Laitoshoito

Valtion lasaretit

Savon ensimmäiset vakinaiset sairaalat sijaitsivat kaupungeissa ja olivat valtion omistuksessa. Kuvattavan kauden alussa näitä sairaaloita oli kaksi: Kuopion lääninsairaala, joka oli aloittanut toimintansa vuonna 1785 ja Mikkelin lääninsairaala, joka oli siirretty entisestä läänin pääkaupungista, Heinolasta, Mikkeliin vuonna 1845. Näiden ”lääninlasarettien” potilasalueina oli koko läänin alue aina siihen saakka, kunnes Savonlinnaan vuonna 1894 perustettiin valtion omistama yleinen sairaala. Asetuksen mukaan sinne otettiin potilaita Savonlinnan kaupungista, Puumalasta, Rantasalmelta ja siihen kuuluneesta Kangaslammin kappeliseurakunnasta, Sulkavalta, Säämingistä, Kerimäeltä, Savonrannalta ja Heinävedeltä.⁸⁶

Sairaalat olivat (vuoteen 1931 saakka) kuvernöörin ja lääkintöhallituksen valvonnassa, mutta hoitovastuu kuului tietenkin lääkärille. Tämä oli velvollinen käymään sairaalassa ainakin kerran päivässä ja pitämään huolta myös potilaille tarjottavan ruoan ja juoman laadusta sekä potilashuoneiden siisteydestä ja tuulettamisesta. Hoito oli potilaille maksutonta täysihoidosta aiheutuvia kustannuksia lukuun ottamatta, jotka varakkaiden oli itse maksettava. Varattomien puolesta kuluista huolehti seurakunta tai kunta.s7

Lääninlasarettien rakennukset olivat tuolloisen mittapuun mukaan komeita. Mikkelin lääninlasaretti oli C. L. Engelin käsialaa ja sijaitsi aivan kaupungin keskustassa. Potilaspaikkoja sen lasarettiosastolla oli 78, sukupuolitautien hoitolassa 40 ja mielisairaiden vastaanotto-osastolla 12. Lisäksi sairaalalla oli vuokratiloissa toimiva kaksipaikkainen, vuodesta 1907 kolmipaikkainen synnytyslaitos, joka oli tarkoitettu varattomille, aviottomille synnyttäjille. Laitos oli tullut tarpeelliseksi 1861 lapsenmurhien estämisestä annetun asetuksen takia ja toimi vuoteen 1910 saakka. Sen jälkeen se muutettiin valtionavun turvin toimivaksi ja kunnalta avustusta saavaksi yksityiseksi yhdeksänpaikkaiseksi synnytyslaitokseksi. Laitoksen omistajana ja lääkärinä oli entinen pataljoonanlääkäri Werner Timgren.⁸⁸

Kuopion kuten Mikkelinkin lääninsairaalassa oli lasarettiosasto, sukupuolitautien osasto ja mielisairaiden vastaanotto-osasto. Alkuperäinen rakennus oli sijainnut ensin kaupungin keskustassa ja sitten Kallaveden äärellä, kunnes se vuonna 1877 siirrettiin hieman loitommalle Valkeisen rannalle. Sen lasarettiosastolla ja kuppaosastolla oli molemmissa 44 potilaspaikkaa aina vuoteen 1911 asti, jolloin sairaala laajennettiin 172-paikkaiseksi. Tuolloin myös mielisairaiden osasto lakkautettiin, koska Kuopion lähelle oli perustettu Niuvanniemen keskusmielisairaala (s. 413). Lääninlasaretin laajeneminen tapahtui ylilääkäri Valter Cygnaeuksen toimikaudella. Tämä Uno Cygnaeuksen poika oli sairaalassa uudenlaisen kirurgian uranuurtaja sekä eräiden leikkausten osalta jopa edelläkävijä koko maassa.

Kuopionkin lasaretin alaisena toimi pieni lapsenpäästölaitos. Se lakkautettiin 1893, jolloin kaupunkiin perustettiin yksityinen, valtionapua saava synnytyslaitos. Siellä toimi lääkärinä J. V. Johnsson ja vuodesta 1909 lähtien Eva Piispanen. Potilaspaikkoja oli aluksi yhdeksän, myöhemmin 15, joista kolme oli varattomille tarkoitettuja vapaapaikkoja.⁸⁹

Savonlinnaan 1894 perustettu valtion yleinen sairaala aloitti toimintansa Savonniemellä 1896. Tässä yksikerroksisessa, hirsirakemeisessa lasaretissa oli 40 potilaspaikkaa, joista – kuten lääninsairaaloissakin – puolet oli varattu sukupuolitauteja poteville ja puolet muille potilaille. Sairaalan lääkärinä toimi aluksi kaupunginlääkäri ja vuodesta 1913 oma sairaalalääkäri. Synnytyslaitosta ei sairaalaan kuulunut, vaan se aloitti toimintansa vuonna 1910 yksityisenä, avustuksia saavana laitoksena. Potilaspaikkoja oli viisi ja omistajana aluksi tohtori Onni Tavaststjerna ja vuodesta 1912 lähtien tohtori Hällström.⁹⁰ Sekä Kuopion, Mikkelin että Savonlinnan synnytyslaitokset siirtyivät myöhemmin kaupungin omistukseen.

Lääninlasarettien lisäksi Kuopiossa ja Mikkelissä oli tarkk’ampujapataljoonien ja lääninvankiloiden ”sairaalat”. Käytännössä sairaala oli kuitenkin vain sairashuone, johon oli varattu muutama sänky potilaita varten.

Sairastuvat ja kuumesairaalat

Savon maalaiskuntien ensimmäiset vakinaiset sairaalat perustettiin kunnanlääkärien palkkaamisen vanavedessä. Suomen ensimmäinen kunnansairaala aloitti toimimansa Ruovedellä vuonna 1881, toinen Keuruulla 1889 ja kolmas Savossa Heinävedellä 1890. Heinäveden sairastupa, kuten kunnansairaaloita alkuaikoina kutsuttiin, aloitti toimintansa vuokratiloissa pienenä nelipaikkaisena laitoksena, kunnes se vuonna 1903 sai oman isomman sairaalarakennuksen.⁹¹ Heinäveden esimerkki ei kuitenkaan rohkaissut savolaisia kovin innokkaaseen sairastupien perustamiseen, kuten seuraavista, kunnansairaalalaitosta tutkineen Einar Palménin kokoamista tiedoista käy ilmi:

Näiden yhdeksän sairaalan lisäksi Savossa oli kaksi, vain vähän aikaa toiminutta sairastupaa. Toinen sijaitsi Hankasalmella vuosina 1914–1917 ja toinen Nilsiässä 1916–1917.

Kunnallisia sairastupia oli siis jo ennen itsenäisyyden aikaa eri puolilla Savoa mutta pääosin paikkakunnilla, joista oli pitkä matka kaupungeissa oleviin sairaaloihin. Aloitteen sairastuvan perustamisesta oli yleensä tehnyt kunnanlääkäri, ja yksittäiset kuntalaiset olivat usein hankkeessa aktiivisesti mukana. Puumalassa sairaalan saamisen mahdollisti talollinen Paavo Luukkosen tekemä rahalahjoitus, ja Leppävirralla sekä Rautalammilla varojen kokoamisesta huolehti paikallinen ompeluseura. Joroisissa koko sairastupahankkeen takana oli Naisyhdistys, joka myös omisti Toivonniemi-nimisen sairaalan vuoteen 1928 saakka.

Kaikki edellä luetellut sairastuvat olivat alle 20-paikkaisia hoitolaitoksia, joissa henkilökuntana oli vain lääkäri ja yksi hoitaja. Sairaanhoitaja huolehti myös ruokahuollosta keittiöapulaisen kanssa. Sairaanhoitoharjoittelijoita otettiin avuksi 1910-luvulta lähtien. Lääkärinä oli kunnanlääkäri paitsi Joroisissa, missä piirilääkäri hoiti vuoteen 1905 asti myös sairaalalääkärin tehtävät sekä Iisalmen maalaiskunta, jonne perustettiin oma sairaalalääkärin virka.

Savon sairastuvat olivat hirsirakenteisia, usein pärekattoisia pieniä rakennuksia. Kunnansairaaloiden esikoisen, Ruoveden sairastuvan pohjapiirrosta käytettiin ilmeisesti mallina ainakin Joroisten ja Juvan sairaaloissa, ja Saarijärvelle vuonna 1900 rakennetun sairaalan mallia Rantasalmen ja Leppävirran sairastuvissa. Rautalammilla taas esimerkki otettiin vaivaistalojen mallipiirustuksista, mutta niiden mukaan rakennettuun taloon jouduttiin jo pian tekemään muutoksia.⁹²

Päinvastoin kuin kaupungeissa oleviin valtion sairaaloihin, kunnansairaaloihin ei yleensä ollut tungosta. Osa vuoteista voitiin, ja pitikin, pitää tyhjinä kiireellisiä sairastapauksia varten. Pahojen kulkutautiepidemioiden aikana potilaspaikat eivät kuitenkaan riittäneet, vaan saattoi käydä kuten Joroisissa vuonna 1912, että lavantautipotilaat jouduttiin sijoittamaan sairaalan pesulaan. Mielisairaita ja kuppatautisia ei kunnan sairaalaan otettu, vaan heidät passitettiin lääninsairaaloihin tai erityislaitoksiin.⁹³

Kaupungeissa maalaiskuntien sairastupien vastineina olivat kulkutautipotilaita varten perustetut ns. kuumesairaalat. Tällaisia oli tilapäisesti toiminut Kuopiossa, Mikkelissä ja Savonlinnassa jo nälkävuosien aikana 1860-luvun lopulla, mutta vakinaisina niitä alettiin perustaa vasta 1880-luvulla. Kuopiossa sysäyksen tällaisen vakinaisen kulkutautisairaalan perustamiselle antoi vuonna 1881 kaupunkiin levinnyt isorokkoepidemia, joka vielä samana vuonna johti kuumesairaalan eli Kuopion kaupunginsairaalan perustamiseen.

Sitä tuettiin anniskeluyhtiön voittovaroilla, ja se oli tarkoitettu lähinnä kaupungin köyhille ja kulkutautia poteville. Sairaala aloitti toimintansa vuokratiloissa, kunnes se vuonna 1885 sai oman talon Valkeisen rannalta. Sairaalassa oli kaksi huonetta tuhkarokkopotilaille sekä huoneet kolerasairaille ja lavantautisille. Hoidosta vastasi kaupunginlääkäri. Potilaspaikkoja oli aluksi 24, mutta vuonna 1906 rakennus laajennettiin nelikymmenpaikkaiseksi. Kuumesairaalasta käytettiin nimeä Kuumela, ja se oli ensimmäinen laatuaan koko Suomessa.⁹⁴

Mikkeliin vastaavanlainen kuumesairaala saatiin vuonna 1884. Potilaspaikkoja oli aluksi vain neljä, ja hoitotyöstä vastasi tarkk ’ampujapataljoonan lääkäri. Sairaalaa laajennettiin vuosina 1910–1911.⁹⁵

Iisalmen kuumesairaala aloitti toimintansa pian kaupungin perustamisen jälkeen, vuonna 1894. Sairaala toimi aluksi vuokratiloissa mutta pääsi jo kolme vuotta myöhemmin muuttamaan omaan taloon.⁹⁶

Savonlinna oli kuumesairaalan perustamisessa maan jälkijoukkoa. Ensimmäsen kerran asia oli virallisessa käsittelyssä vuonna 1896 sattuneen lavanctautiepidemian aikana, mutta tuolloin tehtiin vasta päätös rakennusrahastosta, jota kartutettaisiin vuosittain anniskeluyhtiön voittovaroilla. Kesti kuitenkin aina vuoteen 1912 asti, ennen kuin Savonniemelle, yleisen sairaalan viereen, saatiin rakennettua Savonlinnan kuumesairaala. Siinä oli kuitenkin vain kymmenen potilaspaikkaa, joten epidemioiden aikana jouduttiin avaamaan ylimääräisiä kuumesairaaloita.⁹⁷

Vakituisten sairastupien ja kuumesairaaloiden lisäksi sekä maaseudulla että kaupungeissa avattiinkin pieniä, muutaman paikan tilapäissairaaloita kulkutautien uhatessa. Tällaisia järjestettiin Savossa yleisesti muun muassa 1860-luvun lopun nälkävuosien aikana ja uudelleen vuonna 1892 sattuneen kadon jälkeen. Koleravaara oli useimmiten toimenpiteiden taustalla, mutta myös isorokko ja toisinaan tulirokkokin saivat kunnat valppaiksi. Epidemian hillitsemiseksi vuokratut sairastilat olivat auki yleensä muutaman kuukauden ja suljettiin tartunnanvaaran vähetessä. Silloin tällöin Savossa kuten muuallakin Suomessa jouduttiin avaamaan myös väliaikaisia kuppasairaaloita.⁹⁸

Takaharjun, Tarinaharjun ja Iisalmen parantolat

Etelä-Savo oli tuberkuloosin suhteen maan puhtaimpia alueita, mutta silti tänne perustettiin toinen Suomen ensimmäisistä keuhkotautiparantoloista. Toinen uranuurtajista oli Nurmijärven Nummelan parantola. Paikan valintaan vaikutti taudin parantumiseen soveltuva maasto ja maaperä.

Parantola tuli tuolloisen käsityksen mukaan rakentaa kuivalle kangasmaalle, harjun kaltevalle rinteelle, havumetsän keskelle, missä kasvien vihreät osat tuottaisivat happea ja missä olisi riittävästi valoa aurinkohoidon antamiselle. Tällaista paikkaa lääkäriseura Duodecimin jäsenet ryhtyivät 1890-luvun lopulla etsimään sekä Hämeen että Savon alueelta.

Mäntyharjun kunnanlääkäri, myöhempi Savonlinnan yleisen sairaalan lääkäri Adolf Johannes Hällström piti Savossa Mikkelin seutua parhaana vaihtoehtona. Sekä kaupungin eteläpuolella oleva Porrassalmen harju että pohjoispuolelle jatkuva ”Pikku­Punkaharju” olisivat hänen mielestään olleet sopivia parantolan paikkoja. Kolmas vaihtoehto olisi ollut Mikkelin maalaiskunnan Otavan aseman tienoo.⁹⁹ Valinnassa päädyttiin kuitenkin Kerimäen Punkaharjun kruununpuistoon, mistä senaatti vuonna 1899 myönsi 43 hehtaarin suuruisen alueen keuhkotautiparantolaa varten. Paikkakuntalaiset tosin olivat vastustaneet parantolan perustamista, koska pelkäsivät sen karkottavan matkailijat, mutta rakennus tuli sen verran syrjäiselle paikalle Takaharju-nimiseen saareen, ettei sillä tätä vaikutusta ollut.

Onni Törnqvistin (Tarjanteen) suunnittelema Takaharjun parantolarakennus valmistui vuonna 1903. Omistajana oli osakeyhtiö Keuhkotautisten Parantola, jossa osake-enemmistö oli Duodecim-seuran jäsenillä. Myöhemmin parantola siirtyi Keskinäisen henkivakuutusyhtiö Suomen omistukseen. Alue oli luovutettu vuokrattavaksi parantolakäyttöön 50 vuodeksi.¹⁰⁰

Takaharjun parantolassa oli 96 sairaspaikkaa, joista 24 oli varattu vapaapaikoiksi. Hoidon tavoitteena oli totuttaa potilaat hoitamaan itseään ja karaistumaan päivittäisessä elämässä tarvittaviin ruumiillisiin rasituksiin. Aktiivisuuden lisäämiseksi parantolan alueella oleva rämettynyt lampi puhdistettiin ja sen rannalle perustettiin krokettikenttä ja puutarha. Kävelyteitä raivattiin noin kuuden kilometrin verran. Hoitoina käytettiin lääkehoitoa, raittiissa ilmassa makuuttamista ja runsasta päivittäistä liikuntaa. Monipuolinen ja terveellinen ravinto oli osa kuntoutusta, ja siinä käytettiin apuna Takaharjun maatilan omia tuotteita. Parantolan henkilökuntaan kuului ylilääkäri, alilääkäri, taloudenhoitaja sekä viitisenkymmentä muuta työntekijää. Johtokunnan puheenjohtajana oli ensimmäisten kahdenkymmenen vuoden ajan jo parantolan perustamisessa lähtien aktiivisesti mukana ollut dosentti Matti Äyräpää.

Parantumattomiksi luokiteltuja Takaharjulle ei otettu. Paranemista varten parantolassa oli eri hintaisia ja eri tasoisia potilaspaikkoja. Ensimmäisellä kymmenvuotiskaudella eniten tulijoita – huomattavasti enemmän kuin voitiin ottaa vastaan – oli ilmaispaikoille. Ensimmäisen maailmansodan syttyminen kuitenkin muutti tilannetta niin, että pääosa potilaista oli nyt kalliita paikkoja varanneita varakkaita venäläisiä. Kaiken kaikkiaan potilaita tuli vuosina 1903–1923 eniten Viipurin läänistä, toiseksi eniten Venäjältä ja kolmanneksi eniten Mikkelin läänistä.

Yllättävä väheneminen potilasmäärissä tapahtui vuosina 1908–1910. Syynä oli kajaanilaisen raatimies Rimpiläisen keksimä lääkeuutuus, jota voitiin ostaa kotiin ja jonka vakuutettiin tehoavan yhtä hyvin kuin kallis laitoshoito. Vakuuttelut osoittautuivat turhiksi, mutta samaan aikaan tuli markkinoille toinenkin toiveita herättävä uutuus. Saksalainen lääkäri Kuhn oli keksinyt suolavedellä täytettävän puoliammeen, jossa istuskelulla uskottiin olevan tuberkuloosia tervehdyttävä vaikutus. Moni hankki ammeen kotiinsa ja alkoi kokeilla ”kuhnimista”, mutta totesi sen helpottavan enemmän reuma- ja iskiasvaivoja kuin keuhkotaudin oireita. Takaharjun potilasmaksuihin Rimpiläisen ja Kuhnin keksinnöt kuitenkin tekivät melkoisen loven.¹⁰¹

Kymmenen vuotta Takaharjun perustamisen jälkeen Savoon saatiin kaksi pienempää keuhkotautiparantolaa. Molemmat sijaitsivat Pohjois-Savossa eli alueella, missä tuberkuloosi tuolloin oli Etelä-Savoon verrattuna huomattavan yleistä.

Toinen parantoloista sijoitettiin Siilinjärvelle Kuopion lähelle. Sinne valmistui vuonna 1911 ensin kymmenpaikkainen kesäparantola, joka vuonna 1913 laajennettiin 25-paikkaiseksi ympäri vuoden toimivaksi laitokseksi. Sen perustajana ja ensimmäisenä omistajana oli Pohjois-Savon keuhkotaudin vastustamisyhdistys. Parantola sai nimekseen Tarinaharju. Nimen kerrottiin johtuvan paikan entisestä omistajasta, puheliaasta emännästä, jonka kanssa parantolanpaikkaa etsiskelevät kolme kuopiolaislääkäriä joutuivat neuvottelemaan.¹⁰² Tarinaharju suljettiin talousvaikeuksien takia vuonna 1918 mutta avattiin uudelleen 1923.

Toinen Pohjois-Savon parantola perustettiin vuonna 1913 lähelle Iisalmen kaupungin keskustaa. Laitokseen tuli 24 potilaspaikkaa, ja sen omistajana oli Vähävaraisten Keuhkotautisten Avustamisyhdistys. Parantola sai tilat entisistä reservikomppanian kasarmeista, jotka muutama vuosi aikaisemmin oli vuokrattu väliaikaiseksi kolerasairaalaksi. Parantolan päärakennuksena toimi entinen upseerikerho ja yhdistettynä varasto- ja työtilana entinen miehistöparakki. Tämä Iisalmen keuhkotautiparantola oli tarkoitettu ainoastaan miespotilaita varten.¹⁰³

Mihin mielisairaat ja kaatumatautiset?

Valtaosa mielisairaista ja kaatumatautisista oli entisaikaan kotihoidossa. Osa oli omassa kodissaan perheen ja sukulaisten, huollettavana, osa vieraitten luona kunnan sijoittamina huutolaisina. Vaikeimmat tapaukset pyrittiin saamaan laitoshoitoon, mutta varsinkin ennen 1880-lukua hoitopaikkoja oli vähän tai ne sijaitsivat ylivoimaisen pitkän matkan päässä. Helsingin Lapinlahden sairaala oli perustettu jo vuonna 1841, mutta sinne ei lähetetty Savosta monta potilasta. Kuopion ja Mikkelin lääninlasareteissa olevat mielisairaiden vastaanotto-osastot taas oli tarkoitettu vain äkillisesti sairastuneille, eikä niissäkään ollut tilaa kuin noin kymmenelle potilaalle. Sairaalapaikkoja tarvittiin siis sekä akuutteja että pitkäaikaisia potilaita varten, ja tätä puutetta korjaamaan perustettiin valtion omistama Kuopion Niuvanniemen mielisairaala.

Päätös uuden sairaalan rakentamisesta tehtiin vuoden 1877–1878 valtiopäivillä. Sopiva sijaintipaikka löytyi Fagernäsin eli Niuvanniemen tilalta neljän virstan päässä Kuopion kaupungista. Paikka oli lunastettavissa, ja sen valtteina olivat rauhallinen ympansto, luonnonkauneus, mahdollisuus hyvän juomaveden saantiin ja pelto, joka oli helposti muutettavissa puutarhaksi. Savon radankin tiedettiin pian ulottuvan Kuopioon saakka, joten sairaala olisi melko helposti tarvitsijoiden tavoitettavissa.

Niuvanniemen keskuslaitoksen rakentaminen aloitettiin vuonna 1881, ja avattavaan kuntoon se saatiin 1885. Se oli valtakunnallinen laitos, jossa oli 60 potilaspaikkaa miehiä ja 60 paikkaa naisia varten. Sairaalassa oli, kuten tuberkuloosiparantoloissakin, eri hintaisia ja eri tasoisia potilaspaikkoja. Valtaosa täyttyi alimpien maksuluokkien potilaista, ja lähes puolet heistä oli tullut sinne kuntien köyhäinhoidon kustantamina.

Suurin osa potilaista, ensimmäisenä toimivuonna noin 66 %, oli kotoisin Kuopion läänin alueelta. Tulijoista koetettiin saada selville sairauteen johtaneet syyt, mutta suurimmalla osalla syy jouduttiin merkitsemään ”tuntemattomaksi”. Näitä oli esimerkiksi vuonna 1890 sairaalan 108 potilaasta peräti 63. Seuraavaksi suurin ryhmä, 9 potilasta, oli joutunut hoitoon huolien, 8 säikähdyksen ja 6 rakkaussurujen takia. Muina syinä ilmoitettiin olleen muun muassa uskonnollinen mietiskely, juoppous, kuppa, verenvähyys ja älyllinen liikarasitus. Tuntemattomasta syystä sairastuneista kaksi kolmasosaa oli miehiä, huolestuneista, säikähtäneistä ja rakastuneista lähes kolme neljäsosaa naisia. Koko maata koskevissa tilastoissa tavallisimmiksi mielitautien aiheuttajiksi ilmoitettiin tuolloin perinnöllinen taipumus, joka Niuvanniemellä todennäköisesti sisältyi ”tuntemattomien” ryhmään.

Niuvanniemellä käytettiin hoitoina sekä lääkehoitoa, pakkokeinoja että työhuoltoa. Niuvanniemen miespotilaat olivat mukana puiden pilkkomisessa, puutarha-, navetta- ja keittiötöissä, naiset tekivät etupäässä käsitöitä. Sairaalarakennuksessa oli alussa runsaasti puutteita, ja mikä pahinta, rakennus todettiin heti liian pieneksi. Suomessa oli tuolloisten laskelmien mukaan noin 4 400 mielisairasta, joista vain vajaalle kymmenelle prosentille oli joko keskuslaitoksissa tai lääninlasareteissa tarjolla hoitopaikka. Ruotsissa vastaava luku oli 24 %, Norjassa 33 % ja Tanskassa 56 %. Laskelmat johtivat siihen, että Niuvanniemi laajennettiin vuonna 1894 120-paikkaisesta laitoksesta 310-paikkaiseksi ja uudeksi hoito- ja parannuslaitok­seksi rakennettiin vuonna 1899 valmistunut Nokian Pitkäniemi. Vuonna 1907 Niuvanniemen potilaspaikkoja lisättiin vielä kahdellakymmenellä.¹⁰⁴

Valtion järjestämä mielisairaanhoito kattoi vain osan psykiatrisen hoidon tarpeesta. Niinpä ”houruinhoito” säilyi osana kunnallista vaivaishoitoa ja liitettiin siihen virallisestikin vuonna 1889 annetulla asetuksella. Tuolloin määrättiin, että vaivaistaloihin oli varattava vähintään kolme paikkaa varattomille mielisairaille, mutta kun Savossa vielä tuolloin oli vasta neljä vaivaistaloa (Mikkelin maalaiskunnan, Kuopion maalaiskunnan, Rantasalmen ja Joroisten) hoitoon pääsy oli perin harvinaista.

Sitä se oli vielä 1890-luvullakin, vaikka vaivaistalojen määrä alkoi jo nopeasti lisääntyä. ”Houruja” oli vaivaistaloissa huomattavasti enemmän kuin oli tarkoitettu, ja osa jouduttiin jopa sijoittamaan kulkutautien takia perustettuihin väliaikaisiin sairastupiin. Kunnallinen mielisairaanhoito ei kuitenkaan ollut sairaanhoitoa vaan eristämistä, johon liittyvistä epäkohdista sekä vaivaishoidon tarkastajalla että piirilääkäreillä oli jatkuvasti huomautettavaa (s. 368). Pientä parannusta tapahtui 1900-luvun alussa, jolloin vaivaistalojen ”houruinkopit” alkoivat arestikoppeja lukuun ottamatta väistyä, ja niiden tilalle ruvettiin rakentamaan joko yhteishuoneita tai eri rakennukseen sijoitettuja erityisosastoja.¹⁰⁵

Kunnallisen mielisairaanhoidon tehostamiseksi alettiin 1890-luvulla suunnitella myös kuntien yhteisiä ”houruloita”. Pohjois-Savossa yhteistyöstä neuvottelivat Rautalampi, Keitele, Pielavesi, Suonenjoki, Vesanto ja Karttula ja Etelä-Savossa ainakin Hirvensalmi, Mäntyharju, Ristiina, Kangasniemi ja Savonlinna.¹⁰⁶ Suunnitelmat kuitenkin raukesivat, vaikka valtiolta olisi vuodesta 1899 lähtien ollut mahdollisuus saada avustuksia tällaisille yli kaksikymmenpaikkaisille laitoksille.

Syynä oli kustannusten pelko, sillä ”houruinhoitolaitoksille” vahvistettiin mallipiirustukset, joita pidettiin pelottavan ”korskeina”. ”Laitokset olisivat saaneet olla hieman yksinkertaisempia ja kunnallinen vapaus avarampi”, kirjoitettiin. Kuntien yhteisestikin kustantamien laitosten arveltiin tulevan liian kalliiksi, varsinkin kun varoja jouduttiin juuri tuolloin varaamaan uusien kansakoulujen rakemamiseen.¹⁰⁷ Niinpä kuntien yhteiset sairaalahankkeet toteutuivat vasta piirimielisairaaloiden perustamisen yhteydessä 1920-luvulla.

Kaatumatautisille eli ”langettavatautisille” perustettiin ensimmäiset hoitolaitokset vuosina 1899 ja 1900. Edellinen sijoitettiin Etelä-Suomeen Hattulaan ja jälkimmäinen, Vaajasalon laitos, Vaajasalon saareen Kuopion lähelle. Siihen saakka laitoshoitona oli ollut vain sijoittaminen vaivaistaloon, mitä varsinkin vaivaishoidontarkastaja G. A. Helsingius piti pahana epäkohtana. Hän ehdotti omien hoitolaitosten perustamista kaatumatautisille ja sai tässä pyrkimyksessä tuekseen kaksi hyväntekeväisyysyhdistystä. Langettavatautisten Hoitoyhdistys Kuopiossa ja Föreningen för vård af fallandesjuka Helsingissä ryhtyivät toimiin aikaisemmin mainittujen hoitolaitosten aikaan­saamiseksi.

Kuopion yhdistyksen aktiivijäsenet olivat pääasiassa kuuromykkäkoulun ja tuomiokapitulin väkeä. Esikuvia laitoksen perustamisesta ja hoitotavoista hankittiin ulkomaille suuntautuneilla opintomatkoilla. Käytännön toteutukseen päästiin vuoden 1900 alussa, jolloin yhdistys osti arkkipiispa Gustaf Johanssonin huvilan ja kaksi palstatilaa tulevaa laitosta varten. Jo saman vuoden kuluessa Vaajasalon huvilaan kunnostettiin tilat viidelle kaatumatautia sairastavalle naiselle, ja muutostöiden jälkeen vuonna 1903 hoitopaikkoja oli jo kolmekymmentä. Valtio oli myöntänyt ostoon korottoman lainan ja tuki sitä myös avustuksia antamalla. Jo vuonna 1908 Vaajasalon laitokseen valmistui uusi kaksikymmenpaikkainen naisosasto, Kukkaismäki, jonne potilastilojen lisäksi tuli johtajattaren asunto, kanslia, hoitajien huoneita, keittiö ja taloustilat. Uudisrakennuksesta tuli laitoksen varsinainen päärakennus.

Kaatumatautisten Hoitoyhdistyksen tarkoituksena oli ollut hoidon järjestäminen pääasiassa Kuopion läänissä asuville ”langettavatautisille”. Käytännössä Vaajasalon laitos joutui ottamaan vastaan potilaita koko maasta, mutta Kuopion läänistä tulleet olivat kuitenkin enemmistönä. Lääkehoidon lisäksi tämänkin laitoksen parannuskeinoihin kuului käsitöiden ja maataloustöiden sekä muiden ”hyödyllisten töiden” teettäminen sekä ulkoilmassa askarointi. Työhoidon kehittämiseksi sekä laitoksen omavaraisuuden turvaamiseksi yhdistys osti vuonna 1907 maatilan Vaajasalon saaren vastapäiseltä mantereelta.¹⁰⁸ Siitä tuli miehille tarkoitettu parantola, joka oli vesimatkan päässä Vaa­jasalon naisparantolasta ja vaikeutti näin – mitä tuolloin pidettiin tärkeänä – kaatumatautia sairastavien mies- ja naispotilaiden keskinäistä kanssakäymistä.

Vaajasalon toiminnan tavoitteena oli saada potilaista omin avuin itsensä elättäviä kansalaisia. Siihen tähtäsi työhoidon painottaminen, ja sen vuoksi laitoksessa annettiin alkeisopetusta sekä tarvittaessa myös rippikouluopetusta. Tulokset jäivät kuitenkin kauas tavoitteista. Vuoden 1912 vuosikertomuksessa todettiin, että ainoastaan muutamat laitoksesta pois päässeet olivat onnistuneet elättämään itsensä palvelijattarina. Se ei kuitenkaan ollut pelkästään Vaajasalon tai sen asukkaiden vika, sillä työpaikalla sattunut tautikohtaus johti lähes aina irtisanomiseen. Niinpä muutto köyhäintaloon jäi edelleen monien ainoaksi vaihtoehdoksi. Myös kaatumatautisten oman kodin perustamisen mahdollisuuksia pidettiin heikkoina, sillä taudinkuvaan kuuluvan äreyden, kuten tuolloin todettiin, arveltiin tekevän potilaiden yhteiselon mahdottomaksi.¹⁰⁹

”Vesi vanhin voitehista”

Vesihoito levisi Suomeen 1800-luvun alkupuolella ja tuli säätyläispiireissä vuosisadan puolivälin tienoilla suorastaan muotiasiaksi. Vesihoidossa rautapitoisia mineraalivesiä käytettiin sekä sisäisesti että ulkoisesti, ja ainakin mainosten mukaan hoidoista oli apua hermoston, ruoansulatuksen ja verenkierron häiriöistä kärsiville sekä toipilaille ja liikalihavuuden vaivaamille. Moni kävi Keski-Euroopan kylpylöissä kokeilemassa vesihoidon vaikutusta ja suuntasi matkansa myös Suomeen perustettuihin pieniin vesiparantoloihin. Uranuurtajana täällä olivat Naantalin, Rauman, Turun Kupittaan ja Helsingin Kaivohuoneen vesihoitolat, joiden esimerkki vaikutti myös Savoon perustettaviin kylpylöihin. Tunnetuimpia niistä olivat Iisalmen maalaiskunnassa sijaitseva Runni, Kuopion Väinölänniemen kylpylä, Mikkelin Pirttiniemi ja Savonlinnan Olavin kylpylä.

Kylpylät syntyivät terveelliseksi todettua vettä pulppuavien lähteiden äärelle. Iisalmen Runni sijaitsi Haapajärven kylän Wilhelmsdalin tilalla Kiurujoen rannalla ja mainittiin jo 1700-luvulla Suomen parhaimpiin kuuluvana terveyslähteenä. Nimensä se sai lähteen yhteyteen rakennetusta pienestä kaivohuoneesta (kaivo = brunn). Rakennus oli 1900-luvun alkuun asti varsin vaatimaton, kunnes Iisalmen Runnilähde Oy vuonna 1904 ryhtyi soveltamaan uudenlaisia kylpyläpalveluja.

Paikalle rakennettiin uusi kaivohuone, 80-paikkainen hotelli ja useita vaatimattomampaan majoitukseen soveltuvia huviloita. Pääasiallisena parannuskeinona oli lähdeveden nauttiminen, mutta sen ohella voitiin kokeilla amme-, suola-, muta-, hiilihappo-, männynöljy- ym. kylpyjen vaikutusta. Aluksi niitä otettiin oman mieltymyksen mukaan – usein ahnehdittiin mahdollisimman paljon mahdollisimman lyhyessä ajassa – kunnes Runnille laajennuksen jälkeen palkattiin oma lääkäri ja hoitoja ryhdyttiin antamaan lääkärin ohjeiden mukaan. Käytännön toimenpiteistä huolehti sairasvoimistelija sekä hieroja.

Kylpylävieraita oli noihin aikoihin vuosittain noin 1 200. Suurin osa oli sellaisia, joille kesäinen käynti Runnilla oli ”elämän ehtoihin ja tapoihin kuuluvaa”. Herrasväelle tuolloinen Runni jäi kuitenkin melko vieraaksi, sillä paikkaa pidettiin kansanparantolana sekä hinnoiltaan että tavoiltaan. Se näkyi asiakaskunnassa, joista suurin osa oli talollisia, työläisiä ja heidän perheenjäseniään. Esimerkiksi vuonna 1912 näihin ryhmiin kuuluvia oli Runoin asiakkaista 84 % (891), ja suurin osa heistä oli tullut lisalmelta, Kiuruvedeltä, Lapinlahdelta ja Pielavedeltä. Sää­tyläisiä oli koko Suomen alueelta, mutta heidän osuutensa oli mainittuna vuonna vain 16 % (171). Runoin terveysvedestä tehtiin ensimmäinen kemiallinen selvitys 1910-luvulla, jolloin sen todettiin olevan radioaktiivista ja sisältävän 28 mg rautaa ja 206 mg hiilihappoa litraa kohden.¹¹⁰

Runnin esimerkin mukaisesti Kuopiossakin alettiin jo 1700-luvun lopulla juoda rautapitoista terveysvettä. Sitä sisältävä lähde oli löytynyt nykyisen Puijonkadun kohdalta ja sai äärelleen vaatimattoman kaivohuoneen. Siitä tuli yksityisille yrittäjille vuokrattu kaupungin liikelaitos, jota asiakkaiden lisääntyessä uusittiin ja laajennettiin. Kaivohuoneen käyttö kuitenkin väheni ja rakennukset rapistuivat jo 1800-luvun puolivälin jälkeen. Koko toiminta loppui 1890-luvulla sekä lähteen kuivumisen että vaatimustason yleisen kohoamisen takia.

Pelkkä terveellisen veden juonti ei nimittäin enää 1800-luvun jälkipuolella vetänyt asiakkaita, vaan tarjolla piti olla myös kylpyjä, hoitokuureja sekä uintimahdollisuus. Niinpä Kuopion kaupunki vuokrasi vuonna 1863 tohtori Edvin Nylanderin aloitteesta alueen Kinnulanniemeltä eli myöhemmältä Väinölänniemeltä monipuolisempaa vesiparannuslaitosta varten.¹¹¹ Se oli alku suositulle Väinölänniemen kylpylälle, joka kesäaikaan keräsi hoidon ja virkistyksen tarvitsijoita sekä läheltä että kaukaa.

Myös Mikkelissä oli terveyslähde, joka tunnettiin jo 1700-luvulta lähtien. Se sijaitsi Pirttiniemessä, miltei kaupungin keskustassa, ja sai ympärilleen jo 1840-luvulla ”sorean puutarhan”. Pirttiniemen kylpylän kylpylärakennus oli arkkitehti Caloniuksen suunnittelema ja valmistui alueelle vuonna 1864. Siitä tuli tuolloisen Mikkelin ylpeys, jossa vieraiden viihdyttämiseksi järjestettiin tansseja, konsertteja sekä näytelmäesityksiä. Kylpylän viereen kohosi myös suosittu kesäravintola.

Kylpylähankkeen takana oli aikaisemmin Kupittaalla toiminut lääkäri J. F. Björksten ja Mikkelin piirilääkäri H. Hällström. Kylpylävieraita oli Runniin ja Väinölänniemeen verrattuna kuitenkin vähän, enimmilläänkin esimerkiksi vuonna 1866 vain noin 90, joista vajaa puolet tuli Mikkelin kaupungin ja maalaiskunnan alueelta. Herrasväen lisäksi sinne tuli lääkärin lähetteellä joitakin talollisiakin. Vuodesta 1870 lähtien kylpylän omistajana oli pääasiassa mikkeliläisistä virkamiehistä koostuva yhtiö.

Kylpylästä ei kuitenkaan tullut pitkäikäistä. Savon rata leikkasi vuonna 1889 Pirttiniemen puiston kahtia, minkä jälkeen jo muutenkin hiljentynyt kylpylä muutettiin yleiseksi saunaksi. Paikkakunnan säätyläiset alkoivat nyt etsiä hoitoja Helsingin Kaivohuoneelta, Naantalin kylpylästä tai kauempaakin, mutta vakituiset asiakkaat löysivät sentään yhä tiensä Pirttiniemeen.

Kirjailija K. A. Tavaststjerna kertoi muutoksesta seuraavaa: ”Nyt vatsataudit ajavat ihmisiä meren rantaan tai ulkomaille, mutta kylpylaitos on siitä huolimatta paikoillaan, ystävällisen ja vaatimattoman näköisenä kaksine torneineen, lasiverantoineen ja lahoine paviljonkeineen. Satumaisen halpoihin hintoihin annetaan siellä aamuisin höyrykaappia ja suihkua luutnanteille, lääninkanslisteille ja kirjanpitäjille, jotka edellisenä iltana olivat myöhäiseen istuneet totilasin ääressä lähellä olevassa ravintolassa.” Mikkelin taru kylpyläkaupunkina päättyi lopullisesti, kun rakennus vuonna 1905 paloi ja terveyslähdekin jäi pian alueelle rakennettujen rantavarastojen alle.¹¹²

Savonlinnan Olavin kylpylä perustettiin vuonna 1896 eli aikana, jolloin Runnin, Väinölänniemen ja Mikkelin kylpylät olivat jo hiljentyneet. Savonlinnan kylpylän aloitteentekijänä oli useita savonlinnalaisia, mutta innokkaimmin asiaa ajoi ilmeisesti kaupunginlääkäri Bernhard Edgren, joka oli aikaisemmin toiminut Loviisan ja Lappeenrannan kylpylöissä. Savonlinnan kylpylän omistajaksi tuli Kylpylaitos Osakeyhtiö Savonlinna, ja se sai toiminnalleen taloudellista tukea anniskeluyhtiön voittovaroista.

Olavin kylpylä sijoitettiin Savonlinnan Vääräsaarelle, jonne mantereelta päästiin valkeaksi maalattua puusiltaa myöten. Kylpylärakennuksen suunnitteli helsinkiläinen arkkitehti Jae. Ahrenberg. Viereen rakennettiin kasinoravintola, jonne huvitukset ja seurustelu keskittyivät. Hoidoissa ei rajoituttu ”elämänveden” juontiin ja kylpyihin, vaan tarjolla oli myös sähköhoitoa, sairasvoimistelua ja hierontaa. Erillinen mutakylpyosastokin rakennettiin jo 1890-luvulla. Liikunta ja hyvä ruoka kuuluivat myös ohjelmaan. Potilaista huolehti aluksi sekä piirilääkäri että kaupunginlääkäri, kunnes vuonna 1899 kylpylään palkattiin oma lääkäri. Kylvettäjiä oli parhaimmillaan parikymmentä.

Savonlinnan Olavin kylpylästä tuli muutamassa vuodessa Naantalin merikylpylän jälkeen Suomen toiseksi suurin kylpylä. Varsinaisia sisään kirjoittautuneita kylpylävieraita oli 1910-luvun alkuun asti vuosittain noin 300–400, sen jälkeen yli 400 ja huippuvuonna 1916 jo 670. Miehiä ja naisia oli suunnilleen saman verran. Lisäksi asiakaskuntaan kuuluivat satunnaiset virkistäytyjät. Suurin osa asiakkaista tuli alkuaikoina Helsingin, Viipurin ja Savonlinnan alueelta. Savonlinnan-Elisenvaaran radan valmistuminen ja parantuneet laivayhteydet vilkastuttivat kylpylätoimintaa ja toivat kylpylävieraiksi myös varakkaita venäläisiä. Vuonna 1912 heitä oli Olavin kylpylävieraista noin puolet ja vuonna 1916 jo 64 %.

Ensimmäisen maailmansodan kausi olikin Olavin kylpylälle kannattavaa aikaa, sillä Keski-Euroopan kylpylöiden sijasta matkat suuntautuivat nyt Savonlinnan jo mainetta saavuttaneeseen kylpylään. Suomalaisten ja venäläisten lisäksi tulijoita oli tuolloin Itämeren maakunnista ja Puolasta. Pääosa kylpyvieraista oli varakasta väkeä, mutta joukossa oli jonkin verran – kuten muissakin kylpylöissä – myös ”yhteistä kansaa”. Heitä varten kylpylään oli varattu aluksi kymmenen ja myöhemmin parikymmentä vapaapaikkaa.

Olavin kylpylän oli arveltu vilkastuttavan kaupungin matkailuelinkeinoa ja tuovan liiketuloja kauppiaille. Näin myös kävi. Vieraiden tulo vilkastutti laivaliikennettä ja sai savonlinnalaiset itsekin varustamaan matkustajalaivoja. Torikauppa alkoi kukoistaa, kauppapuodit saivat uusia asiakkaita, talonomistajat vuokratuloja, ajurit asiakkaita, kirvesmiehet, marjanpoimijat ja kylvettäjät töitä. Huono puoli oli vain se, että kylpylä oli auki ainoastaan kolmen kesäkuukauden ajan. Lisäksi osa paikkakuntalaisista ei hyväksynyt sitä, että anniskeluyhtiön varoja käytettiin ”herrojen kylpylän” hyväksi. Heihin kuului Putkinotkon Rosina Käkriäinen, jonka mielestä kylpylaitos oli paikka, jossa ”venakot makasivat kaiken kesää, rotkottelemassa riettaasti alasti rantakallioilla, perä koholla”.¹¹³

Lääkärien laatiman esitteen mukaan Olavin kylpylä vesihoitoineen ja ilmakylpyineen oli kuitenkin monelle välttämätöntä sairaanhoitoa eikä pelkkää huvia. ”Meidän rauhattomana aikakautenamme, jolloin yleinen hermostuminen niin uhkaavassa määrin on Lisääntynyt ja ruumiillisia häiriöitä tapaa melkein joka ihmisessä, on luonnollista, että on olemassa tuhansia ihmisiä, joille on välttämätöntä jonkin aikaa oleskella terveellisessä, luonnonihanassa ja rauhallisessa seudussa, missä he voivat voittaa kadotetut ruumiinvoimansa takaisin niiden mahtavien parannuskeinojen avulla, joita nykyaikainen vesiparannustaito niin runsaassa määrin tarjoaa”, kirjoitettiin vuonna 1898.¹¹⁴ Vesihoito olikin tuolloin yleisesti käytössä paitsi kylpylöissä myös parantoloissa, lasareteissa ja joissakin sairastuvissa.