Elannon hankkimisessa oltiin 1800-luvun puolivälin tienoilla vielä paljolti sään armoilla. Vaikka sen oikuttelua jo yritettiin hillitä soita kuivaamalla ja peltoja ojittamalla sekä vaikutuksia tasoittaa esimerkiksi viljaa varastoimalla, toimenpiteet eivät riittäneet kato- ja nälkävuosien torjuntaan. On laskettu, että ennen 1860-lukua Suomea koetteli kato keskimäärin kerran viidessä vuodessa, joten satotuhot ja leivän niukkuus kuuluivat suomalaisen talonpojan arkipäivään.1 Kuitenkin 1860-luvun kadot poikkesivat edellisistä siten, että sääolot näyttivät nyt suistuvan täysin raiteiltaan.
Varsinaisiksi katovuosiksi luetaan vuodet 1862, 1865 ja 1867. Vuodentulon kerrottiin jo 1862 ja 1865 olleen kehnompi kuin miesmuistiin, mutta silloin ulkomailta tuotu vilja auttoi pahimman hädän yli. Pelottavaksi tilanne muuttui vasta syksyn 1866 ja kevään 1867 aikana. Etelä-Savossa, Ristiinassa, talonpoika Mikko Nuutilainen merkitsi muistikirjaansa: ”Talvi tuli lokakuun lopulla sulamaahan, järvet jääty lumen kanssa huonosti, lunta sato kaiken talvea joulusta aikain hirmusen paljon, ja hirmusen kovat oli pakkasetkii, ja kaikista kovin oli Helmikuun 2 päivänä 1867, jolloin elohopia ilma-lasissa oli pesäänsä hyytynyt. Ja lunta ja pakkasta on piisannut että Wapunpäivänä ei vielä ollut merkkiäkään kesästä, ja vielä 26 päivä Toukokuuta ajettiin hevosilla jäitä joka paikassa. Kesäkuun alussa oli mailta siksi Lumi sulanut, että eläimet pääsi mäkipaikalle metsään. . .. Nyt on helluntai Tiistaki 11 päivä Kesäkuuta. Järvet ja lammit on vielä jään peitossa ja vielä vähän Luntaki paikan mailla. Helluntai päivänä oli kova vesisate. Wähän on kauroo kynnetty. Lehen alkuja ei veilä näy puissa.”2
Vastaavanlaisia tietoja talven pitkittymisestä tuli Pohjois-Savosta.3 Kylmää kevättä seurannut lämmin kesäkään ei tuonut kuin tilapäisen helpotuksen, sillä jo syyskuun alussa sattuneet pahat hallayöt tuhosivat viljankasvun monella paikkakunnalla. Koko Suomen leipäviljasato oli tuolloin alle 60 % 1850-luvun keskisadosta. Ruista saatiin alle puolet edelliseen vuoteen verrattuna ja myöhemmin kypsyvää ohraa vieläkin vähemmän.4
Kadon laajuus vaihteli Savon eri osissa. Pohjois-Savossa viljatuhot olivat keskimääräistäkin pahemmat, mutta Etelä-Savo pääsi helpommalla.5
Pohjois-Savoa kohdanneesta kadosta tuli painajainen varsinkin seudun runsaalle tilattomien joukolle. Sen toimeentulo oli työansioiden supistumisen ja vuokraehtojen kiristymisen takia normaalivuosinakin vaikeaa, nyt mahdollisuudet korvata vähentyneet viljapalkat ja vuokrakaskien satomenetykset ostoviljalla olivat lähes olemattomat. Viljan hinta nousi monen ulottumattomiin, eikä ulkomailta tuotavasta viljastakaan tullut pelastusta. Tilannetta vaikeutti Suomessa 1865 tehty rahauudistus, joka johti talouspolitiikan tiukentamiseen uuden rahayksikön, markan, arvon vakauttamiseksi. Ulkomaista lainaa ei haluttu ottaa viljan tuonnin rahoittamiseksi, eikä tuontiviljaa edes olisi ollut riittävästi tarjollakaan.
Kato ei nimittäin kohdannut ainoastaan Suomea vaan koko Pohjois-Eurooppaa ja PohjoisVenäjää sekä Espanjaa ja Portugalia. Karjantuotteistakaan ei tullut pelastusta, sillä rehut loppuivat jo ennen laidunaikaa, joten laihtuneesta karjasta ei ollut enää edes teuraseläimiksi. Tavoilleen uskollisina nekin, jotka pystyivät voita ja lihaa tuottamaan, myivät ne viljaa saadakseen halpaan hintaan ulkomaille, vaikka syöminen tuossa tilanteessa olisi saattanut olla järkevämpää kuin kaupanteko.6 Kalaa olisi järvirikkaassa maakunnassa ollut saatavilla, mutta heikon säilyvyyden takia siitä oli vain hetkellistä apua.
Lumipyryt ja pakkaset jatkuivat vuonna 1868. Kruunu taipui ottamaan viljalainan ja myönsi viljaeriä pahimmassa puutteessa oleville, mutta korkeiden kinosten takia apua oli lähes mahdoton saada toimitettua perille. Kun saadut viljaerät tuli tuolloisen tavan mukaan vielä korvata työsuorituksilla, avunsaanti oli työttömyysalueilla monien erikoisjärjestelyjen takana. Hiiretkin aiheuttivat tavallista enemmän tuhoja, ja esimerkiksi Kiuruvedellä niiden kerrotaan talvella 1868 olleen ”semmoisessa häwityksen raiwossa, että owat ladoista ja pieleksistä hakanneet heinät ihan silpuksi ja kolonneet puita kuorettomiksi niin kuin jänis haapoja”.7
Kovan talven jälkeen Etelä-Savoa vaivasi kesällä 1868 vielä ankara kuivuus, mikä jälleen vähensi vuodentuloa.8 Seurauksena useista perättäisistä poikkeuksellisen sään vuosista oli nälänhätä, joka Savossa koetteli varsinkin pohjoisten osien asukkaita.
”Hätä keinot keksii”, sanotaan. Leipäviljaa koetettiin korvata petulla, vehkajuurilla, puimajätteillä, oljilla ja akanoilla. Kuvernöörit ja piirilääkärit lähettivät pitäjiin ohjeita hätäravinnon käytöstä, mutta ohjeisiin suhtauduttiin epäillen. Petun käyttö hyväksyttiin, eikä sen käsittelykään ollut Savossa unohtunut, mutta sammalleivän ja jäkäläleivän valmistus sekä sienten kerääminen arvelutti. Silti Pohjois-Savossa Pielaveden pappilassa valmistettiin seurakuntalaisten tuomista tarpeista suuret määrät petäjä- sekä valkojäkäläjauhoja, mutta Etelä-Savossa näitä tarvikkeita ei saatu koottua. Asukkaat suhtautuivat piirilääkärin mukaan tällaiseen ravintoon ”pilkallisesti ja kiukkuisesti, esittäen jopa syytijksiä, että herrat halusivat myrkyttää talonpojan”.9 Tilaisuudet, joissa annettiin leivontaohjeita hätäleivän valmistuksesta, eivät Etelä-Savossa vetäneet väkeä, eikä sieniäkään jouduttu syömään, sillä syyskuun alun pakkasyöt tuhosivat lähes koko sienisadon.
Etelä-Savossa nälkäkuolema ei tuolloin ollutkaan pahimpana uhkana, vaan se, että nälkä ajoi ihmiset etsimään leipää ja työtä kaukaa omalta kotiseudulta. Kerjuu yleistyi, ja kerjäläisten mukana kulkutaudit levisivät hyväosaisenkin väestönosan keskuuteen. Moni koetti päästä Etelä-Suomen rautatietyömaille, joten kerjäläisvirta kulki pohjoisesta etelään ja syrjäseuduilta asutuskeskuksiin. Monien kohtaloksi koitui Taipaleen kanavan hätäaputyömaa Varkaudessa. Sinne kertyi väkeä 51 pitäjästä, ja kulkutauteihin menehtyi pelkästään vuoden 1868 aikana 227 henkeä eli noin kolmannes työvoimasta.
Perustetusta ”sairaalastakaan” ei ollut apua, päinvastoin. Normaalioloissa pitäjät olivat velvollisia huolehtimaan vain omista köyhistään, mutta kokonaan ilman apua ei tulijoita nyt voitu jättää. Väliaikaisista vaivaismajoista tuli kuitenkin kuolemanloukkoja, joissa piirilääkärien mukaan näännyttiin sekä nälkään että tauteihin. Ahtaus lisäsi tartuntavaaraa, eivätkä taudit vaivaismajojen ulkopuolellakaan uhrejaan valikoineet.10
Savossa kuolleisuus ei kuitenkaan paisunut yhtä suureksi kuin naapurissa Pohjois-Karjalassa, missä se vuonna 1868 kohosi yli 120 ‰:n. Kuolleisuus vaihteli Savon eri osissa ja harvensi väkeä pohjoisessa huomattavasti enemmän kuin maakunnan eteläisissä pitäjissä. Oiva Turpeisen laskelmien mukaan Pohjois-Savon kuolleisuusluvut sijoittuivat pahimman katovuoden jälkeen 1868 keskimäärin 80 ‰–99 ‰:n välille. Keski-Savossa promilleosuus oli keskimäärin 60–79 ja Etelä-Savossa 40–59. Normaalivuosina kuolleisuus oli noin 20–30 ‰. Yli 100 ‰:een kuolleisuus kohosi Heinävedellä, Pielavedellä, Leppävirralla, Nilsiässä ja Suonenjoen eräissä kylissä sekä Rautavaaralla, missä tuolloin menehtyi lähes viidennes seurakunnan asukkaista. Tuhoisimpia olivat lavantauti- ja punatautiepidemiat.11
Näiden koettelemusten jälkeen suhtautuminen perinteisiin viljelymenetelmiin alkoi muuttua ja halu uudistuksiin lisääntyä. Mikkelin läänistä kerrottiin, että kadon takia niittyjä, soita ja joitain peltojakin oli alettu ”kiitettävästi” ojittaa ja että valtiolta oli mahdollisuus saada avustuksia tällaisia töitä varten.12 Tuli myös tarve siirtää maatalouden painopistettä kaskiviljelystä pelloille ja pelloilta karjanhoitoon. Tämän suuntaisia vaatimuksia oli tosin kuultu jo pitkään, ja suuntaa oli saatu hieman muutettuakin, mutta varsinainen havahtuminen tapahtui vasta nyt, nälkää torjuttaessa.
Useiden perättäisten kato- ja nälkävuosien jälkeen mahdollisuudet uudistusten toimeenpanoon olivat kuitenkin vähissä. Raivaustöihin ja työkaluihin tarvittavien pääomien kokoaminen edellytti useita hyviä satovuosia ja muista elinkeinoista kertyviä varoja. Lainanottoa välteltiin, eikä kuntien tarjoamaa takaustakaan haluttu Savossa käyttää. Lisäksi uuden oppiminen vei aikansa ja karjatalouden tuotoksen lisääminen karjakantaa jalostamalla jopa vuosikymmeniä. Niinpä maatalouden muutoksia voitiin alkaa koko Suomessa toteuttaa vasta 1870-luvun lopulla ja Savossa vieläkin myöhemmin.
Sen jälkeen muutos eteni kuitenkin nopeasti. Puukaupat alkoivat tuoda maaseudulle pääomia, ja sääolosuhteiltaan pitkä hyvien vuosien kausi – seuraava paha kato sattui vasta vuonna 1892 – kartutti viljavarastoja ja mahdollisti karjan aikaisempaa paremman ruokinnan. Uuden vastaanottamisen edellytyksetkin olivat parantuneet, sillä kato- ja kuolonvuosien seurauksena sukupolvenvaihdos maataloudessa nopeutui vanhojen isäntien kuoltua tai siirryttyä syrjään. Tuotanto tehostui, ja maatalouden painopiste alkoi siirtyä leipäviljasta lypsykarjaan.13