Oppikoulut

Savon koulukeskukset

Oppikoulu teki entisaikaan sijaintipaikastaan koulukeskuksen. Näin voi sanoa sen tähden, että oppikoulu ei vielä autonomian ajalla ollut vain oman paikkakuntansa opinahjo vaan kokosi oppilaansa huomattavasti laajemmalta alueelta. Vanhimmat oppikoulut sijoitettiin yleensä kaupunkeihin, mikä teki Savon vanhimmista kaupungeista, Kuopiosta ja Savonlinnasta, samalla Savon vanhimpia koulukaupunkeja. Mikkeli tuli mukaan myöhemmin ja Iisalmi vasta 1896. Pieksämäen maalaiskunta liittyi koulukeskusten joukkoon 1909, jolloin sinne perustettiin Savon ensimmäinen maaseutuoppikoulu. Oppikoulujen saamista paikkakunnalle tavoiteltiin, sillä niiden tiedettiin virkistävän seudun yritystoimintaa ja tuovan sijoituspaikkakunnalleen muun muassa vuokratuloja. Lisäksi niiden opettajakunnasta oli mahdollisuus saada sopivia luottamushenkilöitä hallinto- ja kulttuuritoimen tehtäviin.

Ennen 1870-lukua oppikoulujen perustana oli vuonna 1843 annettu asetus.¹⁰² Sen mukaisesti Kuopioon oli perustettu ala-alkeiskoulu, vanha, pitkin Itä-Suomea kierrellyt ja vihdoin Kuopioon päätynyt triviaalikoulu oli muutettu yläalkeiskouluksi ja vuonna 1844 oli saatu kimnaasi (lukio), joka vuoteen 1872 asti oli Savon ainoa yliopistoon johtava oppilaitos. Lisäksi Kuopioon perustettiin vuonna 1856 ruotsinkielinen tyttökoulu. Kaikki nämä olivat valtion omistuksessa olevia oppikouluja. Savonlinnassa taas oli jo 1700–1800-lukujen vaihteessa – Savonlinnan kuuluessa vielä Venäjään – perustettu saksankielinen piirikoulu, joka nyt jatkoi toimintaansa yläalkeiskouluna.

Uutena perustettiin ala-alkeiskoulu, ja valtion ylläpitämän saksankielisen tyttökoulun tilalle tuli vuonna 1853 yksityinen ruotsinkielinen tyttökoulu. Kuopioon ja Savonlinnaan verrattuna Mikkeli oli koulukaupunkina nousukas, sillä ennen 1870-lukua siellä toimi vain yksiluokkainen ala-alkeiskoulu ja 1854 perustettu yksityinen ruotsinkielinen tyttökoulu. Yläalkeiskoulua Mikkeliin ei saatu, vaikka sitä koskevia anomuksia tehtiin sekä lääninhallitukseen että senaattiin ja vaikka ehdotuksia käsiteltiin useilla valtiopäivilläkin.¹⁰³

Uusi aika Suomen oppikoulujen historiassa alkoi 1870-luvulla. Vuoden 1869 kirkkolaki siirsi oppikoulujen valvonnan hiippakuntien tuomiokapituleilta koulutoimen ylihallitukselle ja oppikoulujen rakenne muuttui täysin vuonna 1871 annetussa asetuksessa sekä sitä vuonna 1872 laaditussa täydentävässä koulujärjestyksessä. Ala-alkeiskoulut lakkautettiin, ja yläalkeiskoulut muutettiin alkeisoppilaitoksiksi, joita olivat lyseot, reaalikoulut ja tyttökoulut.

Näistä lyseoiden tarkoituksena oli antaa tieteellisen sivistyksen perustiedot lähinnä yliopisto-opintoihin haluaville, reaalikoulut valmensivat käytännön ammatteihin sekä alempiin virkoihin ja tyttökoulut eli ”naisväen koulut” keskittyivät antamaan tyttöoppilaille kodinhoidossa ja seuraelämässä tarvittavia tietoja ja taitoja. Seuraava merkittävä muutos tehtiin vuonna 1883, kun siihenastiseen latinaa painottavien klassilliseen lyseoiden rinnalle sallittiin perustaa reaalilyseoita. Latinan ja kreikan kielen sijasta niissä opetettiin enemmän uusia kieliä, matematiikkaa, luonnontietoa ja piirustusta. Sekä klassilliset lyseot että reaalilyseot olivat 8-luokkaisia.

Keskikoulukurssin suorittaminen tehtiin niissä mahdolliseksi 1891 ja vahvistettiin 1914 annetulla asetuksella, mitä ennen tavoitteena oli ollut ylioppilastutkintoon tähtäävän oppimäärän opiskelu. Tyttökoulut oli mahdollisuus muuttaa yhdeksänvuotisiksi tyttölyseoiksi vuonna 1915 annetun asetuksen jälkeen.¹⁰⁴ Kansakoulun käynti ei ennen vuotta 1905 ollut edellytys oppikouluun pääsylle, vaan tarvittavat perustiedot voitiin hankkia oppikoulujen yhteydessä toimivissa yksityisissä valmistavissa kouluissa.

Savossa uudet vuosina 1871 ja 1872 annetut määräykset merkitsivät sitä, että Kuopion ala-alkeiskoulu lakkautettiin ja yläalkeiskoulu sekä lukio yhdistettiin vuonna 1872 Kuopion lyseoksi. Sen opetuskielenä oli – ainakin periaatteessa – suomi. Joidenkin opettajien kielitaito ei kuitenkaan riittänyt pelkästään suomella opettamiseen, joten ruotsi säilyi Kuopion lyseon epävirallisena opetuskielenä vuoteen 1904 saakka. Vuonna 1883 koulu muutettiin 8-luokkaiseksi klassilliseksi lyseoksi, jonka yläluokilla oli vuodesta 1914 lähtien mahdollisuus valita joko klassillinen tai reaalilinja.¹⁰⁵

Tämän valtion omistaman suomenkielisen poikalyseon lisäksi Kuopiossa toimi vuodesta 1875 lähtien yksityinen, 4-luokkainen, ruotsinkielinen reaalikoulu. Se muutettiin vuonna 1879 ensin 7-luokkaiseksi lyseoksi ja vuonna 1886 sekä tytöille että pojille tarkoitetuksi 8-luokkaiseksi reaalilyseoksi. Se oli maan ainoa ruotsinkielinen yksityislyseo ja Savon ensimmäinen yhteislyseo.* Kuopion reaalilyseo oli uudenlainen koulu, jossa yhteiskasvatus ja reaaliaineiden opetus liitettiin yhteen. Latinan sijasta siellä painotettiin luonnontieteellisiä aineita, koska latinapohjaista lyseo-opetusta ei pidetty tytöille tarkoituksenmukaisena. Oppilasmäärän vähenemisen ja talousvaikeuksien takia tämä ruotsinkielinen oppikoulu joutui kuitenkin lopettamaan toimintansa vuonna 1913.

* Suomen ensimmäinen yhteiskoulu oli perustettu Raaheen 1880.

Valtion ylläpitämä ruotsinkielinen tyttökoulu jatkoi Kuopiossa toimintaansa uuden koulujärjestyksen jälkeen, mutta sen rinnalle perustettiin 1879 5-luokkainen, yksityinen, suomenkielinen tyttökoulu, joka siirtyi valtion omistukseen 1886. Kun kahta valtion omistamaa tyttökoulua ei ollut syytä pitää samalla paikkakunnalla, vanha ruotsinkielinen koulu lakkautettiin vuonna 1889. Sen perintönä suomenkielinen tyttökoulu sai vuosina 1889–1893 toimineet yliopistoon johtavat yksityiset jatkoluokkansa. Valtion kustantamat jatkoluokat tyttökoulussa oli vuosina 1897–1899. Kuopion tyttölyseoksi tyttökoulu laajeni vuonna 1928.

Naissivistyksen kohottaminen Kuopion seudulla oli paljolti Minna Canthin vaikutusta. Sen heijastumaa oli yliopistoon johtavan Kuopion yksityisen suomenkielisen yhteiskoulunkin perustaminen vuonna 1892.** Kuopion yhteiskoulu oli 7-luokkainen reaalisuuntainen naissivistyksen kohottamista painottava oppikoulu, johon oli tarkoitus siirtyä suoraan kansakoulusta ja jonka ylläpitämiseksi perustettiin osakeyhtiö.

Toimiluvan saanti oli ollut vaikeaa senaatin aluksi omaksuman kielteisen kannan takia, mutta onnistui lopulta pitkän anomuskäsittelyn jälkeen. Syynä viivytykseen oli se, että lukusuunnitelmaa pidettiin varsinkin historian ja matematiikan osalta liian raskaana. Sitä pidettiin myös täydellisempänä kuin valtion reaalilyseoiden suunnitelmaa, minkä pelättiin vaarantavan Kuopiossa olevien valtion koulujen suosiota. Seitsemänluokkaisessa koulussa lukusuunnitelman noudattaminen tuotti kuitenkin vaikeuksia, minkä takia Kuopion suomenkielinen yhteiskoulu vuonna 1903 muutettiin 8-luokkaiseksi. Silti koulu oli 7-luokkaisena kuulunut maan uranuurtajiin ja pyrkinyt yhdistämään kansakoulun ja oppikoulun saumattomaksi kokonaisuudeksi ilman valmistavilta luokilta hankittuja perustietoja.¹⁰⁶

** Helsinkiin vastaavanlainen, Suomen ensimmäinen suomenkielinen yhteiskoulu, oli naisasialiikkeen vaikutuksesta perustettu 1886

Kuopiossa sekä ruotsinkielinen yhteislyseo että suomenkielinen yhteiskoulu olivat uranuurtajia alallaan. Savonlinnassa oppikoulut säilyivät perinteisemmillä linjoilla. Yläalkeiskoulu muutettiin vuonna 1871 annetun asetuksen johdosta 4-luokkaiseksi suomenkieliseksi reaalikouluksi, joka aloitti toimintansa 1874. Vuonna 1884 se laajeni Savonlinnan reaalilyseok­si ja jakaantui vuonna 1914 klassilliseen ja reaaliseen osastoon. Vanha yksityinen ruotsinkielinen tyttökoulu jatkoi toimintaansa ja tunnettiin myös Aura Harlinin kouluna. Se muuttui ajan vaatimusten myötä suomenkieliseksi vuonna 1894, laajennettiin tyttölyseoksi 1931 ja otettiin valtion omistukseen 1950.¹⁰⁷

Mikkeli alkoi kehittyä koulukaupungiksi vasta vuonna 1871, kun alkeisoppilaitoksia koskevan asetuksen yhteydessä Mikkelin kaupunkiin määrättiin asetettavaksi 7-luokkainen klassillinen lyseo. Se aloitti toimintansa syksyllä 1872. Oppilaitosta oli odotettu kauan ja sen saamista perusteltu lukuisissa anomuksissa ja selvityksissä, mutta kun se lopulta saatiin, sen tuoma ilo oli harvojen iloa. Kauan odotettu oppilaitos ei käyttänytkään opetuskielenä suomea, kuten oli luultu, vaan ruotsia, josta suurin osa seudun asukkaista ei ymmärtänyt sanaakaan.

Havaittiin, etteivät opetukseen liittyvät asiat olleetkaan pelkkää koulupolitiikkaa tai talouspolitiikkaa, vaan niihin kytkeytyi kieliriitoja sekä yhteiskunnassa tapahtumassa olevien muutosten vastustamista. Täysruotsalaisuuden jälkeen Mikkelin lyseo toimi vuosina 1884–1903 maan ainoana virallisesti kaksikielisenä oppikouluna, kunnes se muutettiin oppikoulujen uuden kieliasetuksen vaikutuksesta suomenkieliseksi. Vuonna 1884 lyseo laajeni 8-luokkaiseksi ja otti käyttöön klassillisen sekä reaaliosaston.¹⁰⁸

Ruotsinkielisenä syntyneen lyseon rinnalle Mikkeliin perustettiin yksityinen suomenkielinen tyttökoulu. Se aloitti toimintansa syksyllä 1879, vaikka perustamislupa tuli senaatin talousosastolta vasta seuraavan vuoden alussa. Jatkoluokat siihen saatiin vuonna 1907. Valtion omistukseen tyttökoulu siirtyi 1926, ja Mikkelin tyttölyseona se tunnettiin vuodesta 1949 lähtien.¹⁰⁹

Suomenkielinen, yksityinen yhteiskoulu aloitti Mikkelissä toimintansa sortovuosien aikana 1905. Senkään perustaminen ei sujunut aivan ongelmitta, sillä vasta kolmas perustamista koskenut anomus hyväksyttiin. Ensimmäisen kerran anomus oli senaatin käsittelyssä vain muutama päivä Nikolai Bobrikovin murhan jälkeen ja herätti silloin epäluuloja luvanhakijoiden nuorsuomalaisen taustan ja valtion reaalilyseoista poikkeavan lukusuunnitelman takia. Lisäksi Mikkelissä oli samana vuonna todettu tapahtuneen poliittista kiihotusta. Lopulta lupa kuitenkin myönnettiin, ja yhteiskoulusta tuli paikkakunnan ensimmäinen oppikoulu, joka tarjosi tytöillekin mahdollisuuden saada yliopistoon johtavaa koulutusta.¹¹⁰

Näiden uusien oppikoulujen rinnalla Mikkelissä toimi vuoteen 1914 saakka ruotsinkielinen Antellin neitien yksityinen koulu. Se oli aloittanut toimintansa vuonna 1854 tyttökouluna, mutta kun Mikkeliin perustettiin suomen kielinen tyttökoulu ja suomenkielinen yhteiskoulu, tyttöoppilaita ei Antellin kouluun enää riittänyt, vaan se muutettiin vuonna 1905 yhteiskouluksi.

lisalmella oppikouluhanke oli vireillä vuodesta 1874 lähtien, mutta toteutus viivästyi, koska paikkakunnalle oli ensin saatava kansakoulu. Niinpä iisalmelaiset kävivät oppikoulua Kuopiossa, kunnes 5-luokkainen kunnallinen ”reaali- ja porvarikoulu” vuonna 1896 aloitti toimintansa. Vuonna 1904 se laajeni 8-luokkaiseksi yliopistoon johtavaksi oppilaitokseksi ja muutettiin lukuvuonna 1906–1907 Iisalmen suomalaiseksi yhteiskouluksi. Viisi alinta luokkaa otettiin valtion omistukseen 1913, jolloin oppilaitokseen perustettiin myös keskikoulu. Vuonna 1927 Iisalmen yhteiskoulu muutettiin Iisalmen yhteislyseoksi.¹¹¹

Pieksämäen maalaiskunnassa oppikoulukysymys tuli ajankohtaiseksi 1900-luvun alussa. Kokemuksia oppikouluista oli jo kertynyt, ja asiantuntijoitakin oli mahdollisuus saada omasta maakunnasta. Niinpä aloitteen tekijänä oli rouva Agnes Oker-Blom, joka aikaisemmin oli toiminut opettajana Kuopion suomenkielisessä yhteiskoulussa. Suunnittelutyön eräänä keskeisenä asiantuntijana oli Mikkelin yhteiskoulun rehtori Jooseppi Sajaniemi. Koulun kannattavuuden kannalta oli keskeistä se, että Pieksämäki oli asemapaikkakunta, joten sinne oli mahdollisuus saada oppilaita oman alueen ulkopuoleltakin. Niinpä perustettiin Pieksämäen yksityinen suomenkielinen yhteiskoulu, joka aloitti toimintansa vuonna 1909 ja oli itsenäisyyttä edeltäneellä ajalla Savon ensimmäinen ja ainoa maaseutuoppikoulu. Seuraava perustettiin Varkauteen 1919. Pieksämäen yhteiskoulu laajeni 1926 Pieksämäen yhteislyseoksi.¹¹²

Autonomian ajan lopulla 1910 Savossa toimi siis seuraavat 12 oppikoulua:

Kuopiossa:
– Valtion suomenkielinen klassillinen lyseo (per. 1872)
– Yksityinen ruotsinkielinen reaaliyhteislyseo (1875)
– Yksityinen, vsta 1886 valtion suomenkielinen tyttökouluja jatkoluokat (1879)
– Yksityinen suomenkielinen yhteiskoulu (1892)

Savonlinnassa:
– Valtion suomenkielinen reaalikoulu, vsta 1884 reaalilyseo (1874)
– Yksityinen ruotsinkielinen, vsta 1894 suomen­kielinen tyttökoulu (1853)

Mikkelissä:
– Valtion ruotsinkielinen, vsta 1903 suomenkieli­nen klassillinen lyseo (1872)
– Yksityinen suomenkielinen tyttökouluja jatko­luokat (1879)
– Yksityinen suomenkielinen yhteiskoulu (1905)
– Yksityinen ruotsinkielinen tyttökoulu/yhteis­koulu (1854)

lisalmella:
– Kunnallinen suomenkielinen yhteiskoulu (1896)

Pieksämäellä:
– Yksityinen suomenkielinen yhteiskoulu (1909)

Poikakouluja ja tyttökouluja Savon tuolloisista oppikouluista oli kumpiakin kolme ja yhteiskouluja kuusi. Yhteiskouluaate oli tullut Amerikasta Ruotsin kautta Suomeen ja vallannut itselleen jo pysyvän sijan Savonkin koulukeskuksissa. Yhteiskoulut lisäsivät naisten pääsyä korkeamman opetuksen piiriin ja mahdollistivat koulun toimimisen pienemmällä väestöpohjalla kuin pelkästään poikia tai tyttöjä oppilaikseen ottavat koulut. Myös yhteiskasvatuksen aate alettiin hyväksyä, ja sitä ruvettiin pitämään jopa suotavana.

Oppikoulujen määrän lisääntyminen oli tapahtunut ennen muuta yksityiskoulujen kautta. Vuonna 1910 tilanne oli jo se, että valtion oppikouluja Savon kouluista oli 3, yksityiskouluja 8 ja kunnallisia kouluja 1. Viimeksi mainittu muutettiin tosin jo melko pian valtion kouluksi. Asukasmääriin suhteutettuna Savon koulukeskusten voimasuhteet näyttivät tuolloin seuraavanlaisilta:

Hitaasti koulukaupungiksi kypsynyt Mikkeli oli tuolloin oppikoulujen tiheydellä mitattuna jo Suomen seitsemän johtavan koulukaupungin joukossa. Mikkelin lisäksi tähän ryhmään kuuluivat Sortavala, Joensuu, Jyväskylä, Oulu, Vaasa ja Viipuri. Keskimäärin Suomen kaupungeissa oli noihin aikoihin noin 4 500 asukasta yhtä oppikoulua kohden. Oppilasmääriltään Mikkelin koulut olivat kuitenkin melko pieniä, joten oppikoululaisten määrä kaupungin asukaslukuun verrattuna ei yltänyt maan keskitason tuntumaan.¹¹³

Oppikoululaiset

Kansakoulua korkeampaa koulutusta saaneiden määrä oli ennen itsenäisyyden aikaa Savossa perin vähäinen. Koko maassakaan ei oppikoulun, korkeakoulun tai ammatillisen koulun käyneitä ollut esimerkiksi vuonna 1880 yhteensä kuin 1,4 % väestöstä, ja Savossa heitä ei ollut senkään vertaa. Etelä-Savossa Mikkelin läänin alueella korkeamman opin saaneiden suhteellinen määrä oli tuolloin 0,8 % ja Pohjois-Savossa vain 0,7 %.

Tavallista jatko-opiskelu ei ollut vuosikymmeniä myöhemminkään, sillä vuodelta 1920 koottujen tietojen mukaan kansakoulua pitemmälle oli opiskellut 2,2 % Mikkelin läänin, 3,8 % Pohjois-Savon ja 3,9 % koko Suomen asukkaista. Huomattavaa kehityksessä oli kuitenkin se, että Pohjois­Savo oli Kuopioon perustettujen useiden oppikoulujen sekä yliopistoon hakeutuneiden opiskelijoiden vaikutuksesta syrjäyttänyt Etelä-Savon ja noussut jo lähelle maan keskitasoa.¹¹⁴

Korkeamman koulutuksen saaneiden ryhmästä suurin osa oli oppikoululaisia. Heidän lukumäärissään tapahtui kuvattavana olevalla ajanjaksolla seuraavanlaisia muutoksia:¹¹⁵

Vielä 1870–1880-luvuilla kasvusuunta vaihteli. Oppilaiden määrän väheneminen lukuvuoden 1870–1871 jälkeen johtui vuonna 1872 voimaan tulleen koulujärjestyksen aiheuttamasta ala-alkeiskoulujen lakkauttamisesta, sitä seuraava nousu taas uusien oppikoulujen perustamisesta ja 1880-luvun alussa tapahtunut vähäinen lasku muuttoliikkeestä ja ruotsinkielisten tyttökoulujen oppilasmäärien vähenemisestä. Sen jälkeen oppikoululaisten yhteismäärä kasvoi ja oli lukuvuonna 1917–1918 jo noin kolminkertainen alkuvuosiin verrattuna.

Oppilaat hakeutuivat kouluihin laajalta alueelta. Kuten edellisessä luvussa jo mainittiin, koulun lähitienoo muodosti ydinalueen, mutta kotipaikoista hahmottuva oppilasalue oli peninkulmien pituinen ja muutti muotoaan kulloistenkin talousseikkojen, kielisuhteiden, kulkuyhteyksien ja koulutustarjonnan mukaan. Yksittäisen oppikoulun osalta kehitys eteni haitariliikkein; ensin oppilasalue oli melko suppea, sitten se laajeni ja lopuksi taas supistui uusien koulujen perustamisen myötä.

Aluksi, 1870-luvulle saakka, suuri osa savolaisista jatko-opiskelijoista kuului muiden maakuntien oppilasalueisiin. Poikkeuksena olivat Kuopion seudulla asuvat, joilla oli käytössään maakunnan ainoa yliopistoon johtava oppikoulu, Kuopion lukio. Sen oppilasalue oli jo tuolloin laajentunut kattamaan koko Savon ja ulotti haarakkeita Mikkelin ja Kuopion läänien ulkopuolellekin. Etelässä sen varsinainen vaikutusalue päättyi kuitenkin Rantasalmen ja Kerimäen seudulle, sillä eteläsavolaiset valitsivat Kuopion ohella koulukaupungikseen melko usein Jyväskylän ja Helsingin sekä silloin tällöin myös Porvoon, Lappeenrannan, Hämeenlinnan ja toisinaan Viipurinkin.

Mikkelin lyse­on perustaminen 1872 ei tilannetta paljoa muuttanut, sillä omalle paikkakunnalle tullut ruotsinkielinen oppilaitos ei Savon suomenkielisiä tyydyttänyt. Matkarasituksia pidettiin pienempänä pahana kuin vierasta opetuskieltä, ja niinpä esimerkiksi vielä vuonna 1880 Mikkelin läänistä noin 80 poikaa kävi koulua oman läänin ulkopuolella.¹¹⁶ Uuden mahdollisuuden tarjosi vuonna 1874 perustettu Savonlinnan suomenkielinen reaalikoulu, joka varsinkin reaalilyseoksi muututtuaan keräsi oppilaita melko laajalta alueelta.

Savolaiskoulujen oppilasalueet olivat tietenkin osittain päällekkäisiä. Varsinkin Mikkeliin ja Savonlinnaan tuli oppilaita samoista Etelä-Savon pitäjistä. Mikkelin lyseon ydinaluetta oli Mikkelin kaupunki ja Mikkelin maalaiskunta. Esimerkiksi lukuvuonna 1880–1881, jolloin koulun kaikki luokat jo olivat toiminnassa, koulukaupungista oli kotoisin 56 % oppilaista. Alle sadan kilometrin etäisyydeltä tulevia oli 38 % ja sitä kauempaa 6 %.

Ydinalueen ulkopuolelta tulevat olivat tavallisimmin kotoisin Hirvensalmelta, Mäntyharjulta, Ristiinasta, Anttolasta, Juvalta, Haukivuorelta, Kangasniemeltä, Pieksämäeltä ja Puumalasta. Savonlinnan reaalikoulun oppilasalue oli tuolloin suunnilleen samankokoinen ja keräsi 61 % oppilaista koulukaupungista, 31 % alle sadan kilometrin etäisyydeltä ja 8 % yli sadan kilometrin päästä. Suurin osa oppilaista oli savonlinnalaisia tai sääminkiläisiä, mutta lähtöseutuina olivat usein myös Kerimäki, Rantasalmi, Sulkava, Joroinen, Juva ja Mikkeli. Yksittäisiä oppilaita kumpaankin kouluun tuli Savon muistakin pitäjistä.

Mikkeliin ja Savonlinnaan verrattuna Kuopion lyseon alue oli melko toisenlainen. Täällä koulukaupungin poikia oli lukuvuonna 1800–1881 vain 38 %, alle sadan kilometrin päästä oli kotoisin 38 % ja sitä kauempaa 24 %. Pitkämatkalaisia oli siis huomattavan paljon, mikä osittain oli Kuopion lukion perua ja osittain johtui Kuopion läänin harvasta oppikouluverkosta. Tästä pitkämatkalaisten osuus vielä kasvoi ja oli kymmenen vuotta myöhemmin jo 37 %. Kuopion lyseon oppilasalue oli siis laajempi kuin Mikkelin ja Savonlinnan sekä kattoi melko tasaisesti koko Pohjois-Savon alueen. Etelässä sen uloimmat haarakkeet ulottuivat Puumalan alueelle asti.¹¹⁷

Yhteiskoulujen perustaminen alkoi 1800–1900-luvun vaihteessa supistaa siihenastisia koulujen vaikutusalueita. Iisalmen ja Pieksämäen yhteiskoulut saivat ympärilleen omat alueensa ja pienensivät Kuopion lyseon pitkämatkalaisten osuuden alle 10 %:ksi. Yhteiskoulut pienensivät myös Savon tyttökoulujen oppilasalueita, jotka koulujen harvalukuisuuden takia olivat ulottuneet poikakouluja laajemmalle, usein oman läänin rajojen ulkopuolelle.¹¹⁸

Koulupaikkakunnilta kotoisin olevien oppilaiden osuus oli Savon koulukeskuksissa kaiken kaikkiaan seuraavanlainen: ¹¹⁹

Lukuvuosi 1870–1871 oli vielä vanhan koulujärjestyksen ja alkeiskoulujen aikaa. Varsinkin Mikkelissä, jossa oli ainoastaan ala-alkeiskoulu, oppilaina oli tuolloin enemmän lähiseudun talollisten kuin kaupunkilaisten lapsia. Suomen kielellä saatavan opetuksen yleistyessä koulujen sijaintipaikkakunnalta tulevien osuus koko Savossa pieneni mutta kasvoi taas uusien koulujen perustamisen myötä.

Edellä olevat luvut kertovat myös sen, että Savon oppikoulut olivat paljolti kaupunkilaisten kouluja. Kaupunkilaisia oli jopa jonkin verran enemmän kuin koulupaikkakunnalta kotoisin olevia, sillä koulun sijaintipaikkakuntalaisten lisäksi oppikouluissa oli myös muista kaupungeista tulleita oppilaita. Kaupunkilaisia oli runsaasti varsinkin Kuopion ja Mikkelin klassillisissa lyseoissa, joissa oppikoululaisten suurimpana ryhmänä olivat koulukaupungin omat pojat.

Koulun sijainti kotikaupungissa oli tietenkin iso etu ja helpotti opintielle lähtöä. Silti moni maalainenkin halusi jo kaupunkikoulujen aikana antaa lapselleen oppikoulun tarjoamia mahdollisuuksia. Asenteissa tosin oli jopa paikkakuntakohtaisia eroja, sillä koulutoimen ylihallituksen vuonna 1895 kokoamien tietojen mukaan oppikouluihin lähetettiin vähiten lapsia niistä pitäjistä, missä jo kansakoulujen perustaminen oli tuottanut vaikeuksia.¹²⁰

Asenteista riippumatta käytännön esteet olivat kuitenkin tehokkaimpia kouluttautumishalun hillitsijöitä. Maatalojen työvoiman tarve oli haitannut monen pääsyä kansakouluun, mutta vielä isompi este se oli oppikouluun pääsylle, sillä mitä pitemmälle opintiellä edettiin, sitä luultavampaa oli, ettei nuori enää palaisi kotitalon töihin vaan valitsisi virkauran ja kokonaan uudenlaisen elämänpiirin. Köyhyys ja käyttövarojen puutekin tulivat eteen, kun ryhdyttiin laskeskelemaan matkoihin ja vieraalla paikkakunnalla asumiseen tarvittavia kuluja. Koulumatkat veivät myös aikaa ja voimia.

Savon radan ja sen sivuhaarojen valmistuminen 1880-luvun lopulla helpotti joidenkin kouluunpääsyä, mutta ennen tieverkon tihenemistä ja 1920-luvulla alkanutta autojen aikakautta oli tavallista, että matkaan jouduttiin lähtemään hevospelillä, höyrylaivalla tai veneellä. ”Kotoa käsin” ei näissä oloissa voitu opiskella, vaan maalaiset joutuivat yleensä hankkimaan ”koulukortteerin” opiskelukaupungista. Jotkut pääsivät sukulais- tai tuttavaperheen luokse puoli- tai täyshoitoon, jotkut vuokrasivat huoneen iäkkään neidin tai leski­rouvan asunnosta. Tapana oli, että vuokra tai osa siitä maksettiin kotoa saatavilla maalaistuotteilla.¹²¹

Kaikkien näiden seikkojen seurauksena oppikoululaisiksi valikoitui eniten kaupungeissa asuvien virkamiesten lapsia. Heitä oli ennen 1910-lukua noin 30–40 % Savonkin oppikoulujen kasvateista. Kuitenkin jo 1870-luvulta lähtien opintielle lähetettiin nuorisoa kaikista väestöryhmistä, poikkeuksena vain yksityiset tyttökoulut, joissa ennen 1890-lukua ei ilmoitettu olleen ainuttakaan talollisen tai torpparin tytärtä. Säätyläisten ja rahvaan lasten osuudet muuttuivat Savon oppikouluissa vuosien 1880 ja 1918 välisenä aikana seuraavasti:¹²²

Säätyläiskotien lapset olivat enemmistönä Savon oppikouluissa 1910-luvulle asti. Näin oli varsinkin Kuopiossa ja Mikkelissä, kun taas Savonlinnassa ryhmien koot vaihtelivat ja painottuivat välillä rahvaan, välillä säätyläisten eduksi. Iisalmi ja Pieksämäki taas saivat oppikoulunsa vasta siinä vaiheessa, jolloin sääty-yhteis­kunta jo alkoi murentua ja paikkakunnan väestörakenne rupesi aikaisempaa enemmän näkymään oppilaiden kotitaustassa. Niinpä rahvaaseen kuuluvia oli näissä oppikouluissa alusta alkaen enemmistö.

Säätyläisiin kuulumattoman oppilasaineksen voimistuminen johtui ennen muuta ”muiden kaupunkilaisten” eli vuodesta 1908 lähtien ”pikkuliikkeenharjoittajien sekä palvelusmiesten” ryhmän kasvusta. Jo 1880-luvun alussa se oli virkamiesten jälkeen oppikoululaisten toiseksi suurin ryhmä ja kasvoi lukuvuoteen 1910–1911 mennessä jo selvästi virkamiesten ryhmää suuremmaksi. Edellisen osuus oli tuolloin 26 % ja jälkimmäisen 49 %. Työväkeen kuuluvat erotettiin tilastoissa ”muista kaupunkilaisista” omaksi ryhmäkseen vuonna 1909, jonka jälkeen tähän ryhmään kuuluvia oli oppikoululaisista noin 6-10 %. Vähiten, vuosittain noin 2–6 %, Savon oppikouluissa oli torpparien ja maaseudun muiden tilattomien lapsia.

Oppikouluissa istui siis rinta rinnan säätyläiskotien ruotsia puhuvaa nuorisoa ja sarkavaatteisiin puettuja savonmurretta haastavia maalaispoikia. Melko nopeasti oppilasparvi kuitenkin ulkoiselta olemukseltaan yhdenmukaistui. Koulupukuja ei Suomessa otettu käyttöön, mutta muistitietojen mukaan erilaisuus ei kauan ollut häiritsevä tekijä. Koulutovereista tuli tovereita vanhempien säädystä, aatteista, asenteista tai tavoitteista huolimatta.

Oppikoulut sääty-yhteiskunnan oljenkortena

”Suomen kansakoulun isän” Uno Cyg­naeuksen toive oli ollut, että kansakoulu toimisi eri kansankerroksia yhdistävänä yleisenä pohjakouluna, joka ohjaisi kasvattinsa suoraan oppikouluun. Tärkeänä hän piti myös sitä, että opetuskieli olisi kansakouluissa ja oppikouluissa sama. Toive ei toteutunut. Alkuopetus liitettiin tuolloiseen kansakouluun vain kaupungeissa, kansakoulut keskittyivät ennen muuta rahvaan lasten sivistämiseen ja oppikoululaitosta kehitettiin kokonaan omana, kansakouluista riippumattomana kokonaisuutena. Alkuajan oppikouluista tuli säätyläisten opinahjoja, jopa niin, että niiden sanottiin edustavan mennyttä aikaa ja jarruttavan kansan sivistystason kohottamista.¹²³ Tähän vaikutti sekä koulunkäynnin kalleus että opetuskieli.

Oppikouluja oli harvassa ja matkat niihin pitkiä. Kyytimaksuihin, koulukortteeriin ja elämiseen vieraalla paikkakunnalla tarvittiin varoja. Tavallisen maalaiskodin kasvatille niitä ei useinkaan kustannettu. Lisäksi oli suoritettava lukukausimaksut ja sisäänkirjoitusrahat. Niistä oli mahdollisuus saada vapautuksia, mutta aina niitä ei myönnetty. Ainakin väitettiin, että maksuja kantamalla pyrittiin estämään köyhien perheiden lasten pääsy oppikouluihin ja näin takaamaan valtion virkojen säilyminen varakkaan säätyläisluokan etuoikeutena.¹²⁴

Varsinkin yksityiskouluissa maksuja perittiin, koska niiden talous oli enemmän kannatusyhdistysten kuin valtionavun varassa. ”Kun oppilaitosta ylläpidetään oppilaiden koulumaksuilla ja yksityisillä varoilla, ei ole voitu vapautusta koulumaksuista antaa”, kirjoitti muun muassa Kuopion yksityisen suomalaisen jatko-opiston johtajatar vuonna 1893.¹²⁵

Koulumaksuista tuli oppilaita suodat­tava tekijä myös yksityisissä valmistavissa kouluissa. Näitä erillisluokkia perustettiin Savon oppikoulujen yhteyteen 1880- ja 1890-luvuilla, ja ne oli tarkoitettu kansakoulun rinnalla toimiviksi oppikouluun pyrkijöiden pohjakouluiksi. Niistä käytetty nimitys ”herrasväen koulu” kuvasi hyvin koulujen erityisluonnetta eli sitä, että oppilaat olivat Savonkin valmistavissa kouluissa pääosin ruotsinkielisten virkamiesten lapsia. Valmistavien koulujen antama tuki sääty-yhteiskunnalle alkoi kuitenkin heiketä jo 1800- ja 1900-luvun vaihteessa ja loppui Savossa kokonaan 1900-luvun alkuvuosikymmeninä.¹²⁶

Opetuskieli toimi kuitenkin koulutuskustannuksia tiukempana oppikoululaisten seulana, sillä kansakoulua korkeampi opetus oli Suomessa vielä 1860-luvulla lähes yksinomaan ruotsinkielistä. Näin oli lähes ummikkosuomalaisessa Savossakin. Ruotsin kieli oli täällä herrasväen kieli ja antoi sitä osaaville hyvät lähtökohdat oppikoulun aloittamiselle. Kuitenkin vuonna 1863 annettu kieliasetus edellytti suomenkielisen virkamiehistön ja sivistyneistön kouluttamista ruotsinkielisen rinnalle.

Suomalaisuusaatekin oli voimistunut jo 1870-luvulla, mikä taloudellisen vaurastumisen ohella lisäsi suomenkielisten perheiden halua saada lapsiaan laajenevan koulutustarjonnan piiriin. Suomenmielinen sivistyneistö (fennomaanit) suosikin säätykiertoa ja oli valmis ottamaan vastaan uusia voimia kansan keskuudesta, kun taas ruotsinmieliset (svekomaanit) asettuivat puolustuskannalle ja tukeutuivat ruotsinkieliseen oppikoululaitokseen asemansa säilyttämiseksi. Siitä syntyneen taistelun liekit korvensivat tunteita Savon kaikissa kolmessa vanhassa koulukaupungissa: Kuopiossa, Savonlinnassa ja varsinkin Mikkelissä. Taistelua ei käyty vain kuntatasolla, vaan kysymys koulujen opetuskielestä oli valtiopäivilläkin eräs kouluasioiden keskeisimpiä kysymyksiä.

Kuopiossa kielitaistelu alkoi varsinaisesti 1871, kun yläalkeiskoulun ruotsinkielinen osasto lakkautettiin ja vasta muutama vuosi aikaisemmin perustettu suomenkielinen osasto jäi jatkamaan koulun opetusperinteitä. Ruotsinkielisten senaattiin lähettämän anomuksen seurauksena opetuksen sallittiin jatkua myös ruotsinkielisenä, mikä ei tietenkään ollut kaikkien mieleen. Virallisesti koulu ei toiminut kaksikielisenä, mutta käytäntö tuki svekomaanien vaatimuksia, sillä joidenkin opettajien kielitaito ei riittänyt pelkästään suomen kielellä opettamiseen. Näin ruotsi säilyi Kuopion lyseon epävirallisena opetuskielenä vuoteen 1904 saakka.

Kuopion lyseon suomalaistuminen sai paikkakunnan ruotsinkieliset aktiivisiksi. Heidän omasta oppilaitoksestaan, 1875 perustetusta ruotsinkielisestä yksityislyseosta, tuli koko maassa eräänlainen suojelukohde. Tämä näkyi, kun senaatti 1885 päätti oppilaiden vähenemisen takia alentaa koulun saamaa valtionapua. Koulun toiminnan turvaamiseksi eri puolilla Suomea alettiin järjestää arpajaisia ja Helsinkiin perustettiin erityinen säätiökin koulun asioista huolehtimaan. Mittavan avusruskampanjan seurauksena koulu saatiin pelastettua ja samalla muutettua yhteislyseoksi.

Se oli uudenlainen koulumuoto, joka ruotsinkielisyydestään huolimatta kiinnosti myös suomenkielistä väestöä. Niinpä sen oppilaista noin neljännes oli suomea äidinkielenään puhuvia. Ruotsinmielisten oli siihen koulun kannattavuuden takia suostuttava, mutta jyrkimmät suomenmieliset eivät tällaista omasta joukosta lipeämistä suvainneet. Sanasotaa sekä koulun olemassaolosta että sen oppilasvalinnoista käytiin puolin ja toisin lehtien palstoilla vuosikausia.

Ruotsinkieliset vastustivat kiihkeästi myös Kuopion suomenkielisen tyttökoulun perustamishanketta ja saivatkin valtion ylläpitämäksi suunnitellun tyttökouluhankkeen raukeamaan. Vanha ruotsinkielinen tyttökoulu olisi heille riittänyt, mutta se joutui väistymään suomenkielisen yksityiskoulun tieltä.¹²⁷

Savonlinnassa suomenkieliset saavuttivat koulukiistoissa voittoja melko helposti. Ruotsinkieliseen yläalkeiskouluun perustettiin jo 1860-luvulla suomenkielinen osasto, mutta suomenkielisten varsinaisena voittona oli Savonlinnan suomenkielisen reaalilyseon perustaminen vuonna 1884.¹²⁸ Myös yhteiskoulu muuttui suomenkieliseksi vuonna 1889.

Mikkeliin verrattuna Savonlinnan kieliriidat olivat laimeita. Lisäksi ne olivat paikallisia, kun taas Mikkelissä käyty taistelu herätti valtakunnallistakin huomiota ja kytkeytyi koulutoimen ylihallituksen puheenjohtaja Kasimir von Kothenin paljon vastustusta herättäneeseen koulupolitiikkaan. Hänen mielestään kouluja tarvittiin ruotsinkielisen virkamiehistön lapsia varten, virkamieskunnan täydennyksen turvaajaksi, kun taas kansan lasten sivistäminen oli tässä tarkoituksessa sekä mahdotonta että turhaa.¹²⁹

Mikkelissä yritykset korkeamman oppilaitoksen saamisesta olivat ajautuneet karille kerta toisensa jälkeen, mutta kun kaupunginvaltuuston jäsen laamanni Karl Gabriel Poppius toimitti von Kothenille tämän mielipiteitä myötäilevän anomuksen, Mikkeli sai lyseonsa, tosin ruotsinkielisen. Pieni ruotsinmielisten ryhmä hyötyi näin von Kothenin pyrkimyksistä sijoittaa yliopistoon johtavat koulut läänien pääkaupunkeihin ja säilyttää opetuskieli ruotsinkielisenä. Ruotsinkielisen lyseohankkeen tukijoihin kuului ilmeisesti myös Mikkelin läänin entinen maaherra, senaattori S. H. Antell, jonka sisarilla oli Mikkelissä ruotsinkielinen tyttökoulu.

Todennäköisesti pelkät kielipoliittiset seikat eivät kuitenkaan olleet seudun virkamiesten toiminnan takana, sillä anomuksen esittäjänä toiminut laamanni Poppius oli käyttänyt suomen kieltä kihlakunnantuomarina jo vuodesta 1864. Opetuksen antaminen ruotsin kielellä koettiin siis keinoksi säilyttää virkamieskunta ruotsinkielisenä ja näin tukevoittaa jo hajoamassa olevaa sääty-yhteiskuntaa.¹³⁰

Noin vain vähemmistön pyrkimyksiin ei kuitenkaan enää alistuttu. Uusi Suometar julkaisi vuonna 1872 artikkelin mikkeliläiskoulun ”kummallisesta synnystä ja kä­sittämättömästä tarkoituksesta” sekä epäili, ”antaako Mikkelin lyseo ne Savon ja Karjalan suomalaiset nuorukaiset joita sen täytyy ruotsalaisten puutteessa lainata, meille takaisin samanlaisina maataan ja kansaansa rakastavina kuin ne on vastaanottanut”.¹³¹

Mikkelin lyseon kielikysymys näytti panevan liikkeelle koko maakunnan. Suomenkielinen väestönosa ryhtyi vaatimaan koulun suomalaistamista. Se vei asian valtiopäiville, käsitteli sitä kuntakokouksissa, valitsi lähetystöjä, laati ”hartaita toivomuksia” ja julkilausumia, puheita ja sanomalehtikirjoituksia. Silti Mikkelin lyseo joutui pyristelemään kieliseikkojen puristuksessa ensimmäiset kolmekymmentä vuottaan. Osa opettajista koetti opastaa suomenkielisiä oppilaita myös näiden omalla äidinkielellä, mutta ruotsinmielinen St Michels Weckoblad ei tätä menettelyä hyväksynyt. Se paheksui jyrkin sanoin opettajien toimintaa ja kyseenalaisti samalla näiden pätevyyden.¹³²

Kaksikielisyys sai kuitenkin arvovaltaisen tukijan. Snellman ajoi noihin aikoihin kaksikielisen opetuksen ohjelmaa ja käytti Morgonbladetissa julkaisemassaan artikkelissa Mikkelin mallia esimerkkinä hyvästä tilanteeseen sopeutumisesta. Hänen mukaansa opetuskielen liian nopea muuttaminen ruotsista suomeksi saattaisi vain aiheuttaa suomen kielen kehittämisen vastustusta. Lisäksi Mikkelin lyseon kaltaisessa koulussa oppilaille tarjoutui mahdollisuus kahden kielen hallintaan, joka toisi suomenkielisille ja ruotsinkielisille tasavertaiset valmiudet yliopisto-opintoihin siirtymiselle.¹³³ Savon suomenkielinen väki ei kuitenkaan ollut samaa mieltä, vaan piti oikeutenaan lyseon muuttamista suomenkieliseksi.

Sääty-yhteiskunnan rakenteisiin toi loven myös suomenkielisten tyttökoulujen perustaminen Mikkeliin ja Kuopioon. Tyttökouluthan oli perinteisesti tarkoitettu ruotsinkielisten säätyläiskotien tyttärille, ja vielä vuoden 1872 koulujärjesLyksenkin mukaan tyttökouluihin pyrkijöiltä piti ”erittäinkin tarkattaman sitä, että ilmoitetut ovat siveyden ja kunnollisuuden puolesta tunnetuista kodeista”.¹³⁴

Tyttökoulujen säätyläisluonne näkyi niiden lukukausimaksuissakin, jotka voitiin pitää lyseoiden ja alkeiskoulujen maksuja korkeampina koska ”koulut tyydyttivät varakkaiden kotien yksityistä sivistystarvetta”, kuten valtiopäiväasiakirjassa vuonna 1894 mainittiin.¹³⁵ Suomenkielisten kotien tyttärille perustetuilla kouluilla oli kuitenkin laajemmat tavoitteet ja paremmat valmiudet ottaa vastaan eri yhteiskuntaryhmistä tulleita oppilaita. Tätä kehitystä muun muassa Mikkelin ruotsinmieliset eivät hyväksyneet.

Heidän mielipiteen ilmaisijanaan oli kirjailija Karl August Tavaststjerna, joka hyökkäsi kiivaasti vanhan Antellin neitien ruotsinkielisen tyttökoulun rinnalle perustettua uutta opinahjoa vastaan: ”Täällä oli nyt kaksikymmentä vuotta aikaa ja varoja uhraamalla koetettu ylläpitää sekä ruotsinkielistä tyttökoulua että kirjakauppaa, ja viimeiset voimat tässä oli kulutettu vanhan, ruotsalaisen asian hyväksi – mutta kuinkas kävi? Tulee mikä tulekaan muuahta tusinaopettaja Jyväskylän seminaarista (Sofia Hagman) ja perustaa suomalaisen tyttökoulun ja kohta on oppilaiden luku (Antellin koulussa) vähentynyt niin, että täytyy ottaa köyhiä lapsia kadulta ja antaa heille ilmaiseksi kasvatusta, ettei oppilasmäärä aivan liika vähältä näyttäisi . … Mutta ei, – perään tässä ei anneta! Työtä pitää tehdä aamusta varhaisesta yöhön myöhäseen. Saavat nähdä ihmiset, ettei vanha ruotsalainen sivistys niinkään helposti väisty”, hän kirjoitti.¹³⁶

Väistyminen suomen kielen hyväksi oli kuitenkin Savossa, kuten koko Suomessa, vääjäämätön. Lukuvuonna 1870–1871 Savon oppikoulujen oppilaista vielä 48,2 % oli puhunut äidinkielenään ruotsia. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin, 1890-1891, heidän osuutensa oli 34,9 %, 1910–1911 enää 6,9 % ja autonomian ajan lopussa 1917–1918 ainoastaan 2,5 %.¹³⁷

Muutos oli tapahtunut yhteiskunnan muuttuessa ja lainsäädännön taipuessa olosuhteiden mukaan. Näin ruotsinkielisten väheneminen ja suomenkielisten koulutusmahdollisuuksien lisääntyminen tekivät ruotsinkielisen opetuksenkin vähitellen tarpeettomaksi. Muutosta vauhditti Mikkelin ja Kuopion tarkk’ampujapataljoonien lakkauttaminen vuonna 1901, mikä vei paikkakunnilta ruotsinmielisen upseeriston ja samalla suuren joukon koulujen ruotsia puhuvista oppilaista. Opetuskielellä ei sääty-yhteiskuntaa Savossa enää kyetty pönkittämään, vaan 1800-luvun jälkeen oppikouluista tuli yhteiskunnallisen kohoamisen tärkein väylä.