Toiminnan taustaa
Kansanhuvien tapaan joukkojärjestäytyminen lähti Suomessa liikkeelle yhteiskunnan ylempien väestökerrosten aloitteesta ja ohjailemana. Toiminta keskittyi aluksi kaupunkeihin mutta tuli melko pian tutuksi myös maaseudun asukkaille. Yhteen nämä kaksi harrastustoiminnan muotoa kasvoivat, kun seurat ja yhdistykset alkoivat käyttää kansanhuveja työvälineinään, ryhtyivät järjestämään huvitilaisuuksia sekä toimintansa rahoittamiseksi että omien aatteellisten päämääriensä saavuttamiseksi.
Liberalismin aikakausi loi toiminnalle taloudelliset mahdollisuudet, mutta toiminnan laajenemisen edellytyksenä oli se, että aatteen palo läpäisi säätyjen väliset raja-aidat. Tavoitteet raivasivat tietä tasa-arvolle mutta alkoivat myös jakaa väestöä uudenlaisiin ryhmiin. Ryhmittyminen ei kuitenkaan vielä autonomian ajan lopulla ollut leimallista, vaan samat henkilöt liittyivät monien eri paikallisyhdistysten jäseniksi.
Varsinkin vapaapalokunnilla, raittiusseuroilla, nuorisoseuroilla, työväenyhdistyksillä ja urheiluseuroilla oli paljon yhteisiä, kansalaisten valistamiseen ja elämänlaadun parantamiseen tähtääviä tavoitteita. Samantapaisia pyrkimyksiä oli myös kristillisillä yhdistyksillä ja naisyhdistyksillä, mutta niistä kerrotaan seurakuntaa ja väestöä koskevissa luvuissa. Samoin maamiesseurojen, marttayhdistysten ja maanpuolustusjärjestöjen alkuvaiheet käsitellään omissa yhteyksissään.
Yhdistysten perustaminen ei autonomian ajan lopulla ollut vapaata. Pohjoismaisen yhteiskuntajärjestyksen mukaan se tosin olisi kuulunut kansalaisten oikeuksiin, mutta vallankumouksellisten tai muiden ei-toivottujen aatteiden leviämisen ehkäisemiseksi oikeutta oli vuonna 1849 rajoitettu siten, että lupa oli saatava itse hallitsijalta. Näin oli vuoteen 1883 saakka, minkä jälkeen lupa seurojen ja yhdistysten perustamiseen voitiin hakea senaatilta.
Vuonna 1887 myös kuvernööreille myönnettiin oikeus antaa oman lääninsä alueella toimiville yhdistyksille toimilupia. Sortovuosien aikana yhdistysten perustamista kuitenkin taas rajoitettiin, ja vaikka yhdistymisvapauslaki annettiin suurlakon jälkeen 1906, sen merkitys jäi vielä vähäiseksi. Näin yhdistymisvapaus toteutui käytännössä vasta vuonna 1919 annetulla uudella lailla.49
Näiden lainsäädännöllisten seikkojen takia 1880- ja 1890-luvuista tuli yhdistysten perustamisen kulta-aikaa. Toisaalta valmiuksia laajaan järjestötoimintaan ei varsinkaan maaseudulla sitä ennen juuri ollut. Vasta 1880- ja 1890-luvuilla kansakoululaitoksen laajeneminen, kansansivistyksen kohoaminen, tiedonkulun ja kulkuyhteyksien tehostuminen sekä uusien ammattiryhmien, kuten maakauppiaiden ja teollisuusväen, syntyminen loivat edellytyksiä monipuoliselle kansalaistoiminnalle. Alkuun oli päästy kuvattavaa jaksoa edeltäneellä kaudella, mutta läpimurto tapahtui 1800-luvun viimeisten vuosikymmenien aikana.
Koko maahan verrattuna aatteellisten yhdistysten toiminta jäi tosin Savossa ja varsinkin Etelä-Savossa keskimääräistä laimeammaksi. Savo oli loitolla yhdistysten keskuspaikoista, rohkaisevia esikuvia ei ollut käden ulottuvilla. Silti kansalaisliikkeiksi laajentuneilla toimintamuodoilla oli Savossakin monia asukkaiden elämäntapaa uudistavia ja monipuolistavia vaikutuksia. Väylät kohti kansalaisyhteiskuntaa alkoivat avautua.
Vapaapalokunnat
Monella paikkakunnalla yhdistystoiminnan tienraivaajina toimivat vapaaehtoiset palokunnat eli vapaapalokunnat (VPK). Turkuun sellainen perustettiin vuonna 1838 ja moneen muuhun kaupunkiin 1860-luvulla, mutta Savoon palokuntaaate levisi vasta 1870-luvun lopulla. Ensimmäiset ”palosammutuskunnat”, kuten tuolloin sanottiin, perustettiin täälläkin kaupunkeihin, mistä innostus 1880-luvulla levisi maaseudulle. Ensimmäiset VPK:t aloittivat toimintansa seuraavilla paikkakunnilla:50
Palokunta-aatteeseen kuului, että kuntalaiset halusivat osoittaa kykenevänsä itse, vapaaehtoisesti, ottamaan vastuulleen yhteiseen turvallisuuteen liittyviä tehtäviä. Samalla pyrittiin keskinäiseen veljeyteen ja kaikille tarjolla olevan kulttuuritoiminnan järjestämiseen. Palokunnantalot ja juhlakentät olivat monella paikkakunnalla ensimmäisiä yleisiä huvitilaisuuksien näyttämöitä. Savonlinnan, Mikkelin, Kuopion ja Nilsiän vapaapalokunnilla oli jo 1890-luvulla omat talot, ja seuraavan vuosisadan alussa sellaiset hankittiin myös Leppävirralle, Heinävedelle, Pielavedelle, Puumalaan ja Sulkavalle. Osa taloista oli paikallisten yhdistysten yhteisessä omistuksessa, jolloin niistä käytettiin nimeä seurojentalo.
Palokuntien huvitoiminta oli vilkasta, ja torvisoittokunta, laulukuoro, näytelmäkerho sekä lainakirjasto tulivat tutuiksi muillekin kuin palokunnan jäsenille. Lisäksi VPK:n puolisotilaallinen harjoittelu tähtäsi aseellisen toimintavalmiuden kohottamiseen, mikä tuli näkyviin jääkäriliikkeen ja suojeluskuntien järjestäytymisen yhteydessä.51
Raittiusseurat
Varsinaisten seurojen ja yhdistysten esikoisia Suomessa olivat raittiusseurat. Niistä ensimmäinen oli perustettu Elias Lönnrotin toimesta Kajaaniin vuonna 1834. Raittiusaate oli aluksi kohtuuden noudattamisen kannalla mutta jyrkkeni 1870-1880-lukujen vaihteessa ehdottoman raittiuden ihanteeksi. Sen mukaisesti keskusjärjestön nimikin muuttui vuonna 1884 Kohtuuden Ystävistä Raittiuden Ystäviksi.
Suhtautuminen raittiusasiaan oli Savon maaseudulla vastahakoista. Viranomaisilla oli raittiutta vaativa tiukka linja, sillä Savon ns. irtain väki oli aiheuttanut vaivaishoito-ongelman, jonka paisumista koetettiin hillitä myös alkoholipoliittisin keinoin. Tavoitteena oli itse itsestään huolehtiva kansalainen, johon myös vuoden 1879 vaivaishoitoasetus pyrki. Alkoholin kulutus oli Savon maaseudulla 1800-luvun jälkipuoliskolla kuitenkin keskimääräistä vähäisempää ja viinaan kuolleiden osuuskin maan pienimpiä, joten väestö toivoi köyhyyden karkottamiseksi joitain muita keinoja kuin viinanjuonnin estämistä.52
Tämä näkyi raittiusyhdistyksiin liittyneiden määrässä. Koko Suomessa raittiusyhdistyksiin oli vuonna 1885 liittynyt 0,37 % väestöstä, mutta Kuopion läänissä vain 0,31 % ja Mikkelin läänissä ainoastaan 0,21 %. Mikkelin läänin osuus oli maan alhaisin, mikä heijasteli varsinkin maalaiskuntien asenteita.53
Tilanne oli kuitenkin kaupungeissa melko erilainen kuin maaseudulla. Vuoden 1866 kotipolton kieltänyt paloviina-asetus sekä anniskelun ja myynnin kaupunkeihin keskittänyt vuoden 1886 asetus olivat jakaneet maan – periaatteessa – ”kuivaan maaseutuun” ja ”kosteisiin kaupunkeihin” saaden raittiustoiminnan painottumaan sinne, missä tarve oli ilmeisin. Vaikka viranomaisten huomio kiintyi vaivaishoito-ongelman takia maaseutuun ja vaikka salapoltto teki valvonnan aiheelliseksi, raittiusaate sai Savossa kannatusta etupäässä vain kaupungeissa. Kuopion läänissä raittiusyhdistyksiin liittyneiden kaupunkilaisten osuus oli vuonna 1885 jopa maan suurin (5,05 %). Koko Suomessakin raittiusliike oli ennen suurlakkoa kaupunkien vetovoimaisin kansalaisjärjestö.54
Savon ensimmäiset raittiusseurat aloittivat toimintansa Raittiuden Ystävien perustamisvuonna 1883. Kuopio oli tässäkin joutuisin. Sinne perustettiin Savon ensimmäinen ja Suomen kolmas raittiusyhdistys. Hankkeen takana oli Kansanvalistusseuran asiamiehenä toiminut maisteri Bruno Granit (Ilmoniemi), joka oli tutustunut Nykyajan raittiusliike -nimiseen kirjaseen ja pitänyt kaupungissa sen johdosta esitelmän. Yhdistyksen toimintamallin Granit sai Helsinkiin perustetun raittiusyhdistys Koiton säännöistä. Muut samana vuonna perustetut raittiusyhdistykset olivat maaseutuyhdistyksiä.55
Raittiuden Ystävien asiamiehet kiersivät maata tehdäkseen raittiusaatetta tunnetuksi ja hankkiakseen jäseniä yhdistykseensä. Paikallisina vaikuttajina toimivat varsinkin kansakoulunopettajat, joiden toimesta myös suurin osa Savon ensimmäisistä raittiusseuroista sai alkunsa. Edellä luetelluista 14 seurasta opettajien perustamia oli seitsemän, pappien perustamia kolme, sotilaiden perustamia kaksi, yhden perustajana oli ylioppilas ja yhden nahkuri.
Pappien suhtautuminen raittiusliikkeeseen oli ristiriitainen. Itse raittiusaatetta kannatettiin, mutta ehdottoman raittiuden vaatimusta ja sen myötä myös seuroihin liittymistä vastustettiin. Mielipidejohtajana oli piispa Gustaf Johansson, jonka kanta tuli ryhmän yleiseksi mielipiteeksi Kuopion pappeinkokouksessa vuonna 1885.
Kantaansa Johansson perusteli seuraavasti: ”Kristus itsekin nautti käynyttä wiiniä ja mitä Hän on tehnyt, siihen älkiiön pantako yleistä kieltoa kristityille . … Johan itse Luomakunnankin kannalta katsoen käynyt wiini on Luonnollisin, sillä wiinimarjan mehussa on jo itsessään käywä woima, jonka estämiseen täytyy keinoja keksiä. Haetaan tukea Paawalin käskystä, joka kieltää weljensä pahentamisen. . . . Sanotaan ettei Paawali wiiniä käyttänyt. Waan mitä Paawali etupäässä teroitti, oli kristityn wapautta ja se poljetaan, jos ehdottomaan raittiuteen pakotetaan, sillä tällä pannaan käsky, waikk ’ei Herra ole sitä pannut, jopa käsky wastoin kristinuskon perussääntöä . … Raittius on hengellinen asia, ja papinkin tulee sitä edistää saarna ja esimerkin kautta, mutta Kristuksen palvelijana ei hän woi ehdottomaan raittiuteen sitoutua kun hän sillä loukkaisi kristinuskon perustetta, jonka edustajana hänen tulee olla. Luomakunnassa on wiinipuu jaloin kasvuista. Kristuskin wertaa itsensä siihen. Ja kristitty wastustaisi sen hedelmien nauttimista!”56
Puhe aiheutti sanomalehdissä kiivasta väittelyä. Ryöpytystä tuli Raittiuden Ystävien johtomiehiltä, mutta osa papeistakin oli eri mieltä kuin Johansson. Heihin lukeutui muun muassa Porvoon kappalaisena tuolloin ollut, myöhemmin Sulkavan kirkkoherrana toiminut L. A. Wennerström. Piispan mielipiteellä oli kuitenkin vaikutusta. Esimerkiksi Varkauden tehtaan Päiviö-yhdistys menetti ison osan jäsenistään uudelle valistusseuralle Johanssonin lausunnon tultua julkisuuteen.57
Raittiusyhdistyksiin liittymisen helpottamiseksi seuroihin perustettiin kaksi osastoa: ehdottomuuden osasto ja kohtuuden osasto. Viimeksi mainitut eivät kuitenkaan saaneet kannatusta, joten niitä ryhdyttiin kutsumaan ”yleisiksi osastoiksi”, jotka käytännössä olivat myös täysraittiuden kannalla. Toiminnan tehostamiseksi Raittiuden Ystävissä toteutettiin vuonna 1888 myös piirijako. Kuopion ja Mikkelin läänit kuuluivat aluksi Kuopion ja Mikkelin piiriin, kunnes vuonna 1890 Pohjois-Karjala erosi omaksi piirikseen, ja jäljelle jäänyt osa sai nimekseen Savon piiri. Se jaettiin vuonna 1901 Pohjois-Savon ja Etelä-Savon piiriin ja vuonna 1905 Pohjois-Savon, Suur-Savon ja Savonlinnan piiriin.58
Raittiusyhdistysten ja niihin kuuluvien jäsenten määrä kasvoi koko maassa vuoteen 1906 saakka, Savonlinnan piirissä vielä jonkin aikaa sen jälkeenkin, mutta sitten kannatus alkoi hiipua. Savon osalta tilanne näytti, tosin melko aukollisten tietojen mukaan, seuraavanlaiselta:59
Enimmillään, vuosien 1905-1906 vaihteessa, raittiusseuroihin kuului noin 1 % savolaisista. Pohjois-Savon piirissä määrä oli tuolloin 1,1 %, Suur-Savon piirissä 1,2 % ja Savonlinnan piirissä 0,8 %. Tyypillistä oli jäsenten nopea vaihtuminen ja itse yhdistysten lyhytkestoisuus. Seuroihin liityttiin mutta niissä pysyminen oli vaikeaa. Esimerkiksi Kuopion raittiusseuraan vuonna 1905 liittyneistä 152 jäsenestä vain 45 pysyi yhdistyksessä kahta vuotta kauemmin. Osa erosi omasta tahdostaan, osa erotettiin. Usein syynä oli se, että jäseneksi liittyvä oli antanut raittiuslupauksen mutta sortui juopotteluun ja erotettiin. Kuopiolainen viilari August Björkling jopa myi raittiusmerkkinsä saadakseen rahaa viinan ostoon.
Vanhoista tavoista luopuminen ei ollut helppoa, varsinkaan, kun tavat ympärillä olevassa elämänpiirissä säilyivät ennallaan. Tavallisia eroamisen syitä olivat myös jäsenmaksun laiminlyönti ja paikkakunnalta muutto.60 Vain muutaman vuoden toiminnassa olleita seuroja olivat esimerkiksi Ristiinan Toivo I, joka lakkautettiin jäsenmäärän pudottua alle kymmeneen. Näin kävi myös Mikkelin raittiusseuralle. Sen seuraajaksi tuli muutaman vuoden tauon jälkeen raittiusseura Uusi Yritys. Pitkäikäistä ei tullut myöskään herännäisjohtaja Vilhelm Malmbergin perustamasta Kiuruveden raittiusseurasta.
Savolaisten suhteellisen heikko raittiusaatteen kannatus tuli esille myös vappuna 1898 puhjenneen juomalakkoliikkeen aikana. Liike syntyi kotkalaisten työmiesten keskuudessa ja levisi nopeasti ympäri Suomen. Juomalakko tarkoitti sitä, että henkilö antoi kirjallisen lupauksen pidättäytyä alkoholijuomien käytöstä vuoden ajaksi. Varsinaiset raittiusliikkeen tavoitteet olivat tässä kuitenkin sivuseikkoja, tärkeämpää oli vastustaa kaupallista väkijuomien myyntiä ja pohjustaa yleisen kieltolain säätämistä.
Liikkeeseen liittyi paljon muitakin kuin raittiusväkeä, ja sen toimesta lähes 170 000 suomalaista allekirjoitti vuoden 1898 aikana kieltolakiadressin. Kuopion läänistä siihen pani nimensä 1 978 asukasta (0,6 % täysi-ikäisistä) ja Mikkelin läänistä 1 133 (0,6 %), kun koko maan keskiarvo oli 2,5 % täysi-ikäisistä. Savon maaseutu ei nytkään tempautunut mukaan, vaan juomalakko sai kannatusta niillä paikkakunnilla, joissa teollistuminen oli edennyt pisimmälle.61
Raittiusseurojen toiminta rakentui kokousten, luentojen ja iltamien varaan. Yleensä seuroilla oli oma kirjasto ja laulukuoro. Raittiustalo oli vuonna 1910 vain Kuopion ja Iisalmen Ruotaanlahden raittiusseuroilla. Näkyvyyttä saatiin vuosittain järjestettävillä yleisillä raittiuskokouksilla, joiden sanottiin olleen laulujuhlien jälkeen huomattavimpia valtakunnallisia kokoontumistilaisuuksia. Savossa niitä vietettiin Kuopiossa vuonna 1886, Savonlinnassa 1893, Mikkelissä 1899 ja Kuopiossa toisen kerran 1905. Itsenäisyyden ajalla kokouksia oli vielä Kuopiossa vuonna 1921, Savonlinnassa 1928 ja Mikkelissä 1933. Laulujuhliin verrattuna osanottajamäärä oli kuitenkin vaatimaton mutta ylitti yleensä 500 kävijän rajan.62
Nuorisoseurat
Raittiusliikkeen hiipuminen suurlakon jälkeen korvautui osaksi siten, että jäsenet liittyivät nuorisoseurojen tai työväenyhdistysten kannattajiksi. Myös niissä korostettiin raittiuden vaalimista.
Nuorisoseuratoiminta oli muista seuroista ja yhdistyksistä poiketen etupäässä maaseutua aktivoiva kansalaisliike. Se syntyi Etelä-Pohjanmaalla Kauhavalla 1880-luvun alussa ja sai tukialueikseen Etelä-Pohjanmaan lisäksi Etelä-Karjalan. Savoon liike levisi nuorisoseurojen voimakkaan laajenemisen kaudella 1890-luvulla, mutta edellä mainittuihin toimintakeskuksiin verrattuna melko laimeana. Vuonna 1905 koottujen tietojen mukaan Kuopion läänin asukkaista 1,2 % ja Mikkelin läänin asukkaista 0,7 % kuului nuorisoseuroihin. Mikkelin läänin osuus oli maan pienin ja koko Savonkin osuus keskimääräistä vähäisempi, sillä Suomessa nuorisoseuroihin liittyneitä oli tuolloin 1,4 %.63
Raittiusseurojen tapaan osa alkuajan nuorisoseuroistakin toimi vain lyhyen aikaa. Moni perustettiin kuitenkin muutaman vuoden kuluttua uudelleen, mikä on aiheuttanut tulkinnanvaraisuutta seurojen perustamisvuosiin. Savon nuorisoseurojen esikoinen, Varkauden tehtaalle ”entisen valistusseuran raunioille” vuonna 1890 perustettu seurakin toimi aluksi vain kokeiluluontoisesti ja syntyi uudelleen vuonna 1898. Seuraavassa luettelossa on pyritty mainitsemaan varhaisin perustamis- tai toimintavuosi.64
Siihen, että nuorisoseuraliike alkoi laajeta juuri 1890-luvulla ja ulotti tuolloin vaikutuksensa myös Savon alueelle, oli monta syytä. Kansakoulunopettajat kuuluivat nuorisoseura-aatteen innokkaisiin kannattajiin, joten kansakoulujen perustaminen edisti samalla nuorisoseurojen syntyä. Myös kansanopistot tukivat nuorisoseurojen toimintaa ja veivät oppilaidensa kautta tietoa nuorisoseura-aatteesta maakunnan eri osiin.
Tärkeäksi tiedonvälityksen kanavaksi tuli myös Santeri Alkion vuonna 1890 perustama Pyrkijälehti. Esimerkiksi vuonna 1896 sitä tilattiin Savon alueelle 71 vuosikertaa ja vuonna 1898 jo 231 vuosikertaa. Eräs Pyrkijän toimittajista oli pohjoissavolainen kirjailija Heikki Kauppinen eli Kauppis-Heikki. Kulkuyhteydetkin vaikuttivat nuorisoseurojen perustamiseen. Savon radan valmistuminen loi edellytyksiä vuorovaikutuksen lisäämiselle, ja polkupyörien yleistyminen helpotti pääsyä seuratilaisuuksiin.
Myös yksittäisillä aatteen kannattajilla oli vaikutusta. Savo-karjalainen osakunta ei – kansanvalistustoiminnastaan huolimatta – nuorisoseuroista juuri innostunut, mutta muissa osakunnissa niitä suosittiin. Satakuntalaiset pastori K. R. Kares ja professori E. N. Setälä toimivat ylioppilasaikanaan aktiivisesti nuorisoseurojen hyväksi ja Savoon muutettuaan veivät asiaa myös täällä eteenpäin. Tultuaan vuonna 1898 Joroisiin Keski-Savon kansanopiston johtajaksi Kares teki jo samana vuonna aloitteen Mikkelin seudun nuorisoseurojen keskustelukokouksen järjestämisestä ja paikallisen keskusseuran perustamisesta.
Tässä hankkeessa oli mukana myös juvalainen myöhempi kansantaloustieteen professori Leo Schadewitz (Harmaja). E. N. Setälä taas vietti kesiään 1890-luvulla Ristiinan Kallioniemessä ja innosti paikkakuntalaisia Ristiinan nuorisoseuran perustamiseen. Pohjois-Savossa nuorisoseurojen aktiivisena kehittäjänä toimi sikäläisen kansanopiston johtaja Hj. Mikander. Seuratoiminnan arvovaltaisiin vastustajiin taas kuului piispa Gustaf Johansson, mutta tässä taistelussa hän ei päässyt läheskään koko papiston mielipidejohtajaksi.65
Jo nuorisoseurojen perustamisvaiheessa seurat ryhmiteltiin maakunnallisiksi keskusseuroiksi. Tällaiseksi oli tarkoitettu jo seuraluettelossa mainittu, Suonenjoella vuonna 1893 perustettu Keski-Savon nuorisoseura, mutta käytännössä sen toiminta rajoittui Suonenjoen alueelle. Savonlinnassa 1895 perustetulla Itä-Savon nuorisoseurojen liitolla taas oli alusta alkaen laajempi työkenttä. Sekin toimi sekä paikallis- että keskusseurana, kunnes Savonlinna 1909 erosi siitä omaksi seurakseen. Kolmantena keskusseurana oli K. R. Kareksen aloitteesta vuonna 1899 syntynyt Suur-Savon nuorisoseurojen keskusseura ja neljäntenä 1907 toimintansa aloittanut Pohjois-Savon nuorisoseurojen liitto.
Valtakunnallinen keskusseura Suomen Nuorison Liitto perustettiin 1897. Sen pitämät yleiset nuorisoseurakokoukset olivat suuria juhlatilaisuuksia, joissa pohdittiin yhteiskunnallisia kysymyksiä ja nuorisoseuraliikkeen suhdetta muihin joukkoliikkeisiin. Kokouksissa kirjatut kannanotot olivat sitten ohjeina paikallisseuroille. Kokouksia pidettiin parin, kolmen vuoden välein, ja Savossa Mikkelissä sellainen järjestettiin 1901.66
Nuorisoseurojen jäseniksi liittyi maaseudulla etupäässä talollisten poikia ja tyttäriä, kaupungeissa sekä tehdaspaikkakunnilla liikeapulaisia, käsityöläisiä ja ammattiväkeä. Jonkin verran mukana oli myös seminaarilaisia, lyseolaisia ja ylioppilaita. Tilattomia tai palkollisia ei nuorisoseuroihin yleensä kuulunut. Yläikärajaa ei ollut määrätty, mutta alaikärajana oli yleensä 15–16 vuotta.
Tavallisesti seuraan liityttiin 17–18-vuotiaana, ja siihen kuuluttiin naimisiinmenoon asti. Koko maassa jäsenten keski-ikä oli noin 20–22 vuotta, mutta Savossa, missä seurat yleensä olivat virkamiesten johtamia, iäkkäämpien osuus oli suurempi kuin nuorisoseurojen varsinaisilla tukialueilla. Vanhemman väen mukanaoloa pidettiin kuitenkin toivottavana. ”Vanhemmat ihmiset alkavat osoittaa nuorisoseuratyölle myötätuntoisuutta, ennakkoluulot ja paheet väistyvät tieltä kuin sumu aamun vaijetessa”, todettiin Pohjois-Savon keskusseuran vuosikertomuksessa vuonna 1909.67
Tiedot nuorisoseuroista ja niiden jäsenmääristä ovat huomattavan puutteellisia. Läheskään kaikki eivät toimittaneet tietojaan keskusseuroille tai eivät liittyneet keskusseurojen jäseniksi. Niinpä tilastoissa esitetyt tiedot kertovat vain sen, minkä verran seuroja tai niiden jäseniä vähintään oli. Yleiskehitys näytti Savossa seuraavanlaiselta:68
Kokousten, esitelmien ja iltamien sekä näytelmä- ja musiikkiharjoitusten ohella nuorisoseuroissa harrastettiin opintokerhotoimintaa ja urheilua sekä pidettiin lomakursseja tai puhujakursseja. Moni seura toimitti omaa seuralehteä, ja lähes jokaisella oli myös pieni kirjasto ja lukutupa. Pyrkimyksenä oli ”työskentely sisäänpäin ja jäsenten keskeinen itsekasvatus”, mutta toiminnan valitettiin suuntautuvan liikaa ulospäin. ”Inhimilliseen käytökseen, kunnolliseen järjestykseen ja varsinkin huvitustapain ja laulun kehittämiseen on pantu liian vähän huomiota”, valitettiin Itä-Savon keskusseurassa vuonna 1910. Todettiin myös, ettei kotiopintoihin, jotka olisivat olleet nimenomaan nuorisoseura-aatteen mukaista toimintaa, ollut suurta halukkuutta.
Samat seikat olivat Suur-Savon ja Pohjois-Savon keskusseurojen huolena. Masentavana esimerkkinä asenteista oli Suur-Savon keskusseuran 1904 julistama kirjoituskilpailu, johon ei tuolloin ilmoittautunut ainuttakaan halukasta. Urheiluinnostus sitä vastoin kukoisti kaikissa paikallisseuroissa ”ajan hengen mukaisesti”.69
Tanssista tuli koetinkivi. Periaatteessa sitä vastustettiin, mutta kun nuoriso ei ilman sitä tullut tilaisuuksiin, seurat päätyivät korvaamaan tanssin piirileikillä. Laulu ja soitto loivat tunnelmaa, mutta suuriin yhteisesiintymisiin tuli sortovuosien aikana esteitä. Viranomaiset kielsivät muun muassa Suur-Savon keskusseuran 1900-luvun alussa suunnittelemat Savon ensimmäiset laulu- ja soittojuhlat, joten ne saatiin pidettyä vasta 1910.70
Savossa nuorisoseurojen haittana oli pitkään myös toimitilojen puute. Vielä 1907 koko Savon alueella oli vain yhdeksän nuorisoseurantaloa tai yhdistysten yhteistä seurojentaloa. Nämä sijaitsivat Leppävirralla, Suonenjoella, Vesannolla, Pielavedellä, Karttulassa, Rautalammilla, Keiteleellä, Rantasalmella ja Mikkelissä. Tavallisesti kokoonnuttiinkin kansakouluilla, pitäjäntuvissa tai jäsenten kodeissa. Myöhemmin nuorisoseurantaloja kuitenkin rakennettiin ripeästi, niin että vuonna 1910 niitä oli Savossa 19 ja vuonna 1915 jo 38.71
Suurlakon jälkeen nuorisoseura-aatteen kilpailijaksi tuli puoluepolitiikka. Suur-Savon keskusseura joutui taloudellisiin vaikeuksiin, kun seuran 1909 julkaisema juhla-albumi ei mennyt kaupaksi. Syynä pidettiin asenteiden muuttumista. ”Toivotaan, että kansalaiset alkavat kyllästyä puolue-ja luokkataisteluihin, jonka jälkeen on alkava valistustyölle elpymisen aika”, kirjoitettiin toiveikkaana.
Myös Pohjois-Savosta kerrottiin, että paikallisseurojen ”vastuksina” oli puoluekiihko, ja Itä-Savossakin toimintaa häiritsivät ”maailman parantamisen haaveet”. ”Ilolla” kuitenkin mainittiin, että Itä-Savon keskusseuraan kuulunut Punkaharjun nuorisoseura oli kyennyt olemaan yhteistoiminnassa puolueyhdistystenkin kanssa ”sikäli kuin nuorisoseura-aate on myöten antanut”. Seuran toimintaa yhteistyön kerrottiin vilkastuttaneen ja laajentaneen.72
Työväenyhdistykset
Nuorisoseuraliike oli puhtaasti kotimainen liike. Työväenliike sitä vastoin sai esikuvansa ulkomailta. Sieltä tulleita virikkeitä seuraten Suomen kaupunkeihin alettiin 1880-luvulla perustaa työväenyhdistyksiä, joista ensimmäinen aloitti toimintansa Helsingissä vuonna 1883 tehtailija Viktor Julius von Wrightin aloitteesta. Tämän wrightiläisen työväenliikkeen pyrkimyksenä oli korjata yhteiskunnassa vallitsevia epäkohtia ja näin estää sosialismin leviäminen Suomeen. Yhdistysten jäseniksi liittyi työväkeä ja käsityöläisiä, mutta johto koostui säätyläisiin lukeutuvista henkilöistä.
Tällainen työväenyhdistys perustettiin Savonlinnaan vuonna 1887. Se oli Savon ensimmäinen ja Suomen kahdeksas wrightiläisen kauden yhdistys. Säännöissä sen tavoitteiksi määriteltiin työväen sivistystason kohottaminen, raittiuden ja säästäväisyyden edistäminen sekä työväen aineellisen toimeentulon parantaminen. Jäseniä varten perustettiin kirjasto ja lukusali, järjestettiin kansantajuisia luentoja ja harrastettiin iltama-, musiikki- ja näytelmätoimintaa. Oma talo hankittiin vuonna 1893.73 Vastaavanlaiset työväenyhdistykset perustettiin pian myös Kuopioon ja Mikkeliin.74
Säätyläisten ohjauksessa olevia työväenyhdistyksiä perustettiin siis lähinnä kaupunkeihin sekä maaseudun teollisuuspaikkakunnille ja asutustaajamiin. Eri yhteiskuntaryhmien lähentäminen ei yhdistysten puitteissa onnistunut, sillä johtohenkilöitä lukuun ottamatta säätyläiset karttoivat yhdistyksissä toimimista. Tätä valitettiin Savonlinna-lehdessä jo 1894.75
Työväki ei herrasväen mukanaoloa ilmeisesti kaivannutkaan, sillä pyrkimykseksi tuli vapautua säätyläisten holhouksesta ja ottaa ohjat omiin käsiin. Wrightiläisten torjuntayrityksistä huolimatta sosialistiset opit nimittäin levisivät Suomeen ja yhdistysten aatesisältö alkoi muuttua: hyväntekeväisyys alkoi vaihtua poliittisen työväenliikkeen tavoitteiksi. Kehitystä tuki Pohjois-Savossa melko voimakkaana vaikuttanut nuorsuomalainen liike. Kuopiossa tämä sosialististen oppien voimistuminen johti kahden erilaisen työväenyhdistyksen rinnakkaiseloon.
Aatteen jyrkkenemisen äänitorvena oli kirjailija Matti Kurikka, joka toi mielipiteitään esiin Savo-karjalaisessa osakunnassa sekä Savo– ja Työmies-lehden palstoilla. Kuopiossa Kurikka ja hänen edustamansa radikaali suuntaus sai sen verran kannatusta, että osa työväenyhdistyksen jäsenistä erosi tuolloisesta yhdistyksestä ja perusti oman Kuopion Työntekijöiden yhdistyksen.
Se supisti entisen työväenyhdistyksen jäsenmäärää kolmanneksella, mutta kun radikalisoituminen suurlakon aattona levisi myös wrightiläiseen yhdistykseen, virta kääntyi toisin päin ja Kuopion työväenyhdistyksen jäsenmäärä alkoi taas kasvaa. Se teki erillisen Työntekijöiden yhdistyksen tarpeettomaksi ja päätti rinnakkaiselon ilmeisesti jo vuosien 1904–1905 vaihteessa.76
Kuopion Työntekijöiden yhdistys oli Savon ensimmäinen poliittinen työväenyhdistys. Vuonna 1899 perustettuun Suomen työväenpuolueeseen, joka 1903 muuttui sosialidemokraattiseksi puolueeksi, yhdistys liittyi 1901. Mikkelissäkin suhtautuminen Kurikan toimintaan aiheutti hajaannusta jo 1899, mutta päätös puolueeseen liittymisestä tehtiin vasta 1904. Myös työväenyhdistysten savolainen esikoinen, Savonlinnan työväenyhdistys, aloitti poliittisen kautensa vasta suurlakon yhteydessä 1905. Iisalmi tuli Savon kaupungeista mukaan viimeisenä, sillä siellä ensimmäiset työväenyhdistykset perustettiin vasta liikkeen poliittisella kaudella vuosien 1905-1906 vaihteessa.
Siirtyminen wrightiläisen työväenliikkeen ajasta sosialismin kauteen ei tapahtunut helposti. Maaseudulla, missä torpparit, maataloustyöläiset ja muut tilattomat olisivat olleet uudelle työväenaatteelle otollista joukkoa, väestön sosiaalisesti ja sivistyksellisesti heikko asema vaikeutti vielä sen toimintaedellytyksiä. Johtajia tästä ryhmästä oli vaikea löytää, eikä Savon syrjäinen sijainti työväenliikkeen keskuspaikoista helpottanut tilannetta.
Tehdasyhdyskunnissakin oli aatteen valtaanpääsyä estäviä tekijöitä. Työntekijöiden joukossa oli paljon maalta muuttaneita ja entiset katsomuksensa säilyttäneitä henkilöitä, minkä lisäksi tehdasyhdyskunnat olivat melko suljettuja yhteisöjä, joihin uusien aatteiden oli vaikea työntyä. Halukin nousta vastustamaan olemassa olevia oloja saattoi olla vähäinen, sillä työnantajan patriarkallinen huolehtiminen työntekijöistä antoi monia etuja ja toimi tarvittaessa myös yhtiön johdon käyttämänä painostuskeinona. Se koettiin Varkauden tehtaalla vuosien 1903-1904 vaihteessa.
Kurikan toiminta oli saanut Varkaudessa vastakaikua jo helmikuun manifestin aikaan vuonna 1899. Syntyi ajatus työväenyhdistyksen perustamisesta, mikä ei kuitenkaan ollut tehtaan johdon mieleen. Ulkopuolisen agitaattorin innoittamana yhdistys lopulta 1903 uskaltauduttiin perustamaan, mutta kokoustilaa sille oli vaikea löytää. Tehtaan johdon mielestä kokousten pito oli näet tarpeetonta, koska mahdollisista epäkohdista voitiin valittaa työnjohdon kautta suoraan työnantajalle.
Yhdistykseen liittynyttä noin 350 työntekijää tämä ei tyydyttänyt, vaan he noudattivat puolueen antamia ohjeita ja ryhtyivät lakkoon työehtojen parantamiseksi. Se antoi yhtiön johdolle syyn panna työmiehet valitsemaan yhdistyksen tai työpaikan välillä. Noin puolet taipui, mutta muut pitivät kiinni mielipiteistään ja joutuivat eroamaan. Riita sai laajaa huomiota, ja eri puolilla Suomea koottiin avustuksia Varkauden lakkolaisille. Työnantajan uhkaus häätää yhdistykseen kuuluvat asunnoistaan sai lakkoilun ja kokoontumisinnon kuitenkin hiipumaan niin, että Varkauden työväenyhdistys liittyi puolueeseen vasta suurlakon jälkeen 1906.77
Työväenyhdistysten perustaminen vilkastui koko maassa huomattavasti suurlakkovuonna 1905. Savossakin perustettiin tuolloin 13 uutta työväenyhdistystä. Kuopion seudulla ilmeni noihin aikoihin myös väkivaltaisia keinoja käyttävää maanalaista toimintaa, mutta siitä kerrotaan tarkemmin sortovuosia koskevassa luvussa. Työväenyhdistysten jäsenistä on saatavilla vain puolueeseen liittyneiden tietoja, joten liikkeen todellinen kannattajamäärä oli tilastoituja tietoja suurempi. Silti niistäkin selviää liikkeen kasvu Savossa ensimmäistä maailmansotaa edeltäneellä ajalla.78
Jäsenmäärällä mitattuna työväenyhdistysten kannatus oli suurimmillaan heti suurlakon jälkeisinä vuosina. Sen jälkeen määrä väheni, mikä osittain johtui sopivien yhdistysjohtajien puutteesta. Työväen omasta piiristä nousseiden oli vaikea pitää toimintaa vireänä, mutta tilanne muuttui kokemuksen karttuessa.
Työväenyhdistysten jäsenmäärä vaihteli huomattavasti eri paikkakunnilla. Suurimpia Savossa olivat vuonna 1905 Varkauden (465 jäsentä), Juankosken (343), Mikkelin (307), Kuopion (298), Punkaharjun (220) ja Leppävirran (180) työväenyhdistykset. Oma työväentalo oli tuolloin vain Kuopion, Savonlinnan, Mikkelin ja Joroisten Lehtoniemen tehtaan yhdistyksillä. Vuoteen 1910 mennessä talojen määrä oli kasvanut 44:ksi ja vuonna 1914 niitä oli jo 81.79
Sortovuosien aikana, kun valtiovalta vaikeutti työväenyhdistysten perustamista, kiertotienä käytettiin monella paikkakunnalla haaraosastojen ja ammattiosastojen perustamista. Vuonna 1909 edellisiä oli Savon alueella kuusi ja jälkimmäisiä 18. Myös ammattiyhdistykset tekivät tuloaan. Työväenliikkeen tapaan ammattiyhdistysliike oli tullut Suomeen 1880-luvulla, jolloin Helsinkiin perustettiin ensimmäiset yhdistykset samaa ammattia harjoittavien palkkatyöntekijöiden työehtojen parantamiseksi. Ammattiyhdistykset ryhmiteltiin ammattiliitoiksi, joista ensimmäinen oli Kuopioon 1897 perustettu Kirjaltajain Ammattiliitto. Ammattiyhdistysliikekin voimistui suurlakon jälkeen, mikä 1907 johti keskusjärjestön eli Suomen Ammattijärjestön perustamiseen. Ammattiyhdistysten itsenäinen aika koitti kuitenkin vasta vuoden 1918 jälkeen.
Voimistelu- ja urheiluseurat
Kansanhuveja koskevassa alaluvussa on jo kerrottu urheiluharrastuksen viriämisestä Suomessa ja sen leviämisestä Savon alueelle. Innostus laajeni kansalaisliikkeeksi, jonka järjestäytyminen alkoi 1870-luvulla. Ensimmäiset urheiluseurat perustettiin Helsinkiin, mutta jo vuonna 1873 Kuopioonkin saatiin Jahtiseura (1906 perustetun Kuopion Metsästys- ja Ampumaseuran edeltäjä) sekä vuonna 1875 Pursiseura.
Ne olivat vielä eräänlaisia pienen piirin ”herraseuroja”, joten varsinaisten kaikelle kansalle tarkoitettujen seurojen synryaikaa oli vasta 1880-luku. Tuolloin liikuntaharrastus otettiin aatteellisten valistusjärjestöjen sivuharrastukseksi, mistä toiminta vähitellen itsenäistyi omiksi harrastelajeikseen. Vanhimmat tällaiset seurat olivat sekä Savossa että muualla Suomessa kaupunkien ja tehdaspaikkakuntien voimisteluseuroja.80
Edellä lueteltujen seurojen lisäksi Savon kaupungeissa oli edelleen joukko säätyläisten liikuntaklubeja tai muita pikemminkin harrastuspiireiksi kuin seuroiksi luokiteltavia ryhmittymiä. Metsästys- ja ampumaseuroja taas ei vielä luettu varsinaisten urheiluseurojen joukkoon, vaikka ne toimivatkin vahvistettujen sääntöjen puitteissa. Yleensä voimistelu- tai urheiluseura oli eräänlainen ”jokamiehen seura”, jossa harrastus ei vaatinut kalliita välineitä tai erityisiä urheilutiloja. Voimistelun lisäksi seuroissa harrastettuja lajeja olivat hiihto ja uinti. Sellaisia olisivat olleet myös monet kenttälajit, mutta niiden aika tuli vasta 1800-luvun lopulla. Yleisseuroja ruvettiin Savoon perustamaan 1900-luvun alussa, 1906 toimintansa aloittanut Kuopion Reipas ensimmäisten joukossa.
Reipas syntyi Kuopion Voimistelijoiden, Kuopion Raittiusseuran voimistelijoiden ja Rautatieläisten Voimisteluseuran yhdistyessä yhdeksi seuraksi. Sen lajeina olivat voimistelu, hiihto ja paini. Tähän herraskaiseksi väitettyyn mutta kilpaurheilua suosivaan seuraan liittyivät muun muassa Kolehmaisen veljekset Tatu, Viljam ja Hannes.
Jo parin vuoden kuluttua veljekset olivat kuitenkin jo perustamassa työväen urheiluseura Rientoa ja saavuttivat sen edustajina mainetta sekä hiihtäjinä että juoksijoina. Tätä Savon yleisseurojen kulta-aikaa kesti vuoteen 1909 asti, jolloin Kolehmaiset muuttivat pois Kuopiosta.81 Seuratoiminta ei tästä kuitenkaan lamaantunut, vaan 1917 sekä Riento (468 jäsentä) että Reipas (358 jäsentä) kuuluivat Suomen kymmenen suurimman urheiluseuran joukkoon.82
Savossa urheiluseurojen painopiste oli selvästi Pohjois-Savossa. Se oli myös naisvoimistelun kehto. Tämä taas oli heijastumaa Kuopion aktiivisten naisasianaisten toiminnasta. Kerrottiinhan heidän jo 1880-luvun alussa aloittaneen säännölliset voimisteluharjoitukset ja itse Minna Canthinkin aikoneen ryhtyä voimistelijaksi. Se tosin oli ajatus, jolle ehkä ”voi hymyillä olematta silti epäkohtelias”, kuten asiasta Juhani Aholle kirjoitettiin.83
Urheiluseurojen laajeneminen kaupunkien ulkopuolelle oli vaivalloista. Savo-lehdessä valitettiin vuonna 1882, miten kaikissa sivistysmaissa ymmärrettiin voimistelun tärkeä tehtävä ihmiskunnan sivistyttämisessä, mutta ”meidän maassamme sitä wastoin on kiihkeästi oltu woimistelun wastustajia”.84
Savon ensimmäinen maaseudulle perustettu jokamiehen seura oli Juankosken voimisteluseura (1891), minkä jälkeen seuraajaa jouduttiin odottelemaan kymmenkunta vuotta. Rantasalmen, Suonenjoen ja Rautalammin nuorisoseurojen yhteyteen perustettiin silloin voimisteluosastot, minkä lisäksi Leppävirralla alkoi vuonna 1903 toimia itsenäinen voimisteluseura Kuhnus.85
Vanhimpien voimistelu- ja urheiluseurojen perustajat olivat Savossa yleensä virkamiehiä, ylioppilaita tai kauppiaita. Toiminta oli haparoivaa siihen saakka, kunnes valtakunnalliset keskusjärjestöt tulivat 1800- ja 1900-luvun vaihteessa liikuntatyön kehittäjiksi. Tällaisia olivat Suomen Lyseoiden Urheilijat (SLU, perustettu 1899) ja Suomalainen Voimistelu- ja Urheiluliitto (perustettu 1900).
Viimeksi mainittu sai kuitenkin säännöilleen vahvistuksen vasta vuonna 1906, jolloin sen nimikin muutettiin Suomen Voimistelu- ja Urheiluliitoksi (SVUL). Sille luotu piirijärjestelmä tuki ja ohjasi paikallisten urheiluseurojen toimintaa. Savon alueelle perustettiin Pohjois-Savon piiri (1906), Mikkelin piiri (1909) ja Savonlinnan piiri (1911). Lisäksi Puumala kuului vuonna 1912 perustettuun Etelä-Saimaan piiriin.86 SVUL:ään kuuluvien urheiluseurojen ja niihin liittyneiden jäsenten määrä kasvoi Savossa seuraavasti:87
Numerosarja antaa vain yleiskuvan kehityksen suunnasta mutta ei kerro paljoakaan Savossa olleen urheiluharrastuksen laajuudesta. Juho Halmeen toimittamassa urheiluseurojen luettelossa Savon alueella toimivia urheiluseuroja mainitaan vuonna 1917 olleen jo 159. Noin puolet niistä kuului siis SVUL:ään. Urheilupaikkakuntina erottuivat sekä Halmeen tutkimuksessa että SVUL:n tilastoissa Kuopio (13 seuraa), Iisalmen maalaiskunta (13), Mikkeli (10), Savonlinna (9), Karttula (9), Leppävirta (8), Iisalmi (6), Hirvensalmi (6) ja Suonenjoki (6). Painopiste oli siis edelleen Pohjois-Savossa ja Savon kaupungeissa.88
Urheiluseurojen to1mmtaa vaikeutti pitkään toimitilojen ja suorituspaikkojen puute. Sekä kaupungeissa että maaseudulla tavallisia kokoontumispaikkoja olivat koulujen pihamaat ja voimistelusalit. Kuopiossa harjoittelu- ja kilpailuedellytykset paranivat, kun sinne saatiin Väinölänniemen urheilukenttä 1906 ja Puijon hiihtomäki 1911, mutta Mikkelissä urheilukenttää jouduttiin odottamaan vuoteen 1917 ja Savonlinnassa vuoteen 1932 asti.
Seurojen yhteistoiminta
Seura- ja yhdistystoiminnan kannatuksessa oli selviä alueellisia eroja. Yleistäen voidaan sanoa, että yhdistyksestä riippumatta toimintaa joko kannatettiin tai vastustettiin. Tämä johtui siitä, etteivät kansalaisjärjestöt vielä autonomian ajan lopulla tarjonneet selkeitä vaihtoehtoja, vaan tavoitteena oli kansan valistaminen ja nuorison ohjaaminen hyvien harrastusten pariin. Ns. sortovuosien aikana toimintaan kytkeytyi myös autonomian puolustaminen. Niinpä yhdistysten toimintamuodotkin olivat lähes samanlaisia ja voimia voitiin yhdistää yhteisten päämäärien saavuttamiseksi. Jäsenetkin olivat usein yhteisiä. Samat henkilöt kuuluivat moniin eri yhdistyksiin, eikä kyse ollut vain johtohenkilöistä vaan myös rivijäsenistä. Yhteistoiminnan näkyvinä merkkeinä olivat yhteisomistuksessa olevat seurojentalot.
Samankaltaisuus ja yhteistoiminta oli tyypillistä varsinkin niillä seuduilla, minne järjestötoiminta levisi suhteellisen myöhään. Savo oli tällaista seutua. Sen melko syrjäinen sijainti järjestöjen keskuspaikoista ja kulkuyhteyksien ongelmat pitivät aatteita pitkään loitolla. Siihen taas, tuliko jostain paikkakunnasta seuratoiminnan kannattaja vai vastustaja, vaikutti yksittäisten mielipidejohtajien toimintatarmo. Se teki joistakin paikkakunnista seurakeskittymiä, jollaisia Savossa ennen vuotta 1905 olivat varsinkin Kuopio, Mikkeli, Savonlinna ja Iisalmi sekä maalaiskunnista Leppävirta, Vesanto, Suonenjoki, Kiuruvesi ja Rantasalmi.
Yhteistoiminta eri yhdistysten välillä oli siis tiivistä. Se saattoi olla niin kiinteää, ettei selkeää työnjakoakaan ollut olemassa. Raittiusseurat liittoutuivat maaseudulla varsinkin nuorisoseurojen ja kaupungeissa työväenyhdistysten kanssa. Sekä nuorisoseuroihin että työväenyhdistyksiin perustettiin raittiusosastoja, ja Raittiuden Ystäville toimitetuissa raporteissa 1902 kerrotaan muun muassa Juvan ja Joroisten nuorisoseurojen ryhtyneen toimiin raittiusaatteen levittämiseksi. Hieman myöhemmin taas työväenliike otti raittiusasian ajaakseen. Irma Sulkusen mukaan raittiusseurojen ja työväenyhdistysten suhteet olivat 1900-luvun alussa niin läheiset, että ”oli yhtä luonnollista työväenyhdistyksen jäsenenä osallistua alkoholinvastaisiin kampanjoihin kuin raittiusseuran jäsenenä osoittaa mieltä sosiaalidemokraattisen puolueen esittämien vaatimusten puolesta.”89
Myös urheilu lomittui muuhun seuratoimintaan. Se oli keskeisellä sijalla sekä vapaapalokunnissa, nuorisoseuroissa että raittiusyhdistyksissä, jota vastoin urheiluliikkeen ja työväenliikkeen yhteistyö tuotti ajoittain ongelmia. Iäkäs työväki, samoin kuin maatalousväki, piti voimistelua ja urheilua turhana ja työntekoa häiritsevänä. Wrightiläisellä kaudella työväen järjestötoiminnan johto kuitenkin suhtautui liikuntaharrastukseen yleensä myötämielisesti, mutta liikkeen radikalisoituessa johtokin otti urheiluun kielteisen kannan.
Liikuntakulttuurin tasa-arvovaatimusten tulkittiin tuolloin olevan ristiriidassa työväen luokkataisteluperiaatteen kanssa. Nuoria liikunta ja kilpaileminen kuitenkin kiehtoi, joten moni työväenyhdistyksen jäsenistä liittyi joko VPK:n tai raittiusseuran voimisteluosastoon. Suurlakon (1905) ja Tukholman voitokkaiden olympialaisten (1912) jälkeen sosialidemokraattisen työväenliikkeenkin johto muuttui urheilulle suopeaksi, sillä liikuntakasvatuksen todettiin jalostavan myös työläisnuorison vapaa-ajanviettoa ja toimivan joukkovoiman kannustajana. Työväenyhdistyksiin alettiin nyt perustaa voimisteluosastoja, ja yleensä ne liittyivät SVUL:n jäseniksi. Tällainen oli muun muassa Kuopion Riento. Samalla kuitenkin heräsi ajatus oman valtakunnallisen työväen voimistelu- ja urheiluliiton perustamisesta, mutta eriytyminen toteutui vasta vuonna 1919.90
Seurojen kannatuksen kasvu tai hiipuminen ei yhteisistä tekijöistä huolimatta tapahtunut samanaikaisesti. Samankaltaisuuden takia jäsenten oli helppo siirtyä yhdistyksestä toiseen ja kannattaa kulloinkin ajankohtaiseksi tulleita aatteita. Vapaapalokuntien uskollinen kannattajajoukko ei vuosien varrella paljoa muuttunut, mutta raittiusseurojen jäsenmäärän kasvu kääntyi selvään laskuun vuosien 1906–1907 vaiheilla, jolloin taas työväenyhdistykset ja urheiluseurat alkoivat kasvattaa kannatustaan. Silti eniten väkeä vetivät Savossa vuoden 1907 jälkeen nuorisoseurat. Suurista jäsenmääristä ei kuitenkaan ollut kyse, sillä kaiken kaikkiaankin seura- ja yhdistystoiminnassa oli aktiivisesti mukana vain pieni osa savolaisista.