Muuttuva elämäntapa

Savupirteistä uloslämpiäviin taloihin

Savupirtit eli ”haikutuvat” olivat 1800-luvun lopulla Savon syrjäkylien asumuksia. Kaupungeissa, kirkonkylissä ja muissa taajamissa niitä ei enää ollut, mutta moni kyllä vielä muisti, millaista niissä oli asua. Päällimmäisenä muistikuvana oli hämäryys, sillä tyypillisissä savupirteissä ei ollut ikkunoita vaan ainoastaan luukut, joista savu päästettiin ulos ja joista myös saatiin sisään vähän päivänvaloa. Kunnostusten yhteydessä moneen savupirttiin tosin rakennettiin yksi tai kaksi pientä ikkunaa. Iltaisin pirttiin sytytettiin savuava pärevalkea.

Näihin vanhimpiin asumuksiin ei yleensä tehty kivijalkaa, vaan taloa pystytettäessä nurkan alle pantiin vain iso kivi tai pölkky, mistä sitten aiheutui, että pari hirsikertaa melko pian pääsi painumaan maahan ja lahoamaan. Alahirsien mätänemistä joudutti vielä se, että seinien viereen oli tapana lämmön vuoksi kasata kivi- ja multavalli, ns. multiainen. Osa mullasta kaivettiin permannon alta, ja näin syntynyttä kuoppaa, johon yleensä päästiin porstuan kautta, voitiin käyttää säilytystilana.¹²¹

Heikolle perustalle tehdyistä rakennuksista tuli lyhytikäisiä. Sen vuoksi savupirtit lopulta hävisivät melko nopeasti uudenlaisten asuinrakennusten tieltä.¹²²

Etelä-Savossa savupirttien väistyminen alkoi nopeutua 1880-luvulla ja Pohjois-Savossa 1890-luvulla. Kuitenkin vielä 1895, jolloin koko Suomessa savupirttien osuus maaseudun asuinrakennuksista oli 3,7 %,¹²³ niiden osuus Savossa oli 26,3 %. Haukivuorella, Pielavedellä, Jäppilässä, Lapinlahdella, Iisalmen maalaiskunnassa, Rautavaaralla ja Tuusniemellä savupirttejä oli jopa yli puolet asumuksista.

Kymmenen vuotta myöhemmin, 1915, tilanne oli jo kokonaan erilainen, sillä savupirttisaarekkeina erottuivat enää Pielavesi, Kaavi ja Rautavaara. Niissä savupirttejä oli vielä noin neljännes asumuksista. Kokonaan savupirtit hävisivät 1890-luvulle mennessä Säämingistä, Kerimäeltä ja Enonkoskelta sekä pian myös Vesannolta, Kiuruvedeltä ja Suonenjoelta. Kahden viimeksi mainitun kunnan maaseutumaisuus alkoi noihin aikoihin muutenkin hävitä, sillä 1900-luvun alussa niissä olevat asutuskeskukset, ainoina Savossa, julistettiin taajaväkisiksi yhdyskunniksi.¹²⁴

Savupirtit siis korvautuivat vähitellen uloslämpiävillä taloilla, mutta kyläkuvaan se ei tuonut aluksisuurta muutosta. Savupirttien tapaan uudetkin asumukset olivat näet pieniä, matalia, maalamattomia puurakennuksia, mutta piippu ja kuusiruutuiset ikkunat antoivat niille jo sentään oman, savupirteistä poikkeavan leiman. Säästäväisyyssyistä, ja ehkä lämmönkin takia, ikkunoita oli tavallisesti vain kaksi tai kolme, ja koska tuuletusta ei pidetty tärkeänä, niihin ei ollut tapana laittaa saranoita.¹²⁵ Siitä seurasi, että savun tilalle huoneisiin tuli painostava ummehtuneisuus. Tässä alkoi tapahtua muutosta 1890-luvun lopulla, kun uusi terveydenhoitolaki velvoitti kiinnittämään huomiota asuinhuoneiden ilmanvaihtoon ja laittamaan ikkunat avattaviksi.

Tätä asumistavan muutosta Juhani Aho kuvaa novellissaan Siihen aikaan kun isä lampun osti. Ensin hankittiin pärevalkean tilalle öljylamppu, ja pian rakennus muutettiin uloslämpiäväksi. Hämärän väistyminen koettiin ihmeeksi. ”Kirkonkylän kauppamies on Pietarista tuonut semmoisia lamppuja, joista yksi näyttää enemmän kuin kymmenen pärettä. . . .ja siinä palaa öijy, eikä tarvitse muuta kuin sytyttää iltasella, niin se palaa sammuttamatta, vaikka aamuun asti polttakoon . … Lamppu se vain katossa loisti, ja usein sitä kyläläiset kävivät sunnuntai-iltoina ihmetellen katsomassa . … Mutta sitten kun meillä oli ollut lamppu vähän aikaa, piilusi isä tuvan seinät ihan valkoisiksi, eivätkä ne sitten enää ole milloinkaan mustuneet, kun vanha sisään lämpiävä uunikin särettiin ja sijaan tehtiin uusi uloslämpiävä, peltiniekka.”¹²⁶

Uudet savuhormeilla eli ”rööreillä ja korsteeneilla” varustetut rakennukset olivat yleensä kestävämpiä kuin edeltäjänsä. Tämä johtui siitä, että 1800-luvun lopulta lähtien niihin tehtiin kiinteään maahan asti kaivettu perustus kivijalkoineen ja ilmanvaihtoaukkoineen. Se lisäsi talojen käyttöikää, mutta silti ne usein olivat rappeutuneita ja rempallaan, koska korjauksiin ja kunnostuksiin ei liiennyt aikaa eikä varoja. Tämä todettiin toistuvasti mm. lohkomisten yhteydessä pidetyissä katselmuksissa ja kunnanlääkärien vuosikertomuksissa.

Ulkokaton materiaali vaihteli. Lautakattoisia ja pärekattoisia rakennuksia oli vielä 1870-luvulla Savossa suunnilleen saman verran, mutta pärekatot yleistyivät ja olivat kuvattavan kauden lopulla varsin suosittuja. Turve-, tuohi- ja olkikatot olivat monista kunnista 1800-luvun jälkipuoliskolla jo kokonaan hävinneet, poikkeuksena vain Lapinlahti, Muuruvesi, Nilsiä, Varpaisjärvi ja Rautavaara, joissa ne eivät vielä 1900-luvun alussakaan olleet harvinaisia. Pelti ja tiili tekivät 1900-luvun alussa tuloaan, samoin huopa, joka lopulta syrjäytti päreet ja yleistyi 1900-luvun alkupuolella talojen tavallisimmaksi katemateriaaliksi.¹²⁷

Savolaisissa maalaistaloissa oli tavallisesti kaksi tai kolme huonetta ja asukkaita asuinrakennusta kohden enemmän kuin Suomessa keskimäärin. Esimerkiksi 1885 asumistiheys Suomessa oli 7,3 henkilöä asuinrakennusta kohden mutta Mikkelin läänissä 8,4 ja Kuopion läänissä 10,4. Yhtä ahdasta asuminen oli vain Oulun läänissä.¹²⁸ Vuonna 1901, jolloin asuminen maalaiskunnissa oli jo jonkin verran väljentynyt, Suomessa oli keskimäärin 2,4 asukasta asuinhuonetta kohden, mutta Mikkelin läänissä 2,8 ja Kuopion läänissä 3,3. Ahtaimmin koko Suomessa asuttiin tuolloin Rautavaaralla, missä yhteen huoneeseen oli ahtautunut keskimäärin 5,1 asukasta. Kymmenen ahtaimmin asutun kunnan joukossa olivat myös Savonranta ja Tuusniemi.¹²⁹

Ahtaaksi asumisen tekivät savupirttien yleisyys ja ilman omaa asuntoa elävät loiset, joita varsinkin Kuopion läänin alueella oli huomattavan runsaasti. Irtaimen väen oloja Kuopion läänissä pohtineen komitean käsityksen mukaan asumisolot olivat kuitenkin siedettävät. ”Selityksenä siihen että niin monta henkeä saadaan mahtumaan samaan tupaan on osittain se, että tuo . . . sisään ja ulos virtaava savu vaikuttaa tehollisen ilmanvaihdoksen, osittain myös se seikka että juoppous on Kuopion läänissä paijoa vähemmän yleinen ja vallassa kuin eteläisissä ja läntisissä lääneissä. Tämän vuoksi elämä ahtaastikin asutuissa pirteissä on hiljaista ja rauhallista sekä riidat ja häiringit outoja.”¹³⁰ Oli miten oli, ainakin kesällä ahtaus hellitti, kun suuri osa talonväestä muutti piha­-aittoihin nukkumaan.

Kunnanlääkärien kertomuksissa ja lehtiartikkeleissa on runsaasti mainintoja savolaisten asumisahtaudesta ja kotien epäsiisteydestä. Myös pihapiirissä vallitsi ”epäjärjestys ja siiwottomuus, kynnyksestä pellolle saakka”.¹³¹ Tämä oli seurausta siitä, ettei taloissa yleensä ollut ns. mukavuuksia. Vesijohto vedettiin moneen navettaan jo 1890-luvun lopulla, mutta asuinhuoneisiin vesi kannettiin joko kaivosta tai järvestä. Viemäröintiäkään ei ollut, joten likavesi vain viskattiin ulos tuvan nurkalle. Käymälät yleistyivät Savossa hitaasti, ja talousjätteet kannettiin ulkorakennusten takana olevalle rikkatunkiolle. Eräänä syynä piha-alueella vallitsevaan sekavaan vaikutelmaan oli myös karja- ja varastotilojen suunnittelematon rakentaminen. Niitä pystytettiin sinne, missä tilaa sattui olemaan ilmansuunnista tai vierei ten rakennusten käyttötarkoituksesta välittämättä. Niinpä piha tuli täyteen pieniä erisuuntaisia tönöjä, joiden nurkantaustat helposti täyttyivät kaikenlaisella romulla.

Edellä kerrottu on eräänlainen keskivertokuva savolaisten asuintavasta. Ero vauraiden talonpoikaistalojen ja mökkien välillä oli kuitenkin melkoinen, kartanoista ja virkataloista puhumattakaan. Pietari Hannikainen kertoi jo vuonna 1864 Savoa kuvatessaan, että ”rakennukset owat usiammassa paikoin wälkit ja puhtaat, ja se ei ole mikään harwinainen tapaus kohdata maansydämessä ihan uuden ajan tapaan rakennettuja ja sisältä koristetut franskan tapeteilla sekä komeilla huonekaluilla”.¹³² Jotkut matkaajat olivat Pohjois-Savostakin saaneet jopa sellaisen käsityksen, että ”useimmat talot owat komeita tai kutakuinkin hywässä kunnossa. Huoneet owat ehiät ja pihan seudut puhtaat. Warsinkin on huomattawa se seikka, että jokaisessa talossa on suuri puhdas aidattu nurmikko pihamaana. Se on kaunista”.¹³³

Myös sisustuksessa oli suuria eroja. Savupirteissä irtohuonekaluja ei juuri ollut. ”Huonekaluina tuwassa on aina wesisaawi korkeilla jaloilla jotenkin keskellä lattiaa, lähellä muurin kulmaa seinustalla kiertelee wankat penkit ympäri huonetta, toisessa peränurkassa pitkä pöytä, jossa syiiminen toimitetaan, sitten on sänkyjä ja muutamia hywin waatimattomasti laitettuja tuoleja siellä täällä”, kerrottiin vuonna 1890.¹³⁴

Savupirteissä talousastiat ja työkalut säilytettiin yleensä porstuan hyllyillä ja vaatetavara piha-aitoissa. Perunkirjojen mukaan varakkaat savolaistalot taas olivat jo 1870–1880-luvuilla kalustettu irtohuonekaluilla. Pöytiä ja tuoleja alettiin maalata, keinutuoli ja sivusta aukivedettävä sänky kuuluivat kotien vakiokalusteisiin. Joillakin oli 1800-luvun lopulla myös piironki ja puinen sohva sekä rukin lisäksi kangaspuut ja mankeli. Pehmustetut huonekalut kuuluivat herrasväen kodinsisustukseen. Valaisimina käytettiin kynttilöitä, lyhty­jä sekä öljylamppuja.

Tekstiilitkään eivät enää 1800-1900-lukujen vaihteessa olleet harvinaisia. Sänkyvaatteet olivat vanhastaan tuttuja, ja ikkunoissa talollisilla oli ilmeisesti ainakin salusiinit. Muut tekstiilit sitä vastoin tuntuivat rahvaan kodeissa aluksi olevan täysin väärässä ympäristössä. Tämän joutui toteamaan muun muassa ristiinalainen kansakoulunopettaja Augusta Demander. Hän oli innostanut oppilaitaan käsitöiden tekemiseen, ”mutta mitä hyötyä siitä oikeastaan on, jos kansamme kodeissa tapaammekin virkatun vaatteen pöydällä ja sängyllä valkean, punaisella langalla ommellun peiton? Ei mitään hyötyä, sillä useammin ovat nuo mainitut ’kapistukset’ niin mustuneet tupakansavusta ja tahraantuneet pölystä sekä muusta, ettei katsojalla ole aavistustakaan niiden alkuperäisestä somuudesta. . . . Ennen korutöitä pitää naisen oppia puhtautta, järjestystä ja miellyttävää kodikkaisuutta”, totesi turhautunut opettajatar vuonna 1905.¹³⁵ Säätyläisten ja kaupunkilaisten koteihin tekstiilit ja muut somistukset sentään jo kuuluivat.

Kaupunkiasuminen

Savon kaikki kolme kaupunkia olivat vielä kuvattavan kauden alkaessa pieniä, maalaismaisia asutustaajamia. Vuonna 1878 Kuopiossa oli 345, Mikkelissä 227 ja Savonlinnassa 135 asuinrakennusta.¹³⁶ Ne kaikki olivat yksikerroksisia, tavallisesti vaalean keltaiseksi maalattuja puutaloja omine pihoineen, kasvimaineen, talleineen, karjasuojineen ja varastorakennuksineen. Irrallaan juoksevien kotieläinten takia pihapiirit oli tapana ympäröidä lauta-aidalla. Perheet pyrkivät kaupungeissakin omavaraisuuteen, joten puutarhan sekä kasvimaan lisäksi monella kaupunkilaisella oli ns. plantaasiviljelmä kaupungin reunalla. Myymälät ja verstaat olivat yleensä asuinrakennuksen yhteydessä, mutta saunat ja riihet oli palovaaran takia rakennettava kaupungin ulkopuolelle.

Koko taajama näytti enemmän kirkonkylältä kuin kaupungilta. Pääkadutkin olivat 1800-luvun lopulle saakka hiekkateitä ja syrjäkadut usein niin ruohon peitossa, että ainakin mikkeliläiset ja savonlinnalaiset laidunsivat niillä lehmiään. Katuvaloja ei vielä 1870-luvun alussa ollut, vesijohdoista ja viemäreistä oli vasta kuultu puhuttavan.¹³⁷ Ei siis ihme, että Pietarissa kasvanut Elisabeth Järnefelt kysäisi 1884 kuvernöörin puolisona ensi kertaa Kuopioon saapuessaan: ”Mikäs tämän kylän nimi on?”¹³⁸

Kuitenkin Kuopio oli jo tuolloin kaupunkimaisempi kuin Savon muut kaupungit. Erilaistumisen perustana oli vuonna 1856 vahvistettu kaupunkien yleinen rakennusjärjestys, jossa kaupungit jaettiin koon mukaan neljään luokkaan. Kuopio kuului toiseen luokkaan, jossa keskustan kortteleihin tuli rakentaa 2–3-kerroksisia kivitaloja, Mikkeli ja Savonlinna taas neljänteen luokkaan, jossa yksikerroksisten puutalojen rakentaminen oli sallittua koko kaupunkialueella. Erilaisuutta toi myös se, että kivitalot saatiin rakentaa pääty päätyä vasten, mutta puutalot tuli rakentaa harvaan ja erottaa toisistaan palokujilla, kaduilla tai puistoalueilla. Asuminen ja työpaikkakin pyrittiin erottamaan toisistaan, kun teollisuuslaitokset ja verstaat suositeltiin sijoitettavaksi kaupungin reuna-alueille.¹³⁹

Näiden määräysten mukaisesti Kuopio sai ensimmäiset kiviset asuinrakennuksensa 1870-luvun lopulla. Kuopiossa kaupunkilaisten silmä ei niihin heti tottunut. Kirjoitettiin: ”Wasta rakennetut yksityisten kiwikartanot owat jo asuttawassa kunnossa. Komeilta nuo näyttävätkin, jos waan olisi muutamista nurkista jätetty pois nuo epämukawat lisäykset. Kaunistukseksi ne lienewät aiotut, mutta meidän silmissämme ainakin waatii pitkäaikaista harjoitusta ennen kuin woimme niitä edes kärsittäwinä pitää. Kiwitalojen siwulle laitetaan parast’ aikaa jalkakäytäwiä kuntoon; ehkäpä wiimeinkin tulee kaupunkimme keskikohta tawalliseen liikekuntoon, jota se jo useita wuosia on kaiwannut.”¹⁴⁰ Mikkeliin ja Savonlinnaan, joissa kivitalojen rakentaminen ei ollut pakollista, niitä alkoi tulla puutalojen rinnalle vasta 1890-luvulla.¹⁴¹

Tavallisin asumismuoto oli omalla tontilla oleva talo, jossa omistaja itse asui. Asuinhuoneita kaupunkilaistaloissa oli tavallisesti 2–3, tehdasyhdyskunnissa, kuten Juankoskella, Varkaudessa ja Lehtoniemellä 1–2. Muuttovirran tuodessa kaupunkeihin yhä uusia asukkaita, omistusasuntojen osuus kuitenkin väheni ja asuminen kävi ahtaaksi. Omistajan ja hänen perheensä Iisäksi taloissa asui yleensä vuokralaisia sekä usein myös asunnon omistajan palveluksessa olevia piikoja, renkejä, kisällejä, oppipoikia tai kauppa-apulaisia. Ahtaus sai aikaan vuokrien kohoamista sekä sen, ettei muutto maalta kaupunkiin läheskään aina taannut parannusta asumistasoon.

Mikkelissä ilmestyvä sosiaalidemokraattinen Vapaus-lehti kirjoitti savonlinnalaisten asunto­oloista 1912 seuraavanlaisesti: ”Huonossa kunnossa kuuluu olevan työläisasunnot Savonlinnassa Vääräsaaren ja Ruislahden kaupunginosassa. Uunit sellaisia, että savu tulee sisään aivan kuin savutuvissa, lattiat taas sellaisia, että sietää olla varuillaan, ettei taita jalkojansa sekä muutenkin kosteita ja vetoisia kun tuuli nurkista puhaltaa. Kummako, jos kaupungissa nykyisin on paljon lapsi- ym. tautia liikkeessä.”¹⁴²

Kehityksen eräs päätepiste kuvastuu 1919 toimeenpannun virallisen asuntolaskennan tiedoista. Savon kaupungeista ahtaimmin asuttiin tuolloin Kuopiossa. Siellä oli keskimäärin 2,1 henkilöä asuinhuonetta kohden, kun vastaava luku Savonlinnassa oli 1,7, Iisalmella 2,0 ja Mikkelissä – ahtaasti asuttua Emolan esikaupunkia lukuun ottamatta – 1,5. Ahtainta oli kuitenkin Juankosken (3,2), Varkauden (2,8) ja Lehtoniemen (2,6) tehdasyhdyskunnissa, joissa kaikissa yli puolet yhdyskunnan jäsenistä asui kolmen tai useamman hengen huoneissa. Perheeseen kuulumattomien osuus huoneiston asukkaista oli Savon kaupungeissa vajaa neljännes, mikä oli enemmän kuin tilastoinnissa mukana olleiden maaseututaajamien vastaava luku.¹⁴³

Kaupunkeihin ahdas asuminen aiheutti sekä tulipalojen että kulkutautien leviämisen vaaran. Niinpä tuli tarpeelliseksi tehostaa paloturvallisuutta, veden saantia, juomaveden laatua ja viemäröintiä.

Paloturvallisuudesta huolehti jokaisessa Savon kaupungissa vielä 1870-luvun alussa sivutoiminen palomestari nuohoojien ja palovartijoiden avustamana. Kullakin talolla tuli olla sammutusvälineet, ja tulipalon sattuessa kaupunkilaisten velvollisuus oli itse ottaa osaa sammutustöihin. Katkerat kokemukset kuitenkin osoittivat tällaisen valmiuden riittämättömäksi. Niinpä Kuopiossa 1877 sattunut, puolitoista korttelia tuhonnut tulipalo johti jo saman vuoden lopulla Vapaaehtoisen palokunnan (VPK) perustamiseen.

Näin kävi myös Savonlinnassa. Vuonna 1879 tuli tuhosi siellä vain muutaman tunnin kuluessa 14 asuinrakennusta, kaksi pesutupaa ja toistakymmentä ulkohuoneriviä tai makasiinia, minkä seurauksena entisen ”palokunnan” tueksi 1880 koottiin Savonlinnan VPK. Mikkelissä ei vielä tuolloin jouduttu taisteluun tulen valtaa vastaan, mutta Kuopion esimerkkiä seuraten Mikkelikin kokosi VPK:n jo vuonna 1879. Tositoimiin se joutui 1910 – eikä tulos silloin ollut kehuttava. Palokuntalaisten ja kaupunkilaisten ponnisteluista huolimatta tulipalo tuhosi korttelin verran kaupungin keskustaa ja osoitti, että kaupungit tarvitsivat myös vakinaisen palokunnan. Mikkeliin sellainen saatiin vuonna 1911, Kuopioon 1913 mutta Savonlinnaan vasta 1931.¹⁴⁴

Paloturvallisuutta lisäsi myös vesijohtoverkon rakentaminen. Sellainen oli saatu Helsinkiin jo vuonna 1875, mutta Savon kaupungeissa tämä uudistus toteutettiin vasta vakinaisten palokuntien perustamisen jälkeen 1900-luvun alkupuolella. Kotitalouksissa vesijohtoveden käyttö oli aluksi kuitenkin vähäistä. Vedestä ei haluttu maksaa, joten sitä haettiin vanhaan tapaan järvistä tai kaivoista. Se ei aina ollut kelvollista juomavedeksi, joten Mikkelin ratkaisuna oli ns. vapaapostin pystyttäminen ilmaisen vesijohtoveden saantia varten.¹⁴⁵ Viemäröinti Savon kaupunkeihin rakennettiin jonkin verran vesijohtoja aikaisemmin, mihin vuoden 1879 terveydenhoitoasetuskin velvoitti.

Sähkövalon kaupunkilaiset saivat 1800- 1900-lukujen vaihteessa. Sitä ennen sekä kodeissa että kaduilla oli käytetty öljylamppuja. Niiden aiheuttamiin kuluihin oli jo totuttu, joten siirtyminen sähkön käyttöön ei ollut yhtä vastahakoista kuin vesijohtoveden hyväksyminen. Mukavuuksia osattiin jo muutenkin vaatia, minkä taustalla oli 1800-luvun lopulla tapahtunut tekniikan kehittyminen ja asukkaiden varallisuuden kasvu.

Rahankäyttö ja vaurastuminen

Rahan käyttäminen luontoissuoritusten sijasta ei aluksi ollut merkkinä edistyksellisyydestä tai väestön vauraudesta. Pikemminkin se kertoi huonosta vuodentulosta ja ahdingosta, mikä Savossa tuli selvästi esille 1860-luvun nälkävuosien aikana. Viljan riittämättömyyden takia verot, vuokrat ym. maksut oli hoidettava rahalla, mutta kun sitäkin oli niukasti, elintarvikepulan lisäksi jouduttiin kokemaan paha rahapula. Kauppapuodeissa asioitaessa rahaa oli jo totuttu käyttämään, mutta nyt ”taitaa unohtua pennin näkökin pois mielestä”, kuten Leppävirralla 1867 todettiin.¹⁴⁶ Samanlainen oli tilanne monessa muussakin Savon kunnassa.

Satotulosten epävarmuus siis yleisti rahankäyttöä, mutta mistä rahaa oli saatavilla? Perunkirjoista nähdään, että kauppiaat toimivat usein lainanantajina, minkä lisäksi pankkitoimintakin virisi jo 1870-luvulla. Ratkaisevaa oli kuitenkin se, että maataloutta ryhdytiin kehittämään rahaa tuottavaan suuntaan. Karjanhoidon paraneminen ja meijeriliike alkoivat tuoda tiloille voituloja, joita maakaupan salliminen vielä lisäsi. Merkittäviä tuloja saatiin 1800-luvun lopulla myös puutavarayhtiöiden kanssa tehdyistä metsäkaupoista. Moni tosin joutui käyttämään näin saadut varat edellisinä vuosikymmeninä kertyneiden velkojen maksuun tai sokaistui helposta rahantulosta, joten vaurastuminen saattoi monessa savolaiskodissa jäädä pelkäksi haaveeksi. ”Mahdollisesti polweutuu Sawon nykyinen taloudellinen rappiotila edesmenneiltä wiljawilta pölkkywuosilta, jolloin keweästi ammannetut warat säästämiseen tottumattoman wäestön wietteliwät kewyeeseen ylelliselämään”, kirjoitettiin Savo-lehdessä vuonna 1884.¹⁴⁷ Monille kuitenkin karttui myös säästöjä, kuten pankkien talletustilastot osoittavat.

Myös palkkatuloja saavien joukko laajeni. Savossakin teollisuuden piirissä olevan työväen määrä kasvoi, rautateiden rakentaminen työllisti, rautatiehenkilökunta laajeni ja kauppoihin alettiin omistajien lisäksi ottaa ulkopuolista henkilökuntaa. Puhuttiin myös siitä, miten Amerikassa voitaisiin ”vuolla rahaa”, mutta savolaisiin amerikankuume ei paljoa tarttunut. Palkat eivät savolaisia yleensä vaurastuttaneetkaan, sillä työtulot olivat epävarmoja tai hupenivat päivittäisiin menoihin. Seurauksena oli väestöryhmien uudenlainen eriarvoistuminen, kuten Ilkka Nummela on savolaisten varallisuusoloja koskevassa tutkimuksessaan todennut.¹⁴⁸

Savo oli perinteisesti ollut suhteellisen tasa-arvoinen yhteiskunta. Nyt metsien arvonnousu ja epätasainen maaomaisuuden jako loitonsivat väestöryhmiä toisistaan. Virkamiehet, joilla palkkatulojen lisäksi usein oli perittyä omaisuutta, kuuluivat vaurastujien ryhmään. Olosuhteista hyötyivät myös vakavaraiset tilalliset, kauppiaat ja tehdasyrittäjät, kun taas tilattomien ja työväen asema heikkeni. Tämän kehityksen eräänä mittarina voidaan käyttää perunkirjoihin merkittyä varallisuutta.

Perunkirjojen käytön heikkoutena on tosin se, että yksi varakas kuolinpesä saattaa nostaa vuoden keskiarvon poikkeuksellisen korkeaksi ja se, ettei täysin varattomista aina laadittu perunkirjaa lainkaan. Omaisuuden arviointikin on saattanut olla epätarkkaa, mutta pitemmin aikajaksoin tarkasteltuna yleiskehitys käy perunkirjoistakin ilmi.

Kehitys ei ollut suoraviivaista, mutta yleissuuntana oli vaurastuminen. Esimerkiksi Kuopiota koskevien tutkimusten mukaan¹⁴⁹ kaupungin varakkain ryhmä oli vuosina 1878–1912 kauppiaat. Tosin heidän varallisuuteensa on perunkirjoissa yksityisomaisuuden lisäksi laskettu yrityksen varallisuus, mutta teollistumisen alkuvaiheessa kauppiaat selvästi vaurastuivat. Asemansa he säilyttivät senkin jälkeen, kun osuuskauppojen ja yhtiökauppojen synty käänsi kehityksen suunnan kauppiaiden osalta laskuun.

Myös alemmat virkamiehet, kuten kansakoulunopettajat, vaurastuivat ja saavuttivat ylempien virkamiesten sekä toimihenkilöiden ryhmiä. Käsityöläisten asemaa hankaloitti tehdastuotteiden yleistyminen, mutta ainoita köyhtyjiä olivat työläiset. Tosin tässäkin oli eroja, sillä vaurastuttuaan ja saatuaan hankituksi itselleen oman talon työläinen, kuten käsityöläinenkin, kirjattiin asiakirjoihin talonomistajaksi.

Savon maaseudulla vaurastuminen eteni samansuuntaisesti. Eteläsavolainen Ristiina on tästä eräänä esimerkkinä. Perunkirjojen mukaan ristiinalaisten koko omaisuus arvioitiin viisivuotiskaudella 1866–1870 keskimäärin 1 281 markaksi, 1888–1892 keskimäärin 3 310 markaksi ja 1910–1914 keskimäärin 6 608 markaksi. Väestöryhmittäin tarkasteltuna kehitys näytti seuraavanlaiselta:¹⁵⁰

Ristiina oli vanhaa rusthollialuetta, minkä takia varallisuuserot olivat suurempia kuin monessa muussa pitäjässä. Vuonna 1883 Uuden Suomettaren kirjeenvaihtaja teki Ristiinassa käydessään kuncalaisista seuraavanlaisia huomioita: ”Yleinen warallisuus näyttää olevan huonon puoleinen. Kenties syynä on huono wiljelystapa ja wälinpitämättömyys. Kunhan toimeen tulaan lainajywästön awulla, jota suurin osa talonpoikia ahkerasti käyttää. Yksityisiä rikkaita löytyy kumminkin. Nämät owat ikään kuin jonkunlaisia talonpoikaisylimyksiä ja katselewat toisia säätyläisiänsä usein niin kuin otsan takaa. Herrrojen s.o. warsinaisten wirkamiesten ja noiden ylimysten wälillä ei näyttänyt olewan suurta juopaa, sen mitä kuulin ja näin eräässä seurassa. Köyhempien talonpoikain ja herrojen wäliä en oppinut tuntemaan, mutta sanottiin sitä hywäksi.”¹⁵¹

Kirjoittaja oli saanut asioista oikean kuvan; Ristiinassa oli paljon köyhiä, ja varallisuuserot olivat varsin suuret. Kaikissa väestöryhmissä omaisuus tosin itsenäisyyttä edeltäneellä kaudella karttui, mutta ryhmien väliset erot muuttuivat. Talolliset saavuttivat herrasväen varallisuustasoa, mikä taas johti siihen, että talollisten ja tilattomien välinen ero suureni. Virkamiesten, kauppiaiden ja tilanomistajien ryhmällä oli 1860-luvun lopulla lähes kymmenkertainen omaisuus Ristiinan talollisiin verrattuna ja näillä taas lähes nelinkertainen omaisuus tilattomiin verrattuna. Vajaan parinkymmenen vuoden kuluttua, 1880-luvulla, tilanne oli muuttunut siten, että herrasväki oli enää noin neljä kertaa talollisia varakkaampaa, mutta talolliset jo yli seitsemän kertaa tilattomia vauraampia. Suunnilleen tällainen oli tilanne myös 1910-luvulla. Herrasväen ja tilattomien välinen varallisuusero taas pysyi jatkuvasti 40–30-kertaisena.

Savolaiseen tulot, omaisuus ja tuloerot siis kasvoivat 1800-luvun lopulla. Samalla rahan tarve kasvoi. Kulutus lisääntyi, ja uusista mukavuuksista, kuten sähköstä ja vedestä, huonekaluista ja tekstiileistä jouduttiin maksamaan. Aikakin alkoi olla rahaa, mikä otettiin huomioon sekä työn että liikenteen suunnittelussa.

Savolaisista sanottua

”Mikä kiire tässä on valamiissa mualimassa”, sanoo savolainen sananlasku. ”Hötkyilemättömyyttä”, jopa saamattomuutta, on pidetty savolaisuuteen kuuluvana ominaisuutena, mutta tällaiset luonnehdinnat ovat aina kytköksissä omaan aikaansa ja kulloinkin vallitseviin ihanteisiin. Hokemat, uskomukset ja yleistykset ovat usein tarkoitushakuisia, ja niillä pyritään joko korostamaan omaa identiteettiä tai osoittelemaan muiden puutteita. Käyttöön ne otetaan helposti, kun tavoitteista ollaan eri mieltä. Näin samallakin määreellä saattaa sanojasta riippuen olla erilainen tulkinta tai käsitykset jostakin väestöryhmästä voivat olla täysin vastakkaisia.

Ihmisiä ja ihmisryhmiä on kautta aikojen koetettu tyypitellä milloin minkin opin perusteella. Pohjana on yleensä ollut jo antiikin aikana luotu käsitys ihmisen neljästä temperamentista. Henkisiltä ominaisuuksiltaan, joita ulkonäkökin heijasteli, ihmisten todettiin olevan kiivaita koleerikkoja, raskasmielisiä melankolikkoja, vilkkaita sangviinikkoja tai hidasluontoisia flegmaatikkoja tai, kuten useimmiten, näiden välimuotoja. Savolaiset luokiteltiin yleensä flegmaatikoiksi.

Luonteenpiirteisiin kiinnitettiin erityistä huomiota juuri 1800-luvun lopulla, kun kysymys rotuhygieniasta nousi esiin ja kun kansallisuus­aate alkoi korostaa oman väestöryhmän erityispiirteitä. Savolaisuuden tunnistaminen oli vielä mahdollista, sillä muuttoliike ei ollut ennättänyt merkittävästi vaihtaa väkeä, vaan valtaosa maakunnan asukkaista oli syntyperäisiä, ”paljasjalkaisia”, savolaisia. Näin oli varsinkin maaseudulla, missä suurin osa väestöstä tuolloin asui. Niinpä huomio kohdistui ennen muuta rahvaaseen eli yhteiseen kansaan, sen valistamisen lähtökohtiin ja mahdollisesti säilyttämisen arvoisiin tapoihin. Lähes kaikki kirjallisiin lähteisiin merkityt luonnehdinnat ovat tietenkin säätyläisten tekemiä ja useimmiten rahvasta arvioivia.

Alun perin käsitys rahvaasta oli pääosin kielteinen. Vielä 1700-luvulla rahvaalla todettiin sekä Savossa että muualla Suomessa olevan tyypillisinä piirteinä laiskuus, velttous, kömpelyys ja lihavuus. Näiden kielteisinä pidettyjen ominaisuuksien takia tälle ryhmälle sopi parhaiten ruumiillinen työ, missä kielteisiä luonteenpiirteitä voitiin käyttää hyödyksi. Hyötyhyveiksi käännettynä flegmaatikon laiskuus ja velttous oli sävyisyyttä, tyytyväisyyttä, tottelevaisuutta, nöyryyttä ja hiljaisuutta.¹⁵²

Tuolloisten maaherrojen kertomuksissa hyvepuolta ei kuitenkaan korostettu, vaan savolaisrahvasta syytettiin jatkuvasti laiskuudesta ja uppiniskaisuudesta, kun kruunun vaatimia uudistuksia ei – varattomuuteen vedoten – pantu toimeen. Sama valitus jatkui 1800-luvun jälkipuolelle saakka, jolloin kuvernöörit monessa pitäjässä joutuivat taivuttelemaan talonpoikia siirtymään kunnallishallintoon ja perustamaan kansakouluja.

Romantiikan vaikutuksesta rahvaan yleiskuvaan oli kuitenkin tullut talonpoikaista elämäntyyliä ihannoiviakin piirteitä. Se näkyi esimerkiksi Elias Lönnrotin merkinnöissä hänen kierrellessään 1820-luvulla pitkin Savoa kansanrunouden aarteita tallentamassa. Näissä muistiinpanoissa savolainen oli ”itsenäinen olematta julkea, kohtelias olematta mateleva; hän tuntee oman arvonsa ja on tyytyväinen säätyynsä; hän punnitsee ja arvostelee järkevästi kuhunkin tilaisuuteen kuuluvia asianhaaroja.”¹⁵³ Tämä myönteinen suhtautuminen ei kuitenkaan jäänyt vallitsevaksi, vaan arvosteleva tyyli tuli yhä tavallisemmaksi realistisen suunnan voimistuessa 1800-luvun lopulla ja liberalismin korostaessa yksilön omaa vastuuta ja aktiivisuutta.

Niinpä ”asianhaarojen järkevä punnitseminen” muuttui jälleen hidasteluksi ja velttoiluksi. Savolaisten leväperäisyydestä viestitti asuinympäristökin, jossa tarpeettomiksi käyneet piharakennukset jätettiin paikoilleen ”lynkistymään” ja uuden rakentamisesta kertyneet lastut ja roskat pihalle ”rysöttämään”.¹⁵⁴

Kärkevintä arvostelua esittivät nyt piirilääkärit, kunnanlääkärit ja kirkkoherrat. Jo 1857, jolloin piirilääkärit velvoitettiin lähettämään lääkintöhallitukselle tietoja myös väestön luonteesta, vuosikertomuksiin kertyi savolaisista kymmeniä laatumääreitä, joista valtaosa oli kielteisiä. Hyväluontoisuus tuotiin taas esille, mutta velttous oli nytkin savolaisrahvaan leimallisin ominaisuus. Siitä myös johtui, että työmiehenä savolaista pidettiin huonompana kuin esimerkiksi hämäläistä. Varsinkin Mikkelin ja Ristiinan pitäjäläisillä oli ”yleensä terve ja käytännöllinen ymmärrys mutta yritteliäisyys kääntyneenä väärään suuntaan”.¹⁵⁵

Arvioita esitettiin myös sanomalehdissä. Savo-Karjalainen kirjoitti vuonna 1888: ”Onhan se tunnettu asia, etteiwät nämä (Savon miehet) ole niin taitawia kirwestyön tekijöitä eikä niin kätewiä kuin Pohjanmaan miehet, eiwätkä niin uutteroita kuin hämäläiset.”¹⁵⁶ Samanlainen arvio hämäläisten ja savolaisten eroista esitettiin lehtori Jaakko Päivärinnan vuonna 1890 julkaisemassa Mikkelin läänin kalenterissa.¹⁵⁷ Tukea käsitykselle tuli myös Savonlinnan tuomiokapitulin asessori Emanuel Saurenilta, joka 1898 julkaisemassaan koko Suomen luterilaisen kirkon tilaa koskevassa selvityksessään totesi: ”Ahkeruuteen ja toimellisuuteen nähden ovat Savon ja Karjalan seurakunnat ylipäänsä jäljellä maamme muita seurakuntia. Useassa paikoin näissä on maanviljelys ja muut elinkeinot vielä takapajulla, ja varsinkin tilaton kansa on veltto ja usein laiska.”¹⁵⁸

Pohjoissavolaisten yleiskuvassa oli hieman keveämpiäkin sävyjä. Iisalmen kunnanlääkäri Wolmar Svanbergin vuosikertomuksessa vuodelta 1903 seudun asukkaat olivat ”kevytluontoisia, puheliaita, seuraa rakastavia ja erittäin vieraanvaraisia, niin että hetkellinen seurustelu heidän kanssaan on mieluista, mutta toiselta puolen (taas tulevat esille tyypilliset savolaisominaisuudet) ovat he huonosti sanansa pitäviä, Laiskoja, hetkellisiä ja taipuvaisia mukavuuteen”. Lisäksi hän oli todennut, että ”yritteliäisyys ja tarmo puuttuu” ja että ”on ihan masentava nähdä mitenkä etenkin tilaton väestö viikko­ ja kuukausimääriä istuu ihan toimettomana kädet ristissä”.¹⁵⁹

Luonnearvioiden taustalla olikin usein Savon runsaan tilattoman väen ongelma, jonka ratkaisemiseen juuri tuolloin alettiin kiinnittää huomiota. Työntekoa ja ahkeruutta ihannoivassa yhteiskunnassa laiskuus oli paheista pahin varsinkin, kun vaivaishoitomenot Savossa pyrkivät paisumaan kohtuuttomiksi ja päättäjiä kalvoi alituinen pelko avustusten väärinkäytöstä.

Eräs hankaluuksien aiheuttaja oli savolaisten itsepäisyys, joka ilmeni mm. ”ankarana pysymisenä esi-isien tavoissa”. Kuopiolaissyntyinen Mäntsälän kirkkoherra Carl Edvard Aspelund totesi Pohjois-Savossa 1880-luvulla matkatessaan, että ”vaikka savolainen on sitkeä ja kestävä työssään, useimmat heistä eivät vielä ole riittävän käytännöllisiä ja toimeliaita vaan liian mietiskefeväisiä maanviljelijän ammattiin. Älykkyyttään savolainen käyttää pohdiskeluun, mutta käytänniin työssä, maanviljelyksessään, vanha tapa ja perinne eivät järky vaan suuri osa pitää niitä suorastaan pyhinä. Näihin tapoihin kuuluu luonnon tarjoamien mahdollisuuksien väärinkäyttö tai kokonaan käyttämättä jättäminen”.

Myös Jäppilän kirkkoherra K. Malmbergin mukaan ”yleensä on seurakuntalaisten omituisuutena itsepäisyys, sokea tyytyminen ja kerskaus oleviin oloihin … sekä edistymisen ja parannusten vastustaminen”. Tämä ei tosin ollut pelkästään luonnevika, vaan Savon kivikkoinen maaperä ja syrjäinen sijainti tekivät uudistusten käyttöönoton vaikeaksi.

Juvan kirkkoherra N. Järvistä tämä savolaisten itsepäisyys näyttää suorastaan tuskastuttaneen: ”Vaativa, jäykästi käskevä, taipumaton, kopeileva, itseensä luottava, oikeuttansa kiistelevä on ainakin Savon mies, eikä juuri milloinkaan hänen suustaan saa kuulla hänen erehtyneen, väärin tehneen siinä tahi tässä, vielä vähemmän hän tunnustaa jääneensä toiselle kiitollisuuden velkaan, hän vaan kaikessa vaatii. Historialliset olosuhteet tuohon malliin kaiketikin hänet kaavoittelivat.”¹⁶⁰

Zachris Topelius valotti tätä luonteen­piirteen historiallista taustaa 1876 koulujen oppikirjaksi laatimassaan Maamme kirjassa. ”Savolaiset ovat samaa heimoa kuin karjalaisetkin, mutta ovat aikaisemmin asettuneet asumaan Saimaan vesien varsille ja sentakia kehittyneet tavoiltaan ja luonteeltaan erilaisiksi. Kun karjalainen on kärsinyt paijon sortoa mahtavilta hovien omistajilta ja siitä joskus käynyt liiankin nöyräksi, on savolainen varttunut varakkaammaksi, omintakeisemmaksi ja saanut itseluottamusta, joka välistä tekee hänet pöyhkeäksi, mutta jolla on oma arvokkuutensa.”

Historia, lainsäädäntö ja luonnon olosuhteet olivat tilattoman väen oloihin 1884 paneutuneen komiteankin mielestä muovanneet savolaisten luonnetta. Hallat olivat useinkin hävittäneet kovan työn tulokset, mikä oli synnyttänyt fatalistisen elämänasenteen ja uskon, että oli turha taistella luonnon voimia vastaan. ”Tämän kautta on syntynyt velttous, joka tuskin pitää huolta lähimmästäkään tulevaisuudesta, välinpitämättömyys työstä ja ansioista, kykenemättömyys sekä haluttomuus pyrkimään parempaan asemaan”, todettiin komitean mietinnössä.¹⁶¹

Mahdollisesti tähän oli vaikuttanut myös hajallaan asuminen, sillä yhdenmukaista käyttäytymistä säätelevien normien synty oli kaskiviljelyalueilla epätodennäköisempää kuin tiheän kyläasutuksen seuduilla.¹⁶² Näin joistakin savolaistalollisista oli tullut ”piällysmiehiä”, mutta Savon suurin väestöryhmä, loiset, olivat ”kowettuneet ja karhenneet kohtalonsa kowuudessa, wälinpitämättömiksi omasta itsestään, usiasti huolimattomiksi kunnian tunnostaan”.¹⁶³

Laiskuuden ja uudistuksien vieroksunnan lisäksi savolaisia syytettiin epärehellisyydestä ja kateudesta. Siitä valittivat jo 1857 sekä Joroisten että Mikkelin piirilääkärit. Myös käräjöintihalu oli ilmeinen. Leppävirran kunnanlääkäri kirjoitti 1915: ”Tärkeät rikokset ovat hyvin harvinaisia, pienet epärehellisyydet ja petkutukset sitä tavallisemmat. Sanansa pitäminen on täällä harvinainen hyve.” Samaa mieltä olivat mm. Iisalmen kunnanlääkäri ja Jäppilän kirkkoherra. Kokemäkeläinen Savossa kävijäkin oli havainnut, että vaikka savolaisisännät muuten olivat hyväluontoisia, kaupassa luonne muuttui eikä lupauksiin ollut luottamista.¹⁶⁴

Myös Sauren kirjoitti: ”Rehellisyys ei ole Karjalassa ja Savossa yleensä hyvällä kannalla. Valhetta ei useinkaan kammota, eikä valaakaan pidetä pyhänä. Missä tilaisuutta on, käytetään useinkin petosta. Parempi on ylipäänsä rehellisyyden tila muissa osissa maatamme.” Tästä Minna Canth oli kuitenkin toista mieltä. Puodissaan hän tapasi ”vanhoja rakkaita savolaisiaan” ja luonnehti heitä sekä järkeviksi että rehellisiksi.¹⁶⁵

Kustannusten kantelu, ainakin jos maksuja tarvittiin yhteisiin hankkeisiin, antoi savolaiselle sekä raha-asioistaan huolehtivan ihmisen että oman edun tavoittelijan maineen. ”Savolainen on ymmärtäväisempi ja etuaan enemmän katsova kuin hyväntahtoinen karjalainen. Hänen kauppansa onnistuu tavallisesti paremmin, ja hän nauraa naapureitaan, jotka tänään syövät enemmän kuin eilen ansaitsivat”, kirjoitti Topelius. Juvan kirkkoherra kertoi samaa seurakuntakertomuksessaan 1896: ”Tarkka on savolainen, ja tyysti lasketaan, pidetään pennilöitä pienemmissäkin kohdin. Ei noita pennilöitä hevillä turhuuksiin – jollei juuri vehnäsleipiin. Tarkka hän on luullakseni ajankin käyttämisessä, ahkera etuansa huolella parhaan taitonsa mukaan katsova työtoimissaankin.”¹⁶⁶

Säästäväisyydestä oltiin kuitenkin useaa mieltä. ”juoppous tekee tehtävänsä ja säästäväisyydestä woi tuskin kukaan sawolaista kiittää. Se on hänelle wielä tulewaisuuden oppia”, kerrottiin Savo-Karjalaisessa. Saureninkin mielestä ”entiset yksinkertaiset tavat ovat ylipäänsä katoamassa. Ylellisyyden ja nautinnon himon kautta ja niiden ohella säästäväisyyskin. Ei säästetä ylimalkaan aikaa eikä rahaa kun sitä on.” Savolainen ”rakastaa kodissaan wälkkeyttä ja wissiä ylellisyyttä”, totesi myös sääminkiläissyntyinen Pietari Hannikainen Savoa ja savolaisia kuvatessaan.¹⁶⁷

Maakunnassa matkaavat suhtautuivat savolaisiin yleensä myönteisemmin kuin Savossa asuvat. ”Kansan kohtelu on kaikkialla lämmintä, ystäwällistä ja wieraanwaraista”, kirjoitettiin Karjalattaressa vuonna 1889. Savolaisilla sanottiin olevan myös ”pehmeä ja helposti sulawa luonne”.¹⁶⁸

Se, mitä savolaisissa myös yksimielisesti kiitettiin oli huumori ja puhetyyli. Niihin oli alettu kiinnittää huomiota sen jälkeen, kun 1831 perustettu Suomalaisen Kirjallisuuden Seura otti ohjelmaansa kansanrunouden ja suomenkielisen sanaston keruun. Tässä savolaisilla oli paljon annettavaa.

”Talonpoika ei puhu vain kaunista ja puhdasta suomenkieltä – murteensa suurta vokaali- ja kaksoisääntiörunsautta käyttäen – vaan hänellä on puheessaan joustavuutta, epätavallista luontevuutta ja vielä epätavallisempaa huumoria. Jokapäiväiset puheet väritetään sananlaskuilla niin sattuvasti ja humoristisesti, että tuskin siihen mikään muu kansakunta kykenee; heiltä puuttuu täysin saksalainen viisastelevaisuus eikä suurta osaa ilmaisuista voida kääntää ilman latistavia selityksiä. Tokkopa miltään muulta väeltä saisi vastaukseksi: ’Kyllä tynnyrin tappi aina juoda saa: kun emäntää kehotetaan itsekin ottamaan herkkua jolla hän vieraitaan kestitsee. Tavallisia ovat myös nuorten ja vanhojen väliset arvoitukset”, kuvasi Mäntsälän kirkkoherra Aspelund ja jatkoi: ”Hämmästyttävintä on kuitenkin tämän väestön päivittäinen huumori, joka karhun hätäilemättömyydellä ja oravan ketteryydellä ottaa vastaan elämän myötä- ja vastoinkäymiset, iloineen, suruineen ja kaikkine niiden välimuotoineen.”

Tätä muisteli myös Rantasalmen pappilassa lapsuutensa viettänyt Ernst Lampen. Häneen teki vaikutuksen ”Savon rahvaan viisasteleva, sutkauttava, letkauttava ja leikkisä sanontatapa ja koko heidän mentaliteettinsa.” Savolaisen pääominaisuus on tarinantaito ja leikkisyys, totesi Lampen.¹⁶⁹

Ehkä tämä, kielikuvien runsaus ja luontevasti pulppuava huumori, huumori, jota ei ollut huumoriksi tarkoitettu, oli savolaisuutta tyypillisimmillään. Murre vaikutti Suomen kirjakieleenkin ja jätti sen kautta leimansa myös suomalaiseen kaunokirjallisuuteen.