Uudet ja uudistetut kirkkorakennukset
Autonomian ajan jälkipuoliskolla Savon kirkkorakennukset muuttuivat sekä arkkitehtuuriltaan että sisätiloiltaan. Uusia kirkkoja rakennettiin vuosien 1870 ja 1918 välisenä aikana 20, akateeminen kirkkotaide syrjäytti kansantaiteen ja yhä useampaan kirkkoon hankittiin sekä urut että lämmityslaitteet. (Liite 15).
Kunnallishallinnon uudistamisen tuoma kirkon yhteiskunnallisen aseman heikkeneminen, laimentunut kiinnostus seurakuntahallintoa kohtaan ja kirkossakäynnin väheneminen eivät tehneet toimitiloista vaatimattomampia, päinvastoin. Kirkon tuli yhä erottua ympäristöstään ja kuvastaa kirkon hallitsevaa roolia yhteiskunnassa. Supistunut seurakuntaelämä sai monella paikkakunnalla jopa aikaisempaa komeammat ulkoiset puitteet.
Puolet Savon uusista kirkoista rakennettiin seurakuntaverkon tihenemisen ja puolet entisten kirkkorakennusten korvaamisen takia. Suunnittelijoina olivat nimekkäät arkkitehdit, kuten Magnus Schjerfbeck, Ferdinand Öhman, Frans Sjöström ja Josef Stenbäck. Viimeksi mainittu kuului Suomen tuotteliaimpiin kirkon suunnittelijoihin, jonka piirustusten mukaan rakennettiin kaikkiaan 35 kirkkoa ja tehtiin kymmeniä kirkon korjauksia.
Savossa Stenbäckin käsialaa ovat Hankasalmen, Heinäveden, Hirvensalmen, Mikkelin kaupungin, Muuruveden, Nilsiän, Rantasalmen, Sonkajärven, Varpaisjärven ja Vehmersalmen kirkot. Ensimmäisiä Stenbeckin suunnittelemia kirkkorakennuksia olivat näistä Heinäveden ja Hankasalmen kirkot, ja ne kuuluvat hänen tuotannossaan harvinaisten puukirkkojen joukkoon. Mikkelin ja Rantasalmen kirkot ovat tiilikirkkoja, muut kivikirkkoja.
Luonnonkivien muuraamista oli jo käytetty kivinavetoissa, mutta kirkkoihin sovellettuna se oli uutta tekniikkaa. Erona entiseen oli se, ettei säännöttömiä lohkareita ja saumoja kirkoissa hyväksytty, vaikka seinien ulkopinta voitiin jättää muokkaamatta. Rakennusmateriaalista riippumatta Josef Stenbäckin kirkot ovat tyyliltään uusgotiikkaa, joka 1800-luvun jälkipuoliskolla oli yleensäkin kirkkorakennusten valtatyyli ja monien mielestä ainoa oikea kirkkorakennuksiin sopiva tyyli.34
Suurin osa Savon kirkoista oli puukirkkoja. Tosin vuodelta 1776 peräisin oleva asetus määräsi kirkot rakennettavaksi kivestä, mutta tätä ei useimmissa seurakunnissa voitu suureksi kohoavien kustannusten takia noudattaa. Niinpä kuvattavalla kaudella olleista, ennen vuotta 1870 rakennetuista Savon kirkoista 35 oli puukirkkoja ja vain kolme (Kuopion, Juvan ja Leppävirran) kivikirkkoja. Vuoden 1870 jälkeen rakennetuista uusista kirkoista taas 12 oli puukirkkoja ja kahdeksan kivikirkkoja. Järeästä rakennuspuusta alkoi koko Savossa jo olla pula, joten yleisen suuntauksen mukaisesti Savonkin kirkot alkoivat vaihtua kivikirkoiksi. Muutokseen vaikutti myös se, että kivikirkko oli puukirkkoa kestävämpi ja siten ajan mittaan ehkä edullisempi. Laskelmat olivat aiheellisia, sillä Savossa 1800-luvun lopulla olleista puukirkoista tulipalo tuhosi 10.
Rakennusmateriaalin muuttumisen lisäksi yleisenä piirteenä Savon kirkkoarkkitehtuurille oli se, että pohjamuodoltaan ristivartiset kirkot alkoivat 1800-luvun lopulla vaihtua päätytornillisiksi pitkäkirkoiksi.35 Tällaisia oli Savon uusista kirkoista ennen vuotta 1919 jo vähän yli puolet (12).
Kirkkojen sisätiloissa näkyvimpiä muutoksia oli alttaritaulujen, urkujen ja kamiinoiden hankkiminen. Alttaritaulujen osalta suuntauksena oli se, että ammattikuntiin kuuluvat kirkkomaalausten tekijät alkoivat jo 1800-luvun alkupuolella syrjäytyä opin saaneiden taidemaalarien tieltä. Muutoksen edelläkävijöiksi Suomessa on nimetty Berndt Abraham Godenhjelm sekä Robert Wilhelm Ekman ja muutoksen alkuvuodeksi 1831, jolloin Godenhjelmin ensimmäinen alttaritaulu sijoitettiin hänen kotiseurakuntansa Mäntyharjun kirkkoon ja Ekmanin taulu Tampereen vanhaan kirkkoon.
Godenhjelmin alttaritauluja hankittiin moneen muuhunkin Savon seurakuntaan. Alkuperäisinä niitä on Mäntyharjun lisäksi Kangasniemen ja Kuopion kirkoissa. Myös vuonna 1914 palaneessa Hirvensalmen kirkossa oli Godenhjelmilta tilattu alttaritaulu. Kopioina hänen töitään on Maaningan, Pielaveden, Pieksämäen maaseurakunnan ja Suonenjoen kirkoissa. Aleksandra Frosterus-Såltinin, 1800-luvun jälkipuoliskon tuotteliaimman alttaritaulumaalarin töihin päädyttiin Iisalmen maaseurakunnan, Juvan, Kerimäen, Ristiinan ja Savonlinnan kirkoissa. Joroisissa ja Mikkelin tuomiokirkossa taas on Pekka Halosen maalaama alttaritaulu.
Yleisenä suuntauksena 1800-luvun lopulla oli kuitenkin kirkkoon sijoitettavien maalausten lukumäärän väheneminen. Yleensä hankittiin vain alttaritaulu, eikä korkean hinnan takia aina sitäkään. Ilman alttaritaulua oli vuonna 1918 vielä Hankasalmen, Iisalmen kaupungin, Kangaslammin, Keiteleen, Muuruveden, Rautalammin, Sonkajärven, Varkauden, Varpaisjärven, Vesannon ja Virtasalmen kirkot.
Savon ensimmäiset urut oli hankittu Mikkelin kirkkoon Tukholmasta jo 1800, mutta ne olivat pitäjäläisten ihastuksen ja ihmettelyn kohteina vain kuusi vuotta ja tuhoutuivat kirkon palossa 1806.36 Kuopion kirkon ensimmäiset urut olivat hämeenlinnalaisen Johan Råmanin valmistamat, ja ne asennettiin paikoilleen vuonna 1839. Ilmeisesti myös Iisalmen maaseurakunnan kirkkoon hankittiin pienet urut jo 1800-luvun alkupuolella. Muihin Savon kirkkoihin alettiin hankkia urkuja vasta 1800-luvun jälkipuoliskolla.
Vuosina 1870–1918 Savon kirkkoihin asennettiin yhteensä 37 urut. Näistä seitsemät hankittiin 1870-luvulla, kahdet 1880-luvulla, kuudettoista 1890-luvulla ja loput kaksitoista 1900-luvun puolella. Monessa tapauksessa urkujen hankinta liittyi uuden kirkon rakentamiseen. Erkki Valankin kokoamien tietojen mukaan urut tulivat Savon kirkkoihin seuraavanlaisessa ikäjärjestyksessä:37
Urkujen hankintavuodet Savossa 1870–1918
1876 Rautalampi
1877 Leppävirta
1883 Iisalmen maasrk.
1889 Pielavesi
1890 Vesanto
1891 Kangasniemi
1892 Sulkava
1892 Jäppilä
1893 Savonlinna
1894 Kerimäki
1895 Joroinen
1896 Juankoski
1896 Kuopio
1896 Pieksämäen maasrk.
1897 Karttula
1898 Puumala
1898 Suonenjoki
1898 Hankasalmi
1898 Mikkelin kaupunkisrk.
1899 Kaavi
1902 Keitele
1905 Rantasalmi
1906 Heinävesi
1907 Haukivuori
1908 Lapinlahti
1908 Nilsiä
1909 Ristiina
1910 Muuruvesi
1911 Tuusniemi
1912 Kiuruvesi
1914 Kangaslampi
1916 Hirvensalmi
Suurin osa, 20 kappaletta (56 %), uruista oli valmistettu Thulenin tehtaalla Kangasalla, mistä suurin osa koko Suomenkin uruista oli lähtöisin. Thuleneita (Tulenheimoja) oli urkujen rakentajina neljässä sukupolvessa. Toiminnan aloitti Anders Tuulen 1800-luvun alkupuolella, sitä jatkoi hänen poikansa Bror Axel Tuulen, sitten tämän poika Martti Akseli Tuulen (myöhemmin Tulenheimo) Kangasalan Urkutehtaan tuotenimellä ja lopuksi vuodesta 1946 lähtien osakeyhtiöksi muutetun Kangasalan urkutehtaan johtajana toiminut Pertti Aatto Akseli Tulenheimo.
Yhdeksään Savon kirkkoon tilattiin urut toiselta tuotteliaalta urkujen valmistajalta, Uudessakaupungissa toimineelta tanskalaissyntyiseltä Jens Alexander Zachariassenilta. Hänen poikansa Alexander Gabriel Zachariassen jatkoi jonkin aikaa isänsä toimintaa, mutta ”vähitellen urkujen teko loppui ja viimeinen ’uskollinen’ – Lindqvist- uupui työnsä ääreen Hirvensalmen kirkossa 1916”, kuten Valankin teoksessa kerrotaan. Myös Nilsiän urut jäivät tekijänsä viimeisiksi. Sinne oli tilattu urut naantalilaiselta Karl Gustaf Wikströmiltä, joka kuoli vuonna 1908 kesken urkujen viimeistelytyötä.
Muista Savon kirkkojen ensimmäisistä uruista tiedetään, että Leppävirran urut hankittiin Gustav Nordmanilta Tallinnasta, Haukivuoren urut Lahden urkutehtaalta, Mäntyharjun urut ruotsalaiselta Per Larsson Åkermanilta, Ristiinan urut F. Walckerilta ja Savonrannan urut varkautelaiselta Aapeli Hämäläiseltä.38
Jäppilän urut poikkesivat muista siten, että Ernst Henrik Zink oli rakentanut ne alun perin Kuopion rukoushuoneeseen. Asessori Malmberg lahjoitti ne vuonna 1892 Jäppilän seurakunnalle jo tuolloin ”ikäkuluina”, kuten piispantarkastuspöytäkirjassa mainitaan. Tarkastuksen aikaan 1901 urut olivat pahasti epävireessä, mutta entisiin oli tyytyminen, koska uusiin ei vielä ollut varaa.39 Virtasalmella oli Kangasalan urkutehtaalta vuonna 1914 hankitut pienoisurut.
Urut yleistyivät Savon kirkoissa keskimääräistä hitaammin. Vuonna 1870 Suomen seurakunnista jo 19 % oli hankkinut urut, mutta Savossa sellaiset oli vasta Kuopion, Iisalmen ja Enonkosken kirkoissa*. Muualla oli käytössä urkuharmoni tai virrenveisuu tapahtui pelkästään lukkarin johdolla. Vuoteen 1918 mennessä tilanne tasoittui, kun Savonkin seurakuntiin hankittiin tai niille lahjoitettiin urut. Ilman urkuja olivat vuonna 1918 enää vain suhteellisen uusien seurakuntien, Anttolan, Enonkosken, Iisalmen kaupungin, Maaningan, Sonkajärven, Varkauden, Varpaisjärven ja Vehmersalmen, kirkot.40
*Enonkosken urut tuhoutuivat kirkon palossa 1884.
Kirkkojen lämmitys oli asia, joka vaikutti sekä kirkossakäyntiin että jumalanpalveluksen seuraamiseen. Kylmässä väriseminen kuului ennen 1900-lukua lähes jokaisen kirkon ”luontoisetuihin” ja sai aikaan sen, ettei kirkolle lähdetty paukkupakkasilla tai ettei saarnoja jaksettu kuunnella loppuun saakka. Pappien työolojen parantamiseksi sakastissa saattoi olla uuni tai kamiina, mutta itse kirkkosali oli suuren osan vuodesta kylmä ja kostea. Lapsille, vanhuksille ja sairaille kirkossa istuminen oli tällaisissa oloissa jopa vaarallista. Juankosken ja Varkauden tehdasseurakuntien pienet kirkot varustettiin lämmityslaitteilla jo 1860-luvulla, mutta muualle Savoon kamiinoita alettiin hankkia vasta 1890-luvulla. Ensimmäisinä olivat Kuopion, Mikkelin kaupungin, Juvan, Savonlinnan ja Iisalmen maaseurakunnan kirkot.
Piispantarkastuksissa kirkkojen kylmyyteen kiinnitettiin huomiota 1900-luvun alussa. Asia oli esillä muun muassa Kerimäellä 1903. Piispa Collianderille oli kerrottu, että kirkossa – maailman suurimmassa puukirkossa – käytiin talvella hyvin vähän, koska matkat olivat pitkiä ja kirkko oli ”tavattoman kylmä”. Piispan kysyttyä, ”oliko ensinkään tarpeellista kirkkoa pitää niin kylmänä”, seurakuntalaiset vastasivat, ettei se ollut tarpeellista, mutta ”tokko kirkko voi tulla lämpimän pitäväksi, kun se alkupäätään oli rakennettu niin, ettei sitä oltu lämmitettäväksi aivottu”. Piispa ehdotti kuitenkin ”rimauunin” hankkimista, sillä sen käyttö kuivattaisi ilmaa ja pitäisi kirkon jumalanpalvelusten aikana sen verran lämpimänä, ”ettei vesi siellä jäädy”.41 Sakastiin oli jo tuolloin saatu pitkän riidan ja valituskäsittelyn jälkeen kamiina, mutta muuten Kerimäen kirkkoon hankittiin lämmityslaitteet vasta vuonna 1915.
Vähitellen vuoteen 1918 mennessä suurin osa Savon kirkoista saatiin varustettua lämmityslaitteilla. Valittiin joko kamiinalämmitys tai ns. kalorifeerilämmitys (kalorifeeri = kiertävän ilman lämmitysuuni). Osa kamiinoista oli Gurneymerkkisiä, osa tilattiin Weljekset Friisin konepajalta Kalajoelta. Pelkästään sakastissa olevan lämmityslaitteen varassa olivat vuonna 1918 vielä Hankasalmen, Heinäveden, Kangasniemen, Karttulan, Keiteleen, Maaningan, Savonrannan, Sonkajärven, Tuusniemen ja Virtasalmen kirkot.
Pappilat toimintakeskuksina
Entisajan pappila ei ollut vain papin perheen koti. Varsinkin kirkkoherran virkatalo oli samalla virasto, toimituskappeli sekä vieraiden kestitys- ja kokoontumispaikka. Merkinnät kirkonkirjoihin tehtiin kinkerien sijasta usein pappilassa, sieltä haettiin avioliittokuulutukset, siellä käytiin vihillä ja sinne tuotiin lapset kastettaviksi. Myös henkiset harrastukset ja aatteelliset pohdiskelut keskitettiin usein pappilaan, ja vaikka sinne kerääntyi vain oma suppea piirinsä, vaikutteita levisi muidenkin seurakuntalaisten keskuuteen.
Esimerkiksi Kiuruveden pappila tuli Wilhelmi Malmivaaran aikana tunnetuksi Pohjois-Savon heränneitten yhteisenä kotina. Rippikoulun lisäksi pappilan väentuvassa pidettiin seuroja, ja pappilan sali täyttyi usein körttipapeista ja heidän perheenjäsenistään.42 Pappiloihin sovellettiin myös rakennusteknisiä uutuuksia, ja maatilana pappilalla oli mahdollisuus välittää tietoa esimerkiksi uudenlaisista viljelytavoista ja viljelykasveista tai puutarhanhoidosta. Tällaisena toimintakeskuksena oleminen – ja papin arvon mukainen elämäntapakin – edellytti riittävän suuria tiloja, mikä Savonkin seurakunnissa otettiin huomioon.
Pappiloiden koko ja taso vaihteli, mutta suuri osa Savon pappien puustelleista kuului autonomian ajan lopulla sekä pinta-alaltaan että rakennuksiltaan paikkakunnan suurimpiin tiloihin. Voimassa oli 1700-luvun alkupuolelta peräisin oleva määräys, jonka mukaan kirkkoherran pappilassa tuli olla seitsemän ns. laillista huonetta. Niihin kuului vähintään tuvan, kaksi kamaria ja leivintuvan käsittävä päärakennus, jyväaitta luhteineen, ruoka-aitta, lato, navetta ja talli.
Käytännössä määräykset olivat jo vanhentuneet, ja tavaksi oli tullut rakentaa pappiloihin ”huoneita” yli laillisen velvoitteen. Eräs mahtavimmaksi kasvaneista oli nykyisin Helsingin Seurasaaressa oleva Iisalmen vanha pappila. Se oli muun muassa Juhani Ahon isän, rovasti Henrik Gustaf Theodor Brofeldtin virkatalo. Päärakennuksessa oli vuonna 1878 tehdyn laajennuksen jälkeen 12 huonetta, navetassa tilaa 44 lehmälle ja tallissa kuudelle hevoselle. Pinta-alaltaan Iisalmen ”iso pappila” oli lähes 3 000 hehtaaria.43
Ajan tasalle määräykset pyrittiin saamaan 1892 annetulla asetuksella.44 Se yhtenäisti pappiloiden rakennuskantaa ja vakiinnutti niiden kartanomaisen tyylin. Kirkkoherran virkatalon päärakennuksessa tuli nyt olla vähintään 6–10 ja kappalaisen virkatalossa 4–7 asuinhuonetta. Niihin oli laitettava kaksinkertaiset ikkunat, tapetit ja lämmönlähteeksi mieluiten kaakeliuuni. Sivurakennuksiin kuului renkitupa, ruoka-aitta, kellari, halkovaja, tarvehuone, leivintupa, talli, vaunuhuone, navetta, keittohuone, jyväaitta ja sauna. Karjapihalla oli lisäksi maitohuone, työkaluvarasto, lampola, sikala sekä riihi, jonka yhteydessä olivat luuva ja lato. Kaivot tuli olla sekä asuinpihalla että karjapihalla (§ 6, 8–9). Kaikkien, jotka maksoivat papille palkkaa, tuli ottaa osaa pappilan rakennustöihin, mutta papeilla itselläänkin oli velvollisuus huolehtia virkatalonsa kunnosta. Jokaiseen seurakuntaan oli vuoden 1892 asetuksen mukaan perustettava virkatalon rakennuskassa ja rakennusten valvojaksi valittava virkatalorakennuslautakunta.
Savon pappilat täyttivät hyvin asetuksen vaatimukset. Kirkkoherran pappiloissa oli 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa keskimäärin 9 ja kappalaisten pappiloissa 6 asuinhuonetta. Yli kymmenen huonetta oli Rantasalmen, Heinäveden, Sulkavan, Juvan, Pieksämäen maaseurakunnan, Mikkelin maaseurakunnan, Kuopion maaseurakunnan, Iisalmen ja Pielaveden kirkkoherroilla. Kappalaisilla tosin oli yli seitsemän huoneen asuntoja vain Heinävedellä ja Sulkavalla. Pappiloista 28 oli vuonna 1897 annettujen ilmoitusten mukaan hyvässä, 30 tyydyttävässä ja 9 välttävässä kunnossa.
Pinta-alaltaan ja manttaalimäärältään Savon vanhat pappilat olivat suurempia kuin kirkkoherran pappilat Suomessa keskimäärin. Tämä johtui sekä suuria alueita vaatineen kaskiviljelyn käytöstä että siitä, että pappiloihin oli aikojen kuluessa liitetty monia talousahdinkoon joutuneita pieniä kruununtiloja.
Yli yhden manttaalin suurtiloja olivat Iisalmen, Kerimäen, Juvan, Pieksämäen, Kangasniemen, Kuopion ja Rautalammin kirkkoherranpappilat ja kokomanttaalin tiloja Joroisten ja Juvan pappilat. Pinta-alaltaan edellä luetellut pappilat olivat noin 2 000–3 000 hehtaaria. Kuitenkin erot suurimpien ja pienimpien välillä olivat isoja.
Kappalaisten pappilat tai vasta itsenäistyneiden tytärseurakuntien kirkkoherranpappilat saattoivat olla vain 100–200 hehtaarin suuruisia. Metsämaita kirkkoherran pappiloissa oli esimerkiksi vuonna 1897 keskimäärin 648 hehtaaria pappilaa kohden ja kappalaisten pappiloissa 254 hehtaaria pappilaa kohden. Pelloksi raivattua maata oli kirkkoherroilla keskimäärin 44 hehtaaria, mikä oli noin kaksi kertaa enemmän kuin Savossa olevilla sotilasvirkataloilla ja talonpoikaistiloilla. Suurimmat peltoviljelykset oli Pieksämäen, Joroisten ja Iisalmen pappiloilla.45
Puutarhan ja kasvimaan hoidossa pappilat kuuluivat uranuurtajiin, joiden kokeilemat uutuudet kelpasivat tavallisellekin pitäjäläiselle. Esimerkiksi Ristiinassa kirkonkokous päätti vuonna 1877 antaa pappilan kuusikossa olleen huvimajan ilmaiseksi kirkkoherran leskelle, ”koska oli pitäjäkin häneltä saanut lahjaksi marjanversoja puustellin ryytimaasta”.46
Suuret pappilat tarvitsivat runsaasti työvoimaa. Seurakuntalaiset suorittivat osan papinmaksuista työsuorituksina, mutta pääasiassa työvoiman saanti rakentui torpparilaitoksen varaan. Sen merkitys korostui 1800-luvun lopulla, jolloin talollisten vaurastuminen lisäsi pyrkimystä päästä eroon pappilan töistä. Uusiin 1890-luvulla tehtyihin pappien palkkasopimuksiinkaan seurakuntalaisten työsuorituksia ei enää merkitty, mutta kun vuoden 1892 asetus antoi papeille edelleen oikeuden solmia työtä vastaan tehtäviä vuokrasopimuksia, tätä oikeutta myös käytettiin.
Uusia torppia perustettiinkin pappiloiden maille vielä 1800-1900-lukujen vaihteessa, jolloin niiden määrä talonpoikaistiloilla jo oli kääntynyt laskuun. Uudeksi alustalaisryhmäksi tulivat kuitenkin mäkitupalaiset, joiden määrä lisääntyi, kun kirkonkylään muuttaneet uudet asukkaat tarvitsivat sijainniltaan hyviä tonttipaikkoja. Yleensä ne löytyivät kylänraitin varrelta pappilan maalta.47
Kumpanakin tarkasteluvuonna Savon pappiloilla oli siis keskimäärin viisi torppaa pappilaa kohden. Suurin osa torppareista oli kirkkoherran torppareita. Iisalmen pappilassa heitä oli vuonna 1915 jo peräti 54, Kuopion pappilassa 42, Pieksämäen pappilassa 26, Kerimäen pappilassa 23 ja Joroisten pappilassa 21. Mäkitupalaisia oli Iisalmen ja Kuopion pappiloissa kummassakin yli 100 ja Rautalamminkin pappiloissa yli 70. Mäkitupalaisilla ei ollut velvollisuus osallistua pappilan töihin, mutta tonttien vuokratuloilla voitiin parantaa pappiloiden rakennuksia ja maataloutta.