KRUUNU JA SAVOLAISET 1660–1700

KIHLAKUNNAT JA NIIDEN VIRKAMIEHISTÖ

Kruunun ote tuntui savolaisessa yhteiskunnassa edelleen alue- ja paikallishallinnon virkamiesten toimenpiteinä. Sen ylläpitämä kihlakuntajako pysyi entisellään kolmena erästä tilapäistä yritystä lukuunottamatta 1650-luvulta lähtien.

Maakunnan lounaiskulman pitäjät Pieksämäki, Visulahti ja Pellosniemi muodostivat Savon ylisen kihlakunnan, Rantasalmi, Joroinen, Leppävirta, Kuopio ja Iisalmi keskisen, Juva, Puumala, Sulkava, Sääminki ja Kerimäki alisen kihlakunnan. Vanha jako kahteen kihlakuntaan oli siis pahasti hajalla.

Ylisen kihlakunnan kruununvouteja näyttää olleen 1660–1712 kaikkiaan viisi miestä, joista alkupään viranhaltijat jäävät hämäriksi. Vuosina 1659–61 voutina toimi Anders Galle ja hänen jälkeensä Johan Falck. Hän asui Mikkelin Rahulassa 1660-luvun lopulle asti ja lienee ollut virassa toisen polven edustaja eli Hans Falckin poika. Hänen puolisonsa oli Brita Winter.¹

Vuonna 1669 mainitaan Falckin rinnalla voutina Anders Yrjänänpoika niinikään Rahulassa asuvana. Hänen jälkeensä viran sai viipurilaisen kauppiassuvun jäsen Johan Croell. Hän asui Ristiinan Kylänlahdessa ja toimi voutina ainakin vuosina 1673–89.²

Croellilta viran peri entinen Pahlenin rälssin amtmanni Nils Lång, jo aikaisemmin Savossa toimineen virkamiessuvun jäsen, jonka virkakausi voutina alkoi vuonna 1690 ja jatkui pitkälle uuden vuosisadan puolelle. Hän asui 1680-luvulla Norolassa, mutta siirtyi sittemmin kirkolle ja kuoli 1709. Seuraavana voutina oli Petter Lindroth, joka kuoli Mikkelissä 1710, ja lopuksi Niels Martinpoika Posa, entinen katselmuskirjuri.³

Keskisessä kihlakunnassa ehti palvella yhdeksän kruununvoutia, ensimmäisenä Johan Enerooth, jonka virkakausi sattui vuosiksi 1664–70. Hänellä mainitaan veli Anders, joka hoiti virkaa sijaisena, sekä poika Henrik, joka asui Rantasalmella vuonna 1682.⁴

Eneroothia enemmän jätti jälkiä seuraaja Johan Hijskou, vouti vuosina 1670–85. Hän asui Rantasalmen Leislahdessa vuodesta 1673 alkaen, joutui suuriin rästeihin ja erotettiin virasta. Vuonna 1687 hän hankki itselleen Kuopion ja Iisalmen voudinvirkaa ja sai siihen jo valtakirjankin, mutta tämä kihlakunnan jako peruuntui. Viraton ja velkainen Hijskou yritti vielä 1689 Leppävirran veronvuokraajaksi, mutta sekin hanke epäonnistui. Lääninviskaalin palkan varassa hän elää retuutti vielä vuonna 1697.⁵

Seuraava vouti Herman Willandh kuului laajaan virkamiessukuun, mutta hänen voutikautensa jäi lyhyeksi, sillä jo 1668 virkaan tuli Samuel Henrikinpoika.⁶ Hän asui Rantasalmen Tornionniemessä ja kuoli kaiketi vuonna 1695.⁷ Leski Beata Erikintytär jäi pitämään taloa.

Vuonna 1695 voudinvirkaan nimitettiin Matti Karkanen, mutta jo samana vuonna siihen tuli siihenastinen voudinkirjuri Johan Possa, rantasalmelaista pikkuvirkamiessukua ja vouti Per Laurinpoika Posan pojanpoika. Hänelle tuli lähtö jo kesällä 1697, ja vastuullisen tehtävän sai rykmentinkirjuri Bengt Mahlberg.⁸

Mahlberg oli palvellut parikymmentä vuotta sotilaana, rykmentinkirjurina vuodesta 1697 alkaen. Hän asui Säämingissä Tolppalansalmella koko virkakau­tensakin, joka jatkui vuoteen 1704 asti.⁹

Vuosina 1705–06 voudinvirka joutui taas Willandh-suvun jäsenelle Carlille, mutta pian siihen astui siihenastinen kihlakunnankirjuri Nils Jooninpoika Södermark. Hänen vastuulleen jäivät ylettömän raskaat sotavuodet ja jälleenrakennuskaudenkin alku.¹⁰ Hän asui Rantasalmen Kurkelassa.

Alisen kihlakunnan voudiksi tuli vuonna 1657 Erik Laurinpoika, juvalaisen Lilljesköldin suvun vävy. Hän asui Anna-rouvineen Puumalan Ryhälässä ja kuoli vuonna 1663.¹¹

Vuonna 1664 virkaan astui Johan Graan, joka puolisonsa Kristina Erikintytär Brobergin kanssa asui Sulkavan Kaipolan Korholassa ja kuoli noin vuonna 1670.¹² Häntä seurasi vuosina 1671–75 ja kenties kauemminkin Magnus Hielmman.¹³

Vuonna 1679 mainitaan ensimmäisen kerran kruununvoutina Johan Jooninpoika, joka toimi Säämingin nimismiehenä 1678 ja sitä ennen kihlakunnankirjurina 1671–74. Hänellä oli puolisona Johan Graanin tytär Kristina, ja veli Mattias toimi postimestarina.¹⁴ Hänen sukunimenään mainitaan vuonna 1687 Kullman.¹⁵

Tämän voudin ura jäi muutamaan vuoteen lähinnä omavaltaisuuksien takia. Vuonna 1685 mainitaan hänen tilallaan Anders Kihlo, mutta Johan Jooninpoika sai kenties virkansa takaisin, sillä vasta vuonna 1690 tuli hänen sijaansa pysyvä mies Jakob Andersinpoika. Viimeiset vuotensa hän asui Savonlinnan malmilla ja kuoli kaiketi vuonna 1696.¹⁶

Jakob Andersinpoika hankki asuinpaikakseen Nojamaan. Suuret kuolovuodet lienevät käyneet voudin voimille, sillä hän kuoli vuonna 1700 jättäen leskeksi Brita Järvelinin.¹⁷

Vuonna 1699 tuli kruununvoudiksi Otto Carl Thijle, joka jo vuodesta 1688 alkaen asui Rantasalmella Leislahdessa ja sittemmin Tornionniemessä. Viran mukana hän muutti Säämingin Pihlajaniemeen ja sieltä Nojamaahan 1702.¹⁸ Jo vuonna 1706 virka siirtyi ehkä hänen langolleen Petter Strengbergille, sillä Thijlen puoliso oli Elisabeth Strengberg.¹⁹

Strengberg lienee tullut Viipurista, jossa 1670-luvulla toimi tullimies Petter Matinpoika Strengberg.²⁰ Kysymyksessä saattoi olla samakin mies. Tämän voudin virkakausi päättyi vuonna 1710, ja seuraavana vuonna voudin toimia hoiti Olof Meinander. Hänenkin kautensa jatkui Uudenkaupungin rauhan jälkeen.²¹

Kihlakunnankirjurin tai -kirjanpitäjän virka näyttää vakiintuneen hitaasti, tai ainakin viranhaltijat pysyivät syrjässä tapahtumista, koskapa heitä mainittiin aniharvoin. Ylisen kihlakunnan kirjureista on tiedossa henkikirjassa mainittu Johan Berg, joka asui vuosisadan vaihteessa molemmin puolin Ristiinan Kosolassa. Häntä seurasi vuoteen 1709 asti Petter Linderoth ja sitten Johan Pryss.²²

Keskisestä kihlakunnasta tunnetaan kaksi kirjuria. Vuonna 1671 sen viran haltijana mainittiin Axel Koppar, joka oli muuttamassa poiskin, mutta kaikelleen hän asui Tornionniemessä Rantasalmella 1690-luvulle asti. Vuosina 1692–1712 tehtävässä oli Lorentz Prytz asuen kenties Kerimäen Haapalahdessa.²³

Alisen kihlakunnan kirjuriksi tuli 1660-luvulla Erik Forsberg, joka vuonna 16 73 siirtyi linnankirjuriksi.²⁴ Jo vuodesta 1671 alkaen mainittiin kirjurina edellä mainittu kruununvouti Johan Jooninpoika, vouti Johan Graanin vävy, jolta virka joutui hänen veljelleen Mattiaalle 1678. Kumpikin veljeksistä siirtyi tästä tehtävästä vuorotellen Säämingin nimismieheksi.²⁵

Veljesten jälkeen kirjuriksi tuli keskisestä kihlakunnasta Axel Koppar pysyen tehtävässään vuoteen 1690 asti, jolloin viran sai Reinhold Witting. Hän samoin kuin seuraajansakin Herman von Borgen asui Nojamaassa, kruununvoutien silloisessa asuinpaikassa.²⁶ Borgen oli kotoista alkuperää, Kerimäen kirkkoherran poika.

Hallintopitäjäjako muuttui noin 1664–66 Suur-Savossa. Visulahti ja Pellosniemi hävisivät nimistöstä Mikkelin ja Ristiinan tieltä, ja uusina niminä mainittiin Mäntyharju ja Pieksämäestä irronnut Kangasniemi.

Mikkelin nimismiehenä toimi kaksi polvea Möllereitä, vuosina 1665–69 Markus ja 1673–93 Juhana Markunpoika. Isä asui Rahulassa ja poika Visulahdessa.²⁷ Vuonna 1694 virkaan tuli Jakob Orre ja pysyi siinä vuoteen 1714 asuen Seppälässä isänsä jälkeen.²⁸

Pellosniemen nimismiehenä palveli isänsä jälkeen ainakin vuoteen 1678 asti vanhan virkamiessuvun jäsen Antti Pietarinpoika Pölhö asuen Pietilänlahdessa. Kun hallintopitäjän raja vedettiin pitkin kirkkopitäjän rajaa, niin Pietilänlahti jäi Mikkelin puolelle. Seuraava nimismies Tuomas Antinpoika asuikin Vitsiälässä, samoin seuraaja Kustaa Klaunpoika.²⁹ Uusi nimismies Erik Bergström asui Kyyhkylässä niinkuin seuraajakin Johan Söderström, mutta kauden viimeinen viranhaltija Juhana Särkkä taas Vitsiälässä.³⁰

Pieksämäellä seurasi Matti Leinosta (1657–60) nimismiehenä Erik Antinpoika, joka asui Joroisissa ja mainittiin virassa 1663–70. Hänen kuoltuaan nimitettiin sijalle Mikkelistä nimismiehen poika Petter Möller ja tämän jälkeen 1676 kirkkoherra Henrik Lyranpoika Paul.³¹

Paul Lyra siirtyi syrjään vuonna 1699, ja sijaan nimitettiin Anders Asp. Hän asui aluksi Nikkarilassa ja sitten Pyhityssä jatkaen palvelustaan vielä Isonvihan jälkeenkin.³²

Kangasniemeltä on mainittu vain yksi nimismies, Hans Orre, joka sai viran heti ison reduktion jälkeen 1682. Hän tunsi alueensa hyvin palveltuaan sitä ennen Pahlenin rälssin inspehtorina. Mikkelin nimismies Jakob Orre lienee ollut hänen veljensä. Orre asui aluksi Seppälässä ja sitten Suurolassa.³³

Keskisen kihlakunnan pitäjistä otettakoon esiin aluksi Iisalmi. ”Kreivin ajan” ensimmäisistä nimismiehistä ei ole säilynyt mainintoja, mutta 1660-luvun lopulla virassa oli Lars Matinpoika Bovilanus, joka asui Lapinlahden Ollikkalassa. Hänen kuoltuaan 28.12.1671 pyysi leski Margareta Niilontytär Brahelta valtakirjaa pojalleen Nilsille, koska hänellä oli vielä yhdeksän alaikäistä orpolasta elätettävänään. Nils saikin viran muutamaksi vuodeksi, mutta jo 1674 virkaan tuli Samuel Andersinpoika Cajanus, vaikutusvaltaisen kajaanilaisen voutisuvun vesa, jolle kaiketi piti saada mahdollisimman hyvä virka.³⁴

Cajanus pysyi nimismiehenä Isoonvihaan asti, vaikka lopulta kai yritettiin virkaa vaihtaa seuraavalle polvelle. Tämä poika Daniel tappoi veljensä ja kaiketi teloitettiin vuonna 1704, joten isän oli jatkettava yhä vaivalloisemmaksi käyvän viran hoitoa.³⁵

Kuopion nimismieheksi näyttää heti ruptuurisodan jälkeen tulleen Hatsolan isäntä Jonas Olavinpoika Lilius palvellen siinä tehtävässä vuoteen 1675 asti.³⁶ Vuonna 1677 merkittiin henkikirjaan nimismies Simon Carlander, mutta jo 1679 sai virkaan valtakirjan kuopiolaissyntyinen Erasmus Erikinpoika Hara, aikansa sotamiehenäkin palvellut sotilassuvun vesa. Hänen kautensa kesti viisi vuotta. Hara syytti viraltapanostaan tuomari Hamniusta.³⁷

Ainakin vuodesta 1692, ellei sitä ennenkin, nimismiehenä toimi Olof Strenghell asuen ennen suuria kuolon vuosia Rissalassa ja sitten kirkonkylässä.³⁸ Viran peri sitten majatalonisäntä Lars Björn. Syksystä 1703 vuoteen 1705 vastasi virasta Savisaaren isäntä Zachris Jooninpoika Argillander, mutta 1706 häntä seurasi tuoreemman pappissuvun jäsen Henrik Hoffren, jonka kausi ylitti Isonvihan.³⁹

Leppävirran nimismiehenä toimi Varkauden Pitkälänniemen herra Wellam Affleck aina 1690-luvun alkuun asti, jolloin viran peri poika Samuel vastaten siitä vuoteen 1705 asti. Samuel Affleckin vaimo oli Margareta Cajana.⁴⁰ Affleckia seurasi vuodesta 1706 Lars Niilonpoika 1720-luvulle.⁴¹ Hän asui kirkonkylässä.

Joroisissa nimismiehenvirka kulki Willandhin suvussa kahdessa polvessa. Vanha kruununvouti Zacharias Zachrisinpoika sai sijoitetuksi tänne poikansa Josefin, jonka virkakausi jatkui 1680-luvun lopulle. Hänen poikansa Zacharias peri viran. Josef asui Häyrylässä 1760-luvulla ja sittemmin Joroisniemessä. Viimeisin nimismies ennen Isoavihaa oli Jonas Wallius.⁴²

Juvan nimismiehenä palveli edeltäjänsä poika Matti Niilonpoika Pijk vuoteen 1666, jolloin hänet syrjäytti Rantasalmelta tullut entinen voudinkirjuri Henrik Lilius, mahdollisesti Kuopion nimismiehen sukua. Vuonna 1693 hänet korvasi Antti Matinpoika Pijk jatkaen kuolemaansa asti 1710.⁴³ Pijkit asuivat mm. Poikolassa, ja Liliuksella oli taloja Nääringissä ja Vuorenmassa.⁴⁴ Hänet korvasi Elias Haraldinpoika Stare.

Rantasalmen viimeinen talonpoikainen nimismies oli Heikki Karhu, mutta jo 1665 hänen sijallaan oli Jöran Laurinpoika. Hänen isäänsä ei lähteissä mainita, ainoastaan äiti Margareta Laurintytär ja vaimo Maria Andreaantytär, kirkkoherra Andreas Matthiaen tytär. Jöran siirtyi nimismieheksi vouti Johan Eneroothin kirjurin tehtävistä.⁴⁵

Jöran kuoli noin vuonna 1680 jättäen viran pojalleen Larsille, joka toimi nimismiehenä vuoteen 1708 asti. Kumpikin asui Asikkalassa.⁴⁶ Vuonna 1709 nimismieheksi tuli lippumies Gert Lind.⁴⁷

Alisen kihlakunnan emäpitäjässä Säämingissä kulki nimismiehenvirka jonkin aikaa savonlinnalaisten käsissä, koska se kytkettiin ainakin epävirallisesti kaupungin majatalon pitoon. Siten toimi nimismiehenä 1660–62 Antti Tiilikainen ja nähtävästi vuodesta 1665 Tönnis Skult, siihenastinen Sulkavan ja Puumalan nimismies, joka asui aluksi Tynkkylänjoella ja sitten Lehtiniemessä.⁴⁸

Vuonna 1678 peri nimismiehenviran Skultilta usein mainittu myöhempi kruununvouti Johan Jooninpoika ja vuonna 1682 tältä veli Mattias, siihenastinen kihlakunnankirjuri, joka vuonna 1686 siirtyi Savonlinnan postimestariksi.⁴⁹

Veljesten seuraaja Anders Jakobinpoika toimi nimismiehenä vuoteen 1714 asti. Hän solmi avioliiton Sulkavan toimekkaan kirkkoherran Andreas Molanderin tyttären Ingeborgin kanssa vuonna 1698.⁵⁰ Vuonna 1712 mainitaan nimismiehenä vielä Taavetti Laitinen.⁵¹

Kerimäki näyttää saaneen oman nimismiehensä noin vuonna 1667, sillä vuonna 1668 siellä mainitaan virassa Lorentz Berg. Hän asui 1670-luvulla Niinimäessä, mutta asettui sitten pitäjäntupaan. Tämä aiheutti pitäjällä tyytymättömyyttä, sillä nimismies perheineen ei suvainnut kirkkomiehiä tupaan lämmittelemään sunnuntaisin. Vuonna 1686 hän joutui muuttamaan pois ja asui loppuvuotensa Ruokolahdella kuollen siellä 1695.⁵²

Bergin viranhoitoon näyttää syntyneen loma jo 1684, koska silloin Kerimäen nimismiehenä mainitaan Matti Kostiainen. Vuonna 1692 virkaan tuli Elias Olavinpoika Buurman, jonka virkakausi päättyi 1706. Hän asui Mannikkalassa. Sijalle tuli Taavetti Laitinen.⁵³

Sulkava ja Puumala eriytyivät 1660-luvulla eri hallintopitäjiksi, mutta vuoden 1680 maissa ne yhdistettiin. Tämä aiheutti napinaa vuonna 1681. Kun Sulkavan kesäkäräjillä tiedusteltiin kruunun juttuja ja salavuoteusjuttuja, niin kirkkoherra Andreas Molander väitti syytä niihin olevan, mutta nimismiestä puuttuvan kanteiden nostamiseksi. Tämän takia vaihe jäi lyhyeksi, ja Sulkavakin sai oman nimismiehensä.⁵⁴

Puumalassa mainitaan nimismiehenä pirttimäkeläinen Lassi Lampainen vuosina 1665–73, mutta viran sai vuonna 1667 siihenastinen siltavouti Paavo Paavonpoika Vokkolainen, jonka virkakausi päättyi vasta suurina kuolovuosina. Hän asui kirkonkylässä.⁵⁵ Vasta nyt sai Puumala ensimmäisen nimismiehensä talonpojiston ulkopuolelta, kun voudinkirjuri Elias Haraldinpoika Stare astui siihen kenties vuonna 1699. Hän siirtyi täältä Juvalle vuonna 1710.⁵⁶ Sijalle tuli mahdollisesti hänen veljensä Harald.

Sulkavan Tannilassa mainitaan jo vuodesta 1660 nimismiehenä Pekka Lassinpoika Kontiainen, jonka virkakausi näyttää päättyneen vuoden 1675 jälkeen.⁵⁷ Vuonna 1669 oli nimismiehenä iitlahtelainen Erik Erikinpoika ja 1672 Antti Pietarinpoika.⁵⁸ Äsken mainituilla käräjillä luvattiin Sulkavan nimismiehenkapat käräjätalona toimineen talon isännälle Antti Jaakonpojalle, mutta varsinaisena nimismiehenä esiintyi vuosina 1687–89 Samuli Pekanpoika Auvinen.⁵⁹

Vuonna 1690 tuli Auvisen sijaan voudinkirjuri Daniel Löfberg, jonka perin levoton virkakausi kesti vuoteen 1697. Vuonna 1695 käsiteltiin käräjillä kolme juttua, joista yksi koski talonpoikien valituksia nimismiestä vastaan ja kaksi muuta Löfbergin ja kirkkoherra Molanderin toisiaan vastaan nostamia kanteita. Nimismies oli ilmeisesti ollut omavaltainen, mm. kyydinnyt edeltäjänsä Puumalaan vasten tämän tahtoa, ottanut lahjuksia ja käyttänyt epämääräisiä mittoja. Kun Molander alkoi pitää seurakuntalaistensa puolta ja selvitellä nimismiehen tekosia, tämä keksi syytöksiä ja esitti ne käräjillä – epäonnistuen kohta kohdalta – niihin sisältyivät myös aikaisemmin esitetyt laittoman kaupan suosinta-asiat. Kirkkoherra puolestaan totesi nimismiehen laiminlyövän kirkossa käynnin ja muunkin lepopäivän pyhittämisen.⁶⁰ Sulkavalaiset saivat sietää Löfbergiä vielä ohi suurten kuolovuosien, mutta vuonna 1698 hänet korvasi Nils Rohianus vuoteen 1701 asti. Sitten Löfberg palasi virkaansa.⁶¹

Mäntyharjun nimismiehet lienevät asuneet pääasiassa pitäjän Karjalan-puoleisessa osassa, sillä heitä ei näy Savon lähteissä paitsi Jakob Näbb 1657. Vain kerran mainitaan erään heistä, Henrik Posa, perimässä sulkavalaisilta viipurilaisen kauppiaan Teschen saatavia.⁶²

Nimismieskunta näyttää edellisen valossa muuttuneen lopullisesti talonpoikien omista luottamusmiehistä säätyläisvirkamiehiksi. Tätä vaati lähinnä veronkannon täsmällisyyttä tavoitellut kehitys, sillä nimismiesten oli tilitettävä kantamansa rästit kirjallisesti. Muutos näyttää saaneen vauhtia 1650-luvulla ja toteutui miltei kaikkialla vuosisadan loppuun mennessä.

Hallintopitäjän virkakuntaan kuului talonpoikien luottamusmiehenä pitäjänkirjuri. Tehtäviin kuului mm. osanotto verollepanokokouksiin, joissa nimismiehillä ei ollut virkansa puolesta sijaa. Kirjuri auttoi myös talonpoikia asiakirjojen laadinnassa.

Pitäjänkirjureita mainitaan kuitenkin aniharvoin. Vain Iisalmella ja Kuopiossa virka lienee ollut täytettynä jatkuvasti. Juvalta mainitaan vain Mikkel Matinpoika, jota rakuunatalolliset Olli Jaakonpoika Hamunen ja Rossi Paavonpoika Härkönen pahoinpitelivät 1660-luvun alussa, sekä Ristiinasta Anders Hana vuosisatojen vaihteesta.⁶³ Puumalan pitäjänkirjuri oli vuonna 1668 Olli Utriainen.⁶⁴

Kuopion pitäjänkirjurina lienee toiminut nimismiehenkautenaan 1660-luvulla Jonas Olavinpoika Lilius, Elias Samuelinpoika 1671–1685, ja sitten Zacharias Samuelinpoika Paldanius, joka kuoli 1690-luvun alussa. Vuonna 1696 tarjoutui uusi nimismies Strenghäll hänen sijalleen, ja talonpojat puolsivat hänen nimitystään. Hyötyä kertyi molemmille, sillä talonpojat arvelivat pääsevänsä vähemmällä palkkakappojen maksulla ja nimismies toivoi tulojensa kasvavan.⁶⁵

Iisalmen pitäjänkirjurina merkittiin henkikirjaan 1680-luvulla niinikään Zacharias Samuelinpoika, joka muutti sieltä Kuopioon vuonna 1686.⁶⁶ Hän lienee ollut nimismiehen poika ja siten riippuvainen tästä. Niinpä iisalmelaiset, joita kaiketi johti tarmokas rovasti Hoffren, hankki uudeksi pitäjänkirjuriksi vuonna 1696 Gustaf Lemonin, joka talonpoikien valitusten muistiinmerkitsijänä joutui vastatusten nimismies Cajanuksen kanssa. Vedoten Lemonin vanhuuteen ja kyvyttömyyteen Cajanus saikin vuonna 1707 aikaan päätöksen hänen erottamisestaan, ja tilalle otettiin vireämpi mies, voudinkirjuri Lorentz Ranström.⁶⁷

Kuopion tapaus oli oireellinen. Pitäjänkirjurin virka oli yhdistetty yleensä nimismiehen virkaan palkkasäästöjen nimessä.

Virkamieskunta koostui eri tavoin ajoittain ja paikoittainkin. Kruununvoudeista on tiedossa pienen enemmistön alkuperä. Voudinpoikia oli heistä kolme: kaksi Willandhia ja yksi Falck. Korkean virkamiehen vävyjä olivat alisen kihlakunnan voudit Erik Laurinpoika ja Johan Jooninpoika. Viimeksimainittu oli ainoa nimismiehestä voudiksi ylennyt. Nils Långin kelpoisuus perustui rälssipalvelukseen, Mahlberg taas oli vastannut rykmentin kirjanpidosta. Liike-elämän liepeiltä tulivat Croell ja Strengberg, kihlakunnankirjurin virasta Södermark ja Linderoth, suoraan voudinkirjurista Possa.

Ura näyttää johtaneen kihlakunnankirjurista nimismieheksi ja siitä voudinvirkaan – kellä kannatusta riitti. Nimismiehen virka kulki useimmin suvussa. Voudinkirjureista ja papinpojista tuli viisi nimismiestä, rälssi-inspehtoreista kolme, voudinpojista, kihlakunnankirjureista, siltavoudeista ja sotilaista kaksi jokaisesta.

Kruununvoudin virka käsitti siinä määrin taloudellista vastuuta, että häneltä vaadittiin virkatakuu. Takaajiksi haalittiin naapuruston säätyläisväkeä, jolla joko palkkauksensa tai maaomaisuutensa puolesta oli luottamusta takaajatehtävään. Vuonna 1695 kuului kruununvouti Matti Karkisen takaajiin luutnantti Kristoffer Böllia. Johan Hijskouta takasivat Leppävirran veronvuokraajaksi kapteeni Johan Jurgen Pistolkors, luutnantit Carl Gyllenbrand ja Herman Harnesksköld sekä nimismies Lars Yrjänänpoika.⁶⁸ Säätyväki lienee kietoutunut toisiinsa näiden takuusuhteidenkin voimin varsin monisäikeisesti.

V astuu saattoi romuttaa virkamiehen henkilökohtaisen talouden. Vuonna 1674 todettiin vouti Zacharias Zachariaanpojan joutuneen vararikkoon ja hänen omaisuutensa velkojille, niin ettei perillisille jäänyt mitään.⁶⁹ Johan Graanin leski Kristina Broberg joutui monen vaateen kohteeksi alempien virkamiesten palkoista ja muistakin voudin käsien kautta kulkeneista eristä, ja Hijskou pyristeli pahoissa veloissa eronsa jälkeen.⁷⁰

Paljojen verojen pinteessä talonpojatkin epäilivät joskus voudin omavaltaisuutta. Erittäinkin sulkavalaiset valittivat Johan Jooninpojasta mm. tilittämättömien ulosottojen takia: vouti ei antanut niistä kuittia, vaan pani miehensä pahoinpitelemään kuitin vaatijoita.⁷¹ Vastaavasti valitettiin Suur-Savon voudista Nils Långista, mutta hän voi todistaa toimiensa laillisuuden kangasniemeläistä Tuomas Juhonpoika Hokkasta kohtaan.⁷²

Vouti Johan Eneroothin väitettiin käyttävän liian suuria mittoja ottaessaan vastaan veroviljoja. Niinpä hän teetti vuonna 1665 Viipurissa uudet mitat ja luovutti ne nimismies ja pitäjänkirjuri Yrjänä Laurinpojalle. Hiismäkeläinen Hemminki Hartikainen valitti hänestä kenraalikuvernöörillekin epäillen kaiketi voudin ja lainlukijan pitävän yhtä käräjillä. Vuoteen 1669 kestänyt käräjöinti päättyi kuitenkin Rantasalmen lautakunnan ja yhteisen rahvaan yksimieliseen tunnustukseen ja kiitokseen voudille.⁷³

Johan Hijskou joutui heti vuonna 1671 kysymään maineensa perään Rantasalmella. Hän oli näet kuullut juoruja, että hän merkitsisi lahjusten voimin veronmaksukykyisiä lyhennysluetteloihin. Lautakunta ja käräjäväki todistivat kuulleensa voudista vain hyvää ja kunniallista – myöhemmin Hijskoulle kyllä kertyi ”syntejä” liian kanssa.⁷⁴

Nimismieskunta muuttui katsauskautena jokseenkin kokonaan säätyläispohjaiseksi, ja talonpoikia hyväksyttiin siihen virkaan vain poikkeustapauksessa. Nämäkin palvelivat kaiketi aikansa voudinmiehinä ja kirjureina, niinkuin Johan Jooninpojan palvelijat Matti ja Heikki Kostiainen. Nimismiehen virka muuttui samalla – niinkuin muuallakin – talonpoikien luottamusmiehestä kruunun etujen valvojaksi ja sen käskyjen toimeenpanijaksi. Muutos oli hitain Sulkavalla ja Puumalassa, ja kenties Daniel Löfbergin kokema vastarinta itikin paljolti tässä maaperässä, vaikka toisaalta hän näyttää olleen muita entisiä ”ryöstökirjureita” räväkämpi otteissaan.

Keskusjohtoisuus näyttää siis vahvistuneen Savossakin ja rajoittaneen paikallista päätäntävaltaa entistä ahtaammalle. Sitä väljensi vain eri viranomaisten keskinäinen känä, jonka toisena osapuolena esiintyi useinkin papisto, kenties kristillisen rakkauden nimessä, kenties ajaen oman asemansa vahvistamista.

KRUUNUN LIIKENNETARPEET KASVAVAT

Valtio tarvitsi jatkuvasti talonpoikien palveluksia liikenteeseen. Posti ja majatalolaitos perustettiin edelliskautena, ja maantieverkostoa oli vahvistettava jatkuvasti.

Tieverkoston kunnossa tarvittiin oma virkamies, siltavouti, vastaamaan siitä, että talonpojat hoitivat osuutensa tunnollisesti. Suur-Savosta on tallella heistä tietoja niukasti, Pien-Savon pitäjistä taas koostuu verraten yhtenäinen, aukoton kuva.

Pieksämäen siltavoudeista tiedetään emäpitäjäläinen Heikki Hintsa 1650- luvulta, sitten Olli Laitinen Nikkarilasta ja entinen kersantti Paavo Inkinen Pyhitystä. Haukivuori sai oman siltavoudin 1660-luvulla, jolloin siellä mainitaan Hannes Ollinpoika. Häntä seurasi 1700-luvun alussa Anders Forsman.¹

Mikkelistä mainitaan ensimmäisenä nimeltään Juhana Rokkanen 1680-luvulla, ja häntä seurasi 1700-luvun alussa Heikki Lahinen. Ristiinan siltavouteina toimivat peräkkäin Henrik, Petter ja Johan Sirck. Kangasniemen ensimmäinen siltavouti Sihvo Hänninen palveli pitäjää 1690-luvulta vuoteen 1706, ja poika Tahvo peri viran, mutta hukkui vuonna 1711.²

Juvan siltavoudeista tunnetaan vain eräs Alexander vuosina 1710–12. Joroisten siltavoutina toimi 1690-luvulla Martti Parkkinen ja sitten Paavo Juhonpoika.³

Puumalan siltavouti Paavo Vokkolainen yleni nimismieheksi vuonna 1667, ja sijalle otettiin Sihvo Halttunen. Pian tämän jälkeen virka joutui Antti Pekanpojalle, mutta jo vuonna 1674 siinä mainitaan Hannes Kotro.⁴ Vuonna 1683 Kotro oli joutua syrjään Pekka Reijonpojan tieltä, ja hän turvautui käräjiin säilyttääkseen virkansa. Käräjillä todistettiin hänen osoittaneen suurta uutteruutta ja saaneen teiden kunnon tuntuvasti paranemaan. Siksi hänen toivottiin jatkavan virassaan.⁵

Virka lienee noussut Kotron päähän, sillä hänen osoitettiin käyttäneen omaa valtaa kulkiessaan kruununvoudin asioilla. Hän haastatti laiminlyöjiä käräjiin viimeksi vuonna 1687.⁶ Luottamusta osoittaa se, että uudeksi siltavoudiksi otettiin Kotron poika Risto, jonka virkakausi jatkui Isoon vihaan asti.⁷

Puumalan siltavouti vastasi Sulkavankin teistä vuoteen 1683 asti, jolloin Pekka Reijonpoika vuorostaan kovisteli sikäläisiä tienteon laiminlyöjiä. Virka jakautui samassa yhteydessä – ja aiheutti Kotrossa närää – sillä vuonna 1686 mainittu siltavouti Pekka Rokkanen saattoi olla sama mies, vain isän nimellä määritelty.⁸ Vuodesta 1694 vuoteen 1704 asui Sulkavalla siltavouti Juhana Hentinen, mutta 1708 toimi virassa Martti Kontiainen, kaiketi Isoon vihaan asti.⁹

Sääminki ja Kerimäki olivat saman silta voudin alaisia niinikään vuoteen 1683 asti. Virassa toimi vuodesta 1660 Jaakko Eeronpoika Immonen ainakin vuoteen 1683 asti. Hänen rinnalleen nimitettiin vuonna 1675 tolvanniemeläinen Tuomas Jordan, mutta hävisi sitten lähteistä.¹⁰ Immosen ura lienee katkennut 1684, jolloin nimismies Mattias Jooninpoika valitti siltavoudin laiminlyöneen Pihlajaniemen tien kunnossapidon ja muunkin virkansa hoidon sinä syksynä.¹¹

Vuonna 1689 siltavoudiksi tuli Puumalasta Juhana Hannunpoika Kotro, joka jopa omalla kustannuksellaan kunnosti Luhtiojan sillan ja sai luvan periä kulut ylläpitovelvollisilta Liperin Kaataman asukkailta.¹² Jo seuraavana vuonna häntä seurasi Klaus Valentininpoika kauden viimeisenä sääminkiläisenä siltavoutina.¹³

Immosen jälkeen sai maaherra Falkenbergin valtakirjan Kerimäen siltavoudiksi preussilaissyntyinen Hans Prytz vuonna 1684, mutta samana vuonna 1686 tuli virasta riita hänen ja Hannes Jaakonpojan kesken, jota kruununvouti Johan Jooninpoika suosi. Prytz olisi muka tahallaan laiminlyönyt tehtävänsä, mutta pitäjäläiset todistivat päinvastaista. Prytz piti voudin vihan syynä sitä, että hän ei auttanut voutia rästien perinnässä, mikä ei kuulunut hänen tehtäviinsäkään. Jutun takana piili edelleen voudin ja tuomarin keskinäinen känä.¹⁴ Prytzin jälkeen tuli siltavoudiksi Juhana Henrikinpoika Winsk vuonna 1694 ja pysyi viras­saan ainakin vuoteen 1706.¹⁵

Rantasalmella toimi siltavoutina .Matti Rautiainen vuoteen 1666, jolloin hän nähtävästi kruununvouti Johan Eneroothin vaatimuksesta sai eron. Sijaan tuli Esko Hämäläinen, jonka ura päättyi ennen vuotta 1675. Sinä vuonna sai seuraajakin Lauri Lustig vouti Johan Hijskoun haukut viran laiminlyömisestä.¹⁶ Vuosina 1681–88 virka oli Samuel Erikinpojan käsissä, sitten Mikko Kettusella vuoteen 1694 ja edelleen Hakuni Yrjönpojalla 1695–1709.¹⁷

Leppävirran siltavoudin tehtävät oli yhdistetty nimismiehen virkaan, kunnes vuonna 1682 siihen astui kuopiolainen Ivar Juhananpoika (Argillander). Hänen vanhettuaan otettiin sijaan taas kuopiolainen Jesper Turenpoika vuonna 1694. Hänen rinnalleen ilmestyi vuonna 1701 Taavetti Taavinpoika Monni, joka asui Tahvanalanmäessä.¹⁸

Kuopiossa toimi ”kreivin ajasta” alkaen siltavoutina Kustaa Jooninpoika, nähtävästi Skopan eli Argillanderin sukua. Hänen uransa päättyi vastoin miehen omaa tahtoa, sillä hän kyseli eronsa syitä talvella 1688 epäillen ”sortajiaan”. Oikeus vastasi hänen olleen liian yksinkertainen virkaansa, tehneen tosin niin paljon kuin hänen jonkin verran heikko ymmärryksensä salli. Siksi häntä ei suositeltu takaisin virkaan. Kustaa näkyy olleen kulttuurisuvun pahnanpohjimmaisia, joille omaiset hankkivat jonkinlaisen leipäpuun.¹⁹

Seuraava siltavouti Kuopiossa oli Jonas Olavinpoika (Lilius?), mutta pian hänen virkansa peri Jesper Turenpoika, Leppävirralle 1692 siirtynyt siltavouti.²⁰ Hänen seuraajansa Antti Ruotsalainen kuoli vuonna 1 702, ja sijaan otettiin nimismies Erasmus Haranpoika Jonas. Henkikirjassa esiintyy siltavoutina myös Yrjänä Hanska 1701–04. Vuodesta 1707 virka on taas Skopan suvun jäsenellä Karlilla.²¹

Iisalmen siltavoudin virasta kilpaili vuonna 1672 kaksi miestä. Toinen, Matti Juhananpoika tuli Pielisistä, jossa oli nainut kappalaisen lesken ja hävittänyt tämän rahat. Toinen oli nimismies Bovilanuksen poika Lauri, joka oli jo hoitanut virkaa ja lupasi huoltaa äitinsäkin. Virka kulkikin sitten suvussa, sillä vuodesta 1678 siinä mainitaan Matti Laurinpoika Bovilanus vuoteen 1704 asti. Nimi suomentui Lapinlahdella Sonniseksi. Viimeinen siltavouti Iisalmessa oli Rossi Yrjönpoika, vuonna 1710 mainittu.²²

Kruunun liikennetarpeita kartoittavat havainnollisesti eri aikoina voimassa olleet posti- ja majataloverkot, joiden alkuvaiheita seurattiin jo vuosisadan alkupuolta käsiteltäessä. Niiden mukaan voidaan tarkastella myös maanteiden rakentamista ja sen aiheuttamia ongelmia maakunnan eri osissa.

Posti tuli Viipurin suunnasta Puumalaan, jossa eteläisin postitalo oli vuonna 1666 Huuhkalassa ja sitten Kitulassa. Ryhälän kautta laukku tuotiin Sulkavalle, jossa postitalo muuttui Kammolasta Tannilaan, sieltä Säämingin Punnolan ja Kallislahden postitalojen kuljettamana Pihlajaniemeen ja Savonlinnaan.

Hämeen suunnassa oli ensimmäinen postitalo Mäntyharjun Lahnaniemessä, josta posti tuotiin Kaskeslammelle ja Mikkelin kirkolle. Välipaikaksi tuli 1680-luvun alussa Soikkala.

Juvan postitalot sijaitsivat 1670-luvulle asti Remojärvellä, Kaihunmäessä ja Härkälässä, mutta sitten Remojärven sijaan tuli ensin Pekurila ja sitten Kilpola. Vähän aikaa postitalo oli myös Haikarilassa, kun postilinjaa kokeiltiin ylläpitää Puumalan suuntaan, mutta se lakkautui pian.

Härkälästä postitie jatkui Rantasalmelle Hiltulaan ja Parkunmäelle, josta se haarautui itään Kallislahteen ja luoteeseen Rantasalmen kirkolle, Voinsalmelle ja Joroisten Häyrylään. Sieltä Juvalle kulkevan postin välitti Kaitaisten postitalo.

Joroisten pohjoispuolella oli ensin lähin postitalo Varkaudessa ja 1680-luvulta alkaen Katisenlahdessa. Varkaudesta tie jatkui Leppävirran kirkolle ja Reinikkalaan, josta mentiin Kuopion puolelle Puutossalmelle. Seuraavat etapit olivat Kuopion kirkolla, Kehvolla, Koivusaaressa ja Maaningan Halolassa. Iisalmen postitalot sijaitsivat etelästä lähtien Onkivedellä, Karvasalmella, Ollikkalassa, Uimalassa, Paloisissa, Partalassa, Vieremällä, Salahmilla ja Nissilässä.²³

Posti näyttää siis kulkeneen pääosin maitse, mutta ainakin Leppävirralta Kuopioon ja Kehvolle sekä Halolasta Ulmalaan oli kesäisin käytettävä vesitietä.

Majatalot sijaitsivat yleensä samoissa kylissä kuin postitalotkin. Joroisissa se puuttui Häyrylästä eli kirkonkylästä, ja Voinsalmen sijasta majatalo oli Pölkynniemessä Rantasalmella.

Säämingissä postitie poikkesi kyytitiestä. Luoteesta tultiin kyllä maitse Savonlinnaan, mutta etelään mentiin vesitse: Kokonsaaren kautta Sulkavan Telataipaleeseen sekä Puumalaan Kietä välään, kirkolle ja sieltä Liimattalaan. Lintusalon majatalo lienee välittänyt kyytejä Juvan suuntaan, jossa majatalo oli Saviveden pohjassa Haikarilassa.

Puumalan kirkolta kuljettiin maitse Ryhälän kautta Sulkavan kirkolle, josta kyytitie haarautui Savonlinnaan ja kohti Rantasalmea Halttulaan. Sieltä pääsi myös Mikkelin suuntaan Härkälään. Juvan kirkon liepeille ilmestyi majatalo Männynmäkeen 1680-luvulla, josta Mikkeliin käytettiin samoja etappeja kuin postitielläkin. Ristiinan Himalansaareen ja Pieksämäen Pyhittyyn perustettiin majatalot 1690-luvulla. Savonlinnasta Käkisalmeen vievän tien varressa toimivat majatalot Punkaharjun Kulennoisissa ja Laukansaaressa. Majataloverkko oli siis postitiestöä taajempi ja käytti sitä enemmän vesiteitä. Talvellahan eroa ei ollut, sillä matka sujui helpoimmin jäitse.

Aikaisemmin on todettu, miten majataloksi hyväksyttiin vain tavallista vauraampi talo, jossa on tilaa vieraiden yöpyä ja varaa heidän ravitsemisekseen. Niinpä majataloja isännöi usein virkamies: Kuopiossa nimismies Lilius, Varkaudessa Affleck, Puumalassa Vokkolainen ja Mikkelissä pappissukuinen Hans Brottar. Leppävirran kirkonkylällä piti majataloa vuonna 1702 siltavouti Ivar Juhananpoika.²⁴

Majatalot saivat korvauksensa verovapautena ja palvelumaksuina, mutta aina tämä ei riittänyt, vaan isännät napisivat. Puumalassa valitti vuonna 1681 Kietävälän kievari Matti Maunonpoika Kopuinen naapurien haluttomuutta antaa hevosiaan kyytiin kiireinä aikoina. Hänen tuekseen määrättiin Keriniemen, Kietävälän, Partalan, Ryhälän, Hannulan ja Ruottilan kyläläiset luovuttamaan pyydettäessä hevosia laillisen sakon uhalla.²⁵

Vastaavia paineita koettiin Sulkavallakin. Vuonna 1689 valitti Halttulan kievari Juhana Parkkinen kulkijain paljoutta, majatalo kun sijaitsi talvisin ja kesäisin Viipurista Pohjoispohjaan vievän yleisen tien varrella. Kaikki Tukholmasta Pohjanlahden ympäri kulkevat yöpyivät Halttulassakin, ja matkaa lähimpiin majataloihin oli kolmatta peninkulmaa. Naapureista ei ollut kyyditysapua.²⁶

Sulkavan kirkonkylän majatalonisäntä Martti Kontiainen valitti samaa, hänen talonsa kun oli neljän tien risteyksessä, sillä talviliikenne Viipurista Savonlinnaan kulki sitä kautta. Hän pyysi vapautta yhdestä veromarkasta, joita hänen talolleen oli pantu kolme. Myös Ryhälän kievari Tuomas Reponen ei mielestään jaksanut ylläpitää majataloa samaan aikaan ilman korvausta, etenkin kun talolla oli niukka heinämaa.²⁷

Majatalo nautti nähtävästi eritasoisia etuja riippuen sen tärkeydestä ja työläydestä. Puumalan kirkolle rakensi nimismies Vokkolainen 1680-luvun alussa maaherra Falkenbergin käskystä tuvan, kamarin, eteisen ja myllyhuoneen ikkunoineen, uloslämpiävine uuneineen ja nikkarintöineen. Hän sai jopa aputilaksi Lintusalosta Heikki Vitikan talon, ja kun tämä karkasi vuonna 1687, hän otti sijaan Juhana Hermaisen.²⁸

Samalla tavoin rakensi savonlinnalainen Olli Heikinpoika malmille tilavan talon majataloksi ja sai sille sääminkiläisten hyväksymisen vuonna 1687. Hänellä oli siinä useita majoitushuoneita, ja lisäksi hän ilmoitti hankkivansa kyytihevosia. Talo todettiin tarpeelliseksi, koska matkustavaiset olivat usein valittaneet majatalon puutetta. Talo toimi kaiketi sen jälkeen kohtuullisesti, koskapa kukaan ei valittanut.²⁹

Postitalolliset saivat kruunulta palkkana vuosittain yhdeksän hopeataalaria, joka näyttää yleensä riittäneen. Vasta 1700-luvun alussa, kun posti kulki entistä tiheämpään, ilmeni muutama valitus. Vuonna 1701 pyysi Sulkavan telataipalelainen Martti Hämäläinen vapautusta postinkuljetuksesta, koska hän piti majataloakin. Postinkannon hän oli ottanut tehtäväkseen vasta vuotta aikaisemmin. Kuopiossa taas varanimismies Lars Björn Savilahdesta jätti majatalonpidon samoihin aikoihin ja keskittyi postinkuljetukseen. Majatalo siirtyi Savisaareen Zachris Argillanderille.³⁰

Majatalot näyttävät siis hoitaneen kyydinpidon omin hevosin, ja vain poikkeustapauksissa hankittiin kyytihevosia naapureista. Virallisten matkamiesten palvelu oli pakollista, niinkuin edellä todettiin. Samaan viittaa Iisalmen Paloisten kievarin Pertti Hynnisen avuntarve 1695. Pörsänmäkeläinen Pekka Ronkainen ja viitaalainen Antti Huttunen saivat kolme markkaa sakkoa, kun eivät tulleet kuljettamaan Liivinmaalta tulleita upseereja.³¹

Tienteko ja kunnossapito rasitti talonpoikia jatkuvasti. Sen ”korkeasuhdanteet” kuvastuvat verraten selvästi laiminlyöntisakkoina. Samoin voidaan uumoilla paikallisia uudistuksia samojen lähteiden varassa.

Vuosina 1664–68 pyrkivät viranomaiset kohottamaan määrätietoisesti teiden kuntoa. Maaherra käski vouteja vuonna 1665 rakennuttamaan sillat mm. Rantasalmella, ja vouti patisti siltavoutia. Tämä taas peräänkuulutti leppävirtalaisia tekemään Rantasalmelle osuneet osuutensa, heillä kun ei vielä ollut maantierasitusta omassa pitäjässään.³² Muutama silta lienee ollut Leppä virrallakin, koskapa nimismies Affleck selitti vuonna 1664, että ne korjattaisiin, kunhan Jumala antaisi ruista taas – nälkäkautena ei jaksettu siltatyöhön.³³

Kärjillä toistuivat kehotukset hirsien tuomisesta siltoja varten sekä rautalapioiden hankkimisesta tientekoon. Selvä tientekovaihe oli alisessa kihlakunnassa, jossa vuonna 1668 tuomittiin yhteensä 203 laiminlyöntisakkoa, näistä 115 Juvalla.³⁴ Juvalaisten rasituksen takana kuumottaa Mikkelintien siirto Remojärveltä Pekurilan kautta kulkevaksi.³⁵

Kunnossapito näkyy jaetun sitten 1670-luvun alussa talokohtaisiin vastuuosuuksiin. Rantasalmella ja Leppävirralla annettiin tästä käsky vuonna 1670, alisessa kihlakunnassa vasta vuonna 1675. Tehtävään määrättiin siltavouti lautamiesten avustamana, ja jakoperusteeksi osoitettiin veromarkkaluku.³⁶

Samoihin aikoihin näyttää ylisessä kihlakunnassa tahti kiristyneen, sillä vuonna 1668 sakotettiin 17 hirvensalmelaista sillanteon laiminlyömisestä ja vuosina 1675–76 kovisteltiin tienteon laiminlyöjiä.³⁷ Aiheena voi olla pelkästään Tanskan-sodan aikainen kuljetustarve.

Alista kihlakuntaa rasitettiin vuorostaan 1680-luvun alussa, mutta tavallista tiukemmalla pidettiin puumalalaisia ja juvalaisia vuosina 1687–90, jolloin näissä pitäjissä jaettiin yli sadalle talonpojalle laiminlyöntisakot. Ne koituivat kenties ns. vanhan maantien rakentamisesta Juvalta Koikkalan ja Rantoisten kautta Puumalan puolelle Miettulaan.

Samoihin aikoihin paine tuntui Kuopiossa ja Iisalmella todennäköisesti Kajaanintien vuoksi. Se oli avattu vapaaherrakunnan aikana ja suuntautui Sukevalta koilliseen Rauanjärven rantaa pitkin ja Rauansuon yli nähtävästi kohti nykyisen Kajaanin Lehtovaaraa. Nissiläläinen Niilo Ollinpoika Nissinen rakensi 189 syltä suosiltaa järven rantaan, ja kuopiolaisten piti ylläpitää samanlainen Rauansuon yli. (Tuonaikaisissa lähteissä puhutaan Rahajärvestä ja Rahasuosta, ja ne lienevätkin vanhat nimet, sillä Rauanjärven eteläpuolella on vielä Rahamäki.)

Tie kävi tarpeettomaksi ainakin paikkakuntalaisille ison reduktion jälkeen, ja siitä kai aiheutui haluttomuus sen ylläpitoon. Vuonna 1694 iisalmelaiset anoivatkin vapautusta siitä ja kenties saivatkin. Jonkinlainen tiepohja syntyi sen tilalle Sukevanjärven länsipuolitse Pirttimäkeen ja sieltä soiden länsipuolitse Lehtovaaraan.³⁸

Tienteon paineesta yritti yksi ja toinen irtautua eri syin, erittäinkin säätyläiset, jotka katsoivat arvonsa alenevan moisesta velvollisuudesta. Vuonna 1692 antamassaan julistuksessa kuninkaallinen majesteetti velvoitti kaikki tilat ylläpitämään tietä: talonpoikien lisäksi säterit sekä papiston ja sotilaiden virkatalot. Rantasalmen tiesakkolaisten joukossa oli vuonna 1688 lukkari Kettunen ja korpraali Freitagin leski, mutta 1696 kuului 17 laiminlyöjän joukkoon neljä tai viisi säätyläistä: entinen kihlakunnankirjuri Koppar, vänrikki Hans Skogh, kersantti Jakob Zitting ja katselmuskirjuri Gert Lindh, tuleva nimismies.³⁹

Teitä ja siltoja tehtiin ja ylläpidettiin kaukaakin, niinkuin edellä kaatamolaisten ja kuopiolaisten velvoituksesta voi todeta. Savonlinnan länsipuolella siltoja tarvittiin kaksikin. Kun Pitkäsilta Talvisalon ja Vääränsaaren välillä nähtävästi kuului sääminkiläisten vastuulle, niin Laitaatsiltaa pitivät kunnossa kerimäkeläiset. Kun sinne ei itse ehditty ja kaiketi työkin vaati ammattimiestä, niin kerimäkeläiset lupasivat puoli tynnyriä viljaa mieheltä palkoiksi vuonna 1670.⁴⁰ Savonlinnan suurta siltaa ylläpiti Suur-Savo palkkamiehin.⁴¹

Vierestä käsin hanke kävi tietysti helpoimmin, ja matkoja koetettiin ottaa huomioonkin. Sulkavalla oli Partalan silta Halmejärven ja Lahnajärven välissä Mäntysen, Tunnilan, Partalan, Eerikkälän ja Leipämäen hoidossa, koska se oli heille itselleen välttämätön ja ”jotta ratsuväki pääsisi pääkatselmukseen” vuonna 1666.⁴²

Rantasalmen silta mantereelta Rantasaloon kuului kapteeni Anders Skoghin ja Hans Klickin rälssilampuotien sekä tornionniemeläisen Paavo Kinnusen vastuulle. Ensin mainittu nai Klickin lesken ja peri kai tilatkin: Tornionniemen Viljakaisenniemen sekä kirkonkylästä Skogilan. Silta korjattiin uudelleen vuonna 1681, jolloin uudelleen leskeytynyt Margareta Hufwudsköld sai torppareineen vastata puolesta sillasta ja tornionniemeläiset lopusta.⁴³ Sillan tarve osoittaa maantietä käytetyn virallisena kulkuväylänä Rantasalmen kirkolta Voinsalmen majataloon.

Valtateiden lisäksi todettiin rintapitäjissä muutama sivutiekin niin tarpeelliseksi, että ne päätettiin tehdä yhteisvoimin. Tällainen oli yhteys Tuusmäeltä Häsälän ja Kolehmalan eli Kolkontaipaleen pohjoisosan ja Osikonmäen länsipään kautta Rantasalmen kirkolle. Loppupää tästä kelpasi osaksi myöhemmin, kaiketi 1740-luvulla rakennettua Rantasalmen – Joroisten maantietä, josta juuri Kolehmalassa erosi sivutie etelään kohti Kolkon taipaletta ja Tuusmäkeä.⁴⁴

Sen sijaan jonkinlaista hyväntekeväisyyttä sisältyi vuonna 1675 Sulkavan käräjillä tehtyyn päätökseen, joka velvoitti kaipolalaiset Juntti ja Lauri Kaiposen rakentamaan ja ylläpitämään siltaa kruununvouti Graanin lesken Kristina Brobergin talosta Korholasta yleiselle tielle. Korhola sijaitsi Iitjärven pohjoispäässä, josta yhteys syntyi näin Sulkavan – Savonlinnan maantielle.⁴⁵

Kuopiolaisten paljot laiminlyöntisakot 1680-luvulla saattoivat johtua omistakin maantien tekemisistä, ja niitä vahvistaa tässä suhteessa uusi sakkoryväs 1700-luvun alussa. Välillinen todistus maantien ulottumisesta etelästä päin Kuopioon on airakselalaisen Esko Airaksisen talvikäräjillä 1708 saama vapautus sillan ylläpitämisestä Hiltulanlahden ja Tervolanmäen välillä. Hiltulanlahti on tunnettu paikka, mutta Tervolanmäkeä ei missään kartoissa esiinny. Ainoa viittaus siihen suuntaan on Tervalampi Korsumäen luoteispuolella.⁴⁶

Pitäjänkartta 1750-luvulta sisältää Hiltulanlahdesta etelään kaksi tielinjaa. Uusi nousi Matkuslammin eteläpäästä Korsumäen suuntaan ja kiemurteli edelleen Pellesmäkeen. Vanha taas tuli Pellesmäestä Hirvosjärven eteläpäitse ja Hirvimäen länsikupeitse Hiltulanlahden pohjukkaan ikäänkuin talvitienä. Se on kuitenkin voinut seurata kesätienäkin lahden länsirantaa Matkuksen eteläpäähän. Tälle välille sattuu sillan arvoinen puro, jonka ylipääsystä Airaksinen kenties vastasi mainittuun vuoteen asti.⁴⁷

Maantie lienee ollut rakennettuna vuosisadan vaihteessa Pellesmäestä etelään kohti Leppävirtaa. Tätä ei voi kuitenkaan todistaa minkään asiakirjan voimin, sillä leppävirtalaiset välttyivät tienteon laiminlyöntisakoiltakin.

Sen sijaan Käärmelahden silta, jossa hamulalaisen Lauri Väänäsen hevonen katkaisi jalkansa vuonna 1712, lienee edistänyt vain paikallisliikennettä Siilinjärven suunnalta Maaningalle, vaikka sitä kunnossa pitämään olikin määrätty kolme talollista Risto Tuovinen, Tahvo Kinnunen ja Vilppu Hyttinen.⁴⁸

Jos edellä mainitut merkit pitävät paikkansa, niin liikenneverkko ei vuosina 1660–1712 muuttunut mitenkään ratkaisevasti. Eteläpäässä se pysyi jokseenkin entisellään lukuunottamatta mahdollisesti tuolloin toteutettua Juvan – Puumalan maantietä ja Juvan – Mikkelin tien siirtoa Remojärveltä Pekurilan ja Tuhkalan suuntaan. Kuopion ja Leppävirran välille kenties avattiin maantieyhteys. Iisalmen ja Kajaanin maantieyhteyttä yritettiin vapaaherrakunnan aikana, mutta sitten tarve loppui ja tien vaatima panostus jouti muualle.

Palataksemme vielä postilaitokseen on muistettava Sisä-Suomen postiverkoston itäisin piste Savonlinna, jossa toimi jo 1640-luvulta alkaen postikonttori päällikkönään postimestari. Pian ruptuurisodan jälkeen tähän virkaan tuli Bertil Henrikinpoika Bruun vastaten siitä 1680-luvulle asti. Vasta vuonna 1687 tuli hänen tilalleen aikaisemmin mainittu kihlakunnankirjuri ja Säämingin nimismies Mattias Jooninpoika (Kullman?), joka toimi siinä kuolemaansa asti vuonna 1696.⁴⁹

Mattiaan jälkeen leski Katarina Pentintytär sai pitää viran, koska hänellä oli monta lasta ja paljon velkoja. Hän lupasi vastata vastuullisesta viransijaisesta, joksi hän sai Savonlinnan viimeisen kaupunginsihteerin Erik Martinpojan. Tämä yritti päästä itse virkaankin ja sai sitä varten Säämingin syyskäräjiltä 1697 hyvän mainetodistuksen. Erik oli opiskellut yliopistossa sekä palvellut rakuunarykmentissä katselmuskirjurina ja aliupseerina. Nyt hänellä oli ikää yli 50 vuotta.

Erik pelkäsi nuoren Herman Klöfin vievän viran, ja niin siinä kävikin. Klöf nai Katarina Pentintyttären ja huoltamalla edeltäjänsä kuolinpesän pääsi Savonlinnan postimestariksi jo vuonna 1697.⁵⁰

Postireittien teho aiheutti muutospaineita ainakin kerran. Vuonna 1686 valitti Savon jalkaväkirykmentin eversti Joachin von Cronman postinkulun hitautta, se kun saattoi tulla Viipurista ”Savonlinnaan”, oikeammin kaiketi Cronmanin virkataloon Ristiinaan peräti neljä viikkoa. Hän esitti uuden linjan vetämistä Lappeenrannasta Mikkeliin ja edelleen Rautalammille – nähtävästi Pieksämäen kautta. Kuninkaallinen majesteetti ei kuitenkaan suostunut tähän, vaan arveli everstin voivan itse järjestää postinsa. Cronmanin aloite paljasti Savon hallinnollisen kaksinapaisuuden ongelmat. Hän asui maakunnan vanhimmassa keskuksessa, jonka asemaa horjutti itäinen linnoitus sekä sotilaallisena että hallinnollisenakin uutena keskuksena.⁵¹

Postin hitaus paljastui muutaman kerran taustoineen. Vuonna 1666 tutkittiin Rantasalmen käräjillä maaherran käskystä Hiltulan postitalollisen Eerikki Kilpeläisen asiaa. Eerikillä oli miesvoimaa vain pieni poika eikä hevosiakaan kuin yksi. Jos hän itse oli poissa, niin posti jäi makaamaan hänen taloonsa, kunnes isäntä palasi. Maaherra käskikin uudeksi postitalolliseksi Pekka Hämäläisen, jolla oli kaksi poikaa ja kolme hevosta. Tämä oli saanut kirjeetkin kulkemaan joutuisammin.⁵²

Sulkavalla vaarantui postin kulku vuonna 1697, kun katselmuskirjuri Benjamin Krook otti rästeistä Seppälän postitalolliselta Tuomas Hyvöseltä hevosen. Jäljelle jäi kaksi, mutta nämä olivat lopen huonoja, niin että talvimatka SeppäIästä Tannilaan puolentoista peninkulman päähän vei aikaa aamukahdeksasta iltakuuteen.

Tuossa vaiheessa näyttää postilaukku saaneen saattajakseen pysyvän postiljoonin: Seppälässä kävi samana päivänä Mikkel Jakobinpoika matkalla etelään ja Henrik Kölling menossa pohjoiseen – tämä joutui odottamaan hevosta tunnin Hyvösessä. Palkkakuittien mukaan lääninhallituksella oli ainakin kaksi vakinaista postimiestä: vuonna 1697 lääninkansliassa Sigfrid Jakobinpoika ja kamarilla eli lääninkonttorilla Yrjänä Yrjönpoika.⁵³

Postilaitoksen voi siis todeta hieman tehostuneen: postitalonpojan unohtamisen riskiä vähensi laukkua saattava postiljooni. Postitieverkko jäi likimain entiselleen, kun Puumalasta Juvalle vähän aikaa toiminut yhteys lakkautettiin. Savonlinnaa pidettiin kai niin ehdottoman tärkeänä, että se pysyi Mikkelin edellä postinsaannin tärkeysjärjestyksessä.

LÄÄNITYKSET JA RÄLSSITILAT, REDUKTIO

Ruptuurisodan jälkeen koitti rauhan kautta sen verran, että rälssimaihin ja läänityksiin ehdittiin saada jonkinlaista järjestystä Kristiinan aikaisen kiivaan luovutusvaiheen jälkeen. Siinähän jäi usein varmistamatta luovutettavien tilojen asema ja kunto. Melkoinen määrä veroista jäi saamatta, kun luovutettu talo oli autio. Joukkoon sattui viljalti myös rakuuna- ja muita sotilastarpeisiin osoitettuja tiloja, jotka oli korvattava vapailla eli rasitteettomilla tiloilla.

Tähän kauteen osuivat lukuisat säterin perustamiset ja niitä koskeneet prosessit. Mutta vastapainoksi kruunukin ryhtyi jo 1650-luvulta alkaen vaatimaan takaisin osaa luovutetuista tiloista tai veroista neljänneksenperuutuksen nimellä. Viimein vuonna 1680 alkoi iso reduktio, joka ankaralla kädellä lopetti tuon ylimysvallan.

Aatelin haltuun oli joutunut koko Pohjois-Savo kahtena suuralueena, joista Kuopio ja Iisalmi muodostivat toisen, Kajaanin vapaaherrakuntaan kuuluvan osan sekä Leppävirta toisen. Savon lounaisosassa oli suuri Brahelinnan ostorälssi, joka ulottui Kangasniemen Ohensalosta Puulaveden etelärannoitse Ristiinan Liiansaareen asti. Sen kanssa rajakkain oli lännessä von der Pahlenien rälssi, joka käsitti läntisen Kangasniemen ja Mikkelin jakautuneena veljesten kesken Liukkolan ja Rantakylän tiluksiin. Itäosa Ristiinaa, Anttola ja Puumalan läntisimmät kylät kuuluivat Baranoffin suvulle keskuksenaan Anttola, ja sen pohjoisrannalla sijaitsi Nassokinien rälssi Luonterin koillisrannalla keskuksenaan Aholan eli Hanebergin säteri.

Muut tilukset olivat joko poimittuja useista kylistä yhden tai muutaman talon erinä, joskus hyvinkin hajaltaan, tai muutaman talon kokonaisuuksia. Viimeksi mainituista olivat kookkaimpia Gerhard von Löwen Haukivuori ja Johan Brakelin Hällinmäki, pieniä taas Pistolekorsien Abborholm Säämingin Ahvionsaaressa ja Mönkkölä Kallislahdessa sekä Gyllenbrandtien Kupola Varparannalla ja Olof Lagercrantzin Hannolanpelto.

Yhtenäiset suurtilukset syntyivät viimeistään 1640-luvulla, ja nuoremmat oli poimittava sieltä, missä oli vapaita tiloja ja veroja. Tavallisesti pysyttiin sentään silloisten pitäjänrajojen puitteissa esim. Pieksämäellä Yxkullin, Nierothin ja Gerttenin tiloilla. Hajanaisiksi levisivät sen sijaan Rosenschmidtin – sittemmin Anders Munckin – ja erittäinkin Robert Lichtonin tilat, joista eteläisimmät olivat Mikkelissä, pohjoisimmat Varkauden tasalla. Joroisten Järvikylän alaisia taloja oli Rantasalmen Mielojärvellä, Asikkalassa ja Syväisissä, Suurmanin Kerisalolla, Rantasalmen Voinsalmella, Juvan Teivaalassa ja Sulkavan Mäntysissä.

Läänitysten ja rälssimaiden haltijoilla nousi ruptuurin jälkeen esille vakavana neljänneksenperuutus. Sehän oli säädetty toteutettavaksi jo 1653, mutta sotakausi katkaisi sitä koskevat toimenpiteet.

Varsin yleiseksi ongelmaksi koitui lahjoitusten päällekkäisyys muiden veronkäyttötarkoitusten kanssa. Tykkimestari Henrik von Seulenbergille osoitettiin Rantasalmelta pari tilaa, jotka jo kuuluivat Erik Michelinpoika Sölfwerarmin rälssiin. Martin Brennerfeltin saamista tiloista oli neljä upseerien palkka- tai vapaataloja sekä yksi ratsu- ja kolme rakuunataloa.¹ Magnus Nierothin saamista tiloista jäi kolme Kangasniemen luusniemeläistä taloa pois, samoin Pieksämäeltä neljä rakuuna- ja kolme jakopalkkatilaa.²

Parhaassa tapauksessa kruununvouti haeskeli poisjääneitä vastaavat rasitteettomat tilat korvaukseksi, mutta useinkin nämä lyhennykset otettiin huomioon vasta neljänneksenperuutuksessa. Jälkiselvittelyt jatkuivat joskus kauankin. Rantasalmen Putkisalon rouva Katarina Sofia von Sperling haki oikeutta pitkin 1660-lukua menetettyään neljänneksenä näköjään oikeuden mukaan neljänneksen miesvainajiensa saamista tiloista ja veromarkoista – toinen mies Nils Harnesksköldhän kaatui Tartossa 1656 ja poika samassa sodassa. Kokonaismäärästä häneltä oli jäänyt saamatta kaksi tilaa, jotka oli !äänitetty Nils Jonasinpoika Svärdfeltille, sekä yksi tuusmäkeläinen ratsutila. Oikeuden mukaan hänen olisi pitänyt luovuttaa neljänneksenä vain 12 eikä vuonna 1660 otettuja 18 veromarkkaa.³

Lesken valitukset näyttävät tehonneen. Vuonna 1667 kirjatuissa rälssilyhennyksissä vähenivät veromarkat kaikilta muilta paitsi häneltä. Nyt tietysti kirjattiin uudet, entistä vähemmät veromarkat, ja laskuissa ehdittiin ottaa huomioon myös aikaisemmat sekaannukset. Niinpä saatiin aikaan kaunis sarja neljäsosia, poikkeuksena äsken mainittu Harnesksköldien rälssi sekä Sölfwerarmien MielittyIän rälssi, josta oli luovutettava peräti kolme neljännestä.⁴

Poikkeamat perustuivat Savon ulkopuolisiin omistuksiin. Esimerkiksi Pietari Brahe luovutti Brahelinnan läänin ristiinalaisten tai mikkeliläisten tilojen sijasta varsinaissuomalaisia tilojaan ja sai pidetyksi täkäläiset kokonaisuudet ehjinä. Vastaavasti Gerhard von Schrowen leski Anna Elisabeth Strahldorff luovutti. Mikkelin Rahulasta miehen saamat tilat ja verot neljänneksenä saadakseen pitää Pohjanmaalla sijaitsevat tilansa.⁵

Rälssimaiden ja lahjoitusten omistus pysyi yleensä samoissa käsissä tai kulki perintönä isältä pojalle. Ruptuurin jälkeen vaihtui haltijasuku Säämingin Lagerholmissa, kun kapteeni Erik Lagercrantzin leski avioitui uudelleen Jöran Pistolekorsin kanssa, Rosenschmidtin tilat peri samoin keinoin eversti Anders Munck, ja hoitaessaan Joroisten Järvikylän leskirouvan Elisabeth von Göbenin asioita Tukholmassa Nils Groth valmisteli kenties tietämättään oman perustansa vahvistamista – poikapuoli kersantti Brennerfelt kuoli perillisittä. Juvan Aholan eli Hanebergin omistuksia jakoi Jakob Nassokinin vävyn ratsumestari Gustaf Tavastin lisäksi toinenkin vävy everstiluutnantti Arvid Gyllner ja sai vuonna 1670 kolme taloa Puumalan Kaipolasta, kaksi Juvan Rantoisista, Sopalasta ja Laukkalasta sekä yhdet Härkälästä, Rasalasta ja Viisalasta.⁶

Rantasalmella yritti Erik Mikkelinpoika Sölfwerarmin maaomaisuus hajota 1670-luvulla. Mielittylän säterin lisäksi siihen kuului Rantakartano, Sulkavan Iitlahden kartano sekä talonpoikaistiloja. Hänen vävynsä vääpeli Anders Laurinpoika yritti saada haltuunsa Rantakartanoa vedoten apen suulliseen testamenttiin. Sen mukaan olisi Iitlahti kuulunut vanhimmalle tyttärelle Annalle ja Rantakartano nuoremmalle eli vääpelin puolisolle Marialle.

Lanko, ratsumestari Erik Sölfwerarm jääväsi testamentin sillä, että veli Gustafin tuli myös saada osuutensa eli juuri Rantakartano. Lisäksi hän kertoi makselleensa pesän velkoja peräti 100 068 vaskitaalaria omista varoistaan, mutta vääpeli piti vaimonsa perut eikä osallistunut äyrilläkään velkojen maksuun. Sisar oli lisäksi nainut vääpelin vastoin perheen tahtoa ja kuollut lapsettomana.

Vaikka Anders Laurinpoika osoittikin lapsen eläneen äitinsä jälkeen ja siten perineen tämän, niin vuonna 1683 hänen vaateensa hylättiin, semminkin kun ratsumestari oli palvellut kuningasta edellisessä Puolan, Tanskan ja Preussin sodassa.⁷

Samoin rantasalmelaisessa Harnesksköldin perheessä ratkottiin 1670-luvun lopulla vastaavaa ongelmaa mutta toisin lopputuloksin. Beata Niilontytär avioitui kapteeni Konrad Vegesackin kanssa, ja lanko luutnantti Herman Harnesksköld lupasi sisarelleen isänperintönä kaikkiaan 600 vaskitaalaria sekä kolme kunnon aumaa viljaa maksettaviksi kolmena vuonna. Maksu myöhästyi osittain, mutta Vegesack sai sen sijaan anoppinsa Katarina Sofia von Sperlingin elinikäisrälssin. Vuonna 1683 hän velkoi loppuakin vaimonsa perinnöstä, sillä rälssitilat oli siihen mennessä palautettu kruunulle.⁸ Tämä lesken rälssi käsitti Harnesksköldeiltä neljänneksenperuutuksessa otetut tilat, jotka annettiin takaisin.⁹

Putkisalon rälssistä yritti osaa 1660-luvulla Johan Habermanin perillinen kirjanpitäjä Sigfrid Martinpoika. Vaikka vuonna 1662 todettiin käräjillä Nils Nilsinpoika Harnesksköldin jo maksaneen – siis viimeistään 1650-luvulla – avioedeltäjänsä perillisten saatavat, niin Sigfrid käski asiamiehensä, lainlukija Haquinus Akerlundin valittaa päätöksestä. Hän ei kuitenkaan toimittanut todisteita asiansa tueksi. Viimein vuonna 1668 vapautettiin Katharina Sophia von Sperling Martti Martinpojan – nähtävästi Habermanin vävyn – vaateista.¹⁰

Rantasalmen pikkurälssit menestyivät varsin heikosti kaiketi 1660-luvulla koetun lamakauden takia. Poismuutto vähensi veronmaksajia ja katovuodet pahensivat tilannetta. Kapteeni Hans Klickin leski Margareta Hufwudsköld joutui suuriin velkoihin ylimääräisistä veroista. Jo vuonna 1666 kiellettiin lampuoteja maksamasta hänelle veroja, vaan ne oli toimitettava kruununvoudille. Vuonna 1667 takavarikoitiin samasta syystä Kupialan ratsutalon sato. Kun sitten 1668 ratsumestari Hans Wilhelm Klick myi saman talon varusmestari Petter Torsteninpoika Toralle, niin hinnasta kului suuri määrä kruunun, kirkon ja yksityisiin saataviin. Tämän pesän pelasti osittain vävy rykmentinmajamestari Påhl Lång ottaen haltuunsa anopiltaan Rantasalmen latokartanon varoineen ja velkoineen vuonna 1683.¹¹

Sama tilanne kohtasi Svärdfeltejä. Vuonna 1670 valitti silloinen lippumies Jonas Svärdfelt jääneensä ilman rälssitilojen tuloja. Ja vuonna 1682 todettiin hänen leskensä Maria Nandelstadt rutiköyhäksi, niin ettei hän selviäisi veloistaan. Luutnantiksi ylenneeltä Jonaalta jäi hänen kanssaan viisi alaikäistä lasta.¹²

Suurrälssitkään eivät jaksaneet aina kiinnostaa. Kenties 1660-luvun lopulla sattuneet katovuodet kyllästyttivät valtakunnanveromestari Hans Wachtmeisterin perilliset Leppävirtaan ja saivat aikaan sen siirron komissaari Balthasar Gyldenhofille nähtävästi vuonna 1670. Rälssi palasi kuitenkin amiraali Hans Wachtmeisterin nimiin viimeistään vuonna 1678.¹³

Varkauden Kopolanniemi vaihtoi omistajaa 1676. Se siirtyi Henrik Maununpoika Spåralta vävylle Paul Bosinille, jonka kaaduttua Puolan sodassa pesää holhosi Axel Kempe. Tämä valitti vuonna 1670 rälssitalonpoikien jääneen velkaa 130 leiviskää haukia ja 40 kiihtelystä oravia – vero maksettiin kenties näin helposti kuljetettavassa muodossa, koska veronsaajat elivät Hämeessä. Talonpojat pitivät mahdottomana kuljettaa näitä varojaan Turkuun niinkuin vaadittiin.¹⁴

Kaiketi näihinkin vaikeuksiin perustui luutnantti Gustaf Bosinin päätös myydä tämä rälssi majuri Nils Grotenfeltille tammikuussa 1676 kaikkiaan 1 100 vaskitaalarilla. Vuonna 1677 pidätti toisen lainhuudatuksen yhteydessä Wachtmeisterin amtmanni Herman von Holl isäntäväelleen lunastusoikeuden, mutta sitä ei vuoden ja päivän aikana käytetty. Kun Bosinin leski hän itse kaatui Lundissa – Anna Kristina Grothusen hyväksyi kaupan 1678, niin se vahvistettiin 1679.¹⁵ Järvikylän uusi herra vahvisti näin asemaansa keskisessä Savossa.

Pienet rälssit ja läänitykset hoiti yleensä kukin haltija itse, ellei sitten hänen kuolemansa jättänyt perillisiä niin avuttomiksi, että heille oli tarpeen asettaa holhooja. Mutta suuret omistukset, joiden haltijat asuivat muualla käymättä juuri koskaan täällä, edellyttivät palkattua hoitajaa tai muuta järjestelyä, joka normaalisti oli vuokraus jollekin tottuneelle kameraalihallinnon henkilölle.

Suur-Savossa käytti Pietari Brahe Brahelinnan rälssin hoitajana inspehtoria, jossa toimessa palveli Hans Bomgårdin jälkeen hänen samanniminen poikansa. Pahlenien rälssin amtmannina mainitaan 1665 John Giössman, ja vuosina 1670–73 ainakin toista niistä vuokrasi entinen kruunun vouti Johan Falck kuolemaansa asti 1673. Hänen jälkeensä toimi siellä tilivelvollisena inspehtorina Hans Orre, tuleva nimismies Liukkolan ja tuleva kruununvouti Nils Nilsinpoika Lång Rantakylän amtmannina – nämä virkanimitykset vastasivat jokseenkin toisiaan. Liukkola oli vuonna 1682 vuokralla Sven Gripillä.¹⁶

Anttolan rälssin amtmannina esiintyi 1670-luvulla Valentin Baltsarinpoika, kenties Bulde-sukua. Hanebergin asiat – joita naapuri Lilljesköld hoiteli aikaisemmin Katarina Nödingin tukena – joutuivat ajakseen kruununvouti Erik Laurinpojan hoteisiin kenties Lilljesköldin vävynä ja hänen kuoltuaan 1663 Niklas Ahlborgille, joka mainitaan amtmannina 1666.¹⁷

Tykistömestari Seulenberginkin perilliset pysyttelivät poissa Savosta ja hoidattivat tilojaan rykmentinmajamestari Nils Matinpoika Freytagilla. Työsuhde näyttää alkaneen jo 1655 ja kesti vuoteen 1681, jolloin Freytag mainitaan arrendaattorina, siis vuokramiehenä.¹⁸

Leppävirran inspehtorina toimi ruptuurisotaan asti Hans Salast (kirjoitettu myös Sahles) ja sen jälkeen kymmenen vuotta Henrik Gudrath. Vuonna 1669 Leppävirta vuokrattiin eversti Petter von Gerttenille, Savon jalkaväen everstille, mutta vuokrakausi päättyi hänen kuolemaansa 1672. Sitten palattiin taas entiseen, ja amtmanniksi tuli Herman von Holl (Holten?), jonka taas vuonna 1678 korvasi inspehtori Jonas Andersinpoika Dykander.¹⁹

Kajaanin vapaaherrakunta oli luku erikseen. Sen päämiehenä oli hopmanni (saksan sanasta Hauptmann = päällikkö), missä virassa toimineet Zacharias Palmbaumin ja Samuel Långin olemme jo tavanneet edellisissä luvuissa. Palmbaum oli opiskellut Tarton yliopistossa ja palveli Brahea vuodesta 1640 alkaen, 1652 Kajaaniin määrättynä. Ruptuurin vuosina hän herätti työnantajansa epäilyt ja joutui eroamaan vuonna 1660. Brahe nimitti hänen sijaansa majuri Samuel Långin, Ruotsissa siihen asti toimineen sotilaan, joka palveli kreiviä aina tämän kuolemaan asti 1680 ja kuoli itsekin pian tämän jälkeen.

Ruotsalainen oli myös hopmannin lähin apulainen kamreeri Nils Olavinpoika Canik. Hän kuoli 1661 Ristiinassa, ja Hans Bomgård hautautti tämän ystävänsä Ristiinan kirkkoon. Seuraaja Lars Hannunpoika As, Brahen entisen kamreerin poika, tuli Suomeen 1661 ja kuoli Kajaanissa 1667 esimiehensä vävynä. Seuraava viranhaltija Per Martinpoika Rundell lienee ollut suomalaista pappis­sukua ja hovioikeuden auskultantti. Hän erosi tehtävästään 1674. Viimeinen kamreeri Karl Kranck oli pohjalainen tullinhoitaja ja raatimies. Hän palveli kreiviä vuoteen 1680 asti.²⁰

Kuopion ja Iisalmen veronkannosta vastasi suurimman osan vapaaherrakunnan ajasta Johan Ivarinpoika (Argillander), joka sai valtakirjan tuon alueen voudiksi 1654 ja pysyi siinä virassa vuoteen 1678 asti. Hän oli kuopiolaista pappissukua ja palveli kotipitäjäänsä vielä kauan nimismiehenä. Läänityskauden kahtena viimeisenä vuotena toimi voutina Tammelan kirkkoherran poika Johan Mikkelinpoika Tamelander, pohjalainen porvari ja Raahen mahtavan pormestarin Henrik Corten vävy. Virkakautensa jälkeen hän palasi Raaheen kauppiaaksi.²¹

Rälssinomistajain ja donataarien etuihin kuului – ja saattoi olla velvoituksenakin – säterin rakentaminen. Maantarkastuskirjassa 1663–64 onkin määritetty usein tähän tarkoitukseen nimetyt tilat, mutta aina ei ole varmaa, toteutettiinko hanke. Pien-Savosta on tallella useita tietoja, kun säteriasiaa käsiteltiin käräjillä. Suur-Savosta nämäkin tiedot puuttuvat.

Pitkäaikaisin ja vaivalloisin lienee ollut Leppävirran säterihanke. Sen käynnisti inspehtori Hans Salast ennen ruptuuria ja sai kaiketi päärakennuksen seinät seitsemine ovineen katon alle sekä kaksi läävää. Mutta kun tämä kohosi aivan kirkon viereen pappilan maalle, niin kirkkoherra vastusti, ja talon viimeistely viivästyi.

Riita määrättiin katselmukseen, mutta sitä ei saatu asiallisesti pidetyksi – milloin puuttui tuomiokapitulin, milloin rälssinhaltijan edustus. Lorentz Röös piirsi kuitenkin alueesta kartan, jonka mukaan paikka oli todella pappilan maalla.

Eräänä ratkaisuna tarjottiin säterintekelettä pappilaksikin, joka kaipasi peruskorjausta, mutta leppävirtalaiset pitivät rakennusta sopimattomana siihen tarpeeseen. Siirtokaan ei heidän mielestään tullut kysymykseen vuonna 1663.

Gyldenhofin isännyyskautena 1675 pidettiin oikein välikäräjät säterihankkeen edistämiseksi majuri Nils Grotin ollessa isännän asiamiehenä. Nyt lueteltiin kaikki Leppävirran kylän talot kaiketi sopivan vaihtoehdon löytämiseksi pappilan maan sijaan, niinikään Osmajärvi, Sarkaniemi ja Tahvanalanmäki. Paikan määrääminen lienee jäänyt isännän tehtäväksi, sillä siitä ei tehty oikeudessa edes ehdotusta. Asia lienee kuitenkin ratkennut, sillä jo saman vuoden syyskäräjillä Herman von Holl määräsi kunkin talonpojan tuomaan nelisylisen hirren alkavana talvena säterin rakennukselle luvaten hyvittää siitä kolme kappaa teräviljaa hirreltä päivätyörahoista.²²

Sen sijaan tunnetaan Brahelinnan rakennuskanta varsin yksityiskohtaisesti. Vuonna 1643 se käsitti kolme asuinrakennusta, joista kaksi paritupia ja kolmas tuvan ja kaksi kamaria. Kartanolla oli lisäksi kaksi aittaa, kolme tallia ja tallitupa, paja ja vankiputka. Katjapihaan oli rakennettu kaksi läävää, kumpikin noin kymmenmetrisiä nurkkien välillä, lampola ja vuohiläävä porstuoineen, olkilato, aitta, sauna, myllyhuone ja renkiaitta. Säterin maille oli kylvetty ruista ja ohraa kumpaakin yli 10 tynnyriä sekä kauraa yli 30 tynnyriä.²³

Kallislahden Mönkkölän rakennuskanta inventoitiin virallisesti vuonna 1681. Siihen oli äskettäin rakennettu punainen rakennus, jossa oli viisi huonetta porstuoineen. Toinen asuinrakennus käsitti kaksi suurta salia, keittiön ja porstuan sekä alla muuratun kellarin. Pihaportti lienee ollut kahden aitan välissä, joiden yläpuolella oli varuskamari. Palvelusväkeä varten oli paritupa, kumpikin savutupia. Uusi talli oli rakennettu 12 hevoselle. Lääviä oli kolme, ja talon täydensivät suuri riihi ja sauna. Asuinhuoneet olivat uloslämpiäviä viisine savupiippuineen ja kaksine kaakeliuuneineen.²⁴

Seulenbergien säteriä ryhtyi inspehtori Freytag rakentamaan vuonna 1664 eli heti maantarkastuksen jälkeen ja ilmoitti haluavansa liittää siihen kaikkiaan kuusi taloa Rantasalmen Tuusmäestä. Määrä väheni neljään seuraavana vuonna. Keskuksena oli Pekka Eerikäisen talo, johon liitettiin Paavo Heikinpoika Outisen talo. Maantarkastuskirjassa merkittiin ensin mainitun paikaksi Tuusmäki ja toisen Hytinlahenääri. Lisäksi Freytag halusi säterin maiksi Pekka Antinpoika Maarasen ja Lauri Pentinpoika Outisen talot virstan päässä keskuksesta, edellinen etelässä, jälkimmäinen pohjoisessa.²⁵ Tuusmäen muut säterit olivat Pistolekorsien Remekselä Seulenbergien kartanosta länteen ja Sölfwerarmien Mielittylä siitä pohjoiseen.

Paineita oli muuallakin. Joroisten Kerisalossa asunut ratsumestari Henrik von Suurman suunnitteli toisen säterin perustamista Rantasalmen V oinsalmelle, jossa hänellä oli kolme lampuotia. Vuonna 1675 tutkittiin hankkeen edellytyksiä maaherra Gyllenstiernan käskystä, häntä kun huoletti se, jäikö noiden tilojen väliin vieraita tiluksia aiheuttamaan maankäyttöriitoja naapurusten kesken. Käräjillä todettiin, ettei välissä asunut ketään, mutta vierasta maata sinne kuitenkin osui. – Hanke näyttää rauenneen.²⁶

Samaan kylään suunnitteli säteriä vuonna 1664 Harnesksköld-suvun kantaäiti Katarina Sophia von Sperling aikoen paikaksi Niilo Pekanpoika Korpisen ja Lauri Paavonpoika Immosen vierekkäisiä taloja. Aika ei liene ollut suotuisa kaikkine rasituksineen kalliin hankkeen toteuttamiselle, ja sekin raukeni – ainakaan siitä ei kuulunut sen jälkeen. Kenties kysymyksessä oli vain edellytysten tutkaileminen maantarkastuskomission suuntaan – sehän näyttää merkinneen kirjoihinsa säteriksi tarkoitetut tilat, mutta Voinsalmelle niitä ei merkitty.²⁷

Voinsalmen säterihankkeet saattoivat koskea samaa aluetta, sillä kummankin keskuksena mainitut talot: Harnesksköldien Lauri Paavonpoika Immosen ja Suurmanin Juhana Immosen, ilmoitetaan olleen maantarkastuskirjan mukaan Voinsalmentausrannassa. Kolmantena piti olla samalla aukealla Niilo Pekanpoika Korppisen talon Rantaharjulla. Jotakin sinne saattoi syntyäkin, sillä vuonna 1750 merkittiin paikan nimeksi Strömsnäs eli suomeksi Virranniemi. Tuon nykyisen Virransaaren itäpuolella on peruskartassa Hovinlahti ja pohjoispuolella Puustellinkangas. Suurman kenties onnistuikin vakaissa tuumissaan, sillä jo vuonna 1675 hän oli saanut aikaan kaksi tupaa ja kamaria käsittävän päärakennuksen.²⁸

Säämingin puolella pyrki Mojsundin herra Herman von Burghausen lisäämään elinehtojaan syksyllä 1665. Hänen mielestään säterin tilukset tarvitsivat lisää, ja niinpä hän anoi siksi Antti Utriaisen autiota Pitkälästä likeltä kartanoaan. Käräjillä todettiin paikan sijaitsevan vajaan virstan päässä hovista ja siten vapauspeninkulman sisällä, joten estettä ei ollut.

Toisena asiana eversti haki säterivapautta Tynkkylänjoelta saamilleen tiloille, joista mainitussa kylässä oli vouti Johan Graanin talo – vouti itse asui tuolloin Sulkavan Korholassa – sekä Parkkulanmäestä Olli Utriaisen ja Antti Ripakon talot – ”koska häntä oli siunattu useilla pojilla”. Tynkkylänjoen talon oli rakentanut kuntoon eräs pappi voudin edeltäjänä, joten siellä oli kaksi uloslämpiävää ja yksi savutupa sekä muut tarpeelliset huoneet. Muidenkin nimettyjen talojen todettiin olevan tuon keskuksen kanssa rajakkain.²⁹

Kartano saattoi näin laajeta, mutta isäntäehdokkaat karsiutuivat viimeistään Lundin taistelussa. Vain yksi pojista, Herman Johan, jäi isännöimään Mojsundia alustalaistiloineen. Tynkkylänjoki jäi ilman säterinoikeuksia.³⁰

Baranoffitkin laajensivat säteritalouttaan Anttolasta käsin. Ennen vuotta 1666 rakennettiin Pitkäänlahteen päärakennus kaksine tupineen ja kuusine kamareineen sekä kellareineen, täydellinen navetta lehmille ja pienkarjalle sekä aitta ja riihi. Mukaan tuli vielä talli, keittiö ja muut tarpeelliset huoneet. Tälle majuri Klaus Johan Baranoff anoi mainittuna vuonna säterioikeuksia, ja sitä varten pyydettiin käräjillä todistusta myös Puumalassa.³¹ Oikeuksia ei saatu.³²

Samoin Puumalan Ryhälään aiottu kapteeni Hans Brudgumin säteri jäi rakentamatta. Vuonna 1664 käräjöi vouti Erik Laurinpojan leski Anna Lilljesköld säteriksi aiottua tilaa itselleen, koska se oli joskus kuulunut hänen tilaansa, joka sijaitsi samalla peltoaukealla ja oli joutunut siitä erilleen kahden veljeksen eripuran vuoksi. Hän väitti kapteenin käyneen vain kahdesti rälssissään ja saaneen sen tilukset järjestykseen vasta maantarkastuksessa, joka oli juuri päättynyt. Lesken vaade hylättiin, mutta tuskinpa se lisäsi kapteenin intoa säterin rakentamiseen. Ainakaan siitä ei ole myöhempiä tietoja tuomiokirjoissa.³³

Säterihankkeet valaisevat ja vahvistavat rälssinhaltijain ja donataarien pyrkimyksiä toimeentulonsa vahvistamiseen. Edellähän on jo ilmennyt, että vain harva säteri toimi omistajansa asuinpaikkana. Suuri osa niistä pyrki lisäämään tuottoa, joka alunperin perustui talonpoikien maksamaan maaveroon. Se taas jäi epävarmaksi katovuosina ja sota-aikoina. Säterissä harjoitettu kartanotalous lupasi varmempaa tuloa.

Ongelman muodosti säterin viljelyksen vaatima työvoima. Edellä on jo mainittu, miten talonpojat saivat kantaa siitä pääkuorman, ainakin hankkia rakennustarvikkeet. Isännällä oli oikeus vaatia alaisiltaan päivätöitä, jotka käytettiin pääasiassa juuri viljelystöihin pelloilla, niityillä ja savolaisittain kaskillakin. Kreivi- ja vapaaherrakunnissa tämä velvollisuus oli yksi mies- ja yksi hevospäivä viikossa, joskin viimeksi mainittu voitiin korvata kahdella miespäivällä. Yksi mies talostaan joutui siis käyttämään veronsaajan hyväksi puolet työajastaan sekä lisäksi matkaan menneen ajan. Savon rälssimailla lienee vallinnut sama periaate.

Päivätyöt, jotka lisäsivät selvästi talonpoikien verorasitusta, aiheuttivat sittenkin Savossa valituksia yllättävän vähän. Vain kerran se tuli ilmi. Vuonna 1666 valitti Säämingin käräjillä tynkkylänjokelainen Olli Utriaisen vaimo miehen tilan joutuneen Burghausenin rälssiin ja everstin vaativan veron lisäksi kaksi työpäivää viikossa, mitä hän ei jaksaisi täyttää. Siksi hän halusi sanoutua irti talosta ja pyysi siitä kahta rakennusta, jotka siinä olivat yli määräysten. Koska vero oli kaiketi maksettu, niin ero myönnettiin, mutta noista rakennuksista vain korvaus.³⁴

Muu veronperintä tuotti sen sijaan runsaasti käsiteltävää käräjillekin. Etenkin Seulenbergien inspehtori Freytag sai sulkavalaiset suivaantumaan perusteellisesti. Halttulalainen Mikko Mikonpoika Nahkahattu teki veronmaksulakon epäillen Freytagin jättäneen merkitsemättä hänen maksuistaan osan. Naapuri Matti Raaska Tiittanen taas jätti selvittämättä 1650-luvun aikaisista veloistaan suuren osan ja joutui siksi luovuttamaan talonsa perintöoikeuden Freytagille vuonna 1667.

Asia sai jatkoa. Freytag takavarikoi Nahkahatun viljasadon ja ahdatti sen kolmannen naapurin Liisa Eskontyttären riiheen. Nahkahattu tuli kiukuissaan ja kepitti Liisan. Tiittanen taas leikkasi väkivalloin entisen talonsa viljat, nyt annetut siltavouti Antti Pekanpojalle vapaavuosille. Käräjillä Tiittanen puolustelihe väittäen vain pelastaneensa viljasadon sateen alta aumaan, jopa saaneensa tähän isäntä väeltä Liivinmaalta luvan.³⁵

Samoin näkyy Anttolan rälssin amtmanni Valentin Baltsarinpoika kohdelleen alaisiaan talonpoikia väkivaltaisesti. Vuonna 1664 kertyi häntä koskevia valituksia tuomari Olof Samuelinpojan tietoon siinä määrin, että tämä haastatti Valentinin käräjiin ja käski valittajat nostamaan syytteen. Valittajia ei ilmaantunut syyskäräjille 1665, mutta seuraavassa istunnossa Matti Ollinpoika Korhosen vaimo Vappu Juhontytär kertoi amtmannin vieneen mieheltä 34 vaskitaalaria, hevosen ja pientä karjaa. Tämä tapahtui kai rästiluvussa Hurissalon Eero Jukaraisessa. Vastusteleva Korhonen ripustettiin taakse sidotuista käsistä tuvanorteen ankarasti huutavana. Tämän kuuli Vappu kaskelle, tuli ja katkaisi köyden, mutta Matti hakattiin permannollakin niin, ettei hän päässyt ulos neljään päivään.

Vappu joutui profossi Hannes Soininpojan ripustamana miehensä sijaan, mutta talon emännän pyynnöstä päästi Antti Leinonen hänet alas. Leinonenkin oli joutua amtmannin pahoinpitelemäksi, mutta pelastui Paavo Jukaraisen tupaan, jonne Valentinia ei päästetty.

Amtmanni oli poissa tätä ensi kertaa käsiteltäessä, mutta talvikäräjissä 1667 hänet tuomittiin kuninkaanrauhan rikkomisesta ilmeisesti kuolemaan, joskin tuomio alistettiin tavan mukaan hovioikeudelle. Hän ei esiintynyt ainakaan Puumalan käräjillä sen jälkeen.³⁶

Ahtaalle joutuneet talonpojat eivät voineet valittaa vaikeuksistaan, ellei heitä kohdeltu kaltoin niinkuin edellä kuvatuissa tapauksissa. Niinpä heistä useat ottivat kantaa jaloillaan: karkasivat jättäen veronsa ja rästinsä maksamatta. Vuonna 1670 laadittu juvalaisen Erik Lilljesköldin rälssitiloja koskeva selvitys valaisee tätä karmaisevasti. Autioista oli seitsemän väki karannut vuoden 1667 jälkeen, joukossa kaikki viisi Hietajärven talollista.³⁷

Vastaava ilmeni Leppävirrallakin, niin että inspehtori Gudrath sai aiheen valittaa käräjillä talollisten myyvän tilojaan, ikään kuin ne olisivat perintötiloja, ja karkaavan maksamatta verojaan. Yksityistapauksia hän ei maininnut eikä kauppojakaan ehditty vahvistaa lain mukaan käräjillä poismuuton kiireessä.³⁸

Aholan puuhakas emäntä Katarina Nöding peräsi vuonna 1663 Pajusalmelta karannutta Paavo Piispasta tai hänen omaisuuttaan Rossi Nariselta, joka asui Puumalan Huhtimaalla ja kuului Hanebergin alustalaisiin. Narisen poikakin Rossi karkasi sittemmin haasteltuaan ensin hävyttömästi Narisessa yöpyneelle rouvalle.³⁹

Vuonna 1669 kaipasi majuri Jöran Pistolekors lampuotiaan Niilo Mantosta, joka asuttuaan 15 vuotta Lehtiniemessä karkasi rakentamatta taloon asuma­aikanaan yhtään uutta huonetta. Eversti Burghausen taas valitti Mauno Tuomaanpoika Saukkosen karanneen hänen talostaan Kaartilanrannasta, jonka hän oli saanut vuonna 1663. Saukkonen oli kai siirtynyt kotiinsa Saukkolaan, sillä isä saatettiin edesvastuuseen. Pojan oli palattava taloonsa ja rakennettava kuluneiden kuuden vuoden velvollisuutena tupa, riihi ja läävä sekä kutakin vuotta kohti 20 syitä aitaa.⁴⁰

Nämä oikeustapaukset osoittavat, miten rälssiherrojen valta laajeni koskemaan lampuotitilojen hallintaa ja rakentamistakin. Joskus näyttää siltä, etteivät he pitäneet kiirettä verojen perinnällä perintötilallisilta aivan tarkoituksellisesti. Perintöoikeus joutui vaakalaudalle, kun kolmen vuoden maavero oli jäänyt rästiin, ja se tarjosi veronsaajalle tilaisuuden lainhuudatukseen ja siten oman omistusoikeuden vahvistamiseen. Kotkatlahden herra Nils Groth hankki siten itselleen ensimmäisen kiinnityksen harjurantalaisten Turusen veljesten tilaan vuonna 1667 ja sai siihen perintöoikeuden vuonna 1674.⁴¹ Leppävirralla otti vouti Jonas Andersinpoika Dykander lainhuudatuksen vuonna 1679 peräti 17 tilan rästeihin. Näistä yhdeksän lienee selvittänyt rästinsä, sillä heitä ei mainittu vuonna 1681 esitetyssä vastaavassa luettelossa.⁴²

Tuona vuonna olikin rälssiherroilla kova kiire velkoa saamisensa pois talonpojilta, sillä edellisenä vuonna oli kuningas Kaarle XI saanut valtiopäivillä päätöksen ison reduktion toimeenpanosta kolmen aatelittoman säädyn voimin. Sen nojalla peruutettiin kaikki läänitykset ja rälssimaat takaisin kruunun hallintaan ja nautintaan, vieläpä voitiin velkoa enemmänkin, jos lahjoituksen tai rälssin tuoton arvioitiin kohonneen korkeammaksi kuin alkuperäinen läänitys- tai rälssikauppakirja edellytti.

Savon aateli totesi reduktion romuttavan toimeentulon ja esitti vuonna 1682 yhteisen anomuksen, jossa se pyysi saada pitää vuosina 1632 ja 1652 saamansa lahjoitukset. Kruunu sallikin tämän Abraham Pistolekorsille, Nils Grotenfeltille, Herman Harnesksköldille, Erik Sölfwerarmille, Henrik von Suurmanille ja Herman Johan von Burghausenille elinajaksi. Vuonna 1684 sai Grotenfelt kymmenen vuotta aikaisemmin hänelle annetut tilat Rantasalmelta ja Pieksämäeltä omaksi ja vaimon elinajaksi, ja vuonna 1685 sai kapteeni Gerhard Magnus von Löwe nähtävästi Haukivuorelta viisi autiotilaa samoin ehdoin.⁴³

Eversti Klas Johan Baranoffkin sai pitää Anttolan rälssin varustamalla sen edestä neljä ratsumiestä. Tämäkin rasitus poistettiin vuonna 1684. Everstin leski Anna Elisabeth von Yxkull hoidatti rälssiä vielä vuonna 1689 kornetti Fredrik Lemkellä.⁴⁴

Pahlenien rälssistä Ranta.kylän puolisko säästyi vuonna 1684 kymmeneksi vuodeksi. Ensimmäinen haltija Richard Magnus von der Pahlen oli rasittanut sitä pahoin velkaantumalla, ja hänen poikansa Reinhold Wilhelm joutui selvittämään isänsä sitoumukset osaksi vaimonsa pesään tuomin varoin. Vaihtoehtona oli jo rälssin myyntikin, johon hän sai luvan vuonna 1680, mutta taloudellisesti onnekas avioliitto auttoi tästä ahdingosta.⁴⁵

Muut läänitykset ja rälssimaat näyttävät palautuneen kruunulle jokseenkin välittömästi. Pietari Brahen perilliset yrittivät pitää kiinni Kajaanin vapaaherrakunnasta ja luovuttivat sen pelastamiseksi suuren määrän ostotiloja Uplannista, mutta ainakin Iisalmi ja Kuopio siirtyivät kruunulle, sillä reduktiokomissio katsoi Brahelta jääneen tilittämättä melkoisen määrän läänitysaikaisia veroja ja vaati niitä nyt korkoineen. Viimein vuonna 1688 perillinen Nils Brahe vapautettiin vuosien 1655–60 veroista vapaaherrakunnan osalta – kaiketi perustellusti, sillä Kajaanista käsin ja kreivin ohjaamana vastattiin miltei kaikesta siitä tehtävämäärästä, mikä olisi kuulunut kruunulle tuona sota-aikana.⁴⁶

Leppävirran rälssi todettiin 5 000 riksin pantiksi amiraalivainajan rahoitettua kruunua. Vuonna 1683 pantti jätettiin edelleen veljeksille amiraali Hans ja kenraali Axel Wachtmeisterille, mutta muilla veljillä ei katsottu olevan siihen osuutta. Mutta vuonna 1685 todettiin kaiketi perikuntaan kuuluneen Ake Akselinpojan perillisillä olevan 11 242 hopeataalarin velka kruunulle, ja siitä saatiin aihe peruuttaa Leppävirtakin.⁴⁷

Koska peruuttamisuhka leijui ilmeisenä heti vuonna 1681, niin amiraaliveli yritti saada omansa pois ja pyysi lainhuutoa 42 talon verorästeille asiamiehenään rälssikirjuri Reinhold Steckman. Uhkana oli talon menettäminen, mikäli maksu lykkäytyisi kolmanteen lainhuudatukseen. Toistakaan kertaa ei sentään tullut. Jälkipolville ei jäänyt tietoa, miten perintä onnistui.⁴⁸

Vastaavasti yritti arrendaattori Nils Freitagkin saada aikaan lopputiliä halttulalaisten lampuotien Pertti Nahkahatun ja Juhana Ryhäsen kanssa. Käräjillä tuomittiin näille 40 markan uhkasakko, elleivät hoitaisi asioitaan.⁴⁹

Vuonna 1685 oli jäljellä sentään tuntuva määrä läänityksiä ja rälssimaita. Pietari Brahen pojalla Nils Brahella oli hallussaan Brahelinnan ostorälssi, samoin majuri Richard Magnus von der Pahlenilla Rantakylä ja maaneuvos Gustaf von der Pahlenilla Liukkola niiden alaisine taloineen. Baranoffin Anttola säilyi samoin. Eversti Gerhard von Löwe menetti Parkatinniemen ja sen alaiset kylät, mutta sai pitää vuokralla Sairilan.⁵⁰

Pieksämäen puolella näyttää eversti Lefwe (Löwe) säilyttäneen myös Haukivuoren rälssistään kymmenen tilaa yhteensä 14,5 veromarkkaa sekä majuri Petter von Gertten Toholahdesta, Tyyrinmäestä ja Nuutilasta yhteensä kuusi tilaa ja yhtä monta veromarkkaa. Muilta osin kuuluivat kaikki Suur-Pieksämäen aatelismaat vuonna 1685 kruunulle joko neljänneksenperuutuksessa tai isossa reduktiossa palautettuina.⁵¹

Juvalla säilytti Lilljesköldin suku Pohjiin säterin alaiset tilat lukuunottamatta yhtä taloa Hietajärvellä, ja vielä ehyempänä säilyi Nassokinien Haneberg – tai vuonna 1685 Ahola. Sen luovutukset koskivat Puumalan Kaipolan kolmea tilaa, jotka joutivatkin peruutettaviksi kaukaisimpina.⁵²

Joroisissa Brennerfeltin ja Suurmanin tilat säilyivät sellaisinaan, niinkuin edellä on jo mainittu. Anders Skoghinkin kotkatlahtelaiset maat pysyivät hänen hallussaan, tosin Skogilan ratsutilan augmentteina eli aputaloina.⁵³

Leppävirralta joutuivat Wachtmeisterit luovuttamaan kolme tilaa ja 1 1/12 veromarkkaa Tuppuralanmäestä, Konnuslahdesta ja Kurjalanrannalta. Puurtilan vanha rälssi oli jakautunut kahdeksi, joista Gustaf Ille omisti yhden neljännesveromarkan tilan ja Pohjanlahden Henrik Erikinpoika kaksi tilaa, yhteensä neljännesveromarkan. Bosinin Grotenfeltille myymät Kopolan talot olivat vielä myyjän nimissä.⁵⁴

Rantasalmella säilytti kapteeni Hans Klick viisi tilaa yhteensä 4 1/8 veromarkkaa, näistä kaksi Osikonmäestä. Skoghin rälssi muuttui hänen hallitsemakseen ratsutilaksi. Seulenbergin säteri Tuusmäessä määrättiin tuomarin virkataloksi. Nils Harnesksköldin leski sai pitää kuusi tilaa eli 9/16 veromarkkaa elinikäisenä nautintanaan, mutta Putkisalo sai ylläpitääkseen ratsumiestä Herman Harnesksköldin isännöimänä. Kaksi tai kolme taloa siirtyi pois kokonaan. Tuusmäen Remekselä säilyi Johan Pistolekorsin perillisillä.⁵⁵

Säämingin puolella säilytti Pistolekorsin suku säterinsä Mönkkölän, Lagerholmin, Abborholmin ja Sulkavan Partalan, mutta Mönkkölän alaiset tilat peruutettiin. Burghausenin Moiniemi ja Gyllenbrandtin Kupola saivat ratsutilarasituksen, samoin Eerikkälä Sulkavalla. Burghausenille jäi elinikäiseksi läänitykseksi kolme tilaa, yhteensä 3/4 veromarkkaa Kaartilanrannasta, Saukonsaaresta ja Punkaharjun Laukansaaresta.⁵⁶ Puumalasta peruuntuivat muut kuin Baranoffin tilat.⁵⁷

Edellä kosketeltiin läänityskauden vaikutusta talonpoikien maanomistukseen perintöoikeutta koskevien oikeustapausten valossa. Pienehköjä läänityksiä ja rälssiomistuksia koskeva vertailu vuosien 1663 ja 1685 tilanteen kesken osoittaa perintötilojen muuttuneen kruununtiloiksi sittenkin vähäisessä määrin. Gerhard Löwen hallitsemassa Parkatinniemen rälssissä meni perintöoikeus seitsemältä tilalta, joista kaksi Laitialassa, Innalassa ja Hauskassa kussakin. Muut olivat Rautalammin Toholahdessa, Jäppilän Suontientaipaleessa ja Joroisten Savuniemessä. Pien-Savosta ei löytynyt yhtään tapausta. Määrä oli niin vähäinen, että syyksi voi panna yleisen autioitumisen. Se verotti todennäköisesti muitakin perintötiloja, joten aatelisvaltaa ei voi syyttää talonpoikien aseman pysyvästä järkyttämisestä.

Vähäksi jäivät perintötilojen tappiot Leppävirrallakin vuoden 1681 lainhuudatusten jälkeen. Sen kohteista oli perintötiloja 30 vuonna 1664 ja 10 kruununtilaa – Steckmanilta pieni virhe! Vuonna 1685 ilmoitettiin kruununtiloja kolme enemmän: huovilansalmelainen Olli Sopanen, niinimäkeläinen Olli Turpeinen ja timolalainen Pekka Ahokas olivat menettäneet tuossa välissä perintöoikeutensa.⁵⁸

MÄÄRÄJAKOISLAITOKSEN ALKUVAIHEET

Ison reduktion päätarkoituksena oli saada kruununtalot järjestykseen ja tietysti kasvamaan. Edellä on jo todettu, miten aatelin etuuksia jäi vielä voimaankin, niin että osa järjestelyistä lykkäytyi niiden lakkautumiseen asti.

Jos uudistuksen toteutumista tarkastellaan vuosien 1685 ja 1695 maakirjan perusteella, niin muutoksen hitaus ilmenee selvänä. Vuonna 1685 oli Savon 3 526 tilasta vielä rälssinä tai läänitettyinä 1 152, mutta kymmenen vuotta myöhemmin enää 67. Yhteensä noin 4 800 veromarkasta olivat osuudet vastaavasti 1 392 ja noin 76. Kumpikin luku oli alennut noin kuuteen prosenttiin vuoden 1685 tasosta. Laajimmat aatelistilukset olivat Brahelinna Ristiinassa, Hirvensalmella, Mikkelissä ja Mäntyharjulla, Anttola, Pahlenien maat Mikkelissä ja Kangasniemellä sekä Wachtmeisterin tilukset Leppävirralla. Pääosa muista oli sätereitä. (Liite 68.)

Vuonna 1695 jäljellä oli enää Brahelinnan jäänteitä Hirvensalmella ja Mäntyharjulla, muutama tila Kangasniemellä, Suonnejoella ja Rautalammilla sekä edelleen Varkaudessa ja Kiuruveden Remekselä. Säteritkin oli muutettu säteriratsutiloiksi ja siten kytketty määräjakoislaitokseen.

Tämä järjestelmä käsitti maa veron tuoton osoittamisen tilakohtaisesti määrättyihin kohteisiin. Keskeinen kohde olivat sotaväen päällystön palkat ja muut etuudet, mutta lisäksi saman ryhmän virkatalot sekä ratsutilat aputaloineen eli augmentteineen.

Vuonna 1685 oli virkataloja osoitettu sotaväelle vasta yhdeksän, joista kuusi jalka- ja kolme ratsuväelle, kaikki Mikkelissä ja Pieksämäellä. Vuonna 1695 oli niitä osoitettu jalkaväelle 53 ja ratsuväelle 16. Kun jalkaväellä oli päällystövirkoja – everstistä katselmuskirjuriin – komppaniassa yhdeksän ja komppanioita vähintään kahdeksan, niin ainakin kahden komppanian virkatalot puuttuivat vielä. Ratsuväen virkatalot – kahta komppaniaa varten – riittivät paremmin.

Alkuvaiheessa näyttää suunnitellun virkataloja siviiliviroillekin. Rantasalmen Osikonmäkeen oli siten määrätty kruununvoudin ja Tuusmäen säteriin tuomarin virkatalo. Tämä keskisen kihlakunnan järjestely purettiin kuitenkin vuoteen 1695 mennessä.¹

Ratsutiloja ja niiden aputaloja oli vuonna 1685 yhteensä 621, joista enin osa Suur- ja Itä-Savossa – Leppävirralta määrättiin vain yksi aputalo eikä pohjoisempaa yhtään. Muista oli enemmistö itäsavolaisia eli noin sata enemmän kuin Suur-Savossa. Tämä ei kuitenkaan merkinnyt itse ratsutilojen vastaavaa jakaumaa, sillä monet juvalaiset ratsutilat saivat aputaloja esimerkiksi Kerimäeltä. Tämän taloryhmän vahvuus aleni vuoteen 1695 mennessä liki 70:llä, veromarkoissa vain runsaalla sadalla.

Muista tiloista osoitettiin jalkaväelle virkakohtaisia palkka- ja vapaatiloja. Viimeksi mainituista saattoi tulla sittemmin myös virkataloja. Lisäksi mainitaan jalkaväkirykmentin osuustilat omalla nimikkeellään.

Ratsuväen taloudellinen perusta sai edellisten nimikkeiden täydennykseksi päällystön hevostilat: muutaman talon verot viranhaltijan ratsun ylläpitoon. Tämä näkyy myös kummankin aselajin ”budjetin” koossa. Jalkaväen palkka- ym. tiloja oli 426 vuonna 1685 ja kymmenen vuotta myöhemmin 929, ratsuväellä vastaavasti 1 116 ja 1 237. Edellisten luku siis kaksinkertaistui, eniten Suur­Savossa, jossa läänitysten ja rälssin peruutettuja tiloja määrättiin tähän tarkoitukseen. Pohjois-Savon tiloista ehdittiin jo ennen vuotta 1685 osoittaa pääosa ratsuväen käyttöön, ja siihen joutuivat useimmat Leppävirrankin tilat tuon vuoden jälkeen.

Siviilivirkoihin ja -virkataloihin kuuluivat tietysti pappilat ja papit, mutta heidän palkkauksensa toteutui muin periaattein. Vuonna 1685 nautti Juvan nimismies kahden talon eli yhteensä 4,83 veromarkan maaverot palkkatuloineen Remojärven ja Vehmaan kylistä, samoin Iisalmen nimismies yhden iisalmelaisen, valkeislaisen, pörsänmäkeläisen, Pielaveden löytynmäkeläisen ja Sonkajärven vänninmäkeläisen tilan verot, yhteensä neljä veromarkkaa.² Nämä kuuluivat nähtävästi heille osoitettuihin henkilökohtaisiin palkkaetuihin edellisen kauden perintönä, eikä niitä siksi voitu peruuttaa ennen viranhaltijan vaihtumista.

Maakirjassa esiintyi lisäksi – autioiden rinnalla – rasitteettomia tiloja, joiden maaveroa ei ollut osoitettu mihinkään yksityiseen kohteeseen. Näitä oli vuonna 1685 yhteensä 139 eli 182,6 veromarkkaa, eniten Itä-Savossa ja siellä Säämingissä. Vuonna 1695 vastaavat luvut olivat 353 ja 591, 13 eli liki kolminkertaiset määrät. Lisäys kertyi tietysti peruutetuista rälssitiloista etenkin Suur­Savossa. Rasitteettomien osuus oli runsas kymmenen prosenttia tiloista ja 12 % veromarkoista.

Autiotiloja kertyi taulukoihin vuonna 1695 vähän runsaammin kuin kymmenen vuotta aikaisemmin lähinnä siksi, ettei 1685 eroteltu autioita muista peruuttamattomista tiloista. Niiden osuus tilaluvusta oli liki neljä ja veromarkoista alle kolme prosenttia. Autius rasitti siis pääosin pikkutiloja.

Virkatalojen veromarkkaluvut vaihtelivat verraten vapaasti sotilasarvosta riippumatta. Jalkaväen everstin virkatalo Ristiinan Brahelinna oli tosin suurin, suväen käyttöön, ja siihen joutuivat useimmat Leppävirrankin tilat tuon vuoden jälkeen.

Siviilivirkoihin ja -virkataloihin kuuluivat tietysti pappilat ja papit, mutta heidän palkkauksensa toteutui muin periaattein. Vuonna 1685 nautti Juvan nimismies kahden talon eli yhteensä 4,83 veromarkan maaverot palkkatuloineen Remojärven ja Vehmaan kylistä, samoin Iisalmen nimismies yhden iisalmelaisen, valkeislaisen, pörsänmäkeläisen, Pielaveden löytynmäkeläisen ja Sonkajärven vänninmäkeläisen tilan verot, yhteensä neljä veromarkkaa.² Nämä kuuluivat nähtävästi heille osoitettuihin henkilökohtaisiin palkkaetuihin edellisen kauden perintönä, eikä niitä siksi voitu peruuttaa ennen viranhaltijan vaihtumista.

Maakirjassa esiintyi lisäksi – autioiden rinnalla – rasitteettomia tiloja, joiden maaveroa ei ollut osoitettu mihinkään yksityiseen kohteeseen. Näitä oli vuonna 1685 yhteensä 139 eli 182,6 veromarkkaa, eniten Itä-Savossa ja siellä Säämingissä. Vuonna 1695 vastaavat luvut olivat 353 ja 591,13 eli liki kolminkertaiset määrät. Lisäys kertyi tietysti peruutetuista rälssitiloista etenkin Suur­-Savossa. Rasitteettomien osuus oli runsas kymmenen prosenttia tiloista ja 12 % veromarkoista.

Autiotiloja kertyi taulukoihin vuonna 1695 vähän runsaammin kuin kymmenen vuotta aikaisemmin lähinnä siksi, ettei 1685 eroteltu autioita muista peruuttamattomista tiloista. Niiden osuus tilaluvusta oli liki neljä ja veromarkoista alle kolme prosenttia. Autius rasitti siis pääosin pikkutiloja.

Virkatalojen veromarkkaluvut vaihtelivat verraten vapaasti sotilasarvosta riippumatta. Jalkaväen everstin virkatalo Ristiinan Brahelinna oli tosin suurin, kymmenen veromarkkaa, mutta jalkaväen everstiluutnantin talo oli vain yhden veromarkan ja ratsuväen puolentoista kokoinen. Majureilla oli kolmen ja peräti kahdeksan veromarkan virkatalot. Kapteeneilla veromarkkaluvut vaihtelivat puolesta 2,25:een pohjoisesta etelään tultaessa, ja samoissa rajoissa liikkuivat kersanttia vastaavan lippumiehen virkatalot. Perusteena oli kaiketi veromarkkaluvun sijaan jokin muu etuus, esimerkiksi rakennuksen tilavuus ja muu taso.

Määräjakoislaitosta järjesteltiin siis pitkään. Osa palkka- ja muita etutiloja periytyi edelliseltä kaudelta, ja uusia osoitettiin tarpeen ja mahdollisuuksien mukaan. Vuonna 1685 järjestely oli selvästi kesken reduktion keskeneräisyyden takia, ja vielä vuonna 1695 puuttui melkoinen määrä virkataloja. Varaa oli sentään vielä rasitteettomien tilojen melkoisena määränä. Mutta ankarat vastukset olivat jo ovella: suuret kuolovuodet koettelivat raskaasti uutta, tiukkaan napitettua ja kankeaa järjestelmää.

Hallintovirkojen haltijat saivat palkkansa läänin menosäännön mukaisina. Maaherran palkka oli 1500 hopeataalaria vuodessa ja lääninkirjanpitäjän 500 taalaria. Kukin kruununvouti sai 300 ja kihlakunnankirjuri 150 taalaria. Vuodesta 1694 alkaen sai Savon ylisen kihlakunnan vouti yhden apulaisen palkkaukseen lisäksi sata taalaria.

Nimismiesten vuosipalkka jäi 30 taalariin. Kangasniemen ja Mäntyharjun nimismiehet pääsivät menosääntöön vasta vuonna 1694, ja Iisalmen Cajanus lienee nauttinut jakopalkkansa uransa loppuun asti.

Menosääntö sisälsi lisäksi Savonlinnan virkakunnan, josta päällikkö sai 300, linnankirjuri ja saarnaaja 78 hopeataalaria vuodessa. Sama palkka myönnettiin vahtimestarille vuodesta 1691 alkaen. Varusväki: tykistömestari, konstaapeli, oppilaskonstaapeli ja kaksi hantlankaria sekä korpraali ja 23 nihtiä kuuluivat niinikään menosääntöön, ja palkka pieneni samassa järjestyksessä tykistömestarin ja konstaapelin 90 taalarista nihdin 27 taalariin vuodessa.

Kulukorvauksia maksettiin lisäksi kullekin voudille kyytirahoiksi 60 ja kihlakunnankirjurille 40 taalaria, nihdeille viisi ja puoli taalaria vaate- ja puolitoista taalaria jalkinerahaa vuodessa.³

Menosääntö perustui kruunun muille tuloille kuin maaverolle. Niitä kertyi kymmenyksistä, henkirahasta, karjarahoista jne. Näistä taas tuntuva osa kului läänitysaikana sotaväen ylläpitoon ja ne maksettiinkin suoraan rykmentinkirjurille. Savon ylinen kihlakunta anoi vuonna 1675, että tehtävä annettaisiin vanhan tavan mukaan voudille, mutta kruunu kielsi muuttamasta, koska henki- ja karjaveron rahat menivät kokonaan sotaväelle. Iso reduktio muutti perusteita, ja edellä selostettu jakopalkkajärjestelmä perustettiin maaveron pohjalle, jolloin muut veromuodot vapautuivat muihin tarkoituksiin.⁴

VEROTUS MAANTARKASTUKSEN JÄLKEEN

Vuosina 1663 ja 1664 toimitettu maantarkastus oli tarkoitettu järjestelemään siihenastisia epämääräisyyksiä: korkeita veromarkkalukuja sekä niiden aiheuttamia rästejä ja helpotuspyyntöjä. Niinpä ainakin keskisen ja alisen kihlakunnan talonpoikia varoitettiin siitedes esittämästä helpotusanomuksia ja kehotettiin sen sijaan osallistumaan täysilukuisina ja vastustelematta veronkantokokouksiin, joita varten kutsu levitettiin viestikapulaa kierrättämällä.¹

Vuonna 1665 veronkirjoitus vei aikaa tavallista enemmän, sillä silloin laadittiin ensimmäinen uudet veromarkkaluvut sisältävä maakirja malliksi myöhemmille. Vouti ja kirjuri viipyivät sen vuoksi päivän tai parikin kylässään siirtääkseen tiedot talonpoikien kukkarokirjoista yhtenäiseen luetteloon. Talonpojat velvoitettiin olemaan silloin läsnä uskollisesti kolmen markan sakon uhalla, jonka valtakunnandrotsi ja entinen kenraalikuvernööri Pietari Brahe oli määrännyt.²

Maakirja lienee muuten tehty etukäteen valmiiksi verraten pitkälle, sillä jokseenkin jokaisen talon kohdalla on kaksi tai kolmekin haltijan nimeä ilmeisessä aikajärjestyksessä. Näistä viimeinen voi olla merkitty vasta verollepanon tai veronkannon yhteydessä.

Vouti kiersi kaiketi kahdesti vuodessa kantamassa veroja: ensin talvella rästiluvussa ja uudelleen loppukesästä. Talvella perittiin erinäiset rahaverot, esimerkiksi tuomarin- ja laamanninrahat. Tärkein toimitus ajoittui kuitenkin Lappeenrannan markkinoiksi, joiden yhteydessä voudit kantoivat pääosan veroista markkinapaikalla. Saman tehtävän toteutti siellä myös Leppävirran inspehtori Henrik Gudrath. Vuonna 1667 hän valitti tuhlanneensa siellä aikansa hukkaan, kun talonpojat eivät tulleetkaan maksamaan ulostekojaan, ja verot oli sittemmin maksettava peräti Viipurissa.³

Vakinaiset verot tuli maksaa kyseisen vuoden aikana Tuomaanmessuun eli joulukuun 21. päivään mennessä, niinkuin Maanlain maakaaren 20. luku määräsi. Kruununkymmenyksille ja tuomarin verolle annettiin aikaa likelle seuraavan vuoden loppiaista, ja siten jäi voudille aikaa laatia rästiluettelot helmikuun rästilukukierrokseen mennessä. Maaveron saattoi koota itse kruununvouti ja jakaa sitten veronsaajille. Sittemmin näyttää jalkaväkirykmentin jakopalkkatuloja keränneen kunkin komppanian katselmuskirjuri, esimerkiksi Sulkavalla vuosina 1687–88 Mattias Holländer, ja lukuisat maininnat osoittavat verovelvollisen vieneen ulostekonsa suoraan veronsaajallekin. Näin esimerkiksi Säämingin jaatilalainen Lauri Kosonen ja ritosaarelainen Matti Pekanpoika Pulkkinen maksoivat osansa vuonna 1691 kornetti Kristoffer Freudenfeltille.⁴

Veronkannosta koitui talonpojille ylimääräistäkin kulua. Vuonna 1673 käsiteltiin Puumalan kesäkäräjillä veronkantokierroksen ravitsemuskustannuksia ja todettiin, että vanhan tavan mukaan sen talon isäntä, jossa veroja kannettiin, sai naapureilta viljaa voudin ruokkimiseksi. Kihlakunnankirjuri Johan Jooninpoika – sittemmin kruununvouti – kysyi, haluttiinko noudattaa vanhaa tapaa vai toimittaa verot voudin taloon, koska sellainen oli kielletty vuoden 1672 valtiopäiväpäätöksessä. Puumalan rahvas ilmoitti mieluummin pysyvänsä entisessä käytännössä, ja koska siitä ei koitunut tuomiokirjaan kommentteja, niin juuri tätä pidettiin valtiopäiväpäätöksessäkin suotavana menetelmänä.⁵

Verokokoukset kokivat eräinä vuosina osanottokatoa kenties katovuosien johdosta. Vuonna 1682 maksoi poissaolo rästikirjoituksesta kolme markkaa 12 silloiselle pieksämäkeläiselle ja 11 mikkeliläiselle.⁶ Saman koki 53 silloista kerimäkeläistä vuonna 1689 laiminlyötyään savunluvun.⁷ Mutta vuonna 1707 luetteli kruununvouti Willandh peräti 186 rantasalmelaisen nimet heidän jäätyään pois kummastakin veronmaksutilaisuudesta sekä maalis- että elokuussa. Näistä oli kymmenen heinäveteläisiä ja 31 kangaslampilaisia.⁸

Verohelpotusten tarve uusiutui ajoittain maantarkastuksen jälkeenkin. Jo vuonna 1671 kruunu joutui ottamaan kantaa Viipurin maaherran Konrad Gyllenstiernan kirjeeseen, jossa hän kuvaili seudun, etenkin kruunun- ja sotilastilojen surkeaa tilaa. Tämä johtui tietenkin vuosina 1667–68 sattuneista kadoista. Sota-avun maksaminen oli jo peruttu, mutta koska seudun aateli oli myöntänyt omille talonpojilleen jotakin helpotusta, niin sama tuli suoda myös niille talonpojille, joiden verot koituivat kruunulle tai sotaväelle.⁹

Syksyllä 1680 pidettiin Viipurissa neuvottelu, jossa ainakin Pien-Savon veroja helpotettiin. Puumalaa edusti siellä lautamies Matti Hakulinen, jonka matkakulut korvattiin sittemmin maksamalla kultakin talolta yksi vaskitaalari, semminkin kun matka sattui kiireimpään työaikaan.¹⁰

Maaverot joutuivat jokseenkin viivytyksittä saajilleen, mutta kymmenysviljoja jouduttiin varastoimaan pitäjissä ja kuljettamaan rekikelillä satamakaupunkeihin, lähinnä Viipuriin. Kymmenysaittojen rakentaminen ja kunto jätti jälkiä Säämingin, Sulkavan ja Rantasalmen tuomiokirjoihin. Sääminkiläiset ostivat tähän tarpeeseen valmiin rakennuksen Savonlinnan kaupungista ja siirsivät entisen kymmenysaittansa uuden pitäjäntuvan luokse sen tarpeisiin vuonna 1669. Aitta palveli pitäjää 40 vuotta, sillä vasta vuonna 1709 kirkkoherra Carstenius valitti aitan kärsivän tulvasta nähtävästi liian likelle rantaa rakennettuna. Uusi aitta rakennettiin hänen ehdotuksestaan Säämingin kirkonmäelle.¹¹

Rantasalmen kymmenysaitta todettiin lahoksi syksyllä 1667, mutta kaiketi nälkävuosien takia hanke toteutui vasta 1671. Kukin talo toimitti sitä varten hirren. Rakennus valmistui seuraavana syksynä.¹²

Rantasalmen kymmenysaitta ilmeni turvallisuudeltaan heikoksi. Vuonna 1686 ilmestyi sen seinään reikä, josta viljaa oli kaiketi juoksutettu varkain pois. Aikaa myöten lienee opittu rakentamaan seinät ja pohjat kaksinkertaisiksi, niin ettei varkaus enää onnistunut.¹³

Puutteen aikana kertyi rästiläisiä. Vuonna 1668 kuulutti vouti Johan Graan 20 sulkavalaiselta ja kuudelta kerimäkeläiseltä kymmenysrästejä, viimeksi mainitut Säämingin talvikäräjillä, ja vuotta myöhemmin kuuli samassa asiassa nimensä 11 kerimäkeläistä.¹⁴

Katovuosina oli ongelmana paitsi viljan vähyys myös sen heikko laatu. Jyvät olivat pieniä eivätkä kelvanneet ainakaan siemeneksi. Siksi veronsaajat pitivätkin huolta veroviljan kunnosta. Vuonna 1669 määrättiin Rantasalmen käräjillä talonpojat hankkimaan muualta kelvollista viljaa, ellei sitä ollut omasta takaa. Vuonna 1673 taas Leppävirran nimismies Wellam Affleck valitti talonpoikien maksaneen verojaan hallanpanemalla viljalla, ja heitä kehotettiinkin korvaamaan se paremmalla oman vahingon uhalla.¹⁵

Kymmenysviljat toimitettiin kruunun kuljetuksina Viipuriin muutettaviksi rahaksi. Kaupungin portilla kannettiin niistäkin pikkutullia, ja sitä varten perittiin talonpojilta rahamaksu viljaa koottaessa.¹⁶ Suursavolaiset pyysivät tästä vapautusta turhaan vuonna 1668.¹⁷

Kymmenysrahdin laajuutta kuvastellevat tiedot sitä vastustelleista. Vuonna 16 72 sai siitä kolmen markan sakon 25 miestä Puumalan käräjillä, joukossa ainakin kuusi anttolalaista. Luku vastasi liki viidettäosaa koko pitäjän taloluvus­ta. Sulkavan kymmenen vastahakoista merkitsi kymmenettäosaa, Säämingin yhdeksän noin viittä prosenttia ja Kerimäen 16 niskuria 11 prosenttia taloluvusta. Kun osa lienee hoitanut osuutensa, niin vuosittain näyttäisi viides tai neljäs osa taloista joutuneen lähettämään miehen ja hevosen kymmenysrahtiin.¹⁸ Vuonna 1689 lueteltiin Kerimäeltä peräti 50 niskoittelijaa eli runsas kolmasosa taloluvusta.¹⁹

Verorästit joutuivat ulosottoon. Vouti toimitti niitä koskevat luettelot nimismiehelle, joka yhdessä lautamiesten kanssa kävi hakemassa rästiläisen omaisuudesta vastaavan erän omaisuutta. Jakopalkkalaitoksen mukana yleistyi myös veronsaajan tapa ottaa omansa verovelvolliselta, mikä lisäsi mielivallan vaaraa. Viimeistä elukkaa, kattilaa tai vaatetta ei kuitenkaan ollut lupa ”ryöstää”.

Ulosotto voi kohdistua puimattomaan viljaan, jonka kuljetus ei aina onnistunut, vaan toimituksen tekijä kiinnitti vilja-aumaan kruununmerkin. Muutamille rästiläisille oman sadon jäänti käsille vaikkakin kruununmerkin suojassa tuotti voittamattoman houkutuksen. Vuonna 1693 syytettiin Puumalassa neljää isäntää kruununmerkin poistamisesta ja viljaan kajoamisesta. Kerimäellä teki samoin anttolalainen Tahvo Luostarinen, kun häneltä oli takavarikoitu viljaa hänen laiminlyötyään asumansa, virkataloksi määrätyn talon asianmukaisen kunnostamisen.²⁰

Ulosoton väkivaltainen vastustaminen näyttää vähenneen Pien-Savossa, sillä sitä koskevia oikeustapauksia on vain aniharva. Pantteja kertyi voutien huostaan, ja aika ajoin niitä kuulutettiin lunastettaviksi määräaikana. Rantasalmella tämä uhka julistettiin kaksi vuotta vanhoista panteista vuonna 1667, ja vuotta myöhemmin julkaistiin peräti 53 pantinluovuttajan nimet samassa tarkoituksessa: kahden viikon määräaika oli tarjolla lunastamiseen.²¹

Vakavampi asia oli perintöoikeuden joutuminen vaakalaudalle, mistä rälssikautta koskevassa luvussa oli jo puhetta. Näitä tapauksia ilmestyi 1680-luvun lopulta alkaen. Vuonna 1687 menetti Kuopion vehmasmäkeläinen Pekka Pekkarinen perintöoikeutensa kolmen vuoden verorästeistä. Vuotta myöhemmin tutkittiin Sulkavalla 16 talon asiat, kun jalkaväkirykmentti ei ollut saanut niiltä veroja. Näistä kahden isäntä oli kuollut, neljä oli autiona eli nähtävästi verohylkynä, kaksi irtisanoi talonsa, kaksi oli karannut, yksi oli ajettu pois, muutama myi talonsa ja yhdessä oli muuten uusi asukas.²²

Vuonna 1693 uhkasi perintöoikeuden menetys Puumalassa neljää talollista, mutta heistä kaksi sai vahvat takaajat ja pelastui. Kuopiossa lainhuudatettiin 26 talon perintöoikeudet, mukana entinen nimismies Gustaf Lilius ja saman viran silloinen haltija Erasmus Hara sekä Gustaf Andersinpoika Skopa Niuvanniemestä. Tuusniemeläisiä oli luettelossa neljä eli neljäsosa taloluvusta, nilsiäläisiä samoin eli 1/6 ja muissa osapitäjissä pienempi osuus. Kokonaismäärä käsitti kuusi prosenttia taloluvusta.²³

Iisalmella kuulutettiin samana vuonna peräti 59 talon perintöoikeudet: runsas viidesosa kaikista taloista oli menossa kruunulle. Varpaisjärvellä tähän listaan joutui yli puolet taloista, emäpitäjässä ja Sonkajärvellä neljännes ja Vieremälläkin yli viidennes. Katovuodet olivat kouraisseet pitäjää pahoin.²⁴

Suurina kuolovuosina jäi näiden oikeustapausten määrä kovin vähäiseksi: vain yksi tapaus Iisalmella ja Sulkavalla. Sen sijaan vuonna 1707 huudatettiin Leppävirralla kahdeksan talon perintöoikeuksia, näistä kaksi nykyisellä Heinävedellä Polvijärvellä ja Varistaipaleessa.²⁵

Voudit yrittivät kaikin keinoin periä vuosienkin takaisia rästejä saadakseen tilinsä tasan etenkin virkakautensa lopulla. Niinpä tilitti keskisen kihlakunnan kruununvouti Johan Possa vuonna 1697 loppuja kantojaan, joista vanhimmat periytyivät vuodelta 1689 ja sitten 1692–94. Vuonna 1675 valitti ylinen kihlakunta voutinsa ankaruudesta rästien perinnässä, hän kun oli vienyt rästiläiseltä jopa ainoan lehmän. Kruunu kielsi tämän ja määräsi maaherran tutkimaan väärinkäytöksiä uhaten voutia rangaistuksella, jos hän oli tehnyt niinkuin valitettiin. Syyllinen saattoi olla Johan Falck tai Anders Yrjänänpoika, mutta ei kaikitenkaan Johan Croell, sillä hänen virkakautensa jatkui pitkälle 1680-luvulle.²⁶

Vuonna 1682 vei vouti Johan Jooninpoika Puumalan lintusalolaiselta Heikki Vitikaiselta koko omaisuuden rästeistä.²⁷

Henkiraha näyttää olleen rahaveroista tuottoisin ainakin voutien verotilityksistä päätellen. Sen maksu perustui vuotuiseen henkikirjoitukseen, jota toimittamaan määrättiin manttaalikomissaari, usein oman virkansa ohella. Esimerkiksi vuonna 1691 hoiti alisessa kihlakunnassa tämän tehtävän Lappeen vouti Hans Brotherus, mikkeliläistä pappissukua.²⁸ Sulkavalla hoiti tehtävän vouti Jakob Andersinpoika.²⁹

Henkikirjoituksen perusteista koettiin 1660-luvun alussa Suur-Savossa epätietoisuutta, koskapa sieltä kyseltiin hengillekirjoitettavien ikärajoja. Kruunu viittasi asianomaiseen valtiopäiväpäätökseen, mutta asia ei näy selvinneen, sillä kolme vuotta myöhemmin kyseltiin samasta asiasta. Vastaus viittaa kysyjäin ilmoittaneen ikärajoja koskevista väärinkäytöksistä, mutta toteaa taas asetusten olevan voimassa ja luettavissa.³⁰

Sotaväki vaimoineen oli alun perin vapaa henkirahasta. Vuonna 1680 kyseli Pien-Savon tuomiokunta vapautusta myös ratsumiehille ja saikin sen.³¹

Henkikirjoittajia velvoitti ankara käsky merkitä kaikki asianomaiset luetteloonsa, etenkin kun ajoittain havaittiin liikaa löysyyttä tässä. Poisjäänti ei tietenkään tullut julki, mutta liiat merkinnät herättivät tyytymättömyyttä asiakirjoihin asti. Näitä sattui etenkin 1690-luvun alussa. Kerimäen pitkäläläinen Antti Pitkänen valitti Hans Brotheruksen merkinneen hänen taloonsa rengiksi Antti Tikkasen vaimoineen, vaikka hän ei edes tiennyt sen nimistä miestä – ainoa sen niminen oli kuollut 1688 Vaaran kylässä talollisena. Sulkavan kappalainen Johan Borgoensis valitti 1692 voudin merkinneen hänen taloonsa hengille irtolaisen ja kulkusepän Juhana Haatasen, joka silloin asui Juvan Ronkaalassa karattuaan hänen palveluksestaan 1689.³²

Kuopiossa ja lisalmella taas oli merkitty 1690 irtolaisiksi eräitä miehiä, joista Kuopion hiivilahtelainen Lemetti Raatikainen osoitti olleensa silloin Pekka Eskelisen renkinä ja eräs toinen uudistilallisena Siilinjärven Rissalassa. lisalmella Antti Antinpoika Kaarakainen valitti joutuneensa maksamaan henkirahat Pekka Saikkosen ja Pekka Reijonpojan puolesta, vaikka molemmat olivat niin raihnaita, että heidät tuli vapauttaa maksusta.³³

Vieras manttaalikomissaari saattoi joskus olla eduksikin puolueettomuudessaan, mutta asiantuntemuksen puute tarjosi tilaisuuden väärinkäytöksiin. Vuonna 1667 yritti Rantasalmen osikonmäkeläinen Mauno Mykkänen tehdä kiusaa naapurilleen nimismies Jören Laurinpojalle. Hän meni hengillepanotoimituksen jälkeen manttaalikomissaari Peter Piperin luo tupaan ja kirjoitutti nimismiehen rakuunan uudelleen hengille. Käräjillä todisti Niilo Haverinen Parkunmäestä Maunon teon, ja niinpä tämä tuomittiin itse maksamaan toiseen kertaan henkirahakin.³⁴ Piperiä selvästikin johdateltiin, sillä hän tuskin tunsi riittävästi Rantasalmen ihmisiä paljastaakseen Mykkäsen vilpin.

Savon verorasitus kokonaisuudessaan on vaikea arvioida puhumattakaan mittaamisesta, mutta yritys ansainnee vaivansa. Tiedossa on talokohtainen veromarkka­ ja manttaaliluku – jälkimmäinen neljä veromarkkaa – sekä kultakin veromarkalta tai manttaalilta vaadittu vero eri esineinä eli parseeleina niinkuin se vahvistettiin maantarkastuksen jälkeen 1664. Niinikään tiedetään kulloinenkin autioiden tilojen ja veromarkkojen lukumäärä, jonka valossa voidaan päätellä sen hetkinen verokertymä. Henkikirjat taas ilmoittavat vuosittain kertyneiden henkirahojen määrän.

Vakinainen vero tuotti, mikäli kaikki olisi saatu talteen, eri veroesineinä seuraavat määrät – autioiden osuus on tässä mukana:

Veroesineet voitiin verraten joustavasti muuntaa toisiksi, jos kyseistä esinettä ei ollut tarjolla. Vilja oli korvattavissa rahalla ja päinvastoin. Päivätyöt korvattiin koko ajan rahalla. Niin ikään kauran saanti pohjoispitäjistä ei onnistunut, ja lunastus vastasi sitä.³⁵

Vähentämällä autioiden osuus ja lisäämällä henkirahan summat voidaan seurata todennäköisyystasolla verokertymien määrää alueittainkin. Samalla vertaillaan henkirahaa osuutta verotuksen kokonaisuudessa. (Liite 69.)

Kokonaisrasitus näyttäisi kohdistuneen ankarimpana Itä-Savoon, lievimpänä taas pohjoisiin pitäjiin, mutta se tuntuu luontevalta muistaen sikäläisten talojen alunperinkin matalat veromarkkaluvut. Siellä oli myös henkirahan osuus kokonaisverotuksesta tuntuvin.

Rahaveron jakauma vastaavasti näyttäisi olleen seuraava:

Rasitus näyttää jakautuneen samoin kuin kokonaisverotuksenkin raskaimpana Itä-Savoon ja keveimpänä pohjoiseen. Mutta tätä kiintoisampaa on yrittää verrata lähinnä raha- ja viljaveron määrää vastaaviin tuloihin. Kumpikin jää verraten hataran arvion varaan, sillä meillä ei ole riittävästi tietoja viljasadon suuruudesta edes keskimäärin, ja myyntitavaran tuottokin jää muutaman sattumanvaraisen esimerkin varaan. Mutta tarkastelu voi sentään hahmottaa muutamia suuntaviivoja.

Rahatulojen kannalta on tarkin lähde aikaisemmin käsitelty pikkutulliluetteloiden ryhmä, joiden avulla voidaan päätellä pitäjittäisiä vuotuisia tavaranmyyntimääriä, ja tulli- tai satamamaksu antaa hivenen perustaa hinta-arvioille. Tässä on käytetty Lappeenrannan satamamaksuluetteloa vuodelta 1702, jossa maksu on merkitty nimikkeittäin. Kun muualta on tiedossa eräiden tavaroiden hintoja, niin satamamaksua näyttää perityn kolme penninkiä vaskitaalarin arvosta. Tämä vastaisi kahden taalarin hintaa voileiviskältä ja tervatynnyriltä. Tervan osalta arvio jää alhaiseksi, mutta siinä on käytetty kolmen ja puolen taalarin hintaa.

Tarkimmat arviot saadaan Pohjois-Savosta, jonka talvikauppa kuvastuu Raahen pikkutulliluetteloista. Muiden alueiden arvioinnissa on käytetty vastaavia suhdelukuja. Tärkeimpien nimikkeiden tuotto näyttäisi seuraavalta:

Näin arvioiden näyttäisivätkin nämä rahatulot kattaneen vain osan rahaveroja. Arvio jääneekin alle todellisen, mutta mukanahan oli sentään muitakin myyntieriä, tosin kovin vähäisiä.

Viljaveroon nähden tulee edellä mainittujen erien lisäksi kymmenysvero, kolme tynnyriä manttaalilta eli neljältä veromarkalta. Seuraavassa yritetään arvioida viljasadon jakautumaa eri tarkoituksiin perustana 50 000 tynnyrin sato koko maakunnassa:

Omaan käyttöön jäi siten noin 60 prosenttia viljasadosta, Pohjois-Savossa vähän yli, muualla vähän alle. Näin arvioiden olisi ollut käytettävissä runsas tynnyri henkeä kohti vuodessa eli puoli viljakiloa päivässä.

Kymmenysviljan määrä hahmottaa edellä kerrottua rahtitarvetta. Tuo kokonaissumma lienee tarvinnut noin 1200 hevosta, mikäli kuormaan voitiin panna kolme tynnyrillistä viljaa. Kunkin talon vuoro koitti joka kolmantena talvena.

Kokonaisuutena näyttää verotus olleen siedettävä normaalivuosina – tai hyvinä vuosina – mutta kato sekoitti helposti toimeentulon. Rahan niukkuus vallitsi ilmeisesti pitkin aikaa, ja kenties sen puutetta jouduttiin korvaamaan viljalla ja siten rasittamaan suoranaista toimeentuloa.

Verotuksen osuus kokonaistulosta jää yhä niukempien ja hatarampien perusteiden varaan, mutta yritys ansainnee vaivan. Edellä mainituista luvuista voitaneen johtaa seuraava yhdistelmä kuvaamaan aluekohtaista kokonaistuloa ja keskimääräistä veromäärää sekä niiden keskinäisiä suhteita:

Viljasadosta on vähennetty viidesosa kokonaismäärästä siemenen osuutena sekä myydyiksi arvioidut erät.

Verotus tuntui tämän mukaan raskaimpana Suur-Savossa ja kepeni itään ja pohjoiseen mentäessä. Samassa tahdissa parani myös talokohtainen puhdas tuotto – mikäli arvioperusteet vastaavat todellisuutta. Tätä kuvaa vahvistaa myös aluekohtainen kehitys suurina kuolovuosina, jolloin kirjatut tuhot olivat pahimmat juuri Suur-Savossa ja pohjoisin alue vastoin odotuksia säilyi parhaiten.

OIKEUSLAITOS LÄÄNITYSKAUTENA JA SEN JÄLKEEN

Savon tuomiokuntajako pysyi periaatteessa entisellään 1660-luvulta Isoonvihaan asti ainoana poikkeuksenaan Kajaanin vapaaherrakunnan alue, joka muodosti oman tuomiokuntansa ja johon Kuopio ja Iisalmi kuuluivat. Tuomarinvirkoja hoidettiin entiseen tapaan aina 1680-luvun alkuun asti, jolloin läänitysluonne katosi tältäkin alalta ja viranhaltijan oli hoidettava itse virkansa.

Läänitysaikaiset tuomarit olivat sentään itsekin lakimiehiä. Suur-Savossa seurasi vuosina 1664–72 Johan Wasseniusta Mårten Schilling, 1673–75 Klaus Jägerhorn, sitten vuoden verran Henrik Thuronius ja sitten vuoteen 1680 asti Johan Schüttehjelm, kaikki hovioikeuden asessoreita, jotka kaiketi nauttivat tuomarin tulot asessorinpalkkansa vahvistukseksi, tosin maksaen korvausta lainlukijalle. Pien-Savossa seurasi Petter Thesleffiä vuonna 1664 Olof Samuelinpoika Wallenius, joka jo vuonna 1667 yritti istua täällä käräjiä, mutta jätti kierroksen kesken. Hänen kuoltuaan vuonna 1678 viran peri pariksi vuodeksi poika Samuel.¹

Kajaanin vapaaherrakunnan tuomarina toimi vuosina 1651-65 Johan Curnovius ja sitten Nicolaus Petrellius.² Kumpikin hoiti itse virkansa, mistä työn antaja Pietari Brahe samassa persoonassa valtakunnan ylin lainvalvoja eli drotsi, piti kaiketi tarkan huolen.

Suur-Savon tuomarinsijaisista tunnetaan tuolta ajalta vain kolme. Vuosina 1658–66 istui kummankin tuomiokunnan käräjät alkuaan maanmittari ja sitten kruununvouti Lorentz Röös. Häntä seurasi Suur-Savossa Elias Zachrisinpoika Willandh, joka siihen asti istui Äyräpään ja Jääsken käräjiä. Seuraava tunnettu Suur-Savon lainlukija oli entinen rykmentinkirjuri ja Viipurin postimestari sekä Viipurin läänin lainlukija Erik Djurman vuonna 1680, joka siirtyi sitten Tammisaaren pormestariksi.³ Elias Zachrisinpoika asui aluksi isänsä talossa Rantasalmen Kolkontaipaleessa, mutta 1670-luvulla Mikkelin Seppolassa. Lainlukijan arvonimi viittaa siihen, että hän istui Suur-Savon käräjiä jatkuvasti likelle vuotta 1680.⁴

Röösin jälkeen toimi Pien-Savon lainlukijana Haquinus Andersinpoika Akerlund. Hän perehtyi alueeseen vuodesta 1663 alkaen mm. voudinsijaisena ja mainittiin jo Puumalan talvikäräjillä 1667 tulevaksi lainlukijaksi.⁵ Hän asui Rantasalmen Kurkelassa ja kuoli vuonna 1671 jättäen lesken Elisabet Matintyttären, joka eli Rantasalmella 1680-luvun lopulle ja muutti sitten Narvaan.⁶

Elias Zachrisinpoika istui 1672 Pien-Savonkin käräjät, kunnes lainlukijaksi saatiin Uuden Kaarlepyyn pormestarin poika Johan Munselius, joka oli ehtinyt toimia Pietarsaaren kaupunginkirjurina ja vt. pormestarinakin. Hän asui Rantasalmen Asikkalassa Reijolan talossa, josta käsin hän hoiti Savonlinnan pormestarinkin tehtävät vuoteen 1682 asti.⁷

Vuonna 1680 nimitettiin Suur-Savon tuomariksi Olaus Hamnius, Pietarsaaren kirkkoherran poika, joka viimeksi oli toiminut Pohjois-Suomen laamannikunnan alilaamannina eli laamanninsijaisena. Hän toimi tehtävässään kuolemaansa asti 1689. Hän ei näytä asuneen Savossa.⁸ Hamniusta seurasi 1690-luvulla Salomon Tavaststierna asuen Mikkelin kirkonkylässä vuoteen 1710 asti. Vuodesta 1711 tuomarina oli Carl Leijonberg .

Pien-Savon tuomiokunnan sai vuonna 1680 Guido Wickelgren, joka Tynkkylänjoelta käsin hoiti aluettaan kuolemaansa asti 1690. Häneltä viran peri turkulainen porvarinpoika ja Karjalan alilaamannina palvellut Mikael Knutinpoika Halitzius, joka tuomariksi tullessaan sai myös aatelisarvon ja otti nimen Ehrenhoff. Hänen kautensa päättyi virasta erottamiseen ja sijalle tuli Carl Brockius. Hän asettui Sulkavan kirkolle. Toimikauden päätti kuolema vuonna 1699, ja leski Kristina Wallstenia muutti poikiensa Jakobin ja Karlin kanssa Raaheen.⁹ Vuoden 1690 syyskäräjät istui Niklas Nilsinpoika Lietzen, talvikäräjät 1692 auditööri Isak Hagert.¹⁰

Pien-Savon tuomariksi tuli vuonna 1700 Klaus Jägerskiöld, alunperin tukholmalainen ja Uppsalassa opiskellut juristi, mutta siirtynyt Suomeen 1693. Hänen asumisestaan Savossa ei ole merkintöjä ainakaan henkikirjoissa. Virka oli hänen hallussaan aina vuoteen 1718 asti, mutta neljänä viimeisenä vuotena sen hoito ei sodan ja miehityksen takia tullut kysymykseen.¹¹

Jos jo lainlukijoissa oli juristin koulutuksen saaneita ja hovioikeudessa palvelleita miehiä, niin tuomarien yhteiskunnallinen asema oli vielä vahvempi. Aatelismiehiä oli ainakin kolme: Tawaststierna, Jägerskiöld ja Ehrenhoff. Arvovalta olikin tarpeen esimerkiksi itsevaltiaita kruununvouteja aseteltaessa.

Aluejako joutui valinkauhaan vuonna 1681, kun tuomari Hamnius ryhtyi havittelemaan Kuopiota ja Iisalmea tuomiokuntansa piiriin. Hänen mielestään ne olivat aikaisemmin kuuluneet siihen ja rajoittuivat siihen. Hän kiirehti jo istumaan siellä käräjätkin. Guido Wickelgreenillä oli kuitenkin tieto pohjoispitäjien muinaisesta kuulumisesta Pien-Savoon, ja hän valitti kuninkaalliselle majesteetille virkaveljen hankkineen tuon aluelisän väärän kertomuksen voimin.

Hallitus siirsi asian Turun hovioikeuden ratkaistavaksi kehottaen sitä hankkimaan maaherran lausunnon. Maaherra Falkenberg asettui aluksi Hamniuksen kannalle, mutta muutti mielensä ja hovioikeus päätti 9.6.1684 nuo pitäjät palautettaviksi Pien-Savoon. Kuninkaallinen majesteetti vahvisti tämän ratkaisun vähän myöhemmin.¹²

Hamnius näyttää ehtineen istua Kuopiossa ja Iisalmella oikeutta vuoden 1681 alusta aina talvikäräjiin 1684 asti, sillä niiden tuomiokirjat ovat kaiketi kadonneet muun Suur-Savon tuomiokunnan arkiston mukana.

Käräjäkunnissa toteutui 1680-luvun alussa sama uudistus kuin hallintopitäjissäkin, kun Visulahden ja Pellosniemen sijaan nimettiin Mikkeli ja Ristiina ja rajakin vedettiin niiden väliin uudelleen. Kangasniemi irtosi samalla Pieksämäestä. Suur-Savon tuomiokunta käsitti siten kuusi ja Pien-Savo kahdeksan käräjäkuntaa.

Käräjät istuttiin yleensä nimismiehen talossa, jonka isäntä sai nauttia pitäjän maksamat käräjäkapat näiden istuntojen toimittamiseksi. Käräjätuvan lisäksi oli tarpeen tuomarin ja hänen kirjureidensa majoitustilat, niin ettei aivan vähäinen talo riittänyt. Paikoin ja ajoittain tarvittiin erikseen käräjätaloakin, kun muuten ei tarjolla ollut kelvollisia tiloja. Kuopiossa ja Iisalmella rakennettiin nämä vapaaherrakunnan aikana.¹³

Kerimäellä päätettiin eversti Herman von Burghausenin aloitteesta rakentaa kirkon likelle käräjätalo pitäjäntupaa vastapäätä asunnoksi tuomarille. Se käsitti tuvan ja kamarin.¹⁴ Talo palveli tarkoitustaan vuoteen 1689, mutta sitten nimismies Lorentz Bergh vei siitä ikkunat ja ovet – hänhän asui pitäjäntuvassa noina aikoina ja aiheutti pahennusta pitäjällä. Kruununvouti Johan Jooninpoika väitti ostaneensa omilla rahoillaan nuo ikkunat ja ovet, mutta rahvas todisti voudin kirjurin Matti Kostiaisen keränneen sitä varten talonpojilta viljaa. Palauttamispäätöksen esti voudin ja tuomarin välienselvittely, mikä lienee myös jouduttanut voudin virkaeroa. – Käräjätalo lienee sillä aikaa lahonnut lopen, sillä vuonna 1693 päätettiin, että kukin talo toimittakoon uutta taloa varten kaksi hirttä ja palkin sekä lautoja tarpeen mukaan.¹⁵

Puumalassa rakensi nimismies Paavo Vokkolainen 1680 pitäjän- ja käräjäntuvan hankkien siihen omin varoin lasit. Näiden hinnan 7 vaskitaalaria hän sai periä pitäjältä.

Iisalmen käräjätalo näyttää rapistuneen käyttökelvottomaksi vuoteen 1692 mennessä, sillä siitä alkaen käräjiä istuttiin nimismies Samuel Cajanuksen talossa. Suuren Pohjan sodan aikana pidettiin syyskäräjät 1704 sekä kesä- ja syyskäräjät 1705 Onkiveden Ruotsalassa, jonka majatalo oli käräjätalona vielä kolmasti myöhemminkin. Yhdet käräjät istuttiin Nerkoolla ja Lapinlahden majatalossa sekä kahdet Väisälänniemessä. Tämä säästi tuomarilta yhteensä noin kaksi matkapäivää.¹⁶

Kuopiossakin siirryttiin käräjätalosta nimismiehen suojiin vuonna 1692 osittain, sillä eräitä jaksoja käytettiin kirkolle rakennettua kruununtaloakin. Kesäkäräjät 1711 istuttiin Hyvärilässä, joka tarkoittanee Puutossalmen posti- ja majataloa. Muuten paikanmääreinä vaihtelevat Koljolanniemen, Savilahden ja Savisaaren nimet.

Leppävirran perinteinen käräjäpaikka oli Affleckien talo Varkauden Pitkälänniemessä. Vuosina 1696–1700 mainitaan paikkana Kauppilanmäen nimismiehentalo. Kirkolla taas käräjöitiin vuosina 1706–08 sekä 1712. Talvikäräjät 1711 istuttiin Paukarlahdessa.

Rantasalmella riitti edustavia taloja käräjien pitoon. Nimismies Lars Yrjänänpoika isännöi niitä 1690-luvulla ja sitten 1703–04. Vuosina 1700–02 käräjiä istuttiin Tornionniemessä joko tuomari Brockiuksen omassa tai vouti Bengt Mahlbergin talossa ja 1705 Leislahdessa kaiketi vouti Willandhin kartanossa.

Sääminkiläisten oikeudenhoito keskittyi Savonlinnan malmille, jossa kruununtaloa käytettiin kai moneen muuhunkin tehtävään. Kesäkäräjät 1699 istuttiin Tynkkylänjoella ja kesäkäräjistä 1702 vuoden 1706 loppuun Nojamaassa voudin kartanossa. Vuosina 1708–11 pidettiin kolmet käräjät Säämingin kirkolla tai pappilassa.

Kerimäkeläisten käräjätalo toimi kohtalaisesti vuoteen 1690 asti, josta alkaen käräjät pidettiin pääasiassa Savonlinnan malmilla, pari kertaa Tynkkylänjoella, kerran Simanalassa ja 1702–06 Nojamaassa. Tämä käräjäkunta eriytyi Säämingistä tosiasiassa vasta 1677, jolloin myös ennen mainittu käräjätalo rakennettiin, ja vuodesta 1708 palattiin kesäkäräjien pidossa entiseen yhteyteen.

Sulkavalla oli käräjäpaikkana pääasiassa nimismiehen talo ja nimismiehettömänä aikana ennen mainittu Antti Jaakonpojan talo kirkonkylässä. Löfberg tarjosi käräjätilat talostaan Kaipolan Korholasta, jota aikaisemmin isännöi vouti Johan Graan ja jonne johtava siltakin pidettiin kunnossa. Pitäjäntuvassa istuttiin käräjiä vuosina 1696–1701 ja muulloinkin. Muutaman kerran mainitaan tässä tehtävässä Rauhaniemi.

Puumalan käräjät sijoittuivat nimismiehen majapaikan mukaan. Lassi Lampaisen aikana istuttiin Pirttimäellä, Vokkolaisen vuosina hänen rakentamassaan ja varustamassaan talossa kirkonkylällä. Vuodesta 1708 alkaen paikka valittiin turvallisuussyistä pohjoisempaa, joko peräti Sulkavan puolelta tai Vesiniemestä ja Ryhälästä. Samalla näiden kahden pitäjän käräjätkin yhdistettiin. Paikkana mainitaan Heikkurila neljä kertaa sekä Partala ja Rauhaniemi kerran.

Katsaus rajoittuu näin Pien-Savon käräjäkuntiin. Suur-Savossakin lienee käräjäpaikkoina käytetty vastaavasti valmiita tiloja, jos niitä oli tarjolla, ja niiden puutteessa rakennettu erikseen käräjätalo. Paikoin pidettiin käräjinä toimiva kruunun paikallishallinto ja kirkkopitäjinä orastava paikallinen itsehallinto erillään: rakensihan Kerimäki erikseen käräjätalon ja pitäjäntuvan. Paikoin taas näiden instanssien tarpeet yhdistettiin: Puumalassa toimi sama rakennus käräjätalona ja pitäjäntupana, ja Sulkavalla istuttiin käräjiä pitäjäntuvassa.

Lautamiehet kuuluivat erottamattomasti oikeudenhoitoon ja toimivat muutenkin paikallishallinnon tehtävissä. Pien-Savon tuomiokunnassa ehti vuosina 1661–1714 palvella lautamiehinä kaikkiaan 411 nimeltä mainittua talonpoikaa, eniten Säämingissä ja toiseksi eniten Iisalmella. Kun lautakunnan miesluku oli 12, niin korkea yhteismärää viittaa muita nopeampaan vaihduntaan. (Liite 70.)

Virkavuosien mukainen jakauma osoittaa vain yhtenä vuotena mainittujen lautamiesten täyttävän joukosta runsaan viidesosan, etelässä enemmän, mutta Pohjois-Savossa vain kuudenneksen. Säämingissä ja Iisalmellakin lienee jouduttu turvautumaan tilapäisiin lautamiehiin vakinaisten ollessa poissa.

Pitkäaikaisimmat lautamiehet palvelivat yli 40 vuotta virassaan, Kuopion hirvimäkeläinen Hannes Korhonen jopa 52 vuotta alkaen 1670, viitataipalelainen Olli Karhunen jokseenkin saman ajan vuoteen 1688 asti, sääminkiläinen Niilo Sairanen 1649–1696 ja sulkavalainen Juhana Kammonen 1662–1708. Säämingin pihlajaniemeläiselle Paavo Harjulaiselle kertyi virkavuosia 43, osa tosin nimismiehenäkin, Leppävirran saamaislaiselle Sihvo Sihvonpoika Hartikaiselle 42 sekä rantasalmelaiselle Lauri Melkerinpoika Juutille, Puumalan Matti Auviselle ja saman pitäjän ollilalaiselle Matti Hämäläiselle 41 vuotta.

Tehtävä siis vakiintui 1600-luvulla, ja sen mukana paikallinen oikeustapa välittyi käräjien ratkaisuihin. Pitkäaikainen palvelus – noin puolitoista vuosikymmentä keskimäärin – takasi lautamiesten laintuntemuksen sekä paikallistuntemuksenkin, jota tarvittiin ratkaisujen valmisteluissa ja joka siinä samalla vahvistuikin. Loputtomia kaskimaariitoja selvitellessään lautamies joutui liikkumaan läpi joka kolkan piirissään tehdäkseen lausuntonsa käräjille. Rästien perinnässä apumiehenä hän perehtyi samoin jokaisen alueensa asukkaan toimeentuloon.

Asiantuntemusta vahvisti vielä viran periytyminen samassa suvussa. Karttulan Karhusista seurasi Ollia punnonmäkeläinen Lemetti Tahvonpoika vuosina 1688–1712. Sulkavan Kaartilasta tuli Kaartisia neljä lautamiespolvea eli Olli 1641–48, poika Pekka 1648–70, Juhana 1660–92 ja Mauno 1693–1709. Niilo Sairasen poika Pekka tuli isänsä sijaan 11 vuodeksi, ja Sihvo Hartikaisen poika Antti istui Leppävirran lautakunnassa isänsä jälkeen 19 vuotta.

Kukin lautamies vastasi siis omasta piiristään. Tästä ei tosin ole tarkkaa tietoa, mutta siihen viittaavat useat maininnat uuden lautamiehen valinnasta kuolleen tai eronneen tilalle. Sulkavalla saattoi vuonna 1692 syntyä uusi piirikin Kaartisten vuoksi. Heistä Juhana Pekanpoika muutti muutamaa vuotta aikaisemmin pois pitäjästä ja tilalle otettiin veljenpoika Heikki Pekanpoika. Kun setä muutti takaisin, niin Heikki pyysi eroa, he kun asuivat samassa talossa. Sijalle otettiin kyrsyäläinen Olli Paavonpoika Mäkeläinen parin peninkulman päästä Kaartilasta.¹⁷

Lautamiehet otettiin edelleen pitäjän varakkaimmista talollisista, usein ratsutilallisista. Vuonna 1686 tuli siten kerralla kaksi ratsutalon isäntää Simo Kokkonen ja Pekka Niilonpoika Pulkkinen Säämingin lautakuntaan.¹⁸

Vuonna 1696 merkittiin Rantasalmella uusi lautamies Eerikki Pentinpoika Tuhkunen nimenomaan perintötilalliseksi. Leppävirralla taas painotettiin 1696 uuden lautamiehen Jooseppi Tahvonpojan lukutaitoa.¹⁹

Lautamiesten arvojärjestys lienee ollut itsestään selvä virkaiän mukaan. Se kuvastuu heidän luettelostaan tuomiokirjojen ingresseissä, joissa vain harvoin poikettiin tästä. Vuonna 1671 mainitaan Puumalassa uuden lautamiehen Eerikki Juhananpoika Summasen asettuneen ”alimmalle sijalle” lautakunnassa.²⁰

Lautamieskausi päättyi useimmiten miehen kuolemaan. Eronpyyntö iän, raihnauden tai sokeuden takia kirjattiin 21 kertaa. Puumalasta muutti vuonna 1682 Matti Auvinen Sulkavalle, jossa hänet 1691 otettiin lautakuntaan. Vuonna 1687 muutti hänen perässään lautamies Paavo Luukkonen, mutta häntä eivät sulkavalaiset enää tarvinneet lautamiehenä.²¹

Lautamiehen ura saattoi katketa dramaattisemminkin. Vuonna 1665 erotettiin sulkavalainen lautamies Rossi Partanen miehentappajana, ja runsasta vuosikymmentä myöhemmin katosi Vehmersalmelta jo mainitsemamme Pekka Reinikainen samasta syystä. Rantasalmeltakin ilmoitettiin 1671 Pekka Korppinen karanneeksi.²²

Kahdesti voidaan merkitä eron syyksi virkavirhe. Vuonna 1671 erotettiin Sulkavan lautakunnasta Pekka Ollinpoika Kaartinen, koska hän oli puhunut karkeaa epätotuutta oikeuden edessä, ja 1696 erotettiin Rantasalmella Heikki Tolvanen erheen takia.²³

Vuonna 1668 uhkasi ero rantasalmelaista Pentti Tuhkustakin, kun kruununvouti Johan Enerooth vaati sitä. Tuhkunen oli muka väittänyt voudin kantaneen veroja antamatta niistä kuittia. Tuhkunen joutui syrjään siksi aikaa, kun vouti hankkisi todisteet häntä vastaan. Niitä ei kuitenkaan löytynyt – ainakaan asiaa ei tuotu käräjiin. Tuhkunen palasi vielä pariksikymmeneksi vuodeksi lautakuntaan ja palveli siinä kuolemaansa asti.²⁴

Käräjäkierrokset kuuluivat viralliseen vuosirytmiin. Talvikäräjät jouduttiin soveltamaan osittain kruununvoudin kiireiden mukaan, sillä hänen oli hyvä olla käräjilläkin verotoimitustensa lomassa, joihin hän tarvitsi myös lautamiehiä. Samasta syystä oli syyskäräjät pidettävä Lappeenrannan markkinain jälkeen loka-marraskuussa. Kesäkäräjiä pidettiin touko- ja elokuun välisenä aikana.

Syyskäräjien ajaksi saattoi ehtiä jo kelirikko, joka erittäinkin saaristopitäjissä haittasi joskus kokoontumista. Etenkin Puumalan ja Säämingin saarissa asuvat lautamiehet joutuivat joskus jäämään pois virantoimituksesta jäiden takia, ja kun lainlukija Akerlund aloitti vuonna 1668 kesäkäräjäkierroksensa jo toukokuussa, niin Otasalon, Kiljulan ja Hurissalon lautamiehet jäivät heikkojen jäiden taakse. Vuonna 1691 kaivattiin Leppäviran syyskäräjille Varkauteen Lempyyltä Olli Laitista ja Martti Savolaista Kotalahdesta. Rantasalmen kesäkäräjiltä toukokuussa 1699 puuttuivat ahvensalmelaiset lautamiehet.²⁵

Tuomarikaan ei aina päässyt käräjäpaikalle. Guido Wickelgreeniä esti syyspuolella 1685 sairaus pitämästä Rantasalmen ja Leppävirran käräjiä, ja Kuopioon tai Iisalmelle hän ei enää päässyt järvien jäädyttyä.²⁶ Sijaisen saanti Turun hovioikeuden päätöksen perusteella – joka sekin olisi ollut hankittava – ei onnistunut ajoissa postinkulun hitauden takia, eikä tuomarilla ollut silloin aus­kultantteja harjoittelemassa ja tarpeen tullen sijaisina.

Muutaman kerran taas ilmoittaminen sotkeutui. Tuomari toimitti käräjäaikataulunsa kruununvoudille, jonka tuli levittää tieto pitäjiin kuulutettavaksi kirkoissa kolme viikkoa ennen käräjiä. Vuonna 1686 jäi Puumalan syyskäräjät kuuluttamatta, ja paikalle tuli ajoissa vain viisi lautamiestä. Kirkkoherra Brudgum valitti kruununvoudin – Johan Jooninpojan – jättäneen lähettämättä kuulutuksen. Vuonna 1692 taas Sääminkiin tullut ensimmäinen syyskäräjäkuulutus sisälsi viikkoa liian myöhäisen määräajan. Tästä pitäjäläiset valittivat, mutta kun lautakuntakin oli läsnä jokseenkin kokonaisuudessaan, niin istunto aloitettiin valituksesta huolimatta.²⁷

Leppävirralla sotkeutui käräjien pito jonkin verran taas vuoden 1670 tienoissa kruununmiesten ja rälssin virkailijain erimielisyyksien takia. Syyskäräjät 1672 jouduttiin Varkaudessa aloittamaan vajain lautakunnin, sillä vain kuusi lautamiestä vaivautui paikalle. Niinpä oikeuden puheenjohtaja, nähtävästi lainlukija Elias Zachrisinpoika Willandh, sanelikin tuomiokirjaan: ”Entiset lautamiehet ryyppäävät ja nukkuvat parhaan ajan, jolloin asioita pitäisi ratkaista.” Saijanlahtelainen Paavo Karppanen saikin kolmen markan sakot juopottelun aiheuttamasta poissaolosta.²⁸

Oikeuslaitosta ylläpidettiin edelleen käräjäkapoin. Nimismies sai kantaa talostaan kapan viljaa, jolla hän kustansi tuomarin ja virkamiesten ravitsemisen käräjäpäivinä. Lautamiehet elivät omin eväin 1670-luvulle asti saaden yhden käräjäkapan, mutta sitten määrättiin nimismies huoltamaan heidätkin, jos he luopuisivat käräjäkapastaan.²⁹

Tuomaritkin saivat palkkarahansa talokohtaisina maksuina. Tuomarinraha oli yksi hopeataalari talolta, ja laamannille kuului 18 äyriä. Lautamiehet eivät maksaneet tätä. Käräjäkapan arvo laskettiin kuudeksi hopeaäyriksi.

Viimeksi mainitun maksun tulot jakautuivat ensiksi lautamiehille kuusi äyriä vuodessa kullekin, olivatpa he sitten kihlakunnan- tai laamanninlautamiehiä. Tuomarin muonitukseen kului kolmasosa, hänen lautamiestensä hyväksi toinen kolmasosa ja laamanninoikeuden hyväksi noin kahdeksasosa. Maksu oli ilmeisesti riittävä, sillä esimerkiksi vuonna 1697 eli pahimpana katoaikana tuotti Savon alisen kihlakunnan käräjäkestitysvero 116 taalaria 20 äyriä, josta lautamiehille meni 13,5, tuomarille ja lautakunnalle 34 taalaria 12 äyriä kummallekin sekä laamanninoikeudelle 11 taalaria 14 äyriä 16 penninkiä, joten säästöä jäi lähes 23 taalaria.³⁰

Tuomarin arvovalta joutui joskus vaaraan. Säämingin pirhiännieme.läinen Jaakko Immonen suivaantui vuonna 1673 tuomarinveroon, jota Haquinus Akerlundin leski Elisabeth Matintytär häneltä velkoi: ”Eikö hänellä ole muuta syötävää, onko se tullut tänne paikkaamaan säkkejään? Köyhdyttääkö se minut niinkuin miehensä, joka lahjusten ja lahjojen voimalla antoi minun taloni trumpetari Y rjänälle, joka antoi sen eversti Borkhusenille – se sielun myöjä. Trumpetari lupasi lainlukijalle tynnyrin kalaa ja tynnyrin maltaita ja sai maan.” Käräjillä tunnustivat kaikki Akerlundin olleen lahjomaton ja oikeamielinen tuomari, joka teki aina päätökset neuvoteltuaan lautakunnan kanssa. Tuomiokin osoitettiin oikeaksi, sillä Immonen oli omistellut Burghausenin maata. Katokausi ja kivistävä tappio käräjillä purkautuivat Immosen sanoina.³¹

Ahvensalolaiset veljekset Heikki ja Iivari Heikinpoika Pöllänen riitelivät niinikään maastaan, ja kun laamanninoikeus teki päätöksensä 1690 Heikin hyväksi, niin Iivari lausahti rukouspäivänä samana vuonna: ”Lahja tuomio ja lahja laki”, vihjaten Heikin lahjoneen oikeuden. Tästä koitui hänelle rapsut.³²

Vain kerran todettiin kielteistä tuomarin oikeamielisyydestä. Kuopion talvikäräjillä 1680 todettiin Raahen pormestarin ja Kajaanin vapaaherrakunnan alilaamannin Henrik Corten muuttaneen kihlakunnanoikeuden päätöksen päinvastaiseksi huolimatta siellä kuultujen todistajien valallisesta lausunnosta. Asia jäi sillä kertaa siihen, sillä alioikeus ei katsonut voivansa muuttaa ylemmän oikeusistuimen päätöstä, ja pianhan Corten tuomiovalta loppuikin vapaaherrakunnan peruuntuessa kruunulle. Alilaamannin asiantuntemus joutui muutenkin naurunalaiseksi, sillä hän yllytti Lapinlahden onkiveteläisen Paavo Heikinpoika Ryynäsen vetoamaan kihlakunnanoikeuden päätöksestä laamanninoikeuteen liian myöhään. Ryynänen sai päinvastoin sakot tuomionmoitinnasta.³³

Käräjillä käsiteltyjä talous- ja riitajuttuja on jo selostettu kunkin elämänalan yhteydessä, mutta tässä lienee syytä valaista rikosasiain heijastumista virkatoimiin. Rikolliset saatiin oikeuteen vain pidätettyinä, ja heidän säilyttämisekseen tarvittiin vartijat ja säilytyspaikka. Pitäjänputkat tai –kistut jäivät kaiketi ylläpitämättä, sillä vuonna 1684 vaati vouti Johan Hijskou sellaisen rakentamista Rantasalmelle – tuskinpa sitä oli pienemmissäkään pitäjissä.³⁴

Vanginkuljetuksesta näyttää vastanneen usein kyytirättäri käsiinsaatujen talonpoikien avustamana. Yhden rikollisen osalle saattoi koitua kaksikin edestakaista matkaa kotiseudulta linnaan ja takaisin: ensin pidätettynä odottamaan käräjiä, sitten käräjille, taas linnaan odottamaan rangaistusta ja sitten kotipuoleen rangaistavaksi. Tämä rahti toteutui silloin, kun hovioikeus vahvisti kihlakunnankäräjillä langetetun kuolemantuomion. Jos vahvistus jäi saamatta, niin tuomittu pääsi vapaaksi suoraan Savonlinnasta.

Kuljetusvaihe saattoi tarjota vangille karkaamistilaisuuden. Kesäkäräjillä 1695 piti käsiteltämän lukkarilalaisen veljentappajan Eero Lukkarisen juttu, mutta hän pääsi karkuun vartijaltaan Esko Koljoselta käräjäsaarnan aikana ja pakeni Rautavaaran Sierajärvelle. Pitkää iloa hänelle ei tästä koitunut, sillä hän kuoli siellä pian. Koljonen sai lepsuudestaan 40 markan sakot.³⁵

Paljon porua, vähän villoja kertyi vuonna 1691 Rantasalmella kirkonvaras Heikki Junno Iivosen vuoksi. Tuomari määräsi hänet tuotavaksi syyskäräjiin, ja asialle lähtivät profossi Lauri Liutti ja rättäri Eero Ilvonen. Savonlinnan komendantti ei luovuttanut vankia, ja hakijat palasivat takaisin. Mutta tuomari käski heidät heti uudelle retkelle. Nyt vanki saatiin haltuun, mutta hirmuisen pakkasen vuoksi matkue poikkesi välillä lämmittelemään, eikä kirkonvaras tarvinnut muuta tilaisuutta, vaan häipyi.³⁶ Kymmenen vaskitaalarin matkakulut menivät ”Kankkulan kaivoon”.

Ongelmaksi koitui ennen kaikkea vankien ylläpito, sillä kruunun menosääntöön ei tätä kohtaa kuulunut, vaan sitä rahoitettiin sakko-osuuksin tai muin satunnaisin tuloin. Tästä johtui myös sakkojen suosio rangaistusmuotona, jonka taas köyhimmät kuittasivat perin usein selkänahallaan. Vuonna 1698 kieltäytyi Savonlinnan komentaja everstiluutnantti Abraham Pistolekors ottamasta linnaan tutkintavankeja, joita oli sinne tarjottu sekä Mikkelistä että Leppävirralta. Hänen ohjeidensa mukaan ei tuomitsemattomia ja syylliseksi toteamattomia ihmisiä sopinut elättää kruunun kustannuksella, vaan tämä etu koski vain kuolemaantuomittuja. Aivan johdonmukainen tämä käytäntö ei suinkaan ollut, sillä vankirullien mukaan voidaan inonenkin linnassa istuneen päässeen sieltä vapauteen. Vanki sai ylläpidokseen kapan viljaa viikossa.³⁷

Edellä mainittu rajoitus tutkintovankien ylläpitoon nähden päti ainakin vuonna 1702, kun Kerimäen alakuonalainen Simo Jaatinen takasi naapurinsa Olli Maarasen vapaaksi Olavinlinnasta ja istui siellä kahdeksan päivää vankina omin eväin. Hän sai sitten korvausta kaksi hopeataalaria ja oikeuskuluina 24 äyriä, kun Maaranen ei maksanut sovinnolla korvausta.³⁸

Vangeista ja heidän toimeentulostaan vastasi linnan vahtimestari, jona toimi vuosikymmenet Olli Utriainen. Esimerkiksi vuonna 1669 hänen huostassaan eli kolmesta 33 viikkoon yhteensä 14 vankia, joista kaksi sulkavalaista, juvalaista, mikkeliläistä ja pieksämäkeläistä sekä yksi puumalalainen, kerimäkeläinen ja rantasalmelainen. Lisäksi täällä istui kolme tohmajärveläistä, joiden ”laillinen” linna olisi ollut Käkisalmessa.³⁹

Vangit näyttävät liikkuneen verraten vapaasti muurien sisäpuolella tosin jalat kahleissa. Vahtimestarin alaisten vartionihtien tuli pitää heitä silmällä, mutta muuten he voivat seurustella muun linnanväen kanssa.

Tämä järkytti linnan järjestystä syyskesällä 1664, kun Liistonsaaren säterin amtmanni Sven Hammar karkasi vankeudesta. Hammar ja toinen vanki Juhana Nuutinpoika Leminen asuivat vankisalissa, jossa päivystävä vartionihti teki myös palvelusta. Hänellä oli hallussaan myös kahleiden avain, vaikka sen olisi pitänyt ohjesäännön mukaan olla vahtimestarilla.

Nihti kai nukahti muutaman kekäleen valaisemassa hämärässä eikä kiinnittänyt huomiota vankien poistumiseen, näille kun tuli asiaa pihalle ”salaiseen huoneeseen”. He kaiketi ottivat sekä avaimen että nihdin pertuskan. Kahleet saatiin auki, ja pertuskalla he hakkasivat poikki hirren, joka sulki käymälän alustan ulkomaailmasta.

Ulkopuolella odotti vene ja siinä Hammarin vaimo, jonka oli sinne saatellut Olavinlinnan tykistön konstaapeli Johan Salast. Hän oli käynyt vähän aikaisemmin Liistonsaaressakin sekä keskustellut linnassa itse Hammarin kanssa pitkän pyhäpäivän vankilassa, olipa kuultu sovitta van 700 taalarista. Oliko tämä kruunulle tarjottava lunastus vai korvaus pakoavusta, jäi toteamatta ja Salast siitä tuomitsematta. Hammar ilmestyi sittemmin Liperiin ja muutti lopulta Tohmajärven Kemieen.⁴⁰

Kuolemantuomio seurasi murhasta ja taposta mukaanluettuna lapsenmurha, samoin vanhempiin kohdistuneesta väkivallasta, sodomiasta eli eläimeen sekaantumisesta, kirkonvarkaudesta ja vääränrahanteosta – näitä tapauksia ainakin sattui. Mutta niinkuin todettiin hovioikeus harkitsi nämä tuomiot uudelleen, vahvisti tai jätti vahvistamatta.

Siten voidaankin kuolemantuomioiden toimeenpano todeta varmasti vasta pyövelin kuitattua matkarahansa. Talvella 1661 kävi Tuomas Tujulainen teloittamassa eraan lapsenmurhaajattaren Juvalla. Seuraavan kerran kävi pyöveli Anders Henrikinpoika Heidell teloittamassa Puumalassa onnettoman papinpojan Michel Brudgumin tammikuussa 1691.⁴¹

Vuonna 1692 näyttää rahanväärentäjä Hammarman jatkaneen käräjäkierrostaan maakunnan ulkopuolelle, joten hänen lopullista kohtaloaan ei näy Savon lähteissä. Mutta vuonna 1697 Heidellille riitti töitä. Kuopiossa hän teloitti lokakuussa Heikki Reinikaisen vaimon, joka oli pistänyt miestään puukolla vatsaan. Kesällä kävi samoin mikkeliläisen miehentappajan Reku Varsan – kenties Mäntyharjulta – ja lapsenmurhaajan Kirsti Parkkisen. Niinikään hän kuittasi rahat jo talvella Heikki Hyvösen ja keväällä miehentappaja Heikki Heikinpoika Nikkisen ja kangasniemeläisen lapsenmurhaajan Marketta Tuomaantytär Määtän teloituksesta. Vuonna 1702 häntä tarvittiin vielä Rantasalmella ja Juvalla.⁴²

Sodomiasyytteitä nostettiin Pien-Savossa kaksi kertaa, vuonna 1664 Rantasalmella ja 1673 Kerimäellä. Ensin mainitussa tapauksessa vänrikki Ivar Michelinpojan renki syytti toveriaan tästä ja kertoi värikkäästi tämän selittäneen asiaa, mutta yrittäneen lahjoa hänet vaiti. Lopulta hänen oli kuitenkin tunnustettava sepittäneensä kaikki, ja siitä koitui 40 markan sakko, syynä perätön törkeä ilmianto.⁴³

Kerimäellä taas kirkkoherra Olaus Börger selvitti kahden naapuruksen vastaavaa kärhämää, jossa päätodistajaksi nimettiin kahdeksanvuotias pikkutyttö. Tämä lupasi osoittaa jopa tekopaikankin, mutta perui sanansa seuraavana päivänä ja kertoi todistaneensa syytettyä vastaan kahden muun yllyttämänä.⁴⁴ Näyttäisikin siltä, että näiden juttujen keksijät toimivat pikaistuksissaan harkitsematta asiapuolelle tai toiselle koituvia seurauksia.

Oikeuslaitos näyttää siis kokonaisuutena ottaen toimineen 1600-luvun loppupuolellakin nimensä mukaisesti. Tuomioistuinten puheenjohtajista näyttää vain yksi poikenneen laillisuuden linjasta, kun taas muiden paitsi erotetun Ehrenhoffin jälkimaine on tahraton – Suur-Savon tuomareista puuttuu tosin vastaava todistusaineisto. Aluehallinnon virkamiehiin nähden ilmeni eri mieltä sen verran, että toimeenpano- ja tuomiovallan edustajat valvoivat terveellisessä määrin toisiaan.

Lautamiesten nuhteettomuus saattoi joskus horjua, mutta kokonaisuutena edusti heidänkin ryhmänsä kypsää harkintaa ja syvällistä asiantuntemusta. Rahvas koki kaiketi heidät vahvimmaksi suojaksi virkavaltaa vastaan, ja siksi heidän toimintaansa arvosteltiinkin tuiki harvoin.

SAVOLAISET MAA- JA HERRAINPÄIVILLÄ

Vuonna 1617 annettu valtiopäiväjärjestys vakiinnutti Ruotsissa kansan edustuksen valtakunnan korkeimmassa päätöksenteossa nelisäätyisten valtiopäivien muotoon. Aateliston jäseninä olivat kunkin aatelissuvun päämiehet, papistossa kirkonmiesten valitsemat edustajat, porvarissäädyssä kaupunkien edustus sekä talonpoikaissäädyssä yksi talonpoika kustakin tuomiokunnasta. (Liite 71.)

Valtiopäivien keskeinen tehtävä oli päättää verojen myöntämisestä sekä aikaa myöten lainsäädäntökin. Korkea kruunu tarvitsi tämän välineen ja juuri tässä muodossa, sillä säädyt olivat verraten harvoin yksimielisiä ja siten tarjosivat hallitukselle tilaa taktikointiin.

Veroista oli päätetty aikaisemmin paljolti maapäivillä, kukin maakunta erikseen. Tämä käytäntö näyttää jatkuneen tilapäisenä ainakin 1670-luvun alkuun asti, sillä vuosina 1663 ja 1671 päätettiin Pien-Savon käräjillä maapäivärahojen maksamisesta pitäjien edustajille.

Vuonna 1663 edusti Kerimäkeä ja Sääminkiä kaiketi Viipurissa pidettävillä maapäivillä kaartilanrantalainen Simo Simonpoika Simanainen, joka sai aluksi neljä äyriä talostaan, mutta kun se ei riittänyt, niin syyskäräjillä 1663 myönnettiin kaksi äyriä lisää.¹ Vuonna 16 71 mainitaan Puumalan edustajana Matti Hämäläinen, kaiketi otasalolainen ratsutalollinen, ja Rantasalmea edusti kolkontaipalelainen ratsutalollinen Mikko Mikonpoika Ikäheimonen.²

Vuosina 1618–1721 näyttää savolaisia osallistuneen talonpoikaissäätyyn kaikkiaan 19 valtiopäivillä yhteensä 40 kertaa. Aluksi näitä oli harvoin, vain vuosina 1624 ja 1634, 1638 ja 1642, mutta vuodesta 1647 kerrat tihenivät vakiintuen sitten kolmen-neljän vuoden kausiin. Kriisiaikoina, esimerkiksi 1647–55 ja 1680-luvun alussa, säätyjä tarvittiin kokoon useammin.

Valtiopäiväjärjestys määräsi kunkin tuomiokunnan valitsemaan edustajansa talonpoikaissäätyyn, mutta jo vuodesta 1634 alkaen, riippumatta tuomiokunnan yhtenäisyydestä, valtiopäivämies valittiin kihlakunnittain. Niinpä mainitaan savolaisia kolme miestä vuonna 1647, 1650, 1668–69, 1672, 1675–76, 1680 – tosin poikkeussyistä – sekä 1693. Jako jää muutenkin epäselväksi, sillä mainittuina vuosina puuttui ylisen kihlakunnan edustus 1668–69 ja keskisen 1675–76 ja 1680.³ Vuonna 1664 edusti Lauri Melkerinpoika Juuti koko Pien­Savoa, joten Suur-Savolla oli silloin kaksi valtiopäivämiestä.⁴

Valtiopäivävaalin toimittajaksi valtiopäiväjärjestys määräsi tuomarin. Miten tätä noudatettiin, ei ilmene säilyneistä lähteistä. Tuomarin tuli kutsua koolle pitäjien edustajat vaalia varten sekä valmistelemaan yhteiset valtiopäivävalitukset. Näitä kirjattiin useimmiten juuri Suur- tai Pien-Savon tuomiokunnan nimissä, mutta myös kihlakuntina. Tämä viittaisi vaalienkin tapahtuneen samoissa puitteissa, jolloin vaalikokousta olisi johtanut tuomarin sijasta vouti. Tätä tukee sekin, että kihlakuntarajat poikkesivat tuomiokuntien rajoista: Juva kuului aliseen ja Joroinen keskiseen kihlakuntaan Suur-Savon puolelta.

Ainoa valtiopäivämiehen vaali jäi asiakirjoihin vuonna 1681 ja koski Pien­Savon edustajaa edellisenä vuonna. Lainlukija Munselius sai valtiopäiväkutsun tuomarinviran hoitajana ja piti vaalikokouksen, jossa Säämingin Pihlajaniemen Nerolan silloinen isäntä Sigvard Laurinpoika Röös sai valtakirjan, valitukset ja sinetin, samoin keskisestä kihlakunnasta kertyneet herrainpäivärahat ylläpidokseen.

Alisen kihlakunnan vouti Johan Jooninpoika ei tyytynyt tulokseen. Hän jäljensi pahaa aavistamattoman lainlukijan luvalla valitukset ja piti Kerimäen kirkkoherran Jakob Ursinuksen kanssa oman kokouksensa, jossa valtiopäivämieheksi nimettiin Kerimäen ruokoniemeläinen Matti Pekanpoika Mutka. Hän sai myös alisen kihlakunnan herrainpäivärahat ja matkusti Tukholmaan, mutta myöhästyi valtiopäivien alusta.

Jälkipyykin yhteydessä vouti yritti jäävätä Röösin, koska tämä oli upseeri – viimeksi majamestari – ja talonpojat muka halusivat valita kaltaisensa. Käräjillä todettiin Röösin olevan ratsutalollinen ja sikäli kelvollinen edustamaan talonpoikaissäätyä.

Vouti tuomittiin maksamaan alisenkin kihlakunnan matkarahat Röösille vaikka omistaan, sillä tuskinpa Mutkakaan niitä jaksoi korvata. Kysymys lienee pohjaltaan ollut virkamiesten keskinäisestä arvovallasta, jota Munselius osaltaan pyrki selvittämään ja palauttamaan käytännön lailliselle perustalle. Tuomarin ja voudin känä tästä tietysti vahvistui, niinkuin se sitten ilmenikin seuraavina vuosina.⁵ Johan Jooninpoika viivytti 1684 herrainpäivärahojen maksua Pien­Savon edustajalle Matti Pesoselle. Johan Hijskou taas ilmoitti Pekka Possan edustavan 1687 keskistä kihlakuntaa.⁶

Vaali osui useimmiten kummankin tuomiokunnan ydin pitäjien asukkaisiin. Mikkeliläiset edustivat Savoa yhdeksän, rantasalmelaiset seitsemän ja sääminkiläiset viisi kertaa, samoin Juva, mutta sehän poikkesikin muista kuuluessaan Suur-Savon tuomiokuntaan ja aliseen kihlakuntaan.

Vuorottelua on vaikea pitäjien kesken havaita lähinnä siksi, ettei joka kerta voi erottaa, valittiinko edustajat tuomio- vai kihlakunnittain. Nähtävästi edustamiskyky ja kokemus sanelivat usein vaalin, koska sama mies valtuutettiin matkalle peräkkäisinäkin kertoina.

Useimmiten eli kolmasti olivat asialla mikkeliläiset Markus Johaninpoika Möller ja Hans Brottare sekä Säämingin haukiniemeläinen Niilo Eeronpoika Sairanen, ensin mainitut peräkkäin, Sairanen ensin 1654–55 ja sitten 1675, samoin Rantasalmen kolkontaipalelainen Pietari Pekanpoika Possa 1669, 1686 ja 1693. Kaksi kertaa kävi valtiopäivillä lisäksi Lauri Melkerinpoika Juuti Rantasalmen Syväisistä.

Jo näistä nimistä ilmenee, että Savon talonpoikia edusti useampikin varsinaisen säädyn ulkopuolinen mies. Possa kuului voutisukuun, Brottare oli papinpoika ja kartanonvuokraaja ja Möller nimismies. Sigvard Röös mahtui siis mainiosti samaan sarjaan, samoin vähän myöhempi Sulkavan Iitlahden kartanon isäntä Erik Erikinpoika, vieläpä kaiketi vuonna 1624 koko Savoa edustanut ristiinalainen Antti Pietarinpoika, joka lienee kuulunut silloiseen Pylkkäsen voutisukuun. Vuonna 1647 valtiopäiviin osallistui lainlukija Knut Knutinpoika Bock.⁷ Näiden seitsemän miehen edustuskertoja kertyi 13.

Pääosa joukosta eli 23 oli talonpoikia, edellä mainittu Lauri Melkerinpoika tosin kai puolisäätyläinen. Ainakin 14 heistä palveli lautamiehinä ja varusti ratsumiestä – elleivät he itsekin ratsastaneet. Tämä antoi vaikutusvaltaa ja avarsi maailmankuvaa sekä pakotti opettelemaan ainakin alkeet ruotsin kielessä.

Tämä kielitaito lieneekin kääntänyt valitsijain katseet koko- tai puolisäätyläisiin, sillä talonpoikaissäätykin käytti pelkästään ruotsia keskusteluissaan eikä kielitaidoton pysynyt mukana. Tarkoituksenmukaisuus näyttää ohittaneen periaatteen Suur-Savossa, kun taas Pien-Savon puolella pyrkivät kenties voudit pitämään periaatteen varjolla ohjia käsissään, niinkuin edellä selostettu vaaliriita osoittaa.

Valtiopäivämies sai matkarahoiksi herrainpäivärahat, joita kukin talo maksoi hopeaäyrin verran. Vuonna 1657 se merkitsi kolmea vaskiäyriä, minkä puumalalaiset lupasivat Olli Hakuliselle. Vuonna 1666 sai Lauri Melkerinpoika Säämingistä ja Kerimäeltä neljä vaskiäyriä.⁸

Valtiopäivien venyessä rahat pakkasivat loppumaan. Askenmainitussa tapauksessa Lauri Melkerinpoika sai kaksi äyriä lisää, mutta tiukimmalle näyttää joutuneen Nojamaan Lauri Ollinpoika Nikkari 1668–69. Noina katovuosina saattoivat herrainpäivärahat jäädä vaillinaisiksi ja kulut vuorostaan kasvaa. Hän sai Tukholmassa avukseen kenraalikuvernöörin, joka pyysi tuomaria korottamaan herrainpäivärahoja niin, että ne peittäisivät kustannukset. Kerimäkeläiset lupasivat lisää neljä vaskiäyriä talostaan, rantasalmelaiset yhden hopeaäyrin, Sulkava ja Puumala puoli vaskimarkkaa, mikä oli juuri tuo neljä vaskiäyriä.⁹

Rälssialueet säästyivät näitä maksuilta, mutta eipä niillä ollut varsinaista edustustakaan. Asken mainittu Lauri Ollinpoika Nikkari lupasi 1669 hoitaa leppävirtalaistenkin asiat herrainpäivillä, jos saisi talosta hopeaäyrin. Tämä luvattiin hänelle.¹⁰

Paitsi pitkä matka niin myös aatelisherruus rajoitti pohjoissavolaisten esiintymistä valtiopäivillä. Tervon talluskyläläinen Olli Pekanpoika Karhunen siellä kuitenkin kävi kenties keskisen kihlakunnan nimissä, sillä Kuopiohan kuului Kajaanin vapaaherrakunnan omaan tuomiokuntaan. Noilla herrain päivillä 16 72 saattoi edustus jakautua kihlakunnittain: maaveteläinen Eerikki Janhunen ylisen, Karhunen keskisen ja kenties Puumalasta Juhana Hakulinen alisen kihlakunnan nimissä. Viimeksi mainittua odotettiin Tukholmasta Puumalan käräjille tilusriidan osapuoleksi samana vuonna.¹¹

Maakunnan edunvalvonta herrainpäivillä käsitti kaksi puolta. Toisaalta säädyt vastasivat kukin erikseen kruunun tekemiin esityksiin, joista uudet verot olivat tietysti tärkeimpiä. Vuosina 1654–55 käsiteltiin neljännesperuutusta, ja 1680 oli tärkein tulos iso reduktio, jossa kuningas sai tuekseen kaikki aatelittomat säädyt aatelia vastaan.

Toinen puoli edunvalvontaa keskittyi rahvaanvalituksiin, joissa esiteltiin alueella ilmeneviä epäkohtia ja niiden korjauskeinoja. Näitä on jo edellä mainittu esimerkiksi kaupan yhteydessä.

Valitusjärjestelmä toimi pääosin tuomiokunnittain, joskus kihlakunnittainkin, niinkuin edellä jo ilmeni, ja joskus taas koottiin koko maakunnan voimat yhteen. Näin tehtiin mm. vuonna 1660 valitettaessa herrainpäivärahoista ja toivottaessa niihin kaiketi selvyyttä. Kuninkaallinen majesteetti vastasi, että kaikki perintötilalliset, maksoivatpa he veronsa kruunulle, rälssille tai sotaväelle, samoin kruununtilat, jotka maksoivat veronsa kruunulle tai sotaväelle, lukuunottamatta upseereja ja itse ratsastavia ratsutalollisia, maksaisivat herrainpäivärahaa. Rälssitalonpojat olisivat vapaita, ”koska isännät vastaavat heistä itsestään valtiopäivillä”. – Leppävirtalaiset siis poikkesivat tästä käytännöstä luottamatta rälssinomistajiin heidän etujensa valvojina.¹²

Valitukset ovat tallella kaikki ja niihin annetut vastaukset pääosin valtion päätöskonseptikokoelmassa eli registratuurassa, mutta niiden tiedoksiannosta on lähteissä vain kaksi mainintaa. Vuoden 1680 valtiopäivien tulokset kuulutettiin Pien-Savon tuomiokunnan kesäkäräjillä 1681 ja seuraavan vuoden vastaukset talvikäräjillä 1683.¹³

Kummallakin kerralla valitettiin tervakomppaniasta ja tervakaupasta yleensäkin, samoin katovuosista ja sotilaspäällystön omavaltaisuudesta. Vuonna 1680 mainittiin myös papiston lukuisat pitäjäkierrot palkankeruussa sekä pikkurahan puutteesta – sitähän kruunu yritti vetää pois liikenteestä opettaakseen talonpoikia säästäväisyyteen.

Vastaukset lohduttivat kovin vähän. Yleensä määrättiin maaherra selvittämään väärinkäytöksiä taikka todettiin, että kruunun etu vaati toimimaan niin kuin oli toimittu.

Valtiopäiväedustuksen merkitys talonpojille kuvastunee herrainpäivärahojen maksualttiudessa. Edellä on todettu ajoittaista haluttomuutta ja vastarintaa monien ulostekojen suorittamisessa. Herrainpäivärahoja ei sen sijaan tarvinnut koskaan velkoa erikseen. Maksajat siis pitivät edustustaan valtakunnan lakiasäätävässä elimessä tärkeänä ja toimittivat sinne kahden lakisääteisen valtuutetun lisäksi kolmannenkin, niinkuin edellä on todettu useiden valtiopäivien yhteydessä.

Pappissäätyyn jäseneksi asetti kukin rovastikunta eli kontrahti yhden kirkkoherran ja kappalaisen. Savon kappalaiset olivat sen verran varattomia, ettei heiltä liiennyt edustajalleen herrainpäivärahoja, mutta kirkkoherroja mainitaan valtiopäivillä ainakin viisi kertaa. Vuonna 1633 merkittiin pappissäädyn jäseneksi Savoa edustava Matthias Thomae, joka ilmeisesti tarkoittaa Mikkelin kirkkoherraa Martinus Thomaeta. Vuosina 1642, 1647 ja 1649 edusti Savon rovastikuntaa taas Mikkelin kirkkoherra Johannes Christierni Syllenius ja 1654–55 seuraava viranhaltija Johannes Sigfridi Brotherus. Vuonna 1643 säädyssä istui Juvan kirkkoherra Theodoricus Weiher ja 1652 Savonlinnan saarnaaja, rovasti Paulus Olai. Seuraavan kerran tiedetään Savon papiston edustajana vuonna 1672 Rantasalmen rovasti Andreas Georgii Kyander ja 1675 toinen polvi Brotheruksia Sigfridus Johannis, jonka poika taas istui talonpoikaissäädyssä parikymmentä vuotta myöhemmin.¹⁴ Itsevaltiuden ajan valtiopäivillä edusti Savon papistoa vuonna 1686 Sulkavan kirkkoherra Andreas Molander, 1693 Mäntyharjun sielunpaimen Matthias Mollerus, kuolonvuosien aikana 1697 Säämingin kirkkoherra Thomas Agander ja viimein vuonna 1710 maisteri Georgius Helsingius, taas Mikkelistä.¹⁵

Savonlinna ei jaksanut lähettää edustajaansa porvarissäätyyn, vaan jätti etujensa valvomisen Pien-Savon tuomiokunnan valtiopäivämiehelle. Kohtalon kellojen soidessa kaupungille 1680 olisi siis Sigvard Röösin pitänyt puolustaa kaupunkia – jonka pahin ”syöjä” oli vouti Johan Jooninpoika – mutta tehoa ei ollut tarpeeksi.

Savoon syntyi aatelissäädynkin jäsenistöä, niinkuin edellä on todettu. Näiden osanotosta valtiopäiviin ei ole jäänyt jälkiä. Kun valtiopäiviä istuttiin hartaimmin kriisiaikoina, niin aatelismiehet upseereina olivat kiinni ammattitehtävissään eivätkä ehtineet tekemään sanallisesti politiikkaa. Aatelin anomus rälssi- ja läänitysoikeuksien jatkumisesta ohi reduktion saatettiin antaa valtiopäivilläkin.

Savon edustus näyttää siis olleen ehein talonpoikaissäädyssä, johon lähetettiin yleensä yksi ylimääräinenkin mies valtiopäiväjärjestyksen säännökseen nähden. Vuodesta 1647 alkaen osallistuttiin valtiopäiviin säännöllisesti.

Papiston edustus jäi katkelmalliseksi – esimerkiksi 1660-luvulla se näkyy puuttuneen kokonaan. Aatelin jäseniä saattoi joku olla joskus mukana, mutta porvarissääty jäi kokonaan ilman savolaisedustusta.