Herätysliikkeiden uusi nousu
Savo oli ollut 1800-luvun alkupuolella ns. uudemman herännäisyyden vankkaa tukialuetta. Koko Pohjois-Savo ja osittain myös Pieksämäen ja Joroisten seutu kuului nilsiäläisen talonpoika Paavo Ruotsalaisen (k. 1852) johtaman herätysliikkeen alueeseen. Tämän rahvaaseen vetoavan, varsinkin alkuaikoina hurmoksellisia sävyjä saaneen liikkeen keskuksena oli aluksi Iisalmi ja sitten Kuopio.
Lounais-Savossa taas vaikutti pehmeämpi, valistus- ja sivistysmyönteinen ystäväliike. Sen johdossa oli Hirvensalmella ja Kangasniemellä asunut jyväskyläläisen sepän tytär Margareta Högman (k. 1849), mäntyharjulainen ratsutilallinen Salomon Häkkänen (k. 1868) ja hirvensalmelainen talollinen Antti Manninen (k. 1887). Liikkeen keskuksina olivat Mäntyharju ja Kangasniemi, mutta samansuuntaista herätystä oli myös Mikkelissä ja sen ympäristössä.
Eteläisessä Savossa ystäväliikkeen rinnalla ja osittain sen yhteydessä toimi pastori Henrik Renqvistiltä (k. 1866) jossain määrin vaikutteita saanut, polvirukouksia ja raittiutta korostava kansanherätys. Ulkoisten tunnusmerkkien arvostaminen erotti renqvistiläisyyden Paavo Ruotsalaisen herännäisyydestä ja sai Savossa aikaan juovan Pohjois-Savon ja Etelä-Savon herätysliikkeiden välille. Raja kulki Pieksämäen ja Suonenjoen välillä, mutta kummallakin liikkeellä oli muutamia saarekkeita rajan toisella puolella.
Nämä vanhat, maallikoita laajasti aktivoineet herätysliikkeet olivat kuitenkin jo 1850-, 1860- ja 1870-lukujen aikana taantuneet. Kannatuksen väheneminen oli tapahtunut osaksi johtajien kuoleman, osaksi sisäisten riitojen takia. Pohjanmaalla herännäisyys oli jo 1840-luvulla jakaantunut ”niskaslaisiin” ja ”toistupalaisiin”, mistä hajaannus oli Paavo Ruotsalaisen kuoleman jälkeen levinnyt myös Savon alueelle.139
Herännäisyyden taantumista ja hajoamista seurasi 1880-luvulla kuitenkin liikkeen uusi nousukausi, kun Savon ja Pohjanmaan heränneiden uudeksi johtajaksi kohosi Lapualla vaikuttaneen herännäisjohtaja Nils Gustaf Malmbergin poika, Kuopiossa 1876 papiksi vihitty Wilhelmi Malmberg, myöhemmin Malmivaara (1854–1922). Joukkoherätykset alkoivat taas – kuten Paavo Ruotsalaisen aikana – Savosta, mistä ne levisivät kohti Pohjanmaata.
Malmivaaran aloittaessa työnsä herätyksen tulesta oli jäljellä enää hiipuva hiillos. Ensimmäisessä virkapaikassaan Nilsiässä, Paavo Ruotsalaisen entisessä kotiseurakunnassa, Malmivaara muistelmiensa mukaan tapasi yhden ainoan heränneen miehen ja muutamia vanhoja naisia, jotka pyhäisin kokoontuivat Paavon lesken mökkiin Aholansaareen. Paljoa enempää heitä ei ollut parin vuoden kuluttuakaan Malmivaaran siirtyessä Kiuruvedelle pitäjänapulaiseksi. Sielläkin heränneitä oli tuolloin vain pieni, ainoastaan miehistä koostuva joukko, joka jopa ilman ”kahvikokkia” yritti ylläpitää paikallista seuratoimintaa.
Elpymisen merkkejä alkoi kuitenkin ilmetä jo pääsiäispyhien jälkeen 1880, mutta varsinaisesti kipinä syttyi seuraavana vuonna Malmivaaran rippikoululaisten keskuudessa. ”Enää ei välituntien aikana kuulunutkaan meteliä tuvasta, vaan uutta ääntä – virren veisuuta. Ulkona istuskeli siellä täällä oppilasryhmiä puhellen ja itkien yhdessä. Muutamat koettivat aluksi pilkata noita uusia tapoja, mutta pian he olivat samassa työssä itsekin. Useat heistä alkoivat pyrkiä yksityisesti opettajansa puheille kysellen, miten voisivat pelastaa sielunsa”: muisteli Wilhelmi Malmivaara Kiuruveden herätyksen alkuaikoja.140
Tästä – tosin romantisoidusti kerrotusta tapauksesta – alkoi liikkeen uusi laajeneminen. Herätys levisi talosta taloon ja kylästä kylään. Kerrotaan jopa, että Kiuruveden Lapinsalon kylän 30 talosta herätyksen ulkopuolelle jäi vain kaksi taloa. Muutaman vuoden kuluttua herätyksiä tapahtui Savon alueella myös Nilsiässä, lisalmella, Kuopiossa, Pielavedellä ja Keiteleellä kunnes 1900-luvun alussa elpymisen merkkejä näkyi koko Pohjois-Savon alueella.
Uuden aktiivisuuden ilmauksena syntyi oma äänenkannattaja Hengellinen Kuukausilehti, joka 1898 koottujen tietojen mukaan sai Savossa eniten tilaajia Karttulan, Kiuruveden, Nilsiän ja Pielaveden seurakunnista. Toimintaa tehostettiin myös perustamalla vuonna 1892 oma kirjankustannusyhtiö Herättäjä. Kustannusyhtiön vuosikokouksesta kehittyivät kesäiset herättäjäjuhlat, ja vuonna 1912 aloitti toimintansa sisälähetysseura Herättäjä eli myöhempi Herättäjä-yhdistys. Ensimmäinen herännäishenkinen kansanopisto tosin saatiin Savoon, Lapinlahdelle, vasta 1923, vaikka Lapualle sellainen oli perustettu jo 1912.141
Herätyksen uusi henki rakensi siltoja eri oppisuuntiin kuuluvien pappien välille mutta näkyi muistelmien mukaan myös seurakuntalaisten elämässä. Alettiin taistella juoppoutta vastaan, monet hylkäsivät tupakoinninkin, pyhätyöt vähenivät, kirkossakäynti vilkastui ja kotihartaudet otettiin taas herännäiskodeissa käyttöön. Seurakuntien ”suruttomaankin” väestöön liikkeellä sanottiin olleen tapoja hillitsevä vaikutus.
Tunnettuja Malmivaaran aikaisia herännäispappeja olivat muun muassa kirkkoherra Johan Jakob Rahm Leppävirralla, kappalaisen apulainen Pekka Korhonen Nilsiässä sekä Nilsiässä, Rautavaaralla, Pielisjärvellä ja Tuusniemellä vaikuttanut Johannes Sidensnöre.142 Kaiken kaikkiaan herätysliikkeen johdossa oli nyt aikaisempaa enemmän pappeja, mutta silti Pohjois-Savon herännäisyys oli edelleen maallikkokeskeinen liike.
Tuolloin, 1800-luvun lopulla, elettiin kuitenkin jo kautta, jolloin uudetkin herätysliikkeet olivat voimistumassa Savon alueella. Se pakotti heränneet korostamaan omia erikoispiirteitään ja tukeutumaan jopa alkuaikojen hurmoksellisiin muotoihin. Tästä kertoi Suonenjoen kirkkoherra Henrik Schroderus 1889 seuraavasti:
”Hartauden seuroja he pitävät noin kerran kuukaudessa toistensa luona vuoroon, jolloin sanan viijelys pääasiallisesti on veisuuta, joka tavallisesti alkaa illalla ja jatketaan seuraavaan päivään, lepäämällä ainoastaan vähän yösydännä. Sekä virsikirjaa että Siionin virsiä ja hengellisiä lauluja käytetään. Aivan vähän luetaan niissä tiloissa Jumalan sanaa ja aivan harvoin pitää joku jotain vapaata opetuspuhetta. Näissä seuroissa on ’kielillä puhuminen’ aivan tavallista. Kaksi liikkeeseen kuuluvaa naista ’puhuvat kielillä’ jokaisessa seuratilassa. He menevät ikään kuin tainnoksiin jolloin puhuvat vuoroon käsitettävää puhetta, vuoroon sanoja, joita ei voi ymmärtää. Käsitettävästä puheesta on alku tavallisesti valitus ihmisten suruttomuudesta ja julistus jumalan vihaa synnin yli, ja loppuu tavallisesti ilmoittamisella Jumalan armoa Kristuksessa ja kuinka armon ovi vielä on auki sekä kutsumisella parannukseen ja viimein kiitoksella ja ylistyksellä, jolloin puhuja vaipuu uneen ja käy heikoksi ja väsyneeksi.” Tämä suonenjokelaisten veisuu ja ”kielillä puhuminen” mainittiin myös piispantarkastuksessa 1894. Samantapaisia tajuttomuuskohtauksia oli sattunut Nilsiässä Malmivaaran aikana vuonna 1878.143
”Saarnatautia”, jonka suurin osa heränneistä kuitenkin tuomitsi ja piti sitä omana irrallisena ilmiönään (s. 643), esiintyi piispantarkastusten mukaan tuolloin myös Kaavilla ja monessa muussakin Pohjois-Savon seurakunnassa.
Iisalmella tilannetta kärjisti vanhoista tavoista tiukasti kiinni pitävä, Niskasten tunnettuun herännäissukuun kuuluva paikallinen herännäisjohtaja Juho Niskanen eli ”Virran Jussi” (k. 1895). Hän ei voinut hyväksyä Wilhelmi Malmivaaran toimeenpanemaa Siionin virsien uudistamista eikä liikkeen eri suuntien lähenemistä. Niskasen jyrkkyys teki Iisalmen rovastin H. G. Th. Brofeldtinkin suhtautumisen heränneisiin viileän torjuvaksi. Hän vastusti varsinkin ”summaveisuuta” eli virsien veisaamista virsi virren jälkeen. Tosin suhtautumiseen saattoi vaikuttaa myös Brofeldtin oma beckiläinen suuntaus.144
Varsin kielteisesti ääri-ilmiöihin suhtautui myös Nilsiän kirkkoherra Johan Theodor Dahlström. Hän kertoi, että seurakunnassa vaikutti yhä ”tuo niskaniasmin typerä körttilahko, joka waatii kristittyä ulkonaisilla pukimilla itsensä maailmasta erottamaan. Seuroissa tämä joukko juoksee halweksien uutta Wirsikirjaa”.145
Herännäisyydestä 1840–1850-lukujen vaihteessa eriytynyt saksalaisvaikutteinen ns. raamatullinen suunta eli beckiläisyys sai myös jonkin verran tilaa Savossa. Se oli syntynyt pappisopposmona, eikä se myöhemminkään levinnyt maallikoiden keskuuteen. Näin se ei myöskään saanut uskonnollisen liikkeen luonnetta, mutta Suomen kirkossa se oli hallitseva teologinen koulukunta 1800-luvun lopulla.
Merkittävät Savossakin vaikuttaneet kirkonmiehet, kuten Gustaf Johansson, O. I. Colliander, Johannes Schwartzberg, J. V. Johnsson, Eero Hyvärinen ja H. G. Th. Brofeldt kuuluivat beckiläisyyden kannattajiin, mikä ennen Malmivaaran aikaa oli joissakin seurakunnissa aiheuttanut jännitteitä sekä kirkon virkakunnan että pappien ja seurakuntalaisten välille.146 Malmivaaran aikana jännitteet kuitenkin vähenivät ja maallikoiden sekä papiston samoin kuin vanhojen herännäisryhmien välit lähenivät.
Sama koski Etelä-Savon ”uskoja” eli ”högmanilaista” ystäväliikettä ja renqvistiläisyyttä. Niistä oli jonkin verran merkkejä vielä 1800-luvun lopulla, ja esimerkiksi Mäntyharjulla Antti Ahvenainen -niminen talollinen (k.1893) koetti ylläpitää hengellistä elämää rukoilevaisten harvenevassa joukossa. Herätysliikkeet olivat kuitenkin jo lähenneet toisiaan ja osittain sulautuneet takaisin kirkollisen elämän pääuomaan. Osa niiden kannattajista liittyi myös alueelle leviäviin uusiin herätysliikkeisiin.147
Uutena Savon alueelle työntyi laajasta herännäisyyden rintamasta jo 1840-luvulla eronnut evankelinen liike. Sen johtajana oli ollut pöytyäläinen pappi Fredrik Gabriel Hedberg (k. 1893), ja liikkeen varsinaista kannatusaluetta oli Varsinais-Suomi. Sieltä se alkoi 1850–1870-luvuilla levitä itään päin ja kiinnittyi Savossa Mäntyharjusta Vesannolle ulottuneelle maakunnan läntiselle reuna-alueelle. Liikettä johtamaan perustettiin vuonna 1873 Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys (SLEY), jonka keskeiseksi tehtäväksi tuli hengellisen kirjallisuuden levittäminen. Tässä vaiheessa Hedbergin johtajuus siirtyi yhdistyksen johtokunnalle ja päätoimiselle yliasiamiehelle.
Savonkin alueelle alkoi nyt levitä yhdistyksen Sanansaattaja-lehteä, ja maallikkosaarnaajat eli kolportöörit liikkuivat seurakunnissa sekä kirjanmyyjinä että paikallisten hartauskokousten puhujina. Evankeliseen liikkeeseen kuuluneita pappeja olivat Savon alueella muun muassa Rautalammin J. G. K. Dahlgren ja K. S. Nyman sekä Sulkavan ja Kangasniemen kirkkoherra L. A. Wennerström. Liike voimistui 1870- ja 1890-lukujen välisellä ajalla, mutta suhtautuminen maallikkosaarnaajiin ja opillisiin erityiskorostuksiin aiheutti vuonna 1896 hajaannuksen ja monien pappisjäsenien vetäytymisen liikkeen toiminnasta. Se kuitenkin lisäsi evankelisten tarvetta toimintansa kehittämiseen.
Muutos näkyi myös Savossa, missä Evankeliumiyhdistyksen vaikutus maakunnan läntisintä reunaosaa lukuun ottamatta oli siihen saakka ollut melko vähäistä. Kolportöörien käyntejä oli Oulun läänin jälkeen ollut vähiten Mikkelin läänissä, evankeliumijuhlat olivat olleet sekä Mikkelin että Kuopion läänissä harvinaisia eikä ompeluseuroja vielä 1900 pidetty lainkaan. Yhdistyksen toiminta oli keskittynyt liikkeen kannatusalueille, mutta nyt omaksuttiin ns. raivaustyön periaate eli alettiin toimia myös seuduilla, joissa liikkeellä ei vielä ollut varsinaista kannatusta. Se toi kolportöörit ja SLEY:n järjestämät uskonnolliset tilaisuudet aikaisempaa laajemmin myös Savon alueelle.148
Entisten työmuotojen rinnalle tuli myös Japaniin suuntautuva lähetystyö, ja eri paikkakunnille ryhdyttiin hankkimaan rukoushuoneita. Kuopioon tällainen saatiin 1900-luvun alussa, Ristiinan Toijolaan 1913 ja Savonlinnaan vuoteen 1917 mennessä. Jatkuvuutta turvaamaan Suomeen luotiin 1900-luvun alussa evankelisten ns. nuorisoliittojen verkosto.149 Evenkeliumiyhdistyksen jäseniksi Mikkelin ja Kuopion läänin asukkaista oli vuoteen 1912 mennessä kuitenkin liittynyt vain 2 %.150
Laajentumisvaiheessa 1880–1890-luvuilla evankelinen liike kohtasi Pohjois-Savon rajalla uuteen aktiivisuuteen nousseen herännäisyyden, mutta myös pohjoisesta etelään laajenevan lestadiolaisuuden. Savon seurakuntiin oppisuunta tuli yksittäisten saarnamiesten välityksellä. Suurin osa heistä oli tilattomien poikia tai käsityöläisiä.
Pekka Raittilan kokoamien matrikkelitietojen mukaan lestadiolaisuuden ensimmäisinä sanansaattajina toimivat Kuopiossa jo syksyllä 1871 värjärinkisällit Gustaf Adolf Sundström ja Heikki Vartiainen sekä hieman myöhemmin myös räätäli Jooseppi Savolainen, joiden työtä siellä jatkoi räätälimestari Juho Imberg. Keskeiseksi henkilöksi ja Kuopion seuratalon isännäksi tuli 1880-luvulla kuitenkin suutari Aapeli Vilhelmi Sutinen.
Kuopiosta liike levisi 1873 maanviljelijä Vilhelmi Markkasen mukana Leppävirralle, 1870-luvun lopulla leipurimestari Kaarlo Aukusti Lampelan ja suutari Pekka Juho Kaikkosen toimesta Iisalmelle sekä 1890-luvun aikana moneen muuhunkin Pohjois-Savon pitäjään. Etelä-Savon alueella yksittäisiä ”hihhuleita” oli jo 1870-luvulla ainakin Kangasniemellä ja Heinävedellä sekä 1880-luvulla Juvalla, Mikkelissä, Suonenjoella ja Savonlinnassa. Seuraavan vuosikymmenen aikana noin puolet Etelä-Savonkin seurakunnista oli ainakin jollain tavalla ollut tekemisissä lestadiolaisten kanssa.151
Suhtautuminen lestadiolaisiin oli esillä Kuopion pappeinkokouksessa 1871. Tuolloin Kuopion hiippakunnan piispana oli R. V. Frosterus, jonka johdattelemana kokous otti liikkeeseen melko myönteisen kannan. Vuoden 1875 kokouksessa suhtautuminen kuitenkin jyrkkeni ja lestadiolaisuus tulkittiin kirkon opista poikkeavaksi lahkoksi. Suhtautumisessa oli kuitenkin vielä haparointia, sillä 1880, jolloin puheenjohtajana toimi Frosteruksen sijasta tuomiorovasti Aron Gustaf Borg, asenne muuttui taas ymmärtäväisemmäksi. Jyrkkiä keinoja liikkeen toiminnan rajoittamiseksi ei nyt kannatettu, vaan niiden sijasta tuli miettiä kansankirkon tehon heikkenemiseen johtaneita syitä. ”Paimenessa on syy, jos lauma siitä luopuu”, todettiin kokouksesta kertovassa lehtiartikkelissa.152
Pian tyyli kuitenkin jälleen muuttui. Gustaf Johanssonin aikana suuri osa seurakuntapapeista alkoi piispansa johdolla suhtautua lestadiolaisiin lähinnä opillisten painotusten ja itsenäisen maallikkotoiminnan takia varsin kielteisesti. Suhtautumista kärjisti sortovuosien poliittinen tilanne, eriuskolaislaki ja maallikkosaarnaajien toimintaa rajoittamaan tarkoitettu rikoslain muutos. Tuossa tilanteessa lestadiolaisuuden pelättiin rikkovan maan uskonnollista ja kansallista yhtenäisyyttä. Johanssonin vaikutus näkyi Kuopion hiippakunnan pappeinkokouksessa 1896, jossa lestadiolaisuus selväsanaisesti tuomittiin. Porvoon ja Savonlinnan hiippakunnissa liikkeen kannatus oli vähäisempää ja asenteetkin Kuopion tyyliä maltillisempia.153
Seurakuntalaisissa lestadiolaisuus ei kuitenkaan nostattanut mitään suurta kuohuntaa, sillä liike tuli Savoon jo melko laimean sävyisenä. Piispantarkastusten mainintojen mukaan Kuopion maaseurakunnassa lestadiolaisista ”ei ollut häiriötä”, Maaningalla heidän kerrottiin viettävän ”hiljaista elämää”, Varkaudessa he olivat ”jotenkin tyyniä ”, Nilsiässä ja Leppävirralla ”aika-ajoin kirkossa kävijöitä”, Rautavaaralla ”talttuneita”, Puumalassa ”rauhallisia”, Savonlinnassa ”hiljaista ja rauhallista elämää” viettäviä ja Heinävedellä jo ”ensi kiihkostaan vähän laimenneita”. Pielavedellä nimismieskin vakuutti, etteivät lestadiolaiset olleet saaneet aikaan mitään häiriötä. Juantehtaalla ja Tuusniemellä koko liiike oli jo 1900-luvun alussa hävinnyt.154
Suurista kannatusluvuistakaan ei ollut kyse, sillä Savossa lescadiolaisuutta esiintyi lähinnä vain Pohjois-Savon alueella. Kuopiossa liikkeeseen liittyivät lehtiartikkelin mukaan ”melkein kaikki suutarit ja räätälit”155, mutta Seppo Lohen kokoamissa tiedoissa sekä Kuopion kaupungin että maalaiskunnan alueella lestadiolaisia oli 1800-luvun lopulla yhteensä vain noin sata. Paikkakunnan asukasmäärään suhteutettuna se oli vain 0,3 %. Rautavaarallakin lestadiolaisuuden sanottiin vuoden 1880 tienoilla alkaneen levitä ”kulovalkean tavoin”,156 vaikka siellä liikkeeseen liittyneitä oli tuolloin tiettävästi vain viisi.
Ainoa varsinainen lestadiolaiskeskus Savossa olikin Leppävirralla. Siihen kuului noin 600 jäsentä, 4 % paikkakunnan asukkaista. Noin sadan hengen lestadiolaisyhteisö oli Kuopion lisäksi Iisalmella ja Pielavedellä, mutta muualla määrä vaihteli – tosin melko hajanaiseen ilmoitusten mukaan – paikkakunnittain muutamasta perheestä noin 50 henkilöön. Lisäksi Savossa oli seurakuntia, joihin lestadiolaisuuden vaikutus ei ulottunut ollenkaan.157
Liikkeen vähäiseen kannatukseen oli monia syitä. Asiaan vaikutti jo se, että Savo sijaitsi syrjässä Pohjois-Suomessa olevista lestadiolaisuuden tukialueista. Lestadiolaispappejakaan Savossa ei ollut kuin kaksi, joista toinen toimi vähän aikaa Leppävirralla ja toinen Kangasniemellä. Myös tuomiokapitulien sijainti Kuopiossa ja Savonlinnassa oli ainakin osittaisena esteenä liikkeen leviämiselle, sillä kirkon korkein johto luokitteli lestadiolaisuuden lahkoksi ja pyrki torjumaan sen vaikutusta seurakunnissa. Sitä paitsi Savossa oli omat herätysliikkeensä, joihin suuri osa papistosta kuului.158
Koko Suomessa liikkeen heikkenemiseen vaikutti se, että lestadiolaisuuskin koki hajaannuksen 1800- ja 1900-luvun vaihteessa ja jakaantui vanhoillislestadiolaisiin, uuteen herätykseen ja esikoislestadiolaisiin. Pääsuunnaksi jäi vanhoillislestadiolaisuus, jonka piiriin Savonkin alue kuului. Hajaannus johti kuitenkin järjestäytymiseen ja vuonna 1914 Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen perustamiseen.
Herätysliikkeillä oli aluksi ollut selvät vaikutusalueiden rajat, Savossa tosin jonkin verran hämärämmät kuin esimerkiksi Pohjanmaalla. Savon alueella herännäisyys ja lestadiolaisuus keskittyivät Pohjois-Savoon, evankelinen liike Länsi-Savoon ja Mikkelin seudun herännäisyys sekä renqvistiläisyys Etelä-Savoon. Kaakkoisin osa oli lähes kokonaan herätysliikkeiden ulkopuolella. Tiedotusvälineiden ja liikenteen kehittyessä sekä yhteydenpidon helpottuessa vanhat herätysliikkeiden väliset rajat alkoivat kuitenkin hävitä. Evankelinen liike laajeni 1900-luvun alussa lähes koko Savon alueelle, herännäisyys voitti alaa myös Etelä-Savossa ja lestadiolaisia Rauhanyhdistyksiä perustettiin koko maahan.159
Liikkeiden organisaation kehittäminen yhdenmukaisti niiden toimintamuotoja, niin että matkasaarnaajia, kesäjuhlia, hartaustilaisuuksia ja ompeluseuroja oli lähes jokaisella liikkeellä ja lähes jokaisella paikkakunnalla. Ajanjakso 1800-luvun lopulta 1900-luvun alkuun oli herätysliikkeiden uuden nousun aikaa, minkä jälkeen toiminta keskittyi saavutetun kannatuksen säilyttämiseen.
Kirkkokunnat ja lahkot
Kirkollisten herätysliikkeiden rinnalla jonkin verran kannatusta saivat Savossa myös kirkon ulkopuolella toimivat kirkkokunnat ja lahkot. Ne olivat maallikoiden johtamia protestiliikkeitä, ja yleensä niiden jäseniksi liityttiin vasta täysi-ikäisenä. Monet niistä, kuten metodismi, baptismi, adventismi ja vapaakirkollisuus, olivat angloamerikkalaista alkuperää ja tulivat Suomeen Yhdysvalloista merimiesten sekä Amerikkaan suuntautuneen siirtolaisuuden välityksellä ja usein Ruotsin kautta. Niinpä ne saivatkin kannatusta aluksi Pohjanmaan rannikkoseudulla, mistä ne 1890-luvulla alkoivat levitä muuallekin Suomeen, lähinnä kaupunkien ja tehdasyhdyskuntien ruotsinkielisen väestön keskuuteen. Vuoden 1889 eriuskolaislaki mahdollisti liikkeiden virallisen organisoitumisen ja siirtymisen Suomen kansankirkon ulkopuolelle.
Baptistit eli uudestikastajat järjestäytyivät eriuskolaisseurakunnaksi 1892. Kuopiossa heillä oli oma seurakunta jo 1900-luvun alussa, mutta Mikkelin läänissä kannatus oli vähäistä ja sitä esiintyi lähinnä vain Mikkelin, Ristiinan, Juvan, Kangasniemen, Heinäveden ja Kangaslammin alueella. Näilläkin paikkakunnilla baptisteja oli 1800–1900-luvun vaihteessa vain muutamia.160
Baptistien tapaan metodistit järjestäytyivät eriuskolaisseurakunnaksi vuonna 1892. Savon alueelle liike levisi kuitenkin vasta 1800- ja 1900-luvun vaihteessa. Tämänkin liikkeen savolaiseksi keskuspaikaksi tuli Kuopio, mutta jonkin verran jäseniä oli myös Mikkelissä, missä Antellin neitien tyttökoulun juhlasalia käytettiin 1900-luvun alussa myös metodistien rukoushuoneena.161
Metodisteja oli Savossa kuitenkin vain vähän, esimerkiksi Mikkelissä heitä ilmoitettiin 1900-luvun alussa olleen 14 ja kymmenkunta vuotta myöhemmin noin 30, mutta moni uusista herätysliikkeistä juonsi juurensa metodismista ja sai siitä myös kimmokkeen kirkkokuntansa laajenemiselle. Niinpä norjalaisen metodistipappi Thomas A. Barratin vierailu Kuopiossa vuonna 1911 johti sikäläisen helluntaiseurakunnan perustamiseen. Liikkeen kannattajaksi liittyi muun muassa Pekka Brofeldt, joka Toivon Tähti -nimisessä lehdessään julkaisi Barracin puheita ja edisti näin helluntailiikkeen leviämistä. Monesta muusta uudesta herätysliikkeescä poiketen helluntailaisuus tavoitti ruotsinkieliseen lisäksi jo alusta alkaen myös suomenkielisen väestön ja sai näin kannatusta koko maassa.162
Myös Savon adventisteilla oli yhteys metodismiin. Ensimmäinen adventtisaarnaaja oli nimittäin entinen metodistipappi Hugo Mikkonen, joka toimi Kuopiossa vuosina 1915–1916. Ensimmäinen adventtiseurakunta oli perustettu Suomeen vuonna 1894, ja Savon ensimmäiset adventtiseurakunnat aloittivat toimintansa Savonlinnassa ja Mikkelissä 1900-luvun alussa. Adventistit korostivat uskonasioiden lisäksi fyysisen terveyden vaalimista ja kuuluivat kasvisravinnon käytön uranuurtajiin. He myös pidättäytyivät kahvin, teen, tupakan ja alkoholin nauttimisesta. Tämänkin liikkeen kannattajaverkko oli Savossa kuitenkin harvanlainen, sillä Etelä-Savon lisäksi adventisteja oli 1900-luvun alussa vain Suonenjoella ja Karttulassa.163
Vapaakirkollisuutta Savossa oli 1800- luvun lopulla varsinkin maakunnan länsiosissa. Sanansaattajina toimivat muun muassa neidit Ilmi Mansner ja Anna Massinen, jotka kävivät pitämässä hengellisiä kokouksia ainakin Mikkelissä, Juvalla ja Ristiinassa. Mikkelissä osa uskoon tulleista järjestäytyi vapaaseurakunnaksi vuonna 1904. Kokoontumispaikkana käytettiin metodisteilta vapautunutta Antellin neitien tyttökoulun juhlasalia sekä kansakoulun yhteydessä ollutta lukusalia, kunnes oma rukoushuone Bechel valmistui vuonna 1911. Seurakunnan esimiehenä toimi pitkään ristiinalainen tilanomistaja Anna Forsström. Myös Savonlinnassa toimi 1900-luvun alusta lähtien oma vapaakirkollinen seurakunta.
Etelä-Savosta vapaakirkollinen liike levisi maakunnan pohjoisosiin, varsinkin Kuopion ja Karttulan seuduille. Kuopion vapaakirkollinen seurakunta perustettiin vuonna 1922, jolloin myös vapaakirkollisen liikkeen suomenkielinen haara järjestäytyi omaksi kirkkokunnakseen. Karttulassa vapaakirkollisuus sai uusia jäseniä 1920-luvun alussa käydyn kirkkoriidan seurauksena, kun uuden kirkon sijaintipaikasta ei päästy sopuun ja tappion kärsineet erosivat luterilaisen kirkon yhteydestä perustaen oman vapaaseurakunnan. Suuri osa Suomen vapaakirkollisista jäi kuitenkin luterilaisen kansankirkon jäseniksi ja kuului eriuskolaisseurakuntiin vain kannattajajäseninä.164
Myös Pelastusarmeija oli 1800-luvun lopun uusia tulokkaita. Senkin oppi oli kehittynyt metodismista ja uranuurtajansa sekä ensimmäiset kannattajansa se sai vapaakirkollisten joukosta. Pelastusarmeijan osastoista Mikkelin osasto perustettiin vuonna 1895, Kuopion osasto 1897, Savonlinnan osasto 1897, Iisalmen osasto 1900 ja Varkauden osasto 1904. Kuopion Likolahteen perustettiin vuonna 1907 Pelastusarmeijan kesäsiirtola.
Pelastusarmeijaan liittyneet kuuluivat yleensä edelleen kansankirkkoon. Silti liike joutui piispa Gustaf Johanssonin ja kirkollisen lehdistön jyrkän arvostelun kohteeksi. Mikkelissä vuonna 1898 pitämässään piispantarkastuksessa Johansson paheksui sitä, että ”Pelastusarmeija vakaassa Suomen kansassa on saanut jalansijaa ja että kansa voi kestää tuota jumalan pilkkaamista, kun hartauden seuroissa pidetään kaikenlaista ilvettä, melua ja meteliä”.
Piispan mielestä Pelastusarmeijan periaatteet olivat ristiriidassa kirkon opin kanssa. Hänen kantansa selittynee elämäkerran kirjoittaja Yrjö J. E. Alasen mukaan myös sillä, ettei Johansson ehkä voinut pienestä hiljaisesta hiippakuntakaupungistaan käsin arvioida niitä menettelytapoja, joita pidettiin tarpeellisina Lontoon suuren, meluisan maailmankaupungin kurjaliston johdattamiseksi kristillisyyden vaikutuspiiriin. Ulkonainen esiintyminen lippuineen, torvineen ja kitaroineen oli suomalaisille vierasta ja sai Johanssoninkin toteamaan: ”Sopimatonta on kristittyjen liikkua lipuilla, soitolla ja melulla.” Pelastusarmeijan sosiaalinen työ ei alkuvuosina ollut vielä muotoutunut, vaan leimallisia olivat naisryhmät, jotka kävivät Kuopion kapakoissa tuomassa laulullaan ja rukouksillaan pelastuksen sanomaa.
Piispan mielipiteet vaikuttivat papiston suhtautumiseen, mutta ainakaan Mikkelin kirkkoherran mukaan Pelastusarmeijan jäsenistä ei yleensä ollut harmia, vaan he viettivät hiljaista elämää omassa huoneistossaan. Kuopion maaseurakuntalaisiin Pelastusarmeijalla sanottiin olleen suorastaan edullinen vaikutus. Kuitenkin julkista esiintymistä esimerkiksi Mikkelin markkinoilla paheksuttiin, ja joskus pelastusarmeijalaisten kokoukset estettiin jopa poliisivoimin.165
Nuorin eriuskolaisliikkeistä oli advemismin juurista versonut Jehovan todistajien liike. Sen toiminta käynnistyi ripeästi, mutta Savossa sen tiedetään 1900-luvun alussa saaneen jonkin verran vastakaikua vain Mikkelissä, Kuopiossa, Juvalla, Mäntyharjulla, Iisalmessa ja Lapinlahdella.166
Herännäisyyteen oli sen hurmoksellisella kaudella liittynyt kielillä puhumista ja unissasaarnaamista, mutta 1890-luvun alussa sitä alkoi esiintyä Savossa myös omana uskonnollisena suuntauksenaan. Pitäessään piispantarkastusta Kaavilla 1891 Gustaf Johansson tapasi siellä ”saarnatautia”, jonka hän totesi tarttuvan varsinkin heikkohermoisiin seurakuntalaisiin.167 ”Taudin” levittäjinä Savossa olivat varsinkin uukuniemeläinen unissasaarnaaja Helena Konttinen, Vesannolla syntynyt ja myöhemmin Kuopiossa asunut Karoliina Utriainen sekä juvalainen Hilda Hotti.
Erityisen paljon unissasaarnaamista tavattiin 1900-luvun alussa Heinävedellä, josta tuolloin tuli jopa eräänlainen Suomen unissasaarnaamisen keskus. Saarnaajat olivat etupäässä naisia tai nuoria tyttöjä, joista Heinävedellä tunnetuiksi tulivat varsinkin emäntä Aada Rantalainen ja torpparin vaimo Aliina Puustinen. Oliko horrokseen vaipumisessa kyse tautikohtauksesta vai hengellisestä herätyshuudosta, sitä pohdittiin kuopiolaisissa sanomalehdissä sekä lääkärien ja pappien tapaamisissa.168
Valtionkirkon ulkopuolisilla kirkkokunnilla ja lahkoilla oli Savossa kannatusta lähinnä Kuopiossa ja Mikkelissä. Maaseurakunnissa uskonnolliset yhteisöt saivat myönteisen vastaanoton varsinkin Karttulassa. Paikkakuntakohtaisista jäsenmääristä ei liikkeiden alkuaikoina kuitenkaan ole tarkkoja tietoja, sillä jäsenluettelot ovat yleensä puutteellisia tai ne puuttuvat kokonaan. Piispantarkastusten yhteydessä esitetyissä seurakuntakertomuksissakin liikkeiden esiintymisestä on vain yleismainintoja, mutta johtopäätöksiä kannatuksesta voidaan tehdä liikkeiden omien lehtien levikkiluvuista, asiamiesverkostosta, hartaustilaisuuksien säännöllisyydestä ja kaste- ym. tilaisuuksiin osallistuneista.169
Niinpä yleistoteamuksena voidaan sanoa, että angloamerikkalaisten uskontokuntien kannatus oli Savossa kauan melko vähäistä ja voimistui vasta toisen maailmansodan jälkeen. Niiden edustama uusimuotoinen toiminta ja yksilöllisen uskonratkaisun korostaminen oli kuitenkin vastaus ajan henkeen ja sellaisenaan haaste Suomen luterilaisen kirkon toiminnalle.