XVI PANKKITOIMINNAN RAKENNE JA TEHTÄVÄT MUUTTUVAT

PANKKITOIMINNAN TEHTÄVÄT MUUTTUVASSA YHTEISKUNNASSA

Pankkitoiminta on sodanjälkeisessä Suomessa ehkä voimakkaimmin muuttunut talouselämän alue. Toiminta ei niinkään ole muuttunut pankkien omasta aloitteesta, vaan muutokseen on ajanut pankkien toimintaympäristön raju muutos. Sodanjälkeisessä Suomessa tavallinen ihminen tarvitsi pankkia vain vähän jos ollenkaan, sillä tuolloin elettiin käytännössä täydellisessä käteistaloudessa. Palkat niin kuin maitotilitkin maksettiin käteisenä rahana palkan nauttijalle tai maidonlähettäjälle joko kerran viikossa tai joka toinen viikko. Tilipussin tai maitotilin saatuaan tavallinen ihminen vei rahat kotiinsa piirongin laatikkoon, josta ne käytettiin vähitellen jokapäiväisten menojen katteeksi. Menotkin olivat yleensä tuiki tavallisia kulutusmenoja, eikä säästöjä vähäisistä tuloista juuri kertynyt. Vain kaikkein suurituloisimmat ja säästeliäimmät veivät tuloistaan osan pankkiin säästötilille tulevien suunnitelmien toteutusta varten, pahan päivän varalle tai vanhuuden turvaksi.

Sodan jälkeen taloudellista intensiteettiä nosti laajamittainen asutustoiminta, jonka yhteydessä suuret summat valtion avustuksia ja lainoja jaettiin asutustilojen raivaajille ja rakentajille. Kun lainojen lyhennykset ja korot piti niin ikään hoitaa pankin kautta, tämä toiminta alkoi vaikuttaa ihmisten – tavallisten savolaistenkin – rahankäyttötapoihin. Pankista tai pankin kautta saadusta lainasta tuli pian suhteellisen tavallinen raha-asia maaseudulla – jopa tavallisempi kuin kaupungeissa – ja ihmisten tottumus pankkiasioinnissa alkoi kasvaa.

Merkittävä tekijä pankkien ”vallan” kasvussa ihmisten elämässä oli siirtyminen palkka pankkiin -järjestelmään pääosin vuoden 1967 vakautusratkaisun jälkeen. Työmarkkinakeskusjärjestöjen ja pankkien kesken sovittiin uudesta palkanmaksutavasta, joka lopetti konkreettiset tilipussien jaot, ja palkan maksu alkoi tapahtua pääsääntöisesti pankin välityksellä. Oireet tällaisesta käytännöstä olivat nähtävissä jo aikaisemminkin 1950-luvun loppuvuosista lähtien, mutta laaja-alaiseksi ja suurta väestöryhmää koskevaksi se yleistyi vasta vuoden 1967 jälkeen.⁵⁵³

Syyt palkka pankkiin -järjestelmään siirtymiseen olivat moninaiset, eivätkä ne rakentuneet pelkästään työnantajien intresseistä. Maataloustyöväen liiton puheenjohtaja, sittemmin SAK:n puheenjohtaja Niilo Hämäläinen perusteli palkanmaksutavan muutosta tärkein sosiaalisin perustein. Käteen maksettavat palkat kuluivat esimerkiksi metsätöissä suureksi osaksi savottojen korttiringeissä tai matkalla savotalta kotiin ravintolareissuilla tai viinakaupassa. Palkanmaksutavan muutoksella tähdättiin siihen, että ainakin osa ansaitusta palkasta koituisi työntekijän perheen hyväksi välttämättömän ravinnon ja muun kulutustavaran hankintaan.

Palkanmaksun siirryttyä pankkiin jokaisella työssä käyvällä piti olla olemassa pankkitili ja ellei sellaista ollut, työnantaja avasi sen. Periaatteessa palkansaajalla oli oikeus valita, mihin pankkiin hän palkkansa halusi maksettavaksi, mutta käytännössä järjestelyt veivät siihen, että palkanmaksaja katsoi, mihin pankkiin hän katsoi parhaaksi ja edullisimmaksi palkan maksaa. Niin esimerkiksi maaseudulla yleisten metsä­ ja uittotöitä tekevien metsäpalkansaajien palkat maksettiin käytännössä aina Postisäästöpankkiin tai myöhemmin Postipankkiin. Maksatusreittiä perusteltiin sillä, että rahaa saattoi nostaa kaikista postitoimipisteistä leijonakantisella pankkikirjalla, mikä palveli liikkuvassa työssä olevien tarpeita parhaiten. Postin toimipaikkoja oli vielä 1960- ja 1970-luvuilla kaikissa kuntakeskuksissa ja suurimmissa kylissäkin, joten rahan saannin ei pitänyt tuottaa suurempia ongelmia.

Samalla ihmisten suhde pankkeihin muuttui väkisinkin läheisemmäksi. Pankissa piti oppia asioimaan ja pian tulikin tavaksi, ettei koko palkkaa nostettu kerralla käyttöön, vaan rahaa haettiin pankista useamman kerran kuukaudessa menojen mukaan. Säästeliäimmille alkoi palkasta jäädä jotain sivuunkin. Kaupungistuvassa yhteiskunnassa säästöjen rooli kasvoi, sillä Suomeen vahvistui perinne asua omistusasunnossa. Tämä tavallaan pakotti ihmiset säästämään omaa asuntoa varten, ja säästämistä oli myös pankista saadun asuntolainan hoitaminen. Lainan lyhentäminen oli jälkikäteen tapahtuvaa säästämistä.

Pankkiasioimisessa seuraava merkittävä kehitysaskel asiakkaan kannalta oli pankkikorttien ja -automaattien tulo käyttöön. Pankkiautomaatit alkoivat levitä Suomeen 1980-luvun alusta lukien, ja maksujen suorittaminen suoraan pankkikortilla alkoi yleistyä pian sen jälkeen. Tämän kehityksen tuloksena käteinen raha alkoi monen osalta syrjäytyä ja käteistaloudesta siirryttiin useiden henkilöasiakkaiden kohdalla korttitalouteen.

Pankkikorttien ja -automaattien käyttöönottoa edelsi käytännössä pankkien siirtyminen on line -toimintaan. Tämä tarkoitti sitä, että koko tilinpito siirtyi ajantasaiseen automaattiseen tietojenkäsittelyyn, jossa tilitapahtumat kirjautuivat heti ilman viivettä tilille. Tämä oli asiakkaan kannalta erittäin suuri edistysaskel, sillä tilille maksettu suoritus oli heti missä tahansa käytettävissä ilman viiveitä. Pankkien kannalta uudistus oli taloudellisesti kannattamaton, sillä muutaman päivän siirtoajat tarjosivat pankeille jakson, jonka aikana rahat olivat pankin taseissa mutta niistä ei tarvinnut maksaa korkoa kenellekään. On line -pankkitoimintaan siirtyivät ensin suuret liikepankit 1970-luvun puolimaista lähtien, ja paikallispankit seurasivat niitä joltisellakin viiveellä. Esimerkiksi pirstaleisessa osuuspankkikentässä on line -yhteistyön aloittaminen ei ollut aivan yksinkertainen asia.

Pankkitoiminnan keskeisin ja kaiken kattava piirre sodanjälkeisenä aikana oli keskittyminen, joka koski kaikkia pankkeja ja pankkiryhmiä. Keskittymisen taustalla oli halu päästä parempaan kannattavuuteen mutta toisaalta myös parantaa pankkien mahdollisuuksia palvella asiakkaitaan . Tämä koski ennen muuta paikallispankkeja – osuuskassoja ja -pankkeja sekä säästöpankkeja, joiden pienet yksiköt eivät voineet palvella asiakkaitaan modernisti muuttuvassa toimintaympäristössä. Keskittymiskehityksen päälinjat päätettiin kussakin pankkiryhmässä hieman erilaisista lähtökohdista lähtien ja erilaisiin päämääriin tähdäten. Keskittymistä johdettiin paikallispankkien keskusrahalaitoksista käsin. Liikepankkien kohdalla muutokset perustuivat markkinavoimiin, joiden vaikutuksesta eräät pienet liikepankit kaatuivat pian sodan jälkeen. Samat syyt johtivat Helsingin Osake-Pankin ja Suomen Yhdyspankin fuusioon uuden talouden aikana 1980-luvun puolivälin jälkeen ja sittemmin pankkikriisin vaikutuksesta Kansallispankin ja Suomen Yhdyspankin fuusioitumiseen Meritaksi ja edelleen pohjoismaiseksi MeritaNordbankeniksi ja Nordeaksi,

MAATALOUTTA RAHOITTAVISTA OSUUSKASSOISTA OSUUSPANKIKSI

Savo oli sodan jälkeen valtaosaltaan tavallista suomalaista maaseutua ja alueen elintavat tyypillisen suomalaisia. Merkittävän rahataloudellisen lisän yhteiskuntaan olivat tuoneet ennen muuta 1920-luvulta lähtien maatalouden tukemiseksi myönnetyt maanparannus- ja maatilojen rakennuslainat. Nämä varat tulivat pääosin valtiolta ja niiden välitysorganisaatioksi vahveni maaseudulla osuuskassajärjestelmä.

Osuuskassoja alkoi syntyä 1900-luvun alussa osuustoimintalainsäädännön syntymisen jälkeen, ja osuuskassojen ketjusta tulikin alkuun hyvin tiivis: suuren kunnan alueelle saatettiin perustaa jopa kymmenkunta itsenäistä kyläkassaa, joiden toiminta ei todellakaan vastannut käsitystämme pankkitoiminnasta. Kassojen hoito tapahtui luottamusmiesperiaatteella, eikä kassoilla ollut omia toimitiloja. Osuuskassat eivät yleensä toimintansa alkuvaiheissa saaneet sääntöjensä mukaan ottaa vastaan lainkaan talletuksia, ja toiminta keskittyi nimenomaan lainojen välitykseen. Maaseudun suuremmat esimerkiksi metsäkaupoista saadut tulot talletettiin siksi joko kotipitäjän säästöpankkiin tai lähimmän kaupungin johonkin liikepankkiin.

Vanhoja osuustoiminnallisia kyläkassoja oli pidetty auki ehkä kerran viikossa jonkun tunnin, eikä tällainen toimintatapa vastannut enää muuttuneen talouselämän tarpeisiin. Tästä syystä jo varhain – osin jo ennen sotia – kyläkassat alkoivat fuusioitua suunnilleen kunnan kokoisen toimialueen suurosuuskassoiksi. Osuuskassojen lukumäärä saavutti huippunsa 1920- ja 1930-lukujen vaihteessa, jolloin koko maassa toimi runsaat 1 400 itsenäistä osuuskassaa. 1940-luvun alkuun mennessä luku oli alentunut jo runsaalla 300:lla.⁵⁵⁴

Sodan jälkeen Karjalan siirtoväen mukana tulivat myös karjalaiset osuuskassat, joiden varat ja velat liitettiin sijoituskuntien kassoihin. Tämä piristi jo alueella olleita osuuskassoja, mutta vielä suurempi merkitys oli siirtoväen ja rintamamiesten asutustoiminnan tukien ja luottojen toimittamisella osuuskassajärjestön kautta. Varojen suuntaaminen nimenomaan osuuskassojen välitettäviksi oli poliittinen ratkaisu, jonka takaa on nähtävä maalaisliiton vahva vaikutus. Asutuslainat eivät olleet kassoille tuottava liiketoimi sinänsä, sillä välitystoiminnasta maksettiin vain vaatimaton korvaus. Sitäkin tärkeämpää oli uusien asiakkaitten saaminen ja asiakassuhteiden lujittaminen, joka kasvatti vahvasti osuuskassojen markkinaosuutta suomalaisilla rahamarkkinoilla.⁵⁵⁵

Vuonna 1951 Etelä-Savossa toimi kaikkiaan 42 itsenäistä osuuskassaa 20 kunnassa. Kokonaan osuuskassattomia maalaiskuntia olivat tällöin Anttola, Jäppilä ja Kangaslampi, eikä alueen vanhoissa kaupungeissa Mikkelissä ja Savonlinnassakaan ollut omia kassoja. Anttolassa, Jäppilässä ja Kangaslammilla oli aikanaan ollut osuuskassat – Anttolassa jopa kaksi erillistä, Anttolan ja Montolan kassat – mutta kehitys oli pian sodan jälkeen syönyt niiden toimintaedellytykset ja pakottanut kassat fuusioitumaan naapurikuntien suurempiin osuuskassoihin.⁵⁵⁶ Sodanjälkeiset vuodet olivat kassoille kriittisiä, sillä asutustoiminnan rahoittamiseksi myönnettyjen asutuslainojen jakaminen edellytti kassalta kehittynyttä organisaatiota, mikä tukahdutti pienimpien ja heikoimpien kassojen toimintamahdollisuudet.

Etelä-Savon kunnista eniten osuuskassoja oli vuonna 1951 Kangasniemellä, jossa toimi vielä viisi itsenäistä osuuskassaa. Kymmentä vuotta aikaisemmin eniten kassoja oli ollut Säämingissä, jonka alueella oli toiminut kaikkiaan 7 osuuskassaa. Nämä olivat 1950-luvun alkuun mennessä fuusioituneet Savonlinnan Seudun Osuuskassaksi, joka olikin tällöin Etelä-Savon toiseksi suurin taseen loppusummalla mitattuna. Alueen suurin osuuskassa oli Mikkelin Seudun Osuuskassa, jonka taseen loppusumma oli vuonna 1951 miltei 670 miljoonaa silloista markkaa. Mikkelin Seudun Osuuskassa oli suurkassa, joka oli syntynyt Rämälän, Porrassalmen, Kalvitsan ja Kovalan osuuskassojen fuusiossa. Mikkelin Seudun Osuuskassan lisäksi Mikkelin maalais­ kunnassa toimivat Parkkila-Väänälän ja Vanhamäen osuuskassat, jotka olivat Etelä-Savon osuuskassoista pienimpiä. Niiden taseiden loppusummat olivat vain hiukan yli 2 miljoonaa silloista markkaa eli 0,3 % Mikkelin Seudun Osuuskassan taseen loppusummasta.⁵⁵⁷ Tällaisten kääpiömäisten kassojen olemassaololla ei ollut käytännön merkitystä, ja niiden toiminta oli enää muodollista verrattuna todellisiin eläviin ja toimiviin kassoihin.

Pohjois-Savossa toimi vuonna 1951 kaikkiaan 45 osuuskassaa yhteensä 25 kunnassa. Pohjois­Savon ainoiksi osuuskassattomiksi kunniksi olivat jääneet Kuopion maalaiskunta ja Juankoski. Kolmas kassaton kunta oli Iisalmen kaupunki, mutta kaupungeissa osuuskassoja ei välttämättä toiminutkaan, koska niistä puuttui osuustoiminnallisen rahalaitoksen keskeisin ja perinteisin asiakasryhmä, maatalouden harjoittajat. Kuopion maalaiskunnan kassattomuus selittyy sillä, että alueen osuustoiminnallinen pankkitoiminta oli sijoittunut Kuopion kaupunkiin, jossa toimi Kuopion Seudun Osuuskassa. Se oli taseella mitaten Pohjois-Savon suurin ja sattumalta käytännössä samankokoinen kuin Mikkelin Seudun Osuuskassa. Koko Savon suurimman, Mikkelin Seudun Osuuskassan tase oli 4 miljoonaa silloista markkaa suurempi kuin Kuopion Seudun Osuuskassan tase. 4 miljoonaa markkaa oli osapuilleen 0,6 % Mikkelin Seudun Osuuskassan taseen loppusummasta. Pohjois-Savon toiseksi suurin osuuskassa oli Varkauden vuonna 1915 perustettu kassa.⁵⁵⁸

Pohjois-Savon pienin osuuskassa oli vuonna 1951 Iisalmen Viitaan Osuuskassa. Se oli perustettu jo vuonna 1909 osana ensimmäistä osuuskassojen kiihkeätä perustamiskautta. 1950-luvun alussa sen taseen loppusumma oli 1,5 miljoonaa silloista markkaa. Toinen miltei yhtä pieni oli Kaavin Maarianvaaran Osuuskassa, jonka taseen loppusumma oli 1,8 miljoonaa markkaa.⁵⁵⁹ Tällaiset kääpiökassat eivät voineet enää kehittyä ja kasvaa, koska niitä ei kelpuutettu mukaan osuuskassojen keskeiseen tehtävään eli valtion lainojen jakoon ja hoitoon. Näin kassat pysyivät pystyssä vain siksi, ettei niitä syystä tai toisesta haluttu fuusioida isompiin. Yleisimpiä syitä säilymiseen olivat henkilösyyt, eli pienten kassojen johtohenkilöt eivät halunneet luopua asemastaan.

Fuusiopäätökset liittyivät hyvin usein vanhan kassanhoitajan tehtävästä luopumiseen tai kuolemaan. Kaikkiaan kehitys sodanjälkeisessä Suomessa vei osuuskuntamuotoisen pankkitoiminnan osalta kohti rationaalisempia, suurempia yksikköjä, eli 1930-luvulla alkanut kehityslinja jatkui. Normaali kehitys vei kyläkassoista kuntakohtaisiin ja kuntaa toiminta-alueenaan pitäviin osuuskassoihin. Kaikkein pienimmissä kunnissa tämäkään ei riittänyt, vaan pienen kunnan osuuskassa liittyi usein yhteen jonkin suuremman naapurikunnan kassan kanssa, ja näin syntyi kuntaa laajemman alueen yhteinen osuuskassa.

Jo 1950-luvun alkuun mennessä kolme Savon kuntaa oli menettänyt oman osuuskassansa, ja luonnollinen jatke tälle olivat yhä uudet osuuskassojen fuusiot. Osuuskassojen Keskusrahalaitoksesta johdettiin järjestön ja pankkiryhmän kehitystä, ja alkuun tavoitteeksi asetettiin eräänlaiset alueosuuskassat, joiden toiminta-alue katsottiin riittävän suureksi järkevän toiminnan kannalta. Toimialueiden laajennusta puolsivat myös parantuneet liikenneyhteydet, jotka tekivät pankkiasioimisen kauempanakin helpommaksi.

1970-luvun alkuun tultaessa osuuspankkien asema rahalaitoksena oli muuttunut. Uudet vuoden 1970 pankkilait olivat muuttaneet osuuskassat osuuspankeiksi, ja niiden toimintaedellytykset olivat monin tavoin muuttuneet. Paikallispankit – osuuspankit ja säästöpankit – olivat päässeet periaatteessa tasaveroisiksi kilpailijoiksi suurten liikepankkien kanssa, kun paikallispankkien perinteisiä toiminnan rajoituksia oli selvästi vähennetty. Samalla muodostettujen uusien osuuspankkien vakavaraisuusvaatimuksia oli kohotettu päämääränä mahdollistaa suurempi riskinotto pankin liiketoiminnassa. Osuuspankkiaikaan siirryttäessä vaatimattomat kääpiökassat olivat aikaa siirtyneet historiaan ja osuuspankkiverkosto koostui käytännössä kuntakohtaisista itsenäisistä pankeista.

Osuuspankkiryhmän sisällä aluejako poikkesi myös perinteisestä aluejaosta, sillä Etelä-Savosta koottuun Suur-Savon Osuuspankkiliittoon kuuluivat Pohjois-Savon puolelta Varkauden kaupunki ja Leppävirran kunta. Suur-Savon Osuuspankkiliittoon kuului kaikkiaan 20 savolaista osuuspankkia, ja Etelä-Savon kunnista ilman omaa osuuspankkia jäivät Pieksämäen maalaiskunta, Jäppilä, Virtasalmi, Kangaslampi, Enonkoski, Savonranta, Ristiina ja Anttola. Juvan alueella oli toiminnassa erilliset Etelä-Juvan ja Juvan Osuuspankit, mutta muissa kunnissa oli jo päästy eroon monista itsenäisistä osuuspankeista.⁵⁶⁰ Osuuspankittomat kunnat jakautuvat tavallaan kahteen ryhmään, sillä kaupunkien – Mikkelin ja Pieksämäen – maalaiskunnat poikkesivat merkittävästi luonteeltaan tavallisesta maalaiskunnasta siinä, että kuntien keskustaajamana toimi kaupunki. Siksi oli tavallaan luontevaa, että kunnissa toimineen osuuspankin kotipaikka oli niiden keskuksessa sijainnut kaupunki. Muut osuuspankittomat kunnat olivat pääosin pieniä maalaiskuntia, joiden oma talouselämä ei riittänyt oman pankin tai kahden sellaisen ylläpitoon. Ristiina oli alkanut kehittyä teollisuuspaikkakunnaksi 1960-luvulta lähtien, ja teollisuuden ja kaupan tarpeisiin luontevampi pankkiyhteys syntyi liikepankkien kautta.

Pohjois-Savon Osuuspankkiliittoon kuului kaikkiaan 22 itsenäistä osuuspankkia. Yhdessäkään alueen kunnassa ei toiminut kahta rinnakkaista osuuspankkia, ja itsenäistä osuuspankkia vailla olivat ainoastaan Juankosken, Säyneisten ja Karttulan kunnat. Juankoski oli teollisuuspaikkakunta ja Säyneinen hyvin pieni kunta, ja niiden alueilla osuuspankkitoimintaa hoiti Muuruveden Osuuspankki. Alueella tapahtui kuntaliitos vuoden 1971 alusta, jolloin Säyneisten ja Muuruveden kunnat liitettiin Juankoskeen, ja osuuspankkitoimintaa Juankoskella jatkoi perinteidensä mukaan Muuruveden Osuuspankki alkuperäisen nimensä säilyttäen.

Vuonna 1970 Pohjois-Savon osuuspankeista suurin oli Kuopion Osuuspankki, jonka taseen loppusumma kohosi 52 miljoonaan silloiseen markkaan. Seuraavaksi suurimpia olivat Iisalmen Osuuspankki (28 Mmk) ja kaavilainen Koillis­Savon Osuuspankki (21 Mmk). Lähes 20 miljoonaan markkaan kohosi myös Kiuruveden Osuuspankin taseen loppusumma. Pohjois­Savon pienin osuuspankki oli Tervon Osuuspankki, jonka taseen loppusumma oli vain vajaat 4 miljoonaa silloista markkaa.⁵⁶¹

Etelä-Savon osuuspankkikentässä näkyy selvä maakunnan kaksinapaisuus, mikä oli tyypillistä Etelä-Savon kehitykselle niin monessa suhteessa. Etelä-Savossa oli kaksi suunnilleen tasavahvaa suurta tai suurehkoa osuuspankkia: Mikkelin Seudun ja Savonlinnan Osuuspankit. Kummankin suuren osuuspankin taseen loppusumma oli runsaat 40 miljoonaa markkaa – Savonlinnan Osuuspankin 42 Mmk ja Mikkelin Seudun Osuuspankin 40 Mmk – mikä oli vain vähän vähemmän kuin Pohjois-Savon suurimman osuuspankin tase. Kuopio oli toki asukasluvultaan merkittävästi suurempi kuin Mikkeli tai Savonlinna, mutta Kuopiossa talouselämän rakenne oli vahvasti toisenlainen kuin Etelä­Savon kaupungeissa ja osuuspankin asema kaupungin pankkikentässä heikompi kuin Mikkelissä tai Savonlinnassa. Osuuspankki oli vielä 1970-luvun alussa melko leimallisesti maalaisten pankki, eikä Kuopion ja sen ympäristön maatalousalue tai -väestö ollut juurikaan vähäisempi kuin Mikkelin tai Savonlinnan ympäristössä. Tämä selittää pääosin pankkien suhteellisen tasaväkisyyden. Kuopion laaja ja merkittävä liike-elämä toimi pääosin liikepankkien asiakkaina, eikä talouselämän koko volyymin merkitys näy siksi paikallispankkien keskinäisissä kokosuhteissa.

Etelä-Savon pienin osuuspankki oli 1970-luvun alussa Säämingin Oravin Osuuspankki, jonka taseen loppusumma oli vain 1,2 miljoonaa silloista markkaa. Oravin Osuuspankki oli jäänne vanhoilta ajoilta, ja se oli alkuaan ollut yksi kaikkiaan kuudesta Rantasalmen osuuskassasta. Sääminki oli ollut pitkään käytännössä Savonlinnaa kokonaisuudessaan ympäröivä, Mikkelin tai Pieksämäen maalaiskuntiin verrattava maalaiskunta, ja kunta liitettiinkin Savonlinnan kaupunkiin vuoden 1973 alusta. Säämingin osuuskassat olivat fuusioituneet kaupungista käsin toimivaksi Savonlinnan Seudun Osuuskassaksi jo 1940-luvun jälkipuoliskolla. Rantasalmen Oravin Osuuskassa oli puolestaan vaihtanut kotipaikakseen Säämingin kunnan samalla kun Oravin kylä oli alueliitoksessa vuonna 1965 siirtynyt Rantasalmen kunnasta Sääminkiin.⁵⁶²

Etelä-Savon erikoisuutena voidaan pitää myös sitä, että Juvalla toimi vielä vuonna 1971 kaksi erillistä osuuspankkia: Juvan ja Etelä-Juvan Osuuspankit. Näistä Etelä-Juvan Osuuspankki oli taloudelliselta merkitykseltään vähäiseksi jäänyt pienpankki. Sen taseen loppusumma oli vuonna 1970 vain 1,9 miljoonaa silloista markkaa. Tällaisenaan pienen pankin tulevaisuus olikin uhattuna, ja pankki fuusioitiin vuonna 1971 perustettuun Etelä-Savon Osuuspankkiin. Etelä­ Savon Osuuspankki oli hankkeena aikanaan ainutlaatuinen Savossa ja siksi aikaansa edellä. Siinä Mikkelin Seudun Osuuspankin johdolla muodostettiin laajempi alueosuuspankki, johon liittyi Mikkelin Seudun Osuuspankin ja Etelä­Juvan Osuuspankin ohella myös Mäntyharjun Osuuspankki. Vuonna 1973 hankkeeseen tuli mukaan vielä Puumalan Osuuspankki. Uuden pankin toiminta-alue tuli kattamaan Mikkelin, Mikkelin maalaiskunnan, Mäntyharjun, Ristiinan, Anttolan ja Puumalan kunnat.⁵⁶³

1970-luvun jälkeen suomalainen yhteiskunta ja talouselämä alkoivat muuttua kiihtyvällä nopeudella, kun kaikki alkuaan perinteinenkin toiminta kaupallistui. Niin esimerkiksi maatalouden tuotantotavat ja suunnat kävivät tilatasolla modernimmiksi ja yksipuolisemmiksi, mikä tarkoitti voimakasta erikoistumista: talonpojista tuli lopullisesti tuottajia, joiden elämässä yritystoiminnan taloudellinen tulos oli keskeinen tavoite. Tämä vaikutti maatalouden investointeihin, kun tuotantokoneistoa hiottiin ammattimaiseksi ja erikoistuneeksi. Tämän tuloksena maatalouden luotontarve kasvoi, ja se tuli hyvin samankaltaiseksi muun yritystoiminnan kanssa.

Osuuspankkiryhmä säilytti hyvin perinteisen toimintamallinsa, ja kehitys kohti suurempia yksiköitä jäi suhteellisen vaatimattomaksi. Itsenäisten osuuspankkien määrä supistui vain hiukkasen keskittymiskehityksen tuloksena, ja vieläkin tyypillisen osuuspankin toiminta-alueena oli tavallisesti yksi kunta. Tämä tarkoitti sitä, että pankin toiminta-alueen taloudellinen struktuuri ja sen kehitys vaikuttivat yksittäisen pankin kehitykseen hyvin voimakkaasti. Tämä puolestaan kasvatti suurempien keskusten suurempia pankkeja, kun vastaavasti pienempien kuntien pankit pysyivät pieninä.

Vuonna 1990 vielä ennen varsinaisia pankkikriisin vuosia Etelä-Savon alueella toimi 15 itsenäistä osuuspankkia ja Pohjois-Savossa 21. Maakunnan eteläosassa pankkien määrään oli vaikuttanut pääosin jo 1970-luvun alussa syntynyt ”maakunnallinen” Etelä-Savon Osuuspankki. Tämän jälkeen Etelä-Savonkin osuuspankkikenttä säilyi muuttumattomana 1990-luvun alkuun saakka.⁵⁶⁴ Pohjois-Savossa muutokset olivat vieläkin vähäisemmät, sillä ainoa itsenäisen toimintansa lopettanut osuuspankki oli Rautavaaran Osuuspankki. Kaikki muut pohjoissavolaiset osuuspankit säilyttivät toimintamallinsa ennallaan voimakasta taloudellista kehitystä edustaneiden kahden vuosikymmenen ajan.

Vuonna 1990 Savon suurin osuuspankki oli Kuopion Osuuspankki, jonka taseen loppusumma oli jo peräti 1,4 miljardia markkaa. Yli miljardin silloisen markan taseeseen pääsi myös Etelä-Savon Osuuspankki. Näistä Kuopion Osuuspankilla oli 8 konttoria ja 144 hengen henkilöstö, Etelä-Savon Osuuspankilla peräti kymmenen omaa konttoria ja 130 hengen henkilöstö. Savon pienimpiä osuuspankkeja olivat 90-luvun alussa Haukivuoren ja Muuruveden Osuuspankit, joiden tase jäi 65–70 miljoonan markan tasolle.⁵⁶⁵

Osuuspankit selvisivät 1990-luvun alun pankkikriisistä yleensä suhteellisen vähin vaurioin, ja vaikeimpiin taloudellisiin tilanteisiin joutuivat Etelä-Suomen suurten kaupunkien suuret osuuspankit, jotka lähtivät riemurinnoin mukaan 1980-luvun lopun tuhoisaan taloudelliseen peliin. Osuuspankeilla oli yhteinen vakuusrahasto, jonka turvin vaikeuksiin joutuneita osuuspankkeja tuettiin. Savon osuuspankit olivat pieninä pankkeina kasvattaneet luotonantoaan varovasti, ja valtaosa alueen itsenäisistä osuuspankeista pystyi tuottamaan kaikkina pankkitoiminnan vaikeina vuosina 1990–1995 suoranaista liikevoittoa ja tekemään voitollisen tilinpäätöksen. Aina tämä ei käynyt puhtaan perinteisin keinoin, vaan joissakin tapauksissa pankit joutuivat purkamaan vararahastojaan toiminnallisten tappioidensa kattamiseksi.⁵⁶⁶

Savon osalta osuuspankkiryhmän suurimmat liiketappiot kirjattiin vuonna 1994, jolloin sekä Iisalmen että Kuopion Osuuspankit kirjasivat runsaan 20 miljoonan markan liiketappion. Etelä-Savon osuuspankeista suurimmissa vaikeuksissa oli Pieksämäen Seudun Osuuspankki, jonka taloudellinen tulos oli erittäin huono vuosina 1992–1994. Kaupunkien suurten osuuspankkien toiminnan profiili poikkesi melkoisesti varsinaisen maaseudun osuuspankkien toiminnasta. Niiden asiakaskunta oli laaja, eikä pankin johdolla ollut edellytyksiä tuntea kaikkia asiakkaitaan, kuten maaseudulla. Kaupungeissa savolaisten osuuspankkien ongelmat johtuivat toisaalta omista virheistä luotonannossa ja toisaalta toimintaympäristön yleisistä laman aiheuttamista häiriöistä, jotka koituivat tavallaan syyttömienkin tappioiksi. Monilukuiset konkurssit ja erittäin vaikeaksi kasvanut työttömyys sekä niitten aiheuttama sekasorto talouselämässä söivät vakuuksien arvoa ja tekivät muuten normaaleitakin asiakkaita maksukyvyttömiksi. Tämän yleisen ja syvän laman aikana kaikki suomalaiset pankit olivat tavallaan vaikeuksissa, ja kaikkien pankkien luottotappiot kohosivat liian suuriksi hyväksyttävään tasoon nähden. Näin kävi myös Savossa suhteellisen monelle osuuspankille, vaikka hälyttäväksi tilanne ei osuuspankkien keskuudessa muuttunut oikeastaan missään vaiheessa.

Osuuspankkien selviäminen 1990-luvun alun pankkikriisistä niinkin vähäisin vaurioin oli pieni ihme, jolle selitys löytyy ehkä pankkien rakenteesta. Kun Osuuspankkijärjestö säästyi pitkälle menevältä keskittymiseltä, toiminnassa säilyi maalaisjärki, joka esti ryhtymästä kaikista hulluimpiin liiketoimiin. Savon osuuspankit pysyivät niin pieninä, etteivät ne yleensä päätyneet keinottelemaan oman toiminta-alueensa ulkopuolella. Kun pankin toiminta pysyi omalla alueella ja omien vakiintuneitten asiakkaitten parissa, riskit tehdä täysin vääriä luottopäätöksiä olivat huomattavasti vähäisemmät kuin pankeilla, jotka vähäisellä paikallisella asiantuntemuksella ryhtyivät toimimaan laajalti kansallisesti ja jopa kansainvälisesti. Nämä yritykset oli tuomittu epäonnistumaan, ja niiden kautta syntyi Suomen pankkikriisi ja sen keskeisimpänä osana säästöpankkikriisi.

Pankkikriisin vuosina kaksi savolaista osuuspankkia joutui lopettamaan toimintansa, kun Punkaharjun Osuuspankki lopetti itsenäisen toimintansa 1991 ja Muuruveden Osuuspankki vuonna 1993. Näidenkään pankkien kohdalla ei voida sanoa toiminnan loppumisen syynä olleen pankkikriisin tai asioiden huonon hoidon. Muuruveden Osuuspankki oli ollut aina pieni pankki Juankosken kunnassa, eikä sillä ollut kasvun edellytyksiä. Punkaharjun Osuuspankki taas toimi Savonlinnan välittömässä läheisyydessä, minkä vuoksi itsenäisestä toiminnasta luopuminen ja sulautuminen läheisen kaupungin suureen osuuspankkiin oli luonteva kehityksen suunta.

Kaikkiaan Savo oli vahvaa osuuspankkialuetta, ja tämän paikallispankkiryhmän merkitys alueen talouselämässä oli keskeinen. Osuuspankkien vahva asema selittyy varmaan pääasiassa maakunnan elinkeinorakenteella, jossa maatalouden asema oli koko maahan verrattuna poikkeuksellisen vahva. Vaikka maatalouden asema heikkeni ajan kuluessa, osuuspankki säilytti asemansa rahalaitosten välisessä kilpailussa, sillä osuuspankkien asiakaskunta oli hyvin pankkiuskollista. Niin esimerkiksi kaupunkiin muuttanut osuuspankin asiakas pyrki jatkamaan asiakassuhdettaan nimenomaan osuuspankissa: ensin uuden paikkakunnan osuuspankissa, mutta myöhemmin on line -toiminnan kehityttyä asiakassuhde saattoi jatkua kotipaikkakunnan osuuspankinkin kanssa uudesta asuinpaikasta riippumatta.

SÄÄSTÖPANKIT SAVOSSA

Säästöpankkien historia on osuuskassoja ja osuuspankkeja pitempi, ja pankkien tehtäväkin oli alkuaan hyvin erilainen kuin osuuskassajärjestön. Säästöpankkien toiminnan rajoitukset olivat 1970-luvun alkuun saakka paljolti samat kuin osuuskassojenkin – kuitenkin sillä erotuksella, että talletusten kerääminen oli säästöpankeille jo niiden nimen osoittamalla tavalla sallittua ja jopa pankkien keskeinen tehtävä. Säästöpankkien luotonannosta oli määrätty, että ne saattoivat antaa luottoa vain turvaavaa vakuutta vastaan, minkä vuoksi säästöpankkien vakavaraisuusvaatimus oli suhteellisen alhainen osuuskassojen tavoin. Säästöpankit olivat osuuskassoista poiketen yleensä kuntakohtaisia, mikä näkyi varhemmin monen pankin nimessäkin. Saman kunnan alueella saattoi vain harvoin toimia enempää kuin yksi säästöpankki.

Säästöpankki oli sotiin saakka varsinkin maaseudulla tärkein ja suurin pankki. Sodan jälkeinen asutustoiminta ja sen rahoitus pääosin osuuskassojen kautta muutti kuitenkin voimasuhteet päinvastaisiksi, ja säästöpankit jäivät yleensä osuuskassaryhmää vähäisemmiksi taseen loppusummalla mitattuna. Tämä päti tietenkin yleensä vain yhteen laskettujen tunnuslukujen osalta, sillä osuuskassajärjestön pirstoutuminen pieniin kyläkassoihin vielä 1950-luvun alussa piti yksittäiset kassat säästöpankkia pienempinä.⁵⁶⁷

Savossa osuuskassojen valta-asema oli selvästi keskimääräistä vahvempi, ja niin 1950- luvun alussa osuuskassat hallitsivat suvereenisti alueen pankkimaailmaa. Etelä-Savossa osuus­ kassojen yhteenlaskettu taseen loppusumma oli 3,1 miljardia silloista markkaa, kun säästöpankkien vastaavasti laskettu tase oli vain 1,4 miljardia markkaa. Pohjois-Savossa tilanne oli vieläkin epätasaisempi, sillä osuuskassojen yhteenlaskettu tasearvo oli 4,4 miljardia markkaa ja säästöpankkien 1,3 miljardia.⁵⁶⁸ Näin Savo oli tyypillisesti osuuskassa-aluetta, vaikka koko maassa osuuskassojen antolainauksen markkinaosuus oli vain 19 % ja säästöpankkien 22 %. Ennen sotia suhde oli ollut säästöpankkien eduksi 31 % vastaan 10 %, joten kokonaisuudessaan markkinaosuuden muutos oli Suomen pankkilaitoksen historian huomioiden erittäin voimakas ja nopea.⁵⁶⁹

Yleensä säästöpankit olivat osuuskassoja vahvempia kaupungeissa ja teollisuuspaikkakunnilla, joilla maatalouden rahaliikenteen merkitys ei ollut niin hallitsevaa kuin varsinaisissa maalaiskunnissa. Savossa tämäkään yleinen trendi ei pidä paikkaansa, sillä Kuopiossa, Iisalmessa, Savonlinnassa ja Mikkelissäkin osuuskassojen tase oli merkittävästi paikallista säästöpankkia suurempi. Osaltaan tilanteeseen toki vaikutti se, että kaupunkien osuuskassojen asiakkaina oli runsaasti myös ympäröivän maaseudun asukkaita, ja Savon kaupungit olivat vielä 1950-luvun alussa pieniä suhteessa koko maakunnan asukaslukuun.

Jos tarkastellaan pelkästään pankkien liike­ toimintaa, pankkiryhmien erot kaupungeissa jäivät suhteellisen vähäisiksi lukuun ottamatta Savonlinnaa, jonka säästöpankki oli erittäin heikosti kehittynyt eikä millään tavoin pystynyt kilpailemaan osuuskassan kanssa. Vuonna 1951 eräiden savolaisten kaupunkien osuuskassojen ja säästöpankkien lainasaatavat ja talletukset pankeissa olivat seuraavat:⁵⁷⁰

Tarkasteltavana ovat Iisalmen Osuuskassa, Kuopion Seudun Osuuskassa ja Mikkelin Seudun Osuuskassa sekä Iisalmen, Kuopion ja Mikkelin Säästöpankit. Luvut ovat miljoonia silloisia markkoja.

Lainasaatavat olivat kaikissa tarkasteltavissa osuuskassoissa suhteellisen selvästi suuremmat kuin säästöpankeissa, mutta talletusten suhteen sekä Kuopion että Mikkelin Säästöpankit olivat paikallisia osuuskassoja suurempia.

Säästöpankkien levinneisyys poikkesi Etelä­ ja Pohjois-Savon kesken melkoisesti toisistaan. Etelä-Savon kaikissa kunnissa oli oma säästöpankki Mikkelin ja Pieksämäen maalaiskuntia lukuun ottamatta. Pohjois-Savossa sen sijaan oli seitsemän sellaista varsinaista maalaiskuntaa, joissa omaa säästöpankkia ei koskaan ollut ollut. Nämä maalaiskunnat olivat Riistavesi, Vehmersalmi, Tuusniemi, Vieremä, Sonkajärvi, Säyneinen ja Tervo.⁵⁷¹

Säästöpankkileirissä alkoi 1950-luvulla selvä kehitys, joka johti säästöpankkitoiminnan keskittymiseen. 1950-luvulla itsenäisten säästöpankkien määrä väheni koko maan tasolla noin 50:llä ja 1960-luvulla runsaalla 60:llä. Kuitenkin vuonna 1969 Suomessa oli vielä 330 itsenäistä säästöpankkia. Erittäin vilkasta fuusioiden aikaa olivat vuodet 1969–1971, jolloin itsenäisten säästöpankkien lukumäärä aleni 44:llä.⁵⁷²

Tässä vaiheessa Savoonkin alkoi syntyä säästöpankkikeskittymiä, sillä vuonna 1969 tehtiin päätös Ylä-Savon Säästöpankin perustamisesta, ja pankin uusi toiminimi otettiin käyttöön vuoden 1970 alusta. Ylä-Savon Säästöpankiksi fuusioituivat Iisalmen, Lapinlahden, Kiuruveden ja Pyhäjärven Säästöpankit. Vuonna 1975 Mikkelin Säästöpankin ympärille ryhmittyi viisi itsenäistä säästöpankkia, ja fuusioituneen pankin nimeksi tuli Etelä-Savon Säästöpankki. Samoin Savonlinnan Säästöpankin ympärille ryhmittyi uusi Itä-Savon Säästöpankki.⁵⁷³

Kuopion Säästöpankin ympärille kehittyi 1950-luvulta alkaen monen kunnan alueella toimiva säästöpankki, joka sai myöhemmin nimen Pohjois-Savon Säästöpankki. Tiellä oli useita fuusioita, joista ensimmäinen oli Karttulan Säästöpankin liittyminen Kuopion Säästöpankkiin vuonna 1954. Karttulan Säästöpankkia seurasivat vuonna 1959 Nilsiän Säästöpankki ja vuonna 1969 Pielaveden ja Keiteleen vuonna 1955 keskenään fuusioituneet Säästöpankit. Vuonna 1971 vielä Rautalammin Säästöpankki liittyi Kuopion Säästöpankkiin.⁵⁷⁴

Koillis-Savossa Kaavin Säästöpankin ympärille syntyi pieni säästöpankkien keskittymä, kun pankki perusti vuonna 1955 sivukonttorinsa Säyneisten kuntaan, jossa ei ollut omaa säästöpankkia. Juankoskelle oli perustettu oma säästöpankki vuonna 1930, mutta pankin kehitys oli hidasta, ja vuonna 1965 Juankosken Säästöpankki päätti fuusioitua Kaavin Säästöpankkiin. Tässä yhteydessä pankin nimi muuttui Koillis­Savon Säästöpankiksi. Kymmentä vuotta myöhemmin Koillis-Savon Säästöpankki liittyi Kuopion Säästöpankkiin.⁵⁷⁵

1980-luvulla säästöpankkitoiminnan keskittyminen Kuopion ympärillä eteni edelleen. Kuopion maalaiskunnan Säästöpankki oli muuttanut nimensä Kuopion Ympäristön Säästöpankiksi, ja siihen oli fuusioitunut jo vuonna 1959 Maaningan Säästöpankki. Kuopion Ympäristön Säästöpankki puolestaan fuusioitui vuoden 1981 alusta Kuopion Säästöpankin kanssa Kuopion Aluesäästöpankiksi.⁵⁷⁶

Kuopion Aluesäästöpankin historiasta ei tullut pitkää, sillä säästöpankkiryhmän sisällä keskittyminen jatkui, kun yksiköistä pyrittiin tekemään vieläkin suurempia ja vahvempia. Vuoden 1985 alusta Kuopion Aluesäästöpankkiin fuusioituivat Leppävirran, Siilinjärven ja Varkauden Säästöpankit, ja samalla koko pankin nimi muutettiin Pohjois-Savon Säästöpankiksi. Sitä ennen Varkauden Säästöpankkiin oli fuusioitunut Etelä­Savon puolelta vuonna 1959 Kangaslammin Säästöpankki ja vuonna 1966 Joroisten Säästöpankki.⁵⁷⁷ Näin Pohjois-Savon ”maakunnallinen” säästöpankki toimi 1980-luvun jälkipuoliskolla kaikkiaan 17 kunnan alueella.

Kaikkiaan säästöpankkien keskittyminen Savossa oli täydellistä, sillä koko Etelä-Savon säästöpankkitoiminta keskittyi yhdeksi maakunnalliseksi Etelä-Savon Säästöpankiksi. Pohjois­Savossa ei oltu aivan yhtä yksimielisiä, sillä maakunnan pohjoisosaan jäi jäljelle kaksi säästöpankkia: Kuopio-keskeinen Pohjois-Savon Säästöpankki ja Iisalmeen keskittynyt Ylä-Savon Säästöpankki. Koko keskittymisprosessia kuvaa seuraava asetelma:⁵⁷⁸

Pohjois-Savossa keskittyminen alkoi vahvempana, mihin varmaan oli syynä Kuopion vahva asema alueen talouselämässä. Joka tapauksessa kehitys vei täydelliseen maakunnalliseen keskittymiseen ja isoihin yksiköihin, joiden puitteissa pystyttiin helpommin toteuttamaan pankkitoiminnan saattaminen osaksi valtakunnallista on line -yhteistyötä. Viiveet rahan liikkeessä hävisivät pankkiryhmän sisältä ja pankkiryhmien keskenkin ne supistuivat vähäisiksi. Suurempien yksiköiden uskottiin olevan säästöpankkitoiminnassa tehokkaampia, kun koko pankkiryhmää johdatettiin osaksi valtakunnallista ja kansainvälistäkin rahamaailmaa.

Keskittymisessä piili kuitenkin vaara, joka myös konkretisoitui säästöpankkiryhmän kohdalla kohtalokkaasti. Säästöpankit ryhtyivät joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta muita pankkiryhmiä kohtaan aggressiiviseen markkinaosuuskilpailuun kalliin markkinarahan sekä ulkomailta lainattujen pääomien turvin. Säästöpankkien Keskus-Osake-Pankista käsin ryhdyttiin harjoittamaan suomalaisten säästöpankkien kautta uhkarohkeata kasinotaloutta, ja säästöpankkien markkinaosuus kasvoikin voimakkaasti löysän luotonannon kautta 1980-luvun loppuvuosina,jolloin keskuspankki vapautti käytännössä kokonaan pääomien liikkeet. Toiminnan tuloksena ennen muuta säästöpankkien salkut täyttyivät epävarmoista saamisista, jotka laman hiipiessä suomalaiseen kansantalouteen alkoivat muuttua ensin riskisaataviksi ja pian luottotappioiksi. Kun säästöpankkien omat pääomat olivat lopulta otettuihin riskeihin verrattuna vaatimattomat ja pankkien vakavaraisuus hyvin alhaisella tasolla, ongelmat koituivat kohtalokkaiksi. Säästöpankkikriisistä tuli Suomen 1990-luvun pankkikriisin vaikein osa, ja sen selvittäminen johti säästöpankkiryhmän valtaosan tuhoon.

Kun säästöpankkien vaikeudet kävivät ilmeisiksi ja raskaiksi, ongelmia pyrittiin ratkaisemaan fuusioimalla kaikki Suomen säästöpankit yhdeksi Suomen Säästöpankiksi. Tässä prosessissa säästöpankkiväen päämääränä oli pelastaa säästöpankkiryhmä ja muitten Suomen Säästöpankin kätilöinä olleiden päämääränä saada mahdollisimman paljon ryhmän pääomia yhteen lopullisten tappioiden pienentämiseksi. Savolaisista säästöpankeista Suomen Säästöpankkiin lähtivät mukaan Pohjois-Savon ja Etelä-Savon Säästöpankit. Ylä-Savon Säästöpankki jättäytyi päättäväisesti sen ulkopuolelle.

Asetelma kuvasi pankkien tilaa, sillä savolaisista säästöpankeista Pohjois-Savon Säästöpankki kuului suuriin vaikeuksiin ajautuneiden säästöpankkien laajaan ryhmään, ja sen käyttökate oli vuonna 1991 selvästi negatiivinen. Etelä-Savon Säästöpankin tilanne ei ollut yhtä vaikea, ja säästöpankkilaitoksen historian kirjoittaja Antti Kuusterä luokitteli sen ns. keskitien kulkijaksi säästöpankkien joukossa. Etelä­Savon Säästöpankki pystyi vielä vuonna 1991 osoittamaan sekä merkittävää liikevoittoa että tilivuoden voittoa, vaikka sen kirjaamat luottotappiot kohosivatkin miltei 26 miljoonaan markkaan. Pohjois-Savon Säästöpankin tilinpäätös osoitti sen sijaan sekä liiketappiota että tilivuoden tappiota. Ylä-Savon Säästöpankinkin tulos heikkeni pankkikriisin vuosina, mutta se pystyi kaikkina vuosina voitolliseen tilinpäätökseen ja säästyi kurimuksesta hengissä.⁵⁷⁹

Suomen Säästöpankki syntyi tammikuun viimeisenä päivänä vuonna 1992, ja pankin väliaikaisen johtokunnan jäseneksi tuli valituksi myös Pohjois-Savon Säästöpankin viimeinen toimitusjohtaja Jukka Räihä. Pankin toimilupa hyväksyttiin 3.3.1992 ja se merkittiin kaupparekisteriin 15.4.1992. Pankin toiminta käynnistyi 21.9.1992, mutta toiminta oli erittäin vaikeasta toimintaympäristöstä ja heikoista taloudellisista lähtökohdista johtuen rimpuilua ylipääsemättömien vaikeuksien kanssa. Lopulta Suomen Säästöpankin omistaja – Suomen valtio – päätyi aamuyöllä 22.10.1993 ratkaisuun, jolla Suomen Säästöpankin terve liiketoiminta myytiin sen neljälle pääkilpailijalle: Yhdyspankille, Kansallispan kille, Postipankille ja Osuuspankki­ryhmälle. Tämä merkitsi Suomen Säästöpankkiin liittyneiden säästöpankkien toiminnan lakkaamista ja niiden konttorien ja asiakkaiden siirtämistä kilpailijoiden toiminnan osaksi.⁵⁸⁰

Säästöpankkien konttorien jakamisessa pyrittiin siihen, että jaon avulla voitaisiin tasata pankkien voimasuhteita ja markkinaosuutta. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että pienissä kunnissa lakkautettava säästöpankin konttori asiakkaineen pyrittiin siirtämään sille pankille, jonka markkinaosuus alueella oli pienin. Päämääränä oli, ettei mikään pankki tai pankkiryhmä pääsisi alueellaan hallitsevaan yli 50 prosentin markkina­asemaan, eli kilpailua pyrittiin jaon jälkeenkin pitämään yllä. Loppujen lopuksi jaloon päämäärään ei kuitenkaan päästy, sillä esimerkiksi Savossa oli runsaasti kuntia, joissa toimivat ainoastaan osuuspankin ja säästöpankin konttorit ja ainoa mahdollinen asiakkaiden vastaanottaja oli kova kilpailija osuuspankki. Näin hyvästä päämäärästä huolimatta maaseudulle syntyi puhtaita osuuspankkikuntia, joissa pankkikilpailua ei enää ollut.⁵⁸¹

Vanhasta säästöpankkiryhmästä jäivät jäljelle Säästöpankki Aktia, kolme itsenäistä aluesäästöpankkia, joiden joukossa siis Ylä-Savon Säästöpankki, sekä 36 pientä paikallista säästöpankkia. Savon hävinneiden säästöpankkien kohtaloksi tuli joutua hieman omien mutta pääosin Etelä-Suomen suurten säästöpankkien tekemien virheiden maksumiehiksi. Jos historia sallisi jossittelemisen, niin ainakin Etelä-Savon Säästöpankki olisi selvinnyt ongelmistaan ilman Suomen Säästöpankki -kytkentää. Mahdollista ja jopa todennäköistä on myös, että Pohjois­-Savon Säästöpankkikin olisi säilynyt, mutta täyttä varmuutta asiasta ei tietenkään ole. Lopulta pankeista pienin, Ylä-Savon Säästöpankki, säilyi ja alkoi levittäytyä varovaisesti myös sellaisille paikkakunnille, joilta säästöpankkitoiminta oli kokonaan loppunut Suomen Säästöpankin liiketoiminnan kilpailijoille myynnin kautta. Pankki perusti konttorit esimerkiksi Kuopioon sekä Savon ulkopuolelle Jyväskylään, Joensuuhun, Kajaaniin ja Ouluun. Levittäytymisen yhteydessä vuonna 1995 se muutti nimensä Säästöpankki Optiaksi, koska entinen nimi taisi olla liian rajoittava ja leimaavakin. Säästöpankki Optiaa kehitettiin erittäin harkiten ja varovasti, mikä oli terveen ja kannattavan kasvun tae.

Kaikkiaan Suomen Säästöpankin toiminnan lopettaminen ja sen liiketoiminnan myynti pankin suurille kilpailijoille tuhosi useimmassa tapauksessa satavuotisen työn paikallisen säästöpankin hyväksi. Säästöpankit olivat olleet olennainen osa suomalaista pankkitoimintaa myös Savossa, ja kaiken säästöpankkien ympärille kerätyn pääoman valuminen muutaman vuoden aikana tehtyjen virheiden paikkaamiseen jätti jälkeensä suurta katkeruutta. Säästöpankeilla ei kuitenkaan ollut suoranaisia omistajia, joten henkilötasolla menetykset säästöpankkitoiminnan lakkaamisesta olivat vähäisiä.

Toisaalta säästöpankkikriisi ja sen lopputulos olivat osa koko suomalaisen pankkitoiminnan tervehdyttämistä. Pankkitoiminta oli pitkään jatkuneen tiukan säännöstelyn vuosina kasvanut yliorganisoiduksi järjestelmäksi, jossa kilpailu oli tapahtunut pääasiassa palvelun ja konttoriverkoston laajuuden tasolla. Uudessa toimintaympäristössä, johon kuuluivat olennaisina osina vakava kilpailu sekä kansallisella että kansainvälisellä tasolla, entisellä konseptilla toimiminen ei olisi pitkän päälle ollut mahdollista. Siksi konttoriverkoston jyrkkä karsiminen ja henkilöstön vähentäminen oli kaikkien pankkien toiminnan ja tuloskunnon säilyttämisen kannalta välttämätön toimenpide, jolle syvä pankkikriisi loi edellytykset. Karsimista helpotti olennaiselta osaltaan säästöpankkiryhmän voimakas supistuminen Suomen Säästöpankin myynnin kautta.

Alkuaan luonteeltaan säästöpankkeja olivat myös Työväen Säästöpankit, joita toimi useilla teollisuuspaikkakunnilla maassamme. Vuonna 1970 Helsingin, Hämeen, Kymenlaakson, Lappeenrannan ja Oulun Työväen Säästöpankit päättivät yhdistyä Suomen Työväen Säästöpankiksi, joka aloitti valtakunnallisena pankkina vuoden 1971 alusta. Pankki alkoi levittäytyä konttoriverkostoaan kasvattamalla, ja Savossa oman Työväen Säästöpankin konttorin saivat Kuopio, Iisalmi, Varkaus, Pieksämäki, Mikkeli ja Savonlinna.⁵⁸² Suomen Työväen Säästöpankki muutti muotoaan 1980-luvun taloudellisesti vilkkaina vuosina, ja siitä muodostettiin liikepankki joulukuussa 1989. Samalla pankin nimi muuttui STS-Pankki Oy:ksi. Tämän jälkeen pankin historia jäi hyvin lyhyeksi, sillä se ajautui pankkikriisin kurimukseen ja teki raskaasti tappiollisen tilinpäätöksen vuosina 1991–1992. Taloudellisesti heikko pankki ei kestänyt tappioita, ja valtaosa sen osakekannasta myytiin vuoden 1992 lopulla Kansallispankille. Myynnin vaihtoehtona oli vararikko, joka siis vältettiin lopettamalla pankin itsenäinen toiminta.⁵⁸³ Näin STS­pankin toiminnan loppuminen ja sen liittäminen KOP:n osaksi oli toinen askel Suomen ylimitoitetun pankkijärjestelmän saneerauksessa ja toiminnan perustan tervehdyttämisessä.

LIIKEPANKKIEN MERKITYS SUURIN KAUPUNGEISSA

Liikepankkien joukossa tapahtui samanlaista keskittymistä kuin paikallispankkienkin kohdalla, mutta liikepankkeja oli alkuaan niin vähän, etteivät muutokset numeerisesti voineet olla läheskään niin suuria. 1950-luvun alussa Savossa olivat varsinaisista liikepankeista edustettuina neljä: Kansallis-Osake-Pankki, Pohjoismaiden Yhdyspankki, Helsingin Osakepankki ja Suomen Maatalousosakepankki. Alueen ”vanhoissa” kaupungeissa – Kuopiossa, Iisalmessa, Mikkelissä ja Savonlinnassa – olivat edustettuina kaikki nämä pankit, eli kaikilla neljällä pankilla oli kullakin oma konttorinsa kaikissa Savon kaupungeissa. Pieksämäellä oli sekä KOP:n että PYP:n konttorit samoin kuin Kiuruvedellä, Suonenjoella ja Varkaudessakin. Pieksämäki oli vilkas liikenteen solmukohta ja Varkaudessa olivahvaa ja vanhaa teollisuutta, mikä selittää alueen vahvan pankkikeskittymän. Myös Suonenjoki ja Kiuruvesi olivat alueensa talouselämän keskuksia.⁵⁸⁴

Muista maalaiskunnista Joroisissa, Juvalla, Lapinlahdella ja Nilsiässä oli vuonna 1950 Maatalousosakepankin sivukonttorit; Rantasalmella, Heinävedellä ja Tervossa Yhdyspankin konttorit sekä Siilinjärvellä, Leppävirralla, Rautalammilla, Sulkavalla ja Mäntyharjulla Kansallispankin konttorit.⁵⁸⁵ Liikepankkien sijoittuminen varsinaiselle Savon maaseudulle ei noudattanut mitään logiikkaa, vaan konttorien perustaminen lienee tapahtunut pääosin henkilökohtaisten intressien perusteella. Sivukonttorin perustamisen taustalla saattoivat olla joko pankin johdon tiiviit henkilösuhteet maalaiskuntaan tai jonkun huomattavan osakkeenomistajan asuminen kunnassa. Erityisen selvästi tällaisten suhteiden vaikutus näkyy esimerkiksi Rantasalmella, Joroisissa ja Juvalla, joissa liikepankit olivat sodanjälkeisinä vuosikymmeninä vahvasti edustettuina. Kunnat olivat tyypillisesti Savon kartanopitäjiä, joiden asujaimistossa näkyivät niin ruotsinkieliset kuin suomenkielisetkin mahtisuvut.

Maatalousosakepankki joutui taloudellisiin vaikeuksiin 1950-luvulla, ja se fuusioitiin Kansallis-Osake-Pankkiin vuonna 1957. Tällöin sen maaseudun sivukonttorit muutettiin Kansallispankin konttoreiksi. Pankin Iisalmen ja Mikkelin konttorit lakkautettiin, ja asiakkaat siirtyivät paikallisen Kansallispankin konttoreihin. Kuopiossa ja Savonlinnassa Maatalousosakepankin konttorista tuli kaupungin toinen KOP:n konttori.

Liikepankkien kannalta 1950-luku ei ollut kovinkaan ekspansiivista aikaa, sillä tiukka säännöstely rajasi pankkien kasvua. Näissä oloissa sivukonttoripolitiikkakin oli erityisesti maaseudulla hillittyä, eikä uusia konttoreita perustettu montakaan. Kansallispankki perusti 1950-luvun kuluessa uudet sivukonttorit Juankoskelle, Kangasniemelle ja Savonrannalle. Yhdyspankin konttoriverkosto kasvoi Savossa samaan aikaan samaten kolmella, kun uudet sivukonttorit perustettiin Juankoskelle, Kerimäelle ja Mäntyharjulle.⁵⁸⁶

Aina 1980-luvun puolimaihin saakka pankkien toiminta oli Suomessa hyvin tarkkaan säädeltyä. Korkosäännöstely määritteli sekä anto- että ottolainauksen korkotason niin tarkasti, ettei pankeilla ollut tässä suhteessa mahdollisuuksia kilpailla keskenään. Rahamarkkinoiden tiukka säännöstely piti puolestaan yleisen likviditeetin niin tiukalla, että pankkien mahdollisuudet kilpailla lainanannon määrällä olivat olemattomat. Pankkien piti koettaa kehittää ottolainaustaan, sillä se oli ainoa tie kasvuun ja liikepankkien osalta tärkeä tekijä tuloksen muodostumisessa. Tässä tarkoituksessa pankit kilpailivat palvelulla ja konttoriverkoston laajuudella, koska laajemman konttoriverkoston katsottiin olevan tie ottolainauksen kasvulle. Taloudellisen toimeliaisuuden kasvaessa myös pankkien konttoripolitiikka tuli aktiivisemmaksi.

Niinpä 1970-luvulla liikepankit kasvattivat voimiensa ja laskelmiensa mukaisesti konttoriverkostojaan. Koska ulkoiset seikat rakensivat kuvaa pankeista, uusia konttoreita perustettiin jopa taloudellisesta realismista välittämättä, ja kasvava konttoriverkosto kasvavine kuluineen alkoi jopa rasittaa pankkien tulosta sen sijaan, että tulos olisi niiden kautta parantunut. 1960-luvulla kaikki kolme keskeisintä suomalaista liikepankkia kasvattivat konttorimääräänsä myös Savossa. Pankeista pienin, Helsingin Osakepankki, perusti Varkauteen peräti kaksi konttoriaan ja lisäksi yhden konttorin Ristiinaan.⁵⁸⁷ Se pyrki seuraamaan kahta suurta liikepankkia kilpailussa ja sijoitti luontevasti konttorinsa tärkeille teollisuuspaikkakunnille: Varkaudessa oli jo vanhastaan vahva teollisuuskeskittymä, Ristiinaan taas perustettiin 1960-luvulla suuri kuitulevytehdas ja sen yhteyteen myöhemmin vaneritehdas.

Suuret liikepankit KOP ja PYP vahvistivat asemiaan Savon merkittävimmissä kaupungeissa. Kansallispankki kasvatti konttorimääränsä Kuopiossa kahdesta neljään ja Yhdyspankki yhdestä kolmeen. Mikkeliin kumpainenkin pankki perusti toisen konttorin. Varkaudessa sekä Yhdyspankki että Kansallispankki avasivat kolmannen sivukonttorinsa, ja Savonlinnassa Yhdyspankki pääsi toisen sivukonttorin perustamisella Kansallispankin rinnalle. Varkauden asema liikepankkien toimintapolitiikassa oli keskeinen, sillä kaupungissa oli vuonna 1970 kaikkiaan kahdeksan liikepankin sivukonttoria eli täsmälleen yhtä monta kuin Kuopiossa.⁵⁸⁸ Kaupunkien konttorimäärien kasvu perustui paljolti aluerakentamiseen, sillä uusien lähiöiden rakentamisen yhteydessä niihin sijoitettiin tavallisesti myös pankin tai pankkien konttorit, joiden tehtävänä oli palvella alueen asukkaita. Pitemmän päälle tämä konsepti osoittautui kuitenkin vääräksi, ja lähiökonttoreista alettiin suhteellisen pian luopua.

Myös savolainen maaseutu sai kokea liikepankkien rynnistyksen, sillä 1960-luvun aikana Kansallispankki perusti Savon maaseudulle kaikkiaan neljä uutta sivukonttoria ja Yhdyspankki viisi. Kansallispankin konttorin saivat tällöin Kaavi, Pielavesi, Vesanto ja Sääminki. Uusi Yhdyspankin konttori puolestaan perustettiin Pielavedelle, Kangasniemelle, Rantasalmelle, Juvalle ja Puumalaan.⁵⁸⁹ Kansallispankin toiminta vahveni pääasiassa maakunnan pohjoisosassa ja Yhdyspankin eteläosassa.

Liikepankeissa havaittiin viimeistään 1970-luvulla, että pienten maaseutusivukonttorien kannattavuus ei kohonnut tavoitellulle tasolle, ja vilkas konttorien perustamiskausi alkoi olla 1970-luvulle siirryttyä ohitse. 1980-luvun puolimaihin mennessä uusia sivukonttoreita perustettiin maaseudulle enää muutamia, ja perustamisten taustalla olivat muut syyt kuin prestiisikysymykset. Yhdyspankki perusti vuonna 1982 konttorin Leppävirran vahvaan teollisuuskuntaan ja seuraavana vuonna Siilinjärvelle, joka oli alkanut vahvasti kehittyä oman teollisuutensa turvin ja osin Kuopion vaikutuksesta. Varsinaiselle Savon maaseudulle ei muita liikepankkien konttoreita enää perustettu, mutta sen sijaan Kansallispankki lopetti Rantasalmen konttorinsa vuonna 1983.⁵⁹⁰

Kaupungeissakin konttoriverkostojen laajentamisen aika alkoi olla ohitse. Savon vahvimmassa ja suurimmassa kaupungissa Kuopiossa sekä KOP että SYP lisäsivät konttorimääräänsä vielä yhdellä kumpikin, mutta vastaavasti Helsingin Osakepankki luopui kokonaan Kuopion konttoristaan jo vuonna 1978. Savonlinnaan Yhdyspankki perusti kolmannen konttorin vuonna 1986. Vuonna 1986 Savon kaupungeissa oli liikepankkien konttoreita seuraavasti:⁵⁹¹

Konttorimäärät olivat tässä vaiheessa suurimmillaan, ja laajan konttoriverkoston raskaus ja kalleus tulivat pankkien hallinnossa vahvasti esille siinä vaiheessa, kun rahamarkkinoiden säätely lakkasi ja korosta tuli merkittävä kilpailutekijä pankkimarkkinoilla. Varainhankinnassa kohosivat 1980-luvulla esiin uudet instrumentit, kun pankit ryhtyivät keräämään kasvavin volyymein nk. markkinarahaa. Tällöin ottolainauksen kasvattamiseen tähdänneet maaseudun sivukonttorit kävivät liikepankeille tarpeettomiksi, ja niiden merkitys tulokselle kävi yksiselitteisen tappiolliseksi.

1990-luvun lama ja pankkikriisi vaikuttivat dramaattisesti myös liikepankkien toimintaan sekä maanlaajuisesti että Savossakin. Pankkikriisiä edeltävänä kuohuvan kehityksen aikana Helsingin Osakepankin toiminta itsenäisenä liikepankkina lakkasi, kun sen osake-enemmistö päätyi valtauksen jälkeen vuonna 1985 Yhdyspankin omistukseen ja HOP fuusioitiin Yhdyspankkiin seuraavana vuonna. Jo tämä vähensi liikepankkien konttorien määrää savolaisissa kaupungeissa, sillä useassa tapauksessa toiminnassa olleen HOP:n konttorin asiakkaat ja liiketoiminta siirrettiin Yhdyspankin konttoriin tai, kuten joissakin tapauksissa, Yhdyspankin konttori lakkautettiin ja toimintaa jatkettiin entisessä HOP:n konttorissa.⁵⁹² Jo tässä vaiheessa toiminnan kustannuksia pyrittiin järkeistämään ainakin Yhdyspankissa, ja liioista konttoreista pyrittiin eroon.

Edelleen liikepankkitoiminta koki kovan muutoksen vuonna 1995, kun Kansallispankin ongelmat kasvoivat niin suuriksi, että päädyttiin fuusioon Unitas-Yhdyspankin ja Kansallispankin kesken ja muodostettiin kansallisesti jättimäinen Merita Pankki. Pankeilla oli koko maassa vuonna 1994 yhteensä 775 konttoria, mistä vuoteen 1997 mennessä päädyttiin 478:aan. Vahvimmasta osasta liikepankkisektoria karsittiin siis parissa vuodessa 300 konttoria, mikä näkyi koko toimintakentällä. Kaupungeissa keskenään kilpailevista entisistä Yhdyspankin ja Kansallispankin konttoreista jäi yleensä jäljelle vain toinen, ja maaseutukeskuksissa, joissa kumpikin pankki oli edustettuna, toiminnot keskitettiin tavallisesti yhteen konttoriin.⁵⁹³

Vuonna 2000, kun suomalainen liikepankkiryhmä oli edelleen kokenut suuria muutoksia pohjoismaisen pankkifuusion seurauksena ja kun suomalaisesta Meritasta oli tullut pohjoismainen Merita Nordbanken, liikepankkien konttoritiheys Savossa oli romahtanut. Kun vuonna 1986 Kuopiossa oli ollut kaikkiaan yhdeksän liikepankkien konttoria, jäljellä oli vuonna 2000 enää kolme. Varkauden kahdeksan konttoria oli sulanut yhdeksi, Savonlinnan seitsemästä konttorista oli jäljellä kaksi ja Mikkelissä oli viiden erillisen konttorin sijasta yksi konttori ja yksi palvelupiste. Iisalmen, Pieksämäen ja Suonenjoen liikepankkitoiminta tapahtui niin ikään kussakin kunnassa yhden konttorin voimin, joiden lisäksi Iisalmessa oli yksi vajaan palvelun palvelupiste. Savon maaseudulla konttorit olivat säilyneet suhteellisen hyvin, jos kohta jo Merita­fuusion vaikutuksesta kahden konttorin pitäjät olivat jääneet yhden konttorin varaan. Liikepankkien konttorit oli lopetettu vuosien 1986 ja 2000 välillä ainoastaan Savonrannalta, Ristiinasta ja Juankoskelta. Konttoreiden jyrkkä karsiminen oli osa koko suomalaisen pankkisektorin tervehdyttämistoimintaa, jolla pankit saatiin uudessa toimintaympäristössä kannattaviksi.