Kansakoulun alkuajat

”Valoa kansalle”

Kansakoulun hyväksyminen koko kansan kouluksi oli Savossa kuten koko Suomessa taistelujen takana. Tosin Savo, varsinkaan Etelä-Savo, ei ollut pahinta vastarinta­aluetta eikä suhtautuminen kansakouluihin ollut kaikissa seurakunnissa samanlaista, mutta uudistusta ei ollut helppo toteuttaa missään. Kouluja – ja koko koulutusta – koskeva taistelu oli käytävä osan kuntalaisista ollessa kansanopetuksen innokkaita kannattajia, osan sen yhtä innokkaita vastustajia.

Ensimmäinen kansanopetuksen järjestämistä koskeva asetus oli annettu vuonna 1858, mutta se oli varsin yleisluontoinen ja määritteli koulutuksen tavoitteeksi ”siweyden ja yhteisen warallisuuden kartuttamisen”.¹ Alkeisopetuksen tuli sen mukaan tapahtua entiseen tapaan kodeissa tai seurakunnan kyläkouluissa* ja pyhäkouluissa. Laajempaa kansanvalistusta tuli asetuksen mukaan jakaa uskonnollisella pohjalla toimivissa kansakouluissa, joiden perustamiseen asetus lupasi valtiovallan taloudellista tukea. Asetuksen kannustamana Savoon perustettiin jo muutama varsinaiseksi kansakouluksi kelpuutettava yksityinen koulu.

*Kyläkoulu kiersi tavallisimmin paikasta toiseen ja tunnettiin sen vuoksi kiertokoulun nimellä.

Kiistat kansakoululaitoksesta tulivat näkyviksi vuosien 1863-1864 valtiopäivillä. Mielipiteet jakaantuivat jo siitä, tuliko kansanopetus jättää kirkon huoleksi vai pitäisikö sen kuulua kuntien toimialaan. Papit, jotka lähes yksimielisesti kannattivat maallisten asioiden siirtämistä pois seurakunnilta, poikkesivat koulukysymyksessä tästä yleisestä linjastaan. Valtiopäivämiehinä toimineet Kuopion tuomiorovasti Aron Gustaf Borg sekä häntä tukeneet Juvan kirkkoherra Magnus Alopaeus ja Rantasalmen kirkkoherra Johan Fredrik Bergh mm. olisivat säilyttäneet kansanopetuksen kirkon vaikutuspiirissä, mutta jäivät mielipiteillään vähemmistöön.

Papiston lopulliseen kantaan nimittäin vaikuttivat professori, vuodesta 1865 Porvoon hiippakunnan piispa F. L. Schaumanin esille tuomat näkökohdat. Hän hyväksyi kansakoulun siirtämisen pois kirkon hoidosta, koska koulun tehtävänä ei hänen mukaansa ollut vain uskonnon opettaminen vaan jokaiselle välttämättömän yleissivistyksen antaminen.² Niinpä valtiopäivien päätökseksi tulikin, että kansakoulujen perustaminen ja ylläpito kuului kuntien tehtäviin. Määräys sisältyi vuoden 1865 kunnallisasetukseen ja mainittiin kuntien tehtäväluettelossa ensimmäisenä.³

Täsmennetyt ohjeet, Suomen kansakoululaitoksen syntysanat, lausuttiin sitten asetuksessa 11.5.1866. Suuntaviivat sille oli luonut ”Suomen kansakoulun isä” Uno Cygnaeus. Uraauurtavaa hänen toiminnassaan oli ollut pyrkimys tehdä kansakoulusta yleistä kansalaissivistystä palveleva laitos, joka säädystä riippumatta tarjoaisi jokaiselle mahdollisuuden kehittää taipumuksiaan ja lahjojaan. Varsinkin tyttöjen kouluttaminen oli tärkeää, sillä äitien välityksellä opit ja uudet asenteet parhaiten siirtyisivät uusille sukupolville.

Ulkomailta saamiensa esikuvien mukaisesti Cygnaeus painotti ruumiillisen kasvatuksen ja käytännön oppiaineiden merkitystä sekä sitä, ettei opetus saanut olla tietojen mekaanista pänttäämistä, vaan oppilas oli opetettava ymmärtämään lukemaansa tekstiä. Se edellytti opettajien kouluttamista, minkä vuoksi Cygnaeus piti tarpeellisena myös seminaarin ja siihen yhdistetyn mallikoulun perustamista. Seminaarin ja koko kansakoululaitoksen ylin valvoma ja johto oli annettava Helsinkiin sijoitettavalle kansakouluylihallimkselle.

Cygnaeuksen ehdotuksessa myös alkuopetus, jossa hankittiin perustiedot lukemisessa, kirjoittamisessa ja kristinopin tuntemisessa, olisi kuulunut kouluviranomaisten hallintaan. Se ei kuitenkaan toteutunut, ja alkuopetus jäi yhä kirkon hoitoon. Kansakoulusta ei tullut ”tavauskoulu” vaan ”ylhäisempi koulu”, jossa edettiin alkeiden hallinnasta eteenpäin. Sama toistettiin vuoden 1869 kirkkolaissa.

Tyttöjen ja poikien opetus tapahtui pääsääntöisesti erillään omissa tyttö- ja poikakansakouluissaan, mutta sekakoulujenkin perustaminen oli asetuksen mukaan mahdollista, jos poikien ja tyttöjen oppitunnit voitiin järjestää eri aikoina. Kansakoulukurssin suorittamiselle ei määrätty tiettyä aikaa, vaan jokainen luokka oli oma kokonaisuutensa ja lukuvuodenkin pituus voitiin päättää paikallisten olosuhteiden mukaan.* Houkuttimena oli edelleen tietyin edellytyksin saatava valtionapu. Koulun perustajana sai olla koko kunta, yksityinen kyläkunta, usean kylän muodostama piiri tai jopa yksityinen tilanomistaja. Myös teollisuuslaitoksen omistaja saattoi toimia, ja aluksi usein toimikin, kansakoulun perustajana.

*Nelivuotisena kansakoulu toimi vuosina 1881–1921.

Asetuksessa kansakoulujen perustaminen oli siis koetettu tehdä mahdollisimman joustavaksi, mutta silti määräysten soveltaminen käytäntöön oli vielä monien esteiden takana. Koulujen perustamista ei nimittäin tehty pakolliseksi, vaan kuntalaiset saivat itse päättää, miten hankkeeseen suhtautuisivat. Kannattajien näkyvimpänä ryhmänä olivat papit. Opetuksen laajeneminen seurakuntatyön ulkopuolelle ei tehnyt heistä kunnallisen kansakoululaitoksen vastustajia, vaan oppisivistyksen kartuttamista pidettiin joka tapauksessa tärkeänä.

Mukana haluttiin olla myös sen takia, että näin saatiin mahdollisuus vaikuttaa uskonnonopetuksen sisältöön. Varsinkin Etelä-Savossa, missä kirkkoherrat alkuvuosina monesti toimivat kuntakokousten puheenjohtajina, he viivyttelemättä esittelivät kouluasian kokousväelle perustellen laajasti opin saannin tarpeellisuutta. He uskoivat, kuten muutkin valistusaatteita kannattavat säätyläiset, että koulut toisivat ”valoa kansalle”, tiedon valoa, joka saisi aikaan tapojen jalostumista, vastuuntuntoa ja vaurastumista. Arvovaltaista tukea kansakoulujen kannattajat saivat kuvernööreiltä, jotka usein jopa henkilökohtaisesti saapuivat kuntakokouksiin asiaa vauhdittamaan.⁴

Kunnallisen kansakoululaitoksen vastustajat taas koostuivat pääasiassa rahvaanmiehistä. He pitivät herrasväen taholta tullutta uudistusehdotusta turhana, jopa vaarallisena taloudellisena rasituksena. Kielteiseen suhtautumiseen vaikutti pelko siitä, että kansakoulut tekisivät maamiehen lapsista ”herroja” ja tyttäristä ”ryökkynöitä” vierottaen heidät työnteosta. Epäiltiin myös, että vain rikkaiden lapset pääsisivät kouluun ja hyötyisivät yhteisesti kustannetusta laitoksesta. Vanhempien kunnioituskin olisi vaarassa, jos lapset omaksuisivat laajempia tietoja, kuin mitä edellisen sukupolven oli ollut mahdollista saada. ”Sen kaltainen laitos kuin kansakoulu on koko tälle seurakunnalle sanomattomaksi vahingoksi ja saattaa seurakunnan perikatoon, sillä kansan lapset siellä oppivat ja tulevat herroiksi, joten talonmies ei saa työväkeä”, julisti ristiinalainen Mikko Pöntinen 1873 talollisten yleistä suhtautumista myötäillen.⁵

Poikkeuksia olivat sellaiset talonpojat kuin Iisalmen maalaiskunnan Pietari Kumpulainen ja Hirvensalmen Antti Manninen, jotka rohkeasti omaksuivat uutta ja asettuivat näkyvästi kansakoulujen kannalle. Edellinen oli itseoppinut kansanmies, joka valittiin useille valtiopäiville talonpoikaissäädyn edustajaksi ja joka laati mielipiteistään kenraalikuvernöörille tämän Iisalmella vierailun aikana monikohtaisen ”vaikerointi ”-asiakirjan. Sen kolmannessa kohdassa Kumpulainen käsitteli kansakouluasiaa perustellen koulujen tarpeellisuutta sillä, että niiden avulla ”kansakuntamme sais ajan- ja tarpeenmukaisen opetuksen ja kasvatuksen raakuuden, laiskuuden, epäluulon ja turhamaisuuden poistamiseksi sivistyksen, valistuksen, ahkeruuden ja teollisuuden edesauttamiseksi.” Antti Manninen taas oli edistyksellinen talonpoika ja kunnallismies, jolla oli hyvät suhteet pitäjän säätyläisiin. Näiden tuella hän perusti vuonna 1863 Apajalahden taloonsa yksityisen kansakoulun ja toi ajatuksiaan esille myös lehdistön palstoilla.⁶

Yleensä koulutusta ei rahvaan joukossa kuitenkaan vielä pidetty sosiaalisen nousun väylänä eikä tiedon valoa elämän rikastuttajana. Vastustus oli kiivasta 1860-luvulta aina 1880-luvun puoliväliin saakka. Monella paikkakunnalla kuntakokoukseen kerääntynyt väki torjui ehdotuksen, ainakin ensi kuulemalta, lähes yksimielisesti, ja jos myönteinen päätös syntyi, sitä yritettiin muuttaa valittamalla kuvernöörille ja senaattiin. Maaningalla kansakoulu oli asia, josta ”enemmistii kunnassamme ei salli edes puhettakaan pidettävän”, ja Heinävedellä kansakoulua kerrottiin jopa vihatun, mikä lopulta huipentui upouuden koulutalon polttamiseen vuonna 1877. Näin ainakin papit tulisijattoman rakennuksen tulipalon tulkitsivat.⁷

Savossa vastustus ei kuitenkaan ollut yhtä jyrkkää kuin esimerkiksi vauraassa, omanarvontuntoisten talonpoikien asuttamassa Varsinais-Suomessa. Etelä-Savossa siihen vaikutti täällä asuvien säätyläisten hallitseva asema. Talonpojat olivat tottuneet olemaan herrasväen ohjailtavina, hyväksyneet sen ja antaneet asioiden mennä omalla painollaan. Lisäksi Savon kunnat olivat suurempia kuin Varsinais­Suomen toiminnallisesti jo liian pieniksi pirstoutuneet alueet, joissa koulujen ylläpitämisen uumoiltiin käyvän vaikeaksi. Kirkollinen alkuopetuskin oli Varsinais-Suomessa vakiintuneempaa kuin Savon seudulla antaen siellä kansakouluille varteenotettavan vaihtoehdon.⁸ Ehkä savolaisten suhtautumiseen vaikutti myös se, että ”Savon kansa tavallisesti ymmärtää, mikä on hyvää ja yhteisesti hyödyllistä”, kuten piispa Hornborg, Mikkelin entinen kirkkoherra, seurakuntien tilaa tarkastaessaan vuonna 1880 totesi.⁹

Savossa kansakoulujen tulolle ei siis ollut yhtä paljon esteitä kuin monella muulla seudulla, mutta silti ajatus arveluni. Asia oli tullut ajankohtaiseksi 1860-luvun pahojen nälkävuosien aikana, joten oli ymmärrettävää, että kunnan varat haluttiin käyttää mieluummin jokapäiväisen leivän kuin hengenravinnon hankkimiseen. Vastustus laimenikin vasta, kun taloudellinen vaurastuminen tukevoitti kotien aineellista pohjaa ja mahdollisti aikaisempaa suuremman panostuksen henkisen työn hyväksi.

Toisaalta vastustuksesta ei 1800-luvun lopulla olisi enää ollut ratkaisevaa hyötyäkään, sillä vuonna 1898 annettu asetus ”ylempien kansakoulujen perustamisen edistämisestä Suomen maalaiskunnissa” eli ns. piirijakoasetus¹⁰ teki kuntien jakamisen koulupiireihin pakolliseksi. Määrättiin myös, ettei lasten koulumatka saisi ylittää viittä kilometriä ja että koulu oli perustettava, jos 30 lasta piirin alueelta ilmoittautui siihen oppilaaksi. Oppivelvollisuutta ei kuitenkaan vielä säädetty, joten varallisuuden lisäksi vanhempien asenteet ratkaisivat yhä lasten koulutielle pääsyn. Se vaati kypsyttelyaikaa ja käytännön esikuvia koulun vaikutuksen toteamiseksi.

Yksityiskoulut tien näyttäjinä

Esikuvina monella paikkakunnalla olivat yksityisten henkilöiden tai teollisuuslaitosten toimesta syntyneet kansakoulut. Ensimmäiset niistä perustettiin Savoon pian vuonna 1858 annetun asetuksen jälkeen, ja monessa maalaiskunnassa ne toimivat uranuurtajina vielä 1870–1880-luvuillakin. Oppilaina näissä kouluissa olivat tehtaan tai kartanon työväen lapset, mutta joukkoon mahtui yleensä myös lähiseudun nuorisoa. Koulunkäynti oli melko säännöllistä, sillä koulu sijaitsi tehdasyhdyskunnan tai kartanon alueella, joten koulumatkat eivät olleet pitkiä ja oppilashuolto oli suhteellisen helppo järjestää.

Yksityiskoulujen perustamisen taustalla oli se perinteinen käsitys, että ruukinpatruunan ja kartanonherran velvollisuuksiin kuului laaja-alainen huolenpito työväestään ja alustalaisistaan. Koulutuksen kautta isännällä oli myös mahdollisuus saada palvelukseensa luku-, kirjoitus- ja laskutaitoista henkilökuntaa sekä sitoa heidät yritykseensä kiitollisuudenkin sitein. Yksityiskouluja, jotka perustettiin ennen kuin paikkakunnalla oli ainuttakaan kunnallista koulua, olivat:¹¹

Lisäksi oli sellaisia yksityiskouluja, jotka perustettiin kunnallisen kansakoulun rinnalle. Näitä alkuajan kouluja olivat:

Yleensä koulut aloittivat poikakouluina ja laajenivat muutaman vuoden kuluttua käsittämään myös tyttökoulun. Vuosina 1872–1882 tällaiset yksityiskoulut mahdollistivat koulun saamisen syrjäkylille, sillä valtionavun ehtoja oli tiukennettu ja sitä oli tuolloin yleensä mahdollisuus saada kussakin kunnassa vain yhdelle kunnalliselle koululle, ja se koulu oli tavallisesti kirkonkylän kansakoulu.¹² Yksityiskouluille valtionapu ei ollut perustamisen edellytys, vaikka moni alkoikin saada sitä 1860–1870-lukujen vaihteessa. Tuki tuli näissäkin kouluissa tarpeeseen, sillä useat teollisuuslaitokset joutuivat juuri noihin aikoihin taloudellisiin vaikeuksiin. Joillakin paikkakunnilla, esimerkiksi Joroisten Huutokoskella, tehtaan työväki otti itsekin osaa koulun kuluihin maksamalla koululle prosentin palkastaan.¹³

Savon ensimmäisistä kouluista, yksityiskouluista, harva oli savolaisten itsensä perustama. Asialla olivat viipurilaiset tai pietarilaiset liikemiehet, sellaiset kuin Michael Tischanoff, Paul Wahl, Nikolai Putilov, Johan Fredrik Hackman ja Aleksander Schleisner, jotka teollisuuslaitosten omistajina tai johtajina liittivät kansanopetuksen yritystensä henkilöstöhallintoon.¹⁴

Vain Hirvensalmen, Iisalmen maalaiskunnan ja Joroisten yksityiset kansakoulut olivat syntyneet paikkakuntalaisten omien vaikuttajien toimesta. Hirvensalmen Apajalahden poikakoulun perustajana oli – kuten jo aikaisemmin mainittiin – edistyksellisenä maanviljelijänä ja kunnallismiehenä ansioitunut Antti Manninen, joka koulutyön järjestelyissä tosin sai tukea pitäjän säätyläisiltä.

Hirvensalmen Björnilän koulu perustettiin talollinen Kustaa Ruhasen ehdotuksesta. Joroisten Järvikylän kartanonkoulu oli agronomi Nils Grotenfeltin ja tämän sisarten hanke ja Iisalmen pappilankoulu rovasti Johan Lorenz Laguksen toiveen toteutus. Viimeksi mainittu oli eräänlainen hätäratkaisu, sillä vaikka Iisalmen maalaiskunnan vaikuttajiin kuului kansakouluajatusta kannattanut talollinen Pietari Kumpulainen, kunnallisen kansakoulun saaminen viivästyi Kumpulaisen äänen hukkuessa vastustajien ylivoimaan ja kuvernöörille lähetettyihin valituksiin.¹⁵

Ulkoiset puitteet sekä tehtaankouluissa että muissa yksityiskouluissa olivat yleensä hyvät. Toimitilat olivat 1870–1880-luvuilla tehtyjen tarkastusten mukaan lähes poikkeuksetta riittävät ja asianmukaiset. Asiakirjoissa mainitaan, että Kerimäen Enonkosken ja Joroisten Huutokosken kouluilla oli omat hirsirakennukset, Leppävirran Varkauden ruukinkoululla opetusta annettiin suuressa salissa, joka toimi myös tehtaan kirkkona, Leppävirran Sorsakosken sahankoululla oli ”iloinen, sievä ja lämmin kouluhuoneisto”, Nilsiän Juankosken koulu oli erinomaisessa kunnossa, Kuopion maalaiskunnan Suovun sahankoululla oli hyvä huoneisto, samoin Varkauden ruukinkoululla, Joroisten Järvikylän koulu sai ennen oman ”villan” hankintaa käyttöönsä kartanon ”tilavan, lämpimän ja ilmavan yläpytingin”, Iisalmen koulu toimi pappilan yhteydessä ja Hirvensalmen Apajalahden koulu Antti Mannisen talossa.

Vain Karttulan Sourun koulun toimitilat todettiin kehnoiksi ja Pieksämäen Haapakosken ruukinkoulu kylmäksi mutta muuten kelvolliseksi ja tarkoituksenmukaiseksi. Muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta opetuksesta huolehti joko tehtaan saarnaaja tai seminaarin käynyt opettaja. Joissakin tehtaankouluissa oli käytössä koulupakkokin. Muun muassa Sorsakoskella koulunkäynti oli työnsaannin ehtona ja Juankoskella vanhemmille langetettiin sakkoja lasten luvattomista poissaoloista.¹⁶

Pysyvyys ja pitkäjännitteisyys ei yksityiskoulujen toiminnassa kuitenkaan ollut turvattua. Suhdanteet vaikuttivat tehtaankoulujen työhön ja perustajien jaksaminen yksityishenkilöiden perustamien koulujen vireyteen. Niinpä Apajalahden koulu lakkautettiin pian Antti Mannisen kuoltua, Iisalmen pappilankoulu näyttää toimineen vain vuoden ja Joroisten Järvikylän koulukin säilyi vain perustajiensa eliniän. Tehtaankoulujen työ päättyi joko tehtaan sulkemiseen (Säynetkoski 1874; Haapakoski 1877, koulu avattiin uudelleen 1889; Huutokoski 1878; Enonkoski 1880, siirrettiin Sulkavan Lohikosken sahalle; Kermankoski 1882; Kangassaari 1884; Suovu 1886; Syväniemi 1888, avattiin uudelleen 1893; Palokki 1897) tai ne muutettiin piirijakoasetuksen jälkeen kunnan kouluiksi.

Kansakoulut yleistyvät

Yksityiskoulujen raivattua tietä kunnallisille kansakouluille, päätöksiä tästä mielipiteitä jakavasta kunnallishallinnon haarasta alkoi syntyä. Ensimmäisenä käytännön toteutukseen päästiin Kangasniemellä, jonne vuonna 1867 perustettiin kirkonkylän poikakoulu. Se aloitti toimintansa 1868 ja laajeni seuraavana lukuvuonna käsittämään myös tyttökoulun. Sen jälkeen vuonna 1869 perustettiin Ristiinan poika- ja tyttökoulut. Vuonna 1870 koulujen määrä lisääntyi seitsemällä, kun Joroisiin perustettiin tyttökoulu, Leppävirralle poikakoulu, Mikkelin maalaiskuntaan Linnanmäen poika- ja tyttökoulut sekä Suonsaaren sekakoulu ja Hirvensalmelle Kallioniemen poika- ja tyttökoulu. Toiminta oli käynnistetty, ja koulujen määrä alkoi Savossakin ripeästi kasvaa. Kuntakohtaisia tilastotietoja tästä on julkaistu vuodesta 1873 lähtien.¹⁷ Kaupunkikoulujen kehitys kulki alkuaikoina omia reittejään kuten sivulla 441 tarkemmin kerrotaan.

Kansakoululaitoksen alkuaikoina poikien ja tyttöjen opetuksen tuli tapahtua erillään. Se oli ihanne ja perustui käsitykseen, että yhteiskasvatus saattaisi olla nuorille siveellisesti haitallista ja että poikien ja tyttöjen erilainen luonteenlaatu edellytti erilaisia opetustapoja. Kustannusten karsimiseksi poika- ja tyttökoulujen rinnalle perustettiin kuitenkin alusta alkaen sekakansakouluja, joista lopulta tuli vallitseva koulumuoto.¹⁸ Useimmat yksityiskoulut ja pienten paikkakuntien koulut olivatkin niitä jo 1870-luvulla, mutta yleisemmiksi sekakoulut tulivat 1880-luvulla ja syrjäyttivät vuosikymmenen puoliväliin mennessä erilliset poikien ja tyttöjen kansakoulut. Sekakoulut vähensivät kouluhuoneistojen tarvetta ja osoittivat vähitellen toiminnallaankin, ettei poikien ja tyttöjen yhdessä opettamisesta aiheutunut haittoja.

Mitä itse koulujen lukumäärään tulee, Etelä-Savo oli kansakoulujen perustamisessa 1890-luvulle asti Pohjois-Savoa edellä. Osittain tämä oli heijastumaa kunnallishallintoon siirtymisestä, osittain seurausta asukkaiden ammattiryhmistä ja arvomaailmasta. Suurin osa Etelä-Savon kunnistahan otti kunnallishallinnon käyttöön jo 1860-luvulla, Pohjois-Savo vasta 1870-luvulla, joten kunnallisten kansakoulujen perustaminen luonnollisesti tuli ajankohtaiseksi vasta näiden aikarajojen jälkeen.

Lisäksi – seikka, joka oli vaikuttanut kunnallishallinnonkin hyväksymiseen – Etelä-Savossa asui suhteellisen paljon virkamiehiä ja valistuneita rusthollareita, joiden ihanteisiin kuului kansansivistyksen kohottaminen ja henkisen työn arvostus. Näin kansakoulujen aktiivisin perustamiskausi ennen piirijakoasetuksen antamista vuonna 1898 ajoittui Etelä-Savossa 1870-luvulle ja Pohjois-Savossa 1880-luvulle. Yksi rajapyykki saavutettiin, kun Savon jokaiseen seurakuntaan oli saatu ainakin yksi kansakoulu. Tämä tapahtui 1895, jolloin viimeiset, Iisalmen maalaiskuntaan kuulunut Rutakon rukoushuonekunta ja Jäppilä saivat ensimmäiset koulunsa.¹⁹

Koulujen perustamisessa Savon maalaiskunnat eivät olleet muuta Suomea jäljessä, päinvastoin. Esimerkiksi vuonna 1886 Savon 39 seurakunnasta ilman kansakoulua oli vain kolme (7,7 %), kun koko maan noin 500 seurakunnasta kouluttomia oli vielä 98 seurakuntaa (lähes 20 %).²⁰ Silti kouluja oli vielä kauan varsin harvassa ja epätasaisesti. Sekä Etelä- että Pohjois-Savossa kansakoulujen perustamisessa oli nimittäin suuria kuntakohtaisia vaihteluja. Jo lukuvuonna 1873–1871 tilanne oli Etelä-Savon alueella se, että Hirvensalmella oli neljä, Joroisissa ja Mikkelin maalaiskunnassa kolme sekä Juvalla, Kangasniemellä, Mäntyharjulla ja Rantasalmella kaksi kansakoulua.

Mukana ovat sekä yksityiset että kunnalliset koulut. Heinävedellä, Ristiinassa ja Piek­sämäellä oli tuolloin yksi kansakoulu ja Sulkava oli tehnyt anomuksen opettajan palkkaan tarvittavan valtionavun saamisesta. Ilman koulua tai koulusuunnitelmia olivat Haukivuori, Jäppilän kappeli, Puumala, Sääminki, Kerimäki, Kangaslampi ja Savonrannan kappeli. Pohjois­Savossa Leppävirralla oli tuolloin neljä, Kuopion maalaiskunnassa kaksi ja Karttulassa sekä Nilsiässä yksi kansakoulu. Lisäksi Rautalampi oli anonut valtionapua opettajan palkkaamista varten.

Kouluttomia seurakuntia olivat Pohjois-Savossa Rautavaaran kappeli, Kaavi, Kiuruvesi, Iisalmen maalaiskunta, Maaninka, Tuusniemi, Pielavesi, Keitele, Hankasalmi, Suonenjoki ja Vesannon kappeli. Kymmenen vuorta myöhemmin, lukuvuonna 1885–1886, Hirvensalmella ja Leppävirralla oli kummassakin jo viisi kansakoulua, mutta useimmissa kunnissa niitä oli edelleen vasta yksi tai kaksi, joissain ei vielä ainuttakaan.²¹

Pelkkä koulujen lukumäärä ei kuitenkaan vielä kerro kouluverkon kattavuudesta, sillä kunnat olivat alueiltaan ja asukasmäärältään varsin erilaisia ja pienen kunnan yksi koulu saattoi olla useampien ulottuvilla kuin laajan alueen kolme koulua. Vuoden 1891 valtiopäivillä tuotiinkin esiin ajatus, että kansakoulujen perustamisessa tulisi ottaa huomioon kuntien väkiluku ja asukastiheys. Ihanteena pidettiin yhtä koulua jokaista 1 000 asukasta tai harvaan asutuilla seuduilla 1 400 asukasta kohden.²² Myös kouluikäisten, 7–16-vuotiaiden, määrä oli otettava huomioon. Kaikkien näiden seikkojen valossa Savon kouluolojen kehittämisessä oli tuolloin vielä paljon tehtävää.

Seurakuntien väliset erot kansakoulujen määrissä olivat asukaslukuun ja kouluikäisten määriin suhteutettuna varsin suuret.²⁴ Suhteellisesti eniten kouluja oli tuolloin Hirvensalmella, Enonkoskella, Nilsiään kuuluneessa Juankosken ruukinseurakunnassa ja Leppävirtaan kuuluneessa Varkauden ruukinseurakunnassa. Kauimpana tavoitteesta oli yli 8 000 asukkaan Sääminki, missä alkuopetusta pidemmälle ulottuvaa tiedon valoa oli jakamassa yksi ainoa kansakoulu. Tilannetta perusteltiin sillä, että seurakunnan varat olivat huvenneet uuden kirkon rakentamiseen ja että halukkailla oli mahdollisuus hakeutua Savonlinnassa oleviin kouluihin.²⁵

Vasta vuonna 1898 annettu piirijakoasetus toi kuntiin kyläkoulut ja moninkertaisti kansakoulujen määrän. Kunnat oli nyt jaettava – kuten jo sivulla 431 mainittiin – koulupiireihin ja kansakouluja perustettava niin tiheään, ettei koulumatka ylittäisi viittä kilometriä. Piiriin oli perustettava koulu, jos siihen ilmoittautui vähintään 30 oppilasta. Aikaa kouluverkon luomiseen annettiin kolme vuotta. Se oli tiukka tavoite, joka leimahdutti liekkeihin jo hiipumassa olleet koulukiistat. Koulujen perustaminen nieli kuntien varoja – tai yksittäisen piirikunnan varoja, kuten määräys monella paikkakunnalla tulkittiin. Kouluasioissa kangerteleva Sääminki on erilaisista tulkinnoista eräänä esimerkkinä.

Kansakoululaitos oli Säämingissä ollut vastatuulessa alusta alkaen. Kouluja ei saatu perustettua, ja kun yksimielisyys itse kansakouluaatteesta alkoi löytyä, ongelmaksi tuli perustettavien koulujen sijoituspaikat ja sitten kustannusten jako. Piirijako saatiin hyväksyttyä kahden vuoden kiistelyn jälkeen, mutta sen jälkeen tuli ongelmaksi, olisivatko uudet koulut piirien vai koko kunnan kouluja. Kuntakokous esitti, että kukin piiri hankkisi koulutaloihin rakennustarpeita talojen manttaalin mukaan.

Tätä pidettiin kohtuuttomana, sillä osa kuntalaisista oli hankkinut rakennushirsiä jo siihen piiriin, josta uusi piiri nyt tulisi eroamaan. Muiden paikkakuntien kokemuksista myös tiedettiin, että piireittäin rakennettavat koulut olivat vaatineet lisäpanostusta varakkailta tilallisilta, mutta mitä tehdä, jos piirissä asui vain pientilallisia. Kunnan antaman avustuksen ei uskottu riittävän, joten uhattiin valittaa kuvernöörille ja senaattiin, jos koulujen rakentamista ei tulkittaisi koko kunnan velvollisuudeksi. Lopputulokseksi tuli, että Säämingin kuntakokouksen päätöksellä kansakoulut tulivat kunnan yhteisiksi ja kunnan laskuun rakennettaviksi. Tätä myös asetus oli tarkoittanut.²⁶

Teollisuuslaitosten tai yksityishenkilöiden toimesta perustetuilla kansakouluilla oli yleensä kelvolliset toimitilat. Kunnalliset kansakoulut taas aloittivat toimintansa tavallisimmin vaatimattomissa vuokratiloissa, jotka varojen puuttumisen tai kitsastelun takia saattoivat olla suorastaan terveydelle haitallisia. Esimerkiksi vuonna 1874 tehdyssä tarkastuksessa todettiin, että Juvan poikakoulun käytössä oli ”kaiken arvostelun alapuolella oleva matala pieni pirtti”, jossa ei ollut riittävästi valoa eikä tuuletusta.

Tyttökoulu oli jonkin verran parempi, mutta sekin oli kerran jouduttu sulkemaan polttopuiden puuttumisen takia. Leppävirralla, jossa sentään oli kaksi esimerkiksi kelpaavaa tehtaankoulua, lämmitysongelmat eivät katkaisseet kunnallisen kansakoulun opetustyötä, mutta tekivät sen kyllä lähes sietämättömäksi. Tarkastuspäivänä poikakoulun huoneistossa oli lämpöä + 5 astetta. Tarkastaja selvisi päivästä pukeutumalla turkkiin ja ulkosaappaisiin, mutta opettaja, joka joutui jatkuvasti työskentelemään noissa olosuhteissa, oli saanut reumatismin ja johti opetusta sairasvuoteeltaan.

Suurtalonpojat olivat kertoman mukaan vastustaneet määrärahojen myöntämistä koululle niin tarmokkaasti, ettei kunta kustantanut luokkiin eikä opettajan asuntoon edes rossipohjaa, vaan opettaja oli joutunut teettämään sellaisen itse. Myös Kiuruveden koululla oli ”täysin sopimattomat vuokrahuoneet”. Muissa kouluissa olosuhteet olivat tuolloin sentään välttävät tai tyydyttävät. Etelä-Savon 21 koulusta 17:llä ja Pohjois-Savon 9 koulusta S:llä oli jo oma koulutalokin.²⁷

Arkkitehteja ei noiden alkuajan koulurakennusten suunnitteluun palkattu, vaan piirustukset laadittiin yleensä paikkakunnan talollisten ja rakennusmiesten yhteistyönä. Opettaja, kuten Ristiinan Matti Markkunen, oli mukana, jos tunsi kiinnostusta puutöihin. Lopputulos ei aina ollut käytön kannalta onnistunut, joten kouluylihallitus ryhtyi hankkimaan mallipiirustuksia maalaiskansakouluja varten. Ne valmistuivat 1892, ja vaikka niitä pidettiin ”herraskaisina” ja ”kaupunkimaisina”, valtionavun saannin takia niitä seurattiin. Kylmät, ahtaat ja ummehtuneet opetustilat alkoivat nyt väistyä, ja syrjäkylienkin kansakouluihin tuli – asemarakennusten tapaan – kansakoulurakennukseksi tunnistettava leima.²⁸

Valtionavusta huolimatta koulutalon rakentaminen tuli kalliiksi, mutta kustannuksia tasasivat vuodesta 1899 lähtien valtion pitkäaikaislainat. Lisäksi koulun tontti saatiin monesti lahjoituksena. Luovuttajana saattoi olla seurakunta kuten Anttolassa, Heinävedellä ja Suonenjoella, kauppiaat tai kauppahuoneet kuten Leppävirralla ja Karttulassa tai kansanvalistusta kannattavat talolliset kuten Mikkelin maalaiskunnassa, Juvalla ja Ristiinassa. Niinpä suurin osa Savon alueen kouluista, noin 90 %, toimikin jo 1910-luvulla omassa koulutalossaan.²⁹

Kalusto ja opetusvälineet olivat pitkään puutteellisia. Pulpetteja ei alkuaikoina ollut, vaan kalustoksi kelpasi pirtin pöytä ja penkit. Ne saattoivat olla, kuten Kuopion maalaiskunnassa 1875, muualta perittyjä ”rytiseviä, joka puolelta täpötäyteen syvään leikellyillä kuvilla ruunatuita” esineitä. Joissakin kouluissa kalustoa kohennettiin oppilastöinä. Koulukirjatilannekin oli vaihteleva. Joissain kouluissa, esimerkiksi Leppävirran tyttökoulussa, kirjoja ei vielä 1870-luvulla ollut käytössä lainkaan, koska koulun johtokunnan mielestä niiden hankkimisella ei voinut oppilaita rasittaa.³⁰

Vähitellen, 1880-luvun kuluessa, opetusvälineet alkoivat täyttää niille asetetut vaatimukset. Kirjavarastoja kartutettiin, ja opetusvälineitä saatiin lahjoituksena. Niiden hankintaan oli myös mahdollisuus anoa valtionapua. Tarpeelliseen välineistöön kuuluivat tuolloin ainakin pulpetit, opettajan työpöytä tuoleineen, musta taulu, karttateline, seinäkello, soittokello, lämpömittari, harmoni, pallokartta, Suomen, Euroopan ja Raamatun maiden kartat, helmitaulu, mittausopillisten havaintovälineiden kokoelma, käsityövälineet höyläpenkkeineen ja mallikokoelmineen sekä ihmisruumiin anatominen kuvasto. Välttämättömiä olivat myös päivä-, nimi­ja arvostelukirja. Kuvataulut olivat ”suotavia tarvekaluja”. Tarkastuskertomusten mukaan moni Etelä-Savossa sijaitsevista kouluista sai tuolloin opetusvälineistöstään jo kiitettävän arvosanan, Pohjois-Savossa välineistö oli tavallisimmin tyydyttävällä tasolla.³¹

Koulutuksen sisällöstä annettiin ohjeet kansakouluasetuksessa ja täsmennykset 1881 laadituissa mallikursseissa. Oppiaineina mainittiin uskonto, lukeminen ja kirjoitus, maantieto, historia, laskento ja muoto-oppi, luonnontieto, piirustus, laulu, voimistelu ja käsityöt.

Äidinkieli oli kansakoulun tärkein oppiaine, sillä se oli perustana myös muiden aineiden oppimiselle. Kirkollisen kansanopetuksen perinne taas näkyi siinä, että uskonnolla ja varsinkin raamatunhistorialla oli kunnallisessakin koululaitoksessa keskeinen sija. Myös käsitöiden opettamista pidettiin entisajan maalaiskansakouluissa tärkeänä, sillä 1860-luvun lopulla koetut nälkävuodet olivat horjuttaneet uskoa perinteiseen maanviljelykseen ja pakottaneet etsimään toimeentuloa muilta aloilta muun muassa käsiteollisuudesta. Sitä paitsi käsitöillä oli oma kasvatuksellinen tavoitteensa. Uno Cygnaeuksen mukaan niiden ei tullut olla ”tyhjiä, tylsiä ja vanhaan totuttuun tapaan tehtyjä työtemppuja, jotka eivät kysy hengen voimia”, vaan tehtäviä, jotka totuttivat lapset järjestykseen, siisteyteen ja huolellisuuteen.³² Tavallista kuitenkin oli, että ohjeista poikettiin, jos paikalliset olosuhteet niin vaativat. Savonkin kansakouluissa lukujärjestys laadittiin opettajakohtaisesti, kuten sivulla 457 kerrotaan.

Vuonna 1881 annetut mallikurssit yhdenmukaistivat opetusta mutta jättivät edelleen mahdollisuuden paikallisiin sovellutuksiin. Käytännönläheisyyttä lisättiin. Moneen kouluun perustettiin vuosisadan vaihteessa harjoittelupaikaksi esimerkiksi oma puutarha- ja kasvimaa. Vuonna 1917 Mikkelin läänissä tällaisia koulupuutarhoja oli 66 %:Ila ja Kuopion läänissä 54 %:lla kouluista.³³ Pankkitoiminnan myötä kouluihin levisi myös säästäväisyyskasvarus talletuksineen ja säästölippaineen.

Kaupunkilaiskoulut ja erityisryhmien opetus

Maalaiskansakoulut ja kaupunkilaiskoulut poikkesivat entisaikaan melko paljon toisistaan. Jo lainsäädännön luomat puitteet olivat erilaiset, sillä maalaiskunnan ja kaupunkikunnan toisistaan poikkeavan kunnallishallinnon ja taloudenhoidon takia vuoden 1866 kansakouluaseruksessa maalaiskouluille ja kaupunkien kouluille annettiin omat toimintaohjeet.

Toisin kuin maalaiskunnille, kaupungeille säädettiin jo tuolloin kouluvelvollisuus. Kaupunkikunnan oli perustettava ja ylläpidettävä niin monta kansakoulua, että niihin pääsisivät kaikki ne 8–14-vuotiaat lapset, jotka eivät saaneet vastaavaa opetusta kodeissaan tai paikkakunnalla jo olevissa oppilaitoksissa. Kaupunkikoulut jaettiin alempiin ja ylempiin kansakouluihin, joista alemmissa annettiin opetusta 8–10-vuotiaille ja ylemmissä yli 10-vuotiaille. Alakouluissa poikia ja tyttöjä opetettiin yhdessä, yläkouluissa erikseen. Niille lapsille, jotka 12:nnen ikävuoden jälkeen eivät, esimerkiksi työssäkäynnin takia, voineet ottaa osaa säännölliseen opetukseen, tuli järjestää iltaopetusta.

Myös alkuopetus poikkesi maaseudun käytännöstä. Kaupungeissa siitä ei huolehtinut seurakunta vaan kunta, joka oli vastuussa siitä, että 5–7-vuotiaat saivat joko ns. valmistavissa kouluissa tai alemmissa kansakouluissa perustiedot kansakouluun siirtymistä varren. Sekä maalla että kaupungeissa pidettiin keväisin ja syksyisin myös pientenlastenkoulu­ja varsinaisten koululaisten kesälomien – käytännössä työlomien – aikana.³⁴

Myös koulujen tarkastustoimi oli maalla ja kaupungeissa erilainen. Maallahan tarkastuksista huolehtivat kouluylihallituksen valitsemat tarkastajat, mutta kaupungeille myönnettiin oikeus itse valita tarkastajansa. Yleensä tällaiseksi nimitettiin pappi tai oppikoulun lehtori. Savon kaupungeissa tarkastajat olivat sivutoimisia paitsi Kuopiossa, mihin 1910-luvulla saatiin maakunnan ensimmäinen päätoiminen kansakoulutarkastaja.³⁵

Suhtautuminen kansakouluihin oli maalla ja kaupungeissa erilainen. Maalaiset pelkäsivät koulunkäynnin tekevän lapsista herroja, varakkaat kaupunkilaiset taas pitivät kouluja rahvaankouluina eivätkä sen vuoksi halunneet panna niihin lapsiaan. Lisäksi kaupungeissa oli jo ennestään kirjava joukko erilaisia ja eri väestöryhmille tarkoitettuja oppilaitoksia, sekä julkisia että yksityisiä, joten uutta koulumuotoa ei senkään vuoksi välttämättä kaivattu.

Edellä mainitunlainen oli tilanne Savonkin kaupungeissa. Jo 1870-luvun alussa Kuopiossa, Savonlinnassa ja Mikkelissä toimi monenlaisia eri väestöryhmille tarkoitettuja kouluja ilman mitään keskitettyä hallintoa. Kuopiossa oli ala-alkeiskoulu, yläalkeiskoulu, Kuopion kymnaasi (lukio), kaksi rouvasväen yhdistyksen köyhäinkoulua ja teknillinen reaalikoulu. Savonlinnassa koulukaupungin maineesta huolehti ala-alkeiskoulu, yläalkeiskoulu, reaalikoulu, sunnunraikoulu, pikkukoulu ja suomalainen tyttökoulu.³⁶

Mikkelissä oli kolme yksityistä, säätyläislapsille tarkoitettua pikkukoulua, käsityöläisnuorisoa varten perustettu, ensin yksityisenä ja sitten kunnallisena toimiva sunnuntaikoulu sekä rouvasväen yhdistyksen ylläpitämä köyhien tyttöjen koulu. Lisäksi oli oppikoulujen edeltäjänä julkisin varoin toimiva ala-alkeiskoulu ja Antellin neitien yksityinen ruotsinkielinen tyttökoulu. Yläalkeiskoulua Mikkelissä ei ollut, vaikka sitä oli valtiopäivilläkin tänne anottu, joten opintojaan jatkavien Etelä-Savon koululaisten oli matkattava muissa kaupungeissa oleviin yläalkeiskouluihin. Kulkuyhteydet vaikuttivat siihen, että Mikkelistä ja sen lähiympäristöstä hakeuduttiin useimmiten Heinolaan ja Jyväskylään, Juvalta ja Pieksämäen seudulta yleensä taas Kuopion ja Savonlinnan kouluihin.³⁷

Kaupungeissa oli siis sekä kansakoulujen että oppikoulujen edeltäjiä, mutta varakkaat kaupunkilaiset eivät aina kelpuuttaneet mitään niistä vaan joko hankkivat lapsilleen vanhaan tapaan kotiopettajan tai lähettivät heidät Porvoossa, Turussa ja Helsingissä oleviin oppilaitoksiin. Vasta vuoden 1866 kansakouluasetus pyrki tuomaan selkeyttä kaupunkien hajanaisiin kouluoloihin ja samalla nostamaan opetuksen tasoa. Kansakoulujen perustamista ei kuitenkaan kiirehditty, sillä ala- ja yläalkeiskouluja sekä rouvasväen yhdistysten köyhäinkouluja pidettiin eräänlaisina kansakouluina.

Tärkeän sysäyksen uudenlaisille kansakouluille antoi senaatin 2.4.1871 päiväämä käsky, jossa kuvernöörejä kehotettiin pitämään huolta siitä, että kaupungit ryhtyisivät toimiin kansakouluasetuksen mukaisten koulujen perustamiseksi. Kehotuksella oli vaikutusta, sillä suurin osa Suomen kaupunkien kansakouluista aloitti toimintansa vuosina 1872–1874. Savossa vaikutus tosin oli vähäisempi, sillä vain Kuopio ja Mikkeli saivat ensimmäiset kansakoulunsa vuonna 1872. Koko Suomessa kansakoulun perustamisen jälkijoukkoihin jääneet Savonlinna ja Iisalmen kauppala saivat koulunsa vasta 1875 ja 1878.³⁸

Kuopiossakaan kansakoulun perustaminen ei tosin tapahtunut suoraan vuonna 1871 annetun käskyn vaikutuksesta. Asia oli nimittäin tullut ajankohtaiseksi jo vuotta aikaisemmin, kun rouvasväen yhdistyksen köyhäinkoulut olivat joutuneet taloudellisiin vaikeuksiin ja oli alettu suunnitella niiden muuttamista kansakouluiksi. Köyhäinkoulun toimintaa laajentamalla Kuopioon saatiinkin alakoulu, joten uutena sinne tarvitsi perustaa vain asetuksen vaatima yläkoulu. Mikkelissäkin rouvasväen yhdistys oli kansakoulun saamisen takana.

Vuonna 1872 yhdistys teki päätöksen oman koulunsa lakkauttamisesta ja uudenlaisen kansakoulun tukemisesta. Se lahjoitti kansakoululle opetusvälineistön, antoi varat koulutalon hankintaan ja lupasi edelleen avustaa varattomista kodeista tulevia koululaisia.³⁹ Näin entisen kaupunkikoulun lakkauttaminen johti sekä Kuopiossa että Mikkelissä kaupungin ensimmäisen kunnallisen kansakoulun perustamiseen. Tehtiin kuten vuoden 1866 asetus kehotti: ”Missä hywäntekewäistä tarkoitusta warten asetettu rouwaswäen yhdistys löytyy, etsiköön koulun johtokunta sen apua lapsukais- ja tyttökoulujen edesauttamiseksi.”⁴⁰

Vanhoista kaupunkikouluista osa sulautuikin uusiin tulokkaisiin, osa lakkautettiin ja osa jäi toimimaan kansakoulujen rinnalle. Sunnuntaikoulut jatkoivat toimintaansa mutta muuttuivat ensin ala-käsityöläiskouluiksi ja lopulta ammattikouluiksi. Varakkaiden porvarien suosimat valmistavat koulut sekä pikkukoulut säilyivät 1900-luvulle asti ja lopetettiin vasta, kun niille myönnettävät valtionavut vuosina 1905–1906 lakkautettiin ja kun luottamus kansakouluihin koko kansan kouluina kasvoi. Alkeiskoulujen muuttumisesta oppikouluiksi kerrotaan tuonnempana (s. 469).

Iisalmen kauppala oli kansanopetuksen järjestämisessä Savon muita kaupunkeja jäljessä. Kouluasiasta tosin alettiin paikallisissa sanomalehdissä kirjoitella 1870-luvulla, ja tarkempia suunnitelmia tehtiin 1872 maanviljelyskokouksen yhteydessä, mutta hanke toteutui vasta 1878 varapastori 0. W. Hofströmin lahjoittaman rahaston turvin. Käsityöläisten sunnuntaikoulut, jotka toimivat vuoteen 1920 asti, perustettiin lisalmelle vuosina 1873 ja 1876. Kauppalan muututtua vuonna 1891 kaupungiksi vuoden 1866 kansakouluasetuksen velvoitteet tiukkenivat, minkä seurauksena kaupunki sai sen ensimmäiset asetuksen mukaiset ala­ ja yläkoulunsa vuonna 1896.⁴¹

Kouluolot olivat Savon kaupungeissa paljon maalaiskouluja paremmat, mutta kaupunkilaiset joutuivatkin maksamaan kouluistaan yli neljä kertaa enemmän kuin maalaiset. Mikkelissä, Kuopiossa, Savonlinnassa ja Iisalmen kauppalassa oli jo 1800-luvun lopulla omat koulutalot, ja koulukirjastojakin voitiin kartuttaa anniskeluyhtiöiltä saatavilla avustuksilla.⁴²

Kaupunkeihin perustettiin myös erityisryhmille tarkoitettuja kouluja. Tällaisia olivat 1800-luvun lopulla ns. laiminlyötyjen lasten koulut, apu-, ilta- ja jatko-opetuskoulut sekä aistiviallisten koulut. Näiden järjestämisessä Kuopio kuului uranuurtajien joukkoon.

Kuopiossa jo 1880-luvulla toiminut laiminlyötyjen lasten koulu oli tarkoitettu sellaisille varttuneille nuorille, jotka eivät olleet saaneet minkäänlaista kouluopetusta tai olivat joutuneet ”pahantapaisuuden” takia erityistarkkailuun. Heitä opetettiin erityiskoulussa tai lähetettiin maalle ja 1900-luvun alussa myös kasvatuslaitoksiin. Toimintaa johti kaupungin kansakoulujohtokunta vuoteen 1914 asti, jolloin perustettiin Kuopion kasvatuslautakunta. Samantapaisia kouluja tosin toimi 1870-luvulta lähtien myös Mikkelin ja Kuopion maalaiskunnissa olevien turvakotien (s. 374) yhteydessä.

Apukoulu eli ”vähälahjaisten erotusluokka” oppimisvaikeuksista kärsiville lapsille saatiin Kuopioon vuonna 1912. Koulu oli Suomen viides ja sinne otettiin vastaan myös tavallisessa koulussa opetusta häiritseviä oppilaita.

Iltakoulu kouluiän ylittäneille aloitti Kuopiossa toimintansa vuonna 1879 ja muutettiin 1890-luvulla erityiseksi palvelijattarien iltakouluksi. Tällaista opetusta annettiin 1900-luvun alussa myös Savonlinnassa. Iltakoulut olivat eräänlaisia ammattikoulujen edeltäjiä, ja niillä oli yhteys myös kansakoulujen jatko-opetustoimintaan. Vuonna 1893 annetun ohjesäännön mukaan viimeksi mainituissa opetettiin samoja aineita kuin kansakoulussa mutta siten, että opetusta oli 150 tuntia vuodessa joko yhtäjaksoisena kuuden viikkotunnin kurssina tai pitkin vuotta lauantai-iltapäivisin.⁴³

Aistiviallisten koulut, ts. kuuromykkäkoulut ja sokeainkoulut, eivät kuuluneet varsinaisen kansakoulujärjestelmän piiriin, mutta oppiaineet olivat lähes samat ja yhteistyötä kansakouluihin pyrittiin kehittämään. Aistivialliskouluihin kuuluivat myös ns. ”tylsämielisten” koulut, mutta niitä oli Suomessa autonomian ajan lopulla vain yksi, Perttulan tylsämielisten kasvatuslaitos Hämeenlinnan lähellä. Kuuromykkien ja sokeiden opetus sitä vastoin oli savolaistenkin ulottuvilla.

Savosta oli kotoisin jo Suomen kuuromykkäopetuksen ensimmäinen uranuurtaja. Hän oli Kuopiossa syntynyt ja Mäntyharjulla asunut Abraham Argillander, joka 1750-luvulla opetti 12-vuotiasta Iisalmen rovasti Helsingiuksen poikaa puhemetodin avulla.⁴⁴

Kesti kuitenkin vuoteen 1846, ennen kuin Suomeen perustettiin maan ensimmäinen kuuromykkäkoulu. Se oli ruotsinkielinen ja toimi Porvoossa. Ensimmäinen suomenkielinen kuuromykkäkoulu taas aloitti toimintansa Turussa vuonna 1860 ja seuraava Kuopiossa vuonna 1862. Kaikissa kolmessa koulussa käytettiin aluksi viittomametodia, kunnes Kuopion koulun johtajana vuosina 1874-1878 toiminut maisteri Gustaf Kristian Hendell otti koulussaan käyttöön Ruotsissa omaksumansa ja jo Argillanderin kokeileman puhemetodin. Se teki Kuopion kuuromykkäkoulusta opetuksellisesti Suomen kuurojenkoulun edelläkävijän. Toinen kuuromykkäkoulu Savoon perustettiin 1893, jolloin Mikke­lin koulu aloitti toimintansa.⁴⁵

Kuopio kuului edelläkävijöihin myös sokeain opetuksen alalla. Sinne perustettiin 1871 Suomen ensimmäinen suomenkielinen sokeainkoulu. Ruotsinkielinen sokeainkoulu oli toiminut Helsingissä vuodesta 1865 lähtien. Koulun perustaminen Kuopioon tuli tarpeeseen, sillä Kuopion läänissä sokeiden osuus oli selvästi maan keskitasoa suurempi (s. 382).

Suuntaviivat näkövammaistyölle loi Kuopion koulun ensimmäinen johtaja Karl Mortimer Stenius. Sokeainopetukseen hän oli perehtynyt Saksaan tekemillään opintomatkoilla ja toi sieltä Suomeen lähinnä Dresdenistä saamansa mallin. Kristillisen kasvatuksen lisäksi koulussa painotettiin käytännön taitoja. Jo ennen koulun perustamista sokeat olivat saaneet ansiotuloja valmistamalla kotonaan esimerkiksi koreja, harjoja tai köysiä, mutta nyt työskentely pyrittiin saamaan ammattimaisemmaksi. Oppiaika oli aluksi viisi vuotta, kunnes se vuonna 1892 annetulla asetuksella laajennettiin kymmenvuotiseksi. Oppiaika oli suhteellisen pitkä, sillä ammattiaineiden lisäksi sokeainkoulussa suoritettiin kansakoulun oppimäärä. Opiskelu jaksottui siten, että siihen kuului kaksivuotinen valmistava osasto, nelivuotinen kouluosasto ja nelivuotinen työosasto.

Karl Monimer Steniuksen lisäksi Kuopion sokeainkoulun opettajissa oli muitakin Suomen näkövammaistyön merkkihenkilöitä. Tällainen oli kuopiolaisen kappalaisen tytär Johanna Maria Ingman. Hänkin perehtyi erikoisalaansa ulkomailla, toimi asiantuntijana useissa sokeainopetusta suunnitelleissa komiteoissa ja teki Kuopion kautensa jälkeen pitkän päivätyön Helsingin sokeainkoulun johtajana. Johanna Ingmanin aloitteesta perustettiin vuonna 1887 Sokeain Ystävät -niminen yhdistys, jonka haaraosasto aloitti toimintansa seuraavana vuonna Kuopiossa. Yhdistyksen toimesta Kuopioon saatiin vuonna 1896 ”Vanhain/yli-­ikäisten sokeain työkoulu”, joka oli tarkoitettu niille sokeille, jotka eivät olleet käyneet sokeainkoulua tai jotka eivät monivammaisuutensa tai muun syyn takia olleet löytäneet itselleen työpaikkaa.⁴⁶

Aistivialliskoulut olivat valtakunnallisia valtion kouluja, mutta kunnat valitsivat niihin oppilaat ja usein myös vastasivat koulukustannuksista. Näihin menoeriin ei kuitenkaan läheskään aina ollut halukkuutta. Kuopion kuurojenkoulun johtaja K. Hendell muun muassa valitti, että itäsuomalaiset kunnat lähettivät kuuroja ja sokeita lapsia mieluummin vaivaishoitoon kuin erityiskouluun. Koulujen oppilasalueet olivatkin laajoja kooten väkeä myös Etelä-Suomesta. Pitkämatkalaisten tuloa helpotti se, että koulut olivat sisäoppilaitoksia eikä koulukortteerin hankkimista näin tarvittu. Esimerkiksi vuonna 1886 aistivialliskouluissa savolaisia oli 30, ja vuonna 1906 heitä oli 73.

Opetuksen tarkoituksena oli kasvattaa oppilaista itsenäisiä, ilman vaivaishoidon apua toimeentulevia ammatti-ihmisiä. Tähän pyrittiin esimerkiksi käsityötaitojen opettamisella. Kuopion sokeainkoulusta valmistui 1900-luvun alussa muutamia oppilaita myös hierojiksi. Oppilaiden saamiseksi sokeainkouluun koulun johtajan velvollisuuksiin kuului matkustaa loma-aikoina maakunnassa oppilaita värväämässä ja samalla pitää yhteyttä koulunsa jo päättäneisiin. Pyrkimykset oppilaiden omatoimisuuden lisäämiseksi onnistuivat melko hyvin, sillä on laskettu, että esimerkiksi vuosien 1865 ja 1917 välisenä aikana sokeainkouluissa opiskelleista noin puolet löysi itselleen työpaikan ja kykeni siis elättämään itse itsensä. Suhteellisen paljon oli kuitenkin myös niitä, jotka yrityksistä huolimatta päätyivät vaivaishoidon varaan tai elivät sukulaistensa avustettavina.⁴⁷

Koululaiset

Kouluikäinen ja koululainen olivat ennen oppivelvollisuusaikaa kaksi eri asiaa. Kansakouluun meno oli vapaaehtoista, joten koululaisia oli kouluikäisistä vain pieni osa. Tilastoissa kouluikäiset olivat vuoteen 1895 asti 7–16 -vuotiaita ja sen jälkeen 7–15 -vuotiaita. Kansakouluun pyrkivien tuli vuoden 1866 asetuksen mukaan olla 10–12 -vuotiaita. Alkuopetuksen tuli alkaa noin seitsemän vuoden iässä, mutta käytännossa ikärajat vaihtelivat, ja samassa luokassa saattoi istua sekä 6-vuotiaita että lähes 20-vuotiaita. Vuonna 1886 kansakouluun pääsyn alaikäraja määrättiin kahdeksaksi vuodeksi, ja vuonna 1893 se nostettiin taas yhdeksäksi vuodeksi. Tulijoita saattoi kuitenkin olla niin vähän, että kaikki halukkaat iästä riippumatta kelpuutettiin.⁴⁸

Mahdollisimman moni kelpuutettiin, koska valtionavun saamiseksi koulussa oli oltava vähintään 15 oppilasta. Lähellä tätä rajaa oltiin esimerkiksi lukuvuonna 1885-1886 Enonkosken, Kangaslammin ja Ristiinan kouluissa, vaikka keskimääräinen oppilasluku Savon kouluissa oli tuolloin jo 32. Ero koululaisten ja kouluikäisten välillä kaventui 1900-luvun alkuun mennessä, mutta yhä kansakouluihin saatiin houkuteltua vain osa savolaislapsista. Kuntakohtaiset erot olivat kuitenkin melko suuria, kuten seuraava luettelo osoittaa.⁴⁹

Ensimmäinen läpileikkausvuosi on kansakoulujen alkuajalta. Seurakunnat, joissa oli yksityisten toimesta perustettu koulu erottuvat selvästi joukosta, sillä vaikka niissäkin koululaisia oli vähän, koulunkäynti oli naapurikuntiin verrattuna huomattavan vilkasta. Kouluttomia kuntia oli vielä runsaasti varsinkin Pohjois-Savossa, mutta Etelä-Savon ansiosta maakunnan kansakoululaisten osuus kouluikäisistä ei jäänyt paljoa koko maan keskiarvosta jälkeen.⁵⁰

Toinen tarkasteluvuosi on ajalta, jolloin kansakoulujen ensimmäinen perustamiskausi alkoi olla ohi ja lähes jokaisessa kunnassa oli jo ainakin yksi kansakoulu. Kattavinta koulunkäynti oli edelleen pienissä ruukinseurakunnissa, tuolloin varsinkin Juankoskella ja Varkaudessa, joissa yksityiset tehtaankoulut nostivat koululaisten osuuden noin 35 %:ksi. Kunnallisista kansakouluista parhaiten oppilaita oli kertynyt Hirvensalmen ja Sulkavan kouluihin, joissa noin 10 % kouluikäisistä kävi kansakoulua. Pienin koululaisten osuus oli Nilsiässä, Pielavedellä ja Kangasniemellä. Jäppilässä ei vielä tuolloin ollut kansakoulua, mutta kaksi oppilasta oli lähtenyt opintielle muille paikkakunnille.

Vuoteen 1906 mennessä, jolloin piirijakoasetus oli jo tihentänyt kouluverkkoa mutta jolloin itse koulunkäynti oli vielä vapaaehtoista, tilanne oli muuttunut siten, että Varkauden ja Juankosken rinnalle koulupaikkakunniksi oli tullut Kuopion maalaiskunta, Maaninka, Karttula, Suonenjoki, Leppävirta ja Vesanto, joissa kansakoululaisia oli lähes 30 % kouluikäisistä. Suunnilleen samaan ylsi Mikkelin maalaiskunta, Joroinen ja Enonkoski. Kaiken kaikkiaan koulunkäynti ei kuitenkaan ollut yleistynyt odotetulla tavalla, sillä koululaisia oli Savon maalaiskunnissa yhä alle 20 % kouluikäisten määrästä. Se oli myös selvästi vähemmän kuin Suomen maalaiskunnissa keskimäärin.

Jo 1800-luvun jälkipuoliskolla koululaisiksi hyväksyttiin sekä poikia että tyttöjä. Poikia oli maalaiskouluissa kuitenkin enemmistö, vaikka heidän osuutensa jatkuvasti supistui. Seuraava taulukko kertoo sekä koulunkäynnin yleistymisestä että poika- ja tyttöoppilaiden määristä.⁵¹

Oppilasmäärän kasvu oli Etelä-Savossa aluksi, 1860-luvun lopulla ja 1870-luvun alussa, ripeämpää kuin Pohjois-Savossa. Kansakoulua käyvien osuus kouluikäisistä oli Mikkelin läänissä 1880-luvulle asti koko maankin keskitason yläpuolella, mutta sitten osat vaihtuivat ja lukuvuonna 1888–1889 Mikkelin lääni oli jo lasten kouluttamisaktiivisuudessa selvästi maan keskitason alapuolella. Pohjois-Savo oli ohittanut Etelä-Savon ja oli siitä lähtien oppilasmäärinä mitattuna savolaisten koulunkäynnin johdossa.⁵²

Taloudelliset seikat, metsistä saatavat myyntitulot ja niiden tuoma pohjoissavolaisten vaurastuminen näkyi kouluoloissa ja asenteissakin. Tyttöenemmistöisiksikin Pohjois-Savon kansakoulut alkoivat muuttua ennen Etelä-Savoa, heti piirijakoasetuksen jälkeen. Pohjois-Savon myöhäisempi liikkeellelähtö mutta herkemmin kiihtyvä kasvuvauhti näkyi siis kouluoloissa kuten monessa muussakin asiassa.

Savon kaupungeissa tilanne oli melko toisenlainen kuin maaseudulla. Tyttöoppilaita oli kaupungeissa enemmän kuin poikia, sillä pojille oli siellä tarjolla muitakin oppilaitoksia. Lisäksi pojat pyrkivät jo mahdollisimman varhain työelämään ja palkan hankintaan, eikä siinä ollut aikaa koulun penkkejä kuluttaa. Koulunkäyntikin oli kaupungeissa aktiivisempaa kuin maaseudulla, kuten seuraava taulukko osoittaa:⁵³

Erot kaupunkien kesken olivat aluksi suuret. Kuopiossa kävi kansakoulua vuonna 1886 jo lähes puolet kouluikäisistä, kun taas Mikkelissä heitä oli vain vajaa seitsemäsosa. Vuoteen 1906 mennessä kuopiolaiset, savonlinnalaiset ja iisalmelaiset olivat suunnilleen yhtä aktiivisia lastensa kouluttajia, mutta mikkeliläiset olivat edelleen vieroksuvalla linjalla. Paljon riippui siitä, ketkä panivat lapsiaan kouluun aikana, jolloin se ei ollut vielä pakollista. Tässä eri ammattiryhmillä oli erilainen käytäntö ja samoillakin ammattiryhmillä maalaiskunnissa ja kaupungeissa erilaiset tavat.

Tilattomien ja tehtaan työväen lapsia oli maaseudun koululaisista suurin osa. Pelko siitä, että kansakouluun pääsisivät vain varakkaiden lapset, osoittautui siis turhaksi. Tosin tilattomien kokonaismäärään verrattuna heidän lapsiaan oli kouluissa vähän, sillä vaikka lukukausimaksuista oli mahdollisuus saada vapautuksia, muut tukitoimet olivat tuolloin vielä täysin riittämättömiä ja köyhyys näin ollen tehokas kouluun pääsyn jarru. Virkamiesten lapsilla taas oli Savon maalaiskansakouluissa aluksi yliedustus ja keskiryhmään kuuluvia suunnilleen tätä ammattiryhmää vastaava määrä. Kaupungeissa oli toisin, kuten seuraavasta taulukosta käy ilmi:⁵⁴

Kaupunkien kansakouluja kutsuttiin usein rahvaan kouluiksi, eikä turhaan. Virkamiesten lapsia niissä oli alkuaikoina vain muutamia, työväen jälkikasvua taas noin puolet. Se selittää virkamiesvaltaisen Mikkelinkin melko vähäisen kansakoululaisten määrän. Vuoteen 1914 mennessä tilanne oli sen verran muuttunut, että keskiluokan, ts. kauppiaiden ja käsityöläisten, lapset olivat Kuopiossa ja Mikkelissä, työväen lapset Savonlinnassa ja lisalmella koululaisten suurimpana ryhmänä. Myös virkamiesten lapsia pantiin aikaisempaa useammin kansakouluun.

Vaikka kansakouluun siis tuli suhteellisen paljon rahvaan lapsia, koulussa oppilaiden eriarvoisuus oli arkipäivää. Lahjakkuudesta tai innostuksesta riippumatta opintie oli toisille huomattavasti ohdakkeisempi kuin toisille. Jo koulumatkan pituus oli ennen piirijakoasetusta oppilaita jakava tekijä. Tehtaankouluun tai kirkonkylän kouluun ei taajamien kodeista ollut pitkä matka, mutta syrjäkyliltä koulutietä tuli usein yli kymmenen kilometriä, saattoipa sitä olla parikymmentäkin kilometriä. Tällaisia yli 21 kilometrin päässä koulusta asuvia oppilaita oli Savossa esimerkiksi lukuvuonna 1873–1874 noin 10 %. Kouluverkon tihentyessä matkat tietenkin lyhenivät, mutta vielä vuonna 1893 yli viiden kilometrin päässä asuvia oli Kuopion läänissä 23 % ja Mikkelin läänissä 34 % koululaisista. Se oli enemmän kuin Suomessa yleensä.⁵⁵

Kotien mahdollisuuksista taas riippui, miten taival taittui. ”Toiset lapset tulevat mukavasti ajaen ja kulkusten soidessa, tasaista tietä myöten, mutta toiset taivaltavat jalan suksilla kinoksien ja lumen peittämien metsäpolkujen raskasta tietä”, kertoi Ristiinan kirkonkylän opettaja Augusta Demander vuonna 1905 julkaistuissa muistelmissaan. Vesien pirstomassa Savossa matkantekoon jouduttiin käyttämään myös venettä. Kaikkein kauimpaa tulevien oli hankittava yöpymispaikakseen koulukortteeri.

Eroja oli myös siinä, miten koululaiset varustettiin ja evästettiin koulupäivää varten. Ruoka- ja vaateapu alkoi monella paikkakunnalla yleistyä vasta 1900-luvun alussa, joten vanhempien erilainen huolenpito lapsistaan oli joka päivä näkyvillä. ”Toisilla lapsilla on lämpöinen puku yllään sekä hyvin varustettu eväskontti, johon äiti parastaan pani. Mutta suurilukuiset ovat ne lapset, joilta puuttuu sekä lämpöiset vaatteet että eväs. Usealla ei ole leipäpalastakaan ottaa mukaansa”, kirjoitti ristiinalaisopettaja vuonna 1905.⁵⁶

Yrityksiä kunnallisen oppilashuollon järjestämiseksi oli joillakin paikkakunnilla tosin tehty 1860-luvulta lähtien, mutta siinäkin saattoi olla omat ongelmansa. Ristiinassa esimerkiksi kuntakokous teki jo koulun ensimmäisenä toimivuonna 1869 päätöksen makasiiniviljan myöntämisestä koululle täysin varattomien ruoka-apua varten. Avustus oli kaksi naulaa (850 g) leipää päivässä, mikä sai aikaan sen, että kouluun olisi ollut enemmän tulijoita kuin voitiin ottaa vastaan. Opintielle ilmeisesti houkutteli leipäannos eikä tiedonhalu. ”Jos avustusten avulla hankitaan oppilaita kouluun voi käydä niin, etteivät varakkaammat enää lähetä sinne lapsiaan, vaan koulusta tulee vaivaisten turvapaikka”, totesi kansakoulujohtokunta ja päätti lopettaa leivän ilmaisjakelun. Apuun tuli nyt pitäjän rouvasväki, joka hyväntekeväisyyden innoittamana koetti pitää huolta köyhien koululaisten vaatettamisesta ja ”muusta toimeentulosta”. Ensimmäiset avustusrahastot Suomen kouluihin perustettiin 1880-luvulla, ja kunnallinenkin köyhäinapu alkoi laajemmin ulottua myös koulumaailmaan, mutta pääosin avustaminen oli vielä pitkään yksityisten seurojen ja yhdistysten toiminnan varassa.⁵⁷

Pitkät koulumatkat, nälkä ja vilu saivat aikaan sen, että koulua käytiin perin epäsäännöllisesti. Toinen syy siihen oli kotien tarvitsema lasten työapu. Kansakouluikäisiä voitiin jo käyttää talon töissä, eikä paimenesta tai sadonkorjuusta voinut olla pois koulun takia. Niinpä kouluun tultiin kesken lukuvuotta ja sieltä lähdettiin kotiin jo hyvissä ajoin ennen lukukauden päättymistä. Päästötodistuksen hankkiminen olikin harvinaista niin kauan, kun koulukurssin suorittamisesta ei ollut säädöksin määriteltyä hyötyä. Tältä osin tilanne alkoi muuttua, kun vuonna 1878 annetussa asevelvollisuuslaissa kansakoulun käyneille myönnettiin lyhennys palveluajasta ja kun samoihin aikoihin kurssin suorittamista alettiin pitää suotavana muun muassa rautateiden palvelukseen hakeutuville.⁵⁸

Koulunkäynnin epäsäännöllisyys oli koko Suomessa yleinen ilmiö ja heikensi koulutyön tuloksia niin paljon, että ongelmaan puututtiin koulutoimen ylihallituksen vuonna 1881 laatimassa kiertokirjeessäkin. Siinä korostettiin, että koululaisten oli oltava ”saapuvilla heti kuulutettuna sisäänkirjoituspäivänä. Lukukauden alussa” ja että kansakoulujohtokunnan tuli valvoa, että ”oppilaat koko lukuvuoden käyvät koulussa säännöllisesti ja ilman muita keskeytyksiä, kuin mitä täydesti hyväksyttävät syyt voivat vaikuttaa”.⁵⁹

Suurta säännönmukaisuutta määräys ei kuitenkaan saanut aikaan, kuten koulujen poissaolotilastoista voidaan todeta. Esimerkiksi vielä lukuvuonna 1913–1914 ”mitään ilmoittamatta” tai ”vanhempien ja holhoojien tahdosta” kesken lukuvuoden koulunsa keskeyttäneitä oli Savon kansakoululaisista lähes seitsemän prosenttia.⁶⁰

Opettajat ja kansakoulujohtokunnat

Kansakoulunopettajille ei aluksi määrätty muodollisia, opillisia pätevyysvaatimuksia. Ihanteet olivat kuitenkin korkealla, sillä Uno Cygnaeuksen mukaan kansakoulunopettajan tuli olla ”sosiaalisesti herännyt, työyhteisöönsä sopeutunut, laajatietoinen ja monitaitoinen, ahkera, siveellisesti korkeatasoinen, terve ja ryhdikäs, luonteeltaan opettajaksi sopiva kristillismielinen henkilö”.⁶¹

Vuoden 1866 kansakouluasetuksessakin määrättiin, että opettajaksi tai opettajattareksi tuli valita ”tavoiltaan nuhteeton henkilö, jolla oli viran toimittamiseen tarvittavaa oppia ja kokemusta sekä nuorison ohjaamiseen sopiva mielenlaatu”(§ 129). Näiden ominaisuuksien arviointi saattoi opettajaa palkattaessa olla vaikeaa, mutta jos hakijalla oli esittää seminaarin päästötodistus, todennäköisyys ihanneopettajan saamiseen lisääntyi. Seminaarin käyneitä opettajia oli Suomessa saatavilla vuodesta 1867 lähtien, vaikka kurssin suorittaminen tai sitä vastaava opinnäyte säädettiin vakinaisten opettajien pätevyysvaatimukseksi maalaiskouluihin vasta 1880 ja kaupunkien ylempiin kansakouluihin 1890.

Suomen ensimmäinen kansakoulunopettajaseminaari perustettiin Jyväskylään 1863, ja sen ensimmäiset oppilaat valmistuivat siis kansakouluasetuksen jälkeisenä vuonna 1867. Suurin osa Savonkin vanhimmista kouluista sai sieltä ensimmäiset opettajansa. Esimerkiksi vuosien 1867 ja 1874 välisenä aikana joko yksityiseen tai kunnalliseen kansakouluun palkatuista 33 opettajasta ainakin 28 oli Jyväskylän seminaarin kasvatteja.⁶²

Seminaarin käyneen palkkaaminen ei kuitenkaan aina onnistunut helposti, sillä opin saaneita opettajia oli ensimmäisten koulujen perustamiskaudella huomattavasti vähemmän kuin opettajanvirkoja. Opettajapula helpottui, kun Jyväskylän seminaarin rinnalle perustettiin suomenkieliset opettajanvalmistusseminaarit Sortavalaan (1880), Raumalle ja Raaheen (1896), Heinolaan (1899) ja Kajaaniin (1900). Olipa Mikkelikin vuonna 1898 ehdolla seminaarin paikaksi.⁶³

Vuosisadan lopulla piirijakoaseruksen jälkeen opettajien tarve kasvoi kuitenkin niin paljon, että kouluihin jouduttiin taas ottamaan ilman muodollista pätevyyttä olevaa henkilökuntaa. Kuopion ja Mikkelin lääneissä heitä oli vuosien 1897 ja 1901 välisellä ajalla 11–13 % opettajakunnasta, mikä oli jonkin verran enemmän kuin Suomessa keskimäärin.⁶⁴ Pätevien opettajien saannin keskeisenä esteenä olivat tässä palkkaukseen juurtuneet epäkohdat.

Maaseudulla kansakoulunopettajan vähimmäispalkkaan kuului vuoden 1866 asetuksen mukaan kunnan antamina luontoisetuina vapaa kahden huoneen ja keittiön asunto, polttopuut ja tarpeelliset ulkorakennukset, 2–3 tynnyrinalaa viljeltyä maata, yhden lehmän laidun sekä rehu ja rahapalkkana miesopettajille 600 mk ja opettajattarille 400 mk vuodessa, josta valtio suoritti kaksi kolmasosaa. Palkanlisiä alkoi kertyä kymmenen virkavuoden jälkeen.⁶⁵

Virkamiesten ansioihin verrattuna palkka oli kehno, ja kun vähimmäispalkan ylitykset olivat harvinaisia ja palkan alentamiset tavallisia, seurauksena oli – kuten jo edellä mainittiin – opettajien saannin vaikeutuminen. Esimerkiksi Juvalla kansakoulun toiminnan alkaminen viivästyi kahdella vuodella, koska opettajalle luvattu palkka oli niin pieni, ettei senaatilta saatu vahvistusta koulun perustamiselle.⁶⁶

Kustannuksia karttelevat kuntalaiset eivät muutenkaan olleet halukkaita tarjoamaan tulijalle taloudellisia houkuttimia, joten valinnanvaraa ei nimityksissä yleensä ollut. Esimerkiksi Mikkelin Suonsaaren vaivaistalon kouluun ei vuonna 1870 saatu palkan pienuuden takia seminaarin käynyttä opettajaa, joten laitoksen johtaja Siljander joutui toimimaan sivutoimisena opettajana. Kangasniemen poikakouluunkaan ei vuonna 1867 saatu seminaarikurssin suorittanutta, vaan lasten kouluttamista jatkoi pitäjän entinen koulumestari Heikki Laitinen. Tyttökouluun siellä saatiin muodollisen pätevyyden hankkinut henkilö mutta sellainen, joka vain vaivoin oli läpäissyt seminaarin kurssin. Tämä, Hedda Stina Oksanen, lopettikin ylivoimaiseksi kokemansa työn jo parin vuoden kuluttua. Mutta kun Mäntyharjulle vuonna 1871 haettiin opettajaa, eikä tehtävään ensimmäisellä hakukerralla ilmoittautunut ainuttakaan halukasta, niin toisella hakukerralla Hedda Stina Oksanen haki virkaa ja pääsi jatkamaan opettajan uraansa.⁶⁷

Suurin osa alkuajan opettajista oli kuitenkin työstään innostunutta, pätevää ja jaksavaa joukkoa, joka piti opetustehtävää kutsumusammattina ja teki sitä palkan pienuudesta huolimatta. Opettaja oli ”harras ja tunnokas toimissaan”, kuten tarkastuskertomuksiin usein merkittiin.

Palkankorotusehdotuksiin – palkan nostamiseen edes lain määräämän vähimmäispalkan tasolle – suhtauduttiin kuntakokouksissa yleensä torjuvasti. Monella paikkakunnalla opettajalle ei ennen 1890-lukua maksettu lainkaan rahapalkkaa. Näin oli esimerkiksi Ristiinassa ja Juvalla. Ristiinassa opettajalle annettiin vuosittain rahan sijasta 6 tynnyriä viljaa, jonka arvoksi laskettiin 120 markkaa. Lehmän ruokintaakin pidettiin aluksi vapaaehtoisena ja yritettiin hoitaa seuraavanlaisella, kirkkokuulutuksessa ilmoitetulla tavalla: ”Koska koulun opettajalla on lehmä elätettävänä yli talven, niin taitanee seurakuntalaiset täälläkin hyväntahtoisesti ja tilaisuuden myöden antaa hänelle olkikuvon, heinä leiviskän taikka muuta kauhnaa, joka niinmuodoin antajoille ei tulisi erittäin tuntuvaksi, mutta joka lankee raskaaksi yhden ostettavaksi.”

Juvalla palkka-asiat olivat ongelmana vielä vuonna 1898, jolloin kirjoitettiin: ”Kuka kywykäs, hywillä todistuksilla warustettu opettaja hakee juwan kansakouluihin, joissa palkka maksetaan suurimmaksi tai ainakin suureksi osaksi wiijassa. Eiwät he tahdo ruweta miksikään wiijan kauppiaiksi, ja moni heistä, jolla ei ole perhettä eikä omaa taloutta, on aiwan ihmeissään mihin jywät pistää. Tämmöisten epäkohtien wälttämiseksi olisi suotawa, että kunta möisi wiljan ja maksaisi palkan rahassa, sillä se on sopiwa joka tapauksessa.”⁶⁸

Palkanmaksussa, kuten kouluasioissa yleensä, oli suuria kuntakohtaisia eroja. Näin oli sekä maalla että kaupungeissa. Vuonna 1893 koottujen tietojen mukaan miesopettajan keskimääräinen vuosipalkka asuntoetua lukuun ottamatta oli Kuopion läänissä 511 markkaa ja Mikkelin läänissä 476 markkaa. Naisopettajat saivat Kuopion läänissä keskimäärin 375 markkaa ja Mikkelin läänissä 447 markkaa. Näihin sisältyivät luontoissuoritukset, jotka miesopettajien palkoista kattoivat suuremman osan kuin naisopettajien.⁶⁹

Palkkakuluissa säästelyllä oli vaikutusta myös siihen, että opettajakunta naisvaltaistui. Maalaiskansakouluissa miesopettajia oli tosin 1900-luvulle asti enemmän kuin naisia, mutta opettajattarien osuus kasvoi jatkuvasti jo pelkästään sen vuoksi, ettei naisille tarvinnut maksaa yhtä paljon palkkaa kuin miehille. Kaupungeissa naisopettajilla taas oli enemmistö alusta alkaen.

Palkkauskysymysten lisäksi naisopettajan valintaan päädyttiin yhä useammin myös siksi, että tyttöoppilaiden määrä kasvoi ja heidän opettajakseen naisen uskottiin soveltuvan miestä paremmin. Kaiken kaikkiaan opettajia tuli lisää koulujen perustamisen suhteessa, sillä suurin osa alkuajan kansakouluista oli yhden tai kahden opettajan kouluja, yhden miesopettajan tai opettajan ja opettajattaren kouluja.⁷⁰

Yllättävän harva Savon ensimmäisistä kansakoulunopettajista oli kotoisin Savon alueelta. Yleensähän seminaariin lähdön kimmokkeena oli halu olla mukana tuomassa tiedon valoa omalle kotiseudulle tai omaan kotikylään. Jos opettajanpaikka oli omassa kunnassa tai edes omassa maakunnassa tarjolla, opettajaksi valmistunut tavallisesti haki virkaa ja sen myös sai. Aimo Halilan tutkimusten mukaan Savon alueella erityisen paljon kansakoulunopettajaksi hakeuduttiin Iisalmen maalaiskunnasta, Joroisista, Leppävirralta, Maaningalta, Rautalammilta ja Varkaudesta, siis seuduilta, jonne kansakoulujakin perustettiin suhteellisen varhain.

Näistä opiskelemaan lähtijöistä palasi Savoon kuitenkin vain muutama. Tällainen oli rautalampilainen Matti Lohi, joka toimi Pieksämäen poikakoulun ensimmäisenä opettajana, sekä iisalmelainen Olga Johanna Andersin, joka loi suuntaviivat Rantasalmen tyttökoulun opetustyölle. Savolainen, rantasalmelainen, oli myös Varkauden ja Joroisten Huutokosken tehtaankoulujen ensimmäinen opettaja Vilhelm Kukkonen ja Kuopion Suovun koulussa opettajana toiminut sahan isännöitsijän tytär Rosa Kolström. Muut alkuajan opettajat tulivat Savoon muualta Suomesta ja pysyivät täällä yleensä vain muutaman vuoden. Parempi palkka ilmeisesti houkutteli muuttamaan vauraammille seuduille.⁷¹

Opettajan valmiudet ja erikoisosaamiset vaikuttivat paljon siihen, mitä aineita koulussa painotettiin tai mitä niissä yleensä opetettiin. Kansakouluasetuksessa ja mallikursseissa mainituista vaatimuksista joustettiin, eikä puutteellinen ohjelma ollut esteenä valtionavun saamiselle. Niinpä kansakoulutarkastuksissa 1870- ja 1880-luvuilla todettiin, ettei Pieksämäen maalaiskunnan poika- ja tyttökoulussa opetettu lainkaan luonnontietoa ja piirustusta, eikä kaunokirjoituksen harjoituksiakaan ollut riittävästi. Karttulan ruukinkoulussa opetettiin vain lukuaineita eikä ollenkaan harjoitusaineita. Kangasniemellä ei alkuvuosina pidetty tarpeellisena opettaa tytöille historiaa, luonnonoppia, piirustusta eikä voimistelua.

Myöskään Mäntyharjulla tytöille ei opetettu luonnontietoa, piirustusta eikä voimistelua, pojille ei myöskään käsitöitä. Toisaalta asetus salli ylimääräisten aineiden opettamisen, jos kunta tai koulupiiri siihen suostui. Sen mukaisesti Hirvensalmen Apajalahden koulussa tytöt saivat 1870-luvulla oppia karjanhoidossa. Oli myös kouluja, kuten Rantasalmen poikakoulu, jossa piirustus ja laulu 1870-luvulla olivat huippuluokkaa tai Ristiinan ja Mikkelin maalaiskunnan poikakoulut, jossa käsityötunneilla tehdyt oppilastyöt keräsivät lukuisia palkintoja kansallisissa kilpailuissa.⁷² Joihinkin kouluihin, esimerkiksi Leppävirran Sorsakosken sahankoululle, palkattiin jo varhain erityinen käsityönopettajakin. Käsityöluokka oli 1890-luvulla lähes jokaisessa vasta valmistuneessa koulurakennuksessa.⁷³

Hallintoa varten kouluille tuli vuoden 1866 asetuksen mukaan valita 4-6 -jäseninen kansakoulujohtokunta, jonka tehtävänä oli opettajan nimeäminen virkaansa, koulun toiminnan valvonta, sen kiinteistön ja talouden hoito, tiedottaminen ja eräänlainen kansanopetuksen mainostaminenkin (§ 14, 16). Maaseudulla jokaisella koululla oli yleensä oma, kuntakokouksen valitsema johtokuntansa, mutta kaupungeissa valtuusto valitsi yhteisen johtokunnan alueen kaikille kansakouluille. Johtokunnan tuli maalla kokoontua vähintään joka toinen kuukausi ja kaupungeissa ainakin kerran kuukaudessa. Kaupunkeja koskevat tarkennetut määräykset sisältyivät vuoden 1877 kunnallisasetukseen, joka samalla toi keskitystä siihen asti hajanaiseen koulutoimeen.⁷⁴

Johtokuntien jäseniksi valittiin luonnollisesti kansakouluaatetta kannattavia henkilöitä. Se toi alkuajan johtokuntiin pappeja sekä paikkakunnan muita säätyläisiä. Varsinkin Mikkelin läänin alueella virkamiesten osuus johtokunnissa oli hallitseva 1880-luvulle asti, talonpoikien osuus taas keskimääräistä pienempi. Pohjois-Savossa, Kuopion läänin alueella, tilanne oli jonkin verran toisenlainen, sillä siellä kansakoulujohtokuntien jäsenistössä oli alusta alkaen suhteellisen paljon sekä talonpoikia että maakauppiaita.

Samoista ryhmistä löytyivät myös johtokuntien puheenjohtajat jo pelkästään sen tähden, että heidät valittiin johtokunnan jäsenistä ryhmän sisäisellä päätöksellä. Vaihtuvuus oli vähäistä, sillä tavaksi tuli säilyttää luottamustehtävä samoilla henkilöillä vuodesta, jopa vuosikymmenestä toiseen. Koulujen määrän lisääntyessä mukaan pääsi kuitenkin uusienkin ammattiryhmien edustajia, sillä etenkään pappeja ei kaikkien koulujen johtokuntiin enää riittänyt. Hannu Soikkasen lääneittäin kokoamat tiedot kertovat tästä sosiaalijakauman muutoksesta seuraavaa:⁷⁵

Vuonna 1880 Mikkelin läänin kansakoulut olivat siis valtaosaltaan pappien johdossa. Heitä sekä muita säätyläisiä oli vielä tuolloin runsaasti myös Kuopion läänissä, mutta siellä oli puheenjohtajiksi valittu jo melko monta talonpoikaa ja keskiluokan edustajaa. Vuoteen 1893 mennessä varsinkin talonpojat olivat jo selvästi lisänneet osuuttaan koko Savon alueella, mikä jo käytännössä kertoi sääty-yhteiskunnan väistymisestä ja kansanvaltaisuuden lisääntymisestä. Koululaisten kotitaustaan verrattuna tilanne ei kuitenkaan ollut tasapainossa, sillä talonpoikaisia maanviljelijöitä oli johtokunnan puheenjohtajina enemmän ja työväen edustajia vähemmän kuin lasten lukumäärä olisi edellyttänyt. Esimerkiksi Heinävedellä ei ennen 1900-lukua ollut ainuttakaan tilattomien tai työväen edustajaa, vaikka heidän lapsiaan esimerkiksi lukuvuonna 1882–1883 oli yli puolet kansakoulun oppilaista.⁷⁶

Naisten osuus kansakoulujohtokunnissa oli pieni mutta tärkeä, sillä johtokunnat olivat ensimmäisiä kunnallisia luottamustehtäviä, joihin naiset kelpuutettiin mukaan. ”Lapsukais- ja tyttökoulujen peräänkatsantoa varten voidaan myös kansakoulun johtokuntaan valita joku eli joitakuita kansan sivistystä harrastavia rouvasihmisiä”, sanottiin vuoden 1866 asetuksessa (§ 14). Naisten asiantuntemusta voitiin käyttää erityisesti kouluruokailua suunniteltaessa ja kodin ja koulun yhteistyötä kehitettäessä.