Pitäjästä maakunnaksi

HÄMEEN VASTAINEN RAJA VAHVISTETAAN

Kun Savo oli läntisin Pähkinäsaaren rauhansopimuksessa Ruotsille luovutettu kihlakunta eli pogosta, on sitä Hämeestä aikaisemmin erottanut Ruotsin ja Novgorodin intressipiirien välinen raja. Eräitä merkkejä itäisestä kulttuurivaikutuksesta on tosin lännempääkin, eritoten Nastolasta. Kuitenkaan ei ole ehdottoman luotettavia todisteita siitä, että myös Itä-Häme olisi yhdessä Savon kanssa jossakin vaiheessa kuulunut Novgorodin valtapiiriin.¹

Savon ja Hämeen välinen raja vahvistettiin tiettävästi ensimmäisen kerran vuonna 1415 Turussa kokoontuneen Suomen maanoikeuden päätöksellä. Sysäyksen siihen antoi Hämeen puolella alkanut uudisasutustoiminta, johon kuningas Eerik Pommerilainen antoi 1411 vahvistuksen. Hämeen vouti Valdemar Diekn jakoi yhdessä kihlakunnan tuomarin kanssa metsiä ja erämaita asutukseen. Tällöin nousivat esiin vanhojen kylien oikeudet ja niiden mukana kysymys, miten pitkälle itään päin Hämeen kylien maat ulottuivat.²

Rajaa käytettäessä olivat itäisenä osapuolena Savo ja Lappee, läntisenä Häme ja Satakunta. Lappee, joka tällöin ensi kerran mainitaan, rajautui Hämettä vastaan Savon eteläpuolella. Rajantarkastuksen toimitti ensin katselmuslautakunta, johon kuuluivat Kokemäen ja Jääsken kirkkoherrat sekä 12 talonpoikaa, nähtävästi puolet kummaltakin osapuolelta. Oikeuden määrämiä neuvonantajia tai välitysmiehiä olivat Turun tuomiorovasti ja arkkiteini sekä kaksi aatelismiestä, kaikki lännestä. Laajaan valmisteluun nähden katselmuslautakunnan tulos oli laiha. Hämeen ja Savon väliseltä pitkältä rajalta mainittiin vain kolme varmaa rajapaikkaa. Eteläisin niistä oli Naulasaari, jonka nimi liittynee rajamerkkiin. Siellä kohtasivat Hämeen rajan Savo ja Lappee. Myöhemmän tiedon mukaan yhtyivät samassa paikassa Hämeen puoliset pitäjät Asikkala ja Sysmä.³ Toisena mainitaan Muurasmäki (Kangasniemen ja Toivakan välissä nykyiselläkin lääninrajalla) ilmeisesti sen vuoksi, että rajan suunta kääntyi täällä pohjoisluoteisesta koilliseksi, Rautalammin reitin vesiä myötäileväksi.⁴ Pohjoisin varma rajapaikka oli Suonenjoki. Sieltä rajan tuli jatkua suoraan Lastukoskelle (Lastakoski) tai Karjalanmaanselkään. Valinta näiden kesken jäi riippuvaksi siitä, kumman niistä pohjalaiset ja venäläiset, so. rajantakaiset karjalaiset, hyväksyisivät pääterajakseen.

Maanoikeuden päätöksen mukaan rajan tuli kulkea vahvistettujen rajapaikkojen välillä suoraan. Kiistanalaisia metsäkappaleita koskevat asiat tuli käsitellä seuraavana kesänä Kontamassa (tuntematon paikka) pidettävässä maanoikeuden istunnossa. Muussa tapauksessa kyseiset metsäkappaleet tuomittaisiin kruunulle menetetyiksi. Ei ole tietoa tällaisen istunnon pitämisestä eikä siellä tehdyistä päätöksistä.

Nähtävästi Naulasaaren ja Suonenjoen välinen raja pyrki seuraamaan perinnäisiä nautintarajoja, mutta Mäntyharjun kohdalla asutusraja oli jo toinen. Savolaisten on jo tähän aikaan arveltu olleen levittäytymään pyrkivä osapuoli sen perusteella, että he jo olivat ylittäneet Saimaan ja Päijänteen vesistöjen välisen vedenjakajan.⁵ Kuitenkin Puulavesi oli niin lähellä Mikkelin keskusseutua, että on aivan luonnollista, että raja oli vasta sen länsipuolella.

Rajan päätepisteen jättäminen riippuvaksi rajantakaisten naapurien kanssa tehtävästä sopimuksesta osoittaa, että kysymys Pohjois-Savon hallinnasta oli tähän aikaan kiistanalainen. Nähtävästi rajantarkastajat tunsivat sen Lastukuskelle johtavan rajalinjan, jota on edellä selostettu. Karjalanmaanselkä on käsitteenä epämääräisempi. Se voi tarkoittaa Pohjanmaalle ja Vuoksen vesistöön, siis Karjalaan päin virtaavia vesiä erottavaa Maanselkää tai pikemminkin karjalaisten hallinnassa olevan alueen rajaa, mutta tuskin tiettyä paikkaa tällä harjanteella.

Jarl Gallén ei ole ymmärtänyt Lastukoskea ja Karjalanmaanselkää varsinaisiksi vaihtoehdoiksi, vaan on tulkinnut asiakirjan niin, että raja jatkuu Suonenjoelta poikkimaitse Lastukoskelle ja edelleen Maanselälle. Tällöin suurin osa Pohjois­Savoa, suunnilleen Suonenjoelta Leppävirran kautta Lastukoskelle vievän linjan luoteispuoli, olisi jäänyt Hämeen puolelle. Lähinnä Lastukoskesta koilliseen on Nilsiän ja Pielisen vesistöalueita erottava selänne, jota on myöhemmin sanottu Karjalanseläksi. Jos ero Lastukosken ja Karjalanmaanselän rajapaikkojen välillä olisi näin pieni, ei pohjalaisten ja venäläisten mielipiteen tiedustelu ehkä olisi ollut tarpeen.⁶

On esitetty olettamus, että seuraavana vuonna pidetyn maanoikeuden istunnon tuloksena on suoritettu rajankäynti, jossa raja on vedetty edellä mainitun Koivujärven länsipuolella sijaitsevaan Rillankiveen. Tässä kivessä kohtasivat uudella ajalla Hämeen, Savon ja Pohjanmaan maakuntien rajat. Rillankiven oletetaan taas saaneen nimensä rajankäyntiä johtaneesta Haakon Frillestä, joka 1415 mainitaan yhtenä maanoikeuden jäsenistä. Tähän teoriaan sisältyy monta olettamusta. Ei ole mitään tietoa siitä, että Frille olisi johtanut rajankäyntiä tai että sellaista olisi edes 1416 suoritettu. Kontaman kokouksen tehtävänähän ei ollut vahvistaa pohjoinen rajapiste, joka jäi riippuvaksi neuvottelusta venäjänpuolisten rajanaapurien kanssa. Sen tuli käsitellä vahvistetun rajan tuntumassa asuvien hämäläisten ja savolaisten välisiä kiistoja.⁷

Pohjimmiltaan olettamus, että raja on maanoikeuden tuomion perusteella käyty Pohjanmaan rajaan asti, perustuu käsitykseen, että rajan pohjoisosa noudatteli ikivanhaa, Pähkinäsaaren rauhan rajanakin tunnettua nautintarajaa. Niin asia ei ollut, vaan rajan suuntakin Suonenjoelta eteenpäin oli avoin. Näin ollen ei ollut ihme, että rajakysymys nousi ennen pitkää uudestaan entistä polttavampana esiin.

KAARLE KNUUTINPOIKA HEIMORIIDAN RATKAISIJANA

Suomen maanoikeuden päätös 1415 Savon ja Hämeen rajoista oli liian ylimalkainen lopettaakseen erimielisyydet. Vahvistettuja rajapaikkoja oli liian vähän. Määräys, että niiden välinen raja oli kulkeva suoraan, oli viitteellinen ja sellaisena mahdoton noudatettavaksi.

Päätöksen heikkoudesta huolimatta ei liene oikein selittää, että juuri se loi ainekset uuteen kiihkoisaan rajariitaan ja elvytti rajanaapurien kateuden ja eripuraisuuden.¹ Erimielisyyksien aineksia oli tarpeeksi.

Vapaasti vallattavia erämaita oli yhä vähemmän. Tästä kärsivät etenkin savolaiset, jotka innokkaina kaskenkaatajina tarvitsivat uusia alueita toisin kuin eräkäyntiin ja kalastukseen tyytyvät hämäläiset. Nämä taas ilmeisesti arvelivat, että savolaisten harjoittama kaskenpoltto karkotti riistan.²

Hämäläisten ja savolaisten eräomistukset saattoivat olla aivan vieretysten, jopa mennä ristiin. Kun piispa Maunu Tavast 1442 perusti Vahvajärven eli Juuritaipaleen piispanmajatalon Hirvensalmelle, hän osti maata sekä hämäläisiltä että karja­ laisilta (so. savolaisilta). Olavi Tavastin omistama Kälän metsä oli sekin kahden puolen maakuntarajaa.³

Rajariitaa ryhtyi selvittämään mahdollisimman arvovaltainen henkilö, Viipurin ja Hämeen linnan päällikkö Kaarle Knuutinpoika (Bonde). Hänellä oli tähän tarvittavat valtuudet, sillä hänellä oli ylin käskyvalta ja kuninkaan tuomiovalta kummassakin läänissä.

Asiasta annetussa tuomiokirjeessä esitetään lavea ja värikäs kuvaus kiistatilanteesta osapuolten valitusten mukaan:⁴

”Talvella – – – matkustin Hämettä ympäriinsä käsitellen ja ratkaisten monia valituksia ja riitoja, joita Hämeen rahvaalla oli keskenänsä. Silloin tuli luokseni varsin monta hämäläistä kovaäänisesti ja haikeasti valittaen sitä suurta tuhoisaa vahinkoa ja väkivaltaa, jota Savon rahvas oli tehnyt Hämeessä ja Hämeen rajamerkkien sisäpuolella murhin, miestapoin, tuhopoltoin, ryöstöin ja monenmoisin väkivaltaisuuksin, joita kävisi pitkäksi kirjoittaa muistiin. Seuraavana talvena tämän jälkeen matkustin samalla tavoin Savon halki. Silloin tuli luokseni varsin monta savolaista samanlaisin valituksin syyttäen hämäläisiä siitä, että he olivat murhanneet ja lyöneet kuoliaiksi heidän ystäviään, pilkkoneet heidän ruumiinsa pieniksi palasiksi ja heittäneet palaset koirilleen, niin että koirat söivät heidät kokonaan. He esittivät muitakin raskaita syytöksiä, joita oli sääli kuulla ja joiden kuvaaminen kävisi pitkäksi. Lisäksi he valittivat, että tätä oli tapahtunut heille heidän omassa maassaan ja heidän omien rajamerkkiensä sisäpuolella.”

Tämä värikäs kuvaus paljastaa pikemminkin heimovihan kuin yksityisten erämiesten kostonhalun ilmauksia. Osapuolten esittämien syytösten arvioinnissa saattaa kritiikkikin olla tarpeen. Tuskin voi kuitenkaan pitää täysin puolueettomana Jalmari Jaakkolan arviota, jonka mukaan hämäläisille oli ominaista suurempi asiallisuus, toiselle puolelle taas ”savolainen lavertelu ja liikuttava kuvaamiskyky, josta koirahistoria antaa kauniin näytteen”⁵.

Kaarle Knuutinpoika määräsi ensin voudin toimittamaan rajakatselmuksen, mutta se ei tuottanut tulosta. Hämäläisten ja savolaisten oikeina pitämät rajamerkit eivät käyneet yksiin, vaan eroa saattoi olla jopa yli kolme peninkulmaa (18 km). Hallinnollisen tutkinnan jälkeen kummankin maakunnan lähettämät asiamiehet pyysivät oikeudellista katselmusta. Kun Kaarle lupasi asettaa lainmukaisen maakunnankatselmuslautakunnan, jossa oli kuusi aatelismiestä ja kuusi talonpoikaa, he pitivät sitä liian kalliina. Aatelismiehet eivät olisi heidän mielestään selviytyneet katselmuksesta, jossa oli kuljettava suurten erämaiden, mahtavien vuorten, soiden ja järvien kautta, kannettava kaikki muona mukanaan ja tyydyttävä juomaan pelkkää vettä. He ehdottivat tehtävän uskomista neljälle Pohjanmaan miehelle, joista kumpikin osapuoli valitsisi kaksi. Kaarle suostui tähän, kun molemmat osapuolet lupasivat tyytyä katselmusmiesten ratkaisuun. Katselmusmiesten työn tulosta tutkittiin Hattulassa pidetyssä maanoikeuden tapaisessa istunnossa. Siinä kummankin maakunnan edustajat ilmaisivat tyytymättömyytensä ja vaativat tarkempaa katselmusta, joka oli tehtävä talvella hiihtäen. Katselmusmiehet hiihtävät sitten vielä rajan edestakaisin, riidanalaisissa kohdissa useaankin kertaan. Tämän tutkinnan perusteella Kaarle antoi asiasta päätöksen Viipurissa huhtikuussa 1446.

Rajan lähtökohta oli nytkin Naulasaari ja päätöskohta Kalliovuori, jossa Venäjän, Pohjanmaan, Hämeen ja Savon rajojen sanottiin kohtaavan. Seuraavassa luetellaan näiden pääterajojen väliset rajapaikat sekä ilmoitettu välimatka edellisestä rajapaikasta lukien. Mitta on silloinen peninkulma (n. 6 km).

Raja päättyi siis pohjoisessa Maanselälle, aivan Iisalmen reitin latvavesien yläpuolelle. Maanselän sanotaan erottavan toisistaan Venäjän ja Pohjanmaan sekä edelleen Hämeen, Savon ja Pohjanmaan. Ilmeisestikään ei tarkoiteta, että kolmen maakunnan raja ja valtakuntien välinen raja kohtaavat samassa rajamerkissä, vaan ainoastaan samalla harjulla.

Kalliovuori on 29:s rajapaikka Naulasaaresta lukien. Raja oli nyt käyty ja merkitty aivan toisella tarkkuudella kuin kolme vuosikymmentä aikaisemmin. Rajamerkkien väliä oli keskimäärin noin 10 km, mutta usein vain muutama kilometri. Harvemmassa rajapaikkoja on Säpesjoensuun ja Ilotunsalmen välillä, missä edut eivät ilmeisesti törmänneet toisiaan vastaan niin lujasti kuin muualla. Rautala min tienoilla rajapaikkoja on taas tiheässä. Pohjoisempana Kiuruveden–Vieremän tienoilla peninkulmat näyttävät venyneen vähän pitemmiksi kuin muualla.⁶

Raja on jo Suonenjoen kohdalla savolaisille edullisempi kuin vuoden 1415 raja. Se sivuuttaa näet Suonenjoen länsipuolelta Koskeloveden Kainuunsaaren kohdalla. Koskelovedeltä eteenpäin se seuraa järvireittiä Miekkavettä, Iisvettä, Rasvankia ja Koskiselkää pitkin Äyskoskelle asti, mutta jättää Nilakan ja Pielaveden kokonaan Hämeen puolelle. Raja ohittaa Pielaveden koillisrannan Lammassalon kohdalla Haapajoensuussa ja kääntyy siitä Iisalmen reitin luoteisimmille järville Kiuruvedelle ja Luupuvedelle. Pohjoiset oravimetsät ja kalavedet pyritään nyt tarkoin jakamaan. Esimerkiksi Haapajoensuun ja Hirvivuoren välisellä alueella se tapahtuu seuraavasti: ”Siellä on hyvää oravimetsää ja hyvää kalavettä. Metsä on enimmäkseen Savon puolella, vain pieni niemi Hämeen puolella. Vesi on enimmäkseen Hämeen puolella ja vähäsen Savon puolella.”

Ratkaiseva muutos edelliseen rajankäyntiin verrattuna oli se, että Pohjois­-Savon hallintaa koskeva epämääräisyys poistui. Pohjoinen eräalue jäi nyt lähes kokonaan savolaisille. Rajan kääntyminen ennen Maanselkää Iisalmen reitin puolelle viittaa siihen, ettei Rillankivi ollut tätä varhaisempi vahvistettu rajapaikka, sillä muuten siitä luopuminen olisi vaikeasti selitettävissä.

Hämäläiset katsoivat saavuttaneensa voittoja, mutta kärsineensä tappioitakin. Ilmeisesti heidän toivomuksestaan rajakirjeessä määrättiin, että heidän savolaisilta voittamansa maat oli jaettava tasasuhtaisesti sen mukaan kuin kukin oli kärsinyt vahinkoa. Savolaisia koskevaa vastaavaa määräystä ei annettu. Heidän erämaansa eivät nähtävästi olleet vielä samalla tavalla jaetut pysyviin miehenmetsiin kuin hämäläisten.

Tämänkään tuomion jälkeen väkivaltaisuudet eivät ottaneet taantuakseen. Kaarle Knuutinpoika joutui vielä toisen kerran ratkaisemaan riidan, nyt ollessaan kuninkaana. Vuonna 1452 hän vahvisti Tukholman linnassa uudelleen Savon ja Hämeen välisen rajan.⁷ Sitä ennen oli rajan tarkastanut maakunnankatselmuslautakunta Viipurin linnan voudin Jussi OLwinpojan ja Pohjanmaan voudin Ingvar Niilonpojan johdolla. Rajan eteläosaan aina Kainuunsaareen asti se ei tehnyt mitään muutoksia. Sen jälkeen on rajapaikaksi lisätty Miekkasalmi (nyk. Saunavirta), josta raja jatkui Miekkaveden yli Vaajasalmeen. Sen ja Airosalmen väliltä mainitaan Kuninkaansaari (Iisvedessä). Nämä eivät olleet muutoksia, vaan ainoastaan tarkennuksia. Äyskosken jälkeen raja saa uuden, läntisemmän suunnan. Täällä mainitaan seuraavat rajapaikat (välimatka edellisestä rajapaikasta suluissa):

Säviänkoski (4 pnk.) Nilakan ja Pielaveden Murtoselän välissä,

Joutsensalmi (3 pnk.) Pielaveden itärannalla,

Savijoensuu (112 pnk.), jossa Savijärvi laskee Pielaveteen,

Maanselkä (3 pnk. metsää ja suota luoteeseen).

Pääteraja ei nytkään ole aivan tarkoin määritelty. Rillankivi on mahdollinen päätepiste, joskin Koivujärven pohjoislaidalla sijaitseva Mikkolanmäki on sitä korkeampi harjanne. Uuden ajan alussa savolaisten omistukset ulottuivat Koivujärvelle saakka, jossa heille kuuluivat Koivujärven pohjoispää (a:k 1761) ja Pienensalmen Koivujärvi (ak 1772). Seuraavalla vuosisadalla Savon puolella oli Koivujärvellä vielä Maanseläntausranta (jk 530), jota pohjalaiset kuitenkin pyrkivät omimaan. Kolmen maakunnan raja oli siis Koivujärven seudulla, johon myös Maanselän nimi liittyi.

Savolaiset olivat tarkistusrajankäynnissä onnistuneet työntämään hämäläiset Saimaan vesistöalueen luoteisilta latvavesiltä Päijänteen vesistöalueelle, niin että Pielavesi jakautui kahtia. Savolaisten eränkäynti oli ilmeisesti täällä vahvempaa. Pysyvää asutusta täällä tuskin vielä oli.⁸

Viipurin linnan vouti sai valtuudet valvoa kuninkaan vahvistaman rajapäätöksen noudattamista tuomitsemalla rikkojat jopa hengen ja omaisuuden menetykseen. Kovasta rangaistusuhasta huolimatta tämä määräys suosi savolaisia, jotka saattoivat odottaa omalta linnanvoudiltaan enemmän ymmärrystä kuin vieraalta.

Kiistoja rajan kulusta tämäkään päätös ei saanut loppumaan, vaan niitä nousi uudelleen esiin uuden ajan alussa. Kuitenkaan ei enää kerrota väkivaltaisuuksista. Nähtävästi otettiin vakavasti kuninkaan kirjeen loppuponsi: ”Sillä emme enää lainkaan tahdo sallia niillä rajoilla sellaista jumalatonta ja turmiollista murhaamista ja vahingontekoa, joita tätä ennen on tehty.”

Kaarle Knuutinpojan aikaisia rajankäyntejä ei ollut pantu vireille kruunun aloitteesta kuten 1415, vaan molempien maakuntien miesten esittämien valitusten johdosta. Savolaisia ei enää sanota karjalaisiksi, vaan puhutaan Savon rahvaasta ja savolaisista (Safflax boar), jopa ”kummastakin maakunnasta”. Haaste Hattulassa pidettyyn oikeuden istuntoon lähetettiin (Varsinais- )Suomeen, Hämeeseen, Savoon ja Pohjanmaalle. Asianomistajia olivat savolaiset ja hämäläiset, lautakunnat pyrittiin kokoamaan muista osista Viipurin lääniä ja Länsi-Suomesta.

Oliko Savo siis nyt jo maakunta? Sitä nimitystä on kummassakin tuomiokirjeessä käytetty. Hallinnollisesti Savo ei sitä vielä ollut, mutta kun savolaiset vielä aivan äsken olivat olleet yhtenä Savilahden pitäjänä, heidän ei varmaankaan ollut vaikeaa kokoontua neuvonpitoihin ja valita asiamiehiä yhteistä asiaansa ajamaan. Maakuntarajaa koskeva riita oli varmaan yhteistunnetta vahvistava tekijä aikana, jolloin vanha emäpitäjä jaettiin. Vaikka kaikki eivät enää olleet Savilahden pitäjän miehiä, kaikki olivat samoja savolaisia.

NAAPURUUSSUHTEET LÄNSIRAJALLA

Rajaolojen arkipäivä tulee näkyviin rajalla sijaitsevia maakappaleita koskevissa oikeudenkäynneissä. Sellaisia tunnetaan maakuntarajan eteläosasta. Pohjoisempaa on taas Hämeen puolista eränautintaa koskevaa aineistoa.

Mäntyharjulle asutus lienee ehtinyt jo ennen maakuntarajan virallista vetämistä. Vanhimpia asutuskeskuksia ovat täällä Savon puolella Toivola ja Hämeen puolella Pertunmaa. Savon lounaisin kärki, Lahnaveden ja Tuusjärven ympäristö sekä Pyhäveden pohjoisranta näyttävät olevan hämäläisten asuttamia, kun taas Juolasveden itäranta, joka jäi Karjalan puolelle, on saanut asutuksensa Savosta. Maakuntaraja ei siis kolmen maakunnan kesken jaetussa Mäntyharjussa olekaan sama kuin asutusraja eivätkä heimovastakohdat ylittämättömiä. Jo 1469 olivat eräät savolaiset asettuneet asumaan hämäläisiltä ostamalleen takamaalle Siikajärven ja Nurmaanjärven tienoille nykyisen Mäntyharjun hämäläiseen osaan.¹

Hirvensalmen seudulla tilanne oli toisenlainen. Piispa Maunu Tavast ilmoitti perustaessaan sinne 1442 Vahvajärven piispanmajatalon, että koko Sysmän ja Savilahden kirkkojen välinen taival oli asumaton. Hämeen puolella asutusta oli tosin jo Hartolassa ja etelämpänä Pertunmaalla, mutta Hirvensalmen seudun osalta tieto ilmeisesti pitää paikkansa. Piispa kertoo ostaneensa maata sekä karja­ laisilta (so. savolaisilta) että hämäläisiltä. Neljä vuotta myöhemmin vahvistettu Vahvaselän rajapaikka jätti Vahvajärven itärannalla sijaitsevan piispanmajatalon Savon puolelle. Uuden ajan alussa Vahvajärven länsipuolella sijaitseva Hämeenmäki ja Vahvaselän talo on luettu Hämeeseen. Asutus näyttää tulleen näille seuduille muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta Mikkelin puolesta, suurimmaksi osaksi vasta 1400-luvun puolivälin jälkeen.²

Vuonna 1443 Olavi Tavast voitti Sysmän käräjillä Kälän metsän ja veden, jonka ympärysrajat samalla lueteltiin. Tämä Kälän koskesta nimensä saanut asumaton takamaa luettiin Hämeeseen, sillä myös toinen riitapuoli, Koskipään Björn, oli Hämeestä. Myöhemmin Tavast hankki sieltä maata myös Montosen perillisiltä, nähtävästi Savon puolelta.

Mieskonmäen rajapaikka jakoi Kälän alueen kahden maakunnan kesken. Keskiajan lopulla alue kuitenkin laskettiin Hämeeseen. Se pysyi Olavi Tavastin perillisten, Lammin Porkkalan omistajien hallussa. Hartolan ja Pertunmaan talonpoikien valtausyritykset torjuttiin 1501 Sysmän käräjillä. Uuden ajan alussa Porkkalan omistajalla Kustaa Finckellä oli kaksi lampuotitaloa Mieskonmäessä ja kaksi Ohensalossa. Molemmat laskettiin Hämeeseen. Savon vanhimman verollepanomaakirjan mukaan vain yhden pellosniemeläisen ja yhden vesulahtelaisen arviokunnan maat koskettivat Kälän aluetta.³

Hirvensalmen ja Kangasniemen kohdalla asutus jo keskiajan lopussa ulottui rajan pintaan asti. Rajaolot olivat ilmeisesti rauhalliset. Sellaiset väkivaltaisuuksista kertovat nimet kuin Surmaniemi ja Metelinpelto Hirvensalmen puolella, Kuolionsaari Kortesalmen eteläpuolella, Puulaveden Haapaselän Toralahti, Murhivesi sekä Kuolinaho (ak 371), Vihanaho ja Toramäki (ak 369) Kutemajärvellä kertovat jo taakse jääneestä heimovihan ajasta.⁴

Hämeen puolella keskiaikainen asutus päättyi Joutsan korkeudelle, mutta vielä Leivonmäen seudut kuuluivat Sysmän rajapitäjään. Siitä pohjoiseen oli Savon rajaa vasten Sääksmäen erämaita, Rautalammin tienoilla lisäksi Hauhon, Tuuloksen ja Jämsän erämaita.⁵

Juuri siltä kohdalta rajaa, jossa asutut alueet kohtasivat toisensa jo keskiajalla, työntyy savolaismurteiden kiila (savon läntinen ulkoryhmä) hämäläisalueen sisään. Savolaismurteiden piirteitä (mm. k:n ja t:n heikon asteen edustuksessa) näkyy jo Hollolan kihlakunnan keskiaikaisissa tuomioissa. Päijänteen itäpuolisten hämäläispitäjien omaksumat savolaisuudet lienevätkin peräisin jo keskiajalta, sillä myöhemmältä ajalta ei tunneta sinne Savosta suuntautunutta merkittävää muutto­ liikettä.⁶ Tavataanhan Savolaisenpoika jo 1400-luvun alkupuolella niin lännessä kuin Janakkalassa. Laillinen maanhankinta rintamailta oli eri asia kuin ”erämaan taistelu” takamaista.

Pohjoisimmat savolaisasumat Savon puolella rajaa lienevät uuden ajan alussa Hankasalmella Halttulan (ak 310), Niininiemen (ak 404) ja Sauvamäen (ak 441) kylissä. Hämeen puolella oli Lepaan suvulla Armajärven (Armisveden) erämaa.⁷

Rautalammin savolainen osa oli vielä keskiajalla asumatonta. Ensimmäinen asukas Toholahteen asettui vasta vanhimman verollepanomaakirjan laatimisen aikoihin.⁸ Maakuntarajan läheisyys piti asutuksen loitolla myös myöhemmän Pieksämäen pitäjän länsilaidalta. Näitä seutuja käytettiin jo kaskiviljelyyn, mutta uudisasukkaaksi sinne ei lähdetty. Sellaiset paikannimet kuin Arpienahot, Vesiviha­ niitty, Juonienkangas, Kiusakoski, Murha-aho sekä monet Riitamäet ja -ahot ovat ilmeisesti muistoja hämäläisten kanssa käydyistä kahakoista.⁹

Lähin asutuskeskus tällä suunnalla oli Suonenjoki, mainittu rajapaikkana jo 1415. Sieltä savolainen eränkäynti suuntautui Pielaveden reittiä pitkin luoteeseen. Vanhimman maakirjan laatimisen aikoihin 1541 erämaassa oli jo jokunen talokin.¹⁰

Hämeen puolella oli rälssimiehillä jo varhain erämaita Savon ja Pohjanmaan rajojen kulmauksessa. Vanhin tunnettu maaomistaja täällä on ritari Niilo Olavinpoika, Tyrvännön Suontaan herra. Vuonna 1441 hänen perijiinsä kuuluva Vanajan Harvialan omistaja Birgitta Klauntytär, Henrik Svärdin leski, kiisteli Pälkäneen Ruokolan talonpoikien kanssa Vuolajärven (luultavasti Vuonamolahden) ja Keiteleen Sulkavajärven kalavesistä. Hattulan käräjillä 1457 vahvistettiin rouva Birgitan Niilo Olavinpojalta perimän erämaan ympärysrajat, joista varmasti tunnettavissa on vain Korkeakoski (Koivujoessa). Jo vuotta aikaisemmin tuomittiin Olavi Niilonpoika Tavastille Asikkalan käräjillä Nilakkaveden, Vuonamon ja Kuiv.akannon erämaa, joka oli ostettu osaksi talonpojilta, osaksi hänen omilta naissukulaisiltaan. Vuonna 1552 laaditun eräluettelon mukaan Lepaan omistajattarella, jolle maat olivat periytyneet, oli erämaa ja rälssi lampuoti Armajärven lisäksi Koivujärvellä sekä yhdessä Tuuloksen Juttilan omistajan kanssa viiden miehen kalavesi ja oravimetsä Vuonamossa. Lepaan suvulle Hämeen koilliskulmassa periytyneet erämaat olivat varsin laajat. Liioiteltu lienee kuitenkin olettamus, että yksi erämaa käsitti suurimman osan Keiteleen pitäjää. Sen lisäksi täällä oli Pälkäneen ja Asikkalan talonpoikien omistamia erämaita.¹¹

Hämeen ja Savon erilaisia yhteiskunnallisia oloja ilmentää se, etteivät pohjoisessa sijainneet rälssiomistukset ulottuneet Savon puolelle. Etelämpänä Kälän metsä ja vesi ulottui Savon puolellekin, mutta se oli viety Hämeen kirjoihin.

Keskiajan loppuun mennessä olot Savon ja Hämeen välisellä rajalla olivat kehittyneet rintamailla niin rauhanomaisiksi, että siirtyminen uudisasukkaaksi hämäläiskylään oli mahdollista.

Viimeiset väkivaltaiset kahakat savolaisten ja hämäläisten välillä käytiinkin nähtävästi Pohjois-Savon erämaissa. Hämäläiset olivat hallinneet niitä vielä 1300-luvulla. Heidän eränkäynnistään kertovat mm. Pohjois-Savon monet hämäläismurteiset salin– (sadin-) nimet. 1440-luvun rajankäynneissä heidät tungettiin täältä kokonaan pois.¹² Väkivaltaisista yhteenotoista on tosin säilynyt vain vähän muistoja. Kuopion Toivalassa ja Maaningan Käärmelahdessa kerrotut muistot metelinkansasta liittyvät tuskin hämäläisiin. Vanhan kertomuksen mukaan metelinväki oli nimittäin pitkäkasvuista, piti aluetta hallussaan, mutta siirtyi sitten Pohjanmaalle. Tämä tuntuu sopivan paremminkin hämäläisten kilpailijoihin karjalaisiin.¹³

SUURPITÄJÄN JAKAMINEN

Savilahti pysyi Savon ainoana kirkollisena ja hallinnollisena keskuksena toista sataa vuotta Pähkinäsaaren rauhan jälkeen. Asutuksen edistyessä tätä järjestelyä ei voitu enää pitää tyydyttävänä. Kauempana asuvat olivat vaarassa jäädä vaille kirkon sakramentteja ja kaikesta kristillisestä opetuksesta osattomiksi, jopa lapsetkin kastamatta. Verottajan silmä ei myöskään helposti havainnut kaukaisten syrjäseutujen asukkaita.

Paleoekologisen tutkimuksen mukaan Juvan Sotkulammessa on havaittu merkkejä jatkuvasta viljelystä noin vuodesta 1400 lähtien. Tälle seudulle syntyi 1440- luvulla Savon toisen kirkkopitäjän keskus.

Suomessa oli näihin aikoihin varsin rauhatonta. Edellisen vuosikymmenen lopulla kansankapinat olivat ravistelleet erityisesti niitä osia maastamme, joissa elettiin turkistalouden varassa. Hämeessä oli ollut Matti Pöystin ja Karjalassa Filippuksen kapina. Kun Savo oli näiden alueiden välissä ja hallinnollisesti Viipurin lääniä, siellä on varmaan ainakin tiedetty yhteiskunnan perustusten vavahtelemisesta. Ei ole ehkä sattuma, että piispa Maunu Tavast, joka oli auktoriteetillaan taltuttanut Satakunnan kansankapinan, seuraavina vuosina kiinnitti huomionsa Itä-Suomeen. Paitsi kirkon työn tehostamisesta hän tunsi vastuuta myös yhteiskuntarauhan säilyttämisestä.

Talvi-Henrikin juhlan jälkeisenä päivänä 1442 piispa otti vastaan Juvan kappelikunnan edustajien lähetystön, johon kuuluivat tuomari Pietari Utriainen, nimismiehet Juntti Partanen ja Antti Auvinen sekä puolikas pitäjän lautakuntaa. Piispa teki näiden kanssa sopimuksen Juvan kirkkopitäjän perustamisesta.¹ Pohjana on varmaan ollut suunnitelma, josta oli keskusteltu edellisessä piispantarkastuksessa tai ainakin maarovastin kanssa. Savilahden emäseurakunnan edustuksesta tai mielipiteestä ei asiakirjassa mainita mitään.

Juvalla oli entuudestaan kappeli ja sen lähellä papin niitty Jukajärven rannalla. Tärkein edellytys uudistuksen toteuttamiseksi oli pappilan perustaminen. Tulevana keväänä oli kahden papin ja kuuden vieraspitäjäläisen muodostaman katselmuslautakunnan tutkittava, oliko kappelin luona oleva maa kelvollinen ja riittävä pappilan tarpeisiin. Pappilatila oli luovutettava papille peltojen ollessa kylvössä.

Satoa odotellessa papille oli maksettava kultakin papinkoukulta, so. täystilalta, ylimääräinen ohra- ja ruisvero. Pitäjäläisten oli hankittava pappilaan myös ns. inventaario-omaisuus, johon kuului tarpeellinen karjahevonen, kaksi lehmää, viisi lammasta, kaksi sikaa – sekä eräitä metallisia taloustavaroita. Vaatimaton pappilarakennus nähtävästi oli entuudestaan.

Piispa puolestaan lupasi asettaa Juvalle oman papin niin pian kuin ehdot oli täytetty. Seurakunnalla ei ollut vaalioikeutta.

Piispa vaati lisäksi, että hänen oli kulkiessaan tarkastusmatkalla Juvalta Lappeelle tai Savilahteen saatava pitäjästä yhden yökunnan kestitys itselleen ja seurueelleen. Tarkastusmatka Karjalaan olikin juuri edessä, sillä kuukautta myöhemmin piispa oli jo Pyhtäällä. Tällä matkalla hän ilmeisesti kävi myös Savilahdessa, mutta tuskin Juvalla, koska järjestelyt olivat siellä vasta alullaan. Silloin lienee syntynyt tarkastusmatkojen helpottamista koskeva suunnitelma, joka ilmenee seuraavana keväänä kuningas Kristoffer Baijerilaisen antamasta kirjeestä.²

Piispa oli kertomansa mukaan joutunut seurueineen yöpymään paljaalla maalla tai jäällä matkustaessaan Sysmän ja Savilahden kirkkojen välistä 18 peninkulman (noin 110 kilometrin) pituista taipaletta. Helpottaakseen tarkastusmatkojaan ja muuta liikennettä hän oli perustanut Vahvajärvelle (nykyisen Hirvensalmen Lampuunlahteen) piispanmajatalon ja asettanut sinne lampuodin. Tälle tilalle hän hankki kuninkaalta verovapauden. Niin siitä tuli Savon ainoa hengelliseen rälssimaahan luettu maatila.

Yksi myyjän perillisistä, nimeltään Mikko Montonen, yritti vielä perua kauppaa, mutta piispa hyvitti hänet antamalla kaupantekiäisiksi hevosen. Hänen saamansa kauppahinta oli 4 1/2 kiihtelystä (170 kappaletta) turkisnahkoja.³

Nähtävästi samoihin aikoihin kiisteltiin Savilahden uuden pappilan verovapaudesta. Asia vietiin sekä piispan että pitäjäläisten puolesta Upsalan arkkipiispan ratkaistavaksi⁴. Nähtävästi se päättyi niin, että kruunu myönsi verovapauden, jolloin raukeni piispan vaatimus, että vero oli pitäjäläisten maksettava.

Juvan kirkon pyhästä suojelijasta ei ole tietoa vielä keskiajalta, mutta myöhemmin se mainitaan omistetuksi Pyhälle Ristille. Esikuvan lienee antanut Hattulan kuuluisa Pyhän Ristin kirkko.

Juvan kirkkopitäjän perustamisasiakirja luo jonkin verran valoa myös kruunun paikallishallinnon järjestämiseen. Siinä mainittu tuomari oli ilmeisesti linnanpäällikön alainen koko Savon tuomari. Kaksi nimismiestä on vaikeasti tulkittavissa, sillä oli poikkeuksellista, että heitä oli samassa pitäjässä kaksi. Asia voitaneen helpoimmin selittää niin, että toinen oli Savilahden nimismies, toinen – ilmeisesti Partanen – Juvan uuteen pitäjään asetettu nimismies. Lautakunnan puolikas lienee käsittänyt ne Savilahden käräjälautakunnan jäsenet, jotka olivat Juvalta kotoisin. Kuudennusmiesjärjestelmää ei vielä keskiajalla ollut.

Vasta tässä kerrottujen tapahtumien yhteydessä tapaamme nimeltä mainittuina ensimmäiset savolaiset. Sen vuoksi kannattaa luetella myös lautamiesten nimet. He olivat Paavo Antinpoika, Paavo Kiiskinen, Antti Toivanen, Lauri Hyvärinen, Hannu Uskinen ja Juntti Pitkänen.