Muutokset maanomistusoloissa

Omistusoikeus laajenee

Kuvattavalla kaudella maatilojen omistusoikeus laajeni kahden pääväylän kautta: kruununtilojen perinnöksiostoilla ja uusien tilojen muodostamisella. Edellisessä autonomian ajan loppukausi oli kehityksen huippu- ja loppuvaihetta, jälkimmäisessä toiminta oli uusien ositusmääräysten vaikutuksesta vasta alkamassa.

Vanhat kantatalot jaettiin omistus­ja käyttöoikeuden mukaan perintötiloihin, kruununtiloihin ja rälssitiloihin. Jo 1600-luvulla vakiintuneiden oppien mukaan perintötilan varsinainen omistusoikeus kuului kruunulle, mutta talollisella oli tilaansa perinnöllinen käyttöoikeus. Kruununtilan sekä omistus- että käyttöoikeus taas kuului kruunulle, ja talollinen oli täten vain eräänlainen kruunun vuokramies. Rälssitilaksi talo muuttui, jos kruunu luovutti edellä mainitut oikeutensa aatelisille. Näillä oli kuitenkin mahdollisuus, rälssisätereitä lukuun ottamatta, myydä rälssitila niiden viljelijöille, minkä seurauksena rälssimaata jo ennen autonomian aikaa alkoi siirtyä talonpoikaiseen omistukseen.²⁰

Rälssitiloja oli Savossa vähän, vain 20,9 manttaalin verran, mikä oli noin 1 % Savon tilojen koko mamtaalimäärästä.* Vähän yli puolet rälssimaasta sijaitsi Sulkavalla. Kyseessä olivat Lohikosken lahjoitusmaat, jotka keisarinna Elisabet oli 1760 lahjoittanut kreivi Aleksander Borisovitsh Buturlinille ja jotka valtio monien omistajavaihdosten jälkeen 1879 osti niiden silloiselta omistajalta Hackman & Co:lra. Tiloja viljelleille talonpojille annettiin oikeus lunastaa tilat itselleen, mutta kun lunastussumma tuli maksaa vasta vuoteen 1925 mennessä, rälssitilojen osuudessa ei vielä autonomian ajalla tapahtunut muutoksia.²¹

Perintötilojen ja kruununtilojen osuudet sitä vastoin vaihtelivat ja olivat 1800-luvun lopulla lähes päinvastaiset kuin satakunta vuotta aikaisemmin. Aluksihan kaikki talot olivat olleet perintötiloja, mutta 1600-luvun lopun nälkävuosien ja 1700-luvun alun isonvihan seurauksena suuri osa Savossa, kuten koko Suomessa, olleista taloista oli verorästien takia menettänyt perintöoikeutensa ja muuttunut kruununtiloiksi. Aallon­pohja saavutettiin 1730-luvulla, jolloin peräti 70 % savolaistalojen kokonaismäärästä oli kruununluontoisia. Myöhemmin kruununtiloja syntyi jonkin verran myös valtion maille perustettujen uudistilojen myötä.

*Manttaali = maatilan veroluku eli veronmaksukyky, joka määräytyi talon koon ja maantuoton mukaan. Isossajaossa yksi manttaali vastasi noin 300–850 ha maata. Historian sanakirja 1991 s. 128.

Jo 1700-luvulla taloja alettiin lunastaa takaisin perintötiloiksi, mutta vauhtiin ostot pääsivät vasta 1860-luvulla, sen jälkeen, kun isojako oli pannut järjestykseen Savon sekavat maanomistusolot ja viljelijöillä oli mahdollisuus suunnitella tilustensa käyttöä pitkällä tähtäimellä.²² Niinpä vuonna 1875 tilanne oli jo se, että kruununtilojen osuus oli supistunut 23 %:iin ja perintötiloja oli taas jo 76 % savolaistalojen manttaalimäärästä. Rälssitiloja oli jo aikaisemmin mainitut 1 %. Eniten lunastuksia tehtiin vuosina 1872–1875, yli 200 taloa tai talonosaa vuotta kohden, minkä jälkeen määrä väheni, kunnes lunastustoiminra 1920-luvulla saatiin päätökseen.

Pohjois-Savossa viimeiset perinnöksiostot tapahtuivat 1917 Nilsiässä, Etelä-Savossa 1928 Enon­koskella. Suomen läntisissä maakunnissa valtaosa perinnöksiostoista oli saatu päätökseen jo 1700-luvulla, joten – niin kuin Eino Jutikkala on todennut – autonomian ajalla ja varsinkin 1800-luvun lopulla tapahtuneet omistusoikeuden muutokset olivat nimenomaan Itä-Suomeen keskittynyt ilmiö.²³ Kymmenvuotiskausittain tarkasteltuna perinnöksiostot etenivät Savossa vuoden 1870 jälkeen seuraavasti:²⁴

Perinnöksiostot vilkastuivat samaan aikaan kuin puutavarayhtiöt alkoivat kilpailla metsämaiden omistuksesta (s. 174). Kilpailu nosti maan hintaa ja teki monella paikkakunnalla perintömaasta kauppatavaraa. Jo hakkuuoikeuksien luovuttaminen saattoi olla keino perinnöksiosroihin tarvittavien varojen saamiseksi ja täyden omistusoikeuden hankkiminen tilaan edelleen keino saada se myytyä hyvin maksavalle puutavarayhtiölle. Yhtiöiden asiamiesten sanottiin 1870-luvulla jopa innostaneen talonpoikia tilan perinnöksiostoihin, jotta maakauppoja päästiin hieromaan esteettömästi.²⁵

Tämä selittänee Etelä-Savossa tapahtuneen perinnöksiostojen väliaikaisen kasvun 1890-luvulla, jolloin maan hinta siellä oli huomattavasti Pohjois-Savon hintoja korkeampi ja jolloin metsämaan ostot kävivät edelliseen vuosikymmeneen verrattuna huomattavan vilkkaina.²⁶

Perintöoikeuden lunastajina olivat lähes aina tilojen omat asujat. Rusthollarien etuosto-oikeudet aputiloihinsa eli augmentteihinsa kumottiin 1882, eikä niitä sitä ennenkään ollut Savossa juuri käytetty. Tosin perintömaan osuus oli Etelä-Sa­vossa kuvattavan kauden alkaessa selvästi suurempi kuin Pohjois-Savossa, mikä osittain johtui siitä, että Etelä-Savossa asuneet säätyläisviljelijät ja rusthollarit olivat ensimmäisinä jo 1700-luvulla ja 1800-luvun alkupuolella ryhtyneet lunastamaan tilojaan takaisin ja myös ostamaan pientiloja viljelystensä laajentamiseksi. Lunastushintana oli 1700-luvun puoliväliin asti ollut tilan kuuden vuoden maaveroja vastaava summa sekä toimituskulut, mihin savolaisella talonpojalla ei läheskään aina ollut varoja.²⁷

Niinpä lunastustoiminta vilkastui vasta, kun hinta pudotettiin kolmen vuoden verokertymäksi ja puutavaran myynti sekä yleinen varallisuustason nousu 1800-luvun jälkipuoliskolla tasoitti eri viljelijäryhmien taloudellisia mahdollisuuksia. Pohjois-Savossa tultiin nyt voimakkaasti mukaan lunastustoimintaan ja edettiin sen jälkeen niin ripeästi, että jo 1900-luvun alussa perintömaan osuus oli Pohjois-Savossa suurempi kuin Etelä-­Savossa. Manttaalimäärinä mitattuna perintömaan osuus kasvoi lunastusten vaikutuksesta seuraavasti:²⁸

Käytännössä perintötilallisen ja kruununtilallisen asemassa ei tosin enää 1800-luvulla ollut suurta eroa. Vielä 1700-luvun jälkipuoliskolla kruununtilallisen asema oli ollut turvattomampi kuin perintötilallisen, sillä kruunulla oli oikeus tietyissä tapauksissa antaa asukkaalle häätö, rajoittaa asumisoikeutta, metsänkäyttöä jne., mutta tätä oikeuttaan kruunu käytti vain harvoin. Teoriassakin asumisoikeus vakiintui, kun vuoden 1789 yhdistys- ja vakuuskirjaan sisällytettiin kohta, missä perintötilalliselle annettiin taloonsa täysi omistusoikeus ja kruununtilalliselle näillä ennen ollut perinnöllinen käyttöoikeus. Haitaksi kruununtilallisille jäi kuitenkin se, että mahdollisuus metsän myyntiin oli rajoitetumpi kuin perintötilallisella. Siitä tuli este kruununtilojen vaurastumiselle, mutta muuten ero oli enää lähinnä kameraalinen ja menetti merkityksenä, kun sekä rälssivero että manttaalin perusteella kannettu maavero vuonna 1924 lakkautettiin.

Perinnöksiostojen lisäksi maan omistajien määrä kasvoi talojen osittamisen kautta. Talot oli monenlaisin rajoituksin pyritty pitämään vanhastaan niin suurina, että ne antaisivat asujilleen täyden elatuksen ja takaisivat yhteiskunnalle verojen saannin, mutta muutoksen tarve tuli ajankohtaiseksi, kun toimeentulon mahdollisuudet monipuolistuivat ja tilattoman väen osuus kasvoi ongelmaksi asti. Pyrkimykseksi tuli saada irtain väestönosa oman pientilan omistajaksi, sillä ”maan omistaja aina on yhteiskunnallisen järjestyksen rauhallisen kehityksen valpas valvoja ja kaikkien kumousyritysten vastustaja, saivatpa ne alkunsa joko ulkonaisten vihollisten hyökkäyksistä tai sisällisistä riitaisuuksista”, kuten asiaa valtiopäivillä käsiteltäessä 1863 todettiin.²⁹

Niinpä halkomista eli talojen jakamista määräosiin osakkaiden kesken helpotettiin 1864 siten, että talonosan tuli taata elanto kolmelle täysikasvuiselle asukkaalle entisten viiden sijasta. Samana vuonna myös lohkominen ja palstoittaminen eli määräalan erottaminen talosta tehtiin mahdolliseksi.

Nämä uudistukset eivät Savossa kuitenkaan vielä riittäneet. Vaikka täällä oli paljon omaa tilaa vailla olevaa väkeä, lohkomisiin ja palstoittamisiin ei vielä uskaltauduttu. Syitä oli monia: osittaminen oli sallittua vain perintötiloilla; asetusta ei tunnettu; osittamisen eduista ei oltu varmoja; maanomistajat eivät olleet halukkaita luopumaan tiluksistaan; toimituksen monimutkaisuus arvelutti ja – mikä tärkeintä – tilan hankkiminen siihen liittyvine toimituskuluineen tuli varattomalle väestönosalle liian kalliiksi.

Niinpä lohkominen ja palstoittaminen alkoivat Savossa vasta sen jälkeen, kun jakomääräyksiin ja tilojen kokovaatimuksiin tehtiin vuosina 1883 ja 1886 annetuilla asetuksilla helpotuksia. Osittamiset sallittiin nyt myös kruununtiloilla, ja palstatilan vähimmäiskoko supistettiin noin 2 hehtaarista 0,16 hehtaariin. Käytännön toimenpiteiden jouduttamiseksi ja toimeentulovaikeuksien torjumiseksi Kuopion läänin kuvernööri Aleksander Järnefelt lähetti kunnille vetoomuksen asian viemisestä eteenpäin. Hän myös laaditutti kontrahtiohjeet mahdollisesti perustettavia torppia varten.³⁰

Seuraavaan vaiheeseen siirryttiin, kun 1895 annettu asetus poisti tilojen ns. itsekannattavuuden periaatteen ja teki osittamisen käytännössä lähes vapaaksi. Helpompiin maanjakoihin pyrkivän kehityksen päätepiste saavutettiin kuitenkin vasta 1916, jolloin tilojen kaikki kokorajoitukset poistettiin. Sitä edeltäneellä kaudella uusia tiloja oli Savossa syntynyt kuvernöörin kertomuksiin liittyvien, tosin vasta vuodesta 1877 alkavien ja jonkin verran epätarkkojen tietojen mukaan seuraavasti:³¹

Alkuperäisten tilastolukujen puutteista huolimatta numerosarjasta käy ilmi, että varsinkin Pohjois-Savon alueella lohkomismahdollisuutta käytettiin vuoden 1886 jälkeen runsaasti. Halkominen säilyi Etelä-Savossa tavallisimpana maan ositustapana, mutta lohkomista ja palstoittamista käytettiin koko Savossa maan saamiseksi myös tilattomille sekä maa­alaa tarvitseville teollisuuslaitoksille. Palstoittamista tapahtui eniten 1910-luvulla, jolloin palstatiloja teollisuustonttien ja viljelypalstojen lisäksi tarvittiin esikaupunki- ja huvilatonteiksi³². Samalla ajanjaksolla (1877–1916) Savossa tosin tapahtui 3 038 talon tai talonosan yhdistämistä ja 15 taloa jäi autioksi, joten omistusoikeus laajeni kaikkiaan 5 169 tilan verran.

Uusien tilojen syntyä tuettiin valtion lainarahalla. Se oli tarkoitettu maan hankkimiseksi tilatonta väestönosaa varten, ja tässä tilattomien kansoittama Kuopion lääni toimi uranuurtajana. Perustettiin ”Kuopion läänin irtaimen väestön lainarahasto”, josta vuodesta 1887 lähtien lainattiin rahaa tilallisille torppien perustamiseksi mailleen. Alku kangerteli, sillä ”lainoja ei ole käytetty tarkoitustaan vastaavalla tavalla, kun ne ovat koituneet enemmän miikkiläisten isäntien kuin itse mökkiläisten hyväksi ja että niiden käyttämistä valvovat nykyajan maanviljelykseen enimmäkseen perehtymättömät poliisiviranomaiset”, kerrottiin Kuopion läänin kuvernöörin kertomuksessa 1907.

Yritys saattoi raueta myös siihen, ettei kunnista löytynyt ostettaviksi tarjottavia tiloja eikä tilaton väki itsekään asias­ta innostunut. Näin kävi mm. Keiteleellä 1900-luvun alussa.³³ Lainarahasto toimi kuitenkin perustana valtakunnalliselle ”Tilattoman väen lainarahastolle”, josta – lähinnä kuntien välityksellä – oli mahdollisuus saada luottoa tilojen osittamiseen ja maanostoihin. Tätä kautta Savoon syntyi 1900-luvun alussa joukko itsenäisiä pientiloja ja luotiin pohja 1920-luvulla alkaneelle asutustoiminnalle.³⁴

Lohkomisella ja palstoittamisella syntyneiden tilojen lukumäärä kasvoi eri kunnissa melko eri aikoina. Kuvernöörin kertomuksiin ne tilastoitiin vuodesta 1889 lähtien, ja niiden mukaan Savon ensimmäiset lohkomiset tapahtuivat 1880-luvun lopulla Juvan kihlakunnassa. Suurin osa aloituksista pantiin toimeen 1890-luvun alkuvuosina ja viimeiset – Rantasalmella, Sulkavalla, Kerimäellä ja Savonrannalla tapahtuneet maanjaot – noin kymmenen vuotta myöhemmin.³⁵ Varsinainen lohkomis- ja omistusoikeuden laajenemiskausi alkoi kuitenkin vasta vuoden 1918 jälkeen, kun laki vuokra-alueiden itsenäistymisestä oli annettu. Vuokraviljelijöiden määrästä ja asemasta kerrotaan ”savuja” sekä väestöä koskevissa luvuissa ja itsenäistymisen sekä sen rinnalla tapahtuneen asuttamisen vaikutuksista kirjan seuraavassa pääjaksossa.

”Savuja” tulee lisää

Osittamisen seurauksena lähes kaikki vanhat maakirja- eli kantatalot hajosivat vähitellen talonosiksi eli tiloiksi, ”talonsavuiksi”, kuten entisajan asiakirjoissa sanottiin. Niiden määrä kasvoi kiihtyvällä vauhdilla, mutta 1800-luvun lopun eräänlainen keskinopeus käy ilmi parin läpileikkausvuoden tiedoista:³⁶

Tilojen määrä oli 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa siis noin kaksi kertaa suurempi kuin talonnumeroina (jakamattomina taloina) ilmoitettu maakirjatalojen määrä. Etelä-Savo oli tässä kehityksessä hieman Pohjois-Savoa edellä, sillä talojen pirstoutuminen oli täällä ollut jonkin verran Pohjois-Savoa nopeampaa. Näin oli varsinkin Mäntyharjulla, Hirvensalmella, Kangasniemellä ja Puumalassa, joissa talonsavuja oli tuolloin jo noin kolme kertaa enemmän kuin talonnumeroita.

Itsenäiset talonsavut olivat kuitenkin vain osa maaseutuasutusta. Lähes yhtä paljon oli taloihin ja tiloihin kuuluvia vuokraviljelmiä eli ”torpansavuja” sekä ”muita savuja”, joista viimeksi mainituilla tarkoitettiin lähinnä mäkitupia ja pieniä palstatiloja. Vuokraviljelmien kehitys ei ollut talonsavujen kanssa yhteneväinen eikä niiden määritelmäkään yksiselitteinen ennen vuonna 1909 annettua maanvuokra-asetusta.

Vasta tuolloin määriteltiin, että torppa oli ”määrätty maatilan alue, joka maanviljelyksen harjoittamista varten vuokralle annetaan ja on varustettu siihen tarkoitetuilla rakennuksilla tai aiottu niitä varustettavaksi”. Lampuotitila taas oli ”vuokralla oleva, maanviljelykseen käytettäväksi aiottu manttaaliin pantu tila, joka hallintonsa puolesta on päätalon alainen” ja mäkitupa-alue ”maa-ala, joka annetaan vuokralle maanviljelys- tai teollisuusväestöön kuuluvan taikka muun taloudellisesti samanvertaisen henkilön tai perheen asunto-alueeksi”.³⁷

Tilastoissa lampuotitilat sisältyivät ennen vuotta 1909 yleensä torpansavuihin, koska lampuotitilojen vuokraajien asema oli käytännössä sama kuin torppareiden. Lampuotitiloja olivat mm. entiset sotilasvirkatalot ja tukkiyhtiöiden haltuun joutuneet tilat, jotka oli jätetty vuokraviljelijän hoitoon. Savossa niiden osuus oli kuitenkin vuonna 1912 tehtyjen laskelmien mukaan vain vajaat 4 % kaikista torpansavuista.³⁸

Kuvernöörin kertomuksiin liittyvien tietojen mukaan kaikkien savujen määrällinen kehitys oli Savossa vuosien 1889- 1907 välisenä aikana seuraavanlainen:³⁹

Savujen yleisestä kasvusuunnasta poiketen torppien määrä oli jo 1800-luvun lopulla kääntynyt laskuun. Näin tapahtui varsinkin Mikkelin läänin alueella. Väheneminen johtui siitä, että maan hinnan kohotessa ja viljelytekniikan kehittyessä moni talo otti torpankin alueen omaan käyttöönsä. Myös maanjaot vähensivät torppien määrää, kun uusi tilallinen monesti valitsi kotipalstakseen torpparin jo valmiiksi raivaaman paikan. Samaan suuntaan vaikuttivat puutavarayhtiöiden maanhankinnat, joiden yhteydessä monen torpan peltoaukea jätettiin metsittymään. Torppien vilkkain perustamiskausi ajoittuikin jo 1700-luvun lopulle ja 1800-luvun alkupuolelle, kun kartanoiden, pappiloiden, sotilas- ja siviilivirkatalojen sekä rusthollien lisäksi tavalliset talonpoikaistalot olivat saaneet oikeuden torppien perustamiseen.

Savo ei kuitenkaan kuulunut Suomen torpparialueisiin, sillä enimmilläänkin täällä oli keskimäärin vain yksi torppa kutakin itsenäistä tilaa kohden. Vuonna 1910 kaikista yli 0,5 hehtaarin tiloista vuokratiloja oli Mikkelin kihlakunnassa 39,7 %, Juvan kihlakunnassa 51,2 %, Rantasalmen kihlakunnassa 47,5 %, Rautalammin kihlakunnassa 63,2 %, Kuopion kihlakunnassa 63,1 % ja Iisalmen kihlakunnassa 51,6 %. Mikkelin kihlakuntaa lukuun ottamatta osuudet olivat maan keskiarvoa (43,4 %) suurempia, mutta selvästi pienempiä kuin esimerkiksi Turun ja Porin tai Hämeen läänissä.⁴⁰ Vuokraviljelmien määrän kasvu 1900-luvun alussa olikin Savossa ennen muuta muiden savujen, lähinnä mäkitupien lisääntymistä.

Mäkitupien alkuajankohtana voidaan pitää vuotta 1762, jolloin talonpojat saivat aikaisemmin vain manufakruureilla olleen oikeuden pelkkien asuintonttien vuokraamiseen. Tätä oikeutta käytettiin kuitenkin ennen 1800-luvun loppua vain harvoin. Tuolloin se tuli ajankohtaiseksi, kun torpille erotettava viljelykelpoinen maa alkoi käydä vähiin ja kun ansiomahdollisuuksia rupesi löytymään myös maatalouden ulkopuolelta. Mäkitupien määrän kasvuun vaikutti myös vuoden 1909 maanvuokra-asetus. Sen tarkoituksena oli parantaa torpparien asemaa, mutta tilallisille sälytetyt uudet vaatimukset saivat aikaan sen, että alustalaisiksi alettiin hankkia mieluummin mäkitupalaisia kuin torppareita.⁴¹

Näin mäkitupia alkoi Savossakin nousta varsinaisen maaseudun lisäksi kaupunkien ja kirkonkylien läheisyyteen. Kuten jo aikaisemmin on kerrottu (s. 157), Mikkelin kaupungin tuntumaan alkoi syntyä halpojen vuokratonttien leimaama asuntoalue jo 1860-luvulla, ja vuosisadan vaihteessa sellaisia oli myös Savonlinnan, Kuopion ja Iisalmen lähellä. Ne lisäsivät nopeasti siihen saakka etupäässä vain tehdasyhdyskuntien yhteydessä olleiden mäkitupien määrää ja kasvattivat Savossa olleiden taajamien kokoa. Lisäksi niiden ja talonsavujen määrän kasvu oli nopeampaa kuin torppien väheneminen, mikä osaltaan loi pohjaa maakunnan jatkuvalle pientilavaltaistumiselle.

Tilakoko pienenee

Osituksen yleistyessä ja savujen maaran lisääntyessä talojen tilusala pieneni. Vielä vuonna 1864 savolaistalojen keskimääräinen pinta-ala oli ollut noin 274 ha⁴², mutta pyrkimyksenä oli saada viljelykset pienemmiksi yksiköiksi. Tilattoman väen ”maahan kiinnittämisen” lisäksi pyrkimystä perusteltiin itse viljelystenkin eduilla. Ennen maatalouskoneiden aikaa pienviljelmien uskottiin tulevan paremmin hoidetuiksi kuin suurviljelmien, sillä jokapäiväisen leivän saanti vaati tällaisen tilan viljelijältä täyttä työhön paneutumista.

Ajatuksen oli esittänyt jo Elias Lönnrot 1820-luvulla: ”Perheen, jolla on kuudestoistaosan tila tai veromaa, täytyy, ennenkuin nääntyy nälkään, etsiä kaikki paikat, joista on vähänkin pellon tai niityn toivoa. Suot perataan viljelysmaiksi, kalastusta harjoitetaan innokkaammin.”⁴³ Savon hupenemassa oleville metsillekin pientilojen väitettiin tuovan pelastuksen, koska ”pienempi metsäalue aina saa omistajalta huolellisemman hoidon kuin laaja”, kuten kysymystä pohtineet asiantuntijat 1863 totesivat. Uusien pientilojen syntymistä voitiin perustella myös sillä, että suurilla tiloilla oli usein omistajalleen hyödyttömiä tai vähätuottoisia osia, jotka uuden viljelijän omistuksessa saatiin tuottamaan. Myynnistä saatava pääoma taas voitiin käyttää emätilan kohentamiseen.⁴⁴

Niin pieneksi kantatilaa ei saanut osittaa, että sen itsekannattavuus vaarantuisi, mutta aina ei tätä vaaraa voitu välttää. Kihlakunnittain tarkasteltuna tilusten pieneneminen eteni Savossa seuraavasti:⁴⁵

Keskimääräinen tilakoko siis pieneni koko Savossa, mutta Pohjois-Savon kunnissa tätä kehitystä jarruttivat yhtiöiden suuret tilushankinnat. Keskimääräisluvuissa ne painoivat pimentoon alueen lu­kuisat pientilat, joita kuitenkin jo 1910 oli valtaosa savolaisviljelmistä.⁴⁶

Tiluksia siirtyy yhtiöiden omis­tukseen

Maanomistus oli Savossa pääosin yksityisomistusta. Esimerkiksi vuodelta 1901 koottujen tietojen mukaan maata oli tuolloin yksityisomistuksessa 84,5 % Savon kuntien pinta-alasta. Loput kuuluivat valtiolle (5,7 %), kunnille (0,4 %), seurakunnille (1,7 %) ja yhtiöille (7,7 %). Viimeksi mainituista valtaosa (noin 85 %) oli metsäteollisuusyhtiöitä.⁴⁷ Aikaisemmin yksityisomistuksen osuus oli ollut vieläkin suurempi, mutta 1800-luvun lopulla yksityistä maata oli yhä enemmän alkanut siirtyä saha- ja muiden puutavarayhtiöiden haltuun.

Kehitys oli lähtenyt liikkeelle sahateollisuuden noususta ja sen raaka-ainetarpeesta. Aluksi yhtiöt hankkivat pitkäaikaisia hakkuuoikeuksia talollisten metsämaihin. Mittava hankintasopimus tehtiin esimerkiksi 1871 sahanomistaja Hans Gutzeitin ja pieksämäkeläisen kartanonomistaja Erik Cautonin välillä. Sopimuksessa mainittujen 1,1 miljoonan puun toimittaminen oli kuitenkin niin suuri erä, etteivät kartanon omat metsät riittäneet siihen, vaan Cauton hankki suuren osan tukeista Rautalammin ja Pieksämäen seudun talollisilta. Näiden kanssa tehtiin sekä toimitussopimuksia että metsänvuokrasopimuksia. Viimeksi mainitussa tapauksessa puuta ostettiin pystykaupalla ja ostaja järjesti puunkaatoon omia savottoja.⁴⁸

Hakkuuoikeuksien sopimuskausi saattoi 1870-luvulla olla jopa 20 vuotta, mutta tavallisemmiksi tulivat jo 1880-luvulla yhden tai kahden vuoden sopimukset. Vuonna 1901 hakkuuoikeudet rajattiin lakisääteisesti korkeintaan kymmeneksi vuodeksi. Sopimusten teko ei tuottanut vaikeuksia, sillä moneen taloon kuului viljelijälle itselleen vähäarvoista, syrjäistä metsämaata, jonka todellisesta arvosta tilallisella ei usein ollut tietoa ja joka sen vuoksi suostuttiin yhtiön kannalta halpaan hintaan luovuttamaan teollisuuden raaka-aineeksi. Näin ei kuitenkaan jatkunut kovin kauan, sillä sahojen kapasiteetin kasvu lisäsi puun kysyntää ja puun kysyntä taas nosti puun hintaa ja tukkien toimituskuluja. Se alkoi tehdä hankinta­kaupat yhtiöille sekä riittämättömiksi että kannattamattomiksi, joten pelkät hakkuuoikeudet eivät enää riittäneet, vaan yhtiöt ryhtyivät turvaamaan raaka-aineen saantinsa myös tilaostoilla.⁴⁹

Savossa metsätilojen ostajina olivat yleensä suuret vientiyhtiöt, kuten W. Gut­zeit & Co, Hackman & Co, Paul Wahl & Co, Halla Oy, joka myöhemmin liitettiin Kymi Oy:hyn, ja Ab Salvesen, joka puolestaan sulautui Kaukas Fabrik Oy:hyn. Näistä Gutzeit toimi Saimaan vesistön alueella miltei yksinvaltiaana metsien ja tilusten ostajana. Huomattavia maaomaisuuksia kertyi myös kuopiolaiselle kauppaneuvos Herman Saastamoiselle, joka esimerkiksi vuonna 1908 osti Heinävedeltä Papinniemen rusthollin sivutiloineen, lähes 6 000 hehtaarin maa-alueen, rullatehtaansa raaka-ainetarvetta varten.⁵⁰ Metsämaat eivät läheskään aina siirtyneet talonpojilta suoraan yhtiöille, vaan välittäjän kautta, kuten Cautonm kanssa vuonna 1871 tehty kauppakin osoitti.

Pohjois-Savossa metsatilojen osto ja myynti kävi vilkkaana jo 1870-luvulla, mutta varsinaista yhtiömaan laajenemiskautta oli koko Suomessa 1890-luku. Kaikkein vilkkain myyntikausi ajoittui Savossa kuitenkin vasta vuosiin 1915–1916, jolloin kauppoja jo oli pyritty lainsäädännöllä rajoittamaan ja lakia lopulta kierrettiin ns. apuyhtiöiden avulla. Yhteisenä tekijänä myyntihuipuissa oli se, että maaomaisuus vaihtoi erityisen paljon omistajaa katovuosien jälkeen ja taloudellisen ahdingon aikoina.⁵¹

Tiloja siirtyi yhtiöomistukseen eri tavoin. Osa hankittiin tehtaan ja tehdasyhdyskunnan tarkoituksiin, osa kilpailijoiden pitämiseksi loitolla omista hakkuualueista, osa joutui yhtiölle puuntoimittajien velkaantumisen takia, mutta valtaosa ostettiin yhtiöiden tuotantoa ja vientiä varten. Yhtiöiden kesken syntyi kilpailua metsien omistuksesta, mikä näkyi myös maan hinnassa. Esimerkiksi vuonna 1896 hehtaarivuokra vaihteli Pohjois-Savossa 3 markasta 12 markkaan, mutta muutaman vuoden kuluttua jo 3 markasta 30 markkaan. Etelä-Savossa hinnat nousivat vieläkin korkeammalle. Esimerkiksi Gutzeitin Puumalasta vuonna 1897 hankkimien maiden keskihinta oli 23 markkaa hehtaarilta ja Sulkavan Linkolanhovista maksettiin vuonna 1898 jopa 45 markkaa hehtaarilta. Hinta määräytyi sekä metsän laadun että kauppaehtojen ja rasitteiden mukaan.⁵²

Rajuinta hinnannousu oli kuitenkin vasta 1910-luvulla, jolloin oli herännyt pelko metsien loppumisesta. Jo 1901–1910 välisellä kaudella keskihintataso Mikkelin läänissä oli 52 markkaa hehtaarilta, mutta vuoteen 1913/14 mennessä se oli kohonnut edelleen 85 markaksi ja 1917/18 mennessä peräti 451 markaksi. Vuosisadan alkuun verrattuna maan hinta oli siis – suureksi osaksi tosin inflaation vaikutuksesta – yhdeksänkertainen. Yleisenä piirteenä oli se, että mitä pienempi tila, sen suurempi oli sen hehtaarihinta.⁵³

Yhtiöiden maanomistuksia oli Savon eri kunnissa melko erilaisia määriä. Läpileikkausvuodet 1901 ja 1917 kertovat tilanteen toisaalta maanhankintojen vilkastumisen ja toisaalta huippuvuosien jälkeisellä kaudella.⁵⁴ Kuntakohtainen numeroaines on liitteessa 10.

Puutavarayhtiöiden metsäostot kohdistuivat seuduille, mistä metsää oli edullisesti saatavilla ja mistä kuljetukset oli helppo järjestää. Sen mukaisesti koko Suomessa yhtiömaata oli eniten Pohjois­-Karjalassa, ja Savossakin yhtiöomistukset painottuivat Pohjois-Savon kuntiin. Siellä asuvat tilalliset olivat isossajaossa saaneet karun maanlaadun korvauksena runsaasti metsämaata, joka nyt tuli yhtiöiden tavoittelun kohteeksi ja josta niukkuudessa elävät viljelijät olivat halukkaita luopumaan.

Näin oli varsinkin Rautavaaralla, missä lähes puolet kunnan pinta­-alasta siirtyi yhtiöiden omistukseen. Yhtiöiden omistuksessa oli paljon metsämaata jo vuonna 1901 myös Sulkavan, Keiteleen ja Pielaveden kunnissa sekä Iisalmen ja Rutakon alueella. Karttulassa, Rautalammilla ja Vesannolla maanomistajat perustivat 1906 metsäosuuskunnan, jonka tarkoituksena oli koettaa yhteisvoimin estää tilojen siirtyminen sahayhtiöille ja samalla toimia metsänhoidon parantamiseksi.⁵⁵ Tilusten siirtymistä ei kuitenkaan saatu jarrutettua.

Paremmin puoliaan pystyi pitämaan Kiuruvesi, jossa sahalaisten omistuksessa oli maata selvästi keskimääräistä vähemmän. Karjatalouden kehittäminen ja sen kautta tapahtunut talonpoikien varallisuuden kasvu teki täkäläiset viljelijät ilmeisesti riippumattomiksi puutavarayhtiöiden tarjouksista.⁵⁶

Myös Etelä-Savossa ja varsinkin Mikkelin kihlakunnassa yhtiöiden maata oli melko vähän, mikä johtui sekä täällä jo olleesta puupulasta ja teollisuuslaitosten vähäisyydestä että itsekin maaomaisuuttaan kartuttamaan pyrkivistä rusthollareista ja säätyläisviljelijöistä. Sulkava, Puumala ja Heinävesi olivat poikkeuksia, sillä kaikissa niissä yhtiöiden omistukseen siirtyi runsaasti maata, joka aikaisemmin oli kuulunut yksityisille. Yleisestä säännöstä poiketen myyjätkään eivät näissä kunnissa yleensä olleet vähävaraisia talonpoikia vaan kunnasta muualle muuttaneita säätyläisiä ja heidän perillisiään.⁵⁷

Maatalousmaan siirtymistä yhtiöiden omistukseen pidettiin Ruotsista saatujen kokemusten perusteella yleensä kielteisenä. Arveluttaviksi metsäkaupat teki valtiovallan ja yleisen mielipiteenkin kannalta se, että kauppojen yhteydessä yhtiöiden omistukseen tuli paitsi metsää myös peltoja, niittyjä sekä tilaan kuuluvia rakennuksia. Maatalouden kannalta kehityksen suunta ei ollut suotava. Osituksen helpottamisella valtiovalta oli pyrkinyt saamaan maata myös tilattomille, mutta yhtiöiden ”maannälkä” vei kehitystä toiseen suuntaan. Suuri osa entisistä omistajista muuttui tilattomiksi, joko entisen tilansa vuokraviljelijöiksi tai muualta toimeentuloa etsiviksi työnhakijoiksi.

Kauppojen syntyminen tuntui monesta toimeentulon rajoilla tasapainottelevasta talollisesta kuitenkin pelastukselta. Karu ja kivikkoinen maanlaatu vaati viljelijältään hikisen työpanoksen, velkoja kertyi helposti, keveämpi elämä houkutteli. Kun sahayhtiöt tällaisessa tilanteessa tarjosivat tilasta parempaa hintaa kuin toiset talolliset ja lupasivat usein myös hyviä työansioita savotoilta ja puun kuljetuksista, tilan tai sen osan muuttamista rahaksi pidettiin edullisena vaihtoehtona. Niukkuudessa elävälle viljelijälle tilattomaksi siirtyminen saattoikin olla helpompi vaihtoehto kuin velkaisena tilallisena jatkaminen, varsinkin, kun yhtiöt yleensä sallivat entisen omistajan ainakin joksikin aikaa jäädä tuttuun kotitaloonsa.⁵⁸

Äkkiä tarjolle tullut raha saattoi kuitenkin sokaista, ja kun tietoa, taitoa ja malttia ei aina ollut, moni talonpoika möi metsätilansa alle käyvän hinnan. Kuopion läänin maanviljelysseuran valistustyö tai sanomalehtien ärhäkkä kirjoittelu ei vielä tuottanut tulosta, mutta toi kyllä maanomistusolot 1890-luvulta lähtien yhteiskunnallisen keskustelun polttopisteeseen.⁵⁹

Savossa puutavarayhtiöiden hallussa olevista 672 tilasta tai tilanosasta oli vuonna 1906 vuokralla 486 (72,3 %) ja vuonna 1917 tuolloisista 998 tilasta jo 857 (85,9 %).⁶⁰ Tämä oli ymmärrettävää, sillä yhden yhtiön omistuksessa oli yleensä monia tiloja ja ne saattoivat sijaita kaukanakin toisistaan. Vuokraviljelijä ei kuitenkaan läheskään aina ollut tilan entinen omistaja, vaan moni oli löytänyt toimeentulolleen toisenlaisen vaihtoehdon. Seuraava, tosin aukollisista tiedoista koottu numerosarja antaa yleiskuvan siitä, millaisia ratkaisuja entinen maanomistaja maakauppojen jälkeen teki tai joutui tekemään.⁶¹

Tavallisin ratkaisu sekä Etelä-Savossa että Pohjois-Savossa oli uuden talon hankkiminen. Vuokraajiksi entisistä isännistä jäi Pohjois-Savossa noin neljännes ja loisiksi koko Savossa lähes saman verran. Noin 10 % tilansa myyneistä savolaisista muutti kaupunkeihin, mikä Etelä-Savossa näyttää olleen yleisempää kuin Pohjois-Savossa. Tilattomaksi maaseudulle jättäytyminen ei yleensä elämää helpottanut, sillä metsien arvon kohotessa tilattomien asema heikkeni ja esimerkiksi kotitarvepuun käyttöön ja työvelvollisuuksiin alkoi rulla tiukennuksia. Näiden yhteiskunnallisten vaikutusten lisäksi tukkiyhtiöiden maanhankinnalla oli maatalouteen liittyviä kielteisiä seuraamuksia. Kauaskantoisin seuraus oli se, että omistusoikeuden muuttuminen ja tilusten kertyminen muille kuin maatalouden harjoittajille jarrutti peltojen raivaamista ja edisti lopulta kannattamattomaksi osoittautuvaa pientilavaltaisuutta.⁶²

Kaikki muutokset eivät kuitenkaan olleet niin kielteisiä kuin oli pelätty. Metsienhoidon kannalta yhtiöomistus saattoi olla jopa myönteistä, sillä yhtiöiden edun mukaista oli huolehtia haltuunsa saaduista tiloista tai tilanosista hyvin. Pellot tosin jätettiin usein heinälle, uusia ei yleensä raivattu ja rakennukset pidettiin vain osittain kunnossa, mutta uutta ja myönteistä oli metsänhoidon yleistyminen. Yhtiölle oli tärkeää turvata raaka-aineen saanti myös pitkällä tähtäimellä, minkä vuoksi otettiin käyttöön sekä metsänkasvatus että ammattilaisten valvonnassa olevat säästeliäät hakkuut. Mikkelin läänin yhtiömetsistä olikin 1800–1900-lukujen vaihteessa hävitetty vain 7 % ja Kuopion läänin 5 %.⁶³

Lisäksi tukkiyhtiöiden työkohteet tarjosivat paikkakuntalaisille runsaasti ansiomahdollisuuksia ja joillakin paikkakunnilla, kuten Sulkavalla, puutavarayhtiöiden paikalliset edustajat toivat vireyttä myös paikkakunnan seura- ja yhdistystoimintaan.⁶⁴

Koko maan kansantaloudenkin kannalta metsäteollisuuden raaka-aineen saanti oli ensiarvoisen tärkeää ja jopa puolsi kannattamattomien tai taitamattomasti hoidettujen maatilojen siirtymistä tuottavan metsäteollisuuden käyttöön. Lisäksi yhtiöiden hankinnat suurelta osin kohdistuivat peltoviljelylle sopimattomiin seutuihin.⁶⁵

Silti omistusoikeuden liukumista tilallisilta yhtiöille pidettiin niin kielteisenä, että 1915 vahvistettiin asetus, jossa puuta teollisuuden raaka-aineena käyttäviä tai puutuotteilla kauppaa käyviä yhtiöitä ja muita yhteenliittymiä kiellettiin hankkimasta itselleen maatalous- ja metsämaata. Määräystä kierrettiin tekemällä kauppoja ns. apuyhtiöiden nimiin, mutta nämäkin ostot alkoivat tyrehtyä oikeusistuinten kieltäydyttyä antamasta lainhuutoja näin hankituille tiloille. Korkeimman oikeuden päätös 1918 salpasi lopulta apuyhtiöiden kautta tapahtuneet maanhankinnat.⁶⁶

Yhtiöiden maanhankinta lisäsi siis maan pientilavaltaistumista mutta loi samalla laajoja tiluskertymiä, joissa maatalous ei enää ollut keskeisellä sijalla. Tämä oli varsinkin Kuopion läänille 1890-luvulta lähtien tyypillinen piirre. Metsäteollisuusyhtiöistä kasvoi Savon suurimpia maanomistajia, joista monella oli hallussaan kymmeniä tiloja ja yli 5 000 hehtaarin tilukset pelkästään yhden kunnan alueella. Tällaisia tilakokonaisuuksia oli vuonna 1917 Pohjois-Savossa Leppävirralla, Suonenjoella, Kuopion maalaiskunnassa, Pielavedellä, Kiuruvedellä, Iisalmen maalaiskunnassa, Nilsiässä, Kaavilla, Rautavaaralla sekä Etelä-Savon alueella Mäntyharjulla, Puumalassa ja Heinävedellä.⁶⁷

Kaiken kaikkiaan suurmaanomistajien eli vähintään 2 000 hehtaarin omistajien hallussa oli vuonna 1917 noin 600 488 ha eli 19,7 % Savon maa-alasta. Tästä oli yhtiömaata 512 214 ha (85,3 %). Suurmaanomistajien määrä oli yhteensä 405, ja näistä yhtiöitä oli 312, yhdistyksiä 2, yksityisiä teollisuuden harjoittajia 19, kauppiaita ja muita liikkeenharjoittajia 56 sekä maanviljelijöitä 16.⁶⁸ Yhtiöiden lisäksi maaomaisuutta oli siis kertynyt melko paljon liikemiehille, mutta maanviljelijät olivat suurtilojen omistajina Savossa harvinaisia. Pääosa heistä oli tuolloin kartanoiden tai ratsutilojen omistajia.

Savolaiskartanot, rusthollit ja puustellit

Kartano, herraskartano, on tulkinnallinen käsite. Se ei ole kameraalinen tai juridinen termi, vaan määritelmä vaihtelee aikakauden ja sijaintiseudun mukaan. Tyypillistä kartanolle on kuitenkin pitkä säätyläisomistus, talolle aikanaan myönnetyt verohelpotukset sekä viljelysten ja talouden hoito alustalaisten ja palkollisten avulla. Kansanomaisen määritelmän mukaan kartanon tulee lisäksi olla yksinäistalo, kylänsä ainoa talo, jolla on vähintään viisi torppaa, 50 ha viljeltyä maata ja 500 ha metsää.⁶⁹

Tällaisia taloja ei Savossa kovin paljoa ollut, sillä maakunta ei kuulunut Suomen kartanoalueeseen. Poikkeuksena oli Joroinen, jossa oli useita kartanokriteerit täyttäviä, aatelisten omistuksessa olleita maatiloja. Pieniä kartanokeskittymiä, noin kymmenen kartanoa pitäjää kohden, oli myös Rantasalmella, Mikkelin maalaiskunnassa, Ristiinassa, Säämingissä ja Juvalla, mutta yleensä kartano oli Savossa harvinaisuus ja sai paikkakuntalaiset laajentamaan kartanokäsitettäkin siten, että Savossa kartanoiksi kelpuutettiin myös suuri joukko vanhoja talonpoikaisia ratsutiloja eli rustholleja ja muutamia puustellejakin eli sotilasvirkataloja. Varsinaisia kartanoita, sätereitä eli aatelisten asumakartanoita, Savossa oli 16.⁷⁰

Iisalmen Runnia lukuun ottamatta kaikki säterit sijaitsivat Etelä-Savon alueella. Siellä sijaitsivat myös kaikki rusthollit, kuten tuonnempana kerrotaan. Kuitenkin myös Pohjois-Savossa oli monia vanhoja kartanoiksi kutsuttuja taloja, joista Suomenmaa-hakuteoksessakin mainitaan 23. Useimmat niistä sijaitsivat Leppävirralla ja Iisalmen maalaiskunnassa, mutta tunnetuin oli varmaankin Kuopion maalaiskunnassa sijainnut Haminanlahti, von Wrightin taiteilijaveljesten lapsuudenkoti, joka heidän toimestaan on ikuistettu moniin luontoaiheisiin tauluihin.

Etelä-Savossa kartanoita oli kuitenkin moninkertainen määrä, säterit mukaan lukien 81.⁷¹ Ne olivat sääty-yhteiskunnan aikalaisia, herrasväen asuinpaikkoja, jotka kuitenkin pyrkivät elämään kulloisessakin ajassa mutta samalla siirtämään entisajan elämäntapaa uusille ja uudenlaisissa oloissa eläville sukupolville. Kartanokulttuuri ja rakennusten ylläpito vaati varoja, mutta keskimääräistä parempi taloudellinen turva ja menestymisen edellytys kartanolla oli, jos se samalla oli ratsutila eli rustholli.

Savossa kartanokäsitettä hämärsi se, että kolmannes täkäläisistä kartanoista oli rustholleja. Rustholli oli yksityisomistuksessa oleva maatila, jonka tuli varustaa ratsukko Ruotsi-Suomen armeijaan. Korvauksena talo sai vapautuksen maaveroista sekä, jos verovapautus ei kattanut varustamisesta aiheutuvia kuluja, oikeuden käyttää hyväkseen yhdeltä tai useammalta ns. augmenttitilalta kootut verot. Rustholleiksi valituille taloille ratsukon varustaminen oli pysyvä, isännän säädystä, taloudellisesta asemasta tai omistajavaihdoksista riippumaton tehtävä. Se vaati varoja, minkä vuoksi rusthollit oli nimetty pitäjien vauraimpien talojen joukosta. Ne sijaitsivat lähes aina viljavilla savikkomailla, jotka olivat Savossa melko harvinaisia, ja aikansa parhaiden kulkuyhteyksien äärellä.

Rauhan aikana veroetuudet olivat yleensä suuremmat kuin varustamisesta aiheutuvat kustannukset, joten rusthollin talous oli ainakin periaatteessa turvattu. Erityisesti se oli sitä autonomian aikana, sillä Suomen armeija oli vuonna 1810 hajotettu ja rusthollitkin maksoivat sen jälkeen varustamisen sijasta ns. vakanssiveroa. Ratsuväen rekrytoijana rusthollit säilyivät vuoteen 1886 saakka, jolloin ratsutilalaitos lakkautettiin ja sekä rusthollin omien että augmenttitiloista saatujen verojen palauttaminen kruunulle alkoi. Sen tuli tapahtua 15 vuoden kuluessa eli vuoteen 1905 mennessä.⁷²

Etelä-Savon rusthollit kuuluivat Karjalan kevyen ratsuväkirykmentin Ylä-Savon ja Ala-Savon komppanioihin. Pitäjittäin ne jakaantuivat 1743 uudistetun ryhmittelyn mukaan seuraavasti:⁷³

Rusthollit keskittyivät Etelä-Savoon, Pieksämäki-Joroinen-linjan eteläpuolelle. Mikkeli, Juva ja Rantasalmi olivat varsinaisia rusthollipitäjiä, sillä niiden alueella oli lähes kolme neljäsosaa Savon kaikista rustholleista. Alun perin, silloin kun ratsutilalaitos 1600-luvun lopulla muodostettiin, lähes jokainen rustholli oli ollut talonpoikaisomistuksessa. Säätyläisten pyrkimys maaomaisuutensa lisäämiseen oli kuitenkin 1700-luvun kuluessa saanut aikaan sen, että yhä useampi rustholli siirtyi säätyläisten haltuun. Näin tapahtui varsinkin Mikkelin pitäjässä, jonka rustholleista lähes puolet (48 %) oli autonomian ajan alkaessa sotilaiden tai siviilivirkamiesten omistuksessa. Se teki rustholleista kartanoita, varsinkin kun ne pinta-alaltaan olivat selvästi pitäjän muita taloja suurempia. Isonjaon jälkeen 1800-luvun puolivälin tienoilla talonpoikaistalojen pinta-ala oli esimerkiksi Mikkelin pitäjässä keskimäärin 243,79 ha, mutta rusthollien keskimäärin 729,70 ha.⁷⁴

Virkamiesomistus sai myös aikaan sen, että rusthollien omistajasuvut vaihtuivat melko usein, päinvastoin kuin talonpoikaistaloissa, jotka saattoivat olla saman suvun hallussa jopa vuosisatoja. Säätyläisrusthollit pysyivät myös pitempään jakamattomina kuin talonpoikaistalot ja pystyivät näin ollen isoilla viljelyksillään hyödyntämään maatalouden teknisiä uutuuksia. Omistussuhteet alkoivat kuitenkin taas 1800-luvun jälkipuoliskolla vaihtua, kun sotilas- ja muiden säätyläissukujen jäsenet yhä useammin muuttivat maalta kaupunkeihin ja puukaupoilla vaurastuneet talolliset puolestaan rupesivat hankkimaan omistukseensa näiltä vapautuneita maatiloja. Niinpä Mikkelinkin pitäjän rustholleista oli vuoteen 1880 mennessä taas suurin osa (91 %) talonpoikien omistuksessa.⁷⁵

Sotilaallisen merkityksensä ratsutilat olivat jo menettäneet, mutta kartanoleima säilyi. Tilan päärakennus oli 1800-luvun lopulla yleensä kookas, kaakeliuunein, suurin ikkunoin, kuistein ja monin sisäänkäynnein varustettu talo. Isännätkin, rusthollarit, olivat eräänlaisia ”talonpoikaisylimyksiä”, jotka Etelä-Savossa kasvattivat juopaa tilallisten ja tilattomien välille. ”Eivät Rantasalmen talolliset vuosina 1873–83 enää olleet talonpoikia; he olivat herroja tavoiltaan ja puvuiltaan. Eivät he asuneet tuvissa, vaan saleissa ja kamareissa. Työväki asui tuvissa. Tässä juuri Rantasalmi teki poikkeuk­sen varsinkin Säämingin pitäjästä, mutta ehkä muistakin ympärillä olevista seuduista, Pohjois-Savoon ollenkaan vertaamattakaan”, kirjoitti Rantasalmen kirkkoherran poika, kirjailija Ernst Lampfo Rantasalmen aikojaan muistellessaan.⁷⁶

Ratsutilojen myönteisiin vaikutuksiin kuului se, että moni niistä toimi naapureilleen mallitilana maanviljelyksessä ja rusthollari muille tilallisille uudenlaisen elämäntavan viitoittajana.

Rusthollien ohella puustellit eli sotilasvirkatalot antoivat Savon asutukselle oman tärkeän lisänsä. Puustelleja oli Savon alueella alun perin 105, mutta 1800-luvun lopulla tehtyjen luetteloiden mukaan 110, joista 83 oli Etelä-Savon ja 27 Pohjois-Savon alueella. Kunnittain ne jakaantuivat seuraavasti:⁷⁷

Puustellit keskittyivät suureksi osaksi samoihin pitäjiin kuin rusthollit eli Mikkeliin, Ristiinaan, Juvalle ja Rantasalmelle, joiden alueella oli noin puolet (52) Savon kaikista sotilasvirkataloista. Talonpidon kannalta puustellien sijainti oli kuitenkin ratsutiloja epäedullisempi. Ennen Savon radan valmistumista kulkuyhteydet niihin olivat hankalat, sillä harva oli laivareitin tai kelvollisen maantien varrella. Maanlaatukin oli suureksi osaksi kivistä mullansekaista hiekkamaata, päinvastoin kuin rustholleilla, jotka yleensä sijaitsivat peltoviljelylle otollisella savikkomaalla.

Pinta-alaltaan puustellit olivat yleensä rustholleja pienempiä mutta talonpoikaistaloja suurempia. Koko tosin vaihteli Etelä-Savossa esimerkiksi vuonna 1888 Ristiinan Lappilanmäen Norolan 48 hehtaarista Haukivuoren Häkkilän Kasin 1 447 hehtaariin, mutta keskimääräinen puustellin pinta-ala oli tuolloin 358 hehtaaria. Pohjois-Savossa pinta-alaltaan pienin puustelli oli Iisalmen Larinniemi (97 ha), suurin Maaningan Venäjänsaari (1 633 ha) ja keskimääräinen pinta-ala oli 400 hehtaaria.

Puustellissa asuminen oli huomattavasti vaatimattomampaa kuin rusthollissa. Sotilasvirkatalojen asuinrakennuksista tosin oli olemassa mallipiirustukset ja pihapiirin ”lailliset huoneet” oli, kuten pappiloissakin, tarkasti määritelty. Teoria ja käytäntö eivät kuitenkaan aina vastanneet toisiaan. Yleensä sotilasvirkatalojen rakennukset olivat autonomian ajan lopulla kuitenkin melko hyvässä kunnossa. Virkatalojen tarkastajien mukaan ne koko Savossa olivat jopa paremmin hoidettuja kuin talonpoikaistalot, minkä he arvelivat johtuvan säännöllisesti pidetyistä tarkastuksista ja niissä annetuista ohjeista.

Pohjois-Savon puustelleja voitiin käyttää jopa mallitiloina, sillä virkatalot tunnettiin ja omaan taloonsa vertaamalla ”monikin talollinen seudulla on tullut huomaamaan ja myöskin noudattamaan parempaa rakennustapaa”, kertoi Kuopion piirin tarkastaja 1887. Jotkut puustellit, kuten Mikkelin maalaiskunnan Häyrylän Lampila ja Kovalan Puustelli sekä Juvan Murtoisen Mälttä saivat jo 1880-luvulla valtionapua rakennustensa kunnossapitoon, mutta yleisemmäksi valtionapu tuli vasta 1900-luvun puolella. Jotkut, kuten Ristiinan Brahelinna ja Haikolan Kasi saivat myös korotonta lainaa tilan kehittämistä varten.

Talon kunnossapidossa oli heikentä­vänä tekijänä taas se, ettei virkatalo ollut asujansa oma eikä kunnostustöihin tai maatalouden uudistamiseen sen vuoksi ollut suurta yllykettä. Mahdollisuuksiakin karsi, varsinkin Etelä-Savon alueella, aluksi se, ettei puustellin maalta ollut saatavilla rakennuspuita vaan ne jouduttiin usein ostamaan. Niinpä Mikkelin piirin virkatalojen tarkastaja joutuikin vuonna 1888 toteamaan, että vaikka virkataloissa ei perintötiloihin verrattuna yleensä ollut moittimista, ”tässä tarkastuspiirissä ei ole yksikään puustelli kaikin puolin mallikelpoisessa kunnossa, useimmiten on metsänhoito takapajulla, toisinaan niitut, joskus rakennukset, jota vastaan pellot useimmiten ovat tyydyttävässä tilassa”.

Puustellien hyvää hoitoa oli koetettu edistää palkintoja jakamalla, mutta palkintojen olisi tullut olla riittävän arvokkaita, esimerkiksi uudenlaisia työkaluja, jotta ne olisivat in­nostaneet virkatalon asujaa kehittämään tilaansa rusthollien kaltaiseksi mallitilaksi. Sellaisiksi kelpasivat 1800-luvun lopulla lähinnä vain Mikkelin maalaiskunnan Moisio, Rantakylän Nykälä ja Kangasniemen Suurolan kylässä oleva Rantala. Mikkelin pitäjän Liukkolan Otava ja Kuopion Levänen oli jo tuolloin muutettu maanviljelyskouluiksi.

Puustellien alkuperäisenä tarkoituksena oli toimia osana virkatalonhaltijansa palkkatuloja ja samalla kiinnittää päällystö miehistön kanssa samalle paikkakunnalle. Viimeksi mainittu yritys ei täysin onnistunut, sillä virkatalot annettiin jo 1700-luvulla vuokraviljelijän hoitoon ja itse virkatalonhaltija asui talossa vain satunnaisesti. Säännöksi vuokrausjärjestelmä tuli vuoden 1810 jälkeen, kun puustellitkin armeijan hajottamisen seurauksena menettivät sotilaallisen merkityksensä ja ne huutokaupattiin vuokralle ensin 25 vuodeksi ja vuodesta 1863 lähtien 50 vuodeksi. Vuonna 1894 vuokra­aika lyhennettiin taas 25 vuodeksi.⁷⁸

Tarkoituksena oli solmia mahdollisimman pitkiä vuokrasopimuksia, joilla pyrittiin luomaan edellytykset tilojen hyvälle hoidolle. Vuokralaisella ei myöskään ollut oikeutta sanoa sopimusta irti ilman pätevää syytä, mutta vuokraoikeuden siirto toisen henkilön hallintaan oli kyllä mahdollista. Vuokraajaksi tarjoutuvalta vaadittiin lisäksi kahden vakavaraisen henkilön takaus, mutta näillä keinoin ei huurokauppamenettelystä aiheutuvia epäkohtia pystytty torjumaan. Puustellien vuokrausta ruvettiin näet käyttämään keinotteluun, jolloin vuokra-ajat lyhenivät ja tilan saattoi huutaa henkilö, joka ei aikonutkaan asettua sinne asumaan.

Mikkelin piirin virkatalojen tarkastaja kirjoitti vuonna 1888: ”Suurena haittana monen puustellin edistymiselle on ollut tapa, jota usein käytettiin puustellia uudelle arennille tarjottaessa. Oli nimittäin olemassa moni hyvillä todistuksilla varustettu henkilö, joka siinä tapauksessa että lähtiällä tahi hänen takausmiehillään oli varoja, huusi puustellin huolimatta arennin suuruudesta ja sitten tulo- ja lähtösyynissä nostatti rappeusrahat mahottomiin määriin. Sen tehtyään siirsi hän puustellin jostakin rappeusrahan osasta entiselle arentimiehelle tahi tämän takausmiehille, siten hyötyen jopa tuhansiakin markkoja puustelliin muuttamattakaan. Tästä seurasi että se, joka vihdoin sai puustellin haltuunsa, sai suorittaa tuntuvan siirtorahan samalla kun arentikin melkoisesti nousi. Samaa mieltä oli Kuopion piirin tarkastaja: ”Että tuo luvallinen siirtämiskauppa suuresti ehkäisee sotilasvirkatalojen edistymistä, on vallan varma.”⁷⁹

Vuokraajien vaihtuvuus olikin 1800-luvun lopulla yleensä suuri; noin puolet sopimuksista kesti alle kymmenen vuotta. Tilanne kuitenkin rauhoittui, kun keinotteluun puututtiin, vuokraajien valintaa tarkennettiin eikä siirtoja sallittu, jollei pystynyt osoittamaan tilan olevan hyvässä kunnossa. Nyt vuokraajiksi tuli henkilöitä, joille puustelli ei ollut sivutulo vaan todellinen elannon lähde.

Alkuaikoina vuokraajina oli usein ollut sotilaita, siviilivirkamiehiä tai muita säätyläisiä, joita virkaura kuljetti paikkakunnalta toiselle ja joiden tekemät vuokrasopimukset senkin tähden jäivät lyhytaikaisiksi. Nyt vuokraajana oli yhä useammin talollinen, talollisen poika, talollisen vävy tai torppari. Varsinkin Etelä-Savossa yleistyi käytäntö, että vuokraajan leski tai lapset jatkoivat puustellin vuokrausta. Niinpä vuonna 1912 Savossa olevien puustellien vuokraajista talonpoikaissäätyyn kuuluvia oli 102 ja säätyläisiä vain 8. Naisia vuokraajista oli yhteensä seitsemän.⁸⁰

Koska pääosa vuokraajista oli talonpoikaista syntyperää, he eivät tiedoiltaan ja taidoiltaan tai suhtautumisessa torppareihinsa poikenneet seudun talollisista. Maakunnan eri osat erosivat toisistaan kuitenkin siten, että Mikkelin läänin alueella puustellien edistymisen sanottiin maatalouden alalla olevan hitaampaa kuin Pohjois-Savossa, minkä syynä tarkastajan mukaan oli täkäläisten vuokraajien ”nerottomuus ja samalla kykenemättömyys”. Rasitteena täällä oli kuitenkin myös korkea vuokra ja maavero, mikä Mikkelin läänissä johti vuokrien alentamiseen yhdeksällä tilalla.⁸¹

Metsänhoito järjestelmää pidettiin hankalana, koska vuokraajalla ei ollut puustellin metsiin täyttä käyttöoikeutta. Tämä koitui kuitenkin lopulta vuokraajan eduksi. Vuoden 1863 asetuksen mukaan virkatalon metsät näet tuli kartoittaa ja jakaa ne kymmenvuotiskausittain hakattaviin lohkoihin. Luvattomasta kaskeamisesta tai metsän haaskauksesta saattoi seurauksena olla sakot tai jopa häätö. Viimeksi mainittuun turvauduttiin Mikkelin läänissä 1800-luvun lopulla kolme kertaa.⁸²

Näin puustellien metsänhoito järkiperäistettiin jo aikana, jolloin monella perintötilalla vielä harrastettiin suunnittelematonta metsänmyyntiä. Se lisäsi virkatalojen metsävaroja, ja puuta alkoi olla riittävästi rakennustarpeiksi. Kun vuokraajalla muutenkin oli oikeus käyttää tietty määrä puuta hyödykseen, saada peltojen ohella tuloja metsän myynnistä, puun arvon nousu helpotti 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa vuokranmaksua ja talon kunnossapitoa. Se tukevoitti monen vuokraajan taloudellisen aseman perintötilallisia paremmaksi ja aiheutti sekä kateutta että pyrkimystä vuokraviljelijäksi. ”Tämä virkataloin vuokraajien edullinen asema on epäilemättä syynä siihen, että jokainen tilallinen ja tilatoin tässä maassa tahtoisi tavalla tai toisella kavuta samaan asemaan s.o. päästä näiden tilain ja varsinkin metsien kimppuun”, väitti Mikkelin piirin tarkastaja.⁸³ Joillekin se varmasti olisikin ollut edullinen vaihtoehto.

Valtiolle puustelleista tuleva vuokra oli kuitenkin suhteellisen pieni, minkä takia puustellit pyrittiin saamaan tehokkaampaan käyttöön. Niinpä 1915 annetussa asetuksessa tehtiin mahdolliseksi vuokrata virkatalo osina, joista muodostettiin kanta-, viljelys- ja asuintiloja. Puustellien torpat muuttuivat tässä yhteydessä vuokransa suoraan valtiolle maksaviksi viljelmiksi. Uutta oli myös se, että huutokauppojen tilalle tuli hakemusten perusteella tapahtuva vuokraus.

Tilattoman maalaisväestön maansaannin tarvekin otettiin huomioon siten, että yksi henkilö sai tästä lähtien vuokrata vain yhden virkatalon. Vuokra-aika säilyi 25 vuotena, ja metsät siirrettiin kokonaan valtion hoitoon. ”Virkataloon kuuluvia metsiä ei missään tapauksessa anneta vuokralle”, määrättiin asetuksessa. Metsänkäyttö rajoittui kotitarvepuiden hankintaan, ja siinäkin vuokraajan tuli noudattaa metsänhoitajan ohjeita.

Puustellilaitoksen päätepisteeksi tuli vuoden 1926 asetus, jossa virkatalojen vuokraajille annettiin mahdollisuus lunastaa tila itselleen. Etuosto-oikeus oli silloisella vuokraajalla tai hänen sukulaisellaan.⁸⁴ Tämän uudistuksen toteutus kuuluu kuitenkin vasta Savon historian seuraavassa osassa selvitettäviin asioihin.

Kartanot, rusthollit ja puustellit olivat osa Savon maaseudun asutusta. Autonomian ajan lopulla ne alkoivat jo olla muistoja menneiltä ajoilta, mutta ympäristöstään ne edelleen erottuivat. Sääty­-yhteiskunta kartanokulttuureineen oli väistymässä, mutta kartano oli yhä kylänsä keskipiste ja huomion kohde. Sotilasasutuskin rustholleineen ja puustelleineen oli menettänyt merkityksensä armeijalaitoksen osana, mutta monesta niistä oli maatiloina tullut tärkeitä uudistusten kokeilijoita, metsänhoidon uranuurtajia, esikuvien antajia. Varsinkin kartanoiden ja rusthollien isäntäväki kuului myös kunnallisten uudistusten ja yhdistystoiminnan kannattajiin, mikä oli omiaan tuomaan vireyttä perinteiseen savolaiseen maalaisyhteisöön. Kartanoiden, rusthollien ja puustellien painopiste oli Etelä-Savossa, mikä näiden talojen suhteellisen vähäisestä määrästä huolimatta antoi leimansa paikalliseen elämäntyyliin ja vaihtoehtojen valintaan.