Suhtautuminen sortotoimiin

Uhkaavia uudistuksia

Suomalaisten perinteinen suhtautuminen hallitsijoihin oli luottavainen. Uskottiin hallitsijan ”ylevämielisyyteen” ja suopeuteen haluamatta nähdä, että suopeudenkin oli joustettava muuttuvien sisä- ja ulkopoliittisten tilanteiden mukaan. ”Ei ole olemassa maata, jossa kunnioitus esivaltaa ja lakeja kohtaan olisi syvemmälle juurtunut kuin Suomessa”, vakuutettiin Venäjän keisarille tarkoitetussa suuren adressin johdannossa, eikä aivan aiheetta. Luottamus oli autonomian loppupuolella jopa voimistunut, ja varsinkin Aleksanteri Il:n hallituskausi oli ollut poikkeuksellisen suotuisaa aikaa. Valtiopäivät, joita ei vuoden 1809 jälkeen oltu kutsuttu koolle, aloittivat 1863 taas säännöllisen toimintansa.

Uudelleen alkaneen lainsäädäntötyön seurauksena siirryttiin kunnallishallinnon kauteen, perustettiin kansakouluja, kaupankäynti ja elinkeinojen harjoittaminen vapautui, liikenneyhteydet paranivat ja suomi saatiin virastojen viralliseksi kieleksi. Kaiken tämän seurauksena tiedonsaanti lisääntyi, elintaso kohosi ja tekniset uutuudet alkoivat keventää päivittäisiä askareita. Olot tuntuivat päässeen turvallisiin, yleisesti hyväksyttyihin uomiin.

Mutta sitten alkoi tulla määräyksiä, joita suuri osa suomalaisista ei voinut hyväksyä. Keisari-suuriruhtinaaksi nousseen Aleksanteri III:n aikana Venäjällä pääsi vallalle suuntaus, joka pyrki valtakunnassa olevien vieraiden kansallisuuksien venäläistämiseen ja lainsäädännön sekä hallinnon yhdenmukaistamiseen. Suomen kaltainen vaurastuva ja uudenaikaistuva rajamaa oli saatava tiukemmin emämaan otteeseen. Alkoi sortovuosiksi tai routavuosiksi kutsuttu kausi, joka oli uhka Suomen autonomiselle erikoisasemalle.

Suhtautuminen sortotoimiksi tulkittuihin määräyksiin aiheutti Suomessa hajaantumisen kahteen poliittiseen leiriin. Suurin osa vanhasuomalaisista omaksui ns. myöntyväisyyslinjan, mikä tarkoitti sitä, että venäläisten vaatimuksiin tuli etsiä neuvotteluratkaisuja sekä joustamalla koettaa säilyttää Suomen autonomian perusteet. Ruotsalaiset ja nuorsuomalaiset taas pitivät tiukasti kiinni maan perustuslaillisista oikeuksista ja olivat myönnytysten sijasta valmiita laillisuustaisteluun. Toimintatapana perustuslaillisilla oli passiivinen vastarinta. Savossa mielipiteet ryhmittyivät alueellisesti – tosin melko yleistäen – siten, että Etelä-Savo oli myöntyväisyyslinjan ja Itä- sekä Pohjois-Savo perustuslaillisen linjan kannatusaluetta.

Käytännön sortotoimet alkoivat 12.6.1890 annetulla ns. postimanifestilla, jolla Suomen postilaitos saatettiin osaksi koko valtakunnan postilaitosta. Julistuksen seuraukset jäivät vielä vähäisiksi, mutta kun yhdenmukaistamisvaatimuksista jo pitkään oli luettu sanomalehdistä ja tieteellisistä kirjoituksista, askel pelättyyn suuntaan säikähdytti ja nostatti vastarintaa.

Kuopiossa asiaan reagoitiin välittömästi. Jo manifestin julkaisupäivänä Väinölän­niemen huvilassa järjestettiin tapauksen johdosta surujuhla, ja kun kenraalikuvernööri F. L. Heiden pari kuukautta myöhemmin saapui tarkastusmatkalle kaupunkiin, yleistä liputusta ei saatu järjestettyä eikä juhlapäivällisiä pidettyä. Sotaväen majoitussäännön mukainen majoitus sentään järjestyi.

Käyntiä arvosteltiin Juhani ja Pekka Ahon toimittaman Savo-lehden palstoilla, ja Minna Canth kuvasi tuolloisia mielialoja tyttärelleen lähettämässään kirjeessä: ”Ylen uhkaava ja odottava jännitys vallitsi kaupungissa iltapäivällä kun junaa odotettiin. Olimme päättäneet, että – jos vaan toiset olisivat ruvenneet juhlimaan, olisimme me kokoontuneet Snellmanin patsaan ympärille, olisimme sen peittäneet suruharsoon ja laulaneet ’Maamme’ laulun siinä silloin, kun h. ylh. ajaisi ohitse. Mutta semmoista demonstraatiota ei tarvittu, sillä kenelläkään ei ollut halua mennä häntä fiiraamaan.” Kuopion piispa Gustaf Johansson toi asukkaiden huolen korkea-arvoisen vieraan tietoon ja puhui Suomen perustuslaillisten oikeuksien puolesta niin rohkeasti, että sai siitä kiitokset jopa Minna Canthilta, joka muuten kuului piispan arvostelijoihin.⁹

Huoli Venäjän harjoittamasta yhdenmukaistamispolitiikasta tuli esille myös Kuopion laulujuhlilla 1891. Kenraalikuvernööri Heiden oli vuoden alussa lakkauttanut mielipiteitään kritisoineen ja Venäjän toimia arvostelleen Savo-lehden. Kun kenraalikuvernöörin valtuuksia lehdistöä koskevissa asioissa vähän myöhemmin vielä painoasetuksen muutoksella lisättiin, pelko tulevista toimista kasvoi. Asiaa käsiteltiin juhlapuheissa, ja hyinen tunnelma välittyi myös Kasimir Leinon laulu juhlille laatimasta juhlarunosta.¹⁰

Yksittäiset mielipiteen ilmaukset eivät kuitenkaan pysähdyttäneet kehityksen suuntaa. Aleksanteri III:n hallituskauden lopulla ja Nikolai Il:n ajan alussa uusia yhdenmukaistamishankkeita ei tosin pantu vireille, mutta ajatus ei ollut hautautunut vaan nousi aikaisempaa voimakkaampana esiin kymmenen vuoden kuluttua.

Helmikuun manifestin torjuntayritykset

Uuden vaiheen alkamista enteili Suomen kenraalikuvernöörin vaihdos. Kreivi Heiden, joka virkakautensa alussa oli suhtautunut myönteisesti Suomen erikoisasemaan, erosi vanhuuden ja sairauden vuoksi, ja 1898 tilalle nimitettiin tiukan venäläistämispolitiikan kannattaja, kenraali Nikolai lvanovits Bobrikov. Hänen tultua virkaansa ryhdyttiin vauhdittamaan – kuten jo aikaisemmin on mainittu – uutta asevelvollisuuslakia, mutta kun sen voimaan saattaminen lykkääntyi, annettiin ensin vuoden 1899 helmikuun manifesti.

Se oikeutti keisarin antamaan koko valtakuntaa koskevia lakeja ilman Suomen valtiopäivien suostumusta, mikä nostatti Suomessa vastustuksen aallon. Virallinen lähetystö matkasi Pietariin neuvottelemaan asiasta mutta ei päässyt keisarin puheille. Sen jälkeen ryhdyttiin kokoamaan kansalaisadressia, jolla haluttiin ilmaista hallitsijalle suomalaisten kama ja vedota hänen suopeuteensa. Tämä ns. suuri adressi oli yhteinen hätähuuto suomalaisten oikeuksien puolesta.

Adressin kokoaminen organisoitiin huolella. Maa jaettiin suunnilleen osakuntajakoa noudattaviin alueisiin, ja kukin alue sai vastuuhenkilöksi joko tuolloisen tai entisen ylioppilasjohtajan. Savo-karjalaisen osakunnan alueesta vastasi pieksämäkeläissyntyinen entinen kuraattori, professori Theodor Homen. Ylioppilaat toimivat lähetteinä ja maakunnallisina yhteyshenkilöinä.

Nimien kerääminen alkoi yleensä jumalanpalveluksen jälkeen kirkossa pidetyllä kokouksella, jossa asiasta tiedotettiin ja jossa koottiin ensimmäiset allekirjoitukset. Sen jälkeen keräys laajeni kyliin ja taloihin tuottaen kymmenen maaliskuisen päivän aikana noin 520 000 nimeä. Se oli suunnilleen 20 % Suomen koko väkiluvusta. Adressiin osallistujien olisi tullut olla kirjoitustaitoisia sekä täysi-ikäisiä, mutta kun näitä vaatimuksia tulkittiin eri paikkakunnilla eri tavalla, voi vain sanoa, että aikuisväestöstä vähintään kolmasosa kirjoitti nimensä adressiin.¹¹

Tähän mielipiteen ilmaisemiseen savolaiset tempautuivat mukaan. Etelä-Savossa nimiä kertyi 34 914 (21,8 % asukkaista) ja Pohjois-Savossa 33 018 (17,8 % asukkaista).

Pienillä tai tiheästi asutuilla paikkakunnilla keräys oli helppo järjestää, joten tulos oli niissä yleensä keskimääräistä parempi. Niinpä osallistumisprosentti oli Mikkelissä 53,0, Savonlinnassa 32,7, Kuopiossa 35,0 ja Iisalmessa 27,0. Maalaiskunnista parhaisiin tuloksiin päästiin Vesannolla (51,5 %), Rautalammilla (42,9 %), Anttolassa (39,5 %), Kangaslammilla (38,2 %), Ristiinassa (38,0 %), Karttulassa (37,5 %) ja Enonkoskella (37,0 %). Heikointa osallistuminen oli Kaavilla (2,8 %), Iisalmen maalaiskunnassa (5,2 %), Nilsiän ja Juankosken alueella (6,4 %), Tuusniemellä (7,2 %), Lapinlahdella (8,2 %), Maaningalla (8,5 %) ja Kuopion maalaiskunnassa (9,4 %). Kaikki savolaiskunnat, joissa osallistumisaktiivisuus jäi alle kymmenen prosentin, sijaitsivat Pohjois-Savon alueella.¹²

Mielipiteen ilmaiseminen ei ollut sidottu äänioikeuteen tai sukupuoleen, mutta silti nimiluettelosta tuli yleensä melko mies-, herrasväki- ja talollispainotteinen. Kaupunkien työväestön ja maaseudun tilattomien nimiä siinä oli suhteellisen vähän, ja näistä piireistä löytyivät myös kansalaisadressin vastustajat. Joku uskoi Matti Kurikan Työmies-lehdessä julkaisemiin kriittisiin kirjoituksiin, joku maanjakohuhuihin ja lupauksiin venäläisten tarjoamista eduista.

Savossakin liikkui ”villitsijöitä” kertomassa, mitä hyvää seuraisi ”kun Venäjän laki tullee” ja kokoamassa nimiä suuren adressin vasta­adressiin. Kunnat koettivat estää tällaista toimintaa lupaamalla ilmiantopalkkioita perättömien huhujen levittäjistä ja raportoimalla tietonsa edelleen Helsinkiin, mutta kovin monia paljastuksia Savosta ei kertynyt. Heinävedeltä ilmoitettiin, että eräs puuseppä ”on koettanut häiritä kansan oikeuskäsitteitä viekottelemalla kansalaisia uskomaan, että irtokansa ilmaiseksi tulisi saamaan maata ja että virkamiehet menettäisivät virkansa ja ajetaan maasta pois”.

Hankasalmen ja Pieksämäen rajalla torpparien kerrottiin panneen nimiä ”jonkun veijarin” listaan, Rantasalmella pappilan torpissa oli käynyt kuusi ”laukkukarjalaista” puhumassa maanjaosta ja Rautalammilla oli liikuskellut epäilyttävä sahojen asentaja ja teroittaja, joka oli puhunut miten ”loisille ja palvelijoille tulee helppo, kun uusi laki astuu voimaan”. Epäilyjä vastaavanlaisesta toiminnasta kertyi myös Karttulasta, Kasurilasta (Siilinjärveltä), Puumalasta, Mäntyharjulta ja Kangasniemeltä.¹³

Savossa huhujen vaikutus oli kuitenkin vähäisempää kuin Länsi-Suomessa, ja varsinkin torpparit omaksuivat monessa pitäjässä talollisten tapaan helmikuun manifestia vastustavan kannan. Omanarvontuntokin saattoi kohota, kun pääsi raapustamaan nimensä herrasväen nimikirjoitusten joukkoon.¹⁴

Seurakuntapapeista noin kaksi kolmasosaa kirjoitti nimensä adressiin. Loput ilmeisesti karttoivat mielipiteen avointa ilmaisemista, sillä jokainen pappi oli kyllä jo virkansa puolesta tietoinen adressihankkeesta. Puuttuminen hallitusvallan toimiin saattoikin olla kohtalokasta. Sen koki Kuopion tuomiorovasti J. Schwartzberg, joka heinäkuussa 1899 esitti kirkollisessa Kansan Ystävä -lehdessä lukijoille vetoomuksen rukoilla hallitsijalle viisautta olla kuuntelematta väärien neuvonantajien ehdotuksia.

Vuoden kuluttua suoritetussa Kuopion hiippakunnan piispanvaalissa Schwartzberg sai enimmät äänet, mutta ei tullut valituksi, koska oli kirjoituksellaan joutunut kenraalikuvernöörin ja ministerivaltiosihteerin epäsuosioon. Vähän aikaisemmin Bobrikov oli Savonlinnan hiippakunnan piispanvaalissa asettunut kannattamaan vasta kolmannella vaalisijalla ollutta O. I. Collianderia, mihin myös saattoi olla syynä kenraalikuvernöörin muihin hakijoihin kohdistuva epäily.¹⁵

Jo keräyksen alussa oli päätetty, että jokaisesta kunnasta lähtisi yksi mies viemään kansalaisadressia keisarille. Savosta tähän ns. suureen lähetystöön valittiin 39 kunnan toimissa ansioitunutta, valistunutta edustajaa. (Liite 16) Talollisia oli yli puolet (23), osa heistä kumakokouksen tai kunnallislautakunnan esimiehiä tai entisiä valtiopäivämiehiä. Virkamiehiä tai muita säätyläisiä oli seitsemän, kansakoulunopettajia neljä, kauppiaita neljä ja lampuoteja yksi.¹⁶

Pettymys oli melkoinen, kun lähes 500-henkinen lähetystö joutui palaamaan Pietarista pääsemättä ojentamaan adressia keisari-suuriruhtinaalleen. Se horjutti uskoa Nikolai U:n hyvään tahtoon ja teki hänestä suomalaisten silmissä ”valapaton”, valan rikkojan, joka keisariksi tultuaan oli edeltäjiensä tavoin luvannut pitää voimassa Suomen autonomiset oikeudet mutta kuului nyt niiden kumoajiin. Pietariin kesäkuussa vuonna 1899 matkannut arvovaltainen kansainvälinen lähetystökään ei päässyt keisarin puheille. Suomea tukeakseen yli 1 000 tieteen ja taiteen edustajaa oli kirjoittanut nimensä ns. kulttuuriadressiin, mutta tämäkään vetoomus ei auttanut.

Vuoden 1899 onnettomuutta lisäsivät kevään poikkeuksellisen pahat tulvat, jotka kansa äkeissään nimesi ”valapaton” syyksi. Savonlinnassa tulva turmeli muun muassa sataman ja Tallisaaren istutuksia, Säämingissä vesi vei mennessään seitsemän siltaa sekä jätti useita kilometrejä maantietä veden alle ja Iisalmessa satamalaituri, rannat ja toriaukio jäivät veden peittoon.¹⁷ Pysyväksi muistoksi vuoden 1899 tapahtumista rantakallioihin jäi ”valapaton viiva” tuolloisen vedenpinnan korkeudelle.

Helmikuun manifestin jälkeinen suuri adressi oli ollut yhteinen, poliittisista suuntauksista riippumaton hanke. Manifestin torjuntayritykset raukesivat, mutta niillä oli kansalaisia valtiollisesti ja yhteiskunnallisesti aktivoiva vaikutus. Yritysten epäonnistuttua yhä useampi alkoi toivoa Suomen irrottautumista Venäjästä; pyrkimys kohti Suomen itsenäistymistä oli alkanut.

Jatkuvat venäläistämistoimet kuohuttavat tunteita

Heti helmikuun manifestin jälkeen väestön venäläistämistoimien vastaisia asenteita ryhdyttiin vahvistamaan kansanvalistuksen keinoin. Osakuntien yhteinen kansansivistyskomitea, jonka keskeisiin henkilöihin kuului muun muassa kangasniemeläinen Otto Manninen, järjesti maakunnissa kansakoulun suorittamiseen tähtääviä kursseja sekä tietojen kartuttamiseksi että isänmaallisen mielialan levittämisek­si. Yhdistysten, varsinkin nuorisoseurojen kanssa, oltiin tiiviissä yhteistyössä.

Savo­karjalainen osakunta ja Kuopion Isänmaallinen Seura lähettivät maakuntaan myös stipendiaatteja, joiden sanottiin olevan sukutarinoiden keruumatkalla, mutta jotka todellisuudessa kiertelivät pitämässä esitelmiä, jakelemassa suomalaisuutta tukevia kirjoja sekä oikomassa maanomistusoloista levitettyjä vääriä huhuja. Ylioppilas 0. Louhelainen esimerkiksi kävi 1899 kotipitäjässään Juvalla lähes joka talossa keskustelemassa talonväen kanssa sortotoimiin liittyvistä asioista. Ylioppilaiden toiminta jatkui usean vuoden ajan, ja 1901 valistajien joukkoon tuli yksi nainenkin, Maria Haggren (Jotuni).¹⁸

Valistavan tiedon levittämisen tarve jatkui, sillä helmikuun manifestin jälkeen tuli lisää tunteita kuohuttavia määräyksiä. Keisari allekirjoitti 20.6.1900 kielimanifestin, jossa venäjän kieli määrättiin ylimpien hallintolaitosten viralliseksi kieleksi. Asian johdosta ryhdyttiin puuhaamaan mielenosoitusadressia, joka nyt toimitettiin senaatille. Savon papeista siihen panivat nimensä ainakin Joroisten kirkkoherra K. P. Rönnholm ja Suonenjoen kirkkoherra O. W. Wilskman.¹⁹ Joillakin paikkakunnilla, kuten Kuopiossa, kielimanifestia vastustettiin kansalaiskokouksessa laaditulla julkilausumalla.

Huoli lisääntyi, kun vastalauseet eivät tuottaneet tulosta, vaan määräystä alettiin soveltaa käytäntöön. Virastoissa tuli nyt olla venäjäntaitoista henkilökuntaa, joten vastoin Suomen lakeja virkoja avattiin myös syntyperäisille venäläisille. Se toi 1903 Mikkelin läänin kuvernööriksi virasta erotetun Lennart Munckin tilalle venäläisen kenraalimajuri Alexander W­tatzin ja Kuopion läänin kuvernööriksi E. G. Krogiuksen tilalle Pietarista suomalaisen mutta venäläismielisen M. A. Berg­hin. Suoraan kansalaisia koskeva muutos oli venäjän tuntimäärän lisääminen kouluissa muiden aineiden kustannuksella. Bobrikov asetti myös komitean tarkastamaan maantieteen ja historian oppikirjoja, jotta nuorisoon saataisiin juurrutettua uskollisuus keisaria ja Venäjää kohtaan. Moni kirjastokin joutui vuoden 1903 aikana tarkastuksen kohteeksi.²⁰

Vuoden 1903 lopulla kaupunkien katukilpiin ryhdyttiin kuvernöörin määräyksestä lisäämään kadunnimen venäläinen muoto. Mikkeliin ja Savonlinnaan se toi kolmikieliset katukilvet. Ärtymystä Mikkelissä lisäsi se, että eräässä katukilvessä oli oikein vain venäläinen muoto; suomalainen oli kirjoitettu muotoon Runepercinkatu ja ruotsalainen Runepercscatan.²¹

Tunteita kuohuttivat myös vuosina 1900 ja 1901 annetut määräykset Suomen leijonakuvioisten postimerkkien poistamisesta ja venäläisten postimerkkien käyttöönotosta. Venäläisten rinnalla tosin sallittiin samannäköiset mutta Suomen rahan arvolla varustetut merkit, mutta se ei suomalaisia tyydyttänyt, vaan mielipiteen näkyväksi ilmaisuksi painettiin erityisiä surumerkkejä. Kun kokoontumisvapautta vielä rajoitettiin ja annettiin asetus kulkukaupan estämisestä, venäläisyysvastaisuus levisi kaikkiin kansankerroksiin.²² Vastarintahenki näkyi lehtikirjoituksissa, ja maan hallitusta vaadittiin tehostamaan toimintaansa Suomen aseman säilyttämiseksi. Miten sen tuli tapahtua, siitä oli kuitenkin – kuten jo aikaisemmin mainittiin – erilaisia käsityksiä.

Uuden asevelvollisuuslain vastustaminen

Asevelvollisuuden suorittamiseen liittyvät määräykset herättivät poikkeuksellisen paljon huomiota. Suomalaiset tulkitsivat 1901 annetun asevelvollisuuslain laittomaksi ja koettivat jälleen vaikuttaa asiaan laajalla kansalaisadressilla. Ensimmäinen adressi koottiin jo ennen lain voimaantuloa, mutta kun siihen osallistuttiin melko laimeasti, uusi yritys tehtiin heti lain voimaantulon jälkeen. Elo-syyskuun aikana siihen kertyi yli 470 000 nimeä eli lähes yhtä paljon kuin helmikuun manifestin jälkeiseen suureen adressiin.

Etelä-Savosta saatiin nyt 29 851 (18,6 % väkiluvusta) ja Pohjois-Savosta 27 653 nimeä (14,9 % väkiluvusta). Parhaat tulokset saavutettiin yleensä samoilla paikkakunnilla kuin suuren adressin aikana, mutta poikkeuksiakin oli. Kuopiolaisista adressiin kirjoittivat nimensä nyt selvästi harvemmat (14,2 %), Kaavilla (11,1%) ja Lapinlahdella (21,5 %) taas selvästi useammat kuin aikaisemmin.²³ Tällä kertaa ministerivaltiosihteeri esitteli suomalaisten mielipiteenilmaisun keisarille, mutta kun adressi ei nytkään tuottanut tulosta, koetettiin turvautua muihin keinoihin.

Salainen järjestö, ns. kagaali, ryhtyi syyskuussa 1901 organisoimaan passiivista vastarintaa. Savolaisista sen johtohenkilöihin kuului pieksämäkeläissyntyinen professori Theodor Homen. Piiritoimikunnissa toimivat muun muassa valtiopäivämies, pankinjohtaja Aleks. Sikio ja kauppaneuvos And. Auvinen Savonlinnasta, lehtori E. G. Åkesson Mikkelistä sekä Pekka ja Kaarlo Brofeldt Kuopiosta. Naiskagaalin toimeliaana asiamiehenä oli Kuopiossa Minna Canthin tytär Elli Canth ja Mikkelissä neiti Anna Åkesson. Kagaalin jäsenet pohjustivat toimintaansa jakamalla ulkomailta hankittuja, vastarintaa lietsovia kirjoituksia ja tukemalla kansanvalistustyön tavoitteita.²⁴

Omana äänenkannattajana oli vuonna 1900 perustettu salainen Vapaita Sanoja -lehti (vuodesta 1903 Vapaita Lehtisiä), joka kagaalin asiamiesten välityksellä levisi Savonkin alueelle. Kaupungit olivat passiivisen vastarinnan keskuspaikkoja, joista myös maaseudun toimintaa johdettiin. Lehtiä sekä ”propagandaa hengitseviä kirjasia” toimitettiin pitäjiin sekä postin että ”helsinkiläisten herrojen”, ylioppilaiden ja kagaalin asiamiesten, välityksellä. Moni maakauppias suostui aineiston levittäjäksi. Myöntyväisyyslinjan kannattajat puolestaan jakoivat asevelvollisille ”vanhain suomenmielisten” kirjasia, joissa kehotettiin noudattamaan asevelvollisuuslain määräyksiä.²⁵

Kagaalin pyrkimyksenä oli estää asevelvollisuuskutsuntojen toimeenpano jo niiden valmisteluvaiheessa. Ensimmäisenä tehtävänä oli yrittää saada papit luopumaan lain kuuluttamisesta, sillä perinteisen käsityksen mukaan laki tuli voimaan vasta ”kun se oli kirkossa kuulutettu”. Tämä osoittautui vaikeaksi, sillä arkkipiispa Gustaf Johansson omaksui myöntyväisyyslinjan ja sai suuren osan papeista puolelleen.

Tässä häntä tuki Kuopion tuomiorovasti J. Schwartzberg, joka Johanssonin tapaan vielä helmikuun manifestin jälkeisessä tilanteessa oli paheksunut venäläisen hallitusvallan toimia. Myös Savonlinnan hiippakunnan piispa Colliander oli esivallan tottelemisen kannalla. Etelä-Savossa kagaalin toiminnan jyrkkä vastusta­ja sekä myöntyväisyyslinjan vankka tukija oli myös Otavan kansanopiston johtaja K. R. Kares. Taustalla oli usko keisarin haluun säilyttää Suomen perustuslailliset valtuudet ja periaate, ettei papiston tullut sekaantua valtiollisiin kysymyksiin vaan noudattaa annettuja ohjeita.²⁶

Niinpä vain harva pappi jätti asevelvollisuuslain kuuluttamatta ja vielä harvempi oli jyrkän vastustuksen kannalla. Viimeksi mainittuihin kuului Heinäveden kirkkoherra Carl Johan Lind, joka perusteli kieltäytymistään sillä, että hänen tuli pappina totella enemmän Jumalaa kuin ihmisiä.

Osa papeista, kuten Savonlinnan-Säämingin kirkkoherra Juuso Hedberg ja Kangaslammin kirkkoherra M. Laitinen pyrkivät viivyttämään kuulutuksen lukemista anomalla hallitsijalta vapautusta tehtävästä. Sulkavan kirkkoherra L. A. Wennerström, vt. kirkoherra J. Ripatti sekä Kerimäen kirkkoherra 0. G. Blomgren, kappalainen B. R. Henriksson ja vt. kirkkoherra H. Blomgren koettivat saada samaa vapautusta omalta tuomiokapituliltaan. Hieman myöhemmin kieltäytyjien joukkoon liittyi myös Rautavaaran vt. kirkkoherra Herman Reinhold Damsten.

Muut Savon papit myöntyivät asevelvollisuuslain kuuluttamiseen. Usein kuitenkin tapahtui kuten Kuopiossa, että kirkkoväki alkoi metelöidä ja liikehtiä kuulutusta luettaessa tai kuten Pielavedellä, että kuulutus luettiin vasta kuulijoiden poistuttua kirkosta. Puumalassa paikkakunnan opettajat järjestivät mielenosoituksen kirkon ulkopuolelle kuulutuksen lukemisen ajaksi.

Vastarintapapitkin joutuivat lopulta taipumaan, sillä sekä senaatti että tuomiokapitulit hylkäsivät vapautusanomukset. Sitkeimmin periaatteestaan pitivät kiinni Heinäveden kirkkoherra Lind ja Rautavaaran Damsten, mutta heidänkin seurakunnissaan kuulutukset luettiin, tosin vasta tuomiokapitulin lähettämien pappien toimesta. Niskurointi maksoi Lindille neljän ja Damstenille kahden kuukauden palkan.²⁷

Seuraavaksi kagaali pyrki estämään lisäjäsenten valitsemista kutsuntatoimistoihin. Se onnistui melko hyvin. Ristiinassa seurakuntalaiset kertoivat papin hoitaneen asiaa koskevan kirkkokuulutuksen tällä kertaa siten, että ”ei kuultu eikä ymmärretty mitään sanaa. Kun katsottiin niin huulet heilu ja jokin mumina kuulu, vaikka muut kuulutukset jotka edeltäpäin luki niin ne kyllä kuuluivat selvästi”. Kuulutusta ei julkaistu myöskään paikallisessa sanomalehdessä, koska se kuntakokouksen esimiehen mukaan oli tarpeetonta ”näin rospuuton aikana”.²⁸

Suurin osa Savon kunnista jätti lisäjäsenet valitsematta tai toimisto kieltäytyi tarkastamasta kutsuntaluetteloita. Myös lääkärit lakkoilivat. Kaavilla sattui, että enemmistö kuntakokouksen osanottajista oli lisäjäsenten valintaa vastaan, mutta kuntakokouksen puheenjohtaja sekä kansakoulunopettaja saivat lisäjäsenet valituiksi. Vapaissa Lehtisissä tällaista vähemmistön harjoittamaa sanelupolitiikkaa paheksuttiin.²⁹ Lisäjäseniksi voitiin kuitenkin valita myös henkilöitä, joiden tiedettiin käytännön tilanteessa toimivan kagaalin toivomusten mukaisesti. Niinpä Mikkelin maalaiskunnassa kutsuntatoimiston lisäjäseniksi valittiin leskiemäntiä ja Juvalla sekä Mäntyharjulla vastarintamiehiä.³⁰

Lopulta kaikki muodollisuudet saatiin kuitenkin hoidettua, sillä senaatti ilmoitti kutsuntatoimistojen olevan päätösvaltaisia ilman lisäjäseniäkin.

Näin asevelvollisuuskutsunnat pääsivät alkamaan kesäkuussa 1902. Koko Suomessa runsas puolet ja Savossa 61,2 % asevelvollisuusikäisistä jäi pois kutsunnoista. Savossa vastustus painottui Pohjois-Savoon, sillä siellä saapumatta jääneiden osuus oli 70,4 %, Etelä-Savossa keskimäärin 50,4 %. Pielavedeltä, Keiteleeltä, Vesannolta, Kiuruvedeltä, Iisalmen kaupungista, Iisalmen maalaiskunnasta, Rutakosta, Heinävedeltä, Kerimäeltä, Savonrannalta ja Kangaslammilta kutsuntoihin ei saapunut ainuttakaan miestä tai jos saapui, ryhmä kävi vain jättämässä kagaalin ohjeiden mukaan laaditun vastalauseensa ja poistui paikalta.

Lapinlahdeltakaan kutsuntoihin ei saapunut kuin yksi, Anttolasta ja Puumalasta kaksi, Savonlinnasta viisi ja Hirvensalmelta kuusi miestä. Jotkut välttivät kutsunnat muuttamalla Amerikkaan, mikä Kuopion läänin kuvernöörin mukaan kuitenkin oli melko harvinaista. Kuuliaisimmin määräystä noudatettiin Rantasalmella, Mäntyharjulla, Joroisissa, Juvalla ja Kangasniemellä, joissa osallistumisprosentti oli noin 80.³¹

Läheskään aina kutsunnoista pois jääminen ei ollut asevelvollisten oma ratkaisu. Tottelemattomuuteen yllyttävien kirjasten lisäksi vastarintamiehet pyrkivät käytännössäkin estämään poikien pääsyn kutsuntapaikoille. Kauppa-apulainen Aron Valkonen Pieksämäen kirkonkylästä oli poliisikuulustelun mukaan kieltänyt ”asevelvollisia menemästä syyniin ja tarjonnut pojille paperossia ja kahvia”. Valkosen kerrottiin pitäneen pojille myös juominkeja ”syyniin” menon estämiseksi.

Myös Pieksämäen asemalla ja leipuri Tuiskun talossa nuorukaisia oli kestitty niin kauan, etteivät he ennättäneet ajoissa kutsuntapaikalle. Joroisissa taas asevelvollisia koottiin kauppias Kalle Petterssonin asuntoon salaiseen kokoukseen, jossa helsinkiläiset ylioppilaat jakelivat lentolehtisiä ja kielsivät menemästä kutsuntoihin. Pojille vakuutettiin, ettei kieltäytymisestä seuraisi rangaistuksia ja että kutsuntalakkolaiset olivat ”isänmaan ystäviä”.³²

Kutsuntalakkojen onnistumiseen vaikutti kagaalin asiamiesten toiminta mutta myös kunnallisten luottamusmiesten sekä nimismiesten ja kruununvoutien asenne. Mikkelin läänin kuvernööri Alexander Watatzi lähetti nimismiehille käskyn muistuttaa kunnallislautakuntien esimiehiä ja varaesimiehiä siitä, ”etteivät he sallisi semmoisten asiain harkinnan wiehättää itseään, jotka kuuluvat heidän tehtäwiensä ja käsityskantansa piirin ulkopuolelle”³³, mutta monella paikkakunnalla kunnan johto asettui passiivisen vastarinnan kannalle.

Nimismiesten asema oli hankalampi, sillä he olivat kuvernöörin alaisia ja tämän käskyjen toteuttajia. Niinpä passiivista vastarintaa suosivat nimismiehet olivat poikkeuksia, mutta heihin kuului ainakin Kerimäen Emil Masalin, Puumalan Sigfrid Kajander ja Rautalammin Erik Sahlsten. Tiukimpia myöntyvyyteen taipuvia taas olivat Rantasalmen kruununvouti Napoleon Schröder, Anttolan nimismies Tuure Hagman, Kangasniemen nimismies Johannes Lang ja Säämingin nimismies Carl Linsen.³⁴

Kaikkiaan savolaisnuorukaisia saapui kutsuntoihin 1 175, ja arvannostolla heistä poimittiin armeijaan 411.³⁵ Vielä tämän jälkeenkin kagaali kehotti jättäytymään pois armeijasta, mutta kehotusta noudatti enää ani harva. Heihin kuului joroislainen Onni Hämäläinen ja rantasalmelainen Albin Partanen, jotka kieltäytymisensä takia joutuivat etsintäkuulutetuiksi.³⁶

Seuraavana vuonna, 1903, toimeenpannut asevelvollisuuskutsunnat onnistuivat venäläisten kannalta jo paremmin, ja 1904 kutsuntalakoista ei enää ollut paljoa puhettakaan. Vastarinta taltutettiin maastakarkotusten, henkilövaihdosten ja sensuurin keinoin. Vuodesta 1905 lähtien laittomalla asevelvollisuuslailla ei enää ollut käytännön merkitystäkään, sillä viimeinenkin Suomen armeijan joukko-­osasto, Kaartin pataljoona, hajotettiin ja suomalaiset vapautettiin asepalveluksesta vuotuista rahasummaa vastaan.

Armeijan antama koulutus pyrittiin nyt korvaamaan tehostetulla urheiluseurojen toiminnalla. Se näkyi varsinkin ammunnan ja hiihdon alalla. Savonlinnassa ja Kuopiossa jo hiljenemässä olleiden hiihtoseurojen toiminta virisi uudelleen, ja uusia metsästys- ja ampumaseuroja perustettiin eri puolille Savoa. Jopa kansanvalistusseura otti voimistelun ja urheilun armeijan lakkauttamisen jälkeen ohjelmaansa.³⁷

Niskuroinnin seuraukset

Kieltäytyminen tottelemasta Venäjän hallituksen antamia määräyksiä tai toimenpiteiden julkinen arvostelu saattoi aiheuttaa, kuten jo edellä on ollut puhe, syrjäyttämisiä virkanimityksissä, palkan pidätyksiä ja virkailijoiden vaihdoksia. Pakotteena oli monesti käytetty sakkouhkaa. Kutsuntalakkolaisilta evättiin myös ulkomaan passi viideksi vuodeksi sekä lainojen tai apurahojen saanti.

Noin kolmannes kutsunnoista pois jääneistä Mikkelin läänin asevelvollisista anoi rangaistusten poistamista perustellen toimintaansa ymmärtämättömyydellään tai kagaalin jäsenten painostuksella. Kutsuntapaikkojen lähellä oli ollut ”tuntemattomia, herrasmiesten näköisiä ihmisiä, jotka jakaen lentolehtisiä uskottelivat, että olisi parempi jättäytyä pois”, kerrottiin. Moni selvisikin armonanomuksen takia rangaistuksesta pelkällä säikähdyksellä.³⁸

Esivallan keinovalikoima lisääntyi, kun keisari 9.4.1903 hyväksyi kolmeksi vuodeksi laaditun ns. diktatuuriasetuksen. Se oikeutti kenraalikuvernöörin esimerkiksi karkottamaan maasta valtiolliselle järjestykselle tai yleiselle rauhalle vaarallisena pidettyjä henkilöitä. Heidän tavoittamisekseen Suomessa otettiin käyttöön vakoilu- ja ilmiantojärjestelmä. Maksua vastaan muutamat savolaisetkin osallistuivat tähän toimintaan. Niinpä Kangasniemellä postinhoitajalle annettiin määräys avata kauppias Juho Reposelle, värjäri B. Markkaselle ja apteekkari Alfred Ekelundille saapuvat kirjeet, koska ilmiantojen perusteella oli syytä epäillä heidän levittävän hallitukselle vihamielisiä painotuotteita.³⁹

Ilmiantoja kertyi varsinkin Savonlinnasta. Kaupunki oli tässä suhteessa ”suuri häpeäpilkku koko Suomessa. Siellä ei ilmiantajiin kuulu vain roskaväkeä, vaan sivistyneitä ihmisiä”, kertoi Mikkelin lääninkanslian entinen virkamies savonlinnalaiselle sukulaiselleen. Savonlinnasta tulikin ilmiantoja enemmän kuin mistään muualta Mikkelin läänistä, ja ilmeisesti myös herrasväki oli asialla, sillä ilmiantoja tuli myös ruotsin kielellä. Mikkelin lääninhallituksen salaisten asiakirjojen joukossa olevassa ilmiannossa luetellaan 16 Savonlinnassa toiminutta ”agitaattoria”. Johtavaksi agitaattoriksi siinä mainitaan Aleks. Sikio.⁴⁰

Kuvernööri Watazille kerrottiin myös se, miten vastarinnan kannattajat hankkivat tietoja kuvernöörin suunnitelmista. ”Lieneekö Luvallista että kun Herra Kuvernööri Kenraalimajori on sisällä Savonlinnan Matkailijahotellissa, ja siellä puhuu jotakin salaisempia asioita niin Hotellin rouva istuu Likeisemmän oven takana ja tarkoin koittaa kuunnella kaikkia Herra Kuvernöörin puheita ainakin jotka luulee koskevan politiikkaa y.m”, kertoi nimimerkki ”Eräs”.⁴¹

Ilmiannot johtivat kuvernöörin antamiin moitteisiin ja varoituksiin, kotitarkastuksiin ja joidenkin kohdalla maasta karkotuksiin. Kaupunkien poliisilaitosten järjestäminen helpotti venäläisten viranomaisten toimia. Maistraatin oikeus toimia kaupunkien ylimpänä poliisiviranomaisena lopetettiin 18.2.1903 annetulla asetuksella, joka siirsi valvonnan kuvernööreille ja heidän alaisilleen kruununvoudeille. Poliisitoimen käytännön johto kuului nyt kuvernöörin nimittämälle poliisikomissaarille tai kruununnimismiehelle.

Tehostettujen toimien kohteeksi joutui muun muassa asioitsija Herman Palonen Savonlinnassa. Lappeenrannasta tulleet santarmit tunkeutuivat varhain aamulla marraskuussa 1903 Palosen kotiin, tarkastivat paikat lasten vuoteista sikalaan asti ja saivat poliittisesta toiminnasta todisteiksi Edvard ”Eetu” lston Hyökkäys-taulun, suurta lähetystöä esittävän valokuvan, hallitsijanvakuutuksen ja kuvan Aleksanteri 11:n patsaasta.⁴²

Todisteet eivät riittäneet karkotukseen, mutta toisin kävi Savonlinnassa passiivista vastarintaa johtaneelle Aleks. Sikiolle. Hänen oli poistuttava maasta viiden päivän kuluessa saamatta mahdollisuutta anoa lykkäystä. Lähtötunnelmia Savonlinnan satamassa väritti isänmaallisuus. ”Kun herra Sikio lähtiessä satamasta esitti eläköönhuudon isänmaalle, yhtyi siihen useampaan sataan nouseva väkijoukko, joka oli läsnä satamarannassa, senjälkeen laulaen ensimmäisen värssyn ’Maamme’-laulusta, jonka jälkeen väkijoukko, joka kaiken aikaa käyttäytyi siivosti heti hajosi kuin myös ett ’ei mitään kekkereitä herra Sikiolle pidetty ennen hänen lähtemistään”, raportoi kaupunginviskaali kuvernöörille. Karkotusaikansa Sikio vietti Hampurissa ja Lyypekissä ja toimi siellä liikemiehenä.⁴³

Juhlavasti saateltiin lähtöön myös Kuopiosta karkotetut Juhani Ahon veljet Pekka ja Kaarlo Brofeldt. Pekka Brofeldt toimi tuolloin Uuden Savon päätoimittajana ja Kaarlo Brofeldt prokuristina kauppaneuvos Raninin liikkeessä. Vaikka mielenosoitukset olivat kiellettyjä, rautatieaseman tienoille kerääntyi lähtöpäivänä useita tuhansia kaupunkilaisia. Noin 300 laulutervehdyksen tuojaa oli ostanut matkalipun lähipysäkille päästäkseen santarmien ohi asemasillalle esittämään ohjelmansa.

Pekka Brofeldt muisteli lähtötunnelmia seuraavasti: ”Ystävät kukittivat meitä kotona ja asemalla niin paijon, että kukkia varten tarvittiin erityinen pärevakka, johon ruusut sijoitettiin. . . . Vanha isämme tuli Iisalmesta Kuopioon saattamaan meitä ja tuumaili: ’Tottapa minä en osannut poikiani oikein kasvattaa, kun Bobrikovin pitää heitä näin kurittaa’. -Kun meille laitettiin asemalla suuret laakeriseppeleet olkapäille, sanoin minä: Aivan tässä on kuin omissa hautajaisissaan: ja niinhän sitä olikin. Entisyys haudattiin ja uusia tuntemattomia kohtaloita kohti kuljettiin.”⁴⁴

Karkotusaikansa Pekka Brofeldt vietti Ruotsissa ja Kaarlo Brofeldt Yhdysvalloissa. Juhani Ahon kolmas veli Theodor Brofeldt sai kehotuksen hakea virkaeroa lääninkirjanpitäjän toimesta, koska oli osallistunut vastarintaa suunnitteleviin salaisiin kokouksiin.⁴⁵ Vuonna 1904 myös kagaalin johtomiehiin kuulunut professori Theodor Homen karkotettiin Venäjälle.⁴⁶ Myöhemmin, toisen sortokauden aikana, sama tuomio langetettiin ristiinalaiselle varatuomari Emil Forsströmille ja kuopiolaiselle valokuvaaja Viktor Barsokevitschille.⁴⁷

Karkotukset lamaannuttivat paikkakuntien venäläisvastaisen toiminnan. Varsinkin Savonlinnassa asenteet muuttuivat heti Sikion lähdön jälkeen. Puutarhuri Kaarlo Oksanen kirjoitti: ”Apteekkari ei ole juuri kovin intreseerattu nykyisistä isänmaallisista asioista, viskaali on kuvernöörin säikyttämänä vaihtanut väriä ja on nyt täysi ryssä. Täällä olemme kuin lampaita, joilla ei paimenta ole, ei mitään yhteyttä, ei mitään toimintaa… Voi aikoja, voi ihmisiä, voi suomalaisia.”⁴⁸

Perustuslaillisen vastarinnan kärki taitettiin myös lehdistösensuurilla. Aluksi vaadittiin poistettaviksi yksittäisiä kirjoituksia ja annettiin varoituksia lehden linjan muuttamiseksi, mutta jos nämä eivät tehonneet, lehti voitiin lakkauttaa joko määräajaksi tai pysyvästi. Jo 1891 tämän kohtalon koki Ahon veljesten toimittama Savo-lehti. Tällä toimenpiteellä ei kuitenkaan vielä ollut suurta vaikutusta, sillä Savo sai miltei heti seuraajakseen Uuden Savon.

Yleensä lehden lakkauttaminen toimi kuitenkin pelotuskeinona ja osoittautuikin varsin tehokkaaksi, jos kyseessä oli pikkukaupungin ainoa lehti. Tällaisia olivat vuonna 1899 lakkautetuksi joutuneet Savonlinna-lehti ja Kuopiossa ilmestynyt Savo-Karjala. Toinen kuopiolaislehti Uusi Savo oli lakkautettu pari päivää aikaisemmin.⁴⁹ Lakkautukset toivat kuitenkin esiin myös paikkakuntalaisten lehdilleen antaman tuen. Toiminta syksyllä 1899 on tästä hyvänä esimerkkinä:

Kuopiossa vietettiin sanomalehtimiesten eläkerahaston hyväksi järjestettyjä ”sanomalehdistön päiviä”, kun tuli tieto kaupungin molempien lehtien, Uuden Savon (kuusipäiväisen painoksen) ja Savo-Karjalan lakkauttamisesta. Se muutti viihteelliseksi suunnitellun juhlan ohjelman julkiseksi mielenosoitukseksi. Kaupunkilaiset kulkivat soihtukulkueena kummankin lehden päätoimittajan luokse, pitivät heille puheita ja kajauttivat ilmoille eläköön­huutoja. Isänmaallista tunnelmaa lisäsivät Maamme-laulun ja Savolaisten laulun esitykset. Kuopiolaislehtiä muistettiin myös eri puolilta Suomea tulleilla sähke- ja kirjetervehdyksillä.⁵⁰

Vähän myöhemmin Kuopioon ko­koontui väkeä meijerikokoukseen. Siellä päätettiin talonpoikaislähetystön matkasta Bobrikovin puheille anomaan lehtien lakkautuspäätösten peruuttamista. Lähetystöön kuului 15 talollista, jotka olivat kotoisin Kuopion maalaiskunnasta, Maaningalta, Iisalmesta, Pielavedeltä, Nilsiästä, Karttulasta, Suonenjoelta, Rautalammilta ja Leppävirralta. Johtajana toimi iisalmelainen Lauri Kärkkäinen. He perustelivat lehtien tarvetta kunnallisten ilmoitusten ja kuulutusten välittäjänä, mutta Bobrikov ei peruuttanut päätöstään, vaikka lähetystöllä oli esittää Kuopion läänin kuvernöörin antama puoltava lausunto.

Yhtä huono tulos oli Savonlinnan, Säämingin ja Kerimäen edustajien lähetystöllä, joka 1902 koetti saada julkaisulupaa uudelle savonlinnalaiselle sanomalehdelle. Tämäkin lähetystö perusteli toivettaan hallinnollisilla ja taloudellisilla tarpeilla, mutta perustelut eivät vakuuttaneet ja Keski-Savo sai ilmestymisluvan vasta kaksi vuotta myöhemmin.⁵¹

Epäluulot kohdistuivat myös seurojen ja koulujen kansanvalistustyöhön. Yhdistysten sääntöjä ei vahvistettu eikä kansankokouksia sallittu. Varsinkin kansakoulunopettajat joutuivat tarkkailuun, sillä heillä oli hyvät mahdollisuudet vaikuttaa väestön ajattelutapaan. Käytännössä kansakouluja koskevat toimenpiteet rajoittuivat kuitenkin koulujen määrärahojen supistamiseen tai vaatimuksiin keisarin muotokuvan esillepanosta ja painetun hallitsijanvakuutuksen poistamisesta.⁵²

Kiellettyjen kuvien esillepano ei ollut harvinaista. Kauppias Julius Hynninen Jäppilästä oli ostanut sensuurin kieltämiä tauluja ja myynyt niitä edelleen. Tämän paljastuttua Hynninen pidätettiin, tau­lut toimitettiin kuvernöörille ja Watatzilta tuli Pieksämäen nimismiehelle tiukka käsky: ”Käsken teitä ja käskynalaisianne poliisikonstaapeleita välttämättömästi lakkaamatta valvomaan sen yli, ettei piirissä levitetä sensuurin kieltämiä painotuotteita ja kuvia sillä jos tämä toisen kerran tapahtuu, niin olen sen lukeva Teille vaillinaiseksi valvonnaksi ja tehottomuudeksi virkatoimissa.”⁵³

Vastarinnan seurauksena Venäjän hallitus siis puuttui yksityisten kansalaisten oikeuksiin mm. rajoittamalla sananvapautta, yhdistymis- ja kokoontumisvapautta sekä lopulta karkottamalla kansalaisia Venäjälle tai ulkomaille. Toimenpiteet rajoittuivat pääasiassa hallintoon ja ylimpiin virkamiehiin, mutta kansa koki toimenpiteet sortona, jonka tulevasta laajuudesta ei ollut tietoa. Senpä tähden Bobrikovin murhaa kesäkuussa 1904 juhlittiin sankaritekona ja oikeuden voittona.

Uudeksi kenraalikuvernööriksi tulikin maltillinen ruhtinas Ivan Obolenski, mutta varsinaisen käänteen saivat aikaan Venäjän tappiot Japania vastaan käydyssä sodassa ja siitä Venäjällä alkanut sisäpoliittinen kuohunta. Suuri osa Suomea koskevista laittomista määräyksistä kumottiin jo vuo­sien 1904 ja 1905 vaihteessa, ja keväällä 1905 kaikki karkotetut saivat luvan palata kotimaahansa. Uudenlainen vapaudenaika koitti kuitenkin vasta Venäjällä 1905 puhjenneen ja Suomeen levinneen suurlakon seurauksena.

Suurlakon tapahtumat Savossa

Tieto koko Venäjän keisarikunnan lamauttaneesta lakosta tuli Savoon 30. lokakuuta 1905 ja julkaistiin sanomalehdissä seuraavana päivänä. Kaupungeissa tietoon reagoitiin välittömästi. Kuopiossa ja Mikkelissä rautatieläiset julistautuivat jo seuraavana aamuna lakkolaisiksi, ja heti sen jälkeen lakkoon yhtyivät Mikkelin ja Savonlinnan kirjaltajat. Pian lakko levisi myös teollisuuslaitoksiin, eikä kestänyt kauan, kun sanomalehtien ilmestyminen lakkasi ja kaupat, virastot sekä koulut suljettiin. Lakon ulkopuolelle jäi vain osa elintarvikekaupasta ja apteekit, joista sai ostaa reseptilääkkeitä.

Suomessa tämä suurlakoksi kutsuttu lakko sai kannatusta varsinkin perustuslaillisilta ja sosialistiselta työväenliikkeeltä. Myös pieni aktivistien ryhmä oli lakkoliikkeen tukena. Pyrkimyksenä oli saada laittomat määräykset kumotuiksi ja laajentaa yhteiskunnallisia oikeuksia saattamalla voimaan eduskuntauudistus sekä yleinen ja yhtäläinen äänioikeus.⁵⁴ Lakko kesti viikon, Etelä­Suomessa 6:nteen marraskuuta ja Savossa 7:nteen marraskuuta asti, ja oli varsinkin kaupungeissa kiihkeän poliittisen toiminnan aikaa.

Kansalaiskokoukset vetivät väkeä. Niissä saatiin tietoa tapahtumista ja päätettiin tulevista toimenpiteistä. Kuopiossa jo ensimmäisenä lakkopäivänä pidettyyn kokoukseen saapui niin paljon kaupunkilaisia, etteivät he mahtuneet kaupungintalon juhlasaliin, vaan kokous oli pidettävä kauppatorilla. Savonlinnassakin ensimmäinen kokous pidettiin torilla ja Mikkelissä kirkkopuistossa. Näissä tilaisuuksissa laadittiin Helsingin esimerkin mukaiset ponnet lakon lopettamisen ehdoista ja vaadittiin sortopolitiikkaa harjoittaneiden virkamiesten eroa. Käytännössä asioita hoitivat kansalaiskokousten valitsemat lakkokomiteat, joiden harkittavaksi lakkoa koskevat päätökset alistettiin.⁵⁵

Kuopiossa lääninhallituksen toimintaan kohdistunut vihamielisyys ajoi kuvernööri M. A. Berghin pakomatkalle. Erottamista oli vaadittu jo vuoden 1905 alkupuolella, mutta nyt päätettiin, että kuvernööri Berghin oli vangitsemisen uhalla poistuttava Kuopiosta viiden tunnin kuluessa. Lakkokomitean puheenjohtajan, työväentalon vahtimestari A. Mäkelinin johtama lähetystö lähti suuren väkijoukon saattelemana viemään tietoa kuvernöörille.

Bergh otti lähetystön vastaan mutta ei hyväksynyt päätöstä erostaan. Pitkien neuvottelujen jälkeen hän kuitenkin jo oman turvallisuutensa takia lopulta myöntyi ja lähti yön pimeydessä kansanjoukolta salaa kohti maaseutua. Siitä alkoi monta päivää kestänyt siirtyileminen paikasta toiseen. Lopulta Bergh palasi Kuopioon lakkokomitean suojeluksessa, mutta vain hetkeksi, sillä jo 8. marraskuuta hän matkusti Helsinkiin jättämään eroanomuksensa.⁵⁶

Näin oli päästy eroon paljon arvostelua aiheuttaneesta kuvernööri Berghistä. Nopean karkotuksen taustalla oli pelko, että kuvernööri kutsuisi venäläiset sotilaat apuun lakkolaisia taltuttamaan. Mikkelissä näin oli käynytkin. Perustuslaillisten toimintaa vastustanut kuvernööri Alexander Watatzin tosin oli saanut siirron Venäjälle juuri ennen suurlakon puhkeamista, mutta tilalle tullut vt. kuvernööri, lääninsihteeri Ilmari Vuorinen tukeutui venäläisiin.

Heti suurlakon puhjettua kaupungissa oli Vuorisen käskystä vangittu useita mikkeliläisiä kuulusteluja varten, mitä yleinen mielipide ei hyväksynyt. Kun Vuorisen tietoon sitten tuli huhu, että lakkolaiset aikoivat erottaa hänet ja varalääninkamreeri Th. Hagmanin, Vuorinen kutsui neuvotteluissa sovitun päätöksen vastaisesti sotaväen suojaamaan lääninhallitusta väkijoukon tunkeutumiselta. Muut lääninhallituksen virkailijat olivat jo tuolloin siirtyneet lakkolaisten puolelle. Selkkausta ei syntynyt, mutta usko kuvernööriin oli mennyt. Vuorisen viransijaisuus päättyi suurlakon loppuessa, mutta lääninsihteerin virkaansa hän ei menettänyt ja vakinaiseksi kuvernööriksi hänet nimitettiin toisen sortokauden aikana 1910.⁵⁷

Lääninhallitusten lisäksi lakkolaisten toimenpiteet kohdistuivat poliisilaitoksiin. Ne pyrittiin saamaan lakkolaisten luottamusta nauttivien henkilöiden valvontaan. Savonlinnassa sortovallan kannattajana tunnetun poliisipäällikkö C. A. Linsenin toimivalta päättyi, kun lakkokomitea järjesti kaupunkiin väliaikaisen poliisivalvonnan. Lakkolaiset kävivät myös metelöimässä sekä Linsenin että telegrafipäällikkö Lindholmin ikkunan alla vaatien näitä muuttamaan paikkakunnalta. Kaupungin ainoa santarmi pidätettiin kuulusteluja varten, ja kun hänen arkistonsa takavarikoitiin, sieltä löytyi runsaasti ilmiantoja savonlinnalaisista.⁵⁸

Myös Mikkelin, Kuopion ja Iisalmen poliisilaitokset lopettivat toimintansa. Mikkelissä maistraatti sai valtuustolta tehtäväkseen uuden järjestysvoiman organisoimisen, mutta muutos ei tapahtunut ongelmitta. Poliisipäällikkö J. Stenbäck ei suostunut takavarikoimaan poliisien aseita vaan sai vt. kuvernööri Vuorisen toimittamaan paikalle venäläistä sotaväkeä suojaamaan poliisilaitosta kansan mahdollisilta väkivaltaisilta toimilta. Sotaväki saatiin kuitenkin poistumaan, ja tilanne rauhoittui.

Yöllä kansanjoukko vangitsi poliisipäällikön mutta laski hänet muutaman tunnin kuluttua vapaaksi. Kaupungin järjestyksestä vastasi sen jälkeen 30-miehinen järjestysjoukko. Kuopioon asetettiin valtuuston toimesta järjestyskomitea vartiomiehineen, ja Iisalmessa yleistä järjestystä alkoi valvoa työväenyhdistyksen ehdottama Punainen kaarti sekä vapaaehtoiset yöpartiot.⁵⁹

Papiston asema oli hankala. Suurin osa Savonkin papeista kuului myöntyvyyslinjan kannattajiin, mutta perustuslaillisetkin papit pitivät oikeana totella maallisen esivallan käskyjä. Se horjutti uskoa Savonlinnan tuomiorovasti Juuso Hedbergiin. Kirkkojen ovia lakko ei sulkenut, mutta kansalaiskokousten päätöksellä jumalanpalveluksissa ei tullut lukea esirukousta Venäjän keisarihuoneen ja sotaväen puolesta.

Savonlinnan Juuso Hedberg, joka tunnettiin perustuslaillisen suunnan kannattajana, ei kuitenkaan tähän suostunut. Maaseurakuntalaisille pidettävässä sunnuntain aamujumalanpalveluksessa hän alkoi saarnan jälkeä lukea esirukousta, seurauksella, että väki poistui mielenosoituksellisesti kirkosta. Iltapäivällä oli jumalanpalvelus kaupunkilaisille, ja silloin lukeminen keskeytettiin huudoilla ja kahdella laukauksella. Kauppias K. Urpinen oli ampunut paukkupatruunoita kohti kattoa ja joutui pidätetyksi. Pahempaa välikohtausta ei syntynyt, mutta kansalaiskokous lausui paheksuntansa sekä ampujalle että kirkkoherralle, joka oli pettänyt kansan luottamuksen.

Näihin epäluotettaviin ”herroihin” lakkolaiset lukivat myös Savonlinnan hiippakunnan piispa Collianderin, jonka kielteinen suhtautuminen kansanvaltaan ja sosialismiin oli jo laajasti tiedossa. Hedbergin kielteinen suhtautuminen lakkoon johtuikin siitä, että hänen mielestään lakon varsinainen tarkoitus, laillisen järjestyksen palauttaminen, syrjäytyi työväen vaatimusten takia.⁶⁰

Suurlakkoviikolle sattui keisarin valtaistuimelle nousun vuosipäivä. Mikkelin lääninhallituksessa kadunpuoleiselle sivustalle nostettiin Venäjän liput, mutta kun huomattiin, ”että mieliala kaupungissa oli siksi kiihtynyt, jotta pelättiin, etteivät ne saisi olla häiritsemättä, niin pahempien selkkauksien välttämiseksi” kaupunginvaltuuston puheenjohtaja pyysi lääninhallituksen kuriiria ottamaan liput alas.

Näin myös tapahtui, mutta myöhemmin samana päivänä paikalle marssi sotaväkeä soittokuntineen vaatien lippujen nostamista takaisin. Siihen myönnyttiin, ja juhlallinen lipunnosto tapahtui Venäjän kansallishymnin soidessa. Kuopiossa taas Venäjän lippu vedettiin vain kasarmin salkoon, kirkon edessä pidettiin paraati ja venäläiset sotilaat marssivat kaupungin läpi ortodoksiseen kirkkoon.⁶¹

Maaseudulle lakko levisi varsinkin Pohjois-Savossa pienellä viiveellä. Sanomalehdet eivät ilmestyneet, joten tieto kulki hitaasti varsinkin syrjäkyliin. Ensimmäisenä lakkopäivänä moni maalainen saapui vielä Kuopioon myymään tavaroita ja tekemään ostoksia mutta joutui toteamaan matkansa turhaksi.

Kylillä päivä kului työnteossa tavalliseen tapaan, mutta pian kaupunkien lakkokomiteat ottivat yhteyttä myös maaseudulle ja alkoivat antaa ohjeita paikallisten komiteoiden ja kansalaiskokousten järjestämisestä. Lakkotoimintaa tiedetään jossain määrin olleen ainakin Puumalassa, Sulkavalla, Sulkavan Lohikoskella, Rantasalmella, Joroisissa, Varkaudessa, Enonkoskella, Kerimäellä ja Punkaharjulla.⁶²

Muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta suurlakoksi kutsuttu mielenosoituslakko sujui Savossa rauhallisesti. Jännittynein ilmapiiri oli läänien pääkaupungeissa Kuopiossa ja Mikkelissä niihin sijoitetun venäläisen sotaväen ja venäläismielisen lääninhallinnon virkakunnan takia. Kaikkialla tilanteen kehittymistä seurattiin kuitenkin mielenkiinnolla, ja kun marraskuun 7. päivänä 1905 tuli tieto, että hallitsija oli taipunut palauttamaan lailliset olot Suomeen ja kutsumaan valtiopäivät koolle uudistuksia suunnittelemaan, tätä ns. marraskuun manifestia tervehdittiin riemulla.

Kaupungeissa pidettiin voitonjuhlia, joissa liput liehuivat, isänmaalliset laulut kajahtivat ilmoille, VPK järjesti soihtukulkueen ja ilotulituksen jne. ”Tuskin oli sitä taloa, jossa sinivalkoista tahi punakeltaista ei olisi liehunut, ilmaisten sitä riemua, jolla kaupunkilaiset ottivat vapauttavaa sanomaa vastaan. . .. Kadut, myymälät, yksityisasunnot matalasta mijkistä aina upeimpiin rakennuksiin saakka olivat tuhansin tuliliekein valaistut. Kansaa kuhisivat kadut, iloista, juhlatunnelman valtaamaa joukkoa, joka vähitellen täytti juhlahuoneustot ahdinkoon asti”, kerrottiin Savonlinnasta.⁶³

Olojen palautuessa suurlakon jälkeen Suomen perustuslakien mukaiseen järjestykseen ”sortovallan suosijoiksi” leimautuneiden virkamiesten toimia alettiin arvostella aikaisempaa julkisemmin. Ristiinan kuntakokous lähetti Mikkelin lääninhallitukselle valituskirjelmän siellä toimivista Ilmari Vuorisesta ja Tuure Hagmanista, koska ”laillisten olojen palauttamisesta lääniimme kysymyksen alaisten virkamiesten toimiessa esittelijöinä ei ole ollenkaan takeita”.

Nimismiesten ja kruununvoutien virkaura vaarantui. Heidän asemansa oli venäläistämistoimien aikana ollut vaikea, sillä he olivat valtion virkamiehiä ja kuvernöörin käskyjen toimeenpanijoita. Osa, kuten Rautalammin, Kerimäen ja Puumalan nimismiehet, olivat uhmanneet määräyksiä ja mahdollistaneet passiivisen vastarinnan, mutta moni oli toiminut annettujen ohjeiden mukaan.

Kangasniemellä vaadittiin näin toimineen nimismies Johannes Langin (Langinkoski) eroa. Kuntakokous esitti syytöksiä kirjeiden takavarikoinnista, liiallisten maksujen perimisestä, elinkeinotoiminnan vaikeuttamisesta, ilmiantojen vastaanottamisesta ja kutsuntalakkojen vastustamisesta. Langia ei erotettu, mutta kuvernööri siirsi hänet Sulkavalle, mistä hän kuitenkin 1910 palasi Kangasniemelle.

Kuvernöörille tehtiin valitus myös Ristiinan nimismies Bengt Bromsista, joka oli tullut virkaan Bobrikovin aikana ja saamiaan määräyksiä noudattaen pannut toimeen kotitarkastuksia. Erottamishanke kuitenkin raukesi myös hänen osaltaan, koska valtaosa ristiinalaisista piti Bromsia sortovuosien aikaa lukuun ottamatta ”hyvänä miehenä”.

Vastaavanlaisia tapauksia oli monessa muussakin pitäjässä. Osa nimismiehistä erosi itse, osa erotettiin ja osa jatkoi virkansa hoitamista.⁶⁴ Varsinkin vanhasuomalaisiin kuuluneet nimismiehet olivat pitäneet myöntymistä tärkeänä, sillä se takasi virkojen säilymisen suomalaisten käsissä. Se sai myös paikallisen väen katsomaan nimismiesten toimia ”läpi sormiensa”.

Suurlakon jälkeinen vapaa ja Suomelle edullinen kausi kesti kuitenkin vain pari vuotta. Sinä aikana toteutettiin valtiopäiväuudistus, jossa säätyvaltiopäivät korvattiin yleisellä ja yhtäläisellä äänioikeudella valitulla yksikamarisella eduskunnalla. Äänioikeuden laajentaminen ja yksikamarinen eduskunta eivät kuitenkaan tuoneet maahan yhdenvertaisuutta tai yksimielisyyttä. Näkemyserot olivat suuria, mikä oli tullut esille jo vuoden 1902 asevelvollisuuskutsuntojen ja varsinkin suurlakon aikana.

Hajaannus ja ns. toisen sortokauden alku

Suurlakko ei ollut mikään koko kansan yhteinen mielipiteen ilmaus. Yksimielisyys puuttui lakon alusta lähtien, sillä vaatimusten kärki suuntautui eri poliittisilla ryhmillä eri asioihin. Perustuslailliset vaativat ylimääräisten valtiopäivien koolle kutsumista, laillisten olojen palauttamista ja venäläisten tai venäläismielisten virkamiesten erottamista. Sosialistinen tyovaenliike halusi äänioikeuden laajentamista ja sitä kautta yhteiskunnallisten oikeuksiensa lisäämistä. Aktivistit suunnittelivat Suomen itsenäistämistä ja hyväksyivät sen toteuttamiseksi aseellisen vastarinnan. Vanhasuomalaisilla oli suurlakossa sivuosa, sillä laillisten olojen palauttamiseen maltillisesti hallitsijan ja Venäjän kanssa sovintoa rakentaen ei enää uskonut juuri kukaan.

Toiminta kanavoitui kaarteihin. Lakkoviikolla perustetut kansalliskaartit syntyivät vielä yhteisen vastarinnan lujittamista ja yleisiä järjestystehtäviä varten, mutta jo suurlakon lopulla porvarillisesti ja sosialistisesti ajattelevien tiet alkoivat erota. Suurlakon kiihkeä ilmapiiri johti työväenyhdistysten radikalisoitumiseen ja omien punakaartien perustamiseen. Savoon punakaarteja perustettiin vuosina 1905–1906 Iisalmen maalaiskuntaan, Kuopioon, Leppävirralle, Mikkeliin, Puumalaan, Savonlinnaan ja Kerimäelle.⁶⁵

Porvarilliset aktiivisen vastarinnan kannattajat organisoivat puolestaan vuoden 1905 lopulla valtakunnallisen Voimaliiton, joka urheiluseuraksi naamioituneena valmisteli aseellista vastarintaa. Keskuspaikaksi ehdotettiin Mikkeliä, mutta kun toiminnan keskittäminen yhdelle paikkakunnalle olisi saattanut herättää venäläisissä epäluuloja, suunnitelmasta luovuttiin.⁶⁶

Kuopiosta sitä vastoin tuli yksi Voimaliiton tukipaikkakunnista. Paikallisyhdistykseksi perustettiin Kuopion Voima, joka sai kantajoukokseen VPK:n miehistön. Jäseneksi liittyi myös suurin osa Reippaan urheilijoista. Oppikoululaisista Kuopion Voimaan koottiin viestitehtäviin valmennettava osasto. Aluksi toiminnassa oli mukana myös työväkeä, mutta kun Kuopioon perustettiin punakaarti, työläiset siirtyivät yleensä sen riveihin.⁶⁷ Urheiluseuraksi naamioitunut Voimaliiton kaarti toimi todennäköisesti myös Iisalmella.⁶⁸

Voimaliiton ja punakaartien toiminta aiheutti Savossa levottomuuksia pian suurlakon jälkeen. Jo 1905 Kuopion aktivistit hankkivat aseita Pohjanmaalta, ja 1906 Voimaliitto toimitti kivääreitä Sveitsistä. Aseet kuljetettiin rautateitse Porista Kuopioon ja sieltä edelleen maaseudulle ja Mikkeliin. Hanke tuli viranomaisten tietoon, ja kenraalikuvernööri lähetti miehiä Kuopioon tutkimaan asiaa. Aseita ei löydetty, mutta Voimaliiton luonne oli paljastunut, ja se lakkautettiin lainvastaiseksi tulkitun toimintansa takia marraskuussa 1906.⁶⁹ Voimaliitto oli kuitenkin jo antanut mallin kansan aseistamisesta ja ulkomaisen tuen etsimisestä. Näitä kokemuksia hyödynnettiin, kun Voimaliitto 1914 syntyi uudelleen jääkäriliikkeeksi järjestäytyneenä.⁷⁰

Voimaliiton asehankinnat saivat Kuopiossa osan työväestä ryhtymään vastatoimiin. Oli syntynyt käsitys, että aseet oli tarkoitettu työväen kurissa pitämiseksi, minkä seurauksena myös työväki aloitti aseiden hankinnan. Siihen tarvittavat varat hankittiin kesällä 1907 ryöstämällä Haapaniemen tehtaan ja Karhon sahan kasöörit. Varoja tosin kerrottiin tarvitun myös Venäjän vallankumouksen tukemiseen.

Ryöstöjä tekivät teollisuustyöväen radikaaleimmat ainekset, joilla oli yhteyksiä työläisaktivistien maanalaiseen toimintaan. Mukana oli Kuopion työväenyhdistyksen johtomiehiäkin, vaikka työväenyhdistys ja sosialidemokraattinen puolue virallisesti sanoutuivat irti hankkeesta. Punaisten paikallinen johtaja, Savon Työmies -lehden päätoimittaja J. A. Mustonen leimasi ryöstöt porvarien provokaatioksi, ja jouduttuaan pakenemaan Amerikkaan, julkaisi siellä tapauksesta kirjan Salat julki (1909).

Radikaaliin toimintaan yllytti myös Savon Työmies -lehden to1m1ttajana 1905–1915 ollut Yrjö Räisänen eli ”Sasu Punanen”. Kuopiossa 1906 sattuneita useita tulipalojakin epäiltiin työläisradikaalien aiheuttamiksi, vaikka vain yhden sytyttäjänä oli todistettavasti eräs ”paikkakunnan työväestön innokkaimpia agitaattoreita”.⁷¹

Punakaartit lakkautettiin elokuussa 1906, mutta toiminta ei siihen päättynyt vaan muuttui – kuten porvarillistenkin aktivistien toiminta – salaiseksi ja nousi esiin uusina punakaarteina 1917.

Suuri osa passiivisen vastarinnan kannattajista muuttui siis suurlakon jälkeen aktiivisen vastarinnan kannattajiksi. Vastarinta koettiin tarpeelliseksi, sillä kun olosuhteet keisarikunnassa vakiintuivat, Suomeen kohdistuvat venäläistämistoimet alkoivat uudelleen. Jo poistetut kolmikieliset katukilvet asennettiin takaisin, santarmilaitos ja urkintajärjestelmä otettiin uudelleen käyttöön ja poliisilaitokset palautettiin kruununvoutien ja nimismiesten valvontaan.

Vuonna 1908 Venäjän ministerineuvosto ryhtyi tarkastamaan Suomen valtioelinten päättämiä asioita ennen kuin ne esiteltiin keisarille, minkä seurauksena useimmat Suomen eduskunnan uudistuslait jäivät vaille vahvistusta. Sen jälkeen alkoivat venäläisten nimitykset Suomen hallinnon virkapaikoille, helmikuun manifestin palauttaminen voimaan, venäläisille suomalaisten oikeudet takaavan yhdenvertaisuuslain antaminen, valtiopäivien hajottamiset, eduskunnan puhemies P. E. Svinhufvudin karkotus Siperiaan jne.

Tämän ns. toisen sortokauden aikana 1913 Kuopiossa sattui tapaus, jossa venäläinen sotaväki asein hajotti mieltään osoittavan suomalaisjoukon.

Kaikki alkoi siitä, että kaupungin poliisimestari ei myöntänyt lupaa Kuopion työväentalolla pidettäville iltamille, koska ei saanut nähtäväkseen sen ohjelmaa. Iltamat kuitenkin järjestettiin, minkä seurauksena poliisimestari saapui sotilaiden kanssa paikalle lopettamaan juhlinnan. Se onnistui, mutta kun juhlijat marssivat paikalta laulun tahdittamana, väkijoukko alkoi seurata heitä laulaen, viheltäen ja käsiään taputtaen. Tätä venäläiset eivät sietäneet, vaan sotilaat komennettiin pistimet tanassa ketjuun ja hyökkäämään väkijoukon kimppuun. Välikohtaus kesti puolitoista tuntia ja toi Kuopion hetkeksi yleisen huomion kohteeksi. Tapaus tuomittiin laajasti, ja kuopiolaisten vaatimuksesta poliisimestari joutui seuraavana vuonna eroamaan.⁷²

Muuten toisen sortokauden alku oli melko rauhallinen. Halu sortotoimien vastustamiseen oli nyt laimeampaa kuin muutama vuosi aikaisemmin, ja kun 1914 syttyi ensimmäinen maailmansota, huomio kiinnittyi aikaisempaa enemmän arkipäivän asioihin. Sota oli Suomesta vielä kaukana, mutta sen vaikutus tuntui heti savolaistenkin elämässä.