Uudenlaisen maatalouden uranuurtajia Savossa olivat lähinnä kartanoiden ja rusthollien omistajat. Heillä oli yleensä sekä varoja että uskallusta uuden kokeiluun, ja heiltä talonpoikien oli mahdollisuus saada tarvittavia esikuvia omien tilojensa hoitoon. He olivat myös kehittämässä maatalouteen liittyvää seuratoimintaa tietojen kartuttamiseksi ja käytännön avun tarjoamiseksi.
Suomen Talousseura ja kuvernöörien aloitteesta vuonna 1861 perustetut Kuopion ja Mikkelin läänien maanviljelysseurat14 pyrkivät laajentamaan kokeilunhaluisten joukkoa ja viemään uutta tietoa nimenomaan talonpoikaistiloille. Tavoitteidensa saavuttamiseksi ne järjestivät vuosittaisia maanviljelyskokouksia ja -näyttelyitä, jakoivat palkintoja parhaiten edistyneille, tarjosivat ilmaiseksi tai halpaan hintaan heinänsiementä, toimivat kääntöaurojen ja uudenlaisten työkalujen välittäjinä, levittivät tuoretta maatalouskirjallisuutta ja palkkasivat eri alojen neuvojia. Toiminnan suuntaviivat oli luotu ja ensimmäiset neuvojat palkattu jo ennen 1860-luvun lopun nälkävuosia, mutta 1870-luvulla uutuuksien opettaminen alkoi täydellä teholla.15
Läänien kuvernöörit olivat maanviljelysseurojen itseoikeutettuja puheenjohtajia 1880-luvulle asti, minkä jälkeen johtoon tulivat suurtilalliset. Mikkelin läänin maanviljelysseuran ensimmäisenä valittuna puheenjohtajana toimi tilanomistaja, maanviljelysneuvos Nils Grotenfelt Joroisten Järvikylästä (1883–1892) ja Kuopion läänin maanviljelysseuran puheenjohtajana piirilääkäri A. E. Nylander (1886–1890).16
Talonpoikien puheenjohtajakausi alkoi vasta 1900-luvun alussa, vaikka heitä oli ollut johtokunnissa ja jäsenistössä alusta alkaen. Mikkelin läänin maanviljelysseuran perustajajäsenistä 26 oli säätyläisiä ja 11 talonpoikia, ja suunnilleen samanlainen suhde oli Kuopion läänin maanviljelysseuraa perustettaessa.17
Alkuaikoina toiminnasta hyötyivät eniten vauraiden maatilojen viljelijät. Heidän ulottuvillaan oli myös lehdistä saatava tieto. Valtionavun huomattava korottaminen vuonna 1898 teki kuitenkin mahdolliseksi seuratoiminnan laajentamisen ja sen ulottamisen kaikkiin kansankerroksiin. Samaan suuntaan vaikutti vuonna 1899 annettu helmikuun manifesti, jonka tuomaa venäläistämisuhkaa pyrittiin torjumaan muun muassa maaseudun väestön valistustasoa kohottamalla.
Tähän pyrki myös samana vuonna perustettu Pellervo-seura. Maatalouden kehittämistoiminta kanavoitiin nyt läänien maanviljelysseurojen alaisiin paikallisiin maamiesseuroihin. Näiden 1899 jälkeen perustettujen maamiesseurojen edeltäjinä oli Savossa tosin jo ollut useita isäntäyhdistyksiksi, isäntäväenyhdistyksiksi, maanviljelysyhteyksiksi ja piirikunniksi kutsuttuja ryhmittymiä, mutta maanviljelysseurojen rahallisen tuen ja Pellervo-seuran antamien ohjeiden turvin seurojen määrä alkoi nyt nopeasti lisääntyä ja toiminta monipuolistua.18
Maamiesseurat kokosivat Savossa väkeä enemmän kuin muut seuratoiminnan muodot, mikä maatalousvaltaisessa maakunnassa olikin ymmärrettävää. Vielä vuonna 1910 nuorisoseuroissa ilmoitettiin olevan jonkin verran enemmän jäseniä, mutta 1915 maamiesseurat olivat jo kasvaneet raittiusseuroja, nuorisoseuroja, työväenyhdistyksiä ja voimisteluseuroja suuremmiksi. Vuonna 1910 maamiesseuroja oli vähintään yksi joka kunnassa, ja kun suuret seurat jaettiin pienemmiksi, toiminta alkoi kattaa syrjäkylätkin. Samalla mukaan tuli virkamiesten ja talollisten lisäksi torppareita ja muita tilattomia.
Naisia alkoi näkyvästi tulla maamiesseuroihin ja niiden johtokuntiin 1910-luvulta lähtien. Innostus maamiestoimintaan oli Pohjois-Savossa laimeampaa kuin Etelä-Savossa, mikä saattoi olla heijastumaa Etelä-Savon vanhasta rusthollariperinteestä. Tämä johti Pohjois-Savossa siihen, että maareformin jälkeen muodostunut viljelijäluokka perusti 1920-luvulla omia pienviljelijäyhdistyksiään, joiden toimintaa johdettiin Helsingistä käsin.19
Maamiesseurat ottivat valistustoiminnassa käyttöön uusia tapoja. Läänien maanviljelysseurojen järjestämän näyttely-, kilpailu- ja neuvontatoiminnan lisäksi tarjolla oli nyt paikallisia maamiespäiviä sekä kirjanpito-, karjanhoito- ym. kursseja. Toiminnan ja jäsenistön monipuolisuudesta kertoo se, että Säämingin maamiesseuran pyynnöstä Mikkelin läänin maanviljelysseura järjesti Otavan kansanopistolla vuonna 1906 tilallisten, torpparien ja työläisten yhteisen keskustelukokouksen, jonka aiheina oli ”Mitä toivomuksia olisi lausuttava maanvuokralain suhteen?” ja ”Miten olisi tilattomille maata hankittava?”. Kysymykset alusti valtiokonttorin ylitirehtööri J. K. Paasikivi.20
Maamiesseurojen aikakaudella neuvojien määrää lisättiin. Heidän tehtävänsä määriteltiin vuonna 1898 seuraavasti: ”Seuran virkailijoiden eli ’neuvojien’ (konsulenttien) tulee tilaamatta ja maksutta kulkea ympäri seuran piirissä kansan keskuudessa selittämässä ja neuvomassa kukin asiataan. Heidän tulee innostaa ja herättää maamiehiä, opettaa heille miten on toimittava ja tehtävä, jotta paraimmat tulokset saataisiin. Heidän tulee seurata maamiestä vainioilla, niityillä, karjakartanoissa ja maitohuoneissa, kulkea hänen kanssaan puutarhassa ja metsässä, aina sen mukaan mitä kunkin neuvojan toimi vaatii. Esiintymällä vaatimattomana kansanmiehenä, tuntien kansan ajatusjuoksun ja kehityskannan, voivat he, jos heillä itsellään on riittävät tiedot ja tarpeeksi kokemusta ammatissaan, ja jos he kykenevät yksinkertaisesti ja havainnollisesti esittämään asiansa, suuresti vaikuttaa maamiehen toimeentulon edistämiseksi.”21
Kurssien ja neuvojen lisäksi tarvittiin omakohtaisia kokemuksia toiminnan tuloksista. ”Paljon paremmin mieleen tarttuu jos itse näkee, verraten siihen jos kuulee kerrottavan”, todettiin, ja alettiin järjestää retkiä sekä opintomatkoja eri puolille Suomea. Tärkeä käytännön uutuus oli myös yhteisostojen ja yhteismyymien aloittaminen. Se raivasi tietä osuustoiminnalle ja mahdollisti uusien viljelykasvien kokeilun sekä Savon maaseudun koneistamisen.
Maamiesseuroista tuli läänien maanviljelysseurojen ja maakunnan viljelijäväestön välisiä yhdyssiteitä. Maataloustietojen jakamisen lisäksi ne totuttivat väkeä kunnallisiin tehtäviin ja innostivat aloitteiden tekemiseen. Maamiesseurojen kokouksissa pantiin alulle monen meijerin, osuuskaupan, osuuskassan, kylätien jne. perustaminen. Näkyvänä merkkinä maaseudun yhteistoiminnasta olivat maamiesseurojen omat tai useiden seurojen yhteiset seurojemalot.
Samantapaista neuvontaa ja opastusta saatiin marttayhdistyksiltä. Toiminta alkoi vuonna 1899 Sivistystä kodeille -nimisenä, mutta kun nimeen liittyvät tavoitteet herättivät sortovuosien aikana epäluuloa, nimi muutettiin Martoiksi.
Valtakunnallisen marttayhdistyksen perustajina olivat helsinkiläiset säätyläisrouvat, joiden pyrkimyksenä oli valistaa työläisnaisia ja köyhiä maalaisemäntiä kotitaloustiedon alalla. He tekivät matkoja maakuntiin, vaelsivat talosta taloon ja torpasta torppaan saadakseen yhdistykselle asiamiehiä ja perustaakseen paikallisia haaraosastoja. Työ oli paljolti samanlaista kuin maatalousneuvonta, joten rajaa selkiytettiin siten, että martat ilmoittivat maatalousasioissa keskittyvänsä puutarhanhoitoon ja kanankasvatukseen.22 Ne olivatkin maanviljelys- ja maamiesseurojen lähes kokonaan sivuuttamia asioita.
Marttayhdistysten pyrkimyksiä edistettiin järjestämällä ompeluseuroja sekä neulontakokouksia, pitämällä esitelmiä ja levittämällä opastavia kirjasia. Jo vuonna 1900 Savossa oli tällaista toimintaa kymmenellä paikkakunnalla: Hankasalmella, lisalmella, Juvalla, Tuusniemellä, Suonenjoella, Mikkelissä, Anttolassa, Ristiinassa, Mäntyharjulla ja Rantasalmella. Seuraavana vuonna toiminta kattoi jo lähes koko Savon.23 Joillakin paikkakunnilla, kuten Varkaudessa, martat jatkoivat jo aiemmin toimineen hyväntekeväisyysompeluseuran työtä.24
Tilaisuudet vetivät väkeä. Esimerkiksi Juankosken ruukilla ja Vehmersalmella vuonna 1903 pidettyihin esitelmätilaisuuksiin saapui noin 150 ja Ristiinassa pidettyyn tilaisuuteen satakunta kuulijaa. Myös yhdistyksiä saatiin perustettua. Vuonna 1910 sellaiset toimivat Iisalmen kaupungissa, Iisalmen maalaiskunnassa, Juvalla, Kaavilla, Kamulassa, Keiteleellä, Kuopiossa, Lapinlahdella, Nilsiässä, Pieksämäellä, Ristiinassa ja Virtasalmella. Jäseniä oli yhteensä kuitenkin vain 390.25 Varsinaisesti toiminta laajeni ja vakiintuikin Savossa vasta itsenäisyyden ajalla.
Uusia tietoja ja taitoja voitiin hankkia myös maatalousoppilaitoksissa, joiden kanssa maanviljelysseurat ja maamiesseurat tekivät tiivistä yhteistyötä. Niistä kerrotaan kuitenkin ammattiopetuksen alkua koskevassa omassa luvussaan.