Maanviljelyksen suunnanmuutos

Savon kaskisavut hälvenevät

Ennen 1860-luvun nälkävuosia savolaisten viljelyksistä – luonnonniittyjä lukuun ottamatta – kaskiraivioiden osuus oli noin 96 % (988 683 ha) ja peltojen 4 % (46 021 ha). Kuntakohtaiset erot eivät olleet kovin suuria, mutta suhteellisesti eniten kaskea kunnan koko maa-alasta oli Mikkelin pitäjässä ja Ristiinassa eli Savon vanhimmilla asutusalueilla.²⁶ Viljelysten pinta-alat ilmoitettiin kylvömääristä johdettuina arviolukuina ja vaihtelivat kylvötiheyden mukaan, mutta maanviljelyksen kehitysvaiheen toteamiseen ne riittävät; kaskisavujen kausi ei Savossa vielä ollut päättynyt, vaikka aihetta muutokseen oli jo pitkään ollut näkyvissä.

Kauan jatkuneen kaskenpolton seurauksena puusto oli varsinkin Etelä-Savossa huvennut ja maaperän laatu tihentyneiden kaskikiertojen takia heikentynyt. Se näkyi selvästi kaskiviljan satotuloksissa. Ruis, joka oli kaskikauden päävilja, oli alkuaikoina antanut vähintään 20-kertaisen, usein 30–40-kertaisen ja toisinaan sitäkin paremman sadon. Tällaisiin tuloksiin päästiin havumetsiin tehdyillä huuhtakaskiviljelmillä, mutta tavallisestakin lehti- tai lehtipuuvaltaiseen metsään tehdystä hyvälaatuisesta kaskesta saatiin yleensä 12–15-kertainen sato.

Tuottavuuden mittarina käytettiin noihin aikoihin jyvälukua eli kylvön ja sadon suhdetta, ja vaikka tällainen mittari oli perin hatara, kehityksen suunnasta se antoi selvän kuvan. Jo 1830-luvulla rukiin keskisaro oli nimittäin pudonnut 6–9-kertaiseksi, mikä usein oli jo vähemmän kuin pellossa kasvaneen viljan tuotto. Tällaisia rukiin satotulokset olivat myös 1860- ja 1870-lukujen normaalivuosina. Ohran jyvälukuna ilmoitettu satokerroin oli tuolloin yleensä alle 10 ja kauran sato vaihteli 3–6 jyvän välillä.²⁷

Tuottoa heikensivät myös varastoinnin vaikeudet. Kun kaskimaat usein olivat pitkien matkojen päässä asuinpaikoilta, vilja oli ennen kotiin kuljetusta aumattava ja tuotava puitavaksi vasta talvikelillä. Aumaa käytettiin myös ylivuotisen viljan varastoimiseen. Seurauksena oli, että suuri osa viljasta joutui hiirien ja lintujen ravinnoksi tai sateen turmelemaksi.

Kaskikautta pitkitti kuitenkin karjalaitumen tarve, sillä vanhan tietämyksen mukaan kaskenpoltto oli ainoa keino, millä metsälaitumet saatiin kasvamaan riittävästi ruohoa. Metsien uudistumiseenkin väitettiin tarvittavan kaskeamista. Mikkelin kihlakunnan kruununvouti Karl Fredrik von Fieandt vakuutti, että kaskenpoltolla saatiin ilman kustannuksia syntymään tiheää havupuutaimistoa paljaaksi hakatuille tai kasketuille metsämaille.²⁸ Kuvernööritkään eivät suosineet jyrkkää kaskeamisen rajoittamista, sillä se ”voisi nykyisten olosuhteiden vallitessa matkaansaattaa mitä arveluttavimpia taloudellisia ja yhteiskunnallisia häiriöitä”, kuten Kuopion läänin kuvernööri vuonna 1887 kirjoitti.²⁹

Ratkaisevaa olikin se, että peltoviljelyyn siirtymiseen olisi tarvittu paitsi runsaasti työtä myös melkoisesti varoja. Niinpä Savon kivikkomaiden muuttaminen tasaisiksi pelloiksi tuntui monesta miltei mahdottomalle. Toisenlaiseen viljelytapaan tottuneet toispaikkakuntalaiset ja uudistusmieliset säätyläiset alkoivat kuitenkin jo 1890-luvulla ihmetellä muutoksen hitautta. Kirjoitettiin: ”Täällä, Sawossa, ei wielä näy opitun antamaan arwoa alankomaiden, wielä wähemmän soiden wiljelemiselle. ja yleensä maanwiljelys on hywin alhaisella ja alkuperäisellä kannalla. Heinän wiljelys melkein tykkänään puuttuu talonpojilla, he waan luottawat tuohon ijänikuiseen kaskenpolttoonsa, jolla he kyllä saawat hywät laitumet karjalle kesän ajaksi, mutta muut tulot siitä on wallan sattuman wallassa. Mäkilöillä kiwien lomassa, siinä sawolainen waan sahransa kanssa wääntää ja tonkii maata.”³⁰

Mikkelin läänin kalenterissa 1890 valitettiin samaa, paitsi että Rantasalmea ja Joroista kiiteltiin poikkeuksiksi, joissa jo harjoitettiin uudenlaista edistyksellistä maataloutta. Kalenterin mukaan myös Mikkelin pitäjässä oli ”paremman tulevaisuuden enteenä” yksittäisiä hyvin hoidettuja taloja, varsinkin Rantakylän kartano, jonka mainittiin olleen ”ehkäpä kaikkein parhaiten hoidettu tila koko läänissä, ja warmaan woittanee monta muidenkin läänien mallikartanoa”.³¹

Muutos olikin jo ovella. Talollisille kertyi metsäkaupoista ja voin myynnistä tuloja, joita voitiin käyttää maanviljelyn uudistamiseen. Tilattomien, sitä vastoin, oli edelleen pakko turvautua kaskiviljelyyn, joka näin jäi vuokratiluksia viljelevän köyhän väestönosan elinkeinoksi.³² Samalla laajat kaskiaukeat supistuivat pieniksi kaskiahoiksi, joiden yhteenlaskettu alakin oli vain murto-osa entisistä viljelmistä. Muutoksen vauhti oli Etelä-Savossa ja Pohjois-Savossa kuitenkin melko erilainen, ainakin, jos asiaa tarkastellaan kaskesta saatujen viljamäärien valossa. Kaskesta saadun sadon osuus nimittäin väheni Pohjois-Savossa paljon nopeammin kuin Etelä-Savossa.³³

Etelä-Savon jälkeenjääneisyys oli paljolti pakon sanelemaa. Pohjois-Savoa raskaampi maavero oli jo edellisellä kaudella jarruttanut maatalouden kehittämistä, ja viljavuudeltaan Pohjois-Savoa heikompi kivinen ja saveton maaperän laatu hidasti edelleen peltoviljelyyn siirtymistä.³⁴ Koko Savossa kaskiviljan osuus oli kuitenkin vielä 1900 huomattavasti suurempi kuin esimerkiksi Keski-Suomessa, missä se jo tuolloin oli yleensä alle 2 %.³⁵

Alkuun päästyään muutos eteni kuitenkin melko nopeasti. Vuonna 1910 tilanne oli pinta-alojen osalta jo päinvastainen 1860-lukua edeltäneeseen aikaan verrattuna. Kaskitiluksia oli Savossa nyt 2 % viljelyksistä (3 465 ha) ja peltoa 98 % (168 905 ha). Puutarha- ja kasvitarhamaata, jota aikaisemmin oli ollut niin vähän, ettei sitä edes tilastoitu, oli nyt 0,2 % (385 ha). Kokonaan kaskenpoltto oli vu­teen 1910 mennessä päättynyt Mikkelin maalaiskunnassa, ja lähes näkymättömiin kasket olivat hiipuneet myös Joroisissa ja Kiuruvedellä. Suhteellisen paljon niitä oli enää Heinävedellä, Enonkoskella, Puumalassa ja Hirvensalmella.³⁶

Kehityksen paatepiste saavutettiin 1920-luvulla. Vuoteen 1920 mennessä kaskien osuus Savon viljelmistä oli supistunut 0,9 %:ksi, ja vuoden 1929 maataloustiedustelun aikana entisistä kaskitiluksista oli enää rippeitä jäljellä.³⁷ Savolaisten pääelinkeinona oli edelleen maatalous, mutta viljelijät eivät enää olleet kaskenpolttajia vaan peltoviljelijöitä.

Peltoviljely laajenee ja monipuolistuu

Peltoviljelyn tehostuminen tapahtui kuvattavalla kaudella lähes pelkästään peltoalaa lisäämällä. Vielä 1864 laaditussa tilastossa Savossa ilmoitettiin olleen vain pieniä peltotilkkuja, joiden keskimääräinen koko taloa kohden oli Etelä-Savossa 4 hehtaaria ja Pohjois-Savossa 5 hehtaaria. Suurimmat keskimääräiset peltoviljelmät mitattiin Rantasalmella (8 ha) ja Joroisissa (7 ha). Savon kumien koko maa-alasta peltoja oli tuolloin vain 1,2 %.³⁸

Vuoteen 1910 mennessä peltopinta-ala nelinkertaistui. Koko maa-alasta peltoa oli nyt 5,5 %. Tavallisimpia olivat 5-10 hehtaarin viljelmät, mutta sitä suurempiakin oli melko paljon, eivätkä yli sadan hehtaarin viljelmätkään olleet kovin harvinaisia.³⁹ Tärkeimpien viljakasvien eli rukiin, ohran ja kauran kokonaistuotanto lisääntyi, mutta samaan aikaan kasvoi myös savolaisten määrä. Seuraavasta numerosarjasta käy ilmi, vastasiko tuotannon kasvu väestön kasvua:⁴⁰

Viljan kokonaistuotanto asukasta kohden pysyi Savossa suurin piirtein väestönkasvun vauhdissa. Aluksi tuotos jopa kasvoi, mutta käänne tapahtui 1890-luvun lopulla. Tuolloin leipäviljana käytettyjen rukiin ja ohran tuotanto väheni – kuten kylvöä koskevista luvuista myöhemmin käy ilmi -mutta se ei merkinnyt jokapäiväisen leivän kapenemista, sillä kotimaisen tuotannon niukkeneminen korvattiin halvalla Venäjältä ruodulla viljalla. Näin ostoviljan käyttö lisääntyi ja tilojen omavaraisuus väheni.

Viljan kokonaistuotokseen tosin vaikutti myös kauran lisääntynyt viljely, mutta siitä koituva hyöty koitui pääosin karjan hyväksi; kauraa pidettiin rehuviljana, jonka matka ruokapöytään oli vasta alussa. Peltoala kasvoi myös heinäpeltojen takia, mikä 1900-luvun alussa alkoi muuttaa Savon maisemia ja oli samalla selvä merkki maatalouden tuotantosuunnan muuttumisesta. Tässä Pohjois­Savolla oli mahdollisuus olla Etelä-Savoa ripeämpi, sillä peltojen lisäksi siellä oli Etelä-Savoa paremmat niityt ja laidunmaat.⁴¹ Lisäksi pohjoissavolaisilla oli metsää taloutensa tueksi.

Vuoden 1910 maataloustiedustelun aikaan savolaisten peltoviljely oli siis sekä yleisempää että monipuolisempaa kuin muutama vuosikymmen aikaisemmin.⁴²

Vanha kaskivilja, ruis, oli yhä tärkeällä sijalla savolaisten viljantuotannossa. Näin oli varsinkin Etelä-Savossa, missä rukiin osuus oli vuonna 1910 suurempi kuin missään muualla Suomessa. Mikkelin lääniä sanottiinkin maan ”ruislääniksi”, vaikka arvioidut satomäärät suhteellisen suuresta peltopinta-alasta huolimatta jäivät alle maan keskitason. Pääasiassa rehuviljana pidetty kaura oli kuitenkin ruistakin yleisempi. Vehnä oli vielä harvinaisuus, mutta peruna alkoi yleistyä ja oli jo korvannut entisajan kaskinauriin käytön. Perunaa viljeltiin ruokaperunaksi, mutta jo 1800-luvun puolivälin tienoilla sitä riitti ainakin Etelä-Savossa ”karjan ruuaksi ulottumaan asti”. Ratkaisevasti perunapellot suurenivat kuitenkin vasta koneiden yleistyttyä.⁴³

Suurin muutos koski heinänviljelyä. Vielä 1800-luvun alkupuolella heinä oli koottu niityiltä tai kaskiahoilta ja kylvöheinän siemenkin aluksi kerätty hevosten soimista, ”kuhjon” pohjista tms. paikoista. Suomen Talousseura ja Mikkelin sekä Kuopion läänin maanviljelysseurat koettivat totuttaa viljelijät timotein ja apilan käyttöön, mutta kylvöheinän viljely yleistyi Savossa hitaasti. Alku oli hankalaa. Juvalla vuonna 1866 pidetyssä maanviljelyskokouksessa oli tullut ilmi, että ensimmäisissä kylvöheinäkokeiluissa moni maamies oli siemenet kylvettyään mullannut ne aatralla ja todennut sitten yrityksen toivottomaksi. ”Ei kylvöheinä meillä menesty; minä kylvin, waan siitä ei tullut mit’ikään!”, kerrotaan savolaisten sanoneen.⁴⁴

Vastahakoisesti suhtauduttiin myös Kuopion läänin maanviljelysseuran sihteerin, Kuopion Leväsen maanviljelyskoulun johtajan Antti Mannisen laatimiin oppikirjoihin Neuvoja kylvöheinän viijelemiseen ja Niittyjen korjuusta Savon maassa. ”Mitäs sillä tehnee! Kasvaahan tänä vuonna niityt ilmankin”, vastasivat Mäntyharjun isännät, kun maanviljelysseuran asiamies tarjosi viimeksi mainittua kirjaa ostettavaksi.⁴⁵

Niinpä vielä vuona 1910 lähes puolet heinäsadosta korjattiin luonnonniityiltä, joiden määrää oli lisättykin järviä laskemalla ja soita kuivaamalla. Tosin kylvöheinä kattoi jo lähes viidenneksen savolaisten peltoalasta, mutta se oli selvästi vähemmän kuin muualla Suomessa.⁴⁶ Osa sadosta menetettiin vielä kehnon säilytyksen takia. Niityt olivat hajallaan pitkien matkojen päässä, joten heinät saatiin tuotua kotiin vasta rekikelillä eikä aina silloinkaan. Latoja oli, mutta yleensä savolaiset suosivat heinän ulkovarastointia, kokosivat heinät ”suoviin” ja suojasivat ne ainoastaan aidalla keväällä laitumelle päästettävien eläinten takia.⁴⁷

Kauran ja kylvöheinän ohella vihantarehu ja juurikkaat lisäsivät rehukasvien osuutta, mikä kaikki oli merkkinä maatalouden tuotantosuunnan muuttumisesta ja karjatalouden yleistymisestä. Maataloustiedustelun aikaan vuonna 1910 noin puolet Savon peltoalasta käytettiin rehun tuottamiseen. Koko Suomessa vastaava luku oli kuitenkin 62,5 %, joten rehunviljelyssä Savo kuului maan jälkijoukkoon.⁴⁸

Vanhojen viljelymenetelmien käytöstä kertoi myös kesannon suuri määrä. Etelä­Savossa sen osuus oli suurempi kuin missään muualla Suomessa ja viittasi siihen, ettei perinteinen kaksivuoroviljely vielä ollut syrjäytynyt uudempien vuoroviljelyjen tieltä. Kolmivuoroviljely, jossa pellon yksi osa oli yleensä rukiilla, toinen osa ohralla ja loput kesantona, oli kuitenkin jo yleistynyt. Edistyneimmillä tiloilla oli käytössä nelivuoroviljelykin. Tattarin viljelystä oli jo lähes luovuttu, ja hamppua kerrotaan kasvatetun ”ainoastaan kalanpyydyksiä varten”.⁴⁹

Kaiken kaikkiaan viljaan painottuvasta vanhakantaisesta maataloudesta luopuminen tapahtui Savossa, varsinkin Etelä-Savossa, hitaammin kuin Suomessa yleensä. Tämä ei kuitenkaan ollut pelkästään kielteistä, mikä tuli ilmi ensimmäisen maailmansodan aikaisen elintarvikepulan aikana.

Toimia tuotannon tehostamiseksi

Peltoviljelyn käyttöönotto loi edellytykset sato tulosten paranemiselle. Kuinka moninkertainen sato viljakasveista Savossa saatiin, siitä kertovat seuraavat läpileikkausvuosien tiedot. Läpileikkauksittain tarkasteltuna sattuma tietenkin korjaa satoa, mutta pitäjänhistorioista poimitut vuosittaiset tiedot tukevat näin saatua yleiskuvaa.⁵⁰

Tuottavuuden kasvu oli Savossa hidasta, sillä peltojen parannustyöt oli useimmiten aloitettava aivan alusta. Hyviä luonnonniittyjä olisi voitu melko pienellä työpanoksella muuttaa pelloiksi, mutta tätä kautta ei peltoja Savoon paljoa syntynyt. Niinpä ensimmäisenä tehtävänä oli kivien raivaaminen pelloilta. Ristiinalainen, suomalaisen lakikielen uranuurtajana tunnetuksi tullut laamanni Ferdinand Forsström ehdotti 1890-luvun lopulla, että ”ehkä kiviä voitaisi pelloilta murentaa jollakin tavalla”, mutta kun minkäänlaista murennuskonetta ei vielä ollut käytössä, kivistä oli päästävä eroon jotenkin muuten.⁵¹

Ne väännettiin irti maasta ja joko kasattiin pellon pientareille kiviaidoiksi tai upotettiin maahan salaojiksi. Viimeksi mainittu tapa, jolla kosteat notkopaikat samalla saatiin kuivattua, tunnettiin Savossa jo 1800-luvun alkupuolella, mutta usein salaojat tehtiin liian mataliksi ja ”mikä mihinkin suuntaan”.⁵² Kunnille myönnetyt viljalainat edistivät 1800-luvun jälkipuoliskolla peltojen parannusta ja soiden kuivatusta, mutta yleiseksi peltojen ojittaminen tuli vasta 1900-luvun alussa.

Tuottavuuden lisääminen oli vaikeaa senkin takia, että peltojen voimikkeena käytettiin kauan pelkästään karjanlantaa. Sitä ei kuitenkaan kertynyt tarpeeksi, joten viljelijöitä kehotettiin käyttämään lisänä ”hyyskän kautta karttunutta lannoitusainetta”.⁵³ Tämäkään keino ei tilannetta parantanut, sillä – kuten asumista koskevassa luvussa kerrottiin – ”hyyskien” yleistyminen oli Savossa perin hidasta. Vasta 1900-luvun alkupuolella maanparannuskeinoina alettiin karjanlannan lisäksi käyttää kalkkia, tuhkaa, savea, suomutaa, hiekkaa ja turvepehkua sekä vähitellen väkilannoitteitakin.

Tiedekin otettiin tuottavuuden parantamisen avuksi. Kuopioon perustettiin vuonna 1887 läänin maanviljelysseuran kemiallinen laboratorio ja siementarkastuslaitos,⁵⁴ mutta näistä saadut tulokset näkyivät maamiehen peltotöissä vasta odottelun jälkeen. Suoraan käytännön toimintaan pyrittiin hallantorjunnassa. Hallan tuhoja oli jo pitkään koetettu estää soita kuivaamalla ja savuavia tulia polttamalla, mutta 1880-luvun uutuuksia olivat professori Selim Lemströmin kehittelemät tulisoihdut. Hallayötä pelätessä vainioille asetettiin lahonneesta suoturpeesta tehtyjä torvia, jotka sitten illan hämärtyessä sytytettiin.

Etelä-Savossa tätä keinoa kokeilivat Gideon Serlachius Mikkelin maalaiskunnan Otavassa, Nils Grotenfelt Joroisten Järvikylässä ja rovasti A. G. Vesterlund Rantasalmella. Kuopion läänin alueella oli myös turvesoihtujen kokeilijoita, mutta maanviljelysseuran vuosikertomuksissa heidän nimiään ei mainita. Myöskään ei mainita, olivatko tulisoihdut entisiä keinoja tehokkaampia.⁵⁵ Hallankin takia viljelijöitä joka tapauksessa kehotettiin siirtämään viljelyn painopistettä viljantuotannosta rehukasveihin, joilla oli parempi hallankestävyys.⁵⁶

Koneita voitiin hyödyntää vasta kivettömäksi saaduilla pelloilla. Perinteisesti viljan siemen kylvettiin käsin, maan muokkaamisessa käytettiin kaksikärkistä hankoauraa eli aatraa, risukarhia ja kuokkaa, sato leikattiin lyhytvartisella sirpillä. Viikate oli 1800-luvun puolivälin uutuus, ja parikymmentä vuotta myöhemmin vauraimpiin taloihin alettiin hankkia kääntöauroja, piikkikarhia, jousikarhia, niittokoneita ja hevosharavia.

Näistä varsinkin rauta-aura, ”siipiaura” eli ”skotlantilaisaura”, oli – sananmukaisesti – käänteentekevä uutuus. Länsi- ja Etelä-Suomeen se alkoi levitä 1850-luvulla, mutta Savossa aura oli vielä 1870-luvulla harvinaisuus. Puiseen aatraan verrattuna sen jälki oli täysin erilainen. ”Nykyisessä tilassansa tekee meidän aatra maan kuin hiiren puremaksi, sitä wastaan kuin skotlannin aura tekee niin peräti säännöllisen kynnoksen”, todettiin. Syvemmän kyntöjäljen uskottiin parantavan satotuloksia ja torjuvan hallankin haittoja.⁵⁷

Aurojen ensimmäisiä hankkijoita olivat läänien maanviljelysseurat, joiden tarkoituksena oli myydä ne edelleen viljelijöille. Ensiesittelyssä kääntöaura oli Savossa Otavan maanviljelyskokouksessa vuonna 1863, minkä jälkeen Mikkelin läänin maanviljelysseura hankki vuosina 1869 ja 1870 ensimmäiset kymmenen auraansa ja ilmoitti myyvänsä ne talollisille alennuksella ja tilanomistajille täydestä hinnasta. Edullisesta tarjouksesta huolimatta lähes kaikki aurat päätyivät säätyläistiloille. Se ei ollut tarkoitus, joten seuraavaa auraerää ei enää tarjottukaan ostettavaksi, vaan maanviljelysseura sijoitti aurat läänin eri osiin tunnettujen maanviljelijöiden tiloille, mistä halukkaat saivat niitä maksuttomasti lainata.

Tällaisiksi aurojen välittäjiksi Etelä-Savossa valittiin rovasti A. E. Berner Pieksämäellä, rusthollari Yrjö Taskinen Rantasalmella, maanviljelijä Tolonen Joroisissa, rusthollari J. Mynttinen Mäntyharjulla ja herastuomari Jaakko Hartonen Mikkelissä. Samoihin aikoihin sekä Mikkelin että Kuopion läänin maanviljelysseura palkkasi kynnönneuvojan opettamaan maamiehille uudenlaisen työkalun käyttöä. Myöhemmin myös kunnat hankkivat vuokralle tarjottavia auroja, mutta aurojen käyttö yleistyi vasta 1890-luvulla, kun talolliset oppivat käyttämään maanviljelysseurojen neuvojien palveluja ja kun maanviljelyskoulut toivat maakuntaan opin saaneita isäntiä.⁵⁸

Ensimmäiset kylvökoneet Savon pelloille ilmestyivät 1900-luvun alussa. Tosin Kuopion Leväsen maanviljelyskoulun johtaja Antti Manninen rakensi jo 1861 puusta viljan kylvämiskoneen, mutta menestystä siitä ei vielä tullut ja kone päätyi lopulta Mustialan maatalousmuseoon.⁵⁹ Puimakoneet otettiin käyttöön hieman aikaisemmin. Mikkelin läänin maanviljelysseuran kynnönneuvoja J. F. Roling kehitteli 1880-luvulla kotona valmistettavan, olkienpuhdistajalla ja viskurilla varustetun puimakoneen ja sai sijoitettua sen Mikkelin maalaiskunnan Rantakylän kartanoon.

Seuraava Rolingin puimakone vietiin Viipurin maatalousnäyttelyyn vuonna 1887, missä keksintö palkittiin. Sen jälkeen tällaisia ”listapuimakoneita” hankittiin monelle paikkakunnalle Mikkelin lääniin ja sen ulkopuolellekin.⁶⁰ Höyrykoneita, polttomoottoreita ja sähkömoottoreita ei maatalouskoneita varren ennen 1900-luvun alkua hankittu, vaan koneet toimivat joko käsivoimin tai hevoskierrolla.

Kaiken kaikkiaan Savo, varsinkin Etelä-Savo, oli kuitenkin vielä 1910 Suomen vähiten koneistettua aluetta. Maataloustiedustelun mukaan konekanta oli seuraavanlainen:⁶¹

Koko Savossa oli siis noin 4 500 maanviljelyskonetta, vaikka viljelmiä oli yli 28 000 ja alle 0,50 hehtaarin kääpiöviljelmät mukaan lukien suunnilleen 36 500. Sataa yli 0,50 hehtaarin viljelmää kohden oli siis 16,1 maanviljelyskonetta. Se oli vähän, sillä koko maan keskiarvo oli 54,1.⁶²

Pohjois-Savo oli jonkin verran koneistetumpi kuin Etelä-Savo paitsi kalleimpien koneiden, kuten kylvökoneiden ja puimakoneiden, osalta, joita Etelä-Savon vanhalla säätyläis- ja rusthollialueella oli selvästi enemmän kuin Pohjois-Savossa. Niiden hankkiminen usean talon tai koko kyläkunnan yhteiseen omistukseen oli Pohjois-Savossa tavallisempaa kuin Etelä-Savossa. Suurin osa savolaisista viljeli kuitenkin tiluksiaan yhä vanhoin perinteisin menetelmin.

Höyrymyllyt aikakauden uutuuksina

Pieniä kotitarvemyllyjä sekä naapureillekin jauhavia tullimyllyjä oli Savossa runsaasti jo 1800-luvun puolivälin tienoilla. Osa oli tuulimyllyjä, osa vesimyllyjä, kaikki vain yhdellä tai kahdella kiviparilla varustettuja laitoksia. Useimmat vesimyllyt olivat toiminnassa vain keväisin ja syksyisin, jolloin koskissa oli riittävästi voimaa myllynrattaiden pyörittämisen, ja lähes kaikki myllynomistajat saivat sivutuloja päreiden höyläämisestä tai puiden sahaamisesta. Yleensä omistajat huolehtivat itse jauhatuksista, mutta mylläreitäkin palkattiin.

Myllyjen määrän tai tehon lisäämiseen ei kuvattavan kauden alussa ollut suuna tarvetta. Viljatullien poistaminen 1864 oli lisännyt halvan ulkomaisen viljan tuontia ja tehnyt kotimaisen leipäviljan viljelyn kannattamattomaksi. Tuontiviljan yleistymistä tuki myös se, että Saimaan kanavan avaaminen ja rautateiden rakentaminen mahdollistivat ympärivuotiset kuljetukset. Maan viljaomavaraisuus väheni, ja varsinkin asutuskeskuksissa syömävilja oli pääosin ulkomaista alkuperää. Uusia myllyjä ei tarvittu, sillä suuri osa viljasta tuli valmiiksi jauhettuna.

Valtakunnallinen komitea oli kuitenkin huolissaan maan viljaomavaraisuuden kapenemisesta ja ehdotti 1888 valmistuneessa mietinnössään, että kotimaista viljanviljelyä tehostettaisiin, että tuontivilja tuotaisiin maahan jyvinä eikä jauhoina ja että myllyteollisuutta tuettaisiin valtion lainavaroin. Entisillä myllyillä olikin edelleen käyttöä, sillä Savon maatiloilla myllyt jauhoivat ainakin omaa ja lähiseudun tarvetta varten. Myllyjen uusimista taas edisti se, että uudet myllyt olivat vuoden 1884 alusta lähtien vapaat myllyverosta. Mietinnössä esitetyt kotitarvemyllyjen kehittämissuunnitelmat jäivät kuitenkin paperille, mutta höyrymyllyihin, jotka Savossa olivat vielä lähes tuntemattomia, alettiin kiinnittää huomiota.⁶³

Vielä vuonna 1885 Savossa oli vain viisi höyrymyllyä. Vanhin niistä oli 1878 perustettu Johan Puustisen mylly lisalmella, kaksi sijaitsi Kuopion kaupungissa, yksi Juvalla Vehmaan kartanossa ja yksi Mäntyharjun Kallalahdessa. Vesimyllyjä sitä vastoin oli noin 500 ja pieniä tuulimyllyjä yli 1000. Höyrymyllyt alkoivat yleistyä 1890-luvulla, mutta vesimyllyjä ne eivät vielä pitkään aikaan syrjäyttäneet.⁶⁴

Höyrymyllyt syntyivat kaupallista myllytoimintaa varten. Koska niitä ei tarvinnut rakentaa koskien äärelle tai tuulisille harjanteille, ne voitiin sijoittaa liikenteellisesti sopiviin paikkoihin. Niiden jauhatuskapasiteetti oli moninkertainen entisiin myllyihin verrattuna, minkä seurauksena ne pysähdyttivät suuren osan kotitarpeiksi jauhavista tuulimyllyistä jo ennen 1920-lukua ja tekivät vesimyllytkin vähitellen kannattamattomiksi. Pohjois-Savossa höyrymyllyjen yleistyminen oli jonkin verran nopeampaa kuin Etelä­Savossa, kuten seuraavasta taulukosta käy ilmi:⁶⁵

Höyrymyllyihin tuotiin jyviä sekä ulkomailta että lähiseudun maatiloilta, joten ne liittyivät luontevasti laajaa kaupankäyntiä harjoittavien tukkukauppiaiden toimintaan. Tällaisia olivat Kuopioonkin perustetut höyrymyllyt, joiden myötä Kuopiosta tuli Savon tärkein myllykaupunki ja koko Suomen suurin jauhojen valmistaja.

Kuopion ensimmäinen höyrymylly oli Karhonsaaren sahan yhteyteen vuonna 1880 valmistunut mylly. Se keskittyi todennäköisesti paikallisilta maanviljelijöiltä hankitun viljan jauhamiseen, kun taas vuonna 1883 valmistunut ja 1891 laajentunut Gust. Raninin höyrymylly käytti sekä paikallista että ulkomailta tuotua viljaa. Vuonna 1893 Lahdentaan teollisuusalueella aloitti toimintansa Birger Hallmanin ja useiden muiden kauppiaiden yhteisesti perustama mylly-yritys Oy Sampo, jonka yhteydessä toimi myös saha.

Kuopion neljäs kaupallinen höyrymylly oli Kuopion Tehdas Oy:n 1900 rakennuttama mylly, jonka pääosakkaana ja pian ainoana omistajana oli Herman Saastamoinen. Tässä Saastamoisen Haapaniemen myllyssä otettiin vuonna 1913, ensimmäisenä Suomessa, käyttöön jauhinkivien sijasta jauhatusvalssit. Myllyn kapasiteetti oli vuorokaudessa 2 000 säkkiä viljaa, millä määrällä Saastamoisesta tuli Pohjois-Savon suurin mylläri. Saastamoisen valssimyllyn ”Hermannin herkut” saavuttivat suuren suosion ja tunnettiin Keski-Suomea ja Pohjanmaan itäosia myöten.⁶⁶

Iisalmessa ensimmaisen höyrymyllyn omistajana oli Johan Puustinen. Parikymmentä vuotta sen perustamisen jälkeen Joachim Putkosen leski ryhtyi hankkimaan omaa mylly- ja sahalaitosta. Tontti ostettiin Luuniemeltä, ja myllyn sekä sahan liiketoimintaa varten perustettiin toiminimi ”Kärkkäinen & Putkonen”. Höyrymyllyn toiminta alkoi vuonna 1900, ja sen jauhatus vilkastui Iisalmen-Kajaanin radan valmistuttua.⁶⁷

Etelä-Savossa jauhatustoiminta oli Pohjois-Savoa vähäisempää. Savonlinnassa toimi vuodesta 1893 lähtien kolmella kiviparilla varustettu höyrymylly Savolan sahan yhteydessä, mutta Mikkeli sai höyrymyllynsä vasta vuonna 1907. Tosin apteekkari Carl Grenman rakennutti jo vuonna 1876 kaupunkiin pienen höyrymyllyn, mutta se toimi vain muutaman vuoden. Suunnitelmia oli 1880- ja 1890-luvuilla useitakin, mutta kaupunginvaltuusto hylkäsi ne milloin minkin syyn perusteella. Vasta David Pulkkinen onnistui yrityksessään. Myllyyn tuli viisi kiviparia, viljanpuhdistaja, jauhojen sekoittaja sekä jäähdyttäjä, ja sen vuotuinen valmistusmäärä oli noin 150 000 säkkiä.⁶⁸

Höyrymyllyjen rakentaminen keskittyi kaupunkeihin, mutta vähitellen niitä perustettiin jo aikaisemmin mainittujen Juvan, Mäntyharjun ja Iisalmen maalaiskunnan lisäksi muuallekin Savon maaseudulle. Moni toimi sahan tai meijerin yhteydessä. Myllyistä ei aina tullut pitkäikäisiä, mutta ne yleistyivät, niin että vuonna 1915 niitä oli Mikkelin kihlakunnassa 15, Juvan kihlakunnassa 10, Rantasalmen kihlakunnassa 24, Kuopion kihlakunnassa 28, Rautalammin kihlakunnassa 18 ja Iisalmen kihlakunnassa 20.⁶⁹

Metsien uudistaminen

Savon, varsinkin Etelä-Savon, ongelmana oli 1800-luvun lopulla puupula. Vuonna 1872 asetettu valtakunnallinen komitea totesi, että Savon metsät oli hävitetty ”Saimaan vesistän varrella Viipurin läänin rajasta Leppävirralle ja Puulaveden rannoille. Kotitarpeeksi metsää on osittain Puumalan, Sulkavan, Juvan ja Joroisten pitäjissä ja runsaammin Heinäveden pitäjässä. . . . Runsaimmin (Mikkelin läänissä) metsää on Kangasniemen ja Pieksämäen pitäjissä . … Kuopion läänin metsät riittävät yleensä kotitarpeiksi ja myytäväksikin. Tosin niiden laatu vaihtelee. Rautalammilla on tiloja, joilla ei ole rakennuspuita ja Hankasalmella on puutetta polttopuistakin. Kuopion kihlakunnassa on varsinkin Pielavedeltä myyty suuria puumääriä . … Kaavin eteläosassa metsasta on puutetta. . .. Iisalmen kihlakunnan vesistäjen varsimetsät ovat heikohkoja, monin seuduin rakennuspuusta on puutetta, mutta pohjoisosissa metsävarastot ovat suuria. ”⁷⁰

Etelä-Savosta puut olivat loppumaisillaan pitkään jatkuneen kaskenpolton, metsäpalojen, rakentamisen ja tuhlailevan kotitarvekäytön takia. Isojako oli tosin jo 1800-luvun alussa luonut edellytykset järkiperäiselle maankäytölle, mutta 1851 annettu metsäasetus, joka salli kaskesta otettavan vain kaksi viljasatoa, yllytti maamiehet taas parhaiden metsätilusten kimppuun. Kehitystä kiihdytti 1800-luvun lopulla alkanut tukkiliikkeiden puuntarve, joka – kuten maanomistusoloja koskevassa luvussa kerrottiin – siirsi suuren osan Savon metsämaista yhtiöiden hyötykäyttöön. Samalla metsät alkoivat kuitenkin tulla arvoonsa, joten oli keksittävä keinot metsäpulan poistamiseksi ja metsätilusten tuoton lisäämiseksi.

Keinoina olivat metsän istuttaminen ja metsänhaaskuun hillitseminen. Männyn ja kuusen siemenistä oli Etelä-Savossa jo 1850-luvulla saatu kasvamaan uutta tiheää metsikköä⁷¹ , mutta samaa ehdotettiin ikään kuin uutuutena paikallisissa sanomalehdissä vuosikymmeniä myöhemmin. Savonlinnalehdessä opastettiin 1890-luvun lopulla, että kun talven aikana taloihin tuodaan kuusen ja petäjän havuja tunkion peitoksi ja karjan alle hakattaviksi, näistä voitaisiin ottaa kävyt ja istuttaa siemenet keväällä maahan.⁷²

Suunnitelmalliseksi uuden metsän istuttaminen tuli kuitenkin vasta läänien maanviljelysseurojen toimesta. Erääksi esimerkin antajaksi kelpuutettiin talollinen Antti Tukiainen Ris­tiinasta, joka 1870-luvun lopulla oli perinyt puista paljaan tilan Juottilan kylästä. Vuoteen 1886 mennessä hän sai kasvatettua sinne kolme tynnyrinalaa (1,5 ha) itse kylvettyä kelvollista kuusi- ja petäjämetsää. Paikkakuntalaiset pitivät saavutusta ”melkein tyhjän työnä”, mutta Mikkelin läänin maanviljelysseuran mielestä Tukiaisen uurastus oli esimerkillistä ja palkintojen arvoista.⁷³

Istuttamista ei Suomessa tehty pakolliseksi, vaan pakkokeinot kohdistettiin metsänhaaskuun hillitsemiseen. Vuonna 1886 vahvistettu uusi metsälaki kavensi tuntuvasti yksityisten maanviljelijän vapautta metsänsä käyttämiseen, mutta kun valvonta oli tehotonta, parannusta ei vielä saatu aikaan. Pohjois-Savossa Karttulan, Rautalammin ja Vesannon maanviljelijät perustivat vuonna 1906 metsäosuuskunnan, jonka tarkoituksena oli yhteistoimin estää metsätilusten siirtyminen sahayhtiöille ja samalla toimia metsänhoidon parantamiseksi.

Mikkelin läänin maanviljelysseura taas palkkasi vuonna 1908 metsänhoidon neuvojan, jonka apua aluksi kuitenkin käytettiin lähinnä vain myyntiin tarjottavan metsän arvioimiseen polkuhintojen välttämiseksi. Seura kuitenkin kiinnitti huomiota myös metsän uudistamiseen ja perusti 1900-luvun alussa Mikkelin lähelle, ensin Silvastin tilalle ja myöhemmin Otavan koulutilalle, taimitarhan, johon istutettiin 211 510 kuusen ja männyn tainta. Tulevaan tähdäten seura järjesti maamiesseurojen välityksellä kansakoululaisille metsänistutus- ja kylvöpäiviä, jakoipa lapsille taimia kotiinkin vietäväksi. Lisäksi järjestettiin metsänhoitokursseja ”metsähengen” voimistamiseksi ja metsänhoitokilpailuja sekä palkitsemisia innostuksen lisäämiseksi.⁷⁴

Muutos oli kuitenkin hidasta. Kesällä 1917 tehdyssä tutkimuksessa Savon metsät todettiin sekä niukoiksi että huonokuntoisiksi. Noin 30 % koko alueen metsämaista oli aukeina tai kasvoi kehnoa leppä- ja koivupuuta. Myös puuston ikäjakauma oli epäedullinen ja keskikuutiomäärä alhainen. Varsinkaan yksityismetsien hakkuissa ei metsänhoidollisiin näkökohtiin ollut kiinnitetty huomiota.⁷⁵ Niinpä vuonna 1917 annettiin entistä tiukemmat ohjeet ”toimenpiteistä metsien hävittämisen ehkäisemiseksi” ja määrättiin lääninmetsälautakunnat ja paikalliset kunnanmetsälautakunnat ohjeiden valvojiksi. Kattavaksi valvontaa ei vieläkään saatu, mutta kehityksen suunta oli jo kääntymässä.

Metsänistutus ei korvannut puiden hävikkiä. Metsistä saatavat tulot olivat niin tärkeitä, että kehnommatkin puut kelpasivat. ”Parrulastissa seilattiin pitkin Saimaan aaltoja”, kun Saimaan järvialueelta ja sen ympäriltä kerääntyvää puuta kuljetettiin vesiä pitkin lähelle satamia ja meren rannalle. Puuta meni sekä kotimaan sahoille että ulkomaille. Näin, työtilaisuuksien välityksellä, metsillä oli merkitystä myös tilattomille. Itse metsänkäyttöoikeutta oli kavennettu, mutta hakkuu-, veto-, uitto­ym. työt toivat ansiotuloja Savon tilattomien sille joukolle, joka oli vapautunut maatöistä perinteisen viljelytavan väistyttyä.