Taudit ja tautien torjunta

Sairastava savolainen

Mikä savolaisia vaivasi? Tätä kysymystä joutuivat pohtimaan jo entisajan piirilääkärit, mutta potilaiden omat selitykset tai pappien antamat tiedot eivät asiaa paljoa valaisseet. Valitettiin vain, miten sydänalassa kalvaa ja pöhöttää, jäseniä kolottaa ja silmiä kirvelee. Kuolinsyytä kyseltäessä vastauksena saattoi olla, että ”pistokset sen lienee lopettanut” tai että ”tottahan se oli lavantauti, koska sairas houraili”. Kumien viralliset ilmoitukset eivät olleet sen tarkempia. Esimerkiksi Jäppilän kunnallislautakunnan esimies kirjoitti piirilääkärille vuonna 1883, että koska ”tautien nimet ovat kansalta tuntemattomat, niin emme muuta ole osanneet nimittää kulkutaudiksi kun rokon ja senkin vaillinaisesti, syystä kun ketä kysyy mitä tautia hän sairastaa ja kuinka kauan, niin hän sanoo: en tiijä enkä muista”.¹

Kylillä kierrellessään ja potilaita tutkiessaan piirilääkäreille kertyi kuitenkin tietoa savolaisten sairauksista. Paikkakuntakohtaiset, endeemiset taudit olivat eri puolilla Savoa suunnilleen samat mutta poikkesivat jonkin verran muiden maakuntien vaivoista. Mitä Savossa sairastettiin, sen ”ennakolta voipi arvata, kun tuntee savolaisen elantotavan”, totesi Joroisten piirilääkäri 1890.²

Maaseudulla tähän ”elantotapaan” kuului yksipuolinen ja terveyttä koetteleva ravinto. Savolaisten ruokapöydässä oli tulisen suolaista lihaa, suolakalaa, hapanta pehmeää leipää, hapanta piimää, kaljaa ja perunoita. Puurot ja vellit olivat harvinaisia, ”rajaton kahvin juonti” varsinkin 1900-luvun alussa sitäkin tavallisempaa. Seurauksena tällaisesta ruokavaliosta olivat ruoansulatuselinten tulehdukset ja loputtomat mahavaivat.

Myös silmäsairaudet olivat tavallisia. Yleisin oli trakooma eli trakomi, jonka 1800-luvulla arveltiin johtuvan savusta ja pölystä. Se tunki savolaisten silmiin kaskiraivioilla ja riihissä, savupirteissä ja savusaunoissa, ja kun ärtynyttä silmäluomea yritettiin hoitaa omin avuin, tulehduksesta saattoi lopulta seurata näön menetys. Trakooma näyttikin vähenevän savupirttiasumisen väistyessä mutta alkoi yleistyä mm. Kangasniemellä ja Iisalmen seudulla taas 1900-luvun alussa. Tuolloin sairaus oli jo saanut kansanomaisen nimityksen ”pasko” ja se luettiin vaarallisten tartuntatautien joukkoon. Trakooman ja muidenkin silmätautien seurauksena sokeita tai puolisokeita olikin Savossa, varsinkin Pohjois-Savossa, paljon. Papiston jo vuonna 1862 tekemien laskelmien mukaan Kuopion hiippakunnassa heitä oli lähes kolmasosa koko maan sokeasta väestöstä eli yksi sokea kutakin 285 hiippakunnan asukasta kohden.

Suunnilleen samaan tulokseen päädyttiin Suomen Lääkäriseuran vuonna 1865 teettämässä kyselyssä. Vuoden 1873 tilastotiedoissakin sokeiden tai puolisokeiden määräksi ilmoitettiin Mikkelin läänissä 72 ,9 ja Kuopion läänissä 77,7 tapausta läänin 10 000 asukasta kohden, kun koko maan keskiarvo tuolloin oli 64,3. Valtaosa heikkonäköisistä oli iäkkäitä naisia, minkä sanottiin johtuvan sekä naisten miehiä pitemmästä eliniästä että kotitöiden tekemisestä pimeissä, savuisissa ja likaisissa sisätiloissa. Erityisen paljon sokeuruneita oli lisalmella, Rutakossa ja Tuusniemellä sekä Etelä-Savon alueella Heinävedellä, Puumalassa ja Hirvensalmella.³

Järvien rannalla asuvien, miedosti suolattua kuivakalaa syövien tavallisena vaivana oli anemia, mikä useimmiten todettiin lapamadon aiheuttamaksi. Se oli savolaisten vaivana lähes jokaisessa kunnassa. Vielä 1900-luvun alussakin mm. Rantasalmen kunnanlääkäri arveli kahden kolmasosan paikkakuntalaisista ja saaristokylien jokaisen asukkaan kärsineen madosta. Myös Leppävirralla lapamato oli kunnanlääkärin ilmoituksen mukaan ainakin joka toisella.⁴

Vallitseviin paikallisiin tauteihin kuului monessa savolaispitäjässä myös reumatismi. Se oli arvelujen mukaan hankittu askaroitaessa savupirtin avoimen oven tai seinäräppänän vierellä. Joroisissa ja Kangaslammilla kerrotaan 1900-luvun alussa esiintyneen niin paljon syyhyä ja Kerimäellä sekä Enonkoskella struumaa, että nekin tuolloin luettiin endeemisten tautien joukkoon.

Kovista elinolosuhteista, ahtaasta asu­misesta ja paikallaan pysymisestä ehkä johtui, että mielenterveyden häiriöt olivat Savossa melko yleisiä. ”Merkillistä on, että vuodesta vuoteen ruumiillistakin työtä tekevässä kansassa enemmin rupeaa näkymään heikkohermoisuutta”, kirjoitti Mikkelin piirilääkäri vuonna 1895. Olosuhteiden aiheuttamiksi ”heikkohermoisuuden” oireiksi mainittiin raukeus, työhaluttomuus, päänsärky, huimaus, unettomuus, ”aistihermojen liika tunteellisuus” sekä sydämen ja vatsan toimintahäiriöt.⁵ Näitä Minna Canrhkin kertoi poteneensa kuopionaikanaan.⁶

Aikaisemmin melankoliaa ja hysteriaa oli pidetty säätyläisnaisten oikkuiluun kuuluvana, ”liiallisesta lukemisesta ja miettimisestä” johtuvana oireena, mutta talonpoikaiseen ”terveeseen elämäntapaan” niiden ei luultu liittyvän. Nyt asiaan alettiin kuitenkin kiinnittää huomiota, sillä naisten yleistyvä ammattityössä käynti, koneiden tuoma työtahdin kiristyminen ja yhteiskunnan muuttuminen näytti aiheuttavan hermostumista ja heijastuvan kaikkiin kansankerroksiin.

Heikkohermoisuuden tarkkailu liittyi myös keskusteluun degeneraatiosta, jonka uhka oli noussut esiin 1800-luvun lopun rotuhygieenisen ajattelun myötä. Suomen Terveydenhoitolehdessä vuonna 1893 julkaistu artikkeli ”Miksi kehnonee ihmissuku?” oli todennäköisesti saanut Savonkin lääkärikunnan havahtumaan.⁷ Mikkelin ympäristön lisäksi henkistä häiriintyneisyyttä todettiin Savossa esiintyvän paljon varsinkin Pieksämäen ja Rautalammin alueilla. Vuonna 1904 Rautalammin kunnanlääkäri kirjoitti jopa, että ”tässä kunnassa niin kuin ylipäänsä koko Savossa on yleinen hermostuminen melkein kaikissa sekä lapsissa että aikaihmisissä. Sen vuoksi on myös mielisairaiden luku pelottavan suuri”.⁸

Tilastotietojen mukaan se ei Rautalammilla, kuten ei koko Pohjois-Savossa ollut suurempi kuin muualla Suomessa ja itsemurhilla mitattuna Kuopion lääni oli jopa selvästi maan keskitason alapuolella. Tukea väitteelleen kunnanlääkäri sai kuitenkin vaivaistalojen ja lääninlasarettien mielisairasosastojen täyttymisestä. Etelä­Savossa ”mielenvikaisia” oli tilastollisestikin jonkin verran enemmän kuin maassa keskimäärin.⁹

Lasten kiusana oli koko Savossa yksipuolisesta ravinnosta aiheutunut riisitauti sekä risatauti eli skrofuloosi. Viimeksi mainittu oli kaulan imusolmukkeiden tuberkuloottinen tulehdus, joka tuolloisten lääkärien mukaan sai alkunsa lasten vääränlaisesta hoidosta. Tapoihin kuului antaa pikkulapsille rintaruokinnan jälkeen pelkkää leipää ja perunaa. Ruoka meni suuhun likaisin käsin, ja raittiissa ulkoilmassa lapset saivat olla vain kesäisin. Savolaiseen elantotapaan kuului myös – lääkärikunnan jatkuvana huolena oleva – kotien ja pihapiirien epäsiisteys.

Kotien ahtaus ja epäsiisteys edisti myös keuhkotuberkuloosin eli keuhkotaudin leviämistä. Tauti oli jo vanhastaan tuttu, ja korkeimmillaan siihen kuolleisuus oli 1860- ja 1870-luvuilla, vaikka yleisen mielenkiinnon kohteeksi se tuli vasta 1880-luvulla saksalaisen Robert Kochin tunnistettua tautia aiheuttavan tuberkkelibasillin. Tuberkuloosin vastustamistyön keskeisiin vaikuttajiin kuuluneen professori Severi Savosen tutkimusten mukaan keuhkotaudin esiintymisessä oli suuria paikkakuntakohtaisia eroja. Savossakin Etelä-Savo ja Pohjois-Savo poikkesivat selvästi toisistaan. (Liite 12) Etelä-Savossa keuhkotautiin kuolleisuus oli koko vuosien 1870 ja 1920 välisellä ajalla maan vähäisintä, Pohjois-Savossa taas Pohjois-Karjalan ja Pohjanmaan ohella kaikkein yleisintä.¹⁰

Etelä-Savossa taudin leviämistä esti ilmeisesti kehnojen kulkuyhteyksien aikainen väestön paikallaan pysyminen sekä se, ettei siellä ollut höyryn ja pölyn takia taudin kannalta vaarallisina pidettyjä suuria tehdaslaitoksia. Maaston ja ilmaston laadullakin arveltiin siellä olevan taudin etenemistä hillitsevä vaikutus. Myös asumistaso oli Etelä-Savossa yleensä parempi kuin Pohjois-Savon laajoilla loisalueilla. Koko maalle tyypilliseen tapaan keuhkotautia esiintyi Savossakin enemmän kaupungeissa kuin maaseudulla, vaikka ero oli jo 1800-luvun lopulla selvästi kaventunut.

Erot yksittäisten kuntien ja kaupunkien välillä olivat kuitenkin suuret. Asumistason kohoaminen ja lääkintähuollon kehittyminen saivat keuhkotaurikuolleisuuden Etelä-Savossa 1900-luvun alussa entisestään vähenemään, mutta Pohjois­ja Koillis-Savon alueella se oli yhä keskimääräistä yleisempää. Tartuntalukujen valossa tuberkuloosi oli näillä alueilla vieläkin yleisempää kuin kuolleisuusluvut kertoivat.¹¹

Vuoden 1865 kunnallisasetus sälytti kunnille monia terveyden­ / ja sairaanhoitoon liittyviä tehtäviä.¹² Kuntakokouksen tuli vastata yleisestä terveydenhoidosta, rokotuksesta ja kätilöavun saamisesta sekä pitää huolta mielisairaista, sokeista ja kuuromykistä. Käytännössä terveysasioiden hoito kuului kunnallislautakunnalle, mutta kun asetuksen 40 §:n mukaan sen oli ryhdyttävä toimenpiteisiin vain poikkeustapauksissa, ”kulku- ja kuppataudin ilmaantuessa”, jatkuvaan terveyden- ja sairaanhoitoon ei kuntien varoja kulutettu. Kaupunkien kunnallishallintoa koskevassa asetuksessa ei vastaavaa velvoitetta edes ollut, mutta Savon alueella tilannetta helpottivat Mikkelissä ja Kuopiossa olevat lääninlasaretit, joihin kaupunkilaisten ja lähiseudun asukkaiden kerrotaan sairauden, lähinnä kupan, ilmaantuessa melko nopeasti hakeutuneen.¹³

Yleensä savolaiset kuitenkin pitivät vaivojaan Luojan antamina koettelemuksina, joiden kohdatessa lääkärinapua ei lähdetty hakemaan. Puute, tietämättömyys, välinpitämättömyys ja totutut tavat saivat ihmiset varsinkin maaseudulla jättäytymään ”sallimuksen varaan” ja jopa vastustamaan monia lääkintähuollon ammattilaisten antamia ohjeita. Edes tartunnanvaaraan ei uskottu, koska tauti ei tarttunut jokaiseen, tai jos uskottiin, tartunnan arveltiin joka tapauksessa johtavan kuolemaan. ”Sekin luulo on yleinen, että keuhkotauti on parantumaton ja sen vuoksi kaikki parannuspuuhat turhat”, kirjoitti Karttulan kunnanlääkäri vielä vuonna 1903.¹⁴

Suhtautumisessa sairauksien hoitoon oli kuitenkin jonkin verran paikkakuntakohtaisia eroja. Savonlinnan ja Iisalmen ympäristössä rahvaan kerrotaan jo 1860-luvulla pitäneen lääkkeitä arvossa. Pulverit, tipat ja voiteet kelpasivat, ja lääkkeen parantavan vaikutuksen uskottiin piilevän sen pahassa maussa; mitä väkevämpi ja ällöttävämpi, sen tehokkaampi.¹⁵ Myös Varkauden ruukilla ennakkoluulojen kerrotaan jo varhain väistyneen paikkakunnalla asuneen piirilääkärin ja oman tehtaanlääkärin valistustyön vaikutuksesta.¹⁶

Joillakin seuduilla, kuten Ristiinassa, lääkkeisiin taas turvauduttiin vasta viime hädässä, kun perinteiset vanhat keinot, viina, terva ja tärpätti, ensin oli kokeiltu.¹⁷ Kaikkialla hoito oli kuitenkin lähes yksinomaan sairaiden hoitoa, sillä terveyden säilyttämiseen ei rahvaan tuolloisen käsityksen mukaan hoitoa tarvittu. Kuitenkin monien vaivojen taustalla oli epäterveellinen elinympäristö, joka loi tautien leviämiselle mitä otollisimmat olosuhteet.

Huomiota elinympäristöön

Ympäristöongelmiin alettiin kiinnittää huomiota vuonna 1879 annetun terveydenhoitoasetuksen¹⁸ jälkeen. Tämä Ruotsista esikuvansa saanut Suomen ensimmamen terveydenhoitoasetus painotti sairauksien ennaltaehkäisyä, johon keskeisesti kuului asuinympäristössä olevien terveyshaittojen poistaminen. Maalla käytännön vastuu oli edelleen kunnallislautakunnalla. Kaupunkeihin tuli nyt valita uudeksi luottamuselimeksi erityinen ”terveyshoitokunta” eli terveydenhoitolautakunta, miksi nimi pian muutettiin. Toimintansa tehostamiseksi lautakunnilla oli mahdollisuus saada virka-apua poliisilta sekä vedota kuvernööriin uhkasakkojen langettamiseksi.

Asetuksen mukaan ongelmiin oli puututtava, jos niiden todettiin olevan ”waarana yleiselle terveydentilalle tai yksityisten terveydelle”. Kunnallislautakunnan tuli raportoida piirimiesten ja pappien tekemistä havainnoista piirilääkärille ja terveydenhoitolautakunnan maistraatille, jotka puolestaan selostivat tilanteen edelleen lääkintöhallitukselle. Yksityiskohtaisia selostuksia kertyi myös kunnanlääkärien havainnoista. Näiden vuosittain tehtyjen ilmoitusten mukaan parantamista kaipaavia kohtia savolaisten asuin­ ja elinympäristöstä kyllä löytyi.

Kerrottiin, miten sekä kaupungeissa että maalla asuntojen viereen talven aikana kerääntyneet likakasat alkoivat lumen sulaessa paljastua ja muuttua sairauksia levittäviksi bakteerien kasvualustoiksi. Välinpitämättömimmiksi väitettiin ristiinalaisia, joiden uppiniskaisuus terveydenhoitoasioissa sai piirilääkärin lopulta kiukustumaan. ”Onko väki köyhempää kuin naapuripitäjissä, sitä en tiedä, mutta se on totta, että täällä yleensä on huonommat ja ahtaammat asunnot kuin muualla. Lisäksi on vallalla se paha tapa, että pihamaata käytetään eläintarhana ja sontakasana. Voi hyvin kuvitella millaiselta pihapiiri näyttää varsinkin syksyisin ja keväisin”, kauhisteli piirilääkäri H. G. Hällström vuonna 1885.¹⁹

Samanlaista oli kuitenkin muuallakin Savossa. Siivottomuus oli yleistä, ja olipa taloja, joissa jätteiden poistamisesta huolehtivat vain siat, ennalta arvattavin tuloksin. ”Kirkonkylässäkin liikkuvat nämä luontokappaleista epäsiisteimmät kesät talvet aret pyhät ulkona repien matkustajien eväitä ja liaten kaikki paikat”, kerrottiin muun muassa Pieksämäeltä vuonna 1898.²⁰ Tilanne ei ollut vieras kaupungeissakaan. Esimerkiksi, kun Savonlinnan terveydenhoidon tarkasraja 1911 ehdotti, että sikojen pitäminen kiellettäisiin ainakin keskikaupungilla, terveydenhoitolautakunta piti sitä kohtuuttoman suurena totuttuihin tapoihin puuttumisena. Niinpä siat saivat edelleen liikkua vapaasti ja teurastukset tapahtuivat vanhaan tapaan talojen pihapiirissä.²¹

Tyypillistä oli myös se, että käymälät levisivät Savoon hitaasti. Sotilasvirkataloissa ja pappiloissa niitä tuli olla jo 1700-luvulla, ja ereläsavolaisten kartanoiden pihapiiriinkin niitä alettiin rakentaa 1800-luvun kuluessa, mutta esimerkki ei rahvasta innoittanut. Vielä 1800-luvun lopulla piilohuone, huussi, hyyskä, tarvishuone, makki – mitä nimitystä siitä milloinkin käytettiin – puuttui monista talonpoikaistaloista, torpista puhumattakaan.

Vuoden 1879 terveydenhoitoasetuksen jälkeen Kuopion läänin kuvernööri kyllä määräsi käymälät jokaiseen taloon ja mökkiin, mutta tulos ei ollut virkamiesten toiveiden mukainen. Huusseja kyllä kyhättiin, mutta niiden käyttöä vierastettiin. ”Useimmissa taloissa on tarvishuone. Siat huolehtivat puhtaudesta ulkopuolelta, sisältä ei niitä siivota koskaan, ei niitä usein käytetäkään. Kaatopaikkaa likavesiä ja muuta törkyä varten ei yleensä ole vaan heitetään ne rappujen viereen ja ihmiset pudottavat jätteensä milloin mihinkin nurkkaan”, kirjoitti Iisalmen kunnanlääkäri vuonna 1903.²²

Hälyttävintä tässä elinympäristön siivottomuudessa oli kaivoveden pilaantuminen. Kantomatkan lyhentämiseksi ne usein kaivettiin aivan läävän tai karjapihan viereen ilman, että olisi estetty pintaveden valuminen juomaveden joukkoon. Taloissa, joissa järvi ei ollut lähellä, kaivon vierustaa käytettiin myös pyykinpesupaikkana. Kunnanlääkärien mukaan kehno tai juotavaksi kelpaamaton vesi olikin yleisenä ongelmana vielä 1900-luvun alussa. Toki tilanne ei kaikkialla ollut yhtä lohduton, vaan poikkeuksina mainittiin mm. Pielavesi, Keitele, Pieksämäki, Leppävirta ja Hankasalmi, joissa hyvää vettä oli mahdollisuus saada joko lähteistä tai kelvollisista kaivoista.

Kaupungeissa kaivojen laatuun kiinnitettiin erityishuomiota. Esimerkiksi Mikkelissä vuonna 1884 olevista kaivoista 17 todettiin kunnollisiksi ja 6 kehnoiksi. Asiantilan korjaamiseksi kaupunkiin rakennettiin tarkastuksen jälkeen jatkuvassa valvonnassa oleva yleinen kaivo. Vuonna 1892, jolloin Kuopiossa koleravaaran vuoksi pidettiin tavallista tarkempia tarkastuksia, 206 kaivosta 100 oli kelvollisia, 61 huonoja ja 45 täysin kelvottomia. Siellä käyttökelvottomat täytettiin ja huonot suljettiin kesän ajaksi.²³

Ongelma oli kuitenkin olemassa vielä 1910-luvulla. Juomavettä otettiin huonoista kaivoista, kunnes Kuopioon vuonna 1913 ryhdyttiin rakentamaan vesijohtoa ja juomavesi alkoi tulla suoraan Kallavedestä.²⁴ Savonlinnassakin ongelma oli vanhastaan tuttu, vaikka siellä kaivojen kuntoon alettiin kiinnittää huomiota varsinaisesti vasta vuonna 1896 sattuneen pahan lavantautiepidemian jälkeen. Nyt kaupunkiin rakennettiin kaksi yleistä kaivoa, mutta kun ne useista taloista olivat järvenrantaa kauempana, monet alkoivat ottaa juomavetensä kaupunkia ympäröivien lahtien rantavesistä, mihin jätevedetkin yleensä ohjautuivat.²⁵

Vähitellen kaupungeissa ryhdyttiin valvomaan myös viemäreiden kuntoa sekä katujen puhdistamista. Puhdistusvaatimukset ulotettiin talojen sisäpihoihinkin, mitä moni piti puuttumisena asukkaiden yksityisasioihin. Kuopiossa useat talonomistajat tekivät kuvernöörille jopa valituksen siitä, ettei heidän sallittu talven aikana kaataa likavesiä pihalleen. Vapautusta määräyksestä ei kuitenkaan onnistuttu saamaan.²⁶

Hautausmaat ja kirkkotarhat olivat oma ongelmansa. Ne eivät siisteydeltään paljoa poikenneet tavallisista pihapiireistä, sillä niihinkin kertyi roskaa ja jätettä jatkuvasti. Sitä tuli, kun karjaa kuljetettiin kirkonkylän keskustan kautta laitumelle ja kun hevosia pyhäpäivisin tai kokousten aikaan seisotettiin kirkon edustalla. Hatarat aidat eivät olleet myöskään irrallaan kulkevien koirien ja sikojen esteenä, minkä Ernst Lampenkin mainitsee Rantasalmen aikoja muistellessaan.²⁷

Pahinta oli kuitenkin se, että varsinkin talvella haudat kaivettiin aivan liian mataliksi. Multaa saattoi olla vain puoli kyynärää (noin 30 cm) kirstun harjalla, jonka vuoksi haudoista alkoi nousta ”paha ja terveydelle vahingollinen haisu.” Tilanne oli samanlainen sekä maalla että kaupungeissa, minkä vuoksi vuoden 1879 asetus määräsi: ”Hautausmaita älköön tästä lähtien tehtäkö rakennettuun osaan kaupungissa tahi kylässä, waan soweliaan wälimatkan päähän siitä.” Säädettiin myös, että ”ruumiit on haudattaman wähintänsä 6 jalan (1,8 m) sywyiseen hautaan”. Jos hautausmaa ei täyttänyt asetuksen vaatimuksia, uusi tuli hankkia vähintään kymmenen vuoden kuluessa ja sijoittaa se kauemmas asutuskeskuksista. Tämän seurauksena Etelä-Savon alueella ainakin Mikkelin kaupunki ja maalaiskunta, Hirvensalmi, Anttola ja Kangasniemi joutuivat hankkimaan uuden hautausmaan.²⁸

Aikaisemmin mainittu piirilääkärin raportti ristiinalaisten asumisen ahtaudesta piti paikkansa, paitsi, ettei se Savon oloissa ollut mikään poikkeus. Rahvaan asuntojen todettiin kaikkialla olevan ahtaita, likaisia ja paahtavan kuumia, sairauksia levittävien luteiden ja torakoiden otollisia oleilupaikkoja. Ahtaus haittasi varsinkin talvisaikaan, jolloin oli tavallista, että talonväki ja loiset asuivat samassa tuvassa, koska se kylmän aikana oli talon ainoa asumiskelpoinen huone.²⁹

Sairaiden eristäminen tai ilmanvaihdon järjestäminen oli näissä oloissa toivotonta. Asuminen ei muuttunut paljoa terveellisemmäksi silloinkaan, kun savupirteistä siirryttiin savupiipullisten takkatupien käyttöön. Ennen oli tukehtumisen estämiseksi ollut pakko ainakin lämmityksen jälkeen tuulettaa, mutta kun se ei enää ollut välttämätöntä, seurauksena oli painostava ummehtuneisuus. Säästäväisyyden ja ehkä lämmönkin takia ikkunat olivat pieniä, eikä niihin aluksi laitettu edes saranoita. Tuulettamiseen ei ollut totuttu, eikä valoisuuttakaan pidetty tarpeellisena.³⁰

Terveyden kannalta arveluttavaa oli myös se, että talot oli tapana rakentaa ”multiaisille siten, että huoneilmaa ei erota maaperästä muu kuin lattialankut. Huoneita puhdistettaessa valuu rakojen kautta kosteutta ja mätäneviä aineita lattian alle, joten sinne kertyy myäs kulkutautien siemeniä. Ennen oli lattiassa pienet avattavat reiät, joista likaisuus tyännettiin menemään, mutta tämä tapa on saatu suureksi osaksi häviämään”, kerrottiin Karttulasta ja Vesannolta vuonna 1903. Lattialle syljeskelemistä ei sitä vastoin saatu häviämään, vaikka keuhkotaudin vastustamistoimien yhteydessä sylkykuppeja kehotettiin hankkimaan myös savolaisrahvaan koteihin.³¹

Virkamieskodit ja yleensäkin säätyläisten asumukset poikkesivat tietenkin tästä yleiskuvasta, mutta löytyi poikkeuksia rahvaankin kodeista. Esimerkiksi Kerimäellä a Rantasalmella kerrottiin jo 1870-luvulla olleen taloja, ”joissa jonkinlainen siisteys vallitsee”.³² Asiakirjoista välittyvään toivottomuuteen vaikuttikin se, että hygienian huomioiminen liittyi terveydenhuoltoa koskevan uuden lainsäädännön vaatimuksiin ja velvoitti lääkärikunnan raportoimaan nimenomaan havaitsemistaan puutteista. Se velvoitti myös antamaan ohjeita uudenlaisesta elämäntavasta.

Ohjeita elinympäristön parantamisesta kuulutettiin kirkoissa ja kiinnitettiin kunnantalojen seinälle. Harva niitä kuitenkaan noudatti. Samoin suhtauduttiin terveydenhoito-ohjesääntöihin, joita asetuksen vaatimuksesta alettiin laatia 1890-luvulla. Kunnanlääkärien 1900-luvun alussa antamien ilmoitusten mukaan terveydenhoitoon liittyviä asioita ei käsitelty lainkaan Savon kunnallislautakuntien kokouksissa eikä kanteita määräysten rikkomisesta nostettu, vaikka epäkohtia havaittiin lähes joka talossa.

Terveydenhoitosäännöt olivat ”joutuneet unohduksiin”, eikä niitä sieltä ennen 1900-luvun alkua kunnallisten päättäjien toimesta edes yritetty hakea esille. Kaupungeissa ote oli kuitenkin tiukempi. Mikkelissä ja Savonlinnassa oli jo 1800-1900-lukujen vaihteessa terveyspoliisi ja Iisalmella terveydenhoidon kaitsija, joiden tekemien ilmoitusten mukaan nostettiin syytteitä ja langetettiin sakkoja ohjeiden laiminlyömisestä.³³

Maalla lääkintähenkilöstö alkoi saada apua elinympäristöön liittyvien vaatimusten toteuttamisessa maamies- ja maanviljelysseuroilta, jotka ryhtyivät toimiin pitämällä ruoanlaittokursseja, opettamalla puutarhaviljelyä, rakentamalla käymälöitä, tehostamalla karjanhoitoa jne. Myös kansakoulut ja myöhemmin marttayhdistykseckin välittivät tietoa terveellisistä elintavoista ja tautien torjumisesta. Tuberkuloosin torjunnassa ratkaisevaa apua tuli kahdelta vuonna 1907 perustetulta järjestöltä, Tuberkuloosin Vastustamisyhdistykseltä ja Vähävaraisten Keuhkotautisten Avustamisyhdistykseltä, jotka keskittyivät ennen muuta valistustoiminnan järjestämiseen ja taudin puhkeamisen ennaltaehkäisyyn.³⁴

Muutos alkoi näkyä vähitellen 1900-luvun alkupuolella. Tähän vaikuttivat elinkeinojen monipuolistuminen, vaurastuminen, aikaisempaa paremmat asunnot ja se, että kuntiin palkattiin lisää lääkintähuollon henkilökuntaa. Pihapiirit ja julkiset alueet saatiinkin jotenkuten siistittyä, mutta asuntojen puhtaudessa oli varsinkin syrjäseuduilla vielä 1920-luvulla pahoja puutteita. Nämä ongelmat tulivat katkerasti esiin kulkutautien aikana.

Tartuntatautien hillitsemisyritykset

Tartuntatautien leviämisen estäminen vaati kunnilta ja kuntalaisilta valppautta. Sitä edellytettiin jo vuoden 1865 kunnallisasetuksessa ja entistä tiukemmin vuoden 1879 terveydenhoitoasetuksessa. Ruttoa ei enää esiintynyt Suomessa, mutta muut tappavat kulkutaudit, kuten kolera, isorokko, tulirokko, lavantauti ja espanjantaudiksi kutsuttu hengenvaarallinen influenssa levisivät epidemioina Savonkin alueelle vieden mennessään sekä lapsia että aikuisia. Myöskään hinkuyskää, punatautia ja kurkkumätää ei ollut voitettu, eikä tuhkarokkokaan vielä ollut laimentunut vaarattomaksi lastentaudiksi.

Tartuntatautien leviämistä koetettiin aluksi hillitä eristämällä tartunnan saaneet ja rajoittamalla väen kokoontumistilaisuuksia. Se ei Savossa onnistunut. Hoitopaikkoja ei ollut, eikä sairastuneelle voitu ahtaassa asunnossa järjestää omaa huonetta. Näin tauti usein tarttui lähes koko talonväkeen. Tilannetta pahensivat sukulaisten ja tuttavien käynnit potilaan luona, ja vaikka ne, samoin kuin hautajaispitojen järjestäminen, olivat epidemia-­aikoina kiellettyjä, tapaa ei saatu muuttumaan. Mikkelin piirilääkäri valitteli tätä mm. vuonna 1909, jolloin tulirokko riehui koko piirin alueella. Hän kirjoitti:

”Tulirokon leviämistapoja kuvaavina kerrottakoon tässä pari tapausta: Toukokuulla ilmestyi muutamia tapauksia eräässä talossa Hirvensalmen pitäjän Monikkalan kylässä, joista ainoastaan ensimmäiselle hankittiin lääkkeitä Mäntyharjun kunnanlääkäriltä, muut paranivat ilman erityistä hoitoa. Näiden joukossa oli 15-vuotias tytär, joka, oltuaan muutaman viikon sairaana, heti pystyyn päästyään meni kirkonkylään rippikouluun. Siellä asui hän erään kauppiaan keittiössä, maaten samassa sängyssä hänen 17-vuotiaan palvelijan kanssa, joka kumminkin säästyi taudista nähtävästi siitä syystä että hänellä lapsuudessa oli ollut tulirokko, mutta kauppias itse sairastui ja kuoli neijän vuorokauden sisään. Eräässä talossa Mikkelin pitäjän Ihastjärven kylässä ilmestyi melkein samaan aikaan useita tulirokkotapauksia muutaman viikon väliajalla. Niistä kuoli kolme, ja talonväki pani toimeen hautajaispitoja vaikka talossa vielä paraikaa oli sairaita ja minä siellä käydessäni olin sitä nimenomaan ankarasti kieltänyt. Vieläpä lainattiin tilaisuutta varten ruoka astioita eräästä toisesta talosta, jonne tauti tietysti siten levisi, aikaansaaden neljä sairaustapausta, joista yksi päättyi kuolemalla.”³⁵

Paperille pantuna hautajaiskieltoa koskevat määräykset olivat kuitenkin tiukkoja. Saattamassa saivat olla vain lähisukulaiset ja heistäkin vain aikuiset. Määräykset sisällytettiin kuntien terveydenhoitosääntöihin, mutta niistähän kansa ei ohjeita ottanut, joten asiasta muistutettiin henkilökohtaisesti. Näin tehtiin esimerkiksi Ristiinassa vuonna 1902. Talollinen Taavetti Kyllösen poika oli saanut tulirokkotartunnan äidiltään, joka oli mennyt hautajaisiin naapuritaloon, vaikka tiesi siellä tautia podetun. Kun poika vähän aikaa sairastettuaan kuoli, kulkutaudin leviämisen estämisestä vastuussa oleva kunnallislautakunnan esimies lähetti Kyllösille tiukkasanaisen kirjeen, jossa sanottiin: ”Poikanne Matti on arkena hautaan tuotava eikä hautajaisia saa ollenkaan pitää. Kun tuotte ruumiin hautaan, ette saa poiketa mihinkään taloon täällä kirkolla. Varustautukaa semmoisilla päällyksillä, että voitte hautaantuontimatkan tehdä kirkolla lämmittelemässä poikkeamatta. Poliisi tulee valvomaan miten näitä määräyksiäni noudatetaan.”³⁶

Pahimpien epidemioiden aikana taudin leviämistä koetettiin estää pitämällä kansakoulut suljettuina sekä rajoittamalla markkinoiden, huutokauppojen, käräjien yms. väenkokousten järjestämistä. Näin tehtiin Savossa koleravuonna 1872 ja uudelleen 1892 koleravaaran taas uhatessa. Molemmilla kerroilla avattiin myös eri puolille Savoa väliaikaisia kolerasairaaloita taudin pysähdyttämiseksi. Tartunnan tiedettiin tulevan Venäjältä, mutta työasioissa liikkumista oli vaikea rajoittaa.

Ansionmenetyksen takia sairastumisesta ei aina haluttu edes kertoa, kuten kävi vuonna 1894 tavaralaiva Tyynen saapuessa Mikkelin satamaan. ”Heinäkuussa sattui eräs aasialaiskolera tapaus. Tavaralaivaa Tyyne kuijettava kippari Parkkinen saapui mainitulla laivalla, täydessä lastissa Pietarin kaupungista ja tarkastettiin laiva satamaan saavuttuaan, jolloin mainittu kippari, laivamiehet ja matkustajat ilmoittivat olevansa terveet. Kun laivan parin päivän jälkeen piti lähteä matkalle, havaittiin Parkkinen olevan niin kovin sairastunut ripuliin ettei voinut lähteä mukaan, ja kun mitään koleera sairaalaa ei ollut, vietiin laiva heti pois satamasta ja sairas pysytettiin hytissään, jossa 48 tunnin kuluessa kuoli aasialaiseen koleraan, vaan muu miehistö eristettiin asumattomalle saarelle. Perästäpäin toimitetussa lähemmässä tutkinnossa saatiin tietää, että kippari Parkkinen jo oli ollut sairaana Pietarista lähtiessä, vaan oli salannut sairaana olonsa, ja sai hän siis elämänsä kadottamisella kärsiä valheellista ilmoitustaan tarkastuslääkärille.”³⁷ Yksittäisiä koleratapauksia tuli ilmi myös vuosina 1910 ja 1915.

Isorokkoepidemioicakin oli Savossa 1900-luvun alkupuolelle saakka. Nälkävuosien jälkeen 1870-luvulla tautia oli esiintynyt yleisesti, ja vielä vuonna 1881 sitä oli melko paljon Kuopion ja 1882 Leppävirran seudulla. Pakolliset rokotukset aloitettiin 1883, mutta silti tauti äityi 1892 Savonlinnassa epidemiaksi, 1893 sitä esiintyi parinkymmenen vuoden tauon jälkeen myös Mikkelin ympäristökunnissa ja seuraavana vuonna vielä Säämingissä, Joroisissa ja Pieksämäellä.

Vuonna 1893 ensimmäinen tautitapaus tuli ilmi Mikkelin kasarmilla, kun erään Parikkalasta joululomalta palaavan sotilaan todettiin saaneen siellä tartunnan. Uusi epidemia-aalto koetteli Savoa 1914, jolloin isorokon oletettiin kulkeutuneen Pieksämäelle Kouvolasta tulleen kiertelevän asiamiehen mukana ja Kangaslammille venäläisen kulkukauppiaan matkassa.³⁸ Isorokkoa esiintyi eri puolilla Savoa myös vuosina 1917 ja 1918. Sitä vastoin pappien ilmoitukset taudin esiintymisestä Kuopiossa 1879, Joroisissa ja Juvalla 1891 sekä Savonlinnan ympäristössä 1898 eivät piirilääkärien mukaan voineet pitää paikkansa.

Lavantauti oli vielä autonomian ajan lopulla melko tavallinen. Savossa sen varsinaisena pesäpaikkana oli Savonlinnan seutu. Pietarista tulleen laivaväen ja osittain myös rautatieläisten mukana sinne levisi mm. 1906 laaja epidemia, joka Savonrantaa lukuun ottamatta sairastutti väkeä koko Savonlinnan piirilääkärin toimialueella. Pilaantuneen juomaveden käyttö piti tautia yllä, ja huippunsa se saavutti ensimmäisen maailmansodan aikana ja välittömästi sen jälkeen.³⁹

Tehottomaksi todettujen eristämisyritysten ja kokoontumisrajoitusten lisäksi asukkaille jaettiin kulkutautien vaaroista kertovia ”lentokirjasia”. Lääkärit antoivat tietoa myös potilaita tavatessaan, painottivat asuntojen hygieenisten olojen tärkeyttä ja vesihuollon parantamista. Mistään näistä ei kuitenkaan ollut apua, kun espanjantauti 1918 levisi Suomeen.

Espanjantauti oli eräs tappavimmista maailmassa riehuneista kulkutaudeista. Se oli vaarallinen influenssaepidemia, johon menehtyi erityisesti nuoria aikuisia. Tauti oli lähtenyt liikkeelle ensimmäisen maailmansodan rintamaolosuhteissa, ja Suomeen se levisi joko suoraan Saksasta tai Tornion kautta Ruotsista. Siihen kuolleiden määrästä ei Suomessa ole tarkkaa tietoa, mutta arviot vaihtelevat 10 000–30 000 välillä.⁴⁰

Savossa sitä esiintyi kesästä 1918 seuraavan vuoden syksyyn ja uudelleen vuoden 1920 alkupuolella. Savonlinnan piirissä espanjantautia ilmoitettiin jo vuonna 1918 olleen joka kunnassa ja melkein joka talossa yhteensä yli 4 000 tautitapausta. Tilanne oli pahin Kerimäellä, jossa tautiin menehtyi 87 henkilöä eli noin kuudesosa sairastuneista. Rautalammin piirissä sitä oli tuolloin kaikkialla muualla paitsi Hankasalmella ja Varkaudessa. Kuopion piirissä tauti raivosi joka kunnassa ja Joroisten piirissä varsinkin Juvalla, Pieksämäellä, Jäppilässä ja Virta­salmella. Haukivuori, Heinävesi ja Joroinen selvisivät vähemmällä. Mikkelin piirissä tauti oli pahimmillaan keväällä 1919 ja ja Kiuruvedellä kesällä 1920.⁴¹

Tartuntatautien joukossa sukupuolitaudit olivat erityistarkkailussa. Piirilääkärit velvoitettiin jo 1800-luvun puolivälissä laatimaan vuosittaiset tilastot tautitapauksista ja raportoimaan niistä lääkintöhallitukselle. Sukupuolitautien torjunnalla oli pitkät perinteet. Varsinkin kupan torjuntaan oli kiinnitetty kauan huomiota, vaikka sen aiheuttaja löydettiin vasta 1905. Torjuntakeinoina yritettiin käyttää sekä valistusta että ilmoittamisvelvoitetta ja hoitona ennen antibioottien aikaa ensin elohopeaa ja sitten lääkeyhdisteitä.⁴²

Ilmoitusten vastaanottamisen lisäksi piirilääkärien velvollisuutena oli itsekin tehdä asian johdosta tarkastusmatkoja piirinsä alueelle ja toimittaa kuppaan sairastuneet viipymättä sairaalahoitoon. Näin kertyneet potilastiedot kertovat, että väkilukuun suhteutettuna kuppatapauksia oli viisivuotiskausilla 1885–1889 ja 1895–1899 Savossa eniten kaupungeissa. Maalaiskunnissa tautia esiintyi 1880-luvulla varsinkin Joroisissa, Pieksämäellä ja Rantasalmella ja 1890-luvulla taas suhteellisen paljon muun muassa Leppävirralla. Kummallakin viisivuotiskaudella tapausten määrä oli vähäisintä Anttolassa, Rautavaaralla, Varkaudessa ja lisalmella.⁴³

Kulkutauteja koetettiin torjua myös kotien desinfioinnilla ja muilla erikoistoimenpiteillä. Ohjeet huoneiden savuttamisesta katajilla sekä vaatteiden puhdistamisesta keittämällä sisällytettiin kuntien terveydenhoito-ohjesääntöihin, mutta toimenpiteiden yleisyydestä ei ainakaan lääkärien vuosikertomuksissa ole mainintoja. Vasta, kun formaliinihöyry ja lysoli 1800–1900-lukujen vaihteessa otettiin käyttöön ja kun kiertävät sairaanhoitajat alkoivat huolehtia käytännön toimenpiteistä, tartuntatautien hillitsemisyrityksillä oli edes teoreettinen mahdollisuus onnistua. Näitä toimenpiteitä käytettiin varsinkin keuhkotautiin, tulirokkoon, kurkkumätään ja lavantautiin kuolleiden kodeissa. Puhdistusaineista aiheutui kuitenkin kustannuksia, joiden välttämiseksi desinfioimistarpeesta ei lääkintähenkilökunnalle läheskään aina ilmoitettu.⁴⁴ Niinpä vasta rokotuksesta tuli ratkaisu monien tartuntatautien torjumisessa.

Rokotus tautien taltuttajana

Rokotuksia isorokkoa vastaan oli Suomessa toimeenpantu 1800-luvun alusta lähtien. Rokottajina toimivat lukkarit tai muut tehtävään lyhyen opastuksen saaneet henkilöt. Rokottaja kierteli pitäjällä kylästä toiseen kirkkokuulutuksella ilmoitettuna aikana – ja sai kodeissa yleensä varsin vastahakoisen vastaanoton. Vuonna 1859 rokotus liitettiin kätilöiden tehtäviin, mutta kun tätä virkakuntaa oli Savossa perin vähän ja kun kahden tehtävän, lapsenpäästön ja rokottamisen yhdistäminen osoittautui hankalaksi, lukkarit, kiertokoulunopettajat tai muut lääkintähuollon ammattilaisiin kuulumattomat henkilöt toimivat edelleen sivutoimisina rokottajina.

Kätilöitä lukuun ottamatta rokottajat olivat miehiä, sillä hameväelle tehtävä oli Kuopiossa ilmestyneen Tapio-lehden mukaan osoittautunut ylivoimaiseksi. Siihen oli yksinkertainen käytännön syy: ”Luulisipa vastedes tähän virkaan oleva pantava miesväkeä, sillä he pääsisivät edespäin toki paijon kapeampia teitä, sillä miehillä ei ole vannehameita, jotka vaikeuttavat matkustuksia varsinkin salomailla”, mainittiin perusteluissa.⁴⁵ Tehtävään omistautuneista miehistä voidaan mainita esimerkiksi Kaavin lukkari Karl Fredrik Sirelius, jole matrikkelitietojen mukaan oli myönnetty hopeamitali ”uutteruudesta rokonpanijana”.⁴⁶

Pakolliseksi rokotus tehtiin vuonna 1883 annetulla asetuksella. Kaikkien alle kaksivuotiaiden tuli saada rokotus isorokkoa vastaan. Rokotus tuli antaa myös vanhemmille lapsille sekä aikuisille, jos rokotus oli laiminlyöty tai se oli epäonnistunut. Määräys oli toteutettava asteittain vuosien 1885 ja 1890 välisenä aikana, Mikkelin ja Kuopion lääneissä vuoteen 1889 mennessä. Rokkoaineen saannin helpottamiseksi Helsingissä ja Turussa olevien varastojen lisäksi sellainen perustettiin myös Kuopioon.⁴⁷

Kuopion läänissä lähdettiinkin ripeästi liikkeelle. Jo vuonna 1884 rokotuksen oli saanut 85,3 % lapsista, mikä oli selvästi maan keskiarvon (68,7 %) yläpuolella. Mikkelin läänissä rokotus taas edistyi hitaammin eikä ollut yltänyt tavoitteeseen vielä 1890-luvun alussakaan. Rokotuksen valvojina olivat piirilääkärit, jotka sekä Mikkelin että Joroisten piiristä kertoivat vanhempien välinpitämättömyyden olevan rokotuksen toteuttamisen suurimpana esteenä. Monista isoista kyläkunnista vain muutama lapsi oli tuotu rokotettavaksi eikä näitäkään enää tarkastustilaisuuteen. Kunnallislautakunnat eivät piirilääkärien kehotuksista huolimatta ryhtyneet pakkotoimiin tilanteen korjaamiseksi, joten asiassa vedottiin kuvernööriin sakkorangaistusten langettamiseksi.⁴⁸

Vastahakoisuuden taustalla oli kuitenkin rokotuskammo. Se ei johtunut pelkästään taitamattomista rokottajista, vaan myös siitä, että rokkoaine otettiin jo rokotetun henkilön rokkopaiseesta ja tällä ns. humaanirokotteella rokotettiin vuorostaan toisia henkilöitä. Tämän seurauksena oli joissakin tapauksissa samalla levitetty tauteja henkilöstä toiseen. Tämä vaara vältettiin, kun Suomessa 1890-luvun lopulla siirryttiin vasikkarokotteen käyttöön.⁴⁹

Rokotuskammo lieveni myös sitä mukaa, kun kätilöt alkoivat huolehtia rokotuksista ja onnistuneiden rokotusten määrä kasvoi. Kansanomaisesti toimivien rokottajien käyttö väheni, ja piirilääkärinkin painajaisena olleen kangasniemeläisukon tyyli alkoi jo 1900-luvun alussa olla poikkeus. ”Minä kävin rokotusta tarkastamassa Mikkelin kaupungissa ja pitäjässä sekä Kangasniemen ja Hirvensalmen pitäjissä”, kertoi piirilääkäri Carl Höijer vuoden 1916 kertomuksessaan. ”Puhtaus oli muualla hyvä paitsi Kangasniemellä, missä rokottajalla ei ollut mitään puhdistusainetta, pumpulia, kauhaa eikä spriilamppua. Hän ei pessyt omia käsiään eikä antanut pestä lasten käsivarsia. Hän otti liivitaskustaan likaisen vanhan lansetin ja pisti sen suoraan rokkoaineputkeen ja sitten rokotti lapset toinen toisensa perään. Joskus hän välillä pyyhki lansetin omaan hyvin paljon käytettyyn nenäliinaan. Kun minua tämmöinen menettelytapa kovin hämmästytti ja hänet kielsin niin menettelemästä, niin ukko sanoi, että hän niin aina oli tehnyt, eikä muut piirilääkärit ole koskaan moittinut hänen menettelytapaansa. Lähetin hänelle ’Ohjesääntö Suomen Rokottajille’ ja annoin hänelle ankaran varoituksen. Tänä vuonna käyn taas tarkastamassa, kuin hän nyt menettelee.” Uudessa tarkastuksessa menettelyn ei todettu paljoa muuttuneen. ”Rokottajalla nyt oli kauha ja uusi lansetti, mutta ei nytkään spriilamppua, pumpulia eikä mitään desinfioimisainetta. Hän sai siitä uudelleen varoituksen. Ukko näkyy olevan parantumaton”, kirjasi piirilääkäri raporttiinsa.⁵⁰

Tällaiset ukot olivat kuitenkin jo harvinaisia. Rokotuksen yleistyessä luottamus sekä rokottajiin että rokotuksen tehoon ilmeisesti lujittui. Todisteitakin rokotuksen hyödyllisyydestä oli kertynyt, sillä isorokko oli jo 1800-luvun lopulla saatu lähes kokonaan häviämään ja muutkin rokkotaudit lievenemään. Se näkyi selvimmin rokkotauteihin kuolleiden määrän vähenemisenä.