KARTANONMUODOSTUKSEN ALKU
Vielä 1500-luvun alkupuolella Savo oli kokonaan talonpoikaista. Edellä esitetyssä poikkileikkauksessa vuodelta 1562 on tullut esiin vain harvoja tiloja, jotka omistajan säätyaseman tai kokonsa puolesta poikkesivat tavallisesta talonpoikaisasutuksesta. 1500-luvun lopulla alkoivat eräät ratsumiehet koota käsiinä melkoisia maaomaisuuksia etupäässä ottamalla nimiinsä autiotiloja. Usein tällaiset tilakompleksit hajosivat yhtä nopeasti kuin olivat syntyneetkin. Jonkinlainen alku myöhemmälle suurtilanmuudostukselle laskettiin kuitenkin jo ennen Stolbovan rauhaa. Siinä suurtilojen muodostuksessa, johon edellä on kiinnitetty huomiota, oli ratsutilojen määrän ja koon kasvu huomattavin tekijä. Seuraavassa käsitellään tätä ilmiötä alueellisesti. Hallinnon helpottamiseksi muodostettuja kuninkaankartanoita käsitellään toisaalla hallinnon yhteydessä. Tässä niihin viitataan vain jos ne joutuivat yksityisten haltuun.
Eerik XIV:n hallituskauden alussa 1562 laaditussa valitusluettelossa on mainittu seitsemän rälssimiestä, jotka ovat saaneet tilaansa jonkinlaisen verovapauden. Edellisen vuoden tileistä saadaan kolme nimeä lisää. Kustaa Vaasan hallituskauden päättyessä on niiden lähteiden mukaan Savossa seuraavat vapaamiehet Ja heidän tilansa:
Jöns Maununpojan leski, Kaipialan kartano Pellosniemellä,
Jesper Sigfridinpoika, VehmaaJuvalla,
Jaakko Pietarinpoika, Joroinen Juvalla,
Yrjänä Pietarinpoika, Tuusmäki Rantasalmella,
Henrik Jaakonpoika, Hakkarala eli Mattila (Mätilä) Rantasalmella,
Antti Korp, Korppila Rantasalmella,
Tuomas Hartikanpoika, Hartikkala Rantasalmella,
Yrjänä Sigfridinpoika, Hakojärvi Rantasalmella,
Eerik Pietarinpoika, Tuohisalo Säämingissä,
Jöns Martinpoika (Ruokoniemen Inginharju Säämingissä).
Luettelo ei käsitä aivan kaikkia tuonaikaisia vapaatiloja, mutta on kuitenkin suuntaa antava. Sen mukaan vanhimmista rälssiomistuksista oli yksi Mikkelissä, yksi Juvalla, kaksi Sulkavan reitin varressa ja enemmistö, kaikkiaan kuusi, Haukiveden etelärannan tuntumassa RantasalmeltaJoroisiin ulottuvalla alueella. Pohjoiseen suuntautuva eränautinta on ilmeisesti houkutellut rälssimiehiä, aivan kuin se oli saanut aikoinaan Eerik Flemingin hankkimaan nimiinsä lampuotitiloina hoidetun Savon vanhimman rälssiomistuksen. Painopistealue ei vuosisadan kuluessa kovin paljon muutu.
Suurtiloja muodostui paitsi ratsutiloista myös monista voutien ja kirjurien kartanoista ja muutamassa tapauksessa jalkaväen päällikön tilasta. Vuonna 1591 toimeenpannussa voutien, kirjurien, pappien ja porvarien tilojen tutkinnassa tavattiin Savosta 3 voudinkartanoa, kaikki Suur-Savossa, sekä 5 kirjurien kartanoa, joista Suur-Savossa 2 ja Pien-Savossa 3. Pappien tiloja tavattiin yksi kummastakin voutikunnasta.2 Kun voudit ja kirjurit jopa jotkut papitkin suorittivat myös ratsupalvelusta, tulevat tämänluontoiset tilaryhmät seuraavassa mukaan. Joukossa on myös pari läänitykseen muodostunutta kartanoa.
Tarkastelemme seuraavassa kartanonmuodostusta hallintopitäjittäin. Tarkoituksena ei ole seurata yksityiskohtaisesti vapaamiesten esiintymistä Savossa, vaan pyritään lähinnä selvittämään sellaiset tavallista suuremmat tilat, jotka joko olivat muodostuneet kartanoiksi tai Stolbovan rauhaan mennessä muodostivat tule vien kartanoiden pohjakerän. Poikkeuksellisesti kiinnitetään huomiota myös katkenneeseen suurtilanmuodostukseen, esimerkiksi jos se omistajan tai maaomaisuuden kokoamistavan vuoksi on erityisen mielenkiintoinen.
Seuraavassa pitäjittäisessä katsauksessa esitetään suppeasti tärkeimpien suurtilojen synty ja omistajat. Selvitys perustuu tilakohtaiseen tutkimukseen, joka lähdeviitteineen julkaistaan toisessa yhteydessä.
PELLOSNIEMI
Kaipialan kartano, jonka talonpaikkana mainitaan Saionmaa, kuului 12 veromarkan suuruisena vapaatilana Jöns Maununpoika Kirjurille, jonka tässä tutkimuksessa tapaamme Savonlinnan kirjurina ja Savon tuomarina. Verovapauden hän sai 1555 Kustaa Vaasalta palkkioksi Joutselän taistelussa saavuttamastaan voitosta. Tila hajosi hänen kuoltuaan vuoteen 1563 mennessä.
Moisio, Kiialan kuninkaankartano, jonka rinnakkaisnimi oli Moisio, lakkautettiin 1563 ja annettiin 1565 nimismies Eerik Olavinpojalle, joka sai siihen verovapauden 1574. Tila annettiin 1593 Arvid Eerikinpoika Stålarmille, joka muodosti sen ympärille laajan kartanoläänin. Kaarle herttuan valtaan päästyä Moisio oli lyhyen aikaa Savonlinnan alaisena ja linnanpäällikkö Pietari Hannunpojan hallussa, mutta armahduksensa jälkeen Stålarm sai sen takaisin. Kun hänet 1605 vangittiin, Moisio annettiin 1606 liivinmaalaiselleHermann Buschmannille ja 1613 skotlantilaiselle William Robertsonille, jonka jälkeen sen sai 1619 ratsuväen vänrikki Eerik Yrjänänpoika Hufvudsköld. Moision tila on vain 8 veromarkkaa, mutta sen yhteyteen kuului usein veromaata läänityksenä.
Olkkola. Vouti Markus Sigfridinpoika sai 1581 nimiinsä 19 veromarkkaa kylmää maata. Oikkosten pyrkimykset saada maansa takaisin epäonnistuivat. Markus Sigfridinpojan kuoltua tilaa hallitsi 1587 vapaatilana hänen leskensä Kaarina Jesperintytär, sen jälkeen tämän uusi aviomies vouti Henrik Vilpunpoika, 1593 Kaarina Jesperintytär uudelleen leskenä sekä 1594–1616 ratsumies Yrjänä Yrjänänpoika, josta käytetään sukunimeä Oikkonen (joskus Olkkola). Tämän jälkeen tilan sai ratsuväen vänrikki Henrik Kristerinpoika Gyllenhierta. Olkkola oli 40 veromarkkaa käsittävänä Savon suurin rälssitila ja siihen liittyi aikakauden lopussa laaja läänitys.
Kyyhkylänniemi. Suur-Savon vouti Birger Hannunpoika otti 1593 autiosta 8 veromarkkaa. Häntä seurasi 1597 ratsumies Pietari Eerikinpoika Kostiainen, joka nähtävästi oli edellisen omistajan lesken uusi aviomies. Tila oli 1617 Kostiaisen lesken hallussa 11 veromarkan suuruisena ja joutui 1618 edellä mainitulle William Robertsonille tämän väistyttyä Moisiosta.
Toisen ratsutilan Kyyhkylään muodosti Moision kartanonvouti Pentti Tapaninpoika vuodesta 1597 lähtien. Sen suuruus oli 1617 10 veromarkkaa. Molemmat tilat yhdisti seuraavalla aikakaudella Pietari Brahen vouti Hans Bomgård.
Niinimäki. Tähän Mäntyharjulla sijaitsevaan tilaan sai 1591 verovapauden ratsumies Antti Antinpoika (ilmeisesti Mikkanen). Sen suuruus oli 1617 14 veromarkkaa. Tila hajosi myöhemmin.
KyIänIahti. Entinen Suur-Savon vouti Antti Antin poika Mikkanen sai 1602 verovapauden tähän Ristiinassa olevaan tilaan, josta tuli hänen asumakartanonsa (ruotsinkielinen nimi Byvik). Stolbovan rauhan aikoihin hän nautti siihen verovapautta vammautuneena jalkaväenpäällikkönä.
Pyrhölä. Lassi Antinpoika Pyrhönen tavataan ratsumiehenä 1598. Tila oli suurimmillaan 17 ½ veromarkkaa, mutta 1617 vain 9 veromarkkaa. Tämän tilan ympärille syntyi seuraavalla aikakaudella Pietari Brahen omistama Pyrhölän säteri eli Brahelinna.
Nopola eli Ylivesi–Pitkälahti. Liivinmaalainen Hannu von Oldenburg, josta sittemmin tuli ratsuväen neljännesmestari, sai 1595 mm. Noposille ja Laaskosille kuulunutta autiomaata. Oldenburg liitti nimeensä asumakartanonsa Nopolan nimen (Oldenburg till Noppill). Hänen kuoltuaan 1610 tila periytyi hänen pojalleen Fredrik von Oldenburgille 22 veromarkan suuruisena. Seuraavalla aikakaudella tila joutui tämän vävylle Jaakko Nassokinille, joka oli Koikkalan säterin omistaja. Tila on 1600-luvulla merkitty kirjoihin Juvan pitäjän puolelle Yliveden–Pitkälahden kylään.
Huttulansaari. Ruotsin palvelukseen siirtynyt venäläinen pajari Menschik Baranoff sai 1608 läänitykseksi koko Pitkälahden neljänneksen ja muodosti sinne 9 veromarkan suuruisen Huttulansaaren tilan, jolloin yhdeksän Huttusta muuttui talonpojista lampuodeiksi. Hän on ensimmäinen Savon aatelisista maanomistajista, joka tiukasti vaati itselleen kaikki ne aatelisen lääniherran oikeudet, jotka aatelisprivilegiot soivat. Seuraavalla aikakaudella säteri siirrettiin Anttolaan.
VESULAHTI
Heikkala. Nimismies Matti Laurinpoika Lille, savolaisittain ehkä Pikku-Matti Laurinpoika, omisti 10 veromarkkaa jo 1576 ja sai 1583 tilaansa ratsuvapauden. Tilan peri hänen poikansa Lauri Matinpoika Lille, sittemmin katselmuskirjuri, josta käytetään myös sukunimeä Inalainen. Hänen aikanaan tila supistui vain 3 veromarkan suuruiseksi, mutta paisui taas seuraavalla aikakaudella 10 veromarkan tilaksi ratsumestari Krister Eskilinpoika Asikaisen omistuksessa.
Rahula. Entinen Suur-Savon kirjuri Hannu Hincsa omisti ratsumiehenä 10 veromarkkaa 1578. Tila joutui 1587 hänen veljelleen Henrik Matinpoika Hintsalle, jolla se oli 1617 9 veromarkan suuruisena.
Seppola. Suur-Savon voudilla Eerik Eerikinpojalla oli 1612 10 veromarkan ratsutila. Häntä seurasi 1616 vouti ja lainlukija Augustus Eskilinpoika sen omistajana.
Jokioinen. Niilo Haajasella oli jo 1590 yhdessä naapurinsa Antti Rokkasen kanssa verovapaus 12 veromarkan tilaan Jokioisten kymmeneksessä. Hänen poikansa myöhempi vouti Henrik Niilonpoika Haajanen jatkoi palvelusta ja sai lisää vapaatiloja. Valtiollisen keikauksen jälkeen toinen poika Iisakki Niilonpoika Haajanen jatkoi ratsupalvelua vielä Kaarle IX:n aikana ja omisti korkeimmillaan 16 veromarkkaa, mutta 1617 enää 5 veromarkkaa. Seuraavalla aikakaudella ratsutila joutui Woldemar Polackille ja yhdistettiin sitten Rehulan säteritilaan.
Heinola eli Remojärven Halola. Suur-Savon vouti Lassi Pietarinpoika on 15 72 merkitty 21 veromarkan omistajaksi Remolan kymmenekseen. Hän nautti sitten verovapautta ratsumiehenä ja kievarinpitäjänä, mutta joutui 1595 vammaiseläkkeelle Savonlinnaan ja hänen lapsensa ajettiin kotoa. Talosta tuli sitten eräs nuijasodan tapahtumapaikkoja.
Remolaan oli pesiytynyt jo 1576 myös nähtävästi Juvan Härkälästä kotoisin oleva ratsumies Antti Heinonen, joka hankki nimiinsä Valkosen ja Remosen autiotilat entisten omistajasukujen valituksista huolimatta. Hän sai 1589 verovapauden 15 veromarkan tilaan Remojärvellä ja nuijasodan jälkeen myös Lassi Pietarinpojan tilaan edellisen omistajan vävynä. Ennen kuolemaansa 1606 hän luovutti syytinkiä vastaan 23 veromarkan tilansa Eerik Mikaelinpoika Sölfverarmille, joka hallitsi sitä vielä vuosikymmeniä asuen kuitenkin pääasiassa Rantasalmella. Hänen aikanaan tilaa nimitettiin Heinolaksi, mutta myöhemmin se on saanut nimen Halola.
Remola. Remolassa omistivat aikakauden lopulla huomattavan suuria vapaatiloja myös edellä mainittu vouti Antti Antinpoika Mikkanen ja jalkaväen luutnantti Lassi Paavalinpoika Kemiläinen.
Remojärvi. Kestikievarinpitäjä Niilo Paavilainen tavataan ratsumiehenä jo 1610 ja omisti 1617 10 ½ veromarkkaa. Tästä kehittyi myöhemmin Laukonlahden tila, joka ei kuitenkaan sijainnut vanhalla kantapaikalla.
Nuutilanmäki. Knuut Knuutinpoika Hämäläinen sai 1590 verovapauden, koska varusti kaksi jalkamiestä. Tila muuttui sittemmin ratsutilaksi ja käsitti 1617 11 veromarkkaa.
JUVA
Partala. Entinen nimismiestalo Partala oli 1557–1561 kuninkaankartanona. Tällöin siihen oli liitettynä koko joukko Partasten ja muiden naapurien tiloja. Sen jälkeen siitä osa tuli taas nimismiestaloksi, osa palautui sukuun, johon kuului myös lainlukija Jesper Sigfridinpoika nimismies Olli Partasen lesken uutena aviomiehenä.
Nimismiestalon (myöhemmin Männynmäen Toivolan) isäntänä esiintyi ensin Heikki Niilonpoika Leskinen, sitten 1562–1565 Volmar Eerikinpoika, 1567 Olli Laurin poika ja 1568–1579 Paavali Sigfridinpoika, mahdollisesti Jesper Sigfridinpojan veli. Hänen seuraajansa Matti Laurinpoika Saara isännöi Juvan herraskartanoa mm. nuijasodan aikana ja edelleen vuoteen 1601. Uusi nimismies, myöhempi alikirjuri Pärttyli Maununpoika nai edeltäjänsä lesken Malin Jaakkimantyttären. Hänellä oli korkeimmillaan 16 veromarkkaa, mutta 1617 enää 5 veromarkkaa.
Katselmuskirjuri Henrik Matinpoika omisti vuodesta 1614 11 veromarkan ratsutilan. Hänestä käytetään joskus sukunimeä Partanen. Hän lienee edellä mainitun Matti Laurinpojan poika.
Osa Partalaa on 1562 Jesper Sigfridinpojalla, mutta seuraavana vuonna jo entisen omistajan pojalla Matti Olavinpoika Partasella, joka kohosi Savonlinnan alikirjuriksi ja suoritti ratsupalvelusta kotitilastaan. Häntä seurasi 1596 hänen poikansa Tuomas Matinpoika Partanen, joka kaatui Tverin edustalla 1610. Leski teki vielä 1617 ratsupalvelusta 10 veromarkan tilasta.
Ollikkala-Kettula. Martti Tuomaanpoika, sukunimeltään Hentunen, on merkitty 10 veromarkan omistajaksi Ollikkalan kymmenekseen 1576. Hän toimi sittemmin kihlakunnankirjurina sekä Pien-Savon voutina 1590-1592 ja uudelleen 1600 sekä sai ratsuvapauden 1600. Nuijamiehet polttivat talon ja ryöstivät sen putipuhtaaksi. Sen jälkeen Martti Tuomaanpoika sai lisämaita Kettulan ja Järvenpään kylistä. Tila oli suurimmillaan 30 veromarkkaa ja 1615 vielä 9 veromarkkaa, mutta katoaa sitten. Sen perua lienee Kettulassa oleva 7 veromarkan ratsutila.
Järvenpään Muttila. Jussi Muttilainen, joka sai verovapauden 1592, muodosti tämän tilan mm. kirkkoherra Yrjänä Eerikinpoika Memmoille aikaisemmin kuuluneesta maasta. Suuruus oli lopulta 13 veromarkkaa.
Taipale. Tila oliJääsken kirkkoherran Antti Antin poika Kettusen perintötila ja joutui sitten hänen vävyilleen. Toinen heistä oli Antti Olavinpoika, nähtävästi kirkkoherra Olavi Antinpoika Toiviaisen poika, joka sai myöhemmin sukunimen Taipalinen. Tämä viljeli 1606 tätä tilaa yhdessä lankonsa kuopiolaisen papinpojan Juhana Laurinpojan kanssa. Hän sai siihen ratsuvapauden noin 1605. Tila oli suuruudeltaan 11 1 /z veromarkkaa.
Härkölä. Kestikievarin pitäjä Hemminki Härkösen poika Tuomas Hemminginpoika nautti ensin verovapautta Savonlinnan rajavartioston jäsenenä, mutta tuli ratsumieheksi 161 7. Tila, myöhempi Kurhila, oli suurimmillaan 17 veromarkkaa.
Henrik Laurinpoika Pelkonen sai ratsuvapauden Härkölän kymmeneksessä olevaan tilaan 1603. Se oli suurimmillaan 12 veromarkkaa.
Purhola–Parkkola. Tönne Matinpojalla oli 1615 Juvalla 11 markan verotila, joka myöhemmin sijoitetaan Purholan kylään, mutta sijaitsee Liisa Poppiuksen mukaan Parkkolassa. Omistaja kuului ilmeisesti knaappiaateliin.
Kiiskilä. Vilppu Kiiskinen mainitaan ratsumiehenä 1593. Hänen poikansa Mikko osallistui Jaakko De la Gardien Venäjän retkeen ja sai lisämaita, mutta 1617 hänen nimissään oli enää 5 veromarkan ratsutila.
Rantoisten Narila. Pietari Pietarin poika Narinen, sotilasnimeltään Ilmarinen, oli ratsumiehenä jo 1591. Talossa vierailivat nuijamiehet, mutta se säästyi polttamiselta. Tämän jälkeen Ilmarinen vielä varusti sotaan miehen ja hevosen, mutta toimi itse nimismiehenä. Tilan suuruus oli Stolbovan rauhan vuonna 11 veromarkkaa.
Koikkalan Leskelä. Tila oli kestikievaritilana ja oli Matti Leskisen välittäjän aseman vuoksi eräs Savon nuijasodan päänäyttämöitä.
Ruotsin palvelukseen siirtynyt venäläinen pajari Afanasi Nassokin sai 1610 Koikkalan neljänneksestä suuren läänityksen, joka siirtyi hänen perillisilleen. Nassokinit aloittivat asumakartanon rakentamisen ja käskynhaltija Arvid Tönnenpoika Wildeman myönsi 1615 tähän tarkoitukseen yhden veron (10 veromarkkaa), jolla asui kaksi Leskistä. Jaakko Nassokinin säterikartano Leskelä oli alkuna Koikkalan eli Hanebergin kartanolle, joka muodostettiin seuraavalla aikakaudella useista tiloista. Tällöin tuli asumakartanoksi Ahola eikä Leskelä.
Maivala. Entinen kihlakunnankirjuri Niilo Pietarinpoika hankki maata Maivalan kylästä, esiintyy ratsumiehenä 1604 ja sai 1606 verovapauden 34 vero markkaan ja vaakunakirjeen kohoten siis knaappiaateliin. Ratsutila käsitti 14 veromarkkaa, lisäksi siihen kuului 9 lampuotia. Omistaja toimi sittemmin linnankirjurina ja Suur-Savon voutina. Maivalasta oli muodostumassa asumakartano, mutta seuraavalla aikakaudella se joutui Koikkalan eli Hanebergin kartanon yhteyteen.
Vehmaa. Lainlukija Jesper Sigfridinpoika mainitaan Vehmaan omistajaksi (till Wehemas), samoin hänen poikapuolensa Matti Olavinpoika Partanen. Partalalla näyttää olleen maata ja nähtävästi sivurilakin Vehmaalla.
Entinen Pien-Savon vouti Henrik Antinpoika Kiiskinen omisti 1590 10 veromarkkaa Vehmaalla. Tila periytyi Matti Henrikinpoika Leskiselle, joka lienee hänen lankonsa. Tämä suoritti ratsupalvelusta jo 1595 ja kartutti tilaa 12 veromarkan suuruiseksi. Vuonna 1612 tila joutui Gabriel Yrjänänpojalle, joka hallitsi sitä vielä 1617.
Tikkalanmäki. Uusmaalainen rälssimies Berendt Martin poika Granne sai 1612 Venäjän sotaretkellä 10 veromarkkaa Tikkalanmäestä. Myöhemmin hän 1620-luvulla siirtyi Partalaan (Männynmäen Tirrolaan} ja tuli tämän kartanon kehittäjäksi.
Joroisten Auvila. Savon vanhimpiin ratsumiehiin kuului Pien-Savon entinen vouti Jaakko Pietarinpoika, jonka tila oli Joroisissa. Hänet on ilmeisen erheellisesti yhdistetty aateliseen Svärd-sukuun. Häntä seurasi 1567 Aksel Pietarinpoika, sukunimeltään Auvinen, kenties edellisen veli. Jaakko Pietarinpoika oli joka tapauksessa Auvisten sukua, sillä viipurilainen porvari peri vielä 1603 hänen velkojaan Antti Auviselta, joka seurasi isäänsä Aksel Auvista 1592. Hänellä oli aikakauden lopulla 10 veromarkan ratsutila, mutta Auviset vaurastuivat pikemminkin kestikievarin pitäjinä.
Mäkiöinen. Niilo Niilonpoika Rautiainen nautti ratsuvapautta jo 1600. Tila oli kasvanut 16 veromarkan suuruiseksi, kun 1610 omistajaksi ilmaantui Niilo Laurinpoika Rautiainen eli Laustinen, joka lienee edellisen omistajan vävy. Tila tuli myöhemmin liitetyksi Järvikylän säteriin.
SÄÄMINKI
Säämingissä suurehkoja vapaatiloja muodostui pääasiassa etelään johtavan väylän varteen Iitlahden neljännekseen, kun taas linnan liepeillä, Kerimäen saarennon puolella, asui runsaasti linnanväkeä ja alempia palvelusmiehiä, joilla oli vain pieniä vapaatiloja.
Pääskylahti. Tuomas Volmarinpoika palveli Savonlinnassa jo 15 5, mainitaan 1557 rampautuneeksi huoviksi, mutta toimi vielä 1561 Rantasalmen voutina ja kuului saman vuosikymmenen lopulla linnanpäällystöön. Tällöin häntä sanotaan Katisenlahden Tuomas Volmarinpojaksi. Hänen Kosolan kymmeneksessä sijaitseva tilansa, joka ei koskaan noussut 8 veromarkkaa suuremmaksi, oli ilmeisesti linnaa lähinnä oleva vanha säätyläistila, sillä hänen poikansa ilmoitetaan asuvan Pääskylahdessa.
Kosola. Linnan apulaispäällikkö Simo Olavinpoika, jonka sukunimi näyttää olleen Laulainen, sai 1587 verovapauden Kosolassa olevaan tilaan, joka korkeimmillaan oli 9 veromarkan suuruinen.
Hannolanpelto. Pien-Savon jalkaväkilippukunnan päällikkö Ambrosius Henrikinpoika sai vapaatiloja vuodesta 1582, ja 1591 niiden joukossa mainitaan 10 veromarkan suuruinen Hannolanpelto. Hänellä oli korkeimmillaan 43 veromarkkaa eri puolilla Pien-Savoa, mm. Rantasalmella, joten hän kilpaili Pellosniemen Yrjänä Yrjänänpoika Oikkosen kanssa Savon suurimman maanomistajan asemasta. Hänet mestattiin 1601, mutta leski lngeborg nautti verovapautta Hannolanpellon tilaan vuoteen 1606, jolloin se liitettiin uuteen kuninkaankartanoon. Leski muutti Varparannalle ja nautti verovapautta asuintilaansa ja kahteen Heinävedellä sijaitsevaaan lampuotitilaan vielä Kustaa II Aadolfin hallituskauden alkuvuosiin saakka.
Kallislahden Mönkkölä. Pien-Savon kihlakunnankirjuri ja sittemmin vouti Jaakko Martinpoika Wenno esiintyy ratsutilan osakkaana jo 1600, mutta vaurastui vasta voutikautenaan. Hän osaksi vaihtoi, osaksi osti 1606 Esko Mönkkösen tilan Kallislahdesta. Hänellä oli Stolbovan rauhan vuonna nimissään jo 15 ¼ veromarkkaa. Nähtävästi hän ei vielä asunut Kallislahdessa, koska hänet verokirjoissa sijoitetaan Haapalan neljänneksen puolelle ensin Varparannan ja sitten Kulennoisten kymmenekseen.
Ratsumies Yrjänä Olavinpoika, Pistolekors-suvun kantaisä, sai 1614 kuninkaankirjeellä ratsutilan Säämingistä, mutta asettui sitten Juvalle, jossa hänellä vielä Stolbovan rauhan vuonna oli enemmän maata kuin Säämingissä. Hän saattaa olla, kuten Lappalainen arvelee, Wennon vävy. Mönkkölään hän tuli vasta Stolbovan rauhan jälkeen, ja vasta hän on tehnyt siitä kartanon.
Kupola. Antti Pietarinpoika Kupo asui 1614 ratsumiehenä Varparannalla. Stolbovan rauhan vuonna, jolloin hän toimi vielä Savon nostoväen päällikkönä, hänellä oli nimissään 7 ½ veromarkkaa. Tästä kehittyi seuraavana vuonna Kupolan ratsutila.
Haukanmaa. Pien-Savon kirjuri Olavi Paavalinpoika Kaartinen omisti 1614 ratsutilan Varparannalla. Sen suuruus oli 1614 12 veromarkkaa.
Liistonsaari. Liistonsaari oli aikakauden alussa Säämingin kuninkaankartano, jossa nimismies asui, mutta vapautui tästä tehtävästä 1557 ja oli sen jälkeen Heikki Luostarisen nimissä. Sen sai 1561 Olavinlinnan Paksunsarven rakentaja Sigfrid Grelsinpoika. Tämän kuoltua 1578 sen otti haltuunsa ratsumies Antti Tapaninpoika, joka käytti sukunimeä Munck. Tila käsitti 1617 12 veromarkkaa. Antti Munckin poikien asuintiloina mainitaan myös Ahvionsaari ja Kokonsaari.
Tuohisaari. Eerik Pietarinpoika Hinkka, joka toimi Pohjois-Savon, sittemmin Pien-Savon voutina, hallitsi Tuohisaarta vuoteen 15 79 ja kasvatti sen 11 veromarkan tilaksi. Hänen jälkeensä tila joutui Seppäsille tavallisena verotilana, mutta Henrik Pietarinpoika Seppänen sai siihen ratsuvapauden 1614. Seuraavalla aikakaudella Tuohisaarikin joutui Munckeille.
Seppälänmäki. Ratsumies Lassi Markuksenpoika, joka oli Juvan voutina 1561 ja sittemmin voutina Virossa, omisti 1561–1572 7 veromarkkaa Seppälänmäessä Otavaniemen kymmeneksessä. Sen jälkeen tila autioitui. Ratsumies Hannu Martinpoika kokosi vuodesta 1594 lähtien autiotiloista uuden ratsutilan ja hänen leskensä suoritti siitä ratsupalvelusta 1607–1611. Tällöin omistajaksi ilmaantuu Martti Martinpoika Purra eli Purthanus, viipurilaista Purtasten (alunperin Puurtasten) sukua. Tämä kasvatti tilan 24 veromarkkaan. Stolbovan rauhan vuonna se oli Säämingin suurin, mutta hajosi pian tämän jälkeen. Lassi Markuksenpojan paikka Seppälänmäessä oli seuraavalla vuosisadalla autio, mutta yksi ratsutila Otavaniemen ja yksi Punnolan kylässä ovat ilmeisesti peräisin tästä tilus ryhmästä.
Ruokoniemen Inginharju. Tällä tilalla asui jo 1540-luvulla Säämingin nimismies Antonius eli Tänne Paavalinpoika. Hänen poikansa Jaakkima Tönnenpojan ohella tilan omisti 1561 Simo Martinpoika, joka sai kuninkaallisen vapaakirjeen. Tila pieneni 1570-luvulta alkaen ja lopulta autioitui.
Telataipale. Olli Ollinpoika Holopainen sai 1589 vapauskirjeen Tolppalan autioon. Talo ryöstettiin mahdollisesti nuijasodan aikana. Sen suuruus 1617 oli 10 veromarkkaa. Telataipaleen ratsumiehiä oli vuodesta 1612 myös Antti Skump, joka toimi nimismiehenäkin ja omisti 1617 9 veromarkkaa.
Otavaniemi. Savonlinnan a!ikirjuri Eerik Vilpunpoika omisti maata Otavaniemessä jo 1587 ja sai vapauskirjeen 1598. Hän omisti korkeimmillaan 11 ja vuonna 1617 vielä 8 veromarkkaa. Tila lienee sama, joka Eerik Mikaelinpoika Sölfverarmilla on vuodesta 1628 lit!ahden kylässä.
Auvila. Auviset ovat Savon vanhimpia ratsumiehiä. Juhana Pietarin poika Auvinen kuului Savonlinnan ratsumiehiin jo 1561. Rampautuneena hän sai 1584 eläkkeen Viipurin linnassa. Tähän aikaan hän ei pystynyt tulemaan edes omin neuvoin ruokapöytään. Vuonna 1590 hän sai verovapauden Auvilan tilaan, palasi kotiseudulleen ja toimi siellä vielä kievarinpitäjänä. Hänen poikansa Pietari Juhananpoika Auvinen aloitti ratsumiehenä 1601 ja nosti tilan 13 veromarkan suuruiseksi. Hän kaatui noin 1608, jonka jälkeen leski piti vielä ratsutilaa pystyssä parina vuonna. Uuden vuosisadan alussa ryhtyi ratsumieheksi myös Henrik Eerikinpoika Auvinen, joka nosti tilansa 10 veromarkan suuruiseksi. Hän toimi 1620-luvulla nimismiehenä ja käytti myöhemmin sukunimeä Hölkkeri.
Ahvion saari. Olavinlinnan parturi eli haavuri Yrjänä Möller sai 1596 autiotiloja mm. Ahvionsaaresta ja sai 1602 verovapauden 9 veromarkkaan. Tila häviää 1612. Se on nähtävästi sulautunut Munckien omistuksiin.
Niinisalo. Eerik Sigfridinpoika oli kotoisin Telataipaleelta. Hän oli mahdollisesti muurimestari Sigfrid Grelsinpojan poika ja äidin puolelta Munck, mitä nimeä hän käytti. Hänellä oli 1617 10 veromarkkaa Niinisalossa. Hän oli ainoa merkittävä ratsutilallinen Puumalan puolessa.
RANTASALMI
Rantasalmi liittyy ratsutilaperinteen puolesta Sääminkiin. Huomattavan suuria ratsutiloja on runsaasti pitäjän itä- ja keskiosassa, mutta vain vähän lännessä Keriharjun neljänneksessä. Haukiveden pohjoispuolella niitä ei ole lainkaan.
Seuraava tarkastelu alkaa idästä ja Hiltulan kymmenes lasketaan aikakauden lopulla vallinneen hallintojaon mukaisesti Rantasalmeen.
Hartikkala. Rantasalmen vanhin lähteistä tavattu vapaamies on linnan kalkin polttaja Hartikka Tuomaan poika, joka sai vahvistuksen vapauksiinsa 1540. Ratsumiehinä Hartikaisia esiintyy vuodesta 1591. Hartikka Tuomaanpojalla oli 12 veromarkkaa vielä 1612, mutta 1617 tavataan kaksi jonkin verran pienempää Hartikaisten ratsutilaa, joista toinen sijaitsi ilmeisesti myöhemmässä Hiltulan, toinen Hiismäen kylässä.
Hiltulan Sorvala. Suur-Savon kirjuri Lassi Arvidinpoika omisti maata Hiltulassa ja sai ratsuvapauden 1591. Hänen pojallaan Matti Laurinpojalla oli 11 veromarkan tila 1617.
Hiltulan kylässä Ryttare ( = ratsumies, kansanomaisesti Ryyttärinen) esiintyy jo varhain sukunimen asemassakin. Tämän nimen kantajat eivät kuitenkaan nauttineet ratsumiesvapauksia.
Putkisalmi. Rantasalmen vanhimpia säätyläistiloja oli entisen tuomarin Paavali Olavinpojan tila Putkisalmessa, suuruudeltaan 12 veromarkkaa. Se joutui ilmeisesti talonpoikaiskäsiin Putkisalmen kartanoa muodostettaessa ja maat on myöhemmin liitetty kartanoon. Tilapäiseksi jää myös Suur-Savon voudin Augustus Eskelinpojan Putkisalmessa sijaitseva ratsutila, joka tulee kirjoihin 1615 10 veromarkan suuruisena.
Putkisalo. Tämän suurtilan muodosti Pien-Savon kihlakunnankirjuri, aikaisempi vouti Henrik Tuomaanpoika Kauranen, joka 1582 ilmaantui Kontiaisten maalle. Jo ennen nuijasotaa hän nautti ratsuvapautta 10 ½ veromarkan tilaan.
Häntä seurasi 1609 hänen poikansa Juhana Henrikinpoika Kauranen (Haberman), joka toimi uuden sodan hyökkäysvaiheessa nostoväen päällikkönä ja sitten vourina. Hänen aikanaan tilan veroluku oli korkeimmillaan 29 veromarkkaa, mutta vakiintui sitten 15:ksi. Seuraavalla aikakaudella ratsutila periytyi hänen leskeltään Harnesksköldeille. Tästä suurtilasta ovat peräisin Putkisalon ja Vaahersalon kartanot.
Mattila, Hakkarala eli Luostarila. Entinen Pohjan voutikunnan kirjuri, ratsumies Henrik Jaakonpoika nautti jo 1558 osittaista verovapautta 11 veromarkan tilaan, jonka niminä mainitaan Mattila ja Hakkarala. Häntä seurasi 1574 ratsuväen neljännesmestari Eerik Jönsinpoika Kvintus, joka laajensi omistuksiaan mm. Heinäselän Luostarilaan, jonne asuinpaikkakin siirtyi. Hänen kuoltuaan 1592 tila jäi leskelle ja 1598 tämän uudelle aviomiehelle Eerik Antinpojalle, joka oli savolaisen jalkaväkilippukunnan vänrikki ja myöhemmin hämäläisen lippukunnan päällikkö. Tämä kaatui 1602 Liivinmaalla. Tila siirtyi hänen vävylleen Eerik Matinpojalle, mutta vuodesta 1609 omistajana oli aikaisemman omistajasuvun jälkeläinen Eerik Eerikinpoika Kvintus, jolla oli 1617 täällä 10 veromarkkaa. Suku siirtyi seuraavalla aikakaudella Säämingin Varpaniemeen.
Rantasalo. Rantasalmen vanha latokartano joutui uuden kuninkaankartanon rakentamisen jälkeen talonpoikaiskäsiin, mutta myönnettiin 15 70 ratsumies Anttti Pietarinpoika Luukkoselle. Tämän tappoi eräs talonpoika. Tila joutui 1582 lesken uudelle aviomiehelle Matti Henrikinpoika Korpille, joka toimi voutina Virossa ja joutui välillä venäläisten vangiksikin. Hänen kuoltuaan n. 1596 tilaa piti leski Marketta Laurinrytär, mutta 1601 se joutui kruunulle ja annettiin 1603 vapaatilana Eerik Mikaelin poika Sölfverarmille. Seuraavalla aikakaudella Rantasalo joutui hänen pojalleen, ja Eerik Mikaelin poika itse asui Tuusmäen Mielittylässä, joka lienee erotettu samasta tilakokonaisuudesta.
Rantasalon kylässä sijaitsi myös Pien-Savon voudin Mikael Antinpoika Teetin ratsutila, joka tavataan 1612 ja paisui 22 ½ veromarkan suuruiseksi. Tämän aatelisen voudin ja ratsumiehen talonpoikaistuneista jälkeläisistä polveutuu savolainen Teinisten suku.
Kupiala. Pien-Savon kihlakunnankirjuri, myöhemmin Savonlinnan kirjuri ja Savon lainlukija Henrik Henrikinpoika Kupiainen aloitti tilan kartuttamisen 1574 ja sai ratsuvapauden 1582. Hänen seuraajakseen 10 veromarkan tilalle ilmaantui 1596 ratsumies ja sittemmin Pien-Savon nostoväen päällikkö Melker Laurinpoika Jur ( = Juuri, tanskalainen), jolla tila oli vielä 1617. Tila sijaitsi Tornioniemen Viljakanniemessä ja joutui seuraavalla aikakaudella Hannu Klickin leskelle Margareta Hufvudsköldille.
Voinsalmen Hakkarala. Niilo Hakkarainen sai ratsuvapauden 1593. Autioiduttuaan tila joutui kirkkoherra Lauri Henrikinpojalle, joka sai siihen ratsu vapauden nuijasodan kynnyksellä. Vuonna 1609 omistajaksi tuli hänen poikansa Eerik Laurinpoika.
Korppila. Antti Korppi kuului Savonlinnan ratsumiehiin jo 1552 ja sai osittaisen verovapauden 1556. Tämä entinen Savonlinnan kirjuri toimi näihin aikoihin voutina Uudellamaalla. Siinä ominaisuudessa hän kuului Helsingin kaupungin perustajiin. (Hän on vanhin savolainen, joka on saanut nimikkokadun Helsingissä: Antti Korpin tie). Myöhemmin hän toimi Virossakin. Rantasalmelaisen 17 veromarkan tilansa hän omisti vuoteen 1570 asti. Häntä seurasi Olavi Antinpoika Korppi ja 1573 Antti Korpin vävy Pietari Olavinpoika Kirjuri, Suur-Savon kirjuri ja myöhemmin vouti, josta käytetään myös Korppi-nimeä. Hänet mainitaan viimeisen kerran 1597, jona vuonna nuijamiehet polttivat Korppilan. Tila oli aluksi leskellä, mutta jakautui sitten kolmelle omistajalle. Näistä koko Korppilan kokosi jälleen yhteen Lauri Yrjänänpoika Posa, Pien-Savon jalkaväkilippukunnan päällikkö, jolla oli 1617 nimissään peräti 33 2/3 veromarkkaa.
Kaartila eli Reijola. Suur-Savon vouti Markus Sigfridinpoika omisti 1572–1578 Tuusmäen neljänneksessä enimmältään 13 veromarkkaa käsittävän tilan, johon liittyi välittömästi pitäjän rajan takana Juvan Härkölän kymmeneksessä olevia maita. Ilmeisesti tämän tilakokonaisuuden perusteella häntä nimitetään Kaartilan Markus Sigfridinpojaksi. Hänen jälkeensä tila autioitui, mutta sen perusti uudelleen ratsumies Krister Pärttylinpoika. Nuijamiehet polttivat tämänkin talon. Vielä 1617 siihen kuului 12 veromarkkaa Rantasalmen ja 8 veromarkkaa Juvan puolella, mutta seuraavalla aikakaudella se pieneni vähäiseksi.
Pirilä. Rantasalmen nimismies Yrjänä Sigfridinpoika nautti jo Kustaa Vaasan viimeisinä elinvuosina osittaista verovapautta 15 veromarkan suuruiseen Hakojärven tilaan. Hänen kuollessaan 1570 tilan omisti Matti Sigfridinpoika, luultavasti hänen veljensä, josta käytetään sukunimeä Hämäläinen. Tila hajoaa 1584.
Hiismäen Kantarattila. Keski-Savon vouti Olavi Rennare oli hankkinut osuuden Kantarattisten maahan ja kartutti sen 14 veromarkkaan. Hän sai 1582 osittaisen verovapauden sillä perusteella, että häntä käytettiin linnanpäällikön sijaisena. Tila autioitui ja Olavi Rennare yritteli sittemmin maanomistajana Säämingin puolella Otavaniemellä, mutta menestys ei ollut sielläkään paljon parempi.
Kolkontaipale. Ratsumies Pentti Pärttylinpoika Tuhkunen sai jo 1589 osittaisen verovapauden. Hänen kaaduttuaan leski Elina Hannuntytär nautti verovapautta osaan tilasta, kunnes Pentti Tuhkunen 1602 tuli ratsutilalliseksi. Hänellä oli vielä 1617 nimissään 9 veromarkkaa.
Kerisalo. Pien-Savon vouti, uusmaalainen vaakunamies Finbyn Henrik Laurin poika tuli osakkaaksi Kasasen tilaan 1578 ja kartutti tilansa vuoteen 1591 10 veromarkaksi. Leski Kaarina Tönnentytär Wildeman hallitsi sittemmin osaa siitä ja suoritti ratsupalvelusta. Käskynhaltija Aksel Ryning määräsi 1603 tilan luovutettavaksi Tönne Henrikinpojalle, ja hänen kuoltuaan tilan sai hänen veljensä Juhana Henrikinpoika. Ratsumies Sigfrid Pentinpoika, joka jo äidin aikana oli tehnyt tilalta ratsupalvelusta, on merkitty hänen lampuodikseen. Hänen suvulleen, joka sittemmin käytti Ruth -nimeä, Kerisalo seuraavalla aikakaudella jäikin.
KOKOAVA KATSAUS
Edellä on käsitelty yksityiskohtaisesti kaikkiaan 65 ratsutilaa, joita voi aikakauden mittapuulla mitattuina pitää suurina ja joista useimmat olivat tässä asemassa vielä vuonna 1617. Pitäjittäin ne jakautuvat seuraavasti: Pellosniemi 10, Vesulahti 10, Juva 19, Sääminki 16, Rantasalmi 20. Tavinsalmen pitäjässä ei Stolbovan rauhaan mennessä ole vielä yhtään suurtilaa.
Vaikka suurtilojen valintaperiaatteet eivät ole ehdottoman johdonmukaiset, lukuja voidaan verrata taulukosta 11 (s. 192) näkyvään ratsutilojen jakaumaan. Vastaavuus on verraten hyvä. Rantasalmi ja Juva ovat kummankin luettelon mukaan johdossa. Ne ovat sekä ratsumiespitäjiä että pitäjiä, joissa on eniten suurtiloja. Kolmantena on Sääminki, jonka osuus suurtiloista on kuitenkin paljon merkittävämpi kuin kaikista ratsutiloista. Äärimmäisyyttä tähän suuntaan edustaa Pellosniemi, jossa on vain 15 ratsutilaa, mutta kuitenkin 10 suurtilaa.
Lukuja tarkasteltaessa on huomattava, että kaikki suurtilat eivät ole ratsutiloja, vaikka voudinkartanoistakin lähes poikkeuksetta on tullut ratsutiloja. Eräät ovat läänityksiin muodostuneita kartanoita.
Säteritiloiksi tunnustettuja suurtiloja on tänä aikana vain Suur-Savossa. Niitä on kaikkiaan neljä: Pellosniemen Moisio, Olkkola ja Pitkälahti sekä Juvan Koikkala. Kaksi viimeksi mainittua on läänityksiin muodostuneita, Moisio vanha kruunun karjakartano ja vain Olkkola voudinkartanosta ja ratsutilasta kasvanut.
Pitäjittäin yhdistelmä riittää osoittamaan, että maakunnan pohjoislaita on vapaa suurtiloista. Samoin on asia maakunnan länsilaidalla, vaikka se ei pitäjittäisistä tilastoista näykään. Tähän lienevät lähinnä vaikuttamassa sotilaalliset syyt. Ratsumiestilojen piti olla teiden tuntumassa.
Tilahistoriikit ovat osoittaneet, ettei suurtila ole useinkaan Savossa sen kiinteämpi kokonaisuus kuin tavallinen talonpoikaistilakaan. Tilat ovat omistajakohtaisia, ne kasvavat, pienenevät ja kokonaan katoavatkin, jos ei pystyvää jatkajaa satu löytymään. Silti esitetty katsaus on paljastanut varsin monien myöhempien kartanoiden ja suurtilojen alkuperän.
Selvyyden vuoksi mainittakoon vielä, että tässä käsitellyt suurtilat ovat kaikki haltijoidensa yksityisomaisuutta. Läänityksiä ei ole otettu lukuun, vaikka toisinaan on mainittu omistajalla olevista läänityksistäkin.
Olemme löytäneet monia Savon myöhempien kartanoiden alkumuotoja ja edeltäjiä. Varsinaisesta kartanolaitoksesta ei tänä aikakautena vielä voi puhua. Mainitut neljä suursavolaista säteriä ja nähtävästi jokunen suurimmista Rantasalmen ja Säämingin tiloista, kuten Rantasalo, Korppila ja Liistonsaari, olivat jo kartanon tapaisia mm. sikäli, että niillä saattoi olla alustalaisia. Useimmat omistajat näyttävät asuneen suurtiloillaan. Toisinaan voitiin aateliseen tapaan liittää asuinkartanon nimi omistajan nimen yhteyteen: Vehmaan Jesper Sigfridinpoika, Kaartilan Markus Sigfridinpoika, Nopolan Hannu von Oldenburg. Muutamassa tapauksessa mainitaan kartanovouti, ja palveluskuntaa suurtiloilla oli tietenkin enemmän kuin muualla, mutta ei vielä kovinkaan monia. Viljelyksistä tiedämme varsin vähän, rakennuksista tuskin mitään.
Savoon oli aikakauden kuluessa muodostunut verraten suuri maaseutuväestön yläluokka, joka käsitti vouteja, kirjureita, ratsuväen ja jalkaväen päällystöä ja alipäällystöä sekä varsinkin ratsumiehiä. Viimeksi mainitut olivat enimmäkseen savolaisia talonpoikia, mutta alkoivat elämäntapansa ja intressiensä puolesta eriytyä kantaväestöstä. Tästä aiheutuva jännitys näkyi erityisesti nuijasodan kriisitilanteessa. Verrattuna 1540-luvun lähes puhtaaseen talonpoikaisuuteen muutos oli 1610-luvulle mennessä jo suuri, vaikka kartanokulttuuri olikin Savossa vielä aivan alkuvaiheissaan.