Yritystoiminta laajenee

Kauppapuodit avaavat ovensa

Kaupankäynti vapautui 1800-luvun jälki­puoliskolla lainsäädännön kahleista ja laajeni kaupungeista maaseudulle. Kaupunkilaisten etuoikeus harjoittaa kauppiaan ammattia alkoi murentua, kun vuonna 1859 annettu asetus salli kauppapuotien perustamisen myös maaseudulle. Niitä ei tosin saanut perustaa 50:tä virstaa (noin 53 kilometriä) lähemmäksi kaupunkia tai kauppalaa. Vuonna 1861 virstamääräys muutettiin peninkulmaksi, ja 1879 annettu elinkeinovapauslaki poisti loputkin maakaupan rajoitukset.¹⁶⁶ Sen jälkeen Kuopiossa ja Mikkelissä pidetyt markkinat, joiden kestoa jo vuonna 1866 oli supistettu, alkoivat menettää merkitystään yhä useamman kauppapuodin avatessa ovensa.

Ensimmäiset maakaupat aloittivat Savossa toimintansa heti 1860-luvulla. Niiden tehtävänä oli myydä tarvikkeita maalaisille mutta myös ostaa heiltä tuotteita ja välittää niitä edelleen kaupunkeihin ja kulutuskeskuksiin. Kuvattavan kauden alkaessa, vuonna 1870, Savon alueella toimi 51 maakauppaa.¹⁶⁷

Maakauppoja perustettiin laivareittien solmukohtiin ja Savon radan tuntumaan. Kauppiaiksi ryhtyneet olivat entisiä kaupunkikauppiaita tai kauppa-apulaisia mutta Savossa usein myös maanviljelijöitä tai talollisten poikia. Jonkin verran joukossa oli sahojen sekä ruukkien kirjanpitäjiä ja hoitajiakin. Kauppapuodit syntyivät asteittain. Aluksi tavaroita myytiin suoraan varastoaitasta, mistä puoti-nimityskin (aitta = boda = puoti) juontaa juurensa. Kauppatavaroiden monipuolistuessa kaikkea ei enää voitu säilyttää aitoissa, vaan ainakin osa oli kesän jälkeen tuotava sisälle lämmitettäviin tiloihin. Siitä taas seurasi, että kaupankäynti vähitellen siirtyi joko kauppiaan kotona olevaan pieneen myymälään tai oikeaan ”kauppakartanoon”.¹⁶⁸

Kaikki ne – aittakaupat, kotikaupat ja kauppakartanot – olivat pitkään todellisia sekatavaramyymälöitä. Samalla ne olivat juttutupia, joissa vaihdettiin paitsi tavaraa myös tietoja. Tunnelma oli juuri sellainen, mikä välittyy Eero Järnefeltin Maalaispuoti-ja Atte Laitialan Vanha puoti -tauluista. ”Astukoon milloin hyvänsä, paraimpaankin työaikaan kesällä, johonkun maakauppiaan puotiin, melkein aina siinä tapaa joukon tyhjäntoimittajia, miehiä ja pojannulikoita wetelehtimässä pitkin ’tiskiä: sikari tahi papirossi suussa. Ilma on täynnä tupakan sawua, lattiassa sylkilätäköitä ja likaa ettei tiedä mihin astua, jos mieli päästä lattian poikki likaan astumatta.”¹⁶⁹

Epäsiisteys oli terveysviranomaisten huolenaihe, mutta muitakin ongelmia oli. Katovuonna 1892 Itä-Suomessa tehtiin kansantaloudellisen yhdistyksen toimesta tutkimus maakaupan epäkohdista, mikä johti elinkeinovapauden rajoittamiseen tähtäävään lakialoitteeseen. Ehdotus ei toteutunut, mutta kuntien mielipidettä kysyttäessä maakaupasta tulleet kokemukset tuli kirjattua. Pohjois-Savon kuntien vastauksia ei keskitetysti ole säilynyt, mutta Mikkelin läänin kunnista Mäntyharju, Heinävesi, Savonranta, Enonkoski, Kangaslampi, Sääminki ja Kerimäki ilmoittivat kannattavansa maakaupan rajoittamista, koska kaupantekoon kuuluva velkakauppa oli johtanut saatavien ulosperintään ja koronkiskontaan.

Lisäksi oli harjoitettu luvatonta viinakauppaa ja turhanpäiväiseen rihkamatavaroiden myyntiä. Mäntyharjulla kauppapuotien määrä oli lyhyessä ajassa 1880-luvulla noussut viidestä kuuteentoista, mitä pidettiin kunnalle vahingollisena. Kerimäki ilmoitti jopa, että maakauppa oli ollut ”hirmuiseksi vahingoksi maanviljelykselle”.

Mikkelin maalaiskunta, Ristiina, Anttola, Hirvensalmi ja Kangasniemi taas pitivät rihkamakaupan yleisyyttä maakaupan ainoana epäkohtana ja kannattivat vapaan kilpailun säilyttämistä. Sulkava ei ottanut kantaa puolesta eikä vastaan vaan halusi jättää ehdotuksen valtiopäiväsäätyjen ratkaistavaksi. Pyhäkauppaa ei missään vastustettu, vaikka se tiedettiin kielletyksi. Ensimmäiset kauppapuodithan sijaitsivat yleensä kirkonkylässä, minne jouduttiin lähtemään nimenomaan sunnuntaisin, joten kauppa-asiat oli helppo hoitaa samalla matkalla.¹⁷⁰

Minkä verran Savon maaseudulla sitten oli kauppiaita?¹⁷¹ Se selviää seuraavasta taulukosta.

Kauppapuoteja oli jonkin verran enemmän kuin kauppiaita, sillä sivuliikkeitä alettiin avata jo 1870-luvulla, ja melko yleisiäkin ne olivat 1890-luvulta lähtien. Yleiskuvaa ne eivät kuitenkaan muuttaneet.

Epäedullisten suhdanteiden, riittämättömän ja varattoman asiakaskunnan sekä varmaankin myös kauppiastaitojen puuttumisen takia moni alkuajan kauppiaista teki vararikon eikä uusia yrittäjiä heti tullut tilalle. Se aiheutti heilahteluja kauppojen määrälliseen kehitykseen. Omistajat vaihtuivat usein, mutta kaiken kaikkiaan maakauppiaiden määrä yli kaksinkertaistui Savossa vuosien 1877 ja 1918 välisenä aikana. Asukasmäärään suhteutettuna kauppoja oli 1870-luvun lopulla eniten Leppävirralla, Suonenjoella, Rautalammilla, Varkaudessa, Joroisissa, Rantasalmella, Juvalla ja Sulkavalla eli pitäjässa, joissa oli suurtiloja tai teollisuuslaitoksia ja joista näin löytyi ostovoimaista asiakaskuntaa.

Koko maahan verrattuna kauppoja oli Savossa kuitenkin harvassa. Syrjäinen ja harvaan asuttu maakunta ei yrittäjiä houkutellut, mutta tässä piili myös menestymisen mahdollisuus. Pitkien välimatkojen takia Savon kaupunkien kauppiaskunnasta ei tullut maakauppiaille ylivoimaisia kilpailijoita eikä kilpailu maakauppiaidenkaan välillä ollut Kim Kaarnirannan tutkimusten mukaan erityisen kovaa. Kauppoja tehtiin myös kulkukauppiaiden kanssa, mutta maakauppiaiden asemaa nämäkään eivät horjuttaneet. Kulkukauppa oli luvanvaraista vuodesta 1910 lähtien, ja varsinkin Mikkelin lääninhallituksen anomusasiakirjoihin kertyi heti kymmeniä tällaisia lupahakemuksia.¹⁷² Suuri osa kulkukauppiaista oli venäläisiä tai karjalaisia, joiden toimima päättyi itä­rajan sulkeuduttua vuonna 1918.

Maakauppiaiden asiakaskunta pysyi vakaana senkin vuoksi, että luotonanto sitoi maalaisväestöä kauppiaaseensa. Savon syrjäinen sijainti tosin nosti tavaroiden hankintakustannuksia, mutta kauppiaiden sivuelinkeinot sekä kunnalliset vaikutusmahdollisuudet tukivat kauppiaiden taloudellista asemaa.¹⁷³ Merja Saaritsa, joka on tutkinut Mikkelin läänin maakauppiaita, onkin todennut, että yhdessätoista vuosina 1863–1897 laaditussa perunkirjassa viisi maakauppiasta voidaan kelpuuttaa varakkaiden ja kuusi rikkaiden ryhmään. Kauppa näyttää siis Savossa kannattaneen.¹⁷⁴

Uudesta kauppiaskunnasta tuli tervetullut lisä sekä kuntien että yhdistysten luottamustehtäviin. Kauppiaan tuli – aluksi lain velvoitteella ja myöhemmin käytännön pakosta – osata lukea, kirjoittaa, laskea ja hoitaa tilinpitoa, mitkä taidot talollisilta vielä 1800-luvun lopulla usein puuttuivat. Niinpä maakauppiaita valittiin varsinkin kunnallislautakuntien esimiehiksi (s. 51) ja jäseniksi sekä kuntien tilintarkastajiksi. He saavuttivat maalaisyhteisössä arvostetun aseman, ja melko moni valittiin talonpoikaissäätyyn valtiopäiväedustajaksikin.

Tällaisia olivat Aapeli Häyrinen Pieksämäeltä, Kustaa Karhu ja Aksel Kyander Mäntyharjulta, Antti Juhani Pulkkinen Enonkoskelta, Hiskias Kirjalainen Mikkelin maalaiskunnasta, Mikko Lampinen Hirvensalmelta, Adam Bagge Rantasalmelta, Abel Jäntti Pielavedeltä ja Heikki Kansanen Leppävirralta. Maakauppiaiden suuri edustus entisajan valtiopäivillä olikin nimenomaan itäsuomalainen ilmiö ja johtui siitä, että kaupungeista köyhä maakunta oli pitkään odottanut kauppiaskunnan tuloa, ja kun toive toteutui, kauppiaat saivat huomattavasti merkittävämmän aseman kuin länsi­suomalaiset ammatti toverinsa.¹⁷⁵

Savon kaupungeissa kauppatilanne oli täysin toisenlainen. Kauppapuoteja oli jo vanhastaan melko paljon, eivätkä entiset yrittäjät aina suhtautuneet suopeasti uuden kilpailijakunnan syntymiseen. Sekä maakauppiaiden että kaupunkikauppiaiden toimilupahakemuksista tehtiin valituksia, ja maaseudulla olevasta asiakaspiiristä koetettiin pitää kiinni, sillä kaupunkien oma asukasmäärä ei kannattavuutta turvannut.

Kuopio oli Savon ehdoton kauppakeskus, vaikka Mikkelissä, Savonlinnassa ja lisalmella oli kaupunkilaisten määrään suhteutettuna enemmän kauppiaita. Tukkukauppiaita oli Kuopiossa kuitenkin enemmän kuin pikkukaupungeissa, mikä siirsi kaupungin vaikutusaluetta huomattavan laajalle alueelle. (Ks. kartta)

Kuopion ensimmäinen tukkukauppias oli Gustaf Ranin, mutta kauppa-alueen varsinaiseksi laajentajaksi tuli Herman Saastamoinen. Jo vähittäiskaupan kaudella ennen 1880-lukua Kuopion vaikutuspiiri ulottui Kaavin, Nilsiän, Pielaveden, Pihtiputaan, Viitasaaren, Rautalammin ja Suonenjoen kuntiin. Nyt alue laajeni pohjoisessa Lapinlahdelle, Iisalmelle, Kiuruvedelle, Pyhäjärvelle ja aina Kainuuseen saakka sekä etelässä Leppävirralle ja pyrki etenemään myös Tuusniemen ja Heinäveden alueille. Iisalmi kehitti ympärilleen omankin suppean kauppa-alueen, mut­ta Varkaudessa kauppa keskittyi oman kunnan alueelle. Rautavaara ja Kaavi olivat raja-aluetta eli kuuluivat myös Joensuun kauppa-alueeseen, ja vastaavanlaista seutua olivat myös Rautalampi, Vesanto, Viitasaari, Pihtipudas ja Pyhäjärvi, jotka olivat sekä Kuopion että Jyväskylän kaupallista reuna-aluetta.

Mikkelin kauppa-alue oli suppeampi, vaikka sekin ulottui tukkukauppias C. F. Pöndisen aikana Puumalaan, Suomenniemelle, Mäntyharjulle, Joutsaan, Leivonmäelle, Kangasniemelle, Hankasalmelle, Pieksämäelle ja Juvalle. Itä-Savo jäi savonlinnalaisen tukkukauppias And. Auvisen alueeksi ja käsitti 1880-luvulta 1900-luvun alkuun Rantasalmen, Enonkosken, Savonrannan, Kerimäen, Kesälahden, Säämingin ja Sulkavan rajaaman alueen sekä osan Heinävedestä. Joroinen kuului sekä Mikkelin, Savonlinnan että Kuopion vaikutuspiiriin.¹⁷⁷

Kauppatavaroita säilytettiin maaseudulla suurissa varastoissa. Kaupungissa tukkukauppiailla oli majatupia, joissa maalaiset saivat asua ilmaiseksi kauppamatkoillaan. Moni kauppias, varsinkin tukkukauppias, ryhtyi myös laivanvarustajaksi tehostaakseen kauppatavaroiden hankintaa ja myyntiä. Näistä, jo edellä mainituista, merkittävistä savolaiskauppiaista kerrotaan yritystoiminnan seuraavassa alaluvussa. Valtiopäivien porvarissäätyyn Savonkaupunkikauppiaista valittiin Rurik Kellgren, Isak Löf ja Robert Rissanen Kuopiosta, Anders Molander Mikkelistä ja Adolf Albin Sopanen Savonlinnasta.¹⁷⁸

Kauppa-alueiden laajenemisen ja kauppapuotien lisääntymisen ohella 1800-luvun jälkipuoliskolle oli tunnusomaista erikoisliikkeiden synty. Erikoistuminen koski varsinkin kaupunkeja, mutta jonkin verran erikoisliikkeitä syntyi 1900-luvun alussa kirkonkyliinkin.

Erikoisliikkeiden savolaisena esikoisena oli vuonna 1859 Kuopioon perustettu Juantehtaan rautakauppa. Se siirtyi melko pian John Carlsonin omistukseen, mutta Juankosken ruukki säilyi paikkana, missä valmistettiin Pohjois-Savon ensimmäiset metalliaurat, meijerikalusteet ym. maataloustyökalut.¹⁷⁹

Mikkelin ensimmäinen erikoismyymälä taas oli neiti Maria Andersinin käsityöliike, joka avattiin vuonna 1867. Ilmeisesti kannattavuuden lisäämiseksi siellä tosin myytiin myös viipurinrinkilöitä. Seuraavan vuosikymmenen alussa Mikkelissä oli jo useita kangas- ja vaatekauppoja sekä Huutokosken rautatehtaan hoitaja N. Putilovin rautakauppa.¹⁸⁰

Savonlinnassa erikoistumisen aloitti neiti Ottilia von Fieandtin 1870-luvulla perustama kirjakauppa. Siellä, kuten Andersinin käsityöliikkeessä Mikkelissä, tavaravalikoimaa jouduttiin laajentamaan ja myymään kirjojen ohella paljon muutakin, kuten astioita, kankaita, päivänvarjoja ja koruja.

Iisalmella ei kauppala-aikana ollut varsinaisia erikoisliikkeitä. Vasta vuonna 1894, kun Iisalmi oli jo kaupunki, perustettiin jalkine- ja nahkaliike sekä 1899 kirja- ja paperikauppa. Samoihin aikoihin Iisalmella avattiin myös pullapuoti.¹⁸¹

Savon kaupungeissa oli siis 1800-lu­vun lopulla rautakauppoja sekä kirja- ja paperikauppoja. Suurin osa alkuajan erikoisliikkeistä oli kuitenkin käsityö-, kangas- ja vaatekauppoja. Kuuluisin näistä oli 1880 Minna Canthin omistukseen tullut lankapuoti Kuopiossa. Lankojen lisäksi siellä myytiin kankaita ja ompelukonetarvikkeita. Myös ”lyssilangat” eli kynttilän sydämet menivät kaupaksi. Myynnissä keskityttiin rahvaan naisten suosimiin hyviin ja huokeisiin tuotteisiin, mutta kauppa houkutteli herrasväen rouviakin sen jälkeen, kun valikoimiin tuli myös ulkomaisia kankaita sekä somisteiksi tarvittavia ”koreuksia”. Minna Canth oli aluksi itse mukana myyntityössä mutta jätti sen vähitellen kauppa-apulaisilleen ja tyttärilleen Annille ja Ellille. Suurin osa tuotteista tilattiin Tampereelta, minkä takia Canthin puotia koristi kyltti ”Tampereen Lanka Kauppa”.¹⁸²

Erikoisliikkeiden uranuurtajiin kuului myös kuopiolaisen Lignell & Piispasen siirtomaatavarakauppa. Makeiskaupat, koruliikkeet, urheilukaupat sekä osto- ja myymiliikkeet sitä vastoin olivat Savossa vasta 1900-luvun alun uutuuksia.

Sekä kauppojen määrän kasvu että erikoistuminen oli heijastumaa elintason kohoamisesta, kulutustavarateollisuuden kehityksestä ja kulutustottumusten muuttumisesta. Kotitekoinen väistyi, käsityöläisten tarve pieneni ja aikaisemmin ylellisyystavaroina pidettyjen tuotteiden kysyntä kasvoi.

Yksityisomistuksessa olevien kauppojen lisäksi Savossa oli 1800-luvun lopulta lähtien ostajapiirin yhteisiä kauppayrityksiä. Viljelijät olivat tyytymättömiä yksityiskauppiaiden heille maksamiin hintoihin ja pitivät kannattavampana hoitaa itse maalaistuotteiden myyntiä. Moni oli myös joutunut ostosten takia velkoihin ja samalla riitoihin kauppiaiden kanssa. Rahaa käsittelevä kauppias saattoi myös olla kateuden kohde, jonka rikastuttaminen tuntui turhalta, jos voitot voitiin saada itselle ostajakunnan yhteisellä kaupankäynnillä.

Kun maamiesseuroissa oli jo kokeiltu yhteisostojen ja -myymien onnistumista ja kun ulkomailta oli kantautunut tietoja osuustoiminta-aatteesta, uskaltauduttiin kauppayhtiöiden perustamiseen. Savossa tällaisia olivat Joroisten Järvikylän Kauppa Oy, Rautalammin kunnalliskauppayhtiö, Tuovilanlahden Maamiesten Kauppa Oy Maaningalla, Karttulan Kauppa Oy, Sulkavan Kauppa Oy, Ristiinan Kauppa Oy, Pieksämäen Kauppa Oy ja voinvientiin erikoistunut Kuopion Kauppayhtiö.¹⁸³

Näistä yrityksistä ei tullut pitkäikäisiä, sillä yleensä ne oli perustettu liian pienen pääoman ja suppean asiakaspiirin varaan. Niinpä seuraajiksi tulivat varsinaiset osuustoiminnalliset yritykset, joilla oli tukenaan 1899 perustettu Pellervo-seura ja 1901 voimaan tullut osuustoimintalaki.

Osuuskauppoja perustettiin kirkonkyliin ja muihin asutuskeskuksiin. Savoon ne juurtuivat hitaammin kuin muualle Suomeen, ja varsinkin Mikkelin lääni oli itsenäisyyden aikaan asti osuuskauppaliikkeen jälkijoukkoa. Vuonna 1907 koko maassa oli jo 389 osuuskauppaa, mutta Mikkelin läänissä vasta 11 (2,8 % maan osuuskauppojen määrästä). Kuopion läänissä niitä oli tuolloin 39 (10,0 % osuuskauppojen määrästä). Kaksi vuotta myöhemmin osuuskauppojen määrä oli Mikkelin läänissä noussut 20:ksi (3,8 %) ja Kuopion läänissä 45:ksi (8,7 %), mutta sitten nousu pysähtyi. Vasta vuonna 1916 määrä taas kohosi. Mikkelin läänissä oli nyt 30 (5,0 %) ja Kuopion läänissä 49 (8,2 %) osuuskauppaa, missä määrä pysyi itsenäisyyden alkuun asti.

Osuustoiminnan alkuperäisiin tavoitteisiin oli kuulunut eri kuluttajapiirien yhdistäminen rakentavaan taloudelliseen toimintaan, mutta ensimmäisen maailmansodan vuosina 1914–1916 puoluepolitiikka työntyi mukaan ja hajotti osuustoiminnan kahteen leiriin. Vuonna 1904 perustetun Suomen Osuuskauppojen Keskuskunnan (SOK) kilpailijaksi tuli lähellä työväenliikettä oleva ns. edistysmielinen osuusliike, joka vuonna 1916 järjestäytyi Kulutusosuuskuntien Keskusliitoksi (KK) ja perusti seuraavana vuonna oman tukkuliikkeen, Osuustukkukaupan (OTK). SOK jäi tuolloin tuottajaosuuskuntien keskusjärjestöksi.¹⁸⁴ OTK:laisten ryhmä oli kuitenkin Savossa, kuten koko maassa, selvästi SOK:laisten ryhmää pienempi.

Savolaiset suurliikemiehet

Tarmokkaimmat kaupallisen alan yrittäjät kohosivat vähittäiskauppiaista tukkukauppiaiksi ja usein myös tehtailijoiksi ja laivanvarustajiksi. Tällaisia kuvattavalla kaudella toimineita savolaisia merkkimiehiä olivat Gustaf Ranin, Herman Saastamoinen ja Birger Hallman Kuopiossa, C. F. Pöndinen ja David Pulkkinen Mikkelissä, Anders Auvinen Savonlinnassa, Johan Puustinen ja Lauri Kärkkäinen Iisalmella sekä Oskar Henrik (Heikki) Peura Rautalammilla. Lyhyet tiedot heidän taustastaan ja toiminnastaan antavat kuvaa entisajan laaja-alaisesta yritteliäisyydestä ja työssä onnistumisesta.

Heidän lisäkseen oli monia muitakin merkittäviä tukkukauppiaita sekä oman paikkakunnan ulkopuolellakin tunnettuja maakauppiaita, kuten Albin Sopanen ja Petter Pirhonen Savonlinnassa, Pekka Kansanen Leppävirralla, Juho ja Risto Tikka Ristiinassa, Aapeli Häyrinen Pieksämäellä, Abel Jäntti ja Petteri Lyytikäinen Pielavedellä, A. Bagge Rantasalmella, Aksel Kyander Mäntyharjulla, Niilo Kosonen Kerimäellä, Antti Juhani Pulkkinen Enonkoskella ja Abraham Juhana Leskinen Säämingissä, mutta heidän esittelynsä on tässä yhteydessä rajoitettava nimien mainintaan.

Gustaf Ranin (1825–1896), alun perin Kustaa Raninen, oli kotoisin Savonlinnasta ja aloitti 15-vuotiaana kauppiaan uransa tunnetun kuopiolaiskauppiaan O. W. Roeringin oppipoikana. Ranin kävi sunnuntaikoulua, pääsi kirjanpitäjäksi ja vuonna 1852 Kuopion kauppaporvariksi. Itsenäisenä yrittäjänä hän keskittyi aluksi keräilykauppaan kooten maakunnasta muun muassa pappien voikymmenyksiä. Oman kauppahuoneen sivumyymälöineen Gustaf Ranin avasi vuonna 1854. Saimaan kanavan avautuminen (1856) lisäsi kaupan mahdollisuuksia, ja varmistaakseen tavaroiden nopean ja edullisen kuljetuksen Ranin ryhtyi laivanvarustajaksi sekä perusti oman telakankin Haminalahteen. Näin hänestä tuli koko Kuopion laivaliikenteenkin kehittäjä ja laajentaja.

Vuonna 1866 annetun kotipolton kiellon jälkeen Gust. Raninin toiminta laajeni polttimo- ja panimoteollisuuteen. Pankkien perustajana hän samalla varmisti lainoituksen yrityksilleen. Hankkimalla kaupunkikiinteistöjen lisäksi maaomaisuutta Ranin turvasi myös kaupankäynnissä tarvittavan elintarvikkeiden saannin ja harjoitti karjanjalostustakin englantilaiskarjallaan. Vuonna 1883 perustetulla höyrymyllyllä oli viljavarastot Iisalmella ja Kiuruvedellä, ja sen markkina-alue ulottui Kainuuseen sekä Keski­Pohjanmaan itäisiin pitäjiin asti. Raninin kauppa- ja teollisuusliikkeen omistuksessa oli myös puutavaraliike ja Karhonsaaren höyrysaha, mutta ne hankittiin yhtiölle vasta Raninin perillisten aikana.

Gustaf Ranin toimi lukuisissa sekä kaupallisen että kunnallisen alan luottamustehtävissä. Kotikaupunkiaan Kuopiota hän muisti monilla lahjoituksilla antaen avustuksia mm. kirjastolle, VPK:lle ja Kuopion lyseolle. Kauppaneuvoksen arvon Gust. Ranin sai vuonna 1875.¹⁸⁵

Herman Saastamoinen (1850–1920) oli talollisen poika Pielaveteen kuuluneelta Keiteleeltä. Hän lähti Kuopioon vuonna 1871 oppiakseen kauppiaan ammatin ja eteni pian puotirengistä kirjanpitäjäksi. Kauppaporvarin oikeudet hän sai 1876 ja perusti heti sen jälkeen Kuopioon oman sekatavarakaupan. Ensimmäinen kaupparakennus paloi mutta uudesta tuli todellinen kappapalatsi.

Vähittäiskaupan rinnalla Saastamoinen alkoi harjoitta tukkukauppaa. Voikauppaa kehittääkseen hän oli mukana perustamassa Kuopion Voikauppayhtiötä ja sitä seurannutta kauppayhtiötä. Pietariin ja Lyypekkiin ulottuvat kauppamatkat antoivat kokemusta ulkomaankaupasta ja rohkaisivat laajentamaan toimintaa. Vuonna 1887 Saastamoinen hankki Karttulasta Syväniemen sahan ja muutti sen kaksi vuotta myöhemmin, Savon radan valmistuttua, lankarullatehtaaksi. Tulipalo tuhosi tämänkin rakennuksen, mutta se rakennettiin pian uudelleen, jolloin siihen lisättiin koivuhiiliä valmistava hiiltomo.

Toisen, vuodesta 1913 lähtien maailman suurimpiin kuuluvan rullatehtaan Saastamoinen perusti Kuopion Haapaniemeen. Sinne rakennettiin myös höyrymylly sekä höyryvoimala, josta saatiin sähköä sekä tehdasalueelle että lähiympäristöön. Rullien raaka-ainetta Saastamoinen sai omistamansa Heinäveden Papinniemen tilan koivikoista, ja tuotteiden kuljetusongelmien poistamiseksi Herman Saastamoinen oli mukana laivanvarustustoiminnassa omine telakoineen. Kuten Gustaf Ranin myös Herman Saastamoinen oli Pohjois-Savon suurimpia maanomistajia. Hänen maaomaisuutensa laajeni lopulta noin 26 000 hehtaariksi.

Herman Saastamoinen oli 1906 pe­rustamassa vanhasuomalaisuutta tukevaa Savotar-lehteä, joka liikemies Saastamoiselle oli myös hyvä markkinointiväline. Kunnallisista luottamustehtävistä merkittävimpiä olivat kaupunginvaltuusmiesten ja rahatoimikamarin jäsenyydet. Kauppa­neuvoksen arvon Herman Saastamoinen sai vuonna 1904.¹⁸⁶

Birger Hallman (1851–1936) oli alivänrikin poika Heinävedeltä. Koulunkäynnin hän aloitti Savonlinnan alkeiskoulussa, mutta jätti sen kesken ja muutti apteekkioppilaaksi Turkuun. Laajempi kaupallinen ala kiinnosti, joten Birger Hallman matkasi Kokkolaan eraan tukkukauppiaan puotipojaksi ja perehtyi samalla ulkomaankauppaan. Oulun kauppakoulun jälkeen Birger Hallman siirtyi Kuopioon, sai porvarioikeudet 1875 ja avasi kaupungissa oman kauppapuodin. Kaksikielisenä hänen oli helppo mennä mukaan Kuopion seuraelämään ja solmia sitä kautta hyödyllisiä tuttavuuksia.

Birger Hallman oli Herman Saastamoisen yhtiöroveri Voikauppayhtiö Kuopiossa ja Syväniemen rullatehtaassa. Tehdastoiminta laajeni, kun Hallman vuonna 1880 osti tulitikkutehtaan, rakennutti Lahdentaan kaupunginosaan myllyn ja sen yhteyteen sahan sekä 1893 sarkojen vanutuslaitoksen eli tampin. Hallman oli osakkaana Savon höyrymylly Oy:ssä ja liikennöi laivoillaan Kuopion ja Pietarin väliä. Voita hän vei myös Englantiin. Viinin tuonnin ansiosta Birger Hallman nimettiin Portugalin varakonsuliksi. Hän oli myös mukana KOP:n (Kansallis-osakepankki) toiminnassa, kuului nuorsuomalaisen puolueen kannattajiin ja valittiin lukuisiin luottamustehtäviin. Taiteilija Juho Rissanen kuului hänen ystäväpiiriinsä ja vietti useita kesiä Hallmanin maatilalla Vehmersalmella. Kauppaneuvoksen arvonimi Birger Hallmanille myönnettiin vuonna 1908.¹⁸⁷

C.F. Pöndinen (1849–1928) oli kuparisepän poika Kronstadtista. Käytyään Mikkelin ala-alkeiskoulun hän siirtyi 14-vuotiaana Heinolaan kauppa-apulaiseksi mutta palasi koulukaupunkiinsa Pylkkästen veljesten kauppapuotiin myyjäksi. Juho Pylkkäsen kuoltua vuonna 1872 Pöndinen osti perikunnalta vähittäiskaupan ja ryhtyi parin vuoden kuluttua harjoittamaan myös tukkukauppaa. Sen loistoaikaa olivat 1880- ja 1890-luvut, jolloin 30–40 maakauppiaiden rahtimiestä saattoi päivittäin olla liikkeen varastoissa hakemassa tavarakuormiaan.

Vuodesta 1883 lähtien C. F. Pöndinen toimi myös laivanvarustajana, jonka alukset purjehtivat säännöllisesti Mikkelin ja Pietarin väliä pistäytyen syksyisin ja keväisin myös Helsingissä ja Tallinnassa. Päävientiartikkeleina olivat voi ja puutavara, tuontiartikkeleina muun muassa jauhot, ryynit, rauta, tupakka, kahvi, suola ja sokeri, syksyisin myös silakat. Mikkelin kaupunginvaltuuston jäsenenä kauppaneuvos Pöndinen oli 33 vuotta. Lahjoituksista merkittävimpiä olivat Pekka Halosen maalaama alttaritaulu Mikkelin kaupunginkirkkoon ja rahasto valistustalon aikaansaamiseksi.¹⁸⁸

David Pulkkinen (1851–1925) oli syntynyt Mikkelin pitäjässä kyläräätälin poikana. Nuoruusvuosinaan hän palveli Mikkelissä monissa eri liikkeissä kunnes vuonna 1878 ilman suuria pääomia avasi oman sekatavarakaupan. Pian Pulkkisesta tuli myös tukkukauppias ja laivanvarustaja. Omat rahtialukset liikennöivät Mikkelistä Pietariin, Helsinkiin ja Tallinnaan vieden voita ja vuotia sekä tuoden muun muassa viljaa ja jauhoja.

David Pulkkinen saavutti menestystä myös tehtailijana. Vuonna 1892 hän perusti Mikkeliin tiilitehtaan, joka valmisti mm. Mikkelin kaupunginkirkkoon tarvittavat rakennustiilet. Hänellä oli myös pieni tupakkatehdas, valssimylly ja osuus polttimo- ja oluttehtaaseen. Pulkkinen suunnitteli myös rullatehdasta ja sen yhteyteen saippua- ja kynttilätehdasta, mutta kaupunginvaltuusto ei hanketta puoltanut.

Kauppaneuvos Pulkkinen näkyi Mikkelin kaupunkikuvassakin. Puutalo-Mikkelin keskustaan kohosi kaksi Pulkkisen komeaa kivitaloa, ja seurakuntatalo rakennettiin suureksi osaksi Pulkkisen antamin lahjavaroin. Maaomaisuuttaan Pulkkinen kartutti hankkimalla ensin Sannastin ja vähän myöhemmin Kyyhkylän tilan Mikkelin maalaiskunnasta. Luottamustehtäviä kertyi sekä kaupunginvaltuustossa, kauppiasyhdistyksessä että kirkkovaltuustossa.¹⁸⁹

And(ers) Auvinen (1843–1915) oli syntynyt Kiteellä ja tullut Savonlinnaan puotipojaksi vuonna 1859. Stephan Schataloffin myymälässä hän kohosi kirjanpitäjäksi ja naituaan isäntänsä tyttären avasi vuonna 1873 oman vähittäiskaupan. Esikuvana oli muun muassa kauppaneuvos Johan Kolis, Savonlinnan merkittävin 1800-luvun puolivälin kauppias, sahanomistaja, laivanvarustaja sekä rakennusurakoitsija.

And. Auvinen kohosi vuonna 1876 kuolleen Kolisin jälkeen Savonlinnan liikemaailman näkyvimmäksi henkilöksi ja sai esikuvansa tapaan kauppaneuvoksen arvon. Pääliikkeen lisäksi Auvinen avasi sivumyymälät Enonkoskella ja Kerimäellä. Hän ryhtyi harjoittamaan myös tukkukauppaa ja toimi yrittäjänä puutavaraliikkeen ja sahateollisuuden alalla. Putikon saha ja mylly lähellä Punkaharjua siirtyivät hänen omistukseensa 1887. Auvinen oli myös Savolan sahan osakkaana. Laivanvarustajaksi hän ryhtyi vuonna 1895 ja kävi ulkomaankauppaa Pietariin, Saksaan ja Englantiin.¹⁹⁰

Johan Puustinen (1851–1900) oli syntyperäinen iisalmelainen. Hänen isänsä Johan Puustinen (vanhempi) toimi kauppiaana ja kestikievarinpitäjänä. Porvarioikeudet Johan Puustinen (nuorempi) sai vuonna 187 3, minkä jälkeen hän avasi ensimmäiset kauppansa 1875 ja 1876. Kauppaliike laajeni tukkukaupaksi. Isänsä esimerkin mukaan Puustinen ryhtyi harjoittamaan myös puutavaran välitystä, ja kun Iisalmen seudulla ei ollut ainuttakaan tehtaaksi luokiteltavaa sahaa, hän perusti vuonna 1877 Savon ensimmäisen höyrymyllyn ja sen yhteyteen sahan sekä höyläämön. Pari vuotta myöhemmin, saatuaan oikeuden harjoittaa myllynsä yhteydessä puu- ja rautasepänliikettä, Puustisesta tuli rakennusurakoitsija. Hänen omistuksessaan oli Iisalmella 1880-luvulla ainakin kaksi tiiliruukkia.

Johan Puustisen tehdaslaitokset paloivat vuonna 1881, mutta ne rakennettiin uudelleen vuoteen 1890 mennessä. Sen jälkeen laitoksia laajennettiin siten, että myllyn yhteyteen rakennettiin saha, meijeri ja drittelitehdas (dritteli = puinen voinkuljetustynnyri). Meijerinsä tuotannon turvaamiseksi Puustinen järjesti separaattoriasemia lähikylien taloihin. Metsäostojen yhteydessä hän sai omistuk­seensa kymmenkunta maatilaa. Puustinen oli 1890-luvulla myös Iisalmen huomattavin laivanvarustaja. Kunnallisista luottamustehtävistä tärkeimpiä olivat järjestysoikeuden, rahatoimikamarin ja palotoimikunnan jäsenyydet.¹⁹¹

Lauri Kärkkäinen (1851–1922) oli toinen merkittävä iisalmelainen liikemies. Hän oli syntynyt Kiuruvedellä, kohosi anoppinsa ”Joachim Putkosen lesken” kauppahuoneen johtajaksi ja vuonna 1910 perustetun ”Kärkkäinen & Putkonen” -yhtiön omistajaksi. Yhtiöllä oli Iisalmen maalaiskunnassa muun muassa höyrysaha. Lauri Kärkkäisen toimesta yhtiö perusti vuonna 1914 Iisalmen tienoon ensimmäisen puusepäntehtaan ja höyläämön. Kärkkäinen kehitti myös paikkakunnan myllyteollisuutta, harjoitti kauppa- ja laivaliikennettä sekä sai vuonna 1911 ansioistaan kauppaneuvoksen arvon. Luottamustoimista huomattavimpia olivat Iisalmen järjestysoikeuden ja rahatoimikamarin jäsenyys sekä kaupunginvaltuuston puheenjohtajuus. Kärkkäinen kuului myös säästöpankin hallitukseen ja VPK:n johtokuntaan. Pohjois-Savon alueella hänen omistuksessaan oli 23 maatilaa, yhteispinta-alaltaan noin 18 000 hehtaaria.¹⁹²

Oskar Henrik (Heikki) Peura (1870–1937) oli syntynyt Laukaassa mutta muutti jo nuorena Rautalammille. Maatalon poikana hän perehtyi kaupankäyntiin käymällä Jyväskylässä ja joskus Helsingissäkin myymässä kotitilansa tuotteita. Hankittuaan Rautalammilta Korholan tilan Peura ryhtyi viemään voita Pietariin. Sahateollisuuden nousukaudella Peura perusti Suonenjoelle lisveden sahan ja sen yhteyteen höyrymyllyn. Haminasta hän hankki puutavaran lastauspaikan Lontooseen ja Hampuriin suuntautuvaa vientiä varten. Sahan tuotannon lisäämiseksi Peura aloitti sahallaan 1902 koivukeppien sahauksen ja rakennutti 1909 sahan viereen keppejä hyödyntävän rullatehtaan. Heikki Peura hankki omistukseensa myös Varkauden Kopolanniemen höyrysahan, mutta se paloi jo ostoa seuranneena vuonna, eikä sitä pidetty tarpeellisena rakentaa uudelleen. Sitä vastoin Iisveden saha, mylly ja rullatehdas, jotka myös tuhoutuivat pahoin 1912 sattuneessa tulipalossa, rakennettiin pian uudelleen.

Peuralla oli vuodesta 1911 lähtien saha myös Kuopion maalaiskunnan Pitkälahdessa. Raaka-ainetta se sai Peuran Adolf von Wrightiltä ostaman, 1700 hehtaarin suuruisen Haminalahden kartanon mailta.

Teollisuuslaitokset ja Pohjois-Savosta hankitut maatilat tekivät Heikki Peurasta huomattavan työnantajan. Iisveden tehtailla oli noin 120, Pitkälahden sahalla noin 60 ja maatiloilla noin 300 työntekijää. Lisäksi Peuran väkeen kuului työntekijöiden perheenjäseniä.

Ensimmäisen maailmansodan aikana tehtaat pysähtyivät, mutta Peura keskittyi tuolloin halko- ja hiilikauppaan. Sodan jälkeen Heikki Peura laajensi toimintaansa perustamalla Pitkälahden voimalaitoksen ja puusepänverstaan sekä lisäämällä maaomaisuuttaan. Kauppaneuvoksen arvon Oskar Henrik Peura sai vuonna 1923.

Rouva Aina Peuran toimesta Rautalammille perustettiin Peuran museo, ”meijän mamman romuliiteri”, kuten kauppaneuvos vaimonsa aikaansaannosta vierailleen esitteli.¹⁹³

Edellä esitellyt liikemiehet ovat esimerkkejä siitä, miten uskalluksella, tilannetajulla ja monipuolisuudella, ilman perittyä omaisuutta tai asemaa, oli entisajankin yhteiskunnassa mahdollisuus koota pääomia ja saavuttaa yleistä arvostusta. Kaikki mainitut savolaisvaikuttajat olivat lähtöisin vaatimattomista oloista mutta kohosivat oman paikkakuntansa taloudellisen ja henkisen kehityksen tukijoiksi. Heidän tuotantolaitoksensa ja telakkansa olivat merkittäviä työllistäjiä, ja lahjoitustensa kautta kauppaneuvosten nimi jäi seudun kulttuurihistoriaankin. Liiketoiminta ”seisoi usealla jalalla” kaupan, teollisuuden, maaomaisuuden ja pankkitoiminnan varassa eikä näin ollut suhdanteiden helposti horjutettavissa.

Kaikilla oli myös kyky löytää markkinaraot ja tarttua tilaisuuteen viivyttelemättä. Esimerkiksi, kun maakauppojen määrä kasvoi ja tukkukauppa tuli tarpeelliseksi ja kannattavaksi, vähittäiskauppa laajennettiin tukkukaupaksi. Edelleen, jos kauppatavaraa ei ollut kylliksi, sitä ryhdyttiin tuottamaan, jos kuljetusyhteydet kangertelivat, luotiin oma rahtilaivasto ja jos oman maan markkina-alue oli liian pieni, sitä laajennettiin ulkomaille. Uuden polven kauppiaat saivat suurliikemiehiltä oppia omien kauppapuotien perustamisessa, ja oma yritystoiminta jatkui useimmiten perillisten kautta.

Monialaliikkeet, joita varsinkin Kuopiossa oli koko Suomeen verrattuna suhteellisen paljon, olivat kuitenkin väistyvä yritysmuoto. Toiminnan kehittäminen useilla aloilla samanaikaisesti vaati suuria pääomia ja tuotannon jatkuvaa kasvattamista, joten toimintoja ryhdyttiin jakamaan ja tuotantoa keskittämään. Riskien hallinta helpottui osakeyhtiömuotoisen ja osuustoiminnallisen tukkukaupan myötä. Tukkukauppiaiden rinnalle arvovaltaisiksi yrittäjäryhmiksi tulivat nyt teollisuudenharjoittajat sekä pankkimiehet. Myös kaupunkien kunnallishallinnon muutos (1873) vähensi varakkaiden suurliikemiesten valtaa, joka Kuopion ja Mikkelin kaltaisissa hallintokaupungeissa alkoi siirtyä virkamieskunnalle ja vapaan ammatin harjoittajille.¹⁹⁴

Pankkitoiminta säästäväisyyden kannustajana

Metsäteollisuuden vilkastuminen toi savolaisille 1800-luvun loppupuolella rahaa mutta lisäsi samalla rahan tarvetta. Omavaraisuus ja vaihtokauppojen tekeminen alkoivat väistyä, tehdasvalmisteisilla tuotteilla oli kysyntää ja yritystoimintaan ja maatalouden uudistuksiin tarvittiin pääomia. Rahahuolet tulivat savolaisten elämään. Toisille tuli tarve saada lainarahaa, toisille huoli löytää kertyneille varoille turvallinen säilytyspaikka. Säästäväisyys kuului ajan hyveisiin, ja siihen vedottiin pankkeja perustettaessa.

Vuoden 1870 alussa Savossa oli kaikkiaan kuusi pankkikonttoria. Kuopiossa oli Suomen Pankin konttori (perustettu 1840) ja Suomen Yhdyspankin haarakonttori (1862), Mikkelissä Mikkelin läänin säästökassa (1847) ja Suomen Yhdyspankin asioimista (1862), Savonlinnassa Savonlinnan Säästöpankki (1858) ja maaseudulla Kangasniemen Säästöpankki (1859). Viimeksi mainitun toiminta oli kuitenkin hiipunut niin hiljaiseksi, että se oli 1870-luvun alussa ”melkein tuntemattomiin unohtunut” ja perustettiin uudelleen vuonna 1875. Kuopioonkin oli vuonna 1849 perustettu Säästökassa, mutta se oli lopettanut toimintansa jo 1868 ja avattiin uudelleen vasta 1876.¹⁹⁵ Maatalousuudistusten rahoittamista lainoitti vuonna 1861 perustettu, Helsingissä toimiva Suomen Hypoteekkiyhdistys, mutta se keskittyi myöntämään pitkäaikaisluotto­ ja suurtilallisille, eikä siitä näin ollut apua Savon pienrilallisille.

Perunkirjojen mukaan he kääntyivät lainantarpeessa pankkien ohella kauppiaiden, naapurin isäntien tai vakavaraisten leskiemäntien puoleen. Pankkeja tarvittiin kuitenkin lisää, ja Savossa niiden arveltiin helpottavan jopa ns. irtaimen väen ongelmia. Säästäminen opettaisi ihmisen huolehtimaan itse itsestään, mikä tuli esille Kuopion läänin väestöoloja vuonna 1884 pohtineen komitean mietinnössä:

”Jos irtaimen kansan epävarmuutta tahdotaan vähentää, on välttämätöntä että siinä väestössä herätetään mieltä ja halua säästäväisyyteen. . . . Erittäinkin toivottavaa olisi, että muodostuisi vapaaehtoisia kansalais-yhdistyksiä, joiden tarkoituksena olisi levittää säästäväisyyden tunnetta kansaan ja yhä kohottaa sitä sekä vaikuttaa säästökassojen, elinkorko- ynnä muiden semmoisten laitoksien muodostumista ja käyttämistä, jonka ohessa hallitus voisi näille yhdistyksille antaa sopivia raha-apuja tätä tarkoitusta varten. Tämän kautta voitaisiin sen ohessa estää syntymästä tuommoisia vaatimuksia, kuin monessa paikoin ulkomailla on kuulunut, että muka valtion pitäisi ottaa huolekseen työväen toimeentulo onnettomuuksien sattuessa ja vanhoilla päivillä, perustamalla vakuutus­ ja pensionilaitoksia. . . . Mutta tärkeä ehto säästäväisyyden edistymiselle on, että löytyy tarkoituksen mukaisia laitoksia, missä pieninkin säästö alati saadaan tuottavaksi.”¹⁹⁶

Tällaisia laitoksia ei varsinkaan Pohjois-Savon maaseudulla vielä ollut tai jos oli, talletusten tekeminen oli hankalaa. Pankkeihin oli pitkä matka, ne olivat auki ani harvoin, konttoreita hoidettiin sivutoimisesti ja vähimmäistalletuksen raja oli monelle liian korkea. Vuonna 1884, mietinnön valmistumisvuonna, koko maassa oli 125 mutta Savossa vasta 13 säästöpankkia. Säästöpankkien perustaminen oli lähtenyt Savossa verkkaisesti liikkeelle, kuten seuraavasta luettelostakin voidaan todeta:¹⁹⁷

Savon alueella säästöpankkitoiminta alkoi Etelä-Savosta ja laajeni 1870-luvun lopulla Pohjois-Savoon. Etelä-Savon pankit olivat lähes poikkeuksetta yksityishenkilöiden perustamia, kun taas Pohjois-Savon pankit olivat alusta alkaen kunnallisia tai kuntien avustamia pankkeja. Autonomian ajan päättyessä säästöpankki oli lähes jokaisessa Savon kunnassa ja talletusten kokonaismäärä oli kasvanut ripeästi. Suurin osa konttoreista oli kuitenkin pieniä, ja talletusten määrä pankkikirjaa kohden oli vähemmän kuin maassa keskimäärin. Esimerkiksi vuonna 1900 kaikissa Suomen säästöpankeissa oli keskimäärin 550 markkaa kutakin pankkikirjaa kohden mutta Savossa vain 328 markkaa.¹⁹⁸

Talletuksia siis kertyi, mutta säästöpankin konttoreita oli vielä autonomian ajan päättyessä melko harvassa. Niinpä säästöjenteon helpottamiseksi, säästäväisyyden lisäämiseksi ja maaseudun vähävaraisen viljelijäväestön lainansaannin turvaamiseksi maahan luotiin valtion tuella toimiva postisäästöpankkien eli postipankkien verkosto. Pankkikonttoreita suunniteltiin avattavan jokaisen postitoimiston tai postiaseman yhteyteen, ja pankin voitto oli tarkoitus käyttää ”etupäässä säästäväisyyden edistämiseksi vähävaraisissa kansanluokissa”.¹⁹⁹

Postisäästöpankkeja perustettiin vuodesta 1887 lähtien, ja Savon alueella niitä oli jo ensimmäisenä toimintavuonna 18 paikkakunnalla: Heinävedellä, Juvalla, Joroisissa, Kangas niemellä, Mäntyharjulla, Savonlinnassa, Pieksämäellä, Puumalassa, Rantasalmella, Mikkelissä, Iisalmella, Karttulassa, Kuopiossa, Leppävirralla, Nilsiässä, Pielavedellä, Rautalammilla ja Suonenjoella. Postipankkien verkostosta tuli säästöpankkeja tiheämpi, eikä Savon eri osilla ollut tässä suuria eroja. Konttorien perustaminen eteni seuraavasti:²⁰⁰

Sekä säästöpankit että postipankit olivat ennen muuta pientallettajien ja maaseudulla asuvien pankkeja. Talletusten määrä alkoi kasvaa 1800-luvun lopulla varallisuuden karttuessa ja pankkikonttorien yleistyessä, mutta koko kansan pankeiksi niitä ei heti hyväksytty. Kun talletuksia ei kertynyt päättäjien mielestä riittävästi, Mäntyharjulla ja Kangasniemellä ehdotettiin, että työväestö ja palkolliset pakotettaisiin tekemään säästöjä paikallisiin säästöpankkeihin. Saastamoisen Syvänniemen tehdasyhdyskunnassa Karttulassakin annettiin tarkkoja ohjeita siitä, paljonko kukin sai palkkarahoistaan kuluttaa ja paljonko piti panna säästöön.²⁰¹ Puumalassa taas eräs isäntä sai omakohtaisesti kokea pankkipelkonsa seuraukset. Hän oli säilyttänyt rahoja metsässä mättäiden alla, mutta kun tuli ostosten aika, kauppias ei huolinutkaan maksuksi isännän neljää murenemistilassa ollutta 20 markan seteliä.²⁰²

Osuuskassojen toiminnan alkaessa epäluulot olivat jo vähäisempiä. Pankkiasia oli ollut esillä vuoden 1894 valtiopäivillä, jolloin talonpoikaissäädyn itäsuomalaiset ja pohjoissavolaiset valtiopäivämiehet tekivät aloitteen pientilallisille luottoa antavan kassatoiminnan aloittamisesta. Aloite ei vielä johtanut tulokseen, mutta suunnitelma toteutui vuonna 1901 voimaan tulleen osuustoimintalain jälkeen. Kokemusta sekä pankeista että yhteistoiminnasta oli tuolloin jo karttunut, minkä lisäksi ”Suomen osuustoiminnan isä” Hannes Gebhard oli pohjustanut asiaa julkaisemalla osuuskassoja käsittelevän kirjan, joka Pellervo-seuran välityksellä toimitettiin kaikkien kirkonkylien lainakirjastoihin.

Osuuskassojen toiminnan ja kannattavuuden edellytyksenä oli luotettavan asiakaspiirin saaminen, mikä Hannes Gebhardin ohjeen mukaan toteutui siten, ”että kassojen piiri ei ole suurempi kuin että hoitomiehet voivat tuntea jäsenet ja pitää silmällä heidän taloutensa hoitoa ja heidän siveellistä elämäänsä”. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että pankin alueen tuli olla sellainen, että siihen kuului noin 100–200 kassan jäseneksi ja lainanottajaksi kelvollista taloutta. Savossa osuuskassojen jäsenmäärä oli yleensä suositusta pienempi, esimerkiksi vuonna 1914 keskimäärin 60 jäsentä pankkikonttoria kohden.²⁰³

Osuuskassojen tehtävänä oli siis harjoittaa säästö- ja lainaustoimintaa kassan omien jäsenten kesken. Lähes poikkeuksetta ne olivat maanviljelijöiden yhteisyrityksiä. Savossa ensimmäinen osuuskassa eli osuuspankki perustettiin vuonna 1903 Leppävirran Paukarlahteen. Seuraavana vuonna rekisteröitiin 20 uutta kassaa, joista 17 Pohjois-Savon alueella. Nämä Savon ensimmäiset osuuspankit sijaitsivat seuraavilla paikkakunnilla:

Osuuskassojen Pohjois-Savo-painotteisuus säilyi ensimmäiseen maailmansotaan asti ja johtui alueella olevien säästöpankkien vähäisyydestä. Määrällinen kehitys eteni seuraavasti:²⁰⁴

Osuuskassat myönsivät jäsenilleen lyhytaikaisia lainoja, joista suurin osa tarvirriin uudisviljelyksiin ja maanparannuksiin. Lainansaannin eräänä ehtona oli Pellervo-lehden tilaaminen, mikä 1900-luvun alussa näyttää Savossa tulleen noin puolelle kassan jäsenistä. Merkitys lainanantajana oli kuitenkin vielä autonomian ajan lopulla vähäinen, samoin talletusten vastaanotto, joita alkoi kertyä vasta vuoden 1916 jälkeen. Siihen asti osuuskassat toimivat muualta saatujen pääomien varassa.²⁰⁵

Liikepankeista, yksityispankeista, kuten ennen sanottiin, ensimmäisiä olivat vuonna 1862 perustettu Suomen Yhdyspankki ja Viipurissa kymmenen vuotta myöhemmin syntynyt Pohjoismaiden Osakepankki Kauppaa ja Teollisuutta varten eli Pohjoispankki. Kummallakin oli haarakonttoreita Savossa.

Yhdyspankin konttorien perustamisen ehtona oli vähintään 2 000 osakkeen merkitseminen, mihin Savossa yllettiin vain Kuopiossa. Mikkelikin olisi ollut halukas saamaan oman konttorin, murra osakkeiden määrä riitti aluksi vain pankin asioimiston avaamiseen. Haarakonttoriksi se muutettiin kuitenkin jo parin vuoden kuluttua. Sekä Kuopion että Mikkelin Yhdyspankit aloittivat toimintansa vuonna 1862.

Pohjoispankin haarakonttori avattiin Kuopiossa vuonna 1883, ja sen pääasiakkaiksi tulivat kaukokauppaa käyvät liikemiehet. Pohjoispankilla oli konttorit myös Savonlinnassa, Varkaudessa ja Pieksämäellä.

Yhdyspankin ja Pohjoispankin kilpailijaksi tuli kansallisuusaatteen kukoistuskaudella vuonna 1889 syntynyt Kansallis-Osake-Pankki. Sen konttori avattiin Kuopiossa vuonna 1890, Mikkelissä 1893 ja Savonlinnassa 1898. Muita Savon kaupungeissa toimineita liikepankkeja olivat 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa Uudenmaan Osakepankki Savonlinnassa, viipurilainen Suomen Kauppapankki eli myöhempi Helsingin Osakepankki Kuopiossa, Savonlinnassa ja Mikkelissä, Savo­Karjalan Osakepankki Savonlinnassa ja Suomen Maatalousosakepankki Kuopiossa. Lisäksi Mikkelissä oli vuodesta 1887 lähtien Suomen Pankin haarakonttori.²⁰⁶

Liikepankit olivat yleensä kaupunkipankkeja. Niiden johtoon valittiin menestyneitä kauppiaita ja teollisuusmiehiä tai muita paikkakunnalla arvonantoa nauttivia henkilöitä. Pankkia he hoitivat omien liiketoimiensa ohessa ilman ylhäältäpäin tulevaa valvontaa. Se saattoi johtaa väärinkäytöksiinkin. Suomen Yhdyspankin Kuopion konttori esimerkiksi menetti 1869 kymmenennen osan pankin osakepääomasta sen hoitajana toimineen Rurik Kellgrenin sorruttua Pietarissa uhkapeliin. Yleensä pankkien toiminta oli kuitenkin kannattavaa.

Savonlinnan Pohjoispankin konttorinjohtajana toimi vuodesta 1888 lähtien paikkakunnan talouselämässä ja poliittisessa elämässä tunnettu vaikuttaja Aleks. Sikio ja Mikkelin Kansallis-Osake-Pankin esimiehenä suomalaisuusmies, tuomari E. Bemeri.²⁰⁷ Konttorikohtaisia tietoja liikepankeista ei ole julkaistu, mutta alkuaikoina niiden toimialueet olivat laajoja ja ylsivät pitkälle oman sijaintikaupunkinsa ulkopuolelle. Piensäästäjille ne pysyivät vieraina ja keskittyivät säästämisohjauksen sijasta yhdistysten ja yritysten palvelemiseen.

Matkailu tekee Savoa tunnetuksi

Matkailu alkoi voimistua omaksi elinkeinohaarakseen 1800-luvun lopulla. Sysäyksen tähän antoi oman maan tuntemista painottanut kansallisuusaate ja kansallisromanttinen ajattelutapa. Asian käytännön toteutusta edisti höyrylaivaliikenteen kehittyminen ja rahankäytön yleistyminen. Toimintaa johtamaan perustettiin vuonna 1887 Suomen Matkailijayhdistys, jonka tarkoituksena oli ”sekä maan omissa asukkaissa että ulkomaalaisissa herättää mieltymystä matkustuksiin tässä maassa ja tehdä ne helpoiksi laajentaakseen siten maan luonnon ja kansan tuntemusta”.²⁰⁸

Maan omien asukkaiden kotiseututuntemuksen lisääminen oli aluksi tärkeämpää kuin ulkomaalaisten turistien houkuttelu. Matkailun edistämistä pidettiin ”isänmaallisena tehtävänä”, sillä luonnonkauneus viritti mielet synnyinmaan ihailuun.²⁰⁹ Tässä Savon maakunnalla oli paljon tarjottavaa. Punkaharju, joka vielä 1840-luvulla oli ollut Mikkelin läänin kuvernöörillekin täysin tuntematon paikka, edusti Imatrankosken ohella sisämaan luontoa parhaimmillaan. ”Imatralla luonnon voimat myllertävät, Punkaharjulla ne lepäävät tyyninä ja rauhallisina. Imatra merkitsee suurinta draamallista jännitystä, Punkaharju idyllisintä lepoa . … Voisi sanoa, että Punkaharju Suursaimaan sinfoniassa edustaa sen viehkeintä andantea, tyyninä kesäisinä iltoina ja öinä jopa sen adagio moltoa”, kuvaili savolainen kirjailija ja matkailun edistäjä Ernst Lampen kotiseutunsa matkailuvalttia.²¹⁰ Muita tärkeitä kohteita Savossa olivat Olavinlinna ja Puijo.

Kotimaan matkailukohteita esiteltiin jo Topeliuksen 1840- ja 1870-luvulla toimittamissa kuvateoksissa Finland frams­täldt i teckningar ja En resa i Finland sekä koululaisille tarkoitetussa Maamme kirjassa. Niissä nimenomaan sisämaan järvimaisema nostettiin kansalliseksi tunnusmerkiksi. ”Suloisen Savonmaan” maisemat painettiin mieliin myös kuopiolaissyntyisen August Ahlqvistin (Oksasen) sanoittamassa ja iisalmelaisen Karl Collanin säveltämässä Savolaisen laulussa. Myös muutamia matkaoppaita ilmestyi jo 1800-luvun alkupuolella, mutta niissä Savon matkailukohteet sivuutettiin lähes pelkällä maininnalla.²¹¹

Maakuntaan tutustuminen oli kuitenkin vaikeaa niin kauan, kun tiedot matkailureiteistä, majoitus- ja ruokailumahdollisuuksista, sopivista laivavuoroista jne. olivat puutteellisia. Tätä puutetta Suomen Matkailijayhdistys ryhtyi poistamaan. Vanhat matkaoppaat saatettiin ajan tasalle, uutta matkailukirjallisuutta julkaistiin, höyrylaivojen aikataulut koottiin yhteen ja kuopiolaisten toimesta pantiin alulle matkailukamojen laatiminen. Jo Matkailijayhdistyksen perustamisvuonna (1887) aloitti Kuopiossa toimintansa paikallinen haaraosasto, jonka jäseniksi liittyivät muun muassa Minna Canth, Juhani Aho ja Pekka Brofelt. Savonlinna sai oman paikallisyhdistyksensä vuonna 1895, Mikkeli vasta 1927. Suomen Matkailijayhdisryksen eräs alkuajan puheenjohtajista oli pieksämäkeläissyntyinen professori Theodor Homen.²¹²

Sisämaan matkailureittinä yhdistys suositteli Viipurista Saimaan kanavan kautta Lappeenrantaan, sieltä Savonlinnan kautta Kuopioon ja Kuopiosta edelleen Iisalmelle, Kajaaniin ja Ouluun vievää reittiä. Yksittäisistä kohteista Punkaharjuun kiinnitettiin erityishuomiota. Jo ennen Matkailijayhdistystä 1840-luvulla sinne oli harjun suojelemiseksi perustettu noin 520 hehtaarin laajuinen kruununpuisto, jonka molempiin päihin rakennettiin pienet metsänvartijan majat. Toinen niista toimi myös matkustajien majoitus- ja ruokailutilana, mutta kun kävijämäärä kasvoi, mökki ei enää riittänyt. Vuonna 1873 sitä laajennettiin ja kunnostettiin, siihen lisättiin näköalatorni, matkailijoita varten hankittiin kirjasto ja 1880-luvulla rakennus muutettiin Punkaharjun Valtionhotelliksi. Samalla sen ympäristöä siistittiin ja harjulle rakennettiin levähdyspaikkoja. Matkailun lisääntyessä Punkaharjulle rakennettiin 1900-luvun alussa vielä toinen, Finlandia-niminen hotelli, johon ensimmäiset vieraat saapuivat ensimmäisen maailmansodan aattopäivänä vuonna 1914.²¹³

Kuopion Puijosta tuli toinen suosittu matkailukohde. Sinne oli jo vuonna 1856 rakennettu puinen näköalatorni ja vahtitupa. Kuvernööri Alexander Järnefelt esitti vuonna 1884 senaatille Puijon muuttamista – Punkaharjun tapaan – kruununpuistoksi, mutta kuopiolaiset eivät esitystä tukeneet vaan halusivat säilyttää alueen seurakunnan ja kaupungin hallinnassa. Niinpä ehdotus raukesi.

Itse Puijo ei tuolloin vielä houkutellut. Sinne johti ”huono, kivinen tie ja perille päästessä on ruma, vanha, ahdas, huojuva torni, johon moni oudompi tuskin uskaltaa noustakaan ja paksut ihmiset tuskin ylimmästä luukusta mahtuvatkaan. Metsä tien vieressä ja tornin ympärillä on aivan siivoamaton ja järjestämätön”, kerrottiin Savo-lehdessä.²¹⁴ Puijolta avautui kuitenkin maalauksellinen näköala, eikä vain koskemattomaan luontoon vaan myös Kuopion kaupunkiin. Viimeksi mainittua seikkaa matkailumiehet pitivät tärkeänä, sillä se todisti ulkomaalaisille, ettei Suomi ollut mikään asumaton korpimaa, kuten usein luultiin. Niinpä Matkailijayhdistyksen Kuopion haaraosasto hankki Puijon tornin omistukseensa ja ryhtyi raivaamaan sen ympäristöä. Uusi tiilinen näköalatorni valmistui vuonna 1906 ja sen vierelle matkailumaja, minkä jälkeen Puijo oli matkailijoiden käytettävissä sekä kesällä että talvella. Myös Kuopion Väinölänniemestä ruvettiin kehittämään vapaa-ajanviettoon soveltuvaa puistoa.

Pohjois-Savon matkailukohteeksi tuli myös Maaningan Tuovilanlahden Korkeakosken putous. Matkailijayhdistyksen Kuopion haaraosaston toimesta sinne rakennettiin portaat ja sulkulaitos, jonka luukuista vesimassa päästettiin valloilleen riittävän yleisöjoukon saavuttua paikalle. Matkailijoita varten Tuovilanlahdella oli myös pieni majoitushotelli ja savupirtti.²¹⁵

Etelä-Savossa matkailu keskittyi Punkaharjun lisäksi Savonlinnaan. Kaupunki sijaitsi Savon järvialueen tärkeimpien liikenne- ja matkailureittien leikkauskohdassa, joten Saimaan saaristo ja Olavinlinna olivat helposti tavoitettavissa. Punkaharjun läheisyys vielä lisäsi Savonlinnan matkailuarvoa. Kaupunki tosin oli lähinnä kyläpahanen, mutta luonnonkaunis ympäristö saarineen, salmineen ja lahtineen teki siitä ”Savon helmen”. Näkymiä voitiin ihailla Hungerborgin eli Nälkälinnan tai Ruunavuoren tornista ja seudun historiaan paneutua Olavinlinnan uumenissa. Viimeksi mainittu oli vapautunut sotilaskäytöstä vuonna 1847, toiminut sen jälkeen väliaikaisena vankilana, jänyt sitten autioksi ja tuhoutunut pahoin 1860-luvun tulipaloissa. Vuonna 1873 ilmestyneen matkaoppaan mukaan linna oli ”vähitellen raunioitumassa”, mutta matkailuinnostuksen herättyä se päätettiin kunnostaa ja entisöidä. Työt valmistuivat 1900-luvun alussa, minkä jälkeen Olavinlinna oli valmis ottamaan vastaan sekä matkailijoita että oopperavieraita.²¹⁶

Aino Ackten kauden oopperajuhlat (s. 519) tekivätkin Savonlinnaa tunnetuksi sekä suomalaiselle että ulkomaalaiselle yleisölle. Tunnettavuus oli juuri tuolloin tärkeää, sillä oopperajuhlien alku ajoittui sortovuosien aikaan. Aino Ackte kirjoitti: ”Auringon hiijalleen laskiessa oli linnan muureilta aukeava maisema yliluonnollisen ihana. Tätä näkyä en voinut unohtaa ja minussa heräsi ajatus, että tämä sama näkymä oli esitettävä koko maailmalle. Kaikki maailman kansat oli tuotava tänne ja täällä heille sanottava: ’Tämä on osa Suomea’. jos Te kerran näette meidän maamme, täytyy sen yksinkertaisen kauneuden lumota Teidät ja Te tulette tuntemaan myötätuntoa meitä kohtaan. Silloin tulee Teistä, onnellisempien maiden lapsista, meidän ystäviämme.”²¹⁷

Luonnonkauneudella pyrittiin siis luomaan myönteistä Suomi-kuvaa. Olavinlinnaa käytettiin tähän tarkoitukseen myös Pariisin maailmannäyttelyssä vuonna 1900, jolloin Väinö Blomstedtin suurikokoinen, pronssimitalin voittanut Olavinlinna-näkymä koristi Suomen paviljonkia. Myöhemmin taulu löysi tiensä presidentinlinnan seinälle.²¹⁸

Savon kaupunkien vetovoimaa lisäsivät kylpylät ja laulujuhliin soveltuvat puistot. Kuopion Väinölänniemen ja Mikkelin Pirttiniemen kylpylät tosin alkoivat hiljentyä jo 1800-luvun lopulla, mutta Savonlinnan Olavinkylpylä ja Iisalmen Runni laajensivat toimintaansa. (s. 416) Runsaasti matkailijoita keräsivät myös valtakunnalliset laulu- ja soittojuhlat, joista Kuopion juhlat pidettiin vuonna 1891, Mikkelin 1897, Savonlinnan 1913, Kuopion toiset laulujuhlat 1914 ja Mikkelin toiset 1923 (s. 524).

Tunteisiin vetoamisen lisäksi luonnonkauneudella pyrittiin tietenkin ansaitsemaan rahaa. Siinä erityisenä kohderyhmänä olivat ulkomaalaiset asiakkaat. Tavoitteen toi selvästi esille ”Suomen urheilun isänä” tunnetuksi tullut Viktor Heikel, Matkailijayhdistyksen ensimmäinen rahastonhoitaja.²¹⁹

Varsinkin Savon­linnassa oli havaittavissa, miten matkailu toi tuloja paitsi turistikohteille myös seudun asukkaille: kauppiaille, ajureille, laivureille, talonomistajille ja ruoan toimittajille. Ongelmana oli kuitenkin se, että matkailu rajoittui kesäkuukausiin – ja Suomen kesä oli lyhyt ja oikullinen. Tiedotusta kuitenkin suunnattiin ulkomaille, Savon kaupungeissa koulutettiin kielitaitoisia oppaita ja opaskirjoja käännettiin useille kielille, mutta ulkomaalaisista lähinnä vain venäläiset saapuivat Savon turistikohteisiin. Heitäkään ei ennen ensimmäisen maailmansodan aikaa ollut kuin pieni osa matkailijoista.

Talvimatkailua ei Savossa vielä ollut. Puijolla tosin harrastettiin kelkkailua sekä mäenlaskua, ja hiihto oli jo varsinkin Pohjois-Savossa suosittu urheilulaji, mutta edes valtakunnallisia urheilukilpailuja ei mielletty matkailuelinkeinon osaksi. Kesälajeista turisteille tarjottiin pyöräily-, purjehdus- sekä melontaelämyksiä, ja joidenkin seurojen jäsenet tekivät ryhmämatkoja suosittuihin matkailukohteisiin – muun muassa Gymnastikföreningen för fruntimmer i Helsingfors -seura teki vuonna 1887 vaellusretken Imatralle ja Punkaharjulle²²⁰ – mutta toiminta rajoittui herrasväen suosimiin lajeihin ja pienen ryhmän vapaa-ajanviettoon.

Matkailu ei nimittäin aluksi ollut mikään kansanliike, vaan keräsi kannattajansa säätyläisten ja opiskelijoiden joukosta. Tarkkoja tietoja matkailukohteiden asiakkaista ja matkailun kannattavuudesta on vaikea saada, sillä matkailusta ei laadittu tilastoja ennen vuotta 1923. Vieraskirjamerkinnät sentaan antavat, puutteellisinakin, kävijämääristä joitakin suuntaa antavia tietoja. Niiden mukaan Punkaharjun Valtionhotellissa kävi vuonna 1880 runsaat 500 ja vuosina 1886 sekä 1887 yli 1 000 matkailijaa. Ulkomaalaisia, lähinnä ranskalaisia ja englantilaisia näistä oli alle 10 %. Hotellipalvelujen kehittyessä Punkaharjulla vieraili kesäsesongin aikana 1900-luvun alussa vuosittain noin 1 500 matkailijaa, joista ulkomaisia turisteja oli jo hiukan yli puolet. Vuonna 1913 heistä peräti 68 % oli Venäjän keisarikunnan kansalaisia.²²¹

Puijon kävijöistä suurin osa oli lähiseudun asukkaita. Vanhaan torniin uskaltautui vuosittain noin 2 000 kävijää, joista ulkomaalaisia oli noin 6 %. Uusi torni keräsi jo ensimmäisenä vuonna lähes 20 000 näköalan ihailijaa, mutta määrä oli poikkeuksellisen suuri Kuopiossa samana vuonna pidetyn suuren maatalousnäyttelyn takia. Yleensä Puijon vuotuiset kävijämäärät vaihtelivat ennen ensimmäistä maailmansotaa 5 000 ja 10 000 välillä. Ulkomaalaisten osuus oli noin 8 %, joista suurin osa venäläisiä. Muutama sata puijonkävijää tutustui vuosittain myös Maaningan Korkeakoskeen.²²²

Olavinlinna kasvatti kävijämääräänsä ripeästi. Vuonna 1887, entisöintitöiden ollessa vielä kesken, siellä kävi noin 660 ja pari vuotta myöhemmin yli 1 000 matkailijaa. Vuonna 1896 kävijöitä oli yli 2 000, mihin osaltaan vaikutti Savonlinnan kylpylän valmistuminen. Vuonna 1898 Olavinlinnan vieraskirjassa oli suunnilleen 3 500 nimeä eli määrä oli vuodesta 1887 noin viisinkertaistunut.²²³ Oopperajuhlien alkaminen 1910-luvulla moninkertaisti linnassa kävijöiden määrän ja vakiinnutti sen aseman Savon tärkeimpänä matkailukohteena. Tosin uusmaalaisten ja länsisuomalaisten valitettiin jääneen pois oopperajuhlilta. Ulkomaalaisia matkailijoita oli vuonna 1913 noin 15 %, savolaisia ja karjalaisia 75 % ja muualta Suomesta tulleita noin 10 %.²²⁴

Epävarmat olot Venäjällä toivat vuodesta 1905 lähtien varakkaita venäläisiä Itä-Suomeen. Kun vuonna 1909 vielä perustettiin maan ensimmäinen matkatoimisto, vuosista 1910–1913 tuli matkailun kannalta vilkasta aikaa. Tuolloin ulkomaalaiset varsinaisesti löysivät Suomen. Turistipalvelujen tehostumisen lisäksi siihen vaikutti se, että epävarmat poliittiset olot saivat Länsi-Euroopankin matkaajat hakeutumaan turvalliseksi ja rauhalliseksi tunnettuun syrjäiseen Suomeen.

Myös Venäjän yhtenäistämispolitiikka sai huomion kohdistumaan Suomen oloihin. Noihin aikoihin ajoittui myös kansainvälistä yleisöä kiinnostaneiden Savonlinnan oopperajuhlien alkaminen. Kun rahaakin oli liikkeellä, Savon hotelleissa ja kylpylöissä ulkomaalaisten osuus kasvoi vielä ensimmäisen maailmansodan puhjettua. Vuonna 1917 tilanne kuitenkin muuttui ja 1918 matkailu loppui kokonaan. Sen jälkeen romanttinen maisemakuva Suomesta hajosi. Sodan jälkeisellä kaudella matkailun taloudellinen hyöty nousi aatteiden painottamista tärkeämmäksi.²²⁵

Viipurin ja Pietarin merkitys Savon elinkeinoelämälle

Savolaisten kaakonsuunnan kauppasuhteista on edellä ollut useita mainintoja. Jo 1800-luvun alkupuoliskolla Viipuri ja Pietari ulottivat vaikutuksensa Mikkelin ja Kuopion lääneihin, varsinkin Savon kaakkoisimpiin osiin, Mäntyharjulta Saimaan pohjoispuolelle ja Savonlinnan länsipuolelle ulottuvalle alueelle.²²⁶ Talonpojat kuljettivat itse tai välittäjien avulla maalaistuotteita Pietariin ja toivat sieltä mm. suolaa, kahvia ja viljaa. Kauppoja tehtiin usein myös Mikkelin ja Kuopion markkinoilla, jonne idästä saapui varsinkin hevosten ostajia. Karjalaiset ja venäläiset kulkukauppiaat puolestaan toivat ”rihkamatavaroita” kotiovelle asti. Moni savolainen suuntasi matkansa Viipuriin ja Pietariin myös työnhaun tai käsityötaitojen oppimisen takia. Taloudellisten suhteiden myötä Savoon kulkeutui tietoa muotivirtauksista ja tekniikan uutuuksista; esimerkiksi ompelukoneen sanotaan levinneen Itä-Suomeen Pietarin kävijöiden matkassa.²²⁷

Saimaan kanavan avaaminen ja höyrylaivaliikenteen yleistyminen vilkastuttivat kauppasuhteita mutta myös muuttivat tilannetta siten, että Savon kaupunkien ulkomaankauppa alkoi siirtyä höyryaluksia omistavien kauppahuoneiden käsiin ja suuntautua kaakon ohella Länsi-Euroopan markkinoille. Se ei kuitenkaan vähentänyt Viipurin merkitystä, sillä sekä Pietariin että länteen suuntautuvat tavarakuljetukset toimitettiin yleensä Viipurin kautta. Kysynnän lisäksi vientiin vaikutti tavaroiden kuljetettavuus, minkä takia Savosta toimitettiin myyntiin sahatavaraa, hevosia ja varsinkin voita. Jopa Iisalmen kihlakunnassa, joka sijaitsi kulkureittien ja -suuntien vedenjakajalla, kaakkoon suuntautuneen voinviennin osuus oli vuosien 1871 ja 1876 välisenä aikana keskimäärin 93 % kokonaisviennin arvosta.

Voin hyvä menekki oli osaltaan ohjaamassa savolaista maataloutta viljanviljelystä karjatalouteen ja toi maatiloille uudistusten toimeenpanoon tarvittavia varoja. Varsinkin Pietarin alueella oli pula voista, sillä Itämeren maakunnissa oli 1860-luvun lopulla alettu keskittyä viljanviljelyyn. Koska pietarilaiset eivät asettaneet voille suuria laatuvaatimuksia, voita meni niin paljon kuin sitä pystyttiin toimittamaan. Kuopion satamasta vuonna 1871 lähteneestä ulkomaanviennistä voin osuus oli peräti 88 %, ja suuri osa siitä päätyi juuri Pietarin markkinoille.²²⁸

Rautateiden rakentamisen jälkeen 1880- ja 1890-luvulla voin ja muiden maalaistuotteiden sekä sahatavaran vienti alkoi kuitenkin hakeutua kaakon sijasta yhä enemmän Etelä-Suomen ja Länsi-Euroopan markkinoille. Etelä-Savosta kulki 1890-luvun puolivälissä viikoittain jopa erityinen voijuna, joka keräsi drittelit asemilta ja vei ne suoraan Hangon satamaan Englantiin kuljetusta varten. Voin suunnan muutokseen vaikutti myös Suomen talvimerenkulun alkaminen ja siperialaisen voin tulo Pietarin markkinoille. Karjakauppa taas alkoi suuntautua Helsinkiin, missä eläimistä maksettiin parempi hinta kuin Pietarissa.²²⁹

Toisaalta rautateiden rakentaminen lisäsi kaakonsuunnan vaikutusta Savossa. Vesikuljetusten aikana Savon ja Viipurin-Pietarin taloussuhteet perustuivat maataloustuotteiden kauppaan, mutta rautateiden rakentaminen laajensi mahdollisuuksia. Savon vasta alullaan oleva teollinen toiminta voimistui, ja paikallisten kauppahuoneiden rinnalle tulivat viipurilaiset ja pietarilaiset yrittäjät. He alkoivat hyödyntää Itä-Suomen luonnonvaroja sekä hankkia työvoimaa ansiotulojen tarpeessa olevasta, pienellä palkalla töitä vastaanottavasta Savon tilattomien joukosta. Monet Savon vesisahoista siirtyivät viipurilaisten kauppahuoneiden omistukseen, ja järvimalmia käyttävä rautateollisuus käynnistyi varsinaisesti vasta venäläisten toimesta.²³⁰ Kun Savon konepajat ja telakatkin alkoivat saada tilauksia Venäjän valtiolta, teollisuustuotteiden osuus Venäjälle suuntautuvassa viennissä nousi maataloustuotteiden kustannuksella.

Uudet tehtaat vilkastuttivat Savon elinkeinoelämää mutta tekivät siitä samalla haavoittuvan. Venäjän oman teollisuuden voimistuessa suomalaistuotteiden tulleja korotettiin, mikä jo sinänsä heikensi kaupan kannattavuutta. Savon talouselämää kannatelleet idänsuhteet alkoivat heiketä, mutta ongelmaksi se tuli vain niille yrityksille, joiden tuotanto oli suuntautunut pelkästään Venäjälle. Tällaisia olivat ruukit ja lasitehtaat, kun taas sahateollisuus selvisi muutoksesta helposti, koska sen vienti jo autonomian ajalla suuntautui pääosin länteen. Lopulta teknologian kehitys ja hintakilpailu veivät siihen, että Savon rautaruukit ja Enonkoskella merkittävänä työllistäjänä ollut Kangassaaren lasitehdas lopettivat toimintansa.

Ensimmäisen maailmansodan puhjettua Savon ja kaakonsuunnan kauppasuhteet taas voimistuivat. Vuosina 1914–1916 vienti suuntautui lähes pelkästään Venäjälle, josta tilattiin myös runsaasti koneita.²³¹ Savon matkailuelinkeinokin hyötyi Venäjältä saapuneista kylpylä- ja hotellivieraista, mutta tämä vaihe päättyi Suomen itsenäistyttyä Venäjästä ja valtakunnan rajan suljettua ikivanhan idäntien.