Opin alkeet

Kiertokoulut

Kansakoulujen eräänä alkuajan ongelmana oli kouluun tulevilta edellytettävien perustietojen puuttuminen. Tämä hankaloitti koulutyötä erityisesti maaseudulla. Kansakouluhan ei siellä ollut alkeistietojen antaja, vaan oppilaiden tuli jo koulun aloittaessaan osata lukea sekä hallita kristinopin, kirjoittamisen ja laskennan alkeet. Opit oli mahdollista saada kotona omilta vanhemmilta tai holhoojilta, seurakunnan kierto- ja pyhäkouluissa tai kansakouluihin valmistavissa pientenlastenkouluissa, mutta tulokset jäivät kauas tavoitteista.

Kouluun tuli jatkuvasti lapsia, joilta tavaaminen ei onnistunut tai jotka eivät tunteneet edes kirjaimia. Se teki ”ylhäisemmän” opetuksen seuraamisen lähes mahdottomaksi ja pakotti kansakoulunopettajat tinkimään opetussuunnitelmistaan. Syyt tähän olivat kaikkialla Suomessa jokseenkin samat; vanhemmat eivät itsekään hallinneet näitä taitoja, alkeisopetusta antavien koulujen oppiaika oli perin lyhyt, koulunkäynti katkonaista ja kiertokoulunopettajien valmistaminen tehtäväänsä järjestämättä.

Kirkon ylläpitämiä kiertokouluja eli kinkerikunnasta toiseen kiertäviä kyläkouluja oli alettu perustaa Savon seura-kuntiin 1840–1850-luvuilla, joihinkin (Pieksämäen pitäjä, Leppävirta, Nilsiä, Kangaslampi) jo 1700-luvun lopulla,⁷⁷ mutta helppoa opetuksen antaminen ei ollut. Tilanne oli monella paikkakunnalla samanlainen kuin lisalmella vuonna 1869. Sieltä kerrottiin:

”Ne haitat mitkä enimmästi wastustawat kiertäwää koulua täällä, owat ensiksi pitäjän laajuus, joka estää koulun useammasti tulemasta samoille paikoille. Pitäjässä on 37 kinkerikuntaa, joissa koulun tulisi olla yhden viikon kerrallaan; siis wuodessa ennättäisi se käydä ympäri pitäjään ja wielä jäisi 15 viikkoa ylitse, joka aika menee matkustus- ja lupa-ajaksi. Mutta wielä ei ole ennättänyt koulu käydä yhtenäkään vuotena jokaisessa kinkerissä; ja jospa ennättäisikin, niin mitä woipi sillä yhdellä wiikkokaudella ennättää lapset saada oppia, ainoastansa on se hywin wähäinen alku kirjainten tuntemiseen, joka tarkkaan ennättää unehtua siksi, kuin koulu toisen kerran tulee samalle paikalle, warsinkin kun kotiluku on ylimalkaan huonolla jälellä. Tällainen tyhjän toimittaminen, arwannee jokainen, kyllästyttää opettajaakin, olkoon se waikka kuinka harras toimissaan, kuin näkee waikutuksensa turhaan menewän. Ja mistä woipi löytyä sellainen opettaja, joka jaksaisi melkein wuoden ympäriinsä tehdä joka wiikonpää yhtäläistä muutosta, juuri kuin reppuryssä renseli selässä. Hän ei woi kuijettaa kaikkia tarpeellisia kirjoja y.m. kapineita, joita pitäisi olla ja käyttää opettaissa lapsia.

Toiseksi on kansa melkein yleisesti wielä niin pimitetty sielun sokeudelta, ettei tunne koulun ja opetuksen hyötyä. Tämä on nähty siitäkin, ettei kaikki kinkerikunnat ole tahtoneet koulua ottaa wastaan, muka pitäen liikana rasituksena, että kyytitä kouluttajaa kinkeristä toiseen. ja yhden kansakouluttajan palkka ei riittäne, että kustantaa joka wiikon päästä kyyti paikasta toiseen.”⁷⁸

Kuitenkin kiertokoulu oli se koulumuoto, joka maaseudulla yleensä hyväksyttiin. Sitä ei pidetty pelkkänä kotona annettavan opetuksen tukena tai kansakouluun ja rippikouluun valmistavien alkeistietojen antajana vaan erillisenä kansakoulun vaihtoehtona, rahvaan mielestä riittävän opin jakajana. Opetus keskittyi lukemisen harjoitteluun ja katekismuksen ulkoa luettamiseen, mutta opettajan taidoista riippuen mukaan voitiin ottaa myös kirjoitus- ja laskuharjoituksia, veisuuta ja raamatunhistoriaa. Joissakin kiertokouluissa opetettiin 1900-luvun alussa myös kotiseutuoppia, maantietoa, piirustusta ja käsitöitä.⁷⁹

Kiertokoulun etuna oli se, että kansakouluun verrattuna sen ylläpito tuli halvaksi; koulua pidettiin maalaistaloissa tai pitäjäntuvassa, joten sille ei tarvinnut kustantaa erityistä koulutaloa eikä opettajalle maksaa kansakoulunopettajien tasoista palkkaa. Se, kuka palkan maksoi, vaihteli seurakunnittain. Kunnallishallinnon alkuaikoina, jolloin kunnan ja seurakunnan taloudenhoitoa ei vielä ollut kokonaan erotettu toisistaan, kiertokoulunopettajan palkan maksoi toisinaan kunta, toisinaan seurakunta tai molemmat yhdessä.⁸⁰

Oppilaiden kannalta merkittävin etu oli kuitenkin se, että koulu tuli oppilaiden luo eikä oppilaiden tarvinnut matkata kauas koulun luo. Lyhyt oppiaikakin oli monien mieleen, sillä se teki mahdolliseksi lasten käyttämisen kotien töissä ja säilymisen vanhempien valvonnassa. Kiertokoulu oli perinteinen ja tuttu koulumuoto, jonka asemaa kansakoulu ei pitkään aikaan horjuttanut.

Kiertokouluja oli Savossa 1870-luvulta lähtien vähemmän kuin kansakouluja, mutta oppilaita niissä oli kansakouluihin verrattuna moninkertainen määrä. Esimerkiksi lukuvuonna 1885–1886 Savon kouluikäisistä lapsista kävi kansakoulua keskimäärin 4,4 % mutta kiertokoulua 33,2 %. Kiertokoulut eivät täällä myöskään vähentyneet ennen oppivelvollisuusaikaa, vaikka kansakouluverkko vuosi vuodelta tiheni ja vaikka kiertokoulujen suhteellinen osuus Savon kaikista maaseutukouluista 1890-luvulta lähtien supistui. Kehityksen suunta näytti seuraavanlaiselta:⁸¹

Vuonna 1877 lähes jokaisessa Savon seurakunnassa oli jo jonkinlainen koulu, joko kansakoulu tai kiertokoulu. Varsinkin Pohjois-Savossa ne olivat vielä tuolloin toistensa vaihtoehtoja käytännössäkin, eivätkä vain asukkaiden suhtautumisessa.

Toisin oli kymmenkunta vuotta myöhemmin, jolloin lähes jokaisessa seurakunnassa oli sekä kansakoulu että kiertokoulu ja jolloin näiden kahden tärkeimmän koulumuodon välille oli puhkeamassa kiista opetuksen sisällöstä ja tarpeellisuudesta. Kansakouluviranomaiset esittivät kielteisiä ja epäluuloisia lausuntoja kirkollisista lastenkouluista, ja papisto, joka oli joutunut jäämään syrjään kansakoulujen tarkastustehtävistä, alkoi nähdä merkkejä kunnallisten koulujen maallistumisesta. Se johti kirkon piirissä kannanottoihin opetuksen uskonnollisen pohjan säilyttämiseksi ja vapaamielisten virtausten vastustamiseksi. Erityisesti piispa O. I. Colliander korosti kiertokoulujen tarpeellisuutta, tosin ei kansakouluun vaan rippikouluun valmistavana opetuksen antajana.⁸²

Yleisenä suuntauksena oli kuitenkin se, että papisto ei hylännyt kansakouluja, mutta kirkon johdossa olevien kiertokoulujen kehittämiseen alettiin kiinnittää aikaisempaa enemmän huomiota. Niiden määrää lisättiin, opetusta laajennettiin ja opettajia koulutettiin. Kuopion maa- ja kaupunkiseurakunnan tuomiorovasti Johannes Schwartzberg paneutui erityisesti kirkkohistorian alkeisopetuksen edistämiseen. Opetustyön yhdenmukaistamiseksi Kuopion tuomiokapitulin toimesta maan lastenkouluille laadittiin vuonna 1889 ohjesäämökin, mutta kun sen noudattaminen oli vapaaehtoista, seurakunnille jäi mahdollisuus paikallisiin sovelluksiin. Se taas edellytti opettajien tiedollisen tason nostamista.

Kiertokoulunopettajat olivat saaneet koulutuksensa joko sivutoimisina opettajina toimineilta lukkareilta, itse opiskellen tai kansakoulunopettajien pitämiltä lyhyiltä kursseilta. Näin kouluttautuneiden opettajien aika alkoi väistyä, kun yksivuotiset, yksityisin varoin toimivat kiertokouluseminaarit aloittivat toimintansa. Ensimmäinen niistä perustettiin Hämeenlinnaan vuonna 1890, ja vuonna 1905 niitä oli jo seitsemän. Sitä kautta saatiin koulutettua opettajakuntaa Savonkin alkeiskouluihin.

Kansakoulunopettajien tapaan suurin osa uusista kiertokoulunopettajista oli aluksi miehiä, mutta opettajakunta naisvaltaistui, ja vuonna 1906 naisia oli Savon kiertokoulunopettajista jo 74 %. Kiertokouluseminaarin käyneitä heistä oli tuolloin noin 45 %. Suuri osa Savossa toimivista kiertokoulunopettajista oli oman maakunnan väkeä, mikä varmaankin osaltaan auttoi kotien ja koulujen yhteistyön rakentamisessa.⁸³ Millaisia vaikeuksia siihen liittyi ja millaisissa olosuhteissa kiertokoulunopettaja joutui työtään tekemään, siitä löytyy kuvauksia Iisalmen pappilan entisen rengin, kirjailija Heikki Kauppisen, Kauppis-Heikin, teoksissa Sydänmaan lapsi ja Uran aukaisijat.⁸⁴

Kiertokoulujen ulkoiset puitteet olivat vaatimattomat. Kiertokoulu oli ennen muuta syrjäkylien koulu, eikä sen tarpeisiin varoja uhrattu. Koulun penkiksi kelpasi tuvan penkki, ja talonväki hoiti pirtissä arkiaskareitaan oppitunneista piittaamatta. Aina ei koulua pidetty edes asuintuvassa vaan huonokuntoisessa sivurakennuksessa, sellaisessa, mistä muun muassa Puumalan kiertokoulunopettaja 1900-luvun alussa tuskastuneena kertoi: ”Ei ole huone haitan suuri: pituus 4 m, leveys 3,90, korkeus 2, 75. Lattia harva, veto käy melkein joka siltapalkin väliltä. Yksi ulkoikkuna, ilman sisäikkunoita. Yksi ruutu kovin rikki, jonka pitää koossa kaksi päretikkua. Siinä työtä koetetaan ahertaa vastuksista huolimatta, väristen väliin vilusta. Siis, kärsi, kestä sortumatta! Siinä laulu 27 ihmistaimen rinnasta.”

Opetusvälineitäkään ei liiemmin ollut, mutta hätä keinot keksi. Kangasniemen kiertokoulunopettaja esimerkiksi käytti virsikanteleen mustaa laatikonpohjaa koulutauluna. Kunnollisia ja hyvin varustettuja luokkahuoneitakin oli, mutta vielä 1900-luvun alussa ne olivat poikkeuksia. Kiertokoulujen kehittämistä vaikeutti varojen puute, sillä niille voitiin hakea valtionapua vasta 1910-luvun puolivälistä lähtien, jolloin kiertokoulujen aika jo vähitellen alkoi väistyä. Oli siis tingittävä opettajien palkoista, välineistä ja opetustiloista.⁸⁵ Kiertokoulujen päiväkirjoista voidaan todeta, että koulunkäynti oli kiertokouluissa yhtä epäsäännöllistä kuin kansakouluissa.

Varsinaisia kiertokouluseurakuntia on vaikea nimetä, sillä ”lukupaikkojen” määrä ja opetuksen kesto oli eri seurakunnissa hyvin erilainen. Vain viikon yhdessä paikassa toimiva koulu tavoitti huomattavasti suuremman joukon lapsista kuin pitemmän aikaa paikallaan pysyvä, pienempään ryhmään keskittyvä mutta sen tähden ehkä tehokkaammin toimiva koulu. Kattavaksi kiertokoulutoimintaa voidaan esimerkiksi lukuvuonna 1885–1886 kuitenkin luonnehtia mm. Puumalassa ja Rautalammilla, joista edellisessä kiertokoulua kävi 67,2 % ja jälkimmäisessä 66,3 % kouluikäisistä.

Tuusniemellä kiertokoululaisten osuus oli tuolloin peräti 97,5 %, mutta kunta kuului juuri niihin alueisiin, joissa koulu vaihtoi paikkaa viikoittain ja ennätti näin haravoida piiriinsä suurimman osan seurakunnan kouluikäisistä. Toisaalta Anttolassa, Enonkoskella, Kiuruvedellä, Juankoskella, Vesannolla, Varkauden ruukinseurakunnassa ja Kaavilla ei tuolloin ollut lainkaan kiertokoulua. Joillakin paikkakunnilla niiden toiminta lopetettiin kansakoulun perustamisen yhteydessä, joillakin taas korvattiin pientenlastenkoululla tai pyhäkoululla.

Pientenlastenkoulut

Alkuopetusta oli mahdollisuus saada myös kunnallisissa tai seurakunnallisissa pientenlastenkouluissa. Vuoden 1866 kansakouluasetuksessa oli kohta (§ 124), joka antoi mahdollisuuden lyhentää kansakoulun lukuvuotta, jos oppilaita välttämättä tarvittiin kotien syys- ja kevättöissä. Tuona aikana kouluissa voitiin pitää alkeis­ eli pientenlastenkoulua varsinaiseen kouluun aikoville. Tämä kansakouluasetuksen kohta teki maaseudun kiinteistä pientenlastenkouluista kunnallisia, mutta kustannuksista saattoi huolehtia – kuten kiertokouluissakin – joko kunta tai seurakunta. Kirkollisiksi koulut teki kuitenkin se, että seurakunnat vastasivat niiden toiminnasta, opetussisällöstä ja opettajien valinnasta.⁸⁶

Kuten sivulla 461 olevasta taulukosta käy ilmi, tällaisia kansakoulujen yhteydessä syksyisin ja keväisin toimivia ”esikouluja” oli Savossa kuitenkin melko vähän. Pääsyynä oli oppilaspula. Koska jo kansakouluun pääsy oli monelle syrjäseudun lapselle tuolloin vaikeaa, sen valmennusluokaksi tarkoitettuun pientenlastenkouluunkaan ei ollut tulijoita.

Niinpä joissakin kunnissa alkavaksi ilmoitettu pientenlastenkoulu jouduttiin perumaan, koska lapsia ei tullut riittävästi tai heitä oli niin vähän, että heidät sijoitettiin varsinaiseen kouluun isompien joukkoon. Tavallista oli myös, ettei kouluun löytynyt opettajaa. Vaikka pientenlastenkoulu ei ollut kiertokoulun vaihtoehto, Savossa niitä oli yleensä paikkakunnilla, joista kiertokoulu puuttui tai sen toiminta oli laimeaa.

Pientenlastenkoulun työmuodot ja oppiajat vaihtelivat, mutta yleensä niissä opetettiin kansakoulun työn kannalta tärkeitä asioita, kuten uskontoa sekä aakkosten ja numeroiden tuntemista. Varkauden tehtaan pientenlastenkoulun työsuunnitelmaan kuului muun muassa kolme viikkotuntia äidinkieltä, kaksi uskontoa, kaksi laskentoa ja kaksi kirjoitusta sekä yksi viikkotunti käsitöitä.⁸⁷

Pyhäkoulut ja kotien antama opetus

Seurakuntien pyhäkoulutyö oli saanut vuoden 1858 kansanopetusjulistuksessa eräänlaisen virallisen aseman maan yleisen opetusjärjestelmän osana. Sen tuli tukea kotien antamaa alkeisopetusta mutta myös järjestää lapsille tarkoitettuja hartaustilaisuuksia. Sunnuntaisin pidetyillä opetus- ja hartaushetkillä pyrittiin samalla totuttamaan lapset kristilliseen pyhäpäivän viettoon.

Suhtautuminen pyhäkoulujen opetustyöhön vaihteli maan eri osissa. Turun hiippakunnassa se oli osa kirkollista alkeisopetusta, Kuopion ja Porvoon hiippakunnissa pyhäkouluista taas tuli pikemminkin lasten jumalanpalveluksia. Lukemisen ja kristinopin opettamista pidettiin tärkeänä, mutta yhtä tärkeää oli virsien laulaminen, rukoileminen ja sunnuntain evankeliumin selittäminen.⁸⁸

Tähän suuntaan kehitystä koetti johtaa myös vuonna 1888 perustettu Pyhäkouluyhdistys, mutta silti koulun ja pyhäkoulun ero oli Savossakin vielä 1800-luvun lopulla epäselvä. Esimerkiksi Varkauden tehdasseurakunnassa vuonna 1894 pidetyn piispantarkastuksen aikaan pyhäkouluja ei ollut lainkaan, koska tehtaan puolesta kaikille halukkaille oli jo tarjolla sekä kansakoulu että pientenlastenkoulu. Haukivuorellakin oli vielä vuonna 1901 ”vallalla se väärä käsitys että pyhäkoulua pidetään kouluna. Sitä se ei ole, vaan on se hartaushetki ja on sen luonne enemmän jumalanpalvelusta kuin koulua ja sentähden tuleekin pyhäkoulun olemukseensa nähden lähemmäksi kotihartautta ja jumalanpalvelusta kuin koulua”, totesi piispa Colliander tarkastuksessaan.⁸⁹

Alkeisopetus läksyineen ja kuulusteluineen oli kaupunkien pyhäkouluista jätetty pois jo 1800-luvun loppupuolella, ja tähän pyrittiin myös maaseudulla. Savossa pyhäkoulut painottuivat alusta alkaen kuitenkin niin paljon hartaudenharjoituksiin, että niitä käsitellään tarkemmin seurakuntaluvun yhteydessä.

Kodeissa annettavaa alkeisopetusta pidettiin kaiken myöhemmän oppimisen perustana. ”Siihennähden kuin se on mahdollista opetettakoon äiti ensin lapsiansa, sitten vasta lähettäköön ne kouluun lisätietoja saamaan”, muistutti piispa A. J. Hornborg tarkastaessaan vuonna 1880 Joroisten seurakuntaa.⁹⁰

Samaa oli korostanut jo Uno Cygnaeus. lisalmelaisen Kauppis-Heikin sanoin koulunkäynnin tuli Savo-lehdessä olleen artikkelin mukaan edetä seuraavasti: ”Ensimmäinen rappuväli kansan lasten opintiellä on, kun äiti osoittaa Aapisen ensi lehdeltä että tuossa on A, toinen kun sunnuntaikoulumestari tavauttelee päivän evankeliumia, kolmas kun kiertokoulunopettaja alkaa tehdä selkoa tavuista ja yhdistellä niitä sanoiksi, neljäs se kun kansakoulunopettaja alkaa näistä sanoista eroitella ääntiöitä ja kerakkeita, sekä selitellä sanain sisältöä y.m. Jos tahdot että viimeksimainitsemalleni rapulle on heti hypättävä, niin selitäpä mitkä alarappusista ovat revittävät, vai kaikkiko?”⁹¹

Alkuopetus oli siis kansakoulun kan­nalta ensiarvoisen tärkeää, mutta ensimmäinen ja tärkein ”rappuväli” saattoi käytännössä puuttua miltei kokonaan. Vanhempien oma kehno lukutaito esti alkeiden opettamisen, eikä opettamishalukaan aina ollut korkealla. Usein oli myös niin, ettei opetus edennyt tältä ensimmäiseltä tai toiselta rapulta eteenpäin. Pelkästään kotiopetuksen ja pyhäkouluopetuksen varassa oli nimittäin vuonna 1877 peräti 73 % opetuksen piirissä olevista savolaislapsista.

Se oli selvästi enemmän kuin Suomessa keskimäärin ja johtui Pohjois-Savon vielä tuolloin varsin harvasta kouluverkosta. Vuoteen 1886 mennessä kotiopetuksen ja pyhäkouluopetuksen osuus oli supistunut 62 prosentiksi mutta oli edelleen maan keskitasoa suurempi. Tasoittumista tapahtui seuraavien vuosien aikana, niin että vuonna 1891 pelkästään kotiopetuksen ja pyhäkouluopetuksen varassa oli 45,G % ja vuonna 1906 enää 35,4 % koululapsista.⁹² Sekin oli vielä paljon ja osoitti selvästi kansanopetuksen tehostamisen tarpeen.

Oppimistulokset

Perusopetusta oli siis entisaikaan mahdollisuus saada monessa erilaisessa ja eritasoisessa koulussa. Tavallisimmin tyydyttiin alkuopetukseen, olihan kansakoulu ennen oppivelvollisuusaikaa vielä suhteellisen pienen joukon opinahjo. Seuraava taulukko hahmottaa kokonaiskuvaa tästä eri koulumuotojen yleisyydestä:⁹³

Kehitys oli Savon maaseurakunnissa samansuuntainen kuin koko Suomessa: kouluopetus laajeni ja pelkästään pyhäkouluissa ja kodeissa annettava opetus väheni. Koko maan lukuihin verrattuna voidaan kuitenkin todeta, että kansakouluissa ja pientenlastenkouluissa käyvien osuus oli Savossa kumpanakin läpileikkausvuonna jonkin verran maan keskiarvoa pienempi, kun taas kiertokoululaisten osuus oli 1800-luvun lopulla kasvanut ja ylitti vuonna 1906 jo maan keskiarvon. Numerot kertovat myös sen, että keskimääräistä suurempi osa savolaislapsista oli yhä pelkästään pyhäkouluissa ja kodeissa annettavan opetuksen varassa. Lisäksi osa kouluikäisistä, vuosittain noin kolme prosenttia oli ennen oppivelvollisuusaikaa kokonaan opetuksen ulkopuolella.

Opetuksen omaksumista ja oppimistuloksia testattiin sekä lukukinkereillä että piispantarkastuksissa. Kokeissa keskityttiin lukutaitoon ja kristinopin tuntemiseen, eli asioihin, jotka kuuluivat tuolloisen kansanopetuksen ja varsinkin sen alkuopetuksen perusvaatimuksiin. Tulokset eivät olleet kehuttavia. Rippikirjoihin tehdyt merkinnät sekä piispantarkastuspöytäkirjojen tiedot antavat savolaisten lukutaidosta tosin vain yleiskuvan, sillä heikoimmat oppilaat saattoivat kanelia koetilaisuuksia, ja mukana olleiden tulostaso saattoi taas madaltua, jos he jännittivät ja epäonnistuivat suullisessa kuulustelussa, joka suoritettiin muiden oppilaiden, vanhempien ja seurakunnan johtomiesten läsnä ollessa.

Piispantarkastuspöytäkirjoihin sisältyvät lukutaitomerkinnätkin olivat 1870-luvun alussa vielä melko ylimalkaisia ja kertoivat arvioinnin vain asettuneen tyydyttävän ja välttävän välille. Täsmällisiä numerotietoja asiakirjoihin alettiin kuitenkin merkitä 1870-luvun lopulta lähtien, kun Porvoon hiippakuntaan kuuluneissa Etelä-Savon seurakunnissa lukukokeiden tulokset ryhdyttiin tilastoimaan. Niiden tietojen mukaan esimerkiksi vuosina 1879–1881 luetetuista 5 179 eteläsavolaisesta ripillä käymärtömästä, siis kouluikäisestä lapsesta, kiitettävästi osasi lukea 30,0 %, tyydyttävästi 36,6 %, välttävästi 27,5 % ja huonosti 5,9 %. Kuopion hiippakuntaan kuuluneista Pohjois-Savon seurakunnista ei ole yhtä tarkkoja tietoja, mutta yleistasosta – tai kuulustelijoiden arviointiasteikosta – kertoo se, ettei lukutaito yhdessäkään seurakunnassa saanut kiitettävää arvosanaa. Näin oli myös vuonna 1897 toimintansa aloittaneessa Savonlinnan hiippakunnassa.⁹⁴

Yhteistä Savon seurakunnille oli se, että niiden, jotka olivat käyneet rippikoulun lähivuosina, lukutaito ja kristinopin tuntemus oli todettu olevan huonompi kuin kouluikäisten. ”Savossa on ollut huomattavissa viime aikoina, että rippilapset ovat olleet huonompia sisäluvussa kuin lapset ja muuten huonompia kuin vanhemmat”, kirjoitti piispa Johansson vuonna 1894 ja kehotti tarttumaan kirjaan myös pakollisten lukuharjoitusten jälkeen.⁹⁵ Kehityksen suunta oli nimittäin huolestuttava, sillä ilman tulevien isien ja äitien lukutaitoa ei kotiopetukseltakaan voinut paljoa odottaa.

Kansakoulujen myönteinen vaikutus tuli näkyviin hitaasti. Vuosina 1892-1896 pidetyissä piispantarkastuksissa lukukokeiden tulos oli vielä se, että tuolloin luetetuista 2 885 eteläsavolaisesta lapsesta kiitettävän arvioinnin sai 23,9 %, tyydyttävän 35,8 %, välttävän 31,3 % ja huonon 9,0 %. Pohjois-Savossa suurimmalla osalla, 55 prosentilla, oli edelleen vain välttävä lukutaito.⁹⁶

Kehitystä jarrutti muun muassa se, että monet vanhemmat lopettivat opetuksen antamisen sen jälkeen, kun lapsi oli pantu kansakouluun. ”On semmoinen vilpisteleminen Savossa nykyaikaa, ettei koti pidä huolta alkuopetuksesta eikä valmistavista kouluista, vaan laskee kansakoulun tehtäväksi alkuopetuksenkin. Se on surullinen huomio yli hiippakunnan”, kirjoitettiin vuonna 1894.⁹⁷

Ripillä käyneiden tiedot arvioitiin Etelä-Savossa kuitenkin jo aikaisempaa paremmiksi, mutta Pohjois-Savossa ei tässäkään vielä ollut edistystä havaittavissa. Selvemmin oppimistulokset alkoivatkin parantua vasta 1900-luvun alussa kansakouluverkon tihentyessä ja opinkäynnin yleistyessä.

Lukukokeisiin tyttöjä saapui paikalle poikia enemmän, ja lähes aina he myös keräsivät paremmat tulokset. Pelkkien arvosanojen valossa lukutaito saattoi kuitenkin näyttää paremmalta kuin se todellisuudessa oli. Kokeissa luetutettiin yleensä aina samoja katekismuksen tai Raamatun tekstejä, jotka monet oppivat ulkoa ja selvisivät näin kuulustelusta kunnialla.

Mutta jos muisti petti, totuus tuli esiin. ”Yleensä woi rippikoululasten lukutaidosta sanoa että waikka lukiwat sangen sujuwasti kuitenkin kun tarkemmin kuunteli, hawaittiin paijon wirheitä, ja kun näitä ruwettiin korjaamaan, ei siitä tahtonut tulla mitään”, totesi piispa Hornborg vuonna 1880. Lisäksi hän havaitsi, että ”harwat oliwat ne, jotka olisiwat kyenneet käsittämään mitä oliwat lukeneet”. Myös piispa Herman Råberg antoi vuonna 1896 Pieksämäen seurakuntalaisille huomautuksen siitä, että ”parannusta kaipaawa epäkohta lasten sisäluwussa on, että he arwaamalla panewat wälistä joka toisenkin sanan omasta päästään”.

Heikonpuoleiseksi arvioi piispa Juho Rudolf Forsmankin muun muassa Keiteleen lasten lukutaidon, vaikka nämä vuonna 1905 pidetyssä kuulustelussa ”lukea pärräsivät katekismuksen ulkoa kannesta kanteen”. Aikuiset selittivät heikon lukutaitonsa usein huonolla näkökyvyllä, mutta kuulustelijat uskoivat syyn olevan kiinnostuksen puutteessa, joka sai opit unohtumaan pian koulusta pääsyn jälkeen.⁹⁸ Silmäsairaudet ja heikkonäköisyys olivat tuolloisten lääkärien mukaan Savossa kuitenkin niin yleisiä, että ne varmasti ovat vaikuttaneet lukuhalun vähenemiseen ja kehnoihin koetuloksiin.

Isoja eroja oli tietenkin sekä yksittäisten oppilaiden että eri seurakuntien välillä. Kehuja saivat Varkauden tehdasseurakunta, jossa ruukin omistajat olivat pitäneet huolta lasten lukutaidosta, ja Karttula, jossa hyvä lukutaito perustui kotiopetuksen arvostamiseen. Esimerkillisenä paikkakuntana mainittiin 1880-luvulla myös Joroinen, jossa lapset oli opetettu kunnolla tavaamaan ja näin, vaikka ehkä kangerrellen, saamaan selvää oudostakin tekstistä.

Keskimääräistä heikommiksi tulokset taas jäivät Iisalmella, Keiteleellä ja varsinkin Nilsiässä, missä sekä lasten että ripillä käyneiden lukutaito todettiin kehnoiksi useissa perättäisissä piispantarkastuksissa. ”Seurakunta on osoittanut tässä sellaista huolimattomuutta, velttoutta ja kovakorvaisuutta, joka ei muuta ansaitse kuin nuhdetta”, kirjoitti piispa Forsman vuonna 1904. Kirkkoherra J. Th. Dahlström oli aikaisemmin maininnut lukuhaluttomuuden syyksi ”uuden katekismuksen pelon”, mutta se ei selitykseksi kelvannut. ”Taas tässä todistus kansan typeryydestä, joka ei käsitä että se on yhtä huokea oppia uutta kuin vanhaa, kun ei ennestään osaa kumpaakaan”, todettiin.⁹⁹

Kaiken kaikkiaan opetuksen tulokset olivat vielä 1800-luvun lopulla Savonmaassa kehnot. Kirkko vaati lukutaitoa ja kristinopin tuntemista, minkä seurauksena sisälukutaito yleistyi. Kirjoitustaito oli kuitenkin vielä pitkään harvinainen, laskutaito vieläkin harvinaisempi. Yli 10- tai 15-vuotiaasta ”aikuisväestöstä” ennen oppivelvollisuusaikaa vuosina 1880 ja 1920 kootut tiedot antavat taidoista seuraavanlaisen kuvan:¹⁰⁰

Luku- ja kirjoitustaito oli Savossa koko oppivelvollisuutta edeltäneellä ajalla maan keskitasoa heikompi. Pelkästään lukutaitoisia oli kuitenkin suhteellisen paljon, joten täysin lukutaidottomien osuus oli suunnilleen sama kuin muuallakin. Savon eri osia verratessa voi todeta, että Pohjois-Savossa luku- ja kirjoitustaitoisten osuus aikuisväestöstä oli jo vuonna 1880 suurempi kuin Etelä-Savossa ja kasvoi myös Etelä-Savoon verrattuna ripeämmin.

Edellä esitetyissä numerotiedoissa ovat mukana sekä kaupunkilaiset että maalaiset. Ero näiden kahden ryhmän välillä oli kuitenkin melko selvä. Vuonna 1920, jolloin erot koulutuksen yleistymisen myötä olivat jo jonkin verran tasoittuneet, luku- ja kirjoitustaitoisia oli esimerkiksi Pohjois-Savon maalaiskunnissa 52,1 % ja kaupungeissa 69,4 %. Koko maan vastaavat keskiarvoluvut olivat 54,2 o/o ja 80,0 %. Ero maalaisten ja kaupunkilaisten osaamisen välillä ei siis ainakaan Pohjois-Savossa ollut niin suuri kuin Suomessa yleensä.¹⁰¹