Savolaisten määrä

Syntyneisyyden ja kuolleisuuden säätelemä väkiluvun kasvu

Savon väestönkehityksessä alkoi 1870-luvulla uusi, aikaisempaa tasaisempi kausi. Sitä ennen katovuosia seuranneet kuolonvuodet olivat toistuvasti mitätöineet korkean syntyneisyyden aikaansaaman kasvun ja täten ikään kuin tietyin välein pienentäneet väkimäärän elämisen edellytysten sallimalle tasolle. Omavaraistalouden aikana monilapsista perhettä tosin yleensä pidettiin maaseudulla tuotantoyksikkönä – mitä enemmän oli lapsia, sitä runsaammin oli väkeä kotitalon töissä. Mutta jos ruokittavia alkoi olla enemmän kuin mihin ruokatarpeet riittivät, perhe muuttui kulutusyksiköksi, joka helposti joutui mieron tielle ja sitä kautta monien kulkutautien uhriksi.

Tämä koettiin raskaasti 1860-luvun lopun nälkävuosien aikana, varsinkin vuonna 1868, jolloin Savossa kuoli yli 18 000 henkeä. Kuolleisuus nousi tuolloin normaalivuosien noin 20–30 ‰:sta 66 ‰:een Etelä-Savossa, 88 ‰:een Pohjois-Savossa ja keskimäärin 80 ‰:een koko Suomessa. Kun syntyneisyyskin samaan aikaan laski Etelä-Savossa katoa edeltäneiden vuosien (1861–1865) noin 33 ‰:sta 24 ‰:een ja Pohjois-Savossa 38 ‰:sta 25 ‰:een, seurauksena oli väkiluvun taantuma, joka pakotti etsimään uusia toimeentulon mahdollisuuksia ja kokoamaan voimat arjen vaikeuksien voittamiseen.¹

Pelkästään väestön määrää ajatellen katastrofista selviydyttiin kuitenkin helposti. Väestötappiot korvautuivat nopeasti, sillä kohtalokkaat vuodet olivat harventaneet heikointa ainesta ja jättäneet jäljelle sitkeimmät sukua jatkamaan ja yhteiskuntaa rakentamaan. Syntyneisyys nousi Savossa entiselleen, maataloutta ja muita elinkeinoja kehittämällä alettiin torjua luonnonvoimien antamia iskuja ja terveydenhoidon sekä lääketieteen uutuudet rupesivat heikentämään tautien valtaa. Syntyneiden määrässä tapahtui tämän jälkeen notkahduksia noin parinkymmenen vuoden välein pienten ikäluokkien tultua lapsensaanti-ikään, mutta kun kuolleisuusluvut pysyivät nyt jonkinlaisessa kohtuudessa, seurauksena oli väestönkasvu, joka melko tasaisesti jatkui ensimmäiseen maailmansotaan asti.

Kehityksen yleissuunta oli sekä Suomessa että Savossa samanlainen. Yksittäisten kuntien kohdalla saattoi yhä olla suuriakin eroja, mutta suurempaa aluetta tarkasteltaessa heilahtelut tasoittuvat. Myös vuosittaiset vaihtelut olivat nyt selvästi aikaisempaa pienempiä. Savon väestönkehityksessä oli kuitenkin yksi erityispiirre: Etelä-Savossa syntyneisyys ja samalla väestönkasvu oli koko 1800-luvun jälkipuoliskon ajan Suomen heikointa. Pohjois-Savo oli suunnilleen maan keskitasoa, joten ero oli selvä myös Etelä-Savon ja Pohjois-Savon välillä. Syntyneisyyttä, kuolleisuutta ja ns. luonnollista väestönlisäystä koskeva numeroaines on esitetty liitteissä 7 ja 8.²

Syntyneisyys oli autonomian ajan lo­pulla sekä Savossa että koko maassa laskussa. Muutos oli alkanut kaupungeista, levinnyt sieltä ympäröivälle maaseudulle ja lopulta syrjäseuduillekin.³ Etelä-Savossa tämä syntyneisyyden aleneva kehitys oli ollut muuta maata voimakkaampaa, mutta selvää syytä siihen on vaikea löytää. Väestön ikärakenne ja hedelmällisessä iässä olevien naisten suhteellinen määrä eivät siellä olleet tavallisuudesta poikkeavia eikä perheiden perustaminenkaan ollut muuta maata vähäisempää. Niinpä tietoinen lapsirajoitus oli ainakin väestötieteilijä Aarno Strömmerin mukaan Etelä-Savon pienten syntyneisyyslukujen taustalla.⁴

Paljaiksi kasketut metsät eivät enää riittäneet elannon antajaksi, joten alueella asuvat, suhteellisen runsaslukuisat säätyläiset ja rusthollarit ilmeisesti omaksuivat kaupunkilaisten tapoja ja alkoivat pitää uudenaikaista ”ydinperhettä” perinteistä suurperhettä soveliaampana. Niinpä syntyneisyys oli Etelä-Savossa 1870-luvulla enää vähän yli 30 ‰, kun se Pohjois-Savossa ja koko Suomessa oli vielä noin 38 ‰. Suomen nykyiseen (2006) syntyneisyyden keskiarvoon, 11,2 ‰:een verrattuna eteläsavolaistenkin lisääntyminen oli kuitenkin vielä autonomian ajalla varsin runsasta.

Kuolleisuuden aleneminen oli alkanut syntyneisyyden alenemista aikaisemmin ja oli 1800-luvun lopulla jo melko selvässä laskussa. Tässä kehityksessä Etelä-Savo ei ratkaisevasti poikennut Pohjois-Savosta tai muusta Suomesta.⁵

Kuolleisuuden vuosittaiset vaihtelut olivat Etelä-Savossa jo 1870- ja 1880-luvulla kuitenkin selvästi pienempiä kuin Pohjois-Savossa. Kulkutaudit ja epäterveellinen asuminen oli yhdistelmä, joka varsinkin vuosina 1877, 1878, 1881,1885 ja 1886 aiheutti Pohjois-Savossa runsaasti kuolemantapauksia. Etelä-Savossa taas haudattavia oli huomattavasti keskimääräistä enemmän vuosina 1878, 1880 ja 1885. Kuolonvuodet olivat usein seurausta katovuosista ja ihmisten kerjuulle lähtemisestä, jolloin myös taudit levisivät. Niinpä kuolinsyinä edellä mainittuina vuosina oli varsinkin tulirokko, hinkuyskä ja tuhkarokko.

Vuoden 1885 tulirokkoepidemia oli poikkeuksellisen tuhoisa etenkin eteläsavolaisessa Ristiinan kunnassa, jossa kuolleisuus tuolloin nousi jopa 52,3 ‰:een. Piirilääkäri kirjoitti: ”Kolmeenkymmeneen vuoteen en, jos ei oteta huomioon 1860-luvun nälkävuosia, tavannut niin kuolettavaa epidemiaa kuin vuoden 1885 tulirokko. Lähes joka talosta menetettiin lapsi, ja tiedän, että monista meni kaksi tai kolme. Myös aikuisia kuoli.”⁶ Koko Etelä-Savossa kuolleisuus oli tuolloin 25,0 ‰. Poikkeuksellisen korkealle kuolleisuus nousi myös vuonna 1918 sekä sotatappioiden että maahan levinneen ns. espanjantaudin takia.

Vainajista oli entisaikaan aina suuri osa lapsia. Koko Suomen haudatuista oli vuosien 1871 ja 1900 välisenä aikana hieman yli puolet (50,7 %) alle 15-vuotiaita ja heistä alle vuoden vanhoina menehtyneitä noin puolet. Pikkulasten kuolleisuus alkoi kuitenkin vähentyä 1800-luvun lopulla, mihin hygieenisten ja taloudellisten olojen parantumisen lisäksi vaikutti rintaruokinnan yleistyminen. Etelä-Savoon ulottuvalla Kaakkois-Suomen alueella imeväiskuolleisuus väheni kuitenkin muuta Suomea hitaammin, minkä Oiva Turpeinen on todennut johtuneen juuri imetyskauden lyhyydestä. Siihen taas pakotti töihin kiirehtimisen tarve.

Pohjanmaalla, missä imeväiskuolleisuus myös säilyi korkeana, naisten nähtiin – lastenhoito-oppaita 1890-luvulla julkaisseen tohtori F. W. Westerlundin mukaan – pian synnyttämisen jälkeen ”kyntäwän ja kaiwawan ojaa sekä käywän ajotöissä, ja ylipäänsä tekewän ulkotöitä yhtä paljon kuin miehet”. Näin oli varmaan myös Savossa, missä keinoruokinta sai pikkulapsissa aikaan kuolemaan johtavaa ”ulkotautia ja suolikatarria”. Erityisen suuri vaara jäädä ilman äidin hoivaa oli avioliiton ulkopuolella syntyneillä lapsilla ⁷ – ja näitähän Etelä-Savossa tuolloin oli suhteellisesti enemmän kuin Pohjois-Savos­sa (s. 619).

Rokotuksen yleistyminen, kotien siistiytyminen, monipuolistunut ravinto ja lääkärinavun saannin helpottuminen vähensivät Savon kuolleisuutta varsinkin 1890-luvulta lähtien. Vuoden 1871 jälkeen kuolleisuus voitti syntyneisyyden Etelä-Savossa vain vuonna 1878 ja Pohjois-Savossa ei enää kertaakaan. Seurauksena oli ns. luonnollinen väestönlisäys, joka siis vuosi vuodelta koko vuosien 1871 ja 1918 välisen ajan kasvatti savolaisten määrää.⁸

Pohjois-Savossa väestönlisäys oli koko kuvattavan kauden ajan selvästi Etelä-Savoa suurempi, mutta kasvun suunta oli 1910-luvulle asti päinvastainen; Etelä-Savossa promilleosuus hieman kasvoi, Pohjois-Savossa laski. Ensimmäisen maailmansodan alkaminen ja sen aiheuttama talouslama hidastivat koko Savon, kuten koko Suomen, väestönkehitystä, mutta lopputulokseen, kokonaisväkilukuun, vaikutti syntyneisyyden ja kuolleisuuden ohella myös muuttoliike. Silläkin oli Savossa väestönlisäystä jarruttava vaikutus, sillä lähes koko maakunta oli autonomian ajan lopulla muuttotappioaluetta.

Muuttoliike vaihtaa väkeä

Väkiluvun kehitykseen vaikutti syntyneisyyden ja kuolleisuuden lisäksi maassamuutto ja siirtolaisuus. Vielä 1870- ja 1880-luvulla väki ei savolaispitäjissä muuttoliikkeen vaikutuksesta paljoakaan vaihtunut, mutta tilanne alkoi muuttua 1800-luvun lopulla maaseudun tilattoman väen määrän kasvaessa ja liikenneyhteyksien parantuessa. Ratkaisevia olivat kuitenkin lainsäädäntöön tehdyt muutokset, joilla lisättiin ihmisten liikkumis­ ja valinnanvapautta. Vielä 1852 annetulla asetuksella oli määrätty, että irtaimen väen oli hankittava itselleen ns. laillinen suojelu eli hakeuduttava jonkun talollisen tai muun itsenäisenä pidettävän henkilön palvelukseen. Kotipaikkaoikeutta koskeva rajoitus taas antoi seurakunnille mahdollisuuden evätä sellaisen henkilön sisäänmuutto, jolla ei ollut esittää todisteita siitä, ettei hän uudella asuinpaikallaan joutuisi köyhäinhoidon rasitukseksi.

Vapaampi aika koitti, kun laillinen suojelu ja siihen liittyvä palvelupakko vuosina 1865 ja 1883 annetuilla asetuksilla poistettiin, kun seurakuntien oikeus kieltäytyä vastaanottamasta uusia tulokkaita vuosien 1879 ja 1898 julistuksilla kumottiin, kun ammattikuntalaitos 1868 lakkautettiin ja loputkin elinkeinoelämää ja ammatinvalintaa kahlinneet rajoitukset vuonna 1879 poistettiin.⁹ Elinkeinojen muuttuminen taas sai aikaan muuttopaineita, sillä maaseudun irtaimen väen työnsaantimahdollisuudet omalla kotiseudulla alkoivat heiketä samaan aikaan kun kaupunkielinkeinot ja teollisuus rupesivat tarjoamaan uusillekin väestöryhmille työtä ja ansioita. Niinpä alettiin etsiä parempia elämän edellytyksiä, joita tuolloin näytti löytyvän kaupungeista ja teollisuuskeskuksista.

Vaikka muuttoliike 1880-luvulta lähtien vilkastui koko Suomessa, väki ei Savossa vaihtanut asuinpaikkaansa läheskään yhtä usein kuin muualla Suomessa. ”Paikoillaan pysyväisintä oli Mikkelin ja Kuopion Läänien väestö”, todettiin vuosien 1880–1900 kehityksestä kertovassa väestötilaston tekstiosassa.¹⁰ Mikkelin läänin muuttoliikettä tutkinut Juhani Tauriainen on löytänyt tähän monta selitystä. Pysähtyneisyys oli heijastumaa alueen maatalousvaltaisesta elinkeinorakenteesta. Mikkelin ja Kuopion lääneissä maatalousväestön suhteellinen määrä oli 1910 tehtyjen laskelmien mukaan suurempi kuin muualla Suomessa, kun taas teollisuudessa ja palveluammateissa toimivien osuus oli maan vähäisintä. Lisäksi peltoalan lisääminen oli hidasta ja kaupunkimaistuminenkin keskimääräistä heikompaa.¹¹ Ongelmat olivat yhteisiä Etelä- ja Pohjois-Savolle, mutta Etelä-Savossa niiden aiheuttama varjo oli pitempi ja pysyvämpi.

Tarkkoja tietoja muuttojen määrästä tai suunnasta ei ole saatavilla, sillä tilastojen pohjana oleviin seurakuntien muuttaneiden luetteloihin ei kaikkia muuttotapauksia saatu merkittyä. Pääpiirteet ovat kuitenkin riittävästi selvillä. Tyypillistä oli, että – siirtolaisuutta lukuun ottamatta – kotipitäjästä ei yleensä lähdetty kauas. Mikkelin läänin osalta on laskettu, että peräti 86 % kaikista muuttotapauksista tehtiin alle 40 kilometrin etäisyydellä toisistaan olevien paikkakuntien välillä. Tällaiset muutot eivät ulottuneet juuri naapurikuntaa kauemmaksi. Lääninrajojen ylikin tapahtuneissa muutoissa uusi asuinpaikka löytyi tavallisimmin heti rajan toisella puolella olevasta seurakunnasta.¹² Sama ilmiö on todettu Pohjois-Savon pitäjiä koskevissa tutkimuksissa.¹³

Yleisenä ilmiönä sekä Savossa että muualla Suomessa oli myös se, että väestön liikkuvuus oli pienillä paikkakunnilla voimakkaampaa kuin suurilla. Tähän vaikuttivat sekä toimeentuloseikat että ns. sosiaalipsykologiset syyt. Pienissä kaupungeissa ja pienissä maalaiskunnissa ammatillinen erikoistuminen oli vähäistä, työmarkkinat rajoittuneita, työllisyysvaihtelujen tasaaminen vaikeaa ja lähiympäristön harjoittama valvonta ahdistavaa. Tämä saattoi heijastua Mikkelin ja Savonlinnan sekä Jäppilän, Kangaslammen ja Enonkosken liikkuvuuteen, joissa se 1880–1910 oli Mikkelin läänin vilkkainta.¹⁴

Suhteellisen vähäisen liikkuvuuden lisäksi Savolle oli tyypillistä tulomuuttoa voimakkaampi poismuutto, Savosta ”mänijöitä” oli enemmän kuin sinne tulijoita. Se taas oli seurausta epäedullisesta tilallisten ja tilattomien suhteesta. Omat viljelykset kytkivät väen – talolliset ja torpparit – paikoilleen, mutta tilattomalla, irtaimella maatalousväestöllä ei tätä turvaa tai kahletta ollut. Tiukkojen maanjakosäädösten aikana Savon suurimmaksi väestöryhmäksi kasvanut irtaimen väen joukko ei löytänyt omasta kotipitäjästään riittävää toimeentuloa, joten sitä oli lähdettävä hakemaan muilta paikkakunnilta. Niinpä muuttajista suurin osa olikin piikoja, renkejä, loisia ja talollisten nuorempia lapsia. Asuinpaikkaa vaihdettiin vähän väliä ja usein edestakaisin seurakunnasta toiseen. Naisia oli muuttajissa enemmän kuin miehiä, mihin työpaikan etsimisen lisäksi vaikutti avioituminen ulkopitäjäläisen kanssa.

Savon sisällä muutto oli useimmiten muuttoa maaseudulta maaseudulle, mutta kaupungit ja teollisuustaajamatkin alkoivat jo olla suosiossa. Kuopio, Mikkeli ja Savonlinna vetivät puoleensa, samoin Varkauden, Leppävirran, Heinäveden ja Juankosken teollisuusseudut. Kaupunkien houkutuksista tosin varoiteltiin, mutta varsinkaan nuoriso ei varoituksista piitannut. Savo-lehdessä asiasta kirjoitettiin mm.1884: ”Monikin toivoo kaupunkiin muuttamalla pääsevänsä helpommille päiville. Maanviljelystöissä on helpompia ja vaikeampia tehtäviä ja jälkimmäisiltä esim. ’riihen puinnilta’ tahtoo warsinkin moni neitonen hienoa pintaansa säästää. Kevytmielinen seikkailunhalu sitä paitsi yllyttää kokemaan jotakin uutta, jonka vastuksia ei edeltä tunneta, kun olevat vaikeudet sen sijaan ovat tarkassa tiedossa.”¹⁵ Oman maakunnan ulkopuolella määränpäänä olivat useimmiten Uudenmaan ja Viipurin läänien kaupungit: Helsinki, Kotka ja Viipuri.¹⁶ Viipuri lujitti asemiaan ”Itä-Suomen pääkaupunkina”, mutta myös Kotka, joka sai kaupunkioikeudet vuonna 1878, tuli savolaisille niin tutuksi, että sitä usein kutsuttiin ”savolaisten Amerikaksi”.

Liikenneyhteyksien paraneminen ei muuttanut Savon muuttovirtojen suuntaa, päinvastoin. Maantieverkko pysyi vielä harvana, ja vesitiet veivät kaakon suuntaan. Mutta mikä oli liikkumista helpottavien rautateiden vaikutus?

Ennakko-odotuksista poiketen rauta­tieverkon tiheneminen ei juuri tuonut Savoon uusia asukkaita – paitsi väliaikaisesti ratatöiden aikana. Reino Lento on maassamuuttoa koskevassa tutkimuksessaan todennut, miten uudet radat toimivat eräänlaisina imulonkeroina, jotka vetivät väkeä sekä varrellaan olevista maalaiskunnista että Savon pikkukaupungeista. Vuonna 1889 avattu Kouvolasta Mikkeliin ja Kuopioon johtava Savon rata lisäsi jo vuosien 1891 ja 1895 välisellä kaudella varsinkin Mikkelin läänin muuttotappiota, mikä seuraavien viiden vuoden aikana sekä Mikkelin että Kuopion läänissä vielä kaksinkertaistui. Myös Kouvolasta Kotkaan ja Viipuriin johtava rata vei väkeä Savosta. Elisenvaarasta Savonlinnaan 1908 saatu rata taas näytti aluksi tuovan Savonlinnalle muuttovoittoa, mutta sekin oli vain heijastumaa Savonlinnan-Pieksämäen radan rakennustöistä ja kääntyi tappiolliseksi heti radan valmistuttua.

Väkiluvun kehityksen kannalta rauta­teistä näyttivätkin hyötyvän vain paikkakunnat, joilla muutenkin oli hyvät kehittymisen edellytykset. Niinpä Varkauteen ja Pieksämäelle muutti asukkaita Savonlinnasta, kun nämä paikkakunnat vuonna 1913 avatun Huutokosken-Varkauden radan avulla liitettiin Savonlinnaan. Myös Pohjois-Savossa Iisalmi ja Kuopio hyötyivät 1900-luvun alussa valmistuneesta Kuopion-Iisalmen-Kajaanin radasta, mikä näkyi näihin kaupunkeihin muuttaneiden määrän kasvuna.¹⁷

Kunnittain tarkasteltuna tulomuutossa ja lähtömuutossa saattoi olla melko suuriakin eroja sekä vuosittaisia heilahteluja. Suhdannevaihtelut näkyivät teollisuuspaikkakuntien työntarjonnassa ja sen kautta tulijoiden sekä lähtijöiden määrissä. Myös alueliitokset ja seurakuntajaot aiheuttivat äkkimuutoksia asukasmääriin. Muuttotappio oli kuitenkin Savon kunnissa tavallinen. Mikkelin läänin keskimääräinen muuttotappio oli vuosien 1880 ja 1910 välisellä kaudella 4,5 ‰, mikä tuolloin selvästi ylittyi Pieksämäellä, Joroisissa, Haukivuorella sekä Mäntyharjulla ja alittui Säämingissä, Puumalassa ja Savonrannalla. Muuttovoittoa Etelä-Savossa saivat vain Mikkelin ja Savonlinnan kaupungit sekä Mikkelin maalaiskunta.¹⁸

Myös Pohjois-Savo oli muuttotappioaluetta. Ensimmäisellä vuoden 1880 jälkeisellä kymmenvuotiskaudella tappio oli 3,2 ‰, seuraavalla 5,8 ‰ ja kolmannella 12,5 ‰. Selvin muuttovoittokunta oli vuosien 1880 ja 1910 välisellä ajalla Kuopion kaupunki. Etelä-Savon kaupunkien muuttovoitto oli tuolloin noin 14 ‰, Kuopion peräti 18 ‰. Kuopion promilleosuus tosin vuosien myötä pieneni niin, että kun se vielä vuosina 1881–1890 oli 21,5 ‰, niin vuosina 1891-1900 se oli enää 15,4 ‰ ja vuosien 1901 ja 1910 välisenä aikana 17,2 ‰. Vuosina 1911–1920 Kuopion muuttovoitto supistui 6,6 ‰:ksi. Myös Iisalmi alkoi kaupungiksi kohottuaan saada muuttovoittoa.

Pohjois-Savon muuttovoittokuntiin voidaan lukea myös Varkaus. Se keräsi vuodesta 1896 lähtien jatkuvasti väkeä koettuaan kuitenkin sitä ennen 15 vuotta kestäneen katkeamattoman muuttotappion kauden. Juankosken ruukinseurakunnassa taas muuttovoitot ja -tappiot vaihtelivat lähes vuosittain jättäen vuosien 1880–1910 saldon lopulta tappiolliseksi. Muissa Pohjois-Savon kunnissa ulosmuutto oli lähes jatkuvasti sisäänmuuttoa voimakkaampi. Näin oli myös Kuopion maalaiskunnassa, joka Mikkelin maalaiskunnasta poiketen ei hyötynyt alueensa keskellä olevasta kaupungista, vaan menetti sille jatkuvasti asukkaita.¹⁹

Koko Savossa muuttotappio oli suurempi kuin Suomessa keskimäärin. Tappio myös syveni ajan myötä mutta pysyi kuitenkin vähäisempänä kuin vastaavan ajan luonnollinen väestönlisäys, joka Etelä-Savossa tuolloin oli noin 9 ‰ ja Pohjois-Savossa 14 ‰. Väestönkasvu taas aiheutti tarvetta uuden elintilan etsimiseen. Niinpä muutot alkoivat suuntautua yhä kauemmas kotiseudulta, Etelä-Suomeen ja maan rajojen ylikin. Ulkomaille suuntautuvissa kaukomuutoissa tavallisin kohde oli Venäjä, mihin jo vanhastaan oli ollut kauppayhteyksiä ja minne Savosta myös johti kulkukelpoisia vesiteitä.

”Muille maille vierahille”

Savolaisten tavallisin määränpää maan rajojen yli tapahtuneissa muutoissa oli siis Venäjä. Jo ennen autonomian aikaa monet olivat lähteneet Viipuriin, Pietariin, Kronstadtiin tai Inkerinrnaalle joko ansiotöihin tai palkollismääräyksiä ja ruotupalvelusta pakoon. Suunta oli suosiossa 1800-luvullakin, jolloin vuosipalveluksen lisäksi ansioita oli mahdollisuus saada Venäjälle suuntautuneesta maalaistuotteiden kaupasta ja rahdinkuljetuksesta.²⁰

Tämä varsinkin Mikkelin läänistä lähtenyt autonomian alkuajan muuttovirta oli kuitenkin kääntynyt paluumuutoksi jo 1800-luvun puolivälin tienoilla, kun oli todettu, ettei leipä Venäjälläkään ollut leveää. Itä alkoi kuitenkin kiinnostaa uudelleen 1860-luvun lopulla, jolloin Suomessa elettiin nälkävuosien ja Venäjällä korkeasuhdanteen aikaa. Vuonna 1875 kirjoitettiin: ”Korkeat työpaikat, joita palvelusväki Venäjältä toivoo saavansa, houkuttelevat sinne joukoittain väkeä. Tuskin on renki tai piika ennättänyt palvella kuin tovin aikaa ja saada vähän oppia, kun he jo lähtevät palveluspaikastaan hankkiakseen vastaavanlaisen työn Pietarista kaksinkertaisella palkalla.”²¹

Muutot jatkuivat nyt vilkkaina 1880-luvun alkuun asti, vaikka olosuhteiden ja suhdanteiden muutokset välillä saivat aikaan suuriakin vuosittaisia heilahteluja. Pohjoissavolaisia siirtyi jonkin verran Vienan ja Aunuksen alueille,²² mutta tavallisin määränpää Venäjällä oli Pietari ympäristöineen. Sinne menijöitä oli noin puolet kaikista Venäjälle lähteneistä. Max Engmanin kokoamien tietojen mukaan Savon kunnista sinne lähti väkeä seuraavanlaisesti:²³

Varmaankin matkan pituus sai aikaan sen, että Etelä-Savosta Pietariin lähtijöitä oli kaiken kaikkiaan jonkin verran enemmän kuin Pohjois-Savosta. Erityisen runsasta muutto oli Joroisista ja Rantasalmelta sekä Mikkelin ja Savonlinnan kaupungeista. Pohjois-Savossa erottuivat Kuopion kaupunki ja Kuopion maalaiskunta, joiden asukkaista myös moni matkasi Pietariin. Muuttojen painottuminen näille paikkakunnille on ymmärrettävää, sillä kaupungeissa ja Savon kartanopitäjissä oli suhteellisen paljon palvelusväkeä ja käsityöläisiä, joille Pietari pystyi tarjoamaan sekä ansiotuloja että työssä kehittymisen mahdollisuuksia.

Tuolloinen muuttovirta alkoi kuitenkin heiketä vuoden 1880 tienoilla. Muuttajien määrässä ei tosin tapahtunut suurta vähenemistä, mutta kun väkiluku varsinkin Pohjois-Savossa kasvoi, Venäjälle lähtijöiden osuus koko väestöstä pieneni. Näin tapahtui varsinkin 1890-luvun lopulla, jolloin puutavaraliikkeiden tarjoamat työt tukkimetsissä, uittoväylillä, sahoilla ja lastauspaikoilla alkoivat taata irtaimelle väestölle ansiotuloja kotimaassakin. Pietarin vetoa vähensi myös yhteiskunnallisten olojen muuttuminen sekä Suomessa että Venäjällä. Niinpä, kun Venäjälle muuttajien osuus henkikirjoihin merkitystä väestöstä Mikkelin läänissä vuonna 1881 oli 20,1 ‰ ja Kuopion läänissä 20,8 ‰, vastaavat luvut vuonna 1914 olivat enää 7,9 ‰ ja 9,0 ‰.²⁴

Virallisten, passin hankkineiden muuttajien lisäksi Venäjälle lähti joukko passittornia matkaajia, jotka yleensä kuuluivat tilattomiin ja joita etsintäkuulutuksella pyrittiin palauttamaan takaisin.²⁵ Laillisten Venäjälle lähtijöiden suurimpina ryhminä olivat kuitenkin – kuten jo aikaisemmin mammun – palvelusväki ja käsityöläisten oppipojat. Suurin osa muuttajista, yli 80 %, oli naimattomia. Naisia oli aluksi vähemmän kuin miehiä, mutta molempia oli 1800-luvun lopulla jo suunnilleen saman verran.²⁶

Pietarissa suomalaisilla oli hyvä maine, mistä Kaiku-lehden artikkelikin vuodelta 1878 on todisteena: ”Pietarin suomalaiset owat melkein järjestänsä käsityöläisiä, jommoisina he kaikkien wenäläisten puolelta, jotka tulewat heidän kanssaan yhteyteen, nauttiwat suurta arwonantoa tunnollisuudestaan ja rehellisyydestään. Löytyy ammattia, jotka entisaikoina kuuluwat olleen yksistään suomalaisten käsissä. Niinpä esim. Pietarin kolarit (nuohoojat) wieläkin owat melkein kaikki suomalaisia. Erittäin hywässä arwossa sanotaan suomalaisten suutarien olewan. Ammatteihin, joissa suomalaiset mestarit woittanewat ehkä kaikkia muita kansallisuuksia, owat senjälkeen luettawat eri haarat seppäammatteja, niin kuin hopea- ja kultaseppäin, juwelerioitten Jalokivisepät} j.n.e.”²⁷ Yleensä Pietariin lähtö myös kannatti, ja menestystarinoitakin syntyi. Ristiinalainen talollisen poika Hiskias (Hesekiel) Pöntinen muutti Pietariin jo 1833, opiskeli siellä kultasepäksi ja toimi lopulta Gustaf Fabergen yhtiötoverina ja tämän pojan, kuuluisan Carl Fabergen opettajana. Hiskias ei palannut Suomeen vaan kuoli Pietarissa 1881.²⁸

Muutto Venäjälle oli itäsuomalainen ilmiö. Noin puolet lähtijöistä oli kotoisin Viipurin läänistä, toinen puoli Uudenmaan, Kuopion ja Mikkelin lääneistä.²⁹ Paluu Venäjältä tapahtui seurakunnista poissa olevia koskevien tilastojen ja viranomaisten antamien ilmoitusten mukaan vasta vuoden 1920 jälkeen, mutta todennäköisesti suuri osa tuli jo ennen vuoden 1917 lokakuun vallankumousta, mutta merkitytti tiedon asiakirjoihin vasta myöhemmin.

Venäjälle lähtöön verrattuna ”amerikankuume” ei savolaisiin paljoa tarttunut, tai ainakaan se ei noussut niin korkeaksi, että olisi aiheuttanut joukkomuuttoa Atlantin taakse Yhdysvaltoihin ja Kanadaan. Reino Keron siirtolaistutkimuksissa on selostettu, miten tiedot Kalifornian kultalöydöistä ja hyväpalkkaisista työpaikoista 1800-luvun puolivälistä lähtien levisivät Suomeen merimiesten, värväreiden ja kirjeiden välityksellä, miten ne aluksi aktivoivat väkeä ruotsinkielisellä Pohjanmaalla ja pian laajemminkin Vaasan ja Oulun lääneissä sekä Ahvenanmaalla.

Rannikolta siirtolaisinnostus levisi 1880-luvulla sisämaahan, mutta Savon alueen se tavoitti vasta 1890-luvulla ja saavutti huippunsa vuosisadan vaihteessa. Amerikkalainen hyvinvointi veti puoleensa, mutta lähtöpäätökseen vaikutti myös tilanne omassa maassa. Elettiin sortovuosien aikaa, ja välttyäkseen joutumasta venäläiseen sotaväkeen moni alkoi ilmeisesti harkita siirtolaiseksi lähtemistä. Tukalaksi tilanteen teki myös väkiluvun kasvu ja toimeentulon vaikeutuminen, jotka tuolloin loivat paineita maastamuutolle.³⁰

Savossa tätä väestöpainetta oli, mutta muutoksi Suureen Länteen se ei juurikaan purkautunut. Eräänä syynä olivat kulkuyhteysongelmat. Kaakon suuntaan, Pietariin, jonne kaukomuutto tavallisimmin suuntautui, oli hyviä vesiteitä, mutta Pohjanmaa ja Hanko, josta siirtolaiskuljetukset yleensä alkoivat, olivat hankalien maamatkojen takana. Matka Amerikkaan vaati myös varoja, joita varsinkaan Savon irtaimella väellä ei ollut. Sen verran uskallusta ja vastusten uhmaamista savolaisista kuitenkin löytyi, ettei yksikään pitäjä jäänyt kokonaan ilman Amerikan kävijöitä.

Ensimmäistä lähtijää on kuitenkin vaikea jäljittää, sillä lääninhallitusten passiluetteloihin ei aluksi merkitty matkan kohdetta eikä siirtolaistilastoissakaan huomioitu Savosta Amerikkaan muuttajia ennen kuin vuodesta 1893 lähtien. Seurakuntien arkistoista löytyy joitain merkintöjä tätä aikaisemmaltakin ajalta, mutta tiedot ovat hajanaisia ja puutteellisia. Tiedetään kuitenkin, että muuttoja tapahtui jo ennen 1890-lukua, mutta lähtijöinä oli tuolloin vain muutamia yksittäisiä henkilöitä. Suurin osa heistä oli Kiuruvedeltä eli Savon luoteisimmasta osasta, amerikankuumeen valtaan joutunen Vaasan läänin naapurista.³¹

Myös kulkureitti vaikutti, sillä matkaan lähdettiin tuolloin yleensä pohjoisen kautta eli maanteitse ensin Ouluun, sieltä Inariin ja Norjan Vesisaareen, sitten kalastaja-aluksella Englantiin ja lopulta Amerikkaan. Myöhemmin tavallisin reitti kulki Hangosta Britannian Hulliin, sieltä Liverpoolin tai Southamptonin kautta New Yorkin edustalle Ellisin saarelle, mistä lääkärintarkastuksen läpäistyä päästiin Amerikan mantereelle.

Vuoden 1893 passiluetteloihin merkityt 69 ensimmäistä savolaista olivat jo eräänlainen läpileikkaus Amerikkaan muuttajista. Suurin osa lähti yksin, kahdella oli mukana vaimo tai perhe, miehiä oli lähtijöistä 59 ja naisia 10. Eniten oli talollisperheistä lähteneitä (19). Loisia oli 15, torppareita, mäkitupalaisia tai heidän perheenjäseniään 10, käsityöläisiä 9, työmiehiä tai heidän perheenjäseniään 8, kauppa-apulaisia 5 ja palkollisia 2. Säätyläisiä oli vain yksi. Tämä oli kirkkoherran apulainen Erkki Vilho Hynninen Joroisista, joka lähti matkaan todennäköisesti toimiakseen siirtolaisten sielunpaimenena Atlantin takana.

Yleensä passi otettiin viideksi vuodeksi, mutta joukossa oli myös kolmen ja yhden vuoden passeja. Eniten lähtijöitä oli Kiuruvedeltä (12) ja Kuopiosta (11) sekä Etelä-Savossa Pieksämäeltä (5).³² Kiuruvetisiä, kuopiolaisia ja pieksämäkeläisiä oli jatkossakin lähtijöissä keskimääräistä enemmän, kuten tiedot koko vuosien 1870 ja 1914 väliseltä kaudelta osoittavat.³³

Koko Suomessa Amerikkaan lähtijöiden osuus keskiväkiluvusta oli tuolloin maalaiskunnissa 2,8 ‰, kaupungeissa 3,1 ‰, ja koko maassa 2,8 ‰. Savossa maalaiskuntien keskimääräisluvun ylitti siis vain Kiuruvesi, josta siirtolaisiksi lähti vuosittain keskimäärin 26 henkilöä. Se ylitti Savon kaupunkienkin osuuden, joka yleensä oli maalaiskuntien osuutta suurempi mutta selvästi pienempi kuin Suomen kaupungeissa keskimäärin. Suhteellisen paljon lähtijöitä oli ennen vuotta 1902 myös Pielavedeltä, Iisalmen maalaiskunnasta ja Kangasniemeltä sekä sen jälkeen myös Lapinlahdelta, Haukivuorelta, Jäppilästä ja Hankasalmelta. Kuntakohtaiset erot olivat melko suuria, sillä tapana oli lähteä matkaan joko tuttavajoukolla tai Adamin yli jo menneiden houkuttelemina.

Siirtolaiseksi lähdön yleistyminen käy ilmi seuraavasta numerosarjasta, jossa lähtijät on ryhmitelty viisivuotiskausittain.³⁴

Kuten numerosarjasta voidaan todeta, siirtolaisuus Savosta oli vilkkainta 1900-luvun alussa ja väheni ensimmäisen maailmansodan puhjettua. Selvä hyppäys tapahtui vuonna 1902, jolloin lähtijöitä oli enemmän (950) kuin sitä edeltäneinä yhdeksänä vuotena yhteensä (929). Vuosittaiset vaihtelut saattoivat olla suuria, mutta se, että lisäys tapahtui juuri laittomina pidettyjen asevelvollisuuskutsuntojen alkamisvuonna, antaa aihetta epäillä sotaväestä pakoilua.

Sortovuosiin siirtolaisuuden kytkivät myös monet lähtöjä vastustaneet aikalaiset. Heihin kuuluivat Kiuruvedellä pappina toiminut herännäisjohtaja Wilhelmi Malmivaara, piispa Gustaf Johansson ja kirjailija Juhani Aho. Malmivaara kirjoitti 1890-luvulla Hengellisessä Kuukausilehdessä, tuolloin tosin jo Lapualle muuttaneena, että ihmisiä ajoi Amerikkaan vain rikkauden himo eli ahneus sekä halu paeta velvollisuuksiaan. Arkkipiispaksi kohonneen Gustaf Johanssonin mielestä kansa häpäisi itsensä jättäessään isänmaansa venäläisten sortotoimien uhatessa, mutta jyrkimmät tuomion sanat julkaisi Juhani Aho Katajainen kansakokoelmassaan. Luvussa ”Vanha ukko puhuu”, joka tosin on kirjoitettu jo 1899, siis muutama vuosi ennen Amerikan muuttojen huippuvuotta, hän jyrisee: ”Vai Amerikkaan! Vai Atlantin taa! Vai ei nyt enää siedä Suomessa elää! Vai ei täällä enää miehet tarkene! ja oikein isolla joukolla! Oikein miehissä lähdetään pakoretkelle ja jätetään naiset ja lapset ja vanhukset vihollisen jalkoihin. Uhkaa pakenevat, peloitusta ja pätkivät tiehensä, aikovat vain antaa maansa ja mantunsa ennenkuin niitä edes tullaan ottamaankaan! Vai ette ryssää pakoon? Ei kannata muka muutenkaan Suomeen jäädä, hallan pesään, vähävaraiseen, palkat ovat muualla paremmat, otatte mistä saatte … jos ette te ota, ottavat muut. … Ei ole teissä oman hampaan ne purijoita! Velttoleukaisia, laimeasilmäisiä olette! Toisenlaisia miehiä tämän talon hoitoon tarvitaan. Lähtekää vain, hyvin joudatte!”³⁵ Arvostelun kärki oli suunnattu pohjalaisiin, mutta samalla siitä saivat savolaisetkin osansa. Asevelvollisuuskutsuntojen lisäksi muuttoihin vaikuttivat kuitenkin myös Pohjois-Savoa vuonna 1902 koetellut kato ja taloudellisen laman aika.

Siirtolaisuutta rytmittivät toisaalta Pohjois-Amerikan taloussuhdanteet ja toisaalta Suomen kulloisetkin olosuhteet. Tässä kehityksessä Savo noudatteli Suomen yleisiä linjoja. Veto Suureen Länteen tuntui täällä kuitenkin melko heikkona ja loppui kokonaan, kun Amerikan Yhdysvallat alkoivat vuosina 1921 ja 1924 rajoittaa siirtolaisten maahanpääsyä ja kun Kanada vuonna 1930 asetti miltei täydellisen maahanmuuttokiellon.³⁶

Venäjälle muuttoon verrattuna muutto Amerikkaan oli siis Savosta vähäistä ja alkoi paljon itään lähtöä myöhemmin. Venäjälle muuttaneiden osuus henkikirjoitetusta väestöstä oli 1880–1890-luvuilla noin 20 ‰, Amerikkaan lähtijöiden alle promillen. Tiedot seurakunnista poissa olevien olinpaikoista vuodelta 1910, jolloin sekä Venäjälle että Amerikkaan suuntautuva siirtolaisuus oli vielä voimakasta, todistavat samaa:³⁷

Luvuista käy myös ilmi, miten eteläsavolaisten muuttosuuntana oli Venäjä ja pohjoissavolaisten Amerikka. Raja Amerikkaan ja Pietariin muuttojen välillä kulki Savon alueella Engmanin mukaan Heinävedeltä Suonenjoelle ja Joroisista Juvan ja Ristiinan kautta Mäntyharjulle.³⁸ Myös muualle Suomeen ja Ruotsiin menijöitä oli Pohjois-Savosta enemmän kuin Etelä-Savosta.

Venäjän ja Amerikan siirtolaisuudessa oli myös se ero, että muutto Venäjälle oli usein muuttoa kaupungista kaupunkiin, muutto Amerikkaan taas muuttoa maaseudulta maaseudulle. Tätä heijastelivat lähtijöiden ammatitkin. Amerikkaan lähti suhteellisen paljon talollisia ja heidän perheenjäseniään, Venäjälle taas palkollisia ja käsityöläisten oppipoikia. Savolaisnaisten osuus Venäjälle menneistä oli vuoden 1910 tietojen mukaan 51,6 %, Amerikkaan muuttaneista heitä oli vain 27,9 %. Erona oli myös se, että kaikista Venäjälle menneistä suurin osa palasi takaisin kotimaahan, Amerikkaan lähtijöistä taas moni jäi pysyvästi Atlantin taakse. Talollisille Amerikasta ei kuitenkaan yleensä tullut uutta kotimaata, sillä Savossa oli kotitila ja monesti perhekin odottamassa. Muuton anti luonnollisesti vaihteli; osa tuli takaisin vaurastuneena, osa köyhtyneenä tai terveytensä menettäneenä. Tässä ei juuri ollut eroja Amerikkaan tai Venäjälle muuttaneiden välillä.

Savolaiset

Savolaisia, Savon maakunnassa kirjoilla olevia, oli vuonna 1870 noin 251 500. Heistä puolet asui Etelä-Savon ja toinen puoli Pohjois-Savon alueella. Miehiä savolaisista oli tuolloin noin 49 % ja naisia 51 %, mikä oli suunnilleen sama kuin koko maan keskiarvo.³⁹

Tästä nälkävuosien jälkeisestä tilanteesta väestön määrä alkoi nopeasti kohota. Numeroaines on esitetty liitteessä 8.

Vaikka luonnollinen väestönkasvu varsinkin Etelä-Savossa oli keskimääräistä hitaampaa ja muuttotappio eräitä poikkeuksia lukuun ottamatta lähes jatkuvaa, savolaisten määrä ylitti 300 000:n rajan 1886 ja 350 000:n rajan 1905. Vuonna 1918 kokonaisväkiluvuksi ilmoitettiin noin 376 300, eli savolaisten määrä oli vuodesta 1870 kasvanut puolitoistakertaiseksi. Eteläsavolaisia heistä oli nyt 45 % ja pohjoissavolaisia 55 %. Miehiä ja naisia oli suunnilleen yhtä paljon.⁴⁰ Väkiluvun kasvu oli koko maakuntaa tarkasteltaessa ollut melko tasaista. Pientä hidastumista tapahtui vain vuosina 1878 ja 1893 sekä vuosien 1906 ja 1907 välisenä aikana. Näistä 1878 oli paha kulkutauti- ja kuolonvuosi, vuotta 1893 oli edeltänyt kaksi katovuotta ja vuodet 1906–1907 olivat siirtolaisuuden vilkkainta aikaa.

Väkilukutiedoissa ilmoitettiin 1800- luvun jälkipuoliskolta lähtien kuitenkin kaksi toisistaan jonkin verran poikkeavaa lukua. Toinen oli kirkonkirjoihin perustuva, aluksi viiden ja vuodesta 1880 lähtien kymmenen vuoden välein koottu paikkakunnan virallinen kokonaisväkiluku, toinen seurakuntien vuosittaisista väestönmuutostiedoista, ts. syntyneiden, kuolleiden ja muuttaneiden luetteloista sekä siviilirekisteristä, laskemalla saatu asukasmäärä.

Kumpikaan ei kerro väkilukua aivan täsmällisesti, mutta edellinen on oikeampi, jos halutaan tietää kaikkien Savossa väestönlaskentavuonna kirjoilla olleiden määrä, jälkimmäinen taas käyttökelpoisempi, jos tarvitaan vuosittainen tieto kulloinkin läsnä olleista henkilöistä. Lähellä jälkimmäistä oleva väkilukutieto on mahdollista saada myös henkikirjoista. Tämä ero kokonaisväkiluvun ja läsnäolevien välillä alkoi muuttoliikkeen ja siirtolaisuuden vaikutuksesta Savossa kasvaa 1890-luvulla ja oli suurimmillaan vuoden 1910 tienoilla. Tuolloin Savon kokonais­väkiluku oli 357 684 ja läsnäolleiden luku 346 975. Seurakunnista poissaoleviksi ilmoitettiin siis 10 709 eli 3 % savolaisista.

Liikkuvuuden lisääntyessä ”paljasjalkaisten” savolaisten osuus alkoi pienentyä. Savon maaseudulla suurin osa väestöstä oli vielä 1900-luvun alussa syntyperäisiä savolaisia, mutta kaupungeissa oli jo runsaasti muualla syntyneitä. Täsmällisiä lukuja tästä on tosin vaikea saada, sillä syntymäpaikkaa koskevissa valmiissa tilastoissa tiedot on ilmoitettu lääneittäin, eikä Savon maakunta noudatellut läänien rajoja. Omassa asuinkunnassa syntyneistä on kuitenkin kuntakohtaiset tiedot, ja ne kertovat jo paljon savolaisten ”paljasjalkaisuudesta”.⁴¹

Eniten omassa kunnassa syntynerta oli tuolloin Kangasniemellä, Juvalla, Nilsiässä ja Rutakon rukoushuonekunnassa, eniten muualla syntyneitä taas Savon kaupungeissa sekä Varkaudessa, Juankoskella, Savonrannalla ja Joroisissa. Kymmenen vuotta aikaisemmin kotikunnassa syntyneitä oli maaseurakunnissa ollut keskimäärin noin 90 % ja kaupungeissa noin 62 %.⁴² Savon joukko oli saanut uutta väkeä, mikä oli heijastumaa elinkeinorakenteen alkavasta muuttumisesta.