Uusi aika lännessä – hiljaisuutta idässä

RAUTA JA MUUTOSTEN AIKA

Rauta arvellaan keksityn nelisen tuhatta vuotta sitten heettiläisten asuinalueilla Vähässä Aasiassa, mistä se levisi ensin Kreikkaan ja Italiaan ja noin kolme tuhatta vuotta sitten Alppien pohjoispuolelle. Kesti kuitenkin useita vuosisatoja ennen kuin rauta yleistyi Pohjois-Euroopassa, ja mahdollisesti sitä aluksi pidettiin niin arvokkaana, että sitä käytettiin enimmäkseen korujen materiaalina. Ainakin Suomen vanhimpien rautaesineiden joukkoon kuuluu kaksi Nakkilasta löydettyä rannerengasta.¹

Pronssi- ja rautakauden vaihdetta, joka ajoittuu noin kahden ja puolen tuhannen vuoden päähän, on pidetty merkittävänä murroskautena Pohjolan esihistoriassa. Tuolloin sattunut ilmaston huononeminen on muuttanut elinolosuhteita ratkaisevasti. Vanhemmalla ja vielä keskiselläkin pronssikaudella ilmasto on ollut lähes yhtä suotuisa kuin kivikauden lopulla, jolloin kesän keskilämpö oli n. 2° korkeampi kuin nykyisin, mutta pronssikauden loppua kohti ilmasto muuttui kylmemmäksi ja kosteammaksi.

Kotieläimille, joista ainakin kestävimmät olivat aikaisemmin voineet oleskella talvetkin ulkosalla, jouduttiin nyt rakentamaan suojia ja talviruokinnasta piti pitää eri tavalla huolta. Pronssikauden loppuun päästäessä ilmasto oli muuttunut lähes nykyisen kaltaiseksi ja se huononi vielä siitäkin. Muuttumista on voitu seurata turvesoiden kerrostumista; ja se on ollut eri tasoista Skandinavian eri osissa. Ilmaston ratkaisevan huononemisen on laskettu tapahtuneen Ruotsissa n. 600 eKr., Suomessa on puhuttu noin sata vuotta myöhemmästä ajankohdasta.²

Muutoksen on arveltu olleen melko nopean. On mahdollista, että jopa yhden ihmiselämän aikana on voitu havaita, kuinka suot ovat suurentuneet, kuinka uusia on syntynyt ja kuinka järvet ovat peittäneet alkuaan kuivia alueita. Kuusimetsät ovat levinneet sinne, missä aikaisemmmin kasvoi tammia, jalavia ja lehmuksia. Unto Salo on esittänyt jalopuumetsiköiden häviämisen syyksi myös voimaperäisen kaskeamisen.³ Ympäristössä tapahtuneet muutokset ovat saattaneet aiheuttaa väestön siirtymistä kuivemmille ja koskemattomille seuduille, ja pahimmin koetellut alueet ovat voineet jäädä aivan autioiksi.

Kuitenkaan koko Skandinavian autioituminen, jota joskus esitettiin selitykseksi muinaislöytöjen vähäisyydelle tai jopa puuttumiselle ajanlaskun alkua edeltäneiltä vuosisadoilta, ei ole mahdollista. Suuri osa ihmisiä on varmasti pysynyt vanhoilla kotiseuduillaan, mutta väestön on ollut pakko sopeutua uusiin olosuhteisiin. Mahdollisesti sen ostokyky on taantunut ja sen ylimääräinen aika on vähentynyt.

Varsinkin niillä Skandinavian alueilla, joilla pronssikausi oli ollut kukoistava, muutos oli huomattava. Haudat ja kätköt eivät enää muodostuneet sellaisiksi mahtaviksi muistomerkeiksi ja tavaravarastoiksi kuin aikaisemmin. Ihmisillä, jotka joutuivat joka hetki ahertamaan jokapäiväisen leipänsä eteen, ei ollut aikaa rakentaa 30 m:n laajuisia kiviröykkiöhautoja, eivätkä he voineet uhrata käyttökelpoisia työkalu jaan vainajille. Seurauksena oli hautarakennelmien pieneneminen ja antimien väheneminen.

Suomessa ilmaston muutokset koettelivat varmaankin pahiten rannikon maanviljelijöitä, jotka ehkä joutuivat kokemaan jatkuvia katovuosia. Viljelyä ei kuiten­kaan lopetettu, ja onpa joissakin siitepölytutkimuksissa saatu tuloksia, joiden mukaan jatkuva viljelys olisi alkanut juuri tällä kaudella.⁴ Sisämaan pyyntikansa kenties sadatteli sateita, mutta sen ruokatalouteen ne eivät paljon vaikuttaneet. Niinpä rannikolta löydettyihin itäisiin pronssikirveisiin vedoten on esitetty sellai­nenkin ajatus, että ne merkitsisivät sisämaan asukkaiden siirtymistä meren ranto­jen autioituneille alueille.⁵

Ilmaston muutoksen on arveltu aiheuttaneen joillakin seuduilla asutuksen vakiintumista, koska karjaakin varten jouduttiin rakentamaan suojia ja sen talviruokinnasta piti huolehtia. Mahdollisesti myös ihmisasunnot oli pakko tehdä lämpimämmiksi, ja oletettavasti ilmaston kylmeneminen vaikutti myös pukeutumiseen. Lähes kaikki todisteet tästä kuitenkin puuttuvat, sillä kaikissa Pohjoismaissa eikä ainoastaan Suomessa vanhin rautakausi, viisi ajanlaskumme alkua edeltänyttä vuosisataa, on köyhin kaikista rautakauden jaksoista.

Ilmaston kylmenemisen ohella tämän ajanjakson köyhyydelle on esitetty selitykseksi kelttiläisten heimojen liikehdinnät Keski-Euroopassa ja niistä aiheutuneet kauppateiden tukkeutumiset. Vanhat pronssikautiset yhteydet eivät enää toimineet, ja kun kelttiläinen käsityö oli kehittynyt ja keltit olivat luoneet omat kauppayhteytensä, nämä suuntautuivat etelän rikkaisiin keskuksiin eivätkä pohjoiseen. Koska Pohjolan pronssikauppa oli tuonnin varassa, häiriöt raaka-aineen saapumisessa vaikuttivat pian, eikä raudan taontaa opittu hetkessä.

Ari Siiriäinen on omaa malliaan seuraten selittänyt hyljekannan heikkenemisen kulttuurin taantumisen syyksi. Liiallisen pyytämisen seurauksena hylkeet olisivat vähentyneet niin paljon, että kannan elpyminen olisi kestänyt viisi sataa vuotta. Koska juuri hylkeistä saatavat tuotteet olisivat olleet Suomen rannikoiden asukkaiden tärkeimmät vientiartikkelit, niiden väheneminen olisi johtanut ulkomaisten yhteyksien katkeamiseen. Kun suomalaiset hankkijat eivät kyenneet toimittamaan lupaamiaan tuotteita, ulkomaiset kauppakumppanit menettivät luottamuksensa heihin eivätkä enää saapuneet Suomen markkinapaikoille metallia mukanaan.

Tämän selityksen mukaan laskukausi koski vain ulkomaisia yhteyksiä ja ylellisyyttä, kun sen sijaan ravinnon turvaamiseen kohdistunut metsästys ja kalastus sekä maanviljely pysyivät ennallaan. Niinpä rannikoilla olisi elänyt suhteellisen lukuisa väestö mutta toimeentulonsa rajoilla. Vaikka ilmasto huononi, sen oli pakko kohdistaa huomionsa maanviljelyyn henkensä pitimiksi, ja juuri siksi maanviljelyn merkit lisääntyivät tähän aikaan. Rautakauden pienet maanviljelysyksiköt olisivat näin syntyneet joskus ensimmäisen esikristillisen vuosituhannen puolivälissä.⁷

Vaikka Siiriäisen malli, josta jo kivikaudenkin yhteydessä on ollut puhetta, saa tiettyä tukea kasvitieteellisistä tutkimuksista, Meinander on huomauttanut sen edellyttävän jo kivikaudella niin suurisuuntaista markkinataloutta, että se hänen mielestään on mahdottomuus. Hän viittaa myös siihen, että toistaiseksi siitepölytutkimuksia on tehty aivan hajanaisesti, eivätkä ne voi antaa todellista kuvaa rannikkoalueiden olosuhteista.⁸

Kaiken sen valossa, mitä edellä on mainittu, rannikkolaisten elämä rautakauden alussa ei näytä olleen helppoa. Maamies sai uurastaa leipänsä eteen niska hiessä, hylkeet olivat kaikonneet (ehkä) ja raudankin takominen vaati sepältä enemmän taitoa kuin pronssin valaminen.

Sen, joka halusi hallita rautasepän ammatin, täytyi pelkistää metalli malmista ja tietää, koska raakarauta oli otettava ahjosta, koska ja kuinka tuli käyttää moukaria ja kuinka erilliset osat voi takoa yhteen. Onkin sen tähden merkillistä, että tämä uusi metalli syrjäytti pian myös kvartsin ja kiven, eikä vain pronssia, joka lienee­ kin kuulunut vain kaikkein varakkaimman väestönosan varusteisiin. Raudan raaka-ainetta oli kuitenkin saatavissa omasta ympäristöstä, ja sen tähden siitä tuli vähitellen koko väestön metalli.⁹

SIIRTOLAISIA VAIKO VANHAA KANSAA

Aikaisemman käsityksen mukaan Suomessa ei voitaisi puhua vanhimmasta, niin kutsutusta esiroomalaisesta rautakaudesta ollenkaan, koska yhteiskuntaa, jossa olisi harjoitettu raudan valmistusta ja käyttöä, ei olisi ennen Kristuksen syntymää lainkaan ollut. Vielä 1960-luvulla Ella Kivikoski selitti, että asutuksen kehitystä ja kulttuurin jatkumista pronssikaudesta rautakauteen ei voida seurata, ja vaikka jonkinlaista asutusta maassa on ollut tälläkin jaksolla, hän piti todistuksia siitä riittämättöminä osoittamaan, että suomalaiset olisivat asuneet täällä kivikaudelta asti.¹⁰

Tällä lausunnollaan Kivikoski julistautui uudisasutusteorian kannattajaksi. Tämän teorian mukaan nykyiset suomalaiset, joiden kulttuuria voidaan seurata historiallisista lähteistä keskiaikaan ja arkeologisesta jäämistöstä siitä taaksepäin, polveutuvat pääasiassa siirtolaisista, jotka muuttivat ajanlaskun alun vaiheilla tänne Virosta.¹¹

Tällä maahanmuuttoteorialla oli pitkät juuret, sillä jo Yrjö Koskinen oli Suomen historiassaan 1860-luvulla kertonut, kuinka vuoden 700 jKr. tienoilla suomalaiset olivat heimoittain vaeltaneet maahan.¹² J.R. Aspelinilla oli suunilleen samanlainen käsitys, sillä tanskalaiseen kielentutkijaan Thomseniin nojaten hän oletti, että ensimmäisinä tulivat hämäläiset Karjalan Kannaksen kautta, sitten tulivat varsi­ naissuomalaiset meren yli Virosta ja vihdoin saapuivat karjalaisetkin Laatokan pohjoispuolitse. Näiden siirtymisten syynä olisi ollut slaavilaisten kansojen tunkeutuminen pohjoiseen 400- ja 500-luvuilla. Länsi-Suomessa oli hänen mukaansa asunut aikaisemmin germaaniväestöä ja muualla lappalaisia, ja nämä joutuivat nyt väistymään suomalaisten tieltä.¹³

Alfred Hackmanin mukaan taas muutto oli ollut pienten ryhmien vähittäistä saapumista, joka alkoi viimeistään 200-luvulla jKr. Hänen mielestään maan vähittäinen asuttaminen kuvastui kalmistojen leviämisessä. Siirtymisen syynä olisi ollut turkisten lisääntyvä kysyntä, joka olisi saanut etelästä tulleet eräretkeilijät ulottamaan matkansa yhä pitemmälle sisämaahan. Vähitellen olisi täällä kaadettu myös kaukokaskia, ja lopulta olisi asetuttu kokonaan asumaan tälle puolen Suomenlahden. Koska rautakulttuurin leviämisen suunta oli selvästi lännestä itään ja koska se oli vähittäistä, näytti uudisasutusteoria hänestä luontevimmalta.¹⁴

Kuitenkin jo ennen ensimmäistä maailmansotaa Julius Ailio oli yrittänyt johtaa ainakin hämäläisten alkuperän kivikaudella täällä asuneesta väestöstä. Hän ei kuitenkaan silloin saanut kannatusta, vaan uudisasutusteoriaan uskottiin useita vuosikymmeniä. Aina 1970-luvulle asti opetettiin yliopistoissa, että Suomessa ei esiroomalaisella ajalla ollut muita kuin kierteleviä lappalaisia ja että siirtolaiset Virosta olivat tuoneet mukanaan raudan, peltoviljelyksen ja hautausperinteen. Vielä 1968 Unto Salo antoi väitöskirjassaan suurimman roolin maahanmuuttajille, vaikkakin hän oletti myös jonkinlaista alkuväestöä.¹⁵

Kivikosken edellä mainitusta tekstistä kävi kuitenkin ilmi, että kysymys suomalaisten alkuperästä oli heräämässä esiin, ja itse asiassa jo 1950-luvulla Aarne Äyräpää oli ottanut käsiteltäväkseen tämän ongelman kivikauden jälkeisen keramiikan yhteydessä.

Äyräpää oli valmis hyväksymään tekstiilikeraamisen ryhmän suomalaiseksi, mutta hän katsoi siitä huolimatta, ettei maahanmuuttoteoriaa sopinut hyljätä. Hän perusteli tätä ennen muuta latvialaisten ja liettualaisten lainasanojen lukuisuudella ja rautakautisten kalmistojen leviämistavalla. Äyräpään mukaan itämerensuomalaiset eivät saapuneet tuntemattomaan maahan muuttaessaan Suomenlahden yli. He tapasivat täällä takapajulla olevan sukulaiskansan, jolta he jo aikaisemmin olivat saaneet turkiksia metalliesineiden vastineeksi. Mahdollisesti jotkin alkuperäisväestön jäsenet omaksuivat myöhemmin tulokkaiden hautaustavan.¹⁶

Parin viimeisen vuosikymmenen uudet löydöt ja myös uudet tulkinnat ovat kuitenkin muuttaneet käsityksiä melkoisesti. Paitsi asuinpaikkoja, joilta on todisteita varhaisesta raudanvalmistuksesta, esiin on tullut myös hautoja, jotka ovat peräisin tuolta niin köyhäksi luullulta ajanjaksolta. Varsinaisen sysäyksen jatkuvuusteorian kehittelylle antoi Espoon Dåvitsin kalmiston löytyminen.

Julkaistessaan Dåvitsin löytöpaikan vuonna 1969 Meinander yhdisti havaintonsa kivikauden jälkeistä keramiikkaa sisältävistä asuinpaikoista, myöhäisistä pronssikirveistä ja eräistä vanhoina pitämistään hautamuodoista ja esineistä. Hän katsoi voivansa erottaa vanhimmalla rautakaudella peräti neljä eri kulttuuriryhmää, ja hän oli vakuuttunut siitä, että ainakin yksi näistä, morbynkeraaminen ryhmä, muodostaisi sillan pronssikaudesta siihen rautakautiseen kulttuuriin, joka tunnetaan myöhemmin Suomen rannikoilta.

Erästä toista erottamaansa ryhmää Meinander kutsuu arktiseksi. Siihen kuulunut väestö on elänyt pyynnistä, se on käyttänyt asbestisekoitteista keramiikkaa noudattaen tässä jo pronssikaudella alkanutta perinnettä, joka jatkuu ajanlaskun tälle puolen. Samantapainen keramiikka on yhteistä koko Pohjoiskalotin väelle. Tämä väestö valmisti itäisten putkikirveiden ja tikareiden valinmuotteja vuolukivestä, mutta se käytti myös hiomattomia kiviesineitä. Merkkejä siitä ei ole toistaiseksi tavattu lainkaan Oulunjoen eteläpuolelta, eikä sen voida havaita vaeltaneen asuinsijoilleen muualta. Luultavasti tämän ryhmän jäsenet ovat saamelaisten esi-isiä.

Kalmistonmäen ryhmäksi Meinander on kutsunut väestöä, joka on asunut Laatokan etelä- ja länsipuolelta aina Keski-Uudellemaalle asti. Tähän ryhmään kuuluvat asuivat yleensä veden läheisyydessä olevilla asuinpaikoilla, ja heidän taloutensa oli todennäköisesti sekataloutta, jossa maanviljelystä täydennettiin pyyntielinkeinojen harjoituksella. Ryhmän selvimpiä tunnusmerkkejä ovat kierrenuorapainanteilla koristetut saviastiat, ja luultavasti se jatkoi pronssikauden tekstiilikeraamisen ryhmän perinteitä. Sen hautoja ei tunneta.

Meinanderin neljäs ryhmä on se, joka on käyttänyt jo edellä kuvattua Luukon­ saaren keramiikkaa. Se on luultavasti elänyt enimmäkseen pyynnistä. Meinanderin mukaan se on todennäköisesti muodostanut pohjan sisämaan myöhemmälle maatalousväestölle, ja ainakin osa lapinraunioiksi kutsutuista röykkiöistä on tälle väestölle kuuluneita hautoja.¹⁷

Sen jälkeen, kun Meinander aukaisi pään, on tapahtunut paljon. Unto Salokin on asettunut jatkuvuusteorian kannalle, ja hän on itse asiassa kääntänyt Hackma­nin todistelut päinvastaisiksi. Hänen mukaansa ne kalmistot, joiden Hackman katsoi osoittavan Virosta muuttanutta suomalaisväestöä, eivät kuulukaan uudisasukkaille, vaan rannikon vanhalle väestölle. Ne kalmistot taas, joiden Hackman arveli todistavan vanhaa germaanista asutusta, merkitsevät uusia siirtolaisia varsinkin Itä-Ruotsista.

Salo selittää, että Suomen rannikoiden vanha väestö tulee tutkimuksen ulottu­ ville sitä mukaa, kun se omaksuu esineellisen hautaustavan, ja että tämä tapahtuu paikoin vasta 600- ja 700-luvuilla. Hän näyttää kuitenkin uskovan, että hautaustavat siirtyvät vain siirtolaisten mukana, sillä hänen mielestään Kokemäenjoen varteen 300-luvulta lähtien syntyvät röykkiökalmistot ovat kuuluneet rannikolta sisämaahan muuttaneelle väestölle.¹⁸

Ne ihmiset, joiden kalmistoja tunnetaan, ovat sijoittaneet hautoihin rautaesineitä. He ovat siis olleet rautakautisen elämänmuodon kannattajia. Koska nämä haudat sisämaassa näyttävät olevan nuorempia kuin rannikolla, väestö on Salon mielestä tullut sisämaahan rannikolta.

Vaikka siis Suomessa olisikin asunut suomalaisia kivikaudelta asti ja vaikka eräät sisäsuomalaiset asuinpaikkalöydöt todistavat raudanvalmistuksesta jo ajanlaskua edeltävällä ajalla, se kalmistoja rakentava väestö, jonka vaiheita voidaan seurata historialliseen aikaan asti, olisi saapunut sisämaahan uudisasukkaina Kokemäenjoen suusta. Näin kaskivaltaiseen viljelyyn, niukkaan karjanpitoon, kalastukseen ja metsästykseen perustuva sisämaan talousmuoto olisi perintöä pronssikautisilta rannikon asukkailta.¹⁹

Salo on ilmeisesti katsonut kaikki sisämaan väestöryhmät yhdeksi hämäräksi saamelaisten joukoksi, joka perinteiseen tapaan on karkotettu valistuneempien tulokkaiden tieltä. Miten tämä sopii Meinanderin hahmottelemaan kuvaan, miten siihen, että tekstiilikeraaminen väestö olisi suomalaista, miten sisämaan varhaiseen raudanvaluun ja suuriin röykkiökalmistoihin? Jos sisämaassa on pronssikautisia röykkiöhautoja, miksi rautakautisten pitäisi olla uusien tulokkaiden tuomia?

LAPINRAUNIOT, KASKIRÖYKKIÖT JA SISÄMAAN RAUNIOKALMISTOT

Kun Kivikoski perusteli käsitystään maahanmuuttoteorian oikeutuksesta, hän mainitsi muun muassa sen seikan, että yhtään asuinpaikkaa tai kalmistoa, joka olisi ollut käytössä koko esiroomalaisen ajan, ei tunneta.²⁰ Tähän voidaan huomauttaa, että tiedämmekö yhdestäkään suomalaisesta kalmistosta, kuinka kauan se on ollut käytössä. Murheellinen tosiasia on, että yhtäkään mannersuomalaista kalmistoa ei ole kokonaisuudessaan kaivettu. Varsinkin sisämaan röykkiökalmistoja on tutkittu vain nimeksi.

Kuitenkin niitä on runsaasti ja niiden joukossa on todella suuria. Tyrvään Kaukolan- ja Tyrväänkylien alueilla on Suomen suurin lähes yhtenäinen röykkiökalmisto. Siellä on laskettu olevan noin 330 hautaa, mutta on arveltu, että niitä olisi saattanut alkuaan olla kaksi kertaa enemmänkin. Yli sadan röykkiön kalmistoja on Euran Harolassa, Lempäälän Päiväniemessä, Tyrvännön Retulassa, Sääksmäen Rapolassa, Kalvolan Ihalahonmäessä ja jopa ihan Savon rajoilla Hartolan Kotisalonsaaressa Päijänteen itäpuolella. Tämä kalmisto, joka Savon rautakautisen asutuksen kannalta olisi erittäin mielenkiintoinen, on täysin tutkimaton.²¹

Kotisalonsaaressa on 116 röykkiötä, jotka edellyttävät joko pitkäaikaista tai keskittynyttä asutusta. Jos jokaiseen röykkiöön olisi tehty vain yksi hautaus, tämä hautamäärä merkitsisi sitä, että kymmenen ihmisen yhteisö on haudannut kalmistoon 300–400 vuoden aikana tai että viiden ihmisen yhteisö on käyttänyt kalmistoa kaksi kertaa pitemmän ajan.

Jos taas hautauksia on kaksi-kolme röykkiötä kohti, kuten näissä kalmistoissa usein on, käyttöaika pitenee kaksin-kolminkertaiseksi tai se yhteisö, joka on käyttänyt kalmistoa hautapaikkanaan, on ollut kooltaan suurempi. Kun lisäksi arvellaan, että vain osa yhteisöjen jäsenistä olisi saanut näkyvän hautauksen, tämän kokoinen kalmisto saattaisi merkitä jo huomattavaa asutusta. Olettaen, että röykkiöissä on kolme hautausta kussakin, saarella olisi voinut asua parikin perhettä tuhannen vuoden aikana käyttäen tätä samaa kalmistoa hautapaikkanaan.²²

Savon rajalla on siis ollut ainakin yksi pitkäaikainen asutuspesäke, ja jos vilkai­ semme vähän kauemmaksi länteen Sysmän alueelle, havaitsemme, että sieltä tun­ netaan monta röykkiökalmistoa ja melkoinen määrä kuppikiviä. Aikaisemmin luultiin, että kiinteä asutus oli saavuttanut Päijänteen itärannan vasta vuoden 600 tienoilla, mutta kaivaukset, jotka suoritettiin Sysmän Ihananiemen röykkiökal­ mistossa 1970-luvun puolivälissä, saivat vanhat käsitykset horjumaan. Kaivetusta röykkiöstä ei löydetty muuta kuin saviastianpaloja, mutta hiiliajoitus viittaa 300-luvulle jKr.²³

Edellä kerrotun valossa monet muutkin Päijänteen itäpuolen röykkiöt voisivat kuulua jo vanhemmalle rautakaudelle. On myös huomattava, että kuppikiviä tunnetaan jo sieltä täältä Sysmän ja Savon huomattavimman esiintymisalueen, Savonlinnan ja Kerimäen seudun väliltä.²⁴ Jos kuppikivet ja kalmistot edustavat maataviljelevää väestöä, Savon rautakauden väestöolot eivät ole yhtään niin yksiselitteiset kuin on aiemmin luultu.

Toisaalta on kysyttävä, millaisissa oloissa kalmistoja syntyy. Jos elämä on jatkuvasti liikkuvaa, ei synny suuria sukukalmistoja, jotka ovat helposti havaittavia. Silloin haudataan maakuoppaan asuinpaikan lähettyville tai kauniiseen kallionie­ meen kivikasan alle. Näin lienee tehnyt metsästäjä ja kalastaja, mutta myös ikimetsässä kaskeaja. Kun kivet on koottu kaskipellosta, niistä on saanut hyvän röykkiön vaikka hautaamista varten. Ei sellaisen tekemiseen ole tarvinnut oppia jostain muualta. Näitä röykkiöitä on vaikka kuinka paljon, ja niitä nimitetään kaskiraunioiksi. Sellaisiksi ne jäävätkin, jos niihin on tehty ruumishautaus eikä esineitä ole pantu mukaan. Vain silloin, kun niistä tavataan palanutta luuta tai tunnistettavia esineitä, ne saavat kunnian muuttua hautaröykkiöiksi.

Savossa tunnetaan tällä hetkellä seitsemisenkymmentä jo mainittuja lapinraunioita, mutta tämä ei varmasti ole oikea luku. Koska Pohjois-Savossa useat pitäjät on inventoitu ja Lauri Pohjakallio on raunioita sieltä innokkaasti etsinyt, kolme neljäsosaa näistä on Poh jois-Savosta.²⁵ Aivan varmasti Etelä-Savon lukumäärä olisi suurempi, jos kaikkiin metsissä ja järvien rannoilla esiintyviin röykkiöihin olisi kiinnitetty huomiota.

Tunnetuista lapinraunioista ei edes kymmenettä osaa ole tutkittu, mutta jo nytkin tiedetään, että niiden joukossa on sekä pronssi- että rautakautisia hautoja. Ne eivät myöskään kaikki ole perinteisen kuvauksen mukaisia. Esimerkiksi Pielaveden Tupsulahden raunio, joka geologien mielestä hyvin voisi olla ihmisten tekemä, on kooltaan 15 x 10 m, eikä se ole välittömästi veden äärellä.²⁶

On huomattava, että muutamassa paikassa on todellisia raunioryhmiä, kuten Kuopion Honkasaaressa, Kirkkoniemessä ja Kuusikkolahdenniemessä, Maaningan Keskisaaressa, Metelinniemessä ja Metelinkalliolla, Siilinjärven Saunalahdessa ja Kerimäen Sopukansuolla. Viimeksi mainittu yhdentoista raunion ryhmä on erikoisen kiinnostava, koska se sijaitsee keskellä Savon tiheintä kuppikivialuetta ja lähellä Suurijärveä, jonka pohjasta otetuista näytteistä on saatu esiin viljelyn merkkejä sekä vanhimmalta rautakaudelta että 500-luvulta jKr. On erittäin todennäköistä, että kysymyksessä on rautakautinen kalmisto, ehkä vanhin Savon alueella.²⁷

Toistakymmentä lapinrauniota on myös Maaningan Metelinkalliolla, mutta useat niistä on pahasti hävitetty. Ne ovat kallioperustalla, ja tekisi mieli yhdistää ne Maaningan mielenkiintoisiin pronssikauden löytöihin, mutta tutkimusten puuttuessa mikään ei ole varmaa, ei edes raunioiden lukumäärä.²⁸

Pulma onkin tällä hetkellä siinä, että niin vähän sisämaan muinaisjäännöksiä on tutkittu. Tietoa on kuitenkin kertynyt jo sen verran, että tekee mieli panna kyseenalaiseksi koko länsi-itäsuuntainen muuttoliike ja yrittää katsoa asioita kokonaan uudesta näkökulmasta.

Tosiasiassa koko vanhemman rautakauden ajoitusrakennelma Suomessa on pohjattu mitä suurimmassa määrin solkilöytöihin. Huomio on aina kiinnitetty sellaisiin muinaisjäännöksiin, joista on löydetty metalliesineitä, erikoisesti solkia. Mieluimmin näiden on pitänyt olla solkia sellaisilta alueilta, joilla on jo aikaisem min tehty yksityiskohtainen esineistön muokkaustyö. Näin on saatettu menettää kokonaisia aikakausia ja kokonaisia ihmisryhmiä, jotka eivät ole käyttäneet joltakin tunnetulta kulttuurialueelta tuotuja esineitä. Paleobotaaniset tutkimukset, jotka ovat osoittaneet viljelystä sielläkin, mistä yhtään rautakautista kalmistoa tai solkilöytöä ei tunneta, antavat todella ajattelemisen aihetta.²⁹

Kuitenkin tarvittaisiin yksityiskohtaisia inv entointe ja, koekaivauksia ja huolel­ lisesti valittujen kohteiden täydellisiä tutkimuksia, ennen kuin sisämaan asutuksen todellisesta luonteesta päästäisiin selville. Tulokset saattaisivat olla yllättäviä. Miksi esimerkiksi kaikki pyynnistä eläneet olisivat olleet saamelaisia? Jos suomalaisia on ollut Suomessa kivikaudelta asti, kai joku heistä on jatkanut vanhaa elinkeinoaan silloinkin, kun toiset jo ovat siirtyneet kaskeamiseen ja peltoviljelyyn?

KEITÄ OLIVAT LAPPALAISET

Kustaa Vilkuna on kuvannut savolaisen ja lappalaisen vastakohtaisuutta seuraa vasti:

”Lapinkylät ja lappalaisperheet olivat monin verroin kiinteämmin samaan paikkaan sidottuja kuin savolaisen uudisasukkaan talo. Savolaisella oli mahdollisuudet hakata metsiin useita pykäliköitä ja kasketa niitä vuorovuosin. Hän saattoi leimata pykälikön niin kauas talostaan, että oli tarkoituksenmukaista rakentaa pirtti sen läheisyyteen, varsinkin jos laiha lähiseutu oli jo poltettu kamaraan saakka eikä peltomaata tai hyvää kalavettä ollut tarpeeksi. Hän kykeni elämään kirveensä ja tulen avulla pitkät ajat millaisessa metsässä tahansa. Sama koski lehmikarjan hoitajaa, jolla oli mahdollisuus perata yhä uusia ja uusia rantalehtoja niityiksi. He k a s v a t t i v a t elintarpeita.

Toisin oli lappalaisperheen laita. Perheet elivät alueillaan vain kaikella sillä, mitä luonto v a l m i i n a eri vuodenaikoina koottavaksi ja nautittavaksi tarjosi. Siksi nautintakohdetta ja asuntoa oli usein muutettava, mutta aina samalla tavoin vuodesta vuoteen, koska luonto säilyi samana ja siten vain tietyiltä paikoilta sai tarpeellisen ravinnon ja muut elämiselle välttämättömät tarpeet.”³⁰

Vilkunan mukaan jokainen hyvä siikajärvi ja jokainen lohikoski olisi ollut omistettu ja käytössä jo nuoremmalta kivikaudelta asti, ja Suomi olisi ollut jaettuna lappalaisten sukualueisiin, joiden keskuksina olisivat olleet talvikylät. Savon alueella hän on paikannimien perusteella erottanut näitä Siilinjärvellä, Joroisissa ja Säämingissä. Juurusveden pohjoisrannalla, parikymmentä kilometriä Kuopiosta koilliseen sijaitsevalla Talvisalon saarella (nykyisin Kuopion kaupungin aluetta) olisi ollut Siilinjärven yksi talvikylä, ja toinen, vanhempi, olisi sijainnut Siilinjärven luoteispohjukassa, Siilinpäässä. Nämä siili-nimet johtuisivat Vilkunan mukaan lapinkielen talvikylää merkitsevästä siiti-sanasta, joka myöhäisellä rautakaudella olisi saanut hämäläisen l:n.

Joroisten talvikylän Vilkuna on sijoittanut Päiviönsaarelle Siitinselän pohjois­puolelle (nykyisin Varkauden kaupunkia), ja Talvisalo nykyisen Savonlinnan kaupungin alueella olisi myös ollut talvella asuttu lapinkylä. Teoriansa tueksi Vilkuna on kahden viimeksi mainitun kohdalla esittänyt myös sen, että nämä paikat olisi mainittu Pähkinäsaaren rauhansopimuksessa juuri sen tähden, että ne ovat olleet tärkeitä veronkantopaikkoja.³¹

Yhdenkään Vilkunan mainitseman paikan lähistöltä ei tunneta kiinteitä muinaisjäännöksiä, mutta voidaanhan niitä vielä löytää. Tällä hetkellä näiden kokoontumispaikkojen iästä ei kuitenkaan pystytä sanomaan mitään. Arkeologeilla on sitä paitsi hieman toisenlaisia käsityksiä kuin Vilkunalla.

Christian Carpelan, joka useaan otteeseen on pohtinut saamelaisten esihistoriaa, on katsonut kantasaamelaisen alueen sijainneen Suomessa ja Itä-Karjalassa asbestikeramiikan alueella. Hänen mukaansa täältä lähtenyt vaikutusaalto on aiheuttanut pohjoisen Fennoskandian saamelaistumisen ajanlaskun alkua edeltäneen vuosituhannen kuluessa. Ilmeisesti tässä vaiheessa asbestikeraamiselta alueelta, johon Savokin kuului, on siirtynyt pohjoiseen ja länteen niin paljon väestöä, että se ilmenee selvästi esimerkiksi Norlannin aineistossa.

Ensimmäisellä vuosisadalla Kristuksen syntymän jälkeen alkoi Itämeren piirissä noususuhdanne, jonka seurauksena Norjan, Ruotsin ja Suomen talonpoikaisten elinkeinojen harjoittajat alkoivat hyödyntää erämaita. Myös näiden asukkaita, pyyntiä harjoittavia saamelaisia alettiin verottaa, ja tästä oli seurauksena huomattavia muutoksia näiden elämänmenoon.

Oltuaan omavaraisia ja elettyään luonnon mukaan saamelaiset erikoistuivat nyt turkisten hankkijoiksi ja luopuivat sekä saviastioiden valmistamisesta että raudan pelkistämisestä. Niinpä tästä lähtien pyyntikansan jäsenten historian seuraaminen on erittäin vaikeaa. Näiden oma esineistö on ollut pääasiassa luusta ja puusta, jotka ovat useimmiten täysin maatuneet maassa, ja harvat metalliesineet ovat olleet muualta vaihdettuja. Erämaista löydetty esineistö kertoo näin enimmäkseen vain alueille saapuneista muukalaisista.

Carpelanin mukaan saamelaisten talvikyläjärjestelmäkin olisi saanut alkunsa osin ulkopuolisten johdolla, ja tämä olisi tapahtunut rautakauden kuluessa tai viimeistään varhaiskeskiajalla. Keskusalueilta saapuneiden turkisten välittäjien kannalta oli edullista, että pyyntiväestö kokoontui tietyksi ajaksi yhteen paikkaan, ja näin talvikylä oli tavallaan markkinapaikka, jossa metsästäjät saattoivat vaihtaa turkiksensa haluamiinsa tavaroihin.

Poronhoito, joka niin itsestään selvänä liitetään saamelaisiin, olisi Carpelanin mukaan aloitettu aikaisintaan viikinkiajalla skandinaaviselta taholta saatujen herätteiden pohjalta. Saamelaistuminen olisi siten kestänyt parisen tuhatta vuotta, ja vasta keskiajan kynnyksellä saamelaiset olisivat olleet olemassa jokseenkin sellaisina kuin ne historiallisista lähteistä tunnetaan. Vasta tämän jälkeen saamelaisasutus olisi hävinnyt Itä-Suomesta ja Itä-Karjalasta.³²

Yleensä on totuttu samaistamaan käsitteet lappalainen ja saamelainen ja kuviteltu runsaasti esiintyvien Lappi-alkuisten paikannimien osoittavan, missä saamelaisia muinoin on liikkunut. Lappi- ja lappalainen -nimillä on ehkä kuitenkin tarkoitettu vain syrjäseutua ja syrjäseudun asukasta, eikä viimeksi mainittu välttämättä ole ollut saamelainen.³³ Matti Huurre on arvellut, että Etelä-Suomen ”lappalaiset” olisivat olleet pyyntielinkeinojen varassa elävää väestöä rotuun tai kieleen katsomatta. Maanviljelyksen levitessä osa näistä olisi omaksunut uuden viljelevän elintavan, osan ehkä siirtyessä pohjoisemmaksi ja sulautuessa varsinaisiin saamelaisiin.

Huurre on myös huomannut, että haudoiksi todettuja lapinraunioita ei ole sieltä, mistä on löydetty varmasti saamelaisperäisiä muinaislöytöjä tai Säräisniemen nuorempaa keramiikkaa, jota hän pitää saamelaisille kuuluneena. Saamelaisiin liitettyjä myöhäisrautakautisia hopealöytöjäkään ei ole Kuusamoa etelämpää, ei myöskään saamelaiskalmistoja, joita tunnetaan keskiajalta lähtien. Näin ollen saamelaisten asuinalue olisi voinut olla jo esihistoriallisen ajan lopulla selvästi pohjoinen rajan kulkiessa hieman Oulun joen vesistöjen eteläpuolella.³⁴

Kolme tutkijaa ja kolme tulkintaa! Onko mahdollista sovittaa ne yhteen?

Vilkunan luoma kuva pyyntiväestöstä on ehkä hieman liian jähmeä, vaikkakin pääpiirteissään oikea. Väite, että luonto olisi aina ollut sama, ei ainakaan kivikauden kohdalla pidä ollenkaan paikkaansa. Esihistoriallisten kulttuuri-ilmiöiden leviämisen tekee ymmärrettävämmäksi Niilo Valosen obinugrilaisten pohjalta hahmottelema kuva, jonka yhteydessä hän nimittää pyyntikansan liikehdintää amebamaiseksi. Hänkin kirjoittaa pyyntiyhteisöjen nautinta-alueista, mutta huomauttaa, että riistan huvetessa jokin perhekunta saattoi irtaantua yhteydestä ja muuttaa hyvinkin kauaksi. Samoin aviopuoliso voitiin etsiä kaukaa, jopa 300 km:n päästä, jos eksogaamiset säännöt estivät löytämisen lähempää. Nälän uhatessa koko yhteisö saattoi etsiä uuden asuinpaikan, mutta todennäköisesti oli myös alueita, joiden läheisyydessä riistaa oli niin runsaasti ja jatkuvasti, että asutus muodostui suhteellisen pysyväksi.³⁵

Tästä kuvasta lähtien esimerkiksi Carpelanin olettama laajojen alueiden saamelaistuminen tulisi ymmärrettäväksi. Nälkä ei ehkä ajanut asbestikeramiikan valmistajia liikkeelle, vaan näiden alue on elänyt noususuhdannetta, tuottanut lisäväestöä ja muodostunut ulkoisten suhteiden kannalta edulliseksi. Tämä tuokuvaan asbestin, pohjoisen valinmuottilöydöt, ehkäpä itäisen pronssin välityksen länteen, jota Huurre on olettanut.³⁶

Miksi sitten raudanvalmistus ja saviastioiden teko lakkasi pyyntiväestön alueella vuoden 300 tienoilla jKr., kuten Carpelan väittää? Paljon työtä ja malmia vaativan pelkistyksen lopettaminen oli luonnollista, jos parempia työkaluja sai helposti vaihtamalla, mutta mitä saatiin saviastioiden tilalle? Ehkä pronssi- ja rautapatoja, jotka eivät särkyneet asuinpaikoille, vaan vietiin mukana, ehkä ei mitään. Naisilla ei kuitenkaan enää ollut aikaa tehdä ruukkuja. Koska kauppaankin menevät turkikset piti muokata, entisistä perheenemännistä tuli ammattimaisia turkkureita.

Alussa ylijäämäturkiksilla ostettiin varmaan innolla ylellisyyttä, mutta pian pyyntikansa sai havaita olevansa riippuvainen siitä, mitä muukalaiset toivat tullessaan. Siitä, että näitä retkeili Savonkin alueella ajanlaskun ensimmäisten vuosisatojen aikana, on jäänyt todisteiksi muutamia soikeita tuluskiviä. Nämä ovat enimmäkseen kvartsista tai kvartsiitista tehtyjä soikeita, suiponsoikeita tai pyöristyvän nelikulmaisia latteita esineitä, joiden keskustassa usein on selvä vako ja reunassa koko esinettä kiertävä syvennys, kiinnityshihnan sija. Tulta tehtäessä kiveä isket­ tiin metalliesineellä, esimerkiksi puukon kärjellä, niin että syntyi kipinä, joka sytytti taulan. Tuluskivistä vanhimmat ovat peräisin jo ajanlaskun alkua seuranneelta vuosisadalta, mutta ne pysyivät käytössä aina 700-luvulle asti, jolloin tulusraudat lopullisesti syrjäyttivät ne.

Soikeita tuluskiviä on löydetty kaikkialta Suomesta, eniten kuitenkin kiinteästi asuttujen alueiden läheisyydestä. Melko runsaasti niitä on Pohjois-Hämeestä, joten Pohjois-Savosta, Kiuruvedeltä, Maaningalta, Kuopiosta, Leppävirroilta ja Tuusniemeltä löydetyt kivet lienevät saapuneet tätä kautta. Etelämpää Savosta niitä on vain Pieksämäeltä ja Mäntyharjulta sekä mahdollinen hukkaan joutunut Kangasniemeltä. Etelä-Savon ja Etelä-Karjalan kohdalla on suuri alue, jolta niitä ei toistaiseksi lainkaan tunneta.³⁷

Läntisiin kulkijoihin lienee yhdistettävissä myös Pertunmaalta löydetty suksi, jolle on saatu radiohiiliajoitus 240±100 jKr.³⁸ Sekä tuluskivien että suksen ajoitukset sopivat kuvaan, että Savonkin alueelle olisi ryhdytty pyrkimään lännestä käsin juuri 200- ja 300-luvuilla.

ONKO SAVOSSA SAAMELAISHAUTOJA

Huurteen mainita saamelaiskalmistoista panee muistelemaan Kangasniemen Lapinsalon röykkiöitä, joista kerrotaan pengottaessa löydetyn peurannahkaisia rukkasia ja kurpposia, peuransarvia ja kovasin.³⁹ Savukosken Mukkalan saamelaiskalmistossa, joka on vasta 1600-luvulta, olivat usein juuri vainajien kallokkaat, poronnahkajalkineet, säilyneet.⁴⁰ Toisaalta mainittua, vain kuvauksesta tunnettua kovasinta on epäilty soikeaksi tuluskiveksi, jollaiset yhdistetään, kuten edellä on mainittu, läntisiin erämiehiin.⁴¹

Toistaiseksi tämä on ainoa tieto, sekin epämääräinen, joka viittaa mahdollisiin saamelaishautoihin Savon alueella. Se on kuitenkin vihje, että röykkiöissä voi olla ruumishautoja, ja juuri ruumishautoja saamelaisten haudat ovat olleet.

Savukosken Mukkalan varsinaisen kalmiston haudat olivat maahan kaivettuja, mutta erillinen vanhempi ”noidan hauta” oli ilmeisesti tehty pelkälle maanpinnalle.⁴² Etelässä viimeksi mainitun kaltainen hauta olisi varmaankin hyvin pian hävinnyt jäljettömiin.

Saamelaisten hautaustavoista on säilynyt kirjallisiakin tietoja Ruotsin Lapista, missä papit ovat merkinneet niitä muistiin. Näiden mukaan saamelaiset hautasivat vainajansa erämaihin tavallisesti tuoheen käärittyinä, joskus nahkoihin. Nämä sijoitettiin selkäasennossa maahan tai kallionkoloon ja suojattiin villieläimiltä. Joskus vainajat haudattiin ahkiossa, joskus koverretussa puunrungossa. Haudat olivat matalia, ja jos lähettyvillä oli laakamaisesti lohjenneita kiviä, näistä voitiin rakentaa kammio. Norjasta on tavattu saamelaishautoja, jotka on tehty luontaiseen kivikkoon poistamalla tarpeellinen määrä kiviä vainajaa varten. Ruijan rannikolta tunnetaan polttohautojakin, joita arvellaan saamelaisiksi.⁴³

Tavallisimmat hauta-antimet miehillä olivat tulukset, jousi ja nuolia, tai myös kirves, tulukset ja veitsi. Naiset saivat mukaansa ompelutarvikkeita, kuten sakset ja neulan. Hautoihin pantiin myös ruokaa.

Norjalaisessa Mortensnesin kalmistossa Vardangervuonon pohjoisrannalla, jonne on haudattu Kristuksen syntymästä aina 1700-luvulle, on vainajien pää, kädet ja jalat kiedottu tuohikääreisiin, jotka on ommeltu kiinni suonilangalla. Edellä mainittujen lisäksi täällä on tavattu antimina muun muassa ongenkoukkuja, suksia, sauvoja ja keihäitä. Korujen joukossa on usein itäisiä esineitä, suomalaisia tai vielä kauempaa, itäisten suomensukuisten kansojen luota tulleita.⁴⁴

Röykkiöihin saamelaisia ei näytä haudatun. Pohjoisruotsalaisen Tärnan pitäjän Abelvattnetissakin Norjan rajan tuntumassa, missä pari röykkiötä kaivettiin saamelaishautojen läheisyydessä, nämä osoittautuivat etelän miesten polttohaudoiksi. Näistä löydettiin muun ohella soikea tuluskivi, kamman katkelma ja rautainen putkikirves, ja ne on ajoitettu 400- tai 500-luvulle.⁴⁵

Vaikka Abelvattnetin haudat rakenteeltaan poikkesivat Suomen lapinraunioista, niiden sijainti oli aivan samantapainen: niemen nenässä korkealla kalliolla. Erikoisuutena niissä on mainittu hautausten yhteydessä tavatut kvartsiitti- ja kvartsi-iskokset ja kappaleet. Tälle ilmiölle löytyy vastine Suomen länsirannikolta Kalannin Aitankallion jokseenkin samanaikaisesta röykkiöstä, jossa yksi hautaus oli valkoisen kvartsimurskan ympäröimä.⁴⁶

Ruotsalaisten tutkijoiden mukaan saamelaisten haudat eivät ole lainkaan niin sidoksissa veteen kuin pohjoismaalaisten haudat, joskin niitä usein on tavattu saarista. Niinpä kaiken edellä kerrotun valossa Savon lapinrauniot, joista ainakin osa kuuluu Luukonsaaren väestölle, eivät olisi saamelaisten hautoja, ja Savossa olisi asunut muutakin pyyntikansaa, tai sitten pelkästään sitä. Savossa on ollut Huurteen tarkoittamia lappalaisia.

MILLÄ TURKIKSET MAKSETTIIN?

Useimmat tutkijat ovat olleet sitä mieltä, että juuri turkikset houkuttelivat ranni­ kon väkeä erämaihin. Varmaan rintamaiden miehet metsästivät myös itse, mutta osa turkiksista heidän täytyi hankkia antamalla pyyntiväestölle sellaisia tavaroita, joita nämä halusivat. Mitä nämä vaihtotavarat olisivat voineet olla, kun ne kuvastuvat niin vähän arkeologisissa löydöissä? Suolaa ehkä? Kangasta, koreita nauhoja? Värikkäät kankaat ja nauhathan ovat aina olleet luonnonkansojen mieleen.

Rahoja ne tuskin ovat olleet, sillä ainakin kaikki Savon alueelta löydetyt antiikin maailmaan liittyvät rahat ovat joko paljastuneet väärennyksiksi tai osoittautuneet löytöolosuhteiltaan epämääräisiksi.

Säämingin (Savonlinnan) Varparannan Jaakonaholta löydetty roomalainen sestertius, joka ensin kerrottiin 1öydetyksi peltoa kynnettäessä, mutta myöhemmin paljastui löytyneeksi roskamaan joukosta, on valamalla tehty väärennys. Se on kaunis ja hyvin säilynyt ”raha”, jonka takasivulla on Kolosseumin kuva, ja niinpä se on pitkään ollut näytteillä Kansallismuseossa ja esiintyy myös aikaisemman Savon esihistorian kuvituksena.⁴⁷

Toinenkin raha on löydetty Säämingistä. Se on Kallislahden kylästä ja Egyptin Ptolemaios l (?):n lyöttämä. Tämä raha joutui löytämisensä jälkeen Savonlinnan museoon, jonka silloinen vapaaehtoinen hoitaja, nimineuvos Hämäläinen, keksi 1930- ja 1940-luvuilla monta mielikuvituksellista tarinaa rahan vaiheista ennen sen saapumista Suomeen. Kansallismuseon kuivien arkistotietojen mukaan raha on kuitenkin löydetty venäläisten sotilaiden rakentamasta kivimuurista ja lienee myös näiden löytöpaikkaansa tuoma.

Myös kreikkalainen hopearaha, jonka eräs pikkutyttö löysi vuonna 1910 Suomenniemeltä, paljastui nykyaikaiseksi väärennykseksi. Sitä ennen se oli jo ehditty julkaista todisteena ikivanhasta kauppatiestä, joka oli kulkenut Etelä-Savon kautta.⁴⁸

Vaikka ihan aitojakin roomalaisia rahoja ja jo ajanlaskumme ensimmäisillä vuosisadoilla on tullut Suomeen, niitä ei nähtävästi kulkeutunut Savoon asti. Metalliset vaihtotavarat täällä olivat luultavasti veitsiä ja kirveitä, ehkä myös rautaisia nuolenkärkiä. Veitsiä ei yleensä havaita esihistoriallisiksi, koska ne muistuttavat niin paljon myöhemmin käytettyjä puukkoja, ja nuolenkärjetkin ovat voineet jäädä tunnistamatta. Ovathan viime vuosisadan inventoijatkin luokitelleet poikkiteräisiä nuolenkärkiä taltoiksi⁴⁹, joten tavallisilta kansalaisilta ne ovat voineet jäädä täysin huomaamatta.

Niinpä Kansallismuseon kokoelmiin ei ole tullut kuin yksi veitsi, joka on löy­detty yhdessä väkäsellisen keihäänkärjen katkelman kanssa Varkauden Joroisky­lästä. Kysymyksessä saattaa olla keskisen rautakauden hautalöytö, mutta löytötiedot ovat epämääräiset.⁵⁰ Nuolenkärkiäkin on vam muutama, yksi Kangasniemeltä, yksi Sulkavalta, Suonenjoelta ja Iisalmesta. Pari Juvalta löydettyä on vasta keskiajalta.⁵¹

Useimmat tiedot eräalueitten löydöistä koskevat kirveitä, ja näitä on runsaimmin saatu taiteenkin. Kirveet ovat olleet tarpeeksi isoja ja tuttuja. Kun esihistoriallinen rautakirves on löydetty, sen poikkeuksellinen muoto on herättänyt huomiota, ja niin se on osattu näyttää asiantuntijoille. Kirveiden avulla saamme parhaiten tietoa siitä, koska ja keitä erämaissa on liikkunut ja miltä alueilta vaihtotavaroita on tuotu.

Vanhin rautakirves Savon alueelta on luultavasti Pielavedeltä löydetty putkikirves, jonka kaltaisia on käytetty jo Kristuksen syntymän tienoilla. Samantapaisia on kuitenkin valmistettu vielä 700-luvulla jKr., joten hajalöytönä Pielaveden kirvestä ei ole mahdollista tarkkaan ajoittaa. Jokseenkin samanlainen rautakirves on löydetty myös Rautalammilta. Näitä kirveitä on käytetty kaikkialla Pohjois­Euroopassa, ja ne ovat olleet lähinnä työ kirveitä.⁵²

Kiuruveden Koirasaaresta löydetty varsireiällinen kirves on muotoa, joka on Skandinaviassa yleinen mutta Suomessa harvinainen. Se lienee peräisin 700- luvulta tai ehkä vuoden 800 vaiheilta jKr. Mahdollisesti se on joutunut Kiuruvedelle Pohjanmaan rannikon kautta, sillä Vaasan seudulta on löydetty useita tämänkaltaisia kirveitä, ja sellainen on myös Kiuruveden naapurista Pyhäjärveltä.⁵³

Yhtään sellaista kirvestä, jonka ilman muuta voisi ajoittaa 800-luvulle, viikinkiajan ensimmäiselle vuosisadalle, ei Savon alueelta toistaiseksi ole löydetty. Koska kuitenkin tähän vaiheeseen ajoittuvia keihäänkärkiä on Maaningalta ja Pielavedeltä⁵⁴, lienee kirveiden puuttuminen pelkkä sattuma. Se saattaa myös olla vain näennäistä, johtua siitä, että Länsi-Suomessa kirveitä on pantu vain harvoihin hautoihin, ja sen tähden niiden ajoitukset eivät ole niin tarkkoja kuin esimerkiksi miekkojen ja keihäänkärkien, soljista puhumattakaan. Vielä mainitsemattomat Pohjois-Savon erämaista löydetyt kirveet näyttävät kuitenkin olevan viikinkiajan jälkipuoliskolta.

Suomalais-venäläisiä partakirveitä, jotka ovat viikinkiajan yleisin kirvesmuoto Länsi-Suomessa, on Savosta löydetty neljä. Yksi näistä on Kangasniemen Paatsalosta, toinen Mikkelin Moision kalmistosta, kolmas Vieremän Valkeiskylästä ja neljäs kuuluu Pielaveden Lampaan järven löytöön.⁵⁵ Nämä kirveet ovat erityisen yleisiä Ylä-Satakunnassa ja Hämeessä, joista on löydetty noin puolet kaikista. Sattumalta Pielaveden löytöön kuuluva keihäänkärkikin viittaa aivan samaan suuntaan.

Keihäänkärjen lehdessä on näet damaskointikuvioita matkivia koloja, joiden kaltaisia on tavattu yhdestä ainoasta muusta keihäänkärjestä. Tämä on löydetty Ylöjärven Mikkolan kalmistosta, ja muodoltaan samanlaisia kärkiä on useita Tampereen Vilusenharjun löydöissä.⁵⁶ Niinpä näyttää siltä kuin Pohjois-Savo olisi 1000-luvun lopulla, jolle Mikkolan löytö ehkä ajoittuu, kuulunut Ylä-Satakunnan ”pirkkalaisten” hankinta-alueisiin. Kirveiden levintäkin Pohjois-Hämeessä näyt­tää aivan kuin muodostavan vanaa kohti Pielavettä: niitä on Kuhmoisista, Jämsästä, Jyväskylästä ja Konnevedeltä. Kangasniemeltä löydetty kirves saattaa liittyä samaan virtaukseen.⁵⁷

Useimmat erämaista löydetyt kirveet ovat suomalaisia suorasivuisia ja suoraselkäisiä kirveitä, jotka ovat tulleet käyttöön vuoden 900 tienoilla. Näitä on Heinävedeltä, Nilsiästä ja Vieremältä. Saman kirvesmuodon hieman myöhempi kaarevaselkäinen muunnos on lisäksi Vehmersalmen Vuorisalosta. Tämänkin kirvesmuodon edustajista lähes puolet on löydetty Ylä-Satakunnan ja Hämeen alueelta, varhaisempaa muunnosta on Jämsästä peräti kahdeksan kappaletta.⁵⁸

Suur-Savon kalmistojen ulkopuolelta löydetyistä kirveistä enimmät on tavattu pohjoisilta alueilta, ja ajoitus tuntuu painottuvan nuorempaan viikinkiaikaan, 900-luvun lopulle ja 1000-luvulle. Yhtään leveäteräistä tapparaa ei Savon erämaista ole löydetty, ei myöskään yhtään karjalaista kirvestä. Tästä päätellen metsissä ei liikuttu tapparoiden kanssa, eikä näitä myöskään myyty metsien asukkaille. Savon metsissä ei myöskään karjalainen kirves heilunut, vaikka niitä on tavattu Lapista asti. Jos kirveet jotakin kertovat, ne todistavat yläsatakuntalaisten tai hämäläisten tunkeutumisesta Pohjois-Savon metsiin.

VIERAITA JA PYYNTIKANSAA

Kirves oli metsien miehelle kätevämpi ase kuin pitkä ja hankala miekka, ja niinpä ei Savon alueelta ole saatu montaa miekkaa talteen. Tässä se eroaa jo Päijät-Hämeestäkin, josta on toistakymmentä viikinkiaikaista miekkaa.⁵⁹ Savosta ei ole kuin kaksi varmaa miekkalöytöä, eikä näistä kumpikaan kuulu varsinaiseen viikinkiaikaan.

Mäntyharjun Partsinmaan kylästä metsästä löydetty miekka on jo 7OO-luvun lopulta, joten jo tässä vaiheessa aseistetut miesjoukot ovat samonneet Itä-Suomea. Ilmeisesti miekka oli kätketty metsään kiven alle myöhempää noutamista ajatellen, mutta jäänyt sijalleen yli vuosituhanneksi. Se on yli 90 cm pitkä ja harvinaisen hyvin säilynyt. Erikoisen mielenkiintoiseksi sen tekee se seikka, että siinä yhdistyy piirteitä sekä viikinkiajan että edeltäneen kauden miekkamuodoista.⁶⁰

Miekan löytöpaikka on yhdistetty niihin luonnollisiin kulkuväyliin, jotka johtivat itähämäläisiltä alueilta Saimaalle. Mäntyharjun ja Puulaveden reittejä myöten saattoi purjehtia seuduille, mistä vain kapeat kannakset ylittämällä pääsi Saimaan rannoille Ristiinan ja Mikkelin kohdalla.⁶¹

Karttulastakin kerrotaan löydetyn miekka jostakin järvenpohjasta nuottaa vedettäessä. Vuonna 1917 sen olisi pitänyt olla Syväniemessä tehtaanhoitaja Tengmanin yksityiskokoelmassa, mutta sen myöhemmistä vaiheista ei ainakaan Museoviraston arkisto tiedä mitään.⁶²

Ristiinasta löydetty miekka on Mäntyharjun miekkaa huomattavasti myöhäisempi, ehkä vasta 1100-luvulla valmistettu. Tosin sen säilä muistuttaa suuresti luultavasti jo 1000-luvulla tehdyn Mynämäen Junnilan miekan säilää, mutta siinä on kahva⁶³, jonka kaltaiset ajoitetaan yleensä vasta seuraavalle sataluvulle ja myöhemmäksi.

Ristiinan miekka on loistoesine, jonka säilä on kuvioitu kultapitoisella metallilangalla. Kuviot ovat vain osittain säilyneet, mutta niissä voi erottaa erilaisia ristejä, kiemuroita ja vieläpä hahmon, joka on tulkittu kirkoksi. Se on valmistettu jossakin keskieurooppalaisessa, mahdollisesti piispallisessa pajassa, eikä se varmaankaan ole kulkeutunut löytöpaikkaansa minkään köyhän miehen varusteena.⁶⁴

Keihäitäkään ei ole kovin montaa. Yksi vanhemmalle rautakaudelle ajoitettu on löydetty Iisalmen Sahinsillalta.⁶⁵ Edellä jo mainittiin viikinkiajan alkuun kuuluvat Maaningan ja Pielaveden kärjet, ja niitä hieman nuorempi on Pertunmaan Uittiniemestä. Pieksämäeltä on löydetty viikinkiajan lopun keihäänkärki ja viikinkiaikaa myöhempi on Vieremältä. Lisäksi Iisalmen museossa pitäisi olla yksi keihäänkärki, jonka muodosta ja ajoituksesta en ole saanut tietoa. Vieremältä, Kiuruve­deltä ja Suonenjoelta on miesten viitansolkia, jotka ajoittuvat 900- ja 1000-luvuille.⁶⁶

Kuten edellisestä näkyy, keihäänkärjetkin on löydetty pääasiassa Pohjois­-Savosta, ja ne noudattavat näin kirveiden levintää. Ne liittynevät varsinaiseen eränkäyntiin, kun sen sijaan miekkoja kantaneet miehet ovat saattaneet olla matkalla Etelä-Savon keskuksiin, joita näyttää alkaneen syntyä nuoremmalla rautakaudella.

Varsinaiset aseet, miekat ja läntisissä pajoissa taotut keihäätkin, lienevät olleet rannikoilta tulleiden miesjoukkojen varusteita, mutta kirveet ja nuolenkärjet ovat voineet kuulua myös metsien vakinaisille asukkaille. Kokonaisuutena ottaen löytöjä on vielä huomattavan vähän, mutta eräät edellä mainitut seikat tekevät niiden vähäisyyden ymmärrettäväksi.

On myös huomattava, että pyyntiväestön lukumäärä ei ole koskaan ollut suuren suuri. Eräissä tutkimuksissa on laskettu, että 25–100 km² olisi pystynyt elättämään yhden pyynnistä eläneen ihmisen.⁶⁷ Tällöin koko Savon alueella olisi parhaimmillaankin liikkunut vajaa sata perhekuntaa, ja voidaan itse asiassa pitää onnellisena sattumana, että jälkiä näistä tavataan.

On silti täysin mahdollista, että sellaisiakin asuinpaikkoja, jotka voidaan ajoittaa keskiselle ja myöhemmälle rautakaudelle, vielä löydetään. Onhan niitä tavattu pohjoisemmilta alueilta ja Pihtiputaaltakin, joka ei ole ollenkaan kaukana Pohjois­-Savon erämaista.⁶⁸ Ehkä vielä joskus päästään Savossakin käsiksi pyyntiväestön varsinaiseen aineistoon ja ihmisiin, jotka nyt tuntuvat liukuvan näkymättömiin.