Säätyläishuveista kaiken kansan huveiksi

Herrasväen huvitilaisuudet

Sääty-yhteiskunnan aikana herrasväen ja rahvaan elämäntapojen ero näkyi arki­elämän lisäksi vapaa-ajanvietossa ja huvitilaisuuksien tarjonnassa. Perinteisen, ja varsinkin kristillisten piirien vaaliman, käsityksen mukaan rahvaalla ei ollut lupaa tai edes taitoa huvitella, vaan sen tuli viettää vapaa-aikansa hartaudenharjoituksissa ja puhdetöiden parissa.¹ Ilonpito kuului säätyläisten oikeuksiin, jopa niin, että kateelliset sanoivat heidän elävän ”melkein vain huvitellakseen”.

Tosin Savon maaseudulla ei säätyläisillekään monesti ollut tarjolla muuta ajanvietettä kuin lukeminen, käsityöt, vierailut ja seuraelämä sekä talvisin – silloin tällöin – myös hiihto, luistelu, kelkkailu ja rekiajelu. Harva asutus ja vesien pirstomat kulkureitit hankaloittivat yhteydenpitoa ja keskittivät huvittelun suppeille alueille. Niinpä kaupungeissa huvielämä oli jo 1800-luvun puolivälissä selvästi monipuolisempaa kuin maaseudulla. Kuopiossa ja Mikkelissä oli uimalat – erikseen miehille ja erikseen naisille – ja joukolla tehtiin veneretkiä tai muita huviretkiä luonnon helmaan.

Kuopiossa, Savonlinnassa ja Mikkelissä ”kaupungin sivistynein yleisö” kokoontui myös ”seurusteluklubeihin”, joita oli sekä suomenkielisiä että ruotsinkielisiä ja joissa keskusteltiin ajankohtaisista asioista ja vietettiin iltaa taideohjelmia seuraten. Iisalmen kauppalassa kokoonnuttiin vastaavanlaisiin ”iltaseuran” tilaisuuksiin. Myös vappu oli ennen 1900-lu­vun alkua säätyläisten juhla. Siihen kuului muun muassa lyseolaisten laulamia serenadeja opettajien ikkunoiden alla, kuoro-esityksiä, torvisoiton tahdittamia marsseja kaupunkien kaduilla, ravintolailtoja sekä, kuten Mikkelissä, tervehdyskäyntejä kirkkoherran pappilassa pappien virkavuoden vaihtumisen kunniaksi.

Kaupungeissa voitiin jo tuolloin mennä varsinaisiin huvitilaisuuksiinkin. Niiden yleisönä olivat kaupungin ja lähiseudun virkamiehet, varakkaat porvarit ja tilanomistajat. Mikkelin, Kuopion ja Savonlinnan ravintoloissa sekä kylpylöissä (s. 416) pidettiin tanssiaisia, tanssi-iltamia, musikaalisia iltahuveja, pienimuotoisia konsertteja sekä toisinaan naamiaisiakin. Näiden tilaisuuksien yhteydessä saattoi olla arpajaisia, mutta niitä oli myös omina tapahtuminaan jonkun yleishyödyllisen hankkeen rahoittamiseksi. Lisäksi järjestettiin juhlia hallitsijoiden tai kansallisten merkkimiesten kunniaksi. Oli Aleksanteri 11:n hallitsijajuhlia, juhlia Porthanin patsasrahaston hyväksi ja yleisötilaisuuksia Snellmanin, Lönnrotin, Yrjö-Koskisen ynnä muiden kunniaksi.²

Johannes Takasen veistämän Snellmanin rintakuvan paljastustilaisuus Kuopiossa vuonna 1886 oli eräs laajasti huomiota herättänyt suuri ulkoilmajuhla. Kaupungeista nämä suurmiesjuhlat levisivät lähinnä kansakoulujen välityksellä maaseudulle ja liittyivät yleensä suomalaisuuden ja suomen kielen aseman korostamiseen. Näistä eräs ensimmäisiä oli Juankosken tehtaalla vuonna 1876 pidetty Yrjönpäivä-juhla, jonka teemana oli ”Yksi kieli, yksi mieli, niiss’ on suoja Suomenmaan”.³

Teatteriesitysten seuraaminen oli säätyläisten suosiossa. Iltamaohjelmana oli usein pieniä näytöskappaleita, minkä lisäksi kiertävät teatteriseurueet poikkesivat Savonkin kaupungeissa. Varsinkin markkinoiden ja kylpyläsesongin aikana oli vilkasta. Ohjelmisto oli varsin kirjava ja koostui pitkään ulkomaisista alkuperäisteoksista, mukaelmista, käännöksistä ja pilanäytelmistä. Ammattiteatteriakin päästiin näkemään, kun Helsinkiin vuonna 1872 perustettu Suomalainen Teatteri 1870- ja 1880-luvulla antoi näytöksiä Kuopiossa, Mikkelissä ja Savonlinnassa. Sen kilpailijana toimi 1886 perustettu Kansanteatteri, joka myös kävi vierailuilla Savon kaupungeissa. Jo 1800-luvun lopulla kaupunkeihin perustettiin myös omia paikallisia teattereita. Nyt ohjelmistoon tulivat kotimaiset kansannäytelmät, Aleksis Kiven tekstit sekä Zachris Topeliuksen ja 1880-luvulta lähtien myös Minna Canthin näytelmät.⁴

Musiikkitarjonta oli runsasta ja teki Savoa myös tunnetuksi. Mikkeliin ja Kuopioon sijoitettujen tarkk’ampujapataljoonien soittokunnat esiintyivät myös siviileille, ja paikallisia kuoroja eli ”lauluseuroja” oli Savon kaupungeissa useitakin. Vierailijoitakin kävi. Suomalaisen Teatterin oopperaosasto esiintyi jo 1870-luvulla sekä Savonlinnassa että Kuopiossa.

Ylioppilaskunnan laulajat saapuivat Mikkeliin 1885 ja ristiinalaisen Emil Forsströmin johtama Savo-karjalaisen osakunnan orkesteri tuli 1880-luvulta lähtien tutuk­si varsinkin Etelä-Savon asukkaille. Sanomalehdissä huomioitiin nimekkäiden taiteilijoiden esiintymiset. Heistä voidaan mainita muun muassa Ida Basilier, joka piti Iisalmen kauppalassa konsertin vuonna 1875, ja Emmy Achte, joka vuosina 1878 ja 1884 konsertoi Savonlinnassa ja Mikkelissä. Tosin yleisö menestys ei näissä alkuajan konserteissa aina ollut taattu.

Saattoi tapahtua kuten Savonlinnassa, että Emmy Achte joutui miehensä Lorenz Nikolai Achten kanssa esiintymään puolityhjälle salille, mutta tällaiset yksittäiset tapaukset eivät esiintyjiä karkottaneet. Myöhemmin, 1890-luvulla ja 1900-luvun alussa, Kuopiossa saatiin kuulla Abraham Ojanperän, Armas Järnefeltin puolison Maikki Pakarisen ja Aino Ackten konsertteja sekä Armas Järnefeltin 25-miehisen orkesterin esityksiä. Myös Heinäveden oma poika Otto Kotilainen ja mikkeliläisen Liisa Häyrysen kanssa naimisissa ollut Oskar Merikanto olivat Savossa usein esiintyviä taiteilijoita.⁵

Musiikkia oli siis suhteellisen paljon tarjolla varsinkin varuskuntakaupungeissa ja läänien pääkaupungeissa, mutta Savossa musiikkielämän keskukseksi nousi autonomian ajan lopulla kuitenkin Savonlinna. Siihen oli vaikuttamassa oopperalaulaja Aino Ackce, Emmy Achten tytär, joka oli naimisissa lakitieteen tohtori Heikki Renvallin kanssa. Vuonna 1907, jolloin Heikki Renvall oli valittu Mikkelin läänin vaalipiiristä nuorsuomalaisten kansanedustajaksi, Aino Ackte esiintyi Olavinlinnassa Nuorsuomalaisen puolueen kesäjuhlassa, missä ilmeisesti syntyi ajatus ooppera-, laulu- ja soittojuhlien saamisesta Savonlinnaan.

Heti hanke ei toteutunut, sillä huomio kohdistui ensin maan pääkaupungin musiikkielämän kehittämiseen. Aino Ackte perusti Oskar Merikannon ja Edvard Fazerin kanssa vuonna 1911 toimintansa aloittaneen Kotimaisen oopperan eli Kansallisoopperan edeltäjän, mutta kun erimielisyydet alkoivat haitata sen toimintaa, taiteilija suuntasi tarmonsa Savonlinnaan ja päätti tehdä siitä suomalaisen oopperataiteen tyyssijan.

Unelma täysin suomalaisin voimin toteutetusta oopperajuhlasta toteutui vuonna 1912. Ensimmäisenä vuonna ohjelmassa oli Savonlinnan lyseon entisen oppilaan Erkki Melartinin Aino, jonka säveltäjä itse johti. Ohjaajana toimi Emmy Achte, ja nimiosan esitti Aino Ackte. Lisäksi ohjelmassa oli laulu- ja soittokilpailuja sekä Erkki Melartinin, Oskar Merikannon ja Otto Kotilaisen johtamia kuoro- ja orkesteriesityksiä. Tätä musiikkitarjontaa oli myös Kansanvalistusseuran järjestämillä laulu- ja soittojuhlilla (s. 524), joita vuonna 1913 vietettiinkin Savonlinnassa oopperajuhlien yhteydessä.

Aino Ackte järjesti juhlat viitenä perättäisenä kesänä ja esiintyi itse jokaisessa oopperaesityksessä. Ne keräsivät yleisöä sekä Suomesta että ulkomailta, mutta silti ongelmaksi tuli juhlien kannattavuus. Vuonna 1915 juhlat jouduttiin perumaan, koska Savonlinnan kaupunki eväsi niille anotun avustuksen. Seuraavana vuonna Aino Ackte järjesti juhlat omalla kustannuksellaan, mutta sen jälkeen oopperajuhliin tuli, osaksi taloudellisten ongelmien, osaksi epävakaiden yhteiskunnallisten olojen takia, neljäntoista vuoden tauko. Ackten toimesta juhlat pidettiin vielä kerran, vuonna 1930, mutta uudelleen Savonlinnan oopperajuhlat syntyivät vasta 1967.

Aino Ackten aikaiset Savonlinnan oopperajuhlat olivat monipuolinen musiikkitapahtuma, joka viikon ajaksi kokosi kaupunkiin maan etevimmät esiintyvät musiikkitaiteilijat ja teki suomalaista säveltaidetta tunnetuksi sekä Suomessa että maan rajojen ulkopuolella. Juhlat syntyivät ns. toisen sortokauden aikana, mikä antoi niille samalla isänmaallisen luonteen. Niiden tarkoituksena oli näyttää, että Suomen kansa ja suomalainen sivistys eli ja kykeni käyttämään myös niitä aseita, ”joiden avulla vanha Väinämöinen suohon upotti ylvästelijät”, kuten Heikki Renvall Savonlinnan ensimmäisten oopperajuhlien juhlapuheessa korosti.⁶

Ensimmäisiin oopperajuhliin kuului myös pääsymaksuton kansankonsertti eli ”vapaakonsertti”, jota seuraamaan kerrotaan saapuneen parituhaminen yleisöjoukko. ”Oli samaa nähdä, millä hartaudella maalaisukot ja eukot seurasivat esityksiä”, kirjoitti Oskar Merikanto vaimolleen Liisalle. Lisäksi juhliin liitettiin urheilukilpailut, joissa tähtiesiintyjänä oli Tukholmassa olympiakultaa juossut Hannes Kolehmainen. Näiltä osin ooppera­juhlia voitiin pitää kaikille tarkoitettuina kansanhuveina, mutta muuten ne kuuluivat vielä selvästi säätyläishuvien piiriin. Siitä kertoo jo yleisön pukeutumistapa. Uuden Suomettaren pakinoitsijan mukaan ennen oopperaesityksen alkua luettiin neljällä kielellä kuulutus, jossa naisia pyydettiin ottamaan leveälieriset hatut päästään näkyvyyden parantamiseksi.⁷

Rahvaan huvit

Julkisia huveja eli luvanvaraisia, pääsymaksullisia huvitilaisuuksia ei rahvaalle ennen 1880-lukua Savossa juuri järjestetty. Poikkeuksena olivat ”piikatanssit”, joita yksittäiset käsityöläiset 1870-luvulla järjestivät Mikkelin kaupungissa.

Ilmeisesti ne olivat samanlaisia tilaisuuksia kuin ”porvaripaalit”, joista Mikkelissä ja Kuopiossa on mainintoja jo 1860-lu­vulla ja joita Mäntyharjulla pappina ollut ja siellä myöhemmin kesiä viettänyt Juho Saarinen oli nähnyt kouluaikanaan Jyväskylässä. ”Sain aikaisempina koulu vuosinani muutamia kertoja nähdä käsityökisällien ja muiden heidän vertaistensa nuorten miesten toimeenpanemia ’porvaripaaleja’, joissa ’kaunista sukupuolta’ enimmäkseen edustivat kaupunkilaispiiat. . . . Tanssisali oli asuntohuoneeni seinän takana, joten viulunvingutus, laulunrenkutus ja tanssinjytke sunnuntai-iltoina häiritsi lukemista ja levolle käytyä yöuntakin. Tanssimusiikkia näet esitti joku viuluniekka, joka m.m. usein soitti n.s. ’Laitisen polskaa’ja jota jotkut tanssimiehet säestivät kovaäänisesti laulamalla. Toisista samantapaisista yleisistä huveista en muista kuulleeni puhuttavan.”⁸

Julkisten huvien vähäinen määrä ei kuitenkaan tehnyt rahvaan elämää täysin huvittomaksi, sillä huvitilaisuuksien puuttuessa yksityiset perinnejuhlat, kuten häät, hautajaiset, joulut ja talkoojuhlat pyrittiin viettämään mahdollisimman perusteellisesti. Maaseudulla varsinkin nuoriso kokoontui kesäiltoina myös rantakallioille ja metsäaukeille pelaamaan korttia tai keinumaan ja joskus tanssimaankin. Periaatteessa tällainen omatoiminen ohjelman tuottaminen oli kiellettyä, mikä jo sinänsä sai järjestyksen valvojat valppaiksi. Ilonpitoon usein liittyvät kielteiset lieveilmiöt, kuten juopottelu ja tappelu, vielä lisäsivät vaatimuksia huvien hiljentämisestä.

Alkoholi kuului lähes kaikkiin säätyläistenkin juhlahetkiin, mutta rahvaan tapa etsiä iloa viinan avulla oli paljon näkyvämpää. Kotitarvepoltto tosin oli ollut kielletty jo vuodesta 1866 ja tehdasvalmisteisenkin viinan myynti ja anniskelu maaseudulla vuodesta 1886 lähtien, mutta salapoltto rehotti eivätkä kuntien laatimat järjestyssäännöt, sakkorangaistukset tai seurakunnilta tulleet nuhteet saaneet muutosta aikaan. Varsinkin häihin ja muihin pitoihin kutsumatta tulleet, usein jo valmiiksi juopuneet vieraat aiheuttivat monenlaisia häiriöitä.

Esimerkiksi Ristiinasta kerrottiin vuonna 1901: ”Viime aikoina enemmän kuin ennen, jopa kirkonkylän läheisyydessäkin, on ruvettu viettämään kättäisiä, [kättäiset = avioliit­tokuulutusten hakemisen jälkeen vietetty juhla = kuuliaiset] joista on ollut pahennusta siellä kävijöille. Talon omistajat antavat pitää näet taloissaan pitoja joihin kutsuttujen ohessa kerääntyy laumoittain kuokkavieraita. Tällainen levenevä paha tapa viehättää moisiin tilaisuuksiin pyrkimään salaa ja ilman lupaa sellaistenkin vanhempain lapsia ja sellaisenkin isäntäväen palvelijoita, jotka tahtoisivat heitä estää huonoista seuroista. On näet kuultu viime aikoina noissa tilaisuuksissa tappeluakin harjoitetun ja viinan ehkä luvatonta anniskelua ja juopumusta. Revolverien ja puukkojen kanssa häilävät siellä humaltuneet nuorukaiset ja ijäkkäämmätkin. Tuolloista näkee kasvava lapsijoukko, siitä lisääntyvät sairasten, vaivasten ja vanhusten kärsimykset.”⁹

Erityisen selvästi ongelmat tulivat esille markkinoiden aikana. Juopottelu oli yleistä, ja lisäksi kansaa villitsivät markkinoiden yhteyteen järjestetyt markkinahuvit. Ne olivat vakiintuneet tavaksi jo 1800-luvun alkupuolella ja olivat rahvaan ensimmäisiä ja pitkään lähes ainoita julkisia huvitilaisuuksia. Juuri huvitustensa takia Kuopion sekä Mikkelin markkinat olivat varsinkin kaupunkien palvelusväelle, kauppa-apulaisille ja kisälleille sekä maaseudun tilattomille vuoden kohokohta. Markkinoilla voitiin pyöriä karusellissa, kuunnella posetiivin soittoa, ihmetellä ulkomaalaisten sirkustaiteilijoiden esityksiä ja muita näytösten antajia.

Markkinoiden vastustajat eivät näitä esityksiä arvostaneet vaan suorastaan inhosivat ”noita ulkomailta kulkeneiden muukalaisnaisten renttu laulannoita ja soitannoita … etenkin kun ympäri ajatellaan, miten suuret rahavarat nämä ulkolaiset mankujat maasta poijes peipottelee”.¹⁰ Hälisevä markkinayleisö ei tällaista kauppataseen vajetta kuitenkaan ajatellut, vaan tuhlasi vaikka viimeisen lanttinsa kerrankin huvien pyörteisiin päästyään.

Kaikkea tätä ”valistunut vallasväki” piti osoituksena rahvaan kykenemättömyydestä viettää vapaa-aikaa ja huvitella. Kuitenkin markkinahuveissa piili jo aineksia uudenlaiselle ilonpidolle. Aikana, jolloin alettiin vaatia kansan sivistystason kohottamista, huvejakin ruvettiin käyttämään keinona toivotun päämäärän saavuttamiseen.

Syntyi ajatus markkinahuvien jalostamisesta ja säätyläishuvien kaltaisten huvitilaisuuksien järjestämisestä, jolloin kieltojen asemesta luontainen huvittelunhalu ohjattaisiin hyväksyttävinä pidettyihin uomiin. Tämä sisältyi myös vuonna 1874 perustetun Kansanvalistusseuran tavoitteisiin. Sen järjestämillä ensimmäisillä laulujuhlilla seuran esimies Agathon Meurman perusteli juhlien järjestämistä muun muassa sillä, etteivät juhlat olleet ristiriidassa Kansanvalistusseuran uskonnollisen perussävyn kanssa, vaan ”että ihminen on oikeutettu iloitsemaan maallisissakin toimissaan. Oikeutetun ilon kieltäminen päinwastoin wiepi salaisiin tahi saastaisiin huwittelemisiin. Kansanwalistusseuran harras toiwo onkin opettaa kansaa huwittelemaan tawalla, joka ylentää mieltä, estääksensä sitä vajoamasta siihen törkeyteen, joka usein on saanut kansan huvit huonoon maineeseen”.¹¹

Julkisten huvien kautta, säännellen, säätyläisten ohjauksessa, rahvas totutettaisiin uudenlaiseen vapaa-ajanviettoon ja huviohjelmaan sisällytetyn valistavan tiedon vastaanottamiseen.

Kaikille avoimet kansanhuvit

Ajatus ”sivistävien ja jalostavien” huvitilaisuuksien järjestämisestä tuli suomalais­kansallisia aatteita kannattavien säätyläisten taholta. Aatteen innoittamana oltiin halukkaita ottamaan huvien järjestämisen vaiva ja toimeenpanemaan jopa tilaisuuksia, joissa eri yhteiskuntaryhmien jäsenet voisivat yhdessä olla mukana. Edellytyksenä tälle oli säätyrajojen jo alkamassa oleva hämärtyminen ja 1800-luvun lopulla myös venäläistämisen uhka, joka vaati yhteisrintamaa suomalaisuuden säilyttämiseksi.

Rahvaan kannalta osallistumisen edellytyksenä oli myös varallisuuden ja vapaa­ajan lisääntyminen. Kaupunkien palkollisilla työajan ja vapaa-ajan ero oli selkeämpi kuin maataloustyöväellä, joten uudenlaisten huvien, kansanhuvien*, järjestäminen alkoi 1800-luvun puolivälin tienoilla kaupungeista ja laajeni 1870-1880-lukujen aikana maaseudulle. Samaan aikaan huvitilaisuuksien järjestäminen alkoi siirtyä yksityisiltä yhdistyksille.¹²

*Kansanhuvilla tarkoitetaan tässä julkista huviti­laisuutta, joka on järjestetty joko rahvasta varten tai joka on säädystä riippumatta avoinna kaikenlaiselle yleisölle.

Ensimmäisiä ja tärkeimpiä kaikelle kansalle tarkoitettuja huvitilaisuuksia olivat ns. kansanjuhlat. Ne olivat suuria ulkoilmajuhlia, joita tietyillä paikkakunnilla pidettiin yleensä kerran kesässä ja joiden esikuva oli – Zachris Topeliuksen tuomana – saatu Englannista ja Tanskasta. Niiden järjestäminen aloitettiin Suomen suurimmissa kaupungeissa 1850- ja 1860-luvuilla, Kuopio tuli mukaan 1870-luvulla ja Savon pikkukaupungit sekä maaseutu pääosin 1880-luvulla.

Savon maaseudulla tiettävästi ensimmäiset kansanjuhlat järjestettiin Ristiinassa ja Suonenjoella vuonna 1877. Niissä kuten kaikissa alkuajan kansanjuhlissa järjestäjinä olivat yksityiset säätyläiset, ”muutamat seudulla kesää viettävät maisterit ja hyväntahtoiset paikkakuntalaiset” tai ”muutamat paikkakunnan herrat ylioppilaat”, kuten juhlien selostuksissa mainittiin. Myöhemmin järjestäjinä olivat tavallisimmin kansakoulunopettajat tai yhdistykset. Yleisöä kertyi sekä omasta kunnasta että naapurikunnista. Esimerkiksi Ristiinan ensimmäisiin kansanjuhliin saapui paikkakuntalaisten lisäksi höy­ylaivalla mikkeliläistä juhlaväkeä.

Ohjelma oli kaikissa kansanjuhlissa jokseenkin samanlainen kuin Ristiinassa 1877. Liput liehuivat juhlakentän ympärillä olevissa puissa, keskellä kenttää oli seppeleillä koristettu masto, johon kiinnitettyyn lippuun oli kirjoitettu sanat ”Eläköön Suomi”. Ohjelmaan kuului laulua, lausuntaa, Suomen historiaa ja kielikysymystä käsittelevä juhlapuhe, miehille kiipeily-, säkkijuoksu-, säkkisota- ja tasapainoilukilpailuja sekä naisille ”rinkitanssia”. Kaikkeen tähän ”kansa näytti hywin mielistywän ja otti osaa siewällä ja puhtaalla käytöksellä”, kerrottiin sanomalehdessä.¹³

Samantapaisesta ohjelmasta rakentuivat myöhemmin Vapaaehtoisten palokuntien eli VPK:n kansanjuhlat. Niitä pidettiin Kuopiossa, Mikkelissä ja Savonlinnassa 1880-luvun alusta lähtien ja joillakin maaseutupaikkakunnillakin jo 1900-luvun alussa. Valistamisen ja huvittelun ohjaamisen lisäksi varojen hankkiminen jotain yleishyödyllistä tarkoitusta varten oli tärkeä syy kansanjuhlien toimeenpanossa.

Soiton ja laulun osuus oli keskeinen, loihan se tunnelmaa ja oli kaikille ymmärrettävä ilmaisukeino. Torvisoiton yleistyessä siitä tuli kansanjuhlien vakio-ohjelmaa. Usein juhliin liittyi myös ampuma-, soutu- ja uintikilpailuja, ennen kuin ne eriytyivät omiksi urheilulajeikseen. Kansanjuhlien alku ajoittui Savossa raittiusliikkeen voimistumisen aikaan, minkä takia viinanjuontia ei näissä tilaisuuksissa sallittu. Sen takia kansan käytöksenkin kehuttiin yleensä olleen ”siiwo ja wallattomuudesta wapaa”.¹⁴

Kaikelle kansalle tarkoitettuja kesäi­siä ulkoilmajuhlia olivat myös laulu- ja soittojuhlat. Niitä oli kahdenlaisia: paikallisten seurojen tai yhteisöjen toimeen­panemia pienimuotoisia ”laulajaisia” sekä Kansanvalistusseuran juhlakokousten yhteydessä pidettyjä suuria valtakunnallisia juhlia. Ensin mainittuja käytettiin usein eräänlaisina suurten laulujuhlien harjoittelutilaisuuksina tai juhlien jälkeen lauluharrasruksen vireillä pitäjinä. Savossa niitä järjestivät muun muassa Kansanvalistusseuran haaraosastot, nuorisoseurat, uskonnolliset yhdistykset, kansanopistot ja Kuopiossa myös Suomalainen seura.¹⁵

Valtakunnallisten laulu- ja soittojuhlien malli saatiin Virosta, jossa niitä oli pidetty vuodesta 1869 lähtien. Suomessa ensimmäiset Kansanvalistusseuran paikalliset laulujuhlat järjestettiin Jyväskylässä 1881 ja ensimmäiset valtakunnalliset juhlat samassa paikassa 1884. Sen jälkeen juhlia pidettiin eri kaupungeissa vuoden tai parin välein. Kuopio oli vuorossa 1891, Mikkeli 1897, Savonlinna 1913 ja Kuopio toisen kerran 1914.

Sen jälkeen juhlien järjestämiseen tuli sota-ajan mittainen tauko, joten ne aloitettiin uudelleen vasta Suomen itsenäisyyden aikana. Mikkeli sai juhlat uudelleen järjestettäväkseen 1923. Viimeiset Kansanvalistusseuran toimesta pidetyt valtakunnalliset laulu- ja soitto­juhlat vietettiin Sortavalassa 1926, minkä jälkeen järjestely ja toimeenpano siirrettiin eri musiikkiliitoille. Juhlajärjestelyissä Kansanvalistusseura oli kuitenkin mukana vielä vuoteen 1935 asti.¹⁶

Laulu- ja soittojuhlat olivat yleensä kolmipäiväisiä. Niiden ohjelmaan kuului laulukilpailuja, sekakuorojen, mieskuorojen, naiskuorojen ja orkestereiden esityksiä sekä yksinlaulukonsertteja. Musiikkiohjelma koostui pääasiassa isänmaallisista lauluista ja kansanlauluista, mutta jonkin verran ohjelmassa oli myös hengellistä musiikkia. Mikkelissä vuonna 1897 pidetyistä juhlista lähtien ohjelmaan otettiin vain suomalaisia sävellyksiä.

Ohjelmassa oli ”wanhojen ennen tunnettujen laulujen ohessa monta ihan uutta, nyt ensi kertaa julkisesti esitettyä kappaletta”. Vanhempien laulujen säveltäjinä olivat Fredrik Pacius, Karl Collan, B. Crusell, F. A. Ehrström ja Robert Kajanus. Uudempia lauluja sävelsivät P. J. Hannikainen, Armas Järnefelt, Ilmari Krohn, Oskar Merikanto, Emil Sivari ja Jean Sibelius. Yhteislauluina laulettiin juhlien aluksi pari virttä, ja päätöskappaleina kajautettiin torvisoiton säestyksellä Savolaisen laulu ja Maamme.

Sortovuosien aikana huoli Venäjän yhdenmukaistamispolitiikasta näkyi sekä musiikkivalinnoissa että juhlapuheiden sisällössä. Samalla se toi riitoja poliittisesti ”oikeanlaisen” puhujan valinnasta. Aluksi ohjelmassa oli kaksi puhetta, mutta toinen niistä muutettiin Kuopion laulu- ja soittojuhlilla vuonna 1891 juhlarunoksi. Kuopiolaiset järjestivät ensimmäisillä juhlillaan myös Kalevala-kulkueen, taide­näyttelyn ja kirjoituskilpailun, jonka voittajaksi julistettiin Kauppis-Heikki. Savonlinnan erikoisuutena oli vuonna 1913 laulu- ja soittojuhlien sekä oopperajuhlien yhdistäminen. Iltaohjelmana oli säätyläisille juhlaillallisia ja kaikelle kansalle kansanjuhla, johon tavalliseen tapaan kuuluivat myös urheilukilpailut.¹⁷

Yleisöä valtakunnallisille laulu- ja soittojuhlille kokoontui runsaasti ympäri Suomea. Kulkuyhteydet vaikuttivat saapumiseen, mikä näkyi selvästi Kuopion, Mikkelin ja Savonlinnan juhlayleisön erilaisessa koostumuksessa. Kuopion ensimmäisissä juhlissa puolet oli savolaisia ja heistä 21 % kuopiolaisia. Mikkelin juhlissa savolaisia oli vain 31 % ja paikkakuntalaisia heistä 12 %, mutta karjalaisia oli juhlayleisöstä peräti 31 %. Myös Savonlinnassa kauempaa tulleiden osuus oli suurempi kuin Kuopiossa: juhlayleisöstä 32 % oli savolaisia, heistä 9 % savonlinnalaisia. Uusmaalaisia Savonlinnaan saapuneista oli 29 %¹⁸.

Laulu- ja soittojuhlat leimautuivat ennen muuta ”suomalaisen sivistyksen kesäjuhliksi”. Ruotsinmieliset eivät yleensä osallistuneet niihin, eikä rahvastakaan tullut – työväenyhdistysten soittokuntien mukanaolosta huolimatta – niin paljon kuin oli toivottu. Silti yhteishengen luomisessa onnistuttiin ainakin osittain. Saimaa-lehti kirjoitti, miten ”mieltä wirkistäwää on yhteisissä laulujuhlissa nähdä saman kansan lapset, wapautuneina woimia hajoittawasta säätyeroituksesta, soiton ja laulun säweleiden waltaamina tuntewan samat tunteet, saman synnyinmaan rakkauden.”¹⁹ Juhliin saapui satoja esiintyjiä ja tuhansia kuulijoita, joten ainakin yleisömäärällä mitattuna kyseessä olivat todelliset kaiken kansan juhlat.

Musiikin ohella erilaiset urheilukilpailut todettiin sekä kansanjuhlissa että laulu- ja soittojuhlissa hyviksi yhteishengen luojiksi. Kunnon kohottamisen takia voimistelu oli alusta alkaen mukana koulujen opetusohjelmassa, mutta 1800-luvun lopulla liikunnalle tuli uutta merkitystä säätyerotuksen lieventäjänä ja kansalaiskunnon lisääjänä. Tärkeää tukea saatiin tarkk’ampujapataljoonien sotilailta ja kaupunkien vapaapalokuntien jäseniltä. Sotilaille vuonna 1883 laadittu liikunta- ja urheiluharjoitusohjelma aloitti pataljoonissa järjestelmällisen harjoittelun ja joukko-osastojen välisen kilpailutoiminnan, mutta tarkk’ampujista saatiin järjestäjiä ja osanottajia myös siviilikilpailuihin. Näin oli varsinkin hiihtokilpailuissa.²⁰

Savossa urheiluharrastus keskittyi Pohjois-Savoon ja varsinkin Kuopioon. Se näkyi sekä urheiluseurojen perustamisessa että kilpailujen järjestämisessä. Hiihtokilpailujen järjestäjänä Kuopio kuului Suomen uranuurtajiin ja toimi 1800-luvun lopulla Oulun ohella maan hiihtourheilun keskuksena. Vuonna 1879, jolloin Tyrnävällä pidettiin Suomen tiettävästi ensimmäiset viralliset hiihtokilpailut, Kuopion VPK järjesti Kuopionlahdella ”suksiretken”, johon otti osaa toistasataa hiihtäjää ja kelkkailijaa. Se oli myöhemmin suosioon tulleiden kansanhiihtojen edeltäjä. Ensimmäiset varsinaiset hiihtokilpailut VPK järjesti vuonna 1881. Murtomaahiihdossakin Kuopio toimi esimerkin antajana. Tarkk’ampujapataljoonat harjoittelivat hiihtoa sekä tasaisessa että mäkisessä maastossa, mutta siviilikilpailut oli alkuaikoina tapana pitää vain tasamaalla.

Kuopiossa järjestettiin kuitenkin jo vuonna 1887 kilpailut, joissa 18 virstan (noin 20 km:n) latu meni ”osaksi mäkistä, osaksi tasaista maisemaa” ja 7,5 virstan (8 km:n) latu kokonaan mäkisessä maastossa, koska ”ainoastaan mäkisessä maisemassa voi oikea hiihtokyky täydellisenä esiintyä”, todettiin. Suomen oloissa tämä oli edistyksellistä, sillä vaikka Ruotsissa laji oli jo käytössä, Suomessa murtomaahiihtoa alettiin virallisesti harrastaa vasta vuonna 1901 Pohjoismaiden mestaruuskilpailuihin valmistauduttaessa.

Kuopio järjesti myös ennen Holmenkollenin kisoja vuonna 1916 Suomen ensimmäiset 50 kilometrin murtomaahiihdot. Ensimmäiset naisten hiihtokilpailutkin nähtiin Kuopiossa jo 1890-luvulla. Myös Kuopion hiihtoseura oli maan ensimmäisiä. Se perustettiin vuonna 1893, vain muutama kuukausi myöhemmin kuin Helsinkiin perustettu hiihtoseurojen esikoinen.²¹

Kuopion aktiivisuus heijastui varsin­kin hiihdon alalla myös muualle Pohjois­Savoon. Iisalmen hiihtoseura perustettiin kolme vuotta myöhemmin kuin Kuopion (1896), ja sen kilpailutoiminta oli muutamana vuonna jopa Kuopiotakin vilkkaampaa. Myös maaseutu tuli mukaan. Leppävirralla järjestettiin ensimmäiset hiihtokilpailut vuonna 1889, ja 1890-luvun aikana niitä toimeenpantiin monessa muussakin Pohjois-Savon pitäjässä. Vuonna 1907 Pohjois-Savossa käynnistettiin maan ensimmäiset maakuntaviestit. Suurhiihtäjät kuitenkin puuttuivat. Tarkk’ampujapataljoonien sotilaat olivat varmimpia palkintojen saajia, sillä muilla ei vielä ollut mahdollisuuksia järjestelmälliseen harjoitteluun. Siviileistä mainetta saivat iisalmelaiset Eskelisen veljekset, Kalle ja Paavo, sekä 1910-luvulla Lauri Kiiskinen.

Kuopion hiihtoseuran järjestämissä poikien kilpailuissa, kuten monissa muissakin kilpailuissa, menestyivät 1900-luvun alussa Kolehmaisen veljekset, Taavetti (Tatu), Viljam ja Johan (Hannes). Tatusta ja Hanneksesta tuli lopulta kuitenkin pitkänmatkanjuoksijoita ja kuu­luisuuksia vasta Savosta muutettuaan.²² Ensimmäiset mäenlasku- eli mäkihyppykilpailut Kuopio järjesti vuonna 1886 eli samana vuonna, jolloin Helsingissä pidettiin Suomen ensimmäiset mäkikilpailut.²³

Etelä-Savossa hiihtoharrastus alkoi myöhemmin ja oli paljon laimeampaa kuin Pohjois-Savossa. Mikkeliin sijoitettu kuudes tarkk’ampujapataljoona oli aktiivinen sotilashiihtojen järjestäjä, mutta siviilikilpailut alkoivat vasta 1880-luvun lopulla. Savonlinnaan 1889 perustettu epävirallinen hiihtoseura aloitti toimintansa panemalla toimeen paikalliset lyhyen matkan murtomaahiihdot ja Mikkelin VPK otti samoihin aikoihin ohjelmaansa hiihtokilpailujen järjestämisen. Voimistelu ja luistelu olivat kuitenkin sekä Mikkelissä että Savonlinnassa hiihtoa suositumpaa. Etelä-Savon maaseudulla ensimmäiset hiihtokilpailut pidettiin tiettävästi Enonkoskella vuonna 1896.²⁴

Ampumaharrastus kuului aluksi her­asväen vapaa-ajanviettoon mutta laajeni 1880-luvulla kaiken kansan huviksi. Laajenemiselle olikin hyvät edellytykset, sillä ampuminen oli vanhastaan tuttua ja kuului myös kansanjuhlien vakio-ohjelmaan. Hyvien tulosten lisäksi harrastuksen tavoitteena oli kouluttaa hyviä pyssymiehiä runsaaksi käyneen petoeläinkannan harventamiseksi ja samalla hyödyllisen metsänriistan kartuttamiseksi. Kansallisen armeijan myötä harrastukseen kytkeytyi myös maan puolustusvalmiuden lujittaminen.

Savossa ampumakilpailuja järjestettiin 1870-luvulla pääasiassa Kuopiossa ja Suonenjoella. Vuonna 1873 perustetun Kuopion Jahtiseuran kilpailut olivat aluksi avoinna vain seuran – säätyläisistä koostuvalle – jäsenistölle, mutta niiden rinnalla järjestettiin erillisiä kilpailuja ”ainoastaan yhteistä kansaa varten”. Ensimmäiset niistä pidettiin Kuopion läänin kuvernöörin aloitteesta 1875. Samana vuonna olivat myös Suonenjoen ensimmäiset ampumakilpailut.

Tasavertaisuuden eräänä esteenä oli vielä tuolloin se, ettei kaikilla ollut varaa kalliiden kilpa-aseiden hankkimiseen, mutta kun mittavat rahapalkinnot vetivät mukaan myös talonpoikia ja työväkeä, tilanne alkoi tasoittua. Suonenjoen kilpailuissa vuonna 1879 osanottajina samoissa sarjoissa kerrotaan olleen jo sekä maistereita että talollisia, mökkiläisiä ja karvareita, kirjanpitäjiä ja loismiehiä.²⁵ Innostusta lisäsivät Helsingin Sporttiklubin Savossa järjestämät kilpailut, joihin osallistuminen ei edellyttänyt ampuma­seuraan liittymistä tai oman aseen hankkimista, vaan taitojaan sai kokeilla järjestäjän toimittamalla laina-aseella.

Herrasväen ohjaileman ampumaharrastuksen kausi päättyi Pohjois-Savossa 1880-luvun lopulla. Kilpailujen määrä ei kuitenkaan vähentynyt, päinvastoin. Harrastus levisi aikaisempaa enemmän maaseudulle ja ohitti suosiossa jopa hiihdon. On laskettu, että vuosina 1881–1900 Pohjois-Savossa järjestettiin 350 ampumakilpailua, mikä oli yli kaksi kertaa enemmän kuin hiihto­kilpailuja.²⁶

Samoihin aikoihin, 1880-luvun lopulla, ampumaharrastus levisi myös Etelä-Savoon, missä vuonna 1886 perustettu Mikkelin läänin Ampuma- ja Metsästysseura otti harrastuksen vastuulleen. Seuran perustajina oli Mikkelin kauppiaita ja käsityöläisiä, mutta mukaan tuli harrastajia kaikista väestöryhmistä. Tästä kertoo jo se, että alkuajan menestyksekkäimpiä kilpailijoita olivat maaherra Ernst E. Rosenqvist ja vahtimestari Kaarlo Närhi.²⁷

Rata- ja kenttäkilpailujen eli juoksujen, hyppyjen ja heittojen yleistymistä haittasi urheilukenttien puute, sillä niiden hankkiminen alkoi kaikissa Savon kaupungeissa vasta 1900-luvun alussa ja maaseudulla vieläkin myöhemmin. Silti ainakin Pohjois-Savossa järjestettiin myös näitä kilpailuja sekä kansanjuhlien yhteydessä että omina urheilujuhlinaan jo 1800-luvun lopulla. Jalkapallo-otteluita käytiin koulujen pihamaalla Kuopiossa vuodesta 1908 ja Mikkelissä vuodesta 1910 lähtien.

Uinnissa räpisteltiin. Vielä 1800-luvun lopulla suomalaiset olivat yleensä uimataidottomia, mikä näkyi hukkuneiden määrässä ja antoi velvoitteen uintiopetuksen aloittamiseen. Kuopion uimakoulu aloitti toimintansa vuonna 1886, ja taitojen karttuessa alkoi myös uimikilpailujen järjestäminen. Ensimmäiset kilpailut pidettiin Helsingissä 1893 ja ensimmäiset Kuopiossa ilmeisesti 1900-luvun alussa. Kuopioon vuonna 1904 perustettu uimaseura kuuluikin maan uranuurtajiin. Uimiharrastus voimistui kuitenkin vasta vuonna 1906 perustetun Suomen Uimaliiton ansiosta.²⁸

Kuopio oli myös Suomen ensimmäisiä ravikilpailujen järjestäjiä, mutta tämä toiminta liittyi niin läheisesti hevosjalostukseen, että siitä kerrotaan tarkemmin maataloutta koskevassa luvussa.

Urheilukilpailujen laajenemisen yleissuunta oli Pohjois-Savossa ja Etelä-Savossa sama, vaikka ajoituksessa ja määrissä oli isojakin eroja. Sen vuoksi yleiskuvan saamiseksi riittää seuraava, Toivo Okkolan jo vuonna 1932 kokoamiin tietoihin perustuva taulukko Pohjois-Savon urheilukilpailujen ja näytösotteluiden määristä. Mukana ovat sekä kaupungeissa että maaseudulla järjestetyt kilpailut. Kansanjuhlien yhteydessä toimeenpannut leikkimieliset ottelut eivät ole laskelmassa mukana. Samoin siitä puuttuvat ampuma-, soutu- ja melomakilpailut.²⁹

Taulukko osoittaa urheilukilpailujen lisääntyneen voimakkaasti 1890-luvulta lähtien, jolloin niiden järjestäminen siirtyi yksityisiltä yhdistyksille. Hiihtourheilun ylivoimaisuus näkyy 1890-luvun jälkipuoliskolta lähtien, mutta voimistelullakin oli suosijansa. Sille oli luotu jo koulujen opetusohjelmassa perusta, jolle luontevana jatkeena olivat liikuntaseurojen toimeenpanemat voimistelukilpailut ja -näytökset. Kuopiossa voimistelun ja urheilun harrastaminen lisääntyi varsinkin sen jälkeen, kun voimistelunopettaja Ilo Emil Schroeder muutti paikkakunnalle vuonna 1900.³⁰

Juoksukilpailut, joita voitiin järjestää maanteillä, maastopoluilla ja koulujen pihamailla, yleistyivät jo 1880-luvulla ja saivat vähitellen rinnalleen pituus- ja korkeushypyt sekä heittolajit. Heitot olivat aluksi kivenheittokilpailuja, kunnes 1900-luvun alussa käyttöön otettiin kuula ja keihäs. Ammunta ja soutu olivat tulleet tutuiksi jo arkipäivän toimissa mutta saivat nyt – kuten hiihtokin – uudenlaista merkitystä vapaa-ajan osana. Julkisiksi huvitilaisuuksiksi niitä ei kuitenkaan aina tilastoitu.

Alkuajan urheilukilpailujen houkuttimina olivat mittavat rahapalkinnot tai arvokkaat tavaralahjat. Amatöörisääntöjä ryhdyttiin monien vastustuksesta huolimatta soveltamaan kesälajeissa vuoden

1896 olympialaisissa ja talviurheilulajeissa Pohjoismaiden mestaruuskilpailuissa Tukholmassa vuonna 1901. Suomeen amatööriys vakiintui SVUL:n (Suomen voimistelu- ja urheiluliitto) perustamisen jälkeen vuonna 1907. Se ei kuitenkaan kehittänyt kilpaurheilua vapaa-ajanharrastuksen suuntaan, vaan päinvastoin, lisäsi harjoitteluun käytettävää aikaa ja teki harrastajistaan erikoislajeihin keskittyneitä tulosurheilijoita. Muutos oli iso varsinkin hiihdossa, jossa kilpailutoiminta oli jo kulkeutunut toisenlaisiin uomiin.³¹

Ulkoilmatilaisuuksien, kuten kansanjuhlien, laulujuhlien ja urheilukilpailujen, lisäksi järjestettiin yhteisiä sisätiloissa tapahtuvia tilaisuuksia. Tällaisia olivat iltamat, arpajaiset sekä panoraama- ja elokuvaesitykset.

Iltamien esikuvina olivat herrasväen ohjelmalliset tanssiaiset. Niitä koetettiin saada kaupunkilaisten ”porvaripaalien” ja ”piikatanssien” sekä maaseudun ”nurkkatanssien” tilalle. Tanssin ohella ohjelmaan kuului – jo huviasetusten edellyttämää – valistavaa ohjelmaa sekä näytöskappale, joksi usein valittiin joku ”suomalainen alkuteos”, ruotsista suomennettu kappale tai Aleksis Kiven näytelmä. Usein iltamissa koottiin varoja jotain hyödyllistä tarkoitusta, kuten lainakirjastoa, koulun urkuharmonia, kansanopistoa tai varattomien oppilaiden kouluttamista, varten. Oli myös tilaisuuksia, joissa arpajaisilla oli pääosa. Sekä iltamien että arpajaisten järjestäjinä oli säätyläisiä ja kansakoulunopettajia mutta yhä useammin myös yhdistyksiä.

Aivan uudenlaisia huvielämän tulokkaita olivat 1800-luvun lopulla panoraama ja elokuva.

Panoraama tarkoitti laajakangaskuvien katselemista joko sellaisenaan tai linssin läpi heijastettuina. Kuopiossa niitä näytettiin yleensä markkinoiden aikaan, kunnes ne yhdistysten aloitteesta vuonna 1890 kiellettiin – tai ainakin koetettiin kieltää. Taiteellinen taso oli todettu heikoksi, eikä niillä näyttänyt olevan muuta vaikutusta kuin melun synnyttäminen ja rahojen riistäminen työväeltä, kuten sanomalehtien mielipidepalstoilla kerrottiin.

Panoraamat korvautuivat kuitenkin elokuvilla. Suomen ensimmäinen julkinen elokuvaesitys oli näytetty Helsingissä 1896, ja Kuopiossa samaa saatiin ihmetellä jo seuraavana vuonna. Helsingin Seurahuoneella pidetty esitys oli osa ranskalaisten Lumieren veljesten Viipuriin ja Pietariin suuntautuvaa kiertuetta, mutta Kuopiossa esitetyt elävät kuvat olivat ruotsalaisen insinöörin Herman von Bardachin tuotantoa. Hän näytti filmejä Viipurissa, mistä ne lähetettiin Kuopioon.

Näytös oli kooste monenlaisista aiheista, kuten tsaarin vierailusta Pariisissa, kruunajaiskuvista, junan saapumisesta, leikkivistä lapsista ja valtamerilaivasta. Mikkelissä, Savonlinnassa ja lisalmella ensimmäiset ”kinematografilliset” näytännöt esitettiin vuosina 1898 ja 1899. Muualle Savoon ihme levisi 1900-luvun alussa, ensin sirkushuvien osana ja sitten omina pikkunäytöksinään. Paikkakunnalta toiselle kiertävien esitysten rinnalle perustettiin ensimmäinen elokuvateatteri Kuopioon vuonna 1906, Savonlinnaan 1908, Mikkeliin 1909 ja lisalmelle 1920-luvulla.³²

Yleisöä elokuvat kiehtoivat, mutta virallinen vastaanotto oli tuomitseva. Vuonna 1914, jolloin kaupunkien poliisilaitoksille lähetettiin kysely alaikäisten rikollisuuden syistä, erääksi tekijäksi ilmoitettiin ”elävät kuvat”. Niissä näytettiin murhia, varkauksia ja kepposia, ja halu päästä niitä katsomaan houkutteli nuorisoa hankkimaan rahaa vaikka näpistämällä. Elokuvat, etenkin ”Chaplinin ehdottomasti järjetön ilveily” sai lastensuojeluviranomaisilta tylyn tuomion.³³ Varsinainen elokuvien aikakausi alkoi kuitenkin vasta vuonna 1919 Suomi Filmin perustamisen jälkeen.

Entisajan markkinahuvien tapaan Savon kaupunkeihin saapui silloin tällöin sirkusseurueita, mutta tavallisempaa oli markkinoihin kytkeytymättömien voimistelu- ja akrobaattitemppujen esittäminen. Myös ilotulituksia ja vahakabinettinäytöksiä järjestettiin kaiken kansan ihmeteltäväksi. Niitä kuten panoraamoja sekä elokuviakin oli eniten tarjolla Kuopion kaupungissa. Kansanhuveille tarkoitettua valistuspuolta niihin ei liittynyt, mutta ainakin sanomalehtiselostusten mukaan nekin vetivät yleisöä kaikista väestöryhmistä.

Kaupunkikeskeinen huvielämä

Kuten jo edellä on kerrottu, huvitilaisuuk­sien kehityksessä oli autonomian ajan lopulla kolme tyypillistä piirrettä: 1) huvien määrä lisääntyi, 2) ne tulivat avoimiksi kaikille väestöryhmille, 3) valtaosa tilaisuuksista toimeenpantiin kaupungeissa. Lehti-ilmoitusten lisäksi tuolloisista huvitilaisuuksista löytyy tietoa lääninhallituksiin toimitetuista anomusasiakirjoista ja kaupunkien osalta senaatin tiliarkiston rasitteista, joissa on vuosittaiset yhteenvedot vaivais- ja työhuonerahastoon kannetuista huvitilaisuuksiin liittyvistä maksuista. Näiden tietojen mukaan Savon maaseudulla ja kaupungeissa toimeenpantujen huvien määrässä ja laadussa oli jo 1870-luvulla selviä eroja.³⁴

Luvuissa ovat mukana sekä säätyläisille tarkoitetut että kansanhuveiksi aiotut tilaisuudet. Niinpä kaupungeissa huvitilaisuuksia oli jo 1870-luvulla maaseutuun verrattuna lähes kymmenkertainen määrä. Tilaisuuksien luonteessakin oli selvä ero. Maaseudulla lähes kaikki huvit olivat ns. sivistäviä ja valistavia huveja. Vielä tuolloin ne olivat tavallisesti yksityisten henkilöiden järjestämiä. Koska Etelä-Savossa oli suhteellisen paljon kansanvalistusta kannattavia, suomenmielisiin lukeutuvia säätyläisiä, huvejakin järjestettiin siellä enemmän kuin Pohjois-Savossa, mikä oli pientalonpoikien aluetta ja missä aatteen palo oli heikompaa. Kaupunkeja vertailtaessa Kuopiolla sitä vastoin oli selkeä johtoasema.

Kaupunkien huvielämä oli myös maaseutua kepeämpää. Lähes kaikki iltamat olivat tanssi-iltamia, ja ryhmä ”muut” koostui suurimmaksi osaksi panoraamaesityksistä ja sirkushuveista. Maaseudulla muihin huvitilaisuuksiin taas sisältyi paljon rahvaalle suunnattuja kansantajuisia luentoja. Huvitilaisuuksista maaseudulla oli eniten arpajaisia, kaupungeissa tansseja sekä teatteriesityksiä.

Parinkymmenen vuoden kuluttua, 1890-luvulla, yleispiirteet olivat ennallaan, vaikka huvien järjestäminen oli jo suureksi osaksi siirtynyt yksityisiltä yhdistyksille ja tilaisuuksien määrä oli moninkertaistunut. Kaupungeissa huvitarjontaa oli yhä huomattavasti enemmän kuin maaseudulla, eikä huvien luonteessakaan ollut tapahtunut ratkaisevaa muutosta.

Arpajaiset ja iltamat olivat yhä maaseudun tavallisimpia huvitilaisuuksia, ja kaupungeissa tanssit sekä teatteri olivat säilyttäneet suosionsa, mutta uutena kaupunkihuveihin olivat tulleet urheilukilpailut. Urheilussa varsinkin kesälajit painottuivat kaupunkeihin ja tekivät Kuopiosta entistä enemmän Savon huvielämän keskuksen. Maaseudulla urheilua harrastavia ”puolialastomia joutilaita” pidettiin kylähulluina, ja eräät kansakoulunopettajatkin uskoivat urheilulla olevan haitallisia vaikutuksia ajatteluky­kyyn.³⁵

Maaseudulla asuvien laimea urheiluinto aiheutti myös sen, ettei maalaiskuntiin perustettu urheilukenttiä, vaan urheilusta kiinnostuneen pienen joukon oli tukeuduttava kaupunkien urheilutarjontaan, jos se kulkuyhteyksien takia vain oli mahdollista. Myös kaikki suuret 1900-luvun alussa pidetyt valtakunnalliset juhlatilaisuudet, kuten Savonlinnan oopperajuhlat ja Olavinjuhlat sekä Kansanvalistusseuran laulu- ja soittojuhlat järjestettiin kaupungeissa.³⁶

Huvitilaisuuksien keskittyminen kaupunkeihin aiheutti sen, etteivät kansanjuhlien tavoitteet aina olleet selvästi havaittavissa. Tavoitteenahan oli rahvaan sivistäminen ja valistaminen, kansalaiskunnon kohottaminen ja eri väestöryhmien totuttaminen yhteistoimintaan, mutta kaupunkiyhteisössä väestön vuorovaikutus oli jo muutenkin tiiviimpää ja suhtautuminen perinteisiin rahvaanhuveihin suvaitsevaisempaa kuin maaseudulla. Kansanhuvien järjestäjät suuntasivatkin 1800-luvun lopulla päähuomionsa maaseutuun, mutta siellä säätyesteet eivät olleet helposti murrettavissa. Jo se, että huveihin oli pääsymaksu, saattoi aiheuttaa sen, ettei väkeä tullut yhteisiin tilaisuuksiin.

Huveista ilmoitettiin sanomalehdissä, ja yleisömenestyksen saamiseksi tilaisuudet olivat joko ilmaisia tai rahvaalta perittiin pienempi pääsymaksu kuin säätyläisiltä. Kuitenkin pienikin rahanmeno saattoi tuntua turhalta. Esimerkiksi Ristiinassa Savo-karjalaisen osakunnan torvisoittokunnan konsertteihin väkeä riitti niin kauan kuin konsertit olivat ilmaisia, mutta kun orkesteri alkoi kantaa säätyläisiltä 1 markan 50 pennin ja rahvaalta 25 pennin pääsymaksun menojensa katteeksi, kuulijakunta väheni ja muuttui säätyläisvoittoiseksi. ”Saahan sitä ilmankin kuulla, kuka häneen 25 p lähtee hukkaamaan”, tuumi ristiinalainen talonpoika ja kuunteli siitä lähtien torvisoittoa vain kansanjuhlissa käydessään.³⁷

Sanomalehtien juhlia selostavissa artikkeleissa korostettiin usein eri säätyihin kuuluvien sopuisaa yhdessäoloa, mutta hankaluuksistakin tihkui tietoa. Esimerkiksi Juvalla järjestettiin vuonna 1874 iltamat Helsingin suomenkielisen alkeisopiston hyväksi. Tilaisuus oli tarkoitettu sekä herrasväelle että rahvaalle, mutta säätyläisiä ja äveriäitä talollisia ei iltamissa näkynyt. ”Vieraita oli tullut hyvin kosolti, mutta ainoastaan talonpoikaisesta säädystä, sillä pitäjän herrassäätyiset eivät tahtoneet yhdistyä talonpoikaiseen seuraan kuin ainoastaan herra kruununnimismies, vaikka sanotun iltaman isännät olivat maakauppias K. Summanen, herastuomari K. Muttilainen ja useampia samansäätyisiä miehiä. Lieneekö siihen ollut syynä se kuin suomenkielen puolustus tuli tähän tilaisuuteen jo ennen ilmoitetuksi”, kirjoitettiin Uudessa Suomettaressa. Näin kävi myös kaksi vuotta myöhemmin. Kansanvalistusseuraa tukeviin arpajaisiin tuli noin 150 vierasta, mutta juvalainen herrasväki puuttui tälläkin kertaa yleisön joukosta.³⁸

Iisalmen kauppalassa taas tapahtui toisin päin. Helsingin alkeisopiston hyväksi vuonna 1874 pidettyihin arpajaisiin kokoontui toistasataa henkeä, mutta ainoastaan ”suomalaisuutta suosivista sivistyneistä vallassäätyisistä perheistä kauppalasta ja sen lähiseuduilta”.³⁹ Kielikysymys oli vielä tuolloin korottamassa säätyjen välisiä raja-aitoja ja teki suomenmielisten ja ruotsinmielisten yhteistyön sekä tilaisuuksien järjestelyissä että juhlinnassa vaikeaksi.⁴⁰

Jarruna yhteisten tilaisuuksien järjestämisessä oli myös kirkollisten piirien ja varsinkin heränneiden kielteinen suhtautuminen ”maallisiin huveihin”. Myönteisesti suhtauduttiin yleensä vain voimisteluun ja urheiluun. Siinäkin tuli järjestelyvaikeuksia, sillä uskoon tulleet eivät hyväksyneet huvitilaisuuksien järjestämistä pyhäpäivinä ja työläiset taas eivät voineet tulla tilaisuuksiin arkipäivinä.⁴¹

Politisoituminenkin vaikutti. Varkauden tehtailla tehtaan johdon tuella perustettu kuoro ja lukuseura joutui alkuinnostuksen jälkeen vuonna 1888 riitoihin tehtaan johdon kanssa ja muuttui lopulta valistusseurasta työväen oikeuksien ajajaksi.⁴²

Tällaista kehitystä oli nähtävissä myös urheilussa, vaikka sillä oli poikkeuksellisen hyvät lähtökohdat yhteistyölle. Hiihtoa, soutua ja ammuntaa oli jo vanhastaan harrastettu sekä rahvaan että säätyläisten parissa, ja kilpailujännitys oli tarttuvaa. Kisoihin osallistumisessa oli kuitenkin suhtautumiseroja. Varsinkin kilpahiihtoa pidettiin aluksi rahvaan harrastuksena, mutta kun seuratoiminnan seurauksena 1800-1900-luvun vaihteessa mukaan tuli myös oppikoululaisia ja ylioppilaita, säätyeroihin ei enää yleensä kiinnitetty huomiota.⁴³

Tulosluetteloista myös näkyy, miten missä tahansa kilpailussa osanottajia oli laidasta laitaan. Työväenliikkeen ja urheilun suhde oli kuitenkin ajoittain ongelmallinen ja johti myös siihen, ettei toive kansankerrosten yhdistämisestä urheilun avulla täysin toteutunut. Voimistuva työväenliike alkoi 1900-luvun alussa korostaa olemassa olevia sosiaalisia eroja ja arvostaa luokkien välisiä raja-aitoja. Se tuli ilmi muun muassa Kuopiossa työläisurheilijoiden erotessa urheiluseura Reippaasta ja perustaessa oman Riento-nimisen seuran.⁴⁴

Säätyrajojen ylittäminen oli ulkoilmajuhlissa tietenkin helpompaa kuin sisätiloissa järjestetyissä tilaisuuksissa. Kilpailuja suosmun, valistavaa paatosta vierastettiin. Tämä todettiin esimerkiksi Kansanvalistusseuran suurissa laulujuhlissa. Kuopiossa, Mikkelissä ja Savonlinnassa, joissa valistavien puheiden pitäminen oli vähäistä, yleisöä kertyi laulujuhlille yli säätyrajojen, mutta Jyväskylässä, missä valistavan ohjelman osuus oli huomattava, ”yhteinen kansa” jäi paljolti pois tilaisuuksista.⁴⁵

Iltamissa tämä näkyi vieläkin selvemmin. Saattoi käydä kuten Maaningalla 1872, että tilaisuuteen saapui vain neljä talollista, eivätkä hekään jaksaneet olla paikalla juhlan loppuun saakka. Tarkoituksena oli kertoa, ”miten Suomen kansa tuli lukutaitoiseksi”, mutta rahvas ei näitä taustatietoja tuntenut tarvitsevansa.⁴⁶ Varsinkin työväestö suosi ulkoilmatilaisuuksia, joissa mielipiteenilmaukset oli lippujen ja laulujen välityksellä helpompi tuoda esille kuin kirjalliseen muotoon muokkaamalla.⁴⁷

Juhlatapojen jalostaminen säätyläisille mieleisiksi onnistui kansanhuvien avulla vain osittain. Alkoholin nauttimista ei näissä tilaisuuksissa yleensä sallittu, joten lehtikirjoituksissa kansan käytöksen kehuttiin yleensä olevan ”siivo ja vallattomuudesta vapaa”. Se koski kuitenkin vain valikoidun yleisöjoukon ajanviettoa, sillä raittiusliike toi selostuksissaan esille totuuden toista puolta.

Rahvaan ”nurkkatanssejakaan” ei kyetty poistamaan. Rantasalmella niiden kerrottiin 1890-luvun lopulla jopa yleistyneen, vaikka kunta langetti niiden järjestäjille 40 markan sakkoja.⁴⁸ Tehokkaampaa olikin toiminnan kanavoiminen yhdistystoimintaan, joka 1800-luvun lopulla saavutti laajaa kannatusta koko maassa ja kaikissa väestöpiireissä.