Muutokset kirkon hallinnossa

Hiippakunnat ja niiden johtajat

Vuonna 1870, kuvattavana olevan kauden alkaessa, Suomessa oli kolme hiippakuntaa: Turun arkkihiippakunta, Porvoon hiippakunta ja Kuopion hiippakunta. Etelä-Savo kuului tuolloin 1721 perustettuun Porvoon hiippakuntaan ja Pohjois-Savo 1850 perustettuun Kuopion hiippakuntaan. Näistä edellinen käsitti lähes koko Kaakkois- ja Keski-Suomen, jälkimmäinen Kuopion ja Oulun läänien alueet. Kuopion hiippakunnan tuomiokapituli sijaitsi vuoteen 1899 asti Kuopiossa ja sen jälkeen Oulussa.

Suomen neljäs hiippakunta perustettiin vuonna 1895, jolloin Viipurin ja Mikkelin läänit sekä osa Kuopion lääniä lohkaistiin Savonlinnan hiippakunnaksi. Se aloitti toimintansa 1897 ja sisällytti alueeseensa aikaisemmin Porvoon hiippakuntaan kuuluneen Etelä-Savon. Tuomiokapitulin paikaksi suunniteltiin ensin Viipuria, mutta se sijoitettiin Savonlinnaan ja siirrettiin Viipuriin vasta 1925.

Hiippakuntien hallintorakenteeseen 1865 toteutettu kuntauudistus (s. 24) ja 1870 voimaan tullut kirkkolaki eivät tuoneet muutoksia. Hiippakunnat jakaantuivat vanhaan tapaan rovastikuntiin ja ne edelleen kirkkoherrakuntiin eli seurakuntiin. Tuomiokapitulien puheenjohtajana toimi kuten ennenkin piispa ja varapuheenjohtajana tuomiorovasti. Tuomiokapitulien tehtäviin ja jäsenistöön maallisten ja seurakunnallisten asioiden erottamisella sitä vastoin oli vaikutusta. Tehtävät keskittyivät nyt seurakuntien toiminnan, talouden, virkajärjestelyjen ja kirkollisen alkeisopetuksen ohjailuun.

Pitäjänhallintoon liittyneet toimet ja koulujen valvonta siirtyivät kunnille ja valtion kouluviranomaisille, minkä seurauksena tuomiokapitulien jäsenistökään ei enää koostunut hiippakuntakaupungin lukion lehtoreista vaan hiippakunnan vakinaisten pappien keskuudestaan valitsemista asessoreista, tuomiokapitulin valitsemasta lainoppineesta sihteeristä sekä pöytäkirjanpitäjänä toimivasta notaarista. Näin hiippakuntahallinto rajoittui oman erikoisalansa hoitoon ja sai työntekijöikseen nimenomaan seurakunta-asioihin perehtyneitä henkilöitä. Tämä merkitsi kirkon hallinnon tehostumista mutta myös vieraantumista seurakuntalaisten arkipäivästä.¹

Piispojen arvovaltaa maallisten ja hengellisten asioiden erottaminen ei kuitenkaan horjuttanut² eikä pääsyä piispankaupungiksi väheksytty, sillä tiedettiin, että tuomiokapitulilla oli sijaintipaikkakunnalleen elvyttävä vaikutus. Kuopiostakin kehittyi 1880–1890-luvuilla piispa Gustaf Johanssonin aikana Suomen kirkollisen kulttuurin keskus. Piispan ympärille ryhmittyi Kuopion koulukunnaksi kutsuttu aktiivinen pappispiiri, joka johti monien kirkollisten uudistusten, kuten uuden kristinopin ja raamatunkäännöksen toimeenpanoa.

Kuopion hiippakunnan tuomiokapituli oli osakkaana kirjapainoyrityksessäkin ja otti osaa Kuopio Tidning -lehden toimittamiseen. Niinpä tuomiokapitulin siirto Ouluun koettiin Kuopiossa menetyksenä, jonka syvyyttä kuvastaa tuolloin Kuopion piispana olleen 0. I. Collianderin lausunto: ”Ikään kuin tainnoksissa ja lamaantuneena oli entisen hiippakunnan sydän, voimattomana vastustamaan niistä voimia, jotka pyrkivät sitä pohjoiseen viemään.”³

Myös pienelle Savonlinnalle tuomiokapitulin tulo oli iso asia. Se näkyi jo kaupunkikuvassa, sillä Savonlinnaan siirtynyt piispa Gustaf Johansson rakennutti asunnokseen komean, kaksikerroksisen ”piispanlinnan” Myllymäen eli myöhemmän Piispanmäen korkeimmalle kohdalle. Sinne kohosi vuonna 1913 myös tuomiokapitulin rakennus. Lisäksi piispa ja muut tuomiokapitulin jäsenet toivat arvokkuutta seurakunnan ja kristillisten yhdistysten tilaisuuksiin, ja heiltä saatiin myös aatteellista tukea mm. paikkakunnan suomettarelaisten pyrkimyksille.⁴

Seurakuntalaisten enemmistölle tuomiokapitulin sijainnilla sitä vastoin ei varmaankaan ollut suurta merkitystä. He joutuivat piispansa kanssa tekemisiin yleensä vain piispantarkastuksiin liittyvien luku- ja kristinopinkokeiden yhteydes­sä ja kuulivat silloin nuhdesaarnoja sekä osaamattomuudestaan että välinpitämättömyydestään. Savolaisten piispoina toimivat seuraavat henkilöt:⁵

Savon alueella 1870–1918 välisenä aikana toimineet piispat

Porvoon hiippakunta
(vuodesta 1923 alkaen Tampereen hiippakunta):
Frans Ludvig Schauman (1865–1877)
Anders Johan Hornborg (1879–1884)
Johan Viktor Johnsson (nimitys 1884)
Carl Henrik Alopaeus (1885–1892)
Herman Råbergh (1892–1920)

Kuopion hiippakunta
(vuodesta 1923 alkaen Oulun hiippakunta):
Robert Valentin Frosterus (1851–1884)
Gustaf Johansson (1884–1896)
Otto Immanuel Colliander (1897–1899)
J. R. Koskimies (aikaisemmin Forsman) (1900–1936)

Savonlinnan hiippakunta
(vuodesta 1925 alkaen Viipurin, vuodesta 1945 Mikkelin hiippakunta):
GustafJohansson (1897–1899)
Otto Immanuel Colliander (1899–1924)

Hallintouudistusten ja uuden suunnan vakiinnuttamisen aikana Porvoon piispana toimi Frans Ludvig Schauman ja Kuopion piispana Robert Valentin Frosterus. He olivat toisistaan poikkeavia pappismiehiä, joista Schauman edusti uudistusmyönteistä ja yleiskirkollista suuntaa, Frosterus taas uudistuksia edeltäneen kauden näkemyksiin ja oman hiippakunnan toimintaan keskittyvää linjaa. Schauman oli ollut keskeinen henkilö jo uuden kirkkolain suunnittelutyössä ja toi mielipiteitään esiin myös valtiopäivämiehenä ja julkisissa keskusteluissa.

Frosteruksen puolestaan oli helppo paneutua hiippakuntansa ongelmiin, sillä ennen piispaksi tuloaan hän oli toiminut Iisalmen emäseurakunnan kirkkoherrana ja tutustunut jo silloin Pohjois-Savon alueeseen. Frosteruksen tehtävien hoitoa haittasi virkakauden lopulla näön heikkeneminen, minkä vuoksi hän joutui tukeutumaan lähimmän työtoverinsa, Kuopion tuomiorovasti Aron Gustaf Borgin apuun. Se toi yleiskirkollisen linjan Kuopionkin hiippakuntaan, sillä Borg tuli tunnetuksi sekä pyhäkoulutyön kehittämisestä että toiminnastaan valtiopäivillä ja useissa kirkollisissa komiteoissa.⁶

Porvoon piispana Schaumania seurannut Anders Johan Homborg oli myös ollut mukana valtiopäivätyössä jo ennen piispaksi tuloaan ja perehtynyt silloin kunnallisen ja kirkollisen hallinnon uudistamiseen. Mikkelin pitäjän kirkkoherrana hän oli ollut ohjailemassa seurakuntansa siirtymistä uuteen kunnallishallintoon ja toimi myös kuntakokouksen ensimmäisenä esimiehenä. Mikkelin kauden jälkeen ennen piispaksi nimittämistään Homborg oli Helsingin ja Porvoon kirkkoherrana. Hänen kerrotaan esittäneen asiansa selkeästi, mutta suosiota verotti sairastelu ja jäykät käytöstavat.⁷

Homborg kuoli 1883 vuodenvaihteessa, josta tuli sukupolvenvaihdoksen aika kirkon koko ylimmässä johdossa. Porvoon piispan lisäksi tuolloin, vuosina 1883 ja 1884, kuolivat arkkipiispa Edvard Bergheim, Kuopion piispa Robert Valentin Frosterus ja tämän sijaisena toiminut Aron Gustaf Borg. Myös Hornborgin seuraajaksi Porvoon hiippakuntaan nimitetty Juvan kirkkoherra Johan Viktor Johnsson kuoli kotipappilassaan 1884 ennättämättä edes astua virkaansa.

Näin kaikkien Savon seurakuntien ylin ohjaus siirtyi samanaikaisesti uusiin käsiin. Kuopion hiippakunnan piispaksi nimitettiin teologian tohtori, dogmatiikan ja siveysopin professori Gustaf Johansson, joka oli saanut vaikutteita sekä herännäisyydestä ja suomalaiskansallisesta aatemaailmasta että saksalaisen oppi-isänsä J. T. Beckin raamattuteologisista näkemyksistä.

Kuopiossa tarmokas mutta konservatiivista teologiaa kannattava nuori piispa joutui kiistoihin yhtä määrätietoisesti omaa linjaansa puolustavan Minna Canthin kanssa. Johansson oli vastustanut muun muassa naisten pääsyä yliopisto-opintoihin sekä yhteiskasvatuksen periaatetta ja saanut jyrkkien kannanottojensa takia taantumuksellisen maineen. Johanssonin oletetaankin olleen Canthin näytelmän Papin perheen pastori Waltarin esikuvana.

Myös Gustaf von Numersin tuotannossa esiintyvä pastori Jussilainen on tiettävästi karikatyyri Kuopion tinkimättömästä piispasta. Gustaf Johanssonista tuli kuitenkin Suomen kirkon henkinen suunnannäyttäjä, jonka saamasta arvostuksesta papiston piirissä kertoo se, että Kuopion piispan virasta hänet 1896 valittiin Savonlinnan hiippakunnan ensimmäiseksi piispaksi ja siitä 1899 edelleen arkkipiispaksi.⁸

Samanaikaisesti Porvoon piispana ollut savolaissyntyinen Carl Henrik Alopaeus oli taustaltaan melko toisenlainen. Hänellä ei ollut takanaan yliopistouraa, vaan hän oli valmistunut opettajaksi ja hänet oli vihitty papiksi. Alopaeus toimi parikymmentä vuotta Turun kuurojenkoulun johtajana ja sen jälkeen Porvoon tuomiorovastina. Yhteistä Johanssonin kanssa olivat herätyskristilliset näkemykset, joiden mukaan kirkko oli enemmän uskon ja tunnustuksen yhteisö kuin instituutio.⁹

Johanssonin ja Alopaeuksen seuraajilla, Porvoon piispa Herman Råberghilla ja Kuopion piispa Otto Immanuel Collianderilla oli jälleen molemmilla takanaan pitkä yliopisto- ja tutkijaura. Råbergh oli Johanssonin tapaan opiskellut ulkomailla ja toiminut sen jälkeen kirkkohistorian professorina. Colliander oli käytännöllisen teologian professori erikoisalanaan kirkkomusiikki. Råbergh oli osallistunut aktiivisesti sekä tiedehallinnon tehtäviin että kirkollisten järjestöjen ja seurojen toimintaan.

Hänellä oli myönteinen asenne herätyskristillisyyteen, mutta becki­äiseen raamattuteologiseen korostukseen hän suhtautui torjuvasti. Siinä taas Colliander oli Johanssoniakin jyrkemmällä linjalla. Yhteiskunnallisissa näkemyksissä hän myös oli Råberghista poiketen lähellä suomalaiskansallista liikettä. Uudistuksiin ja vapauden aatteisiin Colliander suhtautui jyrkän torjuvasti. Kuopion piispan virasta hän siirtyi Johanssonin jälkeen Savonlinnan hiippakunnan piispaksi.¹⁰

Collianderin seuraajaksi Kuopion piispan virkaan valittiin Juho Rudolf Forsman, myöhemmin Koskimies. Myös hän kannatti herätyskristillisiä ja suomalaiskansallisia ihanteita. Hän toimi useissa yhteiskunnallisissa ja valtiollisissa tehtävissä sekä tuli tunnetuksi paitsi fennomaanina myös monipuolisena kielten taitajana.¹¹

Johanssonin, Collianderin, Råberghin ja Koskimiehen toimikausi ajoittui sortovuosien ja eduskuntauudistuksen aikaan. Kuopion piispana ollessaan, 1890 annetun postimanifestin julkaisemisen jälkeen, Gustaf Johansson tapasi kenraalikuvernööri Feodor Heidenin tämän vieraillessa Kuopion lääninhallituksessa. Vierailu, joka ajoittui varsinaista sortokautta edeltäneeseen aikaan, sai runsaasti huomiota, koska Johansson siellä – Minna Canthin sanoin – ”lausui vakavia sanoja laittomista toimenpiteistä”. Myöhemmin kaikki piispat ja heidän esimerkkinsä mukaisesti myös suuri osa seurakuntien papeista kannattivat lähinnä vanhasuomalaisten tukemaa myöntyväisyyslinjaa.

Myös eduskuntauudistus, jossa papisto menetti asemansa yhtenä valtiopäiväsäätynä ja piispat etuoikeutensa säädyn itseoikeutettuina edustajina, sai piispojen kannatuksen. Varsinkin herätyskristillisen näkemyksen omaksuneet kirkonmiehet pitivät kansanedustusjärjestelmän uudistusta tervetulleena, sillä se vapautti – kuten aikanaan kuntauudistuskin – papiston yhteiskunnallisesta toiminnasta ja pakotti sen omistautumaan seurakuntien hengelliseen hoitoon.¹²

Savon seurakuntaverkko tihenee

Suomessa asutuksen ikä ja maan viljelystapa olivat tehneet seurakunnista huomattavan eri kokoisia. Vanhoilla peltoviljelyvaltaisilla alueilla pinta-alat olivat yleensä pienempiä ja uudemmilla, kaskenpolttoa harjoittaneilla seuduilla suurempia, mikä ero näkyi selvästi varsinkin Länsi-Suomen ja Itä-Suomen välillä. Eroja oli kuitenkin myös kaskialueeseen kuuluvan Savon sisällä, sillä Etelä-Savon suhteellisen vanha ja tiheä asutus oli tehnyt siellä seurakuntaverkosta tiheämmän kuin Pohjois-Savon avarilla takamailla. Tämä oli tilanne vielä 1870-luvun alussakin.

Seurakunnat ryhmiteltiin tuolloin ns. alueseurakuntiin, joita olivat itsenäiset seurakunnat, kappeliseurakunnat ja rukoushuonekunnat. Vuonna 1891, jolta vuodelta on käytettävissä koko Suomea koskevia vertailutietoja, Savon alueella oli 39 alueseurakuntaa ja niiden yhteispinta­ala 29 541 km². Keskimääräinen pinta-ala oli siis 757 km², mikä oli huomattavasti enemmän kuin esimerkiksi Varsinais­-Suomessa (190 km²) ja selvästi koko Suomenkin keskiarvon (711 km²) yläpuolella.

Etelä-Savossa seurakuntien pinta-ala oli tuolloin keskimäärin 715 km² ja Pohjois­Savossa 846 km². Savon suurin seurakunta oli Iisalmi (2 714 km²) ja pienimpiä Jäppilän (176 km²) sekä Kangaslammin kappelit (177 km²).¹³ Ero suurimpien ja pienimpien välillä oli siis melkoinen tuoden suurissa seurakunnissa vaatimuksia oman itsenäisen tytärseurakunnan perustamiseksi. Tasaisempaan aluekokoon ei pyritty pieniä yhdistämällä vaan suuria jakamalla.

Toivomuksen alueen jakamisesta esittivät yleensä seurakunnan syrjäseutujen asukkaat, ”pohjakuntalaiset”, ”puolikuntalaiset”, ”vesikansalaiset”. Kirkko oli avainsana, jonka ympärille perustelut rakennettiin. Jumalanpalveluksiin osallistuminen, kirkollisten toimitusten saanti, ruumiiden kuljettaminen siunattuun maahan jne. tuottivat pitkämatkalaisille varsinkin rospuuton aikana lähes ylipääsemättömiä ongelmia. Vesien pirstomissa savolaispitäjissä matka saattoi joskus olla jopa hengenvaarallinen. Tämän kokivat muun muassa enonkoskelaiset, riistavetiset ja hankasalmelaiset, joille kirkkoveneen kaatuminen ja useiden matkalaisten hukkuminen teki itsenäistymisvaatimukset ajankohtaisiksi.¹⁴

Tietojenkin saaminen saattoi jäädä puutteelliseksi, jos ei itse päässyt kirkkoon kuulutuksia seuraamaan. Tiedonkulun hitaus olikin, välinpitämättömyyden lisäksi, suurikokoisissa seurakunnissa monesti syynä poissaoloihin kokouksista, mistä taas seurasi, että kirkonkyläläiset pääsivät yhteisistä asioista päätettäessä ratkaisevaan asemaan. Näin oli varsinkin niin kauan kuin luku- ja kirjoitustaitoisista henkilöistä oli pulaa. Tietojen ja taitojen karttuessa tilannetta ei kuitenkaan enää hyväksytty, vaan syrjäkyläläisetkin halusivat tulla kuulluiksi ja ottaa ohjat omiin käsiinsä.

Seurakuntien hengellisenkin elämän hoito koettiin pienissä seurakunnissa helpommaksi kuin suurissa. Kiertokoulujen toiminta ja yleensäkin kirkon vastuulla olevan alkeisopetuksen antaminen oli suurissa seurakunnissa tehotonta. ”Mahdotonta onkin parannuksia saada toimeen niin kauan kuin seurakunta on niin suuri kuin se nyt on, … sillä suuret seurakunnat on mahdottomat järjestää”, lausui jälkeen 1872. Kristillisen elämäntavan valvontakin oli Nilsiässä ollut vaikeaa, mutta tapojen kerrottiin parantuneen tytärseurakuntien perustamisen jälkeen.¹⁵

Samaa korosti Suomeen 1910-luvulla levinnyt ns. pikkukirkkoliike. Pienten seurakuntien uskottiin innostavan vireämpään seurakuntaelämään ja antavan pohjaa myös taloudelliselle kannattavuudelle. ”On kansallista haaskausta pitää seurakunnat liian suurina”, totesi Kuopion hiippakunnan piispa Gustaf Johanssonkin tarkastuskertomuksessaan 1894.¹⁶

Emäseurakunnan kirkon uusiminen tai peruskorjaus saattoi olla eräänä syynä eroajatuksen voimistumiseen; ei haluttu uhrata voimia ja varoja kirkkorakennukseen, jonka palveluja harvoin voitiin käyttää. Tämä hankalien vesimatkojen ohella aiheutti muun muassa eräissä Pielaveden kylissä halun erota emäseurakunnasta ja joko liittyä Maaningan kappeliin tai itsenäistyä omaksi seurakunnaksi.

Samoin ajattelivat siilinjärveläiset, jotka eivät halunneet ottaa osaa Kuopion uuden kirkon rakentamiseen. Samantapaiseksi epäkohdaksi koettiin kirkkoherran palkkaaminen, jos tällä vain harvoin oli mahdollisuus käydä seurakunnan syrjäkylissä tai kappeliseurakuntien alueella. Tämä oli eräänä syynä Rautalampeen kuuluvien Hankasalmen ja Vesannon kappelien itsenäistymiseen.¹⁷ Suurten seurakuntien jakaminen pienemmiksi oli myös eräs keino tasata Savon pappien suuria palkkaeroja (s. 604).¹⁸

Itsenäistyminen vaati kuitenkin varoja sekä pitäjän perukoille syntyneen asutustaajaman olemassaoloa. Tässä törmättiin eturistiriitoihin. Kaikki eivät olleet halukkaita osallistumaan oman kirkon rakentamiseen tai oman papin palkkaamiseen. Joillekin kyläkunnille itsenäistymisajatus taas ei ollut mieleen sen vuoksi, että matka naapuriseurakunnan kirkolle oli lyhyempi ja helpompi kuin suunnitteilla olevalle omalle kirkolle. Nämä seikat tuotiin esiin sekä seurakuntahankkeita että rajajärjestelyjä koskevissa anomuksissa.

Usein edettiinkin asteittain siten, että ensin perustettiin rukoushuonekunta, sitten kappeliseurakunta ja vasta sen jälkeen itsenäinen seurakunta. Näin jouduttiin ensi vaiheessa kustantamaan vain oma kirkkorakennus, sillä kappalaisen palkkakulut jakaantuivat koko emäseurakunnan kesken. Seurakuntajakojen taloudelliset edellytykset paranivat kuitenkin huomattavasti 1800-luvun lopulla, kun väestön määrä ja yleinen varallisuus kasvoi. Kehityksen suuntaa tuki suomenkielisen talonpoikaisväestön poliittisen ja yhteiskunnallisen heräämisen myötä tapahtunut yhteiskunnan yleisen ilmapiirin muuttuminen.

Itsenäistymään pyrkivän kulmakunnan päästyä tavoitteestaan yksimielisyyteen irtautumishankkeelle oli seuraavaksi saatava emäseurakunnan ja tuomiokapitulin hyväksyminen. Siinä suhtautumiseen vaikutti ennen muuta se, miten kirkkoherran työmäärän ja samalla palkkasaatavien mahdolliseen pienenemiseen suhtauduttiin. Pitäjänmatkojen lyheneminen sekä ”ikävien ja mieliä murtavien kansliatöiden” väheneminen – kuten esimerkiksi Vehmersalmen irtautumista harkittaessa todettiin – oli pappien kannalta toivottavaa¹⁹, mutta seurakuntalaisten vähenemisestä aiheutuvaa palkkasaatavien supistumista ei ollut helppo hyväksyä.

Eräs poikkeus oli Kerimäen vanha ja sairaalloinen kirkkoherra Nils Maconi, joka ilmoitti luopuvansa Savonrannan alueelta kannettavista tuloistaan, jos saisi vapautuksen sinne suuntautuvista matkoista. Luontoispalkkauksen aikana palkkaerien kokoamisesta oli hänen mielestään jopa enemmän haittaa kuin hyötyä.²⁰ Tuomiokapitulitkaan eivät kannattaneet emäseurakunnan kirkkoherran toimeentulon tuntuvaa kaventamista. Lisäksi pienten seurakuntien perustamisen arveltiin johtavan heikosti palkattujen pappisvirkojen syntymiseen ja sen kautta pappissivistyksen laskuun.²¹ Seurakuntalaiset taas pelkäsivät, että alueen supistuessa jäljelle jäävien osuudet pappien palkanmaksusta kasvaisivat.

Kaikki seurakuntahankkeet eivät johtaneet tulokseen, ja ne jotka vietiin päätökseen, toteutettiin palkka-asioiden järjestämisen takia yleensä vasta papinvaihdoksen yhteydessä. Se saattoi tapahtua vuosikymmeniä sen jälkeen, kun asiasta oli tehty päätös paikallisessa pitäjän- tai kirkonkokouksessa ja kun se oli hyväksytty tuomiokapitulissa ja saanut vahvistuksen senaatissa.

Myös omaisuuden jako emäseurakunnan ja tytärseurakunnan kesken saattoi aiheuttaa toiminnan alkamiseen vuosikausien viiveen. Seurakuntien pienentäminen tytärseurakuntia perustamalla kuului joka tapauksessa ajan henkeen. Seuraava luettelo, johon on otettu mukaan kaikki vuosien 1870 ja 1945 välillä Savossa perustetut uudet seurakunnat, antaa yleiskuvan tästä kehityksestä. Emäseurakunnaksi on merkitty se seurakunta, josta uusi kirkkoherrakunta pääosin muodostettiin, vaikka se monesti koottiin monien seurakuntien alueista.²²

Valtaosa uusien seurakuntien perustamisesta tapahtui Savossa ennen itsenäisyyden aikaa. Seurakuntajaoilla oli jo pitäjänajalle ulottuvat pitkät perinteet, mutta kehitys oli selvästi kiihtynyt 1850- ja 1860-luvuilla. Tähän vaikutti senaatin päätös vuodelta 1850, jossa sallittiin yksipappisten seurakuntien perustaminen. Uuden sysäyksen kehitykseen toi 1870-luvulla sekä kunnallishallinnon että seurakuntahallinnon tehostamisen tarve. Niinpä vuosina 1870–1918 Etelä-Savoon perustettiin 8 ja Pohjois-Savoon 13 uutta itsenäistä seurakuntaa.

Moni niistä 21 seurakunnasta tosin aloitti toimintansa vasta 1920-luvulla. Lakkautettuja seurakuntia oli vain yksi, Rutakon rukoushuonekunta, joka vuonna 1902 liitettiin Sonkajärveen. Näin Savon seurakuntien keskimääräinen pinta-ala supistui vuoteen 1915 mennessä 655,3 km²:ksi. Suurin oli edelleen Iisalmen maalaiskunta (1 876,6 km²) ja pienimpiä olivat Enonkoski (105,2 km²) ja Jäppilä (154,4 km²) sekä uudet kaupunkiseurakunnat.²³ Itsenäisyyden ajalla Savoon perustettiin vielä kuusi uutta seurakuntaa.

Koko 1800-luvun jälkipuoliskon ajan yleisenä suuntauksena oli ollut ”miltei kulkutaudin tapainen pyrkimys pirstoa ja hajottaa vanhoja seurakuntia”, kuten eräät Kuopion maaseurakunnan päättäjät Riistaveden itsenäistymisen yhteydessä totesivat.²⁴

Päinvastaistakin, seurakuntien yhdistämistä puoltavaa ajattelutapaa, alkoi kuitenkin jo esiintyä. Pienissä seurakunnissa palvelujen tuottaminen sen suhteellisen vähäiselle asukasmäärälle saattoi näet käydä kalliimmaksi kuin suurissa. Tämä tuotiin esiin jo 1860-luvulla Pielaveden aluetta supistettaessa: ”Kuin kappaleita siitä ehtimiseen pois lohkaistaan, niin Pielaveden pitäjäs tulee liian pieneksi ja voimattomaksi että täyttää niitä yhteisiä töitä (kirkon ja maanteiden rakentamista), jotka nyt tekeillä ovat”, kirjoitettiin.²⁵

Sama vaara oli kunnallisten palvelujen tuottamisessa. Seurakunta ja kuntahan olivat alueiltaan yhteneväiset, joten pohdinnatkin siitä, kumpi on parempi, pienkunta vai suuri seutukunta, olivat maalliselle ja kirkolliselle hallinnolle yhteisiä. Yleislinjana oli se, että jakoajatukset tulivat alhaaltapäin, seurakuntalaisten omina toivomuksina, yhdistämisajatukset taas ylhäältäpäin, valtakunnallisten komiteoiden esityksinä. Käytännön mahdollisuudet suurkuntien kitkattomalle toiminnalle alkoivat kuitenkin syntyä vasta, kun välimatkojen ongelma väistyi liikenteen kehittyessä ja tietoliikenteen yleistyessä.

Savon ortodoksisten seurakuntien pirstominen ei vielä kuvattavalla kaudella ollut ajankohtaista. Seurakunnat kuuluivat aluksi Pietarin hiippakuntaan ja vuodesta 1896 lähtien omaan Suomen kreikkalais-venäläiseen hiippakuntaan, jonka keskus sijaitsi Viipurissa. Koko Mikkelin lääni kuului jo 1700-luvulla perustettuun Savonlinnan ortodoksiseen seurakuntaan ja Pohjois-Savo 1800-luvun alussa perustettuun Kuopion ortodoksiseen seurakuntaan. Alueiltaan seurakunnat olivat siis suuria, eivätkä ne noudattaneet kuntarajoja kuten luterilaiset seurakunnat.²⁶

Ortodoksien jäsenmäärä oli kuitenkin varsin pieni. Vuonna 1875 koko Savonlinnan seurakunnassa oli vain 62 ja Kuopion seurakunnassa 38 jäsentä. Suurin osa heistä asui Savonlinnassa, Kuopion maaseurakunnassa ja Kaavilla. Vuonna 1889 annetun eriuskolaislain jälkeen mää­ät moninkertaistuivat, niin että vuonna 1890 ortodokseja oli Etelä-Savon alueella 271 ja Pohjois-Savossa 131. Vuonna 1905 vastaavat luvut olivat 309 ja 228.

Autonomian ajan lopulla ortodoksien määrää tosin lisäsivät Mikkelin ja Kuopion venäläiset sotilasseurakunnat, mutta niiden jäsenillä ei ollut paljoa yhteyksiä paikallisen väestön kanssa. Iisalmi poikkesi Savon muista kaupungeista siten, että siellä ”kreikanuskoisia” oli 1800-luvun lopulla vain 4–6 ja 1900-luvun alussa enää yksi. Sortovuosien aikana ortodoksien asema vaikeutui, ja vuosi 1918 pienensi seurakuntien jäsenmäärää, mutta uusi käänne ja uusien seurakuntien perustaminen alkoi jälleen toisen maailmansodan jälkeen.²⁷

Uusi seurakuntahallinto

Pitäjänhallinnon aikana kirkkoherran johtamissa pitäjänkokouksissa oli käsitelty sekä ”maallisia” että hengellisiä asioita. Näin oli vuoteen 1865 asti, jolloin kunnallishallinnon uudistaminen erotti seurakunnan ja kunnan asiat toisistaan, siirsi maallisten asioiden päätäntävallan kuntakokouksille ja antoi papistolle mahdollisuuden keskittyä omaan erikoisalaansa. Äkkimuutosta, jota monet olivat pelänneet, ei kuitenkaan tullut, sillä lähes kaikissa seurakunnissa asiat hoidettiin vielä vuosikausia kirkkoherran johdolla vanhaan totuttuun tapaan.

Tämän teki mahdolliseksi sekä kunnallishallinnolle myönnetty siirtymäaika että se, että kirkkolaki, joka loi puitteet seurakuntahallinnon uudenlaiselle järjestämiselle, annettiin vasta 1869. Näin lähes koko 1870-luku oli vielä aikaa, jolloin käytäntö horjui eikä tarkasti tiedetty, mitkä asiat tuli käsitellä kunnan ja mitkä seurakunnan päättävissä elimissä.

Kirkkolain mukaan kuntakokousta vastaavana elimenä seurakunnissa oli kirkonkokous. Se oli entisen pitäjänkokouksen perillinen ja teki päätökset kaikista muista seurakuntaan liittyvistä asioista paitsi taloudesta, joka vuoteen 1898 saakka suureksi osaksi kuului kunnallislautakuntien toimialaan. Kirkonkokouksen puheenjohtajana toimi kirkkoherra, ja asioista sai tulla päättämään jokainen papinvaalissa äänioikeutettu pitäjäläinen. Kullakin oli ääniä maksamansa kirkollisveron, siis varallisuutensa mukaan.

Näin oli vuoteen 1918 saakka, minkä jälkeen jokaisella 24 vuotta täyttäneellä äänivaltaisella seurakunnan jäsenellä oli yksi ääni. Lisäksi 40 vuotta täyttäneillä oli oikeus yhteen ja 10 vuotta avioliitossa olleilla vielä toiseen lisä-ääneen. Naiset saivat kirkollisen äänioikeuden vuonna 1918.

Seurakunta-asioihin keskittyvän kirkonkokouksen tehtäväkenttä oli entiseen pitäjänkokoukseen verrattuna huomattavan rajallinen. Kirkonkokous ei enää ollut paikallisen päätöksenteon keskus vaan ainoastaan seurakuntahallinnon keskus, mikä näkyi osanoton laimeutena. Jotkut rahoitusta vaativat kysymykset saattoivat kiinnostaa, mutta yleensä kokouksiin, joita tavallisesti pidettiin 6–7 kertaa vuodessa, saapui suhteellisen harvalukuinen ja vuodesta toiseen lähes samoista henkilöistä koostuva joukko.

Sen vuoksi alettiin harkita päätösvallan siirtämistä seurakuntalaisten valitsemille edustajille, joilla olisi sekä kykyä että halua asioiden hoitamiseen. Kirkkolakiin tätä koskeva muutos tehtiin 1908, mutta kun tuolloisen edustajista koostuvan valtuuston valinta oli vapaaehtoista ja kun valtuusto – kunnanvaltuustojen tapaan – ei olisi toiminut kirkonkokouksen tilalla vaan sen rinnalla, uudistusta pidettiin jokaisessa Savon seurakunnassa tarpeettomana.

Vasta 1918 annettu lakimuutos teki kirkkovaltuustot pakollisiksi kaikissa vähintään 5 000 asukkaan seurakunnissa. Tällaisia oli Savon seurakunnista noin puolet. Kirkonkokous toimi vielä tämän jälkeenkin, mutta siellä käsiteltiin enää vain virka- ja luottamusmiesten vaaleja sekä nimityksiä koskevat asiat.²⁸ Kirkkovaltuusto tuli pakolliseksi kaikkiin seurakuntiin vuonna 1933.

Kirkonkokouksella oli apuna kirkkoraati eli kirkkoneuvosto. Tämän jo 1600-luvulla tunnetun luottamuselimen toiminta vakiinnutettiin vuoden 1869 kirkkolaissa, jolloin se sai myös aikaisempaa laajemmat valtuudet. Se valmisteli kirkonkokouksessa käsiteltävät, lähinnä seurakunnan taloudenhoitoon, vaaleihin ja kirkkokuriin liittyvät asiat, sekä huolehti päätösten toimeenpanosta. Raati valittiin neljäksi vuodeksi kerrallaan. Sen puheenjohtajana toimi kirkkoherra ja jäseninä olivat seurakunnan muut vakinaiset papit sekä niin monta muuta jäsentä kuin seurakunta piti tarpeellisena.

Jäseniä oli kuitenkin oltava vähintään kuusi. Savon suurimpiin kuuluvassa Iisalmen maaseurakunnassa oli esimerkiksi vuonna 1904 kymmenjäseninen kirkkoneuvosto. Jäsenet pyrittiin valitsemaan seurakunnan eri osista, joten he olivat samalla seutukuntansa edustajia ja pitäjänaikaisten kuudennusmiesten työn jatkajia. Heidät tuli kirkkolain mukaan valita ”jumalisiksi ja kristillisestä ahkeruudesta hyviksi tunnetuista miehistä”, joiden työ painottui seurakuntalaisten siveellisen elämän valvontaan.²⁹

Tehtävä ei ollut kovinkaan arvostettu eikä haluttu, joten piispantarkastuksissa sen tarpeellisuutta jouduttiin jopa painottamaan. Piispa O. I. Colliander esimerkiksi muistutti vuonna 1907 Jäppilän kirkkoneuvoston jäseniä siitä, että ”kirkkoneuvoston jäsenyys ei ole ainoastaan mikään kunnianimi, vaan se on todellinen virka seurakunnassa. . . . Ensimmäinen velvollisuus on tietysti olla seurakunnalle esikuvana. . .. Teidän täytyy katsella asiaa siltä kannalta, että tekin olette kutsutut jumalan valtakunnan asiaa ajamaan ja jumalan valtakunnan työtä tekemään kukin lähinnä omassa piirissään, omassa kyläkunnassaan. ja siinä suhteessa te olette papistolle suureksi avuksi, kun te kukin omalla kulmallanne tiedätte, mitä aatteita siellä liikkuu, mitä vaikutuksia ulkoapäin siellä koetetaan kansalle antaa. Niitä on agitaattoreja, kirjallisuuden levittäjiä, jotka todellakin myrkyllistä ravintoa tarjoavat kansalle. Näistä asioista teidän tulee ilmoittaa pastorille ja hänen kanssaan neuvotella, mitenkä niitä on vastustettava. ja paitsi sitä teillä on suuri kutsumus yleisesti hoitaessanne seurakunnan ulkoista järjestystä, sen taloutta jne.”³⁰

Hankalat kulkuyhteydet kuitenkin vaikeuttivat kirkkoneuvoston jäsenten työskentelyä ja aiheuttivat poissaoloja kokouksista. Tämän vuoksi alettiin harkita kirkkoneuvostonkin tehtävien siirtämistä suppeammalle, helposti kokoon saatavalle luottamuselimelle. Esille otettiin kirkkohallintokunnan valitseminen, mutta se saatiin toteutettua vasta itsenäisyyden ajalla.

Kirkkoneuvoston apuna kyläkuntien järjestystä ja tapojen siveyttä valvoi kylänvanhin. Hänestä käytettiin myös nimityksiä kirkonvanhin, seurakuntavanhin ja kyläkatsastusmies. Kylänvanhimman toimialueena ei kuitenkaan ollut kylä vaan yleensä kinkerikunta. Tehtävään valittiin lukukinkereillä, ja niissä kylänvanhin myös vuosittain esitti selostuksen ”tarkkailupiirinsä” tilasta. Tapana oli, että pappi teki kristinopin ja lukutaidon kuulustelun jälkeen kysymyksen: ”Onko kylänvanhimmalla valittamista?” Useimmiten vastauksena oli, että ”elämätä vastaan ei ole mittään muistuttamista”, mutta poikkeuksiakin sattui.

Esimerkiksi Ristiinan Lintuniemen kylänvanhin valitti vuosien 1887 ja 1892 kinkereillä nuorison kortinpeluusta, jota ei julkisista varoituksista huolimatta oltu saatu loppumaan. Saman seurakunnan Mahkolan kylänvanhin taas toi tiettäväksi, että eräs mökkiläinen vietti ”kiukkuista elämää” vaimonsa kanssa ja vaati toimenpiteitä pariskunnan taltuttamiseksi.³¹ Asiat, joihin kylänvanhimmat puuttuivat, käyvät kinkeripäiväkirjojen lisäksi ilmi papiston laatimista seurakuntakertomuksista ja piispantarkastuspöytäkirjojen maininnoista.

Kirkkoneuvostolla oli talousasioiden ja omaisuuden hoidossa apuna kirkkoväärti eli kirkonisäntä.³² Hänet valittiin kirkonkokouksessa kirkkoneuvoston asettamista kolmesta ehdokkaasta. Kirkkoväärtin tehtävä periytyi pitäjänajalta ja oli silloin ollut yleensä säätyläisten hoidossa. Kuntauudistuksen jälkeisellä kaudella kirkkoväärtiksi valittiin kuitenkin useimmiten talollinen ja toisinaan myös lukkari tai kyläkauppias. Tavallisesti kirkkoväärtiksi tuli henkilö, joka oli ansioitunut jo muissakin luottamustehtävissä. Arvostus oli huomattavasti suurempi kuin kylänvanhimmalla, joten neljän vuoden toimikausia kertyi yleensä monta peräkkäin. Tällaisia peräti kolmisenkymmentä vuotta seurakunnan talousasioita hoitaneita henkilöitä olivat muun muassa Ristiinan Aapeli Sinkko (1870–1898), Karttulan Matti Sakarinpoika Huttunen (1863–1894) ja hänen seuraajansa Juho Eskelinen (1895–1933) sekä Tuusniemen Olli Mustonen (noin 1875–1906).³³