Uudistusten vastaanotto ja vaikutus
Siihen, miten pian uudet vaatimukset ja aatevirtaukset Savon tavoittivat ja miten savolaiset niihin suhtautuivat, vaikutti jo pelkästään Savon sijainti, luonto ja maaperä. ”Savonmaa on saaristo järvien keskellä”, kertoi Zachris Topelius Maamme kirjassaan havainnollistaen näin maakunnan ehkä tyypillisintä piirrettä. Saaristomaisuus antoi Savolle sen viehkeän yleisilmeen mutta hankaloitti yhteydenpitoa ja piti suuren osan asukkaista kauan uutuuksien ulottumattomissa.
Savo oli myös melko syrjäinen maakunta. Viipuriin ja Pietariin oli talouselämän kannalta tärkeitä yhteyksiä, mutta lännen talouskeskuksista ja sieltä tulevien virikkeiden rantautumispaikoista se oli kaukana. Maanviljelyä taas haittasi kivikkoinen maaperä, jonka muokkaaminen pelloksi ja koneille kelvolliseksi oli suuritöinen tehtävä. Toisaalta nämä luonnon asettamat esteet pakottivat kehittämään uusia, omiin lähtökohtiin soveltuvia toimintamuotoja, mikä tuli esille muun muassa karjatalouden alalla.
Maanviljelyn vaikeudet käänsivät Savossa huomion karjanhoitoon. Karjatuotteiden määrää pyrittiin kasvattamaan ensin nautojen sekä sikojen lukua lisäämällä ja sitten suomenkarjaa jalostamalla. Sikojen ja nautojen määrässä Savo kuului Suomen kärkijoukkoon. Asukasmäärään suhteutettuna nautakarjaa ja sikoja oli vuosien 1877 ja 1918 välisenä aikana enemmän kuin Suomessa keskimäärin, mikä tosin ei vielä ollut maidon ja sianlihan runsaan tarjonnan tae. Kiuruvesi tunnettiin kuitenkin jo hyvästä valiokarjastaan, ja Joroisten Järvikylän isännän Nils Grotenfeltin työn tuloksena syntynyt ”Savon rotu” sai mainetta eri puolilla Suomea pidetyissä karjanäyttelyissä.
Voin ja sianlihan viennissä Savo ei jäänytkään muusta Suomesta jälkeen vaan harjoitti tuottoisaa kaupankäyntiä sekä länsimaihin että Pietarin suuntaan. Hevoskauppakin kannatti, mikä todettiin varsinkin Kuopion, Pielaveden, Iisalmen ja Nilsiän kunnissa. ltäsuomalaisista hevosista, jotka varsasta asti olivat käyttäneet hyödykseen Savon mäkistä maastoa ja kaskiraivioiden ruohoisia laitumia, oli kehittynyt voimakkaita ja jänteviä työhevosia, joita vanhakantaisen maanviljelyn takia oli yli oman tarpeen.
Karjanhoidon tehostumisesta huolimatta Savon elinkeinorakennetta nimittäin leimasi vanhoillisuus. Maaperän laatu ei suosinut peltoviljelyyn siirtymistä, ja karjatalouden kehittyminen jopa hidasti kaskikauden väistymistä, sillä tuolloisen tietämyksen mukaan kaskenpoltto oli ainoa keino, millä metsälaitumet saatiin kasvamaan riittävästi ruohoa. Kylvöheinän viljely yleistyi hitaasti, ja peltojen, joita 1800-luvun lopulla sentään jo oli joka talolla, voimikkeena käytettiin pitkään pelkästään karjanlantaa.
Valtaosa savolaisista sai elantonsa maataloudesta. Osuus oli vielä 1901 peräti 75 %, kun se koko Suomessa oli keskimäärin 57 %. Käsityötaidon kerrottiin kangerrelleen, joten käsitöillä hankittiin vain harvoin leivän lisää. Kauppoja oli maakaupan vapautumisen jälkeenkin Savossa harvassa, ja teollisuuslaitoksia perustettiin huomattavasti myöhemmin kuin Etelä-Suomeen.
Tässä oli kuitenkin joitain poikkeuksia. Vesisahoista, jotka saivat käyttövoimansa maakunnan lukuisista joista ja koskista, tuli Savon ensimmäisiä teolliset mitat täyttäviä ja vientikauppaa harjoittavia tuotantolaitoksia. Etelä-Suomeen verrattuna sahattavaakin löytyi eikä työvoimastakaan ollut pulaa. Lisäksi vesisahat pystyivät hyvin kilpailemaan aikakauden uutuuksien, höyrysahojen kanssa, joten ei ollut vitkastelua, että viimeksi mainittuja ryhdyttiin rakentamaan Savoon vasta noin kolmenkymmenen vuoden kuluttua siitä, kun lainsäädäntö olisi sen sallinut.
Myös rautaruukit pystyivät hyödyntämään Savon luontoa, lukuisia varsinkin Pohjois-Savossa olevia järvi- ja suomalmiesiintymiä, joiden äärelle ruukki kannatti perustaa. Savossa, Kuopion Haapaniemellä, sijaitsi myös tuotannoltaan Suomen suurin lankarullatehdas. Sillekin Savo oli luonteva toimintaympäristö, sillä se käytti raaka-aineena Savossa kaskeamisen jälkeen kasvanutta nuorta koivumetsää. Toiminnan laajentaminen oli mahdollista kuitenkin vasta, kun kuljetusyhteydet 1890-luvulla kanavatöiden ja rautateiden valmistuttua alkoivat parantua.
Pohjois-Savon metsävarat tulivat huomion kohteeksi 1800-luvun lopulla. Puutavarayhtiöiden metsähankinnat toivat tilallisille tuloja ja työllistivät tilattomia, mutta maatalouspainotteinen elinkeinorakenne ei silti kyennyt antamaan toimeentuloa juuri tuolloin voimakkaasti kasvavalle väestöjoukolle. Näin vailla vakinaista työtä ja asuntoa olevaa loisväkeä oli varsinkin Pohjois-Savossa keskimääräistä enemmän, ja se aiheutti kuntien köyhäinhoidolle melkoisen rasituksen. Savossa loisten osuus kasvoi vielä 1880-luvulla, vaikka se muualla Suomessa oli jo pysähtynyt.
Tämän ns. irtaimen väen ”kiinnittäminen maahan” torppia perustamalla ei Savossa onnistunut. Niinpä kun työtä ja toimeentuloa ei riittänyt kaikille, lähes koko Savo oli autonomian ajan lopulla muuttotappioaluetta. Muuttosuuntina olivat Etelä-Suomi ja Pietari, kun taas ”amerikankuume” ei savolaisiin paljoa tarttunut.
Varattomuus oli savolaiskodin leimallinen piirre. Vuonna 1895, jolloin savupirttejä Suomessa oli keskimäärin 4 % asumuksista, niiden osuus Savossa oli vielä 26 %. Asukkaita asuinrakennusta kohden oli keskimääräistä enemmän ja terveyden vaaliminen kyseenalaista. Maakunnassa oli yksittäisiä suurtiloja sekä metsäkaupoilla vaurastuneita talollisia, mutta vaurastujiltakaan ei säästöön jäänyt suuria summia. Säästöpankkien perustaminen eteni hitaasti, ja talletuksia Savon pankkeihin kertyi vähemmän kuin Suomessa yleensä. Varat hupenivat mm. aikaisemmin kertyneiden velkojen maksuun, karjatalouden kehittämiseen ja kruununtilojen perinnöksiostoihin. Viimeksi mainitut lunastukset saatettiin Savossa päätökseen vasta isonjaon jälkeen 1800-luvun lopulla, kun ne muualla Suomessa toteutettiin yleensä jo 1700-luvun aikana.
Kansanopetukseen liittyvissä kysymyksissä Savo oli esimerkin antajana. Tämä koski jo kirkollista alkuopetusta. Etelä-Savo oli pyhäkoulutyön syntyaluetta, ja Kuopion hiippakuntaan perustettiin 1872 Suomen ensimmäinen pyhäkouluyhdistys. Toiminta sai papistolta niin suuren kannatuksen, että herännäisyyden muokkaamilla seuduilla Porvoon ja Kuopion hiippakunnissa pyhäkouluverkko oli 1880-luvun lopulla Suomen tihein. Työn suomalaisina uranuurtajina oli kolme Savossa toiminutta pappismiestä: Johan Fredrik Bergh, Aron Gustaf Borg ja Bernhard Kristfrid Sarlin.
Myös kansakoulujen perustamisessa Savon kunnat olivat ensimmäisten joukossa. Aivan ensimmäiset, jo ennen kansakouluasetuksen antamista toimintansa aloittaneet koulut tosin olivat yksityisiä viipurilaisten ja pietarilaisten liikemiesten hankkeita, mutta jo 1863 hirvensalmelainen maanviljelijä Antti Manninen perusti koulun kotipaikkakunnalleen. Kunnallisista kansakouluista Kangasniemen ja Ristiinan koulut aloittivat toimintansa jo 1860-luvun lopulla, heti kansakouluasetuksen voimaantulon jälkeen.
Etelä-Savo olikin 1890-luvulle asti keskimääräistä aktiivisempi kansakoulujen perustaja, mikä oli heijastumaa sekä varhaisesta kunnallishallintoon siirtymisestä että alueen väestörakenteesta; asuihan Etelä-Savossa suhteellisen paljon virkamiehiä ja rusthollareita, joiden ihanteisiin kuului kansansivistyksen kohottaminen ja henkisen työn arvostus. Niinpä esimerkiksi vuonna 1886 Savon 39 kunnasta ilman kansakoulua oli vain kolme, 8 %, kun vastaava osuus koko maassa oli lähes 20 %.
Tilannetta kuitenkin huononsi se, että monet Savon kunnista olivat alueeltaan niin laajoja, että kouluja olisi tarvittu muuallekin kuin kirkonkylään. Koulumatkat olivat ennen piirijakoasetuksen antamista keskimääräistä pitempiä ja koulunkäynti ennen oppivelvollisuuden säätämistä katkonaista, joten kansakoululaisia oli Savon maalaiskunnissa esimerkiksi vuonna 1906 vähemmän kuin Suomen maalaiskunnissa yleensä. Myös oppikoulun käyneiden osuus maakunnan aikuisväestöstä oli alle maan keskiarvon. Se näkyi luku- ja kirjoitustaitoisten määrissä, missä savolaiset eivät keskimääräislukuihin yleensä yltäneet. Kirjastojakin asukasta kohden oli Savossa vähemmän kuin muualla Suomessa, eikä sanomalehtiä tavalliseen savolaiskotiin yleensä tilattu.
Kansakoulujen myönteistä vaikutusta jouduttiin siis odottelemaan. Samantapainen ongelma oli erityisopetuksen ja ammattiopetuksen alalla, vaikka Savossa oli monta erityisalojen uranuurtajakoulua. Suomenkielinen kuuromykkäkoulu perustettiin Kuopioon jo 1862 ja Suomen ensimmäinen suomenkielinen sokeainkoulu 1871. Kuopion kauppakoulu oli neljäs Suomessa, ja kansakouluja tukevat apukoulut sekä iltakoulutkin aloittivat Kuopiossa toimintansa suhteellisen varhain.
Ammattiopetusta tarjottiin keskimääräistä aikaisemmin myös Etelä-Savon alueella. Joroisten Järvikylän kartanoon 1872 perustettu meijerikoulu kuului maan ensimmäisiin, Pieksämäen maalaiskunnan Nikkarilan kuuromykkätyttöjen talouskoulu oli ainoa laatuaan koko Suomessa ja Nikkarilan metsänvartijakoulu Suomen kolmanneksi vanhin metsäkoulu. Anttolan maamiesseuran toimesta syntyneen miesten käsityöläiskoulun yhteydessä, tosin vain viitisen vuorta, toiminut kelloseppäkoulu oli myös Suomen ensimmäinen. Kaikki kolme viimeksi mainittua koulua perustettiin vuonna 1905.
Kansanopistoaatekin tuli Savossa melko varhain tunnetuksi. Siihen vaikutti keskeisesti kaksi Savossa toiminutta kansanopistotyön uranuurtajaa: Mikkelin tyttökoulun entinen johtaja Sofia Hagman, joka perusti Hämeen Kangasalle Suomen ensimmäisen kansanopiston, sekä lehtori Jaakko Päivärinta, joka laati hyödyllisen opaskirjan Kansanopistoista ja niiden perustamisesta Suomeen. Itse opistojen saaminen Savoon tapahtui kuitenkin keskimääräistä myöhemmin.
Seurakuntaelämässä Pohjois-Savo viitoitti tietä maallikoiden mukaantulolle. Herännäisyyden uusi nousu alkoi sieltä 1880-luvulla, ja Kuopion hiippakunta toimi seurakuntadiakonian uranuurtajana Suomessa. Piispa Gustaf Johanssonin aikana Kuopio nousi joksikin aikaa jopa maan kirkollisen elämän keskukseksi.
Kulttuurin alalla Savo saavutti kansainvälistäkin mainetta. Minna Canth, Juhani Aho, Järnefeltin veljekset ym. tekivät Kuopiosta aikansa erään merkittävimmän kulttuurikaupungin. Epäkohtiin, mutta myös savolaisiin ja savolaismaisemiin, kiinnitettiin huomiota kirjallisuuden, kuvataiteen ja musiikin keinoin. Naisten tasa-arvon ajajinakin kuopiolaiset kunnostautuivat. Kaupunkiin perustettiin vuonna 1886 Suomen Naisyhdistyksen ensimmäinen haaraosasto, ja Minna Canthin ympärille kerääntynyt naisasianaisten ryhmä toimitti valtiopäiville 1890-luvulla naisten ensimmäisen äänioikeusanomuksenkin. Ryhmä toimi myös yhteiskoulujen saamiseksi Suomeen.
Yhdistystoimintaa ei Savossa laajasti suosittu. Nuorisoseuratyö oli Etelä-Savossa maan laimeinta, raittiustyö ei innostanut, jääkäripataljoonaan, suojeluskuntiin ja punakaarteihin liittyi suhteellisen vähän väkeä ja äänestysintokin oli yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden saavuttamisen jälkeen heikompaa kuin muualla Suomessa. Maatalouteen liittyvä seuratoiminta sentään kiinnosti ja urheiluun varsinkin pohjoissavolaiset suhtautuivat myönteisesti.
Kuopion vapaapalokunta järjesti vuonna 1879 Suomen ensimmäisen kansanhiihtorapahtuman, ”suksiretken”, ja kaupungin lähimaastossa pidettiin 1887 maan ensimmäiset siviileille tarkoitetut murtomaahiihdot. Nimenomaan hiihtokilpailujen järjestäjänä Kuopio toimikin 1800-luvun lopulla Oulun ohella hiihtourheilun keskuksena. Kuopion aktiivisuus hiihdon alalla heijastui muuallekin Pohjois-Savoon, mutta Etelä-Savoon innostus ei samalla tavalla tarttunut.
Eteläsavolaiset ja pohjoissavolaiset olivatkin uudistusten vastaanottajina erilaisia. (Liite 18) Asiasta riippuen edistäjien ja jarruttajien osat vaihtelivat, mutta vuosien kuluessa Pohjois-Savo Kuopion vetovoiman ansioista yleensä edistyi ripeästi, kun taas Etelä-Savossa aktiivista liikkeellelähtöä seurasi usein hiipuminen. Edistyksellisyys oli Savossa kuitenkin pääosin yksittäisten vaikuttajien, Etelä-Savossa kansanvalistusta harrastavien säätyläisten ja Pohjois-Savossa liikemiesten, ansiota. Monet heistä olivat muualta Savoon muuttaneita tai ainakin osan elämästään muualla asuneita. Heillä oli tietoa ja varallisuutta hankkeiden toteuttamiseen mutta aina myös aatteen paloa ja uskoa toimintansa oikeellisuuteen.
Savo oli monessa asiassa edistyksellinen maakunta. Kaikki uudistukset eivät savolaisia kuitenkaan herättäneet, mikä jo alussa mainittujen olosuhteiden lisäksi johtui varovaisuudesta ja kustannusten kantelusta. Kehitystä jarruttavia tekijöitä oli pitkään jopa niin paljon, että ne näyttivät heijastuvan savolaisten luonteeseenkin. Savolaisia kuvattiin toisaalta veltoiksi ja saamattomiksi, toisaalta itsepäisiksi, muutosta vastustaviksi oman tien kulkijoiksi.
Kuitenkin savolaisilla oli myös tarmoa hakeutua uusiin oloihin tilanteen niin vaatiessa. Tilastollisesti tarkasteltuna Savo oli autonomian ajan lopulla – pohjoisinta Suomea lukuun ottamatta – monissa päivittäiseen elämään keskeisesti liittyvissä asioissa kehityksen jälkijoukkoa, mutta väitteet savolaisten, varsinkin savolaismiesten saamattomuudesta pitivät vain osittain paikkansa. Lisäksi, kuten Juvan kirkkoherra Nestor Järvinen 1890-luvulla aprikoi, ”historialliset olosuhteet tuohon malliin kaiketi heidät kaavoittelivat”.