Savon maalaiskuntien esimiesongelmat
Ennen kuntauudistusta seurakunnan kirkkoherra oli ollut paikallisyhteisön keskeisin henkilö ja pitäjänkokouksen itseoikeutettu puheenjohtaja. Kuntauudistuksen jälkeen vastuu yhteisistä asioista siirtyi äänivaltaisten kuntalaisten valitsemalle luottamusmiesjohdolle, mutta valinnanvapaus oli pitkään pelkkää teoriaa. Kuntakokouksen puheenjohtajan sekä varapuheenjohtajan valinnassa päädyttiin usein entisiin, jo edellisellä kaudella asioita hoitaneisiin henkilöihin, sillä vaikka muutoksiin olisi ollut mahdollisuus, valinnanvaraa ei paljoa ollut.
Valintaa oli vuoden 1865 asetuksessa nimittäin rajoitettu siten, että kuntakokouksen puheenjohtajaksi tai esimieheksi kuten silloin sanottiin ei saanut kelpuuttaa kruununvoutia, nimismiestä, ”alhaisempia kruununpalvelijoita” eikä muita sellaisia valtion virkamiehiä, jotka virkatoimissaan joutuivat asioimaan kunnan kanssa. Kunnallislautakuntaan ei saanut valita myöskään kuvernööriä eikä tuomaria eikä ennen vuotta 1898 edes kansakoulunopettajaa tai muuta kunnan virkamiestä. Tämä supisti valittavien joukkoa niin paljon, että monella paikkakunnalla säätyläisiä tai muita oppisivistyksen saaneita ei riittänyt luottamustoimiin. Talonpojat taas epäilivät – kuten uudistuksen käsittelyn aikanakin oli korostettu – pätevyyttään tehtäviin, joten valittavaksi ei jäänyt paljoa muuta kuin seurakunnan virkailijoita. Heitä saatiin varsinkin kuntakokousten puheenjohtajiksi.
Kuten edellä olevasta luettelosta voidaan todeta, 1866–1868 kunnallishallintoon siirtyneissä pitäjissä yli puolet ensimmäisistä esimiehistä oli pappismiehiä ja lähes kaikki muutkin ”herrasväkeen” kuuluvia. Poikkeuksina olivat Kangasniemen Heikki Laitinen ja Kerimäen Niilo Kosonen. Näistä edellinen oli kohonnut pappilan renki- ja paimenpojasta kiertokoulunopettajaksi ja koulumestariksi. Hän oli kirjoitustaitoinen ja tunnettu tarmokkaana, joidenkin mielestä mahtipontisenakin, henkilönä, jonka apuun oli monissa asioissa totuttu luottamaan. Jälkimmäinen kuului jo aikaisemmin mainittuihin kunnallisuudistuksen paikallisiin asiantuntijoihin.67
Puheenjohtajat valittiin kolmeksi vuodeksi kerrallaan, ja kun suurin osa ensimmäisistä puheenjohtajista toimi tehtävässä vain tämän yhden kolmivuotiskauden, saattoi olla, ettei ainakaan pappeja valittaessa vaihtoehtoja edes kyselty, vaan kunnallisasetuksen määräämä kolmen vuoden siirtymäkausi tulkittiin monella paikkakunnalla vielä kirkkoherran itseoikeutetuksi puheenjohtajakaudeksi. Käytäntö oli samanlainen sekä Savossa että muualla Suomessa.68 Varaesimiesten joukossa oli jo jonkin verran enemmän vaihtelua, mutta heistäkin ensimmäisellä toimikaudella lähes puolet oli seurakunnan viranhaltijoita: kappalaisia, lukkareita ja kirkkoväärtejä. Yleensä ainakin toinen puheenjohtajista oli tuolloin seurakunnan palveluksessa oleva henkilö.
Kunnallisuudistusta suunniteltaessa oli kerrottu, että ”kunnalliset toimet waatiwat älyä ja tietoa, kehoittawat alinomaa uusien tietojen hankkimiseen ja owat siis kaikista siwistyksen wälikappaleista waikuttawimmat”.69 Tätä oli tarkoittanut Kuopion läänin kuvernöörikin korostaessaan komiteaehdotuksesta 1861 antamassaan lausunnossa kuntien jakamista piireihin hallintotietouden laajentamiseksi. Kunnallishallintoon osallistuminen tarjosi väylän itsensä kehittämiseen, mutta mukaantulo luku- ja kirjoitustaidottomilta, hallintoon tottumattomilta pitäjäläisiltä ei noin vain onnistunut. Suuri osa asukkaista oli asenteeltaankin ”wanhoillaan olijoita”, jotka eivät itse ryhtyneet uutta tietoa hankkimalla hankkimaan. Milloin siis savolaiset ottivat kunnallishallinnon ohjat omiin käsiinsä, ja keille ne jatkossa uskottiin?
Seurakunnan virkailijoihin turvautuminen alkoi väistyä jo muutaman vuoden kuluttua. Niinpä kuntakokousten puheenjohtajien yhteiskunnallinen koostumus oli melko toisenlainen jo ensimmäisen kolmivuotiskauden jälkeen sekä vasta 1870-luvulla kunnallishallintoon siirtyneissa pitäjissa. Pappi-, lukkari-, virkamieslinjan tilalle uusiksi vastuunkantajiksi tuli tilanomistajia, talollisia ja kauppiaita. Näin Pohjois-Savossa, jossa kunnallishallintoon yleensä siirryttiin vasta 1870-luvulla, kuntakokoukset eivät aloittaneet toimintaansa pappien ohjailemina, vaan esimiehinä oli jo alusta alkaen useimmiten talonpoikia. Vuoteen 1918 mennessä, jolloin kuntakokousten aika päättyi, johtoon oli koko Savossa tullut jo huomattavasti useampienkin ammattien edustajia.70
Talonpojat alkoivat nousta kuntakokousten johtoon siis jo 1870-luvulla. Joukko laajeni koulunkäynnin yleistyessä ja hallintoasioiden arvostuksen lisääntyessä. Heidän rinnalleen toiseksi tärkeäksi vastuunkantajien ryhmäksi tulivat 1890-luvulla opettajat. Jonkin verran puheenjohtajina oli myös kauppiaita. Sitä vastoin käsityöammattien harjoittajat, tilattomat ja työväki olivat vielä harvinaisia kuntakokouskauden johtopaikoilla.
Sanomalehdissä julkituotua, kunnallisissa toimissa vaadittavaa ”älyä ja tietoa” tarvittiin varsinkin kunnallislautakunnan tehtävissä. Lautakunnan esimies joutui tiukemmalle kuin kuntakokouksen esimies, sillä hänen tuli kokouksen johtamisen ja pöytäkirjanpidon lisäksi huolehtia – joko itse tai avustajan välityksellä – kunnan kirjeenvaihdosta ja tileistä. Se edellytti kirjoitus- ja kirjanpitotaitoa, joita harva talonpoika vielä tuolloin hallitsi. Niinpä olisi luullut, että lautakuntien puheenjohtajiksi olisi alkuaikoina valittu nämä taidot taitavia säätyläisiä, mutta näin ei käynyt.
Syynä olivat jo aikaisemmin mainitut kunnallisasetuksen rajoitukset, jotka saivat aikaan sen, ettei pitäjien vähälukuisten säätyläisten joukosta riittänyt jäseniä kunnallislautakunnan luottamustehtäviin. Pappeja olisi saanut valita, mutta he eivät kunnallishallinnon puolella enää yleensä suostuneet muiksi kuin kuntakokouksen puheenjohtajiksi ja sellaisiksikin vain ensimmäisen kolmivuotiskauden aikana. Näin kunnallislautakunnista tuli alusta alkaen melko ”talonpoikaisia”. Uranuurtajina näissä luottamustehtävissä toimivat seuraavat henkilöt:
Savon kunnallislautakuntien aivan ensimmäisistä, 1866–1868 valituista esimiehistä 6 oli talonpoikia, tilanomistajia oli 3, virkamiehiä 3, kanttoreita 2, kauppiaita 1 ja koulumestareita 1. Varaesimiehet mukaan lukien säätyläisten osuus oli vain neljännes, jäsenistössä vieläkin vähemmän. Näin juuri kunnallislautakunnista tuli mm. Kuopion läänin kuvernöörin toivomia paikallisen itsehallinnon ”koulutuskeskuksia”, jotka alusta alkaen tarjosivat mahdollisuuden ottaa itse vastuu kunnan kehittämisestä. Kunnallislautakuntien esimiesten ammattiryhmityksen kehitys on esitetty seuraavassa asetelmassa.
Talonpoikia oli siis Savon kunnallislautakuntien johdossa alkuvuosista lähtien noin puolet ja vuosisadan vaihteen jälkeen jo yli kaksi kolmasosaa. Melko usein puheenjohtajaksi valittiin myös lukkari, mikä selvästi johtui lukkarin tuolloisesta monipuolisesta tehtäväkentästä. Hän oli papiston ja kansan välissä oleva luottomies, joka seurakunnallisten toimiensa lisäksi toimi monella paikkakunnalla mm. rokottajana, maksujen kantajana, anomusten laatijana, kauppakirjojen vahvistajana sekä haastemiehenä.
Kuntakokouksen ja kunnallislautakunnan puheenjohtajuus tai lautakunnan jäsenyys ei alkuaikoina ollut mikään tavoiteltu paikka. Tapaukset, joissa halukkaita oli useita ja joissa valinnasta jouduttiin äänestämään, olivat poikkeuksia. Näin tapahtui kuitenkin esimerkiksi Kaavilla vuonna 1873, missä kunnallislautakunnan esimiehen paikkaa haki kahdeksan henkilöä. Näistä pitäjänkokous hylkäsi heti viisi: yksi oli ”pitäjäläisille tilintekemätöin”, yksi ”taitamaton” ja kolmea ei voitu kelpuuttaa ”kirjain puuttuessa”. Valittavaksi jäi siis kolme, joiden sopivuudesta käytiin vielä pitkä valituskierros.71
Yleensä tehtävistä ei kuitenkaan kilpailtu. Luottamustoimeen valittiin, eikä siitä ilman pätevää syytä saanut kieltäytyä. Varsinkin lautakunnan johtoon ehdotetut pyrkivät välttämään itselleen kohtuuttomalle tuntuvaa vastuuta ja vetosivat mielellään näihin asetuksessa mainittuihin kieltäytymissyihin; he olivat toimineet jo yhden kolmivuotiskauden, he olivat täyttäneet 60 vuotta, heitä vaivasi ”kovempi kivulloisuus” tai heillä oli jo hoidettavanaan toinen vaativa luottamustehtävä.
Esimerkiksi vuonna 1868 Savonrannalla lautamies Juho Käyhkö vakuutti lautamiestehtävien vievän niin paljon aikaa, ettei kunnallislautakunnan johtamiseen riittäisi voimia, ja sai tällä perusteella ennen toimikautensa päättymistä kuvernööriltä vapautuksen. Myös Joroisissa kuntakokouksen varaesimieheksi valittu lautamies Abraham Teininen sai 1877 tehtävästään eron, koska ei osannut ”kirjoittaa niin selvästi kuin tarvitsee”. Mäntyharjulla taas nahkuri Pietari Jurvanen välttyi 1879 joutumasta kuntakokouksen puheenjohtajaksi kerrottuaan olevansa ”kykenemätöin toimittamaan virkaa”.72 Vapautukset eivät tosin olleet ikuisia, vaan kaikki kolme valittiin luottamustehtäviin muutaman vuoden kuluttua.
Tavallisin kieltäytymissyy oli kuitenkin se, että henkilö oli jo toiminut luottamustehtävässä yhden toimikauden ajan. Luottamustehtävää pidettiin uhrautumisena toisten puolesta, joten vetovastuu yleensä siirrettiin toisille heti yhden kolmivuotiskauden päätyttyä. Pitkäaikaisimpia kuntakokousten esimiehiä olivat 1860–1870-luvuilla Heinäveden lukkari Matti Maikki (18 vuotta), Kangasniemen kanttori Vilhelm Rautiainen (15 vuotta) ja Puumalan piirimaanmittari Casper Löf (15 vuotta). Lisäksi jotkut talolliset hoitivat kunnallislautakunnan esimiehen tehtäviä kahden tai kolmen toimikauden ajan.
Tavallisemmiksi uudelleenvalinnat tulivat kuitenkin vasta 1880-luvulta lähtien, mihin osaltaan vaikutti tehtävistä maksettavien palkkojen yleistyminen. Ihanteena tosin oli pitää luottamustehtäviä enemmän kunnia-asiana kuin palkkatyönä. Monet olivat 1870-luvulla vielä samaa mieltä kuin ristiinalainen tuomari Gustaf Wilhelm Liukkonen, joka painotti, ”ettei kaikista vähäisistä vaivoista pitäisi palkkaa vaatiman ollen kukin ihmisenä ja yhteiskunnan jäsenenä velvollinen palkatakin avittamaan yhteistä kunnan hyvää”.73
Kaikki eivät kuitenkaan pitäneet kunnan asioiden hoitamista vähäisenä vaivana, joten työhalukkuuden lisäämiseksi palkkoja jouduttiin maksamaan ja tehtävistä neuvottelemaan. Vuoden 1865 asetuksessa ei ollut mainintaa kuntakokouksen puheenjohtajan palkkiosta ja kunnallislautakunnan esimiehellekin se myönsi vain kulujen korvaamisen74, mutta käytännössä suurin osa Savon kunnista maksoi luottamusmiesjohtajilleen pientä vuosipalkkaa. Kuntakokouksen puheenjohtajalla se 1870–1880-luvuilla vaihteli 25 markasta 100 markkaan ja kunnallislautakunnan puheenjohtajalla noin 40 markasta 800 markkaan. Kunnallislautakunnan jäsenten kokouspalkkio oli yleisesti 2 markkaa kokousta kohden. Määrät alkoivat kohota 1880-luvun lopulla ja olivat 1900-luvun alussa yleensä jo noin kaksinkertaiset alkuvuosien palkkioihin verrattuna.75
Palkkioiden maksaminen toi mukanaan työn arvostuksen ja kilpailun luottamusmiespaikan saamisesta. Näin oli tilanne jo silloin, kun ensimmäisiin kunnanvaltuustoihin valittiin jäseniä. Savossa tämä tapahtui kuntakokouskaudella 1900-luvun alussa.
Ennen vuotta 1917 perustettujen kunnanvaltuustojen jäsenet eli valtuusmiehet valittiin kuntakokouksessa. Varallisuuteen kytketyn äänioikeuskäytännön takia valtuustoista tuli talollisten ja virkamiesten johtamia luottamuselimiä, minkä lisäksi näillä ryhmillä oli alkuaikoina yliedustus myös valtuustojen jäsenistössä. Suunnitteluvaiheessa esitetty pelko siitä, että varakas väki valtaisi valtuustopaikat, osoittautui siis melko oikeaksi. Valtuutettujen joukossa oli kuitenkin myös tilattomia sekä muutamia käsityöläisiä ja työväkeen kuuluvia. Valtuustojen ensimmäisinä puheenjohtajina toimivat seuraavassa luettelossa esitellyt henkilöt:
Kuntakokousten rinnalla toimivien valtuustojen kausi päättyi 1918, ja uudet lakimääräiset valtuustot aloittivat toimintansa seuraavan vuoden alussa.
Kunnalliset ”apumiehet”
Kunnallishallintoon pyrittiin siirtymään siten, että paikallisia hallintomenoja ei lisättäisi. Ihanteena oli se, ettei hallintoa varten tarvitsisi palkata virkamiehiä, vaan palkatta toimivat luottamusmiehet hoitaisivat sekä päätöksenteon että tarvittavat kansliatehtävät. Melko monessa kunnassa näin selvittiinkin jonkin aikaa, mutta kun tehtävät lisääntyivät ja monipuolistuivat, kulujen kantamisesta jouduttiin tinkimään ja palkkaa maksamaan sekä luottamusmiehille että uudenlaista toimintatapaa edustaville virkailijoille. Varsinkin kunnallislautakunnan esimiehen työtaakka, johon kuului sekä pöytäkirjanpitoa, kirjeenvaihtoa että tiliasioita, alkoi käydä ylivoimaiseksi.
Kun esimiehet yleensä vielä vaihtuivat kolmen vuoden välein, tehtävään paneutuminen jäi puutteelliseksi ja asioiden hoito lyhytjännitteiseksi. ”Apumiehen” palkkaaminen, joka jo vuoden 1865 kunnallisasetuksen mukaan oli mahdollista,76 tuli tarpeelliseksi varsinkin niissä kunnissa, joissa esimiehenä toimi koulua käymätön kansanmies. Etenkin monissa Pohjois-Savon kunnissa tarvittiin ”apumiehiä”. Mitään yhteistä linjaa virkamiesten palkkaamisessa ei kuitenkaan ollut, vaan kukin kunta teki oman ratkaisunsa ja oman palkkasovellutuksensa.
Ensimmäisiä virkailijoita maalaiskuntien kunnallisessa keskushallinnossa olivat rahastonhoitaja eli ”kassööri” ja kirjuri eli ”notarius”. Näistä ensin mainittuja alettiin palkata Savossa 1800-luvun lopulla ja jälkimmäisiä yleensä 1900-luvun alussa. Kerimäellä ja Iisalmen maalaiskunnassa rahastonhoitaja palkattiin heti kunnallishallintoon siirtymisen jälkeen ja Leppävirralla sekä Heinävedelläkin jo 1870-luvun lopulla. Pohjois-Savon lähes jokaisessa kunnassa oli kassööri jo 1890-luvulla ja Etelä-Savossakin jo mainittujen lisäksi ainakin Pieksämäen maalaiskunnassa, Sulkavalla ja Savonrannalla.77
Pitkäjänteisyyttä tai tilien selkeyttä rahastonhoitajat eivät kuitenkaan taanneet, sillä monet heistä vaihtuivat aluksi vähintään yhtä usein kuin luottamusmiehet. Tehtävät hoidettiin sivutoimena, mikä aiheutti sen, että esimerkiksi Kerimäellä oli vuosien 1867 ja 1918 välisenä aikana yhdeksän kassööriä ja Leppävirralla pelkästään vuosien 1881 ja 1906 välisellä kaudella kahdeksan. Asiantuntijuuskaan ei aina ollut toivottua tasoa, vaikka kassööriksi useimmiten valittiin joku raha-asioihin jo aikaisemmin perehtynyt henkilö, kuten kauppias, apteekkari tai lainajyvästön hoitaja.
Kerimäellä, missä sivutoimisena rahastonhoitajana toimi ensin kanttori ja sitten haudankaivaja, tileistä ei vuonna 1876 tarkastusta tehtäessä saatu mitään selvää. Tilintarkastajalle ei voitu näyttää minkäänlaista tili kirjaa ”vaikka koko maailmassa on tapana, että kassanhoitajalla on kassakirja”, kuten närkästynyt tarkastaja totesi. Tuloista oli ylimalkaisia mainintoja, menoista irrallisia kuitteja ja kunnan laskut sekä yksityiset laskut olivat perin pohjin sekaisin. Joissakin kunnissa, kuten Savonrannalla, kassanhoitajaksi valittavalla tuli olla omia varoja vakuudeksi siitä, ettei hän käytä kunnan omaisuutta omiin tarkoituksiinsa.78
Savon kaupunkeihin palkattiin vakinaisia kamreereja tai kassanhoitajia jo vuodesta 1879 lähtien, mutta monessa maalaiskunnassa oli tapana valita aluksi vain väliaikainen rahastonhoitaja auttamaan esimiestä tarvittaessa. Tavallista oli myös, ettei kassööri ollut suoraan kunnan palkkalistoilla, vaan lautakunnan esimies joko palkkasi hänet yksityisesti tai kassöörin palkka vähennettiin esimiehen palkasta. Palkka oli joka tapauksessa luottamusmiesten palkkioita pienempi. Monella paikkakunnalla esimiehen vuosipalkka oli esimerkiksi 1800-luvun lopulla 1 200 mk mutta rahastonhoitajan vain 100–600 mk. Toisinaan hänelle maksettiin lisäksi pientä vilja-apua.79
Kirjurin palkka oli vielä pienempi. Silti sekä kuntakokousten että kunnallislautakuntien esimiehet joutuivat pitkään hoitamaan itse kaikki kansliatyöt, sillä kuntalaisten käsitys kirjurin tarpeellisuudesta oli monella paikkakunnalla sama kuin Ristiinassa, missä pöytäkirjanpitoa ja kirjeenvaihtoa pidettiin niin vähäisinä tehtävinä, että ”sellaiset kirjoitukset voipi vaikka kuinka kömpelö kirjoittaja toimeensaada. Kirjoittakoon esimies itse tahi kirjoituttakoon kellä tahansa”, oli siellä kuntakokouksen mielipide.80 Melko moneen kuntaan palkattiin kuitenkin sekä kirjuri että kassööri sen jälkeen, kun hallintovirkamiesten tarvetta oli korostettu vuoden 1898 uudessa kunnallisasetuksessa. Jo sitä ennen kirjuri toimi ainakin Kangasniemellä, joka tässä asiassa näytti esimerkkiä muille Etelä-Savon kunnille.81
Kirjurien yleistyminen keskitti kuntalaisten asioinnin kunnantaloihin. Sitä ennen kunnantupa oli lähinnä vain kokouspaikka ja sekä esimiehet että kassöörit hoitivat juoksevat asiat kotonaan. Jotkut tosin suostuivat tulemaan kirkolle pari kertaa kuukaudessa kuntalaisten asiointia varten. Kirjurien kautta uusi hallintovirkamieskunta sai arvostustakin, sillä melko usein tähän tehtävään valittiin säätyläinen.
Muista kunnan viranhaltijoista, kuten kansakoulunopettajista, makasiininhoitajista, vaivaistalon johtajista jne. kerrotaan omissa asiayhteyksissään.
Kaupunkien luottamusmiesjohto
Kaupunginvaltuustot toivat alusta alkaen uusia ammattiryhmiä päätöksentekoon. Tosin valtuutetut eivät Savon kaupungeissakaan edustaneet asukkaiden enemmistöä vaan parhaiten toimeentulevaa joukkoa. Mutta entisiin kaupunginvanhimpiin verrattuna kaupunginvaltuusmiesten kokoonpano oli varakkuuspainotuksesta huolimatta melko monipuolinen. Entisiä päättäjäryhmiä, kauppiaita ja käsityöläisiä, oli ennen 1900-lukua vielä noin puolet valtuusmiehistä. Heidän rinnalleen uusiksi vaikuttajiksi tuli Kuopiossa opettajia ja virkamiehiä, Mikkelissä vapaan ammatin harjoittajia, kuten lääkäreitä, tuomareita, apteekkareita ja insinöörejä, Savonlinnassa varsinkin lehtoreita ja Iisalmessa virkamiehiä.
Valtuustojen kokoonpano muuttui 1900-luvun alussa siten, että Kuopiossa opettajien tilalle tuli muuta virkamieskuntaa ja kauppiaiden edustus vaihtui kauppojen palkattuun henkilökuntaan. Savonlinnassa taas virkamiesten tilalle tuli lisää käsityöläisiä sekä opettajia ja Mikkelissä kauppiaita. Aivan uusia ryhmiä olivat Mikkelin ja Savonlinnan valtuustoissa toimitsijat ja työväki, mutta heidän edustuksensa oli vielä 1900-luvun alussa suhteellisen vähäinen.82
Samansuuntainen ammattien painotus näkyi valtuustojen puheenjohtajien valinnoissa.83
Julkisen toimen edustajia Savon kaupunginvaltuustojen puheenjohtajista oli siis ennen vuotta 1918 peräti 90 % (27 henkilöä) ja elinkeinonharjoittajia vain 10 % (3 henkilöä). Vastaavat koko maan osuudet olivat 71,9 % ja 28,1 %. Rahatoimikamareissa, jotka vastasivat maalaiskuntien kunnallislautakuntia ja joiden puheenjohtajiksi pyrittiin saamaan talousasioita hallitsevia henkilöitä, elinkeinonharjoittajien osuus oli alusta alkaen selvästi suurempi kuin valtuustoissa. Niissä puheenjohtajien ammattijakauma näytti seuraavanlaiselta:84
Savon rahatoimikamareiden puheenjohtajista julkisessa toimessa olevien osuus oli siis 68,8 % (33 henkilöä) ja elinkeinonharjoittajien osuus 31,2 % (15 henkilöä). Koko maan vastaavat luvut olivat 49,1 % ja 50,9 %, joten niihin verrattuna Savon kaupunkien rahatoimikamaritkin olivat keskimääräistä virkamiesjohtoisempia.
Tehtävissä onnistuminen
Yleisesti voidaan sanoa, että kunnallishallinnon uudet vastuunkantajat selvisivät sekä maalla että kaupungeissa tehtävistään olosuhteisiin nähden hyvin. ”Älyä ja tietoa” löytyi tarvittaessa, kokemus karttui mukana olemalla. Vaikeuksia toki oli, niistä suurimpina kokoustekniikan kangertelu ja tilinpito. Näitä koskevat valitukset kohdistuivat sekä virkamiesjohtajiin että rahvaanmiehiin. Puheenjohtajan ammatista ja arvovallasta riippumatta kokousväki esitti asiat yhteen ääneen puheenvuoroja pyytämättä tai uudenlaista näkökulmaa etsimättä. Johtajilta odotettiin oikeamielisyyttä, mutta saattoi käydä niinkin, että kokouksesta poistuttiin kiroillen ja nyrkkiä puiden, sillä läheskään aina päätös ei mennyt asukkaiden enemmistön vaan varakkaimpien ja esiintymiskykyisimpien mielen mukaan. Se oli järjestelmän vika, mutta siitä syytettiin luottamusmiesjohtajia. Varsinkin vaivaisapua koskevat päätökset saattoivat aiheuttaa pettymyksiä, jotka purettiin lautakunnan esimieheen.
Esimerkiksi 1877 Ristiinassa päätökseen tyytymattomät ”nostivat suuren melun herjaten ja loukaten kunnallislautakunnan esimiestä ja jäseniä jommoista ei ole ennen kuultu päätöksen ilmoittamisen jälkeen. Tällaisesta melusta esimies varotti ja nuhteli että ei saisi niin hävitöin olla lautakunnan istunnossa, vaan sekään ei mitään auttanut”. 85 Varmaankin vertaisia, kansan parista nousseita johtajia arvosteltiin kärkevämmin kuin entisiä herrasväkeen kuuluneita esimiehiä, joita oli totuttu katsomaan – kirjaimellisesti – säädyllisen välimatkan päästä. Tietenkin kunnissa ja kuntalaisissa oli eroja, mutta ”wastustus ja johdossa olewain miesten parjaus, se ainakin on suuremmassa tahi wähemmässä määrässä yhteistä kaikkialla”, kerrottiin Saimaa-lehdessä 1894.86 Samaa todistavat kokouspöytäkirjat ja kuvernöörille tehdyt valitukset.
Päätöksenteko kokouksissa kangerteli sekä asioiden outouden että jäsenten runsaiden poissaolojen takia. Tätä valitettiin lähes jokaisessa Savon kunnassa. Kokousmatkat olivat pitkiä, kulkuyhteydet hankalia ja kiinnostus yhteisten asioiden hoitoon monesti laimeaa. Joissakin kunnissa kokouksen esimies joutui jopa pyytämään maaherran toimenpiteitä jäsenten saamiseksi kokouksiin, koska poissaolojen takia ”ei ole voitu tärkeisiin ja kiireisiin asioihin ryhtyä eikä Armollinen Kunnallisasetus nimen omaan määrää että jäsenet on kokoukseen ruunun Nimismiehen virkaavulla saatavat”.87
Kaupunginvaltuustojen puheenjohtajilla oli alkuaikoina sama pulma. Sakkorangaistukset aiheettomista poissaoloista eivät paljoa tehonneet, vaan ongelma alkoi väistyä vasta, kun puolueelämä vilkastui, kun kokousasiat ruvettiin tuntemaan tärkeiksi, kun kokemukset yhteisten asioiden hoidosta karttuivat ja kun käyttöön otettiin kokouspalkkiot.
Useimmiten luottamus uusiin vastuunkantajiin horjui kuitenkin kirjanpidossa sattuneiden epäselvyyksien takia. Tämä oli varsin tavallista, sillä taloushallintoon kouluttauduttiin usein yrityksen ja erehdyksen kautta. Näin tapahtui Rautalammilla kunnallislautakunnan esimiehenä toimineen torppari Ville Mannisen sotkeuduttua tileissään ja aiheutettua kassaan 2 000 markan vajauksen. Tai Joroisissa, missä kunnallislautakunnan puheenjohtaja N. H. Grotenfeltia syytettiin tilien epäselvyydestä ja hänen seuraajaansa kauppias P. Kettusta kunnan menojen niin jarruttamattomasta kasvusta, että Grotenfelt todettiin sittenkin kykenevämmäksi tilien hoitajaksi. Tai Mäntyharjulla, missä P. Jurvasen aiheuttamaa vaillinkia perittiin takaisin kihlakunnanoikeuden ja hovioikeuden päätöksillä. Tai Sulkavalla, missä tileissä todettiin sekavuutta ja kassoissa vajausta monenkin esimiehen aikana. Läheskään aina kyse ei ollut vilpistä vaan kunnallistalouden sekavasta rakenteesta ja lyhytjännitteisestä toimintatavasta.88
Kielikin aiheutti omat ongelmansa. Esimerkiksi Joroisissa vuoden 1875 tilejä valittiin tarkastamaan kolme umpisuomalaista miestä sillä seurauksella, että kaikki ruotsinkieliset laskut jouduttiin sivuuttamaan. Laskujen hyväksyminenkin saattoi olla epämääräistä kuten vuonna 1886 Ristiinassa, missä kunnallislautakunnan suomenkielinen esimies ruotsinkielistä laskua maksaessaan totesi, että ”kyllähän se taisi olla oikea rätinki”.89
Johtajia ja luottamuselinten jäseniä arvosteltiin myös joidenkin ryhmien suosimisesta ja yksittäisten, ehkä omaa etuaan ajavien henkilöiden mielipiteiden kuuntelemisesta. Näitä valituksia esitettiin varsinkin lehdistön palstoilla ja aikana, jolloin kunnallisasetuksen uudistaminen alkoi olla ajankohtainen ja ajatus yleisestä ja yhtäläisestä äänioikeudesta rupesi uutuutena leviämään kansan keskuuteen.