvöala.¹⁶

Vehmersalmelaiset Heikki Reinikainen, Lauri Miettinen ja Paavo Hyvärinen jakoivat tangolla Viristen- tai Vuoristenmäkeä vuonna 1688. Kokonaistankoluku kohosi 1248:aan valmista peltoa. Jos taas oli kysymyksessä koko jakokunnan peltoala 1 tynnyrin 25 kapan kylvöt, niin yhden tynnyrin kylvöalaksi tulisi 1440 tankoa.¹⁷ Tankomitta olisi sen mukaan vaihdellut melkoisesti samankin suurpitäjän alueella.

Vuonna 1701 jakoi neljä taloa Siilinjärven Hakkaralassa metsiään ja niittyjään. Metsäalue rajoittui lännessä Räimän kylän tiluksiin – rajapaikkoja ei löydy nykykartoista. Niittyjä oli tuntuvasti avarammalla: luoteessa Pöljän- ja Kevättömänjärvillä sekä koillisessa Pieksän puolella. Niittyjen kokonaismäärä oli 57 kuormanalaa jakautuen taloille 9, 11, 16 ja 21 kuormanalan erinä.¹⁸ Määrä oli maantarkastuskirjan ilmoittamiin lukuihin nähden lähes kolminkertainen.

MAANKÄYTÖN KESKITTYMINEN

Savolainen maankäyttöperinne oli 1500-luvulla varsin laajaperäinen. Kunkin verokunnan tai jakokunnan maapalstat sijaitsivat hajallaan ilmeisesti erätalouden vaatimuksesta. Vuonna 1561 kirjatuissa verokunnissa oli maita hyvinkin kaukana toisistaan Säämingistä, Rantasalmelta ja Joroisista Kuopioon, Iisalmelle ja pohjoiselle maakuntarajalle asti.

Pohjois-Savon asuttaminen alkoi katkoa vanhoja yhteyksiä, kun siellä sijainneet palstat joutuivat sikäläisten uudistalojen tiluksiksi. Tämä kehitys johdonmukaistui seuraavan vuosisadan aikana, ja nautintarajat alkoivat noudattaa kulloisiakin pitäjänrajoja, mutta eivät poikkeuksetta.

Maankäyttötilanne kuvastuu yksityiskohtaisesti vuosina 1663–64 laaditusta maantarkastuskirjasta, johon merkittiin kunkin verokunnan omistamat palstat, niiden tuotto arvioituina kaskikylvöinä tai heinäsatoina sekä etäisyys talouskeskuksesta. Niiden nimien avulla voi koota kokonaiskuvaa kunkin verokunnan maiden sijainnista.

Tässä tyydyttäköön tarkastelemaan tilusten sijaintia yleispiirteittäin. Seuraava yhdistelmä yrittää kuvata kaukopalstojen omistusta ja niiden etäisyyttä talosta. Mitat ovat kuitenkin epätarkkoja nykyisiin tietoihin verrattuina. ”Kymmenen peninkulmaa” saattaa olla joskus 35, joskus 60 kilometriä. Mutta tuon ajan kannalta lieneekin tärkeämpää se, miten pitkältä matka tuntui kuin tarkka matka linnuntietä. (Liite 42.)

Pääosalla taloista oli siis maat välittömässä läheisyydessä tai siedettävän matkan päässä. Kaukopalstan matkarajana on kolme peninkulmaa eli noin 12 kilometriä. Suur-Mikkelissä olivat tätä likempänä kaikki tilukset muualla paitsi Mikkelissä ja muutamissa Ristiinan kylissä. Samoin Puumalassa ja Sulkavalla maat olivat kutakuinkin koossa. Sen sijaan Säämingissä, Kerimäellä ja Rantasalmella hallittiin tavallista yleisemmin kaukopalstoja. Pohjoiseen mentäessä taas tilukset olivat likempänä nähtävästi siksi, että uudisasutus oli kasvanut entisille kaukopalstoille.

Kaukopalstojen etäisyysjakauma osoittaa tämänkin joukon rajoittuneen suurimmalta osaltaan viiden peninkulman rajoihin. Vain Mikkelissä, Jäppilässä, Kerimäellä ja Rantasalmella on sitä kaukaisempien palstojen osuus suurempi kuin tuon rajan sisään jääneiden.

Kaikkein kaukaisimmat palstat, kymmenen peninkulman päässä tai kauempanakin sijainneet, ryhmittyivät muutamille suppeille alueille. Suur-Savossa oli Mikkelin kirkonkylän, Kovalan ja Rämälän palstoja Kyyveden ja Pyhäjärven välillä Siikakosken ja Haapasuon tuntumissa, Vuolingolla palsta Kaiturinkannaksella likellä Niemisjärveä ja Vanhalalla Malluksentaipaleessa. Joroisten Kaitaisten kirjoissa oli Kuninkaansaaren itäosa Iisvedellä – saareen oli sijoitettu 1440-luvulla maakuntarajan pyykki. Joroisten Häyrylän kaukopalstoja Monosennientä, Varpaisensaloa ja Viitaisenahoja ei ole saatu paikannetuksi.

Tyypillisin kaukopalsta-alue Itä-Savo omasi myös kaukaisimmat maat. Rantasalmen Osikonmäen kirjoissa oli Tuusjärvenkangas, Viitajärvenmaa ja Vianvesi 20 peninkulman takana. Linnuntietä on väliä 90 kilometriä tuonne Tuusniemen ja Riistaveden rajamaille.

Tiuhimmassa näitä palstoja oli kuitenkin itäistä maakuntarajaa vasten Lapintaipaleesta luoteessa Orivirralle kaakossa Kermajärven ja Vuokalanjärven takana. Karvion seutuja hallitsivat Parkunmäki ja Voinsalmi, Petrumajärven ympäristöä Osikonmäki ja Vaahersalo, Papinnientä Rantasalo. Vihtarissa isännöivät Asikkala, Parkunmäki ja Vaahersalo. Asikkalan kaukaisin palsta oli Korpijärvellä.

Oriveden ranta oli kauttaaltaan Säämingin ja etenkin Kerimäen kylien hallussa, pohjoisimpana likellä Leppälahtea Ruokolahden–Turtianniemen verokunta. Poikkeuksellisen tiuha omistusverkosto piiritti Säimennientä molemmin puolin. Orivirran niskaa ja Paasiveden etelärantaa hallitsi Kerimäen Anttola.

Aluejakoa sekoittivat jonkin verran Säämingin Saukkola ja Loikansaari, joilla oli palstoja Heinäveden reitin varrella – Ahvensalmesta puhumattakaan, koska se kuului tuolloin Rantasalmeen.

Pohjois-Savosta ei voi erottaa yhtä laajoja takamaa-alueita. Savisaaren Argillanderit hallitsivat muutamaa palstaa Vuotjärvellä ja Muuruvedellä. Kuopion kylällä oli kolme tai neljä tilusta Pulkonjärvellä ja sen takana Maaningan ja Pielaveden välillä. Maakuntarajaa varmistivat Niuvanniemen ja Jännevirran omistukset Pisanmäeltä pohjoiseen Ylä-Siikajärvellä, Raatinjärvellä ja siitä edelleen Alakeyrittyyn asti.

Iisalmen kaukopalstat olivat vieläkin hårvempia. Lapinlahden Karvasalmelta käsin nautittiin Varpaisenmäkeä Hernejärven lähellä, ja Pörsänmäellä oli palsta likellä Sukevaa Akanjärven eteläpuolella. Pielaveteläisten maihin kuului Toivottuisentaival Rytkynjärven länsipuolella.

Kaukopalstojen taloudellista merkitystä haltijoilleen voitaneen tarkastella vertaamalla niiden arvoa – siis arvioitua vuotuista kaskikylvöä – talon tai verokunnan kokonaisarvoon. Tässä tarkastelussa eivät ole mukana heinämaat eivätkä kaskikelvottomat tervasmetsät. (Liite 43.)

Yhdistelmän perusteella oli kaukopalstoilla omistajilleen enää toissijainen merkitys, sillä valtaosalla oli metsäomaisuutensa pääosa tuon kolmen peninkulman rajan sisäpuolella. Kokonaan kaukopalstoina viljellyt tilat olivat jonkin toisen tilan lisämaita, mutta omalla numerollaan.

Metsää tärkeämpi omistus lienee ollut niitty, joka takasi kotieläinten talviruokinnan. Kerimäkeläisten askarrus Säimenen tienoilla koski juuri tätä, ja yhtä selvänä erottuu Jäppilän kylien nautinta Osmajoen suulla Kuvansissa. Jäppisten lisäksi heinättivät siellä Kukkolan, Tossavalansaaren, Tihusniemen ja Syvänsin talokkaat. Vesien varrella oli maanomistus tärkeä kalastuksen peruste. Tämä lienee saanut parkunmäkeläiset varaamaan itselleen Karvionkosken rantoja, esimerkiksi paria pientä saarta, joissa ei riittänyt tilaa kaskenpoltolle eikä lieterantoja heinänkasvuun.

Kaukopalstoja käytettiin paikoin muuten kuin itse viljelemällä. Rantasalmen Vaahersalon maat Liperin Lammussa vuokrasi Johan Haberman Ouhana Kauranen) jo 1620-luvulla Leppälahden Monoselle ja Kolehmaiselle, ja vuosikymmeniä myöhemmin nämä viljelivät niitä ominaan. Vähän myöhemmin Vaahersalon omistaja myi palstan vihtarilaiselle Olli Salliselle, mutta sittemmin lunasti sen takaisin, koska tilalta ei saanut myydä maata pois.¹

Savonrannan mailla kaskesivat vuokraa vastaan eräät liperiläiset. Kerimäen jouhenniemeläinen Matti Tahvonpoika Seppänen vuokrasi siten Lapinnientä Iivana Kerkkäselle, jolla oli myös Juvolan kaskimaita Vuokalantaipaleessa vuokralla yhdessä naapurinsa Huoti Tarnasen kanssa.² Anttolankin kyläläisten valitettiin vuokraavan Puruveden rannoilla olevia palstojaan karjalaisille kaskimaiksi.³

Samasta syystä joutui pelonniemeläinen Olli Heikkinen Kuopion käräjiin talvella 1652: hän oli päästänyt Käkisalmen lääniläiset autiomaalle kaskeamaan maaosaa vastaan. Tästä hänen tuli kuitenkin maksaa vero esivallalle ja lopettaa moinen toiminta.⁴

Kaukopalstoilla sekoittui helposti oma ja vieras. Vuonna 1645 yrittivät Rantasalmen vaahersalolaiset Antti ja Hannes Laasonen hakea korvausta Säämingin kallislahtelaiselta Antti Leskiseltä, joka oli vuokrannut heidän palstansa Käköisenmäen tai Kakkoisenahon Sääminginsalosta eli Enonkosken ja Savonrannan rajalta kiteeläiselle Huotari Muljuselle, joka raatoi sinne kymmenen tynnyrin kylvöalan kaskea. Tämä mittakaava sopi hyvin Taka-Karjalan vauraimmalle talonpojalle. Laasoset ottivat sadon, ja Muljusta kehotettiin perimään omansa Leskiseltä, joka laiminlöi haasteen.⁵

Kaukopalstojen käytöstä ja rajoista kiisteltiin edelleen. Rantasalon säterin isäntäväki Sölfwerarmit käräjöivät tämän tästä joko Papinniemessä asuvien mökkiläistensä tai näitä rasittavien rajanaapuriensa kanssa. Hevoslahdesta käsin hallittiin Juurikkaselän eteläpuolista Luuslahenmäkeä ja Voinsalmelta Luustaivalta eikä raja Papinnientä vasten ollut selvä.⁶

Vuonna 1679 vahvistettiin rajat Rantasalmen Asikkalassa asuneen vääpeli Matts Jakobssonin palstalle Heinäveden Kerimäenselässä. Eteläraja tuli Polvijärvestä pieneen Haverinjärveen, pohjoisraja isosta Haverinjärvestä itään Suureensuohon eli nykyisittäin Suureenlakeeseen. Sen eteläpuolelle jäi repomäkeläisten takapalsta ja pohjoispuolelle raaminmäkeläisen Sihvo Jääskeläisen maa.⁷

Vuonna 1681 selvitettiin Kerimäen kesäkäräjillä pitäjän kappalaisenvirkatalon ja Säämingin Varparannan Kupolan kaukopalstojen rajoja Vuokalanjärvellä. Kappalainen Olof Ivanander vaati Kupolan isännän luutnantti Carl Gyllenbrandtin mielestä liikaa aluetta Ruokojärvenmaan palstaansa Kupolan Haapalahdenmaan kustannuksella. Perusteena oli kappalaisella jono rajamerkkejä. Todistajat osoittivat maan kuuluneen aina Kupolalle. Kun maaherra Henrik Fleming oli tuominnut sen Kaksolalle, jossa pappila oli, hän oli saanut siitä virkasyytteen. Ivananderin tähdentämät honkarajat oli merkitty silloin, kun Haapalahdenmaata oli jaettu veljesten kesken. Rajariita ratkesi Gyllenbrandtin eduksi.⁸

Nämä tapaukset osoittavat, että kaukopalstojen käyttö kaskiviljelykseen koettiin entistä hankalammaksi, ja niiden tuotto siirtyi vuokramuotoon. Edellä on mainittu todennäköisiä ääritapauksia, ja luultavasti tilattomat viljelivät takamaita maanosaa vastaan taikka, niinkuin Rantasalon takamaalla Papinniemessä, viljelijäksi otettiin torppari.

Kaukokaskimaiden käytön väheneminen saattaa johtua kaskitekniikan kehityksestä. Alun perin tarvitsi kaskimies kotoa lähtiessään mukaansa vain kirveen. Sillä hän kaatoi metsän ja yalmisti puusta tarvitsemansa muut työkalut. Ajan mittaan otettiin muokkauksessa avuksi hevonen, joka veti puuaatraa ja risukarhia tuhkan ja mullan sekoittamiseksi.

Hevosen kuljetus kaukokaskelle vesien taakse oli kuitenkin vaivalloista, ja tätä uudistusta voitiin soveltaa vain kohtuullisen matkan päässä kotoa. Kaskitekniikan tutkijat ovat väitelleet tämän uudistuksen ajankohdasta, koska esimerkiksi Ruotsin metsäsuomalaiset eivät tunteneet hevosen käyttöä kaskiviljelyksessä. Maantarkastuksen osoittama kaukopalstojen merkityksen väheneminen saattaa olla oireena kuvatusta teknisestä uudistuksesta suunnilleen 1600-luvun puolivälissä. Sitä saattoi jouduttaa myös kruunun tahtoma ajankäytön tehostaminen. Kaukopalstan viljely vaati matkapäiviä, jotka säästettiin keskittämällä työ lähipalstoihin.

VILJELYKSEN MÄÄRÄT

Maanviljelyksen määrällistä tietoa on tallella juuri vuosilta 1620–1663 varsin runsaasti: karja- ja kylvöluetteloita vuosilta 1620, 1623 ja 1635, vieläpä Suur­Savosta myös 1632. Lorentz Röösin suurtyö, Suur-Säämingin kyläkartat, sisältää kenties tarkinta tietoa pelto- ja niittypinta-aloista. Viimein vuosina 1663–64 laadittu maantarkastuskirja käsittää keskeisenä aineksenaan tietoja kunkin jakokunnan viljelysresursseista kylvömäärin ilmaistuna erikseen pellosta ja kaskimaasta.

Ongelmana on tämän aineiston todenperäisyys. Useimmat, kenties kaikkikin lähteet laadittiin verotusta varten, eikä silloin ollut talollisen eli veronmaksajan edun mukaista ainakaan liioitella etujaan.

Eri lähteiden antamia lukuja kuvastakaan seuraava yhdistelmä Suur-Säämingin kylvöluvuista vuosina 1623, 1635, 1645 ja 1664.

Röösin kartoista saadut luvut ovat siis korkeimmat ja lähinnä niitä vuoden 1623 kokonaiskylvöluvut, jääden tosin alle puoleen ensin mainituista. Alimmaksi jää kuitenkin vuoden 1664 taso, jonka pitäisi vastata Röösin kirjaamia arvoja, koska 1664 sarakkeessa on merkittynä vain peltokylvöjen määrä. Kokonaislukema jää 23.prosenttiin Röösin luvuista: Kerimäellä 29, Säämingissä 23 ja Puumalassa 24 prosenttia.

Vuoden 1664 luvuissa saattaa olla juuri kestetyn ruptuurisodan vaikutusta, sehän osui pahiten Kerimäelle ja lievimmin Puumalaan. Mutta sittenkin voinemme kertoa vuoden 1664 luvut neljällä päästäksemme 1640-luvun kylvömääriin.

Niinkuin aikaisemmin todettiin, eriteltiin karja- ja kylvöluetteloissa pelto ja kaski vain vuonna 1620 ja silloinkin vain osittain. Ylläolevaa yhdistelmää tarkastellen on todettava, että vuosilta 1623 ja 1635 on saatu lähinnä peltokylvöjä ilmaisevat luvut. Ne saattavat tietysti noudattaa todellisuutta paremmin kuin vuoden 1664 luvut, sillä ensin mainitut kuvaavat todellisia kylvöjä, vuonna 1664 taas merkittiin arvioitu peltokylvö, joka saatiin peltopinta-alasta suhteutettuna kylvötiheyteen.

Soveltuuko Suur-Säämingistä saamamme suhdeluku koko Savoon? Pien­Savon osalta siihen on suurempi varmuus, sillä sota kiusasi tätä aluetta rajan pinnassa niinkuin Sääminkiäkin, kun taas Suur-Savo säästyi varsinaisilta sotavahingoilta. Peltokylvöjenkin talokohtaiset keskimäärät olivat likimain samat koko maakunnassa.

Arvion tueksi voinee kokeilla vuosina 1623, 1635 ja 1664–64 annettujen kylvölukujen vertailua koko maakunnassa oheisella tavalla.

Vuodesta 1623 aleni kylvö tämän mukaan kolmasosalla, mutta vuodesta 1635 lähtien kylvöt kasvoivat lukuunottamatta sodasta pahiten kärsineitä Sääminkiä ja Rantasalmea. Näiden lukujen valossa tuntuisi kohtuulliselta käyttää kertoimena neljää, kun maantarkastuskirjan luvuista ryhdytään arvioimaan todellisia kylvölukuja ja niiden perusteella pinta-aloja.¹

Edellisen valossa voitaneen myös vuosien 1623 ja 1635 luvut suhteuttaa peltokylvöluvuiksi. Verottajan oli mahdotonta tarkistaa jokaisen talon kaskivilja­aumat erikseen peninkulmien päästä, ja talonpoikainen lautakunta piti tasapuolisesti silmällä omaa ja naapurien etua. Silti lienee vielä vuoden 1623:kin luvuissa kohottamisen varaa, ennenkuin saadaan todelliset peltokylvöluvut.

Maantarkastuskirjan kylvöluvuissa kiinnittää huomiota pohjoisavolaisten kaskikylvöjen niukkuus peltokylvöihin nähden (liite 48). Kun aikaisemminkin on todettu tuonkertaisen verollepanon epätasaisuus ja Pohjois-Savon siinä saama edullinen asema, niin äsken mainittu havainto tarkentaa tuota käsitystä. lisalmelaiset näyttävät ilmoittaneet neljäsosan ja kuopiolaisetkin alle puolet kaskimaistaan. Tietysti voidaan väittää, että etelämaakuntalaiset joutuivat maksamaan veroa Suur-Kuopion alueella olleista kaskimaistaan, mutta nuo muutamat nykyisen Riistaveden ja Tuusniemen alueen kaskipalstat jäävät häviävän pieneksi osaksi kokonaisuutta. Siten tuo arvio pohjoissavolaisen verollepanon vaikutuksesta on pitävä.

SAVOLAISEN PELTO

Edellä käsitellyin perustein voisimme ryhtyä arvioimaan savolaisen maamiehen peltokylvöjä ja pinta-aloja sekä niiden vaihteluita ja jakautumia. Perustaksi voitaneen ottaa usein mainittu maantarkastuskirja ja sen sisältämät luvut, muistaen kuitenkin koko ajan edellä käsitellyn kritiikin.

Maantarkastuskirjan lukuja voidaan verrata Habermanin maanjakokirjan sisältöön siinä käsiteltyjen tilojen osalta. Rantasalmella ilmoitettiin vuonna 1664 peltokylvöjä 40 prosenttia Habermanin kirjaamien määrien keskiarvosta, Kuopion alueen nykypitäjissä 21–41 ja Iisalmella 44–50 prosenttia. Haberman saattoikin ilmoittaa kokonaispeltoalan eikä vuotuista kylvöalaa, mikä maantarkastuskirjassa näyttää olleen sääntönä. Edellä kerrottu vertailu maantarkastuskirjan ja Röösin karttojen kesken taas osoittaisi Habermanin tarkoittaneen vuotuisia kylvölukuja. Siten tämä vahvistaa Röösin tulosten todistusvoimaa. (Liitteet 44 ja 48.)

Kylvömäärät kuvannevat kunkin viljelmän eli talon kokoa, ja siten niiden jakauma herättää kiinnostusta. Jos rohkenemme käyttää kertoimena neljää, niin peltokylvöt koko maakunnassa kohosivat tuolloin 8400 tynnyriin eli 13 000 hehtolitraan 3468 viljelmällä. Näistä oli yhden tynnyrin kylväjiä 1100 eli 32 prosenttia, kahden 1278 eli 37 prosenttia, 3–4 tynnyrin 862 eli 25 prosenttia ja suurempia loput eli 6 prosenttia.

Suurpitäjittäinen jakauma osoittaa Pieksämäellä olleen eniten pienviljelyksiä, yli puolet yhden tynnyrin tai vähemmän kylväjiä. Leppävirralla heitä oli puolet ja Kuopiossa lähes puolet. Suurtilavaltaisin oli yllättäen Iisalmi, sitä lähinnä Juva, Mikkeli, Rantasalmi ja Sääminki. Suurtilojen osuus oli lähinnä suurin Rantasalmella, Juvalla ja Säämingissä eli ratsutilojen luvatuilla mailla.

Nykypitäjittäin oli pienkylväjiä eniten Rautalammilla (kaikki) ja lähinnä sitä Virtasalmella, seuraavina Heinävesi, Suonnejoki, Pieksämäki ja Nilsiä. Suurkylväjiä oli suhteessa eniten Lapinlahdella, Iisalmella, Pielavedellä, Kiuruvedellä ja Maaningalla. Lukumääräinen enemmistö asui Rantasalmella, Juvalla ja Mikkelissä.

Peltojen kokonaispinta-ala vaatii vielä muutaman suhdeluvun lisää. Edellähän on puhuttu pelkästään kylvömääristä panneina, tynnyreinä ja kappoina. Panni oli noin puoli tynnyriä, joka jakautui 32 kappaan ja käsitti 160 litraa. Pinta-alamittoina käytettiin pannin-, tynnyrin- ja kapanaloja, jotka alunperin oli saatu vastaavan viljamäärän kylvöalasta. Kylvötiheys vaihteli kuitenkin viljalajin mukaan: esimerkiksi ruistynnyrin kylvöala oli jopa kaksinkertainen ohratynnyriin nähden. Kylvötiheyskin vaihteli kaskimaan kivisyyden ja muiden ominaisuuksien mukaan.

Toinen huomionarvoinen asia oli pellon käyttö. Tuolloinen viljelyskierto kesti tavallisesti kaksi vuotta: toinen vuosi kylvössä, toinen kesannolla. Siten oli peltoala kokonaisuudessaan kaksinkertainen kylvöalaan nähden.

Nykymittoihin päästäksemme on muistettava geometrisen tynnyrinalan ja hehtaarin suhde: ensin mainittu on liki puoli hehtaaria. Toisin sanoen ohratynnyrin kylvö edellytti likimain hehtaarin kokonaispinta-alaa pellossa.

Autioiden asuttamistapauksista mainitaan pellon kylvöala 156 kertaa, ja niistä voi päätellä jotakin vähimmäistarpeesta. Enin osa oli korkeintaan yhden tynnyrin kylvöaloja: Pohjois-Savossa 60, Itä-Savossa 66 prosenttia, mutta joukkoon mahtui muutama neljänkin tynnyrin kylvöala Iisalmelta, Sulka valta ja Rantasalmelta. Edellä mainitun suhteen mukaan peltoa oli talossaan yhtä monta hehtaaria kuin tynnyrin kylvöalojakin. Näiden tilojen osalta keskimäärä jäi alle puolentoista hehtaarin ja nousi sitä suuremmaksi vain Rantasalmella, Iisalmella ja Kuopiossa. Äsken mainittu arvio lienee kokonaiskuvaan nähden liian varovainen.

Tutkimuksessa on arveltu, että peltoviljelys oli 1600-luvulla vasta vakiintumassa Savossa. ”Pelto” saattoi tarkoittaa maantarkastuskirjoissa kaskipalstaakin, jota aikansa viljeltiin ja voiman ehdyttyä jätettiin metsittymään. Niinikään Röösin kartoittamissa pelloissa oli hänen mukaansa martoja, loppuun poltettuja tai muuten köyhdytettyjä aloja, jotka edellyttivät useammanvuotista lepokautta, ennen kuin niitä voitiin ottaa uudelleen viljeltäviksi.¹

Aikaisemmin on jo todettu, että asutus valitsi sijaintinsa maaperän viljavuuden mukaan moreeniselänteiltä tai muinaisjärvien vesijätöiltä, missä ravinteita oli tatjolla runsaimmin, samoin kosteutta, eikä hallakaan heti päässyt kimppuun. Moreenisärkillä ei kosteus toisaalta vaivannutkaan maanpinnan kaltevuuden ansiosta, ja niin säästyttiin ojittamiselta.

Pellon ojituksista on säilynyt vain yksi maininta. Vuonna 1653 valitti Iisalmen viitaalainen Pekka Lassinpoika Huttunen, että naapuri Pekka Antinpoika Huttunen kaivoi pellolleen ojan ja tukkesi entisen, niin että vesi tulvi kantajan pelloille. Syytetty joutui maksamaan korvauksen ja avaamaan alkuperäisen ojan.² Viitaa sijaitsi verraten alavalla järven rannalla ja peltoja piti siksi ojittaa.

Pellot käytettiin lohkojaossa siten, että kullakin talolla oli oma peltonsa. Kukin lohko oli aidattu, jotteivät kotieläimet pääsisi niitä tärvelemään. Pihapiiristä saatiin karja metsälaitumelle kujosia pitkin. Tähän tarvittiin jonkin verran pinta-alaa ja saatiin joskus riidan aihettakin, kun naapurin kujoset sattuivat muka väärään paikkaan taikka naapuri anasti kujosten alueen viljeltäväkseen. Tähän heräsi helposti halu, sillä kulkiessaan karja höysti tehokkaasti kujoset eikä sitä voimaa sopinut jättää pelkästään nokkosten kasvuun. Kuopion Vuorisalossa telkesi siten Matti Mustonen Olli Pelkosen kujoset vuonna 1648, samoin vähän aikaisemmin Lassi Partanen Iisalmen Haapajärvellä Heikki Tikkaselta.³

Peltoviljelyksen jatkuvuus riippui lannoituksesta, jonka perustana oli talon kotieläinkanta. Lantaa kertyi tätä varten vain talvikautena, elukoiden ollessa sisällä. Säämingissä merkittiin muistiin vuonna 1607 tieto lannoituksen määrästä: 30 kuormaa lantaa kolmelle panninalalle 3/4 hehtaarille.⁴

Lannan arvo tunnettiin kaikelleen. Vuonna 1643 perittiin Pekka Kiukkaalta takaisin lantaa, jonka hän oli vienyt pois kruunun autiopellolta luvatta ja vastoin kieltoa. Hän kai yritti viljellä Joroisniemessä autiotilaa, mutta ei jaksanut.⁵ Niinikään Juvan Nääringissä joutui Antti Leskinen palauttamaan muutaman lantakuorman, jotka hän oli ottanut Lassi Nousiaisen luvalla. Lassi karkasi sitten ja tila joutui Pekka Ropposelle, jolle Leskisen piti nuo kuormat luovuttaa.⁶

Talojen jäädessä autioiksi ja uudelleen asutettaessa jouduttiin selvittämään ja joskus jakamaan uudelleen kylän vainioita. Periaatteessa joutui aution viljelijä maksamaan autioviljan verona, mutta silloin tällöin ainakin useamman talon jakokunnissa saatettiin aution talon pellot jakaa veronmaksajien kesken ja tasata myös verorasitus niiden kesken.

Ensin mainitusta tapauksesta olkoon esimerkkinä Lorentz Röösin toimenpide, kun hän vuokrasi Toroppalasta autiopellon ruokolahtelaiselle Lauri Niilonpoika Silvennoiselle määräten vuokraksi maanosana joka kolmannen lyhteen sekä tynnyrin kalaa ja leiviskän mätiä.⁷ Yläkuonassa taas vaihdeltiin naapurusten kesken peltoja, kun naapurin palsta sattui aivan ikkunan alle. Antti Hartikainen järjesteli siten peltojaan sekä Hannes Hirvosen että Lassi Hannunpoika Hirvosen kanssa – kenties ruptuurin aiheuttamien autioiden vaikutuksesta.⁸ Ristiinan Huttulassa taas jaettiin vuonna 1646 pellot kuuden talon kesken nähtävästi siksi, että Baranoffien säteri oli muutettu sieltä Anttolaan ja pellot jäivät taas talonpoikien haltuun.⁹

Uudispellon raivauksesta on tietoja tuiki niukalti, mutta ainakin tänä kautena todetut uudistilat raivasivat itselleen peltoakin. Näistä on tietoja vain Iisalmelta ja Kuopiosta. Ne jakautuivat ikään ja kylvölukuihin nähden seuraavasti.

Muistaen aikaisemmin käytetyn kertoimen vaihtelivat taulukoidut peltoalat puolesta tynnyrinalasta (4 x 2 kappaa ja samankokoinen kesanto) kahdeksaan tynnyrinalaan keskiarvon ollessa kolme tynnyrinalaa eli puolitoista hehtaaria. Keskiarvo laski jyrkästi ikäluokittain, niinkuin voi odottaakin.

Vieremäläinen Hannes Kokkonen raivasi 1700-luvun alussa uutta peltoa, mistä naapuri Olli Nissinen tuli kateelliseksi. Muutamat tilusvaihtotiedot Kerimäeltä viittaavat epäsuorasti uudispellon tarpeeseen. Yläkuonassa vuonna 1668 luovutti Antti Hartikainen peltokapaleensa Hannes Hirvoselle ja sai vastikemaata. Lauri Hannunpoika Hirvonen sai myös Hartikaiselta peltoa ja luovutti kaksinkertaisen alueen metsää. Jouhenniemessä luovutti Matti Antinpoika Hirvonen peltoa Lauri Hannunpoika Hirvoselle ja sai samoin kaksinkertaisesti metsää. Kylän suurimpana talokkaana hän tuskin kuitenkaan muutti pois, vaan jakoi paljoista pelloistaan osan toiselle.¹⁰ Varma tapaus oli sen sijaan Enonkosken karvilalaisen Antti Karvisen raivio Muurasmäessä 1680, osui vain muholalaisen Olli Muhosen tiluksille. Karvinen tuomittiin luovuttamaan anekistaan nytkin kaksinkertainen alue metsää Muhoselle.¹¹

Emme voi osoittaa näiden tietojen perusteella varsinaista, laajamittaista uudisraivausta, sillä edellisen yhdistelmän luvut jäävät mitättömiksi kokonaispeltoalaan verraten. Nousukausina raivattiin kaiketi uudelleen käyttöön vesoittuneita ja metsittyneitä aloja, mutta tiukan ajan tullen jäi taas osa peltoja käyttämättä vesoittumaan.

KASKI LEIVÄN TAKAAJANA

Pellon tuotto ei täyttänyt likikään viljan tarvetta, ja kaski oli välttämätön tuotantotapa sen rinnalla. Sen määrän arviointi jää varsin hataraksi, niinkuin edellisissä luvuissa on todettu. Vahvin peruste on maantarkastuskirja 1663–64, mutta siinäkin on kritiikin varaa.

Kaskikylvöjen keskimäärä on maantarkastuskirjassa korkein Enonkoskella, lähes neljä tynnyriä. Yli kahden tynnyrin keskiarvoja ilmoitettiin Anttolasta, Mikkelistä, Juvalta, Puumalasta, Sulkavalta ja Rantasalmelta. Suurpitäjittäinen keskiarvo jäi alle tynnyrin Pieksämäellä ja Pohjois-Savossa eli syrjäisimmillä alueilla.

 

Tämä suhde tuntuu nurinkuriselta, sillä noilla alueilla oli kaikkein eniten tilaa kaskiviljelykselle, vaikka otettaisiinkin huomion rintapitäjien kaukopalstat. Niinpä voitaneen soveltaa koko alueeseen sitä suhdelukua, joka saadaan Mikkelin, Juvan, Rantasalmen ja Säämingin pelto- ja kaskikylvöistä: jälkimmäinen on nelinkertainen edelliseen nähden.

Jos kertoimena käytetään neljää ja perusteena maantarkastuskirjassa ilmoitettuja peltokylvölukuja, saadaan suurpitäjittäinen yhdistelmä.

Nämä luvut vienevät lähemmäksi totuutta kuin maantarkastuskirjan alkuperäiset tiedot, mutta niihinkin lienee suhtauduttava varovasti. Tämän mukaan Pieksämäki ja Leppävirta olisivat muodostaneet maakunnan keskiosassa jonkinlaisen köyhäläisalueen. Verrattaessa aikaisemmin käsiteltyyn kaskimaan kokonaispinta-alaan luvut voi sentään ymmärtää. Mikkelistä käsin viljeltiin Pieksämäen alueen kaskimaita, ja joroislaiset kulkivat Jäppilän alueella. Rantasalmelaisillakin oli samoja etuja Leppävirran ja Kuopion puolella.

Yhdistelmän todenmukaisuus jää selvittämättä. Jos maantarkastuskirjan antamat luvut kerrotaan mekaanisesti edellämainituin perustein saaduilla suhdeluvuilla, kohoaisivat tulokset nelinkertaisiksi ja nostaisivat keskimääräiset kaskikylvöt likelle kymmentä tynnyriä. Tämä lienee kuitenkin liikaa. Yhdistelmä lienee sittenkin likellä todellista eli noin kahden tynnyrin kylvöinä taloa kohti, alarajana puolitoista ja ylärajana kolme tynnyriä.

Habermanin jakokirjan kaskitiedot valaisevat paitsi kaskialoja myös kaskimaan kasvullisuutta ja sen käyttötapaa. Iisalmelta ilmoitettiin 30–50 vuoden kiertoaikoja. Kuopiossa asteikko ulottui 20:stä 70 vuoteen, alaraja Tuovilanlahdessa, yläraja kaiketi Leppälahdessa. Kotvetjärvenmaan lepikko Juankoskella sieti uuden viljelyn 25 vuoden välein. Hamulassa taas Hökäisenjärvenrannan palsta vaati siihen 60 vuotta.¹ Utrianlahden Viitasalo sieti 20 vuoden kierron.² Rantasalmella kierto vaihteli kymmenestä 50 vuoteen. Ainut viimeksimainittu oli Joutsenmäen tiluksiin kuulunut Jokilahenahon niemi, puolentoista tynnyrin arvoinen.³ (Liite 45.)

Kiertoaikoja ilmoittavat luvut kielinevät myös kullakin palstalla käytetystä kaskitekniikasta. Pisimmän ajan eli 40–50 vuotta vaati havumetsässä sovellettu huuhtamenetelmä. Kaskimenetelmä soveltui koivikkoihin ja edellytti 20–40 vuoden metsittymisvaihetta. Nopeimmin kasvavat lepikot voitiin viljellä rieskamaina 10–15 vuoden välein.⁴

Haberman kirjasi Kuopiosta yli 2 800 tynnyrin kylvöalat 170 talon tiluksina, Iisalmesta vastaavasti 1118 tynnyrin kylvöalat 45:llä ja Rantasalmella 170 tynnyrin kylvöalat 119 talolla.

Keskimäärät olivat korkeimmat Iisalmella ja murto-osa siitä Rantasalmella, mutta arvioitu kiertoaikakin oli pohjoisessa pitempi. Kaskien koosta kertyy hajatietoja vuokramaatapausten avulla, löytyypä maaninkalaisten riidasta vuonna 1704 jonkinlainen arvio kaskisadonkin määrästä siemenerään verrattuna. Käärmelahtelainen Heikki Karvinen velkoi Tuomas Hyttiseltä maanosana 200 lyhdettä Leppämäen palstan viljelyksestä, jota oli kahdeksan kapan ala. Yleisen tavan mukaan laskien: maanosa kolmasosa sadosta, kertyy koko sadoksi 600 lyhdettä eli kuusi tynnyriä, kappoina 192. Kun tämä jaetaan kahdeksalla, saadaan satoisuusluvuksi 24 jyvää.⁵

Kaskijuttujen perusteella voidaan todeta tai johtaa muutamia kaskikylvömääriä. Äskeinen kahdeksan kappaa jäi niistä pienimmäksi, ja yleisin vaihtelu osui puolen ja kahden tynnyrin välille. Puumalan Kitulassa vaihtelivat talokohtaiset kaskikylvöt yhdestä 3,5 tynnyriin vuonna 1691.⁶

Kaskimaan käyttö ensi sadon jälkeen jäi yleensä lyhyeksi. Telataipalelainen Olli Holopainen salli vuokralaisensa Eerikki Kokkosen kylvää vielä toisena vuonna rukiin sänkeen joko kauraa tai sänkiruista ilman maanosaa. Kolmatta satoa tuskin yritettiinkään.⁷

Nämä vastaavat likimain vuonna 1664 maantarkastuksessa ilmoitettuja lukuja keskimäärinä (liite 48), mutta jäänevät todellisia määriä alemmiksi.

Kuusimetsät oli todennäköisesti kaskettu loppuun 1600-luvun alkuun mennessä ja muutettu koivikoiksi tai tuoreimmilla alueilla lepikoiksi. Männiköt saivat yhä enemmän käyttöä kaskimetsinä, mutta ne vaativat omat menetelmänsä. Niistä tehtiin aluksi pykäliköitä kuorimalla tyvet ja kuivattamalla siten puut. Näiden kelojen suojaan kasvoi nuori metsä, usein koivikkoa, joka sekä lisäsi puuainesta että paksunsi maanpinnan humuskerrosta lehtijätteellä. Kummastakin oli hyötyä sitten, kun puusto kaadettiin ja kuivuttuaan poltettiin.

Suuret puut kolottiin tyvestä ympäri, niin että puu kuivui, ja valtaus todistettiin valtaajan merkillä. Tämä päti kymmenen vuotta, vaikka maata ei olisikaan kaskettu. Tapa ei liene ollut yleinen eikä riidaton, sillä vuonna 1673 kaatoi Iisalmen ruotaanlahtelainen Matti Matinpoika Lappalainen naapurinsa Matti Lassinpoika Lappalaisen pyältämän kaskimaan, joka oli vallattu vasta kolme vuotta sitten.⁸ Tämän ainoan oikeustapauksen valossa on vaikea tietää, miten yleinen pyällysoikeus oli.

Kaskimaan puutteesta tai kierron liiasta nopeudesta kertovat eräät sienoja koskevat oikeustapaukset. Sienat olivat viertorankoja, joita viertämällä saatiin maanpinta palamaan tasaisesti eikä palamattomia laikkuja jäisi. Niitä voitiin tuoda muualtakin, ellei kaskimaalla niitä riittänyt. Niinikään niitä tarvittiin toisenkertaisessa poltossa, joka tunnetaan 1700-luvulta ja joka kenties alkoi jo 1600-luvulla. Ensimmäisen sadon jälkeen tuotiin sienoja, sytytettiin ne ja vierrettiin sängen yli kasvuvoiman lisäämiseksi.

Vuonna 1643 väitti Hankasalmen viinikkalalainen Mikko Viinikainen kovalanmäkeläisen Reijo Kovasen kaataneen luvatta Hämeen puolelta sienoja. Kangasniemen kutemajärveläinen Olli Paavonpoika Tarvonen hakkasi kaskensa 1639 ja hankki sinne sienoja, mutta naapuri Olli Juhananpoika Tarvonen poltti ja viljeli kasken. Hirvensalmella hakkasi Reijo Väisänen 1645 peräti 50 pientä sienaa – metsä oli vähissä – mutta naapuri Paavo Antinpoika Väisänen vei ne.⁹

Maaningan lapvetelänmäkeläinen Lauri Martinpoika Lapveteläinen hakkasi sienoja kaiketi lapinlahtelaisen Tahvo Ollikaisen maalta, koskapa tämä oli merkinnyt ne itselleen. Samoin hän ehti viedä niitä poiskin 30 kappaletta ja Ollikaisen valmiita sienoja kuusi kuormaa. Kun sitten Ollikainen vei Laurin hakkaamat sienat ja latoi ne läävänsä kattomaloiksi, niin Lauri kävi heittelemässä puut sieltä pois.¹⁰

Kaskiviljelijän oli suojattava raateensa sinne yrittäviä elukoita vastaan aitaamalla ne. Tämän tästä pääsivät naapurin hevoset tai lehmät halmeeseen herkuttelemaan ja tekivät pahaa jälkeä siihen ja helposti vahinkoa itselleenkin – vahva rehu turposi elukan mahassa ja sai aikaan ähkyä.

Yleensä vahingon kärsinyt halmeen haltija vaati korvausta elukan omistajalta, mutta korvauksen saanti riippui siitä, oliko aita kunnossa. Vuonna 1643 velkoi siten Leppävirran kirkkoherra Mattias Henrici Montanus Lauri Könöseltä ja Sihvo Mustoselta korvausta, kun näiden lehmät olivat mikkelinpäivän jälkeen tallanneet hänen kaskeaan. Se todistettiin aidatuksi vain pienin risuin, jotka eivät elukoita pidätelleet, ja niin kanne hylättiin.¹¹ Sulkavalla taas Jaakko Summanen oli jättänyt kaskensa kokonaan aitaamatta, ja niinpä hän suotta velkoi syönnöskorvausta Martti Väätäiseltä vuonna 1668.¹²

Vuonna 1644 valitti Juvan Maaralan Mauno Maaranen komissaari Erik Jesperinpoika illjesköldin hevosten syöneen häneltä kauroja ja heiniä heidän yhteisessä saaressaan. Komissaari vastasi ilmoittaneensa hyvissä ajoin kolme viikkoa ennen hevostensa laiduntamisesta saaressa alkaen mikkelinpäivästä, jolloin muut kaskimiehet tuolla Pihlajansalossa älysivät aidata pieleksensä ja aumansa. Korvaus jäi saamatta. Kysymys oli siis alueen käytön muuttumisesta saman sulan aikana: kasvukauden päätyttyä kaskimaata laidunnettiin.¹³

Toisin päin kävi Sulkavalla 1659. Kirkkoherra Erik Georgii valitti koskikaartilalaisen Pekka Kaartisen laiduntavan karjaansa Kulkemussalossa eli Partalansaaressa suureksi vahingoksi kirkkoherran kaskille. Kun Kaartinen ihmetteli, miksi kirkkoherra ei aidannut kaskiaan, tämä selitti, ettei siellä – nähtävästi Partalansaaren asumattomassa ja kylistä erotetussa luoteisosassa – koskaan aidattu kaskia. Koskikaartilan ja sen välillä oli leveä salmi, ja lahden ympäri tuli matkaa puoli peninkulmaa. Niinpä päätettiinkin, että Kaartinen laiduntaisi karjaansa omalla puolellaan lahtea ja aitaisi laitumensa.¹⁴

Jotta jokaista kaskimaata ei olisi tarvinnut aidata, ne oli erotettava laitumesta joko luonnonestein niinkuin Partalansaaressa tai aitaamalla. Tämä menetelmä tunnettiin itänaapurissa Käkisalmen läänissä, jossa kylää ympäröivä laidunmaa erotettiin etäisemmistä kaskimaista rinta-aidan avulla. Samaa keinoa sovellettiin Länsi-Suomenkin tiivisrakenteisissa kylissä.

Tämä nimitys tunnettiin myös Pien-Savossa. Vuonna 1667 valitti Rantasalmen käräjillä harjurantalainen Antti Kärkkäinen, että tuusmäkeläisen Paavo Nousiaisen väki oli kaatanut rinta-aidan ja karja oli päässyt sen läpi Kärkkäisen kauramaahan. Vähän myöhemmin valitti lautakotalahtelainen Olli Natunen, että harjurantalaisen Paavo Turusen lehmät uivat hänen saareensa. Salmi todettiin niin kapeaksi, ettei se pidättelisi elukoita, ja siksi tuomittiin osapuolet yhdessä rakentamaan rinta-aita saaren suojaksi.¹⁵

Kerimäen Riikolassa riitelivät Paavo Asikainen ja Heikki Riikonen alituiseen rinta-aidastaan, jonka vajavaisuudesta koitui vahinkoja kummankin kaskille. Tämän takia tuomittiin koko rinta-aita revittäväksi ja velvoitettiin kumpikin aitaamaan omat kaskensa ”niinkuin muuallakin tehdään”. Vuonna 1667 tuomittiin katselmus Puumalassa kappalainen Johannes Franciscin sekä vesiniemeläisten Hannes Kotron, Tuomas Ryönän ja Juntti Ahtiaisen yhteiselle rinta­aidalle, kun hevoset pääsivät sen läpi pahantekoon, ja sorron kunnossapidon laiminlyöjä piti saada selville maksamaan vahinkoja.¹⁶

Asutuksen hajanaisuus näyttää lisänneen rinta-aidan vaatimaa rasitusta ja vähentäneen sen suosiota. Tämä todettiin Kerimäellä myös vuonna 1679, kun hanhijärveläiset Pekka Tuomaanpoika Luostarisen elukat olivat päässeet ”poikkiaidan” läpi makkolalaisen Rossi Redsvenin kaskeen: poikkiaitoihin ei ollut luottamista, vaikka Luostarinen tällä kertaa saikin korvata vahingon.¹⁷

Rinta-aita ei siis juurtunut savolaiseen maankäyttöön kenties siksi, että kaskimaat oli jaettu talojen kesken eikä kylien likeinen laidunmaa ollut yhtä vaivattomasti erotettavissa takamaasta kuin Käkisalmen läänissä.¹⁸

Kaskimaa jakautui epätasaisesti talojen ja eri alueiden kesken, niinkuin edellä on jo todettu. Vähälle jääneet joutuivat vuokraamaan metsää parempiosaisilta ja vähävoimaisilta maanosaa vastaan. Tämä vaihteli pitäjittäin puolesta neljäsosaan sadosta: toinen, kolmas tai neljäs lyhde, niinkuin se määritettiin. Juvalla ja muualla Etelä-Savossa, jossa metsää oli vähän, oli maanosana toinen lyhde, mutta Kuopiossa sovellettiin neljättä lyhdettä.¹⁹

Yleensä osaviljelijänä oli talollinen, ja maan omisti säätyläinen. 1640-luvun alussa lupasivat kuopiolaiset Anders ja Ivar Juhananpoika Argillander jännevirtalaisen Paavo Niskasen ja Olli Hartikaisen kasketa takapalstallaan Nilsiän ja Rautavaaran rajalla. Maanosa oli tuhat lyhdettä ja sen mukaan koko sato 4 000 lyhdettä. Kun sadasta lyhteestä kertyi ”maan tavan mukaan” tynnyri jyviä, kohosi tulos 40 tynnyriin. Jos kasvu oli vaikkapa kymmenen jyvää, niin kylvöä piti olla neljä tynnyriä eli varsin juhlallinen määrä.²⁰

Samanlaisen kasken raatoivat rytkyläinen Matti Heiskanen ja haminalahtelainen Paavo Pursiainen 1650-luvun alussa vehmasmäkeläisten Tahvo Jaatisen ja Paavo Laitisen takamaalle. Ehdotkin olivat samat. Sen sijaan sai haminalahtelainen Lauri Pursiainen vain kahdeksan kapan kylvön lapinlahtelaisen Antti Sivosen maalle. Kolkontaipaleessa taloa pitänyt vouti Zacharias Zachariaanpoika vuokrasi tammenlahtelaiselta Olli Happoselta puolen tynnyrin kylvöalan 1640- luvun alussa – tällä kertaa säätyläinen maantarpeessa.²¹

Poikkeuksena pohjoissavolaisesta maanosasta mainittakoon vielä majuri Anders Haran ja Siilinjärven kasurilalaisen Matti Hussu-Kasurisen asian ratkaisu vuonna 1644. Matti kaskesi luvatta Tavinsalmen kartanon maalla Varpaniemen Kolmisuonsopenmäessä saaden ruista kaikkiaan 2 550 lyhdettä. Edellisten suhteiden mukaan kylvöä olisi ollut 2,5 tynnyriä. Tästä majuri – kaiketi rangaistuksenomaisesti – vaati 1 690 lyhdettä eli kaksi kolmasosaa.²²

Kaukaisia kaskimaita vuokrattiin edelleen niitä tarvitseville. Vuokralaisetkin olivat oikeustapausten perusteella yleensä tilallisia – kenties loisten kaskiviljelys salattiin, koska se oli kielletty. Telataipalelainen Olli Holopainen vuokrasi siten pellossalolaiselle Eerikki Antinpoika Kokkoselle kaskimaata, ja osa maan­osasta kuitattiin maksamatonta hevosenhintaa vastaan. Holopainen oli vastikään ryhtynyt ratsutalolliseksi ja joutui tiukalle varustuksia hankkiessaan vuonna 1661. Ruokoniemeläinen Martti Helppi kaskesi 1667 pulkkilalaisten Väätäisten maalle yhden tynnyrin kylvöalan ja maksoi maanosaa yhteensä neljä tynnyriä.²³ Säämingin pihlajaniemeläiset Juhana ja Heikki Mielonen vuokrasivat rykmentinkirjuri Bengt Mahlbergiltä Lakiansiimeksen kaskimaan ja maksoivat kolmen kasken maanosana yli 53 tynnyriä ruista.²⁴

Itärajalla esiintyivät vuokralaisina karjalaiset. Liperin kinnulanniemeläinen Hannes Kinnunen ja Esko Tahvonpoika – joko Kurki Mikonahosta tai Hartikainen Riihilahdesta – vuokrasivat Ristijärventaipaleen maan lippumies Henrik Matinpojan leskeltä Karin Henrikintyttäreltä ja saivat satoa 4 000 lyhdettä eli 40 tynnyriä. Paikka on Vuokalanjärven ja Säimenen välillä nykyisellä Savonrannalla. Kerimäen pesolalaiset perivät maanosaa karjalaisilta Vuokalanmaan käytöstä. Maanosa oli 700 lyhdettä eli koko sato 21 tynnyriä. Vuonna 1708 velkoi rantasalmelainen luutnantti Karl Gustaf Svärdfelt maanosana 400 lyhdettä Liperin ristiläiseltä Juhana Asikaiselta tämän kaskettua Papinniemessä.²⁵

Yhteiskaskista jäi verraten harvoja mainintoja. Edellä tuli esiin jo kuopiolaisten yhteistoiminta, joka saavutti melkoiset mittasuhteet kukin kerrallaan: noin neljän tynnyrin kylvö. Samoina vuosina käräjöi Kangaslammin hatjurantalainen Lauri Mikonpoika Naukkarinen Heikki Heikinpoika Kinnusen kanssa 20 kapan kaskesta. Kinnunen oli kutsunut Naukkarista kolme kertaa elonleikkuuseen, mutta kun tämä ei totellut, leikkasi kaiken ja otti palkkanaan puolet Naukkarisen osuudesta.²⁶

VILJELYSKASVIT, NIIDEN SATO JA KATO

Viljelyskasvien esiintymistä voimme tarkastella vain vuoden 1620 kylvö- ja karjaveroluettelosta, eikä sekään käsitä koko maakuntaa. Tiedot puuttuvat Iisalmen ja Kuopion suurpitäjistä sekä Säämingistä ja Kerimäeltä tytärpitäjineen. Numerotarkkuutta rasittanee kaskimaiden salaaminen verottajalta taikka kaskikylvöjen epäonnistuminen esimerkiksi sadekesän johdosta. Jonkin mittainen sattumanvaraisuus on siis pidettävä mielessä näitä lukuja vertailtaessa. (Liite 4 7.)

Luetteloissa mainitaan pitkä rivi kasvinnimiä. Mukana ovat tietysti ruis, ohra ja kaura, mutta lisäksi vehnä, papu ja herne. Ruista ja ohraa viljeltiin tietysti koko maakunnassa. Näiden tietojen pohjalta näyttää ohraa viljellyn enimmäkseen pellossa, sillä kaskikylvöjä mainitaan vain Joroisista, Leppävirralta ja Var kaudesta ja silloinkin vain vajaa kymmenesosa koko ohrakylvöistä. Vastaavasti ruis esiintyi kaskiviljana jokseenkin koko alueella, pellossa taas vain Hankasalmella, Haukivuorella, Kangasniemellä, Pieksämäellä, jonkin verran Juvalla sekä Leppävirralla ja Varkaudessa.

Kauraa viljeltiin vuonna 1620 pelkästään pellossa Leppävirtaa ja Varkautta lukuunottamatta. Sen kasvu on hitaampaa kuin ohran, ja siksi sen viljelys väheni selvästi etelästä pohjoiseen mentäessä. Kauraa kylvettiin enemmän kuin ohraa Saimaan altaan alueella, mutta Mäntyharjulta pohjoiseen oli ohra etusijalla. Kauravalta vallitsi pohjoisimpana Joroisissa, mutta se olikin jonkinlainen kärki: Haukiveden pohjoispuolella vallitsi taas ohra kauran jäädessä vähemmistöön, ja Kuopion pohjoispuolella sitä tuskin viljeltiin ensinkään.

Kauran pohjoisrajan vyöhyke jatkui itään Pohjois-Karjalan puolelle, jossa Kiteellä ja Tohmajärvellä se oli vallalla, mutta ohravaltainen välivyöhyke käsitti Suur-Liperin ja Ilomantsin-Pielisen tasalla kauraa viljeltiin vain poikkeuksellisesti.

Vehnäkin oli arka laji. Sitä viljeltiin vielä Pieksämäellä ja Leppävirralla, mutta sen osuus kokonaiskylvöistä jäi kaikkialla alle prosentin – Puumalassa seitsemän tuhannesosaa, keskimäärä kolmen tuhannesosan tienoissa. Taloudellista merkitystä sillä ei liene ollut.

Sen sijaan palkokasveja viljeltiin vahvemmin, yhteensä yli seitsemän prosenttia kokonaiskylvöistä, Suur-Mikkelissä jopa kymmenen prosentin paikkeilla. Herneen osuus jäi kokonaismäärästä kymmenesosaan ainakin kylvölukuina – vain Leppävirralla sen osuus tästä sarjasta oli suurempi. Palkokasvien suosio näyttää olleen muuten heikko Pien-Savossa.

Tattarin, tuon poutakesän oikukkaan kasvin, suosio ilmeni eteläisessä Savossa puolen prosentin osuutena kokonaiskylvöistä. Se oli pääasiassa kaskikasvi, sillä vain leppävirtalaiset kylvivät sitä peltoon. Sen arkuutta osoittaa, ettei sitä viljelty Suonnejoella, Jäppilässä, Heinävedellä eikä Kangaslammilla.

Virallisten tietojen ulkopuolelle jäi kokonaan tärkein juurikasvi nauris. Se kylvettiin keskikesällä tuoreeseen kaskeen, nostettiin ja listittiin syksyllä sekä säilöttiin maakuoppaan talven varalle. Nauris oli yleinen ja tarpeellinen kasvi koko maakunnassa.

Nauriskaski raadettiin yleensä likelle taloa, mutta joskus kauemmaksikin. Vuonna 1639 pitivät Joroisten kaitaislaiset Lauri ja Pekka Nissinen nauriskaskeaan Paljaanpäänmaalla Matti Oinosen palstalla eivätkä tulleet vastaamaan käräjiin. Niinpä luvattiin koko sato Oinoselle.¹

Nauriin siemeniä riitti pieni määrä suurellekin alalle. Vuonna 1650 kauppasi sitä Ristiinan laurikkalalainen Pekka Paajanen naapureilleen. Lintuniemeläinen Jaakko Martikainen otti yhdeksän kourallista ja myi niistä kaksi Rekantilaan Anders Hanan leskelle, naapurilleen Heikki Martikaiselle neljä ja Kosolan Paavo Kososelle yhden. Näistä piti koitua satoa kullekin talolle vuoden tarvis eli monta kanttia nauriita. Siemenet eivät kuitenkaan itäneet, ja naapurit karhusivat Paajaselta 110 vaskitaalarin korvausta. Siemenet eivät olleet sentään Paajasen tuotteita, vaan hän väitti saaneensa ne joltakulta vieraalta.² Nauriin siemen mitattiin myös lusikoittain, samoin kylvöala lusikanaloina. Kylväjällä oli siemeniä tuohilusikassa, josta hän otti niitä huulilleen ja sylki ne sitten hajalleen maahan.

Viljan siemenen itävyys tuotti joskus huolta. Vuonna 1641 myi Ristiinan kaipialalainen Matti Kaipiainen Hannes Nykäselle itämätöntä ohraa ja joutui lunastamaan sen takaisin. Tässä tapauksessa todettiin, että samoista ohrista syksyllä puidut jyvät itivät, mutta talven aumassa maanneet olivat menettäneet tämän kykynsä. Kaipa se opetti säilyttämään kunnolla siemenviljaa.³

Palkokasvien ja nauriin lisäksi saatiin valkuaista kaalistakin. Vuonna 1649 mainitaan Ristiinan Toijolassa Sihvo Toijosen kaalimaa. Tästä ainoasta tiedosta emme voi päätellä, miten yleistä ja miten laajaa kaalinviljelys oli, etenkin kun se on peräisin maakunnan eteläisimmästä pitäjästä.⁴

Sihvo Toijosen kaalimaa tuli julki hänen ja rajanaapuri Eerikki Kyyrön humalatarhajutussa. Kyyrön humalisto oli Toijosen maalla, mutta silti hän sai kerätä siitä sadon. Mutta jos humalat työntäisivät juuriversoja Toijosen puolelle, saisi viimeksi mainittu koota niistä sadon.

Humalaa viljeltiin koko maakunnassa siksikin, että osa satoa oli luovutettava verona kruunulle. Rakennuskaarikin sääsi taloille velvoituksen humalanviljelykseen. Niinpä humalasalot köynnöksineen kuuluivat asutusmaisemaan pihan ja aumatarhan liepeillä. Kun Ristiinan kylänlahtelainen Pekka Antinpoika Syrjäläinen siirsi kontunsa uuteen paikkaan Peltoriuttaan, niin entinen lähinaapuri leski Kaisa Pekantytär Koljotar keräsi sadon hänen entisestä humalistostaan Tiusalanpellolta. Syrjäläinen sai omansa takaisin.⁵

Kaikki lääväntaukset eivät näytä käyneen humalamaaksi: Kerimäellä istutti rovasti Paulus Olai Krogeruksen leski Malin Sigfridintytär Kostianus humalanjuuria Simpalaan Paavo Muukkosen ja Martin Valentininpojan yhteiselle Väärämaalle. Vuonna 1668 hän lahjoitti ne Muukkoselle, ja Martin sai istuttaa omat juurensa vaikkapa tämän tarhan viereen.⁶

Pohjoissavolaiset näyttävät silloin tällöin viljelleen humaloitaan kalasaunojensa liepeillä. Kuopion pellosmäkeläinen Tahvo Heiskanen istutti humaloita vanhan kalasaunansa tontille Mustikkasaareen, josta hiltulanlahtelainen Matti Heiskanen yritti saada vuonna 1639 osuutta.⁷ Juankosken niinimäkeläisellä Nuutti Nuutisella oli samoin isän istuttama humalisto kalasaunan liepeillä, 50 vuonna 1635 pystytettyä humalasalkoa, jotka pieksäläinen lautamies Matti Tiihonen poltti keyrin alla 1674, koska sauna oli hänen maallaan. Kalaveden yhteisyys, johon osa oli myös pieksäläisellä Tuomas Heikkisellä ja vehkasaarelaisella Matti Kettusella, puolsi Nuutisen kannetta, ja Tiihonen sai rakentaa hänelle uuden saunan ja korvata humalatkin.⁸

Vastaava tilanne näyttää vallinneen Maaningalla. Haaralan Risto Haatainen vei halolalaiselta Olli Väisäseltä kaksi verkkoa, koska tämä oli koonnut kaksi tynnyriä humaloita Haataisen niityn vieressä kasvaneesta humalistosta. Väisäsen syyskalastus estyi ja hän manasi Haataisen käräjiin. Siellä todettiin humaliston sijaitsevan Väisäsen maalla eli kaiketi apajan ja saunankin likettyvillä.⁹

Humalistojen koosta ja sadosta on tallella oikeastaan vain edellä ilmenneet kaksi mainintaa: 50 salkoa kasvua ja kolme tynnyriä satoa. Näitä voinee pitää jonkinlaisina keskimäärinä.

Viljelyksen sadon arviointi perustuu sangen monelle epävarmalle osatekijälle. Edellä on jo arvioitu pelto- ja kaskikylvöjä ja todettu perusteiden epätarkkuus. Vuosina 1663–64 ilmoitetut peltokylvöalat antavat tilakohtaiseksi keskiarvoksi 18 kappaa. Tämä havaittiin kuitenkin Röösin karttojen antamien lukujen perusteella neljäsosaksi todellista. Sen mukaan keskimäärä olisi ollut kaksi tynnyriä kahdeksan kappaa. Kaskikylvöjen keskimäärä oli miltei saman verran. Se saattaa jäädä todellista pienemmäksi, mutta meillä ei ole kerrointa sen tarkistamiseksi. (Liitteet 46 ja 48.)

Tämän mukaan talokohtainen kokonaiskylvöjen keskimäärä olisi ollut neljä ja puoli tynnyriä. Sen muuttaminen satoluvuksi edellyttäisi perusteltua kerrointa, joka meiltä puuttuu, ja sehän vaihteli vuosittainkin. Onnistunut kaskikylvö tuotti jopa 50-kertaisen sadon, mutta varsin usein mainitaan satomääränä kolme jyvää eli kolminkertainen tulos.

Jos oletamme sadon olleen viisi jyvää, niin kukin talo sai satoa keskimäärin 22,5 tynnyriä eli 36 hehtolitraa. Tästä oli seuraavaa kylvöä varten pantava talteen viidesosa eli 4,6 tynnyriä. Viljana maksettava vero vei verraten vähäisen osan, runsaan tynnyrin veromarkalta eli taloa kohti pari-kolme tynnyriä, jolloin jäljelle jäisi noin 15 tynnyriä omaan käyttöön. Aikaisempi väkilukuarviomme oli noin kahdeksan henkeä taloa kohti, joten kutakin henkeä varten olisi varaa liki kaksi tynnyriä, tarkemmin määrittäen 60 kappaa. Päiväannokseksi henkeä kohti riittäisi vajaa litra jyviä.¹⁰ Mainittu määrä tuntuisi kohtuulliselta lisättynä nauriilla ja kalalla, kenties juhlapäivinä lihallakin. Mutta kuten edellä todettiin, arvio perustuu kovin monelle epävarmalle tekijälle, niin ettei sitä voi pitää kovinkaan ehdottomana. Viljalla jouduttiin varmaan kuittaamaan muita veroja, mikä vähensi kulutettavaa määrää. Katovuodet olivat luku erikseen.

VILJAN TUOTTO PIENEN JÄÄKAUDEN PAHETESSA

Seikkaperäisten luetteloiden puutteessa emme saa 1600-luvun loppupuolelta yhtä peittäviä tietoja maanviljelyksestä kuin vielä 1630-luvulta, mutta piensavolaiset oikeustapaukset avaavat sentään kurkistusreikiä siihen. Ne saattavat olla todenmukaisempiakin kuin verotusta varten kootut luettelot, joissa kaikin tavoin yritettiin väheksyä omaa menestystä. Vahinkoa korvattaessa saattoi ilmoitus vääristyä vastakkaiseenkin suuntaan, mutta sitä kontrolloi puolueeton lautakunta – veroluettelon teossa ei puolueettomuus ollut niinkään itsestään selvää. (Liite 50.)

Viljelyskasveista näyttää ruis olleen tärkein koko maakunnassa, ja sitä täydensi ohra yhtä peittävänä etelästä pohjoiseen. Sen sijaan muut aikaisemmin mainitut kasvit näyttävät olleen viljelyksessä vain etelämpänä. Kauraa koskevat pohjoisimmat maininnat tulivat Rantasalmelta, jossa edellä mainittu harjurantalainen Antti Kärkkäinen pelkäsi kaurahalmeensa puolesta.¹ Vehnää viljeli 1700- luvun alussa Heinäveden rummukkalalainen Paavo Karppinen, jolta sitä paloi tynnyrin verran riihen mukana. Leppävirran saamaislainen Paavo Paavonpoika Keinonen menetti samalla tavoin tattariahoksensa vuonna 1670. Papinniemessä taas Eerikki Lappalainen viljeli naapurinsa Antti Monosen maalla tattaria ja sai sitä kaksi tynnyriä.² Kaikki nämä kolme mainintaa menevät vuoden 1620 aineiston määrittämän viljelyrajan pohjoispuolelle.

Vuonna 1692 kirjattiin Puumalan syyskäräjillä Kitulan kylän kylvöt yksityiskohtaisesti, ja sen perusteella saamme kuvan puumalalaisesta viljelystavasta. Neljän talon yhteiset ruiskylvöt peltoon olivat kolme tynnyriä 21 kappaa, ohraa neljä tynnyriä 20 kappaa. Kaura puuttui kokonaan, mutta Eerikki Luukkosella oli 11 kappaa hernettä ja 18 kappaa papuja kasvamassa. Kaskikylvöjä oli kahdeksan ja puoli tynnyriä yhdestä kolmeen ja puoleen tynnyriin käsittävinä talokohtaisina erinä. Pelto- ja kaskikylvöt olivat siten likimain samankokoiset.³ Tämä suhde lienee kallistunut pohjoiseen mentäessä kasken eduksi etenkin uusilla asutusalueilla, jossa tilaa oli kaskeamiseen enemmän kuin etelässä.

Katovuodet opettivat ankaralla kädellä pitämään silmällä siemenviljan itävyyttä. Puumalassa käräjöitiin tästä vuonna 1670. Petäjäniemeläinen Antti Haatainen kylvi kunnotonta siementä sopalanniemeläisen Eerikki Savolaisen kanssa raatamaansa kaskeen. Kylvökset voitiin erottaa toisistaan, ja kumpikin sai leikata omat kylvöksensä. Risto Kotron ja Eerikki Matinpoika Puran kylvökset sen sijaan olivat sekoittuneet, ja huonoitoista siementä kylvänyt Kotro sai luovuttaa päältä puoli tynnyriä kauroja Puralle.⁴

Suurina kuolovuosina tuotti siemenkysymys suuria ongelmia. Sulkavan kirkkoherra Andreas Molander sai palkkajyvänsä sakkoviljoina kruununvoudin käskystä, veroviljoja kun ei ollut kertynyt. Näiden piti olla kelvollista ja itävää. Mutta kun hän jakoi niitä lainaksi, niin saajat väittivät niitä osittain kelvottomiksi ja epäilivät kirkkoherran sekoittaneen teräviljaan itämättömiä jyviä. Asiaa tutkittiin käräjilläkin, mutta selkoa ei siihen saatu. Eräänä syynä pidettiin sitä, että vilja olisi puitu kosteana.⁵

Säämingissä joutui vääpeli Carl GustafSvärdfelt syytteeseen ahneudesta viljakaupassa. Hän osti 1698 Viipurin verojyvästöstä ruista 11 taalarin tynnyrihintaan, ja myi sitä taalarilla kapan eli kolminkertaiseen hintaan. Hän perusteli myyntiä sillä, ettei ostovilja itänyt, ja hän joutui vaihtamaan sitä itävään siemeneen.⁶

Ensimmäisistä idätyskokeista kertoo Sulkavan kyrsyäläisen Pekka Vihavaisen ja Juvan kiiskiläläisen Pertti Kiiskisen välinen tapaus. Kiiskinen lupasi kylvää Vihavaisen peltoon tämän pyynnöstä 20 kappaa ohraa ja kaksi tynnyriä kauraa 1709. Lupaus jäi täyttämättä, ja Kiiskinen selitti syyksi, ettei aiottu siemen itänyt hänen kokeillessaan sitä.⁷

Viljan satotiedoista on jo mainittu edellisessä luvussa, mutta muitakin mainintoja on tallella. Vuonna 1695 lainasi Tervon viitataipalelainen Paavo Iivarinpoika Karhunen käpysalolaiselta Pekka Kukkoselta 23 kappaa viljaa ja antoi maksuna 14 kapan kylvöalan kaskimaata, josta Kukkonen sai satoa 900 lyhdettä eli normaalivuosien mitassa yhdeksän tynnyriä. Tämä vastaa noin 20. jyvää eli vähän alle aikaisemmin arvioidun satoisuuden.⁸ Sonkajärven Toivakossa sai Olli Rautaparta 1700-luvun alussa haajaislaiselta Mikko Tuoviselta 23 kappaa siementä sadon kolmasosaa vastaan. Olli antoi osuutena tuhat lyhdettä eli kymmenen tynnyriä, joten koko sato olisi ollut 30 tynnyriä. Tämä vastaisi satolukuna noin 40. jyvää.

Mutta katovuosia sattui, niinkuin edellä on jo osoitettu. Joskus ne rajoittuivat hyvinkin paikallisiksi. Vuonna 1667 menetti Kerimäen yläkuonalainen Hannes Siira koko satonsa raesateessa, joka jätti jälkiä talon seiniinkin. Kesällä 1673 vei raesade viljat Puumalassa kymmeneltä talolliselta Niinisaaressa, Kitulassa, Lintusalossa ja Anttolan Montolassa. Sama kävi Kitulassa vuonna 1692 viidelle talolle. Sen käsittely jätti meille sen viljelystiedon, jota edellä on jo kahdesti käsitelty.⁹

Varsinaiset katovuodet kuvastuvat lähteissä eri tavoin. Julkisin muoto oli valtiopäivillä tai muuten kruunulle tehty valitus, joka jäi aikakirjoihin kuninkaallisena päätöksenä. Lieveilmiöistä voimme lukea tuomiokirjojen sivuilta.

Vuoden 1667 kato sai piensavolaiset valittamaan kuninkaalliselle majesteetil­le nälkävuoden ja kadon aiheuttamia vahinkoja sekä pyytämään helpotusta ulos­tekoihin. Korkea kruunu suostui helpottamaan vain siinä tapauksessa, että joku oli kadon takia kokonaan köyhtynyt. Samalla todettiin, että jos aatelismies myönsi alustalaiselleen helpotusta, niin kruunun rasituksia helpotettiin samassa mitassa.¹⁰

Samanhenkinen vastaus tuli mikkeliläisten valitukseen 1669. Kato koetteli sillä kertaa myös Rantasalmen rovastin Andreas Kyanderin palkkatuloja, kun talonpojat siitä syystä vitkastelivat saatavien maksussa. Lautamiehet määrättiin auttamaan rovastia niiden keruussa. Samassa pitäjässä asunut luutnantti Paul Lang menetti ratsutilansa tuoton kokonaan, ja seuraavankin vuoden tuottoa vähensi kylvöjen puutteellisuus. Kuopiossa taas luutnantti Klas Esping joutui ottamaan velkaa Tavinsalmen valtiattarelta Anna Maria Köpkeniltä, ja takuumies Pekka Paajanen joutui maksamaan ne.¹¹

Vuonna 1672 valitti kumpikin tuomiokunta taas kadosta. Maaherran käskettiin nyt vapauttaa kokonaan varattomat verosta, ja rykmentit saivat ohjeen suhtautua samoin palkkatalonpoikiinsa. Jos nämä pääsisivät lopen köyhtymään, niin kruunu ei voisi antaa muualta korvausta.¹²

Katovalituksia tuli kruunulle vuosina 1675, 1680 ja 1682. Maaherra käskettiin kulloinkin tutkimaan ja helpottamaan neuvotellen tarpeen tullen valtion varoista vastaavan kamarikollegion kanssa.

Vuonna 1686 valitti samoin kumpikin tuomiokunta. Suur-Savolle ei annettu helpotusta eikä Pien-Savollekaan, vaikka sen valituksessa kuvailtiin seikkaperäisesti sadekesän vaikutuksia. Elintarvikkeet olivat lopussa, ja paha kulkutauti raivosi Iisalmella, Kuopiossa ja Leppävirralla.¹³

Sulkavan hasulalainen Heikki Antinpoika Luukkonen valitti hallan aiheuttamaa katoa 1688 tai vuotta aikaisemmin. Ruoka loppui kesällä, ja perhe joutui petun ja olkien varaan. Tämä kato lienee jäänyt vähäalaiseksi, sillä muu pitäjä ei valittanut samaa.¹⁴

Vuosien 1691 ja 1693 katovuodet kuvastuvat tuomiokirjoissa runsaina viljavelkajuttuina Rantasalmella. Kangaslammin pisamalahtelainen ratsutilan lampuoti Paavo Heiskanen joutui muutenkin tiukalle. Hän sai sentään isännältään Anders Laurinpojalta puoli tynnyriä ohria siemeneksi ja joutenlahtelaiselta Juhana Pölläseltä saman verran ruista. Nälissään hän ei jaksanut niittää niittyjään, tehdä peltoon syyskylvöjään eikä polttaa kaskiaan, semminkin kun naapuri Mikko Turunen ryösti häneltä lainatut rukiit.¹⁵

Vuonna 1693 lainasi kruununvouti Samuel Henrikinpoika 13 naapurilleen yli 12 tynnyriä ruista ja kaksi tynnyriä ohraa, joita hänen leskensä Beata Erikintytär velkoi takaisin 1695. Velallisista kymmenen oli talollisia ja kolme säätyläisiä.¹⁶

Toinen luotonantaja näyttää olleen Joroisten Kotkatlahden herra everstiluutnantti Nils Grotenfelt, jonka kuolinpesä velkoi vuonna 1705 puoltatoista ruistynnyriä Säämingin paitomäkeläiseltä Suni Karviselta ja voinsalmelaiselta Antti Kilpeläiseltä, kummallakin takaajana Lauri Hukkanen.¹⁷

Rantasalmen rovasti Ursinuskin lainasi liikoja viljojaan samaan aikaan mm. parkunmäkeläiselle Lauri Pulkkiselle sekä Mauno, Olli ja Lauri Laurinpojille. Nämä jäivät maksamatta, ennenkuin vuosisadan pahin koettelemus tuli.¹⁸

Suurten kuolonvuosien vaikutus asutus ja väestöön on ollut jo esillä. Tässä tarkasteltakoon sen aiheuttamia reaktioita maanviljelyksessä ja muussakin toimeentulossa.

Osa talollisia oli saanut viljaa säästöön, vaikka edellisetkin katovuodet olivat verottaneet varastoja. He auttoivat hädänalaisia naapureitaan lainoin niinkuin ennenkin. Talvella 1697 käsiteltiin tuusniemeläisten Matti Juhonpoika ja Paavo Laurinpoika Keinäsen viljavelkaa. Viimeksi mainittu tuomittiin maksamaan lähes kahden tynnyrin siemenviljalainat, mutta hänet säästettiin koroilta, koska kato oli vienyt nämäkin kylvökset.¹⁹

Viljan lainauksessa vakiintui eräitä tapasääntöjä esimerkiksi korosta. Vuonna 1689 lainasi Pielaveden heinämäkeläinen Pekka Tikkanen Tuomas Rissaselle 14 kappaa siemenviljaa, ja hänen piti saada sadosta neljäsosa ”maan tavan mukaan”. Tämän pysyvyyttä kuvaa vuonna 1704 Mikko Tuovisen ja Olli Rautaparran sopimus, jossa Rautaparta sitoutui luovuttamaan Tuoviselle kolmasosan sadosta.²⁰

Vastaava piirre ilmenee niissä tapauksissa, jolloin naapuri sai kylvää köyhän isännän pellon. Normaalisti koitui sadosta maanomistajalle kolmasosa niinkuin kaskimaastakin. Kerimäellä sovellettiin kovempaa taksaa 1696 tikkiläläisten kesken: Niilo Mutikainen sai kylvääkseen Mikko Simonpoika Silvennoisen peltoon tynnyrin ohraa ja puolitoista tynnyriä kauraa, ja sato piti pantaman kahtia. Lopulta Mutikainen tyytyi kuitenkin siemeneen ja kahdeksan kapan korkoihin. Silvennoinen hyötyi siten melkoisesti – mikäli sato onnistui.²¹

Mutta miten pitkälle oman maakunnan vilja riitti? Sitä näyttää olleen jonkin verran varastoissa, joista esimerkiksi kruununvouti voi jakaa lainoja. Sitä saattoi olla eri syistä takavarikoituna vilja-aumoissa, niinkuin esimerkiksi Sulkavalla syksyllä 1692. Siellä viisi talollista hävitti kruununmiesten panemat takavarikkomerkit aumoistaan ja pui viljat suureen puutteeseensa – mistä tietysti tuli rangaistus.²²

Enemmän oli viljaa kertynyt kruununjyvästöön Viipuriin, jonne talonpojat joutuivat edelleen rahtaamaan veroviljansa. Sieltä sitä osti ennenmainittu vääpeli Svärdfelt. Sinne olivat menossa rantasalmelaiset isännät, viisi luvultaan, kesällä 1697 ostamaan siementä ja pyysivät kihlakunnanoikeudelta todistusta. Niinpä todettiin, että he kyllä olivat edellisvuonna kylväneet peltonsa, mutta jääneet vaille satoa, niin että pellot jäivät 1697 kylvämättä. Siemen olisi välttämätön heidän säilymisekseen veronmaksajina.²³

Viipurinkin makasiini ehtyi ennen pitkää. Kruunu hyötyi siitä tavallaan, sillä verovilja muuttui vaivattomasti rahaksi, joka oli valtion tarkoituksiin tuntuvasti käyttökelpoisempaa. Mutta sama periaate vaikeutti pahoin koko Suomen huoltotilannetta noina vuosina. Ruotsin alueella oli viljaa riittämiin myytäväksi asti Suomenlahden eteläpuolella, mutta sitä ei saanut tuoda Suomeen edes tähän suureen hätään, vaan kruunu myi sen ulkomaille – jälleen saadakseen rahaa.

Viljan hinta nousi tietysti noina vuosina. Edellä mainitut sulkavalaiset olivat joutuneet menettämään takavarikossa viljatynnyrin tarpeet jopa alle kahden taalarin hintaa vastaavasta velasta. Poikkeuksena oli tosin mäntysläinen Lauri Kammonen, jonka kuudelle ruis- ja kahdelle hernetynnyrille tuli keskihinnaksi liki kahdeksan taalaria – tämä kaikki sentään hopeassa niinkuin muutkin verolaskelmat. Everstiluutnantti Grotenfeltkaan ei näytä nylkeneen velallisiaan, sillä Suni Karvinen kertoi maksaneensa puolitoista ruistynnyriä kuudella vaskitaalarilla ja saukonnahalla. Katoaikana Viipurissa vilja maksoi 11 taalaria esim. Svärdfeltille. Savoon tuotuna hinta siis kolminkertaistui. Verohinta, millä talonpoika voi lunastaa viljaulostekonsa, oli vuonna 1697 kahdeksan taalaria. Jos tämä tarkoitti hopearahaa, jonka arvo vaskirahaan nähden oli kolminkertainen, oli Svärdfeltin vaatimassa hinnassa kolmasosa liikaa.²⁴

Varakkaat talolliset lienevät selvinneet kuolovuosista, mutta tilaton väki joutui ahtaalle, vaikka vauraampi väki yrittikin sitä auttaa kristillisen rakkauden nimessä. Viljavarkauksia tuotiin käräjiin muutama. Sulkavan lohilahtelainen Paavo Heikinpoika Laamanen otti liistonsaarelaisen Reku Pölläsen aumasta neljä kuormaa lyhteitä, kun lupa oli vain puoleen kuormaan. Säämingissä hirvosmäkeläinen Heikki Nokka vei Aholahden kartanon ruisaumasta 38 lyhdettä, jotka seppä Juhana Hirvonen löysi hänen tupansa lauteilta kuivamasta seuraavana aamuna. Saalis oli jyvinä 2,5 kappaa eli vähäinen osa normaalivuoden tuotosta. Kato kopaisi kartanoakin.²⁵

Rantasalmella menetti kappalainen Andreas Teeth mullikkansa, kun irtolaismies Sihvo Hartikainen teurasti sen toisena rukouspäivänä 1697. Hartikainen koetti keventää vastuutaan väittäen, että hankkeessa oli osallisina neljä muuta, Sotkamosta tullutta kerjäläistä. Osikonmäkeläinen Yrjö Qwintus todisti kuitenkin nähneensä vain Hartikaisen akkoineen teurastuspuuhassa.²⁶

Näpistelijöitä lienee ollut muitakin, vaikka heitä ei saatukaan käräjiin. Kangaslammilla joutenlahtelainen Paavo Pekanpoika Sopanen suojeli elintarvikkeitaan virittämällä varastona käyttämäänsä riihen jousiansan, kaiketi samanlaisen kuin hirven hankaaseen. Laskiaisena 1698 siihen sortui kymmenvuotias Vappu Immotar, katkaisi jalkansa ja kuoli vähän myöhemmin. Äiti Anna Ollintytär Kaasitar syytti Sopasta kuoleman aiheuttajaksi, mutta myönsi tyttären viehtyneen varasteluun – tämä oli karannut mm. voinsalmelaisen Lauri Melkiorinpojan läävästäkin katon läpi.²⁷

Ylpeys eli kerjäläisessäkin. Kesällä 1697 kuoli kerimäkeläinen kerjäläinen Mikko Sokkanen metsään, ja leski Eufemia Sairatar syytti ruokoniemeläistä Tahvo Nousiaista tappajaksi, koska tämä oli lyönyt Mikkoa hänen mielestään korennolla. Sokkanen oli pyytänyt Nousiaiselta lainaksi venettä mennäkseen ostamaan pettua Turtianniemestä Abraham Turtiaiselta, mutta Nousiainen ei antanut, vaan kehotti Sokkasta teurastamaan lehmänsä hengenpitimikseen. Saman neuvon hänelle antoi ruokolahtelainen vanhempi Heikki Silvennoinenkin, mutta se oli myöhäistä – Sokkaselle tuli noutaja samana iltana, vaikka lyömäase oli vain ohut keppi eikä korento eikä iskutkaan kovia.²⁸ Sokkanen kuoli komeasti lehmänomistajana.

Henki näyttää olleen nälkiintyneellä kansalla herkässä, ravinto petäjänkyljen varassa ja sitäkin harvassa, kun pettua piti hakea toisesta kylästä. Kerjäläisvirta vyöryi pohjoisesta etelään, niinkuin edellä mainittu viite sotkamolaisiin ketjäläisiin osoittaa.

NIITTY – PELLON ÄITI

Pysyvään maanviljelykseen kuului ehdottomana edellytyksenä niitty. Se takasi kotieläinkannalle ravinnon talvikautena, jolloin eläinsuojista kertyi peltokasvun taannut lanta. Niittyaloista ei ole tallella tietoja eri vuosilta, vaan ainoa kokonaiskuva hahmottuu vuosina 1663–64 laaditusta maantarkastuskirjasta. Sen sisältämiä tietoja voidaan verrata Suur-Säämingin osalta Röösin karttakirjan tietoihin.

Maantarkastuskirjan tiedot ilmoitetaan kuormanaloina eli maan hyötyasteen mukaan – samoinhan merkittiin kaskimaat ja pellotkin. Tämä oli tietysti tärkeämpi tieto kuin matemaattinen pinta-ala, sillä tuottavuus vaihteli maaperän viljavuuden mukaan. (Liite 51.)

Suurpitäjittäin ilmoitettiin vuosina 1663–64 niittyjä seuraavasti:

Niittykanta oli vahvin tämän mukaan Rantasalmella ja sitä lähinnä Iisalmella. Haukivesi näyttääkin tarjonneen rantaluhdiltaan tuottoisimmat niityt Hannolanpellosta Vaikontaipaleen ja Haapalahden kautta Joroisiin asti. Iisalmen reitin lieterannat kasvoivat heinää yhtä hyvin. Sen sijaan Pieksämäellä, erittäinkin Kangasniemellä, kasvoi heinää varsin niukasti.

Röösin karttaselityksistä koottu summa 3056 kuormaa osoittaa maantarkastuskirjan lukujen niukkuuden. Sulkavalla ilmoitettiin vuonna 1664 vajaa neljäsosa Röösin kartoittamasta niittyalasta, ja koko alueella todellinen määrä oli maantarkastuskirjan sisältöön nähden 3,5-kertainen.

Tämän kertoimen yleispätevyyttä ei voi osoittaa käytettävin tiedoin, joten sitä on käytettävä varovasti. Sen mukaan riitti taloa kohti heinää vajaa viisi kuormaa vuodessa, ja määrä vaihteli Pieksämäen kahdesta Rantasalmen yhdeksään kuormaan. Tämä ”haarukka” lienee kuitenkin ollut pienempi. Maaningalta ilmoitettiin vuonna 16 79 Hämeenlahden niityn tuotoksi kuusi kuormaa, maantarkastuskirjassa puoli. Kerroin siitä todelliseen määrään on 12.¹

”Haarukkaa” supisti todellisuudessa myös kruununniittyjen osuus. Näitä oli Säämingin Hannolanpellossa, Vaikontaipaleessa ja Aholahdessa sekä Rantasalmen kuninkaankartanolla, jolle niittyjä otettiin aina Joroisten kotkatlahtelaisiltakin taloilta. Tämä tapahtui jo 1500-luvulla Kotkatlahden kuuluessa vielä Ran­tasalmeen.² Niittyä esiintyi varsin rajoitetuilla alueilla: kosteilla ja lietepohjaisilla mailla. Luonnontilassa ne tietysti pensottuivat, mutta jatkuva käyttö piti pajunkasvun kurissa.

Aikaisemmin käytetty autiotila-aineisto valaisee 314 tapauksena niittyasioitakin. Pohjois-Savossa ilmoitettiin keskimäärin 4,2 ja Itä-Savossa 2,5 kuormanalan niityt asutettaville autioille. Iisalmella keskiarvo oli korkein eli 4,6, Puumalassa vain 1,4 kuormanalaa.

Vanhin osa niityistä lienee ollut käyttökelpoista sinänsä, mutta lisätarvetta oli tyydytettävä raivaamalla sopivapohjaisia ranta-alavia tai soita tähän tarkoitukseen. Vuonna 1640 peri Rantasalmen lautakotalahtelainen Arvi Hyvönen naapuriltaan Paavo Tuomaanpoika Kerviseltä korvausta kahden kuormanalan niitystä nimeltään Tervasuo, jonka hänen esi-isänsä olivat ikimuistoisena aikana raivanneet, ja saikin sen takaisin itselleen. Vuonna 1646 tuomittiin Kerimäen ruokojärveläiselle Paavo Muttilaiselle hänen isiensä kanssa raivaama niitty, jota naapuri Heikki Kaipainen oli tavoitellut. Iisalmella taas todettiin Partalan kyläjään raivanneen Kihlosalmelle viisi kuormanalaa, jonka iisalmelainen Antti Kaarakainen sai kuitenkin vuonna 1640.³ Uudisniittyä näkyi syntyneen jatkuvasti Suur-Säämingissäkin Röösin karttaselitysten mukaan.

Ristiinassa näyttää uutta niittyä raivatun voimallisesti 1640-luvulla. Vitsiäläläinen Pekka Hannunpoika Laitiainen valitti naapuri Paavo Hannunpoika Vitsiäisen raivanneen ja uudelleen ojittaneen hänen vanhan suopeltonsa, jossa oli pinta-alaa neljän ruiskapan verran. Laurikkalalainen Antti Antinpoika Laurikainen kaivoi ojaa rahikkalalaisen Rasmus Ollikaisen laidunmaalle suoviljelystä varten ja aitasikin raateensa, mutta Pekka Eeronpoika Laurikaisen kaskituli poltti aidan, se jäi korjaamatta ja Ollikaisen lehmä menehtyi siihen ojaan. Himalansaarelainen Paavo Pekanpoika ja surnoilainen Niilo Nuutinpoika Himanen kiistelivät Sotalahdenmaasta. Niilon isä Nuutti oli kaivanut siihen laskuojan ja saanut sen kuivamaan kaskikelpoiseksi. Marjoniemeläinen Juhana Paavonpoika Tarhonen ojitti suon yhteismaalla ja tarholalainen veli Pekka hakkasi sen. Suo meni jakoon.⁴

Uudisraivaus oli tarpeen juuri uusilla asuma-alueilla. Jo 1650-luvulla raivasi Nilsiässä Antti Luttinen Kumpusenjoenniemen ja Keskisenjärvenrannan niityt.⁵

Uudisniitty lienee raivattu ensin kytöviljelykseksi, joka vaati myös kuivattamista. Tämä työ toi ilmi ojurien ”ammattikunnan”, jonka jäsen liikkui mm. Sulkavalla 1680-luvulla. Kerimäellä kaiveli ojia ammatikseen paakkunalalainen Pekka Massinen, joka sai Heikkalassa Yrjö Paakkunaiselta palkkaa 700 sylen ojankaivusta 13 taalaria 24 äyriä eli runsaat kuusi äyriä kymmeneltä syleltä.⁶

Säämingin papit viljelivät 1690-luvulla suota yhdessä. Kirkkoherra Thomas Agander teetti alkutyöt: kaadon, kassarruksen, kaivun, ojituksen ja polton, kappalainen Henrik Romanus taas kylvi raateen kahtena vuonna, ensin tynnyrin ja 27 kappaa, sitten 2 tynnyriä 12 kappaa ohraa. Sadosta tuli riita ja siten asia pääsi julki.⁷

Puumalassa viljelivät liimattalaiset Antti Laurinpoika Lappalainen ja hänen lankonsa Yrjö Ollinpoika Liimatainen suota. Ojankaivupalkat maksettiin yhdessä 18 kapalla viljaa eli kenties vaskitaalarin arvosta. Se vastasi runsaat 50 syltä ojaa.⁸ Pinta-alatiedot puuttuvat.

Iisalmella jaeltiin niittyjä ahkerasti vuosisadan lopulla. Syyskuussa 1694 tasasi nimismies Samuel Andersinpoika Cajanus Sonkajärven reitin varren heinämaat Kilpisaaresta Oinasjärvelle asti, vähän myöhemmin Kalliojärven ja Tihvoinjoen ja vielä Luupuen ja Kiuruveden niityt. Osa jakoveljiä jäi mielestään vähemmälle osalle, ja heille päätettiin raivata uutta niittyä osuuksien tasaamiseksi. Luupuella pidätti Juhana Pekanpoika Partanen omat alansa itsellään ja lupasi osoittaa muualta yhtä hyvät uudismaat raivausta varten. Kalliojärvellä taas toivottiin uutta jakoa siten, että kukin saisi niittynsä mahdollisimman harvoina palstoina ja mahdollisimman likeltä taloa.⁹

Edellä kuvastuu suon käyttö kytöviljelykseen eli tilapäiseen viljantuotantoon, mutta varmasti sellainen kydönpohja, joka otti kasvaakseen heinää, pidettiin jatkuvasti niitettynäkin.

Autiotilojen niityt olivat virallisesti kruununmaata, jonka käyttäjän tuli maksaa kruunulle autioveroa. Vuonna 1641 tuomittiin siten Säämingin ja Sulkavan syyskäräjillä Ollikanahon niittysato kruunulle, kun kaksi naapurusta Mikko Pekanpoika Mustasuu ja Antti Pekanpoika Rimpiläinen lähtivät käräjöimään sen käytöstä eli neljästä kuormasta.¹⁰

Juhana Henrikinpoika Kauranen, jonka maantarkastuksesta on jo edellä kerrottu, otti autioniittyihin toisen kannan ja luovutteli niitä veroa maksaville isännille. Ristiinan Hytölässä hän määräsi Matti Paavonpoika Hytösen niityn Satjoen molemmin puolin majuri Klaus Jooninpojalle. Sonkajärven laakalainen Kalle Partanen taas sai haltuunsa pörsänmäkeläisen Antti Pekanpoika Lapveteläisen taloon kuuluneen niityn Pitkälläjoella, kun tämä sattui olemaan autiona Kaurasen jaellessa maita.¹¹ Vuonna 1645 joutui Joroisten kotkatlahtelainen Lauri Kinnunen luovuttamaan Jäppilän maaveteläiselle Lauri Suhoselle Mäkränlahden niityn, joka oli joutunut hänen taloonsa Suhosen paikan ollessa autiona.¹²

Niityn tuli kuulua alkuperäiseen tilaansa sen luovuttamattomana osana, mutta käytännössä tästä säännöstä poikettiin. Vuonna 1641 vaati Joroisten häyryläläinen Paavo Ollinpoika Niiranen yhden kuormanalan niittyä Kuvansinjoelta, jonka hänen esi-isänsä olivat ostaneet, ja omistusta moittinut Lauri Rytkönen sai kolmen markan sakonuhan, jos kajoaisi siihen.¹³ Vuonna 1627 panttasi Ristiinan vitsiäläläinen Olli Vitsiäinen niittypalstansa seitsemän markan lainan vakuudeksi. Hänen seuraajansa Paavo Juhonpoika Vitsiäinen joutui lunastamaan niityn 17 vuotta myöhemmin Pekka Hannunpoika Vitsiäiseltä.¹⁴

Joroisissa käsiteltiin vuonna 1644 vielä vanhempaa niittyjuttua. Juvan summalalaiset Heikki Matinpoika ja Tuomas Partanen velkoivat joroisniemeläiseltä Pekka Kärriltä viiden miespolven takaista niittyä, jonka Kärri oli anastanut. Vastaaja kertoi, että niityn omistaja oli Olavinlinnan rakennusaikana varastanut viljaa kruunun aitasta ja luovuttanut riitamaan sen korvaukseksi. Lisäksi hän ilmoitti maksaneensa Partasille niitystä viikatteen ja puoli leiviskää rautaa. Tästä huolimatta niitty tuomittiin Partasille ja Kärri maksamaan korvausta jokaiselta vuodelta, jolloin oli heinättänyt niityn.¹⁵

Paitsi maaperään perustui niityn tuotto myös säätilaan. Kohtalainen sadekesä kasvatti tietysti heinää parhaiten, jos sen vain sai kuivana talteen. Ranta-alavilla saattoi tulvakesä aiheuttaa ikäviä yllätyksiä, sillä veden alta ei korjattavaa heinää saatu. Näin sattui vuonna 1647 Iisalmen kirkkoherralle Niilo Roivaalle, jonka hallitsema Niinisalonluhta Vieremänjärven eteläpäässä jäi tulvan alle. Herra Niilo yritti saada korvausta valittamalla vieremäläisen Hannes Kurvisen päästäneen lampaansa Kumpusaareen omalle maalleen, jolloin ne muka pääsivät Niinisalonluhtaankin. Kanne todettiin perättömäksi, sillä miten lampaat olisivat voineet syödä heinät veden alta.¹⁶

Vaikkapa kerrottaisiinkin nuo vuosien 1663–64 heinäkuormaluvut 3,5:llä, ei talvirehu olisi riittänyt silloiselle kotieläinkannalle. Kerroin lieneekin likellä kymmentä. Lisäksi jouduttiin syöttämään olkia, ja talvella voitiin niittää jään päältä järviruokoja ja kaisloja. Pienkarjaa varten taitettiin lehdeksiä kerpuiksi. Heinääkin lienee saatu virallista määrää enemmän niittelemällä kaskiahoja tai muita tilapäisesti ruohottuneita paikkoja.

Satotietojen ja kotieläinlukujen puutteessa emme voi selvittää, missä määrin niittyviljelys jaksoi vastata rehuntarpeeseen. Uudisraivaus lujitti joka tapauksessa maatalouden perusteita, sillä rehuntuotannon kasvu salli lisätä kotieläinkantaa ja se edelleen paransi peltoviljelyksen edellytyksiä ja vähensi riippuvuutta perin epävakaisesta kaskiviljelyksen tuotosta.

HEVOSKANTA JA SEN YLLÄPITO

Maatalouden ja muidenkin elämänalojen voimantarve tyydytettiin paaosin lihasvoimalla. Ihmisen työpanosta täydensi hevonen, kotieläimistä arvokkain. Samoin kuin viljelyksen määrällistä kehitystä voidaan kotieläinkannankin muutoksia seurata vain vuosina 1620–35 kylvö- ja karjaluetteloista. Loppuvuodelta puuttuu lisäksi Pieksämäen suurpitäjän karjaluettelo. Vuosina 1663–64 maantarkastuskirjaan merkityt kotieläinluvut ovat selvästi todellista alhaisemmat, eikä niiden perusteella voi tehdä johtopäätöksiä senkään vertaa kuin viljelyksistä. (Liite 52.)

Verrattaessa vuosien 1620 ja 1623 karjaluetteloita havaitaan hevostalojen ja hevosten määrän kasvaneen, talojen lähes 700:lla ja hevosten yli 1100:lla eli yli kolmasosalla. Tämän aiheuttanee aikaisempaa tarkempi luettelointi. Esimerkiksi Juvalla luetteloidut hevostalot lisivät yli puolella, mutta syynä voi olla rajausvirhekin, sillä Pieksämäen kasvu jäi varsin niukaksi.

Vuonna 1623 saatiin luetteloiduksi yhteensä 3846 hevosta 3031 talosta. Lisäksi näyttää toistatuhatta taloa olleen vailla hevosvoimaa – yli neljännes viljelmistä joutui turvautumaan joko ihmisvoimaan tai lainaamaan naapurin hevosia. Koko hevoskannasta kuului yksitellen taloille 2416 eli 63 prosenttia, kahden hevosen taloja oli 506 eli 26 prosenttia hevoskannasta ja sitä enemmän 127 taloa edustaen 11 prosenttia.

Maakunnan eri osia voisi vertailla sekä hevosettomien talojen osuuteen että hevostalojen omistusten keskimääriin nähden suurpitäjittäin oheisen tilastokartan valossa.

Hevosettomuus ilmenee räikeimmin äskeisen rajasodan rasittamassa Säämingissä, Leppävirralla, Iisalmella ja karulla Pieksämäellä. Vähiten oli juhdattomia taloja Mikkelissä, Juvalla ja Rantasalmella eli maakunnan vauraimmalla vyöhykkeellä. Hevosten lukumäärä ylittää viljelmien kokonaisluvun vain Juvalla ja Kuopiossa.

Savo näyttäytyy tuon aikaisessa vertailussa eteläisiä ja läntisiä maakuntia heikompana hevosalueena. Koko maassa oli keskimäärin 1, 18 hevosta taloa kohti: Viipurin-Karjalassa 1,15, Hämeessä 1,14 ja Pohjanmaalla peräti 1,32, mutta Savossa vain 0,92.¹

Itään päin mentäessä voidaan lukuja vertailla Pohjois- ja Laatokan-Karjalan hevoslukuihin vuonna 1637. Laatokan-Karjalassa keskimäärä oli 1,02, Pohjois­Karjalassa vain 0,76.² Näyttää siltä, että hevoskanta oli vahva pysyvän peltoviljelyksen seuduilla, kun taas tyypillisillä kaskialueilla tultiin tai oli tultava toimeen juhdattakin. Huuhtaviljelys edellytti muokkausapuna hevosen vetämiä aatraa ja risukarhia, ja sen yleistyessä juhta oli yhä tärkeämpi.

Kaksi hevosrikasta, kahdeksan juhdan omistajaa, eli Rantasalmella. Toinen oli Putkisalon herra ja tuleva maineikas komissaari Juhana Henrikinpoika Kauranen, toinen kolkontaipalelainen Henrikki Eerikinpoika. Kuusi hevosta oli Iisakki Haajasella Mikkelin Alamaassa ja Heikki Sikasella Joroisten Kaitaisissa. Viiden hevosen talot olivat Hannes ja Heikki Karjalaisen talo Mikkelin Vuolingossa, Abraham Augustinpoika Seppolassa sekä Hannes Juvonen Rantasalmen Hiltulassa.

Vuoden 1635 tilasto jää puutteelliseksi Pieksämäen osalta, sillä sieltä ei ole karjaluetteloa säilynyt – ainoat otteet koskevat muutamia Haukivuoren, Jäppilän ja Kangasniemen taloja, jotka tuolloin kuuluivat Mikkeliin tai Juvaan.

Hevosten kokonaismäärä aleni tuona kautena noin kaksisataa päätä eli selvästi hitaammin kuin taloluku noina ensimmäisinä joukkopaon vuosina.

Viljelmistä olivat selvästikin hävinneet ennen kaikkea pienimmät, hevosettomat yksiköt, koska niiden osuus aleni selvästi. Keskiarvot kohosivat kauttaaltaan. Vertailu vuoteen 1623 nähden osoittaa, että yhden hevosen talotkin vähenivät, vauraampien luku taas jopa kasvoi.

Hevostaloista vahvimpia olivat Mikkelin kirkkoherran Martinus Tuomaanpojan leskellä Elina Hannuntyttärellä ja Martti Paavonpoika Asikaisella Rantasalmen Asikkalassa, kahdeksan hevosta kummallakin. Lähimmäksi pääsivät lainlukija Lars Sigfridinpoika Skinnare Rantasalmen Kurkelassa ja vielä korkeampi lainoppinut, alilaamanni Erik Mikaelinpoika (Sölfwerarm) Mielittylässä, siis seitsemään hevoseen. Kuutta hevosta piti Juvan murtoislainen ratsutilallinen Olli Härkönen.

Hevosen arvo vaihteli sen kunnon, käyttötarkoituksen ja tarpeenkin mukaan. Hyvänä aikana sai työhevosen kymmenellä vaskitaalarilla, mutta hevosten puutteen kautena oli hyvästä ratsuhevosesta maksettava jopa 160 taalaria. Keskihinta näyttää kohonneen vuosikymmenten mittaan. Oikeustapauksista poimitut hintatiedot osoittavat keskiarvoksi 1640-luvulla 17,7 taalaria ja vaihtelurajat ovat 9–34 taalaria. 1650-luvulla, jolloin Puolan sota aiheutti ratsuhevosten tarvetta, keskiarvo kohosi 29,8 taalariin ja rajat 6–38, ja 1660-luvulla eräs 160 taalarin kauppa kohotti keskiarvon 59,6 taalariin. Työhevosen näyttää saaneen ainakin 14 taalarilla, ja ratsujen hinnat ylittivät sen.

Hevosten hinnoista on jäänyt 1660–90-luvuilta liki viisikymmentä mainintaa. Ne vaihtelivat 11 taalarista ainakin 150 taalariin. Hinta riippui tietysti eläimen kunnosta ja käyttötarkoituksestakin. Työhevosen arvo vaihteli 12 ja 50 taalarin välillä, mutta ratsusta jouduttiin maksamaan tuon ylärajan yli pitkältikin. Ratsuja taas tarvittiin jatkuvasti ratsutilallisille heidän erikoisrasitustensa kenties suurimpana menoeränä.

Vuonna 1669 osti sääminkiläinen korpraali Petter Kristerinpoika nähtävästi ratsun Parikkalan kaukolanniemeläiseltä Antti Poutiaiselta, mutta halusi sittemmin perua kaupan, kun hevosta ei hyväksytty ratsuväen katselmuksessa. Hinta oli ”vain” 112 taalaria, joten oikeustapauksissa ilmoitetut hinnat olivat kenties keskimääräistä pienempiä.³ Ruokolahden virmutjokelainen Tahvo Pekanpoika Friare taas osti hevosen Rantasalmen syväisläiseltä Matti Heikinpoika Pesoselta 130 taalarilla 1696 ja menestyi yhtä hyvin katselmuksessa.⁴

Vuonna 1682 velkoi everstiluutnantti Nils Grotenfelt rantasalmelaisilta Niilo ja Paavo Turuselta 300 vaskitaalarin korvausta kuolleesta hevosestaan, mutta sai vain puolet siitä.⁵ Majuri Gustaf Romanovitzin hevosen arvoksi määritettiin 50 tynnyriä ruista vuonna 1695. Neljän vaskitaalarin tynnyrihinta antaisi hevosen arvoksi 200 taalaria.⁶

Matti Pesonen lienee ollut melkoinen hevoskasvattaja, sillä hän myi kaksi muutakin hevosta: ratsun Eerikki Koikkalaiselle – joka sekään ei kelvannut katselmuksessa – ja kolmannen Heikki Kerviselle.⁷ Ulkomaakuntalaisista ”kauppalangoista” mainitaan ostajana Tohmajärven petravaaralainen Hotko Matveinen vuonna 1675 ja liperiläinen Heikki Laurinpoika vähän aikaisemmin. Kiteeläiset Hannes Haapiainen ja Luukas Luukkonen karhusivat hevosenhintaa sääminkiläisiltä Löppösiltä 1683, ruskealalainen tai sortavalalainen Juhana Eeronpoika Rokkanen taas sulkavalaiselta Pekka Mikkoselta 1685.⁸

Hevosrikkaat olivat siis joko säätyläisiä tai ratsutalollisia, muita varakkaampia isäntiä. Vain aniharva tilaton omisti hevosen.

Hevoskaupoissa ilmeni petosyrityksiä, mutta niiden varalta oli kehittynyt varokeinoja ja -sääntöjä. Vuonna 1641 osti Mikkelin asilalaisen Antti Paasosen vaimo Juvan hottilalaiselta Pekka Ollinpoika Kiiskiseltä vaivaisen hevosen mikkelinpäivänä, jolloin hinta sovittiin maksettavaksi siinä tapauksessa, että hevonen pysyisi elossa jouluun asti. Se kuoli viikon kuluttua kaupasta, ja Kiiskinen velkoi hintaa turhaan.⁹

Puumalan kirkkoherraa Gabriel Carolia petti ruokotaipalelainen Pekka Hujanen pahan kerran vuonna 1656 myymällä ratsuhevoseksi tarkoitetun eläimen väittäen sitä 13-talviaaksi. Hevonen raakattiin katselmuksessa ja todettiin peräti 23-vuotiaaksi. Kirkkoherra maksoi peräti 57 vaskitaalaria, vaikka oikea hinta olisi ollut parikymmentä taalaria. Kauppa peruttiin syyskäräjillä samana vuonna.¹⁰

Vuonna 1693 osti Maaningan halolalainen Kalle Halonen Iisalmen ulmalalaiselta Reku Asikaiselta 18-vuotiaan hevosen korkeintaan nelivuotiaana. Halonen päästi julki, ettei osannut aikanaan lukea hevosen ikää sen hampaista.¹¹

Hevosten lainaaminen toiselle oli välttämätöntä, mutta jonkinlainen tottumattomuus ja siitä aiheutuneet vahingot kuvastuvat käräjillä. Milloin lainahevonen ajettiin avantoon tai heikon jään läpi, milloin karhu pääsi repimään laitumelle päästetyn juhdan, milloin taas se ajettiin muuten vaivaiseksi tai jopa hengiltä.

Vuoden 1684 tienoissa näyttää Rantasalmella liikkuneen pahanlainen kulkutauti. Rovasti Andreas Kyander sattui ostamaan Klas Hannunpojalta tartunnan saaneen hevosen, joka sitten tartutti hänen terveet hevosensa ja aiheutti peräti kahdeksan juhdan kuoleman.¹² Oliko tämäkin tauti pääntautia vai nuhaa, ei mainita, mutta majamestari Petter Röösin tallista levisi nuha vaihtohevosen mukana 168 7 Matti Silvennoiselle.¹³

Heinäveden koivumäkeläinen Pekka Rummukainen joutui talvella 1661 luovuttamaan hevosensa rehun puutteessa Kangaslammin harjurantalaiselle Olli Hannunpoika Immoselle, jonka hevoset olivat kuolleet tautiin ja jolla kaiketi siksi oli rehua. Hän teki toukonsakin Rummukaisen hevosella, mutta sitten tämäkin sairastui ja kuoli. Rummukainen velkoi hevosen hintana 30 vaskitaalaria, mutta sai vain 20.¹⁴

Tautien tarttuvuus nähtävästi tajuttiin. Vuonna 1654 valitti Kerimäen kirkkoherra Paavali Olavinpoika Eero Noposen päästäneen sairaan hevosensa yhteiselle laitumelle. Kirkkoherrankin hevoset olivat saaneet tartunnan ja yksi niistä kuoli. Eero paransi oman hevosensa, mutta ei tullut käskettynäkään hoitamaan pappilan elukoita. Niinpä Noponen sai korvata papin vahingon ja tois­ten hevosten lääkintäkulut.¹⁵

Leppävirran kirkonkyläläinen Sihvo Mustonen oli tekevinään otollisen teon pitäjän hevoskannalle ostaessaan ”tattareilta” eli mustalaisilta vuonna 1675 oriin. Hän lainasi sitä reinikkalalaiselle Paavo Reinikaiselle siitostarkoitukseen, mutta elukka vikaantui ja kuoli pian. Korvaus jäi kuitenkin saamatta, sillä Reinikainen todisti pitäneensä hevosta vain tammansa seurana laitumella eikä ajaneensa sillä. Lisäksi lautakunta todisti hevosen olleen jo ostettaessa kelvoton ratsu, joka olisi voinut vikaantua vaikka sileällä maalla ja Mustosenkin hoidossa. Reinikainen maksoi sentään korvausta 30 taalaria.¹⁶

Hevosten laiduntaminen tuotti omat ongelmansa, sillä vireä elukka ylitti helposti laitumen aidaksi asetetut esteet, ja etenkin ratsut oli opetettu hyppäämään. Laitumelle sellainen voitiin päästää vain koukku kaulassaan. Sen kokka tarttui aitaan, jos hevonen yritti siitä yli. Juuri tällaisessa tapauksessa joutuivat Turuset vastaamaan Grotenfeltille: liian raskas koukku oli aiheuttanut hevosen kuoleman.

Melkoinen ongelma koitui oriiden ja muiden hevosten yhteislaitumista. Oriit pakkasivat ahdistelemaan tammoja silloin tällöin, purivat tai potkivat näitä hengiltä. Saattoipa ori käydä ihmisenkin kimppuun niinkuin Vehmersalmen enanlahtelaisen Olli Heiskasen hevonen, joka puri Ollin sisarta, Leppävirran valkeamäkeläisen Lauri Matinpoika Soikkasen vaimoa käsivarteen. Olli ilmoitti aikoneensa leikkauttaa oriinsa, mutta se ei häntä pelastanut yhdeksän taalarin korvaustuomiolta.¹⁷

Oriiden leikkaaminen vaati poikkeuksellista ammattitaitoa. Vuonna 1666 ilmestyi Sääminkiin Rossi Heikinpoika Kaljunen tarjoten palveluksiaan Ala­Savon ratsukomppanian päällikölle majuri Jören Pistolekorsille. Tämä epäsi tarjouksen, koska oli pyytänyt ratsumestari Jochim Dunckertin komppanian kengitysseppää Mattias Mölleriä tänne töihin, komppanialla kun oli kaikkiaan 30 leikattavaa ratsuhevosta. Majuri oli oikeassa, sillä Kaljusen leikkaama hevonen kuoli kolmen yön perästä.¹⁸

Talonpoikaisia hevoslääkäreitä esiintyi silloin tällöin. Vuonna 1664 Rantasalmen haapataipalelainen Tuomas Outinen paransi naapurinsa Pentti Outisen hevosen ja sai palkakseen 20 taalaria eli likimain työhevosen hinnan. Sen sijaan Leppävirran niinimäkeläinen Arvi Ollinpoika Immonen laski naapurinsa Olli Ollinpoika Tirkkosen hevosesta verta niin paljon, että se kuoli.¹⁹ Kyvykkäänä parantajana tunnettiin myös Säämingin tolppalansalmelainen Matti Jumppanen.²⁰

Majuri Romanowitz yritti saada pääntautia pois edellä mainitusta arvokkaasta hevosestaan. Se oli vuoden Rantasalmen Parkunmäessä vääpeli Anders Laurinpojan parannettavana ja vähän aikaa Juvankin puolella Ronkaalassa hevoslääkäri Heikki Ronkaisen hoidossa. Tämä totesi lautamies Matti Pesoselle taudin olevan kuolemaksi. Kahden asiantuntijan lausunnosta huolimatta vääpeli vei hevosen vielä Kesälahden Villalaan löytääkseen paremman hevoslääkärin, mutta paluumatkalla hevonen kuoli.²¹

Ehkä huipputapaus hevoslääkinnän tehossa kirjattiin Puumalassa 1671. Vääpeli Matts Jakobinpojan hevonen oli heikentynyt niin, että se piti vedättää reessä lääkäriin profossi Hannes Kotrolle. Hoito kaiketi onnistui, sillä vääpeli tuomittiin maksamaan Kotrolle hoitokuluina kymmenen vaskitaalaria.²²

LYPSYKARJA

Kotieläinkannan runkona oli lypsykarja, joskin sen maidontuotanto jäi myöhempää vähäisempään asemaan. Tämänkin määrälliset arviot perustuvat kylvö­ ja karjaluetteloihin, joista viimeinen käyttökelpoinen laadittiin jo 1635. (Liite 53.)

Vuonna 1623 laadittu karjaluettelo on säilyneistä täydellisin. Sen sisältämät luvut ovat tuntuvasti suurempia kuin vuonna 1620 kirjatut osoittaen kenties enemmän kirjurien tarkkuutta kuin todellista kasvua.

Karjavarallisuus näyttää kasvaneen pohjoiseen päin mentäessä. Sama piirre korostuu haettaessa maakunnan suurimpia karjanomistajia. Eniten lehmiä, 20 päätä, omisti Rantasalmen Putkisalon herra Juhana Henrikinpoika Kauranen ja 16 toinen rantasalmelainen Henrik Erikinpoika, mutta seuraava järjestyksessä oli Kiuruveden niemisjärveläinen Kauppi Hyvärinen 13:ne lehmineen, sitten sonkajärveläiset Antti ja Lauri Huttunen 13- ja 12-päisine karjoineen. Antin veroinen oli Leppävirran valkeamäkeläinen Olli Kiljunen ja Säämingin Pihlajaniemessä asunut Olavinlinnan tykistömestari Simon. Samaan lukuun pääsivät vielä Siilinjärven ryönäläinen Antti Väätäinen, hamulalainen Tuomas Tikkanen sekä Maaningan halolalainen Tahvo Väisänen.

Kymmenlehmäisiä karjoja oli lisäksi Mikkelissä neljä, Siilinjärvellä kolme, Ristiinassa ja Maaningalla kaksi sekä Mäntyhatjulla, Joroisissa, Rantasalmella, Riistavedellä, Kiuruvedellä ja Vieremällä yksi kussakin.

Vuoden 1635 luvut puuttuvat taaskin Pieksämäen osalta, mutta taloluvun avulla ja käyttäen Jäppilästä ja Kangasniemeltä saatuja lukuja voitaneen laatia jonkinlaiset likiarvot.

Karjojen lukumäärä oli tämän mukaan vähennyt noin tuhannella ja lehmäluku noin 2 400:lla. Viimeksi mainitun menetys oli suurempi kuin karjaluvun: keskimääräinen lehmälukukin aleni. Keskikokoisten eli 3–4-lehmäisten omistajien osuus taas vahveni. Keskiarvo pysyi korkeimpana Pohjois-Savossa: ero Mikkelin ja Iisalmen välillä oli selvä.

Suurkarjojen määrä aleni jyrkästi. Kun vuonna 1623 kymmenpäisiä tai suurempia karjoja oli 24, niin vuonna 1635 niiden määrä supistui kymmeneen. Suurimman karjankin omisti Mikkelin kirkkoherran leski Elina Hannuntytär, 20 päätä. 16 lehmää omisti Säämingin pihlajaniemeläinen ratsutalollinen Krister Simon poika, tykistömestarin perillinen, 14 Lapinlahden ollikkalalainen Pekka Martikainen ja 11 Ristiinan heikkiläläinen ratsumies Pekka Antinpoika Heikkinen. Kymmenlehmäisiä talollisia olivat Ristiinan Liikalan Antti Liikanen, Mikkelin Tiusalan Matti Juhonpoika Tiusanen, Juhana Leskinen Juvan Leskelästä, alilaamanni Erik Mikkelinpoika Sölfwerarm Mielittylästä ja Martti Paavonpoika Asikainen sekä sonkajärveläinen Lassi Antinpoika Huttunen. Karjarikkaus pysyi huipulla sentään kahdessa talossa. Hevos- ja lehmärikkaus näyttävät keskittyneen samaan taloon kolmessa tapauksessa.

Jos taas vertaillaan Savon lukemia muun Suomen lehmävarallisuuteen, niin joudutaan toteamaan paha jälkeenjäänti keskiarvoissa. Savo jäi puoleen koko maan keskimääräisestä, ja vain Iisalmen keskimäärä tavoitteli koko maan tasoa 4,2. Itäisiin rajanaapureihin nähden säilyi ”hajurako”, sillä Laatokan-Karjalan keskiarvo oli 2,05 ja Pohjois-Karjalan 1,7. Laatokan rantapitäjissä keskiarvo oli 2, 16 eli suunnilleen Savon tasoa.¹

Vuoden 1635 jälkeen joudutaan turvautumaan taas tuomiokirjojen antiin. Se on vajaa Suur-Savon aineiston puuttuessa, eikä elukkalukuja koskevia oikeustapauksia ole kovinkaan usein. Palokorvausjutuista tapaamme 15 tapausta, 5 tietoa perustuu syönnösvahingon korvausvaateeseen, ja Iisalmen pesänselvityksistä saadaan lisää 79 tapausta.

Peruaineiston mainitsemien lehmälukujen keskiarvo jää jonkin verran alemmaksi palokorvausjuttujen vastaavia syynä ilmeisesti se, että pesäänsä selvittävä leski oli usein suuremman pesän osakas ja etenkin naisleskelle jäi siitä vähäinen osa.

Koko talon karjojen kokoa kuvastelevat palokorvausjutut koskevat vähintään kolmilehmäisiä tapauksia. Jättämällä yksi- ja kaksilehmäiset tapaukset pois Iisalmen perujutuista jää jäljelle 44 tapausta eli liki 14 prosenttia vuoden 1699 taloluvusta. Palokorvaukset käsittävät vastaavasti runsaan prosentin verran Pien­Savon taloluvusta. Kokonaisotos on siis varsin niukka, Iisalmen osalta toki edustavampi, liki 20 prosenttia.

Palotapauksia on viisi Leppävirralta ja Sulkavalta, kolme Iisalmesta sekä yksi Puumalasta, Rantasalmelta ja Kuopiosta. Kerimäki ja Sääminki jäävät tässä edustuksetta. Jakautumat kummassakin sarjassa ovat seuraavat:

Painopiste on kummallakin sarakkeella neljän ja viiden tienoilla, keskiarvo palojutuissa (7,58) selvästi korkeampi kuin iisalmelaisten kesken (4, 75). Tässäkin painanee tuo talonosakkaiden osuus. Lisäksi on todettava, että palojutuissakin keskiarvo laski suurten kuolonvuosien jälkeen 8,4:stä 5,8:aan. Nälkäkausi puolensi pahoin lehmälukuja ja löi leimansa iisalmelaislukuihin.

Korkein luku eli 23 merkittiin vuonna 1672 Säämingin ritosaarelaisen rakuunatalollisen Lassi Pekanpoika Pulkkisen menettämäksi. Vuonna 1676 pyysi Kuopion nimismies Jonas Olavinpoika Lilius korvausta 17 lehmästään. Kiuruveteläisen Paavo Kärkkäisen pesässä oli 15 lehmää, Iisalmen nerkoolaisella Tahvo Väisäsellä 11 sekä pielaveteläisellä Juhana Rytkösellä ja valkeislaisella Antti Pulkalla 10 lehmää.²

Jos näitä lukuja verrataan vuosina 1623 ja 1635 ilmoitettuihin, niin ero myöhempien eduksi on ilmeinen, kasvu liki kaksinkertainen. Eroa tasoittaa melkoisesti yksi- ja kaksilehmäisten osuus aikaisemmissa tilastoissa. Esimerkiksi Iisalmella oli keskiarvo vuonna 1623 sentään 3, 1 ja peruluetteloiden mukaan vain 3,38 nuo pienkarjat mukaan luettuina. Tämä ilmaisi kymmenen prosentin kasvua, mitä voisikin pitää luontevana kehityssuuntana ja saavutuksena.

Lehmän hinnoista tuli tuomiokirjoihin talteen tuolta ajalta kahdeksan mainintaa. Kuopiossa maksettiin lehmästä vuosina 1627 ja 1641 kuudesta yhdeksään taalariin. Äsken mainittu Antti Kopponen arvioi menettämänsä lehmän hinnaksi 13 taalaria, mutta maakunnan karjarikkaimmaksi todettu kirkkoherran leski Elina Hannuntytär tyytyi lehmään peräti 19 taalarin panttina vuonna 1640.³

Vuonna 1684 myytiin Leppävirralla – varastettu – lehmä kymmenellä vaskitaalarilla. Vuonna 1704 velottiin Puumalassa lehmästä peräti 15 taalaria, kun arvio Sulkavalla jäi 12 taalariin, Säämingissä ja Iisalmella kahdeksaan.⁴ Sulkavalla hinnoitettiin vuonna 1708 lehmä tynnyriksi rukiita.⁵ Hinnat pysyivät siis likimain entisellään.

Lehmien talviruokinta tuotti ajoittain ongelmia rehun puutteessa. Heinärikkaat saattoivat siksi ottaa elukoita talveksi ruokolle. Syksy 1643 näyttää olleen tässä suhteessa vilkas, sillä kolme oikeustapausta liittyy siltä ajalta ruokkoasioihin. Juvan Rantoisissa otti Niilo Härkönen Petter Tylsonin lehmän, Ristiinan Soikkalassa Nuutti Soikkanen Olli Lemetinpojan elukan ja Mikkelissä Olli Mikonpoika Härkönen vääräläläisen Paavo Vääräsen naudan. Härköseltä elukka katosi, ja hän joutui luovuttamaan Petterille toisen. Nuutiltakin vieras elukka kuoli johonkin tautiin, ja hän joutui korvaamaan puolet lehmän hinnasta. Olli Härkönen taas velkoi ruokkomaksuna vaskitaalarin, leiviskän kapahaukia ja vasikan.⁶

Savonlinnan raatimies Eerikki Pietarinpoika antoi samoin syksyllä 1664 kaksi lehmää ruokolle pihlajaniemeläiselle Elias Harjulaiselle puolen ruistynnyrin palkalla, mutta lehmät kuolivat kevättalvella. Elias valitti rehun puutetta, ei näet ollut muuta kuin olkia. Hänen omat elukkansa sentään pääsivät uuteen ruohoon. Eerikin vaateista huolimatta Harjulaisen tarvitsi korvata vain puoli vahinkoa.⁷

Kahdesti tapaamme papin ruokkoasioissa. Joroisten kirkkoherra Marcus Aeschilli antoi nähtävästi Rantasalmella sijainneesta talostaan ruokkolehmän Risto Mikonpojalle, mutta tämän velkoja syväisläinen Pekka Kuosmanen otti sen saatavansa pantiksi, sitä kun oli kokonaista kaksi taalaria. Elukka oli palautettava ja peräti 40 markan sakko maksettava.⁸ Vähän myöhemmin velkoi ”herra Tuomas”, nähtävästi ratsuväen saarnaaja ja tuleva Kangasniemen kirkkoherra Thomas Simonis Molitor Pekka Matinpojalta lehmän talviruokkoja kahta oravaista olkia.⁹

Ruokon päätarkoituksena oli siis elättää elukka talven yli eikä niinkään lehmättömän perheen toimeentulon vahvistaminen. Jokaisessa tapauksessa mainitaan elatusmaksu, käyttövuokraa ei yhdessäkään. Lehmä ei tuottanut talvella muuta kuin lantaa. Ruokolla pitäjät olivat talollisia, joilla oli rehua ja jotka vuorostaan tarvitsivat pelloilleen lehmien talvisen tuotoksen.

Maidontuotanto riippui lehmän poikimisesta, joka koetettiin satuttaa kevätkesäksi, jotta runsas kesäruokinta tuoreilla laitumilla olisi heruttanut lehmän mahdollisimman runsaaseen tuotantoon. Tätä varten lehmä piti astuttaa oikeaan aikaan. Sonnia jaksoivat pitää vain vauraat talolliset, jotka hyötyivät siitä itse ja lainasivat tarpeen tulleen naapureilleenkin. Vuonna 1645 lainasivat Maaningan kurolanlahtelaiset Heikki Maaranen ja Paavo Mikkonen naapurinsa Esko Kurosen sonnia ja hävittivät sen sitten. Esko sai viiden vaskitaalarin korvauksen. Vuonna 1670 joutuivat Sulkavan ruokoniemeläiset samoin korvaamaan Sven Munckilta lainaamansa sonnin 20 vaskiäyrillä lehmää kohti. Martti Helppi ja Matti Hanski maksoivat kumpikin kuudesta, Pertti Hätönen kolmesta ja Antti Hotakka yhdestä lehmästä yhteensä 320 äyriä eli kymmenen taalaria. Siitoselukan arvo oli siis kaksinkertainen maaninkalaiseen verrattuna.¹⁰

Sonnin lainauksen ymmärtää tarkastellessaan tämän eläinlajin runsautta tai niukkuutta karjaluetteloissa. Vuonna 1623 kirjattiin sonneja kaikkiaan 526 talosta, mikä edusti 13:a prosenttia koko karjamäärästä. Niukimmin siitoselukoita oli Pieksämäen ja Säämingin suurpitäjissä, vain seitsemällä prosentilla karjanomistajista, Iisalmella sentään liki puolella, Rantasalmella ja Kuopiossa noin neljäsosalla. Rantasalmelainen Henrik Erikinpoika ilmoitti peräti kuusi sonnia tai härkää, mikä viittaisi niiden käyttöön myös vetoeläiminä – yleensähän jouto­karja hävitettiin syksyllä joko teurastaen tai myyden. Nelihärkäisiä olivat Sonkajärven Huttuset, kiuruveteläinen Kauppi Hyvärinen sekä Mikkelin vuolinkolainen Karjalainen.

Vuonna 1635 sonninomistajat merkitsivät kuutta prosenttia kaikista karjanomistajista. Etelässä heidän osuutensa oli neljä, Kuopiossa kahdeksan ja Iisalmessa 12 prosenttia. Mikäli lukuihin on uskominen, niin tiheässä asutuksessa ei sonneja tarvittu niin paljoa kuin harvaanasutulla alueella pohjoisessa.

Iisalmen peruluetteloista 1697-1700 mainitaan härkä yhdessätoista eli neljäsosassa koko määrästä. Tämä suhde ei liene tarkasti yleispätevä, mutta osoittaa kuitenkin härkätalojen harvinaisuuden.

Nuorta karjaa ilmoitti vuonna 1623 liki puolet taloista eli 2031 omistajaa, joilla oli kaikkiaan 2463 hiehoa. Tämä merkitsi runsasta neljäsosaa koko karjamäärästä. Korkein suhde oli Leppä virralla, 3 7 prosenttia, sitten Mikkelissä 31, Pieksämäellä 29, Rantasalmella 28, Säämingissä 27, Kuopiossa 25, mutta Juvalla 20 ja Iisalmella vain 19 prosenttia.

Nuorta karjaa omisti 1635 liki kolme neljäsosaa lehmänomistajista, Suur-Säämingissä peräti 92 prosenttia, Suur-Savossa noin kaksi kolmasosaa. Hiehojen lukumäärä oli lehmälukuun nähden 38 prosenttia eli korkeampi kuin vuonna 1623. Mikkelin Tiusalassa ilmoitti Matti Tiusanen peräti kahdeksan hiehoa. Seitsemän hiehon omistajia olivat ennen mainittu Mikkelin kirkkoherran leski, ristiinalaiset Liikanen ja Heikkinen sekä Juvan pajusalmelainen Simo Heinonen. Hieholuvut osoittavat karjatalouden yrittäneen kasvaa noina kovinakin vuosina.

Nuorta karjaa mainittiin vuosisadan loppupuolella 26 tapauksessa eli noin puolessa kaikista karjatalouksista. Hiehojen lukumäärä vaihteli yhdestä jopa yhdeksään, keskimääränä kolme. Tämä lienee vastannut noin puolta lehmäluvusta ja merkitsi siten jonkin mittaista lisäkasvua.

Kesäruokintakautena karja kulki laitumella talojen lähiympäristössä. Koska pellot, niityt ja kasket sijaitsivat samalla alueella eikä kovinkaan pitäviä aitoja saatu rakennetuksi, oli karjaa paimennettava. Pielaveteläisen Juhana Niskasen leski pitikin kesällä 1673 pätevää paimenta sotamies Juhana Matinpoikaa, joka velkoi tältä Helka Rytköttäreltä kuuden lehmän valvonnasta 12 kappaa viljaa. Rantasalmen karpolalaiset teroittivat sallilalaisen Olli Rautiaisen ja rantasalolaisen Paavo Turusen mieleen paimennuksen tärkeyttä vuonna 1645, koska laidun oli heidän takamaansa likellä.¹¹

Samana vuonna todettiin paimennuksen välttämättömyys Puumalassa. Himahuuhalaiset Pekka Auvinen ja Seppänen ottivat paimenet kaskiraateelle pois varsinaisesta toimestaan, ja niin pääsi Elina Taskittaren lehmä kelvottoman aidan läpi heidän kaurahalmeeseensa ja söi itsensä halki.¹²

Laidun saattoi olla kaukanakin. Vuonna 1651 velkoi Leppävirran kappalainen Clemens Bartholdi Bosphorus korvausta karjatalostaan Kuopion pellosmäkeläiseltä Tahvo Heiskaselta – talo oli Torvelanmäessä. Tahvo tekeytyi tietämättömäksi ja arveli muidenkin talojen paimenten olleen tärvelemässä papin rakennuksia.¹³

Laidunongelmiin viitattiin jo kaski- ja aitausasiain yhteydessä, ja niitä voisi vielä jatkaakin. Vuonna 1670 valitti Leppävirran kirkkoherra Casparus Matthiae koko pitäjän tuovan lampaansa kirkonkylään, jossa ne söivät kaiken ruohon. Pyrkimyksen ymmärtää, sillä Leppäsalo saarena piti lampaat tallessa, ja jos joku katosikin, niin kirkonkyläläisten katraista sai täydennystä. Niinpä päätettiinkin, että herra Caspar tai joku hänen naapurinsa saisi ottaa talteen vieraat lampaat, mutta ei kohdella niitä pahoin. Nähtävästi lammaslaitumia saatiin sitten muualta, sillä asia ei palannut julkisuuteen.¹⁴

Puumalan kirkonkyläläisiltä taas puuttui lehmänlaidun, ja niinpä he päästivät karjansa kaiketi salmen yli, jossa vuonna 1684 liimattalalainen Olli Liimatainen ja kaiketi huhtimaalainen Paavo Penttinen valittivat niittyjensä joutuneen karjan kynnen alle. Kirkonkyläläisten käskettiin pitää lehmänsä omalla alueellaan.¹⁵

Pielaveden Kuivaniemessä torasivat Lauri ja Juhana Tossavainen vuonna 1680 karjasillasta, joka oli ylittänyt aikanaan Ristinojan, mutta tuomittu vuonna 1681 purettavaksi. Lauri, joka nähtävästi asui Paanalassa, halusi rakentaa sen uudelleen saadakseen lehmät paremmalle laitumelle, mutta Kuivaniemen kärjessä asunut Juhana vastusti peläten Lassin lehmien lahmaavan hänen niittynsä. Entinen tuomio vahvistettiin. – Ristinojaa ei löydy kartoilta, mutta se saattoi olla Paanaslahden perukkaan laskeva Pitkäjoki. Iisalmen pitäjänkartassa on lahden koillisrannalle kuvattu pitkälti rantaluhtia, joiden suojaamiseksi kielto on tarpeen.¹⁶

Laiduntamisen ja kaskiviljelyksen tarpeet löivät toisiaan korvalle. Tuusniemen Ohtaanniemessä rakensi 1600-luvun lopulla Mikko Holopainen aidan kaskensa suojaksi ja lupasi purkaa sen vuoden kuluttua, mutta 1703 valitti Olli Miettinen sen olevan vielä paikallaan ja estävän hänen karjansa pääsyn laitumelle. Vähän myöhemmin velvoitettiin Iisalmella haapajärveläinen Lauri Kämäräinen purkamaan aita, jotta naapurin Hannes Pesosen karja pääsisi juomaan.¹⁷

Vuonna 1680 valitti Sulkavalla vänrikki Anders Skyringin leski, miten kuuden paimenen voimin kaittu karja pääsi hänen viljelyksiinsä. Paimenten ja sananparren mukainen kokkien määrä taisi vaikuttaa samalla tavalla.¹⁸

Aina ei auttanut paimenkaan. Vuonna 1658 pääsivät Kerimäellä yläkuonalaisten lehmät Paavalinsaareen, Antosaareen ja kolmanteenkin saareen, missä ne lahmasivat korpraali Peer Kristerinpojan niityt ja tuhosivat 20 kuorman heinäsadon. Kyläläiset selittivät syyksi poutakesän, jolloin vesi laski Puruvedessä ja salli lehmien kahlata saariin.¹⁹

PIENKARJA

Lehmien lisäksi eleli talojen läävätiloissa pienempää karjaa, niin kuin alkuluvussa jo todettiin. Lehmänmaidon vaihteeksi tuotettiin vuohenmaitoa, ja samasta elukkalajista saatiin säämiskää miesten paremmiksi housuiksi ja muihinkin tarpeisiin.

Määrällinen kehitys kuvastuu vuohiinkin nähden karjaluetteloista. Vuonna 1623 kirjattiin 1564 savolaisesta talosta yhteensä 2851 vuohensukuista yksilöä: vuohia, pukkeja, nuoria pukkeja eli risunpurijoita sekä kilejä. Näitä piti Putkisalon herra Juhana Henrikinpoika Kauranen 13 päätä ja Maaningan kuivaniemeläinen Lassi Suomalainen peräti 14. Yleisintä vuohenhoito oli Mikkelin suurpitäjässä, jossa 534 taloa eli 82 prosenttia viljelmistä ilmoitti luetteloon vuohia. Kuopion suurpitäjässä vastaava luku oli 59 ja Juvalla 42. Kuopiolaisten vuohivarallisuus taloa kohti oli suurin, peräti 183 elukkaa sataa viljelmää kohti, ja katraan keskikoko oli 3, 1 päätä. Mikkelissä vastaavat luvut olivat 104 ja 1,8 sekä Juvalla 71 ja 1,7. (Liite 55.)

Kehityksen ensimmäinen puoli oli vuohitalojen parempi säilyminen kuin viljelmien yleensä, vaikka niidenkin lukumäärä aleni yli 200:lla. Vuohikatraiden keskikoko kasvoi hieman, vaikka yli kymmenpäiset katosivatkin luetteloista. Juvalla, Säämingissä, Iisalmella ja Rantasalmella vuohien luku jopa kasvoi – Pieksämäestä ei ole tietoa. Keskimäärät putosivat rajuimmin Kuopiossa ja Iisal­mella.

Vuohenpidosta mainitaan palo- tai perujutuissa vain kahdeksan kertaa noista yli 60 tapauksesta, joten sitä voitaneen pitää verraten harvinaisena karjatalouden haarana Pien-Savossa. Paremmin peittävän aineiston tarjoaa vuodelta 1702 säilynyt Lappeenrannan satamamaksuluettelo, joka pikkutulliluettelon tapaan sisältää tiedot satamaan tuodusta tavarasta. Suursavolaiset pitäjät tuottivat sen mukaan odotetun määrän vuohieläimiäkin, pääasiassa pukkeja tai ”risunpurijoita”, ja melkoinen osa lienee kulkeutunut Lappeenrantaan maitsekin, niinkuin aikaisemmat oikeustapaukset antavat ymmärtää. Pien-Savon vahvin vuohenmyyjäpitäjä oli Kuopio ja toinen Puumala. Ensin mainitun markkinamiehet toivat 54 pukkia ja 105 ”risunpurijaa”, puumalaiset vastaavasti 45 ja 60.¹

Vuohet ovat tunnetusti ketteriä ja sikäli hankalasti laidunnettavia kotieläimiä. Syksyisin, kun laidun ei enää kasvanut uutta ruohoa ja korjattu sato houkutteli, tunkeutuivat vuohetkin mielellään vahingontekoon. Vuonna 1638 valitti Mikkelin harjumaalainen Niilo Sairanen vehmaalaisen Matti Sairasen vuohien tunkeutuneen hänen papuhaasiaansa ja syöneen yhdeksän kapan vahingon. Seuraavana vuonna kantoi Puumalan kietäväläläinen Juntti Ollinpoika Kietäväinen naapuriansa Antti Pyörninpoika Kietäväistä vastaan, koska tämän neljä vuohta aiheuttivat hänen kaurakeossaan kymmenen kapan vahingon.²

Vuohia laidunnettiin kesäisin saaressa, koska sieltä ei niin hevin karattu pahantekoon. Mutta siellä taas karjanhoito joutui hankauksiin pyyntielinkeinon kanssa, niinkuin kaksi oikeustapausta osoittavat. Vuonna 1643 vaati Virtasalmen tikkalanmäkeläinen Olli Hiltunen korvausta längelmäläiseltä Juhana Hurskaiselta, kun tämän pukit repivät saaressa hänen verkkonsa. Korvaus oli yksi panninmaa metsää kaskettavaksi. Vuonna 1653 taas Puumalassa liimattalalaisen Heikki Liimataisen pukki sotkeutui Tahvo Pettusen verkkoon ja kuoli. Nyt oli Pettusen korvattava puoli vahinkoa eli vaskitaalarin verran, koska verkon ympärillä ei ollut suoja-aitausta.³ Viimeksi mainittu oikeustapaus onkin ainoa, jossa määriteltiin vuohieläinten hintoja. Pukki maksoi siis tuolloin kaksi taalana.

Lammas oli vuohta monin verroin yleisempi kotieläin. Vuonna 1623 sitä luetteloitiin vuohiin nähden kahdeksankertainen ja vuonna 1635 noin 3,5-kertainen määrä. Omistuskin jakautui yli kaksinkertaisen taloluvun kesken. (Liite 56.)

Vuonna 1623 oli suurin lammasrikas – taas – Putkisalon herra Juhana Kauranen 33-päisine katraineen. Kymmentä vähemmän syötti talven yli Siilinjärven kasurilalainen Heikki Laamanen, 22 lammasta piti Rantasalmen Asikkalassa Paavo Martinpoika Asikainen, tasan kahtakymmentä sonkajärveläinen Lauri Huttunen, Iisalmen paloislainen Pertti Hynninen, Siilinjärven ryönäläiset Antti Väätäinen ja Lauri Vaittinen sekä kolkontaipalelainen Henrik Erikinpoika. Yksilampaisia oli vajaa viidesosa koko luvusta, kaksilampaisia vajaa kolmasosa, 3–5-lampaisia noin 40 prosenttia.

Vuonna 1623 oli lammastalouden selvä painopiste Pohjois-Savossa, mutta nähtävästi 1630-luvun hallainen alku ja muu paine pakotti ihmiset kajoamaan lammasvaroihinsa ravinnon varmistamiseksi. Sääminki ja Rantasalmi sen sijaan lisäsivät talokohtaista omaisuuttaan. Kokonaismääräkin aleni kolmasosalla, samoin omistajien lukumäärä. Tämä oli rajumpi kuin taloluvun vähennys, joka rajoittui viidesosaan.

Vuoden 1660 jälkeen suurin tietoon sattunut talonpojan katras oli vuonna 1667 leppävirtalaisella Antti Kopposella, jolta tulipalo hävitti 15 lammasta, mutta 13 saatiin pelastetuksi.⁴ Pielaveden heinämäkeläinen Pekka Antinpoika Kärkkäinen ilmoitti perujensa joukossa 15 lammasta, Antti Pulkka ja Juhana Rytkösen leski kymmenen kumpikin.⁵ Rantasalmelta piti vouti Johan Hijskou 21 lampaan katrasta:⁶

Lampaat kerittiin syksyin ja keväin. Talvella niitä pidettiin joko samassa läävässä nautojen kanssa tai omassa suojassaan – riippuen lukumäärästä ja talon voimista – ja kesän ne kulkivat laitumella mieluimmin saarissa. Kukin omistaja merkitsi lampaansa ennen laidunkautta, jotta löytäisi syksyllä omansa. Vuonna 1643 ottivat Leppävirran saamaislaisen Pekka Halosen tyttäret kaksi vehmersalmelaisen Heikki Reinikaisen lammasta ja merkitsivät itselleen Reinikaisen merkkien lisäksi. Tämä petos huomattiin ja tyttäriä rapsautettiin.⁷

Kolmas pääryhmä pienkarjaa olivat siat. Niiden omistus rajoittui noin viidenteen osaan taloista – siis vain varakkaat saattoivat pitää possua taloudessaan. Enin osa omisti vain yhden sian, ja yli kymmenpäiset pahnueet olivat ylen harvinaisia. Vuonna 1623 Rantasalmen Putkisalossa pidettiin 16 sikaa, 12 päätä oli lapinlahtelaisella Paavo Sivosella, sonkajärveläisellä Antti Huttusella ja Mäntyharjun saviniemeläisellä Paavo Juhananpojalla. (Liite 57.)

Säämingin ritosaarelainen Lassi Pekanpoika Pulkkinen valitti vuonna 1672 menettäneensä tulipalossa peräti yhdeksän sikaa, ja vuonna 1686 tappoivat Kerimäellä Pekka Kosonen ja Tuomas Litmanen Abraham Turtiaiselta kahdek­san sikaa, kun nämä olivat päässeet heidän ruishalmeeseensa metsässä.⁸

Iisalmen aineistosta nousee esiin sianomistajana Pielaveden kotaniemeläinen Heikki Heikinpoika Tiainen. Hän valitti vuonna 1693 toista leskeyttään ja ilmoitti pesässään viisi sikaa. Kymmenen vuotta myöhemmin hän oli samalla asialla uudelleen – nyt kuuden sian kanssa. Muutenkin omaisuus oli lisinyt huolimatta väliin sattuneista katovuosista.⁹

Vuonna 1623 kukoisti sian pito korkeimmillaan Pohjois-Savossa, sillä vanha kantapitäjä Mikkeli sijoittui sen voimassa vasta neljänneksi Iisalmen, Kuopion ja Leppävirran jälkeen. Koettelemusten vuodet rasittivat sikataloutta koko maakunnassa, mutta erittäinkin pohjoisessa, kun vuorostaan Rantasalmi ja Mikkeli jäivät vähimmille vaurioille. Jos lammaskanta tuli kysymykseen katovuoden sattuessa kansan ravitsijana, niin vielä varmemmin joutivat siat lahtipenkkiin ja sitä tietä ruoaksi.

Jos näitä lukuja vertaillaan 1620-luvulla kirjattuihin koko maata koskeviin lukuihin, niin Savo ilmenee taas keskimäärää heikommaksi. Vuohialueena Savo oli sentään kolmanneksi heikoin, sillä tämä elukkalaji puuttui kokonaan Pohjan­maalta ja pääosin Viipurin Karjalastakin. Savon talokohtainen keskimäärä – ottaen huomioon koko taloluvun – oli 0,7, koko maassa 1,5. Lampaiden keskimäärä 3,2 oli likimain sama kuin Viipurin Karjalassakin, mutta alle puolet koko maan keskimäärästä 6,8.¹⁰

Käkisalmen pohjoislääniin verrattuna Savo oli kuitenkin vahvoilla. Vuonna 1637 kirjattiin Taka-Karjalasta 38873 lammasta 2355 talosta, mutta koko talolukuun nähden lampaita oli keskimäärin vain 0,9. Vuohikartta jäi merkityksettömän pieneksi, alle 60. Sikoja kertyi 817 eli 0,1 päätä keskimäärin koko talolukuun nähden, kun se läntisissä maakunnissa oli 1,2 ja savossa 0,9.¹¹

Pienkarjan rehu koottiin pääosin vesakosta kerppuina. Lehdekset sidottiin vastantapaisiksi vihkoiksi eli kerpuiksi ja kuivattiin kesällä lampaita ja vuohia varten. Siat ruokittiin ruoanjätteillä, ja jatkona tarjottiin hevosenlannasta sekoitettua kakarapyttyä vellimäisessä muodossa.

Sikojenkin laiduntaminen tuotti ongelmia, sillä ne olivat nälissään sitkeän omapäisiä aitojen läpi tunkijoita. Ne saattoivat tärvätä nauriskasvun tai lahmata kaura- tai ruishalmeen. Talojen likeiset kaskimaat oli siis pidettävä tiiviisti aidattuina.

Vieraita elukoita pois ajettaessa tuli kiivastuksissa tehdyksi vahinkoja. Rantasalmen Kolkontaipaleessa kolhi Martti Matinpoika Sironen naapurinsa Pentti Huttusen vaimoa Marketta Ollintytär Leskistäkin jahdatessaan sikaa pois heidän yhteisestä ruishalmeestaan. Sulkavan Kammolassa tappoi nähtävästi samanlaisessa tilanteessa Juhana Laurinpoika Kammonen naapurinsa Martti Väätäisen sian, ja setä Antti Kammonen sai maksaa korvauksena vaskitaalarin. Samana vuonna 1656 tuomittiin Punkaharjun saukonsaarelainen Mikko Hirvonen korvaamaan Yrjänä Mähösen kaksivuotinen sika peräti neljällä taalarilla.¹² – Hinta siis vaihteli melkoisesti.

Pienkarja tuotti siis ravintoa lihan muodossa, mutta myös vaatetustarpeita villoina ja nahkana. Hyvinä vuosina kantaa kasvatettiin, mutta katoaikoina siat ja lampaatkin joutuivat helpoimmin niukan ravinnon lisäksi.