NOVGORODIN ALAINEN POGOSTA
Savo tulee kirjallisten lähteiden valokeilaan pari sataa vuotta myöhemmin kuin Suomen vanhat heimoalueet (Varsinais-) Suomi, Häme ja Karjala. Tähän on kaksi syytä. Savo sijaitsi sisämaassa eikä merellisten kulkuväylien varrella, mistä tiedot suureen maailmaan levisivät. Toiseksi savolaiset eivät tuona varhaisena aikana olleet vielä oma erillinen heimonsa ainakaan yhteiskunnallisen järjestäytymisen puolesta.
Savo mainitaan historiallisissa lähteissä ensi kerran Pähkinäsaaren rauhan rajakirjassa vuonna 1323. Tuo rauhanteko päätti Karjalan ristiretken jälkeisen kolme vuosikymmentä kestäneen taistelujen kauden. Ruotsi sai siinä vahvistuksen sotaaikana tekemilleen valloituksille. Suuriruhtinas Juri luovutti ”ystävyyden merkiksi” kuningas Maunulle kolme kihlakuntaa, Savon, Jääsken ja Äyräpään.
Rauhankirja luo valoa kauemmaksikin menneisyyteen. Siitä ilmenee, että Savo on ollut läntisin Novgorodin Karjalaan luettu kihlakunta eli pogosta. Se on aikaisemmin kuulunut idän leiriin, mutta tunnustetaan nyt voimasuhteiden muututtua virallisestikin länteen kuuluvaksi.
Vastausta kysymykseen, milloin Savo on joutunut Novgorodin ja idän kirkon valtapiiriin, voimme hakea Karjalan historian yleistä taustaa vasten. Novgorodilais-karjalaisen vaikutuksen huippukausi sattuu nähtävästi jo 1100-luvulle. Paremmin tunnemme ne toimet, joihin Novgorod ryhtyi lujittaakseen jo horjuvaa valtaansa.
Venäläisen kronikan mukaan ruhtinas Jaroslav Vsevolodinpoika kastatti vuonna 1227 karjalaisia ja ”vähällä piti, että kaikki ihmiset olisivat tulleet kastetuiksi”. Kyseessä oli venäläisten reaktio lännen noudattamiin menetelmiin. Kun he havaitsivat, että kastetta pidettiin lännessä myös poliittisen alistamisen keinona ja merkkinä, he turvautuivat samanlaiseen menettelyyn ehtiäkseen ensin. Tuonnempana esitetään nimistöön pohjautuvia todisteita siihen suuntaan, että tällainen kastaminen on pantu toimeen myös Savilahdessa. Viimeistään tuolloin on perustettu Savilahden pogosta ja idän kirkollinen järjestys saatettu täällä voimaan.1
Toinen merkittävä käännekohta sattuu vuoteen 1278. Silloin ruhtinas Dmitri rankaisi karjalaisia, jotka ilmeisesti olivat luisumassa pois Novgorodin valtapiiristä, ja otti heidät suojelukseensa. Viimeistään silloin Karjalasta tuli Novgorodin alainen hallintoalue, volosti. Nähtävästi tämä merkitsi Novgorodin harjoittaman valvonnan tehostumista myös Savossa.2
Pähkinäsaaren rauhankirja käyttää Ruotsille luovutetuista hallintoalueista venäjäksi sanaa pogost, latinaksi ruotsalaista sanaa gislalagh. Pogost merkitsi novgorogilaisessa hallintojärjestelmässä veronkantopiiriä, jolta suoritettiin lähinnä kestitysveroja.3
Savon pogostan hallinnosta kerrotaan uuden ajan alussa kaksi luotettavan tuntuista muistitietoa. Suur-Savon talonpojat väittivät nuijasodan kynnyksellä 1596 esittämissään valituksissa, että savolaisten vero suuriruhtinaalle oli Venäjän vallan aikana ollut vain kolme jäniksennahkaa. Veroyksikköä ei mainita, mutta nähtävästi tarkoitetaan savua eli asuttua tilaa. Kertojat ovat varmaan oikeassa siinä, että vanhimmat verot on kannettu turkiksina, eikä nahkojen määräkään oudoksuta. Niiden laatu oli kuitenkin varmaan väitettyä parempi. Nähtävästi ne olivat hyvälaatuisia valkonahkoja, joita sittemmin maksettiin piispalle juuri kolme tai neljä verovelvollista kohti.4
Toinen ilmeisesti novgorodilaisaikaan palautuva muistuma on jaama kyyditysvelvollisuutta tarkoittavana terminä. Se merkittiin suomenkielisenä Vesulahden sakkoluetteloon 1581 suoraan kansan suusta siepattuna. Sana on venäläistä alkuperää (jam, kyytiasema) ja on säilynyt paikannimissä vanhan Käkisalmen Karjalan alueella. Kyyditykset mm. verotavaroiden kuljetusta varten olivat vanhimpia verosuorituksia, joita esivalta vaati.5
Pogosta tunnetaan meillä nykyisin parhaiten ortodoksista kirkkopitäjää tai kirkonkylää tarkoittavana sanana. Tämä ei ole sanan alkumerkitys, mutta se vastaa todellisuutta sikäli, että pääkirkot yleensä rakennettiin pogostan keskukseen. Mikkelin seudun kalmistoista ei ole löydetty selviä jäänteitä kirkkorakennuksesta, mutta ruumisarkkujen jäännökset Visulahden ja Tuukkalan kalmistoissa viittaavat siihen, että niihin on haudattu myös kristittyjä vainajia. Perimätiedon mukaan rauniopyykillä merkitty kirkonpaikka on ollut Juoneennurmessa Visulahden kylässä, mistä on myös löydetty ristiriipus.
Kirkon paikkaa haettaessa kiintyy huomio edellä mainittuihin nimiin Karjalanhauta ja Karjalanhautamaa sekä nimeen Ristimäenmaa. Isojakokartan mukaan Karjalanhautamaa on Korpijärven rannalla Visulahdesta koilliseen. Siellä on nähtävästi ollut ortodoksinen hautausmaa. Kirkko on saattanut olla toisessa paikassa. Ei ole mahdotonta sekään, että se on myöhemmin jatkanut toimintaansa roomalaiskatolisena kirkkona.6
Juvan Remojärven kylästä on Saarijärven Kappelirannalta tavattu jälkiä vanhasta hautausmaasta ja kuoppa, jonka seinämät on tehty luonnonkivistä. On oletettu, että tällä paikalla on ollut ortodoksinen kappeli. Nimi Kappeliranta ja läheinen Piispanlahti ovat kuitenkin läntisiä.7
Pieniä ortodoksisia kyläkirkkoja on saattanut olla useassakin paikassa, mutta niistä ei ole säilynyt jälkiä. Joka tapauksessa oli Savon keskusseudulla vallan vaihtuessa järjestetty hallinto ja kristillinen kirkko.
Novgorodin valtakautena oli varmaankin vain yhteiskunnan ylärakenne vieraan vaikutuksen alaisena, ja paikallisyhteisö sai muuten hoitaa asiansa vanhan perimätavan mukaisesti. Siitä on Savosta hyvin vähän tietoa. Päällikköluokasta saattaa kertoa Vanhimmansaari (ak 997) Pihlajavedessä Säämingin Moinniemen tienoilla ja päällikön kartanoon viittava Moisionaho (ak 1479) Rantasalmen Tuusmäessä. Yhteiskunnallisen järjestäytymisen kannalta mielenkiintoinen nimi on myös tuonnempana puheeksi tuleva Puruveden Käräjäkallio. Parantajanniemi (ak 1037) Kerimäen Lötjölässä samoin kuin sukunimi Parantainen ja siihen liittyvä paikannimistä Mikkelin tienoilla palauttavat mieliin tärkeän toimihenkilön. Yhteiskunnan alimpaan kerrokseen viittaavat Haukivuoren Nykälän Orjanniemenmaa ja Orjanmäki (ak 515), Juvan Poikolan Orjanmäki (ak 923) sekä Rantasalmen Putkisalon Orjanlaks (ak 1356). Orjat lienevät olleet vangiksi saatuja vie rasheimolaisia.
ROOMALAISKATOLISEN KIRKKOPITÄJÄN ALKUVAIHEET
Savon siirtyminen lännen valtapiiriin tapahtui muodollisesti Pähkinäsaaren rauhassa, mutta käytännössä jo aikaisemmin, ehkä jo pian 1293 tehdyn Karjalan ristiretken jälkeen. Ei ole mahdotonta, että läntisiä vaikutteita on saatu Hämeestä jo sen jälkeen, kun tämä maakunta oli lopullisesti alistettu Ruotsin valtaan.
Valloittajalla on taipumuksena aloittaa ainakin veronkanto mahdollisimman pian. Lännen hallinnon voimaansaattamisesta meillä onkin tietoa juuri kirkollisen verotuksen osalta.
Vuonna 1329 – kuusi vuotta Pähkinäsaaren rauhan jälkeen – Savilahden kirkkopitäjän asukkaat saivat noudatettavakseen kymmenysten maksua koskevan kuninkaallisen kirjeen. Savolaiset saivat siinä käskyn noudattaa hämäläisten naapuriensa maksutapaa. Nähtävästi läntinen kirkollinen järjestys tuotiin Savoon muutenkin Hämeestä käsin.
Hämeessä noudatettu ns. Kyrön oikeus soveltui savolaisten talousmuotoon, koska se oli luotu sellaista aluetta varten, jossa turkistalous oli kaskiviljelyksen ohella merkittävä. Siellä ei vaadittu oikeita kymmenyksiä (10 % tuotosta), vaan kolme kirkollista edunsaajaa, piispa, pappi ja pitäjänkirkko, saivat kukin oman veronsa. Maksuyksikkö oli kunkin edunsaajan kohdalla erilainen. Papinvero kannettiin talonpoikaistalolta etupäässä viljana ja karjantuotteina, kirkonvero täysikasvuisilta miehiltä eli jousilta jousirahana ja piispanvero turkiksina kilteiksi nimitetyiltä maayksiköiltä. Hämeen järjestelmää on Savossa jonkin verran muunneltu. Eräissä yksityiskohdissa Savo ja lähin läntinen naapurialue, Hollolan kihlakunta, ovat täysin samalla kannalla.1
Miksi sitten Savo ja Ruotsin Karjala saivat toisistaan poikkeavan kirkollisen verojärjestelmän? Mahdollisia selityksiä on kaksi. Savo oli kuten Häme sisämaata, ja Karjalalle rannikkomaakuntana ajateltiin jonkin verran poikkeavaa järjestelmää. Karjalaan samanaikaisesti kuin Savoon lähetetystä kirjeestä selviävä syy on toinen. Karjalaiset niskuroivat ja sinne määrättiin piispan antama väliaikainen kymmenyssääntö, jonka tuli olla voimassa kuninkaan täysikäisyyteen asti. Lännen kirkollinen järjestys pystyttiin saattamaan Savossa voimaan aikaisemmin ja rauhallisemmin kuin lähempänä entistä vallanpitäjää sijaitsevassa Karjalassa.
Kitkatta ei kaikki mennyt Savossakaan. Piispan turkiskymmenysten maksamisesta, josta hämäläiset olivat riidelleet pannatuomioon asti, syntyi täälläkin erimielisyyttä. Piispa Pentti katsoi välttämättömäksi pyytää maallisen käsivarren apua. Vuonna 1337 drotsi Gregers Maununpoika, valtakunnan korkein oikeusviranomainen, lähetti Savoon kehotuksen maksaa piispalle tulevat kymmenykset ja verot asiasta annetun kuninkaankirjeen, siis hämäläisten tavan mukaisesti.2 Hämäläiset maksoivat neljä valkonahkaa koukulta, karjalaiset vähän myöhemmin annetun säännön mukaan kaksi valkonahkaa savulta. Savon kiltti oli ilmeisesti vain puolet Hämeen piispankoukusta, joten siellä maksettiin kaksi valkonahkaa kiltiltä.
Asiasta syntyi uusi selkkaus muutamia vuosikymmeniä myöhemmin levottomana mecklenburgilaisaikana. Se näyttää kuitenkin olleen enemmän kruunun edustajien ja piispan välinen kuin Savon talonpoikia koskeva. Kun uusi kuningas Albrekt Mecklenburgilainen sai 1364 vallan Suomessa, piispa Hemming anoi ja sai häneltä sen etuuden, että piispan ja kruunun turkisvero oli kannettava samanaikaisesti ja yhtäläisesti siellä, missä nämä verot olivat yhtäläiset.3 Puolen vuosikymmentä myöhemmin kirkollisten verojen kantamista koskevat riidat kärjistyvät niin pahoin, että niitä sovittelemaan tarvittiin Upsalan arkkipiispa. Tässä vaiheessa piispa Johannes II Pietarinpoika lähetti 1370 ollessaan tarkastusmatkalla Viipurissa Savoon ankarasävyisen kirjeen sen johdosta, että muutamat olivat omavaltai sesti loukanneet kuningas Albrektin myöntämää etuutta. Piispan turkisvero oli kirkollisen rangaistuksen avulla suoritettava kahden viikon kuluessa kruununveron kannosta.4
Kirje oli osoitettu Savilahden kirkkopitäjän asukkaille. Tämä viittaa siihen, että veronkanto tapahtui paikallisten luottamusmiesten toimesta. Nämä olivat vaikeassa asemassa, sillä kruunun veronkannon päätyttyä talonpojilta oli tuskin enää paljon otettavaa. Tuohon aikaan melkein koko Suomi oli verokapinan partaalla. Ei niin ollen voida sanoa, että savolaiset olisivat muita vaikeammin olleet taivutettavissa kantamaan kruunun ja kirkon panemaa iestä.
Koska vanhin säilynyt asiakirja-aineisto on suurimmaksi osaksi kirkollista, voimme tehdä maallisen hallinnon voimaansaattamisesta vain välillisiä päätelmiä. Turkikset olivat ilmeisesti Savossa myös kruunun verotuksessa tärkeä verotavara. Mahdollisesti piispan ja kruunun turkisvero olivat täällä yhtäläiset.
Sekä maallisen että kirkollisen paikallishallinnon yksikkö oli pitäjä. Rauhankirjassa mainittu termi gislalagh tarkoitti karjalaista kihlakuntaa, joka oli sama kuin länsisuomalainen pitäjä, ei siis useiden pitäjien muodostama laajempi alue, kuten kihlakunta myöhemmin. Koko Savo oli vain yksi Savilahden pitäjä.
Kirkollisen verotuksen voimaansaattaminen loi pohjan myös pitäjäjärjestelmälle. Pitäjänmiehet eli jouset olivat velvolliset rakentamaan kirkon ja pappilan ja pitämään ne kunnossa. Papinverona taloittain kannettu vilja, liha, riista ja heinät tarjosivat elatuksen pitäjänpapille.
Savilahden roomalaiskatolisen pitäjän vanhin tunnettu kirkko on ollut samalla paikalla Savilahden pohjukkaan laskevan virran länsirannalla, jossa vieläkin on keskiajalta peräisin oleva kivisakasti. Pappila on 1440-luvulta säilyneen tiedon mukaan aikaisemmin sijainnut kirkon pohjoispuolella, mutta oli sitten siirretty kirkon eteläpuoliselle saarelle. Luultavasti kivisakasti pystytettiin jo näihin aikoihin. Se oli tarkoitettu ensi askeleeksi kivikirkon rakentamiseen. Tämä suunnitelma raukeni nähtävästi ajankohtaiseksi tulleen pitäjänjaon vaikutuksesta. Kivisakasti on Savon vanhimpana rakennuksena säilynyt muistomerkkinä keskiajan Savilahdesta ja täältä koko Savoon säteilleestä kirkollisesta kulttuurista.5
Savilahden keskiaikainen kirkko oli pyhitetty arkkienkeli Mikaelille. Mikään keskiaikainen lähde ei sitä kuitenkaan kerro. Nimitys Mikkelin kirkko ja seurakunta alkaa esiintyä asiakirjoissa vasta 1500-luvun lopulla.
Kirkon työn vaikutus näinä varhaisina aikoina näkyy siitä, ettei pakanallinen hautaustapa ole jatkunut Mikkelin kalmistoissa 1200-luvun jälkeen. Mikkeli oli kirkollista rintamaata verrattuna esimerkiksi Lappeen Kauskilaan, jossa pantiin kalustoa hautoihin vielä 1300-luvun loppuun saakka .6 Tämäkin tukee käsitystä, että kristinuskoa on täällä jo varhain levitetty ensin idän, sitten lännen kirkon toimesta.
Katolinen kirkko suhtautui verraten suvaitsevasti pakanallisiin pitämyksiin, mikäli ne voitiin verhota kristilliseen asuun. Savolaisten kiintymyksestä vanhoihin menoihin on tietoa vasta 1500-luvulta, jolloin luterilainen kirkko ja esivaltakin suhtautui niihin ankarammin mm. sakottamalla savolaisia Ukon vakan juomisesta.
Toisaalta Neitsyt Marian nimen esiintyminen savolaisissa loitsuissa viittaa siihen, että jotakin katolisen kirkon opetuksesta on jäänyt mieliin. Sitä osoittaa myös Savossa pitkään jatkunut Olavin palvonta.7
Pakanallisten pitämysten säilymistä kuvastaa parhaiten vanhoihin palvontapaikkoihin liittyvä Hiisi-nimistö. Tämän kirjoittaja on luetellut vanhimman verollepanomaakirjan perusteella 46 savolaista Hiisi-nimeä, jotka tunnetaan jo 1560- luvun alusta. Mauno Koski on paikannimikeräyksen tuloksena esittänyt samalta alueelta kokonaista 87 Hiisi-nimeä tai nimisikermää. Verollepanomaakirjan tuntemista nimistä pohjoisin on Pielaveden Lampaanjärveltä, mutta nimien keräys on tuonut esiin vielä pohjoisempaa kolme nimeä, Kiuruvedeltä, Vieremältä ja Varpaisjärveltä kustakin pitäjästä yhden. Pohjoisimmat hiidet ovat eränkävijäin kulkureittien tuntumassa. Eniten hiisiä on Saimaan rannoilla Karjalasta Savoon johtavan vesitien varrella sekä Suur-Savon vanhoissa kantapitäjissä Mikkelissä ja Juvalla, jopa nuoremmallakin asutusalueella Kangasniemellä. Runsaasti niitä on myös Joroisissa ja Rantasalmella (mm. Hiismäen kylä). Sen sijaan hiisiä on vähemmän myöhemmin asutetussa Pohjois-Savossa. Sieltä on tavattu vain 12 Hiisi-nimeä, niistä vain viisi Kuopion pohjoispuolelta.
Hiisiä on aivan asumusten vieressä, mutta myös syrjemmässä, mm. kylien ja pitäjien rajoilla. Toisin kuin Länsi-Suomessa ei näytä siltä, että nuoremmat hiidet olisi pyritty kätkemään piilopaikkoihin. Kirkon paine pakanuuden jäänteiden hävittämiseksi näyttää Savossa olleen heikompaa kuin lännessä. Niinpä hiisissä käyminen ei ollut vielä kokonaan lakannut ennen uskonpuhdistusta.
Palvontapaikkana voidaan pitää Mikkelin Harjumaan Hiidenmäkeä eli Hiidenvuorta, jonka toisintonimi on Helkvuori. Uhripuihin viittaavat Hirvensalmen Kilkan Hiiskoivu, Rantasalmen Parkuinmäen Hiishonka ja Kiuruveden Osmangin Hiidenkuusi. Todennäköisesti hiidet liittyvät myös vainajien palvontaan.
Pakanuuden ja kristinuskon välistä jännitystä kuvastelevana voidaan pitää kertomusta, jonka mukaan Juvan Hiienniemen hiisi särki mennessään rakenteilla olevan kirkon, jolle jouduttiin sitten etsimään uusi paikka. Tällaiset tarinat ovat kuitenkin kiertävää kulkutavaraa.8
PÄHKINÄSAAREN RAUHAN RAJA SAVOSSA
Kolmen kihlakunnan luovutukseen liittyen Pähkinäsaaren rauhan raja määritti Ruotsin ja Novgorodin välisen rajan kulun Suomenlahdelta Pohjanlahdelle. Tämä raja katkaisi savolaisten yhteydet Laatokan rannikon vanhoihin karjalaiskeskuksiin. Se pakotti heidät orientoitumaan uudelleen mm. kaupallisissa kosketuksissa. Viipurista tuli nyt se keskuspaikka, jonne savolaisten yhteydet suuntautuivat. Viipurin linnasta tulivat esivallan määräykset ja linnan liepeille kasvavassa kaupungissa saatiin kosketus meritse käytävään kauppaan.
Rajanvedon välittömät vaikutukset savolaisten elämään riippuvat siitä, miten kauas itään Savilahden kihlakunnan alue ja intressit ulottuivat. Pekka Lappalaisen mukaan Savon ja Jääsken välinen raja on aikoinaan kulkenut Saimaalta Vetojakoa ja Luonteria pitkin pohjoiseen ja saavuttanut Haukiveden rannan Putkisalmen tienoilla. Tuonnempana (s. 405–406) esitetään asutushistoriallisin perustein, ettei tämä käsitys ole kestävä.1 Sulkavan Mustikkalammen paleoekologisen tutkimuksen perusteella tiedämme nyt, että tällä seudulla, jolla myös Pisamalahden muinaislinna sijaitsee, on ollut jatkuvaa viljelyä jo 1000-luvulta lähtien. Todennäköisesti tämä seutu ulottui kuten toisetkin rauhankirjassa mainitut kihlakunnat uuteen itärajaan asti. Rajan kulku kosketti ainakin Sulkavan seudun asukkaiden olennaisia intressejä.
Raja noudattelee ilmeisesti asuttujen seutujen välisiä kihlakuntarajoja Suomenlahdelta Saimaalle, jonka se saavuttaa Pihlajaveden eteläisimmässä lahdessa Särkilahdessa. Myöhäiskeskiaikaisen muistiinpanon mukaan Jääsken itäraja päättyy ja Savon itäraja alkaa Torsanjärvessä, joka on viimeinen rajapaikka ennen Särkilahtea.2 Ei ole tietenkään varmaa, että Savilahden kihlakunnan alue on jo 1300-luvun alussa ulottunut Pihlajaveden eteläpuoliselle mantereelle.
Särkilahdesta pohjoiseen raja siirtyy Savon järvialueelle. Täällä se noudattelee vesistöreittejä ja vain muutamia harvoja rajapaikkoja mainitaan. Valtuuskuntien intressit ovat olleet Suomenlahden suunnalla ja tiedot sisämaan oloista hatarat. Mahdollisesti käytetyt paikalliset asiantuntijat ovat olleet selvillä perinnäisistä rajoista Karjalan Kannaksella, mutta vain heikosti nautintarajoista kaukaisissa erämaissa. Savon talonpoikia oli tuskin kuultavanakaan.3
Rauhankirjassa mainituista rajapaikoista sijaitsi Savon maakunnan alueella tai maakuntarajalla Särkilahti mukaan luettuna vähintään kolme, korkeintaan viisi. Useiden rajapaikkojen sijainnista, rajan suunnasta, jopa sen luonteestakin on esitetty toisistaan poikkeavia käsityksiä.4
Särkilahtea seuraava rajapaikka on rauhankirjan venäläisessä tekstissä kirjoitettu Samosalo, latinalaisessa Samusalä ja ruotsalaisessa käännöksessä Samusälä.5 Kirjurien tavoittelema nimi on suunnilleen Säämäsalo, joka vastaa myöhemmin tunnettua Sääminginsaloa. Yksityiskohtiin palataan tuonnempana (s. 302–305). Raja saavutti siis Pihlajaveden pohjoisrannan nykyisen Savonlinnan tienoilla ja kääntyi sieltä kohti Haukivettä. Seuraava rajapaikka Siitti sijaitsee Varkauden tienoilla, jossa Haukiveden luoteisin lahti on nimeltään Siitinselkä eli Siiteenselkä. Edellä (s. 286) käsitelty Joroisten seudun Karjala-nimistö lienee perua niiltä ajoilta, jolloin raja kulki näillä seuduilla. Joroisten Vuorijärveltä on tavattu paleoekologisissa tutkimuksissa merkkejä tilapäisestä viljelystä jo noin vuodelta 1300. Todennäköisimmin ne ovat jälkiä savolaisten liikkumisesta näillä seuduilla.
Kuten edellä (s. 280) on mainittu, Kustaa Vilkuna yhdistää Säämäsalon ja Siitin rajapaikat lappalaisten talvikyliin. Myös Heikki Kirkinen ja Kyösti Julku pitävät Talvisaloa rajapaikkana.6
Seuraava rajapaikka on nimeltään Karjalankoski. Kuten edellä (s. 286) on mainittu, sen niminen paikka tunnetaan vanhastaan Juankoskelta. Useimmat tutkijat eivät ole kuitenkaan hyväksyneet sitä rajapaikaksi, vaan olettavat, että raja jatkuu edelleen luoteeseen kohti Pohjanlahtea, ja ovat hakeneet Karjalankoskea tältä suunnalta. Seuraamme heidän etsiskelyjään.
Leppävirran Osmajärvessä sijaitseva Osmankivi mainitaan, tosin vasta myöhään, venäläisten muinaiseksi rajakiveksi. Rajamerkkejä siitä ei enää löydy. Tähän perimätietoon liittyen Karjalankoskeksi on esitetty Sorsaveden ja Osmajärven välistä Sorsakoskea tai Kuvansin ja Sorsaveden välistä Kilpikoskea. Perimätieto kertookin savolaisten ja hämäläisten välisistä kahakoista Kilpikoskella. Kilpikoski olisi luonteva rajan solmukohta sikäli, että pian sen jälkeen oli käännyttävä Kuvansilta kapean kannaksen poikki Paasvedelle, jossa päästiin Päijänteen vesistöön ja voitiin jatkaa kohti Pohjanlahtea.7
Päijänteen vesistöön vie rajalinjan pari Savon tilikirjoihin 155O-luvulla tehtyä mainintaa. Vuoden 1551 linnantiliin on merkitty, että Rasvannon (Rasvangin) kalastamo on linnasta luoteeseen Venäjän rajalla. Partalan kuninkaankartanon tilissä vuodelta 1558 sanotaan, että kalastamo sijaitsee 30 silloisen peninkulman päässä Pohjanmaalla. Kovin luotettavina näitä tiedonantoja ei voi pitää. Partalan kirjuri on saattanut sekoittaa Rasvangin samalle kartanolle kuuluvaan Vuotjärven kalastamoon, joka todella sijaitsi Venäjän rajalla.8
Rajan on oletettu jatkuneen Rasvangilta myöhemmän hämäläis-savolaisen heimorajan mukaisesti Pielaveden reittiä pohjoiseen. Tältä suunnalta Jalmari Jaakkola on ehdottanut Karjalankoskeksi Pielaveden ja Nilakan välistä Säviänvirtaa tukien olettamustaan myös läheisen Karjalan kylän nimellä.9 Kuten edellä on mainittu, tämä nimi on myöhäinen.
Vilkuna on löytynyt kauempaa luoteesta Pielavedeltä Karjalanjoen (mainittu tämännimisenä ainakin jo 1807), nykyiseltä nimeltään Myllypuron, ja ehdottaa siinä olevaa Myllykoskea Karjalankoskeksi. Hän sanoo Hämeen ja Savon rajakirjeessä 1415 mainitun Karjalanmaanselän tarkoittavan juuri tätä seutua. Karjalanjoki on Pohjanmaan puolelta Koivujärven lounaiskulmaan laskeva vähäinen joki. Myllykoski soveltuu solmukohdaksi sikäli, että sen yläpuolelta pä stiin Maanselän yli Pyhäjärven Maanselänlahteen laskevalle pienelle joelle, mistä avautui reitti Pyhäjärven yli ja Pyhäjokea pitkin edelleen Pohjanlahdelle.10
Jaakkola ja häneen liittyen Tauno Räisänen, jotka pitävät Säviänvirtaa Karjalankoskena, hakevat Koivujoelta seuraavaa rajapaikkaa, jonka kirjoitusasu viittaa lähinnä muotoon Kolemakoski tai Kolumakoski. Räisänen nimeää sieltä Korkeakosken.11 Jaakkola vetoaa tässä yhteydessä nimiin Kolmolansalo ja Kolemala, jotka kuitenkin johtuvat sinne vasta 1600-luvulla asettuneista Kolehmaisista. Pielaveden Vaaraslahdelle Kolehmaiset ilmaantuivat 1545.12 Hekin ovat vasta Klemetti Kirjurin verollepanemia uudisasukkaita. Ei ole todennäköistä, että Kolehmaiset olisivat olleet täällä nimenantajina jo 1300-luvun alkupuolella.
Useimmat tutkijat ovat sitä mieltä, että Kolemakosken rajapaikka on jo Hämeen puolella. Lähinnä on ehdolla Pihtiputaan Kolimajärvestä Keiteleeseen laskevassa virrassa oleva koski.13 Tämä käsitys on vaikuttanut myös siihen, mistä Karjalankoskea etsitään. Kyösti Julku on sijoittanut Karjalankosken Leppävirran Sorsakoskelle, Karjalainen-nimisen asukkaan mukaan, joka kuitenkin saapui tänne vasta 1557.14
Kiistatonta Karjalankoskea ei siis Varkaudesta luoteeseen johtavalta linjalta näytä löytyvän. Käännymme sen vuoksi Juankosken Karjalankoskelle. Sitä ehdotettiin Pähkinäsaaren rauhan rajapaikaksi jo viime vuosisadalla, jolloin rajan oletettiin jatkuvan Jäämereen. Sen toi uudelleen ehdolle Ragnar Rosen, jonka mukaan Pähkinäsaaren rauhan alkuperäinen rajalinja onkin juuri se linja, jota on väitetty vasta vuoden 1500 vaiheilla väärennetyksi.15
Aivan uuden tulkinnan on esittänyt Jarl Gallén. Sen mukaan Pähkinäsaaren rauhan raja ei pohjoisosiltaan ollut lainkaan yhtenäinen rajalinja. Se vain varmisti tiettyjä kiinnekohtia, jotka kulkurien viitoittajina olivat tärkeitä raja-asukkaille. Nämä kulkutiet saattoivat mennä ristiinkin. Edellä seurattu luoteinen rajan suunta Varkaudesta Kolemakosken kautta kohti Pohjanlahtea takasi laatokankarjalaisille esteettömän kulun Pohjanlahden rannikolle. Itäinen suunta Sääminginsalosta Orivedelle ja Karjalankoskelle viitoittaa länsikarjalaisille ja savolaisille itäisimmän luvallisen kulkutien pohjoiseen erämaahan. Iisalmen reitin varsi jäi väliin ja joutui lähinnä hämäläisten eräalueeksi.16
Tätä selitystä vastaan on huomautettu, ettei yleensä tunneta rajoja, joita ei käsitetä yhtenäiseksi linjaksi tai samalla tavalla kumpaakin osapuolta sitovaksi. Pähkinäsaaren rauhankirja luettelee rajapaikat katkeamattomana linjana, esimerkiksi venäläisessä tekstissä ”sieltä Siittiin, sieltä Karjalankoskeen, sieltä Kolumakoskeen ”, latinalaisessa tekstissä vieläkin ketjumaisemmin: ”Särkilahdesta Säämäsaloon, Säämäsalosta Siittiin, siten Karjalankoskelle, sitten Kolumakoskelle.” Rauhanvaltuuskunnat ymmärsivät erämaarajankin yhtenäiseksi.17
Mutta on kolmas mahdollisuus. Rauhanvaltuuskunnat olivat riippuvaisia siitä informaatiosta, jonka he saivat paikallisilta asiantuntijoilta. Kummankin osapuolen asiantuntijat saattoivat jo silloin tarkoittaa eri paikkoja puhuessaan Karjalankoskesta. Vaikkei niin olisikaan ollut, erimielisyys paikan sijainnista voitiin helposti saada jälkeenpäin aikaan, jos se oli jommankumman edun mukaista. Rajariidoissa oli varsin tavallista, että osapuolet olivat yksimielisiä rajapaikan nimestä, mutta erimielisiä sen sijainnista.
Karjalankosken nimi on nähtävästi hämäläisten antama paikalle, jonka toisella puolella olivat vastassa karjalaiset. Näin ollen se osoittaa, että Savon kihlakunnan alueen erottaminen laatokankarjalaisten kihlakuntien alueesta päättyy näille tienoille ja että tästä eteenpäin ovat vastatusten hämäläiset ja laatokankarjalaiset. Heikki Kirkinen on selittänyt, ettei savolaisalue ulottunut Suonenjokea pohjoisemmaksi, mutta Suonenjoki mainitaan rajapaikkana vasta seuraavalla vuosisadalla.18 Kuitenkin näyttää muiden seikkojen valossa ilmeiseltä, että Pohjois-Savon hallinnasta kiistelivät vielä 1300-luvulla hämäläiset ja laatokankarjalaiset. Edellä esitetyt Haukiveden rantoja reunustavat Karjala-nimet ovat nähtävästi Pähkinäsaaren rauhan jälkeistä vastakohtaisnimistöä.
Yhtenäiseksi rajalinjaksi tulkittuna Pähkinäsaaren rauhan raja oli epäedullinen varsinkin Sulkavan tienoilla asuville savolaisille, koska se epäsi heiltä pääsyn Haapaveden ja Pihlajaveden pohjoispuolisille erämaille. Ensimmäiset merkit savolais ten työntymisestä tämän linjan yli tulevatkin juuri Säämäsalon rajapaikan tienoilta.
SÄÄMINGINSALON ARVOITUS
Säämäsalon rajapaikasta esitetyt erilaiset tulkinnat eivät niinkään koske paikan sijaintia kuin sen kokoa ja luonnetta rajapaikkana. Vain Rosen, joka on ehdottanut Säimenensaloa, sijoittaa rajapaikan Kerimäen saarennon ulkopuolelle.
Nimen tulkinnassa Jaakkola vetosi Savon vanhimmassa verollepanomaakirjassa esiintyvään muotoon Samulaxi. Vertailu tämän verollepanomaakirjan varhaisempaan kopioon ja myöhempään maantarkastuskirjaan osoittaa kuitenkin, että tämä Säämingin Nousialanmäen kylässä sijaitseva paikka on yksi Savon monia Savilahtia. Sillä ei niin ollen ole mitään todistusvoimaa tässä asiassa.1 Estettä tulkinnalle, että nimi on luettava etuvokaalisesti Säämäsalo, ei niin ollen ole. Asiakirjoissa esiintyykin jo vuodesta 1362 lähtien etuvokaalinen asu Semingasala, Sääminginsalo tai Sääminkäsalo. Tätä paikkaa koskeva asiakirjasikermä luo valoa siihen, miten Viipurin linnanpäälliköt ja sitten myös kirkko pyrkivät hyödyntämään tätä rajapaikkaa.
Vuonna 1362 lahjoitti Suomen mahtavin mies Niilo Tuurenpoika Bielke, joka oli myös Viipurin linnanpäällikkö, Kaukjärvellä Äyräpään pitäjässä (myöhemmällä Kuolemajärvellä) sijaitsevat tilansa Växjön tuomiokirkolle. Ehtona oli, että ne siirtyvät Karjalan piispanpöydälle, kun tähän maakuntaan rakennettaisiin tuomiokirkko. Kaksi vuotta myöhemmin Bielke sai surmansa Turun linnan piirityksessä uuden hallitsijan Ålbrekt Mecklenburgilaisen joukoissa. Tämä kuninkaan tekijä oli ilmeisesti ehtinyt suunnitella myös Sääminginsalon lahjoittamista Karjalan piispanistuimelle. Kannattajansa tahtoa kunnioittaen kuningas lahjoitti mainittuun tarkoitukseen puolet Sääminginsalon saaresta, jonka katsottiin palautuneen kruunulle Bielken kuoltua ilman rintaperillistä. Hän lupasi osoittaa samanlaista suopeutta, mikäli Pentti Tuurenpojan hallussa oleva puolikas kokonaan tai osittain joutuisi kruunulle. Tämä oli vihjaus siihen suuntaan, että saaren toinenkin puolikas oli syytä liittää lahjoitukseen. Tämän toivomuksen Sten Pentinpoika ja muu Bielken perikunta, johon kuului myös Viipurin linnan uusi päällikkö Suni Haakoninpoika, riensivät jo seuraavana vuonna täyttämään.2
Sääminginsalon on oletettu olleen Bielke-suvun perintöomaisuutta. Suvulla oli Viipuriin vanhat suhteet. Vanhin veljeksistä Eerik Tuurenpoika oli kuulunut Pähkinänsaaren rauhanvaltuutettuihin ja Sten Tuurenpoika toiminut Viipurin linnan päällikkönä. Saari on saattanut olla suvun hallussa jo vuosikymmeniä. Enonvirran suulla Enonvedessä oleva Pielkasaari säilyttää nähtävästi Bielke-suvun muistoa.3 Kuningas Albrektin kirjeen mukaan kruunulle palautunut Sääminginsalon puoli kas oli asumaton ja viljelemätön. Tämä ei tarkoita, että toinen puoli oli viljelyksessä.4 Miksi tämä rintamaasta ja hallintokeskuksesta kaukana sijaitseva erämaa-alue oli niin arvokas, että Bielket olivat sen hankkineet ja sitä pidettiin tärkeänä lisänä Karjalan hiippakunnan perustamista varten tarkoitettuun lahjoitukseen?
Kustaa Vilkunan mukaan Sääminginsalo käsitti vain vähäisen Talvisalon saaren, joka oli lappalaisten talvikylä. Saaren arvo perustui kokonaan siihen, että siellä voitiin kantaa veroa lappalaisilta. Puolikas saaresta tarkoittaa tämän tulkinnan mukaan puolta veron tuotosta.5
Pekka Lappalaisen mukaan Sääminginsalo on laaja alue, koko Kerimäen saarento, jonka yhdistää mantereeseen idässä vain kapea kannas Raikuun kohdalla. Kuitenkaan hän ei katso saaren arvon perustuvan siitä itsestään saatavaan tuottoon, vaan sen läpi erämaille matkaavien karjalaisten pyyntikuntien verottamiseen. Sääminginsalon laajuus käykin ilmi myöhemmistä asiakirjoista.6
Ei ollut lainkaan harvinaista, että ylhäisaateliset 1300-luvulla hankkivat laajahkoja erämaa-alueita. Niitä voitiin käyttää pyyntiin, mutta perimmäisenä tarkoituksena oli niiden asuttaminen. Bielket olivat todennäköisesti lähettäneet Sääminginsaloon pyyntimiehiä ja pitivät arvossa sieltä saatavia turkiksia, riistaa ja kalaa. Kirkollisen laitoksen haltuun jouduttuaan saarento olisi ehkä asutettu lampuodeilla kuten Kaukjärven alue.
Joka tapauksessa nämä seudut kiinnostivat varhain viljelijöitäkin. Kerimäen saarennon luoteispuolelta on Heinäveden Pytärälammesta tavattu merkkejä kaskeamisesta jo 1320-luvulta, siis juuri Pähkinäsaaren rauhan solmimisen ajoilta.7
Koko hanke raukesi, kun sen tarmokas ajaja oli poissa. Kuulemme Sääminginsalosta viimeisen kerran vuosina 1415–1416. Ensin hankittiin jäljennökset Sääminginsaloa koskevista asiakirjoista Viipurin linnanpäällikköä varten ja sitten näistä jäljennöksistä otettiin kopiot Turun tuomiokirkkoa varten.8 Nähtävästi piispa Maunu Tavast harkitsi alueen hankkimista omalle tuomiokirkolleen tai piispanistuimelleen. Säämingin Pihlajaniemessä sijainnut Kanunginniemenmaa (ak 1055) viittaa siihen, että alue on jonkin aikaa kuulunut kirkolliselle laitokselle. Ilmeisesti se on kuitenkin sittemmin joutunut kruunulle ja siellä mahdollisesti sijainnut tukikohta on tullut liitetyksi Olavinlinnan laitoksiin.
Rajapaikkana Sääminginsalo ilmeisesti ymmärrettiin maamerkiksi, joka oli ohitettava, kun Pihlajavedeltä käännyttiin Haapavedelle ja jatkettiin kohti Haukivettä. Kerimäen saarento jäi tällöin kulkureitin itäpuolelle. Sääminginsalon valtaus on näin ollen ensimmäinen osoitus siitä, että ruotsalainen osapuoli, jota edusti Viipurin linnanpäällikkö, ei pitänyt rajalinjaa esteenä eränautinnan ja asutuksen suuntaamiselle sen yli Itä-Savon erämaihin.
ITÄRAJA TYÖNNETÄÄN KAUEMMAKSI
1300-luvun loppupuolella läntinen asutuspaine itärajaa vastaan vahvistui ja mursi Pähkinäsaaren rauhan rajalinjan. Varhaisin merkki siitä on vaatimaton paperille tehty muistiinpano, joka otsakkeensa mukaan osoittaa Ruotsin ja Venäjän väliset rajat. Käsialan perusteella se voidaan ajoittaa noin vuoden 1400 vaiheille. Takapuolella on lyhyt merkintä, jossa on vuosiluku 1382. Paperi saattaisi olla jo siltä ajalta, jolloin Bo Joninpoika Grip piti hallussaan Viipuria.1
Asiakirjaan merkitty raja eroaa rauhansopimuksen rajasta ratkaisevasti siinä, ettei se lainkaan tullut Pihlajavedelle, vaan kääntyi kohti Puruvettä ja jätti siten Sääminginsalon alueen kokonaan Ruotsin puolelle. Pihlajaveden itäpuolitse raja saapuu Valkeajärvelle, joka sijaitsee vedenjakajalta Vapaseen ja Putikonlahteen johtavan reitin varrella. Sieltä se jatkuu Juurikkasuolle ja edelleen Purujärvelle eli Puruvedelle, jonka koilliskulmassa sijaitsevan Putkilahden raja jakaa kahtia. Seuraava paikannimi tarkoittaa ilmeisesti Raikuuntaipaletta. Sen yli päästään Pistolanjärvelle ja edelleen Paasivedelle, jossa mainitaan rajapaikaksi Säimenenniemi. Tässä oli jo tultu Sääminginsalon pohjoispuoliseen erämaahan. Vielä tästä eteenpäin mainitaan kahdeksan rajapaikkaa ennen Pohjaa, so. Pohjanmaata. Ne olivat Somertaipale Oriveden ja Juojärven välissä, Ohtaansalmi Juojärven ja Rikkaveden välissä, Vehkataipale Kaavinjärven ja Vuotjärven välissä, Lastujoki Vuotjärven ja Syvärijärven välissä, Syvärijärvi, Somsansuu Tiilikanjoen suulla sijaitsevassa Somsankoskessa ja Pahtasuo, jota ei ole voitu paikantaa. Pohjoisimmalla osuudella rajaluettelon laatijan asiantuntemus on sen verran pettänyt, että hän on sijoittanut Lastujoen vasta Somsansuun jälkeen.2 (Rajapaikat liitekartassa.)
Rajaluettelon tarkoituksena on vain merkitä muistiin tosiasiallinen nautintaraja. Sitä ei ole pyritty mukauttamaan rauhankirjan rajapaikkoihin antamalla niille uusi tulkinta. Tämä olisi ollut mahdollista, jos Säimenenniemen sijasta olisi merkitty Sääminginsaloa enemmän muistuttava Säimenensalo ja pohjoisempana Karjalankoski, jonka lähellä on uusi Vehkataipaleen rajapaikka.
Mahdollisesti eräs pahoin turmeltunut, myöhään kopioitu rajaluettelo, joka otsakkeen mukaan sisältää Karjalan, Pohjan, Hämeen ja Novgorodin rajat, edustaa sekin varhaista keskiaikaista perinnettä. Siinä on vähemmän rajapaikkoja. Salpausselältä se mainitsee Haukkavuoren, jota myöhemmät rajaluettelot nimittivät Haukkariutaksi, Puruveden-Oriveden tienoilta Putkilahdenpohjan, jolla tarkoitetaan Kesälahden Ristilahtea, edelleen Pihlajaniemen ja Heinonniemen, joka on Rääkkylässä Oriveden itärannalla vastapäätä Säimenenniemeä. Rajan suunta on siis aivan sama kuin edellä selostetussa luettelossa, mutta rajapaikat on valittu Oriveden itärannalta. Luettelo päättyy Somertaipaleeseen. Se ei ole vielä kiinnostunut Oriveden länsirannan seutua pohjoisemman erämaan ja osta.3
Uusi rajansuunta merkitsi suurta muutosta Pähkinäsaaren rauhankirjan osoittamaan tilanteeseen verrattuna. Se sulki laatokankarjalaiset pois Varkauden tienoilta ja samalla Iisalmen reitin vesiltä. Valtakuntien välinen erämaaraja muotoutui nyt Nilsiän reitin tuntumaan. Maastoon rajaa on tuskin merkitty ainakaan yläosaltaan, joka ei ollut luettelon laatijallekaan täysin selvä.
Rajarauhan rikkoutumista Savon kohdalla merkinnee Novgorodin kronikan tieto, jonka mukaan ruotsalaiset hyökkäsivät vuonna 1396 Laatokan rannalle Kurkijoelle ja Kylälahteen ja polttivat kirkon.4
Rajaluettelon ilmoitus Putkilahden jaosta osapuolten kesken viittaa siihen, että jonkinlainen rajasopimus paikallisten asukkaiden välillä on saatu aikaan. Ei ole tietoa, onko vakinaista asutusta jo näihin aikoihin uskaltautunut Puruveden rannoille kahden puolen rajaa.
Levottomien rajaolojen vuoksi asutus pääsi vasta myöhään vakiintumaan Kerimäen saarennolla ja Punkaharjun tienoilla. Vaikka rukiin viljelyä on paleoekologisen tutkimuksen mukaan esiintynyt Punkaharjun Tervalammin ympäristössä jo noin 1150 ja Kerimäen Suurjärven tienoilla noin 1270, on jatkuva viljely päässyt kummassakin paikassa käyntiin vasta aivan keskiajan lopulla, vuoden 1500 paikkeilla.
Paikannimet kertovat sotaisista selkkauksista rajaseudulla. Puruveden rannoilla on Hevossalon–Tikkilän tienoilla Murhiaho (ak 987), Ruokojärvellä Toramäki (ak 991), Säämingin Mikkolanniemessä Murhilaksi (ak 1191) sekä Kerimäen saarennon sisäosassa Kolvosenpään–Simanalan tienoilla Tappuniemi (ak 1020).5 Myös Rantasalmen seutu oli uhanalainen, koska vainolainen saattoi päästä Kerimäen saarennon länsipuolitse Pyyveden ja Enonveden kautta Heinäveden vesille ja sieltä Tappuvirran kautta Äimisvedelle. Siellä on Torasalon saari, jossa mainitaan Toralaksi (ak 1619) ja Toraniemi (ak 1623). Parkuinmäellä on vielä Murhisuonmäki (ak 1369) ja kylän nimikin kertoo levottomuuksista. Pitkin rajaseutua on ollut keskiajalla rauhatonta, nähtävästi jo paljon aikaisemmin kuin 1400-luvun lopulla, jolloin historialliset lähteet niistä kertovat.