Väestöryhmät

Ammattien alkava ”uusjako”

Valtaosa entisajan savolaisista hankki toimeentulonsa maataloudesta. Esimerkiksi 1901 koko Suomessa keskimäärin 57 % maaseudun ruokakunnista kuului maanviljelyksen ja sen sivuelinkeinojen piiriin, mutta Savossa vastaava osuus oli 75 %. Toiseksi eniten ruokakuntia (13 %) kuului ilman vakinaista elinkeinoa olevien ryhmään, joka Savossa koostui pääosin loisista. Näitäkin ruokakuntia Savossa oli huomattavasti keskimääräistä enemmän, sillä koko maassa ryhmän osuus oli Hannes Gebhardin laskelmien mukaan vain 3 %. Muita ruokakuntia – teollisuudesta, kaupasta, liikenteestä, julkisesta virasta tai eläkkeestä toimeentulonsa saavia – oli Savossa tuolloin yhteensä vain 12 %.⁴³

Tämä karkea ryhmittely antaa yleiskuvan savolaisten perinteisestä elinkeinojakaumasta. Muutosta oli kuitenkin jo havaittavissa, sillä höyrysahat, kyläkaupat, kansakoulut ja rautatiet olivat alkaneet lisätä savolaistenkin työnsaantimahdollisuuksia. Kaupunkien ja maalaiskuntien ammattiryhmitys oli aina eronnut toisistaan, mutta nyt eroja alkoi ilmetä myös maalaiskuntien ja niiden asukkaiden välillä. Muutos ei kuitenkaan ollut nopea, kuten seuraava, ammatissa toimivasta väestä ja heidän perheenjäsenistään koottu taulukko osoittaa:⁴⁴

Tämä tilastollisista tiedonannoista koottu ryhmittely on jonkin verran tulkinnanvarainen ja epätarkka. Lisäksi vuoden 1880 tiedot on siinä laskettu koko väestöstä ja vuoden 1910 tiedot läsnäolevista henkilöistä, mutta kehityksen yleissuunta käy numeroista kuitenkin ilmi. Ne kertovat selvästi sen, että maa- ja metsä­taloudesta elantonsa saaneiden osuus oli Savossa suurempi ja teollisuuden piirissä olevien osuus pienempi kuin Suomessa keskimäärin. Maa- ja metsätalouden valta-asema alkoi myös jo 1800-luvun lopulla maan yleisen kehityksen mukaisesti heikentyä. Lukumääräisesti ryhmä tosin kasvoi, mutta sen suhteellinen osuus muihin ryhmiin verrattuna pieneni.

Teollisuus taas kasvatti osuuttaan, samoin kauppa ja liikenne. Jonkin verran lisäystä tapahtui myös palvelualalla, johon tilastossa on ilmeisesti luettu lähinnä julkisen viran ja ”vapaan ammatin” harjoittajat. Sekatyöväkeen kuuluvan ryhmän jäsenet saivat maaseudulla toimeentulonsa pääasiassa maataloudesta ja jonkin verran teollisuudesta, kaupungeissa he työskentelivät yleensä rakennuksilla ja tehtaissa. Tämä ryhmä kasvatti osuuttaan, mikä oli seurausta sekä loisväestön kasvusta että kaupunkien rakennustoiminnasta.

Kuntakohtaisesti tarkasteltuna Savon maatalousvaltaisimpia kuntia olivat Kuopion maalaiskunta, Kaavi, Pielavesi, Tuusniemi, Haukivuori, Joroinen, Juva, Jäppilä, Kangaslampi ja Mikkelin maalaiskunta, joissa kaikissa maa- ja metsätalouden osuus oli vielä vuonna 1910 yli 90 %. Varsinaisia teollisuuspaikkakuntia taas olivat Varkaus ja Juankoski, joissa teollisuudesta elantonsa saaneita oli yli 70 %. Keskimääräistä enemmän teollisuusväkeä oli myös Enonkoskella, Savonrannalla, Anttolassa, Rautalammilla ja Leppävirralla.

Savon kaupungeissa elinkeinoryhmittely poikkesi yllä olevasta melkoisesti. Tiedot tosin ovat tässäkin hatarat ja ”elinkeino tuntematon” -ryhmä on huomattavan suuri, mutta luvut kertovat teollisuusväen ja palveluelinkeinojen piirissä olevien suhteellisen suuresta määrästä.⁴⁵

Näiden lukujen mukaan kaupunkilaisten ammatteina osuuttaan lisäsivät vain kauppa ja sekatyöt. Teollisuus alkoi jo siirtyä Savon maaseudulle, ja rakennustöitä vähensi kaupunkien julkisivun valmistuminen.

Talolliset ja torpparit

Maatalousväki, joka oli Savon suurin ammattiryhmä, koostui yhteiskunnalliselta asemaltaan melko monenlaisista aineksista. Autonomian ajalla siihen kuului tilallisia (tilanomistajia eli possessionaatteja sekä talollisia), vuokraviljelijöitä (tilanvuokraajia eli lampuoteja, torppareita ja mäkitupalaisia) sekä maataloustyöväkeä (muonamiehiä, palkollisia ja loisia). Ryhmien väliset rajat eivät olleet tarkkoja, vaan henkilöitä saatettiin merkitä asiakirjoissa milloin mihinkin ryhmään.

Tulkinnanvaraisin oli vuokraviljelijöiden ryhmä, johon tuli täsmennyksiä vasta vuoden 1909 maanvuokra-asetuksessa. Tavallisesti lampuodilla tarkoitettiin kuitenkin kokonaisen tilan vuokraajaa, torpparilla tilanosan vuokraajaa ja mäkitupalaisella asuintontin vuokraajaa. Vuokra maksettiin aluksi pääasiassa päivätöinä. Se taas oli autonomian ajan lopulla osa yhteiskunnallista ongelmaa, jonka vaikeusaste kuitenkin vaihteli maan eri osissa. Ongelmallisin oli talollisten ja torpparien suhde. Mutta millaiset näiden kahden ryhmän välit Savossa sitten olivat?

Yleistoteamuksena voidaan sanoa, että Savo ei kuulunut Suomen varsinaisiin torpparialueisiin eivätkä ongelmatkaan kasvaneet samoihin mittoihin kuin maan läntisemmissä osissa. Torppien ja lampuotitilojen osuus Savon kaikista viljelmistä oli vuoden 1912 maanvuokratilaston mukaan 46,3 %, mikä oli suurempi kuin koko maan keskiarvo (31,2 %). Osuus oli selvästi pienempi kuin monissa Hämeen ja Satakunnan kihlakunnissa, joissa torppia oli noin 60 % viljelmistä, joissakin yksittäisissä kunnissa jopa yli 90 %. Savossa torpparipitäjiä olivat vain Vesanto, jossa torppia oli 76,3 % viljelmistä, sekä Rautalampi, Karttula, Pielavesi ja Keitele, joissa kaikissa torppariviljelmien osuus tuolloin oli yli 60 %.

Leimallista oli myös se, että suurin osa savolaistorppareista, esimerkiksi vuonna 1912 peräti 84,3 % tuolloisista 9 195 torpparista, oli talollisten torppareita. Tilanne oli syntynyt tiukkojen maanjakomääräysten ja vanhan perimysjärjestyksen aikana, kun talo pyrittiin jättämään jakamattomana esikoispojalle ja nuorempien oli joko ryhdyttävä kotitalon torppareiksi tai etsittävä ansioita maatalouden ulkopuolelta. Säätyläisten torppareita oli Savossa tuolloin 3,1 %, selvästi keskimääräistä enemmän vain Juvan ja Joroisten kartanoalueilla. Yhtiömailla torppareita oli 10,0 %, ”keskiluokkaan kuuluvilla henkilöillä” 2,3 % ja kunnilla 0,3 %.⁴⁶

Talollisen torpparina olemisesta oli vuokraviljelijälle sekä etua että haittaa. Isännän ja alustalaisen välisiä suhteita saattoi helpottaa se, että he olivat yhteiskunnalliselta asemaltaan lähellä toisiaan. Kuten Viljo Rasila on todennut, töitä tehtiin rinnatusten ja usein syötiinkin saman pöydän ääressä. Toisin oli kartanoalueilla, missä isäntä ja tämän torppari eivät ehkä koskaan edes tavanneet toisiaan, vaan palkattu vouti tai pehtoori hoiti sekä sopimusten tekemisen että töiden johtamisen.⁴⁷

Tällainen käytäntö oli myös monessa eteläsavolaisessa rusthollissa, joissa talonpoikaisrusthollarit olivat omaksuneet säätyläisten tapoja ja joiden taloistakin usein käytettiin nimitystä kartano tai hovi.⁴⁸ Epäkohdaksi taas koitui se, että talollisten taloudellisen aseman muuttuminen – sekä kohentuminen että heikkeneminen – näkyi nopeasti torpparin oikeuksien kaventamisena. Tämä oli mahdollista varsinkin silloin, kun vuokraehdoista oli olemassa vain suullinen sopimus. Savossa tilanne oli vuonna 1912 seuraavanlainen:⁴⁹

Savon torppari- ja lampuotitiloista oli siis vuonna 1912 vielä lähes joka kolmas suullisen sopimuksen varassa. Laki tosin velvoitti jo vuodesta 1864 lähtien kirjallisten sopimusten tekoa, mutta lain määräyksiä ei läheskään aina noudatettu. Kirjallisetkaan sopimukset eivät Savossa tilannetta parantaneet, sillä valtaosa niistä oli tehty vain 11–25 vuodeksi, kun vuokra-aika Suomessa yleensä oli 26–50 vuotta. Vuonna 1909 kontrahdin vähimmäisaika määrättiin 50 vuodeksi, mutta tämän jälkeenkin pitkäaikaisia, ts. elinikäisiä, perinnöllisiä ja yli 50 vuodeksi tehtyjä, sopimuksia oli Savossa yhteensä vain 74 (0,8 %). Mäkituvista (2 740) suullisen sopimuksen varassa oli 39,2 %.

Savo oli siis sekä suullisten että lyhytaikaisten torpparisopimusten aluetta. Sopimuksia ei täällä myöskään kiinnitetty käräjillä kuten muualla Suomessa oli tapana.⁵⁰ Vuokrasuhteet säilyivät kuitenkin pitkään. Vuonna 1912 yli 50 vuotta vuokralla olleita, sellaisia joissa ensimmäinen sopimus siis oli tehty jo ennen vuotta 1862, oli Savon torppari- ja lampuotisopimuksista 40,3 %.⁵¹ Silti sopimuksiin liittyvät puutteet tekivät savolaistorpparin aseman turvattomaksi. Tämä alkoi näkyä varsinkin 1800-1900-luvun vaihteessa.

Kansainvälinen maatalouskriisi uhkasi maatalouden kannattavuutta samaan aikaan kun tuotannon uudistamispyrkimykset olisivat vaatineet kustannuksia ja työnteon tehostamista. Se johti vuokrien korotuksiin ja pitempiin työaikoihin. Niiden määräämiseen isännällä oli oikeus, sillä vaikka 1902 annettiin uusi maanvuokralaki, se ei rajoittanut työpäivän pituutta, kuormien painoa tai ajokilometrejä. Toisaalta maan arvo oli noussut ja tilallisella oli mahdollisuus saada metsistään myyntituloja, mutta näidenkin takia moni torppari joutui luopumaan siihenastisista eduistaan. Savolaistorppareilla oli yleensä ollut rajoittamaton käyttöoikeus puun kotitarvekäyttöön, mutta nyt puuta ei enää saanut ottaa yhtä vapaasti kuin ennen eikä metsien myyntioikeutta sallittu juuri kenellekään.⁵²

Lisähankaluuksia aiheutti vuoden 1909 uusi maanvuokra-asetus.⁵³ Sen tarkoituksena oli parantaa torpparien asemaa, mutta monien kohdalla se johti päinvastaiseen tulokseen. Parannusta oli muun muassa se, että maanomistajan oli maksettava vuokraajalle korvauksia torpan hyväksi tehdyistä parannuksista – tosin vain asetuksen jälkeen tehdyistä. Kun tämä oli monelle rahoitusvaikeuksissa olevalle talolliselle vaikeaa, vuokrasopimuksia ei aina uusittu, vaan torppareita uhkasi irtisanominen. Niiden estämiseksi kaikki lähivuosina päättyvät vuokrasopimukset jäädytettiin seitsemäksi vuodeksi eli pidennettiin asetuksen velvoitteella jatkumaan vähintään vuoteen 1916. Mutta mitä tapahtuisi tuon ”rauhoitusajan” päätyttyä? Lisäksi irtisanominen tai häätö oli tietyissä tapauksissa mahdollista myös jatkoajalla.

Savossa irtisanottiin vuosien 1909 ja 1915 välisenä aikana 1 726 vuokrasopimusta, joista 1 475 koski torppia tai lampuotitiloja ja 251 mäkitupia. Niiden asukkaat olivat siis velvollisia lähtemään vuokratilaltaan heti, kun asetuksen suoja-aika oli kulunut umpeen. Tämä koski noin 19 %:a vuokraviljelmistä, kun vastaava luku koko Suomessa oli 15 %. Erityisen paljon irtisanomisia tapahtui Mäntyharjulla, Juvalla, Rautalammilla, Pielavedellä ja Iisalmen maalaiskunnassa, mikä osoitti – talollisten ja torpparien oloja tutkineen Matti Peltosen sanoin-, että ”torpparikysymyksellä oli myös itäsuomalainen haaransa. Koskelan lisäksi oli Putkinotko”.⁵⁴

Suurin osa torppareista tosin luopui vuokratilasta vapaaehtoisesti tai vaihtoi sopimuksen uuteen, mutta häätöjäkin tapahtui. Vuosina 1910–1914 niitä oli yhteensä 164. Näistä 13 ei saanut sopimustaan vahvistettua, 31 joutui lähtemään tilan myynnin tai omistajavaihdoksen takia, yksi ei hyväksynyt vuokran korotusta, yksi ei saanut sopimukselleen vakuuksia, 38 oli toiminut vastoin lakia tai voimassa olevaa vuokrasopimusta, 42 torppaa oli lunastettu päätilan osaksi ja 38 oli häädetty ”muusta syystä”. Mäkitupalaisten kohdalla häätöjä tapahtui ani harvoin.⁵⁵

Vuodesta 1916 ei kuitenkaan tullut mitään joukkoirtisanomisten vuotta. Tilannetta helpotti se, että vuoden 1909 asetus määräsi joka kuntaan vuokranantajista ja vuokralaisista koostuvan vuokralautakunnan, joka alkoi huolehtia sopimusten teosta, torppien katselmuksista ja riitojen sovittelusta. Lisäksi vuokrasuhteita jatkettiin manifestilla vuodesta 1916 eteenkinpäin, kunnes torppariasia saataisiin ”lopullisesti järjestetyksi”.⁵⁶ Epävarmuus vuokrasuhteiden jatkumisesta loi kuitenkin kapinamielialaa, joka myös voimisti vuokranmaksutapaan liittyvää arvostelua.

Torpparit maksoivat osan vuokrastaan päivätöinä, osan luonnontuotteina ja osan rahana. Pääosa oli työnä suoritettua veroa. Se takasi varsinkin suurviljelmille tarpeellisen työvoiman saannin, mutta oli yleensä myös torppareille edullisin vaihtoehto. Rahasuoritusten osuus kuitenkin lisääntyi, mikä Savossa koski varsinkin Pohjois-Savon viljelmiä. Tilakohtaisesti vuokra voitiin myös maksaa joko kokonaan rahana tai kokonaan työsuorituksina ja luonnontuotteina. Vuoden 1912 maanvuokratilaston arvio eri suoritustapojen yleisyydestä Savon torppari- ja lampuotitiloilla oli seuraavanlainen:⁵⁷

Pohjois-Savossa vuokran maksaminen rahana oli siis selvästi tavallisempaa kuin Etelä-Savossa, missä taas hevospäivien osuus oli huomattavan suuri. Pitkät matkat ja metsätöistä saatavien sivutulojen mahdollisuus yleisti pohjoisessa rahan käyttöä, mutta työsuorituksia se ei vielä korvannut. Niinpä kiistanaiheeksi tuli myös työpäivän pituus.

Vaatimukset tosin tulivat yleensä torpparien oman ryhmän ulkopuolelta. Varsinkin suurlakon jälkeen alkoi työväenyhdistysten toimesta kuulua vaatimuksia kahdeksan tunnin työajasta. Paikalliset työväenyhdistykset myös lähettivät edustajiaan valtakunnallisiin torpparikokouksiin, joista ensimmäinen pidettiin 1906. Torpparien järjestäytyminen tehostui, kun 1910 perustettiin maanvuokraajien liitto, mutta sen paikallisosastoilla ei aina ollut käsitystä yhteisistä toiveista ja tavoitteista. Esimerkiksi, kun 1917 tarvittiin tukea lakkojen järjestämisessä, kiuruvetiset pyysivät liittoa toimittamaan ”pienemmän määrän rehujauhoja eli jonkinlaisia kakkuja ja 2 tynnyriä Petroleumia”.⁵⁸

Savolaiset vuokraviljelijät eivät muutenkaan innostuneet lakkoiluun. Jonkin verran hämmennystä ja muutostoiveita saivat aikaan jo suuren adressin keräämisen yhteydessä vuonna 1899 levitetyt maanjakohuhut, joiden levittäjiksi epäiltiin ”laukkuryssiä”, mutta käytännön toiminnaksi tyytymättömyys ei kanavoitunut. Huhujen torjumiseksi painettiin lentolehtisiä ja moni Savonkin kunta lupasi maksaa tuhoeläinten tapporahoista ”myyräntyön” ilmiantajille palkkioita,⁵⁹ mutta harva savolaistorppari näitä rahoja itselleen keräsi. Vuoden 1909 maanvuokra-asetuksessa työaika rajattiin kesällä 11 ja talvella 9 tunniksi, mutta joustoa löytyi yhä ainakin työntekijäpuolelta.

Sosiaalidemokraattisessa Vapaus-lehdessä 1917 ollut kertomus Ristiinasta kuvaa hyvin täkäläistä tyyliä: ”Torppareilla on teetetty tänäkin kesänä työtä weropäiwätöissä ollessa klo 5:destä aamulla klo 8 illalla olkoon sade tai myrsky. Muualla maailmassa on jo kauan sitten ollut käytännössä 10 tuntiset työpäiwät, wiime kesänä owat ne jo lyhentyneet 9 tuntiin. Nykyinen maanvuokralakikaan ei salli isännän vaativan 11 tuntia pitempää työpäivää. Mutta täällä owat torpparit waan tehneet kun käsketään, tehneet nurkumatta; heistä kai on tuntunut wastenmieliseltä ja pelottawalta asettua wastahankaan howin isännän kanssa.

Mikonpäiwäksi käski sitten isäntä torpparinsa ja loisensa howiinsa, jossa annettiin kahwit oikein leiwän ja kanssa ja päiwällinen lisäksi sekä kiiteltiin siitä, että kesä oli mennyt niin hywin ilman lakkoja, rettelöitä ja työpäiwän lyhennyswaatimuksia, joita muualla on nykyään isäntien ja työwäen wälillä. Oikeastaan on se alentawaa työwäelle, että sitten kun he owat raataneet enemmän kuin laki määrää ja kohtuus waatii, heitä palkitaan kahvikupilla ja kiitoksella. Tuntuu melkein siltä, kun kiitettäisiin tyhmyydestä.”⁶⁰

Kaikista vuoden 1917 aikana sattuneesta 78 maatyöväen lakosta Savossa ja Karjalassa oli vain viisi. Laajuudeltaankin ne olivat varsin vähäisiä. Ainoa varsinaiseksi lakoksi luokiteltu työnseisaus toimeenpantiin Leppävirralla keväällä 1917. Lakko kesti viisi vuorokautta, ja siihen otti osaa 20 A. Ahlström Oy:n maatyöläistä.⁶¹ Pienempiä selkkauksia sekä Leppävirralla että muualla Savossa sattui muutamia.

Pian sekä työoloissa että maatyöväen asemassa tapahtui kuitenkin perusteellisia muutoksia. Marraskuussa 1917 annettiin 8 tunnin työaikalaki ja seuraavana vuonna säädettiin laki vuokra-alueiden lunastamisesta. Viimeksi mainittu sai aikaan sen, että tilallisten ja tilattomien välinen ero alkoi umpeutua ja vähitellen myös tasoittua. Täysin tilattomiin maatyöläisiin verrattuna torpparien asema oli kuitenkin jo sitä ennen hyvä. Heillä oli asunto, viljelysmaa, laidunta sekä rakennus- ja polttopuita. Valtaosa töistäkin koitui heidän omaksi hyödykseen. Torpparilaitoksen epäkohdat – suulliset vuokrasopimukset, lyhytaikaiset vuokrasuhteet, heikko irtisanomissuoja, hankalat ja tulkinnanvaraiset vuokraehdot sekä torpparien vaikutusmahdollisuuksien vähäisyys – olivat Savossakin tuttuja, mutta tilanteeseen sopeuduttiin, eikä maaseudun perinteistä työrauhaa yleensä pyritty järkyttämään.

”Irtaimen väen” ongelma

Torpparikysymystä paljon isompi asia Savossa oli loisten aiheuttama ongelma. Osittain se oli myös torppien vähäisyydestä johtunut ongelma. Aikalaisten käyttämä termi ”irtain väki” tosin tarkoitti usein koko tilatonta väestöä, johon loisten lisäksi kuului vuokraviljelijöitä, vaivaisavun varassa eläviä, irtolaisia ja ”epämääräistä työväkeä”. Irtain väki voitiin kuitenkin rajata tarkoittamaan myös pysyvään työhön kiinnitetyn väestön vastakohtaa, mutta tässäkin tulkinnassa ryhmän sisäinen koostumus oli eri puolilla Suomea erilainen. Savossa ryhmä koostui lähes pelkästään loiseläjistä, 1800-luvun maatalousyhteiskunnan pohjakerroksesta, joka Kuopion läänin kuvernöörin J. A. von Essenin mukaan ”wiheliäisyyteen syntyy ja sen alaisena elää”.⁶²

Tämä irtain väki oli väestöryhmä, joka eli maalla ilman omaa asuntoa ja teki tilapäistöitä asumisensa korvaukseksi tai elantonsa hankkimiseksi. Loiskysymys oli varsinkin Kuopion läänille tyypillinen ilmiö. Se oli syntynyt maanjakorajoitusten aikana ja saanut köyhäläisyyden leiman, kun kaskimaiden tuotto väheni ja väestön määrä samanaikaisesti lisääntyi. Jokapäiväisen leivän saanti oli alkanut olla yhä suuremmalle joukolle vaikeaa, mutta kehitys oli ollut sen verran hidasta, että siihen oli paljolti sopeuduttu.

Nuorina loiset olivat yleensä toimineet piikoina ja renkeinä. Mutta kun Savossa ei ollut tapana, kuten Pohjanmaalla, hankkia lisäansioita käsitöitä tekemällä ja näin koota edes jotain omaa ennen naimisiin menoa, seurauksena oli puute ja velkaantuminen, joka sitten puolestaan vaikeutti elintason kohottamista. Ryhmän liikkuva elämäntapa ja vaivaisavun tarve oli kunnille rasitteena, mutta asian ratkaisemista pohtineen komitean mielestä irtain väki itse ei osannut muutosta haluta eikä vaatia. Ongelman ratkaisun oli siis tultava ylhäältäpäin, valtion tai kuntien taholta.⁶³

Tiedot irtaimen väen määrästä ovat ennen vuotta 1880 epämääräisiä. Sitä ennen tehdyissä laskelmissa määrät ovat ilmeisesti liian pieniä, mutta henkikirjoitusta koskeva uusi asetus ja senaatin antamat määräykset tarkensivat tietoja sekä lisäsivät loisiksi luokiteltavien määrää. Kehityksen suunta oli kuitenkin ollut sama jo aikaisemmin; irtaimen väen sekä lukumäärä että prosentuaalinen osuus oli kasvamassa. Kuinka suuresta ongelmasta Savossa oli kyse, käy ilmi seuraavista tiedoista:⁶⁴

Kuopion lääni oli Suomen loisrikkainta aluetta 1900-luvun alkupuolelle asti. Pohjois-Savossa irtainta väkeä oli eniten Maaningalla (52,2 % vuonna 1880), ja lähes yhtä suuri heidän osuutensa oli tuolloin myös Pielavedellä ja Keiteleellä, Karttulassa, Tuusniemellä, Kuopion maalaiskunnassa, Suonenjoella ja Leppävirralla. 1800-luvun kuluessa loisongelman kyseenalainen johtoasema siirtyi Oulun läänille. Mutta vaikka irtaimen väen suhteellinen osuus Savossa väheni, määrällisesti ryhmä oli edelleen kasvamassa.

Vuonna 1901 koottiin tilasto tilattoman väen asunto-oloista. Sen mukaan asunnottomia, joista suurin osa oli siis loisia, ilmoitettiin Mikkelin läänissä olevan 20,0 % ja Kuopion läänissä 19,2 % maalaiskuntien koko väkiluvusta. Mikkelin ja Kuopion läänien osat olivat vaihtuneet, ja koko maan vastaavaan lukuun (8,5 %) verrattuna ongelma oli painottunut entistä enemmän Savon alueelle. Aikaisempiin lukuihin verrattuna loisten osuus näytti selvästi supistuneen, mutta todellisuudessa näin ei ollut, sillä vuoden 1901 tiedot oli koottu tuolloin asunnottomina olleista, kun taas aikaisemmissa oli mukana myös muita maatyöläisten ryhmiä.⁶⁵

Loisten elämää leimasivat kausityöttömyys, kehnot ansiot ja asunnottomuus. Maatyöväen ryhmiä vertailtaessa mäkitupalaisilla oli maanvuokraajalle tehtävien töiden lisäksi mahdollisuus hankkia ansiotuloja muilla viljelmillä ja savotoilla tai ryhtyä käsityöläisiksi. Heillä oli vakituinen asunto ja palstallaan yleensä pieni peltotilkku ja perunamaa. Muonamiehet olivat edellisiä sidotumpia isäntäväkeensä, sillä heillä ei ollut mahdollisuutta ulkopuolisiin ansiotöihin, mutta tupa ja perunamaa oli järjestetty talon puolesta. Palkollisillakin oli säännöllinen työ ja palvelupaikassaan ainakin yösija sekä ateriat. Toisin oli loisilla. He asuivat talollisten tai torpparien tuvissa, saunoissa, riihissä ja aitoissa. Väliaikaisen asumisensa he maksoivat työllään – tekivät pari, kolme viikkoa töitä heinänteon tai elonkorjuun aikaan⁶⁶ – mutta isäntien kanssa tästä ei ollut tapana tehdä minkäänlaista suullista tai kirjallista sopimusta.

Toisaalta loisia eivät asunto tai viljelykset pidätelleet, vaan he olivat vapaita lähtemään työnhakuun tilaisuuden tarjoutuessa. Lähtemistä vaikeutti Savossa jonkin verran se, että noin 60 % loisista oli perheellisiä, kun vastaava luku muualla Suomessa oli noin 50 %. Yli kolmihenkisiä loisruokakuntia Savossa oli enemmän kuin missään muualla Suomessa.⁶⁷ Kesällä loisilla oli yleensä maatöitä tarjolla yllin kyllin, mutta talvella ansioita oli etsittävä tehtaista ja metsätöistä. Niissä ammattitaidottomat loiset saivat heikoimmin palkattuja tehtäviä.

Vuonna 1901 tilattoman maataloustyöväen asunto-oloja koskevan laajan selvityksen mukaan loisilla oli heikommat olot Savossa kuin muualla Suomessa. Koko Suomen naimattomista maatyöläisistä asunnottomia oli tuolloin 67 %. Keski-Suomessa määrä oli 87 % ja Savossa 92-93 %. Perheellisten tilanne oli tosin jonkin verran parempi, sillä Mikkelin läänissä ilman vakinaista asuntoa heistä oli 50,0 % ja Kuopion läänissä 45,2 %. Koko maan vastaava luku oli 20,1 %. Asunnon saaneista lähes puolella oli vuokramökki. Oma asunto oli Mikkelin läänissä asuvilla vain 7,6 %:lla ja Kuopion läänissä 9,2 %:lla. Asunnot olivat Savossa myös pienempiä kuin muualla, sillä yhden huoneen asunnoissa irtaimesta väestä asui Suomessa tuolloin 64,8 % mutta Savossa 73,2 %.⁶⁸

Loisongelmaan alettiin kiinnittää huomiota jo 1840-luvulla J. V. Snellmanin kirjoitettua aiheesta artikkeleita Saima­-lehteen.⁶⁹ Kysymystä käsiteltiin toistuvasti sanomalehtien palstoilla 1860-luvulla, jolloin myös kuvernöörit huomioivat ongelman vaivaishoitoon liittyvien asioiden yhteydessä. Ratkaisuksi ehdotettiin torppien lisäämistä, sillä loisongelma oli vaikein seuduilla, joihin torpparijärjestelmä ei ollut levinnyt laajasti. ”Kumpa vaan saataisiin irtain väestö vakinaiseen vuosipalvelukseen tai maanvuokraajiksi tiloille, silloin olisi koko kysymys ratkaistu”, uskottiin.⁷⁰

Tämä ei kuitenkaan onnistunut ilman varoja, joten monipuolisempia ratkaisuja ryhdyttiin etsimään 1880-luvulta lähtien. Aloitteen teki Kuopion läänin kuvernööri Carl von Kraemer vuonna 1881. Hän ehdotti, että ”jonkinlainen rahamääräys valtionvaroista luvattaisiin rahastojen perustamiseksi lainain antamista varten torppain laittamiseen ja palkintojen jakelemista varten maanomistajille ja torppareille ponnistuksista puheenalaisissa tarkoituksissa”. Lisäksi hän ehdotti ”pienenlaisia palkintoja asumusten rakentamista niin sanottuja muonatorpparia varten, koska tämä vaikuttaisi mieltymystä ja tottumista maatöihin ja vastustaisi taipumista kuleksivaan elämään”. Hän myös toivoi, että ”yhteiselle kansalle jaettaisiin kirjoja, joiden tarkoitus olisi toteen näyttää torppain perustamisen etuja sekä maanomistajille että tilattomille kuin myös antaa opetusta tähän kuuluvissa asioissa”. Käytännön toimista olisivat hänen mukaansa voineet huolehtia läänien maanviljelysseurojen johtokunnat.⁷¹

Leppävirralla toiminut isäntäyhdistys ehätti jo seuraavana vuonna ehdottamaan näitä toimia jäsenilleen. Toimenpiteistä arveltiin koituvan hyötyä sekä talollisille että tilattomille, sillä loiset olivat maatalouden tarvitsemaa kausityövoimaa, joka oli syytä pitää omalla paikkakunnalla. Aloitteet eivät kuitenkaan johtaneet tulokseen, paitsi että 1901 Leppävirralla mainitaan olleen ”loiskasarmeja” irtonaisen väen asunto-olojen helpottamiseksi.⁷²

Varsinaisesti parannusten aikaansaaminen jäi kuitenkin valtion ja kuntien tehtäväksi. Valtion toimesta asetettiin komitea pohtimaan tilattoman väen aseman parantamista. Se sai mietintönsä valmiiksi 1884 ja esitti ratkaisuksi, kuten kuvernöörikin muutama vuosi aikaisemmin, irtaimen väen kiinnittämistä maahan uusia torppia perustamalla. Ratkaisu oli luonteva, sillä maataloustyöt olivat loisille ennestään tuttuja. Lisäksi oma maapala olisi ”tyämiehen paras säästäpankki”. Se olisi ”suureen määrään omansa poistamaan tyäväestästä halun kuleksivaan elämään sekä yllyttämään uutteruuteen ja säästäväisyyteen”, sanottiin mietinnössä.⁷³

Vaivaishoidon tarkastaja Helsingius kuitenkin epäili uudistuksesta itse autettaville koituvaa hyötyä. Oma koti sitoisi väen tietylle paikkakunnalle ja näin jopa heikentäisi heidän työnsaantimahdollisuuksiaan. Loisten keskeisenä ongelmana oli työttömyys, ja sen helpottaminen edellytti hänen mukaansa työvoiman liikkuvuutta.⁷⁴

Yleensä maanhankintaan liittyvää uudistusta kuitenkin kannatettiin. Sen edellytyksenä taas oli sekä aikaisempaa vapaamman lohkomiskäytännön salliminen että rahoituksen järjestäminen. Talojen osittamista oli helpotettu useillakin asetuksilla jo vuodesta 1864 lähtien (s. 168). Nyt maanhankintojen rahoittamiseksi perustettiin vuonna 1887 ”Kuopion läänin irtaimen väestön lainarahasto”. Lainoja ei kuitenkaan myönnetty tilattomille itselleen vaan talollisille, ja kun lainaehtoihin sisältyi määräys vuokrasopimuksen kiinnittämisestä 25 vuodeksi, loisten muuttamista torppareiksi vierastettiin. Vuosien 1888–1890 kuluessa Kuopion läänissä myönnettiin vain 22 lainaa torppien perustamiseksi yksityisten omistamalle maalle. Mutta kun uusia lainoja vuosina 1893 ja 1894 laskettiin liikkeelle ja lainaehtoja lievennettiin, myönnettyjen lainojen määrä kohosi 1890-luvulla jo satoihin.

Vuonna 1898 perustettu Tilattoman väestön lainarahasto myönsi lainoja kuntien ja maanjako-osuuskuntien välityksellä itse tarvitsijoille. Mutta kun siinä lainojen todennäköistä takaisinmaksua pidettiin sosiaalisia näkökohtia tärkeämpinä, Savon uusista tiloista tuli alle 3 hehtaarin pientiloja ja niitäkin odotettua vähemmän. Aktiivisesti lainarahaa käytettiin Iisalmen maalaiskunnassa ja Vesannolla, mutta muuten tulos jäi suhteellisen vähäiseksi. Kuitenkin osa irtaimesta väestä saatiin tätä kautta kiinnitettyä maahan.⁷⁵

Eräs keino oli se, että valtio osti itselleen tiloja, jotka sitten ositettiin ja luovutettiin pientiloina tilattomille. Tämäkään ei aina johtanut toivottuun päämäärään. Esimerkiksi Muuruvedellä valtio osti vuonna 1907 vapaaherra Anton von Alfthanilta Siikajärven tilan jaettavaksi pientiloina tarvitsijoille. Aluksi uusiksi tilallisiksi ilmoittautui enemmän kuin tilalle olisi sopinut, mutta kun maa sitten palstoitettiin ja sopimukset annettiin allekirjoitettaviksi, 17 henkilöä vetäytyi varojen puutteessa koko hankkeesta. Ainoastaan entiset torpparit ja muutama harva, jolla oli säästöjä, uskaltautuivat itsenäisiksi viljelijöiksi. Jonkin verran tällä keinolla kuitenkin saatiin tiloja tilattomille. Etelä-Savossa niitä syntyi 30 Heinävedelle valtion vuonna 1884 ostaman Karvion tilan maille.⁷⁶

Ratkaisua loisongelmaan ei löytynyt ns. viljelyspakostakaan. Tämä sosialidemokraattisen puolueen maatalousasiantuntijoiden esittämä ehdotus pyrki pakkolunastamaan yhteiskunnalle kaiken sen maan, jota omistaja itse ei viljellyt, ja jakamaan sen sitten tilattomille perinnöllisiksi vuokraviljelmiksi. Se olisi rajoittanut yksityistä omistusoikeutta ja myötäillyt näin sosialismin periaatteita.⁷⁷ Toteutukseen asti suunnitelma ei kuitenkaan edennyt.

Asuttamistoimet supistivat jonkin verran loisina elävien määrää, mutta loisongelma helpottui ilman erityisiä toimenpiteitäkin. Kulkuyhteyksien paraneminen, muuttorajoitusten poistaminen, elinkeinovapauden toteutuminen, teollisuuden kehittyminen ja sen myötä tarjoutuneet suhteellisen hyväpalkkaiset työtilaisuudet lisäsivät työnsaannin mahdollisuuksia sekä purkivat muuttoliikkeen kautta maaseudun liikaväestön painetta. Kansansivistyksen kohoaminen helpotti myös ongelmaa, sillä se avasi väyliä sosiaaliselle kohoamiselle ja loi näin edellytyksiä alimpien väestökerrosten kaventumiselle.

Säätyrajat hämärtyvät

Entisajan yhteiskunnassa väestöryhmät eivät yleensä olleet rinnakkaisia ryhmittymiä vaan päällekkäisiä kerrostumia, joiden väliset erot olivat melko selvät ja joiden keskinäinen järjestys pyrittiin kaikin keinoin säilyttämään. Elettiin sääty-yhteiskunnan aikaa, jolloin syntyperä ratkaisi yksilön aseman yhteiskunnassa. Muodollisesti kansa jaettiin neljään valtiopäiväsäätyyn: aateliin, papistoon, porvaristoon ja talonpoikiin. Näihin ryhmiin sisältyi kuitenkin vain osa asukkaista, ja päivittäisessä elämässä väestö jaettiin kahteen pääryhmään: säätyläisiin eli herrasväkeen ja rahvaaseen eli yhteiseen kansaan.

Herrasväen ja rahvaan välinen raja ei kuitenkaan ollut tarkka vaan vaihteli aikakaudesta ja paikkakunnasta riippuen. Savossa se oli jonkin verran matalammalla kuin läntisemmissä maakunnissa ja kaupungeissa yleensä hämärämpi kuin maaseudulla. Topeliuksen vuonna 1873 antaman määritelmän mukaan raja kulki ”sarkanutun ja verkatakin välissä”,⁷⁸ mutta mitä se käytännössä tarkoitti?

Selviä säätyläisryhmiä olivat upseerit, papit, lehtorit, oikeus- ja siviilihallinnon virkamiehet, lääkärit, apteekkarit sekä tilanomistajat. Rahvaaseen kuuluvia ryhmiä taas olivat talolliset, tilattomat, käsityöläiset ja työväki, mutta ryhmien saumakohtaan alkoi vuosi vuodelta kertyä yhä enemmän väkeä, joka tilanteen mukaan voitiin sijoittaa jompaan kumpaan ryhmään. Tällaisia olivat mm. Etelä-Savon vauraat talonpoikaisrusthollarit, kansakoulunopettajat, lukkarit ja menestyneet liikemiehet. Savossa heidät yleensä luettiin herrasväen joukkoon.

Väestöryhmät eivät olleet kooltaan läheskään tasavahvoja, sillä herrasväen osuus väestöstä oli häviävän pieni. Vuonna 1870 säätyläisten ylintä kerrosta eli aatelisia oli Savossa 64 henkilöä, pappeja sekä opettajia 237 ja muita säätyläisiä 654 eli yhteensä 955 henkilöä. Kaiken kaikkiaan herrasväkeen kuului vain 0,4 % Savon asukkaista, mutta he muodostivat näkyvän ja vaikutusvaltaisen ryhmän, jonka merkitys entisajan oloissa oli huomattavasti suurempi, kuin mitä pelkästä lukumäärästä olisi voinut olettaa. Ryhmän sisäisessä kokoonpanossa oli jo tuolloin merkille pantavaa muiden säätyläisten suuri osuus vanhoihin valtiopäiväsäätyihin verrattuna, mikä jo sinänsä oli omiaan himmentämään sääty-yhteiskunnan vaalimia rajoja.⁷⁹

Vuonna 1870 koko Suomen säätyläistöstä asui Savossa 10,2 %, mikä oli jonkin verran Suomen maakuntien keski­arvon alapuolella ja selvästi vähemmän kuin Uudellamaalla ja Varsinais-Suomessa. Maaseudulla säätyläisiä oli suhteellisesti vähemmän kuin kaupungeissa, mikä johtui Savossa jo 1820–1830-luvuilla alkaneesta säätyläisten maaltamuutosta. Ammattien kirjo oli monipuolistunut, ja työ vei yhä useamman säätyläisiin kuuluvan Etelä-Suomeen, varsinkin Helsinkiin ja Viipuriin. Alkava teollistuminen ja kaupunkien virkakoneiston laajeneminen vauhdittivat 1800-luvun lopulla tätä kehitystä ja saivat paikallisyhteisön ytimenä olleiden pappien ja tilanomistajien jälkeläisetkin hakeutumaan maaseudulta asutuskeskuksiin.⁸⁰

Savon maaseudulla säätyläisiä asui suhteellisen runsaasti Mikkelin-Ristiinan ja Säämingin-Rantasalmen-Joroisten alueilla. Rahvaasta tämä joukko erosi paitsi syntyperänsä ja sivistystasonsa myös asumisensa, pukeutumisensa, tapojensa ja kielensä suhteen. Ero ei kuitenkaan ollut yhtä jyrkkä kuin Länsi-Suomessa. Esimerkiksi säätyläisten välinpitämättömyys kirkonmenoja kohtaan ei ollut läheskään niin näkyvää kuin monilla muilla seuduilla (s. 614 ), eikä kielikään aiheuttanut yhtä suurta juopaa kuin Etelä-Suomen varsinaisilla säätyläisalueilla.

Tosin herrasväki supisuomalaisessa Savonkin maakunnassa oli yleensä oli ruotsinkielistä, mutta moni säätyläinen osasi tai ainakin ymmärsi myös suomea. Rantasalmen kirkkoherran poika Ernst Lampen muisteli, että ”Rantasalmen herrasväki osasi aivan nuhteettomasti paikkakunnan murretta, ei se sitä vieronut. Ei tämä herrasväki osannut suomalaista kirjakieltä, jota silloin tuskin oli olemassakaan. Se puhui vain murretta, ja niin venyvää, vanhanaikaista murretta, että se meitä Kuopion koulusta tulleita tinki naurattamaan. Mutta vanhat herrat puhuivat sitä murretta, minkä olivat oppineet vanhoilta lapsenhoitajiltaan, siis jokseenkin sadan vuoden vanhaa kieltä.”⁸¹

Monien kohdalla palvelusväeltä ja lapsuusajan toveripiiriltä saadut suomen kielen perustaidot karttuivat ylioppilaaksi tulon jälkeenkin, sillä Savo-karjalainen osakunta paneutui jo varhain suomen kielen aseman vahvistamiseen. Osakunnassa oli kansanomainen ja suomenmielinen ilmapiiri, eivätkä sosiaaliset erot näyttäytyneet yhtä jyrkkinä kuin muissa osakunnissa.⁸²

ltäsuomalaiset ruotsia puhuvat opiskelijat eivät ilmeisesti pitäneet suomen kielen kohottamista kulttuuri- ja virkakieleksi uhkana, vaan kaksikielisyys saattoi jopa antaa heille ruotsinkielisiin verrattuna paremmat valmiudet virkatehtävien hoitoon. Asenne oli ymmärrettävä, sillä Savon herrasväen arvoasema perustui enemmän virkaan kuin maaomaisuuteen, mikä taas toisaalta vaikeutti säätyläisten ja talonpoikien välistä käytännön kanssakäymistä. Virkaan liittyvät muodot ja tavat säätelivät tiukasti viranhaltijan käyttäytymistä – eikä siinä säätyrajojen häivyttämistä vielä haluttu.⁸³

Ruotsinkielisiä oli Etelä-Savossa enemmän kuin Pohjois-Savossa ja kaupungeissa enemmän kuin maaseudulla. He muodostivat oman seurapiirinsä ja kokoontuivat sekä Mikkelissä että Kuopiossa ja Savonlinnassa omiin ruotsinkielisiin ”seurusteluklubeihinsa” (s. 515). Mikkelissä heillä oli jonkin aikaa oma paikallinen sanomalehtikin, St Michels Veckoblad. Savon ruotsinkieliseen määrä väheni kuitenkin 1890-luvulta lähtien, mikä oli seurausta etelään muutosta, tarkk ’ampujapataljoonien lakkauttamisesta ja suomenmielisyyden lisääntymisestä.

Edellä esitetyistä koko Savon keskivertoluvuista varsinkin kaupungit poikkesivat selvästi. Savon ruotsinvoittoisin kaupunki oli vuonna 1880 Mikkeli, jonka 1 432 asukkaasta peräti 27,2 % oli ruotsinkielisiä. Kaupungeissakin ruotsinkielisten osuus väheni nopeasti. Esimerkiksi vuonna 1900 Mikkelissä äidinkielenään ruotsia puhuvien osuus oli enää 8,8 %, Savonlinnassa 4,2 %, Kuopiossa 3,3 % ja Iisalmella 2,0 %. Lisäksi kaupungeissa asui jonkin verran venäjää tai saksaa puhuvaa herrasväkeä.⁸⁴

Herrasväen odotettiin kuitenkin puhuvan ruotsia myös Savossa. Tätä kuvastaa jo pieni tapaus, joka sattui ylioppilas Elias Lönnrotille vuonna 1828: Matkallaan Hirvensalmella hän tapasi erään maanmittarin työtehtävässään ja tavoilleen uskollisena puhutteli tätä suomen kielellä. Savossa toimiva maanmittari varmasti ymmärsi, mitä hänelle sanottiin, mutta kuulemassa olleelle talonpojalle se ”antoi aihetta vähentää minusta saamaansa hyvää ajatusta, niin ettei hän tämän jälkeen enää näyttänyt olevan yhtä halukas tiedustelemaan viisauttani kaikenlaisissa aineissa, koska taisi pitää sitä jotenkin epäluotettavana,” kirjoitti Lönnrot.

Myös professori, suomen kielen ja kansanrunouden tutkija Emil Nestor Setälä sai kokea, että hänen oletettiin puhuvan ruotsia, kun hän vuonna 1894 saapui perheineen kesänviettoon Ristiinaan. Paikallisella väellä oli ihmettelemistä, kun ”uudet asukkaat olivat ihan kuin herrasväkeä, mutta puhuivat keskenään – suomea! Olikos mokomaa ennen kuultu?”⁸⁵ Kymmenkunta vuotta myöhemmin herrasväen suomen puhumista ei Savossa kuitenkaan enää ihmetelty.

Noihin aikoihin sukunimistökin suomalaistui. Suomalaiskansallinen aate voimistui, ja sen heijastumana 456 Savossakin asuvaa henkilöä muutti Snellmanin päivänä vuonna 1906 nimensä suomenkieliseksi. lisalmelaisia heistä oli 25, kuopiolaisia 147, mikkeliläisiä 44, savonlinnalaisia 26 ja maalaiskunnissa asuvia 214.⁸⁶ Suurin osa kuului vanhoihin säätyläissukuihin, sillä isän etunimestä johdettuja Anderssoneja, Larssoneja, Erikssoneja, joilla oli tarve nimensä täsmentämiseen, oli Savossa vain vähän.

Kielellä oli enemmän vaikutusta koulumaailmassa kuin päivittäisessä kanssakäymisessä. Vuoteen 1872 asti, jolloin perustettiin suomenkielinen Kuopion lyseo, oppikouluopetusta oli Savossa mahdollisuus saada vain ruotsin kielellä. Se nosti sisäänpääsyn kynnyksen niin korkeaksi, että vain harva suomea puhuva rahvaan lapsi kykeni sitä ylittämään. Koulu olisi kuitenkin ollut tärkein rahvaasta herrasväen ryhmään johtava väylä – ja siksi kielikysymyksestä tuli 1800-luvun lopulla polttava yhteiskunnallinen kysymys.

Ruotsinkielisyydestään ja säätynsä puhtaudesta ylpeät svekomaanit yrittivät säilyttää sääty-yhteiskunnan raja-aidat ja estää suomenkielisten koulujen perustamisen. Suomenkieliset ja suomenmieliset fennomaanit taas pyrkivät avaamaan niitä rahvaan lasten etenemisen turvaamiseksi. Näistä riidoista kerrotaan kuitenkin tarkemmin koululaitosta koskevassa luvussa (s. 480). Koulujen kielikysymyksessä väestön enemmistö vei lopulta voiton, ja vuodesta 1914 lähtien Savon kaikki koulut olivat suomenkielisiä. Yleinen vaurastuminen vaikutti taas siihen, että kouluihin myös tuli rahvaan kodeista lähtöisin ollutta nuorisoa.

Kansakoululaitoksen yleistyminen ja suomenkielisten oppikoulujen perustaminen loi pohjaa ns. ylenevälle säätykierrolle. Yhä useampi rahvaaseen kuulunut nuori hakeutui yliopistoon, valitsi ennen vain säätyläisille tarjolla olleen virkauran ja pääsi mukaan luottamustehtäviin ja yleiseen päätöksentekoon. Myös edulliset metsäkaupat tai onnistuneet liiketoimet avasivat väyliä yhteiskunnalliselle nousulle. Tavatkin alkoivat yhdenmukaistua. Vaurastuneet talolliset rupesivat Savossakin ”hankkimaan komeita ’syöttiläitä: pulskia waatteita ja muuta elämän mukawuutta. Pidettiin seuraa suurellisten ja herraswäen kanssa ja noudatettiin heidän tapojansa. Nuo ’toti-illat’ja muut kestit tuliwat aina tawallisemmiksi – niinhän herroissakin elettiin.”⁸⁷

Kaikki tämä hämärsi perinteisiä säätyrajoja niin paljon, että numerotietojen esittäminen entisten sosiaaliryhmien koosta alkoi 1900-luvun alussa käydä vaikeaksi. Muutosta aikaisempaan oli myös se, ettei yhteiskuntaryhmästä toiseen siirtymistä enää 1800-luvun jälkipuoliskolta lähtien pidetty yhtä kielteisenä kuin aikaisemmin eikä herrasväen joukkoon kohonneita ”nousukkaitakaan” enää paheksuttu. ”Väheksyvän arvostelun alaisiksi jäivät vihdoin vain ne uuteen sosiaaliasemaan sopeutumattomat nousijat, jotka eivät pystyneet arvioimaan sukunsa siihenastisen työn arvoa ja jotka sen vuoksi usein asennoituivat kovin vieroksuen jopa halveksuen entiseen ’säätyynsä’. Vain he olivat enää sanan varsinaisesti tarkoittamia ja tuomitsevasti leimaamia nousukkaita”, toteaa Kaaro Wirilander Suomen säätyläistöä koskevassa tutkimuksessaan.⁸⁸

Yhteiskunnan muuttuminen, väestön vaurastuminen, äänioikeuden laajeneminen ja yhdistystoiminnan yleistyminen häivyttivät lopulta 1900-luvun alussa vanhat säätyrajat. Herrasväen ja rahvaan välinen juopa alkoi umpeutua, mutta entisten yhteiskuntaryhmien tilalle tulivat uudenlaiset ryhmittymät, joissa aatteella ja poliittisilla mielipiteillä oli keskeinen osuus.

Mielipideryhmistä poliittisiksi puolueiksi

Puoluepolitiikka oli suurelle osalle savolaisista ennen 1880-lukua, ja monille aina vuoden 1906 eduskuntauudistukseen saakka, lähes tuntematonta. Maaseudun tilattomat ja kaupunkien työväki oli vailla äänioikeutta, mutta rahvas ei tätä puutetta murehtinut. Äänioikeus oli kytketty äänestäjän verojen määrään, joten moni piti pieniä veroja tärkeämpänä kuin vaikutusmahdollisuutta kunnallisissa tai valtiollisissa asioissa. ”Maan asukkaiden valtava enemmistö, sen lähes yhdeksän kymmenesosaa käsittävä suomenkielinen maalais- ja työntekijäväestö eli vielä aivan häiriintymättä turvallisesti kirkollisen yhtenäiskulttuurin varjossa. . .. Taloudenpito ja uskonto olivat ne tukipylväät, joitten ohi suomalaisen talonpojan henkiset harrastukset eivät paijoakaan ulottuneet”, tiivisti tilanteen Mikko Juva suomalaisen kahdeksankymmenluvun syntyä koskevassa tutkimuksessaan.⁸⁹

Aatevirtauksista Savo ei kuitenkaan ollut syrjässä, mutta 1800-luvun jälkipuoliskolla ne tavoittivat vasta säätyläiset ja osan valistuneista talollisista. Poliittisiksi puolueiksi ei vielä ryhmitytty, mutta fennomania, svekomania, liberalismi ja konservatismi jakoivat jo kansaa aatteiden kannattajiin ja vastustajiin. Kansallisuusaate oli arvossaan, ja 1870–1880-luvuilla kärjistyneitä muoto­ja saanut kielikysymys toimi tärkeimpänä mielipiteiden jakajana.

Mielipideryhmiin jakautumista tapahtui varsinkin kaupungeissa, joissa sanomalehdillä oli jo melko kattava levikki ja joissa näin oli suhteellisen helppo saada tietoja valintojen pohjaksi. Suomenmielisten eli fennomaanien tavoitteena oli 1860-luvun alusta lähtien ollut suomen kielen saaminen tasavertaiseksi viralliseksi kieleksi ruotsin rinnalle. Ruotsalaismieliset eli svekomaanit taas halusivat ruotsin kielen aseman säilyttämistä. Liberaaleilla kielikysymys oli taka-alalla ja vaatimukset kohdistuivat perustuslain kirjaimelliseen toteuttamiseen valtiollisessa elämässä, kansan poliittiseen valveuttamiseen, uskonnonvapauden saamiseen ja talouselämän vapaaseen kilpailuun. Tämä uudistuksiin pyrkivä suuntaus jauhautui kuitenkin ”kielipuolueiden” puristuksessa sillä seurauksella, että suuri osa liberalisteista siirtyi 1800-luvun lopulla ruotsinkielisten leiriin. Konservatiiveista suuri osa oli selkeästi suomenmielisyyden ja suomenkielisyyden kannattajia.⁹⁰

Valtiopäivillä nämä aatesuunnat lomittuivat vanhoihin valtiopäiväsäätyihin. Talonpoikien ja pappissäädyn edustajista enemmistö oli suomenkielisiä ja konservatiiveja, aatelin ja porvarissäädyn jäsenet useimmiten ruotsinmielisiä ja liberaaleja. Aatteelliset ryhmittymät eivät kuitenkaan olleet selkeitä, eikä läheskään kaikkia valtiopäivämiehiä voitu sijoittaa mihinkään aatepuolueeseen. Savolaisten valtiopäivämiesten perusasetelmista poikkesi Mikkelin kirkkoherrana, Helsingin kirkkoherrana ja lopulta Porvoon piispana toiminut Anders Johan Hornborg, joka yleensä kannatti liberalistien ehdotuksia ja oli myös koulujen opetuskielikysymyksessä kaksikielisyyden kannalla. Samaa mieltä oli Kuopion tuomiorovasti Aron Gustaf Borg.⁹¹

Maakunnassa ”kielipuolueiden” näkyviä johtohenkilöitä olivat suomenmielisiin lukeutuvat Minna Canth, kuvernööri Aleksander Järnefelt, lehtori, ensimmäisen suomenkielisen väitöskirjan laatinut Rietrikki Polen sekä tukihenkilönä toiminut kuopiolainen kauppaneuvos Herman Saastamoinen. Ruotsinmielisten kantaa taas toi selvimmin esille kirjailija Karl August Tavaststjerna.

Suurelle yleisölle mielipiteitä levitettiin lehdistön välityksellä. Suomenmielisten paikallislehtenä oli Kuopiossa ilmestynyt Tapio sekä jyrkempää suuntaa edustanut Savo, Mikkelissä Pellervo eli Sanomia Saimaan rannoilta ja Savonlinnassa vuosina 1874-1881 ilmestynyt ensimmäinen Savonlinna-niminen lehti. Ruotsinmielisten paikallisena äänenkannattajana oli mikkeliläisen insinööri C. Carstensin toimittama, tosin varsin maltillissävyinen ja vain vähän aikaa ilmestynyt St Michels Veckoblad. Myös valtakunnallisia pää-äänenkannattajia, suomenmielisten Uutta­Suometarta, ns. nuorfennomaanien Morgonbladetia, ruotsinmielisten Nya Presseniä ja liberaalien Helsingfors Dagbladia luettiin Savonkin alueella.⁹²

Jo 1880-luvulla suomenmieliset jakaantuivat – osaksi kielipoliittisten painotusten, osaksi johtajariitojen takia – kahteen leiriin: vakiintunutta kieliohjelmaa kannattaviin vanhasuomalaisiin ja uudenlaisia näkemyksiä omaksuneeseen Nuoren Suomen ryhmään. Viimeksi mainittu otti 1894 nimekseen Nuorsuomalainen puolue. Se painotti kielikysymyksen ohella sosiaalisten uudistusten tarpeellisuutta, joiden saavuttamiseksi nuorsuomalaiset olivat valmiita toimimaan myös ruotsinkielisten kanssa. Tämä antoi vanhasuomalaisille aiheen pilkata ryhmää ”ruotsalaisen puolueen suomeksi heiluvaksi hännäksi ”.

Nuoren Suomen ryhmä oli syntynyt opiskelijaliikkeenä ja levisi varsinkin valistuneen kaupunkilaisväestön purun. Niinpä Nuorsuomalainen puolue sai Savossakin kaupunkien kauppiailta vankan tuen. Ryhmä sai kannatusta varsinkin Kuopion seudulla, missä siihen liittyivät muun muassa Minna Canth, rouva Elisabeth Stenius, veljekset Juhani ja Pekka Brofeldt (Aho) sekä Arvid Järnefelt. Myös iisalmelainen Heikki Kauppinen eli kirjailija Kauppis-Heikki lukeutui nuorsuomalaisten ryhmään.⁹³

Savon papeista nuorsuomalaisiin kuuluivat valtiopäivämiehinä toimineet rovasti Juuso Hedberg Savonlinnasta, kirkkoherra Johan Hovilainen Anttolasta ja Sulkavalla sekä Kangasniemellä kirkkoherrana toiminut L. A. Wennerström. Viimeksi mainittu edusti myöhemmin valtiopäivillä Ruotsalaista kansanpuoluetta.⁹⁴ Valtaosa papeista oli kuitenkin vanhasuomalaisia, joihin lukeutuivat myös oppikoulujen lehtorit, kansakoulunopettajat sekä suuri osa talollisista.

Sanomalehdistöä käytettiin suomenmielisen puolueen jakaantumisen jälkeen yhä enemmän mielipiteiden esiintuojana. Kuopiolaisesta Savosta tuli nuorsuomalaisten paikallinen äänenkannattaja, kun Brofeldtin veljekset 1887 tulivat sen toimittajiksi. Mikkelissä alkoi ilmestyä lehtori Jaakko Päivärinnan toimittama Savo, jonka nimi pian muuttui Mikkeliksi ja sitten Suur-Savoksi. Savonlinnassa nuorsuomalaisten lehtenä oli suomenmielisten Savonlinna-lehden seuraajaksi vuonna 1882 perustettu samanniminen lehti ja sen jälkeen Keski-Savo. Vanhasuomalaisten paikallislehtiä taas olivat kuopiolainen Savo-Karjala ja mikkeliläinen Mikkelin Sanomat. Myös ryhmittymien valtakunnallisten äänenkannattajien levikki laajeni. Uuden Suomettaren ja Nya Pressenin rinnalle tuli nuorsuomalaisten Päivälehti, joka alkoi ilmestyä 1889. Äänenkannattajansa mukaan vanhasuomalaisia kutsuttiin myös suomettarelaisiksi.

Suhtautuminen Venäjä-kysymykseen 1890-luvun lopulla syvensi vanhasuoma­laisten ja nuorsuomalaisten välistä eroa. Vanhasuomalaiset omaksuivat venäläistämispyrkimyksiin myöntyväisyyslinjan, nuorsuomalaiset taas ilmoittautuivat perustuslaillisiksi ja olivat passiivisen vastarinnan kannalla. Ruotsinkieliset liberaalit olivat viimeksi mainittujen kanssa samoilla linjoilla. Molempien suuntien äänenkannattajat joutuivat kirjoitustensa takia sensuurin hampaisiin. Nuorsuomalaisten Savo lakkautettiin 1891. Sen tilalle perustettiin ensin Savotar ja pian sen jälkeen Uusi Savo, mutta senkin ilmestyminen lakkasi vuonna 1903, kun toimittajat Pekka ja Kaarlo Brofeldt karkotettiin maasta.

Seuraajalehdeksi saatu Otava otti varovaisen linjan eikä ottanut kantaa myöskään Nuorsuomalaisen puolueen linjajakoon, oikeistolaisten Pääskysten ja radikaalien Varpusten välisiin riitoihin. Myös vanhasuomalaisten äänenkannattaja Savo-Karjala joutui helmikuun manifestin julkaisuvuonna 1899 ensin kolmen kuukauden ilmestymiskieltoon ja 1901 lopulta lakkautettavaksi. Saman kohtalon koki Savonlinnassa ilmestynyt nuorsuomalaisten Savonlinna.

Nuorsuomalaiset olivat pyrkineet myös sosiaalisten epäkohtien poistamiseen, mutta sortovuosien aikana sosiaaliset uudistusvaatimukset jäivät taka-alalle. ”Kielipuolueiden” rinnalle syntyi kuitenkin 1800-luvun lopulla nimenomaan yhteiskunnallisia muutoksia vaativia liikkeitä. Tällainen oli säätyläisten ja työnantajien johdossa ollut ns. wrightiläinen työväenliike. Se koetti poistaa epäkohtia työnantajien ja työntekijöiden yhteistoiminnalla pyrkien näin torjumaan sosialismin tulon Suomeen. Liikkeen tukena oli kaksikielinen Työmies-Arbetaren-lehti, joka ilmestyi vuosina 1886-1889.

Wrightiläisen työväenliikkeen kauaskantoinen saavutus oli paikallisjärjestöjen verkoston luominen, jolla se samalla raivasi tietä valtiollisten puolueiden synnylle. Ensimmäiset liikkeen toimesta perustetut, työväenyhdistys-nimeä käyttävät yhdistykset aloittivat toimintansa Vaasassa ja Helsingissä 1883, mutta ensimmäisten joukossa olivat myös Savonlinnan ja Kuopion työväenyhdistykset, joista kumpikin perustettiin 1887. Mikkelikin sai työväenyhdistyksensä jo wrightiläisellä kaudella 1890. Myös Varkauden tehtaalla ryhdyttiin jo varhain, vuonna 1888, toimiin työväenyhdistyksen perustamiseksi. Hankkeen tukijana oli paikkakunnalla asuva piirilääkäri Sanfrid Hällström, ja yhdistys olisi ollut ensimmäinen maaseudulle perustettu työväenyhdistys Suomessa. Tehtaan isännöitsijä Augustinus Henriksson sai kuitenkin hankkeen torjutuksi, mutta mielialoihin yrityksen epäonnistuminen jätti kaunan kipinän.

Sosialismin tuloa wrightiläinen työväenliike ei saanut estettyä. Merkkejä työnantajien ja työntekijöiden patriarkallisten suhteiden murenemisesta näkyi 1890-luvulla mm. Varkauden valssilaitoksella toimeenpantuna lakkoiluna, jonka johdossa olivat jo tehtaan omat työntekijät. Vuoden 1899 helmikuun manifesti vielä joudutti kehitystä horjuttamalla perinteistä käsitystä uskollisuudesta ja tottelevaisuudesta esivaltaa kohtaan. Niinpä wrightiläisen kauden jälkeen vuonna 1899 perustettiin Suomen Työväenpuolue, joka sortovuosien aikana liittyi nuorsuomalaisten rinnalla passiivisen vastarinnan kannattajiin.

Forssan puoluekokouksessa 1903 Suomen Työväenpuolue julistautui sosialidemokraattiseksi puolueeksi. Työväenyhdistyshankkeita virisi yhä useampia, ja Savossa niitä perustettiin vuosina 1903-1904 muun muassa Lehtoniemen ja Sorsakosken tehtaille. Varkauden yhdistyshanke kariutui kuitenkin jälleen. Tehtaan johto oli hanketta vastaan, ja kun valittavana oli joko työpaikan ja asuntoedun säilyminen tai yhdistykseen liittyminen, yhdistys jäi vielä sillä kertaa perustamatta. Huomiota työtaistelu kyllä sai sekä paikallisissa että valtakunnallisissa lehdissä.⁹⁵

Varsinainen poliittisten puolueiden toimintakausi alkoi vuoden 1905 suurlakon jälkeen. Lakko päätti ensimmäisen sortokauden, mutta porvarillisten piirien toivomaa yhtenäistä kansallista rintamaa se ei luonut. Sitä vastoin se antoi työväenluokalle näytön joukkovoiman ja luokkataistelun mahdista ja käynnisti vuoden 1905 lopulla työväenyhdistysten perustamisen kauden. Samalla kansallisuusaate heikkeni ja työväenliikkeen yhteydet perustuslaillisten ryhmään katkesivat.⁹⁶

Kun uusi valtiopäiväjärjestys ja vaalilaki sitten vuoden 1906 valtiopäivillä hyväksyttiin ja käyttöön otettiin yleinen, yhtäläinen ja salainen äänioikeus, taistelu uusien äänestäjien kannatuksesta alkoi. Naistenkin päästessä nyt äänestämään äänioikeus laajeni kaikissa yhteiskuntaryhmissä, mutta eniten se laajeni tilattomien keskuudessa. Tuli tarve aktivoida maalaisköyhälistöä ja horjuttaa heidän uskoaan itsensä Jumalan saatamaan yhteiskunnalliseen järjestykseen ja asemaansa tyytymiseen. Poliittisessa elämässä vedenjakaja ei enää tämän jälkeen kulkenut suomenmielisten ja ruotsinmielisten tai myöntyväisyyden kannattajien ja perustuslaillisten välillä, vaan kenttä jakaantui oikeistoon ja vasemmistoon, porvareihin ja sosialisteihin.⁹⁷

Vaali kannatuksen varmistamisessa sanomalehdille tuli entistä keskeisempi tehtävä. Sosialidemokraattisen puolueen Työmies-lehti tuli tutuksi savolaiskaupungeissa ja joillakin maaseurupaikkakunnillakin. Puolueen paikallisiksi äänenkannattajiksi perustettiin Mikkelissä ilmestyvä Vapaus ja Kuopiossa ilmestyvä Savon Työmies. Vanhasuomalaisten nimi täsmentyi 1906 Suomalaiseksi puolueeksi. Sen äänenkannattajaksi Kuopiossa tuli kauppaneuvos Saastamoisen Savotar, Mikkelissä Mikkelin Sanomat ja Savonlinnassa Savolainen. lisalmella ilmestyvä Salmetar muuttui 1907 nuorsuomalaisten lehdeksi. Uusiksi puolueiksi perustettiin 1906 Kristillinen Työväenliitto ja Suomen Maalaisväestön Liitto eli myöhempi Maalaisliitto. Viimeksi mainitun pää-äänenkannattaja oli Ilkka ja paikallislehtenä Savon Sanomat.

Kunnallispolitiikassa sosialisteilla oli yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden saamisen jälkeen oma kannattajakuntansa, mutta porvarillinen ryhmä pysyi vielä yhtenäisenä ja jakaantui puolueiksi vain eduskuntavaaleja varten. Niinpä vuoden 1906 uudistus toi puoluepolitiikan nimenomaan eduskuntatyöhön. Säätyvaltiopäivät jäivät historiaan, ja jännityksellä odotettiin, mitä 1907 toimeenpannut ensimmäiset uuden valtiopäiväjärjestyksen mukaiset eduskuntavaalit toisivat tullessaan.

Ensimmäistä kertaa kaikilla 24 vuotta täyttäneillä oli nyt oikeus käyttää äänioikeutta ja valita edustajia yksikamariseen eduskuntaan. ”Punaisen viivan” vetäminen vaati tietenkin ennakkoon monenlaista vaalivalmistelua. Kunnissa kierteli agitaattoreita pitämässä luentoja sekä neuvontatilaisuuksia, järjestettiinpä monella paikkakunnalla ennen varsinaisia vaaleja suljetuin lipuin tapahtuvat harjoitusvaalitkin. Äänestyspaikoille saavuttiin 15–16.3.1907, ja parin viikon kuluttua tulokset olivat selvillä. Millaisen kannatuksen eri puolueryhmät Savossa sitten saivat?

Eduskuntavaalien savolaiset äänestäjäryhmät

Vuoden 1907 vaaleissa äänestysinnostus nousi melko korkeaksi. Savon kaupungeissa Kuopiossa, Mikkelissä, Savonlinnassa ja Iisalmessa äänestysprosentti oli keskimäärin 68,2 % ja Savon maalaiskunnissa keskimäärin 62,9 %. Koko maan äänestysprosentti oli 70,7 %, ja Savossa se ylittyi Savonlinnassa, Anttolassa, Hirvensalmella, Jäppilässä, Joroisissa, Kangaslammilla ja Vesannolla. Joroisissa se oli peräti 82,8 %. Laimeimmin käytiin äänestämässä Kaavilla, Rautavaaralla, Pielavedellä, Enonkoskella ja Savonrannalla, joissa vain noin puolet äänioikeutetuista saapui vaaliuurnille. Itse äänestäminen sujui kohtalaisen hyvin, sillä ainoastaan 1,1 % vaalilipuista jouduttiin hylkäämään.⁹⁸

Näissä ensimmäisissä eduskuntauudistuksen jälkeisissä vaaleissa sosialidemokraattinen puolue sai Savossa kuten koko maassa vaalivoiton. (Kuntakohtaiset tiedot puolueiden saamista äänimääristä sekä kannatusprosenteista on esitetty liitteessä 9.) Äänestyksen tulos oli seuraavanlainen:⁹⁹

Etelä-Savo kuului Mikkelin läänin vaalipiiriin ja Pohjois-Savo Kaavia ja Rautavaaraa lukuun ottamatta Kuopion läänin läntiseen vaalipiiriin. Kaavi ja Rautavaara olivat Kuopion itäisen vaalipiirin aluetta. Eniten ääniä sosialidemokraattiselle puolueelle kertyi Joroisissa (72,3 %), jossa äänestysvilkkauskin oli korkein. Kunta poikkesikin muusta Savosta siten, että se oli suurtilojen aluetta, jossa torppareita ja maataloustyöväkeä oli suhteellisen paljon ja itsenäisiä viljelmiä taas keskimääräistä vähemmän. Lisäksi Joroisissa sijaitsi Lehtoniemen konepaja ja Varkaudenkin tehtaan työväkeä asui Joroisten alueella. Muita keskimääräistä ”punaisempia” kuntia Etelä-Savossa olivat Heinävesi, Rantasalmi, Sulkava, Kangaslampi ja Enonkoski.

Pohjois-Savo oli kaiken kaikkiaan ”punaisempi” kuin Etelä-Savo, mutta erityisen paljon sosialidemokraateilla oli kannatusta Leppävirralla (72,2 %) ja Tuusniemellä (70,2 %). Hyvän tuloksen puolue sai myös Rautalammilla, Karttulassa ja Hankasalmella eli kunnissa, joissa oli suhteellisen paljon teollisuusväkeä. Yllättävän vähän ääniä sitä vastoin kertyi Nilsiästä, Kiuruvedeltä ja Pielavedeltä, vaikka näissä kunnissa oli keskimääräistä vähemmän maanomistajia ja Nilsiän alueella lisäksi Juankosken teollisuuskeskus. Hannu Soikkanen on selittänyt tulosta Pohjois-Savon herännäisyyden muokkaamilla asenteilla ja nuorsuomalaisen puolueen saamalla kannatuksella. Lisäksi Nilsiässä ja Pielavedellä maalaisliittokin sai jo suhteellisen paljon ääniä.¹⁰⁰ Vuoden 1910 vaaleissa sosialidemokraattien kannatus oli näissäkin kunnissa kuitenkin jo vahvistunut.

Sosialidemokraattisen puolueen var­teenotettava kilpailija oli Etelä-Savossa suomalainen puolue ja Pohjois-Savossa nuorsuomalainen puolue. ”Suomettarelaiset” menestyivät varsinkin Haukivuorella, jossa heille kertyi 81,7 % äänistä. Hyvän tuloksen puolue sai myös Anttolassa, Hirvensalmella ja Mäntyharjulla. Nuorsuomalaisten vahvimpia kuntia taas olivat Kiuruvesi (59,9 %), Lapinlahti (47,9 %) ja Iisalmen maalaiskunta (45,2 %).

Maalaisliiton kannatus oli Savossa vain noin 10 %. Parhaiten puolue menestyi Enonkoskella (42,0 %) ja keskimääräistä selvästi paremmin myös Kerimäellä, Säämingissä, Heinävedellä, Karttulassa, Keiteleellä ja Kuopion maalaiskunnassa.

Savon kaupungit poikkesivat toisistaan siten, että Mikkelin suurimpana ryhmänä olivat suomalaisen puolueen, Savonlinnassa ja Iisalmella nuorsuomalaisen puolueen ja Kuopiossa sosialidemokraattisen puolueen kannattajat. Tämä käy ilmi myös seuraavasta taulukosta:¹⁰¹

Eduskuntaan valittiin siis 17 savolaisedustajaa. Kuopiosta pääsi kolme ja Karttulasta kaksi ehdokasta kansanedustajaksi. Muut paikkakunnat saivat läpi kukin yhden ehdokkaan. Sosialidemokraattinen puolue sai yksitoista paikkaa, suomalainen puolue kolme paikkaa, nuorsuomalainen puolue kaksi paikkaa ja maalaisliitto yhden paikan. Lisäksi Mikkelin läänin vaalipiiristä valittiin kuusi ja Kuopion läänin läntisestä vaalipiiristä neljä Savon ulkopuolella asuvaa henkilöä. Nämä olivat muurari Vihtori Aromaa Sysmästä (sos. dem. puol.), torppari Juho Lepistö Hartolasta (suomal. puol.), toimittaja Oskari Orasmaa Heinolan maalaiskunnasta (sos.dem. puol), lakit. tri Heikki Renvall Helsingistä (nuorsuomal. puol.), fil. lis A. Mikael Soininen, em. Johnsson Helsingistä (suomal. puol.), hovioikeuden asessori Pehr Evind Svinhufvud Heinolasta (nuorsuomal. puol.), ompelija Anna-Maria Huotari Tampereelta (sos.dem. puol.), koulun johtajatar Alli Nissinen Helsingistä (nuorsuomal. puol.), uskonnon opettaja Matti Pesonen Helsingistä (nuorsuomal. puol.) ja ylitarkastaja A. H. Virkkunen Helsingistä (suomal. puol.).

Vuoden 1907 jälkeen kannattajaryhmien välinen järjestys ei muuttunut seuraavien kymmenen vuoden aikana. Äänestäjät olivat ilmeisesti uskollisia valitsemalleen suunnalle, mutta äänestysvilkkaus kyllä laimeni. Jo vuonna 1908 alkanut uusi ns. sortokausi näkyi lainsäädäntötyössä uppiniskaisuutta yrittäneen eduskunnan jatkuvina hajottamisina. Se horjutti uskoa parlamentaariseen toimintaan ja toi mukanaan myös vaaliväsymystä. Kehityksen suunta oli sama Savossa ja muualla Suomessa.¹⁰³

Koko Savoa tarkasteltaessa äänestysinto oli jatkuvasti vähäisempi kuin Suomessa yleensä, mutta vuodesta 1910 lähtien se oli täällä heijastumaa Etelä-Savon innottomuudesta. Samoihin aikoihin myös Savon kaupunkilaisten äänestysaktiivisuus muuttui maaseudun aktiivisuutta vähäisemmäksi. Alimmillaan innostus oli ensimmäisen maailmansodan aattona 1913, mutta sen jälkeen suhtautuminen taas muuttui. Uudenlainen poliittinen tilanne ja yhteiskunnallisten muutosten vaatiminen toivat halun vaikuttaa asioihin ja nosti äänestysprosentin vuoden 1917 vaaleissa suunnilleen vuoden 1907 tasolle. Puolueiden saama kannatus vuosina 1907–1917 on esitetty seuraavassa taulukossa:¹⁰⁴

Sosialidemokraattinen puolue oli vuodesta 1907 lähtien säilynyt Savossa suurimpana puolueena ja vuoteen 1917 mennessä myös lisännyt kannatustaan. Kannatuksen kasvattajiin kuului myös maalaisliitto, jota vastoin suomalainen puolue menetti jatkuvasti osuuttaan. Pohjois-Savo oli koko vuosien 1907 ja 1917 välisen ajan nuorsuomalaisten vankkaa aluetta, ja kun suomalaiset puolueet vuoden 1917 vaaleissa solmivat vaaliliiton, yhteinen osuus nousi yli maan keskiarvon. Ruotsalaisella kansanpuolueella ei Savossa ollut ehdokkaita eikä kristillinen työväenliittokaan saanut mainittavaa kannatusta.

Naisemansipaation kuopiolaiset vaikuttajat

”Sawon keskessä, Kuopiossa, on paja, missä nais-asiata ankarasti taotaan ja muskataan, niin että säteet kautta maamme on mielet wireille saanut”, kirjoitti kokemäkeläinen kirjeenvaihtaja sanomalehteensä 1890.¹⁰⁵ Viittaus tarkoitti Minna Canthia ja tämän kuopiolaisia kannattajia, jotka jo kymmenen vuotta olivat herätelleet päättäjiä antamaan naisille tasa-arvoisen aseman miesten rinnalla. Tuloksiakin oli tullut, mutta paljon oli vielä tekemättä.

Naisasiaa oli tosin ajettu julkisesti 1850-luvulta lähtien. Uranuurtajana Suomessa oli Fredrika Runeberg, joka kaunokirjallisissa teksteissään vaati naisille aikaisempaa suurempaa toimintavapautta sekä perheen että yhteiskunnan jäsenenä. Se taas edellytti koulutuksen lisäämistä, sillä kirkollisen alkeisopetuksen lisäksi tytöille oli tuolloin tarjolla vain ruotsinkielisiä, säätyläisperheiden lapsille tarkoitettuja oppilaitoksia. Kansakoululaitoksen yleistyessä opin polkuja alkoi laajemmin avautua myös tyttöoppilaille. Jyväskylän seminaarista valmistui naisia kan­akoulunopettajiksi, ja Jyväskylässä 1874 perustettu Kansanvalistusseura rupesi huolehtimaan vapaan kansanvalistustyön järjestämisestä, mutta eteneminen oppikouluun oli yleensä tukossa.

Jonkin verran helpotusta toi Jyväskylään 1864 perustettu Suomen ensimmäinen suomenkielinen tyttökoulu ja 1869 Helsingissä avattu vastaavanlainen koulu, mutta niissäkin opinkäynti katkesi viimeistään koulun ylimmälle luokalle. Ylioppilaaksi ja yliopisto-opiskelijaksi tytöillä oli mahdollisuus päästä vain erikoisluvalla, mitä mahdollisuutta ensimmäisen kerran (Maria Tschetschulin) käytettiinkin vuonna 1870. Ensimmäinen suomalainen, tosin ulkomailla opiskellut naislääkäri (Rosina Heikel) valmistui 1878, ensimmäinen naismaisteri (Emma Irene Åström) 1882 ja ensimmäinen filosofian tohtori (Tekla Hultin) 1896. Uranuurtajiin kuului myös Savonlinna-lehdessä 1889–1894 päätoimittajana ollut Maria Ramstedt. Tamperelaisen Ida Grönroosin ohella hän oli Suomen ensimmäinen naispuolinen päätoimittaja.¹⁰⁶ Näyttöä naisten tahdosta ja osaamisesta alkoi siis kertyä, ja Kuopion naisasianaisten ryhmälle se antoi uskoa toimintansa oikeellisuudesta.

Kirjailija Minna Canth, entiseltä nimeltään Ulrika Wilhelmina Johnsson, oli itse aikonut kansakoulunopettajaksi ja aloittanut opiskelut Jyväskylän opettajaseminaarissa. Hän kuitenkin avioitui jo opiskeluaikana lehtori Johan Ferdinand Canthin kanssa ja jättäytyi Jyväskylässä perheenäidiksi. Sen ohessa hän aloitteli kirjallista toimintaansa, työskenteli miehensä ”avustajana” sanomalehti Keski­-Suomalaisessa ja otti innolla osaa paikallisiin valistusrientoihin.

Leskeksi jäätyään hän muutti entiseen koulukaupunkiinsa Kuopioon ja ryhtyi elättämään perhettään sekä kirjailijana, toimittajana että kauppiaana. Aatteiden innoittamana hän kokosi ympärilleen uudistuksia kannattavan taiteilijoiden ja kirjallisuuden harrastajien piirin, johon kuului mm. Brofeldtin (Ahon) veljekset, Kuopion läänin kuvernööriksi nimitetyn kenraali Järnefeltin poika Arvid Järnefelt, opettaja Elisabeth Stenius, kansakoulujen johtajatar Selma Backlund, tyttökoulun johtajatar Betty Ingman, laamannin rouva Lydia Herckman ja ajoittain myös kenraalitar Elisabeth Järnefelt. Ryhmä koostui säätyläisistä, ja virikkeitä se ammensi kansainvälisestä naisasialiikkeestä. Naisten esiinmarssi kytkeytyi myös tuolloiseen sääty-yhteiskunnan hajoamiseen.¹⁰⁷

Kuopiolainen emansipaatioryhmä vei tavoitteitaan eteenpäin Minna Canthin ja Juhani Ahon realistisen kirjallisuuden keinoin mutta myös pitämällä yhteyttä valtiopäivämiehiin, Suomalaiseen teatteriin ja Savo-karjalaiseen osakuntaan. Osakunnan inspehtori, professori Th. Rein kannatti uusia aatteita, ja kuraattoriksi 1883 valittu kuopiolainen Aukusti Juhana Mela piti velvollisuutenaan ryhtyä ”aukomaan akkunoita” modernille eurooppalaiselle sivistykselle. Kuopiosta saapui Melan luo jatkuvasti Minna Cant­hin ”Kanttilan koulun” kasvatteja, mutta varsinkin Brofeldtin veljesten sekä A. B. Mäkelän ja Matti Kurikan toimesta vaikutteiden virta kulki myös osakunnasta maakuntaan.¹⁰⁸

Varsin pian naisasialiike alkoi saada myös järjestäytyneitä muotoja. Helsinkiin perustettiin 1884 Suomen Naisyhdistys ja Kuopioon 1886 sen ensimmäinen haaraosasto. Savossa vastaavanlaisia paikallisyhdistyksiä perustettiin ennen vuotta 1918 myös Joroisiin (1891), Karttulaan (1898), Mikkeliin (1902), Vesannolle (1901) ja Tuusniemelle (1906). Kuopiolaisen emansipaatioryhmän keskeisiin vaikuttajiin kuulunut Kuopion tyttökoulun kieltenopettaja Elisabeth Stenius oli Suomen Naisyhdistyksen puheenjohtaja Aleksandra Gripenbergin sisar, joten yhteydet Helsingin ja Savon välillä lujittuivat tätäkin kautta.¹⁰⁹

Savossa myös luettiin Aleksandra Gripenbergin julkaisemaa naisasialehteä Koti ja yhteiskunta. Omaakin lehteä kuopiolaisnaiset suunnittelivat, mutta se jäi haaveeksi. Tietoa ajan eurooppalaisista virtauksista saatiin, kun Minna Canth ryhtyi suomentamaan vieraskielisistä julkaisuista poimimiaan tekstejä ja toi ne yleisön tietoon A. B. Mäkelän kanssa toimittamansa Vapaita aatteita -nimisen lehden palstoilla.¹¹⁰

Naisasialiikkeen eräänä käytännön ta­voitteena oli ylioppilastutkintoon johtavan naislyseon saaminen Suomeen. Siinä Minna Canth ”kanttilaisineen” toimi aktiivisesti hankkeen hyväksi. Kuopion suomalaisen seuran Tikka -lehti tuki kouluhanketta, ja varojen kokoamiseksi esitettiin seuranäytelmiä sekä levitettiin varainkeräyslistoja. Osakunnan nuorsuomalaisten ryhmä, joukossaan Juhani ja Kalle Aho, seurasivat ihaillen naisten toimintaa, mutta hanke ei kuitenkaan vielä Minna Canthin aikana toteutunut.

Yhteiskoulujen perustamisesta sitä vas­toin saatiin jo iloita. Naissivistyksen kohottamiseksi kannatettiin näet yhteiskasvatuksenkin aatetta. Sen tukijoihin osakunnassa kuului Ahojen ja Armas Järnefeltin lisäksi mm. P. J. Hannikainen.¹¹¹ Tämä hanke tuotti tuloksen, ja 1886 paljolti kuopiolaisnaisten toimesta perustettiin Helsinkiin Suomen ensimmäinen suomenkielinen yhteiskoulu ja Kuopioon samana vuonna ensimmäinen ruotsinkielinen yhteiskoulu. Vuonna 1892 Kuopioon saatiin vielä suomenkielinen yhteiskoulu, josta tuli uraauurtava laitos myös reaalisuuntaisen opetustarjontansa takia (s. 470). Tämän jälkeen Kuopion naisyhdistys kehaisi jo vuosikertomuksessaan: ”Kohta ei enää tarvita naisyhdistyksiä. Täällä on kaksi yhteiskoulua ja kauppakoulu, joiden oppilaat suuremmaksi osaksi ovat tyttöjä.”¹¹²

Naisten tavoitteet eivät kuitenkaan toteutuneet vastustuksitta. Vuonna 1882 kiistan aiheeksi nousi naisten oikeus käyttää vapaasti omia ansiotulojaan. Jo vuonna 1878 naisille oli myönnetty sama perintöoikeus ja sama oikeus elinkeinojen harjoittamiseen kuin miehillä, mutta nyt vaadittiin oikeutta myös rahojen käyttöön. Valtiopäiväaloitteen asiasta teki Anders Svedberg, ja Minna Canth tuki tavoitetta kirjoittamalla näytelmän Työmiehen vaimo. Se esitettiin vuonna 1885 Helsingin Suomalaisessa teatterissa ja teilattiin välittömästi Agathon Meurmanin toimesta Uuden Suomettaren palstoilla.

Näytelmä esitettiin myös Kuopiossa, ja se joutui sielläkin lehdistön hampaisiin. Savo-lehden mielestä ”kirjailijatar kuvauksellaan suorastaan alentaa työväestömme siveellisyyttä ja kuvaa kierosti oloja, niin että ulkomailla saadaan väärä käsitys olosuhteistamme”.¹¹³ Canth itse kirjoitti jupakan jälkeen: ”Suuri joukko ystävistäni luopui minusta ja jäijellejääneillä piti olla paijon siveellistä rohkeutta uskaltaakseen omistaa minut tuttavakseen”.¹¹⁴ Ansiotulojen käyttöoikeutta naisille ei vielä myönnetty, mutta uskollisten ryhmä jatkoi Minna Canthin tukemista ja vaatimusten esittämistä.

Uusi kiista syntyi, kun valtiopäivillä 1885 ehdotettiin naisten pääsyä yliopistoon ilman kanslerilta anottavaa erikoislupaa. Yliopiston konsistori oli rehtori Zachris Topeliuksen ehdotuksesta tehnyt asiasta aloitteen jo 1878, mutta tuolloin se oli rauennut. Nyt asia otettiin uudelleen esille sillä seurauksella, että se kuohutti mieliä sekä valtiopäivämiesten että osakuntalaisten keskuudessa. Valtiopäivillä ehdotuksen jyrkkä vastustaja oli Kuopion piispa Gustaf Johansson. Beckiläisen raamattukäsityksensä perusteella hän piti naisemansipaation pyrkimyksiä Jumalan järjestystä loukkaavina. Hiippakuntansa papistolle lähettämässään kirjelmässä hän toi esille käsityksiään ja saikin arvovallallaan suuren osan seurakuntapapeista puolelleen.¹¹⁵

Naisten mahdollisuutta menestyä tieteellisessä tutkimustyössä epäiltiin myös naisten heikomman ruumiinrakenteen ja heikomman paineen sietokyvyn takia. Tästä oli ulkomailta jo saatu kokemustietoa.¹¹⁶ Piispa Johanssonkin julisti: ”Tunnollinen mies on riutua valtiollisen ja yhteiskunnallisen toiminnan raskaalla työalalla – nainenko sitä kestäisi! … Kasvattakaa meille äitejä, jotka eivät haaveksi turhia unelmia vaan tietävät, mitä ajan tarve heiltä vaatii; kasvattakaa meille sivistyneitä naisia, mutta ei tietonaisia semmoisia, jotka tietävät sitä ja tietävät tätä, mutta joissa naisen vasituinen luonto ja sen kyky hoitaa ihmiskunnan pyhintä tehtävää, kasvatusta, hukkuu tyhjään tietoon; kasvattakaa meille naisia, sivistyneitä naisia, mutta ei mies­naisia, jotka tavottelevat mitä naisen luonnolle ei sovi!”¹¹⁷ Minna Canth ja Juhani Aho olivat asiasta toista mieltä.

Yhtä jyrkästi naisten yliopistouralle pääsyä vastusti Savo-karjalaisen osakunnan aktiiveihin kuulunut joroislainen Kustavi Grotenfelt. Hän kirjoitti: ”Arvaapas, kun naiset tulisivat dosenteiksi, professoreiksi. Jos olisi nuori ja kaunis dosentitar, ehkäpä virkistyisi ahkeruus, tulvisi kuulijoita luentoihin, tietysti tieteen suureksi hyödyksi. Ei sekään kuitenkaan sovi. Oppinut nainen on kodin kauhu.” Perheenäidin ja tiedenaisen roolien yhdistämistä pidettiin mahdottomana. Monet, kuten Savo-Karjalaisen toimittajaksi myöhemmin tullut Aatto Suppanen, olivat sitä mieltä, että naisten oli saatava sivistystä, ”mitä enemmän, sitä parempi, mutta ainoastaan voidakseen kelvollisemmin kasvattaa uusia työntekijiiitä ja rakkaudellaan innostuttaa miestä pontevampaan työhön”. Myös kuraattori Mela, joka muuten kuului uusien virtausten kannattajiin, piti perheenäitinä olemista naiskasvatuksen tärkeimpänä päämääränä.¹¹⁸ Tasa-arvoinen pääsy yliopistoon naisille myönnettiin vasta 1901.

Nuorsuomalaisten tavoitteita ajaessaan Minna Canth ja Juhani Aho olivat hengenheimolaisia. Ahon suhtautuminen naisasialiikkeeseen oli kuitenkin horjuva. Se tuli selvästi näkyviin 1887 käydyssä ns. siveellisyyskiistassa, joka joksikin aikaa toi näiden kahden voimakkaan vaikuttajan välille täydellisen välirikon. Aho oli Savo-lehden toimittajana suhtautunut myönteisesti Helsingissä kuultuun esitelmään ja lehtikirjoituksiin, joissa ivattiin naisten miehiin kohdistamia siveysvaatimuksia.

Minna Canth sai lukea olevansa ”koominen ja epälooginen nainen”, mikä sai Canthin naistukijat tarttumaan kynään ja paheksumaan moraalikäsitystensä ivaamista ja pilkkaamista. Canth itse ei vastineita kirjoitellut, mutta Aho julkaisi Savossa sanallisen karikatyyrin ikääntyvästä Minna Canthista, jota väitti panettelijaksi ja ”Potifarin emännän” kaltaiseksi valehtelijaksi. Parjaus kohdistui myös Canthin naistukijoihin. ”Kaikki he ovat samaa ’tyyppiä’. Maailman alusta ovat he olleet ja hamaan maailman loppuun he tulevat olemaan. Heidän valtansa on suuri ja heillä on suuri joukko enkeleitä palveluksessaan. Mutta kun he tämän lukevat, niin he vimmastuvat.” Näin myös kävi. Minna Canth katkaisi välit Juhani Ahoon ja muihin Savo-lehden toimittajiin sekä kenraali Järnefeltin perheeseen, josta arveli koko kiistan alun perin lähteneen. Sovittamaronta riitaa tästä ei kuitenkaan tullut, mutta muodollinen sovinto saatiin solmittua vasta vuosien kuluttua.¹¹⁹

Näihin aikoihin naisasialiikkeessä tapahtui myös hajaantumista. Suomen Naisyhdistyksessä tuli erimielisyyttä siveellisyyttä koskevan asian esittämistavasta, mutta linjaerojakin syntyi ruotsinmielisten ja suomenmielisten sekä nuorten ja vanhojen välille. Riidat johtivat liberalistisia aatteita kannattavan Naisasialiitto Unionin perustamiseen 1892. Sen perustajajäseniin kuului Juhani Ahon puoliso Venny Soldan-Brofeldt, jonka vaikutuksesta – todennäköisesti – Juhani Ahokin liittyi Unionin jäseneksi.

Emansipaatioliikkeen tavoitteina oli ollut naisten saaminen yhteiskunnallisesti ja valtiollisesti tasa-arvoisiksi miesten kanssa, naisten koulutus- ja sivistystason kohottaminen sekä naisten asemaa koskevien lainsäädännöllisten esteiden poistaminen. Samalla se oli yleisemminkin taistellut sosiaalisia epäkohtia vastaan, ja siinä naisasialiikkeellä ja työväenliikkeellä oli monia yhtymäkohtia. Naisten asema paranikin, kun perimysoikeus, elinkeino­oikeus ja omien ansiotulojen käyttöoikeus suotiin myös naisille ja kun opintien esteet vuoteen 1901 mennessä saatiin poistettua. Valtiollisen tasa-arvon saavuttamiseksi kuopiolaiset valtiopäivämiehet Aug. Herckman, Kustaa Killinen ja Ivar Kyander, varmaankin Kuopion aktiivisten naisten innostamina, tekivät 1897 aloitteen äänioikeuden myöntämisestä myös naisille, mutta esitys hylättiin lakivaliokunnassa. Toive kuitenkin toteutui yhdeksän vuotta myöhemmin, kun Suomen naiset saivat vuonna 1906 yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden. Tätä Minna Canth ei enää ollut näkemässä, sillä hän kuoli Kuopiossa 53-vuotiaana 1897, aloitteen ensimmäisenä esitysvuonna.

Äänioikeuden saamisen jälkeen nais­asialiikkeen toiminta hiljeni. Tavoitteita oli saavutettu, mutta tarvetta toiminnan jatkamiseen oli edelleen. Nyt oli kuitenkin mahdollista viedä asioita eteenpäin eduskunnassa puoluepolitiikan keinoin. Se toi mukanaan naisten keskusjärjes­töissäkin uutta hajaantumista, seurauksella, että 1907 perustettiin Suomalainen Naisliitto, jo kolmas rinnakkainen valtakunnallinen naisjärjestö. Yhdistykset ilmoittivat olevansa puolueista riippumattomia naisasian ajajia, mutta poliittiset näkemykset olivat selvästi tunnistettavissa; Suomen Naisyhdistykseen kuului suomalaisen puolueen, Unioniin ruotsalaisen kansanpuolueen ja Suomalaiseen Naisliittoon nuorsuomalaisten kannattajia. Ulkopuolelle jäivät sosialidemokraattinen puolue ja maalaisliitto, mikä osoitti naisasialiikkeen yhä kytkeytyneen porvarillisten puolueiden aatemaailmaan.¹²⁰