XIV KIRKOLLINEN ELÄMÄ

KESKIAJAN PERINTÖ JA USKONPUHDISTUKSEN KANSANKASVATUSOHJELMA

Savo oli keskiajalla kirkollisen kulttuurimme reuna-aluetta. Vielä 1400-luvun puoliväliin asti siellä oli yksi ainoa kirkkopitäjä, Savilahti, jota viimeistaan 1600-luvun alussa ruvettiin kirkon suojeluspyhän arkkienkeli Mikaelin mukaan nimittämään Mikkeliksi. Toinen kirkkopitäjä Juva perustettiin piispa Maunu Tavastin aikana 1442. Sama piispa pyrki tehostamaan kirkon johdon yhteyksiä Savoon perustamalla Vahvajärven eli Juuritaipaleen piispantilan piispantarkastusmatkojen tukikohdaksi Hämeen ja Savon väliselle erämaataipaleelle nykyiselle Hirvensalmelle. Kolmas kirkkopitäjä Sääminki perustettiin vuoden 1510 paikkeilla Savonlinnan äärelle. Tämä oli ilmeisesti tulosta 1400-luvun loppuvuosina käydyn Venäjän sodan aikana heränneestä pyrkimyksestä rakentaa uusi kirkko Karjalaan kiitoksena maan pelastumisesta. Olavinlinnassa oli lisäksi kappeli, jonka keskiaikaisesta kirkollisesta irtaimistostakin on säilynyt luettelo.

Sen pitemmälle kirkollinen järjestäytyminen ei täällä keskiajalla ehtinyt. Sen eräänlaisesta keskeneräisyydestä on ulkonaisena merkkinä säilynyt Mikkelin kivisakasti. Yhtään kivikirkkoa, joita Länsi-Suomessa oli kymmenittäin, ei tänne ehditty keskiajalla rakentaa, mutta sentään nousi pystyyn tällaisen rakennuksen esivaiheena maakunnan vanhimpaan kirkkopitäjään yksi kivisakasti.

Keskiajan kirkon työstä Savosta tiedämme hyvin vähän. Parhaiten tunnemme sen taloudellisen pohjan, kirkollisen verotuksen, josta tuonnempana tulee puhe. Ihmiset olivat kastettuja, elivät kirkon sakramenttien yhteydessä ja olivat sen opetuksenkin kohteina, mutta seurakuntaverkoston tavattoman harvuuden vuoksi tämä yhteys jäi pakostakin heikoksi. Saattaa olla perää siinä perimätiedossa, että Pohjois-Savon perukoilta tuotiin poika kasteelle sitten kun hän pystyi itse hiihtämään Juvalle tai muulle lähimmälle kirkolle.¹ Myöhemmän kansanperinteen valossa voimme päätellä, että katolisen kirkon opeista ja käsityksistä oli kyllä jäänyt jälkiä kansan mieliin, mutta ne olivat pakanallisiin pitämyksiin sekoittuneina. Ainakin reuna-alueilla tilanne saattoi olla sen tapainen kuin Juhani Aho on taiteellisen näkemyksen voimalla kuvannut romaanissaan Panu.

Uuden ajan alussa kirkolla oli niin ollen Savossa lähinnä kaksi toisiinsa liittyvää tehtävää, seurakuntaverkoston tihentäminen ja kristillisten käsitysten syvempi juurruttaminen kansan mieliin. Kumpikaan tehtävä ei ollut helppo eikä käynyt käden käänteessä. Tehtävään antoi kyllä osaltaan uutta näkemystä se, että Suomen kirkko näihin aikoihin siirtyi katolisuudesta luterilaisen uskonpuhdistuksen kannalle, joka uudella tavalla korosti ihmisen henkilökohtaista uskon käsittämistä ja omaksumista. Sitä ei kuitenkaan helpottanut se, että kirkko juuri uskonpuhdistusmurroksen myötä menetti valtaosan tulolähteistään ja joutui toimimaan entistä niukemmissa oloissa. Omin voimin ilman maallisen esivallan tukea ja apua se ei enää pystynyt uutta rakentamaan.

Suomen kirkon nuoren uskonpuhdistushenkisen johdon pyrkimykset tulivat ilmi sillä tarkastusmatkalla, jonka Turun tuomiokapitulin kanungit Mikael Agricola ja Knuut Juhonpoika vanhan piispan Martti Skytten sijasta tekivät 1549 Savoon. Säämingissä he linnanpäällikkö Kµstaa Fincken läsnäollessa keskustelivat kirkkoherran ja pitäjäläisten kanssa kappelin rakentamisesta pohjoiselle uudisasutusalueelle, jonne äskettäin oli perustettu Tavinsalmen hallintopitäjä. Kirkon paikaksi esitettiin Kuopionnientä. Säämingin pappilasta Finckelle lähettämässään kirjeessä he vielä pyysivät hänen neuvoaan ja suostumustaan, ennen kuin katsoivat voivansa antaa piispan nimissä uuden kirkkopitäjän perustamista koskevan kirjeen. Linnanpäällikön toivottiin taivuttelevan Juvan ja muiden pitäjien väkeä hanketta avustamaan. Kruunun viranomaisten tukea pidettiin siis välttämättömänä.

Esityksensä tueksi kanungit toivat julki tarkastuksessa saamansa käsityksen kansan kristinopin taidosta ja esittivät tilanteeseen sovelletun kansarikasvatusohjelman. He olivat todenneet, että suurin osa rahvaasta oli aivan taitamatonta. Tuskin kukaan osasi lukea ulkoa Isä meidän -rukouksen, uskontunnustuksen, käskysanat ja muut kristinopin kappaleet. Niinpä vanhemmat eivät pystyneet niitä myöskään kotiväelleen ja lapsilleen opettamaan. »Tämä on vallan tavatonta ja kauheaa kristityn väen keskuudessa», totesivat tarkastajat. Epäkohdan korjaamiseksi yhden kirkon rakentaminen erämaahan ei ollut yksistään riittävää. Linnanpäälliköltä pyydettiin, että hän antaisi linnankappalaisen opettaa kansalle katekismusta nimisiniesten ja neljännesmiesten taloissa. Niin se tottuisi käymään myös kirkossa pidettävissä tilaisuuksissa ja oppisi Isä meidän -rukouksen ja muutakin. Ketään ei tullut ottaa lautamieheksi, joka ei sellaista taitanut.²

Uuden kirkon rakentaminen yhtyi siis kirkon johtomiesten suunnitelmissa elimellisesti kristillisen kasvatuksen tehostamiseen. Ulkonainen puoli liittyi sisäiseen sitä tukien ja palvellen. Seuraavassa esityksessä käsittelemme ensin kirkon ulkonaisia rakenteita, taloudellista pohjaa ja henkilöstöä, joista meille säilynyt lähdeaineisto ensi sijassa antaa tietoa. Vasta sen jälkeen yritämme antaa kuvan hengellisen elämän laadusta ja tasosta Savon sydänmailla uskonpuhdistuksen ensimmäisellä vuosisadalla.

NELJÄNNEN KIRKKO PITÄJÄN PERUSTAMINEN

Kolme kirkkoa Savon kokoiselle alueelle oli tavattoman vähän. Kirkkomatkat äärialueilta venyivät siellä jopa pariksi sadaksi kilometriksi. Länsi-Suomessa oli keskiajalla varsin runsaasti ns. ratsukirkkoja eli autiokappeleita, so. seutukirkkoja, joissa pappi vain silloin tällöin kävi ja joissa saattoi olla oma lukkari. Yhdestäkään sellaisesta ei ole luotettavia tietoja Savosta. Asiaan palaamme vielä tuonnempana uusien kirkkojen perustamisen yhteydessä.

Savon kirkkopitäjien talo- tai väkiluvusta on muutama tieto jo siltä ajalta, jolloin niitä oli vasta kolme. Vuonna 1543 oli Mikkelin pitäjän talollisluku 1477 ja Juvan 1204. Jousia eli täyskasvuisia miehiä oli Juvalla 1600 ja Säämingissä 1200.¹ Näistä aukollisista luvuista käy ilmi, että pitäjien suuruusjärjestys oli: Mikkeli, Juva, Sääminki. Saman vahvistaa vuodelta 1550 säilynyt papinveron tilitys, josta voidaan laskea jousien määrä eri pitäjissä. Jousiluvut, jotka ilmenevät taulukosta 28, ovat kauttaaltaan siinä alempia kuin edellä mainitut luvut. Juvalta on tallella myös papinveroluettelo. Sen mukaan tässä kirkkopitäjässä oli 968 papinveroa maksavaa ruokakuntaa. Niistä oli Juvan hallintopitäjän puolella 525 ja Rantasalmen puolella Rantasalmen ja Keriharjun neljänneksissä 443. Lähteessä on vain neljänneskuntajako, mutta nimiä tarkkailemalla voimme todeta, että myöhemmin Kuopion pitäjään liitetyt talot ovat vielä vanhoissa yhteyksissään. Lisäksi voidaan todeta, ettei Juvan pitäjään ilmeisesti vielä tällöin kuulunut osia Pellosniemen eikä Vesulahden hallintopitäjistä.²

Mikkelin pitäjä oli väkiluvultaan ylivoimaisesti suurin. Se käsitti yli 40 % koko Savon väestöstä. Pinta-alaltaan oli taas muita ehdottomasti suurempi Juvan kirkkopitäjä, joka käsitti lähes koko uudisasutusalueen. Sen vuoksi uuden kirkkopi­täjän perustamishanke tuli koskettamaan ensi sijassa Juvaa. Sääminkiläisiä taas 1549 vireille pantu hanke liikutti varsin vähän. Ehkä sen vuoksi he olivatkin sitä kannattamassa. Vanhojen emäpitäjien talonpojilla ja varsinkin papeilla oli nimittäin yleensä taipumus vastustaa seurakuntien jakamisia. Tarkastajat olisivat voineet neuvotella asiasta jo tulotiessä Juvalla, mikäli eivät tulleet Viipurista päin Puumalan kautta. Ehkä se oli jäänyt tekemättä, koskapa linnanpäällikön apua pyydettiin nimenomaan juvalaisten saattamiseksi hankkeelle suosiolliseksi.

Uusi kirkko Kuopionniemelle kohosi kuitenkin pian. Paikkakuntalaisten vastahakoisuutta ei todistane se, että ilmaantui pari niskoittelijaa kirkon rakentamisvelvollisuutta vastaan Saamaisten neljänneksen puolelta, vielä vähemmän se, että Tuppurainen tervasi oman veneensä kirkkoa varten hankitulla tervalla.³

Kustaa Fincke saattoi jo 1552 ilmoittaa kuninkaalle, että Tavinsalmen pitäjään rakennettu uusi kirkko oli valmis. Hän kertoi aikovansa muodostaa siitä oman kirkkopitäjän, mikä edellytti vanhojen pitäjien alueiden tasoittelua. Pappilaksi oli varattu 6 veromarkan tila, jolle anottiin verovapautta. Vedoten pitäjäläisten köyhyyteen Fincke anoi lisäksi, että kirkkoon luovutettaisiin messuvarusteet, so. ehtoollisastiat ja papin messupuku Viipurista, jossa niitä oli useita luostarien jäljiltä, ja pienikokoisempi kirkonkello Savonlinnasta. Kuningas suostui esitykseen, mutta tarkkana taloudenpitäjänä odotti, että talonpojat maksaisivat kellon kalalla tai muilla tuotteillaan.⁴ Olli Lappalainen sai muuttaa pappilan tieltä Iisalmelle.

Uutta kirkkopitäjää nimitettiin tänä kautena yleensä hallintopitäjän mukaan Tavinsalmeksi, mutta sanomme sitä heti erotukseksi hallintopitäjästä Kuopioksi. Kuopionniemi eli Kuopio vakiintuikin myöhemmin seurakunnan nimeksi. Vanhin kirkko sijaitsi perimätiedon mukaan Multamäellä.⁵

Neljännen kirkkopitäjän perustaminen muutti varsin olennaisesti Savon kirkollista jaotusta. Vanhimmat tiedot sen vaikutuksesta ovat saatavissa vuoden 1556 rovastintilityksestä ja papinveroluettelosta.⁶ Vuosi on sotavuotena tosin poikkeuksellinen varsinkin venäläisten hävittämän Kuopion pitäjän osalta. Jaon jälkeinen tilanne näkyy taulukosta 27. Siitä ilmenee, että vanhojen pitäjien alueita on järjestelty uudelleen, joten ne ovat nyt väestöpohjaltaan verraten samansuuruisia. Sääminki on kuitenkin sivuuttanut Juvan. Samaan suuntaan viittaavat savujen määrät, jotka tältä vuodelta tunnetaan vain vanhoista pitäjistä (Mikkeli 1151, Juva 716, Sääminki 756).

Papinveroluettelosta ilmenee kirkollinen aluejaotus jo varsin yksityiskohtaisesti. Kuopion kirkkopitäjä oli supistanut siinä määrin Juvan kirkkopitäjää, että viimeksi mainitulle oli annettava korvausta. Sen vuoksi leikattiin Pellosniemen ja Vesulahden hallintopitäjien itäisimmästä neljänneksestä kummastakin osa Juvaan. Pellosniemen pitäjän Pitkälahden neljänneksestä Juvaan siirretyllä alueella olivat papinveroluettelon mukaan lähinnä Pitkälahden, Ruokoniemen ja Ilmeenlahden seutukylät. Vesulahden hallintopitäjän Mälkölän neljänneksestä Juvan kirkkopitäjään siirretyllä alueella sijaitsivat taas Remojärven, Leinolan ja Kuosmalanmäen seutukylät.⁷ Juvan kirkkopitäjä tunki Pellosniemen puolelle kiilaa, joka työntyi Luonteria pitkin Pitkänpohjanlahteen ja nousi sieltä kolmen pitäjän yhtymäkohtaan Syysjärvelle. Juvaan tulivat liitetyiksi Yliveden, Pitkälahden ja Anttolan seudut myöhempiä Kähkölän, Kääriälän ja Ruokolan kyliä myöten. Hallinnollisesti käsitti siirretty alue koko Ilmeenlahden kymmeneksen, pääosan Pitkälahden ja Seppälän kymmeneksistä ja yhden arviokunnan Järvikansan kymmeneksestä. Vesulahden Mälkölän neljännes taas leikkautui kahtia niin, että raja kulki Syysjärven länsipuolitse luoteeseen Hanhijätven ja Toplasen välitse kohti Kangasjärveä.Hallinnollisesti muodosti siirretty alue Koikkalan neljänneksen Uudenkansan kymmeneksen, joka tässä yhteydessä hallinnollisestikin siirrettiin Vesulahdesta Juvaan, sekä Mälkölän neljänneksestä suurimman osan Vehkamäen kymmeneksestä ja Remojärven kymmeneksen kokonaan, kolme arviokuntaa Vehmaan kymmeneksestä ja yhden muista kolmesta kymmeneksestä kustakin. Vielä siirtyi Juvan kirkkopitäjään kaksi arviokuntaan Paukkulan kymmeneksestä, jotka kuuluivat myöhemmin Karkianmaan kylään. Mikkelin ja Juvan pitäjien nykyinen raja muodostui juuri tässä järjestelyssä.⁸

Tästä leikkauksesta huolimatta Mikkelin pitäjä pysyi Savon runsasväkisimpänä. Siinä oli vielä vuonna 1556 1214 jousta ja 1151 ruokakuntaa.⁹ Väkilukua lisäsi se, että Mikkelin pitäjään laskettiin tällöin kaksi kylää Karjalan puoleltakin, Laamala ja Suomenniemi, joissa oli yhteensä 83 veroa maksavaa ruokakuntaa. Suomenniemen tienoilta oli sopivampi matka Mikkelin kuin Lappeen kirkolle. Tämä kirkollinen yhteys maakuntarajan yli lienee kestänyt kauemminkin, sillä vielä 1563 tiukattiin selvitystä Mikkelin kirkkoherran Karjalan puolelta kantamista tuloista.¹⁰ Mikkelin kirkkopitäjä ulottui siten Suomenniemeltä etelässä Pieksämäen pohjoispuolelle ja Rautalammin savolaisen osan etelälaidalle pohjoisessa ja Hämeen rajalta lännessä Pien-Savon rajalle Lietveden tienoille idässä.

Juvan kirkkopitäjäkin oli edelleen laaja. Etelässä se nyt ulottui Pitkänpohjanlahteen saakka. Länsiraja Kangasjärvestä pohjoiseen seurasi varsin tarkoin Vesulahden hallintopitäjän vastaista rajaa Pieksämäen pohjoispuolelle ja saavutti Kuopion kirkkopitäjän rajan Suonteenselän länsipuolella nykyisen Suonenjoen pitäjän etelälaidalla. ltäraja Sääminkiä vastaan seurasi hallintopitäjien rajaa sinne, missä Juvan, Säämingin ja Rantasalmen pitäjät kohtasivat. Tämä merkitsi sitä, että hieman nykyisten Sulkavan ja Puumalan pitäjien länsilaitaa jäi Juvan kirkkopitäjän puolelle. Mainitusta rajapaikasta pohjoiseen raja jatkui Rantasalmen ja Säämingin hallintopitäjien rajaa pitkin Hiltulan kymmeneksen länsilaidalle lähelle Putkilahtea. Sieltä raja koukkasi luoteeseen jättäen Haukiveden rannat suunnilleen Tornioniemelle saakka Säämingin puolelle, mutta Lautakotalahden ja Voinsalmen seudut Juvaan. Melkein puolet Rantasalmen hallintopitäjää (10 seutukylää) jäi Juvan kirkkopitäjään. Hallinnollisen jaotuksen mukaan siihen kuului Rantasalmen hallintopitäjästä koko Tuusmäen neljännes, Keriharjun neljänneksen pääosa, lähes puolet Rantasalmen neljännestä ja yksi arviokunta Putkisalmen neljänneksestäkin.

Kun Haukiveden takainen osa Keriharjun neljännestä leikattiin Kuopion kirkkopitäjään, voi Juvan kirkkopitäjän pohjoisrajan katsoa alkavan Äimisvedeltä. Siitä se jatkuu vesistölinjaa pitkin Varkauden ohi luoteeseen Suonenjoen eteläisiin kyliin saakka. Hämeen rajalla lienee ollut Juvan kirkkopitäjään kuuluvia yksinäisiä asumia ainakin Hankasalmen Sauvamäessä.

Juvan kirkkopitäjä oli uudisasutusalueensa menetettyäänkin vielä hyvin pitkä. Se ulottui Pitkänpohjanlahden tienoilta nykyisestä Anttolasta Suonenjoen seutuville pohjoisessa. Sen sijaan pitäjä oli kapeahko. Keskiosassaan se ulottui Pieksämäen länsipuolelta Varkauteen. Kun Mikkelin kirkkopitäjä ylti Pieksämäen pohjoispuolelle, muodosti Juvan pitäjän pohjoisosa Joroisten ja Jäppilän kautta Suonenjoelle ulottuvan pussin.

Säämingin pitäjän alue ei paljoakaan muuttunut neljännen kirkkopitäjän perustamisen johdosta. Se käsitti edelleen Pien-Savon itäosan, koko Säämingin hallintopitäjän ja noin 35 % Rantasalmen pitäjästä. Kuten kartasta 3 ilmenee, tällä alueella laskettiin 1557 olevan 12 seutukylää. Hallinnollisen jaotuksen mukaan siihen kuului lähes koko Putkisalmen neljännes ja isompi osa Rantasalmen neljännestä suunnilleen Tornioniemelle saakka. Jaon perustana on ilmeisesti ollut se, että Haukiveden rantakylistä oli mukavampi matka Säämingin kirkolle, kun taas Haapaveden rantamilta jo lähdettiin mieluummin kohti Juvaa. Vanha perimätieto on tallettanut muiston Haapaveden etelärannalla sijaitsevasta Kirkkorannasta, jonne saavuttiin Voinsalmen suunnalta veneillä ja josta jatkettiin maitse Kolkontaipaleen, Tuusmäen ja Suurniemen kautta Juvan kirkolle. Sitä vastoin on yllättävä kertomus kirkkomatkoista Lautakotalahdesta Kuopioon, sillä Haukiveden eteläpuoliset seudut eivät ole koskaan kuuluneet Kuopion kirkkopitäjään.¹¹

Heinäveden uudisasutusseudulla mainitaan 1556 Heinäveden ja Hevonlahden seutukylät, joissa on yhteensä 55 savua. Täällä Säämingin ja Kuopion kirkkopitäjien välinen maaraja alkaa Palvalahden tienoilta ja jatkuu siitä kohti Kermajärveä. Säämingin pitäjän pohjoisimmat asumat ovat tämän järven eteläpuolella Raaminmäen–Hasumäen tienoilla. Miten Säämingin kirkkopitäjään kuuluva Heinä­veden seutu ja Kuopion kirkkopitäjään kuuluva Varkauden seutu rajoittuvat toisiinsa, näkyy kartasta. Sen mukaan nykyisen Kangaslammin pääosa ja pari nykyisen Heinäveden länsilaidan kylää, Polvijärvi ja Rummukkala, jäävät Kuopion kirkkopitäjän puolelle.

Säämingin kirkkopitäjäkin on vielä alueellisesti varsin laaja, varsinkin pituussuuntaan. Se ulottuu Puumalan eteläpuolisilta Saimaan saarilta Liimattalan tienoilta etelässä Heinävedelle pohjoisessa ja nykyisen Rantasalmen kirkon länsi­puolelta Rantasalosta Venäjän rajalle Punkaharjun tienoille idässä.

Kuopion kirkkopitäjää perustettaessa katsottiin Tavinsalmen hallintopitäjän aluetta yksinään liian heikoksi uutta kirkkopitäjää kannattamaan. Sen vuoksi siihen liitettiin etelästä lisäalueita kahdelta suunnalta. Rantasalmen hallintopitäjän Keriharjun neljänneksestä leikattiin Haukiveden pohjoispuolinen osa, jossa oli 9 seutukylää ja kuutisenkymmentä savua, kuten kartasta 3 ilmenee. Rantasalmen hallintopitäjän taloluvusta se oli noin 15 %. Pienempi lisäys saatiin Juvan hallintopitäjän Joroisten neljänneksen Suontien kymmeneksestä, josta pääosa liitettiin Kuopion kirkkopitäjään, kuten myös pari savua Hietaisten kymmeneksestä. Siellä oli näihin aikoihin 26 savua, jotka jakautuivat Jauhomäen ja Talluksen seutukyliin.¹² Suonteenselän pohjoispuolella nykyiseltä Suonenjoelta pohjoiseen sijaitsevat kylät, kuten Lieteenmäki ja Kärkkäälä, joutuivat tällöin Kuopion pitäjään, samoin kuin Rautalammin savolaiskylät Koskeloveden länsipuolella.

Veronmaksukykyisten talouksien ja asutuksen jakautumisesta neljän kirkkopitäjän kesken on täydelliset tiedot saatavissa vasta vuodelta 1564. Taloluvut ja niiden suhteellinen osuus olivat silloin kirkkopitäjittäin seuraavat:¹³

Vanhat pitäjät ovat nyt väestöpohjaltaan miltei samansuuruiset, Mikkeli edelleen ensimmäisenä ja Juva jälleen Säämingin edellä. Kuopion pitäjä ei yllä vielä puoleenkaan pienimmästä vanhasta pitäjästä.

KIRKKOPITÄJIEN MÄÄRÄ KAKSINKERTAISTUU

Pian Kuopion kirkkopitäjän perustamisen jälkeen tapahtui koko maan hallintoa koskeva järjestely, joka olisi saattanut huomattavasti tehostaa seurakuntien hoitoa Savossakin. Suomi jaettiin 1554 kahteen hiippakuntaan. Itäiseen eli Viipurin hiippakuntaan siirrettiin myös Savo, joka vanhastaan muodosti oman rovastikunnan. Uusi Viipurin piispa Paavali Juusten on ilmeisesti tuoreeltaan käynytkin Savossa, sillä Rantasalmen kevätkäräjillä 1555 sakotettiin neljää talonpoikaa piispankyydin laiminlyömisestä. Raskaan sota-ajan vuoksi Viipurin hiippakunnan alkutaival muodostui vaikeaksi. Jo 1578 koko hiippakunta jäi vuosikymmenien ajaksi piispattomaksi ja tosiasiallisesti lakkasi. Sen asioita hoidettiin aikakauden loppuun asti Turusta käsin. Viipurin piispan ote Savon seurakunta-asioiden järjestelyyn näkyy selvimmin 1570-luvulla.

Sitä ennen tapahtui kuitenkin Hämeen puolella seurakunnan perustaminen, joka on syytä tässä yhteydessä huomata. Kuten edellä on kerrottu, perustettiin 1561 Rautalammin kirkkopitäjä Hämeen puolelle muuttaneita savolaisia uudisasukkaita varten, ja sen kirkko rakennettiin aivan Savon länsirajan tuntumaan. Keski- ja Pohjois-Savon läntisimmistä kylistä sinne olisi ollut monin verroin lyhempi matka kuin omiin kirkkoihin. Rautalampea ei kuitenkaan millään tavalla otettu huomioon Savon seurakuntaoloja järjestettäessä. Seuraavalla vuosikymmenellä Pieksämäen kirkkopitäjää perustettaessa siirrettiin aivan Rautalammin kirkkoa lähellä olevia alueita Kuopiosta Pieksämäkeen, mutta mieleenkään ei tullut siirtää niitä Rautalampiin. Tämä tukee edellä esitettyä käsitystä, että Rautalampi oli joutunut Turun hiippakunnan yhteyteen. Savon puolella asuvien käynti Rautalammin kirkossa tuli kirkon johdolle ongelmaksi vasta 1600-luvulla. Silloin kuitenkin sekä Pieksämäki että Rautalampi kuuluivat jo Viipurin hiippakuntaan.¹

Uusien kirkkopitäjien perustamishanke virisi jälleen 1570-luvun alussa. Pyrkimyksenä oli kirkkojen rakentaminen Karjalaan, ja asiaa ajamassa olivat aluksi Viipurin silloinen linnanpäällikkö ja uusi piispa Eerik Härkäpää.² Piispan vaikutuksesta johtui, että Savossa ryhdyttiin toimiin jo lähes samanaikaisesti kuin Karjalan puolella. Tuloksena oli lopulta kahden uuden kirkkopitäjän perustaminen. Niistä toinen tuli Suur-Savoon, toinen Pien-Savoon.

Pieksämäki

Uuden kirkon rakentaminen Suur-Savoon oli ehkä vireillä jo 1571, jolloin uuden Haukivuoren seurakunnan ensimmäisen kirkkoherran Matias Henrikinpojan tiedetään lähteneen Juvan kappalaisen paikalta, tai vanhan muistiinpanon mukaisesti ainakin 1573. Joka tapauksessa piispa oli jo perustanut uuden Haukivuoren kirkkopitäjän ja määrännyt Matiaksen sinne kirkkoherraksi, kun tämä heinäkuussa 1574 anoi kuninkaalta vahvistusta nimitykselle ja kruunun avustusta kirkon tarpeisiin. Juhana III hyväksyi piispan järjestelyt sekä lupasi vuosittaisen vilja-avustuksen viiniä, vahaa, öylättejä ja muita kirkon tarpeita varten sekä sopivan talon pappilaksi. Kirje johti ripeisiin toimenpiteisiin. Mahdollisesti tässä vaiheessa seurakunnan alue hahmottui toiseksi kuin alunperin oli aiottu. Haukivuoren todettiin sijaitsevan aivan uuden seurakunnan etelälaidalla, ja kirkon ja pappilan paikka valittiin Pieksänjärven rannalta Pieksämän eli Pieksämäen kylästä. Pekka Käiväräinen siirrettiin tieltä Joroisten neljänneksen puolelle, ja hänen tilastaan tehtiin pappila, jota täydennettiin lisämailla 14 veromarkan suuruiseksi. Kirkkoherra siirtyi Haukivuorelta Pieksämäelle nähtävästi 1576. Uuden kirkkopitäjän nimeksi vakiintui kirkonkylän mukaan Pieksämäki, vaikka asiakirjoissa vielä myöhemminkin esiintyy silloin tällöin Haukivuori perustamiskirjan mukaan.¹

Kuningas oli vahvistaessaan järjestelyt pitänyt tarpeellisena nimenomaan kieltää vanhojen pitäjien kirkkoherroja hanketta estelemästä. Tämä olikin hyvin tarpeen.

Pieksämäki on seurakuntamatrikkeleissa merkitty Mikkelin tytärseurakunnaksi. Se pitää sikäli paikkansa, että sekä ensin aiottu keskuspaikka Haukivuori että lopullinen kirkonkylä Pieksämäki olivat aikaisempaa Mikkelin kirkkopitäjän aluetta. Ensimmäinen pappi taas oli Juvan entinen kappalainen. Vasta perustamispäätöksen jälkeen määrättiin vuoden 1575 talvikäräjillä, mitä alueita uuteen kirkkopitäjään kuului.² Mikkelin kirkkopitäjästä leikattiin pohjoisosa, joka kokonaan oli Vesulahden hallintopitäjän aluetta. Pieksämäkeen erotetun alueen eteläraja alkoi lännestä Hämeen rajalta suunnilleen Muurasmäen rajapaikalta ja jatkui Vesulahden hallintopitäjän etelärajaa pitkin Puulavedelle ja sieltä Kyyveden yli Haukivuoren eteläpuolitse Juvan kirkkopitäjän länsirajaan. Alkutaivalta lukuunottamatta raja ei noudattanut hallinnollisia rajoja. Siten Pieksämäkeen tuli leikatuksi Vesulahden Norolan neljänneksestä läntinen Kutemajärven kymmenes sekä osa Kaipaalaa, Juonioista ja Norolaa, Vuolingon neljänneksestä Vuolingon ja Himottulan kymmenekset ja osa Vanhaamäkeä, Paukkulan neljänneksestä Pyhityn, Pieksämän ja Pyhänpohjan kymmenekset sekä Mälkölän neljänneksestä pääosa Haukivuoren kymmenestä. Juvan kirkkopitäjästä uusi raja leikkasi luoteisen osan. Seurattuaan Mälkölän neljänneksen kohdalla vanhaa kirkkopitäjien välistä rajaa uusi raja kääntyi Virmasjärven eteläpuolella luoteeseen ja saavutti Kuopion kirkkopitäjän rajan Varkauden länsipuolella. Juvasta tuli täten Pieksämäkeen liitetyksi Vesikansan neljänneksestä melkoinen osa Vuorenmaan kymmenestä, Hällinmäen ja Maaveden kymmenekset kokonaan, lähes koko Savuniemen kymmenes ja osa Kaitaisten kymmenestä. Joroisten neljänneksestä siirtyivät Pieksämäkeen Syväsillan ja Hietaisten kymmenekset kokonaan sekä osia Mäkiöisten, Järvikansan ja Joroisten kymmeneksistä. Vihdoin otettiin Kuopion kirkkopitäjästä siihen kuuluva Suonrien kymmenes, joka oli Juvan hallintopitäjää.³ Pieksämäen kirkkopitäjään liitetystä 369 talosta Mikkeli luovutti 211, Juva 140 ja Kuopio 18 taloa. Uusi kirkkopitäjä oli alueeltaan huomattavasti laajempi kuin Suur-Savon vanhat emäpitäjät, joskin harvaan asuttu. Se ulottui Kangasniemeltä ja Haukivuorelta etelässä Suonenjoelle pohjoisessa ja Hämeen rajalta lännessä Joroisten länsiosiin idässä. Joroisissa raja kulki suunnilleen niin, että Pieksämäkeen kuuluivat Savuniemi, Maavesi, Ruokoniemi ja Vättilä itäisempien kylien jäädessä Juvan yhteyteen.⁴ Vaikka kirkonkylä oli keskellä pitäjää, tuli pohjoisimmasta kylästä Suonenjoen Lieteenmäestä matkaa Pieksämäelle hyvinkin 60 km., eikä matka Kangasniemen lounaisilta perukoilta tullut paljonkaan lyhemmäksi.

Nykyisistä pitäjistä uusi Pieksämäen kirkkopitäjä käsitti lähes koko Kangasniemen sekä Haukivuoren, Pieksämäen, Virtasalmen, Jäppilän ja Suonenjoen kokonaan ynnä Hankasalmen ja Rautalammin Savon puoleiset kylät.

Juvan kirkkoherra Yrjänä Eerikinpoika Memmoi oli eniten pahastunut pitäjänsä pienentämisestä. Tämä oli sikäli ymmärrettävää, että hänen seurakuntansa oli vanhastaan pienempi kuin Mikkeli. Hän halusi korvaukseksi Säämingistä Kuhataipaleen kymmeneksen (nykyistä Sulkavaa) selittäen, että sieltä oliJuvalle vain 30 silloista peninkulmaa, mutta Sääminkiin kokonaista 90. Toive ei toteutunut.⁵

Mikkelin kirkkoherralla ei ollut samanlaista syytä vastalauseisiin, sillä kuten papinverotuksen yhteydessä tulee esille, hän osasi järjestää asiansa niin, etteivät hänen tulonsa olennaisesti vähentyneet. Hokanniemen kylästä tosin sukeutui pitkällinen riita, josta kerrotaan tuonnempana.

Rantasalmi

Uuden kirkkopitäjän perustaminen Pien-Savoon lähti liikkeelle kirjeestä, jonka Arvid Henrikinpoika Tavast ja koko Savonlinnan päällystö lähettivät kuninkaalle todennäköisesti talvella 1577. Sen sisällön tunnemme vain kuninkaan vastauksesta. Esitys on kahdeltakin näkökannalta yllättävä. Se lähtee liikkeelle ikäänkuin mitään ei olisi vielä tehty ja koko huoli savolaisten hengellisestä tilasta olisi vain maallisen esivallan asia. Mahdolliseksi syyksi tähän voidaan ajatella alkavan liturgiariidan aiheuttamaa jyrkästi valtiokirkollista suuntausta. Tällainen asenne kuvastuu ainakin käskynhaltija Klaus Åkenpoika Tottin seuraavana vuonna – tosin jo piispattomana kautena – kuninkaalle lähettämästä kirjelmästä, jonka mukaan papit mm. kirkkojen rakennus- ja korjausasioissa olivat täysin epäluotettavia ja holhouksen tarpeessa.¹ Suuri jumalattomuus ja sopimaton elämä oli läänissä vallalla, niin kerrottiin linnanpäällystön esityksessä. Syyksi selitettiin kirkkojen vähälukuisuus. Koko läänissä oli nimittäin vain neljä pitäjänkirkkoa. Monilla oli kirkolle 20–30 silloisen peninkulman matka (100–150 km.), ja he saattoivat käydä kirkossa korkeintaan kerran vuodessa. Kun tämä esitys tehtiin, oli kuitenkin viides kirkkopitäjä, Pieksämäki, jo pari vuotta aikaisemmin perustettu ja kirkko ainakin valmistumaisillaan. Pieksämäen kirkon keskeneräisyys ei riitäkään selitykseksi, sillä kirkkojen rakentamisella tarkoitetaan kirjeessä yhtä hyvin kirkkopitäjien perustamista kuin kirkkorakennusten pystyttämistä. Savonlinnan päällikkö on esittänyt piispan ohjelman omanaan ja siinä valossa, että maakunnan hengellinen hoito oli suuressa määrin laiminlyöty.

Kuninkaan vastaus oli myönteinen. Savon kirkkojen määrä oli ainakin kaksinkertaistettava neljästä kahdeksaan. Kirkot oli rakennettava puusta. Laajassa läänissä oli tarpeeksi puutavaraa, kun vain kansa saataisiin myötämieliseksi ja toimittaisiin ripeästi. Piispa puolestaan voisi vaikuttaa asian hyväksi tekemällä lääniin tarkastusmatkan, kehottamalla kansaa kirkkoja rakentamaan sekä tietenkin määräämällä uusiin seurakuntiin sopivat sielunpaimenet.

Puolisen vuotta myöhemmin oli kirkolle myötämielinen kuningas jo tullut toisiin ajatuksiin. Hän peruutti koko suunnitelman Savon linnanpäällikölle Arvid Henrikinpoika Tavastille lähettämässään kirjeessä. Sotatilanne ei nyt sallinutkaan hankkeen toteuttamista, vaan se oli lykättävä rauhan aikaan.²

Savon viides kirkko oli kuitenkin jo tällöin pystyssä ja ehkäpä kuudeskin. Missään tapauksessa kielto ei estänyt uuden kirkkopitäjän perustamista Pien-Savoon. Siitä oli ehditty tehdä edellä selostetun yleisen suunnitelman lisäksi täsmennetty ehdotus, jossa esitettiin nimenomaan Rantasalmen kirkkopitäjän perustamista. Vastaus lähetettiin Pien-Savon voudille 1578. Laajemman suunnitelman lykkääntymisestä huolimatta se oli myönteinen. Säämingin alainen Rantasalmen kappeli muodostettiin omaksi kirkkopitäjäkseen, sinne määrättiin pappi ja annettiin Kiiskiläntaipaleen autiotila pappilaksi. Vielä samana vuonna kuningas takasi kirkkoherra Lauri Henrikinpojalle Rantasalmen hallintopitäjän alueelta tulevat, tarkoin luetellut papinverotulot.

Kirkkoherra ei ollut tyytyväinen pappilaksi määrättyyn tilaan ja onnistui saamaan laamanninkäräjillä 1579 lisäksi Pekka Karhusen tilan, jolta entinen isäntä joutui muuttamaan, sekä kymmenen vuotta myöhemmin vielä Tahvo Karhusen tilan.³

Rantasalmea sanotaan kuninkaankirjeessä Säämingin kappeliksi. Tämän perusteella on oletettu, että Rantasalmi olisi jo ennen oman kirkkopitäjän perustamista ollut Säämingin papiton kappeli eli ratsukirkko. Vanhan perimätiedon mukaan kirkko onkin pystytetty jo 1554, siis kohta Kuopion kirkon rakentamisen jälkeen. Tälle ajoitukselle ei saada tukea niistä seurakuntarajojen järjestelyistä, joita suoritettiin Tavinsalmen kirkkopitäjän perustamisen yhteydessä. Säämingin kappalaiselle annettiin 1560-luvulla vuosittain kruunun puolesta lehmännahka pieneksi palkkioksi siitä, että hän piti joka kolmantena sunnuntaina jumalanpalveluksen Putkilahden kartanossa. Tämä osoittaa, että Säämingin pitäjän länsilaidan hengellisestä hoidosta säännöllisesti huolehdittiin. Jos Rantasalmella olisi jo ollut kirkko, palveluksia ei ehkä olisi ollut tarpeen pitää kartanossa. Juvan puoleisesta osasta Rantasalmea taas tuomittiin 1559 rästissä olevat papinsaatavat herra Antille.⁴ Tämä lienee Antti Antinpoika Kettunen, joka oli pappina Juvalla. Erityisiä kappalaisen virkapiirejä ei vielä tähän aikaan tunnettu.

Rantasalmen kappelikirkko oli kuitenkin jo olemassa silloin, kun sinne otettiin kirkkoherra. Se on rakennettu luultavasti 1570-luvulla. Noin puoli vuotta ennen pitäjän perustamispäätöstä saatiin kuninkaan suostumus Säämingin ja Rantasalmen asukkaiden anomukseen, että pienempi Venäjän puolelta sotasaaliina saaduista kirkonkelloista voitiin luovuttaa Savonlinnasta seurakuntakäyttöön. Ilmeisesti jo tällöin ajateltiin Rantasalmen kirkkoa sijoituspaikaksi. Sille kello luovutettiin vasta 1582.⁵

Puolet suunnitelmasta oli nyt toteutettu; kirkkopitäjien määrä oli nostettu neljästä kuuteen. Siihen olikin toistaiseksi tyydyttävä, sillä sotatilanne kääntyi yhä vaikeammaksi ja esti rauhan toimia.

Kahden uuden kirkkopitäjän perustaminen vaikutti kaikkien vanhojen pitäjien aluerajoihin. Savon kirkollinen kartta oli olennaisesti muuttunut. Rantasalmen kirkkopitäjän alueeksi määrättiin jo perustamista koskevassa kuninkaankirjeessä Rantasalmen hallintopitäjän kaikki neljä neljänneskuntaa. Seurakuntajako yhteni siten Pien-Savossa tästä lähtien täysin hallintopitäjäjaon kanssa. Säämingin ja Rantasalmen hallintopitäjät muodostivat kumpikin samannimisen kirkkopitäjän ja Tavinsalmen hallintopitäjä Kuopion kirkkopitäjän, jota sitäkin vielä usein sanottiin Tavinsalmeksi. Juvan kirkkoherra Yrjänä Eerikinpoika Memmoi valitteli taas menetyksiään 1580, sen jälkeen kun hän oli joutunut luovuttamaan aluetta myös uudelle Rantasalmen pitäjälle. Uusien seurakuntien perustamista sinänsä hän ei voinut vastustaa. Hän valitti sitä, ettei Suur-Savossa ollut samalla pantu toimeen pitäjien välistä tasoitusta, minkä vuoksi Mikkelin kirkkoherralla nyt olivat kaksinkertaiset verotulot Juvan kirkko herraan verrattuna.⁶

Kirkkopitäjien keskinäisistä suuruussuhteista näiden kahden jaon jälkeen antaa kuvan seuraava laskelma, joka laadittiin vuonna 1600 papiston verottamista varten:⁷

Tämän mukaan Sääminki ja Mikkeli olivat suurimmat kirkkopitäjät, kummassakin oli yli 850 taloa. Muut tulivat omana ryhmänään (400–600 taloa) suuruusjärjestyksessä Rantasalmi, Juva, Kuopio ja Pieksämäki. Pienimmässä seurakunnassa Pieksämäellä ei ollut puoltakaan Säämingin ja Mikkelin talomäärästä. Jako kuuteen kirkkopitäjään oli huomattavasti keventänyt vanhoja kirkkopitäjiä. Juvan kirkkoherran valitukset eivät olleet aivan aiheettomia, sillä pitäjän taloluku oli pudonnut puoleen. Sääminki oli nyt noussut kolmannelta tilalta suurimmaksi pitäjäksi. Kuopion pitäjässä asutuksen lisääntyminen oli korvannut tähänkin pitäjään kohdistuneet leikkaukset.

Mäntyharju

Kohta rauhan tultua perustettiin Savon rajojen ulkopuolelle uusi seurakunta, joka lohkaisi yhteyteensä pienen palan maakunnan lounaiskulmasta. Kirkkopitäjän muodostuminen oli välittömässä yhteydessä rauhantilaan siirtymiseen. Sotavankeudessa ollut ja viimeksi skotlantilaisen ratsuväkilipullisen pastorina toiminut Jaakko Pietarinpoika sai nimittäin kotiuttamisvaiheessa suosituksen seurakuntapapin virkaa varten. Piispa Eerik Sorolainen, joka hoiti Viipurinkin hiippakuntaa, sijoitti hänet Mäntyharjulle, jonne oli ilmeisesti jo rakennettu tai juuri rakennettiin kirkko. Söderköpingin valtiopäivien aikana 1595 Jaakko Pietarinpoika onnistui saamaan Kaarle herttualta määräyksen Mäntyharjun kirkkoherraksi ja autiotilan pappilaksi.

Mäntyharjun seurakunta muodostettiin kolmeen maakuntaan, Karjalaan, Savoon ja Hämeeseen, sekä neljään seurakuntaan, nimittäin Lappeeseen, Mikkeliin, Sysmään ja Hollolaan kuuluvista osista. Kirkko ja pappila olivat Karjalan puolella Kyttälän kylässä. Matkat Mäntyharjun kulmilta emäpitäjien kirkoille olivat pitkät, Mikkeliinkin viitisenkymmentä kilometriä, joten seurakunta oli hyvinkin hyödyllinen. Mäntyharjun pappi piti kuitenkin tarpeellisena anoa, etteivät emäpitäjien kirkkoherrat estäisi talonpoikia, joilla oli lyhempi matka Mäntyharjulle, käymästä tässä kirkossa.

Jaakko Pietarinpoika määrättiin kirkkoherraksi Mäntyharjun kappeliin. Nimitys ei ollut senaikaisen kielenkäytön mukaan ristiriitainen. Itsenäistäkin seurakuntaa, joka ei ollut samalla hallintopitäjä, sanottiin nimittäin kappeliksi. Mäntyharjun seurakunnan perustamisella ei muutettu hallintopitäjien eikä linnaläänien rajoja.¹

Huoli emäseurakuntien kirkkoherrojen vastahakoisuudesta näyttää aiheelliselta. Ainakaan papinverojen kantoluetteloissa, joita on kruununtileissä vuoteen 1605 saakka, ei näy merkkiäkään Mäntyharjun erottamisesta, vaan lounaiset kylätkin maksoivat edelleen papinmaksunsa Mikkeliin. Käskynhaltija Arvid Stålarmin käskystä Mäntyharjun kirkkoherralle luovutettiin kuitenkin vuosina 1598–1599 kumpaisenakin kruunun varastosta 30 tynnyriä viljaa, mikä runsaastikin korvasi menetetyn osuuden.² Kun papiston palkkaus vuoden 1605 jälkeen muuttui, Mäntyharju pääsi tässäkin suhteessa Mikkelistä erilleen. Papinveron tuoton mukaan laskettuna Mäntyharjun savolainen osa on vain 5–6 % Mikkelin emäpitäjästä.

Mäntyharjun kirkkopitäjään Mikkelin pitäjästä siirretty alue käsitti suurin piirtein Pellosniemen hallinropitäjän Halilan neljänneskuntaan kuuluvan Toivolan kymmeneksen. Vanhin täsmällinen tieto on vuodelta 1620, jolloin Savon kylvö- ja karjaveroluettelot laadittiin kirkkopitäjittäin. Silloin Mäntyharjuun kuului Pellosniemestä Toivolan kymmenes lähes kokonaan, 52 talonpoikaa ja 10 huonemiestä, sekä lisäksi Kiialan neljänneksen puolelta Alasjärven kymmeneksestä Ollikkalan kylä, 4 talonpoikaa ja 1 huonemies, siis kaiken kaikkiaan 67 ruokakuntaa. Neljä vuotta myöhemmin luetellaan jo kyliä ja taloja seuraavasti:

Mäntyharjulla oli siis vanhaa emäpitäjää, nykyistä Mikkeliä ja Hirvensalmea vastaan jo kuta kuinkin samat rajat kuin nykyisinkin. Mäntyharjun kirkkopitäjän perustaminen ei paljonkaan merkinnyt Savon kirkollisten olojen järjestelyissä, mutta tuotti tietenkin helpotuksen kirkkomatkoihin maakunnan lounaisimman kulman asukkaille.³

Puumala

Taloluvultaan suurimpana kirkkopitäjänä Sääminki oli eniten jaon tarpeessa. Aivan seuraavan aikakauden kynnyksellä siitä lohkesikin eteläinen neljänneskunta Puumala omaksi kirkkopitäjäkseen. Nähtävästi sinne oli rakennettu kappeli 1600-luvun alkuvuosina, koskapa Lintusalon kymmeneksessä jo vuodesta 1590 lähtien asunutta Pärttyli Venäläistä on vuonna 1608 sanottu lukkariksi.¹ Papittomassa autiokappelissa saattoi olla oma lukkari.

Papin saaminen Puumalaan on ollut ajankohtainen jo 1610-luvun alkuvuosina. Silloin oli ensiksi hankittava pappila. Asian mainitaan olleen jo useasti esillä, ennenkuin ratkaisuun päästiin Säämingin käräjillä 1615. Päätöksessä luetellaan nimeltä monilta eri maanomistajilta otetut maakappaleet, mm. Montosenpelto ja Puumalanniemi sekä useita saaria pappilaan liitettäviksi. Myös aikaisemmin Säämingin pappilalle kuulunut, Puumalassa sijaitseva Pieksämälahden maakappale siirrettiin Puumalan pappilalle. Maakirjan mukaan Puumalan pappila tuli koostumaan Antti, Matti ja Vilppu Viinikaisen sekä Heikki Matinpoika Laamasen autiotiloista ja käsitti yhteensä 10 ½ veromarkkaa.² Puumalan kirkkoherraksi siirtyi Säämingin kappalainen Antti Olavinpoika viimeistään 1615. Hän asui ilmeisesti Puumalassa tammikuussa 1616, ja uudessa pitäjässä oli silloin myös kappalainen ja edellä mainittu lukkari.³

Puumalaakin mainitaan aluksi kappeliksi, vaikka siellä oli jo kirkkoherra. Tämä johtuu vain siitä, ettei Puumalasta vielä tänä aikana tullut hallintopitäjää. Kirkollisesti se oli jo täysin itsenäinen.

Puumalan perustamisessa näkyy verraten vähän esivallan toimenpiteitä, mutta on mahdollista, ettemme tunne niitä kaikkia. Hiippakuntahallitus oli Turussa saakka, mutta piispa Eerik Sorolainen on ainakin etukäteisohjelman mukaan ollut 1612 tarkastusmatkalla Savossa ja nähtävästi uudelleen 1615. Asia on voinut tällöin tulla esille. Uusien seurakuntien perustaminen kirkollisen työn tehostamiseksi oli joka tapauksessa näinä vuosina hiippakuntahallituksen ohjelmassa.⁴ Pappilan määräämiseksi tarvittiin valtiovallan apua. Käräjillä oli läsnä nostoväen päällikkö Eerik Mikaelinpoika Sölfverarm, jolla oli näinä ja seuraavinakin vuosina vaikutusvaltainen asema Savonlinnassa ja Pien-Savossa. Kuninkaan vahvistusta, josta tilikirjassa mainitaan, tarvittiin tässä vaiheessa enää verovapauden myöntämiseksi pappilalle. Paikkakuntalaisten oma-aloitteisuus, jota Lappalainen korostaa, on mahdollista, mutta ei näy lähteistä.

Joka tapauksessa Puumalan muodostamisen omaksi kirkkopitäjäksi on täytynyt olla vireillä jo aikaisemminkin, sillä toteuttamisajankohtana voimat oli koottu maakunnan puolustamiseen eikä uusia rauhan toimia varmaankaan jaksettu ajatella.

Puumalan kirkkopitäjän perustaminen on ilmeisesti ensi vaiheessa toteutettu niin, että Säämingin pitäjästä erotettiin vain Säämingin neljännes. Tähän viittaa mm. se, että tilivuonna 1616 maksetut viinijyvät saatiin vähentämällä neljännes Säämingin viinijyvistä.⁵ Muutama vuosi Stolbovan rauhan jälkeen kirkkopitäjän alue oli jo laajentunut.

Puumalan seurakunnan alue näkyy kuten Mäntyharjunkin savolainen osa vuoden 1620 kirkkopitäjittäin laaditusta karja- ja kylvöveroluettelosta. Ensinnäkin Säämingin hallintopitäjästä on Puumalaan laskettu koko Puumalan neljännes, johon kuuluvat Lintusalon, Laamalan ja Partalan kymmenekset, sekä lisäksi litlahden neljännekseen kuuluvasta Telalahden kymmeneksestä kokonaista 17 taloa. Telalahdesta siirretty alue ulottui Auvilan ja Hintsalan tienoille saakka ja oli paljon laajempi kuin ne neljä taloa, mitkä lopulta jäivät Telalahdesta Puumalan yhteyteen.⁶ Ymmärrettävästi ei ennen Sulkavan seurakunnan perustamista myöskään Puumalan neljänneksen pohjoislaidalla, Partalan kymmeneksessä, ollut mitään painetta erota Puumalasta.

Merkittävämpää oli, että Puumala oli jo päässyt liittämään alueita itseensä Suur-Savon puolelta kahdesta kirkko- ja hallintopitäjästä. Mikkelin kirkkopitäjästä oli saatu 38 taloa, jotka kuuluivat Pellosniemen hallintopitäjän Pitkälahden neljänneksessä olevaan Menschik Baranoffin läänitykseen, ja Juvan kirkko- ja hallintopitäjistä Koikkalan neljänneksestä 11 taloa, jotka kuuluivat Jakob Nassokinin läänitykseen. Ensinmainitulla alueella lueteltiin myöhemmin Piskolan, Hylkylän, Hauhalan, Ikolan, Maijalan, Kontialan, Hurrissalon, Ihalan ja Kyllölän kylät. Paitsi nykyisen Puumalan lounaiskulmaa tämä alue käsitti nykyisen Anttolan itälaidan kyliä. Juvasta lohkaistu pienempi alue taas käsitti Kaipaalan ja Sorjolan kylät. Puumalan kirkkopitäjän alueesta oli näiden liitosten jälkeen noin kolmannes suursavolaista.⁷

Verrattaessa seuraavien vuosien karja- ja kylvöveroluetteloita havaitsee, ettei Puumalan alue vieläkään ollut täysin vakiintunut. Sitä oli tuskin määritelty esivallan toimesta samalla tavoin kuin Pieksämäen aluetta aikoinaan. Vasta Joroisten perustamisen jälkeen 1632 Suur-Savon kirkollinen jaotus merkittiin täsmällisesti maakirjaan.⁸

Puumala oli Savon kahdeksas kirkkopitäjä, jos Mäntyharju lasketaan mukaan. Piispa Eerik Härkäpään ohjelma kirkkopitäjien määrän kaksinkertaistamisesta oli siis ainakin likipitäen toteutunut Stolbovan rauhaan mennessä. Kuitenkin monet kirkkopitäjät olivat vielä suuria. Stolbovan rauhan jälkeen uudelleen elvytetyn Viipurin hiippakunnan piispa Olavi Elimaeus kiinnittikin heti ensimmäisissä hallitukselle lähettämissään raporteissa huomiota Eerik Härkäpään aikana kesken jääneeseen seurakuntien jakamiseen. Monet seurakunnat olivat piispan kertoman mukaan liian suuria, minkä vuoksi väki saattoi tulla kirkkoon vain kolme neljä kertaa vuodessa.⁹ Varmaan piispa muiden muassa ja jopa ensimmäisten joukossa tarkoitti Savoa. Täällä oli alaltaan suurin seurakunta laaja Kuopion pitäjä, joka ulottui Varkaudesta Iisalmen perukoille Vieremälle ja Kiuruvedelle saakka. Se oli ensimmäisenä jakovuorossa.

KAPPELIKIRKOT

Savosta ei ole luotettavia tietoja uudelle ajalle säilyneistä keskiaikaisista kappeleista eli ratsukirkoista. Epämääräisiä kansantarinoita liittyy kyllä useihin paikkaihin. Niistä kannattaa huomiota kiinnittää sellaisiin, joita vanha, vähintään 1500-luvulle palautuva paikannimistö tukee.

Hirvensalmen Tuukkalassa on verollepanomaakirjan mukaan Kapellahenmaa-niminen paikka. Sekä tähän että piispalle kuuluneeseen Lampuulahteen liittyy kappelimuistoja. Nimeä ja sen myöhempää muotoa Kappalinlahti voi tuskin tulkita toisin, vaikka sitä on yritetty. Seudun harva asutus tekee ratsukirkon epätodennäköiseksi. Jonkinlainen piispan yksityiskappeli hänen majapaikassaan on mahdollinen.¹ Uskonpuhdistuksen aikakaudella Hirvensalmella tuskin oli enää kappelia.

Nykyisen Ristiinan pitäjän alueella Hangastenmaan kylässä on jo vanhimmassa verollepanomaakirjassa Kirkonjärvenmaa, Papinpadanmaa ja Papinpadanpäällys.² Kirkkojärvi on edelleenkin Ristiinassa. Paikkakunnalla ei kuitenkaan ennen Pietari Brahen aikaa tiedetä olleen mitään kirkkoa. Yhtä arvoitukselliseksi jää Himalansaarella oleva Luostarinsalo, joka samoin esiintyy jo vanhimmassa verollepanomaakirjassa. Täällä väitettiin vielä 1800-luvun lopulla näkyvän vanhoja luostarirakennuksen jäännöksiä.³

Kaukaisia kappelimuistoja liittyy myös nykyisen Juvan lounaisosassa sijaitsevaan Remolaan. Vouti Lassi Pietarinpojan autiosta ottaman tilan sanotaan sijaitsevan Kappalen tai Kappelin kylässä. Antti Heinoselle kuulunut Paappalanmaa kirjoitetaan joskus Pappilanmaa. Remojärven kylästä Saarijärven ns. Kappelirannalta onkin tavattu jäännöksiä muinaisesta hautausmaasta ja kiviä, jotka voiva olla kappelin perustuksia.⁴

Vuoden 1561 verollepanomaakirjassa on Joroisten neljänneksen Keriharjun kymmeneksessä Papinpelto ja Kirkonkangas -nimiset maakappaleet, jotka sijaitsevat nykyisen Kerisalon Hovinniemen kartanon mailla. Lisäksi on Huosioisrannan kymmeneksessä nykyisen Järvikylän alueella Lukkarinpelto, joka tosin saattaa kuten Lukkarinjuuri liittyä sukunimeen Lukkarinen.⁵ Autiokappeli tai ratsukirkko on hyvinkin mahdollinen Kerisalossa, joka sijaitsi pohjoiseen johtavan kulkuväylän tuntumassa. Varsinkin ennen Kuopion kirkkopitäjän perustamista Kerisalo oli hyvinkin sopiva kirkollisen työn tukikohdaksi Juvan pitäjän pohjoisosassa. Tällaisella kirkolla saattoi olla lukkarikin. Epävarmaksi jää, olisiko siellä mahdollisesti ollut keskiaikainen ratsukirkko pysynyt käytössä Joroisten pitäjän perustamiseen asti.

Edellä on käynyt ilmi, että Rantasalmella ja Puumalassa on ollut uskonpuhdistuksen aikakaudella rakennettu kappelikirkko ennen kirkkopitäjän perustamista. Sama koskee ilmeisesti vielä Kangasnientä, mutta itsenäisen kirkkopitäjän synty jäi siellä seuraavaan aikakauteen.

Pieksämäen kirkkoherra Yrjänä Laurinpoika valitti 1591 kuninkaalle, että Mikkelin kirkkoherra Antti Sigfridinpoika oli vääryydellä anastanut häneltä Hokanniemen kylän. Vaikka kuningas asettui Pieksämäen papin puolelle, kiista ei siihen loppunut. Se oli Turun piispan Eerik Sorolaisen käsiteltävänä 1615 nähtävästi hänen Savoon tekemänsä tarkastusmatkan aikana ja esitettiin pieksämäkeläisten valituksena toistamiseen kuninkaalle 1619. Pieksämäkeläiset todistelivat silloin Mikkelin kirkkoherran vaatimuksen kohtuuttomuutta sillä, että Mikkelin kirkkopitäjä oli – tietenkin asukasmäärältään – muka 3­–4 kertaa heidän pitäjänsä suuruinen, mutta toivat esiin myös hokanniemeläisten mukavuutta koskevan perustelun. Sen mukaan näillä oli matkaa heidän pitäjäänsä kuuluvaan kappeliin vain yksi peninkulma, mutta Mikkelin kirkolle 7 silloista peninkulmaa.⁶

Tämä on vanhin tunnettu lähde, joka kertoo Kangasniemen kappelikirkon olemassaolosta. Mikkelin kirkkoherra olisi tuskin voinut ruveta niin sitkeästi vaatimaan Hokannientä, ellei hän olisi saanut puolelleen kyläläisiä, joilla oli Mikkeliin pitkin Puulavettä mukavampi ja lyhyempikin kirkkomatka kuin Pieksämäelle. Kangasniemen kappelikirkon rakentaminen muutti tilanteen. Näin ollen ei liene syytä yhtyä vanhan perimätiedon väittämään, että Kangasniemen kappeli oli olemassa jo silloin, kun nämä seudut kuuluivat Mikkeliin.⁷ Piispan matkan aikana 1615 tilanne lienee ollut sama kuin 1619. Kangasniemen papitonta kappelia eli ratsukirkkoa voidaan mitä todennäköisimmin pitää Stolbovan rauhan takaisena.

Vähäinen alku oli pantu myös tulevalle Savonlinnan kaupunkikirkolle, joka ei kuitenkaan ollut seurakuntakirkko samalla tavoin kuin edellä käsitellyt maaseutukirkot. Olavinlinnan luo rakennettiin 1574 almutupa, johon 14 linnan »hospitaalissa» hoidettua köyhää sijoitettiin. Mahdollisesti samalla kertaa rakennettiin pieni kappeli. Joka tapauksessa kolme vuotta myöhemmin ripustettiin venäläisiltä ryöstetty kirkonkello linnan ulkopuolella malmilla olevaan kirkkoon, kun taas toinen kello riippui linnan tornissa. Tällöin oli siis olemassa erikseen keskiaikaista perua oleva linnankappeli, jonka kunnosta ja säilymisestä katolisuuden perinteitä kunnioittava Juhana III oli kiinnostunut, ja linnan ulkopuolella malmilla toinen kirkko. Vuonna 1584 rakennettiin saarnatuoli, penkit ja tuoleja linnan malmilla olevaan kappeliin ja 1607 rakennettiin tuvan ja kaksi kamaria käsittävä pappila linnansaarnaajalle linnan ulkopuolelle olevaan hakulivarustukseen.⁸ Malmilla ja hakulilla tarkoitetaan linnasaareen ulkopuolelle mantereelle syntynyttä asutusta.

Linnankappalainen Matti Antinpoika käyttää 1619 titteliä »Jumalan sanan vähäinen palvelija ja saarnaaja Savonlinnan malmilla ja sikäläisessä hospitaalissa».⁹ Linnankappalainen oli mantereelle siirryttyään saanut ympärilleen pienen paikallisseurakunnankin, joka tietenkin oli epäitsenäinen ja täysin kruunun varoilla ylläpidetty. Savonlinnan malmin kappelin rakentaminen kokonaan kruunun toimesta oli poikkeustapaus.

KIRKKOJEN RAKENTAMINEN, ULKOASU JA SISUSTUS

Kirkon kuten myös pappilan rakentaminen kuului pitäjäläisten velvollisuuksiin. Keskiajalta periytyvän kirkonveron maksaminen jousiluvun mukaan perustui ajatukseen, että jokainen työkykyinen mies oli velvollinen näihin rakennustöihin osallistumaan. Rakennusvelvollisuuteen kuului myös tarvikkeiden tuonti omasta metsästä. Työyhteisö oli kymmeneskunta, ja kymmeneskuntamies oli vastuussa työn suorittamisesta.¹

Uskonpuhdistuksen aikakaudella rakennettiin Savossa Kuopion, Pieksämäen, Rantasalmen, Puumalan ja Kangasniemen ensimmäiset kirkot. Kirkkojen rakentaminen ei rajoittunut vain näihin viiteen, sillä Kuopion kirkko joutui sotavuosina peräti kaksi kertaa vihollisen polttamaksi. Ensi kerran tämä nähtävästi tapahtui rajantakaisten karjalaisten 1588 Pohjois-Savoon suuntaaman hyökkäyksen aikana ja toistamiseen uuden sodan puhjettua 1610. Uudispitäjän talonpoikien oli niin ollen rakennettava kirkkonsa kuuden vuosikymmenen kuluessa kolmasti.² Myös Säämingin ja Rantasalmen kirkkoherrat väittävät kruunun avustusta nostaessaan 1594 kirkkonsa äsken rakennetuiksi viittaamatta kuitenkaan vihollisen hävitykseen. Luultavasti on kysymys vain korjauksista.³

Vanhatkin kirkot vaativat huolenpitoa, eivätkä talonpojat olleet siihen aina kovinkaan halukkaita. Säämingissä oli 1563 kokonaista 18 talonpoikaa lyönyt laimin kirkon tervaamisen ja pappilan rakentamisen, ja Mikkelissä kovisteltiin kaksi vuotta myöhemmin kymmeneskuntamiestä kirkon tervaamisen laiminlyönnistä.⁴

Savon kirkot olivat 1500-luvulla kaikki puusta, Mikkelin kivisakastia tietenkin lukuunottamatta. Pieksämäen kirkon ja seurakunnan perustamista koskevaan anomukseen on kuninkaan kansliassa merkitty » 500 henkeä», mutta on epävarmaa, tarkoittaako tämä kirkon kokoa. Mäntyharjun ensimmäisen kirkon, joka purettiin 1600-luvun lopulla, muistettiin olleen »vanhaan tapaan pitkulainen muodoltaan, ilman kaikkia koristuksia». 1600-luvun karttoihin tehdyissä piirroksissa, joiden ei tarvitse olla yksityiskohdissaan tarkkoja, olivat Mikkelin ja Säämingin kirkot niitä komeampia. Ne jäljittelivät osaksi kivikirkkojen arkkitehtuuria. 1500-luvun savolainen puukirkko oli muodoiltaan samanlainen kuin keskiaikaiset kivikirkot, joita on säilynyt muista maakunnista: suorakaiteen muotoinen rakennus, johon liittyi asehuone etelässä lähellä länsipäätyä ja sakaristo pohjoisessa lähellä itäpäätyä.⁵ Kellotapuleita ei vielä tuohon aikaan ollut, vaan kellot riippuivat hirsistä kyhätyssä telineessä.

Uskonpuhdistuksen aikakausi ei ollut kirkkojen koristamisen aikaa. Kirkkojen kalleudet takavarikoitiin ja vietiin Tukholmaan valtiotalouden tarpeisiin käytettäviksi. Kirkonkellojen takavarikointi näkyy yltäneen tänne asti suunnilleen vuoden 1540 vaiheilla. Silloin vietiin ainakin Savonlinnasta kaksi kelloa Tukholmaan ja niiden tilalle valettiin kahdesta rikkinäisestä kellosta yksi. Tällöin väitetään linnankirjuri Pietari Kirjurin käyttäneen tilaisuutta hyväkseen ja valattaneen osan kellomalmista itselleen padoiksi.⁶ Eerik XIV:n aikana Kustaa Fincke sai 1564 määräyksen ottaa kelloja kirkoista tykeiksi valettaviksi. Kansan rauhoittamiseksi oli lupailtava, että rauhan palattua annettaisiin malmia uusien kellojen valamiseksi. Tämän käskyn perusteella lähetettiinkin Mikkelin ja Säämingin kirkoista kelloja Mikkelistä vielä lisäksi kellomalmia Tukholmaan. Pitkän vihan aikana kelloja saatiin venäläisiltä ryöstämällä, mutta vielä Kustaa II Aadolfin hallituskauden alussa Savon papit valittivat, että kirkoissa oli vähän kelloja, muutamissa yksi, toisissa ei sitäkään. Yhtä kelloa pidettiin siis riittämättömänä.⁷

Silloiset ja myöhemmät ryöstöt ja hävitykset ovat saaneet aikaan sen, ettei Savon kirkoissa ole juuri mitään esineistöä, joka olisi peräisin uskonpuhdistuksen aikakaudelta tai vielä kauempaakin. Säämingissä on kaksi keskiaikaista puuveistosta, joiden on oletettu aikaisemmin olleen linnankappelissa, mikä ei kuitenkaan ole varmaa. Mikkelin kirkon inventaarissa mainitaan pieni ehtoolliskello, joka voisi olla keskiaikainen. Juvalla on kullattu ehtoolliskalkki ja -lautanen, joka on valmistettu 1594, sekä rautainen kynttiläjalka, joka voi olla tältä aikakaudelta.⁸

Yksi uutuus kirkkoihin kuitenkin saatiin, nimittäin penkit, ja kenties saarnartuolikin. Olavinlinnan kappeliin penkit ja saarnatuoli tehtiin 1582, uuteen Savonlinnan malmin kappeliin kohta tuoreeltaan 1584. Nuijasodan aikoihin linnanpäällikkö puhuu kirjeessään Mikkelin kirkkoherralle saarnatuolista julistamisesta.⁹ Kun jumalanpalveluksen painopiste siirtyi sananjulistukseen, tarvittiin maaseutukirkkoihinkin penkit ja saarnatuoli, joka lienee vielä ollut lukupulpetin tapainen.

Kirkkojen rakentaminen ja ylläpito oli pitäjäläisten asia. Kruunu voi antaa määräyksiä, mutta varsinaisesti se rakensi vain Savonlinnan kappelikirkon ja antoi linnasta vähän tarvikkeita Säämingin kirkon korjaamiseen.¹⁰ Kuitenkin myönnettiin kirkoille tilapäisiä ja lopulta pysyviäkin vähäisiä avustuksia. Niiden sanottiin olevan »viiniä, vahaa ja öylättejä varten», mutta myös kaikenlaisiin kirkon tarpeisiin, mm. pieniin korjauksiin. Kirkon verotulojen peruutuksen jälkeen pappien odotettiin maksavan tällaiset kulut omasta papinvero-osuudestaan,¹¹ mutta lopulta tämä avustus alkoi eriytyä nimenomaan kirkolle kuuluvaksi.

Pieksämäelle myönnettiin pitäjän perustamisen yhteydessä 3 viljapunnan vuotuinen avustus, joka tileissä mainitaan myös kirkon rakentamiseen tarkoitetuksi. Siihen saatiin 1586 uusi kuninkaallinen vahvistus ja niin avustuksesta tuli pysyvä. Siihen vedoten pieksämäkeläiset saivat vielä Stolbovan rauhan vuonna viinijyvänsä nostetuksi 18 tynnyriin vuodessa.¹²

Pien-Savon pitäjistä Rantasalmi ja Sääminki saivat 1587 kumpikin yhden ohrapunnan avustuksen viiniä, vahaa ja öylättiä varten vetoamalla rahvaan köyhyyteen, Säämingissä myös rajan läheisyyteen ja venäläisten hyökkäyksiin. Tätä avustusta nostettaessa vedottiin myös rakentamistarpeeseen. Avustuksesta on lopulta päässyt osalliseksi myös Kuopion kirkko, joka olikin eniten tarpeessa. Vuonna 1604 kaikki kolme Pien-Savon kirkkoa saivat viiniin ja öylätteihin kukin 3 tynnyriä eli punnan viljaa.¹³

Kustaa Vaasan hallituskauden alussa Savon papit valittivat kuninkaalle kirkkojensa saaman rakennusavustuksen olemattomuutta, ja piispa Olavi Elimaeus esitti koko Viipurin hiippakuntaa koskevana samanlaisen valituksen vielä 1620.¹⁴ Pappien valituksella on saattanut olla osuutensa siihen, että kirkoille kruunun kymmenystuloista tulevat viinijyvät kiintiöitiin 1613. Kiintiöt, jotka kuvastavat kirkkopitäjien suhteellista suuruutta, olivat seuraavat: Mikkeli 12 tynnyriä, Juva, Sääminki ja Rantasalmi 10 tynnyriä, Tavinsalmi 8 tynnyriä ja Pieksämäki 6 tynnyriä. Uusista kirkkopitäjistä Puumala sittemmin sai 2 ½ tynnyriä, jolloin Säämingin osuus väheni 7 ½ tynnyriin, ja Mäntyharjullekin maksettiin lopulta käskynhaltijan määräyksen perusteella Savon puolelta 2 ½ tynnyriä.¹⁵

Nämä suhteellisen vähäiset avustukset eivät kuitenkaan muuttaneet sitä tosiasiaa, että Savon talonpojat itse huolehtivat kirkkojensa rakentamisesta ja niiden ylläpidosta. Omakohtaisesta aloitteellisuudesta lähteet eivät tosin todista.

PAPPILAT

Keskiajalta saakka oli jokaisella kirkkopitäjällä pappila, jonka tuli olla täyden talon suuruinen. Pitäjäläisten oli maksettava sen verot, ellei kruunu myöntänyt verovapautta. Kaikilla Savon kolmella keskiaikaisella seurakunnalla oli vanhastaan verovapaa pappilansa. Mikkelin pappilaa pidettiin niin hyvänä, että se 1556 oli vähällä joutua kuninkaankartanoksi. Sen talouden laaja-alaisuutta osoittaa, että vanhimman verollepanomaakirjan mukaan Papinahot olivat Väätämönsalmella ja Papinhuhtajamaa Anttolassa saakka. Pellosniemen käräjillä 1563 Mikkelin pappilalle tuomittiin Rahikkalanmaa, joka oli pantattu pappilalle kolme miespolvea aikaisemmin, siis jo keskiajalla, myöhemmän muistitiedon mukaan 60 kuormasta lantaa. Sen lisäksi kirkkoherra Antti Sigfridinpoika vaati pitkään ja sitkeästi korvausta Leppäsalon niitystä, joka oli otettu Sairilan kuninkaankartanoon, ja saikin 1578 Suur-Savon voudin luovuttamaan pappilalle kokonaista neljä autiotilaa, yhteensä 16 veromarkkaa. Loppujen lopuksi näistä maakirjassa tunnustettiin pappilan lisämaaksi ainoastaan yksi Piskosten 5 veromarkan tila, joka oli luovutettu laamannintuomiolla. Paukkulan niityn kerrottiin joutuneen pappilalle vuoden 1600 vaiheilla korvauksena hautauskustannuksista. Tämä 5 veromarkkaa veromaata on merkitty Mikkelin pappilalle myös Stolbovan rauhan vuotena. Vuoden 1664 maantarkastuksessa tavattiin pappilalle merkitystä 20 vanhasta veromarkasta Pellosniemen puolelta 9 ja Vesulahden puolelta 4 veromarkkaa vanhimpaan verollepanomaakirjaan merkittyä maata, minkä lisäksi ikimuistoista pappilan maata oli 7 veromarkkaa. Pappila, jonka perinnäinen nimi Kenkäveronniemi ei esiinny vielä tämän ajan lähteissä, sijaitsi Vesulahden puolella entisessä Jokioisten kymmeneksessä, ja Pellosniemen puolelta saadut lisämaat entisessä Kangaskylän kymmeneksessä.¹

Juvan kirkkoherra valitteli pappilansa peltojen olevan niin köyhää hiekkamaata, ettei niihin voinut kylvää 3 pannia enempää. Hän sai kuitenkin tyytyä pappilaansa. Vanhimmassa verollepanomaakirjassa Partasille merkitty Papinaho palautui myöhemmin pappilalle. Maantarkastuskirjan mukaan Kirkonmäellä sijaitsevaan pappilaan on liitetty lisämaita vasta 1600-luvulla.²

Säämingin pappila sijaitsi Pihlajaniemen kylässä Pappilanmäellä. Joutsenmäen Rovastinpelto oli jo vanhimman verollepanomaakirjan mukaan joutunut yksityiselle. Maantarkastuskirjan mukaan pappilaan oli liitetty vain yksi veromarkka verollepantua talonpoikaismaata Kosolan kymmeneksestä, tietämätöntä milloin.³

Kuopion pappilaksi osoitettiin pitäjän perustamisen aikoihin Kuopionniemeltä puoliverotila, jolta Lappalainen sai siirtyä Iisalmelle. Luultavasti sitä on varsin pian laajennettu. Pappila verollepantiin Juhana Habermanin maantarkastuksessa 1620-luvulla. Silloin siihen kuului mm. Puijonmäki ja maakappaleita Ritoniemen tienoilla.⁴

Näiden vanhojen pappiloiden kantatiloja ei ole vanhimmassa verollepanomaakirjassa, koska ne jo silloin olivat verovapaat. Vuoden 1664 maantarkastuskirjassa niille merkittiin vain 4–5 veromarkkaa kullekin. Tämä ei merkitse sitä, että nämä pappilat olivat pienempiä kuin uudet, sillä myös viimeksi mainitut arvioitiin yhtä alas, noin neljäsosaan vanhasta veroluvustaan.

Kolmen uuden kirkkopitäjän pappilat muodostettiin veromaasta, kuten edellä on kerrottu, vuoden 1561 verollepanon jälkeen. Pieksämäeltä sai vanha asukas siirtyä, Rantasalmella ja Puumalassa pappilaksi annettiin autiotila. Pieksämäen pappilaan, joka sijaitsi Pieksämänselällä, oli jo 1582 liitetty toinenkin kokoverotila, ja sen veromarkkaluku oli aikakauden lopulla 16 (vuoden 1664 maantarkastuksessa 13) vanhaa veromarkkaa. Siitä huolimatta pappilan pienuus esitettiin pitäjän väkiluvun pienuuden ohella perusteeksi, kun kirkkoherralle edellä mainittuun 3 punnan vilja-avustukseen 1591 lisättiin toinen mokoma.⁵

Rantasalmen pappilalle oli kirkkoherra jo 1580 ehtinyt ottaa saamansa kokoverotilan lisäksi aution puoliverotilan; ja käskynhaltija Klaus Åkenpoika Tott vahvisti 4 veromarkan autiotilan luovutuksen 1589. Pappilalle, joka 1600-luvulla oli siirretty Kiiskilänniemelle, merkittiin aikakauden lopulla 14 (maantarkastuksen aikaan 17) veromarkkaa.⁶

Puumalan lukuisista autiotilakappaleista koostunut pappila sijaitsi Koikkalan­järvenpäässä, ja sen vanhaksi veroluvuksi merkittiin vuoden 1664 maantarkastuksessa 12 ¼ veromarkkaa.⁷

Mäntyharjun pappila sijaitsi Karjalan puolella. Tämänkin uuden pitäjän kirkkoherra valitteli pappilansa pienuutta.⁸

Tosiasiassa kaikki uudetkin pappilat täyttivät hyvin maanlain määräyksen, että pappilaksi oli annettava kokoverotila. Puumalan pappilakin ylitti kokoverolle asetetun 10 veromarkan rajan.

Pappilan rakentaminen kokonaan uudesta näyttää olleen siksi vaativa työ, ettei se onnistunut yhteisvoimin. Kuopiossa sakotettiin 1557 urakoitsijaa, joka oli kantanut pitäjiltä palkkaa ja ruokavaroja pappilan rakentamisesta, mutta jättänyt työn tekemättä.⁹

Pappiloissa tuli maanlain mukaan olla seitsemän huonetta, joiden rakentaminen ja kunnossa pito oli pitäjäläisten velvollisuutena. Tämä velvollisuus voitiin jakaa pitäjän eri osien kesken. Säämingissä kovisteltiin käräjillä 1563 Säämingin neljänneskuntaa rakentamaan pappilan mallastupaa, mutta seuraavan vuoden rovastinkäräjillä sakotettiin laiminlyöjiä, jotka olivat Puumalan puolesta. Talonpoikia, jotka olivat lyöneet laimin rakennusvelvollisuutensa, eivät olleet vedättäneet hirsiä tai saapuneet kattamaan rakennuksia, sakotettiin silloin tällöin, mutta suoranaisesta lakkoilusta tämä ei todista. Ehkä hankalin velvollisuuksiaan täyttämään kumpaankin emäpitäjään päin oli Rantasalmen puoli ennen oman pitäjän perustamista.¹⁰ Pappiloidenkaan osalta ei aina ollut kysymys pelkistä korjauksista, vaan oli tehtävä uuttakin. Kuopion pappila kärsi kaksi kertaa saman kohtalon kuin kirkko. Nähtävästi 1588 venäläiset polttivat pappilan, ja 1610 tuhoutui rakennusten lisäksi viljaa, kupari- ja rautakaluja ja muuta irtaimistoa. Rantasalmen pappila tuhoutui taas tulipalossa muutamaa vuotta myöhemmin. Sota-aikana ennen Stolbovan rauhaa oli siis kaksi pappilaa yhtaikaa uudestaan rakennettavana ja Puumalan pappila kolmantena.¹¹

Pappilat eivät maatiloina suinkaan olleet niin pieniä ja tuskin niin vähätuottoisia kuin papit usein valittivat. Usealla pappilalla oli hyvinkin 1 ½ kokoveroa. Apuverojen määräämisessä toisinaan noudatettu periaate, jonka mukaan pappi maksoi saman verran kuin neljä talonpoikaa, osoitti varsin oikeaa suhdetta.¹² Kun aikakauden lopulla talonpoikien maat olivat jo pitkälle pirstoutuneet, pappila vastasi kymmentäkin keskimääräistä talonpoikaistaloa. Pappila oli pitäjän suurin talo, kunnes aikakauden lopulla muutamat voudit, ratsumiehet ja heihin verrattavat onnistuivat keräämään nimiinsä vieläkin suurempia tilakokonaisuuksia. Tästä huolimatta monet uskonpuhdistuksen aikakauden kirkkoherrat pyrkivät varsin innokkaasti hankkimaan yksityistä maaomaisuutta. Tämä oli seurausta pappien naimattomuusvelvoituksen kumoamisesta. Se pakotti papit huolehtimaan perheestään. Sekä leskelle että lapsille yksityinen maanomistus oli turva, varsinkin jos tilaan onnistuttiin saamaan jollakin perusteella verovapaus. Kappalaisten maanhankintapyrkimys oli vieläkin ymmärrettävämpi, kun heillä ei ollut virkataloja.

Pappien maanomistus ei koskaan paisunut niin suureksi, että se olisi ollut vaarana talonpoikaiselle omistukselle. Papit pystyivät keräämään nimiinsä huomattavan määrän tiloja vain verovapauden turvin. Siinä he olivat verrattavissa ratsumiehiin, ja eräät heistä ryhtyivätkin ratsupalveluksen suorittajiksi. Säämingin Martti Aaroninpoika taas nautti kirkkoherrana ollessaankin verovapautta sotilaspappiansioidensa perusteella. Pappien ratsupalvelus lähensi heitä sotilassäätyyn ja saattoi epäedullisesti vaikuttaa heidän ja talonpoikien välisiin suhteisiin.

KIRKOLLINEN VEROTUS

Kirkollinen verotus pohjautui aikakauden alussa keskiajalla luotuun maakunnalliseen järjestelmään. Se oli muunnelma koko sisämaan turkis- ja sittemmin kaskialueen oloihin sopeutetusta kirkollisesta vero-oikeudesta. Se ei tuntenut peltoviljelysalueelle luonteenomaisia oikeita kymmenyksiä eli periaatetta, että verona oli maksettava 10 % sadosta ja karjankasvusta. Johtavana periaatteena oli, että kolme edunsaajaa, piispa, pappi ja pitäjänkirkko, saivat kukin oman veronsa, joiden kantoperuste ei ollut sama. Pitäjänkirkon osuudesta lohkaistiin osa tuomiokirkon ja -kapitulin tarpeisiin. Papinvero kannettiin talonpoikaistalolta, kirkonvero täysikasvuisilta miehiltä eli jousilta ja piispanvero maayksiköltä, jota Savossa nimitettiin kiltiksi. Tästä järjestelmästä laadittiin kuninkaalle tarkka selvitys 1555–56 toimeenpannun verotutkinnan yhteydessä. Tämän jälkeen piispa Paavali Juusten Laurin messun aikaan 1556 määräsi kuninkaankirjeen nojalla Savon rovastia, Juvan kirkkoherraa Henrikiä kantamaan savolaisilta oikeat kymmenekset. Rovasti totesi tämän kohta mahdottomaksi, ja sitä lienee väläytettykin vain painostuskeinona. Sen jälkeen Savonlinnassa toimivat mahtimiehet Tuure Bielke ja Kustaa Fincke saivat valtuudet asian järjestämiseen.¹

Tutkinnan tulos tuli ohjeelliseksi ja tasoitti aikaisemmin vallinneita paikallisia eroavuuksia. Tässä vaiheessa kirkolliset verot jo peruutettiin kruunulle, joka osoitti niistä ainoastaan harkinnanvaraisen osuuden, tavallisesti puolet, pitäjänpapin käyttöön ja eräisiin paikallisseurakunnan tarpeisiin. Sen vuoksi ei tässä yhteydessä ole syytä lähemmin selvittää, miten verontuotos jaettiin eri edunsaajille keskiaikaisen järjestelmän vielä vallitessa.

Papinvero oli entuudestaan varsin monipuolinen, koska papin piti saada siitä elatuksensa. Pappilan talous ei ollut tähän yksistään riittävä. Tärkein veroparseli oli ruis, ja pääsääntönä oli, että kustakin talonpoikaistalosta oli maksettava kaksi kolmannesmittaa ruista ja yksi kolmannes ohraa. Kolmanneksella tarkoitettiin karpion kolmannesta, joten viljavero oli yhteensä karpio eli puoli pannia talolta. Papin ruisveroa nimitettiin leipävakaksi, josta tuli myös papinveroyksikön nimi.

Papille suoritettiin vanhastaan myös karjantuotteita. Kustakin talosta oli maksettava siankinkku. Niiden, jotka eivät teurastaneet sikaa, oli sen sijasta suoritettava rahamaksu, joka oli pienempi kuin siankinkun rahassa arvioitu lunastushinta. Lisäksi oli jokaiselta lehmältä maksettava ns. lehmäverovoita 1 naula lypsävältä sekä ½ naulaa maholta tai ensi kertaa kantavalta lehmältä. Papeille oli vielä maksettava ½ parmasta heinää. Sen sijasta ne, joilla ei ollut tarpeeksi niittyä, voivat maksaa 3 kolmannesta kauraa tai yhden äyrin rahaa.

Loput kirkollisista veroista olivat rahaveroja, mutta veroperusteen ja alkuperän puolesta toisistaan poikkeavia.

Kirkonvero eli jousiraha oli vanhastaan 6 penninkiä jouselta. Jousi oli työveroyksikkö, ja sen selitetään tarkoittavan talonpoikaa ja hänen kotona olevia poikiaan, jotka pystyivät jännittämään jousen. Ikäraja oli 15 vuotta; vanhukset ja raajarikkoiset voitiin vapauttaa. Tähän veroyksikköön on edellä jo tutustuttu väkiluvun laskemista koskevan ongelman yhteydessä.

Piispanvero oli ollut aikoinaan turkiksia, ja sen mukaan piispanveroyksiköitä vielä 1500-luvun puolimaissa nimitettiin metsästykseen liittyvällä termillä koko- ja puolikilteiksi. Turkikset oli kuitenkin jo keskiajalla muutettu rahamaksuksi. Kilttijako oli alunperin riippumaton maallisen verotuksen arviokuntajaosta, mutta koko- ja puolikiltit samastuivat kirkollisten verojen peruutuksen jälkeen koko- ja puoliveroihin.² Tällöin kannettiin kilttirahaa kokoverolta 12 penninkiä ja puoliverolta 6 penninkiä.

Mainitsematta on vielä historiallisesti mielenkiintoisin rahavero, joka on osa vanhaa papinveroa. Papinverotuksen tarkka seula tavoitti sellaisetkin taloudet, joilla ei ollut lainkaan kylvöä tai jotka huonon vuodentulon vuoksi eivät tilapäisesti pystyneet viljaa maksamaan. Näiltä oli vanhastaan peritty ruisleipävakan lunastuksena 6 Riian killinkiä eli 1 ½ äyriä Ruotsin rahaa. Tätä veroa nimitettiin kirvesmies- tai papinkirvesrahaksi. Kirvesraha oli siis alunperin vain ruisleipävakan lunastus, ja periaatteessa muitakin veroja voitiin maksaa rahana. Siitä oli kuitenkin tullut köyhimpien veronmaksajien minimivero; kirvesrahaa maksavilta eli kirvesmiehiltä ei vaadittu muita papinveroja. Sanottiin, että he eivät kuuluneet leipävakkaan. Tämä periaate on selvä jo vuosien 1555–1556 tutkinnan yhteydessä laadituissa vero-opastuksissa. Kuten edellä on asutusta käsiteltäessä selvitetty, kirves- eli liuskamiehet eivät olleet talonpojista erillinen sosiaaliryhmä, vaan vero-opastustenkin mukaan köyhiä talonpoikia, ehkä vain tilapäisesti köyhtyneitä.

Veroparseleita olivat siis rahan lisäksi ruis, ohra, vaihtoehtoisesti heinä tai kaura, siankinkut ja voi. Kauran suorittaminen heinän sijasta tuli niin yleiseksi, että se pian papinveroluetteloissa merkittiin päävaihtoehdoksi.³ Kuten muitakin veroja maksettaessa voitiin tuotteita vaihtaa toisiin, ja niin papinveroina saattoi kertyä mm. jäniksiä ja humalaa.

Lukkarinvero oli vanhastaan ns. lukkarinvakka eli kappa ohraa talolta, mutta kirvesmiehiltä ainakin Säämingissä 6 penninkiä rahaa. Tämä vero koki peruutuksessa aivan samat vaiheet kuin muut kirkolliset verot. Hieman epäilyttävältä tuntuu Mikkelin pitäjästä 1584 esitetty valitus, että lukkarin vero olisi ollut vanhastaan 4 penninkiä rahaa ja nostettu sitten kolmannesmitaksi ruista.⁴

Järjestelmän soveltamisessa esiintyi pitäjittäisiä eroja, joista muutamat säilyivät vielä varsin pitkään senkin jälkeen, kun kruunu toisena edunsaajana alkoi yhtenäistävästi vaikuttaa näiden nyt yhteisellä nimellä papinveroksi nimitettyjen verojen kantoon. Erot olivat nimenomaan kirkkopitäjien välisiä, mikä osoittaa niiden kirkollista alkuperää.

Merkittävimmäksi eroksi muodostui se, että kirvesmiesten asema alettiin Mikkelin pitäjässä jo vuoden 1560 vaiheilla käsittää toisin kuin muualla. Heidät vapautettiin siellä myös jousirahasta, lehmäverovoista ja lukkarinvakasta, eivätkä he maksaneet kilttirahaakaan, koska he eivät muodostaneet omia arviokuntia. Kirvesraha oli ainoa heidän maksamansa vero. Sen vuoksi se nostettiin 4 äyriin eli ½ markkaan. Siten käsitteet leipävakka ja savu samastuivat tällä alueella, eikä kirvesmiehiä laskettu kumpaankaan. Todellinen taloluku on siis täällä leipävakko jen eli savujen ja kirvesmiesten yhteissumma. Tämä periaate jäi voimaan myös siinä osassa Pieksämäen pitäjää, joka myöhemmin erotettiin Mikkelin pitäjästä.

Kaikkialla muualla kirvesmiesraha säilyi 1 ½ äyrinä. Kirvesmiehet eivät tällöin ollet vapaat jousirahasta ja joutuivat maksamaan kilttirahaakin, milloin arviokunta (koko- tai puolikiltti) oli yhden tai useamman kirvesmiehen muodostama.⁵

Toinen verotapojen ero koski ohraveron kantoyksikköä ja määrää. Vanha käytäntö oli, etteivät kaikki maksaneet ohraa, koska kaikki eivät sitä viljelleetkään. Mainitussa papinveroa koskevassa tutkinnassa ohravero pyritään kuitenkin sitomaan kilttilukuun, niin että vain suuremman kilttiveron maksajat Gaakko Teitin mukaan 9 veromarkan omistajat) maksoivat ohraveron, jonka sanotaan olevan yksi kolmannesmitta (Teitin mukaan 2 kolmannesta).⁶ Mikkelin pitäjässä ei enää 1560-luvulla menetelty näin, vaan kevätviljaa, so. ohraa ja kauraa, kannettiin vuodentulon mukaan, 1–3 kolmannesmittaa talonpojalta, eräiltä ei lainkaan.⁷ Vouti ilmaisi tämän 1571 niin, että ruisvero oli maksettava maottaalin, so. taloluvun mukaan, mutta kevätviljaa lautakunnan arvion mukaan kymmenyksinä. Kuitenkin hän lisäsi, ettei tarkoittanut oikeita kymmenyksiä, so. että vero ei ollut nimenomaan 10 % sadosta.⁸

Juvalla samantapaista arvioverotusta sovellettiin myös ruisleipävakkaan. Lähtökohtana oli tosin täälläkin kiinteä, 2 kolmannesmittaa käsittävä leipävakka, mutta se voitiin joissakin tapauksissa periä parilta kolmelta talon pojalta yhteisesti. Pappi selitti porrastusta hieman liioitellenkin, että vain varakkaat ja keskivaakkaat maksoivat leipävakan yksinään, mutta köyhiä pantiin kaksi jopa kolmekin samaan leipävakkaan. Tosiasiassa kahdenkin talonpojan yhteenpaneminen oli verraten harvinaista. Leipävakkoja oli täällä kuitenkin jonkin verran enemmän kuin savuja (ilman kirvesmiehiä). Ohraa ja kauraa tai vaihtoehtoisesti heinää kannettiin samantapaisesti kuin Mikkelissä, mutta köyhimmiltä kevätviljaa ei saatu lainkaan.⁹

Säämingissä on jo ainakin vuonna 1559 sidottu ohravero kilttilukuun edellä mainitun vuosikymmenen puolivälissä annetun vero-opastuksen mukaisesti. Viljaveroa ei täällä pääsääntöisesti enää kannetakaan taloilta, vaan arviokunnilta (koko- ja puolikilteiltä). Tosin samassa arviokunnassa saattaa poikkeuksellisesti olla kaksi leipävakkaa, ja kun pelkästään kirvesmiesten muodostamat arviokunnat eivät maksa viljaveroa, leipävakkojen määrä ei ole aivan sama kuin kilttien (arviokuntien) määrä. Kevätviljan osalta on taas kokonaan luovuttu erillisestä arvioinnista ja sidottu vero kilttilukuun. Kokokiltin ja puolikiltin eroksi jäi tällöin se, että ohravero kannettiin vain kokokiltiltä, kun taas muut maksoivat kauraa tai sen sijasta heinää. Kuitenkin selitettiin, että papinveroa ei kannettu veronahkaluvun mukaan, vaan lautakunnan arvioiman talonpojan varallisuuden mukaan, »sillä monet, joilla on enemmän maata ja veroa, ovat köyhempiä kuin ne, joilla on vähemmän maata». Itse asiassa oltiin sitomassa papinverovelvollisuutta verolukuun ja siten mukauttamassa papinverotusta kruununverotukseen.¹⁰

Kuopiossa, jonne kirkollinen verotusjärjestelmä oli lainattu Mikkelistä, seurattiin Savon vanhan kantapitäjän käytäntöä sikäli, että kevätviljaa perittiin arvion mukaan. Kirvesmiehet ovat täällä mukana savuluvussa ja muodostavat myös omia arviokuntia, jotka maksavat kilttiveron.¹¹

Sinänsä verraten vähäinen erimielisyys papin ohraveron määräämisestä johti siis periaatteellisesti tärkeään ratkaisuun. Jos viljavero sidottiin verolukuun, se muuttui käytännössä kollektiiviseksi, sillä arviokunnassa oli tavallisesti useita talonpoikia. Samalla papinvero oli muuttumassa kiinteämmäksi. Lautakunnalle ei jäänyt enää paljon muuta tehtävää kuin lehmien laskeminen.

Kehitys kulkikin siihen suuntaan, että kruununverotus ja papinveron määrääminen tulivat yhä enemmän toisistaan riippuviksi. Sen jälkeen kun Savo oli 1572 jaettu kahteen voutikuntaan, kumpikin voutikunta alkoi papinveron kannossakin kehittyä omaan suuntaansa, ja tämä pyrkimys voimistui vielä vuoden 1578 jälkeen, kun kirkkopitäjien rajat eivät enää ylittäneet voutikuntien rajoja. Suur-Savossa käytäntö tuli täysin yhtenäiseksi, kun Mikkelin pitäjän korkeampi kirvesmiesraha tuli voimaan kaikkialla ja vapautti eräistä muista maksuista. Olennaista Suur-Savon pitäjien papinverojärjestelmälle oli, että vero todella perittiin savuittain ja että kirvesmiehiä, jotka pääsivät vähemmällä kuin ns. leipävakassa olevat talolliset, oli runsaasti.¹²

Pien-Savossa viljavero jopa siankinkkukin maksettiin kollektiivisesti leipävakoittain. Kussakin leipävakassa sanottiin olevan 2–3 talonpoikaa. Vuonna 1588 selitys muuttuu sikäli, että viljaveroa sanotaan suoritettavan savuittain vatoissaan olevilta talonpojilta. Savulukusarakkeeseen kirjoitetaan jo vuodesta 1587 lähtien arviokuntaa kohti useita osakkaita, mutta jousirahaa ja lehmäverovoita lukuunottamatta suoritukset on merkitty kollektiivisesti. Kirvesmiehiä on vähän – Säämingissä ei kantoluettelon mukaan ensinkään – ja he voivat 1 ½ äyrin rahaveron ohella maksaa kinkkuveron ja Tavinsalmella kauraakin.¹³ Kirvesmiesraha on siis täällä vielä sitä mitä alunperinkin, leipävakan lunastus.

Järjestelmään tehdyt muutokset koettiin ainakin Mikkelin pitäjässä veronkorotuksiksi, varsinkin kun kirkkoherra Antti Sigfridinpojan väitettiin suurentaneen kantomittojakin, kolmannesta ja puntaria. Paavo Paavonpoika Olkkosen kuninkaalle 1584 tekemässä kitkeränsävyisessä valituksessa väitetään, että viljavero oli tosiasiallisesti noussut kaksinkertaiseksi, puolesta pannista koko panniksi.¹⁴

Nähtävästi juuri tämä valitus sai käskynhaltija ja laamanni Klaus Åkenpoika Tottin puuttumaan asiaan, ja sen seurausta on vuoden 1587 vaiheilla tapahtunut verojärjestelmien yhdenmukaistuminen. Tott nimittäin antoi voudeille ja käräjärahvaalle määräyksen maksaa papinveroa kuten Kustaa Vaasan aikana ja lähetti noudatettavaksi edellä käsitellyn Kustaa Fincken aikaisen vero-opastuksen. Nuijasodan jälkeisessä tulehtuneessa tilanteessa Mikkelin talonpojat jälleen esittivät valituksen kirkkoherraansa Hannu Mikaelinpoikaa vastaa leipävakoista. Kiistan kohteena näyttää varsinaisesti olleen ohravero, jota kannettiin 2–3 kolmannesta savulta, kun vanha vero-opastus määräsi vain yhden kolmanneksen.¹⁵

Huolimatta lähentymisestä kruununverotuksen järjestelmään papinvero pysyi edelleen tarkimpana verotusmuotona. Tämän vuoksi papinveroluettelot ovat tärkeitä asutus- ja taloushistorian lähteitä, jollaisina niitä on edellä käytettykin. Ainakin lehmät luetteloitiin vielä taloittain silloinkin kun viljan tuotto ilmoitettiin kollektiivisesti arviokunnittain. Kirvesmiehinä vietiin kirjoihin moni sellainen pieneläjä, jolla ei ollut lehmääkään. Papinveron rasittavuuteen ja tuottoon saattoi käytännössä paljonkin vaikuttaa se, kuinka moni verovelvollisista merkittiin kirvesmieheksi ja pääsi siis pienemmällä verolla. Asia ei ollut kruunun kannalta merkityksetön, sillä kirvesmiehet pääsivät puolella ylimääräisistä kruununveroista. Vuoden 1589 verontarkastusten jälkeen Pien-Savossa oli tehty niin tarkkaa jälkeä, ettei kirvesmiehiä ollut jäljellä yhtään, sillä kaikki entiset kirvesmiehet oli merkitty verotalonpojiksi. Suur-Savossa oli sitä vastoin vielä 179 kirvesmiestä. Juvan kirkkoherra Olavin Antinpoika Toiviainen valittelikin muutamaa vuotta myöhemmin Suur-Savon voutikunnassa noudatetusta käytännöstä papille aiheutuvaa haittaa ja esitti, että kirvesmiehetkin oli pantava suorittamaan leipävakkaa.¹⁶

Ehkä vanhan vero-opastuksen epäselvyyden vuoksi jäi Suur-Savon ja Pien-Savon välille se varsin olennainen ero, että viljavero Suur-Savossa maksettiin savuittain, mutta Pien-Savossa arviokunnittain. Eroa tasoitti se, että köyhät talonpojat merkittiin Suur-Savossa varsin helposti kirvesmiehiksi. Säämingissä on kuitenkin lukkarinvakka 1600-luvun alussa maksettu savuittain, 1 kolmannesmitta kultakin savulta. Voutikunnan kahdessa muussa pitäjässä sama määrä perittiin kiltiltä eli arviokunnalta. Säämiogissä siis ns. lukkarinsavu oli todellinen savuluku.¹⁷

Vanhimmissa säilyneissä papinveroluetteloissa ei mainita mitään lautakunnasta, mutta ilmeisesti sitä on tarvittu jo silloin, kun verotus oli kokonaan kirkon omissa käsissä. Viljankasvun ja karjantuoton arviointi ei ollut mahdollista ilman paikallista asiantuntemusta. Jo 1550-luvun lopulta ilmoitetaankin papin vero määrättävän »sen mukaan kuin lautakunnan 12 jäsentä antavat kirjoittaa ja nimetä» talonpojan varallisuuden ja vuodentulon mukaan. Lautakunnan jäsenien nimetkin ruvettiin jo 1560-luvulla merkitsemään veroluetteloon. Mikkelissä vakuutetaan 1567, että 12-miehinen lautakunta on luettelon laadinnassa suuresti ahkeroinut ja tutkinut sekä vanhan viljan että muun talonpojan varallisuuden.¹⁸ Tämä on mielenkiintoinen tieto papinveron määräämisessä noudatetusta menetelmästä. Ei kannattanut juosta arvioimassa kaukaisia kaskihalmeita, vaan parempi oli tulla taloon syksyllä, tarkastaa jyvälaarit ja laskea päät navetassa. Lautakuntana oli neljänneskunnan lautakunta. Jos se todella kävi neljänneskunnan kaikissa taloissa, siinä oli urakkaa kylliksi. Vertailu maakirjan ja papinveroluettelon välillä (suoritettu vuodelta 1572) osoittaa, että sama lautakunta yleensä oli kumpaakin laatimassa. Poikkeamia oli eri kirkko- ja hallintopitäjään kuuluvissa puolikasneljänneksissä, kuten Pitkälahden ja Mälkölän neljännesten Juvaan kuuluvissa osissa, joissa papinveroluetteloa laatimassa oli erikseen määrätty puolikaslautakunta, 6 miestä.

Päävastuu papinveroluettelon laatimisesta oli joka tapauksessa edelleen kirkkoherralla. Luettelo oli normaalisti hänen laatimansa ja jo 1560-luvulta lähtien hänen sinetillään varmentama.

Pitemmälle menevään valvontaan pyrki Pellosniemen käräjillä 1603 tehty päätös. Samalla kun kirkkoherra Hannu tuomittiin saamaan kaikki rästit pitäjäläisiltä kymmenysluettelonsa mukaan, määrättiin kustakin neljänneskunnasta kaksi miestä olemaan mukana tässä rästikannossa, jottei kirkkoherra omavaltaisesti voisi tehdä kenellekään vääryyttä.¹⁹

Kirkollisten verojen peruutuksen jälkeen pappi normaalisti sai puolet papinveron ja usein lukkarinveronkin tuotosta. Kantovelvollisuus jaettiin tavallisesti niin, että pappi kantoi toisesta ja vouti toisesta puolesta pitäjää. Mikäli papin osuus oli puolet, kantotulos tasattiin.²⁰

Kantoajoista vihjaa Juvan kirkkoherra, että parempi tulos saavutettaisiin, jos pappi pääsisi kantamaan saatavansa syksyllä, jolloin talonpojalla oli vielä millä maksaa.²¹ Tämä viittaa siihen, että viljaveron kanto useimmiten jäi talveen. Ehkä sitä kannettiin vielä kevättalvella ns. rippivakkakierroksella, josta pian tulee puhe.

Veronmaksu ei ole koskaan mieluista. Sillä seikalla, että papin oli itse perittävä saatavansa, oli haittansa jos ehkä etujakin. Keskiajalla kirkollisia veroja oli peritty pannan uhalla, mutta tätä painostuskeinoa ei enää pidetty periaatteellisesti suotavana eikä se olisi tehonnutkaan. Kun kirkon omaisuutta ja tuloja alettiin peruuttaa kruunulle, kansa katsoi, ettei papinmaksujen suorittaminen enää ollut kovin tähdellistä. Tältä ajalta ovat varhaisimmat tiedot Savon talonpoikien haluttomuudesta suorittaa papinmaksuja. Asiaan yritettiin saada korjaus kruunun apuun turvautumalla. Pellos niemen käräjillä 1547 tuomittiin papinmaksujen laiminlyönnistä sakkoihin kuusi talonpoikaa, joille tuomio oli langetettu jo kolmasti aikaisemmin, aina vain tuloksetta. Erityinen kurinpalautus pantiin toimeen keväällä 1549 Mikael Agricolan ja hänen seuralaisensa tekemän tarkastusmatkan jälkeen. Sakkoja sai kaikkiaan toista sataa talonpoikaa. Niskuroijia oli eniten Säämingissä ja Rantasalmella. Uudessa Tavinsalmen pitäjässä koko Vehmasmäen kymmenes oli kieltäytynyt ottamasta kirkkoherraa vastaan paastonaikana rippivakkakierrokselle.²²

Vaikeuksia kuvastaa hyvin kehotus- ja uhkauskirje, jonka kuningas lähetti kesällä 1556 Savoon. Kymmenysten suorittaminen selitettiin Jumalan ja Ruotsin lain mukaiseksi velvollisuudeksi, jonka laiminlyönnistä seurasi rangaistus, kuten kallis aika, kuivuus ja halla, sota ja rutto. Kirkon työ oli nyt taas arvossaan, kun savolaisia opastettiin näin: »Sillä voitte itse ymmärtää, että ellette te eivätkä lapsenne ja jälkeläisenne saa pappeja ja muuta oppinutta väkeä, jotka voivat olla esimiehiänne ja ohjaajianne sekä hengellisissä että maallisissa asioissa, niin teidän käy hullusti, ja seurauksena on pakanuus ja epäkristillinen elämä ja vihdoin iankaikkinen kadotus.» Maksaminen oli edelleenkin kristillinen velvollisuus, vaikka kruunu vei nyt veron tuotosta leijonanosan.²³

Kehotuskirje oli hyvinkin tarpeen. Juvalla sakotettiin 1556 erästä talonpoikaa siitä, ettei hän ollut kolmeen vuoteen maksanut papinveroja. Kuopiossa sai seuraavana vuonna sakot neljä vuotta papinmaksunsa laiminlyönyt talonpoika.²⁴

Entisistä kirkollisista veroista meni nyt kuitenkin puolet kruunulle, eikä talonpoikien maksuhalusta tai sen puutteesta niin ollen voi suoranaisesti arvioida suhtautumista kirkkoon. Kun muutos tapahtui sota-aikana ja ajat muutenkin olivat ankeat, ei maksuhalukkuus ymmärrettävästi ollut suuri. Kuitenkin haluttomuus kärkkäästi tulkittiin jumalattomuuden merkiksi. Työlästyneenä Savon rovasti ja Mikkelin kirkkoherra Vilppu Antinpoika kirjoitti Juhana herttualle, että Savilahden kirkkopitäjässä oli suuri joukko niskurilappalaisia, jotka eivät kunnioittaneet Jumalan sanaa, jumalanpalvelusta tai pappiaan enempää kuin venäläiset eivätkä maksaneet papinsaatavia. Tämä kiihtymyksen purkaus aiheutui kuitenkin ehkä enemmän sotaväen mellastelusta pappilassa kuin seurakuntalaisista.²⁵

Sodan päätyttyä Mikkelin uusi kirkkoherra Antti Sigfridinpoika valitteli, ettei ollut saanut saataviaan kolmeen vuoteen, so. siitä lähtien kun oli tullut pitäjään, ja pani ne käräjillä perittäviksi. Vielä seuraavan vuosikymmenen puolimaissa tuomittiin samalla kertaa yli 30 niskuria. Samantapaiset ongelmat oli Juvan papilla.²⁶ Rantasalmen käräjillä 1562 tuomittiin kolme talonpoikaa siitä, etteivät he olleet maksaneet papinmaksujaan eivätkä käyneet ehtoollisella kolmeen vuoteen. Täällä ei kuitenkaan ollut kysymys verolakosta joukkoilmiönä. Tilanne oli rauhoittumaan päin muuallakin; niskureita oli kussakin pitäjässä vain muutamia kerrallaan.²⁷ Kun sotavuosina papinsaatavien kantotulos heikkeni, kirkkoherrat hyvin ymmärsivät, että ankeat ajat, sodat ja nälkävuodet olivat päällimmäisenä syynä ja että vain muutamat jättivät maksamatta niskuruuttaan ja jumalansanan halveksijoina. Juvan kirkkoherra Yrjänä Eerikinpoika Memmoi, jonka valitukset yleensä olivat muita katkerampia, väitti tällöin, että juuri monet rikkaimmista jättivät maksamatta.²⁸ Nuijasodan jälkeisenä levottomana kautena esittivät Säämingin papit käskynhaltija Arvid Stålarmille valituksen, että eritoten sotamiehet, kirjurit ja muutamat muut kruununpalvelijat olivat kansalle huonona esikuvana. Tämän johdosta Stålarm uhkasi korkealla 40 markan kuninkaansakolla jokaista, joka jätti papinmaksunsa suorittamatta.²⁹

Kirkollisen verotusjärjestelmän perusteellista uudistamista harkittiin jo Juhana III:n aikana. Kuninkaan 1576 antaman käsky kirjeen mukaan oli kaikkialla siirryttävä oikeisiin kymmenyksiin, so. maksettava kymmenykset vuodentulon mukaan. Savon talonpojat esittivät kohta valituksen muutossuunnitelmaa vastaan. Kuningas ei ottanut sitä kuuleviin korviinsakaan, mutta kaikki jäi kuitenkin entiselleen. Ruotsalainen kymmenysjärjestelmä ei kerta kaikkiaan soveltunut Savoon.³⁰

Muutos oli väistämättä edessä, kun Kaarle herttua 1602 antamassaan voudinsäännössä uudisti koko verotusjärjestelmän ja samalla lakkautti keskiajalta periytyvät kirkolliset verot. Nyt luovuttiin kaikkialla kantamasta kymmenyksiä vuodentulosta, ja veron suuruus laskettiin kylvöstä. Tynnyrin kylvöstä oli maksettava yhdeksän kappaa. Kahden vaikean katovuoden tähden herttua alensi määrän väliaikaisesti kolmeen kappaan. Tämä olisi toisin kuin satoon perustuva verotus varmaan ollut kaskiviljelysalueellakin toteutettavissa, mutta savolaiset vastustivat sitä. Kiinteää verotusta pidettiin talonpojan kannalta parempana kuin sadon tai kylvön arviointiin nojaavaa. Pien-Savon laamanninkäräjillä 1603 rahvas anoi entisen maksutavan säilyttämistä, vaikka väitti, että se oli hieman rasittavampi kuin herttuan määräämä uusi järjestys. Tämän johdosta Arvid Stålarrn ja linnanpäällystö esittivät entisen järjestelmän säilyttämistä. Talonpoikien lähetystöt juoksivat vielä parina seuraavana vuonna eri viranomaisten luona ja saivat uudistuksen lykätyksi. Vihdoin Suomessa suurin vaikeuksin toimiva kamreeri Sigfrid Sigfridinpoika määräsi Savon talonpoikien valituksen johdosta, että toistaiseksi oli maksettava jokaiselta kokoverolta 3 pannia. Tästä säännöstä tuli lopulta pysyvä sekä Savossa että Karjalassa. Örebron valtiopäivien aikana 1606 Savon talonpoikien edusmiehet koettivat vielä saada tähän helpotusta vedoten siihen, ettei heillä ollut yhtä hyviä eikä yhtä suuria peltoja kuin Viipurin läänin asukkailla. Kaarle IX hylkäsi valituksen selittäen, että savolaisilla sen sijaan oli hyvät metsät ja kalavedet ja runsaasti kaskia. »Samoja veljeksiä, samoja kaalinlitkijöitä», oli tämän joskus talonpoikaiskuninkaaksi sanotun hallitsijan loppuponsi. Siihen oli savolaisten tyytyminen. Kokovero oli verotusyksikkönä jo muuten jäänyt pois käytöstä, mutta kun kokoveroon periaatteessa laskettiin 10 veromarkkaa, tuli kymmenyksiä maksaa 9 kappaa veromarkalta. Näin laskettuna rasitus jakaantui erittäin tasaisesti maanomistuksen mukaan.³¹

Vanhan järjestelmän mukainen papinvero maksettiin tilivuonna 1605.³² Tähän päättyvät kruunun tileissä erilliset papinveron kantoluettelot, sillä uudet kymmenykset voitiin periä suoraan maakirjasta näkyvän veromarkkaluvun perusteella.

Nämä ns. sopimuskymmenykset olivat yhdistetty kruunun- ja kirkonvero, kuten entinen papinverokin oli ollut Kustaa Vaasan aikana toimeenpannun peruutuksen jälkeen. Kun pappi aikaisemmin oli lähes säännöllisesti saanut puolet kymmenyksistä, määrättiin nyt papin osuudeksi kolmannes eli tertiaali. Käskynhaltija Arvid Tönnenpoika Wildemanin 1609 Suur-Savon voudille antaman ohjeen mukaan kymmenykset oli kannettava myös autioviljasta ja pappien saatava niistäkin tertiaali. Sama ohje toistettiin 1613 molempiin voutikuntiin. Suur-Savossa onkin kymmenykset pystytty kantamaan lähes lyhentämättömältä veromarkkamäärältä; loppujen lopuksi vain pappilat ja säterikartanot vapautettiin. Niskurointia esiintyi jonkin verran varsinkin ratsu- ja sotamiesten keskuudessa, nämä kun katsoivat olevansa vapautetut tästäkin verosta.³³ Pien-Savossa kymmenykset kannettiin tilintarkastajien huomautuksen jälkeen rälssitiloiltakin, mutta ei autioilta veromarkoilta, joten kantotulos jäi huomattavasti heikommaksi kuin Suur-Savossa.³⁴

Papit menettivät ilmeisesti osan tulojaan uuteen järjestykseen siirryttäessä. Kun he aikaisemmin olivat saaneet puolet papinverosta, he nyt saivat vain kolmanneksen kymmenyksistä. Maksuperusteet ja kanto eivät tehostuneet siinä määrin, että heidän kärsimänsä menetys olisi tullut korvatuksi.

Pappien kärsimä menetys näkyy siinä, että he tulivat entistä kiinnostuneemmiksi niistä saatavistaan, jotka he kantoivat kokonaan itselleen. Papit eivät kirkollisten verojen peruutuksen myötäkään olleet täysin muuttuneet kruunun palkkalaisiksi. Heille oli jäänyt vielä vähäisempiä pitäjäläisten suorittamia antimia, jotka välttivät peruutuksen. Sellaisia olivat ainakin toimitusmaksut. Jaakko Teitin muistiinpanon mukaan mikkeliläisten oli maksettava lapsensynnyttäjien kirkottelurahaa ja ristimisrahaa kumpaakin 6 penninkiä ja morsiamen vihkimisrahaa 1 ½ äyriä.³⁵ Keskiaikaisen käytännön mukaan hautauksesta oli suoritettava erillinen maksu. Tämä velvollisuus säilyi edelleen. Mikkelin kirkkoherran Antti Sigfridinpojan valtakirjassa on 1561 nimenomaan mainittu, että hän on saapa hautausmaksut ja muut saatavat Ruotsin lain mukaan. Hänen seuraajansa Hannu Mikaelinpoika peri erään emännän kuoltua hautausmaksun käräjillä ja sai pannin viljaa. Monissa perinnönjakoa koskevissa oikeusjutuissa on myös mainittu hautausmaksu.³⁶

Pellosniemen käräjillä 1563 rahvas sitoutui maksamaan Mikkelin kirkkoherralle kaksi leiviskää kalaa jokaiselta kymmeneskunnalta tai sen sijasta vetämään nuottaa kerran syksyllä ja kerran keväällä. Tämä käräjillä vahvistettu sopimus ei perustunut Savon vanhaan kirkolliseen vero-oikeuteen, sillä sen mukaan kalaa suoritettiin vain tilapäisesti viljan sijasta.³⁷ Tätäkin verorasituksen lisäystä kosketeltiin edellä mainitussa kuninkaalle 1584 tehdyssä valituksessa.

Ns. karjakymmenyksiä, jotka maksettiin karjan kasvusta, ei Savosta papinverotilien mukaan suoritettu muualta kuin kruununkartanoista, joissa ei noudatettukaan paikallista tapaa.³⁸ Siankinkun papit tosin taloista saivat, mutta se oli alkuperältään metsästysvero.

Kohta uuteen järjestelmään siirtymisen jälkeen Savon papit alkoivat vaatia karjakymmenyksiä, joita he eivät saaneet samalla tavoin kuin muualla Suomessa. Mikkelin ja Pieksämäen kirkkoherrojen Vesulahden käräjillä 1607 esittämään vaatimukseen talonpojat vastasivat, että vaikkei heidän karjavarallisuutensa ollut yhtä hyvä kuin muualla, he suostuivat maksamaan vuosittain jokaiselta verolta kaksi kinkkua tai sen arvon. He olivat toisin sanoen edelleen valmiit maksamaan siankinkkuveron, joka uuteen järjestelmään siirryttäessä oli jäänyt pois käytöstä, mutta eivät suorittamaan kymmenyksiä nautakarjan kasvusta, mitä papit ilmeisesti halusivat.³⁹ Pien-Savon papit selittivät Kustaa II Aadolfin hallituskauden alussa esittämissään valituksissa, etteivät he saaneet ollenkaan karjakymmenyksiä, voiveroa eikä muuta sen kaltaista. Mitään välitöntä vastausta he eivät saaneet, mutta kun Kustaa II Aadolf kruunajaisvaltiopäiviensä yhteydessä 1617 antoi papinmaksuja koskevia asetuksia, hän samalla lähetti Viipurin ja Savonlinnan läänin papistolle kirjeen, jossa heidät oikeutettiin edelleen saamaan karjakymmenykset, voiveron ja muut lisämaksut niin kuin talonpojat olivat ne aikaisemmin maksaneet. Kirje ei halunnut siis muuttaa voimassa olevaa käytäntöä eikä sillä nähtävästi ollut suurtakaan vaikutusta Savossa. Piispa Olavi Elimaeus selitti 1620, etteivät papit Viipurin hiippakunnassa saaneet karjakymmenyksiä.⁴⁰

Edellä on jo parissa yhteydessä mainittu rippivakka. Se oli kiertomatka, jonka pappi teki pitäjälle laskiaisen ja pääsiäisen välisen pitkän paaston aikana. Nimitys osoittaa, että tarkoituksena oli ripittämällä valmistaa kansaa pääsiäisehtoolliselle, mutta vakka oli otettu mukaan saatavien kantamista varten. » Yksi tie, kaksi asiaa» oli käytännöllinen periaate. Asioita saattoi olla vieläkin useampia. Säämingin kirkkoherra tutki ripitysmatkalla autiotiloja ja Kuopion kirkkoherra otti selvää turkisten hinnoista.⁴¹ Veronkannon yhdistämisestä sielunhoitoon oli kuitenkin se varjopuoli, ettei pappi ollut aina tervetullut. Edellä on jo kerrottu, kuinka Kuopion vehmasmäkeläiset eivät ollenkaan halunneet ottaa pappia vastaan rippivakalle. Sattuipa käsikähmääkin ja pappia ahdisteltiin seipäin. Sekä Mikkelissä että Juvalla oli 1562 yksi mies käynyt kirkkoherransa kimppuun tämän liikkuessa pitäjällä rippivakkaa toimittamassa.⁴² Syynä ei tosin välttämättä tarvinnut olla veronpakoilu. Saattoi olla yksityistä kaunaa.

Pääsiäisen alusviikoilla kootut saatavat muodostivat jatkuvasti huomattavan osan papinmaksuista. Muutama vuosi ennen Stolbovan rauhaa tuomittiin eräät kuopiolaiset käräjillä maksamaan edesmenneen kirkkoherransa aikaiset pääsiäisrahat ja muut saatavat, joita hänen poikansa oli turhaan yrittänyt periä. Kustaa II Aadolfin 1617 antama asetus laillistikin pääsiäisrahat.⁴³

Paikallisesti vaihteleva papinmaksujärjestelmä tulee lähteissä täysin näkyviin vasta seuraavalla aikakaudella. Tästä syystä ja sen vuoksi, että papinveron muutos kytkeytyi kokonaisverouudistukseen, ei ole mahdollista kiistattomasti selvittää, oliko uusi järjestelmä talonpojalle helpompi kuin vanha, kuten on joskus oletettu. Todennäköisimmin voittaja ei ollut talonpoika vaan kruunu.

KÖYHÄINHOITO

Köyhäinhoito oli vielä 1500-luvulla lähinnä kirkollisen armeliaisuuden varassa, samoin kuin sairaanhoitokin. Näitä asioita ei juuri voi erottaa toisistaan, koska köyhyys seurasi lähes aina sairautta. Meillä ei ole tietoa siitä, mitä annettiin naapuriapuna tai kerjuulla kierteleville suoraan kodeista, eikä tietoa seurakunnallisista kolehdeista. Sen sijaan tunnemme varsin hyvin kirkonmäellä olevat almuja sairastuvat, koska kruunu osallistui niiden avustamiseen.

Juvan kirkonmäellä asuva »almuväki» mainitaan jo 1539 Savon vanhimmassa linnantilissä. Juvan ja Mikkelin kirkonmäellä oleville köyhille annettiin kruunun puolesta halkoja 1554. Kummassakin pitäjässä almutupa oli varmaan jo keskiaikaista perua, koska molempiin pitäjiin oli 1574 tarpeen rakentaa uusi köyhäin­ eli sairastupa, edelliseen kahdelletoista, jälkimmäiseen kymmenelle hengelle.¹ Juvan köyhäintupaa korjattiin 1576, ja mahdollisesti tulipalon vuoksi se jouduttiin rakentamaan uudestaan vuonna 1600. Säämingin kirkolla oli myöhemmän kertomuksen mukaan jo 1548 kymmenisen kruunun avustusta nauttivaa köyhää, mutta vasta 1564 on asiakirjoissa tieto köyhäintuvan rakentamisesta.²

Uskonpuhdistuksen jälkeen rakennettujen uusien kirkkojenkin äärelle köyhiä asettui vähitellen. Pieksämäen kirkon luona majaili 4 avustettavaa köyhää 1578 ja Rantasalmen kirkon luona yhtä monta 1584. Kuopio lienee saanut köyhäintupansa myöhään, sillä tämän pitäjän kirkon luona majaileville köyhille on avustusta annettu ensi kerran vasta 1587.³ Vuonna 1582 oli »Suur-Savon hospitaaleissa» 24 henkilöä, jotka saivat kruunulta viljaa, läskiä ja halkoja. Kruunun puolesta kirkkojen köyhille annettu avustus kiintiöitiin 1606. Silloin oli avustettavana Mikkelissä ja Juvalla 10 köyhää, Pieksämäellä 7, Säämingissä 9, Rantasalmella 6 ja Kuopiossa 4, siis koko maakunnassa yhteensä 46.⁴ Oli tultu jo järkiperäisempään aikakauteen, jolloin ei enää keskiaikaiseen tapaan harrastettu suunnittelematonta almujen jakoa »Jumalan tähden», vaan haluttiin järjestää köyhäinhoitokin mahdollisimman säästäväisesti. Pari vuotta myöhemmin tilintarkastajat vaativat köyhäintupien avustusta lakkautettavaksi, koska sellaiset köyhät, joita ei voitu hoitaa terveiden luona, oli toimitettava Viipurin hospitaaliin. Uhkaus ei toteutunut, vaan ylimääräistäkin apua saatettiin vielä antaa. Juvan »pitäjänhospitaalin» köyhille kaivettiin kruunun toimesta uusi kaivo ja annettiin uusi kattila entisen pilalle palaneen tilalle.⁵

Köyhille annettu kruunun avustus oli tavallisesti elintarvikkeita, kuten viljaa, papuja, lihaa ja kalaa, joskus voitakin, sekä halkoja. Avustus vakiintui aikakauden loppua kohti ensin Suur-Savossa ja käsitti silloin esim. Juvalla ja Mikkelissä pannin viljaa ja leiviskän lihaa köyhää kohti ja parikymmentä kuormaa halkoja tupaa kohti. Avustus saatettiin jopa kuitata eriä ilmoittamatta täysimääräisenä avustuksena, vaikka se ei ollut täsmällisesti porrastettu köyhää kohti, vaan kunkin pitäjän köyhäintupaan annettiin perinnäinen määrä.⁶ Se ei liioin ollut »täysi kuukausimuona», vaikka seuraavan aikakauden alussa voitiin käyttää tällaistakin ilmausta.⁷ Kysymys oli kruunun lisäavustuksesta pitäjän vaivaisille, ei laitoshoidosta.

Avustuksen luovutti kruunun verotuloista usein nimismies, jota saatettiin nimittää köyhäin esimieheksikin.⁸ Vastaanottaja ja kuittaaja oli kuitenkin yleensä kirkkoherra. Kruunun ja kirkon välillä vallitsi tällä alalla saumaton yhteistoiminta.

Almutuvassa majailevien kunnosta antaa tyhjentävän kuvauksen Juvan kirkkoherra: he olivat rampoja, ontuvia ja sokeita.⁹ Juuri liikuntakyvyttömyys pakotti hakeutumaan köyhäintupaan. Minkäänlaista järjestettyä hoitoa ei kuitenkaan ollut, vaan sairaat saivat tulla toimeen keskenään niin hyvin kuin taisivat.

Jossakin määrin toisenluontoinen oli Savonlinnassa oleva linnan sairastupa, jota varten 1574 rakennettiin linnan malmille oma rakennus. Avustus oli siellä monipuolisempaa: köyhille jaettiin kenkiä ja vanhaa vaatetavaraa, ja köyhät olivat linnan muonissa. Linnan sairastupa palveli myös kruunun eläkelaitoksena, johon pahoin vammautuneita kruunun palvelijoita voitiin ottaa vanhuuden päiviään viettämään.¹⁰

Viipurin hospitaalista savolaiset eivät ilmeisestikään paljon hyötyneet, mutta ei se heitä paljon rasittanutkaan. Kohta Viipurin hiippakunnan perustamisen jälkeen kerättiin tosin neljä pannia viljaa kultakin neljänneskunnalta Viipurin hospitaalia varten. Sittemmin vastaava avustus annettiin kruunun verotuloista. Se oli Suur-Savosta 8 puntaa ja Pien-Savosta 6 puntaa 4 pannia viljaa eli yhteensä Savosta 44 tynnyriä. Lisäksi hospitaalin esimies kierteli Savossa ostelemassa viljaa hospitaalia varten.¹¹ Jokunen savolainenkin lienee saanut hoitoa hospitaalissa. Ainakin sinne pyrki kuninkaissa asti eräs sokea Kerimäen Haapalan mies, joka oli venäläisten hyökkäysten köyhdyttämä ja menettänyt kotinsa, irtaimistonsa ja kaksi lasta tulipalossa.¹²

Lähteet kertovat lähinnä kruunun varoista annetusta avustuksesta, mutta sillä eivät edes kirkonköyhät tulleet toimeen. Ristiinasta on pantu muistoon perimätieto siltä ajalta, jolloin »ristinusko tuli Suomeen». Eräällä isännällä oli tapana syöttää kansaa pyhäpäivinä, eikä hän unessa saamansa varoituksen vuoksi rohjennut siitä luopua, vaikka se uhkasi käydä taloudellisesti liian rasittavaksi.¹³ Kertomus kuvaa täsmälleen keskiaikaista almujen jakamisen tapaa.

Pahan nälkävuoden jälkeen 1603 tuli tosin Rantasalmen käräjillä esille tapaus, joka ei anna yhtä kaunista kuvaa auttamishalusta. Kerjäläisperhe oli ollut yötä talossa ja mennyt aamulla toiseen tupaan etsimään syötävää. Kun siellä säilytettiin ruokatarpeiden ohella vaatteitakin, isäntä ilmeisesti pelkäsi varkautta ja toimitti miehen käsipuolesta ulos. Mies kuoli puolen peninkulman päässä seuraavassa kylässä. Vaimo syytti isäntää kuolemantuottamuksesta, mutta oikeus katsoi, että mies oli kuollut nälkään ja tautiin eikä siihen, että isäntä oli käynyt häneen käsiksi.¹⁴

KOULUNKÄYNTI JA OPILLINEN SIVISTYS

Savossa ei 1500-luvulla ollut vielä minkäänlaista koulua, vaan lähin koulu oli Viipurissa. Sieltä saatiin papit ja muutkin sellaiset virkamiehet, joilta edellytettiin kirjallista sivistystä. Kustaa Vaasan aikana papinkokelaita otettiin kesken koulunkäynnin väkisinkin hallintotehtäviin. Niinpä linnan latokartanon kirjuriksi otettiin 1558 teini Viipurin koulutuvasta.¹

Teinit keräilivät keskiaikaiseen tapaan avustusta teininkululla, so. kiertelemällä loma-aikoinaan pitäjillä almuja keräämässä. Tämänkin järjestelmän tunnemme Savosta vain sen perusteella, mitä heille annettiin linnasta ja kruununkartanoista. Teinejä näyttää olleen pari pitäjää kohti, ja he saivat kartanosta suunnilleen pannin mieheen ruista tai ohraa.² 1600-luvun alussa tämäkin avustus oli järkiperäistetty niin että teineille annettiin pitäjästä tynnyri viljaa kahdesti vuodessa. Teinit saattoivat liikkua hevosellakin, joka silloin ruokittiin.³

Kruunun avustus oli tietenkin vain lisäerä siihen, mitä saatiin talonpoikaistaloista. Nuorten teinien saapuminen oli virkistävää vaihtelua arkipäivään. Heiltä kuultiin uutisia, jotka olivat huvittavia ja joskus tärkeitäkin, kuten nuijasodan aikana Raucalammilta Pieksämäelle ja ehkä edelleen Mikkeliin saapuneiden pitäjänteinien kertomukset, jotka raportoitiin linnanpäällikölle saakka.⁴ Teinit esittivät varmaan taloissa teinilauluja ja ehkäpä kujeilivatkin talonpoikien kustannuksella, kuten keskiajalla valitettiin.

Pitäjänteinien ei välttämättä tarvinnut olla oman pitäjän poikia, koska rehtori jakoi koulun teinialueen oppilaiden kesken. Mikkelin pitäjän oma teini oli varmaan myöhempi kirkkoherra Sigfrid Pietarin poika, jota pitäjäläisten sanotaan jo hänen nuoruudessaan erityisesti avustaneen opin tielle.⁵ Vesulahden Ihastjärveltä tunnettu Teinipojanselkä ja Rantasalmella 1564 mainittu Teininmaa niminen maakappale viittaavat myös paikkakuntalaiseen teiniin, koska nimi ilmeisesti on annettu omistajan mukaan. Säämingin Haapalan neljänneksessä Ruokojärvellä mainitaan 1590 papinveroluettelossa Sigfrid Matinpoika Teini.⁶

Korkeampaa opillista sivistystä nauttineista Savon nuorukaisista voidaan tältä ajalta mainita vain kaksi Mikkelin kirkkoherran poikaa, Antti Sigfridinpojan poika Samuel Savonius ja Hannu Mikaelinpojan poika Mikael Savonius. Ensinmainittu opiskeli 1592 Jenassa ja kaksi vuotta myöhemmin Kööpenhaminassa ja tuli 1598 Helsingin kirkkoherraksi. Jälkimmäinen tavataan taas todennäköisesti 1614 Greifswaldin yliopistossa (nimellä Helsingius uuden kotipaikan mukaan) ja 1617 Wittenbergissä. Hänestä tuli sittemmin Helsingin koulumestari ja vihdoin Tarton yliopiston professori.⁷ Näin pitkälle opiskelleille miehille ei ollut vielä käyttöä kotimaakunnassa.

PAPISTO JA PAPPISSUVUT

Papisto oli vähälukuinen, mutta vaikutukseltaan merkittävä sosiaaliryhmä. Aikakauden alussa Savossa oli vain kolme kirkkoherraa ja linnankappalainen, minkä lisäksi yhdellä tai useammalla kirkkoherralla saattoi olla kappalainen. Stolbovan rauhan aikoihin kirkkoherroja oli Mäntyharju mukaan luettuna kahdeksan, heistä kullakin kappalainen, Mikkelissä kaksikin, lisäksi linnankappalainen ja sotilaspappi kussakin Savon kolmessa jalkaväkilippukunnassa. Maakunnan papiston kokonaismäärä oli siis 21, vähintäänkin kolminkertainen määrä aikakauden alkuun verrattuna.

Pappilaelämään suuresti vaikuttava seikka oli se, että uskonpuhdistuksen myötä pappien naimattomuusvaatimus kumoutui ja papit perustivat perheen. Tosin keskiaikaisillakin papeilla oli taloudenhoitajattarensa, joiden asema saattoi lähennellä aviovaimon asemaa, mutta mikäli lapsia syntyi, ne olivat aviottomia, eivät saaneet periä isäänsä eivätkä kelvanneet kirkon virkaan. Tässäkään asiassa muutos ei tapahtunut käden käänteessä. Naimaton lienee ollut herra Eerik, luultavasti Mikkelin kirkkoherra, jonka jäämistöä Pietari Kirjurin kerrottiin anastaneen vuoden 1540 vaiheilla. Kustaa Vaasa vaati naimattomina kuolleiden pappien jäämistöstä testamenttilahjoituksen, jollainen keskiajalla oli ollut tapana maksaa piispalle. Testamenttirahoja maksettiin Juvan kirkkoherran Henrikin kuoltua 1557 ja vielä Eerik XIV:n aikana Säämingin kirkkoherran Matin kuoltua 1563. Lieneekö selibaatin varjopuolista johtunut, että viimeksi mainittu oli vain vuosi ennen kuolemaansa syytteessä huoruudesta, johon koko pitäjä ja lautakunta pitivät häntä syyllisenä. Vain yksi ainoa mies puolusti häntä keräten puumerkkejä puolustuskirjelmään, mutta hänet langetettiin tästä yrityksestä korkeimpaan mahdolliseen sakkorangaistukseen.¹ Pieksämäen ensimmäisen kirkkoherran mainitaan olleen naimattoman.² Mikäli tämä perustuisi uskonnollisiin käsityksiin, se olisi jo esimerkki katolisen vastauskonpuhdistuksen vaikutuksesta. Se on tuskin todennäköistä.

Savon papistosta on tietoja vasta uskonpuhdistuksen murroksesta lähtien. Vanhin nimeltä tunnettu on Mikkelin kirkkoherra Lauri Pietarinpoika, joka vanhojen paimenmuistojen mukaan tuli seurakuntaan 1529. Tällöin katolisaikainen kirkollinen järjestys oli vielä meillä jokseenkin muuttumattomana samoin kuin hänen lähimmän seuraajansa Eerikin aikana.³ Ensimmäinen varmasti luterilainen pappi Savossa oli Vilppu Antinpoika (Philippus Andreae), joka sai kuninkaalta nimityksen Säämingin kirkkoherraksi 1535, siirtyi sieltä pian Mikkeliin ja tuli Savon rovastiksi, mutta suuresti tyytymättömänä Savon oloihin pyrki täältä muuanne 1550-luvun lopulla. Hän oli ollut kuninkaan langon Hoijan kreivin kappalaisena Viipurissa.⁴

Vilppu Antinpoika ennakoi useassakin suhteessa Savon papiston yleisilmettä uskonpuhdistuksen jälkeisen ensimmäisen vuosisadan aikana. Varsin monet Savon papit saattoivat merkitä nimensä perään Wiburgensis (Viipurilainen). Elleivät he olleet kotoisin suorastaan Viipurin kaupungista, he olivat Viipurin koulun kasvatteja ja 1550-luvulta lähtien Viipurin hiippakunnan papistoa. Viipurilaista porvarissukua olivat ainakin Säämingin kirkkoherra Eerik Pietarinpoika, joka oli Kostiaisia, Juvan Olavi Antinpoika Toiviainen ja luultavasti Pieksämäen kirkkoherra Henrik Paavalinpoika Leppänen.⁵ Toinen yhtäläisyys oli se, että monet olivat linnankappalaisia tai sotilaspapistoa. Näin oli laita varsinkin Säämingissä, jossa neljä tänä aikakautena toimineesta kuudesta kirkkoherrasta kuului tähän ryhmään. Mikkelin kirkkoherra Johannes eli Hannu Mikaelinpoika ja Kuopion kirkkoherra Paavali Laurinpoika tulivat linnankappalaisen virasta. Juvan kirkkoherra Eerik Markuksenpoika Finno oli toiminut saman piensavolaisen jalkaväkilippukunnan pappina kuin sittemmin Säämingin kirkkoherra Martti Aaroninpoika, joka tuli kirkkoherran virkaan linnankappalaisen virasta. Hiippakuntajaon jälkeen virkaan tulleista olivat ilmeisesti länsisuomalaisia Juvan kirkkoherrat Yrjänä Eerikinpoika Memmoi, jonka nimi viittaa Pirkkalaan, ja mainittu Eerik Markuksenpoika Finno, joka lienee ollut varsinaissuomalainen. Jälkimmäinen tuli ensin Savoon sotilas pappina.⁶

Linnan- ja sotilaspappien suhteellisen suuri määrä seurakuntapapistossa jo viittaa siihen, että kruunulla oli huomattava vaikutus papinvirkojen täytössä. Vilppu Antinpojao nimitystä Säämiokiio ei ehkä voida pitää tässä suhteessa ennakoivana, koska seurakunnat, joiden alueella oli linna, olivat jo keskiajalla os. kuninkaanpitäjiä. Uskonpuhdistuksen aikakaudella ei kuitenkaan ollut mitään selvää eroa kuninkaanpitäjien ja ns. konsistoriaalisten pitäjien välillä, joihin piispa nimitti kirkkoherran. Kuningas saattoi ottaa täyttääkseen minkä viran tahansa, ja piispan jo nimittämä saattoi hakea vielä vahvistusta virkaansa kuninkaalta. Tästä on tullut jo mainituksi esimerkkejä kerrottaessa uusien pitäjien perustamisesta. Epäselvän toimivaltarajan ei tiedetä vielä tänä aikakautena aiheuttaneen suoranaisia ristiriitoja. Sotilaspappien pyrkimys metsästää hyvää virkaa suoraan kuninkaalta oli kuitenkin häiritsevä tekijä.

Vanhojen kirkkokaarien ja kirkkojärjestysten mukaan pitäjän miehillä oli oikeus pyytää piispalta tiettyä pappia, ja heillä oli jonkinlainen mahdollisuus kieltäytyä vastaanottamasta piispan lähettämää pappia. Seurakunnan osoittamasta aktiivisuudesta tunnetaan Savosta kaksi tapausta, molemmat vasta 1600-luvun ensimmäiseltä vuosikymmeneltä.

Mikkelin kirkkoherran Hannu Mikaelinpojan kuoltua esitti sotilaspappi Martti Aaroninpoika kuninkaan kirjeen, jonka mukaan hänet oli nimitetty virkaan, koska siihen ei ollut ilmaantunut hakijoita. Asiaa tutkittiin laamanninkäräjillä vuoden 1607 alussa. Tällöin pitäjän miehet selittivät, että he olivat jo vuotta aikaisemmin edellisen kirkkoherran kuoltua pyytäneet tämän seuraajaksi Sysmän kirkkoherraa Sigfrid Pietarinpoikaa »sekä hänen oppinsa että kunniallisen ja rauhallisen elämänsä tähden». Häntä he olivat auttaneet jo nuorena opiskelijana, ja hän oli palvellut seurakuntaa 9 vuotta kappalaiseoa. Tälle olivat myös Turun piispa ja tuomiokapituli antaneet valtakirjan. Mikkeliläiset pitivät Martti Aaroninpoikaa tunkeilijana ja laskivat hänen viakseen erityisesti sen, että hän oli nuijasodan aikana ollut sen sotaväen mukana, joka oli tappanut heidän isänsä ja veljensä, vieläpä itse käyttänyt silloin ruoskaa. Oikeuden mielestä oli pahinta, että Martti Aaroninpoika näytti raaputtaneen kuninkaankirjettä vaihtaen Sysmän sijalle Suur-Savon pitäjän nimen. Oikeus tuomitsikin viran Sigfrid Pietarinpojalle, mutta tämän oli hankittava siihen vielä kuninkaan vahvistus.⁷

Samana vuonna pieksämäkeläiset toimittivat nähtävästi valtiopäivämatkan yhteydessä Kaarle IX:n luo lähetystön, jonka tekemästä anomuksesta he saivat kiekkoherrakseen kappalaisensa Markus Yrjänänpojan.⁸ Samalla tavoin oli mahdollista anoa pappia piispalta, joka tutki ehdokkaan pätevyyden ja ansiot, mutta seurakunnalla ei ollut vielä taattua oikeutta itse valita pappiaan.

Näissä molemmissa tapauksissa ilmenee pyrkimys suosia oman seurakunnan kappalaista, jopa omalta paikkakunnalta lähtenyttä opiskelijaa. Tämä etuasema tuli helposti myös edellisen papin poikien hyödyksi. Näin pääsi pappissukujen muodostuminen Savossakin alulleen. Pitemmällä se ei voinut vielä ollakaan, sillä pappisavioliiton käyttöön tulon jälkeen oli aikakauden loppuun mennessä ehtinyt varttua vasta kolmisen miespolvea. Sitä paitsi vain viidessä vanhimmassa pitäjässä pappi oli ehtinyt vaihtua useammin kuin kerran.

Yllättävästi tarjoaa suorastaan aukottoman sarjan saman suvun pappeja ensimmäinen uskonpuhdistuksen jälkeen perustettu kirkkopitäjä Kuopio. Pitäjän ensimmäinen kirkkoherra Eskil Matinpoika oli vanhojen pappisluetteloiden mukaan kotoisin Karjalohjan Kauhalan kylästä – siis poikkeuksellisesti länsisuomalainen – ja sai Savossa sukunimen Kauhanen, jota ei tosin esiinny asiakirjoissa. Hänen on täytynyt solmia pappisavioliitto varsin varhain, sillä jo 1557 häntä seurasi hänen poikansa Lauri Eskilinpoika. Kuopion kolmas kirkkoherra Tuomas Juhananpoika (vuodesta 1591) taas oli pappisluetteloiden mukaan ensimmäisen kirkkoherran vävy ja ensimmäinen Kuopiossa monessa polvessa vaikuttanutta Lackman-sukua. Neljäs kirkkoherra Paavali Laurinpoika (vuodesta 1601) oli taas jälleen Kauhasia, järjestyksessä toisen kirkkoherran poika. Kuopiossa oli siis yli kuusi vuosikymmentä kestävä katkeamaton sukuseuraanto pitäjän perustamisesta Stolbovan rauhan kynnykselle.⁹ Suvun maallikkojäseniä on edellä esitelty.

Pieksämäellä on sukuseuraanto jo myös alullaan. Pitäjän kolmatta kirkkoherraa Yrjänä Laurinpoikaa seurasi 1592 Matias Silvesterinpoika, joka ehkä nai hänen leskensä, ja tätä 1607 ensin mainitun kirkkoherran poika Markus Yrjänänpoika, joka jo vuodesta 1600 oli toiminut pitäjän kappalaisena. Tämä Savossa paljon vaikuttanut pappissuku käytti sittemmin sukunimeä Heinricius.¹⁰

Säämingin kirkkoherran Eerik Pietarinpojan kuollessa 1598 hänen poikansa Sigfrid Eerikinpoika oli jo pitäjän kappalainen ja tuli 1618 kirkkoherraksi. Hänet mainitaan lähteissä Kostiaiseksi ja myöhemmin hän käytti latinalaista sukunimeä Kostianus.¹¹

Henrik Laurinpoika, jonka olemme vuosina 1610–1614 tavanneet kappalaisena Kuopiossa, saattaa olla sama henkilö kuin vuodesta 1615 tunnettu samanniminen Rantasalmen kappalainen. Hän voisi olla Kuopion Kauhasia tai Rantasalmen Lauri Henrikinpojan poika eli Heinricius. Jälkimmäinen on todennäköisempi mahdollisuus, koska häntä ei esiinny Kauhas-veljesten perinnönjaossa.¹² Sinetti ei selvästi liity kumpaankaan sukuun.

Mikkelin kirkkoherran Hannu Mikaelinpojan vaimo Kaarina Antintytär oli pitäjän aikaisemman kirkkoherran Antti Sigfridinpojan tytär. Edellä mainitut oppineet savolaiset olivat siis läheisessä sukulaisuussuhteessa, Samuel Savonius oli eno ja Mikael Savonius sisarenpoika.^12a

Paitsi ensimmäisiä ja pisimpiä sukuseuraantoja olemme tavanneet ensimmäiset merkit papin kuolinpesien konservoinnista, so. tavasta turvata huoltajatta jääneen papin perheen toimeentulo siten, että seuraaja nai edeltäjän lesken tai tyttären. Tällainen käytäntö saattoi syntyä vasta uskonpuhdistuksen jälkeen. Tällaisia tapauksia saattaa olla muitakin. Säämingin Hannu Jaakonpojan vaimo Margareeta Eerikintytär voisi olla Eerik Pietarinpoika Kostiaisen tytär. Tästä ei kuitenkaan ole todisteita.

Edellä mainitut pappissuvut lienevät muualta tulleita, paitsi edellä mainittu Mikkelin kirkkoherra Sigfrid Pietarin poika, joka oli oman pitäjän poikia ja käytti sukunimeä Savonius. Nimi Savonius kotipaikkaa osoittavana ei vielä todista sukulaisuutta kaikkien sen kantajien kesken.

Juvalaisperäinen oli ainakin äidin puolelta Juvan kappalainen Eerik Henrikinpoika, josta seuraavalla aikakaudella tuli kirkkoherra.¹³ Pieksämäen toinen kirkkoherra Henrik Paavalinpoika oli vanhojen paimenmuistojen mukaan sukunimeltään Leppänen, mutta hänet mainitaan kuitenkin viipurilaiseksi.¹⁴

Uskonpuhdistuksen aikakaudelta voidaan esitellä yksi savolaisesta talonpoikaisväestöstä noussut sivistyssuku, vieläpä myöhemmin hyvinkin merkittävä, jolla tänä aikakautena näyttää olleen jo kaksikin edustajaa maakunnan papistossa. Tämä suku on Kettunen.

Vuodesta 1553 (papinveroluettelossa jo 1550) on Juvan neljänneksen Juvan kymmeneksessä 7 veromarkan omistajana Antti Kettunen, ja häntä seuraa Antti Antin poika Kettunen luultavasti jo 1559, jona vuonna Kettuselle ei ole merkitty jousilukua. Joka tapauksessa Antti Kettunen mainitaan papiksi jo vuoden 1560 papinveroluettelossa. Hän on ilmeisesti sukua Partasille, koska 1562 nimeksi ilmoitetaan Antti Partanen eli Kettu. Verollepanomaakirjan jäljennöksessä nimi on muodossa Antti Antinpoika Kettunen. Tila sijaitsi Salajärventaipaleella myöhemmässä Salajärven kylässä. Luultavasti siihen kuului Rantasalmen puolella oleva Niemenrannanluhdan niitty, josta riideltiin käräjillä 1563 ja 1568.¹⁵

Antti Antin poika mainitaan vanhojen paimenmuistojen mukaan Juvan kappalaiseksi 1558 ja asiakirjoissakin kappalainen Antti mainitaan 1559, jolloin Yrjänä Memmoi on jo kirkkoherrana. Herra Antti esiintyy tuomiokirjoissa ja sakkoluetteloissa Juvalla sekä Juvan kirkkopitäjän pappina Rantasalmella. Ilmeisesti hän on sama henkilö kuin Antti Antinpoika Kettunen. Nähtävästi hän on hoitanut kotipitäjänsä kirkkoherranvirkaa sen avoinna ollessa ennen Yrjänä Memmoin tuloa. Täältä hän siirtyi Säämingin kirkkoherraksi, jossa virassa Antti Antin poika toimi 1563–1569. Salajärven tilan omistaja Antti Kettunen on nimenomaan ilmoitettu Säämingin kirkkoherraksi vuoden 1567 papinveroluettelossa. Vuonna 1579 tila oli kasvanut 10 veromarkan suuruiseksi, ja sen omistajaksi on merkitty Antti Kettunen, Jääsken pitäjän kirkkoherra. Tämä paljastaa, että 1569–1597 Jääsken kirkkoherrana toiminut Antti Antinpoika on juuri Säämingistä siirtynyt Antti Kettunen. Juvalla oleva tila hänellä oli hallussaan vuoteen 1584, jonka jälkeen se autioituu, otetaan 7 veromarkan suuruisena uudelleen viljelykseen 1590, mutta häviää toistaiseksi kirjoista 1594. Tämäkin sopii hyvin Jääsken kirkkoherran vaiheisiin. Hän joutui nimittäin venäläisten 1590–91 tekemässä hyökkäyksessä vihollisen vangiksi ja kuoli 1597 luultavasti ehtimättä rauhan tultua palata sotavankeudesta. Ilmeisesti omaiset eivät tänä aikana jaksaneet hoitaa perintötilaa, mutta vuonna 1600 Viipurin käskynhaltija Aksel Ryning myönsi hänen leskelleen Anna Pärttylintyttärelle elinkautisen verovapauden Juvalla olevaan Taipaleen tilaan, »koska hän edellä mainitun miehensä ja lastensa kanssa on ollut monta vuotta vankina Venäjällä ja kärsinyt paljon hätää ja kurjuutta ja on nyt yksinäinen». Kyseessä on juuri kirkkoherra Antti Kettusen vanha perintötila. Se oli maakirjan mukaan lesken hallussa vielä vuosina 1600–1601 ja 6 veromarkan suuruisena vielä 1603.¹⁶ Hänen vävynsä, jotka kumpikin olivat savolaisia papin poikia, järjestivät perinnönjaon Juvalla.

Vanhojen pappis- ja sukuluetteloiden mukaan Jääsken kirkkoherra Antti Antinpoika oli sukunimeltään Korhonius, jota vastoin pitäjän kappalaisena oli samoihin aikoihin Antti Antin poika Kettunius, joka oli Tuomas Kettusen poika Kerimäen Naukkarilan kylästä. Kummallakin ilmoitetaan olleen Pärttyli niminen poika, jotka vuorollaan tulivat Jääsken kirkkoherroiksi. Kappalaisesta on johdettu Alopaeusten varsinkin Itä-Suomen historiassa kuuluisa pappis- ja sivistyssuku, samoin kuin samaa kantaa olevat Norrgren ja Nordensvan -suvut.¹⁷ Edellä esitetystä käy selvästi ilmi, että Jääsken, aikaisemmin Säämingin kirkkoherra oli Antti Kettunen, mutta ei kotoisin Kerimäeltä, jossa ei 1500-luvun alkupuolen lähteiden mukaan Kettusia ollutkaan, vaan Juvalta. Hänen poikansa hoiti virkaa isän vankeuden aikana ja sai valtakirjan Jääsken kirkkoherran virkaan isänsä jälkeen 1597.¹⁸

Savonlinnan linnansaarnaajaksi 1611 tulleen Matti Antinpojan, joka nimensä perään liittää K-kirjaimen, on oletettu kuuluneen Alopaeus-sukuun, mutta tämä jäänee olettamukseksi. Jos se pitää paikkansa, Kettusten sukuun kuuluvia pappejakin olisi jo ennen Stolbovan rauhaa Savossa kahdessa polvessa. Alopaeus-suvun kantaisä hän ei missään tapauksessa ollut, kuten on väitetty.¹⁹

Savolaista talonpoikaissukua lienee vielä Oulujärven (myöhemmän Paltamon) ensimmäinen kirkkoherra Olavi Rahikka. Luultavasti hän oli Mikkelin Rahikaisia, joilla aivan pappilan liepeillä asuvina oli muita parempi mahdollisuus saada pojalleen alkuopetusta ja sitten toimittaa hänet opintielle.²⁰

Kappalaisten virat eivät vielä 1500-luvulla olleet vakinaisia samalla tavoin kuin myöhemmin. Kirkkoherra otti kappalaisen ja maksoi hänelle palkkaa harkintansa mukaan. Kappalaispappiloita ei ollut, vaan kappalaiset asuivat kirkkoherran pappilassa tai omissa taloissaan, joita he pyrkivät hankkimaan. Ei ollut myöskään vielä tapana, että kappalaiset siirtyivät pitäjän kulmille hoitamaan omia alueitaan; ei siis vielä ollut sellaisia kappeliseurakuntia, joilla olisi ollut oma pappi. Kustaa Vaasa ajatteli 1556 helpottaa Savon laajojen seurakuntien hoitoa määräämällä kirkkoherrat pitämään useita kappalaisia, mutta pitkälle ei tällä tiellä edetty. Säämingin kappalainen sai Kustaa Fincken aikana surmansa linnankappalaisen kädestä. Vuonna 1571 oli hopeaveroa maksamassa kirkkoherran lisäksi kaksi kappalaista Mikkelissä ja yksi kappalainen Kuopiossa.²¹ Vuosina 1578–79 kappalaisia oli vähintään yksi ainakin viidessä seurakunnassa, sillä kaikkien muiden seurakuntien paitsi Pieksämäen kappalainen mainitaan silloin linnan vierasluettelossa.²² Upsalan kokouksen päätöksen allekirjoitti 1593 Savosta seitsemän kappalaista. Silloin oli Mikkelissä kaksi kappalaista, muissa viidessä pitäjässä kussakin yksi.₂₃ Säämingissäkin oli kaksi kappalaista viimeistään vuonna 1606. Vuoden 1610 pariskuntaluettelon mukaan kappalaisia oli jo kahdeksan: Mikkelissä ja Säämingissä oli kaksi kappalaista, Juvalla, Pieksämäellä, Rantasalmella ja Kuopiossa yksi.²⁴ Puumalan kirkkopitäjän perustamisen yhteydessä Säämingin kappalaisten määrä väheni yhteen. Kun Stolbovan rauhaan mennessä Mäntyharju ja Puumalakin saivat kappalaisensa, oli Savon kappalaisten lukumäärä yhdeksän, linnankappalainen mukaanluettuna kymmenen.

Kappalaisia voi syystä sanoa pappisköyhälistöksi. Vuoden 1584 apuveroa kappalaiset maksoivat markan, kun lukkaritkin maksoivat kaksi markkaa. Toisia Älvsborgin lunnaita he maksoivat kuten talonpojat. Niin kuin edellä on selvitetty, eräät heistä pystyivät kuitenkin hankkimaan maatiloja. Monesta tuli myöhemmin kirkkoherroja.

Savon papiston esittely ei olisi täydellinen, ellei puhuttaisi sotilaspapeista. Savolaisissa jalkaväkilippukunnissa, joissa kerrotaan toisaalla, oli kullakin oma sotilaspappinsa. Nämä joutuivat miesten mukana pitkiäkin aikoja oleskelemaan sotatantereella, Viipurissa, Käkisalmessa tai valloitetuissa Viron ja Liivinmaan linnoissa, mutta heidät on syytä laskea Savon papistaan, johon useat heistä lopulta seurakuntapappeinakin liittyivät.

Sotilaspapin olemme edellä tavanneet ulkoa päin tulevana, ahkerassa seurakuntatyössä ansioituneen ja paikkakuntaan perehtyneen pappismiehen kilpailijana. Siinä yhteydessä mainittu Martti Aaroninpoika eli Martinus Aronis, hänkin viipurilainen, ansaitsee tarkemmankin esittelyn oman tyyppinsä edustajana ja Savon värikkäimpänä pappismiehenä tältä aikakaudelta. Hän kertoi myöhemmin itse toimineensa sotilaspappina 12 vuotta, ja olleensa mukana jo Venäjän sodassa. Jos tämä pitää täysin paikkansa, hän olisi tullut palvelukseen jo 1589. Savossa hänet tapaamme 1597 nuijasodan aikana, jolloin hän toimi Pien-Savon jalkaväkilippukunnan pastorina ja oli mukana mm. kukistamassa Mikkelin nuijamies joukkoa. Hän sai Kaarle IX:ltä etuuksia Liivinmaan sotaretken aikana 1601. Jonkin verran myöhemmin hän oman kertomansa mukaan joutui puolalaisten vangiksi, mutta pääsi pakenemaan ja oli 1602 entisen lippukuntansa mukana Narvassa. Tämän jälkeen hän pääsi 1604 linnankappalaiseksi Savonlinnaan ja pyydysteli edellä kerrotulla tavalla Mikkelin kirkkoherranvirkaa. Häntä onnisti vihdoin 1612, jolloin hänestä tuli Säämingin kirkkoherra. Hän oli papiston edustajana Viipurissa siinä maakuntakokouksessa, joka tunnusti Kustaa II Aadolfin valtaistuimelle nousun. Säämingissä Martti Aaroninpoika oli entuudestaan tuttu eivätkä nuijasodan muistot siellä samalla tavoin veristäneet kuin Mikkelissä. Hänellä oli maaomaisuutta Rantasalmen Parkumäellä ja Säämingin Luostarniemessä.

Stolbovan rauhaa seuraavana vuonna Martti Aaroninpoikaa kohtasi romahdus. Hänet paiskattiin Savonlinnan vankityrmään, jossa hän sai istua 17 viikkoa yhdessä lippukunnan päällikön Lauri Yrjänänpoika Posan kanssa. Suuri joukko arvovaltaista väkeä käskynhaltija Henrik Flemingistä ja Viipurin tuomiorovastista alkaen kokoontui viideksi päiväksi Savonlinnaan oikeudenistuntoon. Luultavasti oli kysymys jostakin sotilasasiasta, ehkä Käkisalmen läänin miehitysaikana sattuneista rötöksistä, joita näihin aikoihin tutkittiin. Martinus Aronis pantiin viralta. Hän pääsi myöhemmin armoihin ja toimi vielä 1625–1631 Juvan kirkkoherrana, mutta joutui tästäkin virasta eroamaan. Häntä vastaan oli syyte Turun hovioikeudessa. Se myötämielisyys, jota kuningas vielä tämänkin jälkeen hänelle osoitti, johtunee siitä, että hänen sota-aikaiset ansionsa olivat todella merkittävät.²⁵

Vaakunasinetin perusteella kolmea Savon kirkkoherraa, Suur-Savon Antti Sigfridinpoikaa, Juvan Olavi Antinpoika Toiviaista ja juuri mainittua Martti Aaroninpoikaa pidetty rälssisyntyisinä. Tätä tuskin voi pitää todistettuna. Toiviainen oli ilmeisesti viipurilaista porvarissukua, mutta oli naimisissa Teet-sukuun kuuluvan papintyttären kanssa. Martti Aaroninpoikaa, jonka poika aateloitiin nimellä Crantzfelt, on Jully Ramsay olettanut tunnetun oppineen Sigfrid Aronus Forsiuksen veljeksi. Levottoman luonteen vuoksi he kylläkin sopisivat veljeksiksi, eikä sekään, että toinen merkitsee itsensä viipurilaiseksi, toinen helsinkiläiseksi ole ehdottomasti esteenä. Martti Aaroninpojan Säämingissä ollessaan käyttämä sinetti ei kuitenkaan vielä sisällä Crantzfelt-suvun tunnuskuvaa, jota Forsiuksen sinetti muistuttaa.²⁶

Useita virka-asteita käsittävä Savon papisto oli sikäli varsin yhtenäinen ryhmä, että monet sukulaissuhteet sitä yhdistivät. Kuitenkaan tätä ryhmää on vaikeaa erottaa muusta Viipurin hiippakunnan papistosta. Siirtyminen kirkkoherran viroista muualle oli verraten harvinaista. Savon sisäpuolella olemme tavanneet edellä yhden siirtymisen Säämingistä Mikkeliin. Mikkelin Vilppu Antinpojan siirtymishalusta maakunnan ulkopuolelle on mammu. Säämingin Antti Antinpoika Kettunen siirtyi Jääskeen ja Juvan Eerik Markuksen poika Laukaan ensimmäiseksi kirkkoherraksi.²⁷ Mikkeliin tuli taas kirkkoherraksi Sysmästä savolaissyntyinen Sigfrid Pietarinpoika Savonius. Kappalaisten osalta tunnetaan ainoastaan siirtymisiä oman maakunnan kirkkoherranvirkoihin.

LUKKARIT

Seurakunnassa oli jo keskiajalta saakka lukkari. Virka ei ilmeisestikään ollut pitäjäläisille yhdentekevä. Säämingissä jotkut seurakuntalaiset metelöivät 1549 joulukirkossa haluten vaihtaa lukkarin kesken kirkonmenojen.¹ Tämä ei kylläkään johtunut lukkarin huonosta laulutaidosta, sillä musikaalisuutta ei lukkarilta odotettukaan. Hän oli ennen kaikkea kellonsoittaja, kuten viran ruotsinkielinen nimikin (klockare) osoittaa, ja papin palvelija monissa toimissa. Pappi hänet tavallisesti ottikin virkaan.

Lukkari sai perinnäisesti palkakseen kolmannesmitan ohraa kultakin savulta. Kustaa Vaasan aikana toimeenpannussa kirkon tulojen peruutuksessa otettiin tästäkin puolet kruunulle. Tämän jälkeen oli jonkin verran paikallisia eroja siinä, maksettiinko lukkarinvakka savuittain vai kollektiivisesti kiltiltä eli arviokunnalta, mutta periaate ei muuttunut. Lukkarinvakan suuruudeksi mainitaan 1605 3 kappaa.²

Kirkolliseen tarkoitukseen jäävän lukkarinvakan puolikas oli ilmeisesti alunperin aiottu jättää lukkarille itselleen. Tällainen olikin käytäntö Pien-Savossa. Suur-Savossa sitä vastoin pappi kantoi lukkarinveron puolikkaan ja palkkasi lukkarin, so. tavallisesti hoidatti tehtävää rengillään. Juvan kirkkoherran ilmoitusten mukaan tämä järjestely oli tehty pitäjäläisten suostumuksella. Tästä Suur-Savon lukkarien suuremmasta epäitsenäisyydestä johtunee, että 1584 perittyä apuveroa maksoivat kaikki kolme Pien-Savon lukkaria, mutta Suur-Savossa vain yksi lukkari.³ Kahdessa Suur-Savon pitäjässä pappi ilmeisesti hoidatti tehtävää rengillään. Juvan lukkarinvero annettiin 1570-luvun alussa kokonaan viipurilaiselle linnanmiehelle Blasius Prytzille. Yhteistoimin kihlakunnankirjurin kanssa tämä otti 1574 lukkariksi erään renkimiehen, joka papin valituksen mukaan oli ontuva ja kirjantaitamaton. Tässä kuulemme ensi kerran lukkarin taitovaatimuksista. Kirkkoherra piti ilmeisesti ontumista pahempana vikana kuin lukutaidottomuutta. Hän valitteli, ettei voinut lähettää lukkaria viinin ja öylätin ostoon Viipuriin eikä pitäjällä toimitettaville asioille. Samainen taitamaton, 6 punnan vuosipalkkaa nauttiva lukkari oli sitten virassa kymmenisen vuotta, mutta pappi pyrki kantamaan lukkarinvakan itselleen, mistä talonpojat valittivat tutkintakäräjillä. Vasta tämän lukkarin kuoltua kirkkoherra sai kiistatta itselleen lukkarinvakan puolikkaan.⁴ Vielä 1500-luvun lopulla lukkari yritti saada lukkarinvakan kirkkoherralta itselleen.⁵

Lukkari ei kuitenkaan ollut aina enempää pitäjäläisten kuin papinkaan valittavissa, vaan näitä virkoja haettiin kuninkaalta asti. Ikääntyneet kruununpalvelijat anoivat itselleen kuka Säämingin, kuka Rantasalmen lukkarinveron puolikasta arvellen vielä pystyvänsä hoitamaan lukkarin tehtävät.⁶ Veteraanilukkarin perikuva oli kuninkaan kansliassa 1596 avustusta anonut Vesulahden pitäjästä kotoisin oleva nimeltä mainitsematon lukkari, siis joko Mikkelin tai Pieksämäen lukkari, joka oli palvellut jo Eerik kuninkaan aikana laivastossa ja ollut kuusi vuotta venäläisten vankina.⁷

Vuonna 1606 kannetun ylimääräisen henkilöveron kantoluettelossa esiintyy erikseen mainittuna ja selvästi kirkolliseen virkakuntaan luettuna vain Säämingin lukkari Esko. Kenties hän oli lukkareista ainoa verokykyinen.⁸

Kun lukkarin palkkaaminen tuli 1600-luvun alussa toimeenpannussa verotuksen uudistuksessa kruunun veronkannosta riippumattomaksi, lukkarikunta nähtävästi alkoi vähitellen talonpoikaistua. Niinpä 1614 oli Rantasalmen lukkarina Paavo Natunen, mutta Säämingissä Pekka Eskonpoika ja Kuopiossa Pekka Matinpoika, kumpikin sukunimettömiä, edellinen ehkä aikaisemman Esko lukkarin poika.⁹ Säämingissä Kallislahden Sigfrid Lukkari sai 1616 sakkoa siitä, että oli laiminlyönyt maksaa kirkkoherralle kymmenyksiä. Ilmeisesti hän oli maanomistaja ja rohkeni jo niskuroida esimiestään vastaan.¹⁰

KIRKKOTAPOJEN MUUTOS JA KIRKKOPOLIITTISET SUUNTAUKSET

Uskonpuhdistuksen aikakaudella tapahtui suuria muutoksia, jopa suoranaista mullistuksia maan uskonnollisissa oloissa, mutta ne heijastuvat hyvin vähän Savon lähdeaineistossa. Edellä on jo käynyt ilmi, että papistoon tuli joka tapauksessa viimeistään 1530-luvulla uuden luterilaisen uskonkäsityksen kannalla olevia ja vähitellen myös sen suuntaisen koulutuksen saaneita pappeja. Lounais-Suomessa kansa oli kiintynyt vanhoihin menoihin ja vastusti vielä 1590-luvulla seremonioiden muuttamista. Savosta siitä ei ole tietoa. Kirkollinen kulttuuri ei ollut täällä kovin syvälle juurtunut, kuten jo näimme 1549 tehdyn tarkastusmatkan tuloksista. Muutokset tapahtuivat täällä ehkä huomaamattomammin. Selvimmin havaittava niistä oli varmaan jumalanpalveluksen muuttuminen kansankieliseksi, toiseksi ja vasta sen jälkeen poikkeamiset liturgisissa tavoissa, joiden huomaaminen jo edellyttää kutakuinkin säännöllistä kirkossakäyntitottumusta. Ainoa muistomerkki itse uskonpuhdistusaikana tapahtuneesta liturgisesta murroksesta Savossa on Kuopion lyseon kirjastossa säilytetty kappale Mikael Agricolan 1549 painettua Messua, johon sävelmä on kirjoitettu käsin nuottiviivoille. Kirjaa on käytetty kauan, sillä ehtoollisen konsekraatiokaava on käsin korjattu vielä vuoden 1614 käsikirjan mukaiseksi. Kirja on nähtävästi peräisin Kuopion kirkonarkistosta tai Kuopion papeilta, kuten myös 1571 painettu kirkkojärjestys, joka lienee kuulunut aikaisemmin linnankappalaisena toimineelle Kuopion kirkkoherralle Paavali Laurinpojalle.¹

Vielä vaikeammin kuin ulkonaiset muutokset olivat tavallisen kansan tajuttavissa julistuksen sisällössä tapahtuneet uudet painotukset. Esivallan puolelta asetetun tavoitteen ilmaisee ytimekkäästi Eerik XIV:n Mikkelin kirkkoherralle Antti Sigfridinpojalle 1561 antaman virkavahvistuskirjeen sanonta: Jumalan pyhää sanaa ja evankeliumia oli selvästi ja väärentämättömästi julistettava.² Tähän kätkeytyy ajatus, ettei niin ollut ennen tapahtunut ja että vääristymät oli nyt perattava pois. Lukutaidottomilta kansanihmisiltä ei voinut odottaa omakohtaista arvostelua siitä, mikä oli puhdasta ja väärentämätöntä evankeliumia. Kuuleminen ja noudattaminen toki riittikin. Asiaa ei niinkään ymmärretty omatekoisen pelastuspyrkimyksen ja uskosta vanhurskautumisen väliseksi, vaan eräiden osaksi pakanuuden aikaisten, osaksi katolisperäisten pitämysten hylkäämisenä. Siitä on ollut jo edellä puhetta.

Papiston tasolla merkitsi varmaan paljon se, että piispanistuin tuli 1555 Viipuriin ja että hiippakunnan johdossa oli Suomen uskonpuhdistuksen kärkimiehiä, sellaisia kuin Paavali Juusten ja Eerik Härkäpää. Kuten edellä on mainittu, Paavali Juusten osallistui Savon kirkollisten verojen järjestelyyn ja näyttää tehneen tarkastusmatkankin Savoon. Vielä 1566 Turkuun jo siirryttyään hän osoitti kiertokirjeen Itä-Hämeen ja Savon seurakuntien papistolle valaen uskoa ja luottamusta sodan ja ruton ahdistaessa maata.³

Juhana III:n aikana kirkkoa järkytti ns. liturgiariita. Kuningas suosi kirkkoa, mutta halusi pakottaa sen noudattamaan valitsemaansa kirkkopoliittista linjaa. Hän määräsi otettavaksi jälleen käyttöön monia katolisaikaisia menoja. Monet epäilivät, että tarkoituksena oli palauttaa katolisuus valtakuntaan. Viipurin hiippakunta jäi liturgiariidan alkuvuosista lähtien ilman piispaa, ja sitä hallittiin Turusta käsin aikakauden loppuun saakka. Suomen kirkon johto taipui kuninkaan vaatimuksiin. Pääkiista käytiin nytkin lännessä. Savossa siitä on säilynyt merkkejä vain Savonlinnasta, mutta tämä osoittaa vähintäänkin, mihin suuntaan esivallan puolelta odotettiin jumalanpalveluselämää kehitettävän.

Savonlinnassa oli vielä 1580 tallella katolisaikaista messukalustoa, mm. suitsutusastia ja huomattavan runsaasti liturgisia vaatteita, kuten kolme messukaapua, kuorikaapu, kaksi messupaitaa, papin olkavaate ja stola sekä erilaisia alttariliinoja. Kun niiden käyttöä tähän aikaan jälleen suosittiin, ne varmaankaan eivät olleet pelkkiä muistoesineitä. Linnassa noudatettiin vuodesta 1579 lähtien ja koko seuraavan vuosikymmenen aikana pääsiäisenaluspaastoa niin, että yhteen kuukauteen ei syöty lainkaan lihaa. Muutos pantiin toimeen vielä Klaus Hermaninpoika Flemingin toimiessa linnanpäällikkönä ja käytäntöä jatkettiin Gödik Fincken aikana. Linnankappalaisena oli Antti Maununpoika, jota pian seurasi Johannes eli Hannu Mikaelinpoika, myöhempi Mikkelin kirkkoherra.⁴ Mahdollisesti Olavinlinnassa 1578–1579 tapahtuneet huomattavat pappien kokoontumiset liittyivät kuninkaan kirkkopoliittisiin ja liturgisiin pyrkimyksiin, vaikka tietenkin myös sotaponnistukset antoivat aihetta neuvotella pappien kanssa mm. väenkirjoituksista.⁵ Linnankappelin käytäntö saattoi joka tapauksessa olla tänä valtiokirkollisena kautena suuntaa antavaa. Minkä verran se lopulta vaikutti seurakunnissa ja mitä kansa muutoksista ymmärsi ja ajatteli, on asia erikseen.

Juhana III:n kuoltua kirkkopoliittinen suuntaus nopeasti vaihtui. Upsalan kokouksessa 1593 hänen liturgiset uudistuksensa hylättiin ja Ruotsi-Suomen kirkko asettui vankasti luterilaisuuden kannalle. Savolaisia kirkonmiehiä ei pitkän matkan ja epäedullisen vuodenajan vuoksi ollut Upsalassa, mutta kesäisten Heikin markkinoiden aikana 1593 pidettiin Turussa piispa Eerik Sorolaisen johdolla liityntäkokous, jossa Savon papistoa edusti Mikkelin uusi kirkkoherra Hannu Mikaelinpoika, siis henkilö, jolla oli nyt syytä osoittaa halukkuuttaan suunnan muutokseen.⁶

Seuraavana vuonna painettuun Upsalan kokouksen päätökseen on pyritty saamaan mahdollisimman laaja allekirjoittajajoukko. Savostakin ovat sen allekirjoittaneet kaikki kuusi kirkkoherraa ja seitsemän kappalaista sekä lisäksi maallikkojen puolesta kumpikin kihlakunta. Allekirjoitukset on ilmeisesti koottu jo pian Upsalan kokouksen jälkeen ja viety Turkuun, sillä ensimmäisenä allekirjoittajana on vielä Mikkelin kirkkoherra ja Savon lääninrovasti Antti (Sigfridinpoika), kun taas Hannu Mikaelinpoika on merkitty Mikkelin kappalaiseksi, mihin tehtävään hän ilmeisesti on juuri siirtynyt linnankappalaisen toimesta.⁷ Upsalan kokouksen päätös koettiin siis todella käänteen tekeväksi ja sen taakse haluttiin saada paitsi koko papiston myös maallikkojen kannatus.

Kirkollinen tilanne pysyi Savossakin epävakaisena vielä niin kauan kuin valtataistelu kuningas Sigismundin ja Kaarle herttuan kannattajien välillä jatkui. Tätä osoittaa hyvin Savonlinnan paastokäytäntö 1590-luvulla Johannes (Hannu) Jaakonpojan, myöhemmän Säämingin kirkkoherran, ollessa linnankappalaisena. Ensin syötiin pitkän paaston aikana lihaa aitoluterilaiseen tapaan, mutta vuosina 1594 ja 1595 paastottiin, 1596 syötiin taas lihaa ja nuijasodan jälkeisinä kuukausina 1597 pidettiin pitkä paasto viimeisen kerran.⁸ Savosta on yksi esimerkki, joka selvästi osoittaa käännettä puhtaasti luterilaiseen suuntaan, mutta sekin on korkean esivallan toimenpide. Mäntyharjun uuden kirkkopitäjän ensimmäisen kirkkoherran Jaakko Pietarinpojan 1595 Kaarle herttualta Söderköpingin valtiopäivien aikaan saamassa valtakirjassa häntä velvoitetaan saarnaamaan Jumalan puhdasta sanaa väärentämättömänä ja Augsburgin tunnustuksen mukaisesti. Mainittu luterilainen tunnustuskirja oli vasta äsken Upsalan kokouksessa hyväksytty Ruotsin valtakunnan tunnustukseksi. Mäntyharjun seurakunnan perustamiskirje on ensimmäinen Suomea koskeva asiakirja, jossa siihen vedotaan.⁹

Savonlinnan horjuva paastokäytäntö viittaa siihen, ettei Savossa poliittisen valtataistelun ja nuijasodan vuosina vielä toteutettu jyrkkiä muutoksia jumalanpalvelusmenoissa, vaan tässäkin suhteessa odoteltiin tilanteen kehitystä. Tilinteon hetki koitti Kaarle herttuan valtaan päästyä. Suomen papiston katsottiin olleen hävinneellä puolella ja se haastettiin vuonna 1600 Linköpingin valtiopäiville vastaamaan edesottamuksistaan. Savostakin sinne matkusti viisi kirkkoherraa; vain Juvan Olavi Antinpoika Toiviainen ja Mäntyharjun Jaakko Pietarinpoika olivat poissa tuntemattomasta syystä.¹⁰ Uhkauksista huolimatta papeille ei käynyt sen pahemmin. Ketään ei erotettu, mutta varmaan Savonkin papeille tuli tämän jälkeen kiire karsia pois kaikki katolisiksi tuomitut kirkkotavat ja omaksua aitoluterilainen käytäntö. Savon papiston ensimmäisen luottamusmiehen tehtävä näyttää näinä vuosina siirtyneen Säämingin kirkkoherralle Hannu Jaakonpojalle, joka oli mukana poliittisesti tärkeillä vuoden 1602 valtiopäivillä.¹¹

Millaista papin julistuksen ja opetuksen toivottiin Kaarle IX:n aikana olevan, käy hyvin ilmi Pieksämäen kirkkoherran Markus Yrjänänpojan 1607 saamasta valtakirjasta, jossa voi suorastaan kuulla kaikua kuninkaan saman vuoden valtiopäivillä papistoa vastaan puolustamasta yleisprotestanttisesta linjasta. Pappi oli velvollinen saarnaamaan ja julistamaan seurakunnalle Jumalan selvää, puhdasta ja autuaaksi tekevää sanaa, sellaisena kuin se on kirjoitettuna profeetallisissa ja apostolisissa kirjoituksissa, ja ilman mitään ihmiskeksintöjä ja sivuoppeja. Hänen tuli kehottaa sanankuulijoita kuuliaisuuteen oikeata esivaltaa kohtaan sekä sisäiseen sopuun, rakkauteen ja yksimielisyyteen.¹²

Piispa Eerik Sorolaisen linja oli, että kansaa oli ensin opetettava ja vasta sitten tehtävä muutokset kirkkotavoissa. Valvonnan ja opetuksen tehostuminen tuntui syrjäisessä Savossakin. Sorolainen teki kymmenvuotiskautena 1605–1615 Savoon kolme tarkastusmatkaa.¹³ Kappalaisen ottaminen jokaiseen seurakuntaan oli varmaan tarkoitettu juuri opetusta tehostamaan, ja Puumalan kirkkopitäjän perustaminenkin voidaan nähdä saman pyrkimyksen ilmauksena.

Kustaa II Aadolfin aikaan tultaessa oli jo siirrytty luterilaisen puhdasoppisuuden aikakauteen. Savonkin papisto oli edustajiensa välityksellä mukana tätä käännettä todistamassa. Viipurissa 1612 pidetyssä kokouksessa, jossa valtiopäiväpäätökseen liittyen vannottiin uskollisuutta uudelle hallitsijalle, oli pappisedustaja maakunnan kummastakin kihlakunnasta, Suur-Savosta Mikkelin kirkkoherra Paavali Johanneksenpoika ja Pien-Savosta Säämingin kirkkoherra Martti Aaroninpoika. Savo oli kuitenkin edelleen yhtenä rovastikuntana. Helsingin maapäivillä 1616 ja Örebron kruunajaisvaltiopäivillä 1617 sitä edusti Juvan kirkkoherra Eerik Henrikinpoika.¹⁴ Ilmeisesti hän oli lääninrovasti ja Savon seurakuntien paikallinen valvoja siihen aikaan, kun Viipuriin kohta Stolbovan rauhan jälkeen tuli piispa ohjaamaan Itä-Suomen seurakuntia luterilaisen puhdasoppisuuden hengessä.

Kirkollisten suuntausten kuvaus liikkuu pakostakin lähinnä papiston tasolla. Meillä ei ole tältä aikakaudelta aineistoa, joka osoittaisi, miten kansalle saarnattiin ja miten sitä opetettiin. Savon papeilta ei ole tältä aikakaudelta säilynyt saarnakonsepteja. Ainoa tämänluontoinen teksti ovat ne jäähyväissanat, jotka kappalainen Matti Henrikinpoika, tuleva Pieksämäen kirkkoherra, kirjoitti Juvan kirkon keskiaikaiseen messukirjaan lähtiessään 1571 seurakunnasta:
»Rukoilen ja mitä nöyrimmin anon Isää Jumalaa, kaiken hyvän lähdettä, että Hän ainosyntyisen poikansa, meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen tähden, Pyhän Hengen myötävaikuttaessa, tahtoisi pyhällä hengellään olla läxsnä Juvan seurakunnan opettajissa, että Jumalan valtakunta lähestyisi, Jumalan sana, tuo taivaallinen leipä, kylvettäisiin, istutettaisiin ja kasteltaisiin, ja saisi Jumalalta kasvun, niin että tämä seurakunta sanan kuulemisen ja uskon avulla varttuisi täydelliseen miehuuteen ja tulisi yhdeksi ruumiiksi, jonka pää on Kristus Jeesus, joka on siunattu iankaikkisesti Isän ja Pyhän Hengen kanssa.»¹⁵

KRISTILLISEN TAVAN JA USKON JUURRUTTAMINEN

Uskonpuhdistajien kauniina periaatteena oli se, että kristitty vapaaehtoisesti ja sydämen halustaan tekee hyviä töitä ja että ulkonainen pakko on kirkossa tarpeetonta. Yksityinen sielunhoito ja rippi olivat edelleenkin tarpeen. Uskonpuhdistajat eivät poistaneet rippiä, vaikkakaan siinä ei vaadittu enää yksityisten syntien luetteloimista. Pääsiäistä edeltävän pitkän paaston aikana Savon papit entiseen tapaan kiertelivät pitäjällä ripitysmatkoillaan. Kuten edellä on kerrottu, näitä matkoja nimitettiin rippivakoiksi sen johdosta, että niihin liittyi papin saatavien kantoa.

Ripitysmatkojen tukemana säilyi velvoite käydä vähintään kerran vuodessa ehtoollisella. Tämän tavan laiminlyöntiä pidettiin julkijumalattomuutena. Rantasalmella sakotettiin 1562 kolmea talonpoikaa siitä, etteivät he olleet kolmeen vuoteen maksaneet papinverojaan eivätkä tänä aikana käyneet Herran pöydässä. Ei liene sattuma, että juuri samalla käräjäkierroksella sai sekä Pellosniemellä että Juvalla yksi mies sakkoa siitä, että oli käynyt väkivaltaisesti papin kimppuun rippivakalla.¹ Kyseessä oli kurinpalautus.

Sairaan ripittäytymistä ja ehtoollisella käyntiä kansa oli oppinut pitämään tärkeänä jo keskiajalla. Tämän tavan jatkuvuudesta Savossa on pari yksittäistä tietoa. Säämingin käräjillä 1564 pappi todisti, ettei eräs nuori mies kuolinvuoteellaan halunnut syyttää häntä haavoittanutta henkilöä kuolemansa aiheuttajaksi. Lausunto oli ilmeisesti annettu ripitystilanteessa. Savonlinnan kappalaiselta hukkui 1596 järveen tinapullo hänen ollessaan sairaskäynnillä pitäjällä. Säärningin kappalainen Sigfrid Eerikinpoika Kostiainen taas joutui 1606 käräjillä todistamaan suullisen testamentin, jonka eräs nainen oli tehnyt sairasvuoteellaari papin käydessä hänen luonaan antamassa ehtoollista.²

Yksityisen sielunhoidon korkein aste oli keskiaikaiseen tapaan ripittäytyminen piispalle. Säämingin käräjillä käsiteltiin 1563 erästä huoruustapausta, jossa aviomies oli »halveksien aviovaimoaan» ollut sukupuoliyhteydessä erään leskivaimon kanssa, ollut piispan luonakin, mutta ei ollut voinua luopua synnistään. Häntä uhattiin pään menetyksellä, ellei parantaisi tapojaan.³

Kruunu saattoi käyttää julkirippiä myös omiin tarkoituksiinsa. Itä-Suomen käskynhaltijalle Klaus Åkenpoika Tottille 1578 lähetetyn kuninkaallisen kirjeen mukaan sotilaskarkurit oli pantava seisomaan kotiseurakuntansa kirkonovelle ja heille oli annettava raippoja.⁴

Julkirippi esiintyy 1600-luvun alussa oikeuden määräämänä rangaistuksena eräissä henkirikosasioissa. Rantasalmen käräjillä tuomittiin itse teosta kiinni saatu surmaaja, joka oli veljeään puolustaessaan lyönyt kuoliaaksi tämän tappajan, sakon lisäksi paastoamaan ja julkirippiin. Vesulahdella oli eräs nuori mies tappanut serkkunsa, mutta päässyt pakoon ja mennyt ripittäytymään Turun tuomiokirkkoon, jossa hän oli »sovittanut itsensä hengellisen esivallan kanssa». Kolme vuotta myöhemmin surmatun isä teki tämän lesken suostumuksella sovinnon luopuen kaikesta vihasta ja kaunasta veljenpoikaansa kohtaan. Kruunulle ja kihlakunnalle menevän tavanomaisen sakon lisäksi surmaajan oli maksettava »kristillisenä surmasakkona» 100 markkaa, joka talletettiin Pieksämäen kirkkoon. Säämingin käräjillä oli esillä edellä kerrottu Säämingin nimismiestalossa sattunut tapaus. Linnankappalaisen Martti Aaroninpojan antama todistus, jonka mukaan kuollut linnanmies oli viimeisillään tunnustanut olevansa itse syypää kuolemaansa, painoi vaa’an syytetyn hyväksi. Tämä vapautettiin, mutta joutui maksamaan sovitussumman ja hoitokulut sekä alistumaan julkirippiin kirkon ovella. Samanlainen tuomio annettiin surmatekoon syyllistyneelle Säämingin laamanninkäräjillä.⁵

Julkirippi surma-asiassa ei ollut puhdasoppisuuden äsken tuoma uutuus, vaan pohjautui keskiaikaisen maanlain määräyksiin, joihin nimenomaan viitattiin (Tahtotapon kaari 3).

Edellä kerrotut tapaukset osoittavat, että juuri veritöiden sattuessa ripittäytymisellä oli huomattava yhteiskunnallinenkin merkitys, koska se taivutti asianomistajan siihen, ettei tämä vaatinut lain ankarimman kirjaimen mukaista kuolemantuomiota.

Kirkon asemaa riitaisuuksien sovittajana osoittaa, että useissa yksityisoikeudellisissa sopimuksissa osapuolet vielä 1600-luvun alussa sopivat, että sen rikkojan on annettava naula tai pari vahaa pitäjänkirkolle.⁶

Edellä mainituista tapauksistakin on käynyt ilmi, ettei kaunis periaate evankelisen sielunhoidon pakottomuudesta toteutunut. Yksityisripin ohella jäi voimaan julkirippi ja keskiajalta periytyvät piispansakot, joita tuomittiin tietynlaisista rikkomuksista. Piispan puolesta rovastit käyttivät tuomiovaltaa kierrellen pitämässä rovastinkäräjiä. Muiden piispantulojen ohella rovastinsakkorahat peruutettiin kruunulle. Tämän johdosta kruununtileissä on rovastinkäräjien sakkoluetteloita. Savosta niitä on tallella vuosien 1557–1565 väliseltä ajalta. Sarja ei ilmeisesti ole tältäkään ajalta täydellinen, sillä vuosilta 1560–1561 ei ole yhtään sakkoluetteloa.⁷

Rovastinkäräjiä voitiin pitää kaksikin kertaa vuodessa. Käräjäpiirinä oli luonnollisesti kirkkopitäjä. Kun sakkoluettelot on liitetty voudintileihin, on samalla omaksuttu maallisen hallinnon käsitteistö. Tämän vuoksi esimerkiksi Mikkelin rovastinkäräjiä nimitetään Pellosniemen tahi Vesulahden ja Pellosniemen käräjiksi.⁸

Lähteiden ehtyminen merkinnee rovastinkäräjien tai ehkä pikemmin niiden sakotusoikeuden lakkaamista. Toinen mahdollisuus, että kirkko itse olisi saanut kantaa sakot, ei näytä todennäköiseltä sen vuoksi, että piispansakkoja 1570-luvulta lähtien silloin tällöin tuomitaan tavallisilla käräjillä. Niinpä Säämingissä tuomittiin 1572 huoruudesta 40 markan kuninkaansakko ynnä 6 markkaa entisiä piispansakkoja. Rovastinkäräjien uudelleen elpymisestä Juhana III:n aikana on merkkejä Länsi-Suomesta, mutta ei Savosta eikä Karjalasta.⁹

Rovastinkäräjiltä tunnetut 416 tuomiota on tilastoitu eri rikosryhmien mukaan taulukossa 29. Olemme noudattaneet hieman toisenlaista jaotteluperiaatetta kuin edellä tavallisten käräjien rikostilastoa esitettäessä saadaksemme esiin juuri kirkolliselle oikeudenkäytölle luonteenomaiset ryhmät. Rovastinkäräjillä ja kihlakunnankäräjillä tuomittu sakko eivät periaatteessa olleet toisensa poissulkevia; niitä voitiin samasta rikkomuksesta tuomita joko päällekkäisesti tai myös kilvan tilanteesta riippuen. Sen vuoksi käsittelemme seuraavassa myös tavallisilta käräjiltä otettuja samanluontoisia oikeustapauksia, vaikka tilasto koskee yksinomaan rovastinkäräjiä.

Rovastinkäräjien auktoriteetti ei aineiston valossa näytä kovin vahvalta, kun käräjiltä pois jäämisiä ja käräjärauhan rikkomisia oli verraten runsaasti. Kerran tuomittiin rovastinkyydinkin laiminlyömisestä.¹⁰ Käräjien auktoriteetin osalta ei kuitenkaan ollut suurta eroa kihlakunnankäräjiin, sillä nekin olivat vaikeuksissa juuri 1550-luvun puolimaissa.

Kirkko saattoi uskonpuhdistuksen jälkeenkin tuomita sakkoja pyhäpäivärikoksista, perheen piirissä harjoitetusta väkivallasta, siveellisyysrikoksista ja kirkollisten velvollisuuksien laiminlyönnistä. Lähes puolet tuomioista annettiin pyhäpäivärikoksista, rovastinkäräjien omaan menoon liittyvät prosessirikokset, joista oli jo puhetta, veivät neljänneksen, ja viimeinen neljännes jakautui jokseenkin tasan siveellisyysrikosten ja kirkollisten suoritusten laiminlyönnin kesken.

Lähes puolet tuomituista oli rikkonut pyhäpäivän kunnioitusta vastaan. Heistä yli kaksi kolmannesta oli tehnyt pyhätyötä, kun taas lähes kolmannes oli tapellut pyhäpäivänä. Heille langetettiin tavallisesti tappelusta aiheutuneen vamman perusteella tuomitun sakon lisäksi 3 markan lisäsakko pyhäpäivän loukkauksesta. Joulu- tai pääsiäisrauhan rikkomisesta saattoi saada peräti 20 markan sakon.¹¹

Kirkolle oli uskonpuhdistusta toimeenpantaessa nimenomaan taattu oikeus edelleen langettaa sakkoja pyhäpäivän rikkomisesta, vaikka työn teosta kiireisimpänä työaikana ei tullut enää rangaistusta. Joskus pyhäpäivän kunnioitusta on yritetty teroittaa tuomitsemalla suuri määrä sakkoja yhdellä kertaa. Niin on tapahtunut ainakin 1565, jolloin Mikkelissä langetettiin 15, Juvalla 18 ja Säämingissä peräti 23 tällaista tuomiota, kun taas Tavinsalmella oli neljä vuotta aikaisemmin tuomittu 17 henkeä oravan- ja näädänmetsästyksestä pyhäinpäivänä. Toisinaan rikkomuksen laatu on lähemmin esitetty. Pyhätyössä olevat nuotanvetäjät oli helppo havaita, mutta sakkoa saattoi saada myös mm. heinänteosta, kaskenvierrosta, hirrenhakkuusta, navetan tyhjentämisestä, jopa leivänpaistosta kirkkoaikana.¹² Pyhäpäiviä olivat sunnuntaiden ja suurten juhlapäivien ohella vielä apostolinpäivät, Laurin päivä sekä kirkkomessupäivä, jolla tähän aikaan jo ilmeisesti tarkoitettiin kirkon entisen suojeluspyhimyksen päivää eikä vihkimispäivää.

Tämänkään laatuisten rikkomusten ahdistelu ei päättynyt rovastinkäräjien myötä. Uusi kurinpalautusyritys oli 1578, jolloin monessa pitäjässä sakotettiin yli 20 ja Pellosniemellä peräti 41 henkeä pyhätyöstä.¹³

Kirkkorauha oli rauhavalalakeihin sisältyvänä asiana kuninkaan erityisessä suojeluksessa, ja sen rikkomisesta tuomittiin niin ollen maallisilla käräjillä. Vähäinen meteli joulukirkossakaan ei ollut vielä kovin raskauttavaa. Törkein tapaus sattui Juvalla 1566, kun eräs mies vaati kirkkoherran ulos kirkosta kesken jumalanpalveluksen ja ryhtyi tappelemaan hänen kanssaan. Siitä langetettiin täysi 40 markan sakko.¹⁴ Vesulahdella pääsi kirkkorauhan rikkomisesta mikkelinpäivänä puolella tästä summasta. Nimenomaan mikkelinpäivän kirkkomessun rikkomisesta on tuomioita myöhemmiltäkin vuosilta. Tämä päivä oli Mikkelissä ilmeisesti jo näihin aikoihin jonkinlainen kihupäivä. Kirkkopitäjän nimenäkin Mikkeli oli vakiintumassa juuri 1500-luvun lopulla. Kansanuskomuksissa on mikkeli ollut tärkeä merkkipäivä. Vielä tällä vuosisadallakin on kerrottu mikottarista ja kekrittäristä uhreja vaativina henkiolentoina.¹⁵

Kirkkopyhien juhlinnasta saattoi johtua, että kirkkorauha helposti häiriyryi kirkkomatkalla. Vesulahdella sakotettiin 1589 tappelusta kirkkotiellä pääsiäispäivänä. Juvalla sai kirkosta ratsain palaava mies surmansa tappelussa, joka syntyi, kun vanha kiistaveikko tarttui hevosen päitsiin ja vaati välttämättä poikkeamaan luonaan.¹⁶

Kirkkorauhaan liittyi hyvän järjestyksen säilyminen jumalanpalveluksen aikana kirkossa ja kirkonmäellä. Oluen myynnistä kirkonmäellä perittiin Juvalla 1557 krouvareilta lähinnä veron luontoinen maksu ja seuraavalla vuosikymmenellä sen kaupittelemisesta ennen jumalanpalvelusta sakotettiin. Uuden vuosisadan alussa kirkkoherra Olavi oli työlästynyt oluen myyjiin, jotka häärivät aivan kirkon ovella mistään kielloista välittämättä. Oluen myynti jumalanpalveluksen aikana kiellettiin tyystin käräjillä 40 markan sakon uhalla. Olut oli takavarikoitava ja jaettava pitäjän hospitaalissa eli köyhäintuvassa asuville.¹⁷

Varsin yleinen käsitys on, että kirkko on kärkkäämmin pitänyt lukua seksuaalirikoksista kuin eräistä muista synneistä. Rovastinkäräjien aineisto ei tätä käsitystä vahvista ellei suorastaan kumoakaan. Seksuaalirikoksista voitiin nimittäin tuomita yhtä hyvin maallisessa kuin kirkollisessa oikeudessa. Rovastinkäräjillä on useastikin tuomittu 40 markan sakko immenloukkauksesta ja kerran vielä päälle päätteeksi 6 markkaa salavuoteudesta.¹⁸ Huoruudesta rovastinkäräjät langettivat vain 6 markan lisäsakon. Rovastinkäräjien pääasialliseen toimivaltaan jäi pienin seksuaalirikos, salavuoteus.

Avioliiton arvoa kirkko teroitti vaatimalla kirkollista vihkimistä. Maanlaki piti kihlausta laillisena avioliiton solmimismuotona, mutta kirkko rankaisi vihkimättömän nuorikon tuomisesta taloon. Sakko oli vain kolme markkaa, mutta se tuomittiin sekä sulhaselle että hänen isälleen, Juvalla 1557 sekä sulhasen että morsiamen isälle ja puhemiehellekin.¹⁹

Kirkolla oli oikeus valvoa kotirauhan noudattamista tuomitsemalla sakkoa lähisukulaisten välisistä tappeluista, useimmiten vanhempien lyömisestä. Tämän luontoiset rikokset nousivat vain muutamaan prosenttiin kokonaissummasta, mutta ne olivat periaatteellisesti tärkeitä. Perheväkivalta jäi näet jokseenkin kokonaan tavallisten käräjien kuulumattomiin, koska asianomistajan sakko-osuutta ei kannattanut tuomita samassa leivässä oleville. Kaiken kaikkiaan rovastinkäräjien antamista tuomioista koski – pyhätappelut sekä joulu- ja pääsiäisrauhan rikkominen mukaan lukien – 14 % väkivaltarikoksia.

Naapurin aiheeton syytteleminen johti rovastinkäräjilläkin helposti siihen, että syyttelijä itse sai sakkoa. Muutama valarikkotapaus on aivan maallisen oikeuden käytännön mukainen. Solvauksista voitiin myös rangaista rovastinkäräjillä. Esi­merkiksi Säämingin kirkkoherran Matin haukkuminen konnaksi maksoi 3 markkaa.²⁰

Kirkollisten verojen maksamisen ja työvelvollisuuden laiminlyömisestä oli tavallisempaa syyttää maallisessa oikeudessa, sillä maallinen käsivarsi saattoi usein helpomminkin saada niskuroijan täyttämään velvollisuutensa.

Noituus ja taikuuden harjoittaminen oli siksi raskas rikkomus, että siitä rangaistiin maallisilla käräjillä. Klemetti Kirjuri pani jo savolaisille ennen vuotta 1545 kollektiivisen 8 vehnäpunnan sakon siitä, että he joivat Ukon vakkaa.²¹ Tästä pakanallisperäisestä juhlasta antaa Klemetin lankomies Mikael Agricola sittemmin Psalttarin esipuheessa karjalaisten jumalia luetellessaan seuraavan kuvauksen:

Ja kuin kevätkylvö kylvettiin,
silloin Ukon malja juotiin.
Siihen haettiin Ukon vakka,
niin juopui piika sekä akka.
Sitten paljon häpeää siellä tehtiin,
kuin sekä kuultiin että nähtiin.

Lähinnä mainittuun Klemetti Kirjurin toimenpidettä koskevaan tietoon perustuu Juhani Ahon Panu-romaanin kansanomaistama käsitys, että Savossa vielä uuden ajan alussa käytiin ankara taistelu vanhan pakanuuden ja kristinuskon välillä. Muuta aineistoa, joka todistaisi pakanallisten pitämysten voimaa, on kuitenkin tältä ajalta varsin vähän. Vaikeasti tulkittava on Säämingin käräjillä 1555 Antti Harjulaisen vaimolle annettu tuomio siitä, että hän oli ottanut kirkolta sille uhratun uhrivasikan.²² Tämä viittaa sentapaiseen kansantapaan kuin myöhemmin tunnetut Olavin lampaat, joiden uhraamisesta puhdasoppinen kirkko ahdisteli.²³ Tässä tapauksessa oli kysymys katolisaikaisten uskonnollisten käsitysten sekaantumisesta pakanallisperäisiin.

Varsinaisia noituussyytöksiä on vain muutama. Synkein on se todistus, jonka Mikkelin kirkkoherra antoi 1585 Jämsän Vuolteenkoskelle muuttaneesta ja siellä surmatusta Niilo Simon poika Toivosesta: »Hän oli jumalaton ihminen, joka ei suostunut mihinkään kristillisiin kokouksiin, joissa pidettiin jotakin jumalanpalvelusta, tai ripitystilaisuuksiin, joissa pyhää sakramenttia jaettiin, vaan mieluummin viihtyi jumalattomuudessa, ennustuksissa ja taikauskossa, niin että hän on monille luvannut pahaa, mitä näille sitten on tapahtunutkin.» Tässä heijastuu vielä jotakin pakanuuden ja kristinuskon välisestä taistelusta. Pelätty velho oli Savon vanhimmasta kantapitäjästä, ilmeisesti Mäntyharjun puolesta.²⁴ Taikuus ei näköjään viihtynyt vain syrjäseuduilla.

Tavinsalmen käräjillä tuomittiin 1606 Olli Kolehmainen korkeaan 40 markan sakkoon siitä, että hänen katsottiin lappalaisten avulla tuottaneen vamman Pekka Koposen vaimolle. Kummassakin tapauksessa lautakunnan asennoituminen vaikutti ratkaisevasti langettavaan tuomioon.²⁵

Noituutta on tunnetusti kahdenlaista: musta magia pyrkii tuottamaan vahinkoa mutta valkoinen magia hyvää. Savolaisten joukossa oli kansanparantajia, kuten sukunimi Parantainen ja siitä Mikkelin pitäjään periytynyt Paran taian kylän nimi osoittavat. Parannusta etsittiin usein loitsuilla. Vanhimmat Savosta muistiinmerkityt muinaisrunot, ensimmäinen Kerimäen tuomiokirjassa 1670, ovat loitsuja.

Peräti kolmena 1600-luvun savolaisena toisintona säilynyt Voiteen virsi palautuu selvästi keskiaikaan, koska siinä vedotaan Neitsyt Marian apuun:

Emoinen Neidzyt marija,
puhalla sullalla suula
Herran Hängellä hywällä
Lemböisella Liekehtelle
kielella kirottomalla
Suulla murehttomalla
tåiwo nijte woiteita,
Emoinen Neidzy maria:
yhexiä woitteitta
yhäxen meren ylidze
meren puolen kymmenett.²⁶

Itse kuningas Juhana III turvautui savolaisiin kansanparantajiin etsiessään apua kuningatar Katariina Jagellonican vakavaan sairauteen. Aloite on tietenkin tullut Savosta, koska vain täällä saattoi olla tietoa heidän taidoistaan.

Kuninkaalle oli kerrottu, että Savonlinnan lähellä oli eräitä lääkintätaitoon perehtyneitä talonpoikia, jotka osasivat yrtein ja voitein parantaa monia sairauksia. Rantasalmelainen Paavo Kervinen lähetettiin talvella 1577 Tukholmaan, mutta kuoli siellä jo viikon päästä. Hän ei ehtinyt näyttää taitojaan, mutta selitti kuolinvuoteellaan, että hänen pojillaan oli samat taidot kuin isällä. Kiireimmiten kutsuttiin taitavin näistä Tukholmaan ja luvattiin hyvä palkinto, varsinkin jos hän tehtävässään onnistuisi. Elokuussa 1578 kaksi jo kärsimättömästi odoteltua uutta kansanparantajaa saapui vihdoin linnanmiehen saattamina ja taskussaan kummallakin 100 markkaa matkarahoja. Kuningas päätti varmuuden vuoksi kokeilla heidän taitojaan ensin toisiin sairaihin ja vasta myönteisessä tapauksessa kuningattareen. Seuraavassa tammikuussa nämä miehet, Paavo Ollinpoika ja Paavo Paavonpoika Kervinen, »joita oli jonkin aikaa pidetty täällä erinäisten syiden vuoksi», lähetettiin kotiin ja kummallekin maksettiin neljä tynnyriä viljaa. Kuningatar, joka sairasti pahaa paisetautia, eli kyllä vielä kuusi vuotta, mutta tuskin savolaisten konstien ansiosta. Kirjallisuudessa tämä tapaus, joka tunnettiin vain puutteellisesti, on mainittu esimerkkinä siitä, miten korkea esivaltakin hädän tullen turvautui taikuuteen. Asia ei ole aivan niin. Kansanparantajilla oli käytössään muitakin keinoja kuin taikuus.²⁷

Uskonpuhdistuksen aikakauden aineisto antaa varsin kalpean kuvan siitä pakanallisperäisestä kansanuskosta, joka ilmeisestikin vielä rehotti Savon sydänmailla ja ehkä keskusseuduillakin. Jossakin määrin voidaan lisävalaistusta saada alueen paikannimistöstä, joka on runsaasti edustettuna vanhimmassa verollepanomaakirjassa. Tällöin on kuitenkin otettava huomioon, että nimet voivat kuvastella uskonpuhdistuskautta paljon vanhempaa, todella pakanuuden aikaista kantaa. Niiden levinneisyydestä voi tässäkin tapauksessa tehdä varovaisia johtopäätöksiä 1500-luvun tilanteesta.

Vanhaa kantaa edustaa epäilemättä Hiisi-nimistö. Hiiden arvellaan tarkoittavan pakanuuden aikaista palvontapaikkaa, onpa etsitty tämän nimen yhteyksiä turkiskaupan keskuksiin. Hiisi-nimistön esiintymisestä Savossa antaa summittaisen käsityksen seuraava vanhimman verollepanomaakirjan mukaan tehty yhdistelmä:

Yhdistelmä on vain karkea yleistys, sillä sama nimi esiintyy useassakin arviokunnassa jopa kahdessa pitäjässäkin. Se osoittaa joka tapauksessa, että Hiisi-nimistöä on koko Savossa, eniten kuitenkin itälaidalla ja niukasti pohjoisella uudisasutusalueella.

Pellosniemen keskusseudulla on Surnulahdessa Hiidenlahenmaa (ak 195), ja Hakalan Hiidenlaksi (ak 157) tarkoittanee samaa paikkaa. Pitäjän länsilaidalla on Mäntyharjun Ollikkalassa Hiidenalus (ak 150). Nykyisen Ristiinan puolella on Pöntilässä Hiisimäki (ak 94), Kylänlahdessa Hiidenalamaa (ak 135) ja Hangastenmaalla Hiidenniemi (ak 111). Anttolassa on Hiiensaari (ak 43) ja Pitkälahdessa Hiidenmaa (ak 21), joka kuvastanee samaa nimipesuetta kuin Yliveden Hiidenvuori.²⁸

Vesulahden pitäjässä on Mikkelin keskusseudulla Hiidenmäki Rantakylässä ja Rahulassa ja luoteeseen päin Harjumaalla (ak 350, 425, 496). Luoteissuunnassa on vielä Ihastjärven Hiidenalus (ak 383 ). Tässä suunnassa on myöhemmin tavattavaa Hiisi-nimistöä vielä Kangasniemen puolella Kyyjärven luoteisrannalla Hiidenmäki ja vielä kauempana luoteessa Härkäjärveen pistävä Hiidenniemi.²⁹

Juvan runsas Hiisi-nimistö alkaa jo pitäjän eteläosasta, jossa on Maaralassa Hiienniemi (ak 810) ja Hiienlampi (ak 840). Pohjoisempana on Kaskienkylässä Hiisimäki ja Hiisimäennenä (ak 859, 873), Järvenpäässä Hiisiniemi (ak 922) ja Paatelassa Salajärven rannalla Hiienlahenkangas ja Hiienlahensaari (ak 924). Joroisten puolella on Kaitaisissa Hiisikangas (ak 634) ja Hiienmäki (ak 708), Maavedellä Hiidenmäki (ak 754) ja kauimpana luoteessa Jäppilässä Hiienaho (ak 687).

Säämingin puolella ovat Puumalan Vesiniemessä Hiisimäenalus (ak 1282) ja Hiisiniemi (ak 1284) vesireitin välittömässä tuntumassa. Säämingin Pietolansaaressa on Hiisimäki (ak 1244, 1250) ja pitäjän länsilaidalla nykyisen Rantasalmen puolella Joutsenmäellä Hiisimäki (ak 1139). Kerimäen puolen runsas Hiisi-nimistö on ilmeisesti yhtenäistä nimipesuetta, johon kuuluvat Ruokojärven Hiisijoenranta (ak 985 ), Kupialan Hiisijärvenaho ja Hiisijoki (ak 1027, 1029), Toroppalan ja Mannikkalan Hiisiniemi (ak 990, 1012, 1033) ja Toroppalan Hiisivehmas (ak 1024). Hiisjärvi kuuluu edelleen Kerimäen saarennon järviin.

Rantasalmella on koko Savon tunnetuin Hiismäki, joka esiintyy seucukylänä jo 1557 ja useiden maakappaleiden nimissä vanhimmassa verollepanomaakirjassa (ak 1462, luultavasti myös ak 1356). Siellä on myös Hiidenpelto (ak 1430). Hiismäellä on Hornankallio, jota sanotaan vanhaksi uhripaikaksi, ja siellä kerrotaan vielä myöhään olleen uhripuita.³⁰ Asikkalassa on ilmeisesti toinen Hiisimäki (ak 1368), johon liittyvät Hiisimäenmaa (ak 13 51) ja Hiisimäenaho (ak 1388). Tuusmäellä on Hiidenmäenpää (ak 1544), johon saattaa liittyä Pirilän Hiidenmaanmäki (ak 1491). Kun Länsi-Suomessa on nähty yhteys Hiisi-nimisen palvontapaikan ja Moisio-nimisen päällikön tilan välillä, voi panna merkille Tuusmäen Moisionahon (ak 1479).

Tavinsalmen uudispitäjän alueelta verollepanokirja tuntee vain Sotkaniemen Hiisimäen (ak 1719) ja Lampaanjärven Hiidenniemen (ak 1765).³¹ Leppävirralla Suvasveden rannalla sijaitseva Hiismäen kylä ei esiinny vielä tämän aikakauden aineistossa enempää kuin Tuusniemen Hiidenniemikään.³² Joka tapauksessa Pohjois-Savon Hiisi-nimistö on perin niukka verrattuna esim. Pohjois-Karjalaan. Niin sitkeässä kuin pakanalliset pitämykset lienevätkin eläneet, Savon nuoremmilla uudisasutusalueilla ei enää paljonkaan esiinny yhteisölliseen palvontaan liittyvää nimistöä.

Samanlaisen havainnon voi tehdä tarkastelemalla Pyhä-nimistöä. Pyhä-sanan ei tosin välttämättä tarvitse liittyä palvontaan. Se voi tarkoittaa esim. rajapaikkaa ja on varsin yleinen järvien nimissä.³³ Savostakin tunnetaan myös verollepanomaa­kirjan nimistössä kuvastuvat Mäntyharjun Pyhävesi, Pieksämäen Pyhitty sekä Pieksämäen, Juvan ja Rantasalmen-Sulkavan Pyhäjärvet. Viimeksi mainittu on Pien-Savossa, ja siihen viittaavia nimiä on muutama vanhimmassa verollepanomaakirjassa. Pohjois-Savossa ei ole Pyhä-alkuisia järviä, vaikka niitä on sen itäpuolella Pohjois-Karjalassa ja luoteispuolella Pohjanmaalla. Verollepanomaa­kirjan Pyhä-alkuinen nimistö on lähes kokonaan Suur-Savosta. Muutama nimi voi viitata vanhaan palvontapaikkaan, Ristiinan Ylivedellä on Pyhänmaa (ak 19) ja Pyhänkangas (ak 33) edellä mainitun Hiidenmaan lähistöllä, Pien-Savon harvoista Pyhä-nimistä kiinnittää huomiota Kerimäen Pyhäaho,³⁴ joka samoin on aivan edellä käsiteltyjen Hiisi-nimien tuntumassa ja samassa arviokunnassa kuin Noijanaho. Lähistöllä on muitakin ilmeisiä palvontanimiä.

Kun savolaisia kovisteltiin Ukon vakan juomisesta, joutuu kysymään, näkyykö tästä kultista jälkiä nimistössä. On hyvin vaikeaa ratkaista, milloin Ukko– tai vastaavasti Akka-sanalla on mytologinen merkitys, mutta tällaiseen mahdollisuuteen viittaa mm. se seikka, että Säämingin Kallislahden Ukon- ja Akankivien kerrotaan olleen vanhoja kulttipaikkoja.³⁵ Varsin todennäköisesti verollepanomaakirjankin tuntema Ukonvesi Mikkelin keskusseudulla kuuluu tähän ryhmään (ak 141: Ukonvedenrannanmaa, ak 152: Ukonvedenmaa), samoin jo useasti mainitulla Ylivedellä esiintyvä Ukonniemi (ak 19). Vesulahden puolelta ovat lhastjärven Ukonlamminmaa (ak 481) ja Harjumaan Ukonlamminaho (ak 484) lähellä Hiisi-nimeä. Pieksämäen Nikkarilassa Ukonpuroranta ja Käkränpuro ovat samassa arviokunnassa (ak 446). Pien-Savossa ei ole merkittävää Ukko-nimistöä, kenties Puumalan Kiljulan Ukonsaarta (ak 1278) ja Kuopion Ritoniemen Ukonnientä (ak 1805) lukuunottamatta. ltärajalta Kerimäen Pihlajaniemestä tunnetaan Ukonlampi.³⁶

Akka-nimistöstä kiinnittävät tässä yhteydessä huomiota Akoinranta (ak 668) ja Akoinlehto (ak 669 ja 686) Suur-Savon luoteiskulmalla Jäppilän Utrialan ja Kokkilan tienoilla, Akonniemi (ak 735) Juvan Savuniemessä Käkräjärvenahon naapuruudessa, sekä varsinkin runsas esiintymä Utrasveden itäosassa nykyisellä Punkaharjulla: Akonniemi, Akonjärvenranta, Akonkerte, Akonputsukansuu, Akonlahti, Akonkumpu, Akonkoskenmaa (ak 997–998), Akonsalonpohja (ak 1501) Keriniemessä Pitkälän tienoilla, Akonlahdessa olevaan saareen viittaava Akonsalonpää (ak 1007) ja Akonsalonpohja (ak 1051) sekä Akonviita Kerimäellä. Rantasalmen puolella on Joroisten Katisenlahdessa Akonniemi (ak 1576) ja Pitkälänniemessä Akonlahenniemi (ak 1581). Pohjois-Savon lähteissä esiintyy Muuruveden Akonvesi muodossa Akonveenlahenpohja Venäjän rajan tuntumassa.³⁷

Karjalaisten jumalluettelon nimiin liittyy vielä Savon länsilaidalla Kangasniemen Synsiän Äkröntaival ja Äkrönmäenpää (ak 290) sekä myöhemmin kylännimenäkin tunnettu Äkrönmäki (ak 300). Uhripuita tai mahdollisesti kalmisroa tarkoittava Karsikkomäki (ak 1065) tavataan Säämingin Pihlajaniemestä.³⁸ Kirjoitusasultaan jonkin verran epävarma on Riistaveden Koukonpelto (ak 1700).

Mytologisia lienevät myös Kerimäen Ruokoniemen Palvetunlaksi (ak 1204) ja Palvetunmäki (ak 1218), varsinkin kun ne sijaitsevat seudulla, josta todella tunne­taan pakanallista palvontaa ja jossa on myös Notjanmäki (ak 1001). Jos Palva-nimet voitaisiin laskea myös tähän, ryhmä kasvaisi huomattavasti, mm. Palvasalmen korva (ak 1375, 1379) Rantasalmen Osikonmäellä, ilmeisesti samaa pesuetta kuin Kangaslammin Palvalahti. Näissä nimissä voi kuitenkin olla taustalla adjektiivi palava.³⁹

Vanhoja palvontapaikkoja, joille kristinuskon vaikutuksesta on annettu uusi paheksuva nimi, voivat olla Rantasalmen Osikonmäen Helvetinmäki (ak 1346) ja Ahvensalmen Helvetinoja (ak 1393 ).

Risti-nimistö on, sikäli kuin se liittyy uskomuksellisiin käsityksiin, tietenkin jo kristilliseltä kaudelta, eikä voitane osoittaa, että se olisi korvannut vanhempaa pakanallista nimistöä.

Kokonaisuutena mytologisperäisenä suuremmalla tai pienemmällä todennäköisyydellä pidettävän nimistön tarkastelu osoittaa, että pakanuuden ajalta on verraten paljon muistoa nimenomaan vanhoilla asutusseuduilla. Pakanuuden aikaisina uhrikivinä käytettyjä ns. kuppikiviä on tavattu juuri samalta itäsavolaiselta alueelta, Säämingin Varparannalta ja Haapalasta sekä Kerimäen Anttolasta, Kerimäeltä ja Ruokojärveltä, joissa on erikoisen runsaasti myös mytologisperäisiä nimiä. Uhrikivistä on tietoa myös Kangasniemeltä, josta olemme tavanneet myös eräitä tässä yhteydessä mielenkiintoisia nimiä.⁴⁰

Kuppikivet on asetettu vainajien palvonnan yhteyteen. Karsikoita ja uhripuita Savosta on tavattu vielä myöhään ja Kalmosaaria, joihin vainajia on entisaikoina haudattu, on varsin runsaasti.⁴¹ Uskonpuhdistusajan aineistossa on kuitenkin vain yksi tapaus, jossa on tuomittu luvattomasta hautauksesta. Pellosniemellä 1558 annettu tuomio tarkoittanee hautausta muualle kuin kirkkomaahan.⁴²

Säämingin seutu on ilmeisesti se osa Savoa, jossa vanha pakanuuden aikainen kulttuuri on myöhäisimmin säilynyt. Pohjois-Savo, jota voisi olettaa vanhojen uskomusten sitkeimmäksi säilyttäjäksi, jää ainakin paikannimien todistuksen mukaan selvästi jälkeen. Sama on vaikutelma, jos Pohjois-Savoa verrataan Pohjois-Karjalaan, jossa Pohjois-Savosta niukasti tunnettu tai peräti puuttuva Hiisi­ ja Pyhä-nimistö on varsin runsasta. Tämä viittaa siihen, että Pohjois-Savon uudisasukkaat olivat jo tullessaan kristittyjä. Heillä oli vielä paljonkin pakanallisperäisiä pitämyksiä, kuten 1600-luvulla todettiin, mutta ne eivät yleensä olleet enää yhteisöllistä kulttia muodostavia.

Pari muinaisrunoudessa keskeistä henkilönnimeä esiintyy 1500-luvulla Savossa liikanimenä. Juvalainen Heikki Hassonen on 1563 saanut sakkoluettelossa sukunimekseen Väinämöinen.⁴³ Toinen juvalainen Pietari Narinen käytti, kuten edellä on mainittu, vuosisadan lopulla ratsumiehenä sukunimeä Ilmari(nen). Kuten tunnettua, Agricolalla nämä nimet esiintyvät hämäläisten jumalina. Tällaiset satunnaiset esiintymät vahvistavat käsitystä, että Savossa oli 1500-luvulla enemmän muinaissuomalaista hengenperintöä, kuin niukat lähteet suoranaisesti paljastavat.

Keskiaikaista perua ovat eräät vasta 1600-luvun lähteissä ja myöhemminkin paljastuvat puoleksi taianomaiset pitämykset, kuten Olavin lampaat.⁴⁴

Vanhojen pakanallisten pitämysten kitkemisen ja kristillisen tavan juurruttamisen ohella kirkko pyrki levittämään tietoa kristinopin perusasioista. Tämä tapahtui, kuten Agricolan tarkastusmatka osoittaa, vielä lähes yksinomaan sanan saarnan välityksellä. Se taito, jota kansalta edellytettiin, opetettiin suusanallisesti. Kirjan lukijoita oli rahvaan keskuudessa vielä hyvin vähän, jos ollenkaan. Aikakauden lopulta on kuitenkin jo hieman merkkejä siitä, ettei puustainten tuntemus ollut kaikille ihan outoa. Tämä näkyy tarkkailtaessa lautakunnan jäsenten puumerkkejä. Niihin alkaa ilmaantua kirjaimia uuden vuosisadan puolella. Esimerkiksi Älvsborgin toisten lunnaiden henkiluettelossa 1616 on Tavinsalmella lautakunnan 12 jäsenestä 9 piirtänyt jonkinmoisen kirjaimen tai kirjainyhdistelmän, tavallisimmin etunimestään, mutta myös etunimen ja isännimen tai etunimen ja sukunimen alkukirjaimista muodostettu yhdistelmä esiintyy.⁴⁵ Tämäntapaisia puumerkkejä on muissakin pitäjissä.

KIRKKO JA KANSA

Savo oli vielä uskonpuhdistuksen aikakaudella kristillisen viljelyksen takamaata. Edellä on monessa yhteydessä tullut esille, miten suuressa määrin tietämättömyys ja taikuus vielä oli vallalla. Kansaa oli vaikea saada sopeutumaan kirkolliseen järjestykseen ja varsinkin sen vaatimiin taloudellisiin rasituksiin. Muutamissa yhteyksissä on merkkejä jopa kollektiivisesta vastahangasta, esimerkiksi kun vehmasmäkeläiset torjuivat rippivakalle tulevan papin Kuopion pitäjän perustamisaikoina. Joskus papit työlästyneinä moittivat kansaa julkijumalattomuudesta tai ainakin papiston halveksimisesta, kuten Juvan kirkkoherra 1579:

»Sillä papisto on tähän aikaan halveksittu ja siten halveksitaan myös jumalanpalvelusta – Herra paratkoon».¹ Tässä on varmaan totta toinen puoli, mutta se tuskin on koko totuus.

Edellä ei ole havaittu suoranaisia merkkejä siitä, että kansa olisi oma-aloitteisesti harrastanut esimerkiksi kirkkojen rakentamista ja kirkollisen viljelyksen kehittämistä. Perimätieto kertoo vasta seuraavan aikakauden alkupuolella itsenäistyneestä Sulkavasta, että paikkakuntalaiset olisivat toimittaneet lähetystön Tukholmaan kirkkoa ja pappia hallitukselta anomaan.²

Tosin seurakuntalaisten aktiivisuudesta seurakunnan asioiden hoidossa on muutenkin erittäin vähän tietoa. Edellä on siitä mainittu vain Juvan lukkarin viran järjestelyn yhteydessä sekä kahdessa 1600-luvun alussa tapahtuneessa papinviran täytössä. Pitäjäläisten tahdonilmauksen muodostumistavasta on taas säilynyt vain muutama hajatieto. Rantasalmen käräjillä 1563 sitoutuivat Säämingin kirkkopitäjään kuuluvat pitäjäntuvan rakentamiseen.³ Se saattaisi olla edellä käsitelty almutupa, tuskin mikään kokoushuoneisto. Pitäjänkokouksia on ilmeisesti joskus pidetty, mutta niistä ei ole lähempää tietoa, enempää kuin kirkonisännästäkään. Itä-Suomen käskynhaltija Klaus Åkenpoika Tott selitti tosin 1578, että kirkkoherrat olivat ottaneet kirkonisänniltä kirkon varojen hoidon. Tämän voi katsoa koskevan Savoakin.⁴ Talonpoikaisella lautakunnalla oli tärkeä osuus sekä kirkollisen veroluettelon laadinnassa että rovastinkäräjillä. Kuudennusmiehet tunnetaan Savosta vasta seuraavan aikakauden alusta.

Selvemmin kuin kansan suhde kirkkoon on nähtävissä sen asennoituminen papistoon. Useat kirkkoherrat olivat varsin huonoissa väleissä pitäjäläisten kanssa. Mikkelissä niin oli Vilppu Antinpojan laita, ja upporikas ja saatavistaan kiinni pitävä Antti Sigfridinpoika oli suorastaan vihattu, kuten näkyy monista edellä käsitellyistä kunnianloukkausjutuista. Jopa paikkakunnan mahtimiehiin kuuluva Niilo Niilonpoika Haajanen kuului sakotettuihin papin herjaajiin, ja edellä mainitussa Olkkosen valituksessa vaadittiin jopa papin erottamista. Vielä seuraava kirkkoherra Hannu Mikaelinpoikakin sai osakseen haukkumasanoja.⁵ Juvan Yrjänä Eerikinpoika Memmoi, jonka kimppuun käytiin rippivakalla, sai selkään omalta lampuodiltaankin. Yrjänä Markuksenpoika Finnolta revittiin naamaa. Tämä myöhempi nuijamiesten kannattajakaan ei siis nauttinut jakamatonta suosiota Savossa toimiessaan. Säämingissä kirkkoherra Matti Olavinpoika oli pahiten menettänyt seurakuntalaisten luottamuksen. Kappalainen Yrjänä Laurinpoika oli ilmitappelussa, jossa lyötiin haavojakin.⁶ Syynä huonoihin väleihin on ilmeisesti saatavien periminen ja lisäksi se, että papit yhä enemmän samastuivat kruunun hallintokoneistoon ja sitä pyörittävään vouti- ja ratsumiesluokkaan. Kruunu odottikin papistolta ensi sijassa esivaltauskollisuuden teroittamista. Juvan Yrjänä Memmoi asetti sodan puhjettua »miehen teräsjousella aseistettuna valtakunnan vihollista julmaa ja armotonta venäläistä vastaan» saaden siitä korvaukseksi lukkarinveron⁷, ja Rantasalmen Lauri Henrikinpoika varusti jo ennen nuijasotaa ratsumiehen. Sekä esivaltauskollisuus että säätynäkökohdat määräsivät papiston asennoitumisen nuijasodassa, josta tuli sen ja talonpoikien välisen suhteen vaikein koetinkivi.

Aivan yhtenäinen Savon pappien asennoituminen ei ollut. Kukaan heistä ei tosin liittynyt nuijamiehiin, kuten Juvalta Laukaan kirkkoherraksi siirtynyt Eerik Markunpoika Finno.⁸ Jo sodan esinäytöksen aikana Juvan Olavi Antinpoika Toiviainen näyttää kuitenkin osoittaneen ymmärtämystä talonpoikia kohtaan. Nuijasodan aikanakin kirkkoherra Olavi esiintyi välittäjänä sotaväen ja kapinallisten välillä.⁹

Rantasalmen kirkkoherra Lauri Henrikinpoika ja Mikkelin Hannu Mikaelinpoika antoivat sodan aikana Finckelle tietoja nuijamiesten etenemisestä. Pieksämäen Matti Sylvesterinpoika joutui varsin vaikeaan asemaan, kun nuijamiehet majoittuivat hänen pappilaansa ja ryöstivät sen. Mikkelin kirkkoherra, jonka pappilassa nuijamiehet surmattiin, joutui syyttäänkin talonpoikien vihoihin, niin ettei hän sodan jälkeisenä kesänä enää uskaltanut nukkua pappilassa ja lähetti tavaroitaan turvaan linnaan.¹⁰

»Pappeihin kuitenkin turvauduttiin kaikkialla kun päästiin rauhoittamisvaiheeseen. Gödik Fincke kehotti Rantasalmen kirkkoherraa julistamaan kansalle, että paholaisen ja pahojen ihmisten viettelemät» otettaisiin armoihin lukuunottamatta suoranaisia pettureita, so. johtajia. Kapinan jälkeen annettu uskollisuudenvakuutus on Säämingissä vahvistettu kirkkoherran ja muiden pappien sinetillä, ja niin meneteltiin ilmeisesti muissakin pitäjissä. Vielä syksyllä 1597 ja seuraavanakin vuonna linnanpäällikkö kehotteli kirkkoherroja varoittamaan saarnatuolista ja muutenkin kansaa uusista kapinahankkeista.¹¹ Vastaavasti kiellettiin lukemasta julki poliittisten vastustajien lähettämiä kirjeitä.

Kaarle herttuan valtakautena yhä useampi pappi suoritti ratsupalvelusta. Papisto ei tullut sosiaalisesti lähemmäksi kansaa, vaan koettiin osaksi esivallan säätyä. Toisaalta ratsumiehet eivät olleet parhaita seurakuntalaisia. Juuri heidän joukostaan löytyi jo nuijasodan aattona niitä, jotka tuomittiin omavaltaisuudesta ja vastahakoisuudesta kirkkoherraa kohtaan,¹² ja 1600-luvulle tultaessa he pyrkivät välttämään papinmaksut.