”Köyhät teillä on aina keskuudessanne”, ennustettiin vuonna 1896 Mikkelin Sanomissa Uutta Testamenttia lainaten – eikä erehdytty.1 Köyhyyden laajuutta oli kuitenkin vaikea määritellä, sillä sekä avun tarve että avustettavan käsite vaihteli kulloistenkin olosuhteiden, arvostusten, tavoitteiden ja mahdollisuuksien mukaan. Pysyvää oli vain se, että hyvien ja huonojen vuosien vaihteluista riippumatta vaivaishoito kuului kunnallishallinnon laajimpiin ja vaikeimmin hoidettavissa oleviin toimialoihin.
Ongelmaan jouduttiin paneutumaan jo uuden kunnallishallinnon alkuvuosina, sillä hallintouudistus ja katovuosien ahdinko sattuivat samanaikaisesti. Tuolloin oli voimassa vuoden 1852 vaivaishoitoasetus, joka määritteli avustettavien piirin melko laajasti. Perinteisesti siihen kuuluivat ”raihnaat vanhukset ja turvattomat lapset”, mutta nyt lasten ikäraja oli nostettu kahdestatoista vuodesta kuuteentoista vuoteen ja avun saajiksi kelpuutettu myös työhön kykenevät köyhät sekä tilapäisesti ”kovan onnen taikka taudin vuoksi” puutteeseen joutuneet.2
Näitä kovan onnen koettelemia oli katovuosien jälkeen paljon. Vuonna 1870 heitä oli vaivaisavun piirissä Mikkelin läänissä 2,8 % ja Kuopion läänissä 3,3 % väestöstä, mikä oli lähes kaksinkertaisesti katoa edeltäneisiin normaalivuosiin verrattuna. Osuus oli suunnilleen maan keskitasoa3, mutta avun tarvetta olisi ollut enemmänkin. ”Köyhiä käy yhtä suoraa kiusaamassa vaivaisapua”, kerrottiin esimerkiksi Ristiinasta vielä vuonna 1872, kun vaivaiskassan varat alkoivat ehtyä eikä kunnalla enää ollut mahdollisuuksia avunantoon.4 Savo ei ollut maan pahimpia katoalueita, mutta silti vain osa tarvitsijoista pääsi avustuksista osalliseksi. Se näkyi kerjäläisten määrissä ja paisutti kuolleiden luetteloita.
Taloudellisten olojen parantuessakaan avunsaajien määrä ei Savossa – kuten eteläisessä Suomessa – vähentynyt, sillä vielä vuonna 1878 heitä ilmoitettiin EteläSavossa olevan 3,3 % ja Pohjois-Savossa 3,4 % väestöstä. Koko Suomessa vaivaishoidon varassa elävien osuus oli maalaiskunnissa tuolloin 3,2 %.5 Se pani epäilemään, että vaivaisapua jaettiin liian auliisti ja että oli tullut tavaksi jättäytyä vaivaishoidon varaan. Kehityksen suuntaa koetettiinkin koko Suomessa, Kuopion läänin kuvernööri Johan August von Essenin aloitteesta, muuttaa 1879 annetulla asetuksella. Siinä alaikäisyyden raja laskettiin kuudestatoista vuodesta viiteentoista vuoteen ja kuntien tuli nyt pitää huolta vain ”työhön kykenemättömisrä hädänalaisista”.
Muiden avustaminen oli mahdollista mutta ei pakollista. Erityisesti määrättiin, että mies oli velvollinen huolehtimaan vaimostaan, sukulaiset suoraan alenevassa ja ylenevässä polvessa toisistaan sekä työnantaja ryöntekijöistään.6 Vaivaishoitotaakan keventämiseen pyrkivien toimien lisäksi asetuksessa näkyivät tuolloiset taloudellisen liberalismin periaatteet vapauden ja henkilökohtaisen vastuun ihanteineen. Uutta suhtautumista voitiin perustella silläkin, että 1879 annettiin myös elinkeinovapauslaki, jonka uskottiin takaavan kaikille työhön kykeneville lähes yhtäläiset selviytymisen mahdollisuudet.
Tiukennettu lainsäädäntö ei kuitenkaan supistanut kuntien köyhäinhoitorasitusta. Tämä todettiin sekä maaseudulla että kaupungeissa. Avustettavien määrää koskevien, tosin varsin epätarkkojen tilastotietojen mukaan kehityksen suunta oli Savossa seuraavien vuosikymmenien aikana seuraavanlainen:7
Yrityksistä huolimatta avustettavien osuus siis kasvoi Savossa vielä 1880-luvulla, vaikka koko maassa nousu oli jo pysähtynyt. Savossa ja varsinkin Pohjois-Savossa vaivaisavun varassa oli myös suurempi osa väestöstä kuin maassa keskimäärin. Vaivaisavun korvaaminen työllä, jotta avunsaajista tätä kautta saataisiin kitkettyä pois köyhyyden taustalla oleva laiskuus ja uppiniskaisuus, ei vaivaisten määrää vähentänyt. Syynä oli se, ettei ahdingon syynä läheskään aina ollut työn välttäminen, kuten oletettiin, vaan usein myös työn puute. Ilman vakinaista työpaikkaa olevaa irtainta väkeä oli esimerkiksi vuonna 1880 Mikkelin läänissä 33,0 % ja Kuopion läänissä 39,3 %, joten avustettavien määrän kasvu kytkeytyi koko väestö- ja elinkeinorakenteen ongelmaan.8
Mikkelin maalaiskunnan kunnallislautakunta näki tämän jo 1870-luvulla. Kuntien yleisestä linjasta poiketen se ilmoitti mielipiteenään, että ”maan kehnollisuus ja siitä lähtevät elinkeinot ovat vielä sillä jalalla, ettei niistä voi tulla turvaa irtonaisen väestön elämän ehdoille”. Sama todettiin Kuopion läänin tilattoman väen oloja koskevassa tutkimuksessa 1888. Köyhäinhoitorasituksen kasvu ei senkään mukaan johtunut kevein perustein annetusta avusta vaan vakinaista elantoa vailla olevan väen runsaudesta. Avun todettiin menneen todelliseen tarpeeseen, eikä läheskään kaikkiin anomuksiin ollut voitu suostua.9
Vasta väestöoloissa tapahtunut muutos sai aikaan avustettavien osuuden vähenemistä. Kun maaseudun tilattomien oli mahdoton saada omalta kotipaikkakunnaltaan ympärivuotista elantoa, työtä lähdettiin etsimään muilta seuduilta. Näin muuttoliikkeestä tuli tekijä, joka 1900-luvun alkuvuosina jonkin verran kevensi Savon köyhäinhoidon rasitusta. Samaan suuntaan vaikutti huollon tavoitteiden laajeneminen. Pyrkimykseksi tuli nimittäin estää hädän syntyminen jo ennakolta, minkä parhaiten arveltiin onnistuvan koteja tukemalla. Muun muassa valtion lainoja alettiin jakaa tilattoman väen maanhankintoja varten, ja tätä kautta lisättiin perheiden toimeentulon edellytyksiä.
Ennakoivaa toimintaa oli tosin ollut jo huollettaviin kohdistettu ankaruus, ja työuhkaa käytettiin edelleen tekovaivaisuuden torjumiseen, mutta avun väärästä käytöstä koetettiin nyt päästä eroon myös valvontaa tehostamalla. Näin avustettavien osuus saatiin 1890-luvulla ja 1900-luvun alussa hieman supistumaan, mutta koko itsenäisyyttä edeltäneellä ajalla se pysyi Savossa maan keskiarvoa korkeampana. Lisäksi oltiin yhä olosuhteiden armoilla, mikä näkyi vuonna 1903 avustettavien määrän äkillisenä kasvuna, kun edellisenä vuonna koettu katovuosi oli tuonut leivän puutteen ja samoihin aikoihin sattunut lama vähentänyt metsätöiden tarjontaa. Vuoteen 1905 mennessä avunanto oli kuitenkin taas saatu supistettua tavalliselle tasolleen.
Avun tarpeessa olevien – tai ainakin apua saaneiden – määrissä oli ennen 1900-lukua kuitenkin suuria paikkakuntakohtaisia eroja. Karttulalaisista heitä oli esimerkiksi 1880-luvulla yli 10 % ja Tuusniemellä, Pielavedellä, Suonenjoella, Heinävedellä ja Joroisissakin useana vuonna yli 6 % asukkaista. Huomattavasti keskimääräistä vähemmän, noin 1–2 %, avustettavia taas oli tuolloin Mikkelin maalaiskunnassa, Kangasniemellä, Haukivuorella, Mäntyharjulla ja Iisalmen maalaiskunnassa. Pieni prosenttiosuus saattoi kuitenkin olla vain heijastumaa köyhäinhoidon kehittymättömyydestä, sillä esimerkiksi Kangasniemen kuntaa vaadittiin vuonna 1893 korotetun sakon uhalla pitämään huolta vaivaisistaan, jotta nämä eivät joutuisi kulkemaan kerjuulla talosta taloon.10
Joka tapauksessa vuosittaiset heilahtelut ja kuntien väliset erot alkoivat tasoittua vasta 1900-luvun alussa, kun lainanoton yleistyminen toi suunnitelmallisuutta avustustoimintaan ja asetuksia ryhdyttiin tulkitsemaan yhdenmukaisemmin. Keskimääräistä enemmän köyhäinhoitolaisia oli tuolloin vielä Pieksämäen maalaiskunnassa, Virtasalmella, Heinävedellä, Rautalammilla ja Hankasalmella.11
Savon kaupungeissa huollettavien osuus oli 1800-luvun jälkipuoliskolla suunnilleen saman suuruinen kuin maaseudulla, mutta vuosittaiset vaihtelut olivat maaseutua suuremmat. Kaupunkilaisetkin elivät vielä suureksi osaksi luontoistalouden varassa, joten katovuodet nostivat myös niissä avun tarvitsijoiden määrää. Vaihtelujen jyrkkyyteen taas vaikutti se, että tilapäiseen puutteeseen joutuneiden oli kaupungeissa haettava nopeammin köyhäinapua kuin maalla, missä oli paremmat mahdollisuudet turvautua naapureihin ja tilapäistöihin. Kaupunkiasunnoissa vanhusten, sairaiden tai vammaisten hoitaminenkin oli yleensä vaikeampaa kuin maalaistaloissa, joten lähisukulaisetkin saattoivat helposti joutua köyhäinavun varaan.12
Tämä koettiin varsinkin Kuopiossa, missä avun saajien osuus kaupungin asukasluvusta oli 1880-luvulta lähtien usein muiden kaupunkien keskiarvoa korkeampi. Savon pienemmissä kaupungeissa, Mikkelissä, Savonlinnassa ja Iisalmella, avustettavia taas oli yleensä keskimääräistä vähemmän, mikä todennäköisesti johtui siitä, ettei niissä juuri asunut työttömäksi herkästi joutuvaa tehtaiden työväkeä.13
Savossa apua saaneista oli naisia noin 45 %, miehiä noin 33 % ja lapsia noin 22 %.14 Avuntarpeen syyt olivat maaseudulla ja kaupungeissa melko samanlaiset. Mitään tarkkoja tai yksiselitteisiä numerotietoja tästä ei ole olemassa, mutta yleiskuva käy riittävästi ilmi kuvernöörien ja vaivaishoidomarkastajan kertomuksiin perustuvista köyhäinhoitotilastoista. Seuraavassa taulukossa on esimerkki vuodelta 1899.15
Tilastotietojen mukaan Savon aikuisväestön tavallisin huoltotarpeen syy oli vanhuus tai sairaus. Maaseudullakin köyhäinhoitolaisissa oli paljon iäkästä väkeä, sillä vaikka perheyhteisöön siellä usein kuuluivat myös isovanhemmat, väestön ikärakenne sai vaivaishoidon painottumaan vanhustenhuoltoon. Kaupunkeihin suuntautuvan muuttovirran takia niissä taas oli suhteellisen paljon työikäistä väkeä, jolla huoltotarpeen syynä useimmiten oli sairaus, perhesyyt tai työttömyys.
Kaupunkielämän turmeleva vaikutus, kuten tuolloin yleisesti uskottiin, ei Savossa näytä olleen vaikeuksien taustalla. Avuntarpeen painottuminen vanhuksiin ja sairaisiin johtui sekä kaupungeissa että maaseudulla tosin myös siitä, että työhön kykenevät köyhät olivat tuolloisen vaivaishoitolain aikana avun saajina vain poikkeustapauksissa. ”Laiskuus, velttous ja kuleksiminen” olivatkin ilmoitusten mukaan vuonna 1899 keskimääräistä yleisempiä vain Rautalammin, Kerimäen, Iisalmen maalaiskunnan, Nilsiän sekä siihen kuuluneen Juankosken alueilla.16
Lapsista köyhäinavun varaan joutuivat useimmiten avioliiton ulkopuolella syntyneet. Tämä oli useana vuonna varsinkin Kangasniemen ja Mäntyharjun ongelma. Huollontarpeen syinä olivat äidin kykenemättömyys lapsen elättämiseen tai lapsen heitteillejättö. Varsinkin maaseudulla aviottomia lapsia joutui helposti huollon varaan, mikä saattoi olla seurausta maaseudun voimakkaasta sosiaalisesta kontrollista. Myös arpojen ja puoliorpojen asema oli turvaton ja johti tällaisen lapsen helposti vaivaishoidon varaan.17
Avun tarvitsijoita oli sekä maalla että kaupungissa varmasti huomattavasti enemmän kuin avun saaneita. Vaivaishoidolla oli pelottava ja alentava maine, eikä sen varaan helposti syyttä jättäydytty. Vuoden 1879 tiukka asetusteksti oli tarkoitettu hyväksymään avun piiriin vain tosivaivaiset, mutta jyrkkyys sai yleisen mielipiteen lopulta kääntymään asetuksen tavoitteita vastaan.
Syyllistämisestä alettiin luopua, minkä ulkoisena merkkinä oli kielteisen leiman saaneen vaivaishoitotermin korvaaminen jo 1880-luvulla köyhäinhoito-termillä. Viralliseen käyttöön se tosin tuli vasta vuonna 1922 annetussa köyhäinhoitolaissa. Samalla käsitteet vaivainen ja köyhä alkoivat muuttua. Vaivaisista tuli vammaisia, ”viallisia köyhiä”, jotka jaettiin edelleen vammansa perusteella useisiin ryhmiin. Heistä huolehtiminen alkoi siirtyä lääkintälaitoksen tehtäväpiiriin.